[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgwnoJMtjNBxQcLFuFh0EZDCk5HRrvwLZymDF26zWtyw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},189,"Paholaisen viulu","Lehtonen, Joel",1881,1934,"189-lehtonen-joel-paholaisen-viulu","189__Lehtonen_Joel__Paholaisen_viulu",null,"romaani",[],[],"fi",1904,29172,182601,true,[],[],[],"Lehtosen esikoisromaani kertoo Viuluniekasta, joka on saanut soittimensa paholaiselta. Teos sijoittuu Kolmajärven rannalle Uorolan kartanoon, jossa seurataan päähenkilön intohimoista rakkautta vanhan majurin nuorta vaimoa kohtaan sekä hänen nietzscheläistä elämänkatsomustaan.","Joel Lehtosen 'Paholaisen viulu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 189.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAHOLAISEN VIULU\n\nKirj.\n\nJoel Lehtonen\n\n\nOtava, Helsinki, 1931.\n\n\n\n\n\n\nPAHOLAISEN VIULU\n\n(1904)\n\n\n\n\nHÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.\n\n\n    Noh, miehet, miehet, veikkoset,\n    näin näitä häitä juodaan:\n    lopussa viel' ei entiset\n    ja toista aina tuodaan.\n\n    _Paavo Korhonen: Häälaulu_.\n\nLennä kauas, kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan, ja taivaanrannan\nkajo pimenee hiljaa.\n\nLiidä kauas, kaipaus, kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on\nrakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea\nikävöin.\n\nNouse, kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden\nlehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus,\nihmislasten ainoa onni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSolisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa\non sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä\nvärehtii.\n\nSolisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina\nkuin kaukainen, vieno sade.\n\nKolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Ikkunat kahtena\nvalorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin\npylväissä, sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel, ja raskaiden\nkuparikruunujen kimalteessa kohoavat kirkkaat lasit ja vanhat\nhopeapikarit.\n\nUorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä\nviettävät.\n\nKartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan\nvarjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin\novesta ja rikkeimistä ikkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru\nja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin\nisäntänsä häitä viettää.\n\nRikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot\nkuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut\nkohoavat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa,\nviisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien\nylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento\nSeelia, jonka silmät kimaltelevat hellän hymyilevinä kuin tähtien\nvärisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.\n\nIlo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin ikkunoista tuikkavat\ntalikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.\n\nLiian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä häät ovat ylkämiehen\nrikkaassa Uorolassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen\nkajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan\nkaiteella istuu yksin Viuluniekka. Pelätkää häntä! Hän on kuin kulo,\njoka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten\nsoiden tahrautumatta.\n\nSurkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa,\nrauhaa.\n\nKumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja\npykälät hänen otsaansa merkityt, kahleita hän ei kärsi enemmän kuin\nmetsäin uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois\ntorjuu.\n\nKumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän\nkärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.\n\nMitä hän tekee puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku\nUorolan vanhojen kuparikruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua\nnaikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla\nkatseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna\nsävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi, Seelia, morsian, on hänen rakastettunsa. Monesti hän on Seelian\npolttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea\nsivellyt, ja nyt Seelia viettää Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa\non Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut, ja heidän kuumat\nkatseensa ovat sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, mutta Viuluniekka\nvain sanoo olevansa vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa\nnaisotsaa ja janoovia huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.\n\nKesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensi kerran Seelian. Se\nsattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talo-pahaista. Metsän\nhietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta\ntaivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin\npalavia ihmissydämiä, ja oluentiputtaja pilputteli auringonpaisteessa.\nSilloin Seelia lepäili metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon\nkiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki\npitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän\nrunsaat ja tummat, hänen silmiensä kimallus tiedottomamman avuton ja\navoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä\nViuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi\nuutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä viinin\niloja. Ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui\nkirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli\nSeeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras.\nPian he istuivat kummulla sylikkäin, Viuluniekka otti esiin viulunsa ja\nsoitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi vaarojen\nvarjoja, sumut rusoissa punersivat.\n\nMutta viikkoa pitkinä aikoina sen jälkeen ei Viuluniekka unohtanut\nkäydä tuomarin talossa, Loppilassa, sillä Viuluniekka, ilojen perho,\noli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan\nhetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut\niloissa-keijumis-kiihkossaan.\n\nSeelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli kova\nja ahnas, hiipi aamuisin, väen vielä maatessa, pirttiin ja siirsi\nkellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän\nja pelastaakseen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari\njoi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi\ntyttärelleen rikkaita ihailijoita, saadakseen kerran yltäkylläisesti\nkäydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan\nrahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista\nsentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkui.\nMilloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsi ja\nhuudettiin:\n\n\"Kas tuolla menevät Loppilan rengit!\"\n\nLoppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin\nsai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämään. Ja Viuluniekka\noli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit\nkernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä\nLoppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi tuomari soi\nViuluniekan hyväillä Seeliaa mielin määrin.\n\nOi, kuinka köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten\nkoko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!\n\nViuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Viuluniekka, kemujen\nkuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörtäjä, hänpä tahtoi\npalkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian pois Loppilasta\nkemuihin ja viulujen vinguntaan; käsi kädessä he kauan kulkivat kuin\nkuningas ja kuningatar, ihmetyksen sohina kävi joukoissa: he olivat\nmolemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti uutta\nihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin\nkimallus oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.\n\nJa Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi\nja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.\n\nNäkipä Seelian sitten Uorolan majuri, Piru-majuri, kuten rahvas häntä\nmyös tapaili nimittää. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla\nrahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidelle. Ihastui\nikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati.\nYhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.\n\nSilloin Viuluniekka havaitsi parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän\nkoskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!\n\nKuiskasi Seelia hänelle: \"Jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan\nsinua niin!\"\n\nOh, hän, Viuluniekkako! Kuinka hän voisi hoitaa taloa ja vielä\nvelkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous\nkulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan\nmäärätöntä synkeyttä kohti!\n\nHän, joka sukunsa rikkaan talon on viulua soittaen ja juoden\nmenettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä\nLoppilassa!\n\nSuru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskaansa\nedes Seelialle ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien\nihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan,\nettä hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa\npäättömien teiden varrella!\n\nViuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa\nvasten, itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.\n\nViuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut!\nOh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä\nSeelia juopporentulla! Parempi hänet repäistä heti sydämestään, itse\nkulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja\nihana hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa\nkeralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi ja\nkaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin\nonkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja hän sen siksi uskoo\nja hän on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.\n\nEnsimmäisen kerran Viuluniekka haastoi Seelialle outoja, sekavia\nsanoja.\n\nHän piti Seeliaa käsistä, kyynelet valuivat hänen silmistään, sanat\nolivat tuskaa ja hehkuvaa riemua.\n\n\"Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut\nmonta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa\nminun olla täytyy kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten\nkuohuun. Minä olen Viuluniekka!\n\n\"Rakastan sinua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä\nkulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen\nja itken, mutta oi, että ymmärtäisit mitä itsekään en ymmärrä, kun\nkäsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä\nkuohuu ja tiet ovat avarat!\n\n\"Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tietänee, mutta\nsepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa ja niitä on tuhat kertaa\nkymmenentuhatta. Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on\ntuomiona yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan\nmenetetty, rikos kostoa huutaa -- sepä on elämä, kun toivotta itsensä\ntoivoon pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.\n-- Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua,\ntaittua, mutta ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden\nverenpisaran vuoksi antaa -- kaikki antaa tahtomatta mitään -- sepä on\nelämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä. -- Sepä on elämä: antaa ja\niloita!\n\n\"Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot\nihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää! Iloitkoot\nihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja\nilosta.\n\n\"Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta\nkahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Ei: vain Mooses oli se, joka\nkymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, mutta taivas kirjoitti eläviin\nsydämiin tulisia käskyjä kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta:\nkullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä seuraa!\n\n\"Riko mitä tahansa, mutta älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi\nliekin.\n\n\"Kaikki saatte anteeksi, mutta rikoksia itseänne vastaan: ette koskaan!\n\n\"En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin\netsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja\npolkeva. -- Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, Seelia!\nLuokoon ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä\nuskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla kuin alkaisi elää.\nAntakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.\n\n\"Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta\nettä olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.\n\n\"Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena?\nEt ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin\nse olet sinäkin. Itseäsi pelkäät? Mutta sitä et saa pelätä, sille sinun\ntulee olla ystävä, uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen. Jos\nitsesi jätät, niin elämä jättää sinut.\n\n\"Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma vie\naavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni annan\nsinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka!\nRakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi,\nitsellesi!\n\n\"Etsi määräsi. Minun määräni ei liene sinussa, vaikka sinua rakastan,\nrakastan!\n\n\"Minun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden,\nnäyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa\nhetkien riemun koski käy ja silmissä säteilee kärsivällä ikuinen\nnuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa\nsatavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä\non kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kuin\nkaikkensa syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaitapursi\ntäynnä säkenöiviä jalokiviä!\n\n\"Minun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät\nmainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena\npalaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!\n\n\"Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet\naallot asettuvat lepoon!\n\n\"Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkos-äänin laulamaan, että\ntaivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa,\npienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!\" --\n\nNiin puhui oudosti Viuluniekka. Mutta Seelia, joka värisevänä oli\nnojautunut hänen rintaansa, Seelia, jota mies vyötäisistä kietoi ja\njonka polttavia käsiä hän hyväili, Seelia hätkähti sanat kuullessaan,\nhänen sydämeensä tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, hänen\nkyynelensä lakkasivat valumasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui\nirti syleilystä ja virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena\nvihlaisi:\n\n\"Ethän sinä _minua_ ole koskaan rakastanutkaan!\"\n\nJa loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen\nsyliin.\n\nNiin Viuluniekka vieroitti Seelian itsestään. Niin Viuluniekka\nsydämensä särki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäiden remutessa Viuluniekka istuu Uorolan puistossa sammaltuneen\nkeilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan.\nLaineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan.\nIsot salot humisevat kuin kaukainen urkujen soitto, aallot hämärässä\nlaulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan silmistä\nkyynelet vuotavat.\n\nSureeko hän? Ei, hän ei tahdo surra! Hänen kaihonsa täytyy olla\nkorkeampi surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!\n\nMiksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?\nKerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse\nViuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta, kuinka hänen sydäntänsä\nrinnasta riistetään.\n\nMiksi ei kemujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?\nViuluniekka on kuitenkin heikko.\n\nSuurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien\nköyhyyden lapsi on Viuluniekka. Hänen elämänsä on kuin kohoava ja\nlaskeva aalto, hänen kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaukoavat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin\nkuuluvat nauravain äänten kumina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain\nrähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.\n\nSilloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on hänen pukunsa, mutta\ntummat ja kosteat ovat hänen silmäkulmainsa varjot. Seelia,\nViuluniekalle ylpeäksi tullut Seelia, -- niin ahdistavaa ylpeys ja\ntuska.\n\nSeelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot\nkyynelistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin\nhuulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.\n\nSeelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot\nkiiltelevät kyynelissä.\n\nOi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi\nrakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri\nHullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan\nelämänsä menettämistä.\n\nViuluniekka säpsähtää, hänen rintaansa painaa kuin kivinen käsi.\nRinnassa pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä,\nsuudella Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran,\nvavahduttaa morsianpovea rintaansa vastaan. Ah, ihanaa on syleillä\ntoisen morsianta! Kuka on Viuluniekan herra, kuka voi sanoa hänelle:\ntee tämä, tätä älä tee! Onnensa heittäen hän on vapauden itselleen\nsaanut.\n\nViuluniekan sielussa välähtää kuin salama, ja kaikki taas pimenee.\nYht'äkkiä Seelian olkapäille, kaulaan, hurjan miehen käsivarret\nkietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttikruunu putoaa\npäästä, hänen poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimmanväkevä\non kylmäin huulten kosketus.\n\nSilloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, hänen povensa\npohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, hänen sormensa, kätensä\nvapisevat, ääni on tukahtuneena hetken, mutta katse kiehuu puiden\nvarjosta halveksien, povi käy.\n\n\"Ja sittenkin tänne uskalsitte!\"\n\nViuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa, ja tuuli hänen\ntukassaan liikkuu.\n\n\"Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla miehen tulisi\npelätä! Elo on kukistaa pelkonsa!\"\n\nSeelia kivahtaa:\n\n\"Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä!\" Ja\nSeelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.\n\nMissä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskanylpeänä\nViuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli hänen otsansa, hymynsä\nkeveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä\nja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen\nsinne ilmestyessään.\n\nOnnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät\nkiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään\nsekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi\nkellastunein ikenin, mutta riemu pakahdutti nuorten sydämiä, kun he\ntanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja\nkultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.\n\nSydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet\nolisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei\nviulun punaiseen kanteen.\n\n\"Ihan se soi kuin mitkä urut!\" sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään\npyyhkien rouvassyötinki.\n\n\"Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurin häissä!\" sanoivat\nivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria,\njoka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi\nsanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia\nvanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja\nkonkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen\nkalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan\nhiekkaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein hän oli riidoissa naapurien\nkanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen\nvihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että\nkauhistus tuvassa vaelsi, ja saanut räyhäämisestä sakkoja.\n\nMutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausaikana ollut\nvihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.\n\n\"Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi\nhelistä!\" haaveilevat neitoset.\n\nSeeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi,\nrallatteli.\n\nAamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaansinertävänä, tulet\nkalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa,\nViuluniekka istui vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä.\nPää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse;\nviulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.\n\nHän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi pystyyn, otti viulunsa,\npakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä\nvilisi. Kun hän kulki koivukujalle, lähteäkseen pois kesken häitä, ja\nkatsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille\nlaskeutunut valkeaa kuuraa, joka oli tehnyt ne arkisiksi, harmaaksi.\n\n\n\n\nUOROLAN MAJURI.\n\n    Suku musta mustalaisen.\n    kansa työtön, kulkevainen,\n    leivän syö kuin lemmon koira,\n    pitääpi palat paremmat\n    kuin se vanha vaivannähnyt.\n\n    Paavo Korhonen: Mustalaisista.\n\nParikin lienee vuosia kulunut siitä, kun hääviulut Uorolassa vinkuivat,\nmutta sinä aikana on majuri koko joukon vanhentunut.\n\nEipä niin, että hänen tiilenpunertavat hiuksensa ja viiksensä olisivat\npaljon vaalenneet: ei yhtään, sillä majurin veri on hidas väljähtymään,\nkuin hyvä olut. Ei niin, ettei hän enää jaksaisi ponnahtaa\nratsuhevosensa selkään, joka on korkea kuin hyväkin heinähaasia, ja\nratsastaa sanajalkaisten rotkojen poikki Kolman varjoisia rantapolkuja\nkaikki viisitoista koiraa jäljessään haukkuen. Ei niin, ettei hän\npönäkkänä ja ahtaat saappaat jalassa jaksaisi isoine Tykki-koirineen\nastella pitkin koivukujaa katsomassa kahdenpuolen lainehtivaa kauraa.\nEi niin, ettei jaksaisi kohottaa raskasta kivääriä ja Uorolan\nvaahterapuiston varjosta lävistää Kolman aalloilla naukuvan, pälyilevän\nkuikan päätä, ennenkuin lintu vaaraa aavistaakaan. Vaan toisin on\nkeltasilmäinen majuri muuttunut. Hän on huomannut itsensä liian\nvanhaksi ja tullut vielä pirullisemmaksi kuin oli ennen kihlausaikaa.\n\nKirous köyhän Loppilan tuomaria ja rouvassyötinkiä, jotka hänelle\ntytärtään tyrkyttivät! Oi onnettomuus Seeliaa, joka oli tullut vanhalle\nmajurille! Miksi Seelia oli hänelle kiemaillut ja hänen vanhan päänsä\nsekoittanut? Rahojenko vuoksi? Ei. Niiden runsaudesta ei Seelia ylpeile\neikä paljon niitä käytä. Säästävämpää emäntää kuin Seelia ei ole.\nRakkaudestako majuriin? Haha: yksinäisyyden hiljaisuuttahan Seelia\netsii. Hän on majurille vain hyvä.\n\nMikä huokaava hulluus oli vanhan ajatellakin, että nuori häntä\nrakastaisi! Vanhan olisi pitänyt väistyä ja antaa nuorelle vapaus,\nsillä hänen aikansa oli mennyt.\n\nVaiva aivoissa pyörii kuin tulinen kerä, ei levon ajatuksille sijaa\nanna, hulluksi miehen tekee! Usein öillä raskaassa tuskassa valvoessaan\nHullu-majuri on noussut vuoteestaan, lähtenyt huoneestaan hiipien ja\nkumartunut nukkuvan majurinnan kasvojen ylitse. Seelian silmissä olivat\nunessakin vedet. Itseään nauroi ja kirosi vanhoin sydämin majuri\nsilloin, sillä ellei hän paljon ollutkaan eläissään rakastanut, niin\nSeeliaa hän rakasti.\n\nParhaimmaksi hän havaitsee Seelian olon, kun Seelia saa istua yksin\nhuoneessaan toisessa päässä rakennusta ja keinuttaa pikku Alia. Itse\nmajuri istuu omassa kamarissaan. On aina kuin raskas käsi rintalastaa\npainaisi. Majuri levittelee, purkaa kortteja pasianssiin, yksin kärsii\nsairasta kiukkuaan, hautoo piinaavaa ajatustaan: kuinka hulluksi\nihminen on tullut, kuinka onneton on Seelia!\n\nSyitä majuri syytää Seelian juovalle, killosilmäiselle isälle ja\nahnaalle äidille, joille majuri saa nyt joka kuukausi antaa rahoja\nLoppilan velkojen maksuun. Kultainen lapsi, Seelia, on majurille myyty!\n\nJa se ruskeapäinen paholainen, Viuluniekka sitten! Onhan majuri monesti\nkarjalaitumelta palattuaan ja tyynnyttyään kellonkalistajainsa\nihailemisesta, joita on kuin kirjavia kiviä köyhän pellolla, nähnyt\nViuluniekan tulevan Uorolasta päin. Koko pitäjä tietää Viuluniekan ja\nSeelian välit. Koko pitäjä nauraa vihaamalleen majurille. Jokaista\nmajuri epäilee, kun huomaa olleensa niin tyhmä, että itsekin itselleen\nkatkerasti nauraa hohottaa ja voivottelee. Lyödä ratsupiiskalla vasten\nkasvoja tahtoisi majuri Viuluniekkaa, kun tämä Kolman metsäpoluilla\ntulee vastaan; mutta mikä naurettavuus oli majurin mennä nuorten\nviisaiden väliin. Ketä tahansa majuri voisi lyödä, mutta ei\nViuluniekkaa, joka juo ja soittaa ja jota kaikkialla tervetulleena\npidetään.\n\nKumma mies Viuluniekka! Eikö hänen sydämeensä pysty omatunto enemmän\nkuin ampiaisen oka ottaa kiveen? Näyttää uskovan kallioidenkin edessään\naukeavan porteiksi, kun vain tuikeasti katsoo ja ärjäisee. Kasvotkin\nsellaiset kylmät, hymyilevät, niin että jäätää. Rautanyrkillä iskevää\non Viuluniekassa, rinta kohoilee kahtena kalliolaakana, silmät ovat\nkuin kaksi ilvestä kallioluolissaan, ja vahvimmankin miehen kuuluu\nyhdellä lyönnillä jaksavan nakata nurin.\n\nMutta majuri on vanha ja tyhmä.\n\nKurjuuttaan paisuttelee majuri hiljaisessa kamarissaan, kun vanhoja\nkortteja selailee.\n\nMonesti voimaton tuska ponnauttaa hänet ylös sohvaltaan, punaiset,\nlihavat kädet nyrkkiin puristuvat, niin että nivelet vaikeina hohtavat,\nkäsivartensa hän kattoon kohottaa, laskee, taas kohottaa ja kiroaa.\n\nSellaisessa vimmassa hän lähtee ulos väen luo vainioille, joiden yli\ntaivas palavana vaskena paahtaa, kaukainen taivaanranta samenee\nauringonsauhuissa ja taivaanvuohi janoisena mäkättää.\n\nVoi armoton silloin, elleivät viikatteet vikkelästi suhahtele! Älä\nvilkuile, älä naamaasi pyyhi, vaikka ampiainen silmää kaivaisi! Haravoi\nvain, että kämmenistä nahka kirvellen irtautuu, vaikka sivut\nkatkeisivat. Sillä majuri ruoska kainalossa käy kuin vihainen kurki, ja\nkeltaiset silmät säentä iskevät. Vaikka hän hampain käskisi sänget\nmaasta repimään, niin ei muuta kuin tottele ja revi; vanha, viisas\nnavettamies Santerikin, joka yleensä tahtoo elellä oman nenänsä mukaan,\nsaa silloin varoa samanikäisensä ruoskaa, joka viheltää, vinkaisee,\niskee kuin kanahaukka.\n\n\n\n\nKEHTOLAULU.\n\n\n    Laulan lasta nukkumahan,\n    uuvutan unen rekehen.\n    Käy, unonen, kätkemähän\n    kultaisehen korjahasi,\n    hopiaisehen rekehen!\n    Ajele tinaista tietä,\n    kuletellos kultaistani\n    harjulle hopeavuoren,\n    kultaisehen koivikkohon,\n    kussa käet kullan kukkui,\n    lauleli hopealinnut!\n\n    Kanteletar, II:174.\n\nHys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!\n\nNiinpä se alkaa torpparin mummo, Liena-Kaisa Röttö, majurinnan\nhuoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi\nkeittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.\n\nEihän vanha Liena-Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja\nhuonomuistinen. Se laulu on hänen poikansakin lapsille kelvannut.\nMiksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa\nLiena-Kaisan kehdon luota ja sanoo:\n\n\"Hyi, miten ruma laulu! Liena-Kaisa saa mennä kehruuksineen!\"\n\nHyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin\nistua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena-Kaisa lauloi\nparhaan kehtolaulunsa?\n\nNytpä on majurinna Alin kera kahden. Seelia-rouva tuudittaa Alia,\ntuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.\n\nTuoksuva vihreys on huoneessa, sillä puiston syreenit kurottelevat\nkorkealle avattuun ikkunaan ja vaahterat aivan ikkunan edessä\nhelottavat vihreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello\nmahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen\nhuumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät ikkunalle ja\nsinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma, ja vaaranteiden\ntakaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.\n\nNuori Seelia tuudittaa, laulaa.\n\nMiksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?\n\nEi rahan, ei nimen vuoksi.\n\nVaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja\nkarjaa, niin ei hänen sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei\npalkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan\nikkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.\n\nMiksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi\nvielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun\nvilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä\nsaanut!\n\nKun Viuluniekka itsestään Seelian korskein sanoin vieroitti, niin\nSeeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Silloinpa\nhän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin\nSeelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle,\nmajurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä\nUorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.\n\nMutta kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, vertä\nhekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille\nkohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona\ntuoksuvaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yht'äkkiä havaitsi\nedessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain\nsilmät katsoivat syvinä, niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten\npoltti.\n\n\"Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta!\" huoahti\nSeelia.\n\nViuluniekka sanoi:\n\n\"Seelia, Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi\nhyvästiksi, Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa! -- Monesti olen\nitselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, mutta hattarat eivät\ntiedä, kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin\nsiellä, missä se vasten tahtoani on!\"\n\nSanoi Seelia:\n\n\"Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea\njääpylväs!\"\n\nVastasi Viuluniekka:\n\n\"Kaikki ovat heikkoja, ja vahvoiksi sanottujen avu on vain siinä, että\nrohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän\nitkee, pakottavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikk'ei voitosta ole\ntoivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi\nsanotut taistelun vuoksi. Minun elämäni on olla Viuluniekka, ja\nharvoille annan kunnian nähdä itsessäni muuta, mutta näe edes sinä, oi\nSeelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla\nheikko.\"\n\nNiinpä ei Viuluniekka ollut Seelialle ennen puhunut! Hän oli joko\niloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien\nrakasti.\n\nSilloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli\nrakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.\n\nEi Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot\nsekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuus oli lohtu,\nkun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa\nViuluniekka näki kyynelten jälleen kimaltelevan Seelian poskilla,\nhuulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia\nlohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan\nkietoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti,\nvaikk'ei tahtonut uskoa sen jälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut\nkylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän\nriemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin\nkesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua\nuneen eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän\ntekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille\ntähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi\nkuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien\nvaloja, niin sittenkin Seelia aavisti hänen murheensa, ja sen jälkeen\nkun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut,\nja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä\nkärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.\n\nSeelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua,\nhän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän,\njotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä\nitseään syyttää!\n\nLohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja\nkumminkin rakastaa.\n\n\"Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava!\"\non Viuluniekka sanonut.\n\n\"Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskolliset olkaa!\" on hän sanonut.\n\nEikä Seelia menneitä kadukaan. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo\nunohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu,\npeitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.\n\nAlistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva\nuskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.\n\nAlin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekkaa\nlähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi hän on majurille niin hyvä kuin\nunohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi hän sitoo haavat\npalvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen\nheinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään,\nhoitaa puiston kukkaset palaviksi ja tuoksuviksi, että Ali saisi upean\nruusun peitolleen kehtoon.\n\nAli on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali, joka\nruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.\n\n\n\n\nKUN ORVOKIT KUKKIVAT.\n\n\n    Suot sulavi, maa valuvi,\n    ei sula sydän suruinen,\n    ei valu vajainen rinta.\n\n    Kanteletar, I:60\n\nAli on viisivuotias, notkea ja ripeä, Alin kiharat ovat ruskeat ja\nsilmät suuret, säteilevät.\n\nMajuri ja majurinna aterioivat päivällistä alakerran koleassa salissa,\nmutta Alin paikka on tyhjä, sillä Ali on ulkona juoksentelemassa.\nÄänettöminä aterioivat majuri ja majurinna, silloin tällöin sana\nvaihdetaan tai veitset kilahtavat. Mutta verkkaan ja totisin\nkeltanaamoin vääntää viisariviiksiään kaappikello, ja kyynäränlevyiset\ntinalautaset seinäkoruina kiiltävät kuin aarteita vartioivain\nvelhokoirain silmät.\n\n\"Äiti, äiti, sano kiitos, äiti, niin saat jotakin, saat jotakin!\"\n\nAli on juossut sisään, ja selkänsä takana hän pitää orvokkikimppua. Jos\nAli on mistä saamastaan mielistynyt eikä tahdo sitä pois antaa, niin\nhän aarteensa sukaisee selkänsä taa, sanoo: kissa vei! mutta jos hän\njotakin haluaa muille lahjoittaa, niin vaatiipa suuria kiitoksia.\n\nÄiti: \"Kiitos, Ali, äidin pikku Ali! Mitä Ali on äidille tuonut? Oi\nAli, kuinka kauniita. Orvokkeja. Ali, pikku Ali.\"\n\nAli: \"Eikö ne ole kauniita!\"\n\nAlin silmät säteilevät, kun hän kukkasia äidille ojentaa.\n\nMajuri: \"Eikö Alilla isälle mitään ole? Anna, Ali, kukkanen isälle,\nyksi kukkanen isälle!\"\n\nAli: \"Ei, ei, ne ovat äidille! Oi äiti, kuinka kauniita ne ovat! Etpä\nsitten tiedä, kuka ne poimi. Ne tuoksuvatkin. Arvaa, äiti, kukahan ne\npoimi! Ei se ole mikään Ali, Ali ole niitä poiminut. Arvaa, äiti!\"\n\nMutta majurinna tuli kalvakaksi, vaikka hänen kasvoilleen lensi\nhetkeksi hymy, silmät loistivat salaisesti. Sitten hän kiireesti sanoi:\n\n\"Ali käy syömään! Oletko ollut Susialanteella? Me olemme odottaneet\nsinua. Ali ei saa sillä tavoin yksin kuljeskella.\"\n\nMajuri oli karahtanut punaiseksi, keltaiset silmät kiiluivat Seeliaan\ntuuheiden kulmakarvain alta; sitten veret syöksähtivät liikkumaan hänen\nohimosuonissaan kuin vierähtelevät herneet, hän kävi keltaiseksi,\nhammasta puri, ääni oli käheä, kun käski Alia:\n\n\"Tänne kukat! Isällesi sinun tulee kukat antaa! Totteletko, poika! Anna\npois tylyn miehen kukat!\"\n\nAli pelästyi, kiertyi äidin helmaan, mutta majuri narisutti hampaitaan,\ntempasi ja puristi Alia käsivarresta, että poika alkoi huutaa.\n\n\"Jumala!\"\n\nÄiti veti Alin syliinsä, ja kun hän tuskaisin silmin katsahti majuriin,\nvapisivat majurin huulet, ja häpeissään majuri lähti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ali, Ali, pikku Ali. Älä itke, äidin pikku Ali!\" hyväili Seelia ja\nsuuteli Alin poskia ja Alin tuoksuvia orvokkeja, kun sylissään kantoi\nAlin huoneeseensa. \"Ali, pikku Ali. Minun pikku Alini!\" -- Seelian\nkyynelet kimaltavat Alin tukalla. -- \"Ali, kerrohan, Ali, missä olet\nollut? Oletko suuria, valkeita lintuja nähnyt, jotka havisevat\npäivänpaisteessa Kolman luodoilla? Oletko joutsenia nähnyt, Ali, äidin\npikku Ali!\"\n\nAli: \"Äiti, otatko Alin kukat? Eihän isä saa Alin kukkia?\"\n\nÄiti: \"Miksi ei isä saa kukkia? Isä on hyvä, Ali, Ali antaa kukkia myös\nisälle.\"\n\nAli: \"Äitipä on hyvä. Vahva ja väkeväkin sanoi, että äiti on hyvä. Hän\nlähetti äidille kukat. Susialanteelta me ne poimimme.\"\n\nSeelian silmät tulevat suuriksi ja tummiksi, povi kohoilee, hän\najatuksissaan puhelee ja hyväilee Alia ja hengittää orvokkien tuoksua.\n\nÄiti: \"Kuinka ne kukat ovat suuria, sinisiä! Ali, Ali, olipa hän hyvä,\njoka lähetti nämä kukat! Miten ne tuoksuvat! Oliko hän sinun kanssasi?\nLeikkikö hän sinun kanssasi? Puheliko hän sinulle? Onko hän nähnyt\nminun, minun Alini!\"\n\nAli: \"Puheli paljon. Osanneeko hän jutella satuja kuin navettamies\nLavikainen? Hän nosti Alia korkealle ilmaan ja sanoi kasvamaan\nkorkeaksi kuin jättiläiskuusi. Hän oli vasta väkevä!\"\n\nÄiti: \"Niin, eikö ollut väkevä! Kuinka hän piti sinua sylissään? Pitikö\nhän kauan sinua sylissään? Katseliko hän sinua? Oliko hän hyvä sinulle?\nMiten hän sinua puhutteli, Ali?\"\n\nAli: \"Hihi ... minun Alini, minun pikku Alini, hän sanoi. Kyllä me\njuteltiin. Ja minä sanoin, että hänellä on samanlainen töyhtöinen tukka\nkuin minulla, ja silloinpa hän vasta nauroi ja tuli pahoilleen ja\nkohotti minua taas kuin pilviin ja huusi vielä korkeammaksi kasvamaan\nkuin korpikuusi! Ja suuteli minua.\"\n\nÄiti: \"Suuteliko sinua?\"\n\nAli: \"Niinpä niin!\"\n\nÄiti: \"Ali, Ali, minun Alini!\"\n\nSeelia kietoo Alia syliinsä ja suutelee häntä monesti.\n\nÄiti: \"Kuule, pikku Ali, eivätkö hänen silmänsä loistaneet kuin tähdet?\nNäitkö hänen silmiään, Ali?\"\n\nAli: \"Ne olivat kai siniset.\"\n\nÄiti: \"Niin, siniset, kovin siniset! Sinisemmät kuin nämä orvokit.\nPaljon sinisemmät kuin nämä orvokit.\" -- Seelia taas hyväilee Alia. --\n\"Hän on nähnyt minun pikku Alini, pikku Alin!\"\n\nAli: \"Minkälaiset silmät minulla on? Ovatko nekin siniset?\"\n\nÄiti: \"Ei, ne ovat ruskeat. Suuret ja ruskeat kuin jäniksenpojalla ovat\nAlilla silmät!\"\n\nAli: \"Äidillä on myös ruskeat.\"\n\nÄiti: \"Ali, Ali, voi pientä jäniksenpoikaparkaa!\"\n\nAli: \"Äiti, miksi isä ei tahtonut antaa sinulle orvokkeja?\"\n\nÄiti: \"Ali, isä on niin väsynyt, Ali! Hänellä on paljon työtä pelloilla\nja tallissa. Siitä olet äidin pikku Ali, äidin oma Ali, ja sinä olet\nisälle niin kovin hyvä!\"\n\nAli: \"Ai, ai, Alin käteen koskee. Miksi isä oli paha? Äidillehän Ali on\nhyvä ja tuo kukkia. Väkevä oli niin suruissaan, kun lähti, ja käski\ntuomaan äidille kukat ja sanoi menevänsä kauas. Mutta isä sanoi häntä\ntylyksi mieheksi.\"\n\nÄiti: \"Ali raukka, koskiko Aliin? Niin, Ali raukka, hän ei ole aivan\nhyvä, sinun ystäväsi. Hän on niin tyly, tyly, ja hän meni kauas,\nkauas.\"\n\nSeelia keinuttaa Alia sylissään, ja kyynelet tipahtelevat Alin\nruskealle tukalle, mutta orvokit tuoksuvat Seelian ja Alin sylissä ja\nkatselevat tumman surullisin silmin kuin syvä ja säveliä soliseva\nKolma.\n\n\n\n\nMIES VAHVA JA VÄKEVÄ.\n\n\n    Pian nähdään musta pilkku\n    vaikeassa vaattehessa,\n    heti virhe viisahassa.\n\n    Pietari Mansikka: Mietelmiä.\n\nKysyi Ali äidiltään, oliko metsän vahva ja väkevä todella niin tyly,\nkuin äiti eilen oli sanonut, mutta silloin oli äidin katseeseen tullut\nkuin kalsea kalvo, joka oudoksutti; vaikka äiti syliinsä nosti ja\nsilmiin katsoen vakuutti, että mies todella oli tyly, niin Ali ei\nuskonut, virkkoi:\n\n\"Sanoipa hän äitiä hyväksi.\"\n\n\"Ali ei kysele, Ali on iloinen eikä lähde yksin Susialanteelle! Siellä\non käärmeitäkin, sellaisia kylmiä, kiemurtelevia, hui! Ja ne purevat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitkä aavistukset synkeinä salamoina Seelian sielussa välähtävät! Oi,\nAlia ei saa kohtalo painaa, Alista on tuleva onnellinen. Siksi älköön\nhän tietäkö koskaan mitään Viuluniekan ja äitinsä kohtaloista. Isänsä\nhyvä olkoon majuri. Majuriltapa Ali saa Uorolankin periä.\n\nMutta Alin on kylmä olla, kun äiti suutelee häntä.\n\nEhtoolla, kun taivaslaki heleän punaisena, äärettömänä kaartuu yli\navaran maailman ja rakennusten varjot sekä verenkarvainen kuusi\npimentävät Uorolan pihan, työväki kellon soitua väsyneenä taluttaa\nhevosiaan pientareille ja illallisen syötyään asettuu pirtin viileälle\nkuistille tupakoimaan, silloin Ali hypähtää navettamies Santerin\npolvelle, alkaa nykiä hänen pörröistä partaansa ja hänen piippuaan\nkehua, sillä hänellä on jotakin Santeri-ukolta kyseltävää.\n\nSanteri Lavikainen kuuluu olleen aika mukava ennen muinoin.\nNeljäntoista ikäisenä hän karkasi kotoaan silmänkääntäjäin pariin,\nloihti piipunkopista hopearahoja, petkutti talonpojille allakan lehdet\nseteleinä ja vietteli mustalaisilta sianporsaat. Oleskeli\ntehdaspaikoilla ja sahoilla herrain huvina ja tukkijunkkarien\nviinankuljettajana. Saipa sakkoja useasti viinan poltostakin, oli\nkruunun häkkiin viimein joutua, mutta silloin suuttui koko\nentiselämäänsä. Upotti rankkipannunsa järveen, jätti herrat ja\ntukkijunnit, rakensi mökin viluiseen korpeen, nai, sai kahdeksan lasta.\nMutta tauti tappoi vaimon ja lapset, Santeri itse kulki pitkän iän\npitäjillä töissä, oli kaikelle suuttuneena kuin ärsytetty karhu.\nVanhana tyyntyi, osui Uorolaan navettamieheksi. Nytpä menneitä\nmuistellen elää, pankon tuhassa vilunsa karkoittaa, lahnansuolavedessä\nkovan leipänsä pehmittää.\n\nSanteri Lavikainen Alin mielestä tietää kaikki. Hän osaa kertoa\npaholaisesta, joka punaisella silmällään killistelee Kolman luolasta ja\nhioo joutessaan kiiltäviä kristalleja, kyistä, joita helteisinä päivinä\nkohoaa Kolman kantojen juuresta kuin liekkejä kulosta, aarteista, joita\nnousee Kolman hetteistä, jos uskaltaa seitsennaulaisen kirveen nakata\nvuoren harjalle; mutta ellei kirves jaksa kohota, putoaa se takaisin ja\nhalkaisee nakkaajansa pään. Pitkät talvipuhteet hän on pankon tuhassa\npiippuaan kurisuttaen lämmitellyt ja tuumiskellut olevia ja\nolemattomia.\n\nAli: \"Kuules, ukko, oliko mies vahva ja väkevä tyly?\"\n\nSanteri: \"Mikä vahva ja väkevä?\"\n\nAli: \"Joka poimi äidille kukkia Susialanteelta?\"\n\nSanteri: \"Ahaa!\"\n\nMiehet naurahtavat siinä ränsistyneellä kuistilla tupakkaa\npöllyttäessään ja iskevät toisilleen kiiluvaa silmää.\n\nSanteri: \"Minkä vuoksi se niin tyly sitten olisi, se mies vahva ja\nväkevä?\"\n\nAli: \"Isästä on tyly ja äidistä kanssa. Minkä vuoksi se on sellainen?\"\n\nSanteri: \"Ahaa! No kai se mies on tyly esimerkiksi, että hän joskus\nvaikka varastaa. On se kummallinen jos onkin, Viuluniekka. Runoseppäin\nkanssa kiertelee siellä täällä häissä, ristiäisissä, talkoissa ja\nsoittaa, ja onnetonkin on mies, kun viinalla aina maksetaan, niin että\non juomaan tottunut. Kyllähän se on työhönkin haluavinaan ja mihin\ntahansa pystyy, ja hartiansa ovat jänteiset kuin härällä, ja käsin\nvaikka kannot juurineen jaksaa maasta kiskoa, mutta ei se kauan jaksa\nammatissa pysyä. Puoli vuotta työtä tekee milloin missäkin, sanoo ettei\nkellään ole pakkoa syödä hikipäässä leipää, kun oppii kestämään\nvarpusena vilua ja nälkää, nokkimaan ruokansa mistä saa. Kummallinen\nmies on jos onkin. Joskus hän hädässä kuuluu kopsivan lakkariinsa\nrahoja rikkaan lakkarista, mutta yltyy ottamaan liiaksi. Kulkee sitten\nkomeana pöyhöturkissa, kiiltosaappaissa ja kalliit sormukset käsissä,\nmutta kun köyhä vaivainen eteen sattuu ja laihan käden ojentaa, niin\nantaapa alastomuuteen saakka kaikki köyhälle. Otetaanpa sitten puheiksi\nja sanotaan: 'Nyt sinä hyvä Viuluniekka taas kopsit toisen rahoja!\nMiksi sitä sanotaan?' -- 'Pahahan se oli, paha kai!' vastaa. 'Ei\nminusta ole ihmiseksi. Juoppohan olen ja jos mikä! Mutta joka varastaa,\nvie ahneudesta maakuoppiin, mutta minä antaakseni samaa tietä mennä!\nRahaa pitää olla sen verran, että toimeen tulee, ja niin vähän, ettei\nvastusta ole! Minä vain oleilen taivaan lintuna, ystävät ja\nkylänmiehet!' sanoo Viuluniekka. -- No sellainen justiinsa on se\nViuluniekka. Minkäpä hänelle kukaan voi, kun on sellainen iloinen\nveitikka. Mutta jos kuka häneen katsoo ruotsiksi tai häränsilmällä,\nniin silloinpa kääntyy päin kuin sarvas. Kuuluu nostavan viulun\nleukansa alle, jousi vain ilmassa liikahtaa, ja jo alkaa itkeä kuin\nkaukaa soitto, joka nostaa sydänjuuret kurkkuun, ja kuulija suo\nanteeksi mokomalle, antaa hänelle takkinsa, jos sitä puuttuu,\npuolikkaan viimeisestä leivästään, jos puuttuu, ja vaikka sydämensä,\njos sydämiä puuttuisi! Häntä rakastetaan ilonsa ja pelätään\nivalaulujensa vuoksi, ja siksi hänelle annetaan.\"\n\nAli: \"Mutta isä vain ei antaisi!\"\n\nSanteri: \"No eipä taitaisi antaa. Kova onkin majuri, liian kova. Oli\nkerran jo leppyisä, mutta kova on taas ollut. Ei maksa päivätyöläisille\nmitä lupasi, mökkien antaa lahota, kun ei lupaa lautoja kattojen\npeitteiksikään. Veteen tuo ajoi Juortanankin kuin lintukoiran ikään.\"\n\nJuortana on heikkojärkinen, länkäsäärinen mies, joka on lapsesta saakka\nollut Uorolassa leipäpalkalla jokaisen käskettävänä. Hänellä on\npakottava kasvannainen päässä, vasen silmä on jäässä ja pyörii\nsilmäkolossa kuin valkea, kiiltävä herne. Kun Juortana hoksaa\nvesimatkastaan juteltavan, ehättää, se vilkkusilmä, itse hokemaan:\n\n\"Ai ai, kun oltiin majurin kanssa jylseällä Kolmalla! Siellä on\nsellaisia heinätylväitä vedessä, korkeita kuin mies ikään, ja rantoja\nkuin harmaita kirkonseiniä niin että oikein ai! Ja majuri ampui lintuja\nettä ai. Ja usutti minua hyppäämään koirien kanssa lintuja hakemaan.\nMajuri potki minuakin että oikein ai! Ja minä hampaissani lintuja\nvedestä toin ja majuri nauroi niin että hihi. Oikein minullekin nauroi,\nettä ihan totta totisesti ai!\"\n\nIllalla, kun Ali on vuoteessaan äidin kamarin vierellä ja vaahterissa\nikkunan luona kuiskaa, kaukaa pilkottaa punerva taivaanranta,\nkottaraiset tirahtelevat unissaan, kurpat itkevät usvaisilla soilla,\nsilloin Ali miettii Viuluniekkaa, joka on niin peloittava näin yön\ntullessa. Että isä on kumminkin peloittavampi kuin Viuluniekka, siitä\nAli on varma, mutta onko soittaja tyly vai ei, sitä Ali ei käsitä.\nPuolivalveilla Ali uneksii, kuinka mies vahva ja väkevä soittaa\nkauniisti isälle, mutta isä puristaa häntä käsivarresta niin että\nväkevä huutaa. Isä nakkaa vahvan ja väkevän viuluineen päivineen\nKolmaan, naukuvain kuikkain parveen. Mutta äiti itkee.\n\n\n\n\nVOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.\n\n\n    Vaan kun kultani tulisi,\n    armahani asteleisi,\n    sille suun-anto sopisi.\n    Sill' on päivä silmissänsä,\n    tähet taivon hartehilla,\n    olkapäillänsä otava.\n\n         *     *     *\n\n    En surisi iltaisesta,\n    murkinat en muisteleisi.\n    Armas minun aamustaisi,\n    kasvo kaunis syötteleisi.\n\n    Kanteletar, II:41, 44.\n\nKun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan --\nkyyhkyset lakastaan kuusesta hänen ympärilleen lennähtävät --, aitasta\npirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hänen hymynsä\nväsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.\n\nMajuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa\nkortteja tuolille tai kiilloittelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin\nja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.\n\n\"Rehellinen, rehellinen!\" kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel.\nPuut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi majurinna\nsulkee sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?\n\nMajurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia,\nkemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan\nkulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille, ja pelokas\nverho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti\nvavahtaa ja vaikenee.\n\n\"Mies käyköön ylevänä ja iloisena!\" leimahtaa Seelian sielussa, kun\nnäkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia\ntukahduttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.\n\nKaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on\ntoivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.\nUskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa\nAlia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa\nAli tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.\n\nMutta miksi Alin sielu alkaa Seeliasta edetä kuin kuulijasta\nkajastuksiin kuoleva kaiku?\n\nKoska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä\nrakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään\nmajuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.\n\n\"Oi, päivät ovat niin harmaat, ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat\nkuin kuolonsoittoa!\" huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana\nUorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa,\nsillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa\ntalossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.\n\n\"Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee!\" supattelee naurahdellen\ntyttärelleen rouvassyötinki ja kahistaa leveää silkkihamettaan.\n\n\"Oo, majuriko?\"\n\nKyllä hän kerran kuolee, mutta silloin on jo yö, majurinnan silmät\nhimmenneet.\n\nAli, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa\nUorolankin, jonka vanhoissa kuparikruunuissa valo säteilisi ja saleissa\nviulu soisi! Silloin Ali olisi Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä\nsäteilisi avoinna Alille.\n\nTurha, kamala toivo!\n\nJa tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä Uorolassakaan. Usein katosi\nViuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen\nsäteily, ja katse kipeästi hapuili jotakin saavuttamatonta. Hän on\nheikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden,\nlaulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.\n\nOi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!\n\n\n\n\nKOLMAN KORPIRANNOILTA.\n\n\n    Ei ukko unessa ollut,\n    ei paljon valetta pannut,\n    vaan se oli sangen vanha,\n    muisti muinoiset asiat.\n\n    Paavo Korhonen: Entisestä ja nykyisestä ajasta.\n\nAli karttaa äkäistä isäänsä, ja tuskallista on hänestä olla äitiä\nlähellä: hän melkein häpeää sulkeutua äidin syliin.\n\nMiksi rakas äiti käy niin vieraaksi hänelle?\n\nAli kulkee päivin keltaisen Tykin kera Kolman sakeissa notkoissa,\nkapuilee kallioilla ja rakentaa linnoja tai kuuntelee väen joukossa\nvanhan Santerin peloittavan hupaisia juttuja. Mutta iltaisin ja öitäkin\nhän kolkkavin airoin liikkuu Santerin ja hernesilmäisen Juortanan\nkanssa suven vaaleutta päilyvällä Kolmalla ja kalastelee,\nseitsenvuotias, vanhain kera. Siellä Kolman helmassa korpisaarten\npimennoissa he polttavat tuikkivat tulensa ja sauhu kiertelee heleään\nilmaan. Siellä Juortana länkäsäärin kekkaroi ja huhuilee Alin\nkammovaksi iloksi vastausta Susivaaran paholaiselta, joka yhtenä\nkesäisenä yönä on purkanut verkot kerälle ja pyytää tulisella\natraimella pelästyviä sorsanpoikia. Siellä he syövät sovussa eväitään,\nja usvien kylmetessä Santeri-ukko kietoo Alin suureen kalanuttuunsa ja\nasettaa hehkuvan rakovalkean ääreen.\n\nVaikka Uorola nuotion luo kuumottaa kaukaa mutkaisen lahden perukasta\nniin kunnioitettavana ja harmaakattoisena ruskon punassa hehkuen, on se\nAlille peloittava, kun siellä asuu majuri, ja liikuttavan surullinen,\nkun siellä on äiti, joka vain kyselee läksyt tai palavasti syliinsä\nkietoo.\n\nLuodolla Santeri kertoo tulen hehkun punertamin naamoin satuja\ntuulenpyörteistä, kuinka niillä on hymyilevät kasvot, kun ne tanssivat\npäivänpaahtamilla kynnöksillä ja sitten ruumiittomina päinä asettuvat\npellon aidalle levähtämään. Kertoo hullunkurisesta paholaisesta, joka\nkujeillaan kiskoo ahnaita vanhuksia riihenparsille ja syöttää siellä\npimeässä hiilillä; rovastista, joka kadehtien kappalaista\nheinänkaupassa loi katseen taivaille, heilautti vatsaansa ja sanoi:\nOnpa hänellä heiniä, mutta minulla on taivaanvaltakunta. Parhaiten hän\nAlille kertoo Viuluniekasta, joka käy soittelemassa talonpoikain\npöytien päässä ja herrain saleissa.\n\nAli kuvittelee mielessään sitä maailmaa, joka on rusottavien\ntaivaanäärten takana. Kun Kolman repaleiset ja metsäiset rannat illan\nhelottaessa sakenevat eheiksi, kaartaviksi muureiksi, joissa iltaruson\nkultaportit kuluvat, metsä kuin unissa puhelee, hiljaa vaientuu, kuikat\nusvissa naukuvat, ja kaukaa, kaukaa jostakin helähtävät veden päilyä\npitkin kemujen sävelet, niin luuleepa Ali jokaisen sävelen tulevan\nViuluniekan soittimesta. Viuluniekka siellä rikkailla kylillä vuoroin\nsoittaa ja tanssii komeana, ja hänen jalkansa eivät väsy, vaikka ne\nviikon lepäämättä palkkia polkisivat.\n\nSilloin Ali kavahtaa naavaiselle kalliolle ja tahtoo laulaa, niin että\nlaulu soiton vastauksena kuuluisi, mutta hänen mielestään ääni antaa\nrannoista haikean, haikean kaiun. Mutta ollapa tuolla ilmanrantain\nmuureilla, sieltäpä kelpaisi ääntää yli rusottavan maan!\n\nVäsyneenä Ali hiipii nuotion ääreen, pujotaksen Santerin vahvaa rintaa\nvasten ja pyytää Santeria juttelemaan. Ukon rintaa vasten on\nturvallista kuulla pöyristäviä juttuja ja silmät raollaan katsella\nsalakkain hopeista parveilua rannan kariloilla, kunnes yön viileänä\nhenkiessä nukkuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEipä Uorolan rouva kernaasti päästäisi poikaansa työmiesten joukkoon,\nmutta kun hän kiellettyään näkee Alin sanatonna ja miettivin silmin\nikkunan ääressä katselevan etäisyyteen yli harjanteiden, yli kaukana\npilkottavan kirkontapulin, niin hän säpsähtää: onhan Alilla jo\nViuluniekan alati kaipaava, levoton katse!\n\nVoi tuska, onko Seelia rikkonut siinä, että Viuluniekkaa rakasti, ja\nrikkooko, kun yhä rakastaa, koska onnettomuuden merkkinä kaipaus jo\nilmestyy Alin silmiin!\n\nHän tahtoisi sen kaipaavan katseen poistaa, mutta ei tiedä miten. Ei se\nhyväillen, suudellen, itkien katoa. Se katoaa vain siten, että Seelia\npäästää Alin miesten luo ja Kolmalle luotaan. Se katoaa vain siten,\nettä Seelia tekee sen, mitä aavistuksensa pelkää ja ei tehdä antaisi.\n\nAli pääsee tummain metsäin ja rotkoisen, korpisaarisen järven\nvapauteen. Ali rakastaa äitiä silloin, kun äiti hänet päästää\nhiljaisista, surullisista huoneista.\n\n\n\n\nPAKKAS-YÖN VIERAS.\n\n\n    Korjan perä on kotina,\n    talon turkki tuiskun suoja,\n    penkki, pankko pöytälauta.\n\n    Paavo Korhonen: Tyttärille.\n\nKulkuset helähtivät Uorolan pihalla, kuu loisti yli lumisten korpien,\npakkanen Kolmalta ulahteli, Uorolan seinähirsiin paukkuivat\ntalvijättiläisen jäänyrkit.\n\nTaivas eli, säkenöi tähtiä kuin silmiä, katot ja pihakuusi kimalsivat\nvalkeaa lunta, koirat rähisivät häkissä mutta portaiden varjossa\nkolkutti vieras.\n\nMajuri ja Ali taistelivat eteisessä, kun jäätä kimaltavain ikkunain\ntakana odotti vieras.\n\n\"Ei sisään, ei vaikka kuolema tulisi!\" -- Majuri ponnisteli työntäen\nvimmastunutta Alia ovelta, mutta yksitoistavuotiaalla oli silloin\nihmeellinen voima.\n\nAli: \"Valkea hän on kuin kuollut. Peloittaa. Sisään, hän paleltuu!\"\n\nMajuri: \"Ei sisään, vaikka kuolema tulisi, sanon minä! Mene pois, Ali!\nPaleltua hän saa, jääpylvääksi tulkoon! Mene pois, Ali! Menetkö pois!\"\n\nAli: \"En. Paleltua hän ei saa. Hänen silmänsä palavat kuin Kolman\nhaltioilla. Menetkö pois, isä, väisty pois!\"\n\nMajuri: \"En, en, en! Tuhat kertaa hän on yksinäisyyteen palelluttanut\nminua. Tuhat kertaa hän on sydäntäni tulenvilulla vihlonut! Väisty,\nAli! Tuhat kertaa hän on sydäntäni repinyt kuin jäillä. Väisty, Ali ...\nsaatana ... uskallatko sinä avata, Ali!\"\n\nAli: \"Avaan, minä avaan! Mene pois käsivarsistani! Lyön, minä lyön!\"\n\nMajuri: \"Koirat hänen kimppuunsa usutan. Mene pois, Ali! Tuska, tuska!\nUskallatko sinä lyödä isääni, sinä, Ali, sinä ilkiö, sinä! Vanhaa\nisääsi! Ilkiö sinä!\"\n\nAli on lyönyt majuria rintaan ja kurkkuun.\n\nAli: \"Hahaa, uskallanko! Sisään hänen täytyy, hän paleltuu...\"\n\nMajuri: \"Kuule, poika, minä otan pyssyn! Sinä avaat, mutta kuule, kuule\n... tuska ... otanko minä pyssyn...\"\n\nAli: \"Peloittaa ... hänen silmänsä palavat.\"\n\nSilloin onkin Seelia-rouva ehättänyt eteiseen, vavahtaa, kun näkee\nhaamun lasien takana.\n\n\"Hän paleltuu!\" huutaa Ali. Jopa äiti heittäytyy ovea avaamaan. Mutta\nmajuri seisoo seinää vasten ja hartiat kyyryllä, käsivarret\nriipuksissa, sohisee:\n\n\"Pois, pois! Hän on raadellut minua kuin susi, hän on sydäntäni\nrepinyt, ja minä revin hänet!\"\n\nMutta väistyä hänen täytyy, sillä Seelian silmissä on tuskan soimaus.\n\nKun Viuluniekka astuu sisään, silloin Ali on pelosta ja ihastuksesta\nsanattomana, mutta äiti kuin kuumeessa Viuluniekan käsiä sivelee:\nkuinka ne ovat laihat ja puolijäätyneet; hänen vaatteitaan tahtoo\nriisua: oi, eihän hänellä taasen ole kuin vaivainen, ohut takki yllä,\nrinta värisee ja rykii; hänen kasvoihinsa katsoo: nehän ovat valkeat,\nja musta synkeys silmien ympärillä. Laiha hän on, mutta silmät palavat\nkammottavaa, murheellista uhmaa.\n\nTulta salin takkaan majurinna kiirehtii Alia toimittamaan, itse vapisee\nneuvottomana.\n\nSilloin Viuluniekka katsahtaa majuriin, joka siinä nojautuu seinään\ntuskassaan voimaa vailla, ja hymyilee, naurahtaa. Istahtaa Viuluniekka\ntuoliin, kolea on hänen äänensä kuin haudasta, kun hän virkkaa:\n\n\"Enhän yösijaa pyydä. Vähän on minulla muille antaa, ja sen mitä itse\ntarvitsen, olen liian usein itse ottanut, mutta ellen ole saanut, olen\nollut ilman ja levännyt yöni vaikka autioilla hangilla ja odottanut\nmitä tuleman pitää.\n\n\"Oi Seelia, tiedät murheeni, mutta nyt en murheista sinulle tahdo\npuhua, sillä ken elämänsä enimmät hetket on jaksanut surunsa salata,\nhän tekisi elämänsä tyhjäksi, jos kuolon hetkellä valittaisi! Sillä\naikani on pian tullut.\n\n\"Etsien elää, löytäen kuolla on elämä.\n\n\"Ja monina hetkinä, joita sydämeni sairaana sykähti, on kuolo edessäni\nollut, monesti olen saanut taivaan lahjan häntä silmästä silmään katsoa\nja alussa kauhistua, eloa -- luulin: kesken jäänyttä -- kyynelin\nkaihota; mutta sitten olen hymyillyt ja nähnyt hänen olevan uskollisen\npalvelijani, joka saapuu, koska vain käsken, ja vie herransa lepoon.\nKen kuolon on voittanut, kaikki on hän voittanut. Suuri isäni Elämä on\nollut minulle antelias ja väkevä suojaaja, sieluni on elämää\nrakastanut, siksi olen tuntenut itseni väkeväksi. Ilon olen\nmorsiamekseni ottanut, hän on käsivarteeni nojautunut, kun olemme\nunohtaen käyneet läpi maailman kuin hääsalin vain! Ja kun kemut ovat\nmenneet ja vaivat tulleet, olen ajatellut: enkö sitä edeltäkäsin\ntietänyt? Ja kun elämäni pian menee, niin ajattelen: liian monestihan\nse jo onkin pelastunut, kun olen sen alttiiksi asettanut kuin livertävä\nlintu luodille. Jos ihmislapset hetkiksi olen iloitsemaan ja väkeviksi\nsaanut, niin elämäni on ollut minulle kultainen malja täynnä jaloja\nrypäleitä, vaikka se kyyneliä olisi ollut.\n\n\"Ihanaa on kuolla niiden, jotka tietävät, että ovat osansa yllin kyllin\nottaneet ja antaneet. Ne eivät valita, eivät ole kärsineet mitään\nvääryyttä.\n\n\"Olkoot ihmiset uljaat kuin sydänvertaan puoltava kontio, notkeita kuin\nilvekset, ylpeitä kuin kotkat, niin täyttävät kaikkeuden tahdon!\n\n\"Miksi ihmiset mittaavat aikaansa tuumilla, vaikka se on liiankin\npitkäksi heille sallittu, kun he vain saituudellaan nakertavat\nelämänpuuta? Oliko elo lyhyt vai pitkä, sama niille, joiden kulku\nkärsimystään kieltäen vie eteen ja ylös, sillä kulku on heidän\nelämänsä, ei iän pituus.\n\n\"Kun minä öisin hankia kulkusin ajan ja jalas kirkkaasti huutaa, niin\nkerallani kulkee väkevänä varjona kuolema. Ja kun keuhkojani ruosteinen\ntauti repii, niin havaitsen hetkeni pian lyövän. Mutta tyytyväinen\nolen, kun osani sain, ja hymyillen menneet ilot taakseni jäävät, kun\nlähden uusiin iloihin: syviin ja hiljaisiin.\n\n\"Seelia, elämäni vuoksi jos sinussa jotakin olen särkenyt, siksi tänne\ntulin. En tullut pyytämään yösijaa, lepoa enkä lohdutusta, sillä\nhaudassa saamme levätä ja lohdutusta oli jo elämän pyrkimyksessä, vaan\ntulin näyttämään, ettei mikään ole niin särkynyttä, ettei sitä eheäksi\nvoi uskoa. Ja se on ihmisvahvuus: uskoa heikkoutensa vahvaksi.\n\n\"Halki päivien, öiden, yli vaarain, läpi tuiskun ajan ja näytän niille,\njoita rakastin, että vielä ihanan hetkeni minuun lyödessä kuin salaman\nhonkaan olen samoissa haluissa kuin koko ikäni: kerran olen ilot\nyltäkylläisesti saanut; niiden voimalla iloitsen kuollessanikin.\n\n\"Paljon olen etsinyt, enemmän löytänyt. Usein, kun talonpojan pirtissä\nolen levännyt, -- iltatuulen viheltäessä sinne ehtinyt, ei kolikkoa\nmukana; hymyillen kohdannut epäilevän katseen, teeskennellen tarinoinut\nköyhälle nälkävuoden ruoskasta, joka armotonta lyö, ja niin saanut\nhänet asettamaan vähät ruokansa pöydälle ja levittämään pehmeimmät\nvällyt yösijaksi sänkyyn, kun hän itse asettui kovalle penkille, --\nusein, kun ihmisille heidän omia kärsimyksiään kuvaten olen heidät\nsaanut anteliaiksi ja heidän lapsensa viululla uneen vietellyt, usein\nitse valvoin öillä ja rintaa ahdisti. 'Kuinka paljon ystäviä minulla on\nollut!' silloin ajattelin; 'ja kuinka tylysti heidät kaikki olen\njättänyt! Kuinka monta sydäntä olen särkenyt hetkeksi hehkuvana käteni\nnaisvyötärölle kietaisten ja sitten, pois unohtanut vain. Äitinikin\nheitin; sielussain soimaa synnyttäjäni murhe. Eikö lie jo aikani tullut\nkutsua palvelijaani kuolemaa; tuuli ulkona itkee.' Silloin ilmestyi\npirtin hämärään minulle kuningas Elämä. 'Ja miksi olet sydämiä\nsärkenyt?' kysyi Elämä. -- 'Etsiäkseni elämän sielua, ei ihmisiä!'\nvastasin. -- 'Ja miksi elämän sielua etsit?' -- 'Antaakseni sen muille\nja tehdäkseni heikot väkeviksi.' -- 'Siis tule itse väkeväksi! Kiiruhda\nedelleen, päivä sarastaa! Näytä, miten ihminen seisoo ja suistuu yksin,\nilman tutun rintaa rintaansa vasten. Ken ei sydänvertaan anna, ei se\nmitään saa, jota edelleen antaisi. Määräsi saavutat vaikka kuolon\nmailla. Ennen ei hetki koskaan kenellekään lyönyt eikä lyö, ennenkuin\ntäytetty on työ.'\n\n\"Seelia, tiedät, etten ole kärsimättä kestänyt, yksin, ilman tutun\npovea rintaani vasten!\n\n\"Mutta kumminkin olen tyytyväinen, sillä olenhan osani elämästä saanut,\nkoska kuolema jo tulee.\n\n\"Seelia, Seelia, valitan, jos sydämesi särjin. Mutta omankin sydämeni\nsärkenyt olen! Riemu siunatkoon sua, Seelia! Jää hyvästi!\"\n\nViuluniekka ojensi kätensä, joka oli sinisenkuultava, ja katsoi\nSeeliaan, joka katseesta alkoi nyyhkiä. Ja kun Seelia laski kätensä\nViuluniekan käteen, niin Seelian käsi vapisi. Viuluniekan rinta kohoili\nja laski, katse sameni; liikutti ja hirvitti.\n\nMutta Alia katsoi Viuluniekka kyynelten läpi hymyillen, niin että Ali\nvuoroin vallan säikähti ja nauroi. Löi Viuluniekka Alille kättä,\nkatsahti huoaten Seeliaan, yht'äkkiä kääntyi, ovi kävi, paukahti\npakkanen, kulkuset kilisivät. Viuluniekka oli poissa.\n\nHädän huuto katkesi Seelian huulille.\n\n\"Voi, minä en tehnyt hyvin!\" äänteli majuri, ja hänen sameissa\nsilmissään oli pelästymys ja suru.\n\nAli kiehui, oli tyly isälleen, sanoi:\n\n\"Sinä et tehnyt hyvin! Sinä ajoit paleltumaan yöhön hänet, hänet!\"\n\n\n\n\nKOVIN HAUSKA MIES, ARMOLLINEN MAJURI.\n\n\n    Siitä kiitos, kierosilmä,\n    kost' Jumala, luppakorva,\n    suuri kiitos, suurnenäinen,\n    paljon kiitos, partasuinen.\n\n    Jaakko Räikkönen: Kenpä tuon on kaiken tehnyt.\n\nSenjälkeen istuu Ali, kun pyry ulkona möyryää, renkituvassa miesten\npiirissä ja renkuttaa rumia, naurettavia juttuja Uorolan isännästä.\nSamat jutut on tallirenki tai viisas Santeri tai joku muu ennen\nkertonut Alille saatuaan maistaa majurin piiskaa, mutta nyt huvittaa\nAlia jutella niitä kertojille itselleen aivan uusina asioina.\n\n\"Isällä on kamarin seinä täynnä murha-aseita: pyssyjä, piilukkoja,\nsapeleita suurissa peuransarvissa. Isä on huvitellut ampumalla\nikkunastaan variksia kujalla kulkevain miesten päiden välitse. Oli\nenemmän kuin kaksisataa askelta talosta kulkeviin, aivan kylki kyljessä\nmiehet kulkivat, muistattehan te sen, Talli-Ville ja Lavikaisen ukko!\nOlisipa vain paha onni ollut, niin toinen miehistä olisi saanut lyijyä\nkalloonsa, kun majuri ampui. Kukapa muuten kuin onnen kaupalla osaisi\nampua vierekkäin liikkuvien päiden välitse usean sadan askelen päästä!\nMutta isä, hän vain nauroi, kun miehet säikähtivät luodin korvissa\nvinkuessa. Kovin hauska mies tuo armollinen majuri, osaa leikkiä kuin\nhevonen, kuin vihainen Jääkäri-varsa! Kovin hauska mies!\n\n\"Mutta toisen kerran, muistatkos, Liena-Kaisan ukki, kun katoitte\nSanterin kanssa kartanoa? Majuri on ahnas, ikkunasta ylös kurkisteli,\ntokko vasarat katolla kävivät. 'Annas olla, eikö armollinen majuri vie\nnenäänsä räystään alta!' etkös niin tuuminut, Santeri, tälle Rötön\nPietarille? No sinä panit Pietarin räystäälle vaanimaan, milloin majuri\nalhaalta katsoisi. Ja kun Pietari sanoi: 'Jo kurkistaa pentele,\nmajuri!' -- niin silloinpa sinä, Santeri, kattoa pitkin tipautit hänen\nnaamaansa vähän kosteaa. Haha: majuri sanoi siaksi sinua, Santtu-ukko!\nHaha: viisas mies tuo majuri, mutta viisaampi sinä, Santeri. Monesti\nolette hänen kanssaan olleen kuin kaksi kukkoa. Oikein, Santeri, hyvin\ntehty, Santtu-ukko!\"\n\nJa niin edelleen, miten majuri kolmella hevosella ja kaikki viisitoista\nkoiraa jäljessään ajoi kirkolle käräjätaloon, haukkui tuomaria ja löi\nkantajaa, niin että sai helisevät sakot. Miten Santeri hankki itselleen\nviikkokauden pituisen mahatautiloman, kun valehteli ojaa kaivaessaan\njuoneensa kipruja ja majuri alkoi häntä sääliä -- se tapahtui vähän\nennen häitä, jolloin majuri vielä oli leppoisa.\n\nMiehet nauravat, paitsi viisas Santeri, ja puhuttelevat. Ali-poikasta\nnuoreksi isännäksi.\n\nÄitiäänkin Ali haluaisi ivailla.\n\nMitkä mietteet kiertävät pienissä aivoissa! Miksi Alilla on ruskea\ntukka kuin Viuluniekalla? siitä hän riemuitsee ja ikävöi. Miksi\nViuluniekka kiertelee Uorolaa? Oudostipa ja peljättävästi Viuluniekka\nhaasteli äidille sinä pakkas-yönä. Mutta isä vihaa Viuluniekkaa ja\nhäntäkin, Alia. Mutta Ali tahtoo uhallakin olla Viuluniekan ystävä.\nMitä äiti itsekseen suree ja miksi klaverilla niin sydäntä ahdistavasti\nsoittaa? Kumminkin salli äitikin pakkas-yönä Viuluniekan lähteä\npaleltumaan hänen talostaan, Alin Uorolasta? Ja miksi äiti sanoo\nViuluniekkaa tylyksi ja kurjaksi? Ali äitiäänkin tahtoo vihailla, kun\npuhuu Viuluniekasta. Ali juttelee:\n\n\"Olipa armollinen majuri sentään kerran niin armollinen, että tahtoi\npolttaa velkakirjan, jonka oli ottanut köyhältä naapurilta, olkoon se\nvaikka Loppilan halvattu tuomari. Mutta äiti, äitipä ehätti väliin eikä\nantanut polttaa velkakirjoja. Sellainen se...\"\n\nSanat takertuvat Alin kurkkuun, kuin kyyneliin. Häntä hävettää, huulet\nvärähtelevät, eikä hän ilkeä katsoa miehiin, varsinkaan Santeriin.\nMiehet siinä niin toisilleen silmää iskevät, kun tuprauttelevat sauhuja\nsuupielistään. Ei ollut Alin yhtä helppo tekaista valheellista juttua\nkuin miesten tuprautella palturia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlia hävettää käydä syömäänkin vanhempiensa seuraan. Hänen rinnassaan\npakottaa, kiukuttaa, surettaa ja itkettää, kun tuisku käy ja lumet\nilmoissa tanssivat.\n\n\n\n\nVIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.\n\n\n    Matkamiehet me olemme,\n    keisarit ja kerjäläiset,\n    maaksi, mullaksi tulemme\n    matkan päähän päästyämme.\n\n    Pentti Lyytinen: Kestikievari.\n\nOi, Viuluniekka on kuollut.\n\nHarmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat,\nkun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina\njuoksemaan katonräystäitä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.\n\nSurussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut,\nkaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja\nlauluja kaivattiin, mutta nyt tuntuu monen sydämessä tyhjältä, kun\nkemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa,\nlasittuneina katsovat monen silmät kauas, kauas talvituiskun\nharmauteen.\n\nKuinka hän oli sanonut? \"Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä\ntottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on\nteille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo\nja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet, ja kaksi\ntähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat\nihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy. --\nTuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä\nvaivainen syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä,\nja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä, ja\nsielu on sävelten laulava meri, ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa,\nkun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.\n\n-- Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän\ntekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä\ntahtoo. Kenellä on oikeus sanoa minulle: 'Kas sinulla homeinen leipä,\nsinulla repaleinen takki!' kun itse rakastan homeista leipää enkä\nrepaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme,\nkun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja\nvaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut\najattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä.\nAutuaat ovat henkisesti rikkaat!\"\n\nNiin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti; mutta nyt on elämä hämärä ja\ntuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.\n\nOi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen\nkuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:\n\n\"Mitä minä, joka juon ja elämäni hukkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen\nkuin Vihta-Paavo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa\ntuisku kohahteli, korkeat maalaukset katon hämärästä loistivat\nkuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä\nkatseli himmeänä alttari-ikkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit\nkameelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli\nkumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja\nuusi virsi taas oli aloitettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös\nlukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka.\n\nAlussa ei häntä huomattukaan, mutta kun yksi huomasi, niin pian kaikki\nsinne katsoivat, ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen\nsohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit ja kurotteleva\nlaululeuka ja joka osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa,\nsäikähti alussa; mutta kun Viuluniekka hänelle jotakin kuiskasi ja\nkatsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin lukkari aleni\nhiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä\nhalusi, vaikka virka olisi mennyt. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari\nolivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin\nmajassa, jonka ikkunassa kukonharjat ja palsamit kukkivat. Ja\nViuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa.\nMutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun\npaisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu\nja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren\niltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Jousi\nkielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet\nylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin,\nvälähteleviin vesiin.\n\nSellaistapa virttä ei ollut ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin\nse oli virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli,\nhermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät, kasvot,\nolkapäät värähtivät, kuin kuulijat olisivat tulleet vilusta lämpöiseen\nja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas,\nalenivathan purppurasiipiset kerubit ikkunain hämärästä seiniltään,\nensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset,\nsitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien,\nverenpisaraisten rubiinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa-olijan\nvierelle, soittaen kummallisia, kumisevia jättiläisviuluja ja\nsiipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.\n\nKun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi,\nkuin olisi kiehahteleva viinivirta hänen suoniinsa tulvahtanut; hän\ntunsi mustan kasukan raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea\nseurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen vapautuivat\nvangitut sävelet hänen rinnassaan. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä\nlukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta\noutona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, ja poskilla paloi kaksi\nsairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta, ja silmistä lähti\nkaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat\nylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: \"Hullu vihan\npäästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta\ntyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.\"\n\nIhmiset kuuntelivat soittoa, ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta\nkun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten\näänettömänä ylös Viuluniekkaan, ja hänen silmänsä mustat oudoiksi\nsuurenivat, sydämessä kävi peloittava tunto: kuoleva nyt soittaa!\n\nSellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista\nkesää, mutta holvikatossa jylähteli tuisku, niin että rikkaiden\nlahjoittamat kruunut kristalleineen värisivät, peilejä pitävät\njumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen,\nprofeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien\nliitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja\nsaarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli\nihana se jumalanpalvelus.\n\nMutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu\nvierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi\nkalkkeineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja\nkysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotakin; niin hymähti Viuluniekka:\n\n\"En juo juomarinakaan!\" hän sanoi. \"Antakaa toisillenne rauha, ihmiset,\nja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille\nvakuuttaa.\"\n\n\"Viuluniekka raukka!\" huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka\nverisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan\nheikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!\n\nPian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, hän tempasi viuluaan\nkaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti hänen keuhkojaan söi\nruostein.\n\nMaailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita hän\nelämässään oli jakanut, ja surulliseksikin hänen kohtaloaan, kun\nkirkonkellojen soimatta hänet hautaan saattaa täytyy.\n\n\n\n\nKLAVERI LOHDUTTAJANA.\n\n\n    Kuulee Ollo poikaseni,\n    oma kantamain katala,\n    meill' olis mieli mies sinusta\n    tehä taitava tekijä,\n    ompelija oivallinen.\n\n    Olli Karjalainen: Kulkuruno.\n\nOi Seelia-rouvaa!\n\nAavistus vavahduttaa, huhu tuo kauhistuksen, ja tieto puhkaisee sydämen\nkuohumaan kuin kyynelkosken.\n\nOlipa Viuluniekka tosin sanonut: \"Älkää suvaitko surua luonanne, suru\non paljon pahaa tehnyt!\" mutta minkä voi majurinna, joka riutuu suruun.\n\nOn kuin elämä olisi hautaan vaipunut, nuoruus, joka kaukana loistaa\nkuin auringonpaisteiset kukkanurmet, vavistavat toiveet, jotka etäältä\nhelahtavat sieluun nukkuvan unina. Kaikki vaipuu verkkaan kuin syviin\nvesiin: eihän Seelia ole nuori ollutkaan, sillä aikaisin hän hetken\ntuskassa elonsa hylkäsi. Edessä on pimeää ja alla aaltoaa syvyys. Kun\ntuiskusta kaukaa kumahtavat rakastetun Viuluniekan sielukellot, alkaa\nsyvyys hyisenä kieppua ja Seelia-majurinna heikoin käsin kurottaa mihin\ntarttua, sillä ei heikko uskalla syvyyteen tuijottaa silmää\nräpäyttämättä kuin Viuluniekka. Elämän koottu helmiaarre sielussaan\nViuluniekka tuntemattomiin kulki; mutta kuinka kulkisi Seelia, jolla ei\nelämää ole ollutkaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRikkoneensa näkee Seelia kaikkialla ja rikosten rangaistuksia\nkaikkialla. Eikö hän jo silloin rikkonut, kun rakastavaa Viuluniekkaa\nymmärtämättä sitoutui majuriin? Seelia heitti rakastettunsa.\nViuluniekan sydän särkyi, senpä oli Viuluniekka itse sanonut. Särkyneen\nsydämensä tähden hän entistä enemmän joi ja levotonna maailmaa kiersi,\nSeelian vuoksi hän ennen aikojaan, nuorena, manalle muutti,\nViuluniekka, jolla oli niin hyvä sydän. Hyvän sydämen oli Seelia\nsärkenyt! Siinä hän rikkoi.\n\nRikos oli Seelian ajatella, että majuri kuolisi ja Viuluniekka toisi\nUorolaan sävelet ja riemun! Rangaistuksen kauhuna kumisevat kaukaa\ntuiskusta rakkaan Viuluniekan sielukellot.\n\nRikos oli sulkea syliinsä kärsivä Viuluniekka, kun Seelia oli jo\nmajurin vaimo. Siinäpä rikos majuria vastaan, Alia vastaan, jonka tuli\nmajuria rakastaa. Ali on sekä äidistä että isästä vieraantunut.\n\nEikö monesti sääli ollut rikoksesta varoittajana, kun Seelia\nkuohahtavin sydämin inhosi majuria, joka vanhuuden syyttömässä\nhyvyydessä tiuski kaunista, rakasta Viuluniekkaa vastaan! Siitäpä\nrangaistus, kun tauti iski juuri siihen, jota Seelia rakasti, jonka\nsydämen Seelia hyläten oli särkenyt, joka kumminkin Seelian kanssa\nrakastaen kärsi!\n\nSekavaksi vallan tekee tuska Seelian.\n\nHän tahtoo katua kaiken ja uskoa surunsa sille, joka on ainoa, mille\nhän ne voi ilmoittaa.\n\nSeelia istuutuu Uorolan salissa vanhan, matalan klaverin ääreen ja\nsoittaa vavahtelevin käsin toivottomia, surullisia virsiä. Majuri on\nhetken tyydytetty, sillä vaikk'ei hän virsistä välitäkään eikä\nkirkossakaan käy muuta kuin joka viides vuosi vaakunaansa hopeoimassa,\nniin on nyt vihdoin edes Viuluniekka kadonnut, vaikka Seelia virttä\nsoittaakin.\n\nLevon suo lumen alla majuri mielellään sille, joka monta katkeraa\nkyyneltä hänen vanhoista silmistään pusersi, ja anteeksi pyytää majuri\nSeelialta entiset karvaat sanat. Nyt tahtovat majuri ja Seelia olla\nyhtä, kun Viuluniekka on matkannut kuoleman tupiin runojaan laulamaan\nja viulua vinguttamaan.\n\nViuluniekka, joka oli niin kaunis ja hehkuva, jonka sydämen Seelia\nsärki, ainoan sydämen, jota Seelia rakasti ja joka Seeliaa rakasti!\n\nSeelia soittaa virttä klaverilla, joka ennen helisi häävalssia; mutta\nkeskellä virttä astuu mieleen Viuluniekka-vainaja, jolla oli lainehtiva\ntukka ja Seelian särkemä sielu. Seelia pakottaa kyynelet painumaan\ntakaisin poveen. Pian majuria säälittää ja kiukuttaa, eikä hän voi olla\ntyytyväinen, vaikka tahtoisi. Uskollinen, uskollinen itsellesi! huokaa\nvirressäkin, mutta tätäpä Seelia pelkää kuulla. Ei hän sitä ymmärrä.\nEikähän Viuluniekkakaan jaksanut olla itselleen uskollinen, koska hänen\nsydämensä oli särkynyt. Seelia etsii turhaan lohdutusta sekavuutensa\nuduista, istuu, soittaa menehtyäkseen.\n\nHuolipa hänellä on Alista. Eikö Ali ole äitiään, eikö hän ota osaa\näitinsä suruun, kuuntele virttä, laula virttä, kavahda kaulaan, itke\nSeelian kera, -- mennyttä Viuluniekkaako, joka Seeliaa rakasti, jonka\nSeelia musersi?\n\nKun Ali ilmestyy salin ovelle, viittaa äiti häntä klaverin luo, mutta\nAli pudistaa kiivaasti tukkaansa, ja jos isä häntä käskee, alkavat Alin\nsilmät säkenöidä, hän potkaisee jalkaansa ja lähtee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajuri: \"Ymmärräthän, Seelia, minä pyydän anteeksi paljon, sitäkin,\nettä onnettoman rentun -- Viuluniekan, tarkoitan -- täällä ennen\nkuolemaansa käytyä ja Alin lyötyä minua, vanhaa isäänsä, kiivastuin ja\nuhkasin kerran jättää perinnöttä Alin ja sinut, ellei Ali oppisi\nkunnioittamaan isäänsä. Sillä kalliiksi on hän minulle tullut, monta\nkertaa on hän unen vienyt. Nytkin hän oleksii renkien kanssa,\ntyöttömänä riiviönä vetelehtii, monta ivapuhetta hän päästää huuliltaan\nminusta ja sinustakin, sen olen salaa kuullut. Etkö ole kuullut, kuinka\nhän alituiseen hyräilee Vihta-Paavon Kokkia! 'Ruunun Kokki, Jämsän\nKokki, Rautalammin Kokki!' Kuka hänelle kaikki renkutukset\nopettaneekaan muu kuin Santeri, niskuri; mutta kyllä minä heistä\nmolemmista vielä kypsän teen! Sepä kumma, ettei Alista saa miestä, kun\nantaa aateliskuria! Senkin junkkari!\"\n\nMajurinna: \"No, no ... ei niin!\"\n\nMajuri: \"Enhän minä niin tahdokaan, vaikka vain kiivastuin, mutta\nkunnioittaa hänen tulee minua, sillä tiedätkös: olenhan minä Uorolan\nmajuri, herranen aika: se olenkin! Oppiin ja työhön tulee Alin\ntästälähin! Osaako hän kunnolleen lukeakaan vielä? Eh, sellaista tyhmää\njunkkaria! -- No, enhän vaadi sinua, Seelia, häntä kasvattamaan enkä\nitsekään jaksa, kun niin kiivastun aina. Sillä olenhan tottatosiaan\nUorolan majuri! Mutta pois kodista täytyy Alin kouluun, tulkoon hänestä\nsitten vaikka räätäli tai Vihta-Paavo, junkkarista, mutta kodin arvo\nhänen täytyy oppia näkemään!\"\n\nMajurinna: \"Aliko pois kodista? Ei, ei. Poika parka, ikävähän hänen\ntulisi meitä!\"\n\nMajuri: \"No hankimme hänelle sitten sellaisen patukkaherran että\noikein! Mutta kova sille pitää olla sellaiselle! Olen minä itse\nlukiossa istunut ja värjännyt hampaani mustiksi ja sitten irvistellyt\nperuukeille. Kyllä minä tiedän, että ilkiöt kuulevat selällään eikä\nkorvillaan. Otamme kotiopettajan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Ali saa kotiopettajan. Tämä on rokonarpinen, hänen silmänsä\nkillistelevät kipeinä ja likinäköisinä lasien läpi, tukka on karkea\nkuin lattiaharja. Hellä hän on sydämeltään, vaikka köyhyydessä\nkärsinyt, ja ivallisen katkera piirto on hänellä suupielissä. Eipä hän\nusko iloja olevan leivättömällä eikä hän muuta vaadi kuin leipää ja\nsängyn loikoakseen. Aina hän kurisuttaa piippua, joskus hauskalle\npäälle sattuessaan soittaa klaveria korvakuulolta, jos saa klaverin\nsormiensa alle.\n\n\n\n\nPAHA SEN VEI.\n\n\n    Vielä on vastusta vähäisen,\n    turmiota paikoin tullut,\n    koska on piru pilannut\n    ihmisraukat ilkiöiksi.\n\n    Pentti Hirvonen: Viinankeiton kiellännästä.\n\nPörröpäinen Santeri auttaa Talli-Villeä ja Juortanaa, kun nämä tallissa\nison lyhdyn valossa sotkevat apetta hevosten purtiloihin. Viisikymmentä\nodottavaa hevosensilmää palaa pilttuuhäkkien yli lepattavaa tulta\nkohti, Jääkäri-varsa väliin malttamattomana hirnua kiljahtaa tai alkaa\npotkia pilttuuseen, mutta silloinpa Ville Jääkärille kimakasti\nnoitaisee ja polkee jalkaa niin, että tallin katto tuomion torvena soi,\nja hevoset vavisten kuuntelevat Villen ääntä kuin ruoskan vinkuvaa\nläimäystä ja vaikenevat. Siinä silppua sotkiessaan juttelevat\nTalli-Ville ja vanha Santeri, mutta Juortana itsekseen nauraa hihittää,\nja jääsilmä kiiltelee silmäkolossa kuin Susivaaran pirulla, kun hän\npetkeleellä silppuja sotkee.\n\nAli on salaa hiipinyt tallin viereen heinämaliisiin. Hän haluaisi\nViuluniekkaa murehtiessaan olla vanhan Santerin luona ja kuunnella\ntämän juttuja, mutta Alia hävettää tulla Santerin näkyviin. Alihan on\nkuin aisoihin valjastettu varsa, kun kotiopettaja on tullut Uorolaan.\nVaikka opettaja joskus hymyileekin, niin hänen sameat silmänsä\ntähtäävät hämärästi ja kuivasti silmälasien läpi. Alin on ilkeä ja\nahdistava olla. Hän on kuin Tykki ketjuissa, eikä ilkeä, nuori-isäntä,\npalkollisille näyttäytyä. Salaa on Ali ehtoohetkellä hiipinyt\nheinämaliisiin kuullakseen miesten tarinoita.\n\nVille: \"Kumma se Viuluniekka kuitenkin, kun ennen kuolemaansa virttä\nsoitti. Ja niin hartaasti, että sydänparka värähti kuullessa ja vedet\nsilmiin tulivat!\"\n\nSanteri: \"Niin ettäkö luulet häntä pahan ahdistamaan ruvenneen? --\nTokkopa se poika sellaisista! 'Tyhmyys ja heikkous ovat ainoita\npaholaisia!' tapaili Viuluniekka sanoa. -- Mutta muistatkos sen mustan\nkalliopilarin siellä louhikkosaarella Kolman pohjoispäässä? Penikulmia\nsinne matkaa mutkikasten salmien kautta, ja siellä louhikkosaarta\nvastapäätä manterella on Viuluniekan lapsuudenkoti. Paljon oli jo\nViuluniekka maailmoilla kulkenut, kun vanhempansa kuolivat. Mutta\nsilloinpa hän vasta tuli oikeaksi viuluniekaksi ja iloiseksi mieheksi!\n'Ei ole tässä maailmassa enemmän lelliteltyä onnenpoikaa kuin orpo,\njolla ei ole isää, äitiä, ei sukua, sisaria!' tapasi Viuluniekka sanoa.\n'Orpo on taivaan lempilapsi, vapaa kuin kuningas ikään!' tapaili sanoa.\n'Onneltani olen saanut orpouden kalliin lahjan, jota ei minulta voi\nriistää kulta, ei kunnia, ei taivas, ei tuonela! Moisia lahjoja ei\nvaihdeta hernerokkaan! Vapaahan on kahleissakin vapaa!' tapaili\nViuluniekka sanoa.\n\n\"No niin. Usein kesäehtoina, kun luode punaisena hulmusi ja Kolman\nsaaret häämöttivät kummallisina sumuista, sanottiin siitä mustasta,\nkymmeniä jalkoja korkeasta pilarista kuuluneen vesien yli vienoa\nsoittoa. Mutta pilarin huipulla istui iso, musta lintu kynsissä\nkahdeksan säihkyvää sormusta, ja tulikivinen katse vaani yli maailmain.\nKun sen katse tulikivenä leimahti, silloinpa Kolman huimaavilta\näyräiltä katseleva ja kuunteleva väki kauhistuneena piiloutui kivien\ntaa. Se oli paha, musta lintu se, ja kivipilari oli pahan kirkon torni.\nItse kirkko oli veden alla.\n\n\"No niin, usein nuorena Viuluniekka kiipesi viuluineen tälle pilarille,\nhän väkevä poika, niin että voi honkapöydän nyrkillään halkaista. Kun\nilta tuli ja ruso vettä punersi, silloin hän siellä soitti. Monesti\npyhinäkin, keskellä jumalanpalvelusta, kuului seisoneen siellä\npilarilla. Synkkä tukka tuulessa liehui, ja viulun sävelet viiman\nvimmassa lensivät kirkonkellon malmien kumahdellessa. 'Kolman pilarin\npaholaiselta se on saanut sen viulunsakin!' sanottiin, ja kerrottiin\nkoko ihmejuttu. Kun kapusi pilarille ja näki sieltä avaran maailman\nalleen levenevän kuin käden hipaisulla vain, niin valtasi ikävä ja hän\nhuudahti: 'Olisipa seitsemän pitäjää kuningaskuntanani!' Silloin\nilmestyi pojan viereen pilarille juuri maailman ruhtinas puettuna\npurppuralla ja kalleilla liinavaatteilla, orjanruoskan kukkia päässä.\nHän sanoi pojalle: 'Lankea eteeni tälle pilarille ja rukoile minua,\nniin minkä silmälläsi näet, sen saat!' -- Sanoi poika: 'Enpä rukoile\nmitään enkä ketään; minussa on näet eri veri!' -- Riemastuipa silloin\nkovin maailman ruhtinas, sanoi: 'Se olikin vain koetus. Minun lasteni\nei tarvitsekaan rukoilla ketään eikä mitään, eivätkä he valita, sillä\nheissä on eri veri! Ja nyt teen sinusta seitsemän pitäjän herran.' --\nJa maailman ruhtinas antoi muka pojalle sen viulun, jolla hän ihmisiä\nitketti ja nauratti, heitä piti vallassaan. Niin kerrotaan moniahtaalla\nja sanotaan Viuluniekan soittokonetta paholaisen viuluksi. Sanottiin\nViuluniekan siellä kalliokirkossa paholaista palvelevan, mutta hänpä\nnauroi, vastasi: 'Te palvelette paholaista, joka on murheenne, mutta\nminä palvelen kimaltavassa auringonpaisteessa, ilossa ja surussa\nelämäni riemuisaa uljuutta!' -- Enkä minä usko, että hän paholaista\npalveli, haamuja säikkyi ja sen vuoksi ennen kuolemaansa virttä soitti.\nSe on justiinsa niin!\" tuumi matalalla äänellä tallissa vanha Santeri,\nmajurin riitaveli.\n\nVille: \"On se paha ihmeempiäkin saanut aikaan! Kun se Viuluniekka oli\nkoko ikänsä niin korskea, niin voi paha kuoleman lähestyessä tulla\nkuiskimaan kauheita hänen korviinsa, kuin kortinpelaajille siinä\nkuvassa kirkon seinällä. Niin vetäytyi Viuluniekka hurskaisiin\nturviin.\"\n\nSanteri: \"Voipa vetäytyä. Kirkonkukonko turviin?\"\n\nVille: \"Vaikkapa kukonkin turviin. Ei siellä paha ahdista. Ei näet\nkirkkoon uskalla. Itsehän kerroit, Santtu, kun kirkkoa kauan sitten\nrakennettiin ja kelloja piti tapuliin nostaa, niin saatiin jo iso kello\nylös, mutta pientä ei saatu kalliosta irti, ei vaikka olisi hevosilla\nvedätetty. Silloin pappi oli kirkonmäeltä huutanut sille isolle\nkellolle: 'Hei Hesekiel, huudapas nyt veljesi Hosea!' ja käskenyt\nsoittamaan isoa kelloa. Ja kun silloin iso kello oikein ammosi\nylhäällä, niin jopa hyppäsi pieni kello irti kalliosta ja nostettiin\nnuorassa torniin keveästi kuin höyhen ikään. Ja siitä päivästä ne ovat\nkilpaa naakkain kanssa kutsuneet väkeä äänensä suojaan. Eikös siinäkin\npaha paljon voinut?\"\n\nSanteri: \"Lieneepä lienee.\"\n\nVille: \"Entäpäs sitten Pietari Rötön tytär Rämekorvesta! Oli kerran\nmummo, se Liena-Kaisa, poikansa tyttärelle suuttunut, kun ei tyttö\nviitsinyt ahkerasti veljeään tuudittaa. 'Piru sinut vieköön!' oli mummo\nkiraissut. Mutta silloin tulikin piru, jota oli huudettu. Ensin istui\nräppänään, että kaikki savu tunkeusi tupaan, sitten ravisteli uunilta\npäreet ja potut lattialle, viimein tarttui tyttöön ja aikoi viedä\nseinänraosta. Onneksi oli siinä loisakkoja, ja kun mummon kanssa tyttöä\npideltiin kiinni ja virttä veisattiin, ennätettiin hakea pappi. Hän\nkirosi pahasti ja pelasti tytön. Mutta siitä päivin on tyttö ollut\nvähäjärkinen ja kalvetustaudissa. Seinänraosta se vie vietävänsä: ei\njää kuin verinen viiru jäljelle.\"\n\nSanteri: \"Minkänäköinen tuo viejä lie?\"\n\nVille: \"Olipa ollut kuin toissilmä, ruma akka. Muutamille piruille ei\nole luotu suutakaan, jolla puhua. He vain silmillään irvistelevät.\"\n\nSanteri: \"Eipähän ollut kuin huuhkaja, joka sattui räppänästä sisään\nlentämään. Kyllä se pappikin sen näki, kai nauroi akoille, kun huuhkaja\nuunilta killisteli keltaisilla silmillään! Ihanko luulet, että paha\nViuluniekan vei?\"\n\nVille: \"Miks'ei olisi voinut viedä! Ei se huuhkaja ollut, ei se\nhuuhkaja niinkään ihmistä tohdi repiä. Minkäs sille voi, kun antaa\nkerran itseään nenästä vetää. Varkaat ja kelmithän ne piinattaman\npitää.\"\n\nSanteri: \"Tokkopa se lienee älykäs, joka iäti vain piinaa ja piinaa!\nNiin justiinsa ajattelen minä, jolta on kahdeksan lastani kuoleman\nkautta viety ja joka olen itse säilynyt pankon tuhkaan elämään kuin\nkaskeen pojaton metso.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli kyyröttää, värisee maliisin heinissä, ja häntä kammottaa ja\nnaurattaa. Kun ison, vihaisen härän mölinä edempää navetasta tai\ntuiskun kohahdus tai hevosten jyminä hämärästä tallista kuuluu sinne\npimeään, tuulta uikuttavaan maliisiin, niin Ali luulee näkevänsä, miten\ntulee Kolman pilarin ruhtinas tai kaviot kapsaen ja möristen itse\nSusivaaran paholainen, jota Santeri usein on sanonut aika veitikaksi,\njoka muuttaa ihmiset lampaiksi, vie heitä seinänraosta päin honkia tai\nkalvettaa verettömiksi haamuiksi.\n\nSurettaa ja peloittaa Alia. Ehkä Viuluniekkakin oli pelännyt tuota\nhullunkurista peeveliä?\n\nÄiti veisaa virsiä, ja isä avaa paksun raamatun pirtin pöydälle, ja jos\nrengit eivät sitä ruokatunnilla lue, niin isä uhkaa piiskalla. Silloin\nSanteri isälle pullikoi.\n\nItse Ali, jota äsken vielä nimitettiin nuoreksi-isännäksi, on kuin\nkaulahihnasta vedetty Tykki. Hänet pistetään lukukammion hämärään,\navataan kirja eteen ja sanotaan: lue!\n\nIkävä on Alin. Uorolassa verkkaan ja hyräillen kulkee vanhoja ihmisiä,\nmutta tarinat Viuluniekasta helisevät Alin sielussa kirkkaina ja\nsurullisina. Niin hän yksin ja ystävittä kuljeksii!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaasti, murheellisesti humisee Alista pihan jättiläiskuusi\ntuiskupyörteissä tummana huojuen, kun Ali kahlaa maliisista\nillalliselle vähäsanaisten vanhempainsa ja opettajan pariin.\n\n\n\n\nJOTUNIEN ROVIOT.\n\n\n    Kun et kyntöhön kykene\n    etkä kestä korpitöissä,\n    piä pojille porua,\n    opeta työtä tyttärille.\n\n    Paavo Korhonen: Talonpojille.\n\nLukukammion tiheäruutuiset ikkunat ovat matalalla puistoon päin, niin\nettä ne suvisin melkein kokonaan peittyvät syreenipensaikkoon ja huone\njää vihreään hämärään; mutta talvisin on vanhain ruutujen takana\npuiston kumpuileva hanki, josta kohoilevat jykevät, lehdettömät\nvaahterat ja omenapuut. Mutta puiden välistä häämöttää autio Kolma\nlumisine saarineen, joilta ennen on susia pyydystetty.\n\nVaskikruunu kiiltää kattopalkissa riippuen, ja seinältä katselee pari\nleveähattuista soturin kuvaa. Tästäpä huoneesta, Ali on kuullut\njuteltavan, vei ennen muinoin kapea salaovi ja ahtaat portaat ylös\nseinän läpi ullakkokamariin, jossa majurin isä piti ryöstämiään naisia\nsuljettuina. Usein oli sieltä ylhäältä ennen kuulunut hätävoihkinaa, ja\nrahvas kertoo majurin isän saaneen paholaiselta rahaa, kun hän oli\npaholaiselle myynyt naissieluja. Kolman kallioiden alitse, maan sisässä\nse ajaa kumisutti vaunuilla ja mustilla hevosilla se paholainen, tuli\nmajurin isän vieraaksi. Hopealla oli majurin isä Uorolan hevosetkin\nsiihen aikaan kengityttänyt. Paholaisen rahoillapa se Uorola on niin\nhyvin kasvavaksi ja muhkeaksi muokkautettu.\n\nUsein Ali on kammoten haparoinut salaovea, mutta ei ole mitään\nlöytänyt; usein etsinyt ullakkokamaria, mutta ei ole ullakolla nähnyt\nmuuta kuin vanhoja sotahattuja, karhunkeihään, pienen kanuunan ja\nhuonekaluromuja. Ilkeän, keltasilmäisen majurin vangiksi ajattelee\nsentään itseään Ali, kun istuu kirjainsa ääreen kytkettynä. Ehkäpä\nhäntä tahdotaan johonkin kauheaan! Häntä itkettää mielihaikeus, ikävä\npois, pois. Ehkäpä nytkin istuu Uorolan kellarissa päätön mies ja lyö\nrahaa majurille, kun tämä antaa Alin minne?\n\nAli istuu kuin vanki, ja hänen silmänsä kiusaantuneina kohoavat\nkirjasta ulkoiseen hämärään. Hänen riemunaan on, jos Tykki pihalla\nkumeasti haukahtaa tai ruokakello yksitoikkoisesti pämpättää tahi jos\nkuuvalon luodessa hangille sinistä kimallusta puistoon puikkivat isot\njänikset omenapuita jyrsimään. Onhan sekin vaihtelua. Mutta\nrokonarpinen loikoo sängyssä selällään ja kurisuttaa piippuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä kuluu aikoja, rokonarpinen ja Ali tulevat ystäviksi.\nHarvasanainen ja kuiva on rokonarpinen, mutta monesti, kun talvisen\niltaruson tulipalo hulmuaa yli maailman jotunien roviona, josta\nverenkarvaiset jättiläishaamut sinkauttelevat säkeniä taivaslaelle,\npuiston kuuraiset puut kimaltelevat kuten rubiineja täynnä tai\nvärisevät jättiläisruusuina lehdillään tulisia pisaroita ja ikkunat\nkiiluvat outoa, kaameaa punaa, tai kun tähdet iskevät tulta\npakkasilmoissa, silloin laukeaa harvasanaisen kieli ja hän\nkummallisesti puhelee tähdistä, jotka säteillen ja jättiläislauluja\nlaulaen pyörivät äärettömyydessä sammuakseen, maista, jotka ovat\nruusuja kasvaneet ja paahtavaan hietaan hautautuneet, valituksista\nsotakentillä; sillä hän on synkkämielinen, se rokonarpinen. Ali kuulee\nhiiskahtamatta joko ikkunan ääressä ruson jotunien liikutellessa\npunaisia rovioitaan tai jo vuoteen lämmössä, kun vain koirain haukunta\nja rähinä väliin kertomusta katkoo.\n\nKilkuttaapa rokonarpinen joskus klaverilla, mutta sävel on aina yhtä ja\nsamaa synkkää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tulevat harjaspää ja Ali ystäviksi, ja Ali saa ystävänsä\nriemastumaankin, kun he joskus kiljuva koiraparvi kintereillään suksin\npyryttävät yli Kolman rotkojen ja Ali villiä iloa huudahtaen avaa\nsylinsä jymisevälle tuiskulle tai pyörryttävistä mäistä suksin alas\nsyöksyy.\n\nKalju Juortana, jonka isa lapsena hulluksi pieksi, kun ei poika\njaksanut kyntää sill'aikaa kun isä pientarella polvillaan rukoili, --\njoka tillistelee pirtin uunilta kiiluvin silmin eikä ole ikänään käynyt\nUorolan karjalaitumia kauempana, Juortana on kumminkin utelias\ntietämään miltä maailma Uorolan rajain takana näyttää.\n\nJuortana: \"Tuota noin, mitä minun piti sanoakaan. Onko siinä\nkaupungissa leivinuunikin? Onko?\"\n\nRokonarpinen: \"On. On siellä montakin leivinuunia.\"\n\nJuortana: \"Vai on, hihi! Mitä, vai on leivinuuni, mitä?\"\n\nRokonarpinen: \"On monta leivinuunia!\"\n\nJuortana: \"Vai oikein monta leivinuunia! Hihi. Eikö siinä ole kuuma\nsiinä kaupungissa, kun on niin monta uunia, mitä? Vai ei! Pidetäänkö\nsiinä lakeinen auki, kun leivotaan?\"\n\nRokonarpinen: \"Ei pidetä.\"\n\nJuortana: \"Vai ei pidetä lakeista auki, vaikka on niin monta uunia ja\ntulee kuuma. Jo nyt on kumma että ihan totta totisesti ai!\"\n\nJa Juortana laksauttaa kieltään kitalakeen ja kynsii paria hiustaan;\nniin on kumma se asia.\n\nMutta Alin mieltä suru ja häpeä painaa: eipä hän ole nähnyt maailmaa\nsen enempää kuin hullu Juortana!\n\n\n\n\nKATSE SURUHARSOISTA.\n\n\n    Vettä kynnän vellotellen,\n    minä aaltoja ajelen,\n    kynnän aika aurasella,\n    valan pitkiä vakoja\n    pellolla perättömällä.\n    Vesi veljenäin omana,\n    isot lainehet isänä,\n    äijät aallot äitinäni.\n\n    Pietari Mansikka: Merimiehen runo.\n\nTuomarin rouva, Loppilan rouvassyötinki, on kuollut. Yksin kyyröttää\nrappeutuvassa Loppilassa tuomari: nojatuolissaan halvattuna istuu,\ntuijottaa juopon älyttömin, kiiltävin silmin. Palvelijat saavat elää\nmielin määrin laiskoina ja syödä mitä talosta irti saavat. Eipä enää\nsilkkihameissa kahiseva rouvassyötinki ole heidän silakoitaan lukemassa\nja kellonviisareita iltaisin jäljelle vääntämässä.\n\nSuruharsoissa ja kellastuneena kulkee Seelia kirkonkylän kalmistossa,\näitinsä haudalla, Viuluniekankin haudalla, jolle on istuttanut\npunakukkaisen orjantappurapensaan. Orjanruoskistahan Viuluniekka piti\nja niitä nimikkokukkasikseen sanoi.\n\nSurra täytyy Seelian, suruharsot kasvoilleen heittää. Maailma on niin\ntyhjää.\n\nSurra täytyy Seelian, kirkossa käydä, klaverilla virsia kilkuttaa ja\nrukoilla. Sillä hän on rikkonut. Sydämiä särkenyt, ei rakastettuaan\nymmärtänyt, majuria pettänyt, niin, Aliakin pettänyt. Surra hänen\ntäytyy ja rukoilla.\n\nRikkonut on hän, ja siksipä hänen murheensa nyt yhä suurenevat.\n\nAli yhä enemmän väistää äitiään. Kun näkee äitinsä silmäin alakuloisina\nkatsovan suruharsoista, niin hänen rintansa täyttää outo, ahdistava\norpous, josta haluaisi päästä. Ali pakenee kirjojensa ja rokonarpisen\nluo, ennenkuin on äitiään lähellä. Äiti on kateellinen kuivalle\nrokonarpisellekin, mutta minkä hän voi! Eikö sekin, että Ali väistää\näitiään, ole vain rangaistus Seelian rikoksista, rangaistus, joka\ntäytyy vastustamatta, tyytyväisenä kestää ja vain rukoilla, että siitä\nkerran pääsisi!\n\nSurra täytyy Seelian ja rukoilla, rukoilla iloisten päiväin tuloa.\nSillä hän on rikkonut, ja kaikki hänen uskottunsa, kalleimpansa, sen\nvuoksi vaipuvat hautaan tai eroavat hänestä. Seelian suru on suuri, kun\nhänen rakkaimpansa viedään. Se suru on Seelialle rangaistus. Seelian\ntäytyy rukoilla, käydä kirkossa ja virsiä hyräillen kulkea kalmistossa!\n\nMiksi Ali väistää äitiään? Tosinhan Viuluniekka-vainaja oli sanonut:\n\n\"Niitä kaikkeus rakastaa, jotka eivät seuraa mustakauhtanaisia, hautaa\nosoittavaisia, vaan seuraavat sellaisia, jotka auringon säteily\notsallaan ja punaisissa asuissa heitä huutavat elämään, vievät huilujen\nsoidessa ikuiseen lepoon, sillä ilo on elämä. Kunnioita isässäsi ja\näidissäsi heidän nuoruuttaan, että aikasi seisoisit miehenä maan\npäällä. Sillä jos ennen on sanottu: autuaat ovat hengellisesti\nvaivaiset! niin minä kuitenkin sanon: autuaat ovat henkisesti rikkaat,\nsillä he vihannoittavat aution maan!\"\n\nKaunispa oli ollut Viuluniekka, kun hän johti kukkaisia saattoja\nhäätaloon. Kirkon portailla nosti viulun leukansa alle, keijautti\nkeveillä sormenpäillä jousen kielikon yli: oi miten marssin sävelet\nväkevinä kajahtelivat kirkolta suvisiin kyliin ja maanteille, sävel\nvälähti yli elämän kuin sateen kaaren kimaltava portti yli välkkyvän\nvirran. Kuin kimaltava, riemuitseva virta kulki hääjoukko kirkosta;\nViuluniekka asteli etunenässä ja soitti. Sielläpä huojui, heilahteli\nmorsiamen kruunu, suvi-ilma liehutti naisten kirjavia säpsänauhoja,\nmiehet mielellä hyvällä astelivat, katselivat terääntyviä rukiita,\nnuorukaiset lauloivat marssia, poikaset huutaen hyppelivät ja kiersivät\nseppeleitä pikkusiskojensa päähän.\n\n\"Tie auki, tie auki! Kuninkaalliset tulevat!\"\n\nMahtava marssi raikahteli väen laulusta kuin vetten kohinasta. Kenpä\nolisi sillä hetkellä pelännyt, vaikka pistooli olisi otsaansa kohti\nojennettu! Rinta paisuen kulki hääväki, ja kauas ilmanäärille kajahteli\nhäämarssi.\n\nNiinpä olikin Viuluniekka sanonut:\n\n\"Ihminen olkoonkin nuori, ettei muuta kuin nuoren uskoa muista, vaikka\npistooli otsaansa ojennettaisiin! Älkööt uskojensa lapset pelätkö\nmaailman mahteja, niitä, jotka tyhmistä kuonan ihailijoita tekevät!\"\n\nViuluniekka, korskeat olivat hänen sanansa, ja häämarssia helistäen\nluulivat hänen hautaan menneen muut paitsi Seelia yksin, joka tiesi\nViuluniekankin sydämen särkyneeksi. Mitä siis Viuluniekan korskeat\nsanat auttoivat? Mitä siis auttaa seurata niitä, jotka huiluja soittaen\nvievät ikuiseen lepoon! Rakastaako taivas Alia, koska hän pelkää\näitinsä surua! Onnettomuus Alia pyytää, koska hän ei tahdo lähetä\näitiä, joka suruharsoisena, itkien osoittaa rakastettujensa hautoja.\nOnnettomuus Aliakin pyytää, ja sekin on vain rangaistus Seelialle, joka\non paljon rikkonut. Oikeutettu rangaistus, jota täytyy estelemättä,\ntyytyväisenä kärsiä: surra, surra, kunnes rangaistus otetaan pois!\n\n\n\n\nISOHÄRKÄ.\n\n\n    Joka taulaa tekee,\n    monta vaivaa näkee,\n    pökkelöä pönnistää.\n\n    Suomalainen sananlasku.\n\nNiin kulkee vuosia muutamia keväihin, ja Loppilan tuomarikin on\nkuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee\npunaista horsmaa.\n\nMajurinna on niin yksin, yksin. Kaikki hänen rakkaimpansa ovat\nkuolleet, ja Alia hän ei tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja\najattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin,\nkun olen kerran rikkonut.\n\nMajuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein\nhän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi, ja parrassa kuultaa vain\njokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään\nharoen hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle\nikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee,\nnahkasohvalla köllöttää, päätä usein pakottaa, hän juo kivennäisvesiä.\nJoskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa\nkumuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla\nTalli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäisillä,\nvanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevaa\nvoivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan\njykevät kirjakaapit hän on kolunnut, ja tyhjentänyt rokonarpisen\nälykopan.\n\nMiten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin\nkorpiin, mutta isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen\npisteltäväksi! Ramisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen\nsaattamana kaikuviin hongikkoihin, ja isohärkä kuuntelee yksin\nnavetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa,\nsinistä, vihreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska\nse on vihainen ja monesti karjakoita puskenut.\n\nHärän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää,\nlikaista pöytää.\n\nOi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä\nkarkealla kielellään nuolla.\n\nMutta turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on\nummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.\n\nYht'äkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä,\nmutta sieraimet veren himona paisuvat, ja hillittömästi, haljetakseen,\nvavahtelevin kyljin päästää karjojen kuningas villin, käheän mylvinän\nkuin tuomiopäivän pasuunan jättiläissävelen!\n\nHärkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee\nlattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah, jos\nharmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isonhärän irti, niin\nsarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu\nvangin toivoton viha!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei\nuinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden selillä, ja\nräikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien,\npunertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin rintaa ahdistavassa,\npaisuttavassa tuomien tuoksussa luhdista luhtiin; -- silloin olivat Ali\nja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä\nkesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta\nlähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus\nräjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia; mutta kun\njuhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle\nkiitivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti\nkirkonkylään tanssiin, näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut\nAli edes kirkonkylässä käynyt. Joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan\nvainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat\noudolla tuskalla.\n\nKirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä\non laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa\nkahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä:\ntoista kymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa\nauringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen\nkesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai\nmetsästä pilkottaviin huviloihinsa, kiertelevän joen varrelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera\najavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään! Ali tahtoo\najaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat\nvillisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua\nvanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, peloitella hevosta hyppimään!\nAli tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu\nkäy vastaan! Ali tahtoo nauraa taivaanrannalla punaisena hehkuvalle\nauringon kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin\nrinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieraimin ja suin hän ahmii ilman\ntuoksua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!\n\nMutta kun hän perillä kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon\nsydämenpohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: Mitä tuo\non, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Hänen päätänsä\nhuimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma,\nluinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukahduttaa. Hän tahtoisi itkeä,\nmutta ei voi.\n\nHän tuntee olevansa vailla iloa, hänen sieluunsa tulee jotakin outoa,\ntylyä, kamalaa. On kuin musta kyy hänen sydämessään kieppuisi, sitä\njyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua\nsutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö?\nNiitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah,\nniitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Eikä kumminkaan niitä, ei, ei!\n\nHänen sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, mutta ei pois\nUorolaan. Kuinka siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain\nvarjossa! Kuinka siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on\nhullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen\nnaama on niin ivallinen ja ruma!\n\nHeidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella on iso,\nluuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii\nheiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä\nheillä on, Uorolasta tulleilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat\nkirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja\nkolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari,\nflyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua\nvinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja\nhänen silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee\nvärisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneena kohoaa ja laskee, hehkuvat\nposket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan\näänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän\ntuntee ahdistavaa poltetta, hänen jalkansa vapisevat polvista, hän\ntahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!\n\nHän ei osaa tanssia -- missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei\nainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja jossa\nseinäkuvatkin hämähäkinverkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole\nkiltisti; ja tyhmästi!\n\n\"Ei sinusta tule koskaan mitään!\" kumisee jokin jäykistävä, toivoton\nääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.\n\nAli näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on\nvaikea hengittää. Oi, jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa!\nSilmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.\n\nViha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän\nkatseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo peloittavan\nkummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeästi palavin\nhuulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse hänen\nlapsensilmiänsä kohtaa; mutta sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia!\nja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle, ja ruskeat kiharat ylpeästi\nhuiskahtavat, hän puree hammasta.\n\nKun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän\nviimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso\nyhteenkään naissilmään, vaikka hänen rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän\nastuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä, ja otsa vihaisena varjoo\nsilmiä. Kun hänen on pakko tarttua pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin\nhänen sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että\nkynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:\n\n\"Hyi!\"\n\nKuinka tunteekaan itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten\nhän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki\nhäneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isonhärän viha?\n\nTämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä\nolet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena\nja kurjana kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mikä se tuo jörökki on?\" kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkuen\nAliin.\n\n\"Rikkaan majurin poika!\"\n\n\"Ahaa, sekö sitä vaivaa!\" Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään\npiiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan\nkääntää tavallisiin ihmisiin.\n\n\"Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on\noivallinen, ettei muuta silmä tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!\"\n\n\"Hihi ... antaa hänen vain suuttua ja odottaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen,\nkun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi?\" kysyy kauppiaalta muuan\nkesävieras.\n\n\"Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka\non sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson,\njolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina\nolleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki\nihmisaraksi ja höpsähtäväksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan\ntuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten\njoukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin\nedespäin aina suvun loppuun!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista\nnousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin\nsielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, mutta\njoka oli kamalan koston saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa\nkivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos\ntorkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin Ali\nsähähtää kuin ruuti, hänen lasittuneet silmänsä iskevät hirveää säentä,\nhän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:\n\n\"Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on\nvanha koni, ei kuin selkäruota jäljellä koko hevosesta! Ja nyt sen\npitää saaman!\"\n\nAli lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemesta, hevosparka\nvapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä\nkoivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.\n\nMutta Ali ajaa rokonarpisen vasta-intteistä huolimatta valveille\njuhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin\nriisumaan hevosen.\n\n\n\n\nÄKÄINEN NUORIHERRA.\n\n\n    Muut miekkoset mieroa käyvät\n    minä raukka riihtä puin.\n\n    Suomalainen sananlasku.\n\nAli tiuskii palvelijoille ja vanhalle Santerillekin, ei sano\nhyväähuomenta vanhemmilleen, käy sukimattomin päin, makaa laiskana tai\npotkii koiria; jopa sieppaa pyssyn isänsä kamarin seinältä ja sanaakaan\nvirkkamatta hyökkää kyttäämään Kolman louhistoille. Raivo ja\nikävystyminen asuvat hänen kasvoillaan.\n\n\"Jo alkavat majurin temput, patukka vain kainaloon vielä!\" tuumii väki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran kuumana päivänä, kun hän on yksinäisiltä retkeilyiltään palannut\nja heittäytynyt salin vihreälle sohvalle märät ruojut jalassa ja\nlikaisin käsin, ilmestyy majurinna kamarinsa ovelle, katsoo pitkään\nAliin, ja hänen äänensä värisee tuskaa, kun hän virkkaa:\n\n\"Ali, eikö sinun ole hyvä olla? Mikä sinulla on, Ali?\"\n\nAlin sydänalassa repäisee silloin kipeästi, vedet melkein puhkeavat\nsilmiin, hän tahtoisi käydä äidin luo tai kutsua äidin lähelleen, mutta\neipä voi. Hän kääntää kasvonsa seinää kohti, haukottelee.\n\nSilloin äiti loukkautuu, sanoo:\n\n\"Kuule, Ali! Tällainen ei käy. Sinä pahoitat isääsi, joka on vanha ja\nvapiseva. Et todellakaan tiedä, mitä ja kuinka paljon olet meiltä\nriistänyt, yön unet ja päivien rauhan. Ja sinustako tulisi Uorolan\nisäntä! Opettajasi sanoo sinua hiukan laiskaksikin?\"\n\nAli singahtaa sohvalta kuin närevivun nakkaama ilves. Kasvot\nkalpenevat, kädet sinerviksi nyrkeiksi pingoittuvat, ääni on\nnyyhkytystä ja vihaa käheä.\n\n\"Yön unet! Unet, unet! Untahan te vain etsitte! Kuinka paljon olen\nteiltä riistänyt! Kuinka paljon! Mitä olen teiltä riistänyt? Mutta mitä\nte olette minulta riistäneet? Leivän te minulle annatte ja vaatteet\nvaivoin ja konia ajaa ja kermaista maitoa, mutta mitä te riistätte\nminulta! Vereni, vereni! Aina happamia kasvoja, vetisiä silmiä,\nhaudoille kulkemisia! Aina virsiä niinkuin olisimme hautajaisissa! Mitä\nmeillä on ruumiiden ja suruharsojen kanssa tekemistä? Olemmehan ihmisiä\nemmekä ruumiita! Täällä on kaikki hapannutta, elämä hapannut virsiin,\nkuin olisimme köyhiä, hyvyys hapannut itkuun ja ruikuttaviin\nvaroituksiin. Kaikki vanhaa, naamat vanhoja, kuvat homeessa, katoissa\niankaikkisen vanhat kruunut! Kyllästyy ja läkähtyy! Enkö tee työtä?\nOnko opettajanne sanonut, etten tee työtä! Hän valehtelee,\nkirjahuuhkaja, joka kaikessa tapauksessa on pöllön sukua! Vieläkö minun\npitäisi auran jäljestä raahata, pölyä keuhkoihini kiskoa, kun täällä jo\nolen saanut itseeni iankaikkisen pölyn! Isä sitten, mätänee sänkyynsä,\nmikä isä hän on! Koiristaan keltasilmä pitää ja ongistaan, mutta minä\nen niistä pidä, en, vaikka hän kuinka tyrkyttelisi! Ja jos ei muu auta,\nniin auttaa jumal'auta! Minä lyön poikki siteet! Se on selvin tie.\nMaailma on oleva iloa, mutta tämä on vaivaistalo, jossa tulee houruksi.\nJa se on totinen surkeus!\"\n\nAli käy kiivaana salissa, hänen silmänsä kyynelöivät uhkaa, uhmaa.\n\n\"Olenhan kuin susi häkissä! Miksi tahdotte minusta tehdä hullun? Miksi\nette ole antaneet minun elää kuin muitten? Köyhyyskö vaivaa! Katsokaa\nheidän iloansa: olenko minä mikä nuori! Eikö teitä hävetä nähdä poikaa,\njoka on tyhmä kuin tallioinas? Mutta eihän teitä hävetä, ette missään\nkäy, ette elämää näe ja siksi luulette kaiken olevan niinkuin pitääkin\nolla, luulette kuolemaa elämäksi! Voi vanhuus, kuinka olet tyhmä, ahnas\nja köyhä punnitsevassa, viisaassa rikkaudessa!\"\n\nKuohuksissa Ali töytää ulos, tempaa eteisen nurkasta pyssynsä ja\njuoksee pihalle. On kuin häpeän ja tuskan nyyhke alkaisi hänen\nrinnassaan elää, mutta se ei saa nousta ylös, ei! Ali päästää koirat\nhäkistä ympärilleen, kutsuu niitä mukaansa metsään, mutta kun vanha\njäniskoiranarttu ei haluaisi häntä seurata, vaan jäykkäjalkaisena\nvikisten matelee pihan auringonpaisteessa, niin Ali vihan vimmassa\nlaukaisee haulit nartun kintuille. Koira kiljahtelee, uikuttaa kuin\npoljettu sammakko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta majurinna pakenee huoneeseensa, tuijottaa kuin tajuttomana,\npuhkeaa alakuloiseen, voimattomaan itkuun.\n\nNyt jo Ali, niin nuorena! Mistä hän on kaikki ne karvaat sanat saanut!\n\nHänen ainoa ilonsa, ainoa elävä rakkaansa, Ali, jota itsellään\nsäilyttääkseen hän on niin paljon surrut ja rukoillut rikoksiaan\nanteeksi! Ettei vain Alilla hänelle kostettaisi!\n\n\n\n\nTUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.\n\n\n    Kun on mulla heikko henki,\n    varsin vailla tarkoitusta,\n    kun se työntääpi tukulta\n    ajatusta aivohoni!\n    Onko kuussa karjat, linnut,\n    kissat kiertotähtilöissä?\n    Miks' on kehno kerjäläinen,\n    miksi keisari komia?\n    Miks' ei papit paljon usko\n    sanojansa, saarnojansa?\n    Mitä mahassa maamme,\n    mitä pahamme perästä?\n\n    Jaakko Räisänen: Mietteitäni.\n\nVanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla,\nkaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat vaikeina kuin\nkukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoaa louhikon\nseinä ylös kohiseviin honkametsiin, alhaalla vaahtoilevat laineet, kun\ntuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä\nkiviä pitkin, pihlajan marjat punoittavat rantalehdossa, vilisten\nkiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri,\nhänen katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat\npolvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.\n\n\"Karjanpaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja\nvaikka vain pankon tuhassa iltojani istun, niin kumminkin sanon\nsinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!\"\n\nNiin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien\nsadatteli.\n\nNiin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat\nhänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman\npoikana iloinnut, ennenkuin suuret surut tulivat.\n\nKas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa\nhuhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu,\neivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee\nedessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa\nmakaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikk'ei\nhän niitä sanoilla saata tulkita, karjanpaimen. Santeri vain tuntee\nsävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä:\n\n\"Kun syys-yön pimeys on ja tuuli kolkkona käy, rakeet ruutuihin lyövät\nja hohkuu jää, silloinpa puhaltakaa pankon hiiliin, sytyttäkää loimuva\npäre, painakaa luomenne umpeen ja nähkää suurta unta! Sillä unet ovat\nelämästä puolet.\n\n\"Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa.\nNähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen ja\nharmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi elämän\nkuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo palvelija\nolkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin raihnaus\nraiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan\nnuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.\n\n\"Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken\nkatoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta\nenemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.\n\n\"Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain\naaltojen vaaraan, sillä kuta mustempi edessä taivas on ja lähempänä\nkuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!\n\n\"Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä\nheittävät syvyyksien vaaraan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, jota ei\nkenkään saaneelta ota.\n\n\"Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun\nitselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä\nsyntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha, mutta\nymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on\nmaailman ainoaa nurjaa.\n\n\"Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi voittaa.\nRohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi meri. Mitä\nsiis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemaan saadusta.\n\n\"Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä\nojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota,\nsillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin, ja\nrammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka\njättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska\neivät juoneet pikarista, jonka hän heidän huulilleen asetti, ja aratkin\novat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat valittavat, vaikka\nkaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.\n\n\"Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan pystyssä\npäin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte, vaikka\ntaivaasta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla otettu, sitä\nei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei meille palaa.\nSillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka sen hengeltään\nostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi, asiaansa\nhalveksii.\n\n\"Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten\nkolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tai kirjavissa kaavuissa\nkulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Me näemme\nheidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, mutta kerran\nsammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät,\njoiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää\npystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa\nkumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!\n\n\"Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin,\nsillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolla olet vahva.\n\n\"Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne\nvastaan uskaltaa henkensä, mutta matelijoista erotkaa käden iskutta,\nniin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan\nrohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat!\nTaistelu on taistelun arvoinen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret,\nvaikk'ei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, joka on vain\nkarjanpaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut,\nriemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjanpaimen\nkiusaantuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:\n\n\"Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka minulta\nkahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhassa iltoja vietän.\nLähde pois, Ali. Itse minä poikasena kotoani lähdin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huojuvain\nhonkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.\n\n\n\n\nTANSSI, ÄITI!\n\n\n    Jo tanssi pihalle saapi,\n    ilo alle ikkunoien.\n    Tanssi tungeksen tupakan,\n    ilo pirttihin ajaksen.\n    Jalan polki portahalle,\n    kiukoa kivinen liikkui,\n    silta soitti sorsanluinen\n    tanssin tullessa tupahan,\n    ilolinnun astuessa.\n\n    Kanteletar, I:117.\n\nSyksy on tullut, talvi sen vienyt ja kevät taas talven; Ali on vuotta\nvanhempi jälleen.\n\nRokonarpinen, heikkonäköinen opettaja on synkkämielinen. Vaikka hän\njoskus ilvehtii Juortanan kanssa tai tanssiin ja klaverin kilkutukseen\ninnostuu, niin mieluimmin hän sentään on selällään sängyssä ja katselee\nsinisten piippusavujen kiemuroimista auringonpaisteessa, pullauttelee\nposkistaan harmaita haikuja.\n\nKun kesä taas saa, havahtuu Ali kirjoistaan kuin unesta, hänen rintansa\nkäy levottomuutta. Silloin rokonarpinen katsahtaa Aliin surumielisen\nihailevasti, sitten naurahtaa katkerasti.\n\n\"Haudankaivaja on maailman ainoa viisas, sillä hän vastaa kaikkeen:\nkaps tyhjä kallo, kops madonsyömät sääret, maatkaa, maatkaa!\"\n\nNiin virkkaa rokonarpinen, mutta Ali ei ole pitkiin aikoihin oikein\nenää viihtynyt rokonarpisen seurassa, sillä hänen sielussaan on kuin\nlyömään kohotettu käsi.\n\nIkävöinyt hän on ja talven kelmeihin rusoihin tuijotellut, laulanut\nsurullisia lauluja; mutta kun kesä tulee, niin haikea uni haihtuu. Hän\nlähtee kuin nuori jättipoika kiiruhtamaan Uorolasta.\n\nKun Uorolassa kevät-illalla pihakuusi rusottaa punaisessa\nruhtinasmanttelissa, kuusen kukat palavat lehvien nenissä punaisina\nsydäminä, kun ruisrääkkä ja kehrääjä huhahtelevat metsäin välisillä\nvainioilla, pistää Alin päähän yht'äkkiä satuloida vihainen jääkäri-ori\nja lasketella kirkonkylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän aamulla ani varahin kukkojen vilua kiekuessa palaa, on hän\nkalpea ja ruumiinsa rento, mutta silmät loistavat riemukkaasti kuin\nKolman usvista nousevan päivän. Majurinna kuulee Alin lujat askelet\nsalista. Hän on levottomana valvonut yön, nyt rientää salin ovelle.\n\nÄiti: \"Missä sinä olet ollut? Koko yön olen valvonut.\"\n\nAli: \"Hyvää huomenta, äiti!\"\n\nÄiti: \"Hyvää huomenta. Sinähän olet niin väsynyt, sairaan näköinen...\"\n\nAli: \"Sairaanko näköinen? Ei kuin terveen! Mitä sinä nyt utelet? En\nminä ole kaivossa ollut. Kirkonkylässä!\"\n\nÄiti: \"Ja sinä...?\"\n\nAli: \"Olen kuin täyskasvuinen kukko ja aika huijari. Ei me nyt surra,\näiti, enää. Ei me nyt enää itketä, nyt nostetaan äiti käsivarsille. Kas\nnäin! Ja nyt tehdään sovinnot. Kas näin! Nyt minä sanon, että kuljen\nkuten huvittaa, mutta olen kuin liekki, joka ei tahraudu, vaikka sen\nyli likavettä kaataisi. Uskotko nyt?\"\n\nÄiti: \"Ali, Ali. Älähän nyt äitirukkaasi. Mutta kylläpä sinulla jo\nonkin vahvat kädet, kuin...\"\n\nAli: \"... karhulla vain! Niin pitää ollakin. Ja iloinen olen kuin karhu\nmehiläiskeossa vain!\"\n\nÄiti: \"Iloinen ... sinä...\"\n\nAli: \"Niinpä niin. Missäkö olen ollut? Johan sanoin: kirkonkylässä!\nMitäkö siellä? Tanssimassa!\"\n\nÄiti: \"Osaatko sinäkin tanssia!\"\n\nAli: \"Kas, miten silmät nyt suurenevat! No naura nyt, se on oikein.\nHahhahha, naura vain! Koetellaanko? Osaatko sinä tanssia, äiti? Katso,\nrinnassani hehkuu jo punainen ruusu.\"\n\nÄiti: \"Ennen, ennen... Keitä olet saanut punaisen ruusun?\"\n\nAli: \"Mutta et nyt? Enpä tiennyt, että sinä olisit koskaan osannut\ntanssia! Koetellaanpa...\"\n\nÄiti: \"Ah, Ali, hullu! Mikä sinun on! Haha...\"\n\nAli: \"Kas niin, näinpä mennään! Enkös ole jo aika huijari, äiti! Näin\nvain aamukoltussa mamman käsi olalleni. Kas nyt mennään. Herranen aika,\nmutta osaathan sinä tanssiakin, äiti!\"\n\nAli pakottaa äidin tanssimaan, äiti kyynelsilmin, katketakseen nauraa\nhullunkurista iloa, ja Ali nauraa hahattaa täysin kurkuin, rallattaa,\nvie, vie vanhaa koholla ympäri suurta salia.\n\nAli: \"Äiti, tämä ei riitä. Siellä on kirkolla koko nuoriväki, ja\nlukkarin majassa mua äkseerattiin. Lukkari soitti viulua ja herranen\naika: nyt osaan kuin ajatus ikään! Ei tämä vielä riitä, koko päivän\ntahdon hyppiä, äiti opettaa ne tanssit mitä osaa. Herranen aika,\nosaathan sinä vaikka mitä vielä, äiti, tanssia tahdon kuin hullu!...\nMissä se opettaja on? Makaako se opettaja vielä? Soittoa meidän pitää\nsaada. Hei, vanha klaveri, auki kilikone! Ja opettaja soittamaan, kyllä\nse sen osaa, kyllä se sen osaa!\"\n\nJa Ali juoksee rokonarpisen vuoteelle, kiskoo tämän ylös. Vaikka\npaitahihasillaan täytyy tämän soittaa, vaikka yhdellä sormella, vaikka\nkoko kämmenellä, niin että koko Uorola jymisee. Mitä hulluja? Mitä se\nrokonarpinen töllistelee? Eikö hän ymmärrä, että tulee soittaa, mitä\ntahansa, mitä tahansa, kunhan vain soittaa! Mitä se kummastelee! Eikö\nhän ymmärrä, että Ali aikoo tanssia, että majurinna aikoo hyppiä kuin\nhullu, eikö hän ymmärrä, että on uusi elämä talossa! Ah sitä\nlampaanpäätä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRokonarpinen paitahihasillaan rimputtaa klaveria, painaa polkimiin\npaljain jaloin, soittaa, nakkaa vinhasti sormia, mörähtelee ja nauraa.\nAli nauraa niin että ikkunat hätkähtelevät, majurinna nauraa ja lentää\npoikansa väkevien käsien varassa kuin lintu. Mikä teki hänen töppösensä\nniin keveiksi! Sali pyörii ympäri karusellina, isot taulut vilisevät\npunaisina ja mustina ympäri, tuolit paukkuvat sekaisin, Alin jalka\njyskää tai äänettömänä keijahtaa, nauru kajahtelee, majurinnan yöröijy\nliehuu, ja tukka on päässyt valloilleen. Ah, eihän Alin äiti niin ruma\nolekaan kuin Ali ajatteli. Miten hänen silmänsä kummallisesti\nsäteilevät! Ja kuinka keveänä hänen jalkansa liikkuu! Herranen aika,\nonko se äiti, onko se äiti! Hahahaa: äiti, äiti tanssii ja tukka\nhulmuaa tuoksuvana. Ja kädet sellaiset pehmeät, valkeat! Herranen aika,\nkuin kauppiaan Sylvialla! Ovatko nuo äidin kädet, joita Ali hellästi ja\nvoimakkaasti pitelee. Ovatko nuo äidin, äidin kädet!\n\nJa aurinko nousee säihkyvänä, pääskyset visertelevät pakahtuvin rinnoin\nikkunain takana, urvut kimaltavat; kyyryselkäisenä opettaja soittaa,\nnauramaankin rupeaa, ja klaveri helisee voimakkaista näppäyksistä ja\nhytisee, piiat juoksevat pelästyneinä ylös, kauhistuvat ja alkavat\nnauraa, Tykki haukkua kumistaa ovella niskakarvat harjalla ja jalat\njarrussa, Uorola suurena tynnyrinä kumisee, nauraa, jyskää ja helisee,\nmajuri köpittää hämähäkinverkkoisesta huoneestaan piiska kädessä, on\novella kaatua selälleen hämmästyksestä, huutaa, nauraa:\n\n\"Mitä saakelia tämä on!\"\n\nMutta Seelia-rouva vain tanssii, nauraa, nauraa, tukka hulmahtaa\nmajurin kasvoihin, töppöset jaloista lentävät vasten tauluja, posket\nhehkuvat kiivasta, pakollista kiitoa, Ali nauraa, klaveri huojuu ja\nkilkuttaa, ja soittaja nauraa, ja kun Ali viimein päästää hervonneen\näitinsä nojatuoliin, niin majurinna vedet silmissä nauraa vain ja\nnauraa.\n\nAh, todella kaunis on nuori Ali, kun hänen poskensa veren-väkevinä\nhehkuvat ja valkeat hampaat nauraessa loistavat, naurua, iloa\nhytkivässä rinnassa vapisee punainen, hehkuva ruusu.\n\n\n\n\nKAUNIS ON ALI, KUN RINNASSA NUOKKUU RUUSU.\n\n\n    Enkä huoli huolimahan:\n    annan huolia hevosen,\n    suuripäisen päivitellä.\n    Hevosell' on pää parempi,\n    kaulasuonet kantavammat.\n\n    Kanteletar, I:55.\n\nKaunis on Ali, kun posket hehkuvat veren-väkevinä, ääni kuin\nmetallikilpeen kajahtaa, rinnassa nuokkuu kuihtuva ruusu.\n\nSeelia-rouva katselee kaukaisia taivaanrantoja, joilla iltaruso kirkon\nympärillä valahtelee heleänpunaisina juovina. Lehdet hiljaa läpättävät\npuistossa, illan tuoksu kohoaa vehreyksistä, sirkat sirisevät, ja\nmärehtivän karjan kellot kalahtelevat himmeästä pihattoaituuksesta,\njosta hyttyssauhu kytöisenä nousee. Omenapuiden lumikukissa mehiläiset\nsurisevat, Kolman aallot solisevat hiljentyen rantaan.\n\nMutta Ali on kirkonkylässä kesävieraiden kisoissa.\n\n\"Niinpä tulee ollakin!\" huudahtaa Seelia-rouva. On viimein kuin olisi\nkivi hänen sydämeltään otettu, kun Ali iloitsee.\n\nSirkat sirisevät varjoisten puiden alta:\n\n\"Paista päivin aurinko, sammukaa päivät. Tahdomme soittaa ja siristää,\njäätyä viluiseen talveen.\"\n\nLehdet viluisesti läpättävät, äidin sydän värisee, hän vavahtaa:\n\n\"Ei, Ali ei ole jäätyvä talveen. Kun hän on aikansa iloinnut, on\nhänellä Uorola ja äidin helma.\" Sirkat sirisevät:\n\n\"Mitäpä sitten, jos jäätyykin talveen! Ken on kesänsä iloinnut, voi\nmyös jäätyä talveen, sillä jokaista ilojen kesää seuraa jäätävä talvi.\n-- Niin tulee myös ihmisen elämän olla: kasvaa kaihossa suonet palaen,\nyht'äkkiä puhjeta kukkaan kuin yönkuningatar, joka hetkessä elämänsä\npois kukoistaa, on kauniimpi muita kukkia, kuolee kun aamu koittaa.\nKasvaa kauan, täydet voimat kukkaan tyhjentää, kuolla. Ken elämässä\nkitui, se puhjetkoon kuolossa kukkaan. -- Olkoon Ali Seelian elämän\nkukka. Kitunut ja kaivannut on kauan Seelia, nyt näkee Alin voimistuvan\nja riemustuvan, nyt on Seelia kukkaan puhjennut yönkuningatar. Pian hän\nvoi kuolla.\"\n\nKun Viuluniekka muinoin läheni yksin kasvanutta tuomarin tytärtä ja\nhänen hillitön katseensa tunkeutui Seelian sieluun, sanoi katse\nSeelialle: \"Nyt olet vankini!\" Seelia iloiten, huoaten vastasi: \"Olen\nvankisi, kauan jo kaihosin sellaisia kahleita.\" Mutta tulivat tuskat,\nepäilykset kotinsa hylänneelle, vain maantien iloja rakastavalle\nViuluniekalle. Yht'äkkiä hänen katseensa puhui Seelialle: \"Heitän\nsinut, sillä mun rakkauteni on niin väkevä, että voin sanoa: 'Seelia,\njos sinua rakastan, mitä se sinuun kuuluu! Minut elättää rakkauteni,\neikä nainen!'\" Se oli outoa sekavan tuskan kieltä. Ja Seelia havaitsi\nitsensä hylätyksi, hän ei odottanut Viuluniekan rakkauden tuskasta\nvoimistuvan, Seelia syöksyi vaivoissa majurin syliin, Viuluniekkaa hän\nvihasi. Mutta sitten tuli jälleen Viuluniekka, hän ei enää sanonut\nrakkauttaan väkeväksi: itsensä kärsiväksi hän sanoi. Seelian viha\nmuuttui rakkaudeksi jälleen; kohtalo ja taivas olivat olleet hänen ja\nViuluniekan välillä. Hän rakasti Viuluniekkaa ja unohti kaikki\nrakkautensa vuoksi. Mutta kun Viuluniekka kuoli, niin rakkaimman\nkadottamisen tuska kohosi Seelian eteen hirviönä ja syytti Seeliaa\nrikoksista ja unohtamisista rakkauden vuoksi. Se oli suuri se tuska, ja\nSeelia oli heikko. Hän tuskansa antoi kasvaa ja soimata niistä, joissa\nei soimaamista ollut, ja kun Ali tuskaa kammoen äidistä eteni, niin\nSeelia luuli, ettei siihen ollut syynä hänen tuskansa, vaan hänen\nrikoksensa, jotka vaativat rangaistusta ja surua.\n\nMutta nytkö on rikokset sovitettu, koska taivas suo Alin äitiä iloiten\nlähetä?\n\nSeelian povessa kiitollisena kevenee: vieläpä hänelle päivä koittaa.\nAli on hänellä jäljellä, Ali on kerran Seelian vanhuuden turva.\n\nMutta samalla outo ääni hänen sielussaan soimaa: Siksikö, ettei Seelia\nomasta sielustaan ollut voinut itselleen murheen turvaa luoda, siksikö\npitäisi Alin tulla sovittavaksi uhriksi! Ei, mies älköön eläkö äitiään,\nkunniaa, kultaa tai naisen halauksia, vaan elämän sielua varten ja sen\nkautta muille. Olkoon elämä tähti, joka avaruudessa säkenöi, itselleen\nmaailmat valaisee, ikuisuuden loistot osoittaa ja sammuu. Nouskaa,\nvapaat, ylös, ylös, kapinalliset! Kyllin jää niitä, jotka mullassa\nmatavat.\n\n\"Älkää silmänräpäykseksikään myykö itseänne sellaiseen, jota ette\nhalua, sillä jos hetkeksi sitoudutte, niin siteistä ette koskaan pääse,\nmutta rintanne kaipuu on sammumaton!\" on Viuluniekka sanonut.\n\nMutta Seelia myi murheelle itsensä, ja siitä hän ei koskaan pääse. Kun\nluulee itsensä onnelliseksi ja elämänsä puhjenneen kukkaan Alin riemua\nnähdessä, niin itseltäänkin salaten tahtoo suoda Alille iloa vain\nsaadakseen hänestä vanhuuden turvan. Sillä ken on ollut tyranni\nitselleen, hän on alati orja, ja vapaudenkaipuunsa hän tyydyttää toisia\norjuuttamalla. Ken ei ole uskaltanut elää, se vie toiselta elämän,\nsillä tahto taipuu, mutta kaipuu on taipumaton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli aamuisin kotiin tulee, kalpea on, mutta silmät väkevinä ja huulet\npunaisina palavat, kun elämän kuohuvasta maljasta alkaa juoda.\nKorkeaksi tahtoo kohota kuin korpikuusi tai mahtavat mainingit, kun\ntuuli käy lepoon, hulmuaa hurmeinen luode ja illan kaiho ilmoissa soi.\n\n\n\n\nKAIPAUS.\n\n\n    Laulan ma meret mesiksi,\n    meren kaislat kaupungiksi.\n    Laulan neien kaupunkikin,\n    liitän linnan sisähän.\n    Nain ma tuosta nuoren neion,\n    jonka kanssa kallottelen.\n    Tuosta kasvaa kaunihiksi,\n    paisun linnan paimeneksi.\n    Suorin poikaset sotahan,\n    nuoret miehet miekka vyölle.\n    Itse linnassa lihoan.\n\n    Kanteletar, II:235.\n\nNiinpä oli Alin kesä kuin välkkyvää silkkiä, kultajuoville kudottua;\nmutta kun kurkien kiila harmaita ilmoja halkoi, lähtivät kirkonkylän\nhuviloista kesävieraat ja Ali jäi Uorolan hämäryyteen.\n\nAli huokaili ja ikävöi.\n\n\"Sinulle on olo yhtä vastenmielistä kuin mustalaispojalle itku!\nKatkeroitunut olet, kelpaisit pakanapapiksi!\" sanoi Alille\nrokonarpinen.\n\nAli ei vastannut, vain huoahti, katseli rumien, aumaisten sänkien yli,\ntuijotti sateeseen, josta varikset raakkuen metsiin pakenivat.\n\nMutta kun äiti huokasi, sanoi: \"Älä sure, Ali! Onhan sinun hyvä olla\nnäin!\" niin Ali heltyi äidille ja sanoi: \"Niin, onhan minun hyvä olla\nnäin!\"\n\nMajuri viruu sohvallaan tai vuoteessaan, juo kivennäisvesiä. Vanhuuskin\nhänet pian hylännee, siksi hän muuttuu yhä lempeämmäksi Alille, josta\non tuleva majurille rakkaan Uorolan hoitaja.\n\nKun Ali tulee majurin huoneeseen, puhelee majuri hiljaisella äänellä,\nojentaa Alille laihan käden, tahtoo Alin istumaan vuoteensa viereen,\nsuunnittelee Alille yhtä ja toista Uorolasta.\n\n\"Kun minä kuolen -- vaikka enhän minä vielä kuole! -- tai jo pian ota\nsinä ja kuivaa se Rämekorpi. Siitä tulee hyvää viljamaata, kun laskee\nvedet Kolmaan. Ja Rötön torpan alitse sopii laskea.\"\n\nAlista tuntuu vastenmieliseltä. Ei hän Uorolan peltoja eikä soita\nrakasta, mutta kun majuri lempeästi katsoo kellertävillä silmillään ja\npuhelee huolehtivin äänin, niin Ali vaikenee, vaikka rinnassa painaa\nikävystymisen huokaus. Pikaan hän tahtoo pois ummehtuneesta kamarista\nja lääkepulloisen pöydän äärestä.\n\nIkävää tukahduttaakseen hän komuaa kirjakaappia tai kulkee työväen\nparissa. Sepä hänen unohduksensa, kun kinoksissa ajaa natisevaa\ntukkirekeä tai seisoo polviin saakka hyisessä suohaudassa ja nostaa\nmutaa tuskan vimmalla.\n\nÖillä myöhään kuultaa tuli nuoren herran huoneesta Kolmalla haukkuville\nketuille, kun koko muu kartano on kuin kuollut ja vain Tykki kumeasti\nvastaa kettujen viluiseen ääneen, mutta metsäkoiraparvi on suljettu\nlämpimään häkkiinsä.\n\nSilloin öillä, kun lampun valo valuu unettavana yli pöydän, tuuli\nhumisee Kolman metsistä ja ikkunassa vikisee, mutta rokonarpinen\nkuorsaa vuoteensa varjossa, silloin Ali on yht'äkkiä kuulevinaan kuin\nvalittavia säveliä, ei tiedä mistä. Hän säpsähtää, katse kohoaa\nkirjasta, hän kuuntelee. Aivanhan on kuin naisääni huudahtaisi, sitten\nlivertelisi tai kuin kuuluisi viulunsoittoa jostakin etäältä, etäältä.\nVai oliko se vain tuuli, joka kantoi kuuluville kettujen äänen Kolman\ntuiskuista? Alkavat sävelet siinä hänen ajatuksiin vaipuessaan kuulua\nselvemmin, ympäröivät hänet kuin alkaisivat korvansa soida, huoneen\npihisevä hiljaisuus hopeakulkusina helistä, itkeä, nauraa. Kas,\nyht'äkkiä luulevat Alin väsyneet, tuijottavat silmät näkevänsä vasten\nviheriänkiiltävää uunia kuin hymyileviä, nauravia naisenpäitä. Kas\ntuossa, miten yksi kirkastuu, hymyilee, himmenee. Ne ovat kuin\ntuulenpyörteet, joista vanha Santeri ennen lapsena hänelle kertoi. Ne\nleijuvat, tanssivat utuisin vartaloin, sitten ne ruumiittomat päät\nasettuvat levolle Alin olkapäille posket palavaa poskea vasten ja\nkuiskivat kuin yön humiseva hiljaisuus.\n\nTai on kuin tummasta yöstä liihottelisi luo valkea, pehmoinen käsi. Se\non valkea kuin helmiäinen, hiha välähtää ranteelta olkapäähän kuin\npurppurasimpukan hurme kuultavalta helmiäiseltä. Yöstä sädehtivät\nhymyilevät silmät.\n\n\"Sylvia!...\"\n\nAli tahtoisi nääntyen katsoa silmiin ja nääntyen suudella värisevää,\nvalkeaa kättä.\n\nPakahtuen, keventymättä huokaa Alin rinnassa, sillä silmät ovat\nkauppiaantyttären, Kirkas Sylvian säteilevät silmät, ja hän kuulee\nhiljaisuudessa elinvoimaa kuohuvaa, helisevää Kirkas Sylvian naurua.\n\nHullu, palava vimma oli monesti Alin viime kesänä vallannut, kun hän\ntanssi Sylvian kanssa ja tunsi Sylvian upean poven naurua värisevänä\nkohoavan lähellään, ja kädessään, olallaan Sylvian väriseväin käsien\nvavahtelevan.\n\nTukehduttaen painaa Alin rinnassa, kun hän valvoo ja kuuntelee talviyön\nsäveliä, jotka soivat milloin tahdikkaina kuin tanssi, milloin\nsurunvoittoisesti, milloin Kirkas Sylvian nauruna helähtävät.\n\n\n\n\nKIRKAS SYLVIA.\n\n\n    Älä sä Helena huoli\n    Luojan lystin laitoksia.\n    Jos ois Luoja sulle suonut,\n    pannut parran palkinnoksi,\n    sä oisit parran palmikoinut,\n    paljon partoa lisännyt,\n    siihen kampoja kahellut,\n    käkkyröitä käämöitellyt\n    sekä silkkiä sitonut,\n    kukkia kutonut paljon.\n    Siint' ois suu selälle jäänyt\n    sekä leuvat longallensa. --\n    Ihminen ikänsä kaiken\n    tyytymätöin tyhmä raukka.\n\n    Jaakko Räikkönen: Tyytymättömät.\n\nNiin oli Ali taas keväällä kuin korven nuori kontio, joka on maannut\ntalven pesänsä huumeessa ja herää, kun kevätaurinko paahtaa niskalihoja\nja pihka kuusten kyljissä kiehuu. Herää silloin nuori kontio, aivoissa\nväkevä huumaus kulkee, aukaisee kuluvat silmänsä auringon kiloon,\nnousee hoippuen kevätaamuna salojärven rannalla: näkee kuinka\nkorpisaaret värisevinä kuvastelevat jäähileiseen veteen auringon\nnoustessa, kuulee kuovien kiimahuudot rantain rämeiltä. Nousee silloin\nnuori, villi kontio väkeville jaloilleen, kimeästi kiljahtaa lumessa\nseisten, päästää ilon vihellyksen alanteesta vaaroille kuin koetteeksi,\nja sydän alkaa pamppailla luonnon väkevyyttä. Ei tiedä karvamies, miten\nyltäkylläisen voimansa vähentäisi jänteitä vaivaamasta. Hyppelee,\npaiskaa hirveitä kantoja sulavaan lumeen, viheltäen iskee leveällä\nkämmenellä kuusten kylkiin ja mielihyvästä mörisee, jos hurja isku\nvimmatusti koskee kämmenlihaan ja kaarnakin puusta ympäri nykeröisiä\nkorvia sinkuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin on Alikin, kun kirkonkylän ympärille pääskysinä palaavat\nkesäasukkaat ja Kirkas Sylviakin palaa isänsä taloon.\n\nKirkas Sylvian povessa kuohuu veri kuin tulvahtava koski, joka vierii\neteenpäin, kohoaa, laskee, painaa kuohuunsa vaivaispuolat,\nvariksenmarjat, nousee kalliolle, järisyttää hongantyviä ja riemua\nriehahtaa, kuta enemmän voittaa. Kirkas Sylvia on kellastuneille\nnaisille kateus ja ahdistava tuska, rakkaille äideille päänpudistus,\nkultaista keskitietä etsiville, vanhapiikaparkain ihailemille\naviopuolisoille pyhä loukkautuminen. Kirkas Sylvia on kaikkien ilo ja\nkaikkien vastus.\n\nAamuin hän nukkuu myöhään, ja kun aurinko viimein hänen vuoteelleen\nylenee, himoaa hänen palavia huuliaan ja poveaan paahtaa, silloinpa\nkavahtaa Kirkas Sylvia, avaa ikkunan ja kurottautuu siitä ulos paljain\nkäsivarsin ja povin sekä alkaa laulaa hehkuvalle auringolle kirkasta\nlaulua. Sattuupa silloin kyläraitille suuruskävelylle joku\nprillinenäinen, kirjojaan ajatteleva kesävieras, ja hänen silmänsä\npakosta kääntyvät ikkunaan, jossa Sylvia auringonpaisteeseen\nunohtuneena visertää ja laulaa kuin vallaton, valkopovinen pääskynen.\nOppinut säpsähtää, sitten nyrpistää nenäänsä, sanoo karvaasti\nitsekseen: \"Kuinka epähienoa, kuinka sopimatonta!\" -- sillä hänen\nnäivettyneisyyttään ei ole kunnioitettu.\n\nKun Kirkas Sylvia pidoissa käy huolimattomana, mutta pystynä,\nsäteilevin silmin ja kulkusia helisevin nauruin, ja avoin povi värisee\nkuin vaalea, rusoinen silkki tuoksuvilla ruusuilla ja punainen vaate\nhulmuaa, tai kun hän isänsä herkullisessa illallispöydässä antaa\nranteelleen pirahtaa pari verikirkasta viinipisaraa ja pyytää ilkkuen\nnuoria miehiä ne pisarat ottamaan huulin helmiäis-iholta, silloin\nnuorten naisten naamat venyvät pitkiksi ja he vihjaisevat toisilleen:\n\n\"Ah tuota Sylviaa, miten hän ylpeilee isänsä rikkauksilla!\"\n\nKas tuollaisenpa naisen kuva lienee ennen muinoin hymyillyt sen\nmaalarin sielussa, joka pitkät ajat hikoillen maalattuaan kirkon\nseinille kalpeita enkeleitä ja silmälasinokkaisia paholaisia viimein\nsuuttui, väsyi niin että voivotteli, mutta yht'äkkiä riemastui, tempasi\nsiveltimensä, kastoi ruusunpunaiseen ja vihellellen loihti tuokiossa\nkeskelle suurta helvettitaulua ihanan naisen. Mahtavan lohikäärmeen\nselässä se istuu ja ojentaa keveällä kädellä kultaista maljaa.\nPaapeliksi maalari rusottavan naisen huoaten risti, mutta\nnuorukaissydän vapisee, kun katse sattuu kuvaan vanhan kirkon\noviseinällä, ja katse ei huokaamatta siitä kuvasta erkane.\n\nVoimakas ja iloinen on Kirkas Sylvia kuin kevätkoski. Hänen povensa on\nkuin vaaleanpunaista silkkiä, jonka alla värisee, uhkuu, hehkuu palavia\nruusuja. Hänen kiharansa värisevät valkeilla, uhmaavilla ohimoilla kuin\nkultaiset auringonsäteet maaliskuun lumella. Astelee Kirkas Sylvia kuin\nteräsjoustimilla, hänen naurunsa helisee yhäti, yhäti kuin olisi hänen\nsielunsa hopeakulkusia täyteen ripustettu lanka: jos vähänkin lankaan\nkosket, niin hetipä kulkuset säveliä helähtävät. Hän nauraa kaikelle,\nniille, jotka arkuutensa vuoksi ovat tulleet tyhmiksi, tyhmille, jotka\nrohkeutensa vuoksi ovat ihmisiä, ihmisille, jotka arkuutensa vuoksi\novat tulleet hyvistä pahoiksi, pahoille, jotka ilo tekee rohkeiksi ja\nhyviksi. Omaa nuorta sydäntään sentään enimmin nauraa, ja sepä elämän\nmurtuneita enimmin ahdistaa, sillä Kirkas Sylvian nauru puhuu heille\nilon esikoisuudesta, jonka he ovat vaihtaneet pienten pyyteiden\nhernerokkaan.\n\nÄlä yritä nostaa sammakkoa auringonpaisteiselle mättäälle: se loikkaa\nniskaasi, jos sitä autat, ja räiskyttää kutuista vettä kasvoillesi!\n\nKirkas Sylvia soittaa pianoa, tanssii ja nauraa, nauraa. Aviomiehet,\njoilla pitäisi olla kuusi kättä, kukin kahta kehtoa varten, ja jotka\nesitelmöivät nuorille miehille vaimon valinnasta, pudistavat Sylvian\nnaurua kuullessaan päätään ja sanovat: \"Se on hermostusta tuo nauru.\nTerve ihminen on vakava ja tasainen!\"\n\nMutta kun Kirkas Sylvia ilvehtii nuorilla miehillä ja ukon-kompuroilla,\njotka hänen kättään anovat, niin emot pudistavat verkkaan jakaukselle\nkammatuita päitään, sanovat: \"Tokkohan tuo raukka koskaan saa miestä!\"\n\nJa kun Sylvia käy avokauloin ja alati nauraa povi ilokulkusia täynnä,\nniin onnettomat naiset, joilla on laiha, jänteinen kaula ja surulliset,\nhimmeät silmät, sanovat:\n\n\"Se on hullu tuo Sylvia!\" tai: \"Kuinka vihaan tuota naurua!\" ja\najattelevat, tuntevat: -- Sitä kuullessani näen, kuinka olen köyhä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tulee kaunis Vappu-kuu, palaa Kirkas Sylvia kirkonkylään isänsä\ntaloon.\n\nKevätkisoihin tulee Alikin Uorolasta, Ali, joka talviöinä lampun\nhimmottaessa on ollut kuulevinaan kirkasta naurua ja näkevinään\ntuulenpyörrekasvojen kaihoja tuovan hymyn.\n\nKisat käyvät parhaillaan kauppiaan kartanossa, kun Ali saapuu. Flyygeli\npauhaa saksanpolkkaa, sävelet parvissa, tahdikkaina helkkyvät; parit\nkiertävät illan punaa helottavain ikkunain ohi.\n\nAlin täytyy nojautua ovenpieltä vasten, hän huokaa riemusta, ja\nkyynelet tahtovat tunkeutua silmiin, hänen polvensa vapisevat.\n\n-- Oi että sinut vielä näen, Sylvia, Sylvia! hän päätään pudistaen ja\nhymyillen huoahtaa.\n\nEikä Ali voi tanssia, sävelet ahdistavat rintaa, Sylvian katse\nvavistavan outona tanssin vilinästä hänet kohtaa. Hän tahtoo ummistaa\nsilmänsä, hänen ympärillään lennähtää rintaa laajentava tuomien\nhengitys.\n\nKun tanssi lakkaa, käy Ali miesystäväinsä joukkoon. Hän ei voi mennä\nedes tervehtimään Sylviaa, ajatus päätä huumaa. Hän ilakoi ja nauraa,\nAli-lapsi, mutta sydäntä ahdistaa, kun hän luulee Sylvian jostakin\nsohvansopesta häntä katselevan, ja huokausten ahdistus paisuu.\n\nKatsahtaapa hän sitten sivulleen. Kas siellähän Kirkas Sylvia istuu\ntoisen nuorukaisen kanssa. Sylvia on nakannut jalkansa polven yli,\nvalkea kenkä keinuu, silmät säteilevät puhekumppanille, vähän väliä\nhelähtää huimaten nauru. Väkinäisesti pysyy Sylvian kasvoilla totisuus,\nhuulten hermot värisevät, hymykuopat vapisevat, syvenevät, taas\ntasoittuvat, hänen povensa värisee hillittömästi, jos hän on hetkenkin\ntotinen ja koettaa katsoa totisin silmin. Nuorimies häntä vastapäätä\nhymyilee levollisesti, kertoo hupaista juttua, hoitelee sikarinsa\ntuhkaa koossa pysymään; yht'äkkiä Sylvia nauraa ja nuorimies onnellisen\nhillitysti nauraa.\n\nAli katsoo, tuntee miten silmissään pimenee, hän tuijottaa, tuntee\nmiten rintansa huohottaa palkeina, kuin elämänsä loppuisi.\n\nEikä tiedä kuinka käy, mutta yht'äkkiä pitkä Ali seisoo Sylvian ja\nnuorenmiehen edessä. Kädet housuntaskuissa, selkä kenossa seisoo\nHullun-majurin poika, on kuin pahaan irvistykseen hänen suunsa\nvääntyisi, silmät palavat hiilinä ruskean tukan varjosta, hän on vallan\nkeltainen.\n\nNuorimies katsahtaa hämmästyneenä ylös Aliin, sitten nolona Sylviaan,\nSylvia kalpenee levottomana -- se mustasukkaista Ali-poikaa\nriemastuttaa -- Sylvian povi alkaa vavista, hytkiä kuin suuttumusta.\nNuorimies nousee huultaan purren, kumartaa ja jättää Sylvian ja Alin\nkahden.\n\nHetken on Sylvia kuin pyydyksessä lintu, mutta sitten kavahtaa ylös,\nkatsahtaa Aliin ilkkuvin silmin, säteilevin silmin, nauraa, keikahtaa\nkannoillaan, lähtee. Vain kirkkaana kiusaava nauru helähti.\n\nAli on kuin puulla päähän lyöty. Hänen silmissään valkenee ja pimenee,\nhän häpeää ja naurahtaa, tuska kalvaa sydäntä.\n\nSeuraavan tanssin ajan Ali pönkittää seinää käsivarret ristissä\nryntäillä, katsoo härän silmin.\n\nMutta tanssin loputtua Sylvia hypähtelee Alin luo, tervehtii häntä ja\nnauraa:\n\n\"Kuulkaas, minä melkein aioin lyödä teitä äsken! Niin minä olen monelle\ntehnyt, kun ovat liian lähelle tulleet. Ja he ovat kiltisti kumartaneet\nja sanoneet olevansa iloisia saadessaan pikku hyväilyn armaasta\nkädestäni!\"\n\nAli: \"Mhyh...\"\n\nKirkas Sylvia: \"Haha ... oletteko pahoillanne... Hyväinen aika,\nojentakaa sitten kätenne sovinnoksi ja tulkaa valssiin!\"\n\nAli: \"Hahhah, hahhah!...\"\n\nKirkas Sylvia: \"Mitä te nauratte? Hahhahhah... Sellaista pahaa naurua!\"\n\nAli: \"Sellaista hyvää naurua! Hahhahhah!\"\n\nKirkas Sylvia: \"Eikö kelpaa?\"\n\nAli: \"Minä pidätän itselleni oikeuden kutsua ketä haluan!\"\n\nKun Sylvia ojensi kätensä, niin Ali vavahti punaisen hihan valkeaa\nrannetta pitkin valahtaessa, mutta kuitenkin hän pudisti ylpeästi\npäätään. Mutta nyt on Sylvia vihastuneena, nauraen mennyt Alin luota,\nAli riemuitsee ja kärsii nuorta kipua.\n\nSitten Ali nauraen hypittää rumimmat naiset, mutta kesken kisaa lähtee\nkevät-yöhön, jossa koivunurvut keinuvat kellervässä kuutamossa, suistaa\näkäisen Jääkärinsä ja komuuttaa yli siltain laukassa, syöksyy ylämäkiä\nmetsiin Uorolaa kohti.\n\nKun hän ratsastaessaan ajattelee, että Kirkas Sylvia nyt paraikaa\nkirkkainta naurua nauraen hypähtelee tanssissa toisten kanssa, tulee\nhänelle mustasukkaisuus ja kalvava kaiho. Salot korkeina kaartavat\nympäri uinuvien järvien, joissa taivaanrannan puna vielä kalpenee.\nMaantie häipyy rotkojen hämärään, joiden yllä kuudan koivunurvuista\nkiiltää. Kaukaa etenevät ja haihtuvat tuulenhengessä tanssin sävelet\nkirkonkylästä. Mutta Ali ravauttaa Jääkäriä ohjilla, ajattelee\nhymyillen ja surren vanhan Santerin satua siitä, kuinka nainen miehen\nvangitsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe satu liikkui vanhasta pappilasta, joka tuolla virran reunalla\nhäämöttää läpättäväin haapain ja marjapensasten keskellä, jonne kirkon\nkatto kuultaa metsäin takaa. Kirkkoherran nuori vaimo ja nuori\napulainen hehkuivat toisilleen, vaimo kiihoitti apulaista antamaan\nvapisevalle vanhukselle myrkkyä. Jumalaansa uskoi apulainen ja\nrukoillen kieltäytyi kamalasta teosta. Silloinpa eräänä syksy-yönä, kun\napulainen vuoteellaan tuskassa valvoi, leimahti huone valkeaksi,\norressa riippui kädet levällään vertä vuotava ruumis, mutta pääpaha\nseisoi sen takana, vilkutti kauheaa silmäänsä, sanoi:\n\n\"Etkös pelkää minua, etkös tottele minua!\"\n\n\"En minä tuollaisia pelkää! Pakene pois, pahahenki!\"\n\nPimeni huone, mutta taas leimahti valkeaksi, apulaisen edessä\nvoivotteli hullu mies. \"Minä olen nuori mies, jonka sydän kivusta\npakahtui!\" voivotteli. Paha vilkutti silmäänsä, sanoi:\n\n\"Etkös pelkää minua? Etkös tottele minua?\" Apulainen kalpeni, rukoili\nja sanoi: \"Pakene pois, pahahenki!\"\n\nPimeni taas, mutta viimein valoisaksi tuli, rusottaen seisoi apulaisen\nedessä kirkkoherran nuori vaimo. Se hymyili, aukoi valkeaa syliä.\n\n\"Etkös pelkää minua? Etkös tottele minua?\" Apulainen otti naisen\nkädestä sekoitetun myrkkylasin. Hän surmasi vanhan, joutui vankeuteen,\non ikänsä ollut hourupäinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli hymyilee ja kyynelöi. Hänen sydänalaansa kalvaa kaipaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Ali kuljeksi Uorolassa huoneesta huoneeseen.\nMajurinna huolestuneena kysyi:\n\n\"Oletko sairas? Miksi et syö, et juo?\"\n\nAli punehtui, hymyili, katsoi kummallisesti säteilevin silmin, huokasi\nsyvään.\n\nÄiti hymyillen tunsi huolen, huoaten rukoili:\n\n\"Taivas suojelkoon poikaani kiivailta sydänkivuilta! Taivas älköön\nrangaisko minua anastamalla ainokaista Alia, jonka pitämiseksi olen\nniin paljon rikoksiani surrut.\"\n\n\n\n\nMIKÄ MÖKÄ MÖKISSÄ.\n\n\n    Kuulee, viina, kun ma laulan,\n    kuulee, puteli, puheeni!\n    Enpä moiti mahtiasi,\n    enkä voimias vähennä:\n    olet kyllä oiva ruoka,\n    siivosyöjälle suloinen.\n\n         *     *     *\n\n    Tämmöinen talon isäntä\n    saapi hankkia hatunkin\n    ja siihen siniset housut,\n    vielä västin oivallisen.\n\n    Paavo Korhonen: Viinasta; Talonpojille.\n\nKahdeksankymmenen ikäinen majuri on varsin sairaana. Kirkkaana\nkevätpäivänä hän antoi taluttaa itsensä puistoon, istui siellä\nnojatuolissa tirkistellen Kolman kuikkia, kuunnellen pesivien\nkottaraisten velhokieltä rosoisista vaahteroista, pääskysten viserrystä\nullakon ikkunoista. Mutta tuuli oli vielä kylmä, illalla majuri sai\nkuumeen. Ei sanonut lääkäriä tarvitsevansa, koska oli Uorolan majuri.\nAamulla oli vähän kuin houreessa. Ville haki sitten kirkonkylästä\nlääkärin, lääkäri sanoi vilun käyneen vanhoihin keuhkoihin.\n\n\"Eihän vaivainen ihminen mitään kestä!\" naurahti rokonarpinen.\n\nHän ei muuten enää Alia opettanut, kun majurinna luodakseen Alille\niloista vapautta oli häntä pyytänyt antamaan pojan olla rauhassa.\nSilloin oli rokonarpinen sanonut:\n\n\"Mitäpä hän opista viisastuukaan. Osaapa hän mokomassa talossa makailla\nilman oppiakin. Mutta minnekäs minä täältä lähden?\"\n\n\"Jääkää tänne vain, olette toverina Alille ja tarkastatte työväkeä, kun\nmajurikin on kivulloinen.\"\n\nJa rokonarpinen jäi loikomaan, tupakkaa tupruttelemaan.\n\nNyt on majuri huohottavana vuoteessaan, majurinna on säikähtynyt ja\ntuskaa aavistelee, mutta Ali rientää kirkonkylään eikä välitä muusta\nkuin sydämensä murheesta.\n\nUsein Jääkäri tulee kotiin ratsastajansa jättäneenä, ja Alin viimein\njäljestä tullessa näyttää koivukujan leveä portti olevan hänelle liian\nahdas. Hän hoippuu lujasti, vaatteet ovat tahroissa, ja puheesta käy\npunssin imelä haju, kun hän kertoo äidilleen, että äkäinen Jääkäri oli\nhänet paiskannut aholle Susivaaran tuolle puolen ja että nyt Jääkäri\nsaa selkäänsä aika lailla.\n\nAli ja Kirkas Sylvia eivät ole vielä sopineet, ja Ali näkee hyväksi\njuoda itsensä iloiseksi pojaksi murheessa.\n\nMajurinna on kuolemansäikähtynyt. Ali unohtaa kotinsa, kärsii,\nhurjastelee kai jonkun naisen vuoksi, josta ei ole edes sanalla\nsuvainnut kertoa äidilleen.\n\nEikö majurinna vieläkään ole kylliksi surrut, katunut, koska Alin\netenemisellä häntä rangaistaan? Hänen rikostensa vuoksiko Alistakin\ntulee kärsivä hurjastelija? Viuluniekan ja Seelian onneton kohtaloko\nAliinkin, Seelian ainoaan, iskee!\n\nEi ole majurinna vielä kylliksi katunut, surrut. Hän luuli jo\nsovittaneensa kaikki. Se on hairahduttava rikos.\n\nSuru, suru, puhdista Seeliaa, ettei hän kadottaisi ainokaistaan, Alia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana istuvat vanhat miehet rikkaan kauppiaan verannalla ja\nsekoittavat höyryäviä laseja, samalla kun salista kuuluu remuava\nflyygelin sävel, tanssin kiivas poljenta ja nauru. Ali tulee\näkäpäissään vanhusten joukkoon, tahtoo juoda itsensä humalaan.\n\nIlta-aurinko säkenöi punaisena kannuissa ja laseissa, tuulenhenki\nleyhyttelee pylväiden verhoja, kuuset kurkottelevat verannan kaiteelle\npunakäpyisiä näppejään, tupakan sauhu pöllyilee lemuavaan ilmaan.\n\nJuttelevat, vuoroin nauravat ja surkeilevat siellä miehet\nkilpahevosistaan, karjarutosta, ensi syksyn kunnallisvaaleista. Ali\nistuu kuin ei koko maailma häntä liikuttaisi. Ruskeat silmät kiiluen\nkaihoilevat lasin kultaisessa kimalluksessa, pää nojaa tuimana käteen,\nhuulet loistavat kuin tuoreet, punaiset valmut.\n\nSalissa soivat flyygeli ja viulu yhtä ja samaa iloista pyörrettä.\nVanhan lukkarinkin ovat taas saaneet vietellyksi sinne viuluntappejaan\nnarisuttamaan. Alia suututtaa Kirkas Sylvia. He kiertävät rakkauttaan\nkuin kaksi hyttystä liekkiä, luovat vavahduttavia katseita, mutta\nyht'aikaa kumpikin nakkaa niskaansa, eroavat karvastavin mielin. Ali ei\nkutsu tanssiin Sylviaa, ja Sylvia asettuu välihetkillä vastapäätä Alia\nsalin toiselle puolelle, katselee riuduttavan kimaltelevin silmin,\nhuokaavin povin, uhmaa helisevin nauruin. Erottuaan molemmat huoaten\nhymyilevät.\n\nTaas kuulee Ali salista Sylvian naurun, joka helisee kuin syvästä\nvedestä kumpuilevat hopeakuplat, tekee kipeää. Nuori Ali puree\nkärsimättömänä huultaan. Lasin kuumalla sisällyksellä, joka syöksyy\nnielua alas kuin polttava säilä, hän puhkoo sydänalastaan kohoavan\nhuokauksen. Sitten taas jöröttää, haraa sormillaan tuuheaa tukkaansa.\n\nKauppias: \"Hehehe! Mikäs taas on Uorolan nuorella herralla, kun ei\ntanssi?\"\n\nAli: \"Ei huvita...\"\n\nKauppias: \"Sososo, tytöt kostavat, ellei tanssita! Mikä jörökki se\nsellainen on, joka ei tanssi!\"\n\nAli: \"Ei huvita!\"\n\nKauppias: \"Sepä kumma on, ettei huvita. Minä tanssin nuorena, niin että\nhenki joka hetki oli kurkusta lähteä. 'Kun ennen viulut vinkasi,\nhuonotkin silloin yritti!' laulaa Paavo Vihtajärveltä.\"\n\nAli: \"'Vaan ellei ensin ehdolle nyt panna paloviinaa, niin olkoonpa se\njo sinään!' laulaa hän myös.\"\n\nKauppias: \"Hehehe! Muuta taitaa puuttua kuin paloviinaa, hehehe.\"\n\nAli punastui. Ah, kyllä iloinen isäntä, Sylvian isä, on nähnyt rikkaan\nAlin ja rakkaan Sylviansa vaivat! Ali puree huultaan ja vaikenee.\n\nSilloin kauppias tulee Alin luo, lyö Alia olalle, nauraa hehettää,\niskee silmää muille, puoleksi kuiskaten sanoo:\n\n\"Vai joko rouvassyötinki nyt taas niin pahoin juonii Viuluniekalle!\"\n\nSanat eivät olleet tarkoitetut loukkaamaan, sillä kauppias piti Alista,\nmutta kauppias oli hieman veivingissä ja Ali kovasti veivingissä, sydän\nnuorten tuskain kuohussa. Jumal'avita, kuinka Ali kavahti ylös\ntuolilta, hänen otsansa suonet sinertyivät, huulensa, kätensä, jalkansa\nvapisivat, silmät samenivat, säkenöivät! Tuossa tuokiossa hän iski\nnyrkkinsä pitojen isännän kasvoihin.\n\nAlia ja hänen äitiään oli loukattu!\n\n\"Mitä te puhutte minun äidistäni ja Viuluniekasta! Olkoon heidän\nvälinsä mikä tahansa, se ei teihin kuulu, eikä kuulu toiseen ihmiseen\nse, mitä toinen häntä loukkaamatta tekee. Sanokaa minusta mitä tahansa:\nettä olen laiska, korskea, itsepäinen, se ei kuulu minuun ei edessä\neikä takana, ja siitä, kenestä en välitä, eroan ilman tappelua. Mutta\näidistäni, äidistäni! Ken äitini hiuksestakaan virkkaa pahaa, sitä minä\nlyön, totta totisesti lyön, vieläkin lyön! Sillä äitini ja minun asiani\neivät muihin kuulu! Luuletteko, etten nyyhki, kun ajattelen, miten äiti\nparaikaa istuu kotona kyyryisenä ja sielunköyhänä sairaan isän vuoteen\nluona, kun minä kuljen kylillä. Myöhään yöhön istuu, silmiään vaivaa,\nneuloo ja nyplää jotakin, kai juuri minulle, näkee päiväinsä loppuvan\nilman iloa. Mutta se ei kuulu teihin, sillä kun sieluni urut ukkosena\nsoivat ja silmissäni salamat iskevät, niin en näe mitään enkä kuule\nmitään, en äitinikään ääntä, enkä välitä siitä, veisaavatko muut\nurkujeni mukaan vai eivätkö, vaan itse käyn, miten sävel käskee! Minä\njätän äitini raihnaan isän kera, sillä raukka on se, joka ei uskalla\ntotella vertään! Mutta mitä minä olen äidilleni, sitä ei ole oikeus\ntoisten hänelle olla, kun minä olen kuulemassa, sillä rakastan\nimettäjääni enkä salli loukattavan hänen hiuskarvaansakaan nyrkkini\niskemättä. Sanokaa minusta mitä tahansa, mutta älkää koskeko äitiini!\nVaikka hän mikä olisi, niin minä lyön, lyön ja lyön!\"\n\nAlin silmät kyynelissä leimuavat, kun hän vapisee siinä vierasten\nedessä, jotka säikähtyneinä, tietämättä iskeäkö vai paeta\nHullun-majurin poikaa, ovat pakotetut kuulemaan korskeita sanoja.\nKauppias istuu verannan portailla, painelee vuotavaa nenäänsä.\n\nMökä oli kuulunut saliin, tanssi katkesi, soittaja jätti flyygelin,\novet verannalle lensivät auki, hämmästyneinä rynnättiin katsomaan.\n\nAli vavahti, kun näki Kirkas Sylvian moittien katsovan ovella, tekeysi\nkylmäksi, vapisevin huulin sanoi:\n\n\"Nyt ollaan kuitit! Jos olen loukannut ketä, niin kai kadun... Sen\nmerkkinä on, etten pistä jalkaani tämän talon kynnysten yli!\"\n\nAli kumarsi, heitti hapsiaan, lähti. Kyynelet kuohuivat hänen\nrinnassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mikä Hullun-majurin pojalle tuli! Hänhän on hullu! Mikä hänelle tuli?\"\n\nKauppias vihaisesti nauroi:\n\n\"Ei täällä mitään ole tapahtunut! Menkää te peltokanat vain\nsaksanpolkkaan!\"\n\nPuoliväkisin hän ajoi nuoret saliin, sulki leveät ovet.\n\nKauppias: \"Sellainen pirunpoika! Iskee kuin petkeleellä, arimpaan\npaikkaan! Hehhehhe, sellainen pökkö se on majurikin. Kyllä siitä vielä\nsiivo naapureilleen tulee, kun kuudentoista vanhana jo lyö nenät rikki!\n-- Mutta sellainenpa olin itsekin nuorena. Monta kertaa Viuluniekan\nkanssa paiskattiin muurarit ja sällit ulos kapakkain ikkunoista. Häpeä\nolisikin, ellei nuori kuohuisi! Ei sitä nuorena pidä kiskoa ylleen\nketulta nyljettyjä viisauden nahkoja. Enempi kuin viisaus on väkevyys,\nenempi kuin väkevyys on ilo. Joutavaa on, jos poika tämän hullun seikan\nvuoksi menettää ruokahalunsa. Sellaiseksi ovatkin tehneet hänet siellä\nUorolassa. Ei koskaan ihmisiä, ei koskaan vapautta. On epäluuloinen\nkuin kärppä, mutta luja on kuin Viuluniekka!\"\n\nMiehet: \"Viuluniekka? Mitä sinä sillä tarkoitat? Mitä sinä sille\nsanoit, kun se suuttui?\"\n\nKauppias: \"Enhän minä kuin leikillä puhuin Viuluniekasta ja Loppilan\ntyttärestä.\"\n\nMiehet: \"Jahaa! Onkohan siinä mitään perää?\"\n\nKauppias: \"Hehehe, mikä sen tietää. Mutta katsokaapa häntä vasta!\nSellainen neliskulmainen, luja leuka, silmät tosin ruskeat -- ne ovat\näitinsä silmät -- mutta suu sama itsepäinen. Ja koko ruumis,\nkiivastus!\"\n\nMiehet: \"Ja ääni ja tulisuus! Olemmehan tuon ennenkin havainneet, mutta\nnyt -- Viuluniekka on noussut kuolleista! -- Iloinen mies Viuluniekka\noli, jos kummallinenkin. Kyllä sitä kauan muistetaan! Kilistetään hänen\nmuistolleen!\"\n\nVanhat sekoittavat kiehuvan lasin Viuluniekalle flyygelin helistessä\njotakin outoa säveltä, kilistävät.\n\nKauppias heläyttää lasinsa tarjottimelle; miehet alkavat porisevin suin\nja humalailoa kiiluvin silmin kertoa juttuja Viuluniekasta ja hänen\nsuvustaan.\n\nKolman rannoilta oli kotoisin Viuluniekka. Mistä hänen sukunsa tuli\npitäjään, sitä ei kukaan tiedä, mutta kovin mustaverinen kuului\nkantaisä olleen. Hän rakensi talon Kolman sopukkaan jylisevällä\nvoimalla. Tuulimyllynkin kuului rakentaneen, patsashongankin nostaneen\npystyyn aivan yksin. Hänellä oli monta vallatonta poikaa. Vähävuotisina\nnulikkoina ne jo kärttivät isältään mälliä ja tupakkaa, ja jos isä ei\ntahtonut antaa, niin silloinkos alkoivat noitua ja parkua kuin\nseitsemän mustalaista, ja antaa niille viimein piti vaikka omasta\nposkestaan. Isompina pojat pitivät alituista römppäviikkoa. Milloin\neivät viinasaksain kanssa nakanneet avarassa pirtissä pitkää-turakkaa,\nniin ajelivat köykkyselkähevosillaan ympäri pitäjää, paukkurattaiden\nlankku kiikkui, pullea tyttö istui polvella, ja remppautunut hanuri\nriippui selässä. Kuin Turkin sota kuului alati olleen Kolman perukassa.\nViinaan ne hurjat pojat kuolivat. Jäi eloon vain vanhin ja vankin.\n\nSe vanhin oli voimallinen mies. Sotaväessä seisoi sivustamiehenä, oli\nsiksikin liian pitkä, niin väkevä, että oli pitänyt kieltää\ntavallisella tanakkuudella marssimasta: oli näet kerran astua\npaukauttamalla halkaissut sotamiessaappaista pohjat. Pyssyä oli\npidellyt varovaisesti kuin oljenkortta, hellävaroen laski jalalle ja\nasetti tanaan kuin lelun. Siitäpä upseeri hänelle ärähti, mutta mies\nnaurahti isolla suullaan kuin tuohikontilla, ja kun seuraavan kerran\nkomennettiin kivääri jalalle, niin tukkipa paukahti poikki Kolman\nkarhun kivääristä.\n\nKymmenen miestä se sulloi putkaan, jos ne oli käsketty häntä putkaan\npistämään. Äkseeringeissä kulki miten huvitti: selkä köntyssä, nauraa\nvirnottaen ja kivääriä keppinä käyttäen marssi. Väliin keskellä\nkomennusta asettui kannolle tupakoimaan, eikä kellään ollut niin mitään\nkurahtamista.\n\nSellaisia miehiä kansa ihailee, joilla on vetohärän niska ja rinta\nleveä kuin karhulla.\n\nSellainen mies se oli Viuluniekan isä.\n\nHänen äitinsä: siitä ei kansa paljon tiedä, mutta luulee hänen olleen\nherrasnaisen; kirkonkirjoissa on hänellä herrasnimi. Miten hän oli\njoutunut Kolman karhulle, ei kukaan tiedä, mutta paljon kirjoja ja\nkomea harppu hänellä kuului olleen talossaan; hintelä, tunteellinen\nnainen kuului olleen.\n\nVäkevä, haaveksiva ja hurja oli Viuluniekkakin jo poikana kuten läpi\nikänsä. Monesti, kun syys oli vetänyt Kolman ohueen jäähän, hän kylän\npoikasten kanssa kuului valjastaneen hevoset kärryjen eteen ja pojat\najaa kumisuttivat sitten jäällä kilpaa. Hevoset kauhistuen hyppelivät,\nkun surman railot alla ulvoen aukenivat. Mutta Pohjatuulen pojat\nhuusivat, nauroivat. Sellainen metakka siellä oli.\n\nNäitä kertovat miehet totilasiensa ääressä. Mutta salissa oli Kirkas\nSylvia kalpea ja levoton. Naisen nauru hupeni, kun iloisesta leikistä\nkipeä tosi tuli.\n\n\n\n\nPAHOLAISEN VIULU.\n\n\n    Isän' isä oli Olli,\n    minun isän' oli Olli,\n    Olli on oma nimeni.\n\n    Olli Karjalainen: Kulkuruno.\n\nEnnen Alia riemastutti ja hän tunsi jaksavansa kohottaa rinnoillaan\nvaikka kalliopaasia, kun ajatteli satoja taruja, jotka purppuralla\npukivat Viuluniekkaa.\n\nNyt kun kuuli hämärän aavistuksensa ja vähitellen selvinneen tietonsa\ntodistuvan toisen suusta, säpsähti hän, suuttui, tunsi riemua, häpeää,\nahdistavaa kaihoa.\n\nEihän hänellä ole mitään tekemistä Uorolassa! Sillä eipä\nViuluniekallakaan ollut kotia.\n\nEi ole Alilla rikasta Uorolaa, sen kumisevaa hevoslaumaa, rähiseviä\nkoiria. Kolma ei ole hänen maittensa järvi.\n\nPolkujen poika on hän oleva, hymyilevä itkussa ja itkevä nauraessa.\n\nOuto orpous ahdisti enemmän, kun ajatteli syyttä loukanneensa Sylvian\nisää. Ei hän nyt ylpeydessäkään voi enää suuttuneen isän tytärtä\nlähetä.\n\nYksin tahtoo olla nuorten tuskain lapsi, painaa kasvot käsiinsä. Mutta\nkun hän niin tekee, leimahtavat hänen sielussaan hymyileväksi kuvaksi\nKirkas Sylvian kasvot. Riutuen katsovat kirkkaat silmät, povi\nahdistavasti kohoilee, ei hän naura; Aliakin nyyhke ahdistaa.\n\nAlin täytyy pakolla kiskaista kädet kasvoiltaan, silmäluomensa melkein\nsormin avata, ettei upea kuva häntä tappamatta kuoliaaksi kiduttaisi.\n\nIsänsä sairasvuodetta Ali pelkää, häpeää. Äitiään lähenee kuin nöyrä\npalvelija, joka tahtoo pois pestisetelinsä, haluaa toiseen taloon.\n\nSeelia-rouva on säikähtynyt. Hänen silmänsä ammottavat avattuna\nsieluna, puhua ei voi Alille mitään, hän aavistaa ja pelkää. Tahtoo\nlähetä Alia, mutta vetäytyy pois, kun pelkää kadottavansa Alin; hänen\nsydäntään särkee suru.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä köpittää Uorolaan harmaahapsinen, arka lukkari. Ali ei\nole viikkoon käynyt kirkolla, hän häpeää kauppiaan luona osoittamaansa\nkiivautta.\n\nAli lojui välinpitämättömän näköisenä puistossa keilaradan vierellä\nauringonpaisteessa, kun lukkari tuli luo ja sammaltavalla, sipisevällä\nsuullaan alkoi outoja jutella.\n\nAli katsahti lukkarin silmiin: ne pelokkaina hymyilivät. Ali riemahti\nja oli rauhaton: jotakinko Sylviasta, kauppiaalta, kahakasta vai mistä?\n\nAli kavahti nurmelta ylös, kutsui lukkarin huoneeseensa, ajoi pois\nrokonarpisen, joka sängyssä loikoi ja naksutteli sorminiveliään, ja\nsulki oven.\n\nLukkari: \"Tuota noin, nuori herra, minulla olisi pikkuisen asiaa. Ei\nmitään pahaa, pelkkää hyvää. Eihän me suututa, mitäs me suututtaisiin\n... tuota noin...\"\n\nAli: \"Eikö mitä, ei me suututa... Nouseekos heinää kovasti\nluhdallanne?...\"\n\nLukkari: \"Tuota noin ... taitaapa nousta. Katsokaas, eihän me nyt tässä\ntappeluun ruveta kuin turkkilaiset tai mitkä. Mutta minä kun kuulin ne\nkirkonkylän kahakat... Teidän vähän kuin kiivastuneen...\"\n\nAli: \"Niin, mitä sitten!\"\n\nLukkari: \"Ettehän ... tuota noin ... kiivastu ... hihi... Minä pelkään\nnyrkkiä kuin paholaista...\"\n\nAli: \"Ne ovat menneitä, joita hullu suree!\"\n\nLukkari: \"No sitähän minäkin! Minkäs se tikanpoika luonnolleen mahtaa!\nTuota noin ... suutuittekos te? Miksikä se kauppias teitä sanoi?\"\n\nAli: \"Miksikö sanoi? Siksi mikä olenkin! Mitä se teihin kuuluu!\"\n\nLukkari: \"No älkäähän nyt, nuoriherra. Tuota noin, mutta tiedättekös,\nmikä oli se Viuluniekka?\"\n\nAli: \"Miksikä en tietäisi.\"\n\nLukkari: \"Hän oli mies luja, joka huijasi ja lauloi kuten muutkin\nrunosepät, kirjoitti kuolinpuheita ystävilleen ja joi; kun niitä pappi\nsaarnastuolissa luki, niin kansa itki. Kulki häissä, itketti morsiamia\nja joi; kirosi viinaa ja joi. Viinaan hän hukkui, Viuluniekka,\nviinapäissään sai rintataudin, jäi talviselle tielle makaamaan yöksi,\nolisi paleltunut, mutta sattui ajaja kulkemaan ja korjasi jäätyvän.\nMinun majassani hän viimeisen henkäyksensä huokasi. Onneton oli, mutta\nsiltä iloinen. 'Neljä viikonpäivääni on kemua ja iloa, kolme nälkää ja\nsurua!' hän sanoi. 'Koska iloisia on enemmän kuin synkkiä, niin\nkallistunpa ilon puolelle kokonaan ja unohdan synkät!' sanoi.\nMorsiusmarssiksi elämäänsä sanoi. Hurja oli ja kaunis. Usein, kun oli\nvettä viulullaan ihmisten silmistä vuodattanut, sanottiin: 'Oi hyvä\nisä, mikä on antanut moiselle sialle enkelin sielun!' Hän nauroi, löi\npolveensa leveää kämmentään, sanoi: 'Minussa on messinkiä!' -- Minä,\njoka haluan kyköttää kirkon turvissa kuin poikanen emokanan siipien\nalla, minäkin kammoksuin ja ihmettelin häntä. Onneton kai oli, ei\nsanonut armoaterioillekaan haluavansa; kun joi. Mutta oli yhdessä\npoikaa: ei se koonnut maailman tavaroita. Laulaahan Sonkarinsaaren\nReettakin: 'onnellinen on se päivä, uskovaisille ihana, joilla toivo\ntaivahassa, ilo on isän majassa; niille vaan on vaikiampi, joihen mieli\nmaallisilta tavaroilt' on tahrattuna!' Ehkä laulelee taivaissa hänkin,\nvaikk'ei se sanonut haluavansa taivaaseen, jossa on toistensa\nsynnillisyyttä valittavia akkoja. -- No niin, sinne hän meni, missä\nkointähti kirkas ei koita. Mutta kuulkaas, yhdenpä tehtävän hän jätti\nminulle. Minulla on Viuluniekan viulu!\"\n\nAli: \"Viuluniekan viulu!\"\n\nLukkari: \"Kuollessaan käski antaa viulun majurin pojalle, kun korkeaksi\nkasvatte.\"\n\nAli: \"Korkeammaksi kuin jättiläiskuusi!\"\n\nAlin edessä aukenevat kuin satain sateenkaarten linnat. Viulu, viulu,\nlumottu viulu! Hän puristi, pudisti lukkaria käsivarsista:\n\n\"Missä se on, missä, missä! Jumala, oi Viuluniekan viulu!\"\n\nKiireesti he molemmat juoksivat eteiseen, ja sieltä pimeimmästä\nloukosta lukkari kohotti punaisen vaatekääryn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh, mikä viulu! Rappeutunut viuluraukka, kansi useasti haljennut, mutta\nehyeksi liimailtu, tapit kuluneet, kannella vielä hartsin tomua. Ali\npuristi viulua rintaansa, vapisi, hiveli kieliä, kyynelet tulvivat\nhänen silmiinsä.\n\nLukkari: \"Ei sitä noin saa pitää! Voi se särkyä sekin. Ei sitä saa\nrutistaa! Mitä siitä rintaansa pieksää! Hyvästi sitä tulee pitää kuin\npientä lasta. Minä olen pitänyt sitä kuin sydäntäni nämä monet vuodet,\nvartioinut kuin kuningaskäärme kruunua, koko piirongin laatikko on\nsillä yksinään ollut, joskus vain olen laatikkoa longottanut ja\nsäikähtänyt: oli kuin olisi laatikosta kumahtanut kummallinen soitto.\"\n\nAli: \"Oi sinä rappeutunut viulu!\"\n\nLukkari: \"Mutta ääni on kaunis. Voi sun Taavetti, kuinka se soi\nkauniisti, kun Viuluniekka sitä hiveli kuin höyhenellä. Se itki kuin\nlapsi ikään. Jumala paratkoon, hän se minuakin ennen yllytti viulua\nsoittamaan ja viulun hankkimaan, ja onhan tuota tullut tanssiakin\nsoitetuksi, kun pyytävät ja mankuvat eikä sitä voi herrasväeltä\nkieltäytyä. Jumala paratkoon, hehehe.\"\n\nAli: \"Ah miten se kumahti!\"\n\nLukkari: \"En minä ole tohtinut sitä näpätäkään, niin säikäyttää, kun\nkoskee siihen. Se on oikea viulu.\"\n\nAli otti kiihkeästi jousen. Sen sormisija oli kuopalle kulunut, Alista\nse poltti kättä, hän säpsähti. Kohotti jousen kielten yli, kvintti\nkilahti, tomu värähti, välkähti altto. Alista oli kuin outo sävelsarja\nolisi soinut kirkkaasti kaukaa kuin uruista. Ali jäykistyi, tuijotti,\nhänen kyynelensä kimalsivat. Näki kauas, vapisi, huokasi raskaasti,\nrintaan tulvahti kuuma hyöky.\n\nLukkari: \"Se on hyvä viulu. Kun kysyttiin Viuluniekalta, mistä oli\nmokoman hankkinut, niin nauroipa ja sanoi: 'Paholaiselta tietysti!'\nNiin se sanoi. Paholaiselta, paratkoon! Ja sydämensä sekä elämässä\nvuotaneitten kyyneltensä sanoi olevan viulun sisässä.\"\n\nAli näkee sielussaan Viuluniekan seisovan Kolman mustalla\nkalliopilarilla kirkonmalmien soidessa. Myrsky jylisee ikuisuuden\nriemua, Kolman paholainen, kristallisilmä, tuo Viuluniekalle viulun.\nSen sisässä sykkii kärsivä ihmissydän, kun kirkonkello myrskyssä ammuu,\nluode palaa ja pohjoinen hongissa humisten käy.\n\n\n\n\nKUOLEMAN KELLOT.\n\n    Miehiä on miehet kaikki:\n    mitk' on miestä ollaksensa.\n\n    Paavo Korhonen: Merimiehille.\n\nAli soittaa paholaisen viulua.\n\nAli on unohtanut orpoutensa, on unohtanut Kirkas Sylviankin.\n\nAamuisin ani varahin tuodaan Uorolan hevosella lukkari taloon, ellei\nlukkari tahdo yöpyä Uorolassa. Sitä hän ei tahdokaan. Hän pelkää öisin\nUorolaa ja sen kummallisia kummitusjuttuja, arka mies.\n\nViuluakin hän pelkää, mutta minkäs voi, kun Ali pakottaa soittamaan,\nopettamaan. Minkäs voi, kun soittamaan innostuessaan pelkonsakin\nunohtaa!\n\nLukkari istuu Alin kanssa nuottien edessä, molemmilla viulunsa, Alilla\nheleänpunainen paholaisviulu ja lukkarilla oma haalakkansa. Lukkari\nistuu, silmät vaanivat nuotteja, pää nyökkää, jalka lyö kiivaasti\ntahtia, suu väänteleksen suoraan ja väärään, sankalasit valuvat nenän\nnipukkaan, hiki kallistelevaa otsaa pitkin pisaroi, jousi käy. Niin\nsitä harjoitellaan.\n\nHe harjoittelevat pitkät päivät Uorolan kruunuisessa salissa, Alin\nkamarissa, jossa rokonarpinen ei saa rauhaa, puiston vaahterain alla,\nKolman tyynissä, sanajalkaisissa notkelmissa.\n\nJumala paratkoon, ei arka lukkari moiseen leikkiin haluaisi, kun\nmelkein on pyhät sen vuoksi unohtaa, mutta minkäs voi, kun Ali vaatii\nja hän itsekin innostuu!\n\nAli ajaa korkkia sormiensa väliin, ei tahdo syömäänkään kuin väkisin,\ntai kun lukkari nälän epätoivossa alkaa häneen tirkistellä. Kun Ali\nihmisten ilmoille tulee, niin sairaalloisesti hehkuu hänen otsansa,\nsilmät ajatuksissaan katsovat minne katsonevatkaan, rinta huokaa ja\nkäy, jalka pyrkii tahtia naputtamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurinna istuu majurin vuoteen ääressä, majuri nukkuu levottomasti.\nVaahterain värinä illan tullen helottaa, kimaltaa seinällä punaisessa\nrusossa.\n\nSilloin alkaa kuulua outo sävel.\n\nMikä outo ääni kuin kaukaa, kaukaa? Kuin kellojen soitto.\n\nKuin kellojen soitto. Väliin valittavana vienonee huokaavaan tuuleen,\nkirkastuu. Kuulee kuin Kolman laineiden heleitä ääniä.\n\nMitä ääniä! Metallirinnoin helähtelevät kellot. Kaameasti kuin jostakin\nkaukaa, kaukaa. Urkujen virsi yhtyy kellojen kuminaan.\n\nSoisivatko kirkonkylässä kellot?\n\nEihän arkena. Ja nythän on jo myöhäinen ilta. Kirkas, heleä naisen ääni\nlaulaa virttä urkujen soidessa.\n\nAh mikä sävel, kuoleman kellot!\n\nKunhan ei majuri pian kuolisi. Majurinna hätkähtää. Onhan hän usein\nkauan valvottuaan ollut näkevinään majurin pään ympärillä tanssivan\nkuin vihreän kehän. Sellainen merkitsee kuolemaa, sanoo kansa. Pian\nmajuri kuolee, kuoleman valot jo kiertelevät hänen päänsä ympärillä ja\nkuoleman kellot soivat.\n\nMajurinna tuijottaa majurin päätä, hänen sydämensä tahtoo lakata\nlyömästä.\n\nMajuri-parka, jonka elämän Seelia on suruiseksi tehnyt!\n\nSeelia-parka, jonka päivät toinen toisensa jälkeen ovat huokaukseen\nalistuttaen vaipuneet kuin aallot Kolman helmaan!\n\nSeelia-parka! Surullisena on hänen elämänsä mennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vain Ali alhaalla soitti, soiton sävelet kumahtelivat kelloina,\nhyräilivät urkuina ja itkivät kuin naisen kaihoisa laulu. Hän soitti\nvuoroin sordiinilla, vuoroin ilman. Soittaessaan hän ajatteli\nViuluniekan jäähyväisiä vanhassa kirkossa. Hän soitti viuluniekan\nkuolinvirttä, ja naisen valitus, joka sävelessä kaikui, oli hänen\näitinsä valitus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaholaisen viulu, Viuluniekan viulu, kauhistava soitin, josta\nsanottiin, ettei sen valtaa voinut vastustaa!\n\nIhanat ovat Alille sielunpalon yöt. Rusojen kulta hämärässä ikkunassa\nhäilyy, puiden lehvälatvat äänettöminä värisevät rusossa, Kolma hiljaa\nlaulaa metsiään uneen, kajastus valvoo yli tummain rantain. Alin sydän\npalaa ilman lepoa, hänen päässään pakottavat kuumeiset ajatukset,\nsydämessä on kyynelöivä, ruusuinen lämpö. Ihanat ovat hetket, kun\nihminen on aivan kuin sairas, ajatus kiduttaa, silmissä polttaa,\npolttaa; väsymys on ja unta ei saa, aatos etsii! Ihanat ovat hetket,\nkun kaikkeus lapsiaan sairaankiihkeästi etsii!\n\nSävelet väikkyvät levottomina yli Alin vuoteen, yli hänen sielunsa kuin\nillan punaiset haikeudet yli kultaisten, syvien vetten, palavaan\nsydämeen kuin öisten vetten solina kuultavaan, äärettömään, äänettömään\nkaikkeuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh! Kun tiheät vaahterat hämärtävät huoneen, kuka seisoo keskellä\nhuonetta, silmät kultaisina kimaltavat! Jättiläinen se on, äänettömänä,\nruso-otsaisena, hiukset tummat ja katse kaukainen. Kuule: viulussa,\nAlin vuoteen vierellä, kilahti kieli. Itsestäänkö? Ah, eikö haamu\nsiihen koskenut välkkyvällä kädellä! Viuluniekan haamu, hymyilevä,\npeloittava! Ja mikä sävelten virta syntyi siitä yhdestä ainoasta\nhelähdyksestä! Ah, Alin täytyy se sävel oppia! Kuumeisesti, kiihtyneenä\nhän tarttuu viuluun, kohoa istualleen, liikuttaa jousta kuin varjoa.\nUorolan yön hiljaisuudessa vapisee, itkee kiihkeän sydämen palava\nsävel.\n\nUsein on Alista yön hämäryydessä valvoessa, kuin viulun sisästä\nkuultaisi elävä, sykkivä sydän. Se kammottaa, ahdistaa. Pian Ali\nkumminkin arasti ottaa viulun, viulu kirkkain äänin laulaa, Alin tunne\nliitää sieluisia teitään. Yöperhoset kopauttavat ikkunaan; pehmeästi,\nkeveästi kuin höyhen hivelee jousi kieltä, viulu alkaa kuin haudan\nhiljaisuudesta soida.\n\nAlille alkaa yöstä sädehtiä kuin kaksi tummaa silmää, niiden säteily\nkäy riemuitsevan vallattomaksi, ilmestyy vaaleat kasvot, alkavat\nruusuisina loistaa, valkeilla ohimoilla kiharat värisevät\nkultapisaroina. Silloin tulvii lämmin hekuma Kirkas Sylvian kuvasta\nAlin sydämeen, Alin rintaa ahdistaa autuas tuska; hän soittaa kirkkaan,\nlivertävän sävelen kuin lahorastas metsäin tummennossa; sävel päättyy\noutoon, velhon-kummalliseen korahdukseen.\n\nKun ilmestyvät äidin alakuloiset, sielunköyhät kasvot, silloin Ali\nhaikeaa tuskaansa soittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian, oi kummallisen pian hän soittaa hyvin, sillä Alin sielu, suru,\nsydän alkaa siirtyä paholaisen viuluun.\n\n\n\n\nKUN TAAS OLI SYKSY.\n\n\n    Niin minä hänessä riipun,\n    sekä riipun jotta kiikun,\n    niinkuin lintu lehtipuussa,\n    kuusen oksalla orava.\n\n    Kanteletar, II:31.\n\nKun taas oli syksy ja Uorolan vaahterat huojuivat räikeän keltaisina,\nkimaltavassa auringonpaisteessa keltaisia lehtiä lensi, silloin\nviettivät kesävieraat kirkonkylässä viimeisiä kemujaan. Mutta Kirkas\nSylvia lähetti lukkarivanhan keralla Uorolan Alille kukkasen, kutsui\nAlia toki viimeiseen kisaan.\n\nAli avasi ruusurasian: siitä hengähti häntä vastaan rintaa riemun\ntuskalla paisuttava tuoksu, hän hengitti kuin elämänsä olisi tahtonut\npois hengittää, hänen kätensä vapisivat, veivät vaaleaa ruusua\nhuulille, silmät ummistuivat. Ah, hän hengitti, hengitti.\n\nJa hän lähti kirkonkylään, mutta paholaisen viulun, jonka kuvussa uinui\nsata väkevää säveltä, hän vei mukanaan.\n\nPian hän sopi kauppiaan kanssa. Kauppias vain löi häntä olalle, nauroi\nentisille kiivastuksille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vanha lukkari kauppiaan salissa oli asettanut nuotit Alin eteen ja\naran vapisevana istuutunut flyygelin ääreen säestämään, silloin Ali\nalkoi soittaa.\n\nHänen rintansa täytti tukahduttava pelko ja kipu, sillä Sylvia,\nSylviakin kuunteli.\n\nKun hänen katseensa sävelten unessa sattui Kirkas Sylvian katseeseen,\nei Sylvia enää nauranut. Hänen povensa vain valkeana värisi, Ali\nhavaitsi sydämen tykyttäen vapisuttavan Sylvian povea. Alin valtasi\nvyöryvä riemu, joka kohotti ja kiidätti, hän unohti nuotit, silmät\nloistivat, ja katse säteili Sylviaa kohti, niin että Sylvia painoi\nluomensa alas ja kiharat hänen ohimoillaan vapisivat. Alin otsa säteili\nkuin auringon valaisema valkea pilvi, huulet punertuivat, punertuivat,\nkäsi liikkui väkevänä ja pehmoisesti kuin kultaväikkeet illan rusossa,\nsielunsa säveliin unohtuneena hän soitti Sylvialle ja itki.\nRiemunkyynelet kimalsivat hänen ruskeissa silmissään, kimaltavat,\nnuoret kyynelet. Sylvia painoi katseensa alas, mutta hänen\nsilmäripsensä kostuivat. Viulu soi kesän katoamista ja uuden tuloa; se\nsoitti Sylvian sielua.\n\nLukkari-pahainen säpsähti, kun sävel ponnistihe irti nuoteista. Lukkari\nkoetti säestää, mutta Ali katsoi minne lie katsonutkaan eikä ollut\nlukkarin vihjauksista tietääkseenkään. Jumala paratkoon, lukkari heitti\nsilloin kaikki onnen valtaan, laski kädet levähtämään polville ja\npeläten odotti, milloin hänen rakas Alinsa soittaisi ruman epäsoinnun.\nMutta Ali ei soittanutkaan epäsointua, ennen lahorastas ikäväänsä\nliverrellessään soittaa epäsoinnun kuin Ali, joka tuntee Sylvian sielun\nsydämessään ja soittaa kuulijoille Sylvian sielua.\n\nKun Ali oli soittanut, supisi vanha lukkari kauppiaalle:\n\n\"Hän pani omiaan, ihan omiaan, ja sotki kaikki. Mutta hyvin hän\nkuitenkin soitti, nuori Viuluniekka. Ensin hän harjoitteli rakot\nsormenpäihin yksinään, sitten ahdisti minut opettamaan, ja urkuja\ntuskin olen muistanut, kun hän minua vaivasi paholaisenvehkeellään.\nJumala paratkoon, täytyikin opettaa, oli kuin Viuluniekka olisi\nkäskenyt niin.\"\n\nSinä iltana Ali tanssi kuin hullu, nauroi kuin hullu, riemuitsi ja\ntunsi tuskaa kuin hullu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ali tanssin väliajalla kulki verannalle, havaitsi hän Sylvian\nseisovan alhaalla syksyisen puiston hämärässä. Kuusten oksat hiljaa\nnuokahtelivat, kirsikkapuut värisivät kypsin marjoin, kuu loisti\nsinertävistä hopea-uduista, tuuli oudosti huhisi kaukaa suurista\nmetsistä, sirkat sirisivät haikeaa syksyvirttä.\n\nAli katseli äänettömänä Sylviaa, joka alhaalta vaaleana häämötti: tuuli\nliikkui ohimokiharoissa, povi kävi, ja silmäkulmain varjot kuulsivat\ntotisina, syvinä.\n\nMutta yht'äkkiä, Sylvia helähti nauramaan, ojensi käsiään, huudahti;\n\n\"Mitä sinä katsot?\"\n\n\"Saahan kattikin kuninkaaseen katsoa!\"\n\n\"No katso sitten! Mutta ethän vain lähempää?\"\n\nAli vavahti, hiljaa aleni puistoon. Sylvia otti Alia kädestä, veti\nvierelleen penkille.\n\n\"No katso sitten. Mutta älä lapsi kulta koske!\"\n\nSylvia nauroi, hänen povensa helisi kuin sata kirkasta kulkusta, Ali\nvaikeni peläten, nääntyi.\n\nKun Sylvia havaitsi Alin vaikeasti hengittävän, hän vuoroin tunsi\ntuskaa, vuoroin nauroi, käsiään helmassa kiersi.\n\n\"Kuules\", kertoi hän, \"näin joskus, vaikka viime yönä, unen, että jokin\nminua ahdisti, puristi olkapäiden, käsivarsien yli. Hui, kuinka se\ntuntui pahalta, ja minä en voinut päästä irti.\"\n\n\"Se oli aika painajainen!\" sanoi Ali.\n\nSylvia nauroi, hänen olkapäitään vilu puistatti.\n\nAli katsahti Sylviaan, vavahti, sydäntä ahdisti. Tunsi ikäänkuin\nSylvian pehmoisen olkapään käsivartensa hipiää polttavan. Ali vavahti,\ntiesi kalpenevansa, vaivoin nauroi. Sylvian täyteläinen povi hänen\nlähellään kohosi ja laski, huumasi kuin ruusun hengitys, Alia\nkiihoitti.\n\n\"Minun on vilu!\" nauroi Sylvia. \"Kaulaani väristää.\"\n\nAli ajatteli Sylvian valkeaa kaulaa, tummat silmät häntä kohden\nkummallisesti säteilivät. Kuu kimalsi kuusten lehvistä, virta välkkyi\nja solisi puiston alla.\n\n\"Miksi sitten pidät kaulasi avoimena?\" sanoi Ali.\n\n\"Siksi, että sitä jotkut mielellään katsovat!\"\n\n\"Mutta sitähän väristää vilu.\"\n\n\"Ah.\"\n\nSylvia nauroi.\n\n\"Niin, kaulaani väristää, minun on vilu. Ah Ali, etkö tahdo, että ...\noi ... minulla olisi hyvä ja lämmin!\"\n\nSylvia kiihkeästi veti Alin käden ja kohotti sen kaulalleen.\n\nSilloin nuori Ali tunsi Sylvian kaulan kättään polttavan ja Sylvian\npoven rintaansa vasten kohoilevan; hänet valtasi hullu huumaus, kaikki\noli pimeää ja palavaa hänen ympärillään, hän pusersi Sylviaa sylinsä\njanoon kuin hullu, sävelet soivat hänen sielussaan, hän suuteli Sylviaa\nja oli pakahtua, kun tunsi Sylvian poven paisuvan; ja raivon henget\nvapautuivat hänessä, hän itki, suuteli, nauroi. Sylvia oli kuin kulon\nahdistama kukka, vavahteli, mutta nauroi ja sulkeutui Alin kiivaaseen\nsyliin. Alin käsille helähtelivät kyynelet, jotka Ali suuteli pois.\nSylvian silmät hän polttavin huulin suuteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli: \"Sylvia, povesi, otsasi, askelesi, nuoren sydämen lyönteinä\nponnahtavat askelesi, huulesi, silmäsi, sielusi ja naurusi, naurusi,\nmiten niitä rakastan!\"\n\nKirkas Sylvia: \"Ah, oletko voittanut minut? Oletko unet silmistäni\nkarkoittanut, nuori hullu? Haha, kuinka voit ihastua nauruuni, jota\nniin paheksutaan? Sehän on pahaa naurua, sehän on velhonnaurua!\"\n\nAli: \"Mitä sinulla on niiden kanssa, jotka paheksuvat! Ei itserakkaille\niloa, että heidän vuokseen vaientaa naurunsa! Ken ilosta soimaa, sille\nnauramme, kannoilla keikahdamme! Takana saavat soimata, edessä me\nnauramme. Sylvia, Sylvia, sävelin soiva! Halveksimistaan täytyy\nuskaltaa erota, muuten itse tulee halveksittavaksi!\"\n\nKirkas Sylvia: \"Enhän voi ilman naurua elää. Jos yksin en naura, niin\nmuille nauran, uhallanikin nauran.\"\n\nAli: \"Iloa itken, kun naurusi kuulen, Sylvia. Naura, naura, Sylvia,\nsävel kirkas!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli: \"Minulle saa ikävä, että ikävääni kuolen, kun tänne maalle jään!\"\n\nKirkas Sylvia: \"Tule mukaan, tule mukaan!\"\n\nAli: \"Minä? Mukaan? -- Tulen, tulen!\"\n\nTunsi itsensä väkeväksi, että olisi tahtonut jättiläisten kera painia\nlyödä, kalliojotunit rinnallaan maahan musertaa.\n\n\"Minä tulen, tulen!\" sanoi Ali, pusertui Sylvian poveen.\n\n\n\n\nNURMI-TUOMAS.\n\n\n    Meit' on maalla miestä monta,\n    astumassa anturalla,\n    kuolla kumminkin pitiäpi.\n\n    Paavo Korhonen: Merimiehille.\n\nMiksi majurin kamarin ikkunaverhot ovat päivälläkin lasketut alas, niin\nettä ikkunat valkeina haamottavat kuin kuolleen silmät?\n\nVanha majuri on kuollut.\n\nSiellä hän lepäilee keskellä hämärää huonetta. Ikkunaverhot riippuvat\nraskaina, syyspäivän säteet kimaltelevat arasti verhojen raosta ja\npakenevat jättäen kamarin pimeään, kun näkevät kuolleen.\n\nÄlkää pelätkö! Ei hän nouse istualleen, katsele teihin keltaisin,\nlasittunein silmin. Hänen piilukkonsa, tussarinsa ja sapelinsa ne vain\nkiiluilevat hämärästä ilveksennahalta, eivät hänen silmänsä. Hän oli\nvanhimmilla päivillään hyvä ja lempeä, vaikka nuorempana voi ottaa\nhattunne pantiksi, jos luvatta ilmestyitte Uorolaan vieraiksi. Älkää\npelätkö, rotat ne vain kattopaperin välissä ravaavat. Ei majuri nouse\ntuosta, missä hän kädet rinnoille ristittyinä makaa. Hän on kuollut.\n\nÄlkää pelästykö! Mahdottoman isot peuransarvet ne vain harrottavat\nseinästä pyssyjen ja pistoolien ympäröiminä, ei paholainen,\nsarvijaakko, kurkistele seinän lävitse hämärään huoneeseen.\n\nMajuri on kuollut. Ei koskaan hän enää kiilloittele pyssyjensä lukkoja,\nei koskaan koppaa ratsupiiskaa, joka tuossa pöydällä kiväärinpanoksien\njoukossa tomuuntuu, ei levittele likaisia kortteja pasianssiin\ntuolille, ei istu jalat ristissä nahkaisella sohvalla, ei vuoteessa\nviru ja ähki päänkipua, rinnan pistoksia. Hänen silmäluomensa ovat\nummessa; hänen on hyvä olla.\n\nKun hän oli kuolemaisillaan, niin ärisi:\n\n\"Minä olen Uorolan majuri! Minulle pitää tilata kivinen kirstu!...\nKomea kirstu ja kuparikorvat! Uorolan majuri!\" hän huokasi, pois kuoli.\n\nMakaa laudalla valkean lakanan peitossa. Käy kai tuleentuvilla\nvainioilla tai ampuu sorsia ja kuikkia tuntemattomilla vesillä,\nSanteri-ukkokin tottelee ilman ruoskaa. Auringonsäteet hetken\nsäikähtyneinä hyppelevät hänen järeällä otsallaan, sitten pakenevat\nuudinten raosta.\n\nKen nyt joka viides vuosi silaa hopealla ja maalaa tiilen punervalla\nvaakunan vanhan kirkon pilarissa? Arka vanha lukkari on sen tekevä, kun\nkirkko saa majurin sielun puolesta kirjaviin holvikaariinsa uuden\nkuparisen kruunun.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Majuri kuoli!\" Sana käy talossa, väki säpsähtää, vaikenee,\nhervahtaa istumaan pirtin mustille penkeille, tuijottaa johonkin\nkäsittämättömään, peloittavaan tyhjyyteen. Eikö ruoskivaa majuria enää\nolekaan? Itkettää.\n\nHullu Juortana kyyröttää uunilla, ajelee viliseviä russakoita, nauraa\nhihittää, mutta kun karjakko menee luo ja puhelee: \"Ole hiljaa! Majuri\non kuollut!\" niin Juortana katselee vähän epäillen, naurahtaa, jo\ntotistuu karjakon kummallisesta katseesta. Jotakin outoa on tapahtunut.\nJuortana huoahtaa, laksauttaa kieltään kitalakeen, sanoo surullisesti\nja epäillen:\n\n\"Majuri antaa Juortanalle valkeita sikareita? Oikein minullekin\nvalkeita sikareita että ihan ai!\"\n\nPaperossejahan se Juortana valkeiksi sikareiksi nimittää.\n\nNiitä russakoitakin on yht'äkkiä niin tavattomasti ilmestynyt taloon,\nja rottia kirkuu, tappelee joka paikassa, niin että peloittaa\nsänkyynkin yöksi laskeutua: jos vielä tulevat ja syövät.\n\nJuttu käy, että rotat haudassa kaivavat silmät siltä, joka on eläessään\nkissoja rääkännyt. Ja majuri ei ollut Uorolassa suvainnut kissoja:\ntorppari Rötön kissan hän oli ennen muinoin, kauanhan siitä jo on,\nkäsillään repinyt kahtia, kun tapasi sen puistossa kottaraisen pesiä\nkaivamassa.\n\nKottaraiset puistossa ovat vaiti, vai tehnevätkö syysmuuttoa, Kolman\nvedet kuohuvat räikeänsinisiltä seliltä, keltaiset lehdet lentelevät\npuista.\n\nHeinäsirkkain laulu on väsynyt, sillä kesä on viimeisessä lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurinna kuljeskelee rottain kirkunaa säikkyen tai sulkeutuu\nhuoneeseensa. Palvelijat sanovat, että hän itkee, mutta yksinäisyys\ntietää, että hän enemmän tuijottaa kuin itkee.\n\nEntä Ali? Alussa hän kuin kangistui, kun äiti tuli luo, otti Alia\nkäsistä, väsyi poikansa syliin, sanoi: \"Nyt on meitä vain kaksi!\" --\nMutta pian Ali kuin kauhistuneena pakeni kirkonkylään. Häntä vetää\nelämä eikä kuolema.\n\nRokonarpinenkin on jo poissa talosta. Hän oli kerran puhunut Alille\nkiivaita sanoja siitä, että tämä halailee naisia ja vinguttaa viulua\nsilloin kun isä tekee kuolemaa. Silloin Ali oli tulistunut, sanonut:\n\"Saat mennä! Itsekin irvistelet kuolemaa pelkääville!\" -- Ja\nrokonarpinen olikin lähtenyt, majurinnalta saatu lompakko povellaan.\nSanoi vuokraavansa jostakin talonpoikaistalosta kamarin ja viettävänsä\nmonien vuosien kotiopetusrahoilla tupakkarauhaa.\n\nEihän majurinna voinut estää rokonarpista lähtemästä, kun Ali kerran\nniin tahtoi. Sillä Alin, Alin mieliksi äiti tekee nyt mitä tahansa,\nettei suututtaisi ja menettäisi Alia.\n\nMiksi Ali kumminkin on äidille tyly ja jättää hänet yksin kuolon\nkolkkouteen ja rottien kamalaan kirkunaan? Seeliako oli tehnyt majurin\nniin ilkeäksi, että rotat nyt tahtovat vainajan syödä ja että täytyy\ntervata ruumislavitsan jalatkin, etteivät pedot pääsisi permannolta\nruumiiseen.\n\nYksin on rouva, Ali on heittänyt hänet suruun yksin. Mistä tämä tylyys?\nSulkihan Seelia ennen pikku Alin syliinsä, kun Ali hänen helmoistaan\netsi turvaa koiralaumalta. Alin vuoksi hän on väsyksiin saakka\nponnistellut Uorolan aitoissa ja korkeilla portailla. Huoaten ja surren\nhän on tähystänyt ilmain kaukaisuuksiin ja miettinyt, miten saisi Alin\nonnelliseksi. Väsynein, pakottavin silmin hän on tulevaisuuteen\nkatsellut, on parsinut Alin sukatkin, kun ei ole raskinnut antaa\npalvelijain korjata oman rakkaan pojun sukkiakaan. Ja onhan Ali jo\nusein äitiin rakastaen ja kiitollisena katsonutkin, niin että majurinna\njoskus tunsi vaikeat vaivansa palkituiksi. Mutta nyt häneltä Ali\nsittenkin menee!\n\nOnko tämäkin tuomio, kosto?\n\nJa mistä? Kuka kostaa?\n\nMajurinnan rikoksetko kostavat? Olivatko ne todella niin suuret, että\nAlikin häneltä niiden vuoksi viedään? Ei, ei! Onhan majurinna jo\nkylliksi katunut, kylliksi surrut! Surrut paljon, paljon! Tahtonut\npaljon, yli voimiensa surra ja katua saadakseen kerran eläessään\nkirkkaat päivät!\n\nKohtaloko, taivasko häntä painaa, tuomarin tytärtä, joka yksin sai\nlapsuutensa kaivata, jonka isä joi ja ahnas äiti palvelijoitaan\nkiusasi, jonka vanhempia rahvaan muisto halveksii ja kiroo?\n\nMitä pahaa hän on niin paljon tehnyt? Yksin hänkö se teki onnettomaksi\nViuluniekan ja vain hänkö petti majuria? Jumala siunatkoon,\narmahtakoon! Eikö pettäjä, onnettomaksi tekijä ollut kohtalo, joka oli\nnuoren Seelian kasvattanut niin, ettei hän voinut Viuluniekkaa ymmärtää\nennenkuin liian myöhään!\n\nJa rakastiko Viuluniekka Seeliaa? Viuluniekkako Seelialle tahtoo\nkostaa, Viuluniekka, jota Seelia niin rakasti, vaikka kohtalo pakotti\nSeelian särkemään -- särkyikö sitten rakastetun Viuluniekan sydän niin,\nettä hän näin kalliin koston vaatii?\n\n\"Ole uskollinen itsellesi!\" kaikuu kaukaa ääni, kauhistava,\narvoituksellinen, ja kuitenkin lempeä. Jumalan tyly ääni, rikoksia\nkostavan kolmanteen ja neljänteen polveen? Ehkä Alikin saa kärsiä\näitinsä rikoksista. Alilla ei ollut isää, eikä äiti ollut äiti, kun\nhäntä surut musertivat. Surut veivät Alilta äidin.\n\nViuluniekkako huutaa niin: ole itsellesi uskollinen?\n\nVoi korkeaa, rakasta miestä! Älköön hänen muistonsa lähestykö\nmajurinnaa, joka on jätetty yksin kuolleen, surujensa ja rottain\npariin!\n\nKauhea mies, hänkö yhä vainoo? Hänkö särkynyttä sydäntään uskaltaa\nvaatia ehyeksi, niinkuin ei Seeliankin sydän olisi särkynyt! Miten Ali\nsai viulun, joka majurinnankin oli tehnyt niin onnettomaksi, joka\nmuinoin Viuluniekan sielun ihanuuden Seelialle avasi? Kalliin ja\npeloittavan viulun! Viulun, joka oli kohtalona ollut Seelian ja\nsoittajan välillä. Tuska rutistaa, jäätää kuin kuolema, ajaa takaa kuin\nmennyt suru, ei päästä, valittaa: \"elosi oli turhuus\", ei armahda edes,\nkiduttaa. Kaikkihan majurinna on jo Viuluniekan vuoksi menettänyt, mitä\nhäneltä vielä vaaditaan? Mitä hänellä köyhällä raukalla on antaa? Antaa\nsille, joka ei takaisin anna eikä ole antanut muuta kuin tuskaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ole uskollinen itsellesi!\" ääni vielä majurinnan kuuloon kajahtaa. Ah,\nonhan hän ollut uskollinen, onhan hän kuin viimeiseen korteen tarttuen\npuhunut Alille:\n\n\"Minä tiedän, että pidät kovasti kauppiaan Sylviasta. Vaikka minä en\nhänestä pidä -- sellainen tuulihattu -- niin sanon kumminkin: tuo hänet\ntänne Uorolaan. Aavistin, että aiot jättää vanhan äitisi!\"\n\nAli oli silloin nauranut ilvehtien, kyynelsilmin kietaissut äitinsä\nkuin tanssiin, sanonut:\n\n\"Mitä ajatteletkaan, kunnon muori-parka! Minä, kuusitoistavuotias!\nHulluja, hulluja, hahaha!\"\n\n\"Odota sitten pari vuotta, käyt ripillä, sitten...\"\n\n\"Hahaha ... ripillä! Niinkuin se olisi ripillä tehty. Kyllä minä\nSylvialtakin ripin saan. Ei, äiti-parka, älä hulluttele! En minä ole\nvielä mikään mies!\"\n\n\"Oi minun komea, pitkä poikani, joka on niin aikaisin kehittynyt!\"\n\n\"Hahaha, oi minun äitimuorini, joka on niin arka, arka! Sinä haavoitat\nsydäntäni!\"\n\nTahtoisiko äiti haavoittaa Alin sydäntä! Ei. Ei hän tahtoisi enää\nkoskaan puhua Alille Sylviasta, joka on hänen sydämeensä tuonut\nkadehaikean katkeruuden.\n\nMajuri on kuollut, lepää kamarissaan, jonka ikkunaverhot ovat lasketut.\nPalvelusväki hiipii varpaillaan ja vilkuen, pimeän tullen asettuu\nvanhan Santerin ympärille juttuja kuulemaan.\n\nVanha Santeri hän pankolla kyhnii, nyökyttää päätään ja silmät niin\nkummallisina, katseettomina ammottavat.\n\n\"Pian on minun vuoroni!\" hän haastaa syvin äänin. \"Pian tulee Santerin\nluo Nurmi-Tuomas!\" hän kuin itsekseen, kaameasti haastaa.\n\nNurmi-Tuomas ja kuolleet ne kulkevat syys-öinä, kun kuuvalo häilähtää\npirttiin. Ilmestyvät tuulen jytistessä ja voivat puhellakin niin\nkummallisesti. Monesti on äitivainaja pyhäaattona ilmestynyt pojalleen\nja vakavasti varoittanut. Mutta eipä ole koskemista vainajiin: katoovat\nkuin tuhka tuuleen, ja hiuksesi tulevat valkeiksi yhtenä hetkenä, jos\nheihin koskea koetat.\n\nNurmi-Tuomas se on outo mies, joka yht'äkkiä yöllä astuu vuoteesi\nääreen tai kemuissa sarkkasi pohjaan tyhjentää tai kaamealla\nkorpitiellä vastaasi kulkee.\n\nJos silloin sielusi, kun Nurmi-Tuomas lähenee, ei ole elämässä ottanut\npunaista nuttua eikä sitä elämän nuttua toivokaan, niin lankeat tulijan\neteen, rukoilet: \"Annathan, kauhistava, minulle kuoleman jälkeen\npunaisen nutun, kun koko elämäni vilussa värisin!\" Nurmi-Tuomas\nhymyilee sääliä, pudistaa päätään, kauhistaa.\n\nJos et ole elämän punaista nuttua saanut, mutta toivot saavasi, niin\nNurmi-Tuomaalle nyrkin nostat, huudat: \"Älä tule, minä lyön, sillä ei\nole aikani vielä tullut!\" Nurmi-Tuomas koleasti nauraa, mutta poistuu\nmyös.\n\nJos käyt elämän punaisessa nutussa, niin hymyillen käyt kuoloa vastaan,\nojennat kättä: \"Kas, terve, Tuomas, joko on hevonen valjastettu?\" --\n\"Jo on!\" -- \"No hyvästi sitten, oi isoni, hyvästi, emoni. Kodistanne\nlähden, olen oman kodin saanut!\"\n\nNurmi-Tuomas uskollisesti hymyilee; pyhä, riemukas on hänen hymynsä.\n\nSillä vain sille, joka ymmärtää kuolon ystäväkseen, on elämä ystävä.\n\nTalli-Ville, sellaisiako hän ymmärtäisi! Hän ei sano kuolleita\npelkäävänsä, mutta Nurmi-Tuomasta kyllä. Oli ennen lapsena pahasti\npelännyt kuolleitakin, mutta äiti oli kysynyt neuvoa haudankaivajalta.\n\"Antakaahan poika vähäksi aikaa minun hoteisiini!\" oli haudankaivaja\nsanonut. Oli sitten haudankaivaja Villeä saunassa oikein löylyttänyt,\nkylvettänyt, lukenut oli mitä lieneekään lukenut, ja sen jälkeen ei\nVille enää ole muka pelännyt kuolleita. Kumminkaan ei hän uskalla\npimeällä yksin mennä talliin, kun majuri on kuollut.\n\nHän sanoo pelkäävänsä talliin ilmestyneitä rottia ja varsinkin\nNurmi-Tuomasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurinna on yksin kolkossa kartanossa, Ali rakastettunsa sylissä.\n\nSillä kalliimpi kuin Uorola on nuorelle Alille maailma, kalliimpi äidin\nvavahtavia käsivarsia on Kirkas Sylvian syli; kalliimpi Kirkas\nSylviaakin on hänelle oleva paholaisen viulu.\n\nAlia peloittaa Uorola, tuskastuttaa Uorola, sieltä ajavat häntä takaa\nkirkonkylään ahdistuksen henget. Ei hän öiksikään Uorolaan tahdo\nlukkarin tai kauppiaan luota.\n\nKaksi kertaa ennen majurin kuolemaa äiti lähetti Alia kirkolta\nhakemaan. Kiiltävimmät vaunut, nuorimmat parihevoset, palavimmat\nsanansa hän Talli-Villen keralla kirkolle lähetti iltasella; mutta kun\naamu koitti, retkotti Ville pirtin penkillä sääret hajallaan, hevoset\nkahisivat puiston viimeisiä kukkia, vaunut olivat syrjällään pihakuusen\nalla ja lyhtytangot vääntyneet, lyhdyt rikki. Ville sanoi ajaneensa\nojaan, kun nuori herra oli hänet juottanut humalaan, ja juottanut oli,\nkun Talli-Ville oli viinaa pyytänyt, pyytänyt oli, koska hänellä on\nheikko veri ja pelkää menninkäisiä, ajaakseen yksin selvällä päällä\npimeässä. Sillä suurissa metsissä Uorolan ja kirkonkylän välillä\nasustaa paholaisia ja päättömiä miehiä, jotka takoa meiskaroivat\nmurha-aseita, sellaisia kaksiteräisiä puukkoja ja pistooleja, joita\nriippuu majurin kamarin seinällä isoissa peuransarvissa.\n\nKuolonahdistus kasvoillaan kulkee palvelusväki, keittäjätär hyräilee\nhellansa ääressä pitkää, liikkaavaa virttä ja säikkyy rottia. Tykki\nvonkkii vinkuen huoneesta huoneeseen, majurinna odottaa kamarissaan.\n\n\"Totta Ali toki isänsä hautaan saattaa. Oi kiittämätön, rakas Ali!\"\n\nTuuli kohisee Kolman ympärillä, lehdet lentävät Uorolan vaahteroista.\n\n\n\n\nPEIJAISPIDOT.\n\n\n    -- Suuri kiitos, suuret miehet!\n    parkaisivat pienet miehet.\n\n    Jaakko Räikkönen: Ammattien valio.\n\nAnkarat ovat surullisella majurinnalla vielä kestettävinä. Kolme iltaa\nmajurin kuoleman jälkeen tulee Alilta kirkonkylästä sana, että kaikki\nUorolan parikymmentä hevosta on valjastettava ja lähetettävä kirkolle,\nsillä Ali aikoo tulla vieraineen Uorolaan, pitää yhden yön hauskaa,\nhurjia kemuja.\n\n\"Mikä hänellä on? Mikä häntä vaivaa? Onko hän...?\" koettaa majurinna\nsäikähtyneenä kysellä sanantuojalta.\n\nSanantuoja: \"Nuoriherra on iloisella päällä. Hänhän kuuluu lähtevän\norkesterikouluun!\"\n\nMajurinna: \"Kuinka? Oletteko te humalassa? Hyi, tehän olette humalassa!\nPunoitatte kuin kukko!\"\n\nSanantuoja: \"Jos tuota punoittaneekin kuin kukko, kun nuoriherra pitää\npeijaisia.\"\n\nMajurinna: \"Mitä, peijaisia? Jumala, mitä varten oikeastaan tulitte?\nHumalainen, mitä varten?\"\n\nSanantuoja: \"Nuoriherra sanoi pitävänsä peijaisia kaikelle menneelle,\nkun lähtee orkesterikouluun. Ja nyt hevoset joutuin, hik, hik, hik!...\"\n\nMajurinna: \"Hävytön, tulette tänne nikottelemaan juovuspäissä ja\nkomentelemaan. Ulos!\"\n\nHevoset? Ei, ei, se ei saa tapahtua!\n\nMajurinna on tuskassa, äärimmäisiin loukkaantunut. Majuri makaa\nkuolleena, kalman haju jo leviää huoneisiin, odottaa kyyneliä ja\nhautausta. Mutta Ali, kemuitsemaan! Se ei saa tapahtua!\n\nOrkesterikouluun! Herra taivaan, sitäkö hän on miettinyt! Ja salannut\näidiltään! Kuka on häntä siihen yllyttänyt? Hupero lukkariko? Ah sitä,\nah sitä! Kauppiaan tyttöletukkako? Se Alia pitää vallassaan kuin\nvälkkyvä hämähäkki, Alin kunnianhimoa kiihoittaa ja kerran Alin\nraatelee! Voi, miten äiti tuntee katkeraa vihaa Sylviaa kohtaan!\n\nNäinkö ansaitsisi majurinna rangaistusta rikoksistaan? Ei, ei! Jos Ali\nhäneltä rangaistukseksi viedään, niin majurinnan rakkauden haireet\nsulavat rangaistuksen äärettömän tulivirran tulviessa kuin pienoinen\njäähelmi. Ne sulakootkin, kadotkoot majurinnan tajunnasta, jos\nrangaistus on näin hirveä! Kun se näin kohtuuttomaksi tulee, ei\nmajurinna menneitä haireitaan tahdo ollenkaan tunnustaa, ei voi\ntunnustaa! Ei hän ole rikkonut mitään, syyttä häntä kohtalo painaa!\n\nEi hän ole rikkonut mitään! Taivas on pettänyt häntä, pakottanut\nmajurinnan puolihouruna pitkät vuodet murehtimaan. Ja sittenkin\nmajurinnan musertaa!\n\nJa Ali, niin, majurinnan rikosten vuoksi ei Ali häneltä mene, jos\nmenee, vaan siksi, että majurinna liiaksi poikaansa hemmoitteli. Siinä\nkaikki! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Majurinna pitää Alista kiinni\nkuin oljenkorresta hukkuva, puolustaa Alia kohtalolta kuin viimeistä\nsydämensä veripisaraa!\n\nJa Sylvia älköön tulko Uorolaan! Majurinna ajattaa hänet koirilla\nkujalle! Nainen viitsii vietellä viatonta poikaa!\n\nKuka on Alin vietellyt juomaankin? Sylvia kai, kukas muu! Petolliset\ntoverit, jotka hänen varojaan tuhlaavat! Ei, he eivät saa tulla\nUorolaan.\n\nOrkesterikouluun! Sinne Ali siis tahtoo. Hän raskii siis jättää\näitinsä, hän jättää äitinsä! Majurinnan ainoa unelma edes vanhuuden\nmurheettomasta ilosta pettyy. Viuluniekka, Viuluniekka, mitä pahaa on\nSeelia sinulle tehnyt! Ei, ei mitään pahaa! Majurinna kieltää kaikki,\njos kosto on näin yliääretön, mahdoton, musertava!\n\nEi, Ali ei voi jättää äitiään huoliin, yksinäisyyteen. Ali on hyvä, kun\nnäkee äidin palavan hyvyyden. Välkkyvä hämähäkki on kietonut\nlankoihinsa Alin, äiti katkaisee ne langat! Äiti näyttää Alille, kuinka\nrajattomasti hän Alia rakastaa ja aina on rakastanut; ei mitään äiti\nAlilta kiellä. Uskollinen unelmalleen Alille tahtoo Seelia olla, vaikka\nuskollisuus hänen sydämensä polkisi kivisten jalkain alle!\n\nAli jättää äitinsä, ellei äiti kaikessa Alin tahtoon myönny. Tulkoon\nsitten Ali Uorolaan, ystävineen, Sylvioineen, kaikkineen! Ja Ali on\nsilloin huomaava kamalaksi olonsa, katuva!\n\nOudon korkeana majurinna käskee Talli-Villen toimittaa kaikki hevoset\nvaljaisiin, nuoret ja vanhat, vaunukasorhit ja pörröiset työtammat.\n\nKäskettyään majurinna sulkeutuu huoneeseensa. Rikkoneensa hän kieltää,\nhän aikoo taistella. Mutta heikkous, heikkous!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalli-Ville, Santeri ja Juortana vetävät esiin ajoneuvot, vanhat ja\nuudet. Ville siunailee, tervaa rumpuja, jotka ovat ravistuneet, rasvaa\nvaljaita, pölyttää kuomuja. Juortana könyää korkeimpiin ajopeleihin ja\npönkistää rintaansa, heiluttaa ruoskaa: on olevinaan majuri. Santeri\nhuokaa ja hymyilee.\n\nJa aina pari kolme hevosta rattaineen peräkkäin sidottuina komuuttavat\nsitten talon miehet ja pari mökinpoikasta kirkolle syys-illan\nhämärtäessä ja kuun kumottaessa repaleisista pilvistä. Vanha Santeri\nhuokaa tunnon vaivaa, etumaisena kuskaten komeaa vaunuparia. Hirmuinen\non Alin nuoruuden hyöky!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi niitä Alin seuralaisia ollut niin paljon kuin majurinna pelkäsi.\nOlipahan vain pariinkymmeneen, kauppiasten ja talollisten poikia,\nnuoria ylioppilaita, iloinen insinööri, roteva papinapulainen, kuka\nuskoisi, nuoria uroita kauppain ja apteekin tiskin takaa, pyylevä\nnahkuri, mutta ei yhtään naista, josta majurinna riemuitsi, kaikki\niloisella keppuripäällä. Aika elämää pitivät komutessaan yläkertaan,\njossa jo isossa salissa odottivat sytytetyt seinälamput ja kruunut,\ntuli leveässä takassa ahmi kalman hajua; pöydillä omenamaljat ja\nkirkkaat pikarit. Oi, eihän majurinna ollut raskinnut jättää\nraastamatta edes omenapuitakaan. Kurjaa! Majurinna itseään häpeää ja\nitkee huoneessaan lukon takana. Se heikkous, heikkous, joka tahtoo\nkohota, mutta ei jaksa. Koko majurinnan elämän heikkous!\n\nAli kolkuttaa äitinsä huoneen ovea. Vieraat supattavat hehkuvan takan\nääressä.\n\nPapinapulainen: \"Tämä on häpeällistä, kamalaa!\"\n\nRikkaan kauppiaan konttoristi: \"Niin on. Minua hävettää, se on minun\nsyyni, kun ehdotin hänelle tätä reissua. Mutta kuka olisi uskonut, että\nhän saisi vaikka talonsa nurin vääntää! Hemmoiteltu lurjus!\"\n\nNahkuri: \"Oh, ei hän muutoin olisi Hullun-majurin poika. Sen arvasin!\nMutta antaa mennä nyt, kun näin pitkällä ollaan.\"\n\nApteekkioppilas: \"Hyi saakeli! Täällä on kuin leikkuuhuoneessa. Kun ei\ntullut naftaliinia mukaan!\"\n\nNahkuri: \"Hyi, älä puhu sellaista! Täytyy kestää parkin tuoksu, kun on\npistänyt tiinuun kätensä.\"\n\nKonttoristi: \"Kauhea asia! Kyllä nyt kylillä juorutaan. Ja syystä\njuorutaan. Mitähän ajattelee majurinna?\"\n\nPapinapulainen: \"Säälittää se raukka. Ei hän suotta ole ollut\nHullun-majurin kynsissä, tahtoa vailla! Entä poika sitten!\"\n\nNahkuri: \"Ann' mennä, ann' mennä! Ei nyt sovi surkeilla. Mutta\nhauskalta ei tämä tunnu, kun humalakin jo alkaa selvitä!\"\n\nInsinööri: \"Hullu poika, mutta hyvä soittaja siitä voi tulla. Mitä\nSylvia ajatteli matkasta?\"\n\nRikkaan kauppiaan konttoristi: \"Voivotteli ja suuttui, mutta minkäs\nAlille voi. Itsepäinen kuin pakana. Tahtoi hempukkansakin tänne!\"\n\nYlioppilaat: \"Hahaha... Nämä on kamalanpuoleiset peijaiset. Eipä tee\nmieli tämän jälkeen koko seuduille. Eiköhän se majurinna-raiska ole\nvähän sekaisin! -- Entä Ali, säälittää vähän hänen kustannuksellaan\nkemuilla.\"\n\nNahkuri: \"Ann' luistaa. Enemmän me tässä kustannamme, kun saamme\njuoruämmät kimppuumme. Sitäpaitsi Ali on yhtä älykäs kuin mekin, jos\nvain tahtoo olla, ja yhtä iso mies hän on kuin mekin. Ja hänpä lähtee\nseudulta pois ja jättää vastuun meille!\"\n\nRikkaan kauppiaan konttoristi: \"Kyllä Sylvia hänet vielä kasvattaa\nälyyn! Yksi päivä naisen luona tekee viisaammaksi kuin kymmenen vuotta\nkoulua!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurinna oli huoneeseensa lukkoutunut, ja kun Ali kolkutti, päätti\nmajurinna kerrankin olla ankara, ei tahtonut päästää sisään. Väänsi\navainta kuitenkin viimein, ja kun väkevä poika kavahti äidin kaulaan\neikä ollut niin humalassa kuin äiti luuli, niin äiti unohti kaikki,\nleppyi, ihastui ikihyväksi!\n\n\"Äiti, tiedätkös, minä olen niin väkevä, väkevä, että voisin vaikka\naalloilla astella kuin kallioilla! Käsivarsillani minä kohotan sinut,\näiti, pilviin, henkeni paisuu, sydämeni palaa, kohottaa minua kuin\nkiihkeää liekkiä! Minä kuolen, ellen saa elää, sydän nääntyy kuin\nsoittoon halaava viulu! Rakastan sinua, äitikulta, ja pian juttelen\nkaikki sinulle!\"\n\nMajurinna kietoutui Aliin kuin köynnös koivuun, itki iloa, kun kuuli\nAlin sanovan: rakastan sinua.\n\nVaikka hän itse nyt olisi kuollut, niin Ali saisi hyppiä hänen\nhaudallaan, jos vain äitiä rakastaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä ilakkaa ne sitten pikarien ympärillä pitivät salissa, kun\nmajurinna oli käskenyt kammoksuvain, nurisevain palvelijain pitää\nvieraita hyvinä ja sulkeutunut jälleen huoneeseensa. Klaveri helisi,\nviulu soi kuin olisi soittaja tahtonut jokaisella jousen vedolla imeä\nsydämestään säveleeseen viimeiset verenpisarat, mutta ne verenpisarat\nolivat loppumattomat kuin ikuinen kaipaus. Siellä kilisteltiin Uorolan\nvanhoja hopeasarkkoja, laulettiin, taas kilistettiin, kuorossa jälleen\nlaulettiin, huutaen, nauraen kannettiin Alia, tuolissa ympäri salia, ja\nviulu kannettaessa soi.\n\nMajurinna tuntee riemun ja tuskan. Ei kynttilää hän huoneeseensa\nsytytä, kuuvalo sinisenä ja särkyneenä paistaa vaahteranlatvoista.\nKello lasikuvun alla tikuttaa väsyneesti kuin kuolinkello seinänraossa.\n\n\"Sittenkin hän jättää äiti-raukkansa!\" huokaa majurinna. \"Mikä\nhairahdusten unohtamishetki minulle näin kalliiksi tuli?\"\n\nSärkyneessä kuuvalossa häilähtää kuin Viuluniekka, korkeana, kalvaana;\nsilmät kimaltavat ahdistavasti, ryntäät säkenöivät tähtisinä.\n\n\"Ei mikään hairahdusten unohtamishetki, vaan monen monta\nmuistamishetkeä. Eivät ylpeyden hetket, vaan nöyryyden hetket! Olisi\nveresi kuin kuuma viini, joka antaa unohtaa, kestää, vaikka jättäisi\nisä, äiti, sisko, lapsi!\"\n\n\"Vai niin!\" mutisee majurinna. \"Vai niin. Yhäkö sinä saarnaat tuota,\nsinä, josta muut luulivat, että todella olit väkevä, mutta joka\nminulle, onneton, ilmaisit heikkoutesi. -- Olkoon kumminkin niin. Minä\nkiellän suruni, minä pidän kiinni Alista; en armosta häntä itselleni\nvaadi, vaan ansiosta! Kärsimysten palkkana hänet vaadin. Mutta miten\nsaan pysymään? Ah se heikkous, heikkous, epäilys, murhe!\"\n\n\"Heikkous, joka on koko elämäsi syönyt!\" kuuluu Viuluniekan ääni.\n\nMutta salissa hyppivät, ilakoivat, soittimin ja pikarein remuavat\nnuoret, kun majuri kuolleena laudalla makaa.\n\n\n\n\nTUHLAAJAPOIKA.\n\n\n    Tuli tauti, vaimon tappoi,\n    tuli susi, söi hevosen;\n    tuli poltti kartanoni,\n    jätti minut yksinäni,\n    niinkuin poltetun petäjän\n    tahi karsitun katajan.\n\n    Kanteletar, I:299.\n\nLukkari: \"Jumala paratkoon, kuolemalla ja elämällä sitä leikkiä\nlasketaan ja ikävällä, joka mustaksi muodon muuttaa!\"\n\nRikas kauppias: \"Kukas niillä leikkiä laskee?\"\n\nLukkari: \"Monipa niillä leikkiä laskee. Muistanpa tuon sillankorvan\nräätälinkin. Eukko siltä kuoli, ja mies ikävöi niin, ettei tiennyt\nmiten saada elämänsä kulumaan. Monta kertaa ilveili, että kiskoisikohan\nylleen hännystakin ja vetäisi itsensä hirteen sinne maantien yli\nkaartuvaan honganoksaan. Edes siinä jotakin vaihtelua olisi ja\nihmisille jotakin uudenkuosista. Sitten alkoi ikävissään juoda ja\nremputa, mutta kun lääkäri viimein sanoi, että hän kuolee kahden viikon\npäästä, ellei heitä puteleitaan virtaan, niin silloinpas räätäli vasta\nrutihulluksi tuli! Osti kiiltävän korsteenihatun, kulki pitkin kyliä\nnauraa virnistellen: kamalasti pullistuneet olivat hänen silmänsä, hän\njuotti ylenmäärin tuttuja ja tuntemattomia, sanoi iloitsevansa niin\nkauan kuin aikansa kesti, sillä kahden viikon perästä hän oli oleva\ntomua ja tuhkaa. Mutta kuinkas kävi! Eipä räätäli kuollutkaan kahden\nviikon perästä. Silloin suuttui lääkäriin, meni ja hirtti itsensä\nlääkärin vinnille. Jumala paratkoon, en minä niin ikävälläni uskaltaisi\nilvehtiä.\"\n\nRikas kauppias: \"No mikäs ikävä se lukkarilla hupsulla nyt on?\"\n\nLukkari: \"Paljonkos se vanha tarvitsee ikäväkseen. Olin niin kiintynyt\nmajuri-vainaan poikaan, että kirkonmeningit unohdin hänen kanssaan\nsoittaessani. Ja nyt se lähtee kesävieraiden kanssa.\"\n\nRikas kauppias: \"Kylläpä hän kesäksi taas palaa!\"\n\nLukkari: \"Sepä sen tiennee. Kumma on poika! Ellei oikein orkesterissa\nlykästä, niin ei palaa. Niin hän on kunnianhimoinen ja arka. Ja vanha\nolen jo minäkin ja haluaisin kuulla, miten tuo edelleen oppii, kun olen\nkerran ensimmäiset sormiharjoitukset hänelle neuvonut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli teki Uorolasta lähtöä. Kohisevan Kolman jätti hyvästi, paholaisen\npilarit kohoili, takkutukkaansa heiluttivat hongat; itki, notkot ja\ntuuheat karjahaat hyräellen hyvästeli.\n\nHarmaapää Santeri pankolla kyyrötti, parta järisi, vesi silmistä valui,\nääni syvänä huokasi:\n\n\"Emme taida enää toisiamme nähdä. Pian tulee Santerille Nurmi-Tuomas.\n-- En minä kyyneltä silmästäni purista, mutta yhdenpä sanon, vaikka\nvain pankon tuhassa istun. Tauti eukkoni ja lapseni tappoi, jäin yksin\nkuin lokki luodolle. Siksipä sanon: kun tulee tuska ja tuomion hetki,\neipä sitä pelätä auta, eipä vaikka hourupäisyys tulisi. Vaivaa,\nkauhistusta täytyy katsella silmiin, käännellä, katsella kuin lelua\nikään; katsoa kasvoihin niin että huimaa: lopulta ei mikään huimaa.\nAntaa, niin saa. Tuttavat eroavat, maailma lyö leveää kämmentä. Ja sepä\non oikein, justiinsa niin!\" Sanoi vanha Santeri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalli-Ville raapi takkuista päätään, tirkisti kallella kypärin,\ntokaisi:\n\n\"Tokkohan meille täällä tulee ikävä!\" ja vesi vilahti hänen silmiinsä.\n\nAli nauroi ja heltyi, heitti kaukaisille ilmanrannoille viittaavaa\nkättä.\n\nJuortana oli pantu nuorenherran lähtöpäiväksi ajamaan partansa ja pari\nhiustaan. Puukolla se Juortana hiuksensa ja partansa ajaa, öillä\nuunilta hyppii, istuutuu ikkunan luo kuuvaloon, hioo nauraen välkkyvää\nveistä nukkuvain korvanjuuressa, silmät kiiluen ja hihittäen leikkelee\nsitten puukolla hiuksiaan. Kyseli, kiilusilmä, Alilta:\n\n\"Onko siinä kaupungissa koirahäkkikin? Vai ei! Vai ei ole edes\nkoirahäkkiä, että ihan totisesti ai!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlin huulet vapisivat, silmistä kuumina vedet vierivät, kun emo-parka\ntäytti viinillä vanhan pikarin. Aikoipa haastaa:\n\n\"Minua vie ihana viulu, paholaisen viulu minua vie. Sielussani kohoavat\nhurjassa riemussa keväiset laineet, vaikka maailmaan jo syksy huokuu!\nNe tulevat laineet rauhattomilta syvyyksiltä ja vilkuttavat valkoista\nharjaa. Tiedänpä mihin ne iskevät aallot, kun jättiläisiksi kasvaen\nrannoille vyöryvät! Kiviin ne iskevät ja kahleisiin, ja rintainsa\nsärkyessä kallioiden teräviin särmiin myös minä särkyvin rinnoin huudan\nja huudan, uusia aaltoja myrskyssä sotaan kutsun, että kivetkin\nkiljuvat: 'Ei ole sortoa sitä, mihin aaltojen taipua täytyy, kun\nosaavat taistella ja särkyä. Ja ikuiset ovat aallot: joka kevät ne\nkohoavat, laulavat, särkyvät. Uusia seuraa, uusia seuraa! Särkyneet\nvaipuvat syvän veden helmaan!'\"\n\nMutta eipä Ali puhua voinut, pikariin tarttui, kyynelet valahtelivat\nkuin karvaaseen kalkkiin, vapisevin käsin pikarin kohotti, rinta kävi,\nnyyhke tukahdutti, pohjiin joi, pöydälle laski; hänen silmänsä\nsamenivat tuskaan, kun hän äitiinsä katsoi.\n\nKuinka hän koetti olla kova Alille ja äidinvallallaan jyrkästi kieltää\nAlia lähtemästä Uorolasta. Mutta mitä hän voi? Raskitsiko hän\ntukahduttaa Alin pakahtuvaa kaipausta päästä maailmalle!\n\nOlkoon sitten näin. Heikko on majurinna ollut, mutta rikkonut ei niin\npaljon, kuin rangaistus syyttää.\n\nSyyttä hän paljon kärsii.\n\nMutta kaukaa, kuin menneisyydestä, syystuulen kohinasta, sateen\nräiskeestä huutaa hänelle ääni:\n\n\"Uskollinen itsellesi, itsellesi!\"\n\nAh, on ani harvojen onni osata olla itselleen uskollinen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinne hän lähti lätäkköisille kujille Ali sateisena syyspäivänä. Tuuli\nheilutti hevosten märkiä harjoja, varikset vaakkuivat; pukilla kyyrötti\nvanha Santeri.\n\nViulunsäveltä puuttuivat Uorolan salit, joiden seiniltä vanhat kuvat\nhaikeasti hymyilivät. Kulki majurinna vaivalloisesti yläsaliin, avasi\nklaverin, soitti särkyneen sävelen. Ulkona reuhottivat lehdettömät,\nmärät puut, sadeneuloja kiilsivät ikkunat.\n\nOletko nyt tyytyväinen, sallima, taivas tai Viuluniekka? Jos Seelia\nrikkoi, niin on nyt rangaistus liian kova ja oikeuttaa rikosten\nkieltämiseen.\n\nEi majurinna tahdo tunnustaa rikkoneensa mitään. Hän vain tietää, että\nonnettomuus häntä on ahdistanut läpi iän ja että hän on ollut liian\nheikko sitä vastustamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Ali ajeli pois ja hyräili Uorolalle, Kolmalle, kirkonkylälle:\n\n\"Oi sinä vanha Uorola, oi Kolman korpivedet, oi kylä harmaan kirkon\nympärillä! Huokauksilla ei kevene rinnan pohja, kun ajattelen teitä!\n\n\"Illan aurinko samenee sateisiin pilviin, kajastus loistaa\nkatonharjoissa, kylmä pohjoinen itkee puissa.\n\n\"Sydän tulee surulliseksi, ja ikävä silmäteriä polttaa. Siellä olen\nriemuni riemuinnut ja ikävöinyt kaukaisten kajastusten taa.\n\n\"Uorola ja kirkonkylä! Kylässä aurinko kujilla helotti, palloa poikaset\niltaisin löivät, tuomet vihantina kujien ylitse kaartuivat, vanhat\nihmiset kärsimyksensä koonneina kulkivat surullisina, hiljaa. Nyt tokko\nkoskaan enää teitä näen?\n\n\"Varpuset sirkuttivat koivukujalla, käki kukahteli Uorolan kuusessa.\nUorola, kirkonkylä, nyt tokko koskaan enää teitä näen!\n\n\"Kiitos sinulle, Uorola, kiitos, jylhä Kolma, joissa sieluni väkevyys\nnuorena varttui, kiitos sinulle, kirkonkylä, jossa upean poven autuutta\nrintaani ahmin, nuoret sydänkivut kärsin, valkeaa kaulaa halasin kuin\nkaipaus halaa kauas, kauas! Niin, tokko nyt koskaan enää teitä näen...\n\n\"Illan hattarat loistavat. Nytpä olen yksin, kaikkialla täytyy hyvä\nolla. Ikävöin jo, Uorola, ikävöin jo, emoni, ikävöin jo, kirkkotarha,\njossa uinuvat vainaat, mutta ikävöidä en ennen kuolemaani saa.\n\n\"Kun elämä alkaa humista, niin unohtanen teidät, Uorola ja kotikylä!\nJos teitä muistan, vaikenee pyrkimysten humu.\n\n\"Kauas minä käyn, mutta jos elon olen voittanut, niin levollisena\nristienne lepoon palaan. Mutta ellen ole voittanut, ei palaa\nkalmistoihinne Tuhlaajapoikaa.\n\n\"Hyvästi, Uorola, hyvästi, kirkonkylä, hyvästi tarha, jossa uinuvat\nsadat vainaat! Tokko, tokko koskaan enää teitä näen...\"\n\n\n\n\nMAJURINNA.\n\n\n    Polta pirtissä pärettä,\n    kammarissa kyntteliä.\n\n    Paavo Korhonen: Talonpojille.\n\nSiellä Uorolan kartanossa, yläkerran-kamarissaan, istuu ja on jo monta\nvuotta istunut valkeapäinen majurinna. Hän on kansasta outo,\npeloittava.\n\nSiellä hän istuu pää vapisten, istuu nojatuolissa ja katsoa tiirottaa\neteensä, naurahtelee.\n\nEi hän missään käy, ei hän paljon puhu. Miesvainajansa sapelilla hän\nvain kolkuttaa permantoon, kun tahtoo palvelijan luokseen. Virkkaa\nmuutaman sanan vietäväksi rengille, karjakoille, sitten naurahtaa,\nsupisee sekavia sanoja, viittaa palvelijan poistumaan. Istuu siellä\nyksin, ei ääntä koleasta kartanosta kuulu, vain tuuli ullakoilla\nvinkuu.\n\nSiellä istuu vanha, valkea huuhkaja Kolman kelohongan kolossa. Silmät\novat puolisokeat. Se odottaa poikainsa tulevan ja tuovan ruokaa. Mutta\npojat ovat emonsa unohtaneet: niillä on kylliksi tekemistä haukkain\nkanssa, jotka tahtovat riistää huuhkajanpojilta jäniksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä istuu vanha majurinna Uorolan kamarissa, hän odottaa poikansa\ntulevan. Mutta poika ei tule. Hän ei tahdo äidin luo palata, ennenkuin\nviulunsa sävelet airuina edellä kulkevat ja huutavat:\n\n\"Tie auki, tie auki! Kuninkaalliset tulevat!\"\n\nMutta ne sävelet eivät halua airuina kulkea. Majurinna odottaa,\nodottaa.\n\nSillä uskollinen hän tahtoo kuitenkin edes kerran unelmalleen olla.\nSanoihan Ali ennen lähtöään:\n\n\"Kerran kulkevat sävelet edelläni ja huutavat: 'Tie auki, tie auki!\nTässä astelee Uorolan Ali!'\"\n\nHaikeana, kaameana kajahtaa autioissa huoneissa tohahtavan tuulen ääni,\nViuluniekan, salliman, taivaan ääni:\n\n\"Ei tule Ali koskaan! Rikkonut olet! Uskollinen itsellesi!\"\n\nSilloin majurinna itsekseen oudosti naurahtaa:\n\n\"En ole niin paljoa rikkonut! En mitään ole rikkonut! Itselleen\nuskollinen voi olla ainoastaan se, jonka on kaikki, kaikki hylännyt.\nMutta minulla on toivo Alin palaamisesta. Hän palaa! Palaa varmaan,\nennenkuin kuolen.\"\n\nJa majurinna oudosti naurahtaa, kuuntelee, kuulisiko tuulessa\npaholaisen viulun soivan Alin tuloa.\n\nVaikk'ei toivonsa toteutuisi koskaan, sittenkin hän toivoo ja tahtoo\ntoivonsa viedä kerallaan uorolaisten hautakammioihin, joissa majuri\nisineen, sukulaisineen nukkuu kiviarkuissa, multaan, jossa Viuluniekka\nlepää majurinnan istuttaman orjantappurapensaan alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä Uorolassa istuu valkeapäinen majurinna, koputtaa raskaalla\nsapelilla permantoon, jos mitä tarvitsee. Rahvas sanoo häntä houruksi,\npelkää hänen sanojaan:\n\n\"Vain kaiken hylkäämä on itselleen uskollinen.\"\n\n\n\n\nPILARI KOLMASSA.\n\n\n    Ei ole mies pahasta tehty,\n    ehkei aivan arvostansa.\n\n    Suomalainen sananlasku.\n\nSiitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä\nvuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele,\nmutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä\nvuotta.\n\nParikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.\n\nKirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä, on\nheinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet\nvimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden\nympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin\nlumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko\npaahtaa apilasten tuoksuun, hikipisarat kiiltäen pirahtelevat, valkeat\npilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita,\nsäteileviä jättiläisiä, otsillaan säihkyvät kruunut.\n\nHiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin\nköntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan\nsyreenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä tuoksuu\nkorkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat;\nsirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset\nkohoavat ilmanrannoilta ja kulkevat yli aavan, ihanan maan.\n\nKirkkoherra puhelee apulaiselleen:\n\n\"Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa punaisenaan\nkukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa ollut näillä\nseuduin, missä kansantarinoita puhkee loistamaan kuin kirjavuutta\nheinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.\n\n\"Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on\ntullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä\nkerron mikä oli Viuluniekka!\n\n\"Näetkös tuonne, sakastin kirjavain ikkunain ohitse, sieltä kuumottaa\nsininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä\njyrkillä. Kas, kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat ja taas pimenevät!\n\n\"Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa,\nlouhisella saarella, on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun\nkirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen\ntällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla\noli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.\n\n\"Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa,\nhautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.\n\n\"Itsekäs, tunnoton hän monesti oli, mutta hänet voi ymmärtää. Itsekkyys\non kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.\n\n\"Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa\nmukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla.\nOn näet aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa\nkuollakin kuin elää uskojaan tinkien.\n\n\"No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen\nkoivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammalissa. Se on\nautio Uorola.\n\n\"Siellä asui Hullu-majuri, siksi nimitetty, kun oli äkäinen\npitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan\nhoidellen.\n\n\"Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta -- Loppila on nyt talonpojan\nhallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.\n\n\"Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut,\nomituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona\npuolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun\nViuluniekka kuoli.\n\n\"Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että\nViuluniekka kuoli lukkari-vainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei\nruumis olekaan tässä ruusukummun alla. Oli näet talvella, kun\nViuluniekka haudattiin, noussut yht'äkkiä hirveä tuuli ja tuiskun\nmyllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin\noutojen lintujen siipien suhina, arkku oli repäisty auki, ruumis viety.\n\n\"Kesäehtoina, kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöttävät sumuisina,\nsuurina, silloin kuuluu kaukaa Kolman pilarista ihana soitto; mutta\niso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä,\nsen tulikivinen katse tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari\nsynkkänä vedestä kuvastuu.\n\n\"'Viuluniekka on vangittu pilariin!' sanoo kansa. Pilarin ikkunasta hän\ntähtää yli päilyväin vetten ja soittaa; mutta outo, musta lintu istuu\npilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä\nvanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori\nnoustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle\nkerron.\n\n\"No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee\nyksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maapallo pyörii edessä kuin\nnaurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä\nsäihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että\nvoi sanoa sydämensä ja itkettyjen kyyneltensä olevan viulussa, ja ettei\nhän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan,\nviuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.\n\n\"Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä\nveren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä\nhän lähti Uorolasta äitinsä luota eikä ole siellä sitten koskaan\nkäynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.\n\n\"Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan,\nsillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja,\njoiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoska-haudan\nhoidosta.\n\n\"Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta\nei hän siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äiti-vainajalleen olla\nsinne palaamatta, ellei hänestä tulisi viuluniekka sen mokoma kuin hän\nlapsena uskoi.\n\n\"Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on.\nSanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina\nmenettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä.\nTilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen,\nhuonekaluineen; vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät\nisäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa\ntaa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa\nvaahteroissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.\n\n\"Kun hän kerallani tänne haudoille astuu -- tuo tiilikammio tuolla on\nhänen sukuhautansa -- niin hän on synkkä, ripustaessaan kammion ovelle\nseppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken\nmiettii, huokaa, yht'äkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään\npaiskaa korkeuteen.\n\n\"Silloin hän on kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta\nViuluniekan haudalla.\n\n\"Ja näinpä hän monesti on minulle puhellut; kuinka helposti muistan\nhänen usein toistetut sanansa:\n\n\"'En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän!' hän sanoo. 'Kun\nastun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, joka on\nsyynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan:\nEi totta totisesti hetkeni vielä ole tullut! -- Ei totta tosiaan\nihmisen hetki voikaan tulla, ennenkuin hän on löytänyt mitä etsii,\nvaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin\nmeren ulapalla vetten pohjattomiin syvyyksiin, myrskyn rumpujen jylhään\nkuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei\nelämäntyönsä ole täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit,\nnäkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi\nhätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos\nelämäntyönsä on kesken. -- Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää,\nlyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain\nteräsvyöt, meri, jonka ääret taivaista eroavat kuin ajatuksen terävällä\nsäilällä sivaltaen -- vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on\nlyönyt ja joka on työnsä tehnyt! Monta palavaa rintaa viihtyy\njättiläisaaltojen alla; mutta aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä\npyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut,\nennenkuin on tehnyt työnsä! -- Elämän meri on ihana ja taistelu on\npyhä. Ellen viululla ole osannut elämän hymniä soittaa, niin elämälläni\nsen kuitenkin soitan aina viimeiseen hengenvetooni saakka!'\n\n\"Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy\nUorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle,\njossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.\n\n\"'Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa!' hän sanoo. 'Elämä on\nviuluniekkojen koti.'\n\n\"Uorolan majurin poika, juopporenttu, palaa täältä maailmalle kuin\nuutena miehenä, jälleen yrittää. Yrittäminen on elämää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien\nristien joukossa, syreenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.\n\nJa talkooväki aurinkoisella vainiolla leikkasi, hosui, jutteli ja\nnauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet\nriemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten\nvierellä kiistasivat. Jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet\nhelteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.\n\n\n\n"]