[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGFZwSqMwgtPdgJZYmGFdVWR5Wd-6PCvvPg0f7lxhmeE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1890,"Kalevalan avain","Ervast, Pekka (nimim. Pietari Kotka)",1875,1934,"1890-ervast-pekka-kalevalan-avain","1890__Ervast_Pekka__Kalevalan_avain",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1916,52603,357111,false,12432,[23,24],"Kalevala","Mythology, Finno-Ugrian",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Religion/Spirituality","\"Kalevalan avain\" by Pekka Ervast is a scholarly work written in the early 20th century. The book delves into the Finnish national epic, the Kalevala, arguing for its intrinsic spiritual and esoteric values that surpass merely folkloric interpretations. Ervast approaches the Kalevala as more than just a collection of poems; he positions it as a sacred text imbued with mystical insights regarding life and existence, reflecting ancient wisdom and the universal experiences of humanity.  The opening of \"Kalevalan avain\" introduces the author's perspective on the Kalevala, asserting that modern interpretations have overlooked its deeper meanings and significance. Ervast acknowledges the scholarly discourse that regards the Kalevala as a mere collection of folk poetry, critiquing this view as insufficient. He proposes that the epic holds profound esoteric knowledge, likely rooted in the spiritual traditions of the Finnish people. Through an exploration of the themes presented in the verses, including the nature of reality and human existence, Ervast argues that the Kalevala can be read as a sacred book that offers guidance for attaining higher truths and understanding the mysteries of life and the spiritual cosmos. (This is an automatically generated summary.)",[],402,"Teosofinen tulkinta Suomen kansalliseepoksesta tarkastelee Kalevalaa pyhänä kirjana ja salatieteen lähteenä. Teos availee eepoksen myyttejä, symboleita ja moraalista opetusta Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen tarinoiden kautta.","Pekka Ervastin 'Kalevalan avain' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1890.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja ja Projekti Lönnrot.","KALEVALAN AVAIN\n\nKirj.\n\nPekka Ervast\n\n\nSuomalaista salatiedettä I.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTeosofinen Kirjakauppa ja Kustannusliike,\n1916.\n\n\n\n\n\n\n        Elias Lönnrotin muistolle\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nALKUSANA\n\nI    KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA\n\n1    Mitä Kalevala on\n2    Kalevala pyhänä kirjana --\n3    Kalevalan avain\n\nII   KALEVALAN MYSTERIOTIETOA\n\n4    Eikö muinaissuomalaisten uskonto ollut animismia?\n5    Ihmisiä vaiko jumalia?\n6    Pyhä kolminaisuus\n7    \"Neitseestä syntynyt\"\n8    Luomistyö\n9    Pelastustyö\n10   Lemminkäisvoimat\n11   Lemminkäinen -- Kristus\n12   Ilmarisvoimat\n13   Ilmarinen, tuli ja rauta\n14   Ilmarinen ja Sampo\n15   Jälleensyntyminen\n16   Tuonelan tuvilla\n17   Väinämöisen soitto\n\nIII  KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA\n\n18   Tiedon tie\n19   Joukahainen\n20   Aino\n21   Lemminkäinen\n22   Ilmarinen\n23   Ansiotyöt\n24   Tuonelan joutsen\n25   Pohjolan häät\n26   Kultainen neito\n27   Pohjan neidon nuorempi sisar\n28   Hengen miekka\n29   Venematka\n30   Kanteleen soitto\n31   Sammon ryöstö\n32   Viimeiset epäilykset\n33   Viimeinen taistelu\n\nIV   KALEVALAN MAGIAA\n\n34   Mitä magialla tässä tarkoitamme\n35   Ennen ja nyt: kaksi ihmistyyppiä\n36   Atlantalaista magiaa Kalevalassa\n37   Aikojen vaihteessa\n38   Väinämöinen ja Aino\n39   Marjatta\n40   Marjatan poika Ja Väinämöinen\n\nV    VÄINÄMÖISEN PALUU\n\n41   Väinämöinen ja Suomen kansa\n\nAlaviitteet\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nTämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota\nnykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen\nsatuja, sen ihmeitä, sen liiotteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija\nhavaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan.\n\nTuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat\nKalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi\nuskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että\nKalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta.\n\nTällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan\ntodellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen\nkäsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava,\nmutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle.\nJa koska tekijä ei tunne -- paitsi H.P. Blavatskyn viittauksia\n\"Salaisessa Opissa\" ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa \"Kalevala,\nsuomalaisten kansalliseepos\", joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä\n1909 -- muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin)\nbroshyyrin \"Kalevalan sisäinen perintö\", joka oli ylimalkaista ja\njohdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjotuksen \"Kalevala ett\nteosofiskt diktvärk\", joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja\nRudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9 p:nä 1912 pitämän esitelmän\n\"Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala\",\npainettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä\nhänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä\nanteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimäiselle yritykselle\nsuodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa\ntutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista\nsalatiedettä koskeviin aineihin, joita hän tässä on vain alustavasti\nkosketellut.\n\nSillä, kuten Kalevala sanoo:\n\n    Ei sanat salahan joua,\n    Eikä luottehet lovehen,\n    Mahti ei joua maan rakohon,\n    Vaikka mahtajat menevät.\n\nSammatissa elokuulla 1916. Tekijä.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.\n\n\nIlman seitsenhaaraisen symbologian apua ei mitään vanhaa pyhää kirjaa\nvoida oikein ymmärtää. Symbologia on tutkittava jokaiselta puoleltaan,\nsillä jokaisella kansalla oli omintakeinen ilmaisutapansa.\n\nH.P. Blavatsky.\n\n\n\n\n1.\n\nMITÄ KALEVALA ON?\n\n\nKysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan\ntavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme\nheti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta\nmielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa.\nTulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan\nmielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi,\nonnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä\nihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme.\n\nEnnenkuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on,\ntahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä\non Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta\nkysymyksessä on.\n\nKalevalan suuri \"esille-uneksija\" Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa\nkuvastui esi-isäimme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui\nelävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta\nja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista.\nLönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen\nkansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan\nmukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja\nkaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni\nkorpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa.\n\"Mikä runollinen kansa\", kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten,\n\"mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien\nja tietäjäin kansa!\"\n\nTämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan.\nSuomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli\nyhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki.\nKuinka luonnollista, että tätä ensimäistä uskonnollis-runollista\nheräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen\nkansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä.\nAleksanteri I:sen profetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa\noli noussut kansakuntien joukkoon.\n\nNyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää,\nmitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä\nsitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut\npätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan\nvanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan\nunelmaa vain.\n\nKalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on\nrunokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka\neli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä\nkuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen.\n\nTätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että\nKalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka\nsemmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa\ntoisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä,\nIlmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on\ntoisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja\nkeräili näitä runolauluja; hän oli ensimäinen, joka väsymättömällä\ninnolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen\ntäältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden.\nMitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi\ny.m. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä.\nMutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti\ntarkattu Lönnrotin käsikirjotuksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen\nlopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla\nKalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen\nlaulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni\nsiihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei\nyhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen\nkansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän -- Eino Leinon\nsanoilla -- oli \"silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki\".[1]\nKalevala oli sentähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä.\n\nTarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole\nyhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset\nkristityltä ajalta; viimeinen -- 50:s runo -- esim. on varmasti\nkristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen\nmenneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy\npiirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä\nkansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta\nelämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta\npakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon\nvaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen\nvalossa katsottuna \"runollisesti verhottua kristinuskoa\", kuten prof. K.\nKrohn sanoo.[2]\n\nOnpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys\noikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germanilaista\nlahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He\ntoivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä\nitsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole\nolleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, ja Suomen kansan\ntietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä.\n\nKas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset\nsaavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ\nsyvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jälellä olisi hänen\nKalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen\nsommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen:\nse teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan\nasettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon.\n\nMitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen\nkansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen\nkansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän\ntoivonsa Suomen tulevaisuudesta? Vaikeroiden saisi heidän kansallinen\nsydämensä huutaa: \"kuka enää kykenee haavojani parantamaan? onko miestä\nmissään, joka loisi minuun uutta uskoa?\"\n\nNyt on meidän vuoromme astua näyttämölle. Nyt me, jotka näemme\nKalevalassa semmoista, mitä toiset eivät vielä ole aavistaneet, jotka\nuskomme Kalevalasta sitä, mitä se itse Väinämöisestään uskoi, nyt me\nsaamme korottaa äänemme ja huutaa -- omallekin sydämellemme: \"ole\nrauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut\nlöydettynäkään. Eivät edes tieteelliset saavutukset vielä ole lopussa.\nVielä tullaan tekemään huomioita ja löytöjä, jotka kumoovat nykyisiä\njohtopäätöksiä. Mutta mitä niistä! Kalevalan todellinen arvo on\ntoisaalla. Sen todellinen arvo on sen omassa salatussa sisällyksessä.\"\n\nJa kun nyt tahdomme esittää uuden ja oudon mielipiteemme Kalevalasta,\nsaatamme syystä kysyä, ajatellen tutkimuksen kansalliseen sydämeemme\niskemiä haavoja: tarvitaanko miestä niitä parantamaan? Eikö Kalevala\nitse kelpaa lääkäriksi? Eikö taudin parantajaa voisi löytää sieltä,\nmistä itse tautikin on keksitty? Jos Kalevala tieteellisesti\nanalysoituna kumoaa kansalliset haaveemme, ehkä se toisella tavalla\nanalysoituna paljastaa meille totuuden haaveiden takaa! Ehkä Kalevala on\nkokonaan toisenlainen kirja kuin miksi tiedemiehet ovat sitä luulleet.\nEhkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa,\njoita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään\nolisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa\nSuomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään\nkuin kuvastimessa, nähnyt paraimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä?\nEikö se Kalevalasta olisi hakenut mielelleen lohdutusta ja neuvoa,\nsydämelleen iloa, tunnolleen rauhaa? Epäilemättä. Kalevala olisi ollut\nsille kallein aarre, isien pyhä perintö. Kalevala olisi ollut sille\nraamattu, pyhä kirja.\n\nJa jos niin olisi ollut silloin, miksi emme nyt saisi asettua samalle\nkannalle? Miksi emme nyt lähestyisi Kalevalaa pyhänä kirjana? Miksi emme\nnyt sitä tutkisi toisella tavalla kuin tavallista kirjaa?\n\nOnhan uudesta testamentista väitetty, että sen historiallinen pätevyys\non kovin hatara. Jeesuksen olemassaoloakin on epäilty. Mutta onko tämä\nvähentänyt uuden testamentin henkistä arvoa? Onko se syössyt\nkristikunnan epätoivoon? Ei ollenkaan. Kristikunta ei ole uskossaan\njärkkynyt. Se uskoo Jeesukseen, koska uusi testamentti hänestä todistaa.\nJa miksi uusi testamentti hänestä todistaa? Siksi että se on elävä\nkirja. Paras vastamyrkky on lukea uutta testamenttia. Kun sitä lukee --\nei niinkuin nenäkäs kriitikko, joka etsii historiallisia heikkouksia,\nvaan -- ihmisenä, joka vilpittömästi etsii totuutta, minkä kirja\nmahdollisesti voi antaa, silloin uusi testamentti itse puhuu puolestaan.\nSilloin kristitty tunnustaa sydän riemua uhkuen: testamentti on pyhä,\nsillä se avaa henkisen näköni; Jeesus on elävä, sillä hän herättää\nminussa elämän.\n\nEntä jos nyt Kalevalan laita olisi sama? Jos sekin olisi pyhä kirja\nsille, joka oikeassa hengessä osaisi sitä lukea?\n\nNiin, -- niin meidän tekisi mielemme väittää, ja sitä seikkaa olisi hieman\ntarkastettava. Olisi saatava selville, missä merkityksessä Kalevala\nvoisi olla \"pyhä kirja\".\n\n\n\n\n2.\n\nKALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.\n\n\nEnnen kaikkea: mitä on pyhä kirja? Onko niin sanoaksemme teknillistä\nmääritelmää pyhästä kirjasta, määritelmää, joka ei ole häilyväin\nominaisuuksien luettelemista, vaan kohdalleen sattuva ja täsmällinen?\n\nOn. Mutta ennakkoluuloinen uskovainen tai piintynyt materialisti ei sitä\nymmärrä. Ainoastaan sanan tosi merkityksessä vapaamielinen ihminen\nymmärtää pyhän kirjan teknillisen määritelmän.\n\nMissä suhteessa näet uskovainen ja materialisti voivat ottaa toisiaan\nkädestä? Siinä, että molemmat asettavat inhimilliselle tiedolle rajoja.\nMolemmat myöntävät, että ihmisen tietopiiri ulottuu laajalle\naineellisessa ja näkyväisessä maailmassa: avaruuksia hän on\nkaukoputkellaan mitannut ja mikroskopillaan hän on silmälle näkymätöntä\npienoismaailmaa tutkinut; ei ole rajaa hänen tiedoillaan maapallon\nnäkyväisestä elämästä eikä hän usko olevan paljon salattua järkensä\nsilmältä ihmisen sielumaailmassakaan. Mutta molemmat ovat yhtä mieltä\nsiitä, että vissien rajojen toiselle puolelle ihmisen tietämiskyky ei\nulotu. Ei kykene ihminen ratkaisemaan kuoleman arvotusta, ei tutkimaan\nnäkymätöntä maailmaa, ei kasvoista kasvoihin puhuttelemaan elämän\nantajaa ja luojaa. Ero on vain siinä, että uskovainen sanoo: Jumala on\nkieltänyt meitä tutkimasta niitä, joita emme voi tietää, kun sitävastoin\nmaterialisti halkaisee gordilaisen solmun yhdellä iskulla ja huudahtaa:\nnäette nyt, ettei mitään solmua ollut! Ei ole tutkittavaa kuoleman\ntuolla puolen eikä näkymättömässä maailmassa, sillä näkymätöntä maailmaa\nei ole ja kuoleman tuolla puolen irvistää tyhjyys.\n\nEi huomaa korskea materialisti, että hän ennenaikaisesti tempaa tiedon\nvaltikan käteensä ja väittää suurimman salaisuuden tietävänsä, kun hän\nkuolemalta elämän kieltää, eikä huomaa sokea uskovainen, että hän ehdoin\ntahdoin pitää silmänsä ummessa elämän tiellä kulkiessaan, vaikka ehkä\nolisi tilaisuudessa niitä selko selälleen avaamaan.\n\nSentähden ihmisen täytyy olla todella vapaamielinen voidakseen myöntää,\nettä ihmisen tieto mahdollisesta saattaa ulottua kauemmas kuin mitä se\njokapäiväisissä oloissa ulottuu. Ainoastaan henkisesti vapaa ihminen\nsaattaa tunnustaa: kukaties -- niin, luultavasti ihmisen tieto voi\nkäsittää asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta. Sanoohan apostoli:\nihmisen henki, joka kaikkia tutkistelee, Jumalan syvyyksiäkin.\n\nYmmärtääksemme, mitä pyhä kirja on, täytyy meidän asettua tälle kannalle\nja myöntää, että ihminen ehkä voi saavuttaa yliluonnollista tietoa.\n\nMitä syytä meillä on semmoiselle kannalle asettua? Selvä historiallinen\nsyy. Kaikilla tunnetuilla kansoilla on ollut henkiset jättiläisensä,\narvotuksentapaiset ihmisensä, jotka ovat väittäneet tietävänsä enemmän\nkuin tavalliset kuolevaiset: suuret filosofit ja ajattelijat, suuret\nrunoilijat ja profetat, suuret jumalanpojat ja vapahtajat. Jos\nJeesuksesta on tehty jumala, ei syy ollut hänen; ihmisen pojaksi hän\nitseään kutsui. Jos Jeesuksen olemassaoloa epäiltäisiin, on Buddhan\nelämä historiallisesti varma. Ja Buddha sanoi, niinkuin sanoi\nevankeliumein Jeesus, niinkuin opettivat Indian viisaat: seuratkaa\nminua, sillä minä tiedän totuuden.\n\nKun näiden suurten tietäjäin elämä on silmäimme edessä, ei meillä ole\noikeutta epäillen sanoa: mistä tiedämme, että he tiesivät? Vapaina\nihmisinä saamme korkeintaan sanoa: niin, ehkä he tiesivät, mutta kuinka\nme voimme tietää, että he tiesivät? Ovatko jälkeensä jättäneet mitään\ntodistajaa?\n\nTämä kysymys vie meidät silloin pyhien kirjojen ääreen. Pyhät kirjat\novat tietäjien todistuskappaleita. Millä tavalla? Siten, että niihin on\nkätkettynä tietäjien viisaus. Mutta miten sen voimme tietää? Me näemme\nsen, kun tieto herää meissä itsessämme.\n\n... Kun tieto herää meissä itsessämme? Tämähän on rohkea väite. Voiko\nsiis ihminen meidänkin päivinämme saavuttaa yliluonnollista tietoa?\nTottakai. Ja millä tavalla? Miten hän tietoon voi päästä? Kulkemalla\nsitä tietä, jota pyhissä kirjoissa neuvotaan.\n\nTämä todistelumme näyttää todella käyvän kehässä. Ja kuitenkin se on\naivan loogillinen. Jos ihminen etsii totuutta sillä tavalla kuin\njossakin pyhässä kirjassa opetetaan, hän pääsee totuuden tietoon. Ja kun\nhän on päässyt tietoon, hän näkee, että pyhä kirja todella on pyhä,\nkoska siihen oli elämän ja kuoleman viisautta kätketty. Ja koska pyhään\nkirjaan on viisautta kätketty, on alkuperäisinä viisauden tallettajina\nollut viisaita tietäjiä. Siis tietäjiä on ennenkin ollut olemassa.\n\nKuinka nyt määrittelisimme pyhää kirjaa? Pyhä kirja on kirja, johon on\nkätkettynä elämän ja kuoleman jumalallisia mysterioita, kirja, joka osaa\nneuvoa totuuden etsijälle tien näennäisesti yliluonnolliseen tietoon.\n\nJos nyt Kalevala olisi pyhä kirja, missä merkityksessä tämä on\nymmärrettävä? Ei suinkaan sillä tarkotettane, että Kalevalan joka\nlauseessa, ehkäpä joka sanassa on kätkettyä viisautta? Ei suinkaan, pois\nsemmoinen oikeaoppisuuden koneellisen inspiratsionin teoriaa muistuttava\nkäsitys pyhästä kirjasta. Ei kirjain ole pyhä, ei muoto ole ikuinen.\n\"Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.\" Pyhiä ovat kirjassa\nvissit suurenmoiset mieli- ja ajatuskuvat. Muoto, joka niitä verhoo, on\nmilloin alkuperäisen puhdas, milloin lisäyksillä kirjailtu. Ajatuskuvat\novat kotoisin mysterioista ja ilmituovat samaa ikuista viisautta kuin\ntoistenkin pyhien kirjojen ajatuskuvat.\n\nOlettakaamme nyt, että Kalevala tässä merkityksessä on pyhä kirja.[3]\nMitä Kalevala silloin todistaa?\n\nSe todistaa silloin, että Suomen kansassa joskus ennen -- tai\nmyöhemmin -- on elänyt tietäjiä. Se todistaa, että Suomen kansa\non -- ainakin ollut -- henkisesti sivistynyt kansa, koska sen keskuudessa\ntietäjiä on voinut syntyä. Se todistaa, että Suomen kansalla on\nmenneisyyttä takanaan. Mitättömäksi häipyy olettamus, etteivät Kalevalan\nsankarit olisi olleet suomalaisia. Kalevalan runollinen muoto on aito\nsuomalainen. Mutta kuinka Suomen kansa olisi saattanut lahjottaa muodon\nvieraille mielikuville ja säilyttää niitä muistissaan? Kansan omassa\nsydämessä on tiedon kukka puhjennut ja kansan oma kieli on sen\nihanuudesta kertonut, niinkuin Kalevala itse laulaa Väinämöisestä:\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    Elelevi aikojansa\n    Noilla Väinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla,\n    Laulelevi virsiänsä,\n    Laulelevi, taitelevi.\n    Lauloi päivät pääksytysten,\n    Yhytysten yöt saneli\n    Muinaisia muisteloita,\n    Noita syntyjä syviä,\n    Joit' ei laula kaikki lapset,\n    Ymmärrä yhet urohot\n    Tällä inhalla iällä,\n    Katovalla kannikalla.\n\n\n\n\n3.\n\nKALEVALAN AVAIN.\n\n\nJos nyt oletamme, että Kalevala on pyhä kirja, että se sisältää salaisia\ntietoja elämästä ja kuolemasta ja neuvoa näiden tietojen\nsaavuttamiseksi, kuinka silloin tavallinen lukija, jolla ei itsellään\nole yliluonnollisia tietoja, voi tämän seikan huomata? Onko hänellä\nollenkaan tältä kannalta katsoen hyötyä Kalevalan lukemisesta?\n\nTunnustaa täytyy, että tavallista lukijaa tässä kohtaa vaikeus. Hän ei\nosaa nähdä Kalevalan salattua viisautta. Häntä viehättää Kalevalan\nmuodollinen kauneus, sen runollinen henki, sen taiteellinen aisti.\nKalevalan luonnon- ja henkilökuvaukset vetävät vertoja\nmaailmankirjallisuuden parhaimpiin, sen aito inhimillinen sävy kohottaa\nsen korkeammalle esim. monta vanhan testamentin kirjaa. Mutta mistä\npäästä kiinni Kalevalan salaiseen sisältöön, mistä päättää, etteivät sen\ntarunomaiset kertomukset esim. Sammosta ja sen ryöstöstä ole paljasta\ntaikauskoista mielikuvittelua? Kalevala on todella kuin lukittu kirja ja\ntarvittaisiin jonkinlainen avain sen ymmärtämiseksi. Tietäjä-ihmisellä\nsaattaa olla tämä avain itsessään, mutta tavalliselta lukijalta se\npuuttuu. Mistä hän sen voi löytää?\n\nOn pyhiä kirjoja, joita on verrattain helppo lukea. Semmoinen on esim.\nuusi testamentti. Tällä emme tarkota, että kuka tahansa heti osaisi\nlukea uutta testamenttia pyhänä kirjana. Pelkäämmepä pahoin, että monet\nmonet lukijat eivät koskaan ole edes aavistaneet, millä tavalla heidän\nrakas testamenttinsa on pyhä. Tarkotamme vain, että jos totuuden etsijä\non kyllin tarkkaavainen, hän verrattain helposti omin päin keksii, millä\ntavalla uutta testamenttia on luettava ja mitä ihmeellisiä salaisuuksia\ntämä pyhä kirja silloin paljastaa.[4]\n\nTämä on helppoa, sentähden että uusi testamentti pääasiallisesti on\nopas, joka neuvoo, miten ihmisen tulee pyrkiä totuuden tietoon. Uusi\ntestamentti on kirjotettu ajalla ja ihmisille, joille tiedon tie\nvaaroineen ja vaikeuksineen sai tulla yleisemmin tunnetuksi, koska\nälyllinen sivistystaso ihmiskunnassa oli nousemaan päin. Vanhemmissa\nkulttuureissa taas tiedon tien olemassaolo oli enemmän tunnettu, mutta\nyksityiskuvaukset sen luonnosta ja askelista pidettiin salassa,\nikäänkuin takavarikossa opettajien ja tietäjien luona. Pyhät kirjat\nvanhoilta ajoilta ovat niin muodoin enimmäkseen verhotut suurempaan\nsalaperäisyyteen ikuisia totuuksia esittäessään.\n\nKalevala -- vaikka kirjana uusi -- kuuluu sisältönsä puolesta vanhoihin\nmysterio-oppaihin. Sen tärkein puoli on tietenkin kuvaus, minkä se antaa\ntiedon tiestä, tapa, millä se neuvoo totuutta etsimään. Mutta samalla se\nsisältää paljon suuremmassa mitassa kuin esim. evankeliumit kuvauksia\nniistä tiedoista, joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan on\nsaavuttanut, toisin sanoen kuvauksia näkymättömän maailman oloista ja\nolennoista eli siitä empiiris-metafyysillisestä maailmankatsomuksesta,\nmikä tietäjällä on.\n\nJotta tavallinen lukija voisi ymmärtää Kalevalaa mystilliseltä kannalta,\ntarvittaisiin siis vain, että hänellä olisi vihiä tietäjien\nmaailmankatsomuksesta. Silloin hänen kädessään olisi avain, jolla hän\nkykenisi vääntämään auki Kalevalan ja muiden pyhien kirjojen lukkoja. Ja\nkun kerran selviäisi Kalevalan mystillinen tausta, ehkei sitten olisi\nvoittamattoman vaikea oppia erottamaan Kalevalan osviittoja tiedon tien\nsuhteen.\n\nOnko nyt tämmöisen avaimen hankkiminen mahdollista? On, meidän\npäivinämme se ei ole mikään mahdottomuus, sillä on olemassa\nmaailmankatsomus, johon kuka tahansa voi tutustua ja joka väittää\nolevansa tietäjien oma. Vaikkemme pitäisi sitä kuin\ntyöskentelyhypoteesina, on meillä siitä tutkimuksissamme apua. Sangen\npian me kuitenkin voimme havaita, että viisailla ja tietäjillä, mikäli\ntiedämme, on ollut sama maailmankatsomus, ja että se kaikissa\nuskonnoissa on kulkenut salaisena viisautena, uskontojen esoteerisena\npuolena. Tämä maailmankatsomus on n.k. teosofinen, jonka ensimäinen\njulistaja meidän ajallamme oli H.P. Blavatsky. Madame Blavatskyn\n\"Salainen Oppi\" y.m. teokset ja rikas teosofinen kirjallisuus eri\nkielillä tekee selkoa teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämä\nnykyaikainen teosofia ei ole mikään opinkappalejärjestelmä. Se on vain\npiirteitä tietäjien ja viisasten maailmankuvasta, katkelmallisia\npiirteitä, kuten H.P. Blavatskyn oli tapana sanoa. Mutta nuo piirteet\novat niin olennaisia, että ne sinään muodostavat eheän maailmankuvan.\n\nJos lyhyesti tahtoisimme kuvata tätä aikain viisautta, sanoisimme\n\"Salaisen Opin\" mukaisesti, että se puhuu 1) ehdottomasta jumaluudesta,\njoka on kaiken ilmenneen elämän ilmenemätön pohja ja perusta, jonka\nkoskemattomaan rauhaan hyvä ja paha uppoutuvat kuin meren syvyyteen; 2)\nilmenneestä jumalasta eli n.k. kolmiyhteisestä Logoksesta, joka tuo ilmi\nkaikki hengen ja aineen, hyvän ja pahan vastakohdat ja ristiriidat ja\nrealisena todellisuutena on maailman lukemattomien olentojen, jumalien\nja muiden, yhteistajunta; 3) aikakautisuuden laista, joka säätää, että\nluominen ja hävittäminen, elämä ja kuolema, päivä ja yö lakkaamatta\nseuraavat toisiaan, niin että ihmisenkin elämä on yhä uudistuva vaihtelu\nelämästä kuolemaan ja kuolemasta elämään (ihmisen n.k.\njälleensyntyminen), kunnes hän jumalallisen tiedon ja viisauden\nsaavutettuaan vapautuu eli pelastuu syntymäin pyörästä; 4) ikuisen\ntasapainon ja syysuhteen laista, jonka mukaan ei pieninkään\nvoimanpurkaus maailmankaikkeudessa mene hukkaan, vaan kantaa\nseurauksensa samalla pettämättömällä varmuudella kuin se itsekin oli\nmäärätystä syystä aiheutunut (n.k. karman laki); 5) viisasten ja\ntietäjien olemassaolosta, n.k. salaisesta veljeskunnasta, joka valvoo\nihmiskuntamme kohtaloa ja kehitystä ja tarpeen vaatiessa sitä\nnäkyväisestikin auttaa esim. jonkun lähettinsä välityksellä.\n\nNämä asiat selvenevät yksityiskohtaisemmin lukijalle, kun ryhdymme\nKalevalan runoja tutkimaan, ellei hän jo ole teosofiseen\nmaailmankatsomukseen perehtynyt. Nyt riittää tieto, että teosofinen\nmaailmankatsomus on se avain, joka avaa Kalevalan runojen\nvertauskuvallisen merkityksen.\n\nTutkimuksemme jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen osaan. Ensimäisessä\nvalaisemme aikain viisauden antamalla valolla muutamia runoja tai\nrunokatkelmia nähdäksemme, että Kalevalankin älyllishenkisenä taustana\non sama maailmankatsomus kuin toistenkin pyhien kirjojen; tarkastamme\nKalevalan jumaloppia, luomiskertomusta, kuolemankäsitystä j.n.e.\nToisessa osassa teemme ensiksi selkoa Kalevalan inhimillisestä\nkehityspsykologiasta, tarkastamme, millä tavalla Kalevala neuvoo meitä\ntotuutta etsimään ja tiedon alkupäähän pääsemään; ja toiseksi koetamme\nluoda silmäyksen jumalallisen ihmisen korkeampaan henkikehitykseen, n.k.\npyhyyden eli tiedon salaiseen tiehen, niin pitkälle kuin sitä\nKalevalassa on kuvattu. Kolmannessa osassa vihdoin otamme lyhyesti\nkäsitelläksemme Kalevalan magiaa eli tiedon tiellä saavutetun\n\"yliluonnollisen\" taidon käyttämistä maailmassa.\n\nLukija tietysti hämmästyy sanoistamme. \"Sisältäisikö Kalevala niin\nkorkeita ja syviä asioita? Enemmän ja merkillisempää kuin yksikään\nrunolaulaja lienee aavistanut! Ei ainakaan Elias Lönnrotilla ollut tästä\naavistusta.\" Luultavasti ei. Mutta me elämme nyt uudessa ajassa.\nMaterialismin hyökyaalto on sivuuttanut meidät. Olemme taas henkisyyden\nharjalle nousemassa. Spiritualistinen elämänymmärrys hiipii ihmisten\nsieluihin. Uusi aika kohottaa ansaittuun arvoonsa vanhoja pyhiä kirjoja\nja paljastaa meille niiden kätkettyjä rikkauksia. Kalevalakin lausutaan\ntervetulleeksi sisariensa joukkoon.\n\nMadame Blavatsky ei menetellyt ajattelemattomasti eikä umpimähkään, kun\nhän pääteoksensa \"Salaisen Opin\" ensimäisen osan motoksi valitsi\nmuutamia säkeitä vanhasta indialaisesta Rig Veedasta ja toisen osan\nmotoksi asetti otteita Kalevalan ensimäisestä runosta. Eikä hän\nerehtynyt sanoessaan: \"Kalevalan syvempi ja esoteerisempi merkitys on\ntaistelu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välillä. Kalevalaiset silloin\nedustavat valoa ja hyviä voimia ja pohjolaiset pahoja voimia.\nVerrattakoon tätä Ormusdin ja Ahrimanin, arjalaisten ja rakshasein,\npandujen ja kurujen väliseen taisteluun.\"[5]\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nKALEVALAN MYSTERIOTIETOA.\n\nTEOLOGINEN, ANTROPOLOGINEN JA SOTERIOLOGINEN AVAIN.\n\n\n\n\n4.\n\nEIKÖ MUINAISSUOMALAISTEN USKONTO OLLUT ANIMISMIA?\n\n\nKun hyväntahtoinen lukija on toipunut siitä hämmästyksestä, mihin\ntähänastinen esityksemme on hänet heittänyt, nousee hänen mielessään\nepäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: \"hullutustahan on tämä puhe\nKalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan\nanimistejä ja manisteja, s.o. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän\ntietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta\ntaikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut.\"\n\nTotta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten\nelämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa\nehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman\nesimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa \"Suomensuvun uskonnot\"\n-julkaisun alkulauseessa nimenomaan: \"vertaileva tutkimus on tullut\nsiihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille\nyhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien\npalvonta.\"[6] Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos \"Suomalaisten\nrunojen uskonto\", joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimäisen osan,\ntekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista\nkäsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa\nasujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien\nvaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten\nhenkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia,\nkoska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikäänkuin varustivat sitä\nsielulla (_anima_), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä\n(_manes_); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että\nyliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä\n(_shamani_). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten\nesim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja\nshamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa\nkohtaan!\n\nOnko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme\nKalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta\nkatsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.\n\nTämän kirjottaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akademiallisessa\nmerkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki\nmielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi\npysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka\ntekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei\nole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu\naivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkälaiset nämä tutkimukset ovat,\nkäynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän\non aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa\nepäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn\nesim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700-1100 vaiheilla j.Kr.\nSuomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin\nsanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama\nkuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen\nvaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on\nikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja\ntämän kirjottaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen:\nainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia\nvanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi\nvielä valaista runojen muodollista syntyä.\n\nVaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa\nKalevalakysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme.\nVarmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme\nKalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajottuneet\ntutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo\nedellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme _a priori_\nainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.\n\nIhmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee\nsama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja\ntutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän\nilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on\nnähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten\nuskontojen rinnalla. \"Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla\nkristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita\ntoiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta\ntaikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta...\nTämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää\nalhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja\nväärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä\",\nsanoo nykyajan valistunut tutkimus.[7] Uskonnonmuotojen luokittelussa\njoutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen\nalkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat\nkansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman\nkehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita\nvarsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.\n\nMeidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme\nkehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän\nluokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän\nväitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on\n_eksoteerista_ eli ulkonaista laatua ja on sosialinen ilmiö; mutta\nrinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut\n_esoteerinen_ eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen\nilmiö.\n\nTämä kaipaa selvittelyä.\n\nUskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin\nhenkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia j.n.e., mutta\nvarmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät\nusko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön\nmaailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on\nmeikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine\nvoimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä\nmaailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa,\nettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin\nelämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta\nihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja\nhenkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että\nihmisen suhde fyysilliseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen,\njota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena,\nvaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.\n\nMutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja\nettä ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole\njärkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme\nkorkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin\npätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen\nmahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei\nsaata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla\ntutkia?\n\nJa jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle\nsisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla?\nPerustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen\npäästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin\n(jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee\ntotuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo\nyleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt\nitsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa\ntotuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman\nolioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta\ntoimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja \"ken etsii, hän\nlöytää.\"\n\nNyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että\nihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä\npäivänäkään on sen elähyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat\ntuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin\nnytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat\nkahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on\nollut sama; niinikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole\nmuuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa\nasemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen\npakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat\njoitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat j.n.e.\nkulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme,\nettä ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on\nopastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja\nkaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja\nhenkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten\nsuhteen, -- yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista\nkaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen\ntien.\n\nTämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa\novat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan\nilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai\nfilosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja\nkenelle he puhuvat.\n\nKun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isäimme viisaus,\ntarkotamme, että sen -- olkoonpa vaikka animistisen -- muodon sisällä\npiilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteriotietoa näkymättömän\nmaailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään\nyleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten\ntietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sentähden\nniiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.\n\nKalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea\nmuinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen\nhistoriallinen muistomerkki esi-isäimme osallisuudesta elämän ikuisiin\nmysterioihin.\n\n\n\n\n5.\n\nIHMISIÄ VAIKO JUMALIA?\n\n\nKalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin\nihmisinä. V. 1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa\nMikael Agricola luettelee \"hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia\",\nmainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan\npojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun\nsaakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset\nj.n.e. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoinkuin Gottlund, oli jo\nvakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö\neikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet\nkahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin\nDonner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset\ntaas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin\nollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät,\nVäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y.m. ovat olleet historiallisia\nhenkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia\njumaltarullisia aineksia.\n\nMeidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten\nmielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme\nvakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia\nhenkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat _geneerisiä_ eli\njonkunlaisia sukunimiä, niinkuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra\nPersiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä\nVäinämöisiä, Ilmarisia j.n.e. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä,\nettä nimet alkuaan ovat kuvanneet -- ei \"epäjumalia\", kuten Agricola\nsanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia\nhierarkioita eli \"taivaallisia sotajoukkoja\". Tämmöinen nimien ja\nkäsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen\nasia.\n\nOnhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että\njotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden\nnimiä; niinpä runouden jumalan nimi _Brage_ oli tunnetun islantilaisen\nrunoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen\n_messias_-nimi ja kreikkalainen verbali-adjektiivi\n_khristos_(\"voideltu\"), samoinkuin suomalainen sana \"vapahtaja\", on\ntullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat\nMessiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkottavat he sillä\nyksinomaan Jeesus Natsarealaista.\n\nMeidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen\nesim. tarkottaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on\nollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö\non alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan. On luultavaa, että Väinämöinen\nsamoinkuin esim. Kristus on kuvannut määrättyä jumalallista voimaa ja\nsitten nimenä omistettu henkilöille, joissa tuo samainen voima\nerityisesti on ilmennyt. On myös mahdollista -- tämä olkoon sanottu\nlohdutukseksi niille, joiden mielestä edellinen teoria on fantastinen,\nvaikka me pidämme sitä oikeana, -- että Väinämöinen on ensin ollut\nhenkilönimi ja että sillä myöhemmin on kuvattu semmoista jumalallista\nominaisuutta eli toimintaa, josta nimen alkuperäinen kantaja oli\ntyypillinen esikuva.[8]\n\nKun tahdomme oppia tuntemaan Kalevalan henkistä taustaa, niitä\nmysteriokuvia, joita sen runoissa piilee, täytyy meidän ennen kaikkea\npäästä selville siitä, mitä jumalallisia voimia Kalevalan pääsankarit ja\nominaisnimet edustavat. Kalevalan maailmankatsomus ei ole esitetty\nfilosofiseen tapaan selvin sanoin, vaan on se puettu runopukuun ja\nkuvakielen konkretisiin muotoihin. Meidän huomiomme ei tällöin saa\nkiintyä realistisiin pikku seikkoihin, vaan on sen etsittävä suuria\npiirteitä ja laajoja näköaloja. Meidän tulee löytää niitä punaisia\nlankoja, jotka kulkevat lukuisain runojen läpi.\n\nEnsimäinen luonnollinen kysymyksemme on: puhuuko Kalevala meille\nJumalasta, ja mitä Kalevala meille Jumalasta puhuu? Kristillismieliset\nlukijat kiiruhtaisivat heti tähän vastaamaan, ettei Kalevala\ntietystikään Jumalasta puhu, sillä eivät vanhat pakanalliset suomalaiset\nmitään tienneet monoteismin yhdestä ainoasta Jumalasta. Pinnalta katsoen\nsaattaa siltä näyttääkin. Kalevala ei puhu Jumalasta kristillisessä\nmerkityksessä. Mutta onko silti sanottu, että Kalevala ei mitään\nJumalasta tiedä?\n\nAjatelkaamme vähäsen. Jättäkäämme kerskaileva ja monisanainen \"usko\"\nsyrjään ja kysykäämme: mitä me sitten tiedämme Jumalasta? Mitä tiedämme\nkaiken elämän ja olemisen alkuperästä? Mitä tiedämme siitä isästä ja\nluojasta, joka maailmat syliinsä sulkee? Uskomme saattaa kuiskata \"hän\non rakkaus\", mutta järkemme on pakotettu tunnustamaan, ettemme tiedä\nhänestä muuta kuin mitä hän on itsestään maailmassa ilmottanut. Me\nnäemme häntä hänen töissään. Koko Siperiassa vallitsi ennen se käsitys,\nettä ylintä jumalaa ei ihmisen ollut mahdollista rukouksillaan\nlähestyä.[9] Ei kukaan filosofi ole kyennyt häntä tyydyttävästi\nkuvaamaan, sillä hän on kaikkien kuvien yläpuolella. Vanhat indialaiset\nvedaantistit, jotka nousivat filosofisen ajattelun huipulle, sanoivat,\nettä ehdotonta Parabrahmania ei käynyt millään määritteleminen; ainoa\nmitä Jumaluudesta saattoi lausua oli _neeti, neeti_, \"ei se ole niin\neikä se ole näin\". Ainoastaan ilmennyttä luojaa eli Brahmaata kykeni\nihminen jonkun verran ymmärtämään, kuvaamaan ja palvomaan.\n\nMitähän jos Kalevalakin on asettunut samalle kannalle, jos senkin\nviisaus ilmenee juuri sen äänettömyydessä? Sekään ei puhu Jumalasta\nsinään, koska Jumalasta järkemme ei kykene mitään lausumaan, koska\nJumala on se elämä, jota ainoastaan elämän avulla voi oppia tuntemaan;\nsekin rajottuu kuvaamaan Jumalan ilmennyksiä maailmassa, s.o.\nnäkymättömässä maailmassa, niinkuin henkinen tieto ainakin. Kalevala ei\npuhu Jumalasta sanoin, koska Kalevala itse on jumalallisen\nmysteriotiedon ilmaus.\n\nMitä sana Kalevala merkitsee?\n\nSubstantiivina tietysti \"Kalevan koti\", mutta jos sekin on alkuaan ollut\nlaatusana, niinkuin esim. \"jumala\" myöhempäin tutkijain mielestä, niin\nse on saattanut merkitä \"Kalevan ominaisuuksilla varustettu\". (Vertaa:\nvetelä sanasta vesi.) Entä Kaleva? Lönnrot arveli Kalevan merkitsevän\n\"jotain hirviätä, surmaavaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma,\nkallo, kalu (ensis), kuolen\".[10] Sittemmin hän katsoi sen johtuvan\nvenäläisestä sanasta _golovaa_, \"pää\". Castrén taas vertasi sitä\nturkkilaiseen sanaan _aalep_, \"sankari\". Nykyään kielimiehet Ahlqistin\ntavalla yhdistävät sitä liettualaiseen sanaan _kálvis_, joka merkitsee\n\"seppä\". Virolainen sana _kalev_ merkitsee herrasmiehen vaatekangasta.\nTämän jälkimmäisen selityksen mukaan sanassa Kaleva siis on sepän ja\nherran kaiku. Pitämällä siitä kiinni kysymme: minkä seppä ja minkä herra\non Kaleva mysterionimenä? ja vastaamme: epäilemättä maailman. Maailman\nherraa ja luojaa (seppää) kutsuttiin Kalevaksi.[11] Puhuttiinhan\n\"Kalevan tulesta\" (salamasta) niinkuin nykyään puhutaan Herran tulesta,\nja siitä puhuen ymmärrämme Lönnrotinkin selityksen. \"Kalevan puu\" oli\npyhä puu. Niittyvillaa kutsutaan \"Kalevan pojan hiuksiksi\" ja tämä\nselitetään muistoksi muinaisesta vapaasukuisten oikeudesta pitää pitkää\ntukkaa. Miksei se myös voisi muistuttaa sitä seikkaa, että muinaiset\nvihityt profetat eli \"jumalan pojat\" (esim. juutalaisten nasiirit)\nantoivat tukkansa vapaasti kasvaa?\n\nKalevala adjektiivina merkitsisi silloin \"luojan eli herran (jumalan)\nominaisuuksilla varustettu\" eli yksinkertaisesti \"jumalallinen\" ja\nsubstantiivina \"luojan eli herran koti\", tarkottaen korkeimpia\nelämäntasoja eli näkymättömän maailman ylempiä vyöhykkeitä, joten siis\nLönnrot todella muinaissuomalaisen hengen inspiroimana valitsi\nkirjalleen nimen, joka muistuttaen Danten Divina Commediaa on täynnä\nlupauksia sille, joka lähestyy Kalevalaa pyhänä kirjana.\n\nSillä nimestäänkin päättäen Kalevala puhuu jumalallisista mysterioista.\n\n\n\n\n6.\n\nPYHÄ KOLMINAISUUS.\n\n\n\"Minä uskon kolmiyhteiseen jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen\",\nsanoo kristitty ja arvelee, että tämä hänen uskontunnustuksensa on ainoa\nlaatuaan, erikoisen henkevä ja syvä. Hänelle on suuri yllätys, kun\nvertailevan uskontotutkimuksen taholta hänelle selitetään, että\nkolminaisuusoppi ei ole erikoisesti kristillinen oppi, vaan on\ntavattavissa useissa \"pakanallisissakin\" uskonnoissa.\n\nVeeda-uskonnon aikana puhuttiin muinaisessa Indiassa kolminaisjumalasta\nIndra-Varuna-Agnista, joista Indra oli taivaan, Varuna veden ja Agni\ntulen jumala; toinen senaikuinen kolminaisuus oli Vaaju (ilma), Agni\n(tuli) ja Suurja (aurinko). Myöhemmin, kun filosofinen ajattelu\njärjesteli käsitteitä, sanottiin kolmiyhteyttä _trimurti_ksi eli\n\"kolmikasvoiksi\" ja kolmiyhteyden eri jumalpersonia nimillä Brahmaa,\nVishnu ja Shiva (luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä). \"Opi, oi hurskas,\nettei ole todellista eroa meidän välillämme; mikä sinulle niin\nnäyttäytyy, on vain näköä. Ainoa olevainen esiintyy kolmessa muodossa,\nmutta hän on yksi\", sanotaan Indiassa.\n\nTunnettu egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris-Isis-Horus, mutta vanhassa\nEgyptissä oli toisiakin kolminaisuuksia, jotka vaihtelivat ajan ja\npaikan mukaan. Thebessä palveltu kolminaisuus oli Amon, Mut ja Khonsu.\nVarsinainen egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris, Knef ja Ptah. Ptah'ta\npalvottiin erityisesti Memfiissä ja muodosti siellä Nefer Tuumin ja\nSekhetin kanssa pyhän kolminaisuuden.\n\nVanhassa Kaldeassa oli suurin jumalainen kolminaisuus Anu, Bel ja Ea ja\ntoinen Samas, Sin ja Ishtar (aurinko, kuu ja iltatähti). Vanhassa\nKiinassa oli hallitsijain tapana joka kolmas vuosi uhrata \"Hänelle, joka\non yksi ja kolme\". Ja muuan sananparsi kuului: \"Fo on yksi persona,\nmutta hänellä on kolme muotoa.\" Vanhojen skandinaavein jumalkolminaisuus\noli Odin, Tor ja Freja ja toinen Odin, Freja ja heidän poikansa Balder.\nJuutalaiset kabbalistit puhuivat kolmesta korkeimmasta sefirothista,\njotka olivat Kether (kruunu), Khokhmah (viisaus) ja Binah (ymmärrys),\njotka kaikki olivat En Sof'ista syntyneet ja siinä yhtä.\n\nNämä esimerkit, joita voisi luetella useampia, riittänevät osottamaan,\nettä kolminaisuusaate ei ole kristillistä alkuperää. Selvä johtopäätös\ntästä tosiseikasta on, että jos pakanalliset opit ovat taikauskoa, on\nkristinoppikin; mutta jos itse kolminaisuusopissa on perää, jos sillä on\nvastaavaisuutensa luonnon ja elämän todellisuudessa, silloin ovat\npakanalliset opit kotoisin samasta tiedosta ja viisaudesta kuin\nkristillisetkin. Että meidän kantamme kallistuu jälkimäisen olettamuksen\npuolelle, on tuskin tarvis mainitakaan.\n\nMuuan kolminaisuusopin merkitys on muitta mutkitta selvä jokaiselle.\nYksinkertaisenkin kansan mielikuvitus käsittää kolminaisuuden, joka\nilmaistaan sanoilla isä, äiti ja poika, kuten Egyptissä oli tavallista.\nMaailman alkuperää pohtiessaan sai kansa tyydyttävän vastauksen siitä\nopista, että maailma oli poika, jonka jumalallinen isä ja äiti yhdessä\nolivat synnyttäneet. Eikä tarvinnut syvemmin ajattelevan muuta kuin\nfilosofisesti käsittää sanoja \"isä\" ja \"äiti\" saadakseen hänkin täysin\npätevän selityksen maailman synnystä. Kun hän \"isän\" sijasta ajatteli\ntajuntaa ja \"äidin\" sijasta \"ainetta\", oli \"poika\" eli maailma todella\ntulos näiden kahden alkuperusteen yhteistoiminnasta. Tajunta on\nitsessään kuin äärettömyyden ja ikuisuuden periaate ja aine kuin\nrajotuksen mahdollisuus. Mutta maailma on kuin haihtuviin muotoihin\nkahlehdittu ikuinen ja ääretön elämä. Saattaako filosofia sen\njärkevämmin ymmärtää ilmenneen olemassaolon alkusyntyä?\n\nKolminaisuusopilla on kuitenkin toinen merkitys, joka on älyperäisempi\nja salatieteellisempi. Siinä on nimittäin annettu palanen jumalallista\npsykologiaa, ja sen valossa käy nimitys kolmiyhteys tajuttavaksi.\nKolminaisuus kuvaa silloin yhtä ainoata jumalallista joukkotajuntaa eli\n\"olentoa\" sen kolmessa eri toimintamuodossa eli \"personassa\", kuten\nkristillinen teologia sanoo.\n\nTutkiessaan sisäisiä maailmoita tietäjä näet lopulta tapaa Olennon, joka\nisänä ja luojana sulkee syliinsä koko aurinkokunnan. Tämä mahtava\npersonallisuus ei ole koko avaruuden ja olemassaolon alku ja juuri; hän\non ilmennyt jumala, meidän aurinkokuntamme korkein hallitsija, mutta\nvain yksi niistä lukemattomista jumalista, jotka avaruuden kansottavat;\nhänen veljiänsä ovat toisten aurinkokuntain korkeimmat olennot. Hänen ja\nhänen heimolaistensa takana on se ikuinen avaruuden isä, se salattu\njumaluus, josta, kuten edellä sanottiin, ei mitään voi tietää.\nJohanneksen evankeliumin alku kuvaa tätä suhdetta yksinkertaisen\nkauniisti; sen mukaan teosofisessa kirjallisuudessa on ruvettu kutsumaan\nilmenneitä aurinkojumalia logoksiksi. \"Alussa oli Logos (sana eli\njärki), ja Logos oli Jumalan tykönä, ja Logos oli Jumala. Hän oli alussa\nJumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä\nei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.\" Jumala on tässä ääretön\nsalattu elämä, joka itsessään kätkee sekä tajunnan että aineen\nmahdollisuudet. Logos on se ilmennyt, niin sanoaksemme yksilöllinen\njärki eli tajunta, joka käyttämällä hyväkseen Jumalassa piilevän aineen\neli rajotuksen mahdollisuuden luo maailman.\n\nTämä Logos eli ilmennyt jumala on kolmiyhteinen, ja kolmiyhteys on ennen\nkaikkea psykologinen tosiseikka. Viisaat ovat aina olleet yhtä mieltä\nsiitä, että ihminen on mikrokosmos eli maailma pienoiskoossa eli\n\"jumalan kuvaksi luotu\". Tutkimalla omaa henkeään saattaa ihminen\nsentähden tutkia ja ymmärtää jumalankin syvyyksiä, kuten Paavali sanoo.\n\nNyt on jokainen ihminen sieluelämässään kolmiyhteinen olento.\nEuroppalainen sielutiede on kuvannut tätä sanoessaan, että\nihmistajunnassa on kolme tekijää: tieto, tahto ja tunto. Myöhempi\npsykologia on kyllä analysissaan osaksi keksinyt useampia tekijöitä,\nosaksi havainnut tahdon olemattomaksi, mutta tämä ei mitenkään kumoa\nvanhaa jakoa, sillä kysymys näyttää olevan enemmän nimistä kuin\ntosiseikoista.[12] Että jako sinään ei ole käsitteellinen, vaan\nrealistinen tosiseikka, näkyy esim. ihmisen sisäisistä ristiriidoista,\njolloin hänen oma minätajuntansa jakautuu, niin ettei hän tiedä, \"mitä\nhän tahtoo\" tai \"mitä olisi valittava\". Hän voi kuitenkin ihanteena\nkuvitella sieluelämää, jossa tieto eli järki, ajatus, aina kulkisi käsi\nkädessä tunteen kanssa ja tahto eli toiminta aina olisi sopusoinnussa\najatuksen ja tunteen kanssa, ja kaikki kolme yhdessä palvelisivat\nkorkeinta jumalallista päämäärää.\n\nYmmärtääksemme vaillinaisella tavallamme ilmenneen jumalan eli Logoksen\npsykologiaa täytyy meidän mielessämme kuvitella tämmöistä täydellisen\nsopusointuista sieluelämää. Jumalakin on tahtova, tunteva ja tietävä\nolento, ja hänessä nämä ominaisuudet eli olemuspuolet ovat korkeimpaan\npotenssiin kehittyneet. Jumalan tahto on kuin erityinen persona, jumalan\ntunne ja järki samoin, voimmepa vielä puhua kollektiivisesta tajunnasta\nja sanoa, että Logos on kokoamus suurista taivaallisista hierarkioista\neli lukemattomien yksilötajuntain elävä summa, mutta samalla on\nmuistettava, että kaikki personat ja hierarkiat ovat pohjaltaan yhtä\ntajuntaa, itsetietoista, ylevää, mahtavaa.\n\nLogosta tahtona, luovana tahtona, kutsuu kristillinen teologia \"isäksi\",\nLogosta tuntona, rakastavana tunteena se kutsuu \"pojaksi\" ja Logosta\ntietona, toimivana ajatuksena, järjestävänä järkenä \"pyhäksi\nhengeksi\".[13] (Hindulaisessa kosmogoniassa esim. Brahmaa vastaa pyhää\nhenkeä, Vishnu poikaa ja Shiva isää, sillä uutta luova tahto on samalla\nvanhan hävittäjä.)\n\nMillä kannalla oli nyt vanhojen suomalaisten viisaus tässä kysymyksessä?\nTiesivätkö he Logoksesta ja hänen kolmiyhteydestään? Mitä Kalevala\nmeille tässä suhteessa opettaa?\n\nLogoksen kolminaisuus ilmenee hänen toiminnassaan. Katsokaamme siis,\nmitä Kalevala opettaa maailman luomisesta ja sen täydelliseksi\nsaattamisesta eli \"jumalan pelastustyöstä\", kuten kristillinen teologia\nsanoo.\n\n\n\n\n7\n\n\"NEITSEESTÄ SYNTYNYT\".\n\n\nJos ensin otamme jumalallisen kolminaisuuden merkityksessä tajunta, aine\nja näiden synnyttämä muoto eli maailma, näemme, että Kalevala\nluomiskertomuksessaan antaa paikkansa näille kolmelle tekijälle.\nLuomiskertomus on tällöin kertomus Väinämöisen synnystä, kuten R.\nEngelberg aivan oikein huomauttaa[14], vaikkakin toisessa mielessä, ja\nmeidän tulee yksinomaan pitää silmällä tätä merkkitapahtumaa, sillä\nVäinämöinen edustaa tässä ilmennyttä elämää eli maailmaa.\n\nMolemmissa Kalevala-laitoksissa mainitaan Väinämöisen emo, vanhassa\nohimennen, uudessa seikkaperäisesti, mutta vanhassa ei mainita mitään\nVäinämöisen isästä, joka uuden Kalevalan mukaan on tuuli. Tässä meillä\nnyt on alkuperäinen kolminaisuus: tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja\nVäinämöinen poikana. Tuuli kuvaa tajuntaa eli henkeä, Ilmatar eli \"veen\nemonen\" ainetta ja Väinämöinen kuten sanottu maailmaa, ja koko kuvaus\ntuo mieleemme jehovistisen kosmogonian Mooseksen 1 kirjan alussa, jonka\nmukaan \"jumalan henki liikkui vetten päällä\":\n\n    Tuli suuri tuulen puuska,\n    Iästä vihainen ilma,\n    Meren kuohuille kohotti,\n    Lainehille laikahutti.\n    Tuuli neittä tuuitteli,\n    Aalto impeä ajeli\n    Ympäri selän sinisen,\n    Lakkipäien lainehien;\n    Tuuli tuuli kohtuiseksi,\n    Meri paksuksi panevi.\n\nKun sitten Väinämöisen äiti synnytystuskissaan kääntyy Ukko Ylijumalan\npuoleen apua rukoillen, on tämä aivan kuin viittaus siihen, että\nkaikkien luovien voimien ja kaikkien tajullisten olentojen takana on\nsalainen jumaluus, josta ei sen enempää Kalevalassa puhuta.\n\nProf. Krohn ja hänen koulunsa selittää kyllä mitättömäksi koko\nluomisrunon ja Väinämöisen syntymisen, löytäen sen alkuperäisiä aineksia\ntautien syntyrunoista, kiikkulauluista ja ties mistä.[15] Tämä saattaa\nolla muodollisesti oikein -- en kykene asiaa arvostelemaan, -- mutta ei\nkoske runon henkeä. Runon hengessä ilmenee niin selvä alkuperäinen\nmysteriokuva, ettei se voi olla minkään sattuman aiheuttama. Ja koko\ntässä kuvauksessa on piirre, joka selvästi todistaa runon hengen olevan\ntiedon mystillisistä maailmoista kotoisin.\n\nKun hieman tarkemmin ajattelemme tätä maailmanluomiskertomuksissa\nilmenevää kolminaisuutta, huomaamme, että \"pojan\" selittäminen\nmaailmaksi on liian ylimalkainen ja pintapuolinen. Tajunnan ja aineen\nyhtymisestä ei muitta mutkitta synny maailma. Hengen äärettömyys ja\naineellisen rajotuksen mahdollisuus yhtyvät siinä niin sanoaksemme\nyksilöllisessä tajunnassa, jota kutsutaan luojaksi eli Logokseksi.\nAlkuperäinen kolminaisuus ei niin muodoin ole tajunta, aine ja maailma,\nvaan tajunta, aine ja ilmennyt luoja, joka taas puolestaan on maailman\nalku ja perusta.\n\nAivan oikein \"poikaa\" sentähden kuvataan eläväksi personallisuudeksi,\nVäinämöiseksi, joka vuorostaan maailman luo. Väinämöinen on se \"suuri\nihminen\", Adam Kadmon, Makroprosoopos (\"suuret kasvot\"), jonka \"kuvaksi\"\nihminen on luotu; hän on se maailmanjärki eli Logos, jonka mietiskelyn\nja laulun tuote ilmennyt kosmos on. Uusi Kalevala antaa Väinämöisen\nastua ulos emonsa kohdusta vasta maailman luomisen jälkeen, mutta vanha\nKalevala, jonka mukaan Väinämöinen ensin on syntynyt ja sitten ottaa\nosaa maailman luomiseen, pysyttelee tältä kannalta katsoen lähempänä\nalkuperäistä mysteriokuvaa.[16]\n\nSe piirre, joka nyt tässä kuvauksessa on todistusvoimaisin, on\nVäinämöisen äidin neitseellisyys ja hänen muodollinen isättömyytensä.\nÄiti näet kuvataan eläväksi personalliseksi olennoksi, jota vastoin\n\"tuuli\" samoinkuin \"pyhä henki\" tekee aivan abstraktisen vaikutuksen.\nMahtavat ovat Kalevalan kuvauksen alkusanat:\n\n    Yksin meillä yöt tulevat,\n    Yksin päivät valkeavat,\n    Yksin syntyi Väinämöinen...\n\nProf. Krohn väittää, että kaksi ensimäistä säettä ovat muualta otetut ja\nettä kolmas säe on Lönnrotin lisäämä.[17] Olkoon. Lönnrot on silloin\nmenetellyt kuin todellinen runolaulaja, kuin tietäjä ainakin. Hänen\ninspiratsioninsa -- koska tuskin saanemme puhua hänen tiedostaan -- osui\noikeaan. Hän kuvasi noilla säkeillä \"jumalan ainokaisen, s.o.\nyksisyntyisen (_monogenees_) pojan\" syntymistä. Niissä kuuluvasti kaikuu\nvanha mysterioruno Logoksen synnystä, joka tapahtuu \"yksin\" sekä siinä\nmerkityksessä, että hän ajan alussa on ensimäinen ja ainoa ilmennys,\nettä siinäkin merkityksessä, että hän on syntynyt yliluonnollisella\ntavalla yksin äidistä.\n\nKrohnin koulun väite, että Kalevalan kertomus Väinämöisen\nneitseellisestä äidistä on laina kristinuskosta, on etsitty ja turha,\nsillä vanhoissa uskonnoissa tapaamme aina tämän mysterioista polveutuvan\nkäsityksen neitsytsyntymästä.\n\nOsiris Egyptissä oli syntynyt taivaallisesta äidistä, neitseestä, jonka\nnimi oli Neith, ja Horus samaten oli Isis-neitseen poika. Babylonissa\nEridun aurinkojumala Tammuz oli jumalatar Ean \"ainoa poika\"; Ean\ntoisintonimenä esiintyy Ishtar, Astarte, Mylitta. Persiassa Zoroaster\noli siinnyt jumalallisen järjen säteestä, ja hänen äitinsä oli neitsyt.\nVanhassa Meksikossa Quetzalcoatl niinikään oli syntynyt neitsyt\nChimalmasta ja Yucatanissa vapahtajana palvottu Bacab neitsyt\nChiribiriaasta; sama oli laita aztekilaisen aurinkojumalan\nHuitzilipochtlin. Indiassa Krishnan äiti Deevaki oli neitsyt ja samoin\nGautama Buddhan äiti Maajaa, niinkuin myös Jeesus Kristus oli syntyisin\nneitsyt Maariasta. Tietysti nämä kertomukset ovat puhtaita legendoja\nilman vastinetta todellisuudessa kun on kysymys historiallisista\nhenkilöistä, mutta kun henkilöiden nimet seisovat symboleina,\njumalallisten voimien edustajina, silloin neitsytsyntymä on kuvaava ja\nrunollinen esitys mahtavasta henkimaailman tosiseikasta. Onhan Kristus\nkristillisessä teologiassa myös sama kuin Logos eli Sana, jonka kautta\nmaailma luotiin. Samaten Krishnaa Indiassa pidetään toisen jumalpersonan\nVishnun avataarana eli ruumistumana ja kutsutaan Hariksi, s.o. (syntien)\npoistajaksi. Hänen äitinsä Deevaki puhuttelee häntä sanoilla \"sinä\njumalien jumala, joka olet kaikki kaikessa\". Egyptissä Osirista ja\nHorusta kutsuttiin \"kuninkaitten kuninkaaksi\" ja \"herrojen herraksi\",\nOsirista myös \"koko maan herraksi\". Historiallisena henkilönä\nVäinämöinen tietysti oli syntynyt ihmisten tavalla, mutta Väinämöinen\njumalana ja aurinkologoksena oli ilman korean immen poika.\n\n\n\n\n8.\n\nLUOMISTYÖ.\n\n\nTieteelliseltä taholta on tapana sanoa, että siihen saakka kun Kant\nrupesi luonnontieteellisillä perusteilla pohtimaan maailmansyntyä,\nnojattiin tätä kysymystä selitettäessä ainoastaan filosofisiin\nspekulatsioneihin eli arveluihin. Mutta kun ranskalainen tähtitieteilijä\nLaplace viime vuosisadan alussa oli täydentänyt ja kehitellyt\nsaksalaisen filosofin huomioita ja johtopäätöksiä, oli kosmogoniakin\ntullut tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja saanut sijansa tieteiden\njoukossa astronomian eli tähtitieteen haaraosana.\n\nKant-Laplace'n teoria selittää kuten tunnettu, että aurinkokunnat saavat\nalkunsa tähtiusvasta eli nebulosasta, jossa syntyy kiertoliike tiheämmän\nkeskustan ympäri. Aurinko on alkuaan suunnaton akselinsa ympäri pyörivä\nkaasupallo, jonka pintamassasta erkanee vastakkaiseen suuntaan kiertäviä\npienempiä palloja; nämä pienemmät muodostuvat keskusaurinkoa kiertäviksi\nplanetoiksi.\n\nTämä hypoteesi, joka oli vallalla läpi viime vuosisadan ja jota vastaan\nm.m. H.P. Blavatsky Salaisessa Opissaan turhaan teki painavia\nhuomautuksia, ei nyt enää ole täysin pätevä tieteellisesti. On tehty\nhavaintoja, jotka kumoavat erinäisiä kohtia Kant-Laplace'n teoriassa, ja\non esitetty uusia kosmogonisia selityskokeita, mutta vielä ei mikään\nteoria ole saavuttanut yleistä tunnustusta. Laplace'n ylpeä sana\nNapoleonille, kun tämä kuultuaan tähtitieteilijän maailmanselityksestä\nhämmästyneenä kysyi, mihin sitten jumala joutui: \"emme enää tarvitse\ntätä olettamusta\" -- on kaatunut omaan tyhjyyteensä; tiedemiehet eivät ole\nkyenneet ratkaisemaan maailman arvotusta puhtaasti\nkoneellismaterialistisella tavalla. Jumala on sittenkin tarpeellinen,\nmaailman järki, tahto, ensimäinen liikuttaja. Vanhat tietäjät, jotka\nkansottivat avaruuden jumalilla ja elävillä olennoilla, olivat lähempänä\ntotuutta kuin oppineet, mutta henkisesti sokeat aineeseenuskojat.\n\nMeillä ei ole mitään syytä pitää kansojen vanhoja uskonnollisia\nmaailmansyntyoppeja lapsellisina joutavuuksina. Niiden muoto saattaa\nmeistä tuntua lapselliselta ja \"epätieteelliseltä\", mutta kun saamme\nsilmiimme muodon takana piilevän mysteriokuvan, näemme, kuinka\nyhtäpitäviä ne ovat, ja ymmärrämme, että ne paljastavat seikkoja\nmaailmoiden synnyn suhteen, joihin tieteellinen tutkimus nykyisillä\nkeinoillaan ei yletykään. Vanhat kosmogoniat eivät kuvaa meille niitä\nnäennäisesti koneellisia prosesseja, joiden kautta aurinkokunta\nfyysillisesti syntyy, vaan niitä näkymättömän maailman seikkoja, jotka\nfyysillisen synnyn aiheuttavat: ne toisin sanoen kuvaavat meille\nmaailman alkua ja kehitystä jumalan, ei ihmisen kannalta katsottuna. Ja\nken muu kuin totuuden pyhän hengen elähyttämä tietäjä uskaltaisi jumalan\nsyvyyksiä tutkia?\n\nMaailman syntyä on sentähden aina kutsuttu \"maailman luomiseksi\".\nLuominen on toimintaa ja edellyttää toimijaa eli luojaa. Koko prosessi\non elävän luojan työtä.\n\nMutta tämä työ ei ole järjelle käsittämätöntä eikä järjenvastaista\ntyhjästä loihtimista. Tyhjästä ei synny mitään. Kaikki mitä on, on ollut\nja on oleva. Aine alkuolevaisena on yhtä ikuinen kuin henki eli tajunta,\nja molemmat ovat olemukseltaan yhtä ilmenemättömässä absolutisessa\njumaluudessa. Luominen on jumalallisten älyolentojen työskentelyä\nnäkemyksiensä ja inspiratsioniensa toteuttamiseksi niiden luonnonvoimien\navulla, joita yhteisellä nimellä kutsumme materiaksi eli aineeksi.\nLuominen on taiteellista työtä. Katsokaamme nyt, millä tavalla\nsuomalaiset tietäjät ovat kuvanneet luomistyötä; samalla näemme silloin\njumalallisen kolminaisuuden ilmenevän luojan eli Logoksen\nkolmiyhteydessä, s.o. hänen taiteellisen luomistyönsä kolmessa asteessa.\n\nSeuraamme uuden Kalevalan tekstiä ja näemme heti, että luominen\njakaantuu kolmeen jaksoon: 1) konseptsioni, 2) raskauden tila ja 3)\nvarsinainen luomistyö. Koska koko luominen on Logoksen eli Väinämöisen\ntoimintaa, on mielessä pidettävä, että muut esiintyvät olennot ovat vain\nVäinämöisen toisintonimiä, jotka ilmaisevat eri puolia hänen\nolemuksessaan. Ilmattaren sijasta voimme siis puhua Väinämöisestä (vrt.\nveen emonen = Väinämöinen).\n\n\"Yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja\", kertoo Kalevala, ja nämä\nsanat paljastavat jo kokonaisen maailman salaista tietoa. Vanhassa\nKalevalassa on vielä sanat \"yöllä syntyi Väinämöinen, päivällä meni\npajahan\". Väinämöinen eli Logos oli siis vanha jo syntyessään -- viisas,\nikuisten salaisten tietojen tietäjä (\"ikirunoja\"). Lyhyesti on näissä\nsanoissa kuvattu sitä seikkaa, että luoja oli ennen elänyt, ehkäpä\nkaukaisessa menneisyydessä kehittynyt ja viisastunut, menneisyydessä,\njoka oli käynyt ennen sitä toimettomuuden tilaa, missä hän nyt oli\naikansa viettänyt ja joka ilmenee alkusäkeissä:\n\n    Piti viikoista pyhyyttä,\n    Iän kaiken impeyttä,\n    Ilman pitkillä pihoilla,\n    Tasaisilla tanterilla.\n\nLuoja, Väinämöinen, oli jonkun edellisen työn loputtua levännyt puhtaan\ntajunnan ilmenemättömässä maailmassa. Siinä olotilassa hän vähitellen\n\n    Ikävystyi aikojansa,\n    Ouostui elämätänsä,\n    Aina yksin ollessansa,\n    Impenä eläessänsä,\n    Ilman pitkillä pihoilla,\n    Avaroilla autioilla.\n\nHeräsi taas luomisenhalu. Syttyi luojan sydämessä aatos uuden maailman\nluomiseksi, tapahtui luojan taiteellinen konseptsioni, syntyi n.k.\n\"ensimäinen Logos\" eli Maailmantahto.\n\n    Jop' on astuiksen alemma,\n    Laskeusi lainehille,\n    Meren selvälle selälle,\n    Ulapallen aukealle.\n\nKun kerran vastaisen maailman kuva on ensimäisen inspiratsionin hetkenä\njumalallisessa mielikuvituksessa nähty, tapahtuu \"laskeutuminen\naineeseen\" puhtaan tajunnan maailmasta. Logos ympäröi itseään\nabsoluutissa uinuvalla alkukaaoksella, jota kosmogonioissa usein\n\"mereksi\" nimitetään.[18] Tajunnan maailmassa syttynyt aatos ja\nkeräämänsä ainekset, joiden tulee aatokselle muoto antaa, saattavat\nluojan raskauden tilaan. Hän on nyt kaksinainen, sisällisessä tuskassa\nja työssä, etsiessään hengessään muotoa luomisaatokselleen. Inspiroiva\naatos on saanut hänessä rakkauden liikkeelle. Isästä, tahdosta, on\nsyntynyt äiti, tunne, ja äiti on nyt vuorostaan synnytystuskissa.\n\n    Vieri impi Väinämöinen,\n    Uipi iät, uipi lännet,\n    Uipi luotehet, etelät,\n    Uipi kaikki ilman rannat,\n    Tuskissa tulisen synnyn,\n    Vatsan vaivoissa kovissa;\n    Eikä synny syntyminen,\n    Luovu luomatoin sikiö.\n\nMikä verraton psykologia! Inhimillinenkin luoja -- runoilija, taiteilija,\nkeksijä -- joutuu ensimäisen autuaallisen näkemyksen jälkeen tähän tuskan\ntilaan, kun hän näkemystään tahtoo toteuttaa. Kuinka moni ajattelee\ntässä tilassa niinkuin Väinämöinen (Ilmatar):\n\n    Parempi olisi ollut\n    Ilman impenä eleä...\n\nja rukoilee sisäistä jumalaansa, että \"päästäisi piian pintehestä,\nvaimon vatsan vääntehestä\". Luomisen tunnelma ei vielä ole kyennyt\nmuuttumaan luomisen järjeksi, ja tätä kutsutaan \"toiseksi Logokseksi\",\nMaailmantunteeksi, joka olemukseltaan on miesnaisellinen, henkeä ja\nainetta.\n\nApu on tarpeessa, ja apu tulee. Työ alkaa ja tuska unohtuu. Väinämöisen\nvieriellessä aineen aalloilla\n\n    Tuli sotka suora lintu,\n    Lenteä lekuttelevi,\n    Etsien pesän sioa,\n    Asunmaata arvaellen,\n\nja Väinämöinen\n\n    Nosti polvea merestä,\n    Lapaluuta lainehesta\n    Sotkalle pesän siaksi,\n    Asunmaaksi armahaksi.\n\nSotka \"keksi polven Väinämöisen\" ja\n\n    Siihen laativi pesänsä,\n    Muni kultaiset munansa,\n    Kuusi kultaista munoa,\n    Rautamunan seitsemännen.\n\nMikä on nyt \"tuo sotka, sorea lintu\", joka saattaa luojan unohtamaan\ntuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä\näly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta,\nkun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä,\njotta idea toteutuisi. Ja ensimäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu\nlentäen avaruuden pimeydestä.\n\nEi ole lintu huonosti valittu ajatuksen symboli. Saman vertauskuvan\ntapaammekin useissa vanhoissa uskonnoissa. Indiassa puhutaan \"ajan\njoutsenesta\" ja yksin kristinuskossakin esitetään pyhää henkeä kyyhkysen\nmuodossa. Sotka eli kokko onkin luojan avaruuksia hipoova ajatus,\nVäinämöisen toimiva äly, n.k. \"kolmas Logos\" eli pyhä henki, jonka\ntehtävä on alkukaaoksen järjestäminen.\n\nMitä sotka tekee? Hän organisoi alkuainetta atoomeiksi. Hän muodostaa\nseitsemänlaisia alkuatomeja, kuusi näkymättömän maailman kultaista ja\nyhden fyysillisen maailman rauta-atomin.[19]\n\nMunat ovat nimenomaan atoomeja, ei kiertotähtiä, ei aurinko, sillä nämä\nsyntyvät myöhemmin. Vasta kun Väinämöinen (Ilmatar) \"vavahutti\npolveansa\", niin että \"munat vierähti vetehen\" ja karskahtivat\n\"muruiksi\", muuttuivat murut maaksi, kuuksi, auringoksi ja (kierto-)\ntähdiksi. Vasta rakkaus yhdessä järjen kanssa rakensi maailman. Me emme\nnyt sanoisi, että atomit katkielevat kappaleiksi, vaan että ne liittyvät\nyhteen, kun ilmiömaailma luodaan, mutta asia on sama. Uusimmat\ntutkimukset atomiopin alalla ovat vieneet siihen johtopäätökseen, että\natomit ovat täydellisesti organisoituja maailmoita, aivankuin\naurinkokuntia pienoiskoossa -- melkeinpä jonkinlaisia Leibnitzin\nmonadeja, -- ja niin ollen ei näytä olevan paljonkaan eroa \"suuren\" ja\n\"pienen\" välillä. Päinvastoin meidän, ihmisten, aistima kosmos on\ntodellisuudessa vain osa eli pirstale koko monitasoisesta\naurinkojärjestelmästä, ja hyvällä syyllä voimme sanoa, että atomi, joka\nsinään on täydellinen kosmoksen kuva, on aivankuin muruiksi karskahtanut\nmeidän maailmassamme. Vanhojen viisaus ja syvä tieto tuntuu siis\ntämänkin kuvauksen lomitse pilkistävän näkyviin.\n\nKerrotaanhan selvästi, miten luomistyö jatkuu. Väinämöinen (Ilmatar)\n\n    Alkoi luoa luomiansa,\n    Saautella saamiansa...\n    Kussa kättä käännähytti,\n    Siihen niemet siivoeli;\n    Kussa pohjasi jalalla,\n    Kalahauat kaivaeli;\n    Kussa ilman kuplistihe,\n    Siihen syöverit syventi j.n.e.\n\nTämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta,\njoka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan.\nSamoinkuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui\nmereksi, niin että kuiva näkyi, ennenkuin maa rupesi puita kasvamaan,\nkerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli \"monta vuotta\"\n\n    Saaressa sanattomassa,\n    Manteressa puuttomassa.\n\nVasta tämän jälkeen \"Pellervoinen, pellon poika\", joka on vaikkapa\nmuualta tullut orgaaninen elämä,\n\n    Kylvi maita kyyhätteli,\n    Kylvi maita, kylvi soita,\n    Kylvi auhtoja ahoja,\n    Panettavi paasikoita.\n\nMaa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se\n\"jumalan puu\", jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä\njumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee,[20]\nsuuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni\nmies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkota yksityistä\ntapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä,\njolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä\nluonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko\nrupesi paistamaan,\n\n    Kasvoi maahan marjanvarret,\n    Kukat kultaiset keolle,\n    Ruohot kasvoi kaikenlaiset,\n    Monenmuotoiset sikesi...\n\nJa vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren\nrannalta \"kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä\" ja rupeaa kylvämään. Samaten\nsalaiset traditsionit kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin\nmaan päälle toisesta tähdestä.\n\nSiirrymme nyt takaisin ensimäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja\ntulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko\najan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole \"syntynyt\".\n\n    Jo oli saaret siivottuna,\n    Luotu luotoset merehen,\n    Ilman pielet pistettynä,\n    Maat ja manteret sanottu,\n    Kirjattu kivihin kirjat,\n    Veetty viivat kallioihin,\n    Viel' ei synny Väinämöinen,\n    Ilmau ikirunoja.\n\nKalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on\nkäytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee\nkysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa\nKalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn\nkolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden\nKalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä\nLogoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei\nsuinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen\nseikkaan, jota kutsutaan \"toiseksi luomiseksi\".\n\nMitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna?\nPuuttuu ihminen, puuttuu \"jumalan kuva\". Eikä meidän tarvitse ajatella,\nettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla\nihmismuotojakin. Mutta ennenkuin luojan voimat pääsevät muodossa\ntajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa\nkohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly,\najatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.\n\nMitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä esilletuomaan?\n\"Minä tahdon nähdä oman kuvani.\" Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: \"ei\nole tämä minä itse\". Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja\nsyvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä\ntäydellisyydessään. Sentähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennenkuin hän\nymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä\ntäydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni\nhänen sisällään:\n\n    Saata maalle matkamiestä,\n    Ilmoillen inehmon lasta,\n    Kuuta taivon katsomahan,\n    Päiveä ihoamahan,\n    Otavaista oppimahan,\n    Tähtiä tähyämähän!\n\nJa omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:\n\n    Liikahutti linnan portin\n    Sormella nimettömällä,\n    Lukon luisen luikahutti\n    Vasemmalla varpahalla,\n    Tuli kynsin kynnykseltä,\n    Polvin porstuan ovelta.\n\nOman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen\nluominen.\n\nKoko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä.\nSe on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari.\nKuinka tyyneesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa\nyksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on\nsuurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja\njumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisenä.\n\n\n\n\n9.\n\nPELASTUSTYÖ.\n\n\nPelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka\nkautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan\nkanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen personan eli\nPojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan \"vapahtajana\",\nkuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä\nHorus j.n.e., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus\nkokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa\nPyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen\nluo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa\nkuolla maailman syntien sovitukseksi.\n\nJos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat\nomanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. \"Sitä ei ole\npakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta\",\nhuudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät\nole tunteneet \"Jeesus Kristus\" nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys\non, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on \"seisonut\"\npaljon kauvemmin kuin 6.000 vuotta ja meidän mielestämme on \"jumalan\npilkkaamista\", jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljonia vuosia\nvanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen\nkulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten\nloi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan\nhyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen\nhetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön\nkasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niinkuin\nkymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljona\nvuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo\nyksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista\nlaatua.\n\nSentähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat\njumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat\nkansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy.\nMuodollisesti katsoen \"pakanoilla\" ja luonnonkansoilla oli toinen kuva\nihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen\nsilmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin\nmysterioihin vihityn elämäntieto on sama.\n\nKun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä\nihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että\nvanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri\nmerkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä\neri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina\nhuomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri\nvivahduksista, eri rajotuksista, kuin suorastaan eri merkityksestä.\nMutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin\nkäytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä\ntarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen\nrunollista.\n\nEdellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteriokielessä\ntarkotti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa \"Väinämöinen\"\nkäytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut\ntosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme,\nettä Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä \"Kalevan pojaksi\".\nTämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä\nmyös kutsutaan \"jumalan pojaksi\". Mutta samalla se viittaa siihen, että\njonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli\nLogoksen eli Kalevan tajunnasta.\n\nTarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus\nsaadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat\nmysterionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat\nLogoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on n.k.\nzodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitäpaitsi kuvata\nniitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja\njoiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planetaa. Ja kolme\nnimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin\npiirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sentähden kutsutaan hänen\nkolmiyhteytensä kolmeksi personaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat\nmeille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme\nselvinä ja varmoina.\n\nMitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja\nLemminkäinen.\n\nKun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava\nVäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina.\nNämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja\nihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan\nkatseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.\n\nEdellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa\ninhimillisen psykheen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että\nensimäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka\nvastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava\nrakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli\nPyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka\nvastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteihin sijotamme\nkalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista\ntahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen\njumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen\nkolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:\n\n    Min' olin miesnä kolmantena\n    Ilman pieltä pistämässä,\n    Taivaan kaarta kantamassa,\n    Taivoa tähittämässä.\n\nRyhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta\nväitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy\nheti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala\nyleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen,\nIlmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän\ntoimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären\nomakseen saaminen.\n\nKiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki\nPohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.\n\n\"Mitä jumalallista siinä on?\", kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä\njuuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.\n\n\"Kosiminen\", \"avioliitto\", yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta\nmaallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteriokieltä, jotka tietäjälle\npaljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka\nkristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan yljäksi ja\nseurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen.\nOnpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on \"Rakkauden korkea\nveisu\" selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjotukseksi.\nKristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause:\n\"Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä\nvaimoikseen.\" Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista\n(rakkaudesta) ja Psykheestä (sielusta)?\n\nMitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan\ntulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin \"jumalallinen\npelastustyö\". Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen\ntajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se\npyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.\n\nVäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa,\nKalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin\nsanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä\npäin Pohjan tyttöä kosimaan.\n\nPohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan\ntyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen\nmaailma, tämä \"surun ja murheen laakso\"? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin\nihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön\nkannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen\nruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka\nruumiissa asuu.\n\nKalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä\njumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta\npyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan\nesitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia\nmysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa\nkieltä ja puhuessamme \"jumalan rakkaudesta\", \"Kristuksen rakkaudesta\nmorsiameensa\" j.n.e.?\n\nMuinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se,\nettä he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan\njumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että\nihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan\nviisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä\njumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat\nihmissielua kohtaan. \"Niin rakasti jumala maailmaa\", kuiskaa\nkristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se\nluulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen\naamusta saakka.\n\nJa mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla\njumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei\nvoita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan\nIlmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio\nettä elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen\ntajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko\nsinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua\ntaipuakseen muitta mutkitta \"jumalan tahdon alle\". Entä tunne sinään?\nEi. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen \"jumalan\nrakkauteen\" tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa -- ainakin alussa --\njumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa\nhurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.\n\nIlmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen\nPohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa?\nIlman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta \"uppiniskaisuuteen\",\n\"syntiin\" ja \"pahaan\", joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi\njumalien käsissä, tiedoton \"jumalan kuva\", täydellinen, mutta ansioton.\n\nIlmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan\nelämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta\ntahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä\nme tahdoksi kutsumme, on -- niinkuin modernit sielutieteilijät\nhuomauttavat -- helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä.\nTodellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain\ntietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin \"tietäjä\niänikuinen\", joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin\nmuut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja _par préférence_, ja\nhänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista\nlaatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan\nmyöhemmillä kehitysasteilla.\n\n\n\n\n10.\n\nLEMMINKÄISVOIMAT.\n\n\nKalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi.\nVaikka he -- siinä merkityksessään, josta meillä on puhe -- edustavat\njumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä\nheikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut,\njolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy\nsamalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osottautuu odottamattoman\nkokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen\nrakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä\njärjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis\nKaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja\nrakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja\nhuikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen,\nsammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas,\nlaiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.\n\nTehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat\nyli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei\nunohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että\nKalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa\nkunkin sankarinsa perusominaisuutta. \"Katsokaa\", se sanoo, \"mikä\nkussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta\npaikalleen, elävän mieli on eteenpäin.\"\n\nTämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa.\nLemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia,\nesittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän\ntodistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäisrunoihin -- kuten\nprof. K. Krohn näyttää[21] -- on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia\neri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta\nj.n.e., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat\nkuuluneet yhteen ja olleet ikäänkuin saman olennon toisintonimiä.\nKaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren\ntyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan\nneitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan\nrunosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on\nantanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen\nhänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä\nKyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan\nLemminkäisvoimien kehityshistoriassa.\n\nAhtina Lemminkäinen \"kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa\" ja\nhänestä\n\n    Tuli mies mitä parahin,\n    Puhkesi punaverinen,\n    Joka päästänsä pätevi,\n    Kohastansa kelpoavi.\n\nYksi oli hänellä vain vikana:\n\n    Ain' oli naisissa eläjä,\n    Yli öitä öitsilöissä,\n    Noien impien iloissa,\n    Kassapäien karkeloissa.\n\nRuno viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niinkuin\nse yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa\nelämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on\nhuomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa\nylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoo. Mutta kuitenkin runon\nmielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?\n\nSiinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi,[22] arvosteleva\nkatsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on -- ainakin\ntoistaiseksi -- suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen\nlapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja\nlumoovaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että\ntunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat\nsankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee,\nniinkauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka\nsattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja\nhalveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri\nvoittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää -- ja siitä on\nseurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin\nsyvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä,\nennenkuin ihminen on tyystin \"sydämensä puhdistanut\".\n\nMikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen\nsukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen\nmahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne\neloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sentähden Kalevala:\ntunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa\nsukupuolesta.\n\nKun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on\nhiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn\nesineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei\nkuitenkaan vielä ole puhdistunut -- ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se\nvaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä\nhukkua.\n\nVasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä\nvoittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja\nkaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen\nvapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä\nrakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien\nkehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys\nnöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen\ntempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää\nkaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla\nLemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä\nrakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:\n\n    Oi emoni kantajani,\n    Vaivan nähnyt vaaliani!\n    Tietäisitkö, tuntisitko,\n    Miss' on poikasi poloinen,\n    Tokipa rientäen tulisit,\n    Avukseni ennättäisit...\n\nJa kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa\nPohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:\n\n    Tuollapa syämmykseni,\n    Tuolla tuntoni makaapi\n    Noissa Pohjan neitosissa,\n    Kaunoisissa kassapäissä, --\n\njoissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.\n\nSyventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme\nsuurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen\ntunne-elämän historiassa:\n\n1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva,\najattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä\ntoiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla\nja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen\nmiehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman\nvastaavia ponnistuksia ja voittoja.\n\nYksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä\ntilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan\nsokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä\nunohtunut Kalevalan kuvauksesta?\n\nNähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen\nviitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12:\n443-473), heittää hän yhden laulamatta: \"karjan paimenen pahaisen, ukko\nvanhan umpisilmän.\" Tämä \"Pohjolan sokea\" \"märkähattu karjan paimen\"\nkysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta.\nLemminkäinen vastaa:\n\n    Siksi en sinuhun koske,\n    Kun olet katsoa katala,\n    Kurja koskemaisittani;\n    Vielä miesnä nuorempana,\n    Karjan paimenna pahaisna\n    Turmelit emosi tuoman,\n    Sisaresi siuvahutit,\n    Kaikki herjasit hevoiset,\n    Tamman varsat vaivuttelit\n    Suon selillä, maan navoilla,\n    Ve'en liivan liikkumilla.\n\nSokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt\nihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H.P. Blavatsky mainitsee\nSalaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä,\netteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä\nheräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon\nparatiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan\nmyöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan\nkohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta,\njoka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen\nosaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena\nkarjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset\nseuraukset alkuperäisestä \"synnistään\".\n\nTeosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu\nihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimäistä olivat ylifyysillisiä ja\nvasta kolmas oli ensimäinen fyysillisellä ruumiilla varustettu\nihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut\nmanner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä\nkolmannessa rodussa tapahtui edellämainittu \"syntiinlankeemus\" ja sen\nperästä rotu \"tuli mustaksi synnistä.\" (Sanotaan, että neekerirotu on\nruumiillisesti siitä polveutunut.)\n\nNeljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui\nAtlantin mereen vajonneella manterella (\"Atlantis\"). Plato kertoo sen\nviimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan \"Ahti\nSaarelainen\" ja \"Saarella\" asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että\npsykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen\nkehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli\n\"astralitasoon\", jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)\n\nIhmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli\narjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sentähden\ntunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä\nvielä jatkaa Kaukamoisen elämää.\n\nVasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat\nihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat\nkäytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.\n\nJumalallinen pelastustyö näkyy asteettaisessa tunnekehityksessä. Sen\nhuippukohta saavutetaan, kun personalliset tunteet, sekä \"hyvät\" että\n\"huonot\" hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen.\nLemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään\nihmiskunnan Kristusvoimaa.\n\n\n\n\n11.\n\nLEMMINKÄINEN -- KRISTUS.\n\n\nKristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha\npakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten\nKristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkotuksemme ei\nolekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi\ntestamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteriota\nihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden\ntestamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen.\nTarkotuksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään\nsama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja\npäämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla\ntunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan\njärjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne\nitsessään on suurin maagillinen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä.\nKuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan\nLemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka\nkirkkaudessaan kuolemankin voittaa!\n\nTämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden\nvälinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että\nKristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien\nviimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko\nkehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta\nsilti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa\nmeitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.\n\nJuuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija\ntodistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä\nvastaa kolminaisuuden toista personaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei\nesiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain\nsivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa\nviisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä\nihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan\näidillä (Deevaki) j.n.e., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on\nsilmiinpistävä.[23]\n\nKalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niinikään on ainoa, jonka\nkuolemasta kerrotaan; sitäpaitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa\nkäytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan\npoikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa\njärjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on\nhuomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee\nskandinavilaisen Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan\nOdinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata\nHodria -- tämän kättä ohjaten -- ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu\nHelin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös,\nvaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis\nBalder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen\nyhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat\nkristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen\nmielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan\nja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.[24]\n\nTässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan\npakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun\nviittaamalla osottaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain\nesimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjotusten nojalla kävisi\nselittäminen kristillisperäiseksi -- mikä asiallisesti on sangen vähän\nluultavaa, -- on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti\nvanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten,\nindialaisten j.n.e.\n\nOttaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai\nsurmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä\nmietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja\nhindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta.\nKuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista.\nEgyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan\nkäärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa\nvuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt \"haudantakaisen elämän herraksi\" ja\n\"kaikkien sielujen tuomariksi\". Niinhän Jeesuskin saa surmansa\ntaistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton \"vanhasta\nkäärmeestä\"; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on \"helvetin\nja kuoleman avaimet\" (1: 18), samoinkuin Apostolein Teoissa väitetään,\nettä \"hän on Jumalalta säätty elävien ja kuolleitten tuomariksi\" (10:\n42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa\nkuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja\nylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja\nriemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: \"luottakaa te\nHerraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen\nhankkineet.\" Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren,\nTammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä\nherättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.\n\nKreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta)\nmuistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat\nBakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän\nnukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas\ntuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen.\nMuuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että\näiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee\npojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin\nLemminkäisen äiti.\n\nNämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla,\nmeksikkolaisilla y.m. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys\nvapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista,\non perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain\n\"pakanallisten\" alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja\nmieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä\nhyvällä syyllä -- jollei paremmalla -- sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai\negyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää\nkertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta\nrakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä \"pyhänä\" ja korkeana kuin\nvastaavaa kertomusta Jeesuksesta?\n\nPsykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian.\nLogoksen toinen persona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen\ntunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on\nihmiskunnassa aivankuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa\nihmisyksilössä on siitä palanen,[25] mutta mikä irvikuva tämä\njumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut\nitserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja\npaheen ilmennyksiksi. Vasta \"ylösnousseessa\", \"uudestisyntyneessä\"\nihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen\nvoimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan\neläviä ja kuolleita.\n\nTämä \"ylösnousemus\" on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen\nasia. \"Kuolleista nousseita\" ovat psykologisessa merkityksessä\nainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja\nvaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä\nkaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta.\nYksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien\npäähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat\nhenkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja,\njumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on\nkuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut.\nSiihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten\nvangituille sieluille pimeydessä.\n\nEikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän\napua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen,\nrakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä,\nellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi\nhäntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen personallinen tunne-elämänsä\nkärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan\nyksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää\nsilloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan\nkuolleista.\n\n\n\n\n12.\n\nILMARISVOIMAT.\n\n\nIlmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen\ntiedemiehetkin uskovat. Tänäpäivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa\nInmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari\novat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan\nIlmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan\nIlmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana.\nLuetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että\n\n    Ilmarinen Rauhan ia ilman tei\n    Ia matkamiehet edheswei.\n\nKalevala kertoo Ilmarisen \"taivoa takoneen ja ilman kantta\nkalkutelleen.\" Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä\nyhdessä Väinämöisen kanssa:\n\n    Iski tulta Ilmarinen,\n    Välähytti Väinämöinen,\n    Sakarilla vaskisella,\n    Miekalla tuliterällä,\n    Päällä kuuen kirjokannen,\n    Päällä taivosen yheksän.\n\n    (Vanha K. 26: 36-41).\n\nProf. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti\nhistoriallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään\nIlmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän\nrealistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä\nriveistä. \"Ilmarinen on tyyppi\", hän sanoo, \"eli runollinen perikuva,\njonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita\nsuomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.\" Ja aivankuin\ntarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof.\nKrohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä \"on\nhistoriallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään\nyksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine.\"[26]\n\nAivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista\nluonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman alotekykyä. Hän on hieman tyhmä\nja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen\nhäntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun\nhänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen\ntoiminnanhalunen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä,\nriippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin\nsuorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista\nluonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain\nyleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa\nluonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sentähden Ilmarinenkin\nsuomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä\njotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti\ninhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?\n\nKieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille\nKalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan\nsieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja\nnerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja\nsaamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista\nriippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysillisesti\nyhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei\nrajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.\n\nKieltämättä järki eli äly niinikään on inhimillinen perusominaisuus\nennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin\neläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen\njumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen\nmahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Indialaisten ihmisnimi\n_manu_ ja _manusha_ johtuu sanskritinkielisestä rungosta _man_, joka\nmerkitsee ajatella. _Manu_ -- \"ihmistyyppi\" -- on täten \"ajattelija\".\nSamasta juuresta johtuvat englantilainen sana _man_, saksalainen _\nMensch_, ruotsalainen _människa_, jotka kaikki merkitsevät ihmistä.\nSamaa alkuperää on niinikään latinalainen _mens_, \"mieli\", josta\nyleisesti käytetty _mentalinen_, \"ajatusta koskeva\", \"älyperäinen\", on\njohtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on _mentiri_,\n\"valehdella\", johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.\n\nOn olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennenkuin hän on\nihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on _minä_. Suomalaisen minä-sanan\nsointu kajahtaa myös sanasta _ihminen_. Eiköhän nyt voisi löytää\nyhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeuroppalaisen man-rungon välillä?\nJa jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy\nsanoissa _mens_ ja _manas_ (sanskr. \"mieli, järki\"). Että ihminen-sanan\nensimäinen tavu _ih_ puolestaan muistuttaa saksalaista _Ich_-sanaa, joka\non sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle _ego_ ja sanskritinkieliselle\n_aham_ (\"minä\"), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi\nluettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista \"minä\" ja \"ihminen\"\ntuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan\nrauhallinen henki.\n\nNiille, joilla on \"korvat kuulla\", todistaa tämä jokapäiväisten sanojen\njohto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty\n\"ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi\". Kun nyt vanhojen\nsuomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi\nesoteerisesti oikein valittu, sillä elementti \"ilma\" vastaa älymaailmaa\neli \"älytasoa\", kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa\nkirjallisuudessa, samaten kuin \"vesi\" kuvaa tunnemaailmaa, \"maa\"\nfyysillistä ja \"tuli\" korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen\nmerkitsee täten \"ajatusmaailman herra ja hallitsija\".\n\nTeosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on\ntullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta\nminästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja\nkuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja\nkirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi\nsalaiseen kehityshistorialliseen tietoon.\n\nGoethe asettaa Faustin suuhun nuo siivekkäät sanat: \"kaksi sielua mun\nrinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa\nrakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo\nkorkeiden esi-isien tasoille.\" Jokainen ihminen saa todeta, kuinka hyvä\nja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, kaunis ja ruma, puhdas ja\nsaastainen, ylhäinen ja alhainen taistelevat ylivallasta hänen\ntajunnassaan. Eikä siinä kyllin, että vastakohdat viihtyvät vieretysten\nhänen sielussaan. Hän ei aina itsekään tiedä, missä on oikeus, missä\nvääryys, sillä hänen ymmärryksensä puolustaa molempia. Itsekkyyden,\nruumiilliselle ihmiselle luonnollinen, vaisto viekin usein voiton\nkorkeamman järjen heikommilta voimilta.\n\nSielutieteelliset käsikirjat puhuvat tästä ristiriidasta vain ohimennen,\nmainitsevat puhtaan järjen olemassaolon, mutta kiinnittävät huomionsa\nsieluelämän erittelyyn sinänsä. Muisti, loogillinen ymmärrys,\nmielikuvitus j.n.e., josta niissä puhutaan, ovat kaikki alemman minän\neli järjen ominaisuuksia, heijastuksia ylemmän olemuksesta. Niinpä\nmuistia ja havaintoa vastaa ylemmän järjen näkevä tieto, loogillista\nymmärrystä järjen kosmillinen luonne (järki = Logos), mielikuvitusta\njärjen luova voima. Ylempi minä palvelee luonnostaan totuutta, mutta\nalempi minä oppii vasta kokemuksen koulussa irtautumaan itsekkäiden\ntunteiden ja himojen vallasta. Jokaiselle filosofiselle ihmiselle on\nkuitenkin muitta mutkitta selvää, ettei voitaisi puhua mistään alemman\nminän asteettaisesta kehityksestä, ellei pysyväisenä taustana pitkin\nmatkaa olisi se ajattelija, se muodollinen eli formalinen minä, jonka\nsilmien edessä realinen minä -- käyttääksemme modernia nimityksiä -- alati\nmuuttuu.\n\nAikain viisaus on aina puolustanut ylemmän minän oikeuksia ja selittänyt\nniitä. Ei mikään uskonto alkuperäisessä puhtaudessaan ole pahaa,\nitsekkyyttä, syntiä oikeaksi nimittänyt. Kaikki ne ovat neuvoneet\nihmistä sitä vastaan taistelemaan ja sitä voittamaan. Tämä muinaisen\nviisauden kanta on perustunut tarkkaan tietoon ihmisminän synnystä ja\nkehityskulusta.\n\nMikä on nim. tämä merkillinen minä, joka pakenee suurimpienkin\nfilosofein kuten Hume'in ja Kantin analysoivaa katsetta, mistä se on\nkotoisin, miten se on syntynyt?\n\nSalainen tieto yksin tuntee vastauksen: ihmisen minä on syntyisin\nJumalasta. Ei ole maailmassa kuin yksi itsetajunta: Jumalan. Ihmisen\nminä on sirpale suuresta jumalallisesta itsestä, ihmisen järki osa ja\npienoiskuva Logoksen mahtavasta nerosta. Ja miten ihmisminä on syntynyt\nja muodostunut? Kun alemmat luonnonvoimat aikakausia kestäneen\nkehitystyön jälkeen olivat saaneet ihmismäisen eläimen valmiiksi,\nlaskeutui tähän muotoon maailman valo, jumalallinen järki, Logoksen\nitsetajunta -- ja inhimillinen minä syntyi hengen ja aine-elämän\nkosketuksesta. Maan tomusta on ihminen, ja jumalan henki on häneen\npuhallettu! Taivaisesta kodistaan maan päälle muuttanut on järjen poika\nihmisen haahmoon. Todellakin kahtia jaettu jo syntymästään on ihmisen\nminä: toisella kädellä kiinni pitäen maisesta majastaan, toisella\ntaivaan sineä tavotellen. Eläimessä syntyi ihmisen minä ja kuitenkin se\nJumalasta polveutui.[27]\n\nVoisimme sanoa filosofisesti: järjen korkein ilmennys on siinä, että se\nkäsittää itsensä Järjeksi, s.o. Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on\nmahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen\nminuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta\npuhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä\nkohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan \"toiseksi luomiseksi\".\n\nTämä \"toinen luominen\" annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.\nIlmarinen suorittaa sen, mihin muut eivät kykene. Ilmarinen on\nKalevalassa mitä merkillisin olento. Tarkastakaamme siis Ilmarista ja\nhänen työtään.\n\n\n\n\n13.\n\nILMARINEN, TULI JA RAUTA.\n\n\nJos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä\nvoimia, miksikä Ilmarista kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on\ntekemisissä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan?\nPuhumattakaan siitä, että \"seppä\" on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan\nmääritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä\ntänä päivänä käytetään esim. lausetapaa \"järjen valo\", on sillä selvät\nokkultiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja\ntulen kanssa, todistaa sille, jolla on \"silmät nähdä\", että vanhat\nsuomalaiset tietäjät tunsivat sekä asian oikean tilan että yleisiä\nsovinnaisia traditsioneja ja nimityksiä.\n\nÄlynvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen\nkaikkea kolmessa tapahtumassa Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa,\nraudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.\n\nTulensynnyssä annetaan niin sanoaksemme eetillinen yleiskuva\nälynvoimien, jumalallisen järjen ja viisauden valon laskeutumisesta\npimeydessä vaeltavaan ihmissukuun. Olemme jo viime luvussa vanhasta\nKalevalasta toistaneet ne säkeet, joissa kerrotaan Ilmarisen tulta\niskeneen. Uudessa Kalevalassa Ilmarisen nimi on muutettu \"ilman Ukoksi\",\nmutta merkityksen samaisuus on silmiinpistävä. Ilmarinen, älymaailman\nherra ja järjen jumala, on se Prometeus, joka ihmissuvulle pyhän tulen\nantaa.\n\nNiin kauan kuin ihmiskunta uskollisesti hoitaa taivaallista tulta, käy\nkaikki hyvin. Ihmiskunnan sielu on silloin kuin Vestan neitsyt\ntottelevaisessa viattomuudessaan:\n\n    Neiti pitkän pilven päällä,\n    Impi ilman partahalla\n    Tuota tulta tuuitteli,\n    Valkeaista vaapotteli\n    Kultaisessa kätkyessä,\n    Hihnoissa hopeisissa.\n\nTämä on se paratiisi-tila, josta vanhoissa mytologioissa kerrotaan.\nKorkeamman minän pyhä tuli valaisee nuorta ihmissukua, joka sisäistä\nvaloansa totellen ei paljoakaan tiedä ulkonaisesta maailmasta.\nViattomana elää nuori Aatami, ja luonto on hänen kuuliainen\npalvelijansa. Mutta liian lyhyt on tämä onnen ja autuuden aika Lemurian\nparatiisissa. Sitten tunteiden ja himojen Lemminkäisvoimat syttyvät\nihmiskunnassa, joka on jakautunut kahteen sukupuoleen, Aatamiin ja\nEevaan, ja hengen pyhä tuli kadottaa kirkkautensa. Onnettomuus tapahtuu,\nniinkuin runo kertoo:\n\n    Impi tulta tuuitteli,\n    Vaapotteli valkeaista,\n    Tulta sormilla somitti,\n    Käsin vaali valkeaista:\n    Tuli tuhmalta putosi,\n    Valkea varattomalta,\n    Kätösiltä käänteliän,\n    Sormilta somittelian.\n\nJa silloin tuli muuttuu polttavaksi salamaksi, joka taivaasta syökse\nmaahan tuhoa tuottaen, kärsimyksiä, kipuja ja tuskia aikaan saaden (47:\n173-312). Niinhän juuri järki ja ajatus tunteeseen yhtyessään on kaiken\nsiveellisen pahan ja luonnonlakien rikkomisesta aiheutuvan kärsimyksen\nluova syy (_causa efficiens_). Lucifer, valontuoja, joka taivaisessa\nkodissaan on sama kuin Kristus (Logos), muuttuu langetessaan maahan\nkirotuksi saatanaksi, joka Kristusta vastustaa. Puhdas järki puolustaa\ntotuutta ja epäitsekkyyttä, mutta himojen pauloihin langennut ymmärrys\nasettuu itsekkyyden ja vääryyden puolelle. Tarvitaan todella Väinämöisen\nja Ilmarisen apua, niinkuin Kalevalassa kerrotaan, jumalallisten tahdon-\nja älynvoimien myötävaikutusta, ennenkuin ihmiskunta nostetaan\nlankeemuksestaan. Ja suuri on työ noiden jumalsyntyisten veljesten\nedessä! Sitä tulensyntyruno monisanaisesti mieleemme terottaa.\n\nViime tingassa tarvitsevat hekin apua. Ja apu ilmestyy:\n\n    Pikku mies merestä nousi,\n    Uros aalloista yleni...\n\nTämä \"pikku mies\" on Päivän poika, siis auringon eli jumalan poika,\ntoisin sanoen Kristus ihmisen sielussa. Kollektiivinen draama muuttuu\nnyt yksilölliseksi. Pikku mies, joka \"nousee merestä\", on Pätöiseksi\npojaksi kasvanut Lemminkäinen, tunteiden aallokosta syntynyt\njumalallinen rakkaus. Tämä uusi ihminen on pienistä pienin ja kuitenkin\nhänen voimansa on suurista suurin. Hän on jumalan poika ja hänen isänsä\nhäntä auttaa:\n\n    Vieri veitsi taivosesta,\n    Puukko pilvistä putosi,\n    Pää kulta, terä hopea,\n    Vieri vyölle Päivän pojan.\n\nTällä taivaasta pudonneella puukolla hän hauin halkaisee, joka tulen on\nniellyt, ja tuli pääsee taas vapaaksi. Samaten Kristus, Pätöinen poika\nihmisen rinnassa murtaa lopullisesti eläimellisyyden ja itsekkyyden\nkahleet ja vapauttaa jumalallisen järjen. Mutta tämä, kuten sanottu, on\njo esoteerista ja yksilöllistä psykologiaa.\n\nKaikki vanhat kansat ovat tulta pyhänä pitäneet ja viettäneet juhlia\ntaivaallisen valon ja tulen kunniaksi. Helavalkea sytytettiin keväällä\nei ainoastaan keväisen valon vaan myös sen järjen ja viisauden pyhän\ntulen kunniaksi, jonka vuodattamista kristikuntakin helluntaina\nmuistelee. Antautumatta kielitieteelliseen väittelyyn tekisi mielemme\nkysyä, eikö sanalla \"hela\" ole yhteyttä vanhojen germaanien pyhän\nElms-tulen kanssa ja eivätkö molemmat ole sukua kreikkalaisten\nHermes-tulelle (Hermes-Merkurius oli jumalien sanansaattaja ja viisauden\njumala)?\n\nRaudansynty-runo valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa\ntoiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme\nensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli\narvelun raudan alkuperästä; korkeintaan \"rauta\" voi tarkottaa\nfyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:\n\n    Ilma on emoja ensin,\n    Vesi vanhin veljeksiä,\n    Rauta nuorin veljeksiä,\n    Tuli kerran keskimäinen.\n\nJos \"ilma\" tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja \"vesi\" tunnemaailmaa,\njää \"rauta\" nähtävästi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska\nraudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa[28] ja Ilmarisen avain on jo\nlöydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin\nälynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä \"tulen\"\nmerkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli\non järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen\nevankeliumi puhuu (1: 4); silloin helposti ymmärrämme, mitä \"rauta\" on.\n\nRauta, sanoo runo, on tulen nuorempi veli, läheistä sukua hänelle:\n\n    Olipa aikoa vähäinen,\n    Rauta tahteli tavata\n    Vanhempata veikkoansa,\n    Käyä tulta tuntemahan.\n\nMitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o.\nalempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi,\nraudankovaksi? Rauta on todella pimeä verrattuna tuleen, niin on myös\nmaallinen järkemme verrattuna taivaalliseen, korkeampaan järkeemme, ja\noikein on sanottu evankeliumissa, että \"valkeus paistaa pimeydessä,\nmutta pimeys ei valkeutta käsitä\" (Joh. 1: 5), vaikka pimeys ja\ntietämättömyys aina ikävöi valoa, niinkuin Kalevalakin sanoo raudan\ntekevän. Vanhat kansat puhuivatkin yleisesti pimeästä \"rautakaudesta\",\njossa ihmiskunta nykyään elää, ja muistelivat ikävällä sitä varhaista\n\"kultakautta\", jolloin korkeamman minän hengen tuli vapaana loisti vielä\nsynnittömässä ihmiskunnassa.\n\nRaudansynty-runossa on heti alussa huomattava piirre: rauta on\nsynnytetty -- tosin Ilmarisen toimesta, -- ennenkuin Ilmarinen syntyy. Niin\non salaisen tiedon valossa ihmiskunnankin kehityksessä tapahtunut.\nEnnenkuin järjen Ilmarisvoimat varsinaisesti ruumistuivat, oli jo\nkäynnissä ajatusta tavotteleva, mutta alhaalta päin alkanut\n\"luonnollinen evolutsioni\". Silloisessa eläinkunnassa eli eläinkuntaan\nvielä kokonaan kuuluvassa ihmiskunnassa oli alkeellinen ajatuskyky jo\nherännyt. Ei saattanut puhua yksilöllisestä ajatuksesta eli\njärjenjuoksusta, mutta joukkotajunnassa pyrki jo ilmenemään\nitsetietoisuuteen viittaavia vivahduksia: matkimishalua, ihailua,\nkiintymystä, uskollisuutta -- samoja tajunnanmuotoja, joita näemme\nnykyisessäkin eläinkunnassa runsaasti esiintyvän. Ymmärryksen itu oli\ntäten jo laskettu ihmissielun maaperään -- rauta kätketty suohon ja\nvuoreen, kuten Kalevala sanoo, -- ennenkuin se ihmisten ilmoille pääsi.\n\nVasta tämän perästä siirtyy runo kertomaan Ilmarisen synnystä eli\nkorkeampien järjenvoimien heräämisestä:\n\n    Syntyi seppo Ilmarinen,\n    Sekä syntyi, jotta kasvoi,\n    Se syntyi sysimäellä,\n    Kasvoi hiilikankahalla,\n    Vaskinen vasara käessä,\n    Pihet pikkuiset piossa.\n    Yöllä syntyi Ilmarinen,\n    Päivällä pajasen laati.\n\nTämä ei ollut mitään evolutsionia alhaalta päin. Ilmarinen ei ollut\nniinkuin vastasyntynyt, joka ei mihinkään kykene. Hän oli \"seppo\niänikuinen\", valmis jo syntyessään. Yöllä syntyi, päivällä laati pajan.\nHän oli toisen maailman vanha kansalainen, joka maan päällä pukeutui\nnäkyväiseen haahmoon. Kun vanhassa Kalevalassa Louhen lähettämä lintu\nkysyy Ilmariselta, minkätähden tämä on niin \"kovin osaava, varsin\ntaitava takoja\", vastaa Ilmarinen:\n\n    Siksi, olen kovin osaava,\n    Varsin taitava takoja:\n    Kauan katsoin luojan suuhun,\n    Partahan jalon jumalan,\n    Ennen taivoa takoissa,\n    Ilman kantta kalkuttaissa.\n\nTässä on siis selvästi kysymys hengen yläilmoista laskeutuneesta,\ntaivaallisesta järjen tulesta, joka ihmiskuntaan on ottanut asuntonsa.\n\"Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan\ntulevat.\" (Joh. 1: 9). Ymmärrys oli luonnollisen evolutsionin avulla\nalkanut herätä, mutta vasta kun korkeamman järjen pyhät Ilmarisvoimat\nymmärrykseen yhtyivät, syntyivät inhimilliset yksilöt.\nLuonnontieteilijät eivät yleensä tahdo uskoa tämmöiseen\n\"yliluonnolliseen\" myötävaikutukseen, mutta eräs heistä, Darwinin\ntunnettu työtoveri A.R. Wallace myöntää, että hänen on mahdoton muulla\ntavalla käsittää ihmishengen alkuperää kuin juuri tällaisen\nyliluonnollisen involutsionin välityksellä.\n\nNyt on luonnollisesti raudansyntyrunossa historiallinen aukko. Siinä ei\nkerrota mitään siitä onnellisesta kulta-ajasta, jolloin korkeampi hengen\nvalo oli ylivallalla ja rauta vielä \"makasi suossa\". Raudansynnyssä\nryhdytään heti kertomaan siitä, miten \"syntiin lankeemuksen\" jälkeen\nIlmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen rauta\npäivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin\ntulta pelkää:\n\n    Rauta raukka säpsähtihe,\n    Säpsähtihe, säikähtihe,\n    Kun kuuli tulen sanomat,\n    Tulen tuimat maininnaiset.\n\nMutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:\n\n    Ellös olko milläskänä,\n    Tuli ei polta tuttuansa,\n    Herjaele heimoansa!\n    Kun tulet tulen tuville,\n    Valkean varustimille,\n    Siellä kasvat kaunihiksi,\n    Ylenet ylen ehoksi,\n    Miesten miekoiksi[29] hyviksi,\n    Naisten nauhan päättimiksi.[30]\n\nMaallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden\ntulessa -- se rukoilee pois \"tuskista tulen punaisen\", -- mutta Ilmarinen\nhuomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa\nkulkea omin tein:\n\n    Jos otan sinun tulesta,\n    Ehkä kasvat kauheaksi,\n    Kovin raivoksi rupeat,\n    Vielä veistät veljeäsi,\n    Lastuat emosi lasta.\n\nYmmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio\ntehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja\nmuovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin\nymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:\n\n    Viel' oli pikkuista vajalla,\n    Rauta raukka tarpehessa:\n    Eipä kiehu rauan kieli,\n    Ei sukeu suu teräksen,\n    Rauta ei kasva karkeaksi\n    Ilman veessä kastumatta.\n\nTunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen\nkasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja\nhyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata\npyytää, pettää hänen toiveensa:\n\n    Lenteä hyrähtelevi,\n    Viskoi Hiien hirmuloita,\n    Kantoi käärmehen kähyjä,\n    Maon mustia mujuja,\n    Kusiaisen kutkelmoita,\n    Sammakon salavihoja,\n    Teräksen tekomujuihin,\n    Rauan karkaisuvetehen.\n\nTunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu\neläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja\nkoko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun\nveteen,\n\n    Sai siitä teräs pahaksi,\n    Rauta raivoksi rupesi,\n    Petti vaivainen valansa,\n    Söi kuin koira kunniansa,\n    Veisti raukka veljeänsä,\n    Sukuansa suin piteli,\n    Veren päästi vuotamahan,\n    Hurmehen hurahtamahan.\n\nRaudansynty-runo päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen\nkuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä\ntänäpäivänä, vaikka Ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja\nkauvan ponnistelleet ihmiskunnassa.\n\n\n\n\n14.\n\nILMARINEN JA SAMPO.\n\n\nMerkillisin työ, minkä Ilmarinen suorittaa, on Sammon taonta. Tärkeimpiä\navaimia Kalevalan ymmärtämiseen on sentähden oikea käsitys Sammosta. Kun\njo tiedämme, mitä Ilmarinen on ja mitä takominen tarkottaa, on helppo\ntehdä itsellemme yleiskuva Sammosta. Sampo on jotakin, mitä älynvoimat\nihmiskunnassa saavat aikaan ankaran työn avulla. Ja mitä muuta tämä\nolisi kuin kulttuuri, juolahtaa heti mieleemme. \"Sampo kuvailee kaikkia\nsenaikuisia elinkeinoja yleensä\", sanoi jo Lönnrot. Kulttuurityössä ja\nsivistystehtävissä inhimillinen äly, joka eläimellisten vaistojen\nhelmaan heitettynä joutui harhateille, taas ohjattiin oikeaan suuntaan.\nKuitenkin Kalevala kertoo, että juuri Sampo antoi aihetta uusiin ja\nvielä suurempiin ristiriitoihin. Kun Ilmarinen oli Pohjolan emännälle\ntakonut Sammon, lukitsi tämä sen Pohjolan kivimäkeen, mikä nähtävästi ei\nollut mieleistä Kalevalan sankareille. Pohjolaiset vaurastuivat kyllä\nhyvin Sammon turvissa, mutta yleisempää hyötyä Sammosta ei ollut,\npäinvastoin Kalevan kansalle siitä oli haittaa. Jos Sampo olisi\ntarkottanut paljastaan kulttuurityötä, elinkeinoja, tieteitä, taiteita,\nolisi luullut Ilmarisen voivan takoa uuden entistä ehomman Sammon.\nSiihen hän ei kuitenkaan pystynyt, vaan Kalevalan sankarein tehtäväksi\njäi ryöstää pois ja siten pelastaa Sampo Pohjolan kivimäestä. Tämä\nseikka osottaa meille, että Sampoon kätkeytyy vieläkin syvempi ja\nsalaisempi merkitys.\n\nSammon arvotuksen tässä syvemmässä merkityksessä ratkaisee aikojen\nviisaus ja perintätieto. On jo ennen ollut puhetta siitä, että salainen\ntieto ei asetu samalle kannalle kuin nykyaikainen enemmän tai vähemmän\nmaterialistinen käsitys sivistysten, uskontojen, valtioiden j.n.e.\nsyntyä koskevissa kysymyksissä. Salaisen tiedon kanta on jyrkästi\nvastakkainen. Sen mukaan kaikki sivistykset ja uskonnot on pantu toimeen\nylhäältä päin, s.o. kehittyneempien ja viisaampien olentojen puolelta.\nKun nyt ihmiskunta aikojen aamulla oli kokematon ja kehittymätön, herää\nkysymys, mistä silloin viisaita ja kehittyneitä ihmisyksilöitä oli\nsaatavissa. Tämänkin salaiset traditsionit ratkaisevat perin\nluonnollisella tavalla: tietysti jostain toisesta kiertotähdestä, jonka\nihmiskunta, samalla kuin se olennaisesti oli maapallon ihmiskunnan\nkaltainen, oli tätä mittaamattomia aikoja vanhempi ja kehittyneempi ja\nniin muodoin saattoi lähettää auttajia ja opettajia maan päälle. Meidän\npäivinämme, jolloin esitetään teorioja orgaanisen elämän siirtymisestä\ntaivaankappaleesta toiseen, tämmöisen olettamuksen ei pitäisi tuntua\nmahdottomalta.\n\nVäinämöis- ja Lemminkäisvoimat eivät onnistu kiinnittämään itseensä\nihmiskunnan huomiota, eivät edes Ilmarisvoimat sinään. Ihmiskunta jäisi\ntietämättömäksi jumalallista kyvyistään, ellei Väinämöinen kehottaisi\nIlmarista takomaan Sampoa. Vasta kun Sampo on taottu, taipuu Pohjan\nihana impi.\n\nIlmarinen edustaa täten kaikkia älynvoimia, jotka ihmiskunnassa osaansa\nnäyttelevät, ei ainoastaan maapallon ihmisten omaa älyä, vaan myös\nkaikkien tänne muualta tulleiden auttajien ja opastajien, vapahtajien ja\nlainlaatijain neroa ja viisautta.\n\nEntä siis Sampo?\n\nSampo on se salainen viisaus, jonka ihmiskunnan alkuperäiset tietäjät\nmuualta toivat mukanaan, -- se salatiede, joka on ruumistuneena tietäjien\nja viisaiden n.k. valkoisessa eli salaisessa veljeskunnassa ja sen\nnäkymättömässä temppelissä, joka \"ei ihmisten käsillä rakennettu ole\".\nTämä käy ilmi jo Sampo-nimestä. Castrén kertoo kuulleensa ikivanhasta\nbuddhalaisesta temppelistä, jonka nimi mongoolinkielellä on _Sampo_,\ntibetinkielellä _Sangfu_; jälkimäinen sana merkitsee \"salainen lähde\"\n(kaikkeen onneen).[31] On olemassa toinenkin tibettiläinen sana, johon\nmielestämme voi Sampoa verrata. Tämä on _Sampun_ eli _ Zampun_, joka on\ntibettiläisten \"elämänpuu\". Sillä on kolme juurta: ensimäinen nousee\ntaivaaseen, korkeimpien vuorten huipulle, toinen kulkee alas manalaan,\nkolmas pysyttelee keskivälillä ja ulottuu itään. Jos vielä tahtoisimme\nantautua kielitieteellisiin spekulatsioneihin, voisimme sanoa, että\nSampo eli Sambo on sama kuin samboo eli _samboodha_, joka\nsanskritinkielisenä sanana merkitsee \"korkein tieto eli viisaus\", ja\nmiksei myös sama kuin latinalainen sanayhdistelmä _summum bonum_,\n\"korkein hyvä\"? Comparettin yritys selittää Sammon johtuneeksi\nruotsalaisesta tekaistusta sanasta _sambo_ (\"yhteisasumus\") on\nmielestämme kielitieteellisestikin onnistumaton. Friesin selitykseen,\nettä Sampo olisi lappalainen noitarumpu, tulemme myöhemmin\nviittaamaan.[32] Ja jos pitää paikkansa sääntö, että tarullisten nimien\nselitys on lähinnä etsittävä omasta kielestä, miksi ei Sampo olisi\nvoinut johtua esim. sanasta (viisauden) samapolku (nim. sama, jota\nviisaat ennenkin ovat kulkeneet tietoon tullakseen)? Muuten emme pidä\nmahdottomana, että sampo-sanalla on yhteyttä sampi ja sammas sanojen\nkanssa, kuten nykyiset kielimiehet arvelevat. Mutta yhteyden henkinen\nmerkitys selviää vasta, kun Sammon mysterio avataan teknillisellä\nokkultispsykologisella avaimella, kuten luvussa 28 teemme.\n\nMutta pitäkäämme mielessä filologiasta huolimatta Sampo-sanan tässä\nantamamme okkultinen merkitys. Silloin ymmärrämme ponnen Pohjolan\nemännän sanoissa, kun hän puoleksi imarrellen, puoleksi epäillen kysyy\nIlmariselta:\n\n    Ohoh seppo Ilmarinen,\n    Takoja iänikuinen,\n    Saatatko takoa sammon,\n    Kirjokannen kirjaella\n    Joutsenen kynän nenästä,\n    Maholehmän maitosesta,\n    Ohran pienestä jyvästä,\n    Kesä-uuhen untuvasta?\n\nIlmarisella on tässä edessään yli-inhimillinen, yliluonnollinen ja\nloogilliselle ymmärrykselle mahdoton tehtävä. Hän ei saata takoa Sampoa\nihmisten omilla kehittymättömillä kyvyillä, vaan se on todella tapahtuva\njumalien avulla, kuten taideteoksen luominen ainakin. Yksin olennot,\njoissa korkeampi minuus jo on itsetietoisesti elävä ja joiden\ntietämiskykyä eivät rajota aistihavainnot ja kuolevaisten logiikka,\nyksin semmoiset kykenevät elämän suurinta taideteosta luomaan, s.o.\npanemaan alulle sitä salaista elämän koulua, jossa ihmiskuntamme yksilöt\nsaattavat itseään kasvattaa.[33]\n\nSammon taonta on mielestämme vähemmän onnistuneesti esitetty\nKalevalassa: alkuperäinen traditsioni sitä varmaan ei ole\nseikkaperäisesti esittänytkään, vaikka se onkin esteettisesti vaikuttava\nja psykologisesti oikea, jos Juhani Ahon tavalla pidämme Sampoa\ninhimillisenä taideteoksena. Aineksensa Kalevala siihen nähtävästi on\nsaanut raudansyntyrunosta ja kultaneidon taonnasta, joihin taonnan\nyksityiskohdat asianmukaisina sopivatkin. Sammon laatimiseen riittää\nmielestämme säkeet 281-310 ja 393-422, jotka loppuvat kertomukseen,\nminkälaisen Sammon Ilmarinen takoi:\n\n    Siitä seppo Ilmarinen,\n    Takoja iänikuinen\n    Takoa taputtelevi,\n    Lyöä lynnähyttelevi,\n    Takoi sammon taitavasti:\n    Laitahan on jauhomyllyn,\n    Toisehen on suolamyllyn,\n    Rahamyllyn kolmantehen.\n    Siitä jauhoi uusi sampo,\n    Kirjokansi kiikutteli,\n    Jauhoi purnun puhtehessa,\n    Yhen purnun syötäviä,\n    Toisen jauhoi myötäviä,\n    Kolmannen kotipitoja.\n\nSymboliikka ei ole vaikea käsittää, sillä Salaisen Veljeskunnan\nopettajat ja lähetit ovat kaiken kulttuurin alulle panneet. \"Jauho\" on\nleipä eli kaikki mitä ihminen aineellisesti toimeentullakseen tarvitsee\n(ennen kaikkea siis maanviljelys pohjoisemmissa seuduissa). Mutta\nihminen ei elä leivästä yksin: hän tarvitsee sitä henkistäkin ravintoa,\njoka \"Isän suusta lähtee\", kuten Jeesus lausui. Tämän henkisen elämän ja\ntiedon vertauskuva on \"suola\" -- sanoihan Jeesuskin \"te olette maan\nsuola\". Ja vihdoin rikkaus (symbolina \"raha\") tekee sivistyksen\nmahdolliseksi: ei voisi henkinen elämä ilmetä tieteissä, taiteissa,\nuskonnoissa j.n.e., ellei olisi rikkautta, s.o. kaikkia aineellisia\ntarpeita enemmän kuin kunakin hetkenä tarvitaan.\n\nOnko siis ihme, että \"Pohjan akka ihastuu\"!\n\nKun sitten Sampo on suljettu Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse,\nalkaa suuri sota Sammosta. Ihmiset jakautuvat kahteen leiriin: Kalevan\nkansa tahtoo Sammon tai vaikkapa murusen siitä takaisin itselleen,\nPohjolan väki taas kateellisesti sitä itselleen pidättää.\n\nMitä tämä on muuta kuin suomalaisten tietäjien muisto vanhasta\ntaistelusta Atlantis-manterella \"valkoisten\" ja \"mustien\" välillä?\nKolmannen juurirodun aikana (kts. edellä) olivat suuret Auttajat\nruumistuneet ihmiskuntaan. Neljännen juurirodun aikana kehittyi \"musta\nmagia\" Atlantismaalla ja saavutti arveluttavan muodon ja huolestuttavan\nlaajuuden ja voiman. Sampo oli joutunut Pohjolaisten käsiin: liiallinen\ntieto ja viisaus ihmisille, jotka eivät osanneet sitä oikein käyttää,\nvaan käyttivät sitä omaksi hyödykseen, itsekkäihin tarkotuksiinsa.[34]\n\"Valkoisten kasvojen herrat\" silloin päättivät pelastaa mitä\npelastettavissa oli, ettei ihmiskunta syöksyisi kadotukseen.\nVäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen johtajina lähtivät uskolliset\nKalevalaiset pimeään Pohjolaan suurelle pelastusretkelleen, ja samalla\ntavalla kuin salainen traditsioni ja näkemys kertoo Kalevalakin, että\nVäinämöinen vanhimpana tietäjänä vaivutti Pohjolan väen sikeään uneen.\nYksin tämä pieni piirre riittää todistamaan, että kysymys on\nKalevalassakin siitä suuresta sodasta Atlantiksella, josta kansojen\nmuinaistiedot yleisesti puhuvat.\n\n\n\n\n15.\n\nJÄLLEENSYNTYMINEN.\n\n\nLukiessaan Kalevalan kauniita runoja (14 ja 15) Lemminkäisen kuolemasta\nja ylösnousemuksesta tulee teosofiseen maailmankatsomukseen perehtynyt\najatelleeksi muuatta vanhaa oppia, joka hänelle on elämänongelman\nratkaissut ja joka muuten muistuu hänen mieleensä kristillistäkin\nylösnousemusta miettiessään. Tämä vanha oppi on reinkarnatsioni- eli\njälleensyntymisaate, joka ensi kuulemalta tuntuu niin oudolta.\n\nSe sisältää, että ihminen ei ole ensimäistä kertaa maan päällä eikä\nviimeistä. Hän syntyy tänne uudestaan ja uudestaan. Hänen sielunsa ei\nole kotoisin vanhemmistaan eikä ole Jumalan luoma nykyisen elämänsä\nalkaessa, vaan on ollut olemassa ennen syntymistään. Missä?\nNäkymättömässä henkimaailmassa, johon aina palaa ruumiillisen elämän\nloputtua. Ihmisen sielu on tavallaan kuin vieras vaeltaja tämän maan\npäällä. Hän saapuu tänne syntymisen portista ja lähtee täältä kuoleman\nporttien läpi.\n\nJälleensyntyminen ei suinkaan ole tulokseton, hyödytön, merkityksetön.\nKoko kehityksen aate siinä piilee. Muuten ei kehitystä olisikaan. Elämä\nkulkisi ainaisessa ympyrässä eikä siirtyisi paikaltaan, jos yksilöiden\nsaavutukset aina katkaistaisiin kuolemassa. Mutta kun on\njokin -- sielu, -- joka kokemuksien kentältä korjaa elon aittaansa, silloin\non olemassa jatkuvan kehityksen mahdollisuus. Paljas fyysillinen\nperinnäisyys ei jaksa esim. taata neron säilymistä -- luovia neroja on\nharvoin monta samassa suvussa, -- mutta jälleensyntyminen sen takaa. Kun\nihmissielu on kehityksessään saavuttanut neron asteen, hän neronsa\nsäilyttää ja siitä nousee. Tämä on mahdollista ainoastaan sen nojalla,\nettä ihminen on sielu, joka elää näkymättömässä maailmassa ja syntyy\nmaan päälle kokeakseen ja koulua käydäkseen, työtä tehdäkseen ja\ntehtäviä suorittaakseen.\n\nLemminkäisrunossa Kalevala mielestämme niin kauniisti painostaa tätä\nelämän valtaa kuoleman yli. Lemminkäisen elämäntyö jää kesken. Hän\nsortuu kesken yrityksiään. Olkoon, että syy on hänessä itsessään.\nKatkeralta ja kovalta kuitenkin tuntuu meistä ihmisistä, kun lupaava\nelämänjuoksu katkaistaan ennenaikaisesti.\n\n    Se oli loppu Lemminkäisen,\n    Kuolo ankara kosian\n    Tuonen mustassa joessa,\n    Manalan alantehessa.\n\nNiin meistä tuntuu: \"se oli loppu\". Mutta elämä ei olekaan niin katkera\nja kova. Jälleensyntymisaate haihduttaa kuoleman pelon. Ihminen ei\nikuisiksi ajoiksi siirry pois tästä kokemuksien, kärsimysten, töitten ja\ntehtävien maailmasta. Hänen äitinsä -- luonto -- herättää hänet kuolleista\nylös, ja Kalevala on omistanut pitkän runon tälle äidin rakkaudelle ja\nsen toiminnalle ikäänkuin terottaakseen mieleemme, ettemme vain kuolemaa\npelkäisi. Kalevala edustaa täten samaa optimismia kuin muut vanhat\nmaailmankatsomukset, joihin jälleensyntymisusko on sisältynyt, esim.\nIndian ja Egyptin.\n\nTieteellisten lukijain mielestä on varmaankin liian hätäinen\ntämänkaltainen johtopäätös muinaissuomalaisten jälleensyntymisuskosta.\nEihän siitä missään puhuta selvin sanoin, ja epätieteellistä on kaivaa\nrunojen sanoista esille semmoista mitä niissä ei ole! Saattaa olla,\nvastaamme tähän, mutta älkäämme unohtako, että pitkin matkaa koetamme\njuuri kaivaa sanoista enemmän sisältöä kuin niissä näennäisesti on.\nSiinä ei ymmärtääksemme ole mitään epätieteellistä. Ainoastaan tapamme\nkaivaa esille saattaa olla joko järjetön ja epätieteellinen taikka\njärjellinen ja järkisyihin perustuva. Siinä on luonnollisesti\nvelvollisuutemme menetellä kriitillisesti.\n\nNyt meillä tosin on omat sisäiset syymme, minkätähden olemme lujasti\nvakuutetut siitä, että suomalaiset tietäjät tunsivat ja itse uskoivat\njälleensyntymisen elämän järkähtämättömäksi laiksi. Emme siis omasta\npuolestamme kaipaa mitään ulkonaisia todistuksia siitä. Mutta emme\nmyöskään pidä vääränä etsiä mikäli mahdollista jälleensyntymisuskon\njälkiä Kalevalasta y.m. vanhoista runoista. Vieläpä uskomme, että jos\nrunojen ja loitsujen kerääjät olisivat ottaneet näitä mahdollisuuksia\nlukuun, heidän satonsa olisi ollut sitä runsaampi. On vieläkin kansan\nseassa tietäjiä, jotka omasta kokemuksestaan tuntevat jälleensyntymisen.\n\nMuuten on nähdäksemme toisiakin kohtia Kalevalassa, jotka viittaavat\njälleensyntymiseen. Semmoinen kohta on koko Lemminkäisen elämänhistoria\nselvine jaksoineen ja toisintonimineen. Olemme jo edellä puhuneet\ntästä[35] ja huomautamme nyt vain, että nuo kehitysjaksot sopivat\nmainiosti myös kuvaamaan jonkun ihmisyksilön jälleensyntymistä.\nKutsukaamme tätä yksilöä eli sielua Lemminkäiseksi: silloin on\nmärkähattu karjanpaimen viittaus Lemminkäisen varhaisiin ruumistuksiin,\n\nAhti Saarelainen tyypillinen kuva myöhemmästä ruumistusten sarjasta.\nLemminkäinen sitä seuraavasta ja Pätöinen Poika loppunäytelmistä.\n\nToinen jälleensyntymiseen viittaava kohta on Väinämöisen sisältörikas\nlupaus palata takaisin:\n\n    \"Annapas ajan kulua,\n    Päivän mennä, toisen tulla,\n    Taas minua tarvitahan,\n    Katsotahan, kaivatahan\n    Uuen sammon saattajaksi,\n    Uuen soiton suoriaksi,\n    Uuen kuun kulettajaksi,\n    Uuen päivän päästäjäksi,\n    Kun ei kuuta, aurinkoa\n    Eikä ilmaista iloa...\"\n\nKuten muinaisten uskontojen tai nykyaikaisen teosofian tuntijat\ntietävät, on eräs toinen oppi mitä läheisimmin liittynyt\njälleensyntymisaatteeseen. Tämä toinen on oppi syyn ja seurauksen eli\nsyysuhteen laista, jota buddhalaiset nimittävät _karma_-nimellä. Karma\nse reinkarnatsionin yhteydessä määrää, minkälainen yksilön ruumistus\nkulloinkin on. Ihmisen synnynnäiset ruumiilliset ja henkiset kyvyt ovat\nkarman \"lahjoja\", s.o. seurauksia ihmisen omasta menneisyydestä, hänen\nitsensä hankkimia ja kehittämiä; perhe ja ympäristö, johon ihmissielu\nsyntyy, ovat niinikään karman määräämiä, samoin \"kohtalon iskut\", jotka\nihmisiä elämän aikana kohtaavat. Karmaa miettimällä paraiten selviää,\nmissä määrin ihmisen tahto on \"vapaa\".\n\nSuomen kansa on aina lujasti luottanut \"kohtaloon\" eli \"luojaan\". \"Se on\nniin sallittu\", on usein ainoa lohdutus murheen hetkenä. Ja monta on\nsananlaskua, jotka eri puolilta kuvaavat tätä \"fatalismia\". Mainitsemme\nmuutamia:\n\n    Eteen tehty kiertää.\n    Minkä taakseen panee, sen edestään löytää.\n    Ei sitä sanaa sanota, jonka kannoilla ei ajeta.\n    Tiellä pitkä kanto kaskessa.\n    Tulee rikkaastakin köyhä, kerjäläisestäkin kentraali.\n    Vuoroon vettä soudetaan.\n    Autuas toisen vahingosta viisastuu, vaivainen omastaan.\n    Jos minulla olisi entinen aikani ja nykyinen mieleni!\n    Olen ollut orjanakin, olen orjoa pitänyt.\n    Enemmän tiedät, kun tänne tulit.\n    Vahingosta viisaaksi tullaan, ei voikakosta.\n    Oma vaiva opettaapi toisen vaivaa tuntemahan.\n\nKun nyt luja sallimususko kestääkseen järjen tulessa miltei vaatimalla\nvaatii täydennyksekseen käsityksen jälleensyntymisen laista, tuntuu\nluonnolliselta olettaa, että Suomen kansaa on ennen kasvatettu\njälleensyntymisuskon avulla luojaansa ja kohtaloonsa luottamaan, vaikka\ntoinen puoli kasvatuksesta ja opetuksesta myöhemmin, kristillisellä\najalla, on joutunut unohduksiin. Edellä mainitut sananlaskutkin saavat\nheti laajemman ja kirkkaamman sisällön, jos niitä ajattelee\nreinkarnatsionin kannalta. Eihän rikkaasta aina köyhä tule eikä\nkerjäläisestä komea sotaherra samassa ruumistuksessa: mutta eri\nruumistuksissa osat todella vaihtelevat niinkuin näyttelijän\nnäyttämöllä. Kuinka moni ihminen huokaakaan myöhemmin elämässään:\nolisipa minulla entinen aikani ja nykyinen mieleni, -- jospa saisin niin\nkokeneena kuin nyt olen elää elämäni uudestaan, kylläpä silloin\ntietäisin, kuinka eläisin. Jälleensyntymisaatteen kannalta tämä uusi\ntilaisuus tarjoutuu.\n\nOnhan ihmisiä, joiden mielestä tämä maallinen elämä on vain musta\nmurheen laakso. He eivät jaksa ajatellakaan, että heidän uudestaan\npitäisi syntyä tänne. Luulemme kuitenkin, että heidän pessimisminsä\njohtuu enemmän väärästä katsantokannasta kuin todellisesta kokemuksesta.\nOnhan selvää, että maallinen elämä ei tarjoa paljon sille ihmiselle,\njoka siltä odottaa nautintoa ja riemua ja onnea. Ihminen, joka semmoista\nelämältä odottaa, hän lähtee väärästä edellytyksestä, ja kun elämä ei\ntarjoa hänelle nautintoa ilman tuskaa, ei riemua ilman surua, ei onnea\nilman pettymystä, on luonnollista, että hänen \"särkynyt (itsekäs)\nsydämensä\" houkuttelee älyä pessimismin kuiluun. Mutta jos ihminen\nlähtee siitä edellytyksestä, minkä jälleensyntyminen tarjoaa, silloin\nhänen katsantokantansa muuttuu perin toiseksi ja hän saavuttaa\nmielenrauhan, jota ei ole helppo järkyttää.\n\nJälleensyntymisen kannalta näet ihminen on oman onnensa seppä. Me saamme\nsen, minkä itsellemme hankimme. Meidän on tehtävä työtä onnemme\npuolesta. Meidän on maksettava joka ilo ja joka nautinto. Elämä antaa\nmeille lahjaksi vain elämän ja kyvyn tuntea, iloita, olla onnellinen.\nKaiken muun saamme itse hankkia. Niin, peruskykyjämmekin tulee meidän\nkasvattaa ja kehittää.\n\nJos nyt näyttää siltä, että emme saavuta mitä tavottelemme, että\nkaikista ponnistuksistamme huolimatta elämä ei toiveitamme täytä, on\ntämä tosiaan vain näennäistä. Kun edellytämme, että synnymme tänne\njälleen ja että olemme ennen täällä olleet, ymmärrämme, että olemme nyt\nsaavuttaneet valmiina sen, minkä ennen olemme halunneet ja että jossain\ntulevassa ruumistuksessa varmasti saavutamme mitä nykyään toivomme. Ja\nyhtäkaikki meidän ei tarvitse katsoa näin kauas! Ihminen, joka on\nvakuutettu elämän puolueettomuudesta ja sen kyvystä vastata meidän\npyyntöihimme, saa omassa elämässään kokea, että hän todella niittää mitä\nkylvää. Mitä sadossa on puolinaista ja epätäydellistä, ei ole elämän\naiheuttamaa. Ihmisen oma ihanne on ontunut, hän on itse heikko ja\ntietämätön, ja kaikki näkyväinen saavutus on ajasta ja paikasta\nriippuvainen! Älyllisesti tasapainoinen ihminen ei odota liikaa, ei\nelämältä, eikä itseltään.\n\nTätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen\nsuuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa\nkäsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.\n\nKoska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys\nolekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän\nerehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä\nmeitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää\njärkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan\nannamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin\nkärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä.\n\"Eteen tehty kiertää\". Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä\nopastaa ja kasvattaa. \"Vahingosta viisaaksi tullaan\". Kärsimys on vain\nnäennäinen paha -- aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on\npuhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen\ntoivotonna heittäydy sen tallattavaksi.\n\nPaha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on\npahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä\nmaailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.\n\n\n\n\n16.\n\nTUONELAN TUVILLA.\n\n\nMitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja\nkuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki\ntutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman\njälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita.\nMatti Varonen sanoo väitöskirjassaan: \"Usko ihmishengen\nkuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena\nkuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen\npakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo\nvainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden\nkunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin\nvarsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä\nkristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen\nsekottuneina\".[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan \"Suomalaisten runojen\nuskonto\": \"Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän\nkaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne\nviettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki\nkokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin\nTuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee\nniiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja\nniiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli\nManalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.\"[37]\n\nItse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa\nmuinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään\nvainajain elämästä, -- sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet,\nja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja\nteoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä\ntotuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten\nmielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet\nasettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki \"kummitusjutut\" saavat\nalkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen\nvalo \"karkottaa vainajain sielut maan päältä\". Vainajain palvominen,\njoka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne\ntotista Jumalaa.\n\nMeidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella\nkuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme\nteosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain\nviisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja\ntutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]\n\nTämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen\nruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli\nperiodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii\ntuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken\npäättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai\non kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja\nhän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä\nneuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli\nmaailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (\"himola\"), kiirastuleksi,\njoka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja\nautuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä\nsiinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin\nkuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole\nkärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä\ntahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä;\nkaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä\ntilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (\"jumalien\nmaaksi\"), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on\nvalmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja\nkiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta,\njossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia\nhyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman\nhenkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus\nhäipyy unholaan, haihtuu; kun sitten \"laskeutuminen aineeseen\" jälleen\ntapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen\nminä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen\nmaailmaan.\n\nNyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa\nvälitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja\nkulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun\nhän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta\ntuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän\npuoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta.\nKummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen\nmaailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla\ntai mediumein välityksellä.\n\nEttä muinaissuomalaiset tietäjät tunsivat näitä luonnon tosiseikkoja,\nnäkyy selvästi jo Kalevalasta, jonka 16 ja 17 runoissa kerrotaan\nVäinämöisen matkasta tuonelaan ja Antero Vipusen luo. Väinämöinen ei ole\nmikään vainaja, vaan elävä totuudenetsijä, joka omasta alotteestaan\nlähtee manalaan kolme puuttuvaa sanaa etsimään, samoinkuin\nkreikkalaisten Orfeus laskeutui tartarokseen Eurydikeänsä etsimään. Ja\nvaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän\nsuhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat:\n\n    \"Elkätte imeisen lapset\n    Sinä ilmoisna ikänä\n    Tehkö syytä syyttömälle,\n    Vikoa viattomalle!\n    Pahoin palkka maksetahan\n    Tuolla Tuonelan koissa:\n    Sia on siellä syyllisillä,\n    Vuotehet viallisilla,\n    Alus kuumista kivistä,\n    Palavoista paateroista,\n    Peitto kyistä, käärmehistä,\n    Tuonen toukista kuottu!\"\n\nNäiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne\nkuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.\n\nKun ei Väinämöinen löydä etsimiänsä sanoja tuonelasta, saa hän\nmuutamalta paimenelta neuvon lähteä Antero Vipusen luo:\n\n    \"Saat tuolta sata sanoa,\n    Tuhat virren tutkelmusta\n    Suusta Antero Vipusen,\n    Vatsasta vara-väkevän...\"\n\nMatkan vaikeudet eivät pelota Väinämöistä, joka saapuu vanhan\njättiläistietäjän luo ja herättää hänet kuolonunestaan. Jättiläinen\nnielaisee Väinämöisen ja jos Väinämöinen olisi ollut tavallinen\nkuolevainen, olisi hänen käynyt, niinkuin Vipunen itse ilmottaa toisten\nkäyneen:\n\n    \"Jo olen jotaki syönyt,\n    Syönyt uuhta, syönyt vuohta,\n    Syönyt lehmeä mahoa,\n    Syönyt karjua sikoa,\n    En ole vielä mointa syönyt,\n    En tämän palan makuista...\n    Mi sinä lienet miehiäsi,\n    Ja kuka urohiasi,\n    Jo olen syönyt sa'an urosta,\n    Tuhonnut tuhannen miestä,\n    Enpä liene mointa syönyt,\n    Syet suuhuni tulevat,\n    Kekälehet kielelleni,\n    Rauan kuonat kulkkuhuni.\"\n\nMutta Väinämöinen on tietäjä itse, viisas totuudenetsijä, joka\nhillitsemällä itseään käy pelkäämättä kohti päämääräänsä. Hän ei\nhellitä, ennenkuin Antero Vipunen suostuu jakamaan hänelle tietojansa:\n\n    Silloin virsikäs Vipunen,\n    Tuo vanha vara-väkevä,\n    Jonk' oli suussa suuri tieto,\n    Mahti ponnetoin povessa,\n    Aukaisi sanaisen arkun,\n    Virsilippahan levitti,\n    Lauloaksensa hyviä,\n    Parahia pannaksensa,\n    Noita syntyjä syviä,\n    Ajan alkuluottehia,\n    Joit' ei laula kaikki lapset,\n    Ymmärrä yhet urohot\n    Tällä inhalla iällä,\n    Katovalla kannikalla.\n\nKuka nyt on Antero Vipunen tai mitä tämä tietorikas jättiläinen kuvaa?\nMitä muuta kuin juuri sitä luonnon tajuntaa eli maailmaa, jossa vainajat\ntaivastilaansa viettävät! Vipunen nukkuu: niin on tosiaan taivasta\nverrattu unennäöksi, rauhalliseksi levoksi. Vipunen syö kaikki: niin\ntosiaan vainajat taivastilan päättyessä ovat kadottaneet personallisen\nitsetietoisuutensa. Vipunen manaa pois Väinämöistä, joka hänelle\nhäiriötä ja tuskaa tuottaa: niin tosiaan kärsimys ja paha ei saa ylettyä\ntaivaaseen. Mutta kun Vipunen on voitettu, avaa hän Väinämöiselle\ntietonsa aarteet: niin todella käy sille ihmiselle, joka Väinämöisen\ntavalla osaa säilyttää itsetajuntansa keskellä taivasmaailman mahtavia\npyörteitä; luonnon muisti hänelle avautuu ja hän saa lukea sitä \"elämän\nkirjaa\", joka säilyttää muiston kaikesta mitä on tapahtunut maailman\nalusta saakka.[39] Antero Vipunen kuvaa sitä suurta, salaista\nluonnonkirjaa, jota lukemalla yksin voi tietäjäksi kohota. Jokainen\nvainaja joutuu sitä lukemaan -- sekä tuonelassa että taivaissa; mutta\nuseimmat eivät osaa siitä muuta lukea kuin oman menneen elämänsä.\nOnnellinen Väinämöinen ja hänen kaltaisensa etsijät, joita ei oman\nitsensä ajatteleminen häiritse, vaan jotka vapaasti saattavat tutkia ja\nvaatia luonnolta sitä tietoa, mikä epäitsekkäälle olennolle kuuluu.\n\nNäemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille\nselvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä\ntodistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista\nvälitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet\nVäinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän \"pääsisi yli\nsalmen\", kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:\n\n    \"Vene täältä tuotanehe,\n    Kuni syy sanottanehe,\n    Mi sinun Manalle saattoi\n    Ilman tau'in tappamatta,\n    Ottamatta oivan surman,\n    Muun surman musertamatta.\"\n\nVäinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että\nTuoni -- rauta -- vesi -- tuli on hänet manalle saattanut. Mutta \"lyhykäinen\nTuonen tytti, matala Manalan neiti\" vastaa joka kerran ilkkuvan\nmoittivasti:\n\n    \"Jopa keksin kielastajan!\n    Kunp' on Tuoni tänne toisi,\n    Mana mailta siirteleisi,\n    Tuoni toisi tullessansa,\n    Manalainen matkassansa,\n    Tuonen hattu hartioilla,\n    Manan kintahat käessä...\n    Kun rauta Manalle saisi,\n    Teräs toisi Tuonelahan,\n    Verin vaattehet valuisi,\n    Hurmehin hurahteleisi...\n    Jos vesi Manalle saisi,\n    Aalto toisi Tuonelahan,\n    Vesin vaattehet valuisi,\n    Helmasi herahteleisi...\n    Jos tuli Manalle toisi,\n    Valkeainen Tuonelahan,\n    Oisi kutrit kärventynnä,\n    Partaki pahoin palanut.\"\n\nTuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että\neetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on\nkuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun,\njonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin,\nilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai\nmuuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista\nvaluu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat\nlaihat ja kalpeat.\n\nVäinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa\nkulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin\nloppumoitteesta näkyykin:\n\n    \"...Parempi sinun olisi\n    Palata omille maille;\n    Äijä on tänne tullehia,\n    Ei paljo palannehia.\"\n\nVäinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin\nvalittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina\npalaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja\nmediumeista -- kuten nykyään sanomme -- ylimpiin tietäjiin ja viisaihin\nsaakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan\noikein -- vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää:\n\"Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista,\nvaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä\nuskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta\nahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli\nlepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun\ntavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa\nvoi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti\nnoidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua\nhurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi\nvapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.\"[40]\n\nJa jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä\nkuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme\nsenkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä\nkasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin\nnoituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila\nnäet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta\nenemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja\nkasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon\nmieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus -- kuten\npaha omatunto nytkin -- synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa,\nkoska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut\nvielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää\nsitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin\ntuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut.\nVerrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin\nriippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan\nkiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli\nfyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä\nainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan\nja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat\npakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin,\njonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän\npahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja\nnoidat -- joita tietysti aina oli enemmistössä -- eivät muuta nähneet\nhaudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman\nvaltakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat\ntietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen\nsuuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle\nrahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli\nonnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet.\nNiinkuin sananlaskutkin sanovat:\n\n    Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.\n    Kuollut se on nukkunut.\n    Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin.\n    Tallella lapsi taivaassa.\n    Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen.\n    Päässyt kuollut vuorostansa.\n    Rauha eläville, lepo kuolleille.\n\n\n\n\n17.\n\nVÄINÄMÖISEN SOITTO.\n\n\nMusikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa\non Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon\nsäkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen\nkansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä\nvieras. \"Elottomatkin\" kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja\nyhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas\nsuuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden\nkanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä\nmuinaisuomalaisten \"luontoa elävöittävästä ja personoivasta\"\nkatsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan\nesitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan\nkoko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko\npitäessään kohtausta \"leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana\"[41]\nsanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä\nylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä\nosaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen\nhenkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin\nelävänä erittyy.\n\nVäinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä\ntietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä,\nhuimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään\nyksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332).\nJulius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: \"Yksityiset\nonnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki\najatuksensa ja tunteensa isänmaalle\" (eli \"yhteiselle asialle\", kuten\nRafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän -- Väinämöinen -- on miltei\nsaavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja\nikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:\n\n    ... Tehessä isän iloa,\n    Soitellessa Väinämöisen.\n\nHänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa\nkuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät\nkäsittivät -- miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun\nmaailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan\nsuurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei\nrajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä\npelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja\ntotuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen\nmyötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen,\nkuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta\nennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi\nihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla\nluottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan\nja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä\nkohtaan.\n\nTarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka\neläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:\n\n    ... Ei ollut sitä metsässä\n    Jalan neljän juoksevata,\n    Koivin koikkelehtavata,\n    Ku ei tullut kuulemahan,\n    Iloa imehtimähän...\n    Mi oli ilman lintujaki,\n    Kahen siiven sirkovia,\n    Ne tulivat tuiskutellen,\n    Kiiätellen kiirehtivät\n    Kunnioa kuulemahan,\n    Iloa imehtimähän...\n    Ei sitä oloista ollut,\n    Ei ollut ve'essäkänä,\n    Evän kuuen kulkevata,\n    Kalaparvea parasta,\n    Ku ei tullut kuulemahan,\n    Iloa imehtimähän.\n\nJa runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä:\noravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit,\njoutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret,\nahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän\nilosta ailahti.\n\nEikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? \"Katsokaa\", sanoo\nvanha suomalainen viisaus, \"muutamia eläinlajia olette te ihmiset\nkesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta\nmetsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan\ntaistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana\nvielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole\nsotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki\nhäntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä\nkesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.\" Ja todella tuntuu,\nniinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut\nsamaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut\nsanansa: \"Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten\n(poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden\nalle -- ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon\nvaraan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen\norjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me\ntiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina\ntähän asti.[43]\"\n\nEikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu\nantavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin\nkeskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä\nmailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia.\nIndiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei\nyksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät;\nmetsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja\nkäärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden\npaisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.\n\nJa miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen\ntuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka\nympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta\nkuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan\npyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari,\njotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran\nhänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi\nlentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen\nsanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti\nkääntyi lintujen puoleen ja sanoi: \"rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa\nnyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa\ntekin!\" Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon\nyläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus\noli saarnansa lopettanut.\n\nToinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään\nFransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki\nhirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan,\nkanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta\nodottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta\npelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi\nkättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun\nFransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: \"veli susi, miksikä näin olet\nvalinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät\nheidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä\nmenetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.\" Ja legenda\nkertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan...\n\nMutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat\nVäinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:\n\n    ... Petäjät piti iloa,\n    Kannot hyppi kankahilla.\n\nJa ikäänkuin samalla osottaakseen, ettei Väinämöisen soitto ollut mikään\nerikoinen sattuma eli satunnainen tapaus, vaan läpinäkyvänä lankana\nhänen silloisessa elämässään, Kalevala edelleen kertoo:\n\n    Kun hän kulki kuusikossa,\n    Vaelti petäjikössä,\n    Kuusoset kumartelihe,\n    Männyt mäellä kääntelihe,\n    Käpöset keolle vieri,\n    Havut juurelle hajosi.\n    Kun hän liikahti lehossa,\n    Tahi astahti aholla,\n    Lehot leikkiä pitivät,\n    Ahot ainoista iloa,\n    Kukat kulkivat kutuhun,\n    Vesat nuoret notkahteli.\n\nKasvikuntakin esitetään siis elävänä, tajuisena maailmana, joka osaa\ntuntea ja rakastaa, iloita ja surra. Ja vaikka me ihmiset yleensä vähän\ntunnemme kasvimaailman sieluelämää, vaikka monet meistä ovat valmiit\nnauramaan paljaalle otaksumalle, että kukat ja puut olisivat -- omalla\nalkuperäisellä tavallaan -- sielullisia olentoja, niin kysykäämmepä niiden\najatusta, jotka paljon ovat tekemisissä kasvien kanssa, puutarhurein,\nkukkien kasvattajain, huonekasvien hoitajain j.n.e., ja varmasti saamme\nkuulla, että eri puut ja eri kukat ovat eriluontoisia, että kasvit\nsaattavat olla hyvällä ja pahalla tuulella, että varsin hyvin tuntevat,\nrakastetaanko niitä vaiko ei j.n.e. Miksikä ihminen on kiintynyt\nsynnyinseutuunsa, miksi hän ikävöi siihen takaisin? Suomalaisessa\nluonteessa varsinkin elää syvällä kalvava koti-ikävä. Kun suomalainen on\nvieraalla maalla, kummittelee hänen mielessään kotoinen luonto, sen\nkuuset ja koivut, sen kummut ja kukkulat, sen järvet ja joet. \"Oma maa\nmansikka, muu maa mustikka.\" Tai niinkuin Kalevalassa sanotaan (7:\n285-288):\n\n    Parempi omalla maalla\n    Vetonenki virsun alta,\n    Kuin on maalla vierahalla\n    Kultamaljasta metonen.\n\nMistä tämä johtuu? Siitäkö yksin, että lapsuuden vaikutelmat ovat\nvoimakkaimmat? Ei siitä yksin. Lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaat,\nsillä sydän on puhdas ja ympäristölle altis, mutta rakkaus ei ole yksin\nihmisen puolella: luontokin lasta rakastaa. Meidän kiintymyksemme\nsynnyinseutuun riippuu yhtä paljon sen seudun rakkaudesta meihin kuin\nmeidän rakkaudestamme siihen. Tunteet ovat molemminpuolisia, ja meillä\nsuomalaisilla on synnynnäinen taipumus ymmärtää luontoa. Omassa\nrakkausluonnossamme on jotakin mykkää, sanoin selittämätöntä, joka\nvastaa puiden ja kasvien äänettömiä tunteita.\n\nAikain viisauden kannalta kasvikunta ei olekaan mikään tajuton\norganismi, vaan ikäänkuin suuri oppiluokka tajunnan\nkehitysjärjestelmässä. Luonnon valtakunnat kivikunnasta ylöspäin ovat\nmahtavia portaita, joita elävä tajunta hitaasti nousee ihmiseksi\nyletäkseen. Vasta ihmisen muodossa tajunta yksilöityy. Sitä ennen se\nilmenee laji- eli joukkotajuntana, tavotellen korkeimmissa eläimissä\npersonallista yksilöllisyyttä. Salatieteen kannalta on täten kieltämätön\ntosiseikka, että luonto on täynnä sielua ja tunnetta. Kun ajattelematon\npoika kulkee keppi kädessä piiskaten ruohoa ja kukkia, tallaten allensa\nmitä eteen sattuu, silloin luonto kärsii mykkää tuskaansa. Mutta kun\nelonleikkaaja syksyllä niittää tuleentuneen viljan, silloin vainiot\nilosta vavahtavat. Onhan ihminen kutsuttu ottamaan osaa luonnon suureen\nkasvatustyöhön. Mutta huonosti hän velvollisuutensa täyttää, jos hän\nsitä julmasti tai kylmästi tai välinpitämättömästi kohtelee. Ottakoon\nKalevalasta oppia jokainen suomalainen, minkälaiseen ihanaan suhteeseen\nhyvä ja hellä ihminen voi joutua rakastavaan, vaikka mykkään luontoon.\n\nEikä Kalevala syvässä luonnontuntemuksessaan pysähdy n.k. elolliseen\nluontoon: elotonkin on sille tajuinen ja tunteva, sekin iloitsee\nVäinämöisen, tietäjä-ihmisen mahtavasta soitosta. Kun hän ulkona soitti,\nniin\n\n    Vuoret loukkui, paaet paukkui,\n    Kaikki kalliot tärähti,\n    Kivet laikkui lainehilla,\n    Somerot vesillä souti.\n\nJa\n\n    Kun hän soitteli kotona,\n    Huonehessa honkaisessa,\n    Niin katot kajahtelivat,\n    Permannot pemahtelivat,\n    Laet lauloi, ukset ulvoi,\n    Kaikki ikkunat iloitsi,\n    Kiukoa kivinen liikkui,\n    Patsas patvinen pajahti.\n\nTämä kuvaus on esteettisesti niin luonnollinen, että tekisi mieli sanoa\nrunolaulajan vain tahtoneen osottaa, kuinka elottomatkin esineet omalla\ntavallaan ottavat osaa soiton synnyttämiin ääniaaltoihin. Mutta kun\ntuntee Kalevalan aatepiirin, tietää hyvin, että runo todella tarkottaa\nkallioiden ja kivien, kattojen ja permantojen, ikkunoiden ja ovien\nyhtyneen yhteiseen iloon. Okkultisesti katsoen tämmöinen näkökanta ei\nolekaan mikään hyppäys todellisuudesta ulos. Mitä edellä on sanottu\nkasvimaailmasta, pitää hieman muutettuna paikkansa elottomankin luonnon\nsuhteen. Kivikuntakin tuntee, vaikka hitaammin ja heikommin.\nElottomatkin esineet osaavat iloita ja rakastaa, vaikka ne suuremmassa\nmitassa kuin elävä luonto vain heijastavat sitä myötätuntoa ja\nhellyyttä, jota me olemme niihin upottaneet. Kuinka hienoilla siteillä\nsaatamme esim. kiintyä työ- ja huonekaluihimme, kirjoihimme,\ntaideteoksiimme, koko elottomaan kotiimme! Kun niistä pidämme hellää\nhuolta, hyväilemme ja puhuttelemme niitä, kohtelemme niitä kuin lapsia\ntai ystäviä, niin nekin ovat hyvällä ja kiitollisella mielellä,\nnäyttävät iloisilta ja hyväntuulisilta, palvelevat meitä mielellään,\nlohduttavat meitä, kun olemme alakuloisia, neuvovat meitä, kun olemme\nepäröivä. Minkä seurapiirin ihminen voi luoda itselleen kotinsa\n\"elottomista esineistä\"! Runoilijat tähän kykenevät, ja jokapäiväiset\nihmiset ovat tietämättömyydessään liian alttiit hymyilemään säälien\nhaaveilijoille.\n\nOvathan tiedemiehetkin jo havainneet, että metallit voivat väsyä, ja\njokainen ihminen tietää tämän kokemuksestaan. Ei kenenkään partaveitsi\nole aina yhtä hyvä, vaikka sitä säännöllisesti terotetaan; sillä on omat\ntuulensa. Partureilla kuuluukin olevan sananpartena: \"tämä veitsi on nyt\nväsynyt. Antaa sen levätä aikansa, niin se taas toimii erinomaisesti.\"\nMe kutsumme sitä väsymykseksi -- kukaties veitset itse tehdessään\npsykologisia tutkimuksia nimittävät ilmiötä toisella nimellä. Tosiasia\non vain, että metallit ovat milloin virkeitä, milloin väsyneitä.\n\nEntä koneet! Kysykäämme vain koneenkäyttäjiltä, ovatko koneet kuolleita\nkappaleita, niin saamme kuulla totuuden. \"Vai kuolleita! Eläviä ne ovat,\neläviä ja sangen oikullisia olentoja. Jos vieras minun koneeseeni\nkoskee, se heti pahastuu ja laskeikse epäkuntoon.\" Veturit rautateillä\nesim. ovat aina liitossa omien kuljettajiensa kanssa eivätkä siedä\nhenkilömuutoksia. Niidenkin täytyy silloin tällöin saada levätä, muuten\nkulkevat huonosti eivätkä jaksa vetää...\n\nIhmeellisen syvälle on Kalevala kurkistanut luonnon sieluelämään. Tämä\nselviää siitäkin, että muinaissuomalaiset tietäjät eivät ainoastaan ole\nnähneet sielua ja tajuntaa näkyväisessä luonnossa, vaan vielä havainneet\nnäkymättömässä sielumaailmassa elonilmauksia ja olentoja, joilla ei ole\nfyysillistä vastinetta ollenkaan. Materialisti pitää näitä paljaan\nmielikuvituksen tuotteina, mutta totuudenetsijä ei, sillä eläähän tänä\npäivänä ihmisiä, joille näkymättömän maailman asujaimet ovat yhtä\ntodellisia kuin näkyväisen.\n\nKalevalan runo luettelee näitä monenlaisia, ja kaikki ne kokoontuvat\nVäinämöisen ympärille hänen soittoansa kuuntelemaan.\n\n    Tapiolan tarkka ukko,\n    Itse Metsolan isäntä,\n    Ja kaikki Tapion kansa,\n    Sekä piiat jotta poiat\n    Kulki vuoren kukkulalle\n    Soittoa tajuamahan;\n    Itseki metsän emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo\n    Sinisukkahan siroikse,\n    Punapaulahan paneikse,\n    Loihe koivun konkelolle,\n    Lepän lengolle levahti\n    Kanteloista kuulemahan,\n    Soittoa tajuamahan...\n    Itse ilman Luonnottaret,\n    Ilman impyet ihanat\n    Iloa imehtelivät,\n    Kanteloista kuuntelivat,\n    Mikä ilman vempelellä,\n    Taivon kaarella kajotti,\n    Mikä pienen pilven päällä,\n    Rusoreunalla rehotti...\n    Tuo Kuutar korea impi,\n    Neiti Päivätär pätevä\n    Pitelivät pirtojansa,\n    Niisiänsä nostelivat,\n    Kultakangasta kutoivat,\n    Hope'ista helskyttivät\n    Äärellä punaisen pilven,\n    Pitkän kaaren kannikalla.\n    Kunpa saivat kuullaksensa\n    Tuon sorean soiton äänen,\n    Jo pääsi piosta pirta,\n    Suistui sukkula käestä,\n    Katkesihe kultarihmat,\n    Helkähti hopeaniiet...\n    Ahto aaltojen kuningas,\n    Ve'en ukko ruohoparta\n    Ve'en kalvolle veäikse,\n    Luikahaiksi lumpehelle,\n    Siinä kuunteli iloa...\n    Itseki ve'en emäntä,\n    Ve'en eukko ruokorinta\n    Jopa nousevi merestä,\n    Ja lapaikse lainehista...\n    Tuota ääntä kuulemahan,\n    Soitantoa Väinämöisen...\n    Se siihen sikein nukkui,\n    Vaipui maata vatsallehen\n    Kirjavan kiven selälle,\n    Paaen paksun pallealle.\n\nNämä ovat niitä maan, ilman, veden ja tulen haltioita, joiden\nolemassaolo sokean sivistyksen silmissä on satua, mutta joita\nmuinaissuomalainen viisaus tunsi yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen ja\naikojen kokemus, yhtä hyvin kuin keskiaikaisten satujen alkuperäiset\nlaatijat ja keskiaikaiset alkemistit ja salatieteilijät, jotka luonnon\nhaltioita kirjotuksissaan mainitsevat ja luokittelevat. Onhan Paracelsus\nnykyaikaisen lääketieteemme isä, olihan hän havaintojen tekijä ja\nmonessa suhteessa aivan nykyaikaisen tieteellinen katsantokannoiltaan;\nkuitenkin hän uskoi luonnonhenkiä olevan ja luettelee niitä neljä lajia\nkuten Kalevalakin: _gnoomit_ eli Tapion väet, jotka asuvat maassa,\n_sylfit_ eli Luonnottaret ja ilman immet, jotka asuvat ilmassa,\n_undiinit_ eli Ahdit ja Sotkottaret, jotka asuvat vedessä, ja\n_salamanderit_ eli Kuuttaret ja Päivättäret, jotka tulessa asuvat.\n\nMuinoin ihmiset elivät läheisemmässä suhteessa näidenkin näkymättömien\nolentojen kanssa kuin nykyään. Koska haltioilla on enemmän ja\nvälittömämpää valtaa luonnon ja luonnonvoimien yli kuin meillä\nihmisillä, on luonnollista, että kansat ja yksilöt ennen rukoilivat\nniiden apua, etsivät niiden suosiota, tekivät ystävyysliittoja niiden\nkanssa j.n.e. Koko se \"pelkoon ja tietämättömyyteen perustuva\nluonnonvoimain palvonta\", joksi tiedemiehemme nimittävät tätä\nesi-isäimme kaunista suhdetta haltioihin, saa tosiasiain valossa aivan\ntoisen värityksen. Pikemmin me nykyajan ihmislapset olemme tietämättömiä\nja taikauskoisia, jotka luulemme, että maapallo on luotu yksin meitä\nvarten emmekä näe, että tätä ihmeellistä kiertotähteä käyttävät kotinaan\nja koulunaan miljonat ja biljonat olennot, joilla ei ole mitään\nsuoranaista tekemistä meidän tuntemiemme luonnonvaltakuntain kanssa.\n\nEmme tässä yhteydessä tahdo puhua haltioista tarkemmin. Sen vain\ntahdomme sanoa, että Kalevalan veljellinen, demokratinen ja ylevä henki\nnäkyy mielestämme siinäkin, että se aina puhuessaan salaisen ja\nnäkymättämän maailman olennoista -- olkoot ne korkeita tai alhaisia\narvoasteeltaan -- esittää niitä perin tuttavallisesti ja luonnollisesti,\nihmisten vertaisina, kaikkien olentojen vertaisina, veljinä ja sisarina\nJumalan suuressa luomistossa.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nKALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA.\n\nOKKULTISPSYKOLOGINEN ELI KÄYTÄNNÖLLISSOTERIOLOGINEN AVAIN.\n\n\n\n\n18.\n\nTIEDON TIE.\n\n\nMysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina\novat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen\nkristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja\najatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja\nhaudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin\nporvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan\navaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu\njokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää\ntodelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle\nyhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman\nmoitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti\nsuoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on\nsentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri\njärjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen\nsyvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää\nymmärtäminen? miten minun on elettävä?\n\nToisin on laita esoteerisen moraalin. Se alkaa siitä, mihin eksoteerinen\nloppuu. Vasta silloin kun ihminen totuudenetsijänä kysyy, miten hänen on\nelettävä, vasta silloin tarjoo sisäinen siveysoppi hänelle kätensä,\nvasta silloin hän voi käsittää tietäjäin eetillisiä elämänneuvoja. Vasta\nsilloin kun ihminen sielunsa koko voimalla kaipaa totuuden tietoa, vasta\nsilloin hänen korvansa kuulee, kuinka mysterioviisaus kuiskaa:\ntodellinen inhimillinen siveys on henkistä kehitystä, tiedon kaidalla\ntiellä kulkemista.\n\nMatkan päämäärä on jumalallinen tieto elämän ja kuoleman, luonnon ja\nluomisen, näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, hyvän ja pahan\nmysterioista sekä tiedon kanssa käsi kädessä kulkeva jumalallinen\nrakkaus ja jumalallinen valta. Mutta miten tämä tieto on\nsaavutettavissa? Se ei ole mikään ulkoa opittava läksy, ei toisten\nopetuksista eikä paljaalla omalla ajattelemisella hankittava järjen\nvakaumus, vaan kokemukseen perustuva ja todella tieteellinen tieto.\nMillä tavalla siis tällainen tieto on hankittavissa esim. näkymättömistä\nmaailmoista ja kuolemantakaisista seikoista? Havaintoihinhan meidän\ntietämisemme yleensä perustuu. Havaintoja teemme aistiemme välityksellä;\nhavainnoista rakennamme itsellemme erilaisten psykologisten prosessien\nkautta mielikuvia, käsitteitä ja yleismielteitä. Minkälaisiin ja miten\ntehtyihin perustuu nyt yliaistillisen, yliluonnollisen ja jumalallisen\ntiedon hankinta?\n\nYmmärtääksemme tämän täytyy meidän vapautua muutamasta psykologisesta\nharhaluulosta ja samalla luoda itsellemme käsitys avaramman sielutieteen\nrikkaammista tietämismahdollisuuksista.\n\nPsykologia tekee eron ulko- ja sisäaistimusten välillä. Ulkoaistimuksia\nsynnyttävät ruumiin ulkopuolelta tulevat kiihottimet: näemme, kuulemme,\nhaistamme j.n.e. ympärillämme olevan maailman olioita ja tiloja.\nSisäaistimuksia synnyttävät ruumiin sisäpuolelta tulevat kiihottimet,\nesim. kemialliset muutokset ruumiissa: monenlaiset sisäiset aistimukset\naikaansaavat taas yhdessä esim. nälän, väsymyksen, virkeyden, kivun\ny.m.s. tunteet. Nämä aistimukset, jotka monella tavalla komplisoituvat\nja moninaistuvat, muodostavat nykyisen psykologian mukaan sielumme\nkokeilukentän niin sanoaksemme: ulkoaistimukset välittävät tietomme\nobjektiivisesta maailmasta, sisäaistimukset taas ilmituovat meille\nruumiimme subjektiivisen tilan ja värittävät käsitystämme\nulkomaailmasta.\n\nTämä on tietysti sinään totta ja erehdys on vain siinä, että nykyinen\nsielutiede luulee sisäaistimusten rajottuvan subjektiivisiin seikkoihin,\nettä toisin sanoen sisäaistimusten välityksellä emme voi tehdä\nmuunlaisia havaintoja kuin omaa ruumistamme koskevia. Tämä harhaluulo\njohtuu taas siitä, että tieteellinen psykologiamme tuntee fyysillisen\nruumiimme vain personallisen sieluelämämme asunnoksi niin sanoaksemme\neikä siksi makrokosmosta vastaavaksi mikrokosmilliseksi mysterioksi,\nmikä ruumiimme todellisuudessa on; ja siitä, että virallinen anatomiamme\nja fysiologiamme ei tunne ruumiimme hienoimpia, eetterimäisiä aineosia,\njotka muodostavat näkyväisen ruumiimme näkymättömän puoliskon, eikä siis\nniitä ominaisuuksia ja kehitysmahdollisuuksia, joita tässä\neetterihaahmossa piilee.\n\nJos sitä vastoin asetumme okkultisen fysiologian kannalle ja oletamme,\nettä ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin\ntarkoin määrättyä alaa fyysillisen kosmoksen sisäisessä koneistossa,\nymmärrämme à priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmoonisen\nkorrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän\nmakrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia\njälkimäisestä, olisi sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti\nenentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut.\n\nRuumiissamme kehittyisi ikäänkuin uusia aisteja, ja ruumis itse\nmuuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.\n\nTämä nyt ei ole mikään olettamus salatieteen kannalta. Kaikki tietäjät\ntuntevat tämän hypoteesin kokemusperäiseksi tosiasiaksi.\nMysterioviisauden moraali neuvoo juuri, miten totuudenetsijän tulee\nsisäisesti puhdistaa ja valmistaa itseään, että hänen oma\npersonallisuutensa kehittyisi tiedon saavuttamisen välineeksi. Sen\nmenetelmä perustuu siihen psykofysiologiseen tosiseikkaan, että\nruumiilliset ja sielulliset toiminnot kulkevat rinnatusten, ja se\nkäyttää hyväkseen sitä seikkaa, että ruumiillisiin toimintoihin voi\nvaikuttaa sielusta päin: herättäessämme itsessämme määrätyn tunteen\nesim. saamme aikaan määrätyn muutoksen ruumiimme tilassa. Esoteerinen\netiikka lähtee siitä kohdasta, että ihminen on kutsuttu olemaan itsensä\nherra, kasvattamaan ja hallitsemaan itseään. Sentähden se heti alussa\njulistaa: _procul profani_ -- pysykää loitolla te, jotka ette usko omaan\nvoimaanne.\n\nPäämäärään vieviä teitä on muodollisesti katsoen monta, vaikka ne\nhengessä ovat yhtä. Tavallaan jokaisen yksilön tulee kulkea omaa\ntietään, joka perustuu hänen inhimilliseen temperamentiinsa.\n\nVanhat suomalaisetkin tietäjät näkyvät tehneen jonkun verran eroa\nerilaatuisten temperamentien välillä, koska meillä Kalevalassa on\njälkikaikuja alkutaipaleilla ainakin kahdesta:\nLemminkäistemperamentista, joka on tunneihmiselle ominainen, ja\nIlmarisluonteesta, joka on järki ja toiminta-ihmisen temperamentia. Emme\npuhu erityisestä Väinämöisluonteesta, koska Väinämöinen edustaessaan\nihmisen tahtoa on kaikkien teiden takana. Mainitsimme jo edellä\npuhuessamme Logoksen kolminaisuudesta, Väinämöis-, Ilmaris- ja\nLemminkäisvoimista, että Väinämöisvoimat esiintyvät vasta myöhemmin\nihmiskunnan historiassa eli lähemmin määriteltynä vasta yksilöllisen\nihmisen esoteerisessa kehityksessä. Kalevalan kehityspsykologiaa\ntutkiessamme on meidän näin ollen muistettava, että samalla tutkimme\njuuri Väinämöisvoimien toimintaa. Väinämöinen esiintyykin yhtämittaa\ntässä jaksossa Kalevalan kertomuksessa. Vaikka esim. Ilmarinen on\nnäyttämöllä varsinaisena toimijana, esiintyy Väinämöinen alituiseen\nherättäjänä, innostajana, neuvonantajana ja lopputaipaleilla\ntoimijanakin.\n\nOn näet tullut tavaksi erottaa kaksi taivalta tiedon tiellä. Toinen on\nvalmistavan puhdistuksen, toinen tiedon hankkimisen. Puhdistuksen tiellä\nihminen virittää ruumiillista koneistoaan ainakin alkeelliseen\nkäyttökuntoon, jotta hän sitten varsinaisella tiellä voisi sitä käyttää\nja eteenpäin kehittää maailmaa tutkiessaan.\n\nKalevalakin tekee selvän eron näiden kahden taipaleen välillä.\nValmistavaa tietä se kuvaa _kosintaretkissä_, varsinaista tietä\n_samposikermässä_. Rafael Engelberg, joka suurella taidolla\nesteettispsykologiselta kannalta on syventynyt Kalevalan sisältöön, on\nhuomannut tämän kahtiajaon[45] ja kutsuu Kalevalan edellistä osaa (runot\n1-25) nimellä: \"Sampo menetetään Pohjolaan\", toista (runot 26-50)\nnimellä: \"Sampo taistellaan takaisin.\" Tietysti hänen jakoperusteensa on\ntoinen kuin meidän eikä hän ole osannut aavistaakaan, mitä Kalevala\nokkultisesti sisältää. Mutta koska hänen valitsemansa otsikot sangen\nsattuvasti kuvaavat salaisen tien kahta taivalta, tulimme asiasta\nmaininneeksi. Saattaa todella sanoa puhdistuksen tiestä, että sitä\nkulkiessa \"Sampo menetetään Pohjolaan.\" Sampo on okkultinen tieto ja\nvalta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että\nsalainen viisaus on olemassa, hän ikäänkuin takoo Sammon; Sammon hän\nkuitenkin heti menettää, mutta saapi Pohjan neidon, s.o. tietoa ja\nvaltaa hän ei saavuta, ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään\nPohjolaan: okkultinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen\nalkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin ja tieto ja\nvalta, joka on ruumiiseen kätkettynä, saatetaan päivän valoon.\n\nEtsiessämme Kalevalasta osviittoja elämän salaisista teistä avaamme\nrunojen sisällön erityisellä avaimella, n.k. okkultispsykologisella.\nOlemme jo ennen huomauttaneet siitä, ettemme saa odottaa ominaisnimillä\nja asioilla olevan ehdottomasti saman merkityksen, avattakoon runot\nmillä avaimella tahansa. Päinvastoin merkitys voi vaihtua ja merkityksiä\non useampia. Puhuessamme Kalevalan mysteriotiedoista käytimme\ntoisenlaisia avaimia, kosmillisia ja teogonisia. Tässä taas on kysymys\nyksilöllispsykologisesta asiasta, ja ominaisnimien merkitys muuttuu\navaimen mukaan. Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka edellisessä osassamme\nolivat jumalia, astuvat nyt ihmisinä maan päälle ja tarkottavat totuutta\nja salaista viisautta etsiviä vihkimyskokelaita. Väinämöinen taas, kuten\nhuomautimme, astuu nyt vasta näyttämölle jumalallisten Väinämöisvoimien\nedustajana ja voimme häntä ymmärtää ihmisen sisässä puhuvaksi\njumalalliseksi hengen ääneksi, mutta myös -- ja varsinkin tien\nalkutaipaleilla -- ihmisolennoksi (tietäjäksi, mestariksi), jossa\nVäinämöisvoimat ovat ruumistuneina.\n\n\n\n\n19.\n\nJOUKAHAINEN.\n\n\nEnnenkuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy\nhänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen. Hänen täytyy\nolla valmis antamaan itsensä lunnaiksi totuudelle. Tätä hengen lakia\nKalevala terottaa mieleemme kuvaamalla dramatisen vaikuttavasti,\nminkälainen sielumme tila ei saa olla. Kun sen kuvaus näin ollen on\nnegatiivinen, on se lähempänä jokapäiväistä elämää, realistisempi ja\ntutumpi, eikä jätä meitä minkäänlaiseen epätietoon siitä, minkälainen\ntotuudenetsijän sieluntila tulee olla. Kuvauksensa Kalevala antaa\nrunojensa runollisimmassa jaksossa: Aino-sikermässä, jossa on kaksi\nosaa: Joukahaisen kilpalaulanta ja Väinämöisen kosinta ynnä sitä\nseuraava Ainon itsemurha.\n\n    Olipa nuori Joukahainen,\n    Laiha poika Lappalainen,\n    Se kävi kylässä kerran,\n    Kuuli kummia sanoja,\n    Lauluja laeltavaksi,\n    Parempia pantavaksi\n    Noilla Väinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla,\n    Kuin mitä itseki tiesi,\n    Oli oppinut isolta.\n    Tuo tuosta kovin pahastui,\n    Kaiken aikansa kaehti\n    Väinämöistä laulajaksi,\n    Paremmaksi itseänsä...\n\nJa Joukahainen päättää lähteä \"voitteloille\" Väinämöisen kanssa\nhuolimatta vanhempainsa kielloista ja varotuksista. Hän valjastaa\ntulisen ruunansa kultaisen korjan eteen, istuu rekeen ja ajaa Väinölän\nahoille. Väinämöinen on niinikään ajelemassa, ja kolmantena päivänä\nJoukahainen ajaa vastatusten Väinämöisen kanssa, niin että aisa tarttuu\naisaan ja länget länkiin. Väinämöinen kysyy, kuka niin tuhmasti ajaa, ja\nJoukahainen vastaa: \"minä olen nuori Joukahainen, mutta kuka kurja sinä\nolet?\"\n\n    \"Kun liet nuori Joukahainen,\n    veäite syrjähän vähäisen,\n    Sie olet nuorempi minua!\"\n\nTähän huomautukseen Joukahainen vastaa: \"mitä miehen nuoruudesta, mutta\n\n    Kumpi on tieolta parempi,\n    Muistannalta mahtavampi,\n    Sep' on tiellä seisomahan,\n    Toinen tieltä siirtyköhön...\n\nja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!\"\n\nVäinämöinen ensin estelee -- \"mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen\nelänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut\" -- , mutta\nsuostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.\n\nJoukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m.\ntieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: \"lapsen tieto, naisen\nmuisti... Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!\"\n\nNyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta\nkun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet\nkiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu\nVäinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy,\nuhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää\nja rupeaa itse laulamaan.\n\n    Ei ole laulut lasten laulut,\n    Lasten laulut, naisten naurut,\n    Ne on partasuun urohon...\n\nJa huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.\nJoukahainen\n\n    Jaksoitteli jalkoansa,\n    Eipä jaksa jalka nousta,\n    Toki toistakin yritti,\n    Siin' oli kivinen kenkä...\n\nKuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan,\njota Joukahaisessa kuvataan: \"minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon\noppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja\nakademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani\nkaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on\nsaavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun -- ken\nsaattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?\" Ja kuitenkin tälle\nitsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo\nniin suopea, että se puhuu: \"älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on\nkorkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa\nviisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun\noppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan\ntoisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.\"\n\nTätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi\nkohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin\numpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu:\n\"jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja\nviisaampi -- kyllä sitten hänelle näytän.\" Sen oma luonto kuiskaa emona\nsille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa\nehkä olla ..., mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: \"näyttäköön\nelämä vain minulle!\"\n\nJa elämä näyttää. Väinämöinen tulee Joukahaisen tielle. Nöyryyttävinä\ntulevat uudet kokemukset nuorelle sielulle: suohon ne sen heittävät,\nsurujen, tuskan ja kärsimysten suohon. Mihin jäivät sen ylpeät tiedot,\nkun kohtalon rautakoura siihen rupesi? Maailma mustenee silmissä eikä\nkiintopistettä enää tunnu olevan. \"Mitä on elämä, mitä on ihminen? Onko\nJumalaa olemassakaan?\"\n\n    Jo nyt nuori Joukahainen\n    Jopa tiesi, jotta tunsi,\n    Tiesi tielle tullehensa,\n    Matkallen osannehensa,\n    Voittelohon, laulelohon\n    Kera vanhan Väinämöisen.\n\nJa silloin hädissään sielu nöyrtyy:\n\n    Oi on viisas Väinämöinen,\n    Tietäjä iänikuinen,\n    Pyörrytä pyhät sanasi,\n    Peräytä lausehesi,\n    Päästä tästä pälkähästä,\n    Tästä seikasta selitä,\n    Panenpa parahan makson,\n    Annan lunnahat lujimmat!\n\nNiin on ihmissielu valmis elämälle jotakin lupaamaan: \"minä ymmärrän\nnyt, että on olemassa tietoa, jota en ole saavuttanut, salaisuuksia,\njoita en ole ratkaissut, kykyjä, joista minulla ei ollut aavistusta. Kun\nvain pääsen takaisin entiseen onneeni ja tasapainooni, luovun mielelläni\njostakin, joka minulle on rakasta, mutta jota sinä, elämä, et soisi\nminulla olevan.\" Sielu on valmis luopumaan pikku nautinnoistaan ja\nkäymään käsiksi omaan elämäänsä vakavammalla tavalla.\n\nMutta elämä ei huoli sielun pikku synneistä, ei synneistä eikä hyveistä.\nVäinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle suohon.\n\n    Oi on viisas Väinämöinen,\n    Tietäjä iänikuinen...\n    Kun pyörrät pyhät sanasi,\n    Luovuttelet luottehesi,\n    Annan Aino siskoseni,\n    Lainoan emoni lapsen\n    Sulle...\n\n\"Minä annan ainoan siskoni, toisen puolen itsestäni, annan sinulle\nitseni!\" Ja silloin totuuden henki vastaa: \"nyt valitsit oikein; nyt\nteit oikean päätöksen. Sinut minä tahdon, sinut itsesi, että saisin\nsinua kasvattaa ja kehittää itseni auttajaksi, viisauteni perijäksi.\"\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    Ihastui iki hyväksi,\n    Kun sai neion Joukahaisen\n    Vanhan päivänsä varaksi.\n\nJoukahainen pääsi pälkähästä, sielu vapahtui ahdinkotilastaan ja elämän\nVäinämöisääni lakkasi kuulumasta. Taas oli sielu oma itsensä -- eikä\nkuitenkaan oma entinen itsensä. Se oli kokenut, se oli kokenut ja nyt\nelämä siltä jotain odotti. \"Olen nähnyt vilaukselta elämän majesteetin\nja heikkouteni hetkenä lupasin sille itseni. Nyt minun täytyy itseni\nmuuttaa, nyt täytyy minun pyhittää paras itseni totuuden palvelukseen...\nVoi minua.\"\n\nJa Joukahaissielun nuoruus ja kokemattomuus kuvastuu siinä, että se\n\n    Läksi mielellä pahalla,\n    Syämmellä synkeällä\n    Luoksi armahan emonsa,\n    Tykö valtavanhempansa...\n\nTämä näytelmä ei ole yhden elämän näytelmä. Monessa ruumistuksessa\nihmissielu saattaa viipyä Joukahaistilassa.\n\n\n\n\n20.\n\nAINO.\n\n\nAino on Joukahaissielun paras ja hienoin puoli, sitä lapsellista\navuttomuutta, sitä neitseellistä tuoksua, mikä piilee syvällä joka\nihmissielun pinnan alla...\n\nNyt taiteellisesti herkkä lukija pudistaa päätään: \"kuinka Kalevalan\nAinoa ruvetaan vertauskuvallisesti selittämään -- tuota ihmeen\nluonnollista, runollisen viehättävää Aino-tarua! Sehän on ote elävästä\nelämästä, taideteos, eikä mikään symbolisoiva myytti. Etevimmät\nrunoilijamme ja taiteilijamme ovat siitä saaneet aiheita luomuksiinsa,\nja Kalevalan Aino, tuo elävä todistus Suomen kansan kehittyneestä\nkaunotunteesta, etsii vertaistaan maailman kirjallisuudesta.\"\n\nYhdymme sydämestämme tähän lausuntoon, sillä mekin ihailemme tuota\nnuorta viatonta tyttöä, jonka sielussa rakkaus ei vielä ollut herännyt,\nmutta joka pani niin paljon arvoa omalle runolliselle käsitykselleen\nluonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui\nelämästään kuin möi itsensä.\n\nJa kuitenkin on Aino-runossa eräs piirre, joka meitä ei esteetisesti\nkoskaan ole tyydyttänyt. Se piirre on Väinämöisen esiintyminen kosijana.\nJos runo tahtoi kuvata Ainoa ja tuoda esiin hänen luonteensa\nerikoisuudet, miksi se valitsi Väinämöisen kosijaksi? Olisihan siihen\nkelvannut kuka tahansa toinen Ainolle vastenmielinen ja hänen äidilleen\nmieluinen kosija. Miksi piti asettaa Väinämöinen, vakaa vanha viisas,\ntietäjä iänikuinen, tuohon mahdottomaan tilanteeseen, joka saattoi hänet\nsäälittäväksi, jopa naurunalaiseksi? Miksi -- ellei siinä piile tarkotus\ntakana. Ja Aino-episodin liittyminen välittömästi Joukahaisen\nkilpalaulantaan osottaa, että Aino-tarullakin on oma tarkotuksensa...\n\nAinossa rohkenemme sentähden nähdä, kuten sanottu, Joukahaissielun\nkaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä\nVäinämöinen pikemmin edustaa, vaan kaunein puoli hänen\npersonallisuudestaan.\n\nJoukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt\nelämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se\nviisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin\nse viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.\n\n    Sisar nuoren Joukahaisen\n    Itse itkullen apeutui,\n    Itki päivän, itki toisen,\n    Poikkipuolin portahalla,\n    Itki suuresta surusta,\n    Apeasta miel'alasta.\n\nMutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen\nkehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä\ntulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo:\nkoko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät.\nSisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja\nsuret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa\nuudessakin.\n\nMutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen\nmielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille\ntyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se\nkatselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja\nhyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden\nkolkko ääni sille puhuu:\n\n    Eläpä muille, neiti nuori,\n    Kun minulle, neiti nuori,\n    Kanna kaulan helmilöitä,\n    Rinnan ristiä rakenna,\n    Pane päätä palmikolle,\n    Sio silkillä hivusta!\n\nSilloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään\neikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut\nihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on\nvalmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:\n\n    \"En sinulle enkä muille\n    Kanna rinnan ristilöitä,\n    Päätä silkillä sitaise,\n    Huoli en haahen haljakoista,\n    Vehnän viploista valita,\n    Asun kaioissa sovissa,\n    Kasvan leivän kannikoissa\n    Tykönä hyvän isoni,\n    Kanssa armahan emoni.\"\n    Riisti ristin rinnaltansa,\n    Sormukset on sormestansa,\n    Helmet kaulasta karisti,\n    Punalangat päänsä päältä,\n    Jätti maalle maan hyviksi,\n    Meni itkien kotihin,\n    Kallotellen kartanolle...\n\nHuomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton\nilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet.\nElämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä,\nsisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla\nrakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa\npalvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen.\nMutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten\nmuodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja\npientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti\nkatsoen, -- ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja\ntyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos\ntoisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin\nitseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he\ntyöskentelisivät? Totuutta eivät tunne, korkeampi itse on heille vieras.\nKetä ja mitä he palvelisivat? Heidän sielunsa vaeltaa Aino-tuskien\nristiriidassa. He peittelevät itseltään ja toisilta, kuinka heidän\nlaitansa on. Ainoastaan yksin ollen he omalle ruumiilleen tunnustavat\ntotuuden: \"minun sieluni on rikki revitty ja onneton. En tiedä, mitä\ntahdon, enkä tahdo, mitä minun pitäisi. Jumala sanoi: palvele minua!,\nmutta miten häntä voisin palvella? En häntä tunne, en häntä rakasta.\nElämäni on kuollut.\"\n\nUusi viehätys pitäisi tulla heidän elämäänsä, ettei heidän kävisi\nniinkuin Ainon. Onnelliset he, jos heillä on joku omainen, joku ystävä,\njota voivat rakastaa -- niin, jota voivat oppia rakastamaan ja\npalvelemaan. Sillä tie talangista nerouteen on pitkä. Se on se tie, jota\nAino ei jaksanut kulkea, vaikka hänen luontonsa sitä hänelle neuvoi.\n\n    \"Elä itke tyttäreni,\n    Nuorna saamani nureksi!\n    Syö vuosi suloa voita,\n    Tulet muita vuolahampi,\n    Toinen syö sianlihoa,\n    Tulet muita sirkeämpi,\n    Kolmas kuorekokkaroita,\n    Tulet muita kaunihimpi;\n    Astu aittahan mäelle,\n    Aukaise parahin aitta,\n    Siell' on arkku arkun päällä,\n    Lipas lippahan lomassa,\n    Aukaise parahin arkku,\n    Kansi kirjo kimmahuta,\n    Siin' on kuusi kultavyötä,\n    Seitsemän sinihamoista,\n    Ne on Kuuttaren kutomat,\n    Päivättären päättelemät.\"\n\nNäin puhuu emo Ainolle, ruumiin vaisto sielulle. \"Mikset ole rohkea? Jos\nnyt jätät vanhat unelmasi, jos uskaliaasti otat tuon askeleen pois\nomasta itsekkyydestäsi, niin odottaa sinua suuri tulevaisuus. Luuletko,\nettei minulla ole mitään kätkössä sinua varten? Oi, mitä nuo sinun\ntähänastiset kykysi ja lahjasi ovat verrattuina niihin, joita vielä\nminulta saat! Minun salaisissa kätköissäni piilevät kaikki\nmahdollisuudet. Silloin kun minä kasvoin ja kehityin ja sinä et vielä\nollut asuntoasi minuun ottanut, antoivat jumalat minulle lahjaksi kaikki\nomat salaisuutensa ja ihanuutensa. Ne minä sinulle annan, ne ovat kaikki\nsinun käytettävinäsi, kun vain rupeat niitä etsimään. Nouse siis, käy\ntyöhön ja ole rohkea.\"\n\nMutta Ainosielu ei kuuntele omaa vaistoaan. Se mieluummin elää\nunelmissaan. Se ei heikkoudestaan tahdo tietää, ei voimansa\nmahdollisuuksista. Se filosofoi omalla tavallaan, -- ja suuripiirteisen\nsuvaitsevainen ja lempeä on Kalevalan viisaus: ei moitteen sanaa.\nPäinvastoin: Ainotilan omituinen runollisuus ja viehkeys pääsee\nKalevalan kuvauksessa täyteen oikeuteensa.\n\n    Ei tytär totellut tuota,\n    Ei kuullut emon sanoja,\n    Meni itkien pihalle,\n    Kaihoellen kartanolle,\n    Sanovi sanalla tuolla,\n    Lausui tuolla lausehella:\n    \"Miten on mieli miekkoisien,\n    Autuaallisten ajatus?\n    Niinp' on mieli miekkoisien,\n    Autuaallisten ajatus,\n    Kuin on vellova vetonen,\n    Eli aalto altahassa;\n    Mitenpä poloisten mieli,\n    Kuten allien ajatus?\n    Niinpä on poloisten mieli,\n    Niinpä allien ajatus,\n    Kuin on hanki harjan alla,\n    Vesi kaivossa syvässä...\n    Parempi minun olisi,\n    Parempi olisi ollut\n    Syntymättä, kasvamatta,\n    Suureksi sukeumatta,\n    Näille päiville pahoille,\n    Ilmoille ilottomille;\n    Oisin kuollut kuusiöisnä,\n    Kaonnut kaheksanöisnä...\"\n\nJa Ainon personallinen suuruus on siinä, että hän mieluummin kuolee...\n\nItsestään nousee nyt mieleen muisto toisesta nuoresta tytöstä, joka ei\nkieltäytynyt menemästä vanhalle miehelle: Mariasta, joka meni Joosefille\nja synnytti Jeesuksen.\n\nMutta ihmissielun Mariatila onkin korkea ja ylhäinen. Oi kuinka etäällä\nse on Ainosta!\n\nAino-legendan nojalla voimme kuitenkin muodostaa itsellemme kuvan\nsalaisen totuuden etsimisen ehdoista. Totuutta ei saa etsiä ylpeydellä\nniinkuin Joukahainen, ettei sitä lähestyisi pelolla niinkuin Aino.\nNöyrällä mielellä ja puhtaalla sydämellä on totuutta etsittävä,\nrakkaudella on sitä lähestyttävä, rakkaudella ja antaumuksella.\n\n\n\n\n21.\n\nLEMMINKÄINEN.\n\n\nLemminkäinen on nyt siis totuuden etsijä.\n\nHän on tunteellinen ja kuohuileva idealisti luonteenlaadultaan. Ainakin\nvanhemmissa ruumistuksissaan hän on ollut intohimoinen rakastaja, jopa\nrakastelija. Vähitellen on hänen sielussaan muodostunut ihanne\nuskollisesta rakkaudesta, rakkaudesta, joka ei petä, ei epäile ja jonka\nsana on ehdottomasti luotettava, -- ja rakkauden esineestä, joka ei\nkyllästyttäisi, ei väsyttäisi, vaan aina tuoreudellaan viehättäisi.\nSemmoinen rakastettu ja semmoinen rakkaus puhdistaisi ja kasvattaisi,\nsaisi ihmisen vapaudessaan nousemaan! Ja Kyllikin kanssa reessä\najaessaan talvisen taivaan alla Lemminkäinen luulee saavuttaneensa\nrakkautensa ihanteen:\n\n    Siitä vannoivat valansa,\n    Laativat ikilupansa\n    Eessä julkisen Jumalan,\n    Alla kasvon kaikkivallan,\n    Ei Ahin sotia käyä,\n    Eikä Kyllikin kyleä.\n\nKuinka katkera sitten on pettymys, kun todellisuus ei vastaa ihannetta:\nLemminkäinen piti valansa, Kyllikki söi omansa. Pettymys on näennäisesti\npieni, mutta sisäisesti ratkaiseva. Lemminkäisen usko ja luottamus on\nmennyt. Selittelyt, anteeksipyynnöt eivät mitään auta. Sotaan lähtee nyt\nLemminkäinen; vanha luonto on noussut, mutta miehekkäämpänä,\npäättäväisempänä.\n\nEikä se sota ole enää tavallista sotaa. Ei se tapahdu aineen himosta:\n\n    \"Jos markan soasta saanen,\n    Parempana tuon pitelen,\n    Kun kaikki kotoiset kullat,\n    Auran nostamat hopeat.\"\n\nSe on taistelua ihanteen puolesta, sillä Lemminkäinen on ihmeitä kuullut\nja ihmeitä aavistaa:\n\n    \"Mieleni minun tekevi,\n    Aivoni ajattelevi,\n    Itse korvin kuullakseni,\n    Nähä näillä silmilläni,\n    Onko neittä Pohjolassa,\n    Piikoa Pimentolassa,\n    Jok' ei suostu sulhosihin,\n    Mielly miehi'in hyvihin.\"\n\nLemminkäinen on kuullut viisaitten väittävän ja hänen oma olemuksensa\nhänelle kuiskaa, että rakkauden kaiho on pohjaltaan Itsen etsimistä:\n\"niin kauankuin et ymmärrä etsiä Itseä itsestäsi, etsit sitä toisista,\nja pettymyksien kautta kulkee tiesi. Lakkaa siis toisiin uskomasta ja\nala uskoa Itseesi. Kun löydät Itsesi, löydät iankaikkisen rakkauden.\"\nTämä Itse on Pohjan tyttö, joka ruumiin kätkössä asuu.\n\nLemminkäissielu on aikoja sitten jättänyt Aino-tilansa arkuuksineen ja\nepäilyksineen. Se ei kaipaa kehotusta eikä kannustusta emoltaan eli\nruumiiltaan. Päinvastoin ruumis kieltää ja varottelee: \"matkalla on\nmonta vaaraa, ja kuinka sinä, poikani, ilman tietoa ja taitoa uskallat\nPohjolaan yrittää\" (12: 129-142). Mutta Lemminkäinen ei hetkeksikään\nepäröi. Hän tietää, ettei rauhaa eikä onnea ole hänellä enää elämässä:\nnyt tai ei koskaan on Itse etsittävä, on totuus tiedettävä. Ja hän\nvarustaikse matkalle.\n\nMuistakaamme: tämä matka ei ole maallista matkaa; se on oman itsensä\ntutkimista, se on omaan olemukseensa syventymistä, se on ikuisen elämän\netsimistä omasta itsestään. Hyvin varustettu on etsijä oleva: rehellinen\nja vilpitön itsensä edessä, totuuden rautapaitaan puettu ja suorien\nsanojen tuliteräiseen miekkaan. Tuntea hänen täytyy, mitä vanhat ovat\nneuvoneet, mitä entiset etsijät ovat opettaneet, ettei hän harhoihin ja\nvalheisiin sortuisi. Ja ken häntä työssään tukisi, ken hädässä auttaisi,\nken voiman antaisi, ellei Jumala itse, taatto vanha taivahinen! Jumalan\npuoleen kääntyy hänen ajatuksensa ja rukouksensa viimeiseksi ennen\nmatkalle lähtöä (12: 217-296).\n\nJa matka Pohjolaan alkaa. Kahdessa talossa käy Lemminkäinen (12:\n311-368), ennenkuin määräpaikkaan saapuu. Kun hän ensimäisessä talossa\nkysyy, joko siinä hänen matkansa loppuisi, vastaa \"lapsi lattialta,\npoika portahan nenästä\", ettei ole siinä talossa hänen rinnuksensa\nriisujaa.\n\nMikä tämä talo on? Se on totuuden etsijän päivätajunta. \"Voinko tällä\njokapäiväisellä tajunnallani nähdä ja käsittää korkeampaa itseäni? Onko\njärkeni niin valistunut, että se siihen pystyy?\" \"Ei, ei\", vastaa\nkokemus, \"minä olen vain lapsi vielä ja minun ymmärrykseni on lapsen\nymmärrystä. Et löydä totuutta, jos nyt jo rupeat minuun turvaamaan.\"\n\nJa matka käy toiseen taloon. \"Onko tässä rinnukseni riisujaa?\" kysyy\nLemminkäinen. Ja akka kiukaalta vastaa: \"kyllä tässä talossa on niitä\nvaikka satoja. Saat semmoisen kyydin, että olet kotona ennen\nauringonlaskua.\"\n\nTämä toinen talo on mielikuvituksen unitajunta. \"Eikö etsijä voi löytää\nkorkeamman minänsä unista ja ilmestyksistä? Kolmannen osan elämäänsä hän\nviettää unien maailmassa, hänen tajuntansa siirtyy toiseen ympäristöön,\najatuksille ja tunteille herkempään ja alttiimpaan maailmaan, miksei\nsitä tutkimalla voisi saada itsestään kiinni? Hukkaan mennyttä se\nolotila muuten olisi, ja kertovathan tietäjät, kuinka paljon oppia siitä\nmaailmasta voi ammentaa!\" \"Ei vielä, ei vielä\", vastaa kokemus, \"etkö\nsinä näe, että minä olen vanha noita-akka? Mitä sinä vielä olet tässä\nmaailmassa kokenut? Kaikkea turhaa ja kaikkea rumaa. Jos\npäivätajunnassasi olet itsesi itseltäsi salannut, niin unitajunnassasi\nolet vapaasti ollut oma alempi itsesi. Katso, minkälainen minä olen:\nsemmoiseksi olet minut luonut. Ja sinä luulet, että minusta voisi tulla\nkorkeampi itsesi, Pohjan ihana immyt! Erehdyt, erehdyt. Saat nähdä\nvaikka satoja harhakuvia -- kyllä niitä täällä on -- mutta totuutta et.\" Ja\noikein tekee etsijä päätellessään:\n\n    \"Oisi akka ammuttava,\n    Koukkuleuka kolkattava.\"\n\nVasta nyt tulee vastaan Pohjola. Salaa pitää Lemminkäisen tupaan päästä,\nloitsulla on koiralta suu tukittava, ja pihalle tultuansa Lemminkäinen\n\n    Lyöpi maata ruoskallansa,\n    Utu nousi ruoskan tiestä,\n    Mies pieni u'un seassa;\n    Sepä riisui rinnuksia,\n    Sepä aisoja alenti.\n\nNyt Lemminkäinen salaa kuuntelee ja kurkistaa tupaan. Tupa on täynnä\nlaulajia, soittajia ja tietäjiä, jotka \"Hiien virttä vinguttavat\".\nSilloin Lemminkäinen astuu tupaan läpi seinän. Pohjan akka itse kulkee\nlattialla ja ihmettelee, kuinka vieras on sisään tullut \"haukkujan\nhavaitsematta\". Lemminkäinen selittää, että hänkin on tietäjä, ja rupeaa\nlaulamaan ja loihtimaan. Hänen laulunsa on niin voimakas, hänen\nloitsunsa niin mahtava, että tupa väestä puhdistuu, ainoastaan\nmärkähattu karjanpaimen jää, sillä häneen Lemminkäinen ei viitsi koskea.\nJa tämän voimannäytteen perästä laulaja pyytää Pohjan akkaa tuomaan\nhänelle tyttärensä.\n\nMikä on nyt tämä kolmas talo? Se on ihmistajunnan salattu puoli, milloin\nali-, milloin ylitajunnaksi kutsuttu. Se on sisäisten aistimusten suuri\nja tutkimaton maailma. Se on Pohjola, jonka kätköissä on immyt ihana,\netsijän korkeampi itse. Odottamatta ja äkkiarvaamatta on\nLemminkäissielun tajunta haltiotilassa joutunut kosketukseen tämän\nsalaisen maailman kanssa. Hänen ulkonaiset aistimensa ovat\nhorroksissa -- koira ei hauku -- ja eri tajuntatiloja erottava sumu nousee\nkuin piiskanlyönnillä hänen eteensä. Mutta vaikka hänen kokemuksensa on\nvasta-alkajan -- kuin pieni mies, -- hän tietää nyt joutuneensa oikeaan\npaikkaan -- rinnukset riisutaan. Hän on ennen voittanut materialistisen\nvalvejärkensä ja niinikään haaveellisen ja epäluotettavan\nuniymmärryksensä, ja nyt hänen käytettävänään on kirkkaampi järki,\nterävämpi katse, selvänäköisempi silmä. Hän kokee sitä tajuntaa, jossa\nkorkeampi minä piilee, vaikkei hän tämän katsetta vielä kohtaa. Ja hän\nnäkee, että siinä tajunnassa piilee paljon tietoa, että sillä on\nmenneisyyttä takanaan, vaikka sitä vielä hallitsee sama Pohjan akka\nharvahammas, joka oli toisessakin tajunnassa. Tämä aikakausien luoma\ninhimillinen pahuus ja tietämättömyys, jonka huostaan hän on ruumiinsa\nheittänyt, se nyt kohtaa rohkeata etsijää ikäänkuin kysyen, mitä hänellä\ntäällä on tekemistä. Ja silloin osottaa etsijä, että hän on oikealla\ntolalla, että hän on oikeasta päästä alottanut. Hän ei säpsähdä eikä\npelästy. Koko sielunsa voiman hän kerää yhteen ja laulaa ilmi ikuisen\nkaipuunsa. Mahtava on hänen laulunsa. \"Minä olen ihminen, minä olen se\nmikä minä olen. Pois kaikki heikkous, epäröiminen, synti!\" Koko hänen\ntajuntansa puhdistuu. Hiiden väki poistuu. Paha häipyy hänen\nmuististaan. Sankarina hän siinä seisoo, voittajana, tietäjänä. Mitä hän\ntuosta yhdestä raukasta välittää? Mikä se alhainen pahe on? Ei hän\nsemmoista itsessään muistakaan. Halveksittava se on, ylenkatsottava.\nPois hän inhoten siitä silmänsä kääntää. Ja voitonvarmana hän\nhurmostilassaan huudahtaa: nyt itseni nähdä tahdon.\n\n\n\n\n22.\n\nILMARINEN.\n\n\nMutta Ilmarinen on myös totuudenetsijäsielu, vaikka hänen itsetietoinen\netsimishalunsa herää myöhemmin kuin Lemminkäisen. Hän on toiminnan ja\nterveen järjen mies, realisti, vapaa tunteellisuudesta ja\nturhamaisuudesta. Hänen ilonsa on aina ollut tehdä työtä, ja hänen jalo\nkunnianhimonsa tehdä hyvää työtä. Muita ihanteita hänellä ei ole ja\nsentähden hän onkin vailla omaa initiatiivia; ulkoapäin on häntä\nyllytettävä uusiin yrityksiin, vaan silloin hän osottautuukin\nkunnolliseksi ja kykeneväksi.\n\nKoittaapa vihdoin hänelle kohtalon päivä. Väinämöinen saapuu hänen\nluokseen ja kertoo siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa meidän\nkuolematon itsemme asuu:\n\n    \"Onp' on neiti Pohjolassa,\n    Impi kylmässä kylässä,\n    Jok' ei suostu sulhosihin,\n    Mielly miehi'in hyvihin,\n    Kiitti puoli Pohjan maata,\n    Kun onpi kovin korea:\n    Kuuhut paistoi kulmaluilta,\n    Päivä rinnoilta risoitti,\n    Otavainen olkapäiltä,\n    Seitsentähtinen selältä.\"\n\nJa sitten hän kehottaa Ilmarista neittä noutamaan:\n\n    \"Kun saatat takoa sammon,\n    Kirjokannen kirjaella,\n    Niin saat neion palkastasi,\n    Työstäsi tytön ihanan.\"\n\nVäinämöinen tässä viittaa Sammon takomiseen, ja me ymmärrämme, että\nsillä lausetavalla on nyt personallisempi merkitys, kun luemme Kalevalaa\nokkultispsykologisella avaimella, ja myöhemmin tulemme seikkaperäisesti\nselvittämään, mitä Sammolla tarkotetaan ihmisen salaisessa kehityksessä.\nTässä yhteydessä, josta nyt on puhe, Sammon takominen selvästi\nmerkitsee, että kykenee itse omin neuvoin irtaantumaan päivätajunnastaan\nja tietoisesti siirtymään sisätajunnan maailmaan. Lemminkäinen ei tähän\nkyennyt. Hänen tajuntansa nousi haltioihinsa itsestään ja äkkiarvaamatta\n(kuten aina alussa käykin). Kykeneekö nyt siihen Ilmarinen? Tuskin,\nrunosta päättäen. Mutta Ilmarinen on kuullut, että asia on vaarallista\nlaatua, että ihmisen voi käydä hullusti, jos hän tajuntansa\nsalamaailmoihin yrittää. Sentähden hän ei tunne halua lähteä Pohjan\nneittä kosimaan, vaan vastaa melkein pilkallisesti Väinämöiselle:\n\n    \"Ohoh vanha Väinämöinen,\n    Joko sie minun lupasit\n    Pimeähän Pohjolahan\n    Oman pääsi päästimeksi,\n    Itsesi lunastimeksi!\n    En sinä pitkänä ikänä,\n    Kuuna kullan valkeana\n    Lähe Pohjolan tuville,\n    Sariolan salvoksille,\n    Miesten syöjille sioille,\n    Urosten upottajille.\"\n\nMutta Väinämöinen ei hellitä. Sillä hänen kauttansa toimii Ilmarisen\nkohtalo. Hän ikäänkuin kääntää puheen muuanne ja herättää Ilmarisen\nuteliaisuuden:\n\n    \"Viel' on kumma toinen kumma,\n    Onp' on kuusi kukkalatva,\n    Kukkalatva, kultalehvä\n    Osmon pellon pientarella;\n    Kuuhut latvassa kumotti,\n    Oksilla otava seisoi.\"\n\nKun Ilmarinen ei ota tätä uskoakseen, ryhtyy Väinämöinen todisteluihin\nja panee liikkeelle toisen mielikuvituksen. Saatuaan täten Ilmarisen\ntajunnan ja huomion keskitetyksi ja samalla käteensä on tietäjän\nverrattain helppo \"pyörremyrskyn avulla\" siirtää se hetkeksi pois\nfyysillisestä ympäristöstä sisäiseen maailmaan. Kun Ilmarinen sitten\nselviää ja tulee tajuihinsa, huomaa hän olevansa Pohjolan pihalla. Hänen\non käynyt samoinkuin Lemminkäisen: koirat eivät ole haukkuneet. Louhi\ntulee vastaan ja ihmettelee, kuka hän on, jota eivät koirat hauku, ja\nIlmarinen, joka on sangen ällistynyt ja hämillään, ei osaa muuta vastata\nkuin ettei hän ole tänne tullutkaan koirien haukuttavaksi. Mutta kun\nkeskustelussa selviää, kuka Ilmarinen on, ja Louhi häntä kohtelee\nkunnioittavasti, palaa Ilmarisen itseluottamus ja itsetietoisuus ja hän\nilmottaa kyllä osaavansa takoa Sammon. On aivankuin Ilmarinen ajattelisi\nitsekseen: jollei Sammon taonta ole tämän vaikeampaa, niin kyllä minä\ntähän pystyn.\n\nJa hän sai nähdä Pohjan tytön.\n\nHuomaamme eron Ilmarisen ja Lemminkäisen välillä. Lemminkäinen on\ntulisielu, hän etsii kiihkolla, hän tempaa väkivallalla itselleen\ntaivaan, hän tahtoo ja himoitsee ja kompastuu omaan\nvalmistumattomuuteensa. Ilmarinen taas on kylmä, hän on luonnostaan\nepäitsekkäämpi, hän ei pyydä itselleen mitä ei tiedä ansainneensa, ja\nsentähden kohtalo pitää huolen siitä, että hän ajallaan saa, mitä\nhänelle tulemaan pitää.\n\nEihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että\nIlmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen\noli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti\nitselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden\nhän -- Lemminkäinen -- ei osannut sitä pitää. Että Ilmarinen henkisesti\nkatsoen oli valmistunut uutta kokemusta vastaanottamaan, näkyy siitäkin,\nettä vaikkei hän päivätajunnassaan takonut Sampoa, hän kuitenkin\nhaltiotilassaan oli sen tekevinään. Tajuntansa salatilassa ollen hän\njärkiperäisesti selvittää itselleen, mikä avain on sisäaistimusten\nmaailmaan, mutta hän ei tuo sitä tietoa yli päivätajuntaansa. Kun hänen\nherätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen\nmuistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on,\nmukana hänellä sitä ei ole. (18: 495-510).\n\nEi Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on\nsamassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja\nmoneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa.\nVasta myöhemmin hänessä herää kaiho uudelleen eloon -- se kaiho, joka ei\nvoi sammua, ennenkuin päämäärä on voitettu ja korkeampi itse\nlöydetty, -- ja silloin hän omasta halustaan lähtee Pohjan neitiä\nkosimaan. Mutta vaikka hänen onnistuukin päästä Pohjolaan, ei silti\nihana impi heti suostu hänelle tulemaan. \"Suorita ensin ansiotyöt, että\nnäen, rakastatko minua.\" \"Ansiotyöt\" ovat okkultiskäytännöllisesti\nkatsoen tavallaan samaa kuin Sammon takomisen oppimista. Mutta niillä on\nsamalla laajempi ja monipuolisempi tarkotus. Ennenkuin näet korkeampi\nminä suostuu tekemään ikuisen liiton alemman kanssa, täytyy alemman\nvalmistamalla ja puhdistamalla itseään osottaa ja todistaa, että se\ntulee liittoa pyhänä pitämään. Samaa vaaditaan Ilmariselta kuin\nLemminkäiseltä!\n\nOn kuitenkin huomattava, että Ilmarinen se ansiotyöt suorittaa.\nAlkuperäisesti ei liene Lemminkäisestä kerrottukaan, että hän kaikkia\nansiotöitä olisi suorittanut. Koska runo Lemminkäisen personassa esittää\netsijää, jonka ei onnistu voittaa taivaallinen puoliso, on otaksuttava,\nettä Lemminkäinen tulisella luonteellaan heti ryhtyy vaikeimpaan\nansiotyöhön käsiksi ja siihen sortuu, kuten hänen kohtalonsa eli\nkarmansa onkin. Kalevala kyllä kertoo Lemminkäisestäkin, että hän\nonnistuu kahdessa ensimäisessä ansiotyössä, mutta on samalla antanut\nsattuvan värityksen Lemminkäisen puuhille, joissa hänen hätäinen ja\nuhmaileva luontonsa koko ajan pistää näkyviin (13: 31-270 ja 14: 1-372).\n\nIlmarinen taas, joka ei hätäile eikä häikäile, suorittaa tyynesti ja\nrehellisesti kaikki ansiotyöt, ja nostaa sitten palkkansa niistä.\n\nNyt tehtäväksemme jää tutkia, mitä nämä \"ansiotyöt\" ovat.\n\n\n\n\n23.\n\nANSIOTYÖT.\n\n\nAnsiotöitä on kolme. Ilmarisen tehtäväksi määrätään kyntää kyinen pelto,\nsuistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta,\nLemminkäisen taas hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden ruuna ja ampua\nTuonelan joutsen. Ansiotyöt ovat molemmilla samat ja tarkottavat, kuten\nedellä sanoimme, alemman minän eli personallisuuden puhdistumista ja\n\"häihin valmistautumista\", ja tässä minuudessa on kuten olemme nähneet,\nkolme \"taloa\" eli tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja\nsisätajunta. Näitä kolmea on puhdistettava -- ja siinä ansiotyöt ovat.\n\nEnsimäinen ansiotyö on päivätajunnan puhdistus. Kuinka se käy päinsä?\nHiihtämällä Hiiden hirvi eli kyntämällä kyinen pelto, vastaa Kalevala.\nMitä tämä kuvaa? Sen ymmärrämme, jos muistamme, mikä on päivä- eli\nvalvetajuntamme oleellisin, niin sanoaksemme itsetietoisin, itseämme\nlähinnä oleva ominaisuus: mikä muu se olisi kuin järkemme,\nymmärryksemme, ajatuksemme! Ja kyllä ajatuksemme on kuin Hiiden hirvi,\nkyllä loogillinen ymmärryksemme korkeammalta kannalta kuin kyinen pelto.\n\n\"Hiihtää Hiiden hirvi\" merkitsee oppia ajatustaan hillitsemään. Hiiden\nhirvi on nopsajalkainen -- mikä on ajatusta nopeampi? Se on hiihdettävä,\nmaisema on siis talvinen -- kuinka kylmä ja välinpitämätön, kuinka\nsydämestä riippumaton ajatus saattaa olla! Se on myös \"Hiiden\" hirvi,\nkoska ajatus on altis palvelemaan pahaa ja itsekkyyttä. Ensimäisen\ninnostuksen puuskassa sen herraksi ei pääse, sitä Lemminkäinen sai kokea\n(13: 31-270). Vasta kun hän nöyrtyy, rukoilee apua sekä luonnolta että\nJumalalta ja ryhtyy \"hiljalleen hiihtelemään\", taipuu ajatus ja antautuu\nkäskettäväksi (14: 1-270).\n\nIlmarisen ensimäisen ansiotyön määrittelee Pohjan akka näillä sanoilla:\n\n    \"...Kun sa kynnät kyisen pellon,\n    Käärmehisen käännättelet\n    Ilman auran astumatta,\n    Vaarnojen värisemättä;\n    Senpä Hiisi ennen kynti,\n    Lempo varsinki vakoili\n    Vaarnaisilla vaskisilla,\n    Auralla tuliterällä,\n    Oma poikani poloinen\n    Heitti kesken kyntämättä.\"\n\n\"Kyinen pelto\" on loogillinen ymmärrys, sillä sen on \"Hiisi ennen\nkyntänyt\", se on alussa ollut itsekkyyden ja pahan palveluksessa ja\nsaanut siltä kasvuvoimansa; sitten on kyllä Pohjan \"oma poika\", ihmisen\npersonallinen minä sitä \"kyntänyt\", koettanut sitä hyötyyn ja hyvään\npäin kasvattaa, mutta heittänyt työnsä kesken, koska ei ole kyennyt sitä\nloppuun viemään. Tämä pelto on nyt kynnettävä \"ilman auran astumatta\",\nymmärrys puhdistettava niin ettei jälkiäkään näy, ja voima siis ylhäältä\notettava.\n\nIlmarinen ei ole neuvoton. Hän on tavannut korkeamman itsensä, hän\nsaattaa vedota siihen niinkuin ihminen, joka uskoo ja tietää, että hän\nvoi hengessään keskustella Jumalansa kanssa; hän kysyy heti Pohjan\nneidiltä: mitenkä nyt kyinen pelto on kynnettävä? Eihän meidän tarvitse\nvälttämättä ajatella, että hänen oma intuitsioninsa yksin keksii\nkeinoin: hän on saattanut kuulla siitä tietäjiltä. Mutta hänen herännyt\nintuitsioninsa sanoo hänelle heti, että keino on tepsivä ja että sitä on\nnoudatettava. Näin kuuluu neuvo:\n\n    \"Ohoh seppo Ilmarinen,\n    Takoja iänikuinen!\n    Aura kultainen kuvoa,\n    Hopeinen huolittele!\n    Sillä kynnät kyisen pellon,\n    Käärmehisen käännättelet.\"\n\n\"Tao kultainen aura\", s.o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn\navulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja\ntiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat realisen\nminäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla\nkynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on\nnostettava \"kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle\". Mutta pukeudu\nsamalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi\nkanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja\nvaljasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä\nmietiskelyä kesken (19: 59-74).\n\nIlmarinen ajatustyöhön tottuneena suorittaa menestyksellä vaikean\ntehtävän. Hän huomaa puhdistaneensa mielensä ja päässeensä ajatuksensa\nherraksi. Ja Pohjolan emäntä antaa hänelle toisen tehtävän:\n\n    \"...Kun sa tuonet Tuonen karhun,\n    Suistanet suen Manalan\n    Tuolta Tuonelan salosta,\n    Manalan majan periltä;\n    Sata on saanut suistamahan,\n    Tullut ei yhtänä takaisin.\"\n\n\"Suistaa suuri ruuna, Hiien ruskea hevoinen, Hiien varsa vaahtileuka\nHiien nurmien periltä\" -- kuuluu sama ansiotyö Lemminkäiselle annettuna.\n\nTämä on nyt toisen \"talon\" eli unitajunnan puhdistamista ja sen herraksi\npääsemistä. Minkähän tähden sitä kutsutaan suureksi tuliseksi hevoseksi\nja karhuksi eli sudeksi, joka on monta tappanut? Sentähden että\nunitajunta on mielikuvituksen ja tunteiden tajunta, jonka voima on\npelättävän suuri. Siihen on luettava osa siitä tajunnasta, jota\ntiedemiehemme kutsuvat alitajunnaksi, nimittäin se osa, jonka sivistynyt\nihminen pitää aisoissa tai ainakin salassa maailmalta, mutta joka\nruumiin nukkuessa pääsee vapaasti valloilleen. Okkultisesti katsoen\nsiitä näkyy ihmisen siveellinen tila, ja kuinka moni onkaan, niinkuin\nKalevala sanoo, siihen kompastunut. Ihmisen intohimot ovat todella kuin\nraatelevat pedot. \"Älä karhua vitsalla lyö\", sanoo sananlaskukin, johon\nvoisimme lisätä: \"silloin kun se nukkuu.\" Ja kuitenkin tämän tajunnan\npuhdistaminen ja hallitseminen on välttämätön sisäisen tien kulkijalle.\nTunteiden ja intohimojen voittaminen käy yhtäkaikki verrattain helposti\nmietiskelyyn tottuneelta, sillä jo mietiskelyä harjottaessaan hän on\nmielikuvitustaan ohjannut ja puhdistanut.\n\nKun Ilmarinen kysyy neitoseltaan neuvoa, vastaa tämä empimättä:\n\n    \"Ohoh seppo Ilmarinen,\n    Takoja iänikuinen!\n    Teräksestä tehkös suitset,\n    Päitset rauasta rakenna\n    Yhellä vesikivellä,\n    Kolmen kosken kuohumilla,\n    Niillä tuonet Tuonen karhut,\n    Suistanet suet Manalan.\"\n\nAsiantuntija oivaltaa tämän neuvon pätevyyden. Ajatuksissa on luotava\nkoski, s.o. mielikuva jostakin tunteesta täydessä kuohussaan, ja kivellä\nkeskellä koskea tehtävä teräksestä suitset, toisin sanoen oppia näkemään\nse järkiperäinen ajatus, joka kuvitellun tunteen asettaa. Kun\ntämmöisillä teräskirkkailla ja teräskovilla totuudenajatuksilla on\nkuviteltuja tunteita tottunut asettamaan, alkavat ne itsestään hillitä\ntodellisiakin tunteita. Ja kun menettelyn siirtää unitilan alalle lujan\npäätöksen avulla ennen nukkumista, säilyttää tajunta lujuutensa\nunimaailmassakin ja oppii siinäkin petoja hillitsemään näiden pahaa\naavistamatta, kuten Ilmarisesta kerrotaan (19: 135-143).\n\nJälellä on sitten vielä kolmannen talon haltuunotto eli itse\nsisätajunnan herraksi pääseminen. Tästä kolmannesta ansiotyöstä sanotaan\nLemminkäisestä kerrottaessa:\n\n    \"...Kun ammut joutsenen joesta,\n    Virrasta vihannan linnun,\n    Tuonen mustasta joesta,\n    Pyhän virran pyörtehestä,\n    Yhellä yrittämällä,\n    Yhen nuolen nostamalta.\"\n\nSamansuuntaisena se Ilmariselle annettuna kuuluu:\n\n    \"...Kun saat suuren suomuhau'in,\n    Liikkuvan kalan lihavan\n    Tuolta Tuonelan joesta,\n    Manalan alantehesta\n    Ilman nuotan nostamatta,\n    Käsiverkon kääntämättä;\n    Sata on saanut pyytämähän,\n    Tullut ei yhtänä takaisin.\"\n\nTämä on nyt viimeinen ansiotyö. Ken sen onnellisesti suorittaa, hän on\nniin sanoaksemme oppinut Sampoa takomaan, hänet vihitään Pohjan ihanalle\nimmelle.\n\n\n\n\n24.\n\nTUONELAN JOUTSEN.\n\n\n\"Tuonelan joutsenen ampuminen\" tuli tuhoisaksi Lemminkäiselle.\n\nYmmärtääksemme tämän ja ymmärtääksemme samalla, miksi Ilmarinen\nyrityksessään onnistui, tahdomme hieman tarkastaa tuota salattua\nsisäaistimusten tajuntaa ja sen suhdetta fyysilliseen ruumiiseemme.\n\nOkkultisen psykologian mukaan jaetaan sielulliset ilmiöt kolmeen\nluokkaan: 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet, 2) vaihtelevat, mutta\npysyväisemmät tunteet, mielialat, tunnelmat, mielikuvat, ideat, ihanteet\nja 3) pysyvät ja luonteenomaiset vaistot, vietit, tavat, kyvyt,\nominaisuudet, intohimot. Tämä jako suhtautuu suoranaisesti edellä\nesitettyyn tajunnantilajakoon, niin että 1) hetkelliset ajatukset ja\ntunteet kuuluvat varsinaisesti päivätajuntaan, vaikka päivätajuntaan\ntietysti vaikuttavat ikäänkuin merestä nousseina jumalattarina tai\nhirviöinä 2) ja 3) alla mainitut sieluelämän ilmaukset; 2) unitajuntaan\nvarsinaisesti kuuluvat tunteet, tunnelmat, mielialat j.n.e., vaikka\ntietysti siihenkin heijastuvat päivätajunnan aistimusten herättämät\najatukset ja tunteet ja vaikuttavat sisätajunnan tavat ja vaistot; ja 3)\ntavanomaiset vaistot, kyvyt j.n.e. kuuluvat varsinaisesti sisätajuntaan,\njohon vaikutus toisista tajunnantiloista on sangen heikko.\n\nSamalla näiden tajunnantilojen suhde ihmisen (formaliseen) minään ja\nhänen ruumiiseensa luonnollisesti on seuraava: 1) päivätajunta on\nlähinnä hänen personallista minäänsä ja minän valta on täten välittömin\najatuksiin ja tunteihin, jotka varsinaisesti kuuluvat päivätajuntaan;\npäivätajunta on samalla kauimpana ruumiista ja ikäänkuin vähimmin\nriippuvainen ruumiista; 2) unitajunta on askel etäämpänä personallisesta\nminästä ja minän valta sen yli on suhteellisesti pienempi samalla kuin\nunitajunta on askel lähempänä ruumista; 3) sisätajunta on kaikista\nkauimpana personallisesta minästä ja aivankuin riippumaton siitä samalla\nkuin se ollen toimintansa puolesta kätkettynä eetterihahmoon on ruumista\nlähimpänä. Sentähden ihmisen on miltei mahdoton muuttaa tapojaan,\nluonteenominaisuuksiaan, kykyjään j.n.e., sillä hänestä -- aivan\noikein -- tuntuu, niinkuin hänen pitäisi saada aikaan muutoksia omassa\nruumiissaan. Ja jos sanomme, että päivätajunta toimii isojen aivojen\nvälityksellä, unitajunta pienien aivojen, selkäytimen ja sympatisen\nhermoston ja sisätajunta ruumiin salaisten voimakeskusten, on selvä,\nettä jos tahdomme päivätajuntamme ulottumaan alitajuntoihimme, tulee\nmeidän niin sanoaksemme kaivautua yhä syvemmälle ruumiimme sisään.\n\nJa kuitenkin tämä on puhdistustyössä tapahtuva, ei tietysti millään\ntäydellisellä tavalla, ei siten, että ihmisellä olisi vapaasti\nkäytettävänään sisätajuntansa yliaistillisia ja maagillisia\nvoimia -- kaukana siitä, ne kuuluvat vasta salaisen tiedon tiehen, -- vaan\nsiten, että hän on puhdistanut ruumiinsa vaarallisista tavoista ja\nvaistoista, ennen kaikkea vihasta, rakkaudettomuudesta,\nvälinpitämättömyydestä, kylmyydestä, tunteettomuudesta,\nomanvoitonpyynnöstä ja muista itsekkyyden silmiinpistävistä merkeistä.\n\nTämä on Kalevalan runojen kolmas ansiotyö, joka on mahdoton suorittaa\nilman toisten ansiotöiden antamaa apua. Olemme jo viitanneet siihen,\nettä mietiskelyn avulla harjotettu ajatusten ja tunteiden puhdistus\nvaikuttaa itsestään pysyväisiin mielialoihin, ja voimme nyt lisätä: siis\nmyös vaistoihin ja tapoihin, vaikka tämä vie aikaa. Kolmannessa\nansiotyössä on vain keksittävä positiivinen tausta niin sanoaksemme,\njoka antaa päivätyön käteen mietiskelytyön tulokset.\n\n\"On ammuttava Tuonelan joutsen\", sanoo Kalevala, \"Tuonen mustasta\njoesta, pyhän virran pyörtehestä.\" Näillä sanoilla, jotka lukijamme\nmielestä ehkä tuntuvat tekaistuilta ja etsityiltä -- sillä mitä tekemistä\non tottumuksillamme ja tavoillamme Tuonen s.o. kuoleman kanssa? -- osottaa\nruno itse asiassa, että sillä on syvälliset okkultiset tiedot.\nEnsinnäkin ovat tapamme, varsinkin pahat tapamme, sangen läheisessä\nsuhteessa kuolemaan, koska ne -- paitsi että henkisen kehityksen kannalta\nitse ovat tuomitut kuolemaan -- saattavat meidätkin kuolemaan ja syntymään\nuudestaan. Mutta toiseksi ne ovat aivan erityisellä tavalla tekemisissä\nTuonelan joen kanssa, kuten kohta näemme.\n\nMikä on nimittäin \"Tuonen musta joki\"? Kuten kreikkalaisten Styx se on\nraja ja samalla juopa kahden maailman välillä: elävien ja kuolleitten.\nKuolleet asuvat siinä näkymättömässä maailmassa, jota meidän fyysilliset\nulkoaistimme eivät kykene meille paljastamaan, mutta jonka yhteyteen me\nvoimme päästä sisäaistiemme välityksellä. Niinkuin päivätajunta välittää\nyhteytemme meitä ympäröivän fyysillisen maailman kanssa, niin\nsisätajuntamme välittää yhteytemme meitä ympäröivän näkymättömän\nmaailman kanssa. \"Tuonen joki\" on siis samalla raja ja juopa\nvalvetajuntamme (ynnä unitajunnan) ja salatajuntamme välillä; se on\n\"musta\", koska se on pimeä eli tajuton. Jos esim. päivätajunnasta\näkkiä -- ulkonaisesta tai sisäisestä syystä -- syöksymme sisätajuntaan,\nsanotaan, että olemme \"tainnoksissa\", emmekä mitään herätessämme muista;\nsamaten jos nukkuessamme siirrymme sisätajuntaan, sanotaan, että nukumme\nsyvää unetonta unta. (Poikkeustapauksia tietysti ovat esim. haltiotilat,\nprofetalliset valvenäyt ja unienteet.) Itse tilamme luonnollisesti ei\nole ollut tajutonta -- ainoastaan matka eli ylimeno sisätajunnasta\nvalvetajuntaan kulkee tavallisesti tajuttomuuden merkissä eli \"Tuonen\nmustan joen\" yli.[46]\n\nKoska nyt tottumukset ja tavat, luonteemme heikkoudet ja viat samoinkuin\nsen hyveet ja kyvyt asuvat sisätajunnassamme, ovat ne eristettyinä\ntietoisesta itsestämme ja aivankuin suojassa meiltä. Etua tästä on\nhyville ominaisuuksillemme -- emme pääse niitä muitta mutkitta tuhrimaan\nja tappamaan, -- mutta vaikeutta siitä on meille, kun pahoista tavoistamme\nja ominaisuuksistamme tahtoisimme vapautua: emme liioin välittömästi\nsaata niitä muuttaa, parantaa tai tappaa. Olemme nähtävästi pakotetut\nvain turvautumaan esim. siihen mietiskelymenettelyyn, joka vähitellen\nitsestään sivistyttää tapojamme ja luonnettamme.\n\nMutta Kalevala sanoo: on ammuttava Tuonelan joutsen \"yhellä yrittämällä,\nyhen nuolen nostamalta\" ja vielä: on saatava suuri suomuhauki \"ilman\nnuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä\". Tällä Kalevala ilmeisesti\nviittaa siihen, että on keksittävä keino, millä ruumiin kätkössä asuvia\ntapoja ja vaistoja voisi kasvattaa ja muuttaa, ja samalla keino, millä\ntajuntansa tietoisesti voisi siirtää sisäiseen maailmaan. Eikä Kalevala\nainoastaan viittaa siihen, että tämmöisen keinon keksiminen on\nvälttämätön. Se myös nimenomaan keinon mainitsee. Eikä meidän ole vaikea\nymmärtää, mitä keinoa Kalevala tarkottaa.\n\nMinkätähden näet Lemminkäinen ei onnistunut ansiotyössään? Sentähden\ntietysti, että hän ei tätä keinoa keksinyt. Ja kun tarkemmin ajattelemme\nhänen historiaansa, huomaamme epäonnistumisen syyn. Lemminkäisen tappaa\nTuonelan joella se \"märkähattu karjanpaimen\", jonka hän Pohjolaan\ntullessaan oli jättänyt laulamatta ulos Pohjolan tuvasta, jota hän oli\nsanoillaan solvannut ja joka siitä lähtien oli miettinyt kostoa\nLemminkäiselle. Mikä ominaisuus se siis Lemminkäiselle niin\nkohtalokkaaksi muodostui? Hänen oman sydämensä ylpeys, viha ja\nylenkatse. Kuinka voisi ajatella, että Lemminkäinen osaisi muuttaa\nluonnettaan, kasvattaa ja puhdistaa vaistojaan ja tapojaan, niin että ne\ntaivaalliselle morsiamelle kelpaisivat, ennenkuin hän olisi oman\nsydämensä läpeensä puhdistanut? Ja vaikka osaisikin, mitä olennaista\nhyötyä siitä olisi, jos sydämessä vielä asuisi ylpeyden ja vihan ja\nylenkatseen mahdollisuudet?\n\nLemminkäisen epäonnistuminen osottaa, kuten jo edellä huomautimme, että\nhän todellisuudessa ei ollut suorittanut kahta ensimäistäkään\nansiotyötä. Olisihan hänen muuten pitänyt ymmärtää, että Tuonelan\njoutsenen ampuminen tarkotti juuri jotakin menetelmää sydämen suhteen,\njoka olisi tehnyt luonteen uudestaan luomisen vastaisuudessa\nmahdolliseksi ja antanut hänen käteensä keinon siirtyä tajunnassaan\nsisämaailmaan. Nyt hän ei tätä ymmärtänyt, sillä hänen sydämessään ei\nvieläkään asunut sääli eikä myötätuntoa uhkuva rakkaus.\n\nMe voimme ymmärtää, mikä tuo menetelmä on. \"Ampua Tuonelan joutsen\"\nmerkitsee: upottaa tajuntansa sydämeen ja elähyttää se voimakeskus, joka\nsydämessä piilee ja se voimakanava, joka sydämestä kulkee aivoihin. Kun\ntämä on tehty, on ihmisen sydän uusi ja koko ihminen kuin\nuudestasyntynyt: hän on hyvä, hän on säälivä, hän on myötätuntoinen.\nLemminkäisluonteelle se olisi ollut helppo tehdä, ellei samassa\nsydämessä olisi asunut hänen suurin vihollisensa. Kuinka kauniisti\nKalevala kuitenkin kuvaa hänen kohtaloansa. Rohkaisuksi kaikille\netsijöille -- tulisieluille varsinkin -- se terottaa mieleen\njälleensyntymisen suuren totuuden. Onhan meillä kaikilla niinkuin\nLemminkäisellä luonto-äiti, joka aina säälii ja rakastaa ja antaa meidän\nuudestaan yrittää. Kun taistelussa kaadumme, herättää äiti meidät\nuudelleen eloon, antaa meille uuden ruumiin ja uuden personallisuuden,\nja vieläpä paremmin varustettuina kuin edellisellä kerralla käymme\nuudestaan sfinksin arvotusta ratkaisemaan.\n\nIlmarisen ansiotyössä \"hauki\" niinikään merkitsee sydäntä. Ilmarinen\noivaltaa, mistä on kysymys ja rientää Pohjan neidiltä neuvoa saamaan. Ja\nmorsian auttaa:\n\n    \"Ohoh seppo Ilmarinen,\n    Ellös olko milläskänä!\n    Taop' on tulinen kokko,\n    Vaakalintu valke'inen!\n    Sillä saanet suuren hau'in,\n    Liikkuvan kalan lihavan\n    Tuonen mustasta joesta,\n    Manalan alantehesta.\"\n\nEikö tämä ole niinkuin hänen korkeampi minänsä neuvoisi ja lohduttaisi:\n\"älä pelkää, sinä, että sydämesi tekee sinulle haittaa. Sinä olet\ntoiminnan mies. Suorita vain enemmän semmoisia tekoja, joista sinulle\nmuodostuu apua kriitillisenä hetkenä. Tee rakkauden ja laupeuden töitä,\nole avulias ja palvelevainen. Tämä ei ole luonnollesi vaikeata.\"\n\nIlmarinen noudattaa neuvoja ja kiitää siten hyvien töittensä siivillä\noman sydämensä portille. Hänen hyvä karmansa -- kuten buddhalaiset\nsanovat -- auttaa häntä vaikeuksia voittamaan ja häviää sitten taivaaseen\nJumalan luo, mutta Ilmarisen itsensä on onnistunut elähyttää sydämensä,\njoka hänen vaatimattoman arvostelunsa mukaan on vain hauinpään veroinen\n(19: 185-318).\n\nIlmarinen on nyt kaikki ansiotyöt suorittanut, jonka tähden ryhdytään\nviettämään hänen häitään Pohjan ihanan immen kanssa.\n\n\n\n\n25.\n\nPOHJOLAN HÄÄT.\n\n\nPohjolan komeille häille ja Ilmarisen kotiintulolle nuoren emäntänsä\nkera omistetaan Kalevalassa kokonaista kuusi runoa (20-25), mutta vaikka\nse mystillinen kokemus, jota tässä tarkotetaan, on valtaava ja\nsuurenmoinen, on ilmeistä, että kuvauksen laajuus johtuu yksinomaan\nsiitä, että runo on ottanut esittääkseen ulkonaisia kansanomaisia\ntapoja, joilla ei ole suoranaista yhteyttä runon mystillisen sisällön\nkanssa. Niinpä meistä näyttää, että ainoa kohta, joka varsinaisesti\nliittyy mystillisen avioliiton kuvaukseen, on se, missä kerrotaan häiden\nvalmistuksista (20 runo), olletikin seuraavat säkeet:\n\n    Silloin Pohjolan emäntä\n    Pani kutsut kulkemahan,\n    Airuhut vaeltamahan,\n    Ise tuon sanoiksi virkki:\n    \"Ohoh piika pikkarainen,\n    Orjani alinomainen!\n    Kutsu rahvasta kokohon,\n    Miesten joukko juominkihin,\n    Kutsu kurjat, kutsu köyhät,\n    Sokeatki, vaivaisetki,\n    Rammatki, rekirujotki,\n    Sokeat venehin soua,\n    Rammat ratsahin ajele,\n    Rujot re'in remmätellös!\n    Kutsu kaikki Pohjan kansa,\n    Ja kaikki Kalevan kansa,\n    Kutsu vanha Väinämöinen\n    Lailliseksi laulajaksi,\n    Elä kutsu Kaukomieltä,\n    Tuota Ahti Saarelaista!\"\n\nNämä ovat merkillisiä säkeitä, sillä ne tuovat pyytämättä mieleemme\nJeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä. Samoinkuin Pohjolan emäntä\nlähettää kutsun ympäri maita ja kyliä, kun ei ollut häissä \"laaullista\nlaulajata, kunnollista kukkujata\", samoin kuningas pahastuu siitä,\netteivät kutsutut häävieraat tule, ja käskee palvelijalleen: \"mene\nkiireesti kaupungin kaduille ja kujille ja tuo tänne sisälle köyhät ja\nrammat ja sokeat ja ontuvat\" ja vielä uudelleen: \"mene teille ja\naitovierille ja pakota ketä löydät tulemaan sisälle, jotta minun taloni\ntäyttyisi.\"[47] Ja samoinkuin Pohjolan emäntä kieltää kutsumasta\nLemminkäistä häihin, samoin kuningas käskee heittämään ulos vieraan,\njoka ei ollut häävaatteisiin puettu.[48] Yhtäläisyydet ovat niin\nsilmiinpistäviä, että heti ymmärtää saman mystillisen totuuden piilevän\nmolempien vertausten takana.\n\nPohjolan häissä Ilmarinen, totuuden etsijä, vihitään pyhään liittoon\nPohjolan neidon, korkeamman minänsä kanssa. Ihmisen \"korkeampi minä\" on\nhänen jumalsyntyisen itsensä minätajunta, josta \"alempi\" eli\n\"personallinen minä\" on heijastuma aivoihin.[49] Tavallinen\n\"uudestasyntymätön\" ihminen ei tunne tätä sisätajuntansa minuutta; hän\non vain kuolevainen personallinen olento, jota vastoin korkeampi eli\n\"yksilöllinen\" minä on kuolematon. Vasta valmistavalla tiellä kulkija\neli \"kosintaretkeläinen\" käyttääksemme Kalevalan nimitystä saa joskus\ntuntea jumalallisen itsen läsnäoloa sielussaan -- silloin nim., kun\nsisätajunnasta hetkeksi virtaa vaikutus päivätajuntaan. Mutta vasta se\nkosintaretkeläinen, joka Ilmarisen tavalla onnistuu kaikissa\nansiotöissä, vihitään erottamattomasti sisäiseen minäänsä. Tämä ei nyt\nmerkitse, että ihminen siitä lähtien tuntisi päivätajuisena olentona\nkuolemattoman minänsä kokonaan, kaikkia sen ominaisuuksia ja kykyjä;\npäinvastoin voi melkein sanoa, ettei hän vielä tunne varsinaista itseään\nollenkaan. Mutta rikkomaton silta on rakennettu ylemmän ja alemman\nvälille, ikuinen \"yhteys Jumalan kanssa\" on saatu aikaan, joka tekee\nhänelle nyt mahdolliseksi toden teolla \"tutkia Jumalan hengen\nsyvyyksiä\", uppoutua oman itsensä valtamerisalaisuuksiin. Nyt vasta,\nkuten olemme sanoneet, avautuu hänen eteensä tiedon ja vallan tie -- ja\nsamalla aavistamattomien erehdysten ja murheitten tie.\n\nTehkäämme itsellemme vielä kerran selväksi, mitä vihkiytyminen\nkorkeampaan minään käytännöllisesti katsoen merkitsee, mitä Ilmarinen\ntotuudenetsijänä Pohjolan häissä voittaa.\n\nEnnen tätä vihkimystä ihminen helposti erehtyy luulemaan, että hänen\ntodellinen itsensä on tämä hänen fyysillinen ruumiinsa tai nämä hänen\nmoninaiset tunteensa tai ajatuksensa, toisin sanoen se \"realinen minä\",\njosta sielutiede puhuu. Mutta puhdistuksen tiellä hän aste asteelta\noppii erottamaan itsensä ruumiillisista tavoistaan ja taipumuksistaan,\ntunteistaan ja ajatuksistaan; kosintaretkeläisenä hän oppii astumaan\nrealisen minänsä ulkopuolelle, hän oppii näkemään, että ajatukset, joita\nhän voi hallita ja ohjata, eivät ole häntä itseään, että himot ja halut,\ntunteet ja tuulet, joita hän voi hillitä, eivät ole häntä itseään, että\ntavat ja taipumukset, joita hän voi muuttaa ja kasvattaa, eivät ole\nhäntä itseään. Siten kehittyy hänessä \"formalinen minä\"\nsubjektikäsitteestä eläväksi odottavaksi olennoksi, joka vihkimyksessä\nsaa sisältönsä.\n\nEnnen vihkimystä ihminen voi uskoa ja rakennella itselleen minkälaisia\nteorioja tahansa elämästä; hänen olemuksessaan voi piillä itsekkyyttä ja\npahuutta, jota hän ei ollenkaan aavista, mutta joka kriitillisinä\nhetkinä astuu näyttämölle; hän voi uskoa rakkauden voimaan ja ihailla\nsitä, mutta viha voi myös asua hänen omassa sydämessään. Kuinka toisin\non totuudenetsijän laita silloin, kun hän on korkeampaan minäänsä\nvihitty! Nyt ruumiillisen elämän tarkotus on hänelle paljastettu: hän\ntietää, että rakkaus on ainoa jumalallinen elämänlaki; mikään paha\nhänessä itsessään ei saa pysyä salassa hänen silmiltään, sen täytyy\ntulla päivänvaloon ja hänen täytyy se voittaa; vihalla ei ole sijaa\nhänen sydämessään, joka uhkuu lämpöä ja rakkautta kaikkia eläviä\nkohtaan. Kaiken tämän hän on itselleen taistellut kosintaretkeläisenä ja\nvoiton seppeleenä hän on sen saavuttanut Pohjolan häissä.\n\nKuinka siis Lemminkäistä voitaisi häihin kutsua? Kuinka kuninkaan pojan\nhäissä voisi olla mukana vieras, jolla ei ole häävaatteita? Kaikki\nmuistokin onnistumattomista yrityksistä, omista tuulentuvista ja pikku\nteorioista pyyhitään mielestä pois. Mutta köyhät ja kurjat, sokeat,\nvaivaiset ja rammat kutsutaan pitoihin, sillä laadullista laulajaa ei\nole eikä alkuperäiset kutsuvieraat saavu. Vanhat säädylliset käsitykset\nelämästä, ulkoa opittu vanhurskaus, moitteettomuus, hyveellisyys, joita\nihminen on uskonnon, sivistyksen ja tieteen kautta lahjaksi saanut ja\njoita odottaisi häissä näkevänsä, loistavat kaikki poissaolollaan, sillä\nyksikään niistä ei pysty laulamaan elämän todellista laulua. Sitä\nvastoin ihmisen synnit ja heikkoudet, hänen virheensä ja\npuutteellisuutensa ottavat hääiloon osaa, sillä hänen sydämensä\nylivuotava sääli ja rakkaus pukee hetkeksi häävaatteihin ja antaa hänen\nymmärtää niiden opettaman läksyn; ja kaikki säädyllisten ihmisten\nsilmissä hulluilta ja mielettömiltä näyttävät elämänkäsitykset, vanhat\ntaikauskot ja ihanteet kutsutaan häihin, sillä niiden pohjalla piilee\ntotuutta ja ne kestävät kuunnella, kun vanha Väinämöinen eli ikiviisaus\nhäälaulua laulaa:\n\n    Siinä lauloi Väinämöinen,\n    Pitkin iltoa iloitsi,\n    Naiset kaikki naurusuulla,\n    Miehet mielellä hyvällä\n    Kuuntelivat, kummeksivat\n    Väinämöisen väännätystä,\n    Kun oli kumma kuulianki,\n    Ime ilmanki olian.\n\nVoiko sanoin kuvatakaan sitä autuutta ja riemua, mikä ihmissielun\nvaltaa, kun hän korkeampaan minäänsä yhtyen saa tuntea jumalallisen\nrakkauden rajatonta voimaa ja viisautta? Mestari-ihmisen, tietäjän ääni\nkaikuu hänen olemuksessaan, niin nöyränä ja samalla niin taikavoimaisen\nmahtavana, että hän tuntee ja tietää itsekin kerran kohoutuvansa\nluojaksi, jonka sanaa olemisen voimat hänessä itsessään ja avaruuksien\nolennot tottelevat, niin että kaikki muuttuu hyväksi ja hyödylliseksi.\nKuinka vaatimattoman vaikuttavasti tätä tunnelmaa on ilmituotu\nVäinämöisen häävirren loppusäkeissä:\n\n    \"Mitäpä minusta onpi\n    Laulajaksi, taitajaksi,\n    En minä mitänä saata,\n    En kuhunkana kykene;\n    Oisi luoja laulamassa,\n    Suin sulin sanelemassa,\n    Luoja laulun lauleleisi,\n    Lauleleisi, taiteleisi.\n    Laulaisi meret mesiksi,\n    Meren hiekat hernehiksi,\n    Meren mullat maltahiksi,\n    Suoloiksi meren someret,\n    Lehot laajat leipämaiksi,\n    Ahovieret vehnämaiksi,\n    Mäet mämmikakkaroiksi,\n    Kalliot kanan muniksi.\n    Lauleleisi, taiteleisi,\n    Saneleisi, saatteleisi...\n    Annap' ainaki Jumala,\n    Toisteki totinen luoja,\n    Näin näissä elettäväksi...\n    Näissä Pohjolan tuvissa...\n    Jotta päivin lauleltaisi,\n    Illoin tehtäisi iloa\n    I'ällä tämän isännän,\n    Elinajalla emännän!\"\n\nKun totuuden etsijä on läpikäynyt Pohjolan häiden valtavan kokemuksen,\n\nei hän enää voi epäillä elämän tarkotusta eikä hän voi olla jumalaansa\nuskomatta. Hän on saanut tuntea oman jumalallisuutensa ja hän tietää,\nettä sama jumalallisuus on kätkettynä jokaisen ihmislapsen sieluun.\nMutta sumuun voi hänen järkensä peittyä, ja hän voi unohtaa olevansa\nyhtä jumalallisen minänsä kanssa.\n\n\n\n\n26.\n\nKULTAINEN NEITO.\n\n\nKun totuuteen pyrkijä on solminut pyhän liiton korkeamman minänsä\nkanssa, kutsutaan häntä hindulaisissa pyhissä kirjoissa \"kodittomaksi\nvaeltajaksi\" (_parivraadshaka_), joka muistuttaa Jeesuksen sanoja:\n\"Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen\nPojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.\"[50] Teosofisissa kirjoissa\nselitetään tällä tarkotettavan, että ihminen, joka on vihkiytynyt\nkorkeampaan minäänsä, on todella koditon maan päällä, sillä hänen\nvarsinainen kotinsa on jo jumalallisen itsensä taivaallisessa tilassa ja\nmaallisessa elämässään hän on vain kuin lähettiläs, joka \"täyttää\ntaivaallisen Isänsä tahdon\". Hänellä ei ole eikä hän halua täällä\n\"pysyväistä kotia\", sillä missä tahansa hän ihmiskuntaa palvellen voi\ntäyttää Jumalan tahdon, siellä on hänen kotinsa. Hindulainen nimitys ja\nJeesuksen yllä toistetut sanat eivät siis sisällä mitään valitusta, vaan\ntuovat ilmi säännön.\n\nNiin totta kuin tämä onkin, voidaan asiaa katsoa myös toiselta kannalta,\nja mielestämme Kalevala kertomuksessaan tuo esille toisiakin puolia\nhenkisesti vihityn ihmisen psykologiasta. Kalevala kertoo, kuinka\nPohjolan häitten jälkeen nuori pari siirtyy Ilmarisen kotiin, missä\nPohjan neidolle valmistetaan pysyväinen olosija. Vaikka siis toisin\nsanoen liitto ylemmän ja alemman välillä solmitaan Pohjolassa eli\nsisätajunnassa, valmistetaan ylemmälle varsinainen koti eli sija\nIlmarisen päivätajunnassa. Päivätajunnassaan ihmisen tietysti täytyy\nkyetä olemaan yhtä korkeamman minänsä kanssa. Niin onkin alussa laita.\nEnsimäiset ajat vihkimyksen jälkeen ihminen elää autuaan onnellisena ja\ntuntee itsensä turvatuksi niinkuin se, joka on saanut oman kodin\nitsellensä laitetuksi. Mutta sitten tulee katastroofi: korkeampi minä\nhäviää näkyvistä.\n\nTämä tapahtuu joko samassa elämässä tahi ainakin ihmisen syntyessä\nuudestaan maan päälle. Kun ihminen jälleen ruumistuu, ei hänellä ole\nuudessa päivätajunnassaan itsetietoista muistoa vihkimyksestään:\nsanomaton kaiho ja ikävä vain, syvä sääli kärsiviä kohtaan ja varma\ntunne siitä, että on jotakin kadottanut, joka olisi saatava takaisin.\nKalevala on kuvannut tätä tapahtumaa Pohjan neidin kuolemaksi ja\nIlmarisen siitä aiheutuvaksi suruksi. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että\n37 runo alkaa uutta lehteä Ilmarisen elämänkirjassa, että itse asiassa\nnyt on kysymys uudesta Ilmarisen inkarnatsionijaksosta:\n\n    Se on seppo Ilmarinen\n    Naista itki illat kaiket,\n    Yöt itki unettomana,\n    Päivät einehettömänä,\n    Aamut aikaisin valitti,\n    Huomeniset huokaeli,\n    Kun oli kuollut nuori nainen,\n    Kaunis kalmahan katettu;\n    Eipä kääntynyt käessä\n    Vaskinen vasaran varsi,\n    Kuulunut pajasta kalke,\n    Yhen kuuhuen kululla.\n\nIhminen on todella tässä tilassa omituisessa asemassa. Hän on uusi\npersonallisuus, joka ei tiedä vanhoista mitään, mutta hänen\nsisätajunnassaan asuva yksilöllinen minänsä on kokenut rakkauden suuren\nvihkimyksen ja pyrkii nyt alinomaa osallisuuteen uuden\npersonallisuutensa päivätajunnasta. Tämä herättää voittamattoman kaihon\njumalalliseen totuuteen, lujan uskon, että totuus on löydettävissä\nihmisen omasta itsestä, ja yhtämittaista, väsymätöntä henkistä\nponnistelua ja työskentelyä. Vaikkei pyrkijä saata eksyä kauas jumalansa\nteiltä, vie hänen oma intonsa ja ikävänsä hänet erehdyksiinkin, joista\nhänellä on oppimista kärsimysten ja murheiden kautta.\n\nMeillä onkin täysi oikeus kysyä: eikö luonto näin aseta ihmistä samaan\nkosintaretkeläisen asemaan, jossa hän oli, ennenkuin oli puhdistuksen\ntien kulkenut? Eikö tämä ole taaksepäin kulkua kehityksessä? Eikö se ole\nvääryyttä inhimillisesti katsoen? Minkätähden kaikki ponnistukset ja\nkaikki saavutukset, jos niiden hedelmä kuitenkin katoaa ihmisen käsistä?\n\nEmme suinkaan tahdo luontoa sokeasti puolustaa. Ulkonaisesti katsoen\nihminen aina menettää jotakin kuolemassa, s.o. levätessään. Kuolema on\nyksilön elämässä mitä uni on personallisuuden. Jos taiteilija esim.\nvalmistelee suurempaa taideteosta, katkaisee lepo joka kerta hänen\ntyöskentelyään eikä hän levon jälkeen heti saa langan päästä kiinni.\nKuta taitavampi hän on, sitä nopeammin käy langan etsintä, mutta\nelämässä ja luonnossa vallitsee ajottaisuuden ja periodisiteetin\nsyyklinen laki, jota ihminen ei voi muuttaa. Kalevalakin on tätä\ntosiseikkaa selvästi painostanut. Pohjan neidin omakseen voittaminen\nedellyttää, että ihminen on suorittanut määrätyn työn: hän on takonut\nmystillisen Sammon. Tämä merkitsee: hänen on onnistunut -- joko ennen\nvarsinaista puhdistustaan taikka sitten ansiotöittensä ohella -- päästä\nsisätajuntaansa, siis näkymättömään maailmaan, päivätajuisena eli\nitsetietoisena, niinkuin Ilmarinen joutui Pohjolaan ensin Väinämöisen\ntoimesta, myöhemmin omalla taidollaan. Sammon taonta tässä\nmystillis-psykologisessa merkityksessä on välttämätön ennen vihkimystä.\n\nMutta kun onnellisen avioliiton päätyttyä Ilmarinen jälleen astuu\nnäyttämölle, kerrotaan, että Sampo yhtäkaikki on jäänyt Pohjolaan! Siis\nIlmarisen on täytynyt joko unohtaa, miten takominen käy päinsä, tai hän\non uudestaan ruumistunut maan päälle ja luonnollisista syistä estetty\nmuistamasta.\n\nOnko tämä nyt luonnon puolelta vääryyttä vai saatammeko katsoa asioita\ntoiselta kannalta? Toinen näkökanta onkin itse asiassa tarjona.\n\nVaikka kerran vihittynä on siis Ilmarisen edessä työ, josta hän ei vielä\nitsekään ole tietoinen: Sammon hankinta Pohjolasta, eli jos niin\ntahdomme sanoa, Sammon takominen uudestaan päivätajunnassa. Se on toisin\nsanoen päivätajunnan laajentamista sisätajuntaan päin eli paremmin\nsisätajunnan saattamista päivätajuisen itsetietoiseksi yhä suuremmassa\nja suuremmassa määrässä.\n\nNyt on väärinkäsitys tarjona: voisimme luulla, että sisätajunta\nastuessaan vihkimyksessä korkeampana minänä päivätajuntaan olisi sillä\naskeleellaan tyhjentänyt itsensä eli kokonaan ilmaissut itsensä\npäivätajuiselle minälle; voisimme myös luulla, että sisätajunta\n\"jumalallisena\" minänä on muuttumaton tekijä, joka ei kehity eikä kasva.\nTämä olettamus on erehdyttävä. Vihkimyksessä personoituu päivätajuntaan\nainoastaan osa sisätajunnasta, sillä jumalallinen itse on rajaton. Ja\nkaukana siitä, että korkeampi minä ei voisi kehittyä, se onkin\nvarsinaisesti tämä sisätajunta, joka niittää hedelmän kaikesta\nkehityksestä: kuolemattomana olentona sen edessä on rajattoman kasvun\nmahdollisuudet. Vihityn itsekasvatus täten ei saa asettaa rajoja\nsisäisen minuuden vapaalle kasvamiselle, jota se tekisi, jos se vain\npyrkisi päivätajunnan avulla ilmentämään, mitä se vihkimyksessä on\nsisäisestä minästä saanut kiinni. Sentähden on välttämätöntä, että\nkorkeampi minä vetäytyy piiloon päivätajunnasta, jotta ihminen taas\nolisi pakotettu sitä etsimään ja samalla laajentamaan käsityksiään\nsiitä. Tämä on miltei yleinen sääntö, koska vihityn yksinään on sangen\nvaikea ymmärtää asioita edeltäkäsin. Ainoastaan suuren ja viisaan\nopettajan läsnäollessa voi kehitys käydä päinsä nopeasti. Mutta\ntavallinen sääntö on, että ruumistus kuluu ruumistuksen perästä näissä\nponnistuksissa, ja kehityksen laki täten vaatii, että vihitty kadottaa\ntiedon vihkimyksestään ja syntyy uudestaan maan päälle -- että Ilmariselta\nkuolee Pohjan neiti...\n\nEnsi alussa Ilmarinen ei siis aavistakaan, että häntä odottaa suuri\ntehtävä: Sammon hankinta. Hän ei todellisuudessa koko Sammosta mitään\ntiedä. Hän vain antautuu surunsa ja kaipauksensa, s.o. yksinäisyyden\ntunteen, säälin tunteen ja maailmansurun valtaan. Mutta ei ylen pitkiksi\najoiksi:\n\n    Seppo naisetta elävi,\n    Puolisotta vanhenevi;\n    Itki kuuta kaksi, kolme,\n    Niinpä kuulla neljännellä\n    Poimi kultia mereltä,\n    Hopeita lainehilta;\n    Keräsi kekosen puita,\n    Kolmekymmentä rekoista,\n    Puunsa poltti hiililöiksi,\n    Hiilet ahjohon ajeli.\n\nJo herää toiminnanhalu Ilmarisessa. Onhan muuallakin surevia. Maailma on\ntäynnä kärsimyksiä. Ehkä hän voisi oman tuskansa unohtaa, jos hän\nryhtyisi työhön, jos hän jotakin loisi. Ehkä hän löytäisi rauhansa\njälleen, jos hän antaisi kaiholleen muodon, jos hän loisi ihanteensa\nitsestään ulos:\n\n    Otti noita kultiansa,\n    Valitsi hopeitansa\n    Syksyisen uuhen verran,\n    Verran talvisen jäniksen,\n    Työnti kullat kuumentohon,\n    Ajoi ahjohon hopeat,\n    Pani orjat lietsomahan,\n    Palkkalaiset painamahan.\n    Orjat lietsoi löyhytteli,\n    Palkkalaiset painatteli\n    Kintahattomin kätösin,\n    Hatuttoman hartioisen;\n    Itse seppo Ilmarinen\n    Ahjoa kohentelevi,\n    Pyyti kullaista kuvaista,\n    Hopeista morsianta.\n\nJa nyt Kalevalassa seuraa tuo omituinen ja tuttu kertomus kultaisen\nneidon taonnasta.\n\nSe tietenkin tuo mieleemme kreikkalaisen tarun Pygmalionista, joka oli\nkuvanveistäjä ja marmorista veisti itselleen ihanan naisen kuvan:\nGalatean. Pygmalion rakastui Galateaansa, ja koska marmoripatasas oli\nkylmä ja eloton, rukoili hän jumalilta apua ja elämää kuvalleen. Jumalat\nsuostuivat, Galatea tuli eläväksi, ja Pygmalion ylen onnelliseksi.\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt Ilmariselle ja hänen kultaiselle\nmorsiamelleen, mutta näemme kohta, että Kalevalan kuvaus on\npsykologisesti oikea, sopien täydellisesti mystilliseen kokonaisuuteen,\njota kreikkalainen taru tässä yhteydessä ei tekisi.\n\nKultainen neito ei heti valmistu. Ensimäisellä kerralla työntäytyy\nahjosta uuden Kalevalan mukaan uuhi eli lammas, vanhan Kalevalan mukaan\nmiekka; toisella kertaa syntyy pitkän puuhan jälkeen uuden Kalevalan\nmukaan varsa, vanhan mukaan ori. Vasta kolmannella kerralla valmistui\nkultainen neitonen. Edellisillä kerroilla \"muut hyvin ihastuivat\",\nmuttei Ilmarinen itse, viimeisellä Ilmarinen oli tyytyväinen, muut\n\"pahoin peljästyivät\".\n\nTässä on mielestämme kuvattu luovan neron toimintaa, taiteen, tieteen,\nfilosofian, uskonnon, politiikan ja millä alalla tahansa. Ihminen nousee\nsotaan maailman vääryyttä vastaan tai hän luo esim. jonkun ihanan\ntaideteoksen. Tunnustusta ja kunniaa hän saavuttaa maailman puolelta,\nmutta tyhjäksi hänen rakastava sydämensä jää, sillä sitä maailma ei\nymmärrä. Lopulta hän luulee keksineensä keinon millä sydäntänsä\ntyydyttää: hänen tulee luoda omasta personallisuudestaan semmoinen\ntäydellinen ihmisolento, joka kuvastaa salattua ihannetta ja jota koko\nmaailma voi rakastaa. Täydellisyyden vaatimus herää hänen jäsenissään:\n\"minä tahdon olla täydellinen, vanhurskas personallisuus\". Ja hän ryhtyy\n\njättiläistyöhön:\n\n    Siitä seppo Ilmarinen\n    Takoi kullaista kuvoa,\n    Takoi yön levähtämättä,\n    Päivän pouahuttamatta;\n    Jalat laati neitoselle,\n    Jalat laati, käet kuvasi:\n    Eipä jalka nousekana,\n    Käänny käet syleilemähän.\n    Takoi korvat neiollensa,\n    Eipä korvat kuulekana;\n    Niin sovitti suun sorean,\n    Suun sorean, sirkun silmät,\n    Saanut ei sanoa suuhun,\n    Eikä silmäin suloa.\n\nTyön hedelmä ei tyydytä. Morsian on kaunis, mutta eloton. Pian Ilmarinen\nhuomaa, että hänen sydämensä jää tyhjäksi, vaikka hänen oma\npersonallisuutensa on niin moitteettoman siroksi muovaeltu, että sillä\non kaikki siveelliset hyveet:\n\n    Siinä seppo Ilmarinen\n    Heti yönä ensimmäisnä\n    Kyllä peitettä kysyvi,\n    Vaippoja varustelevi,\n    Kahet, kolmet karhuntaljat,\n    Viiet, kuuet villavaipat\n    Maata kera puolisonsa,\n    Tuon on kultaisen kuvansa.\n    Se oli kylki kyllä lämmin,\n    Ku oli vasten vaippojansa;\n    Ku oli nuorta neittä vasten,\n    Vasten kullaista kuvoa,\n    Se oli kylki kylmimässä,\n    Oli hyyksi hyytymässä,\n    Meren jääksi jäätymässä,\n    Kiveksi kovoamassa.\n\nIlmarinen oli siis erehtynyt, suuresti erehtynyt. Ja mikä oli hänen\nerehdyksensä? Se sama, josta edellä mainitsimme: hän yritti luoda\nmuotoa, lopullista muotoa, oman sisäisen tajuntansa elävälle hengelle ja\nsiis sen upeata kasvua rajottaa. Hän lankesi siihen syntiin, josta\nvarotetaan käskyssä: älä tee itsellesi kuvia Minusta, sillä Minä olen\nsinun jumalasi. Kaikki täydellisyyskuvat, joita ihminen luo, ovat\nrajotuksia, ovat epäjumalankuvia. Elämä itse etsii muotonsa ilman\nihmisen koskematta.\n\nIlmarinen itse säikähti: enhän minä osaakaan mitään tehdä tällä\nmoitteettomalla personallisuudellani. Mitä, jumalani, minun on tehtävä?\n\n    Viepi neien Väinölähän;\n    Sitte sinne tultuansa\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Oi sie vanha Väinämöinen,\n    Tuossa on sinulle tyttö,\n    Neiti kaunis katsannolta...\"\n\nJa viisas, jonka ääni on yhtä Ilmarisen oman sisimmän tunteen kanssa,\nsanoo:\n\n    \"Oi on seppo veikkoseni;\n    Tunge neitosi tulehen,\n    Tao kaikiksi kaluiksi...\n    Ei sovi minun su'ulle,\n    Ei minullen itselleni\n    Naista kullaista kosia,\n    Hopeista huolitella.\"\n\nEi tarvitse elämä eikä elämän Jumala ulkonaisesti täydellisiä\npersonallisuuksia. Epäjumalankuvat ovat olemassa sitä varten, että niitä\nrikottaisiin.\n\n    Kylmän kulta kuumottavi,\n    Vilun huohtavi hopea.\n\n\n\n\n27.\n\nPOHJAN NEIDON NUOREMPI SISAR.\n\n\nMutta vielä Ilmarinen lankesi toiseen erehdykseen, josta hänellä\nniinikään oli oppia ja hyötyä.\n\nTavotellessaan personallista ja siveellistä täydellisyyttä,\nuudistaessaan täten tietämättään puhdistuksen tien ansiotöitä, Ilmarinen\nalkoi tehdä merkillisiä havaintoja unielämänsä suhteen. Samalla tavalla\nkuin hänelle kosintaretkeläisenä oli tapahtunut -- vaikkei hän tietysti\nsitä muistanut, -- alkoi hänen unitajuntansa nytkin kirkastua ja hänen\nunennäkönsä kävivät ihmeteltävän eläviksi ja sisältörikkaiksi. Ja vielä\nniihin säännönmukaisesti liittyi piirre, joka enimmin hämmästytti\nIlmarista. Tämä piirre oli seuraava: ensin Ilmarinen tunsi unissaan,\nnukkuessaan olevansa aivan samalla tavalla oma itsensä kuin päivälläkin;\nhän saattoi tehdä havaintoja, ajatella, hillitä itseään, suorittaa\ntekoja ja tehdä päätöksiä aivan kuin valveilla; ja sitten hän vähitellen\nhuomasi omaavansa ruumiin samoinkuin päivälläkin, vaikkei se ollut hänen\nfyysillinen ruumiinsa; tämän nukkuvan fyysillisen ruumiinsa hän\nnimittäin joskus saattoi nähdäkin; mutta uusi ruumis mikä hänellä oli\nkäytettävänään, oli kevyt ja niin hienon hieno, että hän sillä huomasi\nosaavansa kulkea vaikka seinän läpi; tämä hänen yöllinen\nkäyttövälineensä oli samannäköinen kuin päiväruumis, vieläpä sillä oli\nsamanlaiset vaatteet.\n\nIlmarinen ei näihin seikkoihin tuhlannut paljon ajatusta, niin kauan\nkuin hänellä oli muuta mielessä; sen johtopäätöksen hän vain veti\nkokemuksistaan, että tämmöisessä hienossa yöruumiissa noidat ja tietäjät\nkai \"Lapissa kävivät\", tämmöistä välinettä kai käyttivät \"loveen\nlangetessaan.\"[51]\n\nMutta kun Ilmarinen oli väsynyt siveellisen mallikelpoisuuden\ntavotteluun ja huomannut, että se oli tyhjää, silloin hänen mielensä\nkääntyi näihin yöllisiin havaintoihinsa ja hän rupesi niiden johdosta\nmiettimään. \"Koska olemuksessani piilee tuommoisia salaperäisiä\nmahdollisuuksia, tahdon ruveta niitä tutkimaan ja kehittämään. Sillä\ntiellä pääsen sen totuudenelämän, sen jumalanrauhan perille, jota\nhalajan.\"\n\nKalevala ei kerro mitään tästä välikohtauksesta, näistä Ilmarisen\nhavainnoista, sillä se olisi realistista esitystapaa ja Kalevala verhoo\ntotuuden vertauskuvien huntuun. Pyhiä kirjoja saa yleensä lukea niin,\nettä tietää, mitä rivien välistä on poisjätetty.\n\nKalevala heittäytyy heti keskelle uutta seikkailua ja ryhtyy kertomaan,\nmiten Ilmarinen yritti sisätajunnastaan etsiä sisältöä elämälleen\nsisätajunnan \"nuoremman sisaren\" eli unitajunnan välityksellä, toisin\nsanoen: miten Ilmarinen lähti Pohjolaan kosimaan Pohjolan emännän\nnuorempaa tytärtä:\n\n    Tuop' on seppo Ilmarinen,\n    Takoja iän-ikuinen\n    Heitti kultaisen kuvansa,\n    Hopeisen neitosensa;\n    Pisti varsan valjahisin,\n    Ruskean re'en etehen,\n    Itse istuvi rekehen,\n    Kohennaikse korjahansa.\n    Lähteäksensä lupasi\n    Sekä mietti mennäksensä\n    Pyytämähän Pohjolasta\n    Toista Pohjolan tytärtä.\n\nKalevalan kertomuksesta päättäen 38:nnessa runossa Ilmarinen nyt\nhyvinkin muistaa entisen liittonsa Pohjan tytön kanssa. Louhen\nensimäinen kysymys, kun hän Ilmarisen näkee, koskee tyttärensä,\nIlmarisen puolison, eloa ja oloa \"miniänä miehelässä, naisena\nanoppilassa\". Mutta muistakaamme, että Kalevala näennäisesti esittää\nasioiden tapahtuneen yhdessä ja samassa Ilmarisen elämässä, ja silloin\nesteettinen kokonaisvaikutus vaatii yhtä ja toista semmoista, joka\nrealistisesta kuvauksesta putoisi pois tai olisi toisenmuotoista. Saamme\nsiis sivuuttaa runossa ne kohdat, jotka puhuvat Ilmarisen entisestä\npuolisosta, ja pystytellä itse pääjuonessa.\n\nKun Ilmarinen pyytää Pohjolan emännältä nuorempaa tytärtä puolisokseen,\nsaa hän kieltävän vastauksen; ja kun hän kääntyy tytön itsensa puoleen\ntuvassa, laulaa lapsi lattialta:\n\n    \"Neitonen, sinä sisari,\n    Elä sulho'on ihastu,\n    Elä sulhon suun pitohon,\n    Eläkä jalkoihin jaloihin!\n    Sulholl' on suen ikenet,\n    Revon koukut kormanossa,\n    Karhun kynnet kainalossa,\n    Veren juojan veitsi vyöllä,\n    Jolla päätä piirtelevi,\n    Selkeä sirettelevi.\"\n\nNeitonen itse vastaa Ilmariselle:\n\n    \"En lähe minä sinulle,\n    Enkä huoli huitukoille...\n    Onpa tässä neitosessa\n    Paremmanki miehen verta,\n    Kaunihimman varren kauppa,\n    Korkeamman korjan täysi,\n    Paikoille paremmillenki,\n    Isommille istuimille,\n    Ei sepon sysi-sioille,\n    Miehen tuhmaisen tulille.\"\n\nMutta Ilmarinen ei hellitä. Hän turvautuu väkivaltaan, kun muu ei auta:\n\n    Saa'utti tytön samassa,\n    Käärälti käpälihinsä,\n    Läksi tuiskuna tuvasta,\n    Riepsahti rekensä luoksi,\n    Työnnälti tytön rekehen,\n    Koksahutti korjahansa,\n    Läksi kohta kulkemahan,\n    Valmistui vaeltamahan,\n    Käsi ohjassa orosen,\n    Toinen neien nännisillä.\n\nIlmariselle ei kuitenkaan koitu mitään iloa tästä väkivaltaisesta\nteostaan. Pitkin matkaa tyttö itkee ja valittaa, sättii ja sadattaa, ja\nIlmarisella on täysi työ keksiä rauhallisia vastauksia tytön\nherjasanoihin. Kun he yöksi saapuvat kylään, onkin mies väsynyt ja\nnukahtaa sikeään uneen. Ja sillä aikaa\n\n    Toinen naista naurattavi\n    Mieheltä unekkahalta.\n\nAamulla havattuansa Ilmarinen oivaltaa morsiamensa uskottomuuden, ja\nkoska ei hän itsekään vielä ollut tyttöä omistanut, suuttuu hän \"moiseen\nmorsiameen\" ja laulaa hänet \"lokiksi luo'olle lokottamahan\". Itse hän\nsitten alla päin, pahoilla mielin matkaa takaisin omille maille.\n\nKaikessa näennäisessä ja vaikuttavassa realismissaan tämä on sattuva\nallegorinen kuvaus Ilmarisen psyykillisistä ponnistuksista.\n\nKun hän unitajunnan viittoomaa psyykillistä tietä pitkin ryhtyy\nherättämään ruumiissaan uinuvia salaperäisiä kykyjä ja voimia, antautuu\nhän leikkiin, josta viisaat aina ovat ihmislapsia varottaneet. Kuten\nlapsi lattialta laulaa, Ilmarinen on vielä tässä suhteessa kuin karhu;\nhänellä ei ole sitä järkeä ja sitä tietoa, millä hän voisi noita uusia\nkykyjä hallita. Ja ilman inhimillisen viisasta ohjausta psyykilliset\nkyvyt ovat todella kuin Pohjolan nuorempi tyttö, ilkeitä, omavaltaisia,\npetollisia. Ne lupaavat paljon: \"meidän nimemme on selvä- ja\nkaukonäköisyys, valta luonnonvoimien ja ihmisten yli, me viemme sinut\njumalien salaisiin neuvotteluihin ja tuomme sinulle maan päältä kaikki\nmitä halajat.\" Mutta ne vievät ihmisen perikatoon, ellei hän ole niiden\nherra.\n\nIlmarinen herättää fyysillisessä ruumiissaan esim. selvänäköisen ja\n-kuuloisen aistin, joka on seuraavaa laatua: hänen eteensä avautuu\ntuonela ja kalman valtakunta, jossa kuolleet ikävissään tai tuskissaan\nasuvat; nämä ryntäävät nyt kaikki hänen luoksensa, mikä mitäkin apua\npyytäen; toisella on jokin asia järjestettävä maan päällä ja pyytää\nIlmarisen myötävaikutusta; toisella on halu vielä tuntea ruumiillisia\nnautinnontunteita ja hän rukoilee Ilmarista polvillaan, että tämä edes\nhetkeksi lainaisi hänelle ruumistaan; toisella on tukala olla tuonelassa\nja pyytää, että Ilmarinen auttaisi häntä sieltä pois pääsemään. Pitkin\npäivää näitä onnettomia kerääntyy Ilmarisen ympärille eivätkä anna\nhänelle hetken rauhaa. Hänen sydämensä uhkuu sääliä ja hän koettaa\npoloisia auttaa, mutta huomaa pian, että tämä on mahdotonta: ensiksi\navunpyytäjien paljouden takia, toiseksi sentähden, että hänen oma\noikeudentuntonsa usein joutuu ristiriitaan heidän vaatimustensa kanssa.\nJa kun hän ei heitä auta, he useinkin kiroovat häntä ja koettavat häntä\nmonella tavalla kiusata!\n\n\"Mihin olenkaan joutunut\", hän itsekseen huudahtaa, \"paholaisten\nseuraan! Mitä minun on tehtävä?\" Ja silloin hän ymmärtää, että vika\nonkin hänen omassa selvänäköisyydessään, ja sielunsa koko voimalla hän\nkoettaa siitä vapautua, loihtia sitä itsestään pois, ja siinä\nonnistuukin.\n\nIlmarinen ei osaa herättämiään kykyjä hallita, mutta hän pelastuu niiden\nkäsistä. Minkätähden? Sisäisen totuuden- ja oikeudentuntonsa nojalla.\nTämä sisäinen tunto on hänellä synnynnäisenä perintönä vihkimyksestään.\nSen nojalla siis, että Ilmarinen ennen on läpikäynyt suuren henkisen\nkokemuksen, joka on istuttanut rakkauden hengen hänen sydämeensä, sen\nnojalla hän nyt pelastuu ja välttää \"psyykillisyyden vaaran\". Kuinka\ntoisin taas käy niille monille, jotka ilman tämän henkisen kokemuksen\ntaustaa pyrkivät itsessään herättämään yliaistillisia voimia![52]\n\nIlmarinen, jonka sielu on rakkaudelle vihitty, ei voi joutua pahan\nvaltaan. Erehtyä hän saattaa, ja tämäkin kokemus on kova, mutta hädän\nhetkellä hänen intuitsioninsa hänet pelastaa. \"Tapanko teidät?\", hän\nensin ajattelee saatuaan silmänsä auki. \"Ei\", hän vastaa itselleen, \"ei\nväkivaltaa totuuden miekalla. Laulanpa teidät vain pois tajunnastani ja\nmuistostani\" (38: 262-286). Hän hylkää unitajunnan houkutukset ja palaa\nvanhaan tuttuun päivätajuntaansa.\n\nKotimatkalla Väinämöinen tulee tiellä vastaan ja kysyy hienolla ivalla:\n\n    \"Veli seppo Ilmarinen!\n    Minne heitit naisen nuoren,\n    Kunne kuulun morsiamen,\n    Kun sa tyhjänä tuletki,\n    Aina naisetta ajelet?\"\n\nMutta Ilmarinen vastaa harmistuneena laulaneensa \"mokoman naisen meren\nluo'olle lokiksi.\"\n\nJa nyt on aivan kuin lukisimme rivien välistä vähän muutakin.\nVäinämöinen, viisas tietäjä, mestari tulee vihdoinkin kamppailevan\nsielun luokse ja puhuu sille, ei ivalla, vaan säälillä: \"oi sielu, yhäkö\nluulet yksin käyväsi? Etkö jo saa silmiäsi auki sille tosiseikalle, että\noikea Pohjan tyttö jo on sinun omasi? Etkö muista viettäneesi häitä\nPohjolassa? Etkö tiedä, että jo olet yhtä korkeamman itsesi kanssa?\nKatso: johan olet Pohjolassa käynyt, johan olet Sammon takonut!\"\n\nJa Väinämöinen kysyy Ilmariselta:\n\n    \"Veli seppo Ilmarinen,\n    Mit' olet pahoilla mielin,\n    Kahta kallella kypärin\n    Pohjolasta tullessasi?\n    Miten Pohjola elävi?\"\n\nIlmarisessa heräävät muistot ja hän vastaa: \"todella, sisätajuntani\nsalamaailmassa kaikki on hyvin, sillä siinä totuuden tieto piilee eikä\nunitajunnan psyykillisyydessä\" -- Kalevalan sanoilla:\n\n    \"Mi on Pohjolan eleä!\n    Siell' on Sampo jauhamassa,\n    Kirjokansi kallumassa:\n    Päivän jauhoi syötäviä,\n    Päivän toisen myötäviä,\n    Kolmannen kotipitoja.\n    Jotta sanon, kun sanonki,\n    Vielä kerta kertaelen:\n    Mi on Pohjolan eleä,\n    Kun on Sampo Pohjolassa!\n    Siin' on kyntö, siinä kylvö,\n    Siinä kasvo kaikenlainen,\n    Siinäpä ikuinen onni.\"\n\n\"No niin\", huomauttaa tähän Väinämöinen, \"etkö sinä nyt ymmärrä, veli\nIlmarinen, että Sampo se on Pohjolasta haettava! Oikeat sinulla aikeet\noli, kun psyykillisiä kykyjäsi rupesit herättämään, mutta menetelmäsi\noli väärä. Ei uni- vaan sisätajunnasta on Sampo haettava, eikä päiväisen\nunitajunnan, vaan salaisen avulla!\"\n\nJa hän virkkaa Ilmariselle runon sanoilla:\n\n    \"Ohoh seppo Ilmarinen,\n    Lähtekämme Pohjolahan\n    Hyvän sammon saa'antahan,\n    Kirjokannen katsantahan!\"\n\nSe on: nyt on tutkittava sisätajunta ja salainen, näkymätön maailma.\nNäkyväisen maailman syvän elämänlain on Ilmarinen jo löytänyt, mutta\nnäkymätön maailma on vielä tutkimattomana hänen edessään. Ja\nnäkymättömässä maailmassa yksin piilee tiedon ja vallan salaisuus:\nSampo.\n\n\n\n\n28.\n\nHENGEN MIEKKA.\n\n\nVäinämöisen ehdotuksen Ilmarinen kyllä mielessään hyväksyy, mutta\nhuomauttaa samalla matkan vaikeuksista:\n\n    \"Ei ole sampo saatavana,\n    Kirjokansi tuotavana\n    Pimeästä Pohjolasta,\n    Summasta Sariolasta;\n    Siell' on sampo saatettuna,\n    Kirjokansi kannettuna\n    Pohjolan kivimäkehen,\n    Vaaran vaskisen sisähän,\n    Yheksän lukon ta'aksi;\n    Siihen juuret juurruteltu\n    Yheksän sylen syvähän,\n    Yksi juuri maa-emähän,\n    Toinen vesiviertehesen,\n    Kolmas on kotimäkehen.\"\n\nKun Väinämöinen tähän vastaa: \"tehdään suuri laiva, jolla noudetaan\nSampo\", näkyy, että Ilmarinen on taipuisa lähtemään, vaikka hän ehdottaa\nmaitsekulkua: \"vakavampi maisin matka, lempo menköhön merelle\" (39:\n23-35). Vähän vastahakoisesti Väinämöinenkin tähän suostuu:\n\n    \"...Kun et mieline merisin,\n    Niin on maisin matkatkamme,\n    Rantaisin ratustelkamme!\"\n\n\"Mutta tao mulle nyt uusi miekka\", hän samalla lisää Ilmariselle, \"tee\nmiekka tuliteräinen\". Ilmarinen ryhtyi heti työhön, ja raudasta,\nteräksestä, kullasta ja hopeasta hän\n\n    Takoi miekan mieltä myöten,\n    Kalvan kaikkien parahan,\n    Jonka kullalla kuvasi,\n    Hopealla huolitteli.\n\nVäinämöinen tarkastaa uutta miekkaa, katselee ja kääntelee, kysyy: \"onko\nmiekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?\" (39: 93-100) ja huomaa\nniin olevan:\n\n    Olipa miekka miestä myöten,\n    Kalpa kantajan mukahan,\n    Jonka kuu kärestä paistoi,\n    Päivä paistoi lappeasta,\n    Tähet västistä välötti,\n    Hevonen terällä hirnui,\n    Kasi naukui naulan päässä,\n    Penu putkessa puhusi.\n    Tyytyväisenä Väinämöinen\n    Sylkytteli miekkoansa\n    Vuoren rautaisen raossa,\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Jo minä terällä tällä\n    Vaikka vuoret poikki löisin,\n    Kalliot kaha jakaisin.\"\n\nJa ennen matkalle lähtöä Ilmarinen sitäpaitsi pukeutuu \"rautapaitoihin\nja teräsvöihin\" (39: 115-126).\n\nMitä nämä terästamineet ja ennen kaikkea tuo tuliteräinen miekka on, ei\nole vaikea käsittää. Paavali sanoo kirjeessään efesolaisille: \"Sentähden\npankaat päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä\ntehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä... Ja ottakaat\npäällenne pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana...\"\n(6: 13, 17).\n\nVäinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon ase: selvä\nmielikuva odottavasta tehtävästä ja luja usko siihen. Tämän mielikuvan\nIlmarinen luo itselleen toisten vihittyjen opetuksista ja meillekin on\nnyt välihuomautus taas tarpeen. Joudumme koskettelemaan mystillisen\npsykologian suurempia saavutuksia, ja niin heikot kuin omat kykymme\novatkin, soisimme, että lukija saisi esityksestämme edes aavistuksen\nKalevalan merkillisestä tiedosta ja viisaudesta näissäkin asioissa.\n\nTotuuteen pyrkijälle, Ilmariselle, alkaa tästä lähtien varsinainen\ntiedon tie. Hän tulee nyt \"samporetkeläiseksi\" eli \"sampolaiseksi\",\nniinkuin hän ennen Pohjolan häitä oli \"kosintaretkeläinen\".\nKosintaretkeläisenä hän puhdisti omaa personallisuuttaan ja tuli siten\nsopivaksi sulhoksi Pohjan neidolle. Hänen työnsä oli henkisesti katsoen\nkielteistä ja passiivista, ehkä saisimme sanoa \"naisellista\" laatua. Nyt\nsitä vastoin hänellä samporetkeläisenä on edessään henkisesti katsoen\ntäysin \"miehellinen\", aktiivinen ja positiivinen elämäntehtävä. Olemme\njo nähneet, kuinka alkuvalmistuksissa -- \"kultaisen neidon taonnassa\" ja\n\"nuoremman Pohjan tytön kosinnassa\" -- on kysytty tarmokasta\naktiivisuutta, vaikka nekin vielä olivat jonkun verran\npuhdistusluontoisia.\n\nMikä nyt sitten on vihityn totuuteen pyrkijän oleellinen tehtävä? Kuten\njo ennen olemme sanoneet: hänen tehtävänsä on omasta katoavaisesta\nruumiistaan rakentaa itselleen tiedon ja vallan hankkimisen ja\nkäyttämisen kuolematon väline, johon Logoksen eli jumalan tajunta voi\nlaskeutua, milloin ihmiskunnan pelastus sitä vaatii. Ei näet vihitty tee\ntyötä personallisessa tarkotuksessa, ei mitään itse voittaakseen. Hänen\nvaikuttimensa on hänen syvä ja voittamaton rakkautensa totuuteen,\nJumalaan, ihmiskuntaan, ja tämän rakkauden ajelemana hän ensin harhailee\nniinkuin Ilmarinen, ennenkuin hänelle selviää, mitä varsinaisesti on\ntehtävä. Kun hän nyt ryhtyy kuolematonta käyttövälinettä itsestään\nluomaan, on hänellä sentähden silmämääränä se, että Logoksen oma tajunta\neli maailmankaikkeuden pyhä viisaus voisi vapaasti käyttää häntä ja\nhänen olemustaan jumalallisen tahtonsa tarkotuksiin -- ellei heti alussa,\nniin joskus, kun aika olisi tullut.\n\nTähän suureen työhön hän ei ennen vihkimystään olisi voinut ryhtyä.\nEnnen vihkimystä hänellä ei ole itsetietoista minää, joka olisi\nfyysillisen ruumiin elämästä riippumaton; hänen personallinen minänsä on\nkuolevainen niinkuin ruumiskin. Kuinka siis kuolevainen voisi\nkuolematonta aikaansaada? Vihkimyksessä personoituu hänen kuolematon\nminänsä, ja nyt hän siis todellisessa minätajunnassaan on fyysillisen\nruumiinsa yläpuolella ja siitä riippumaton. Vaikka hän uudestaan\ninkarnoidessaan onkin tietämätön päivätajunnassaan sisäisestä\nsaavutuksestaan, kestää tämä tietämättämyys vain niin kauan kuin hänelle\non tarpeen erehdyksistä oppia; kun oppi on saavutettu, palaa sisäinen\nvarmuus ja harmonia. Ja silloin hänellä alkaa rakennustyö: sisästä ja\nylhäältäpäin on hänen muodostettava ruumiistaan taikaväline, johon\nkuolema ei koske.\n\nMitä tämä rakentaminen on? Onko se katoovaisen ja kuolevaisen\nfyysillisen ruumiin muuttamista -- jonkinlaisten taikakeinojen\navulla -- katoomattomaksi? Ei, vaan se on katoomattoman luomista ruumiin\navulla: Sammon ottamista ruumiin kätköstä, niinkuin Kalevala sanoo.\n\nTässä kohtaakin meitä vihdoin Samposanan okkultis-psykofysiologinen\nmerkitys: Sampo on se uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty\nitsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä. Ja tässä yhteydessä\ntahdomme muistuttaa seuraavista Paavalin lauseista, etteivät lukijat\nluulisi meidän puhuvan perättömiä: \"Sillä tämän katoavaisen on\npukeutuminen katoamattomuuteen ja tämän kuolevaisen oli pukeutuminen\nkuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen\nja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se\nsana, joka on kirjotettu: Kuolema on nielty voitossa. Missä on sinun\nvoittosi, kuolema? Missä on sinun otasi, kuolema?\"[53] Paavali kutsuu\nsamporuumista \"taivaalliseksi\" ja \"hengelliseksi\" ruumiiksi, kuten näkyy\nsaman epistolan seuraavasta otteesta: \"Ja on taivaallisia ruumiita ja\nmaallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas\nmaallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja\ntoinen tähden kirkkaus; sillä yhden tähden kirkkaus on erilainen kuin\ntoisen. Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: katoavaisuudessa\nkylvetään, katoamattomuudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään,\nvoimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään\nhengellinen ruumis. Kun on luonnollinen ruumis, niin on myös\nhengellinen.\"[54] Ja vielä: \"Mutta mikä on hengellistä, se ei ole\nensimäinen, vaan se mikä on luonnollista, on ensimäinen; sitten on se\nmikä on hengellistä. Ensimäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen\nihminen on Herra taivaasta. Mimmoinen maallinen on, semmoisia ovat\nmyöskin maalliset; ja mimmoinen taivaallinen on, semmoisia ovat myös\ntaivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on\nmyös oleva taivaallisen kuva.\"[55] Ja ikäänkuin osottaakseen, ettei hän\ntässä ole puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta\n(jälleensyntymisestä), vaan henkisestä uudestasyntymisestä, Paavali\nkuiskaten lisää: \"katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki\nkuoloon nuku, mutta kaikki me muutumme...\"[56]\n\nTaivaallista taikaruumista eli Sampoa kutsutaan myös \"aurinkoruumiiksi\"\neli \"kirjokanneksi\", koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin\naurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä\n(_aura_), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana\nhaahmo -- \"Herra taivaasta\", _augoeides_, kuten mysterioihin vihityt\nkreikkalaiset filosofit sanoivat.[57]\n\nTämän ruumiin rakentamisessa erotetaan eri jaksoja vastaavine\nsaavutuksineen, joita nykyaikaisessa teosofisessa kirjallisuudessa\nvanhaan kreikkalaiseen tapaan kutsutaan \"vihkimyksiksi\"; puhutaan\nensimäisestä, toisesta, kolmannesta j.n.e. vihkimyksestä ja selitetään,\nmitä kykyjä ja tietoja kussakin voitetaan. Nimitykset ja jaot\nvaihtelevat järjestelmäin mukaan, mutta olennaisesti tietysti päämäärä\nja niin muodoin tiekin on sama.\n\nMuinaissuomalaisessa järjestelmässä mainittiin kaksi pääkohtaa\nihmissielun toivioretkellä; toinen oli Pohjolan häät, joka lopetti\nkosintaretkeläisen pitkän taipaleen, toinen Sammon saavuttaminen, joka\npäätti sampolaisen vaivalloisen matkan. Mutta samoinkuin\nkosintaretkeläisellä oli useampia ansiotöitä suoritettavana, samoin\nsamporetkeläisellä oli useampia seikkoja täytettävänä, ennenkuin hänen\nonnistui hankkia itselleen Sampo, ja Kalevala esittää näitä verrattain\nseikkaperäisesti.\n\nNe ovat, kuten sanoimme, eri jaksoja taivaallisen ruumiin luomisessa,\neri kohtia Pohjolan pitkällä matkalla, ja Kalevala erottaa niitä neljä,\nkutsuen niitä seuraavilla nimillä: 1) veneen souto, 2) kanteleen soitto,\n3) Sammon otto ja 4) viimeinen ottelu, jossa Sampo pirstaantuu.\nVeneensoudossa muovaillaan aurinkoruumista siihen kohtaan saakka, jota\nmyös kutsutaan \"vesiruumiiksi\", kanteleen soitossa sitä hienonnetaan\n\"ilmaruumiiksi\" ja Sammon otossa se muodostuu \"tuliruumiiksi\", joka\nviimeisessä ottelussa auringon tavalla lähettää voimansa ulos\nmaailmaan.[58]\n\nJoka kohdalla Kalevala viittaa esityksessään, mikä hyvän saavutuksen\nvastaava paha on: veneensouto selvittää Ilmariselle lopullisesti\npsyykillisyyden ja mediumisuuden läksyn, jota hän kävi oppimaan\nlähtiessään kosimaan Pohjolan nuorempaa tytärtä; kanteleensoitto taas\nselvittää erotuksen oikean ja väärän vaikutusvallan välillä; Sammon otto\nerotuksen hyvän ja pahan noituuden välillä; viimeinen ottelu erotuksen\ninhimillisen itsevanhurskauden ja jumalallisen uhrautumisen välillä.\n\nEhkäpä nämä päältä katsoen niin vaikeatajuiset asiat hiukan selviävät,\nkun käymme niitä yksitellen selostamaan. Muuan asia on nyt mielessä\npidettävä. Vaikka Kalevalan runossa samporetkeen ottavat osaa Kalevalan\npääsankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, eivät nämä kuvaa\neri henkilöitä psykologisessa tulkinnassa. Yksi on vihitty\ntotuudenetsijä -- Ilmarinen. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat eri\npuolia Ilmarisen omassa itsessä. Väinämöinen on kyllä mestaritietäjä\nmutta hän on samalla Ilmarisen tahto ja sisin jumalallinen ääni eli\nomatunto, jonka kautta muuten mestarikin puhuu. Lemminkäinen taas on\nIlmarisen sisäinen rakkauden ja autuuden tunne, jonka hän vihkimyksessä\nvoitti itselleen ja siis tavallaan Pohjan impi uudessa muodossa.\n\n\n\n\n29.\n\nVENEMATKA.\n\n\nVäinämöinen alussa suostuu Ilmarisen pyyntöön, että Pohjolanmatka\ntehtäisiin maitse. \"Koska et vielä käsitä asiaa, mennään maitse.\"\nEtsitään siis hevonen, painetaan päähän kullan päitset ja ajaa\nratustellaan \"kahen miehen rantamaata\" (39: 127-146).\n\nSyy, miksi Ilmarinen epäilee merta ja tahtoo mennä Pohjolaan maitse, on\nsangen luonnollinen. Hän on vastikään tehnyt matkoja Pohjolaan,\nsisätajuntansa salattuun maailmaan, unitajunnan avulla, ja matkoista\nhänellä on ollut vain huolta ja harmia (Pohjan nuoremman neidin\nkosiminen). Kuitenkin hän on tehnyt matkansa \"maitse\" siinä mielessä,\nettä on säilyttänyt fyysillisen \"maaruumiinsa\" päivätajuisen minän. Nyt\nhän sitä vastoin ymmärtää Väinämöisen tarkottavan \"merimatkalla\"\ntoiselta puolen, että päivätajunnasta on luovuttava, toiselta puolen\nettä on turvauduttava tuohon vaaralliseen unitajuntaan, jonka tähden ei\ntule ihmetellä, että Ilmarinen alussa tuntee rohkeutensa pettävän.[59]\n\nKauas eivät uroot ole ratsastaneet, ennenkuin tapaavat \"purren\nitkemässä, venosen valittamassa.\" Kun Väinämöinen tiedustaa surun syytä,\nvastaa vene:\n\n    \"...Muut purret, pahatki purret,\n    Ne aina sotia käyvät...\n    Minä veistämä venonen,\n    Satalauta laaittama\n    Tässä lahon lastuillani,\n    Venyn veistännäisilläni...\"\n\nSilloin Väinämöinen pitää kohtausta kohtalon viittauksena ja virkkaa\nlohdutellen:\n\n    \"Elä itke, puinen pursi,\n    Vene hankava havise,\n    Kohta saat sotia käyä,\n    Tappeloita tallustella!\n    Lienet pursi luojan luoma,\n    Luojan luoma, tuojan tuoma...\"\n\nJa, kuulustelun jälkeen, josta käy selville, ettei tämä vene ole toisia\nihmeellisempi, Väinämöinen\n\n    Heitti hiekalle hevoisen,\n    Painoi puuhun marhaminnan,\n    Ohjat oksalle ojenti,\n    Lykkäsi venon vesille,\n    Lauloi purren lainehille.\n\nTällä episodilla Kalevala tahtoo kuvata, mikä heräymys tapahtuu\nIlmarisen tajunnassa, kuinka hänen käsityksensä Sammon hankinnasta\nmuuttuvat ja laajentuvat, ja kuinka unimaailmakin esiintyy hänelle\nuudessa valossa.\n\nVeneen valitus on kuin heräävän muistin ääni hänen sielussaan. \"Etkö\nluota enää minuun, Ilmarinen? Olenhan minä paljon vanhempi sinun\npäivätajuntaasi. Päivätajuntasi sait, kun viimeksi synnyit maan päälle,\nmutta minut sinä sait Pohjolan häissä. Etkö muista, että olet\nvihkiytynyt Pohjolan ihanaan impeen? Etkö muista, että puolisosi ja sinä\nolitte yhtä minussa? Etkö muista, että päivätajuntasi yhtyessäsi\nPohjolan impeen kasvoi ja laajeni aivankuin maasta taivaaseen? Missä\ntajuntasi silloin liikkui, minkä avulla se toimi? Juuri minun! Sinä\nsäilytit silloin aivoissasi sen tietoisuuden, mikä sinulla oli minussa;\nnyt kun sinulla on uudet aivot, olet unohtanut. Mutta herätä muistosi\nuudestaan eloon! Kaikki, jotka konsanaan ovat Pohjan immen saaneet ja\nlähtevät sotaan Sammon puolesta, käyttävät veneitä semmoisia kuin minä\nolen. En minä ole toisia ihmeellisempi.\"\n\nIlmariselle alkaa selvitä, ettei hänen tarvitsekaan turvautua äskeiseen\nvaaralliseen unitajuntaan. Se tajunta ja se tajunnanväline, mikä hänellä\non tarjona, on tosin unimaailmasta kotoisin, mutta tämä ei ole itsessään\nvaarallista. Vaara oli siinä, että hän tahtoi siirtää päivätajuntansa\nunimaailmaan, kun sitä vastoin unimaailman suurempi tajunta vähitellen\non heräävä päivätajunnassa.\n\nIlmarinen alkaa muistaa, mikä valtava henkinen kokemus hänellä on\nmenneisyydessä takanaan, ja hänessä herää aivan kuin uusi luottamus\nomiin voimiinsa. Ei hänen tarvitse pelätä mitään tajuttomuutta,\nheittäytyessään oman salatajuntansa huomaan. Päivätajunnan takana ei\nammota kuilu, ei tyhjä ja pohjaton avaruus, vaan laajempi tajunta,\nsuurempi ja syvempi tietoisuus, joka jo ennestään on hänelle tuttu.\n\nJa Ilmarinen ymmärtää, että Sampoa ei muulla keinoin voi tavotellakaan.\nPäivätajunta yksin jätettynä ei omin voimin kykene sitä rakentamaan.\nAurinkoinen ruumis on rakennettava sisästä ja ylhäältäpäin, sen siemen\ntäytyy jo olla olemassa, siemen, joka aivankuin itsestään kehittyy ja\nkasvaa. Ja siemen -- se on elämän antama silloin kun ihminen ihmiseksi\nsyntyi. Mutta siitä siemenestä ihminen tuli tietoiseksi vihkimyksessä.\n\nNyt ei Ilmarinen enää vastustele sisintä ääntänsä, jonka kautta\nVäinämöisen viisaus puhuu. Lykätään vene vesille ja järjestetään se\nkäyttökuntoon: silloinpa Lemminkäinenkin yhtyy matkaan.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    Lauloa hyrähtelevi;\n    Lauloi ensin laitapuolen\n    Sukapäitä sulhosia,\n    Sukapäitä, piipioja,\n    Saapasjalkoja jaloja;\n    Lauloi toisen laitapuolen\n    Tinapäitä tyttäriä,\n    Tinapäitä vaskivöitä,\n    Kultasormia somia.\n    Lauloi vielä Väinämöinen\n    Teljot täytehen väkeä,\n    Ne on vanhoa väkeä,\n    I'än kaiken istunutta,\n    Kuss' oli vähän sioa\n    Nuorukaisilta esinnä.\n\nTästä näkyy, mikä ihmeellinen vene ja mikä ihmeellinen matka on\nkysymyksessä. Väinämöinen laulaa veneen täyteen väkeä; mutta ne eivät\nole tavallisia ihmisiä, jotka muualta tänne olisivat saapuneet, vaan\ntaikavoimalla näkyviin loihdittuja olentoja -- mikä näkyy siitäkin,\netteivät saa venettä liikkeelle. Väinämöinen istui perään ja\n\n    Pani sulhot soutamahan,\n    Neiet ilman istumahan;\n    Sulhot souti, airot notkui,\n    Eipä matka eistykänä.\n\nSamoin kävi neitosten, samoin vanhain, kun he soutivat: matka ei\nedistynyt (39: 303-310). Vasta kun Ilmarinen istui soutamaan, niin\n\n    Jopa juoksi puinen pursi,\n    Pursi juoksi, matka joutui,\n    Loitos kuului airon loiske,\n    Kauas hankojen hamina.\n\nNoin Kalevala kertoo, miten Ilmarinen tottui käyttämään uutta\ntajunnanvälinettään, Sammon ensimäistä muodostumaa eli n.k.\nvesiruumista. Ja runon omat sanat todistavat asiantuntijalle, mistä on\nkysymys. Jo nimitys \"vene\" viittaa siihen, että on puhe tunteitten\nunimaailmasta, jonka symbolina yleensä käytetään nimitystä \"vesi\" (kts.\ned. esim. 13. lukua). Vesiruumis on tunteista muovaeltu, rakkauden\nvoimasta luotu. Vaan minkätähden on valittu symboliksi vene? Eikö elävä\nolento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä\npuhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten\nkuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja,\ntunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta\nKalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole\npuhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä\nainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn\npuhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota\nsentähden paremmin sopii verrata \"elottomaan esineeseen\", veneeseen,\njoka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.\n\nMikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta\ntajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita\nVäinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin\nkykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä\nnojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta:\n\nEnsiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin\nfyysillisen ruumiin, vaan \"kaikkiallisia\", niitä on joka puolella,\nedessä ja takana, oikealla ja vasemmalla -- koko ruumis on kuin aistin;\neivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä:\nsama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis\nsanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka\nruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka\npuolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.\n\nToiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon\nkannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat\nihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin,\nkäärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin\nsekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa -- silmä, suu, nokka -- on\nerityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman\njälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen\ntunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien\nulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien\nj.n.e., kuten tapahtuu \"kosintaretkeläisen\" mietiskelyssä. Ainoastaan\nharvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen\nmuotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee\njotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen\najatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.\n\nToisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset\najatuksensa pukeutuvat aina -- milloin hän ei itse toista tahdo -- ihmisen\nmuotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja\nmitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos\ntietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän\najatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä\nelävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin\npalatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain\nasiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä\nhakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.\n\nTunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä\nvoivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia\nhallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia,\npaljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.\n\nKun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee\ntämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On\naivankuin jokaiseen vesiruumiin kykyyn olisi siirretty ihmisen\npäivätajuinen minä! Tästä ymmärrämme, kuinka laaja ja monipuolinen\nfyysilliseen aivotajuntaan verrattuna on hänen unimaailmassa toimivan\nveneensä tajunta. Noilla organisoiduilla kyvyillä ja aisteilla hän\ntutkii sitä puolta sisätajuntaansa ja vastaavaa näkymätöntä kosmosta,\njota \"vedeksi\" kutsutaan; niinpä hän esim. näyissä tutkii ihmissielun\neri tunnetiloja, vainajien kohtaloa kuoleman jälkeen tuonelassa ja\ntaivaissa. Mutta aivan niinkuin Kalevalan runossa kuvataan, nuo\nitsetoimivat kyvyt sinään eivät liikuta venettä: Ilmarinen yksin,\nihminen itse, on venosensa hallitsija ja käyttäjä, ja Väinämöinen,\nviisauden jumalallinen omatunto, pitää perää.\n\nMiksi Lemminkäinen liittyy seurueeseen, olemme jo edellä selittäneet.\nIlmarisen muistot heräävät ja sen kautta hän ikäänkuin uudestaan yhtyy\nkorkeampaan tunne-minäänsä, jota Lemminkäinen nyt edustaa.\n\n\n\n\n30.\n\nKANTELEEN SOITTO.\n\n\nSeuraava aste aurinkoruumiin laatimisessa on n.k. ilmaruumiin\norganisoiminen eli kuten Kalevala sanoo \"kanteleen teko\". Tämä ei ole\nuusi käyttöväline, vaan vesiruumiin \"uudestasyntyminen\", sen\nvarustaminen uusilla kyvyillä, niin että uusi puoli näkymättömästä\nmaailmasta avautuu ihmisen tutkittavaksi.\n\nSampolaisten matka kulki rauhallisesti eteenpäin. Heidän onnensa tarttui\ntoisiinkin näkymättömän maailman olentoihin. Vaka vanha Väinämöinen\n\n    Laski laulellen vesiä,\n    Ilon lyöen lainehia.\n    Neiet niemien nenissä\n    Katselevat, kuuntelevat:\n    \"Mi lienee ilo merellä,\n    Mikä laulu lainehilla,\n    Ilo entistä parempi\n    Laulu muita laatuisampi?\"\n\nMatka kulki \"maavesiä, suovesiä ja koskenvesiä\". Koskistakin\nonnellisesti suoriuduttiin:\n\n    Itse vanha Väinämöinen\n    Laskea karehtelevi,\n    Laski louhien lomitse\n    Noita kuohuja kovia,\n    Eikä puutu puinen pursi,\n    Vene tietäjän takellu.\n\nMutta sitten ilmaantui äkkiä este ja tie sampolaisilta nousi pystyyn:\n\n    Äsken tuonne tultuansa\n    Noille väljille vesille\n    Puuttui pursi juoksemasta,\n    Venonen pakenemasta;\n    Pursi puuttuvi lujahan,\n    Vene vieremättömäksi.\n\nJa kun estettä tutkittiin, oliko kivi vaiko hako, huomattiin, että vene\nistuikin \"hauin hartioilla\". Ennenkuin etenemme, täytyy meidänkin nyt\ntutkia, mikä tämä \"hauki\" on.\n\nNimi tuo mieleemme \"suuren suomuhauin\", jonka Ilmarinen kolmantena\nansiotyönään pyydysti Tuonelan joesta, ja miltei odotamme, että tälläkin\nkohden Kalevala kutsuisi jokea \"Tuonelan joeksi\". \"Hauen pyydystäminen\"\ntarkotti silloin, että Ilmarisen tuli vaikuttaa puhdistavasti\ntapoihinsa, kykyihinsä, vaistoihinsa, jotka asuivat sisätajunnassa ja\nsamalla fyysillisen ruumiin näkymättömässä eetteripuoliskossa. Onkohan\nsillä nytkin samporetkellä sama merkitys? On, vaikka Ilmarinen ei nyt\nlähestykään sitä päivätajunnan puolelta, vaan sisätajunnan, siis ei\nfyysillisessä, vaan näkymättömässä maailmassa. Matka käy sampolaisena\nminuudesta alaspäin ruumista kohti eikä päinvastoin niinkuin\nkosintaretkeläisenä. Senpätähden saattaa olla viittaamatta siihen, että\nhauki on Tuonelan joessa -- vaikka se siinä onkin.[60]\n\nNytkin ovat kysymyksessä tavat, kyvyt, vaistot ja fyysillisen ruumiin\nnäkymätön eetteripuoli. Liikkuen ja toimien vapaasti vesiruumiissaan\nihminen tarttuu kiinni eetteriruumiin haukeen: mitä tämä on?\nYksinkertaisesti sitä, että hän ei vielä kykene siirtämään salaista\nvesiruumistajuntaansa fyysillisiin aivoihin eli päivätajuntaansa. Hänen\nitsetietoisuutensa ei vielä ole katkeamattomasti jatkuvainen:\npäivätajunnassaan hän on Ilmarinen n:o 1, unitajunnassaan Ilmarinen n:o\n2. Tämä Ilmarinen n:o 2 on paljon kehittyneempi ja kyvykkäämpi kuin n:o\n1. Se on tietoinen päivätajuisesta -- paljon pienemmästä -- Ilmarisesta,\nmutta päivätajuisella Ilmarisella on vain katkonaisia muistoja\nyöllisestä kaksoisveljestään, ja tämän suuremmat kyvyt ilmenevät\npäivätajunnassa vain tilapäisinä taikatapahtumina, näkyinä,\nilmestyksinä, inspiratsioneina j.n.e. Unohduksen tuonelanvirta erottaa\nyhä päivätajunnan salatajunnasta. Kehityksen kulku kuitenkin vaatii,\nettä unohduksen este poistetaan: tietoisuus on saatettava\nkatkeamattomaksi ja yhtämittaiseksi. Vesiruumiin kyvyt, vaistot ja tavat\non saatettava heräämään fyysillisissä aivoissa.\n\nMitenkä tämä käy päinsä?\n\nVäinämöinen kehottaa ensin Lemminkäistä estettä poistamaan:\n\n    \"Veä miekalla vetehen,\n    Katkaise kala kaheksi!\"\n\nLemminkäinen vetää miekan vyöltänsä ja\n\n    Veti miekalla meryttä,\n    Alta laian laskettavi,\n    Itse vierähti vetehen,\n    Kourin aaltohon kohahti.\n\nKun Lemminkäinen näin huonosti onnistui, puuttui Ilmarinen asiaan:\n\n    Tarttui tukkahan urosta,\n    Nostatti merestä miehen,\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Kaikki on mieheksi kyhätty...\"\n\nMutta kun Ilmarinen itse vetää miekkansa läimäyttääkseen kalaa, niin\n\n    Miekka murskaksi mureni,\n    Eipä hauki tiennytkänä.\n\nVäinämöinen tulee apuun, ja hänen tulinen totuudenmiekkansa vie hauilta\nhengen:\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    Nostalti kaloa tuota,\n    Veti haukia ve'estä:\n    Hauki katkesi kaheksi,\n    Pursto pohjahan putosi,\n    Pää kavahti karpahasen.\n\nNyt vene taas lähtee liikkeelle, ja Väinämöinen ohjaa rantaan, jossa\nhauin pääpala keitetään ja syödään murkinaksi (40: 173-204).\n\nTällä hieman leikillisellä kuvauksellaan Kalevala nähtävästi on tahtonut\npainostaa, miten on vaikea tuo fyysillisen aivotajunnan haltuunsaotto ja\ntajuttomuusrajan poistaminen päivä- ja salatajunnan väliltä. Ei se käy\nkädenkäänteessä: ei ensimäisen innostuksen hetkenä (Lemminkäinen) eikä\nuljaan itsetunnon avulla (Ilmarinen), vaan ainoastaan tyystin harkitulla\nja rauhallisella voimanponnistuksella. Mitä nimittäin on tehtävä, jotta\nvesiruumis esteettä voisi vaikuttaa eetteriruumiiseen ja sen kautta\naivoihin? On herätettävä fyysillisen ruumiin näkymättömässä\nkaksoispuolessa täyteen toimintaan aivoja vastaava voimakeskus, joka\nsilloin päästää tietoisuuden esteettä läpi; toimien vain\nluonnonmukaisesti se on kuin pyörre, joka nielee tajunnan ja ikäänkuin\nlyö sen tainnoksiin. Ainoa, joka on oikeutettu ja kyvykäs sitä\nherättämään, on \"hengen miekka\": selvä käsitys suoritettavasta\ntehtävästä, luja usko vaikuttimen epäitsekkyyteen ja kärsivällinen\nponnistus. Miekka suunnataan aivoja vastaavaan keskukseen, \"hauen\npääpuoli\" syödään, ja salainen tajunta avautuu fyysillisissä aivoissa.\nNyt on ihminen tilaisuudessa päivälläkin käyttämään vesiruumiinsa kykyjä\nja ominaisuuksia. Se mikä ennen oli tilapäistä ja silloin tällöin\nilmoille puhkeavaa, se muuttuu nyt pysyväiseksi ominaisuudeksi. Jos\npyrkijä esim. oli kehittänyt vesiruumiinsa salaista havaitsemiskykyä,\ntulee hän nyt todella selvä- ja kaukonäköiseksi; hän ei tahtomattaan\nvedä näkymätöntä maailmaa luokseen, niinkuin mediumi tai psyykillinen\nhenkilö, vaan liikkuu siinä kuin vapaa ja itsensä hallitseva kansalainen\nainakin. Jos hän taas vesiruumiissaan työskennellen entisen luonteensa\nnojalla on oppinut seurustelemaan näkymättömän maailman korkeampien\nolentojen (jumalien, enkelien, luonnottarien, tietäjien) kanssa ja\nvastaanottanut heiltä innostavia vaikutelmia (mikä fyysillisesti on\nnäkynyt esim. hänen taiteellisesti luovassa toiminnassaan ja yleensä\nn.k. nerokkuudesssa), on hän nyt tilaisuudessa aivan kuin vaeltamaan\nyhtämittaisessa inspiratsionitilassa -- hän aina saa tuntea itsensä\nkuninkaaksi ihmisten kesken...\n\nMutta vielä on vain puolet työstä suoritettu. Vielä on vesiruumis\nmuutettava ilmaruumiiksi. Kalevala kertookin, kuinka Väinämöinen\nkatselee ateriasta jääneitä kalanluita kalliolla ja tuumiskelee, mitä\nniistäkin voisi tehdä,\n\n    \"Noista hau'in hampahista,\n    Leveästä leukaluusta,\n    Jos oisi sepon pajassa,\n    Luona taitavan takojan,\n    Miehen mahtavan käsissä?\"\n\nKun Ilmarinen arvelee, ettei tyhjästä mitään tule, vastaa Väinämöinen,\nettä niistä tulee vaikka kalanluinen kanteloinen, ja ryhtyy itse heti\ntyöhön:\n\n    Laati soiton hau'inluisen,\n    Suoritti ilon ikuisen.\n    Kust' on koppa kanteletta?\n    Hau'in suuren leukaluusta.\n    Kust' on naulat kanteletta?\n    Ne on hau'in hampahista.\n    Kusta kielet kanteletta?\n    Hivuksista Hiien ruunan.\n\n44:nnen runon toisinnossa kanteleen koppa tehdään itkevästä koivusta,\njoka Väinämöiselle oli surujaan ja murheitaan valittanut. Naulat\nkanteleeseensa Väinämöinen saa seuraavalla tavalla:\n\n    Kasvoi tammi tanhualla,\n    Puu pitkä pihan perällä,\n    Tammessa tasaiset oksat,\n    Joka oksalla omena,\n    Omenalla kultapyörä,\n    Kultapyörällä käkönen.\n    Kun käki kukahtelevi,\n    Sanoin viisin virkkelevi,\n    Kulta suusta kumpuavi,\n    Hopea valahtelevi\n    Kultaiselle kunnahalle,\n    Hopeiselle mäelle;\n    Siitä naulat kantelehen,\n    Vääntimet visaperähän.\n\nJa vihdoin kun Väinämöinen lähtee kanteleen kieliä etsimään, hän näkee\nimmen istuvan aholla ja laulelevan iltansa kuluksi, armasta\nodotellessaan. Häneltä Väinämöinen pyytää tukan hapsia kieliksi -- ja\nsaakin:\n\n    Antoi impi hapsiansa,\n    Hienoja hivuksiansa,\n    Antoi hasta viisi, kuusi,\n    Sekä seitsemän hivusta;\n    Siit' on kielet kantelessa,\n    Ääntimet iki-ilossa.\n\nJa sitten seuraa molemmissa toisinnoissa ihana ja tuttu esitys kanteleen\nsoitosta. Ensin uutta konetta koettavat käsitellä muut, saamatta\nkuitenkaan aikaan oikeata soittoa. Vihdoin Väinämöinen ottaa kanteleen\npolvillensa ja hurmaa soitollansa koko elävän luonnon (40: 241-342; 41\nja 44).\n\nMieleenpainuvasti Kalevala tässä kertoo, millä tavalla vesiruumis\nmuutetaan ilmaruumiiksi eli miten kantele saadaan veneeseen. Tämä\nkantele muodostetaan eetteriruumiin jaloimmista ja taiteellisimmista\nkyvyistä; varsinkin itkevästä koivusta tehty kantele kuvaa, kuinka\nrunouden ja rakkauden hienoimmat voimat tässä otetaan palvelukseen.\nKanteleen pää on aivoissa ja sen kielet kulkevat sydämen läpi. Kaikki\nmitä ihmisessä on pyhää ja kaunista, suurta ja syvää, se kootaan nyt\nyhteen ja muodostetaan ikäänkuin soittokoneeksi, jolla kaikkia eläviä ja\nkuolleita lohdutetaan, ilahdutetaan, onnellistutetaan.\n\nJa ken soittajaksi kykenee? Ei kukaan muu kuin Väinämöinen. Ei ihminen\nitse, ei vihitty minä, ei muu kuin se viisauden iki-ihanuus, jonka ääni\nvihityn jumalhengessä kuuluu.\n\nTässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn\nmystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi\nsaavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen\nkaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan\nkanssa.\n\nKanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan -- Logoksen -- voiman\nja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi. Jumalan voima, jumalallinen\nelämä ja tajunta täyttää koko aurinkokunnan. \"Hänessä me elämme, olemme\nja liikumme.\" Ilman Logoksemme aurinko-energiaa ei olisi elämää maan\npäällä; ilman Hänen aurinkoista tajuntaansa ei olisi tajuntaa\nkosmoksessa. Kun kantele muodostuu vihityn sydämen ja aivojen välille,\nsilloin hän joutuu välittömään yhteyteen Logoksen elämänvoiman kanssa;\nhän tulee kuin Jumalan pojaksi, jolla on käytettävänään isänsä pääomia.\nTämä on hänen nousunsa kirkastuksen vuorelle, hänen kruunauksensa\nkuolemattomuuden kruunulla.\n\nKuinka kauniisti Suomen kansan tietäjät ovat tätä kohtaa käsittäneet! He\nrakastivat katsella luojaa siltä kannalta, että hän oli työntekijä,\ntaiteilija, tietäjä. Ja kun he tahtoivat osottaa inhimillistä tietäjää\nhänen kirkastuksessaan ja kunniassaan, asettivat he hänet \"ilokivelle,\nlaulupaaelle, hopeiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle\" (41: 5-8) ja\nantoivat hänen käteensä kanteleen, josta luojan onnea uhkuva elämä\nsävelten aalloilla tunkesi luotujen sydämiin.\n\nKun vesiruumis muuttuu ilmaruumiiksi, täyttyy vihitty \"Pyhällä\nHengellä\". Hänen kasvonsa loistavat ja ihmiset tuntevat hurmaantuvansa\nja häntä palvovansa. Tämä tietenkään ei ole pysyväistä. Se on \"lahja\nylhäältä\". Se tapahtuu silloin, kun Logos tahtoo ja tarvitsee. \"Tuuli\npuhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,\nmistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on\nsyntynyt Hengestä.\"[61] Mutta suurta on olla Herran palvelijana ja\nJumalan tahdon täyttäjänä, ikimuistettavan suurta on olla Logoksen\npuhetorvena tai Jumalan sormena maan päällä, vaikkei se tapahtuisi kuin\nkerran elämässä. Niinkuin Väinämöisen kyynelet sen vaikutukset säilyvät\nläpi aikojen \"muiksi muuttuneina\":\n\n    Helmiksi heristynehet,\n    Simpsukoiksi siintynehet,\n    Kuningatarten kunnioiksi,\n    Valtojen iki-iloiksi.\n\nEikä sitä kunniaa suoda muille kuin sille, joka on itsensä niin\nvoittanut kuin Ilmarinen-Väinämöinen, kun hän laulupaadelle istui.\n\nYhtämittaa ihmiset, tieten ja tietämättään, tahtoen ja tahtomattaan,\nvaikuttavat toisiinsa. Heidän vaikutuksensa on milloin hyvä, milloin\npaha. Mutta kuolevaista ja haihtuvaa se on siihen päivään saakka,\njolloin Jumala heidän kauttansa vapaasti voi vaikuttaa, jolloin kuolema\non naamionsa heittänyt ja kuolemattomat kasvonsa paljastanut.\n\n\n\n\n31.\n\nSAMMON RYÖSTÖ.\n\n\nEnnenkuin Sampo eli aurinkoruumis on täysin valmis, on vielä ilmaruumis\nmuutettava \"tuliruumiiksi\", ihmisen fyysillinenkin käyttöväline tehtävä\n\"Jumalan kuvaksi\", niin että vihitty tuntee helvetin synkimpiä voimia ja\nvoi sanoa profetan kanssa: \"ja jos vuoteeni laittaisin syvimpään\nhelvettiin, niin siinäkin olisit sinä, oi Herra\".\n\nFyysillisessä ruumiissa ynnä sen eetterisessä kaksoispuolessa piilevät\nnäet magian eli tiedon ja vallan syvimmät salaisuudet, ja ennenkuin\npyrkijä oli niitäkin hankkinut, ei muinaissuomalainen viisaus pitänyt\nhäntä täydellisenä tietäjänä. Koska joitakuita näistä voimista voidaan\nherättää itsekkäissä tarkotuksissa, ilman varsinaista henkistä\nkehitystä, ainoastaan tarmokkaalla itsekidutuksella, kutsutaan niitä\nmyös (mustan) noituuden eli mustan magian voimiksi.\n\nYmmärrämme tämän, jos muistamme, että ihmisen koko olemus on mikrokosmos\neli pienoiskuva siitä aurinkokunnasta, jonka jäsen hän on, ja että hänen\nfyysillinen ruumiinsa siis korrespondeeraa kosmoksen suuren ruumiin\nkanssa. Voimme sanoa, että samoinkuin ihmisen järki on osa Logoksen\njärjestä, heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen aivot\nelimenä vastaavat maailmanaivoja ja Jumalankin puhdas järki voi niitä\nkäyttää; samoinkuin ihmisen rakkaus on osa Jumalan rakkaudesta,\nheijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen sydän elimenä vastaa\nmaailman sydäntä ja Jumalankin rajaton sääli voi sen kautta ilmetä.\nMutta ihmisen ruumiissa piilee elimiä, jotka tavallaan ovat\nvoimakkaampia kuin pää ja sydän, esim. vatsa ja sukupuolielimet. Vatsa\nsanoo: minä tarvitsen ravintoa, ja pään täytyy sitä palvella.\nSukupuolielimet sanovat: me tahdomme jatkaa sukua, ja sydän rientää\nniitä palvelemaan. Ainoastaan noidaksi pyrkijä sanoo heti päälle: sinä\net saa palvella vatsaa, ja sydämelle: sinä et palvele sukuelimiä, sillä\nte molemmat palvelette vain minua, joka olen teidän herranne. Tietäjäksi\npyrkijä tyydyttää vatsansa tarpeita sillä tavalla, että se mielellään\npalvelee päätä, ja asettaa heti alussa sukuelimensä sydämen\npalvelukseen, mutta ei tekeydy itse ei päänsä eikä sydämensä herraksi,\nvaan etsii sitä totuutta, jota hänen päänsä voisi palvella, ja sitä\nJumalan rakkautta, johon hänen sydämensä uppoutuisi. Lopulta kuitenkin\ntietäjän täytyy tutkia sekä vatsaa että sukuelimiä ja voittaa ne uudella\ntavalla, päästäkseen siten niiden kosmillisten voimien yhteyteen, joita\nne vastaavat. Ja sama on laita toisten fyysillisten elinten ja\nkorrespondensien. Eikä saa ajatella, että ne ovat \"alempia\" kuin pää ja\nsydän, ei saa niitä halveksia eikä leimata \"eläimellisiksi\". Luonnossa\nei ole ylempää eikä alempaa, ei parempaa eikä huonompaa; sen suuressa\ntaloudessa kaikki on hyvää, jokainen asia omalla paikallaan tarkotustaan\nvastaava. Ja jos ne arvoasteihin luokitella tahtoisimme, voisimme\npäinvastoin kutsua \"alempia\" voimia \"korkeammiksi\", koska ne ovat\nsyvemmällä ja vaikeammin voitettavissa. Sentähden sanotaankin, että\nmustan magian eli noituuden voimat ovat viimeiset, jotka valkoinen\ntietäjä itselleen hankkii...\n\nDraamallisen jännittävällä tavalla kuvaa Kalevala 42:ssa runossa\ntuliruumiin muodostamista, Sammon lopullista omakseenottamista, joka\nvalkoisessa magiassa tapahtuu sisästäpäin, näkymättömän maailman\npuolelta.\n\nSelvällä merellä soudettuna saapuu tietäjän vene Pohjolaan. Uroot\nastuvat tupaan, ja Pohjolan emäntä kysyy, mikä miehillä on asia.\nVäinämöinen vastaa heti suoraan:\n\n    \"Sammosta sanomat miesten,\n    Kirjokannesta urosten;\n    Saimme sampuen jaolle,\n    Kirjokannen katselulle.\"\n\n\"Ei Sampoa jaeta\", kiirehtii Pohjan akka sanomaan:\n\n    \"Ei pyyssä kahen jakoa,\n    Oravassa miehen kolmen.\"\n\n\"Kun et anna toista puolta, viemme Sammon kokonaan\", päättää\nVäinämöinen, ja Louhi tuosta pahastuneena kutsuu talon miehet aseihin.\n\nMutta Väinämöinen istuu kanneltaan soittamaan ja vaivuttaa soitollaan\nPohjolan väen uneen. Sitten lähtevät uroot Sampoa anastamaan\n\n    Pohjolan kivimäestä,\n    Vaaran vaskisen sisästä,\n    Yheksän lukon takoa,\n    Takasalvan kymmenennen.\n\nVäinämöinen laulaa hyrähtelee, Ilmarinen voitelee lukkoja ja saranoita,\nja vahvat ovet ponnahtavat auki.\n\n    \"Oi sie lieto Lemmin poika,\n    Ylimmäinen ystäväni,\n    Mene sampo ottamahan,\n    Kirjokansi kiskomahan!\"\n\nkehottaa Väinämöinen, ja Lemminkäinen koettaa kiskoa Sampoa maasta,\nmutta sen juuret ovat yhdeksän sylen syvässä, eikä Lemminkäinen sitä\nirti saa, ennenkuin hän Pohjolan vahvavartaloisella härällä on kyntänyt\nSammon juuret, kirjokannen kiinnittimet.\n\nKun sitten Sampo on onnellisesti viety purteen, lähtevät uroot kulkemaan\nkotia päin, iloiten ja hyvällä mielellä. Lemminkäisen tekisi mieli\nlaulaakin, mutta Väinämöinen selittää, ettei ole hyvä laulaa, ennenkuin\nkoti näkyy. Vielä on vaaroja tarjona (42: 123-268)...\n\nJos sanoisimme, että Pohjolan häissä ja etenkin vesiruumiin\nmuodostamisessa ihmisen sydän on annettu Jumalalle, voisimme sanoa, että\nilmaruumiin luominen antaa Jumalalle ihmisen pään. Jotta ihminen\nkokonaan ja läpeensä olisi \"pyhän hengen temppeli\", on nyt siis vielä\nvallotettava Jumalalle ruumiin muut elimet. Tämä ei ole helppo tehtävä,\nniinkuin Kalevalankin kertomuksesta näkyy. Sampo eli aurinko­ruumis on\nfyysillisessä ruumiissa kätketty yhdeksän sylen syvyyteen ja yhdeksän\neli kymmenen lukon taakse. Todellisuudessa on jo kaivettu esiin ainakin\nkaksi Sammon juurta: sydämen ja päälaen, vaikkei runo esteettisistä\nsyistä ole sitä maininnut, mutta vielä on jälellä: ristiluun, navan,\npernan j.n.e. Nämä ovat eetteriset voimakeskukset ja niitä vastaavat\nsympatisen hermoston ganglionit eli hermokimput fyysillisessä ruumiissa.\nYhdeksän à kymmenen porttia taas ovat ruumiin yhdeksän (kymmenen)\n\"aukkoa\" (indialaisissa kirjoissa kutsutaan ihmisen ruumista \"yhdeksän\nportin kaupungiksi\"): korvat, silmät, sieraimet, suu, peräsuoli ja\nsukuelin (kaksi aukkoa toisella sukupuolella).\n\nKun Väinämöinen soitollaan nukuttaa Pohjolan väen ja samaten laulullaan\nIlmarisen avulla avaa yhdeksät portit, tarkottaa tämä herrauden saamista\nfyysillisten aistinten yli. Ruumiilla on oma tajuntansa eikä pyrkijä\npääse sen herraksi, ellei hän kohtele sitä elävänä olentona. Mutta\nsuurta on saada aistimensa niin valtaansa, että niitä sulkee, kun\ntahtoo, ja avaa, kun tahtoo: ei näe, ellei tahdo, ei kuule, ellei tahdo\nj.n.e. Sillä jos antaa Jumalan nähdä, on ihmisen näkö lakkautettava; jos\nlainaa korvansa luojalle, on oma kuulo pyyhittävä.\n\nKun Lemminkäiselle annetaan tehtäväksi tuoda Sampo kivimäestä\npäivänvaloon, tarkottaa tämä, että tällä kertaa tulee rakkauden\nelähyttää ruumiin kaikkia voimakeskuksia ja hermokimppuja. Tämä tapahtuu\nn.k. \"käärmetulen\" avulla, ja Kalevala kutsuu tulta \"Pohjolan hyväksi\nhäräksi\", painostaen tällä nimityksellään sitä mahtavaa voimaa, mikä\nkäärmetulessa piilee; sillä kun ihmisessä herää fyysillinen käärmetuli,\nvaltaa hänet alussa semmoinen voiman tunne, että hän kirjaimellisesti\nymmärtää Jeesuksen sanat: \"minä olen maailman voittanut\" ja yhtä\nkirjaimellisesti roomalaisen runoilijan lauseen: _si illabatur orbis\nille, impavidum ferient ruinae_ -- niin voittamattomaksi, niin\npelottomaksi, niin vahvaksi tuntee hän itsensä. Pian hän tietysti oppii\nerittelemään, mikä tunteessa on illusionia[62].\n\nAinoastaan rakkaus (Lemminkäinen) on oikeutettu tätä voimaa herättämään\nruumista läpäiseväksi, muuten se voima vastustamattomasti vetää ihmisen\nmustaan noituuteen, s.o. käyttämään yliluonnollista kykyään itsekkäihin\ntarkotuksiin.\n\n    Ja kun Väinämöinen heti Sammon saatua käskee sitä viemään kotia päin\n    \"Nenähän utuisen niemen,\n    Päähän saaren terhenisen,\n    Siellä onnen ollaksensa,\n    Ainian asuaksensa...\"\n\ntarkotetaan sillä, että Sampo eli valmiiksi muodostettu aurinkoruumis ei\nole fyysillisen päivätajunnan oma, vaan päinvastoin: Sampo on\nnäkymättömässä maailmassa, se on sisätajunnassa, vaikka se on otettu\nfyysillisen ruumiin kätköistä, pitkin matkaa luotu ja rakennettu\nkaikissa eri muodostuksissaan fyysillisen ruumiin avulla ja sen\naineksista, ja fyysillinen tajunta on sen nöyrä palvelija.\n\nSuuri työ on loppuun suoritettu, ja ken iloitsisi siitä enemmän kuin\nihminen, joka sen on suorittanut?\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    Läksi poies Pohjolasta,\n    Läksi mielellä hyvällä,\n    Iloten omille maille.\n\n\n\n\n32.\n\nVIIMEISET EPÄILYKSET.\n\n\nVäinämöisen aavistus osui oikeaan: ei olisi pitänyt Lemminkäisen laulaa,\nennenkuin \"omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi\" (42: 267-268),\nsillä pahimmat vaarat ja vaikeimmat tuskat vielä odottivat\nsamporetkeläisiä. Tähän saakka kaikki oli käynyt hyvin. Matka Pohjolaan\noli onnellisesti tehty, Louhi ja Pohjolan väki oli vaivutettu\nhypnotiseen uneen ja sillä välin Sampo oli anastettu kivimäestä. Mutta\nnyt Pohjola heräsi unestaan ja Louhi, Pohjolan emäntä, valmistautui\npuolestaan Sampoa takaisin ryöstämään, sillä huomatessaan, että Sampo\noli viety,\n\n    Louhi Pohjolan emäntä\n    Tuo tuosta pahoin pahastui,\n    Katsoi valtansa vajuvan,\n    Alenevan arvionsa...\n\nYleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä\nvaltaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja\nvihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun\naurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen\nruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen\nruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja\ntilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt\nhäntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys\nvoimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan\nnyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki \"pimeyden\nvoimat\". Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan\nvälillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja\nonnea ihmisille, pimeän Pohjolan \"salajoukko\" pitää sitä kivimäkeen\nsuljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien\nedustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja\nturvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman\nretkeläisiä merellä ahdistamaan.\n\nNämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja\nhimon Iku-Turso eli \"vanha lohikäärme\" ja ajattelemattoman toiminnan ja\nvaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan\nkollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun\nhyökkäävät.\n\n    Ututyttö, neiti terhen,\n    U'un huokuvi merelle,\n    Sumun ilmahan sukesi,\n    Piti vanhan Väinämöisen\n    Kokonaista kolme yötä\n    Sisässä meren sinisen\n    Pääsemättänsä perille,\n    Kulkematta kunnekana.\n\nSe on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi\npurjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. \"Mitä sinä hourailet? Oletko sinä\nparempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman\nvoittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä\non voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit?\nHarhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla!\nYksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle\nnauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut?\nPetosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä\npimeys on aina valoa voimakkaampi.\" Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu,\nja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei\noman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä\nsitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:\n\n    Yön kolmen levättyänsä\n    Sisässä meren sinisen,\n    Virkki vanha Väinämöinen,\n    Itse lausui, noin nimesi:\n    \"Ei ole mies pahempikana,\n    Uros untelompikana\n    U'ulla upottaminen,\n    Terhenellä voittaminen.\"\n    Veti vettä kalvallansa,\n    Merta miekalla sivalti,\n    Sima siukui kalvan tiestä,\n    Mesi miekan roiskehesta,\n    Nousi talma taivahalle,\n    Utu ilmoillen yleni,\n    Selvisi meri sumusta,\n    Meren aalto auteresta,\n    Meri suureksi sukeutui,\n    Maailma isoksi täytyi.\n\nKun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:\n\n    Oli aikoa vähäinen,\n    Pirahteli pikkarainen,\n    Jo kuului kova kohina\n    Viereltä veno punaisen,\n    Nousi kuohu korkeaksi\n    Vasten purtta Väinämöisen.\n\nIlmarinen säikähti niin kovasti, että \"puna putosi hänen poskiltaan\", ja\nVäinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:\n\n    Iku-Turso Äijön poika\n    Vieressä veno punaisen\n    Nosti päätänsä merestä,\n    Lakkoansa lainehesta.\n\nTämä on ihmiskunnan vuosituhansinen itsekkyys ja eläimellisyys, joka\nvanhan lohikäärmeen muodossa pistää päänsä kosmillisen tajunnan\nsyvyydestä. \"Mihin sinä luulet epäitsekkyydelläsi pääseväsi? Mitä sillä\nluulet maailmaa hyödyttäväsi? Etkö tunne minua? Etkö tiedä, että minä\npidän kourissani ihmiset? Minua kaikki palvelevat, minä olen ihmisten\njumala. Mitä sinä tiedoillasi mahdat? Kenen luulet niistä välittävän? Ja\nmikä totuuden tieto sinulla on, kun et minua tunne? Minä olen se totuus,\njota ihmiset etsivät. Minä heille onnen lahjotan ja ainoan autuuden,\njota he kaipaavat: himojensa tyydytyksen. Palvele sinäkin minua ja heitä\nhaaveet ihmiskunnan nostamisesta!\"\n\nIhminen pelästyy niinkuin Ilmarinen nähdessään sen mammonan hirviön,\njonka edessä ihmiskunta on polvillaan, mutta hän ei enää epäröi:\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    Saipa korvat kourihinsa,\n    Korvista kohottelevi,\n    Kysytteli lausutteli,\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Iku-Turso Äijön poika!\n    Miksi sie merestä nousit,\n    Kuksi aallosta ylenit\n    Etehen imehnisille,\n    Saanikka Kalevan poian?\"\n\nAnkaran vakavana hän tiedustelee itsekkyyden hirviöltä, kuinka se on\nuskaltanut näyttäytyä jumalanpojalle, ja pelon valtaamana Iku-Turso\ntunnustaa, että hänellä oli mielessä \"surmata suku Kalevan, saa'a sampo\nPohjolahan\", luvaten samalla, ettei hän sitä enää ajattele, jos hengissä\nsaa palata takaisin meren syvyyteen. Mitäpä hänelle olisi muuta voinut\ntehdä? Itsekkyys vapisee vanhurskauden edessä ja sen äänetön rukous on:\nsäästä minut, anna minun vielä elää, jätän sinut rauhaan! Ja vanhurskaus\nsäästää itsekkyyden, sillä yhden ihmisen epäitsekkyys ei hävitä pahuutta\nmaailmasta. Väinämöinen heittää Iku-Turson takaisin laineisiin ja\nkieltää häntä enää aalloista ylenemästä.\n\n    Senpä päivyen perästä\n    Ei Turso merestä nouse\n    Etehen imehnisille,\n    Kuni kuuta, aurinkoa,\n    Kuni päiveä hyveä,\n    Ilman ihailtavata.\n\nToinen ahdistus oli ohi, ja nyt seurasi kolmas. Kun vähän taas oli aikaa\nkulunut, niin Ukko ylijumala nosti rajuilman, jonka vertaista Ilmarinen\nei ennen ollut nähnyt:\n\n    Nousi tuulet tuulemahan,\n    Säät rajut rajuamahan;\n    Kovin läikkyi länsituuli,\n    Luoetuuli tuikutteli,\n    Enemmän etelä tuuli,\n    Itä inkui ilkeästi,\n    Kauheasti kaakko karjui,\n    Pohjoinen kovin porasi.\n    Tuuli puut lehettömiksi,\n    Havupuut havuttomiksi,\n    Kanervat kukattomiksi,\n    Heinät helpehettömiksi;\n    Nosti mustia muria\n    Päälle selvien vesien.\n\nTämä on ihmiskunnan epäitsenäisyys ja ajattelematon häärääminen, joka\nsäästämättä ketään vetää yksilöt pyörteisiinsä. \"Etkö sinä, joka tahdot\nviisaasta käydä, näe, mikä sokea luonnonvoima on ihmiselämän takanana?\nEtkö näe, että ihminen on kuin haavan lehti kehityksen ja kohtalon\nhirmumyrskyssä? Mitä uusia uria sinä tahdot kulkea, mitä ihmisille\nopettaa? Ihmisetkö itsenäisiksi, ihmisetkö vapaiksi! Ihmiset, jotka apua\nkirkuvat, niin pian kuin minun käteni hellittää ja he hetkeksi saavat\nhengittää tyyntä ilmaa ja ajatella! Niin, ihmiset eivät minua myrskyksi\ntunne: he kutsuvat hiljaisuuttani myrskyksi ja kammoavat sitä, mutta\nraivostani he hurmaantuvat. Kuta vähemmin heidän itse tarvitsee ajatella\nja ponnistaa, sitä onnellisempia ovat. Tuulen mukana he rakastavat\nkulkea. Mitä sinä itsenäisyyksinesi heidän joukossaan teet? Herätät\nheidän vihansa ja heidän vainonsa!\"\n\nIlmarinen kadottaa hetkeksi malttinsa, mutta Väinämöinen nuhtelee, ettei\nitku hädästä päästä eikä parku pahoista päivistä. Yhdessä Lemminkäisen\nkanssa Väinämöinen sitten asettaa sanoillaan tuulia ja laineita ja\nkorjaa venettä, niin että se paremmin suojelee aalloista.\n\nNiinpä vihittykin tämän viimeisen ahdistuksen voittaa siten, ettei\nkuulemastaan, ei näkemästään välitä. \"Olkoon kohtalon koura kuinka kova,\nolkoon kehityksen pyörretuuli kuinka tuima tahansa, ihmisen tehtävä on\nkuitenkin nousta kohtalonsa herraksi ja ottaa kehityksensä ohjat omaan\nkäteensä, sillä ainoastaan siten hän pääsee sen Jumalan pojaksi, jota\nkohtalokin palvelee ja jota varten kehitys on olemassa.\"\n\n\n\n\n33.\n\nVIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nViimeinen taistelu Pohjolan pimeitä voimia, pahuuden ja pimeyden\nenkeleitä vastaan tapahtuu näkymättömässä maailmassa, vaikka varjo\n\"taivaisesta taistelusta\" heijastuisikin maalliseen elämään, saaden\ntäällä aikaan vihaa, vainoa, häväistystä ja sortoa maailman puolelta.\n\nSe alkaa suurella tuskalla Getsemanessa. Ihminen aavistaa ja kamppailee\nsielussaan kauhistuen lopullista uhria. \"Ota pois minulta tämä kalkki\",\nhän rukoilee tuskan verihiki ohimoillaan. Mutta kohta perästä:\n\"kuitenkaan ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä, Isä.\"\n\nKalevala kuvaa tätä tuskaa niin draamallisen vaikuttavasti ja samalla\nniin rauhallisin elein, että tekisi mielemme ottaa tähän 43:nnen runon\nkoko kuvaus (säkeet 23-101):\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    Laskevi sinistä merta,\n    Itse tuon sanoiksi virkki,\n    Puhui purtensa perästä:\n    \"Oi sie lieto Lemmin poika,\n    Ylimmäinen ystäväni,\n    Nouse purjepuun nenähän,\n    Vaatevarpahan ravaha,\n    Katsaise etinen ilma,\n    Tarkkoa takainen taivas,\n    Onko selvät ilman rannat,\n    Onko selvät vai sekavat!\"\n\nLemminkäinen nousee mastoon ja tarkastaa taivasta. \"Selvä on\", hän\nilmottaa, \"pieni pilvi vain on pohjoisessa\".\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Jo vainen valehtelitki;\n    Ei se pilvi ollekana,\n    Pilven lonka lienekänä,\n    Se on pursi purjehinen;\n    Katso toiste tarkemmasti!\"\n\nLemminkäinen katsoo uudestaan ja ilmottaa, että saari näkyy kaukana,\nhaavat täynnä havukoita, koivut kirjokoppeloita.\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Jo vainen valehtelitki;\n    Havukoita ei ne olle,\n    Eikä kirjokoppeloita,\n    Ne on Pohjan poikasia;\n    Katso tarkoin kolmannesti!\"\n\nJa kun Lemminkäinen kolmannen kerran tarkastaa, hän huomaa erehdyksensä\nja ilmottaa, että Pohjan pursi on tulemassa, \"sata miestä soutimilla,\ntuhat ilman istumassa.\"\n\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    Jo tunsi toet totiset...\n\nJa enempää tuumaamatta hän käskee soutajia panemaan parastaan, ettei\nPohjolan pursi saavuttaisi.\n\n    Souti seppo Ilmarinen,\n    Souti lieto Lemminkäinen,\n    Souti kansa kaikenlainen;\n    Lyllyivät melat lyhyiset,\n    Hangat piukki pihlajaiset,\n    Vene honkainen vapisi;\n    Nenä hyrski hylkehenä,\n    Perä koskena kohisi,\n    Vesi kiehui kelloloissa,\n    Vaahti palloissa pakeni.\n\nPohjolan purjelaiva on kuitenkin nopeakulkuisempi kuin Kalevalan\nsoutovene, ja vanha Väinämöinen\n\n    Jo tunsi tuhon tulevan,\n    Hätäpäivän päälle saavan...\n\nVäinämöinen aavistaa, että taistelu pohjolaisia vastaan on oleva tuhoisa\nhänen omallekin väelleen, mutta ennenkuin hän heittäytyy toivottomaksi,\nhän vielä koettaa viimeistä mahtikeinoa. Turvautuen hänkin puolestaan\ntaikataitoonsa hän loihtii mereen suuren salakarin, johon Pohjolan pursi\najautuisi. Niin kävikin:\n\n    Tulla puikki Pohjan pursi,\n    Halki aallon hakkoavi,\n    Jopa joutuvi karille,\n    Puuttui luottohon lujasti;\n    Lenti poikki puinen pursi,\n    Satakaari katkieli,\n    Mastot maiskahti merehen\n    Purjehet putoelivat\n    Noiksi tuulen vietäviksi,\n    Ahavan ajeltaviksi.\n\nLouhi Pohjolan emäntä juoksee jaloin veteen purtta nostamaan, mutta kun\nhuomaa sen perin hajonneeksi ja piloille menneeksi, hän vähän\nmietittyään muuttaikse suunnattoman suureksi kotkaksi, jonka \"toinen\nsiipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli\". Aseellisen väkensä\nottaa hän pyrstölleen ja siipensä alle ja ryhtyy tällä tavalla\nhätyyttämään kalevalaisia.\n\n    Jo tulevi Pohjan eukko,\n    Lintu kumma liitelevi,\n    Harteista kuin havukka,\n    Vaakalintu vartalolta.\n    Yllättävi Väinämöisen,\n    Lenti purjepuun nenähän,\n    Vaatevarpahan rapasi,\n    Päähän pielen seisotaikse;\n    Oli pursi päin puota,\n    Laiva laioin kallistua.\n\nIlmarinen rukoilee jumalaltaan suojelusta tulevassa taistelussa, mutta\nVäinämöinen kysyy puoleksi ivalla, joko Pohjolan emäntä nyt on saapunut\nSammon jaolle. \"En lähe Sammon jakoon sinun kanssasi, katala\", huutaa\nLouhi vastaukseksi ja tavottaa Sampoa veneestä.\n\nNyt alkaa tuima taistelu. Lemminkäinen vetää miekkansa, iskee ja huutaa:\n\n    \"Maahan miehet, maahan miekat,\n    Maahan untelot urohot,\n    Sa'at miehet siiven alta,\n    Kymmenet kynän nenästä!\"\n\nVäinämöinen näkee lopun lähestyvän:\n\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    Tietäjä iän-ikuinen\n    Arvasi ajan olevan,\n    Tunsi hetken tulleheksi...\n\nHän vetää melan merestä ja iskee sillä kokolta kynnen toisensa perästä,\nniin ettei jää kuin yksi \"sakarisormi\".\n\n    Pojat siiviltä putosi,\n    Melskahti merehen miehet,\n    Sata miestä siiven alta,\n    Tuhat purstolta urosta;\n    Itse kokko kopsahtihe,\n    Kapsahutti kaaripuille,\n    Kuni puusta koppeloinen,\n    Kuusen oksalta orava.\n\nMutta voi! \"Sormella nimettömällä\" Louhi tavottaa Sampoa ja\n\n    Sammon vuoalti vetehen,\n    Kaatoi kaiken kirjokannen\n    Punapurren laitimelta\n    Koskelle meren sinisen;\n    Siinä sai muruiksi sampo,\n    Kirjokansi kappaleiksi.\n\nPohjolaiset oli voitettu, mutta Sampo oli samalla hävitetty!\n\nKuinka tämä nyt on vertauskuvallisesti ymmärrettävissä? Minkätähden\nSampo uudestaan menetettiin?\n\nTaistelua pohjolaisia vastaan meidän ei tarvitse symbolistisesti\nselittää, koska se on värikäs ja eloisa kuvaus todellisesta taistelusta\nnäkymättömässä maailmassa; mitä kuvauksessa on fyysillistä realismia, se\npitää paikkansa tuolla puolen sielullisina vastaavaisuuksina. Mutta\nkysymykseksi meille jää, miksi Sampo, aurinkoruumis, jonka\nsaavuttamiseksi eli luomiseksi on niin paljon työtä tehty, niin monta\nvaaraa ja vaikeutta kestetty, -- miksi se vielä kerran menetetään, miksi\nse pirstoutuu ja kappaleiksi hajoaa. Mielemme käy apeaksi ajatellessamme\nKalevalan sankareita, muistellessamme, että Ilmarinen alkuaan oli Sammon\ntakonut, ja me kysymme murheellisina: eikö tuo näennäinen voitto itse\nasiassa ollut suuri tappio?\n\nTässä kohden Kalevala -- avattuna mystillispsykologisella\navaimella -- kuitenkin taas todistaa, mikä syvällinen elämänkokemus ja\nviisaus sen runoihin on kätketty. Sillä jos se olisi antanut Sammon\nehjänä jäädä kalevalaisille, eikö silloin Pohjola olisi jäänyt aivan\nosattomaksi? Silloin Kalevala olisi painostanut sitä dualismia, sitä\nikuista eroa hyvän ja pahan välillä, jota ei jumalallisessa viisaudessa\nole. Kalevala olisi edustanut hyvää -- tietenkin, -- mutta Pohjolan olisi\nkohtalo tuominnut niin sanoaksemme auttamattomaan pimeyteen ja\nkadotukseen, ja Kalevalan sankarit olisivat saattaneet ajatella, ainakin\nolisimme me niin voineet tehdä heidän puolestaan, että hyvä ja oikeus\nsai palkkansa ja paha ansaitun rangaistuksen.\n\nKun sitävastoin Kalevala antaa Sammon pirstoutua, terottaa se sillä\nkorkeimman siveellisen opetuksensa. Sampo -- viisauden lähde, onnen\ntuoja -- ei ole yksilöä varten. Oli Ilmarinen tai Väinämöinen kuinka hyvä\ntahansa, Sampo ei voinut jäädä yksin heille, niinkauan kuin he\ntaistelivat pimeyden voimia vastaan. Taistellessaan niitä vastaan he\nerottivat ne itsestään; asettuessaan Jumalan sankareiksi he ikäänkuin\ntyönsivät pahuuden ulos Jumalasta. Mutta onko tämä mahdollista?\nSaattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta ja Hänen elämästään? Voiko\npahuutta olla, jota ei Jumala rakkaudellaan voittaisi, voiko olla\ntietämättömyyttä niin mustaa, ettei Jumalan läpitunkeva valo koskaan\npääsisi siihen paistamaan?\n\nEi, me vastaamme tähän, ei ole. Ei ole sitä perkelettä, jota ei Jumalan\nrajaton sääli kerran pelastaisi. Sentähden olisi ollut psykologinen ja\nvielä enemmän okkultinen erehdys antaa Sammon jäädä ehjäksi\nkalevalaisten käsiin. Sammon tuli pirstoutua ja hajota kappaleiksi, niin\nettä kaikki siitä saivat osansa: Louhikin kantoi siitä kannen Pohjolaan.\nTäten opetettiin vihitylle kalevalaiselle viimeinen suuri läksy:\ntäydellisen uhrautuvaisuuden!\n\nAinoastaan se, joka kokonaan ja lopullisesti saattaa kieltää itsensä,\nvoi kokonaan ja lopullisesti kelvata Logoksen eli Jumalan edustajaksi\nmaan päällä. Samoinhan Kristuskin kulki tiensä Golgatalle ja kuoli\nristinpuulla ihmiskunnan hyväksi.\n\nSyvästi inhimillinen onkin Kalevalan kuvaus Väinämöisen nöyrästä ja\niloisesta kiitollisuudesta, kun hän näki, miten tuulet ja aallot\nkuljettelivat maihin Sammon siruja:\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    Näki tyrskyn työntelevän,\n    Hyrskyn maalle hylkeävän,\n    Aallon rannalle ajavan\n    Noita sampuen muruja,\n    Kirjokannen kappaleita.\n    Hän tuosta toki ihastui,\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Tuost' on siemen sikiö,\n    Tuosta kyntö, tuosta kylvö,\n    Tuosta kasvu kaikenlainen,\n    Tuosta kuu kumottamahan,\n    Suomen suurille tiloille,\n    Suomen maille mairehille!\"\n\nJa Väinämöisen rukous kansansa puolesta, kun hän itse on kaikkensa\nmenettänyt, osottaa, kuinka tyystin hän on itsensä unohtanut:\n\n    \"Anna luoja, suo Jumala,\n    Anna onni ollaksemme,\n    Hyvin ain' eleäksemme,\n    Kunnialla kuollaksemme\n    Suloisessa Suomen maassa,\n    Kaunihissa Karjalassa!\"\n\nTäten loppuu Kalevalan kertomus Sammosta ja siis Kalevalan esitys\nvihkimyksen suuresta draamasta. Runo kyllä palaa sankareittensa\nelämänvaiheisiin ja kertoo, kuinka Pohjolan emäntä, jonka valta oli\nvaipunut ja arvo alentunut, mietti kostoa ja sai aikaan kaikenlaisia\nvaikeuksia kalevalaisille (45 ja 46 runo) tullakseen lopulla voitetuksi\nvasta 49:nnessä runossa. Mutta sota Sammosta on päättynyt eikä Sampo\nenää ehjänä esiinny.\n\nNyt muuan kysymys on oikeutettu: eikö sitten vihitty saakaan pitää omaa\naurinkoruumistaan? Miten niin ollen on hänen omaa suhdettaan omaan\nikuiseen taikaruumiiseensa ymmärrettävä? Onko Sampo ainiaaksi menetetty?\nMissä on silloin vihityn kuolemattomuus? Eiköhän tässä sittenkin piile\nvielä suurempi mysterio?\n\nJa me vastaamme: piilee. Sammon menettämisen takana piilee sen uusi\ntakaisin saavuttaminen. Semmoinen on elämän laki. Kaikki mitä henkisesti\nmenetetään, voitetaan jälleen. \"Ken henkensä menettää, hän saa\niankaikkisen elämän.\"\n\nSamporuumis kyllä kerran tulee vihityn omaksi. Siihen Kalevala selvästi\nviittaa Väinämöisen sanoilla:\n\n    \"Annapas ajan kulua,\n    Päivän mennä, toisen tulla,\n    Taas minua tarvitahan,\n    Katsotahan, kaivatahan\n    Uuen Sammon saattajaksi...\"\n\nJa jos kysymme: milloin tämä vihityn elämässä tulee tapahtumaan?\nlöydämme vastauksen juuri edellä kerrotusta Sammon taistelusta. Tietysti\nsilloin, vastaa Kalevalan henkinen katsantokanta, kun ei vihitty enää\ntaistele, kun hän ei enää erota itseään pahasta eikä asetu Jumalan\npuolelle perkelettä vastaan, vaan antaa itsensä lunnaiksi pahalle,\nsanoen: \"en enää taistele pimeyden voimia vastaan, vaan rakastan niitä\nja kokoan ne itseeni. Tulkoon kaikki paha minun ylitseni ja minun\nsisääni, että minä voisin sen hyväksi muuttaa ja hyvänä itsestäni\nlähettää. Tulkoon kaikki kirous minun päälleni, että minussa se\nsiunaukseksi muuttuisi!\"\n\nTämä opetus on samalla kätkettynä runon kertomukseen ihanana\ntulevaisuuden ja ylösnousemuksen lupauksena.\n\nTunnemme toisen vihkimysdraaman, jossa tämä ylösnousemus on kuvattu\nrealistiseksi todellisuudeksi. Uusi testamentti kertoo, miten Kristus\nkuolemattomassa aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan ja nousee\nkuolleista. Hän onkin kuollut nöyränä kuin uhrilammas tekemättä\nkenellekään vastarintaa, vieläpä kieltäen Pietaria häntä puolustamasta,\nkun tämä miekkaan tarttui. Mutta minkä hän suurimmassa inhimillisessä\ntuskassaan ristinpuulla kadotti, sen hän suurimmassa jumalallisessa\nriemussa voittaa jälleen ylösnousemuksessaan. Ja se, mihin Kalevala\naavistuksena viittaa, toteutuu siis toisen pyhän kirjan kirkkaimpana\nihmetapahtumana.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nKALEVALAN MAGIAA.\n\nOKKULTISHISTORIALLINEN AVAIN.\n\n\n\n\n34.\n\nMITÄ MAGIALLA TÄSSÄ TARKOTAMME.\n\n\nMagialla ymmärretään tavallisesti noituutta eli taikuutta, jolla\naikaansaadaan toivottuja tuloksia aineellisen elämän alalla nopeammin ja\nvarmemmin kuin luonnollisilla keinoilla. Sitä kutsutaan hyväksi eli\nvalkoiseksi, jos sen avulla tavotellaan hyötyä ja etua itselleen tai\nystäville, pahaksi eli mustaksi taas, jos sitä käytetään toisten\nvahingoittamiseksi.\n\nAllan Menzies sanoo suomeksi v. 1910 ilmestyneessä kirjassaan\n\"Maailmanuskonnot\": \"Jokaisessa raakalaisuskonnossa on joku määrä\n_taikuutta_, käytetään taikakeinoja, joiden avulla luullaan voitavan\nvaikuttaa tulevaisiin asioihin tai saada edeltäpäin tietoa niistä.\nKehittymättömällä ihmisellä ei ole tarkkaa kunnollista tietoa\nluonnonlaeista, eikä hän ymmärrä syyn ja seurauksen suhdetta, niin että\nhänen mielikuvitustaan ei rajoita mikään ja hän luulee voivansa monella\ntavalla vaikuttaa luonnon kulkuun. Hän jäljittelee sellaista, jota hän\nluulee tapauksien syyksi, ja odottaa siten saavansa aikaan samallaisia\ntuloksia; hän käyttää valtaansa, jonka hän luulee henkien yli omaavansa,\npakottaakseen niitä täyttämään hänen toivomuksiaan. Tai hän käyttää\nesineitä, joissa hän luulee jonkun salaisen voiman piilevän, sillä\ntavalla, että hän laskee siten saavansa toivotun tuloksen aikaan.\nTaikausko tulee siten tekemisiin sekä henki-uskon että satunnaisten\nesineiden palvelemisen kanssa, siis sekä animismin että fetishismin\nkanssa. Heimon keskuudessa on tavallisesti _erityinen henkilö_, joka\ntuntee nämä asiat ja pystyy niitä käyttämään.\"[63]\n\nTuntuu siis melkein kuin prof. Menzies asettuisi valistusajan kannalle\nmagian ja mystiikan suhteen ja leimaisi niitä paljaaksi taika- ja\nharhauskoksi. Tieteellisesti oikeammalla ja varovaisemmalla kannalla on\nprof. Heinrich Schurtz laajassa, suomeksi v. 1915 ilmestyneessä\nteoksessaan \"Kulttuurin alkuhistoria\", sanoessaan: \"Nykyajan tutkija on\nsaanut ratkaistavakseen sangen vaikeita ongelmia. Tarkempi perehtyminen\nhypnotismiin on osoittanut, ettei pelkkä kielteinen kanta ja rikkirepivä\n\"skepsis\" riitä, vaan että suurella osalla siitä, mikä luonnonkansoissa\nesiintyy mystiikkana, on tieteellisesti todistettava pohja ja perus.\nSiten on kuoliniskun saanut esim. se mukava katsomus, että kaikki\nshamaanit ja poppamiehet olivat taitavia ilveilijöitä ja\nsilmänkääntäjiä.\"[64]\n\nSuomalaiset ja lappalaiset ovat aina ympärillä asuvien kansojen mielestä\nolleet mahtavia noitia ja velhoja, ja tietysti näillä on ollut syytä\nuskoonsa. Ei millään kristityllä kansalla liene säilössä niin paljon\nkaikenkaltaisia lukuja ja loitsuja kuin on meidän kansallamme. C.A.\nGottlund sanoo kirjotuksessaan \"Vanhoin Suomalaisten viisaus ja\nopin-keinot\": \"Hyö (suomalaiset kansat) ovat ensinnik siitä mainittavat,\nettei mikä kansa muailmassa, on tullut niin ympärinkuultuiksi heijän\nTaikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa. Nämä keinot\novat heissä kohottaneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli\nTietomukseksi; joka kyllä ulkopuolellansa osoittaaksen, osittain\nruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla,\n_joit' ei ykskään ole vielä tutkinut_. Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä\nturhuutta, monta myöskin _isoa tietoa ja viisautta_, joka selittää, että\nehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli\nheillen kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen _Viisaus_, joka oli\naivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla\ntavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö\nmuita kansoja, ja piettiin voimaallisimpinä ja tietävämpinä muista\nihmisistä. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa,\nja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla\novat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia;\nja jos taikausten harjottaminen osottaisi Suomalaisissa mielen\nvalistamattomuutta, niin eivät hyökään olleet heitä viisaammat, jotka\ntaisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat.\"[65]\n\nJo v. 1782 ilmestyi Turussa K.S. Lencqvist'in latinankielinen tutkimus\nvanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta\n(_Dissertatio de superstitione veterum Fennorum theoretica et\npractica_), ja koska siinä luokitellaan ja luetellaan maagillisia\nilmiöitä tyhjentävämmin kuin myöhemmissä teoksissa, mitä olemme nähneet,\ntahdomme tässä lyhyesti toistaa Porthan-Lencqvistin luokittelun.[66]\n\n\"Hyväätekevää loitsutaitoa\" eli valkoista magiaa oli seuraavat lajit:\n\n1) _Ennustaminen_, joka tapahtui a) vedellä (myöhemmin paloviinalla tai\nkahvilla) täytetyn maljan eli pikarin avulla, b) potilaan\nvaatekappaleista, c) aaveista, d) arpomisella (seulalla, noitarummulla)\nja e) päivien valinnalla.\n\n\"Aaveet olivat ikäänkuin tulevaisten tapausten enteitä ja otettiin\nmonenlaisista kohtaavista ja satunnaisista seikoista. Niinpä korvien\nsuhina ennusti, että tultaisiin kuulemaan uutisia; akan kohtaaminen,\nkynnykseen kompastuminen ja hevosen selästä putoaminen olivat muka\npahoja aaveita; naakkojen vaakunta, kissan naukuminen ja poskien tai\nleuan syhyminen merkitsivät vierasten tuloa. Kuoleman enteitä oli\nmonenlaisia, esim. se naputus, minkä seinään tekee _kuoleman kello_\n(_Thermes Pulsatorium_), koirien ulvonta ja huuhkajain huuto, maassa\noven edessä ristissä olevat oljenkorret tai lastut\" j.n.e.\n\nPäiväin valinta perustui nähtävästi astrologisiin tietoihin. \"Heillä oli\nonnelliset ja onnettomat päivänsä.\" Alakuun viimeiset ja yläkuun\nensipäivät esim. olivat \"tyhjiä päiviä\", koska kuu silloin oli\nnäkymätön, ja niinä päivinä ei ollut hyvä kylvää eikä lannottaa peltoa.\n\n2) _Lumous_, jolla loitsijat lujittivat itseänsä muitten nostattamia\nvahinkoja ja onnettomuuksia vastaan ja pystyivät torjumaan ja kääntämään\nne pois itsestään. a) Loitsuillaan y.m. keinoilla he koettivat tehdä\nruumiinsa haavottamattomaksi ja turvatuksi kaikenlaisilta aseilta,\nturvata karjaa petojen hyökkäyksiltä, suojata asuntojaan tulelta ja\najopelejään varkailta sekä menestyksellä puolustaa asiaansa oikeuden\nedessä. b) Vannottamisella yrittivät estää luonnonvoimia vahinkoja\ntuottamasta ja vahingollisia eläimiä haittaa tekemästä. c) Manauksilla\nkoettivat poistaa ja karkottaa karhut, taudit ja muut pahat itsestään ja\nystävistään. d) Varaamisella (käyttämällä ristinmerkkiä, kääntämällä\nsukat nurinpäin, tekemällä eräänlaisia solmuja, lahjuksilla, uhreilla\nj.n.e.) arveltiin voitavan luotansa torjua niitten pahain ihmisten\njuonet ja hankkeet, jotka taikatempuillaan kokivat vahingoittaa. e)\nTakaisin kääntämisellä luultiin itseään turvattavan niistä vaurioista ja\nrikkeistä, mitkä joku vihamies oli nostanut. Siispä koettivat tämän\ntaidon mestarit kääntää saamansa pahat takaisin kateihin. f)\nPalautuksella kokivat loitsijat korjata vammoja ja saattaa kadonneet\nesineet entiseen loukkaantumattomaan tilaansa. He pakottivat siten esim.\nvarkaan tuomaan takaisin tavaran ja miehestään vierotetun vaimon mielen\nkääntämään rakkautensa takaisin mieheensä.\n\n3) _Onnen tavottaminen_ eli _tuominen_. Tämä tapahtui osaksi\nmonenlaatuisilla salaisilla tempuilla, osaksi jonkinlaisen kotihengen\n(Lencqvist sanoo _spiritus familiaris_, \"piritys\", me sanoisimme tontun\neli haltian) avulla, joka hankkii ystävilleen rikkautta, rahaa ja muuta\nhyvää.\n\n\"Pahantekevää loitsutaitoa\" eli mustaa magiaa luetellaan seuraavat\nlajit:\n\n1) _Silmäin kääntäminen_. \"Tällöin velhot hämmentävät luotteillaan\nmuitten ihmisten kaikki sielun ja ruumiin kyvyt siihen määrään, että\nnämä eivät ole omia käskijöitään, vaan ovat kuulevinaan, näkevinään ja\ntuntevinaan sitä, jota juuri tahdotaan heidän kuulevan j.n.e., tai\nvahingoittavat itseään.\" Lencqvist luettelee, miten petetään silmiä,\nkorvia, kieltä, mielikuvitusta, miten saatetaan toinen suunniltaan,\nmiten vaikeutetaan hänen liikuntokykynsä tai kerrassaan poistetaan se,\nmiten mielin määrin pannaan liikkeelle toisen tunteita. Kaikkia näitä\nilmiöitä kutsutaan nyt hypnotismiksi.\n\n2) _Noitumus_ ahtaammassa merkityksessä, jolloin \"jumalattomilla\ntempuilla väijyvät muitten henkeä, menestystä ja omaisuutta, eivätkä\nnäin rikoksellisen tarkoitusperän saavuttamiseksi katso mitään keinoa\nhäpeälliseksi, kunhan vain asia voi tapahtua salaa ja turvassa\". Tähän\ntarkotukseen käytettiin varsinkin noidannuolta eli \"tyrää\", jota\nkuvailtiin keräntapaiseksi ja joka sai ruumiin sisäosissa aikaan niin\nankaraa kipua, että kuolema varmuudella seurasi. Myös saattoivat he\ntaudeilla vaivata vihamiestään tai saattaa hänet synkkämieliseksi,\nhalvautuneeksi, sokeaksi tai ontuvaksi. Toisen avioliittoakin pyrkivät\nnoidat häiritsemään ja tekemään onnettomaksi, hedelmättömäksi,\nriitaiseksi tai muulla tavalla kurjaksi. Vieläpä pyrittiin turmelemaan\nvihamiehen luonnetta, niin että hänestä tuli varas, rosvo, avionrikkoja,\njuoppo, tuhlaaja tai muulla tavoin paheellinen henkilö.\n\n3) _Puskut ja kiroukset_, joilla \"täydestä suusta syydettiin\nvihamiehelleen tai vastustajalleen, jolle pahaa suotiin, onnettomuuksia\nja toivottiin tälle itselleen ja koko hänen heimolleen kaikkea turmiota.\nNämä toimitettiin määrätyillä menoilla ja luvuilla, joihin lisäksi tuli\nkaikennäköisiä jumalattomia apukeinoja.\"\n\nApuneuvoista, joita loitsijat -- sekä valkoiset että mustat -- käyttävät\ntoimituksissaan, mainitsee Lencqvist m.m.\n\n1) _Taikamerkit_, kirjaimet, numerot tai muunlaiset merkit, ja voimme\nlisätä 2)_taikakalut_, esim. seulat, noitarummut j.n.e.\n\n3) _Sanat_, s.o. sanat ja lyhemmät lauselmat, joilla poistettiin\ntauteja, lumottiin käärmeitä j.n.e.\n\n4) _Luvut_, s.o. syntysanat ja varsinaiset loitsut.\n\n5) _Menot ja temput_. \"Niinpä täytyy ennen auringon nousua kulkea monet\nkerrat hautuumaitten ympäri, haudata sinne tänne ihmisluita, silmiään\nkääntämättä viskata esine, mikä hyvänsä, taakseen, ripustaa taikakalu\nkaulaan tai rintaan, silmääräpäyttämättä, yhdellä hengenvedolla juosta\nmäärätty matka\" j.n.e.\n\n6) _Ihmeelliset, intoilevat mielenliikutukset ja elkeet_. \"Jos on\nnostettava tai poistettava paha, niin tähän toimeen ryhdytään\nkauhistuttavilla ja ikäänkuin raivoisilla elkeillä, mutinalla ja\nruumista sinne tänne mutkistelemalla.\"\n\n7) _Liitot paholaisen kanssa_. \"Ei näet ole epäilemistä siitä, että on\nollut sellaisia, jotka ovat menneet niin pitkälle jumalattomuudessa ja\ntyperyydessä, että ovat vihkineet itsensä Jumalan ja ihmiskunnan\nviholliselle, sillä lailla saadakseen jumalattomissa yrityksissään hänen\nikuista apuaan. Todenmukaista on, että jumalattomuuden siemen on\nperäisin pakanuudesta. Sillä me olemme yllä osottaneet, että\nesivanhempamme uskoivat löytyvän joitakin pahoja haltioita ja henkiä,\njoiden apua muutamat pyysivät.\"\n\nOlemme täten saaneet ulkopiirteissään jokseenkin tyydyttävän kuvan\nniistä salaisista menetelmistä -- mikäli niitä tunnetaan, -- joita\ntavallisesti kutsutaan nimellä magia eli taikuus. Kalevalakin on täynnä\ntätä magiaa. Kaikki sen sankarit ovat loitsutaitoisia, Lemminkäinen,\nIlmarinen, Joukahainen, Louhi ja ennen kaikkea Väinämöinen, jonka\nsanojen ja laulun sekä soiton mahdilla ei ole ainoastaan lumoava, vaan\nsuorastaan luova ja ihmeitä tekevä voima. Taikakaluna esitetään\nLemminkäisen harja, joka äidin ja vaimon nähden vuosi verta, kun kuolo\noli Lemminkäistä kohdannut. Väinämöinen turvautuu kerran arpomiseen, kun\nkuu ja päivä olivat lakanneet paistamasta (49: 75-110). Niinikään\nkerrotaan hänestä, että hän paranteli sairaita sekä voiteilla että\nmagnetisilla katseilla, sekä kätten päälle panemisella että\npuhaltamalla, sekä rukouksilla että loitsuilla (45: 313-362). Huomio ei\nkuitenkaan Kalevalaa lukiessa niin suuresti kiinny näihin maagillisiin\nyksityisseikkoihin, koska ne siinä enimmäkseen esiintyvät luonnollisina\nja jokapäiväisinä sivuseikkoina. Juoni, sen ylevä sisältö ja kuvauksen\nesteettinen ehjyys herättävät syvimmän ja pysyvimmän mielenkiinnon.\nMutta kysymys, minkä jokainen tarkkaavainen lukija tekee itselleen, on:\n\"ei suinkaan tuonlaisissa kertomuksissa ole mitään todellista pohjaa ja\nperää?!\" Ja moni lukija empimättä vastaa itselleen: \"ei tietenkään!\"\n\nTässä kuitenkin on varovaisuus paikallaan. Jyrkkä kieltäminen ei\npitkälle vie. Kuten prof. Schurtz edellä toistamissamme sanoissa\nhuomauttaa, ei nykyajan tutkija enää ole samassa asemassa kuin\nvalistusajan tiedemies. Me tunnemme jo virallisesti siksi paljon\nihmissielun salaisia kykyjä (esim. hypnotismia, selvänäköisyyttä,\npsykometriaa), että leimaamme itsemme tietämättömiksi tai\nhumbugitieteilijöiksi, jos vain kohautamme olkapäitämme \"saduille\" ja\n\"ihmetarinoille\".\n\nMitä tämän kirjan tekijään tulee, hänellä ei ole mitään syytä kieltää\nmaagillisten ilmiöiden ja magian todenperäisyyttä. Päinvastoin\nhänen -- oman kokemuksensa nojalla -- täytyy tunnustaa, että hän tietää\nuseiden edellä lueteltujen ilmiöiden pitävän yhtä todellisuuden kanssa,\nvieläpä voisi mainita semmoisia, joita edellä ei ole lueteltu.\nKuitenkaan tämä ei merkitse, että hän siveellisesti katsoen niitä\nsemmoisinaan hyväksyisi.\n\nEmme näet ihmettele yleistä mielipidettä ja niitä arvostelijoita, jotka\ntuomitsevat taikuuden ja magian oleelliseksi tunnusmerkiksi kaikelle\nsille maailmankatsomukselle, jonka katse ei ulotu nykyistä maallista\nelämää ulommaksi. Pikkumaista ja alhaista on todella tuo alituinen\nhuolehtiminen aineellisen elämän eduista ja tarpeista, sen menestyksestä\nja sen turvaamisesta, ja -- jos huolehtia täytyy -- epäilemättä rehellinen\ntyö ja vilpitön käytös on aikaa myöten parempaa magiaa kuin kaikenlaiset\nloitsut ja temput. Valistus, sivistys ja kristillinen maailmankatsomus\non tässä suhteessa kieltämättä vaikuttanut kohottavasti kansoihin. Mutta\nyleinen mielipide ja arvostelu riippuu siitä käsityksestä magiasta, mikä\non vallalla. Jos käsitys muuttuisi, muuttuisi arvostelukin.\n\nEmme suinkaan tässä tahdo yrittää muuttaa yleistä käsitystä magiasta.\nTahdomme vain lausua julki sen oman mielipiteemme, joka lukijalle kyllä\nlienee jo selvinnyt, että magia todellisuudessa ja alkuperäisesti on\nperin toista kuin yllä kuvatut temput ja loitsut. Todellisuudessa magia\non toimintaa näkymättömässä maailmassa ja siis yhtä tiedon kanssa.\nTietäjä on juuri ihminen, joka hallitsee joitain voimia näkymättömässä\nmaailmassa, ja sentähden hänen toimintansa tietäjänä asianmukaisesti on\nmagiaa eli maagillista toimintaa. Kaukana siitä, että tämä toiminta\nliikkuisi aineellisen ja fyysillisen elämän alalla, sen tarkotusperät\npäinvastoin ovat ylifyysillistä ja henkistä ja siveellistä laatua.\nTodellinen magia ei koske ruumiilliseen elämään muuta kuin välillisesti,\nse edistää vain henkistä kasvua ja ihmiskunnan sisäistä sivistystä.\nMuunlainen magia, milloin siinä todella käytetään salaisia voimia, on\njumalallisen kyvyn prostituoimista.\n\nTietäjän maagillisessa toiminnassa ilmenee hänen tapansa suhtautua\nympäröivään maailmaan ja ihmiskuntaan. Eräs puoli hänen toiminnastaan on\nsuorastaan kasvattavaa laatua, on itse asiassa kasvatusta. Hänen\ntehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, vaikuttaa heihin, vieläpä saada\nmuutamia heistä oppilaikseen. Voimme siis sanoa, että magia tässä\nrajotetummassa merkityksessä on se sielullinen menetelmä, jota tietäjä\nkäyttää kasvattaessaan ihmisiä ja hankkiessaan itselleen oppilaita.\n\nSeuraavassa tahdomme esittää pari piirrettä näistä Kalevalan tietäjien\nkasvatustavoista, ja silloin samalla selvinnee, minkätähden kutsumme\nniitä maagillisiksi eli yhteisnimellä magiaksi.\n\n\n\n\n35.\n\nENNEN JA NYT: KAKSI IHMISTYYPPIÄ.\n\n\nYmmärtääksemme oikein kalevalaisten tietäjien maagillisia\nkasvatusmetodeja on meidän luotava silmäys siihen taustaan, siihen\ninhimilliseen ympäristöön, jossa he vaikuttivat. Eikä tämä ympäristö ole\nhaettava siltä ajalta, jolloin Kalevalan runoja nykyisessä muodossaan\nlaulettiin tai sepitettiin, vaan paljon vanhemmalta ajalta -- siltä, josta\nKalevalan runot, ainakin katkelmat niistä, todella kertovat. Emme tahdo\nyrittää vuosiluvuissa määritellä, kuinka kauas meidän on siirryttävä\ntaaksepäin: Kalevala laulaa niin monenlaisista ajoista, kuten tulemme\nnäkemään, että voimme puhua sadoista vuosista ja tuhansista ja\nkymmenistä tuhansista. Meidän on vain siirryttävä niin kauas taaksepäin,\nettä tapaamme ympäristön, joka sielullisesti katsoen enimmin eroaa\nnykyisestä ihmiskunnasta ja joka samalla on ensimäinen, missä Kalevalan\ntietäjäsankarit vaikuttivat. Sillä huolimatta tieteellisten tutkijaimme\nepäilyksistä Kalevala vie meidät, jos osaamme nähdä ja tuntea sen\nmaagillista ilmapiiriä, sangen kauas \"historiantakaisiin\" aikoihin,\naikoihin, jolloin nykyinen Suomen kansa ei vielä ollut olemassa, mutta\njolloin meidän esi-isämme -- ja miksemme kutsuisi heitäkin\nsuomalaisiksi? -- elivät ja vaikuttivat. Suomen kansan menneisyys ja\nalkuperä on kätkettynä hämärään muinaisuuteen, mutta okkultisesti\nkatsoen on eräs seikka varma: meidän kalevalainen henkemme ja\nkulttuurimme on atlantilaista alkuperää[67]. Muotonsa ja esitystapansa\npuolesta Kalevala tietenkin on arjalainen tuote, mutta kun tunkee sen\nhenkeen, niin astuvat näkyviin atlantilaiset kuvat ja vaikutelmat. Ja\nsentähden meidän täytyy ymmärtääksemme Kalevalan magiaa oikein, saada\njonkunlainen käsitys atlantilaisen ihmisen psykheestä eli sielusta.\n\nOlemme jo ennen puhuneet tästä ihmiskunnan neljännestä, atlantilaisesta\njuurirodusta ja silloin maininneet, että atlantilaiset olivat\ntunneihmisiä vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisen viidennen,\narjalaisen juurirodun ihmiset.[68] Tämmöinen lyhyt määritelmä on\nluonnollisesti perin puutteellinen. Saadaksemme edes jonkunlaisen kuvan\natlantilaisesta ihmisestä on vertailun vuoksi hyvä ajatella nykyistä\neuroppalaista ihmisyksilöä.\n\nMiten voisimme häntä, nykyajan ihmistä, sielullisesti määritellä?\nTunnetta on kyllä hänen sisin ja salaisin olemuksensa, mutta hän pyrkii\nenemmän ja enemmän käyttämään järkeänsä ja sillä itseään hillitsemään ja\ntekojaan ohjaamaan. Virallisesti hän tunnustaa järjen ylivallan ja\nsuree, ettei se läheskään aina ole vallalla hänen yksityisessä\nelämässään; samalla hänellä on hämärä aavistus siitä, että järki on\npaljon muuta kuin itsekkäästi laskeva ja omaa etua katsova neuvokkuus.\nHänen päivätajuntansa on olennaisesti ajatustoimintaa; ihminen, joka ei\nkykene järkeään käyttämään, on päivätajunnassa sairas ja erotetaan\nmielipuolena muista ihmisistä. Hänen ajatuselämänsä taas perustuu\nhavaintoihin, joita hän aistimillaan tekee. Unitajunta on hänellä\nhämärä, usein sekava ja järjetön, ja hän tekee jyrkän eron päivä- ja\nunitajuntansa välillä.\n\nKuta enemmän hän europpalaistuu, sitä itsenäisemmäksi hän pyrkii.\nSivistyksen henkinen voima on siinä, että se tekee hänet yksilölliseksi\nja personalliseksi olennoksi. Hän on oma itsensä, ei ainoastaan \"isänsä\npoika\" tai sen ja sen perheen eli suvun jäsen. Yksilöllinen vapaus on\nhänen tunnuslauseensa ja yhteiskunnassaan hän tahtoo nähdä\nmahdollisimman vapaan kilpailun vallitsevan.\n\nSisimmässään ihminen aina on sama, mutta personallisuudessaan hän\nmuuttuu aikojen ja olosuhteiden mukaan. Kuinka poikkeavainen\neuroppalaisesta oli itse asiassa vanha atlantilainen personallisuus!\n\nKeskinkertainen atlantilainen ei ollut järkensä kehityksessä eikä\najatuksensa käytössä läheskään yhtä pitkällä kuin europpalainen; hän ei\nollut lainkaan niin itsenäistynyt, ei edes samassa määrin yksilöitynyt.\nHänellä ei ollut \"omaa tahtoa\". Hän kaikessa ajatteli ja kaikkia asioita\nkatseli samoilla silmillä kuin hänen vanhempansa, hänen sukunsa, hänen\nheimonsa; hän ikäänkuin eli heissä, he hänessä -- vainajatkin olivat aina\nläsnä hänen muistissaan. Hän oli melkein paljasta tunnetta ja haavetta.\nHän oli enemmän joukkosielun osa kuin eristäytynyt yksilösielu, ja tämä\non vanhojen kansojen vainajainpalvonnan alkujuuri ja psykologinen\ntausta.\n\nHänen päivätajuntansakin oli toisella tavalla organisoitu kuin nykyajan\nihmisen. Siinä oli ajatusta ja järkeä sangen vähäsen, mutta sen sijaan\noli tunne maailmana hänen edessään. Tämä merkitsi, että suuri osa siitä,\nmitä me nyt kutsumme unitajunnaksi, kuului silloiseen päivätajuntaan.\n\"Unikuvia\" täynnä oli atlantilaisen mieli: toisten tunteet astuivat\nhänen tajuntaansa kuvina, puhetta ei keskustelussa käytetty samassa\nmäärässä kuin nykyään, ihmisten ja eläinten fyysillinen ulkomuoto näkyi\nhänelle -- varsinkin atlantilaisina alkuaikoina -- melkein hämärämmin kuin\nniiden tunteet, luontokin puhui hänelle omaa kieltään, kukat niityllä,\nkivet maassa, puut metsässä, järvet, vuoret, pilvet, tuulet, ukkonen,\naurinko, kuu, tähdet -- kaikki heijastivat hänen tajuntaansa määrätyitä\ntunnelmakuvia, joten ei ole vaikea käsittää, miksi vanhat kansat myös\njärjestään olivat animisteja. Manismi ja animismi on tuntemillamme\nvanhoilla kansoilla suoraa perintöä atlantilaisilta muinaisajoilta.\n\nMutta atlantilaiseen animismiin oli toinenkin syy. Juuri sen kautta,\nettä atlantilaisen päivätajunta osaksi liikkui unimaailmassa, saattoi\nhän havaita paitsi luonnon tunteita niitä luonnon näkymättömiä olentoja,\njoita kutsutaan \"haltioiksi\". Nämä ovat osaksi fantastisia ja haihtuvia\nmuotoja, jotka syntyvät elementtien sisäisistä elonvirtauksista\nkasvikunnassa, ilmassa, vedessä, tulessa, mutta osaksi myös eläviä\nolentoja, varsinaisia haltioita eli luonnonhenkiä, jotka elementeissä\nasuvat ja kuuluvat tykkänään toiseen kehitysjärjestelmään kuin esim.\nihmiset ja eläimet. Kun tänä päivänä selvänäköinen salatieteilijä kohtaa\ntätä elämää ja näitä haltioita näkymättömässä maailmassa, hän hallitsee\nniitä ilman muuta ajatuksillaan ja tahdollaan. Toinen oli atlantilaisen\nsuhde. Hänen ajatuksensa ei ollut kyllin kehittynyt, eikä hän\nniinmuodoin osannut tahtoaankaan itsetietoisesti käyttää. Hänen täytyi\nturvautua tunteeseensa ja sillä tavalla tietämättään herättää tahtoaan.\nKuinka tämä kävi päinsä? Loitsujen avulla. Atlantilaisella oli\nerinomainen muisti. Pienestä pitäen hän oppi ulkoa monenlaisia loitsuja\nja \"syntysanoja\". Näitä hän tarpeen vaatiessa käytti jokapäiväisissä\nhommissaan ja niiden avulla hän keskusteli luonnon ja sen olentojen\nkanssa, osaksi rukoillen sen apua, osaksi pakottaen sitä manauksillaan\nja loitsuillaan.\n\nKun atlantilainen nukkui, siirtyi hänen tietoisuutensa siihen puoleen\ntajunnasta, jota olemme kutsuneet sisätajunnaksi, paljon helpommin kuin\nnykyisen ihmisen. Kun nykyään nukkuja saa nauttia unta, jota eivät\nmitkään unikuvat häiritse, tuntee hän itsensä herätessään erityisen\nvirkistyneeksi ja vahvistetuksi. Hän on silloin unitajunnasta sukeltanut\nsisätajuntaansa ja tämä etäisyys päivätajunnan huolista ja lepo oman\nsielunsa helmassa on tietysti lisännyt sekä ruumiillisia että\nsiveellisiä voimia. Atlantilaiselle tämä oli jokaöinen kokemus, ja\nsiinäkin yksi syy, miksi muinaisajan kansat yleensä olivat terveempiä\nkuin nykyajan ihmiset. (Kun heitä sairaus kohtasi, parannettiin se usein\nniin, että potilas vaivutettiin uneen jossain pyhässä paikassa,\ntemppelissä tai muualla: seurustelu sisätajunnan maailmassa paikan hyvän\nja puhtaan haltian kanssa teki hänet pian terveeksi. Ja koska\nsairaudenkin vastineena oli jokin mielikuva tajunnassa, saattoi taas\ntoiste \"lääkäri\", parantaja eli tietäjä, loitsuillaan ja manauksillaan\nkarkottaa mielikuvan ja sen kanssa usein myös taudin.) Atlantilaisen\nnukunta erosi kuitenkin olennaisesti nykyisestä unettomasta unesta. Kun\nnykyajan ihminen herää unettomasta unestaan, ei hän muista mitään: hän\nvaikka luulee viettäneensä yön tajuttomassa tilassa. Toisin oli\natlantilaisen laita: silloin sisätajuntaan vaipuminen vastasi nykyistä\nunitajuntaan siirtymistä ja herätessään siitä atlantilainen toi muistot\nmukanaan. Hän oli ollut toisessa maailmassa, liikkunut sieluna vainajien\nja jumalien valtakunnssa, seurustellut korkeampien olentojen kanssa ja\nikäänkuin ottanut osaa maailman kosmilliseen elämään. Senpätähden\nvieläkin luonnonkansojen keskuudessa uskotaan, että sielu ihmisen\nnukkuessa liitelee vierailla mailla. Mutta jos nykyään sillä tavalla\ntahdotaan säilyttää muisto tietoisuuden siirtymisestä sisätajuntaan, on\nturvauduttava erityiseen psyykkiseen treenaukseen ja opittava \"loveen\nlankeemaan\", johon seikkaan edellä olemme viitanneet.[69]\n\nSilmällä pitäen näitä psykofysiologisia eli sielullisruumillisia\neroavaisuuksia vanhan atlantilaisen ja nykyisen europpalaisen välillä\nymmärrämme muitta mutkitta, että eroavaisuus niinikään on olennainen\nnykyisen ja silloisen maagillisen kasvatusmenetelmän välillä.\n\nOlettakaamme, että tietäjä-ihminen meidän päivinämme tahtoisi kääntää\nmaailman huomion aikain viisauteen, salaisen tiedon olemassaoloon,\ntietämättömyydestä ja pahasta pelastumisen mahdollisuuteen, ja että hän\ntahtoisi koota ympärilleen oppilaita, -- mitähän keinoa hän silloin\nkäyttäisi?\n\nEi ole olemassa kuin yksi rehellinen, vilpitön ja totuudenmukainen\nkeino: herättää ihmisten ajatus ja järki toimintaan, vedota heidän omaan\ntotuuden- ja oikeudentuntoonsa, kehottaa heitä itseään totuutta etsimään\nja näyttää heille sitä tietä, joka totuuteen vie; mikä kaikki tapahtuu\nparaiten puhutun ja kirjotetun sanan avulla. Nykyajan ihminen on niin\narka kaikenlaisen vaikutus- ja arvovallan suhteen, että hän pitää esim.\nuskonnollisia kirkonmenoja ja muita juhlallisuuksia, jotka keskiajalla\nkohottivat ihmismieliä hartauteen ja hurskauteen, suorastaan järjen ja\nvapaan ajatuksen nukutuskeinoina. Ja jos valkoinen maagikko mielisi\nsaada ja kasvattaa oppilaita salaisessa tiedossa ja viisaudessa,\ntäytyisi hänen heti alussa selittää heille ero sokean uskon ja\nluonnollisen inhimillisen luottamuksen välillä ja näyttää heille, ettei\nokkultinen itsekasvatus missään suhteessa ole järjenvastainen, vaan että\npäinvastoin älynkin kehitys on sen oleellisimpia tunnusmerkkejä.\n\nSanalla sanoen: nykyajan päivätajunnassa on järki tunnustettu hallitsija\nja sen puoleen on käännyttävä maagillisessa kasvatustyössä täysikäisten\nihmisten piirissä. Vasta järkiperäisen päivätajunnan myönnytyksellä voi\nihminen hyötyä uskostaan korkeampaan jumalsyntyiseen minäänsä ja todella\ninnostua sitä etsimään ja lähestymään.\n\nAjatelkaamme nyt tietäjä-ihmistä, joka tuhansia vuosia sitten eli\nAtlantismaalla. Hänkin tahtoi ihmisiä kasvattaa oikein elämään. Hänkin\ntahtoi herättää heissä halua Jumalan tuntoon ja totuuden tietoon.\nHänenkin tehtävänsä oli koota ympärilleen oppilaita näyttääkseen heille,\nmiten he saattoivat jouduttaa kehitystään ja kohota sen korkeamman minän\ntuntoon, joka pahasta pelasti. Oliko hän, tuo muinaisaikainen tietäjä,\nsamassa asemassa kuin hänen veljensä meidän päivinämme? Saattoiko hän\nvedota samoihin oppilaittensa kokemuksiin ja ennen kaikkea samaan\njärkiymmärrykseen?\n\nEi suinkaan. Hänen asemansa oli aivan toinen. Se realinen minä, johon\nhän saattoi vedota, oli sisällöltään perin toisenlainen, se\njärkipahanen, jota hänen tuli toimintaan herättää, oli perin heikko ja\nsaamaton. Mutta sitä vastoin oli tunnevoima suuri ja mielikuvitus laaja\nja herkkä. Kuinka niin ollen olisi voinut sivuuttaa sitä sielullista\nkykyä, sitä tajunnan puolta, joka tunnustetusti oli etualalla ja\nkehittynein? Luonnollisesti täytyi tietäjän silloin vedota juuri\nihmisten mielikuvitus- ja tunnevoimaan. Ja miten se kävi päinsä?\n\nMenetelmän avulla, jota me tänäpäivänä ehkä kutsuisimme suggestioniksi,\nsuggestioniksi, mutta ei hypnotismiksi. Hypnotismilla ainakin\nrajotetummassa, varsinaisessa merkityksessä tarkotamme toisen tahdon ja\ntajunnan kahlehtimista, niin että hän kadottaa oman itsetietoisuutensa\nja määräämisvallan itsensä yli; hypnotismi on usein keinotekoiseen uneen\nvaivuttamista. Tätä ei valkoinen atlantilainen tietäjä käyttänyt\nmaagillisessa kasvatuksessaan, sillä siitä ei silloin enemmän kuin\nnytkään olisi ollut mitään hyötyä, ainoastaan vahinkoa. Okkultinen\nkehitys perustuu itsekasvatukseen eikä se voi alkaa kasvatettavan\nvangitsemisella. Suggestioni, jota muinaisaikuinen tietäjä käytti,\ntarkotti oppilaan vapauttamista siitä joukkosielusta eli\njoukkosuggestionista, jonka alainen hän oli. Mutta suggestionia hänen\ntäytyy käyttää herättääkseen oppilaassaan halua vapautukseen ja\nitsenäisyyteen. Tämä suggestioni oli jokapäiväistä tunne-elämää\nvoimakkaampien affektien herättämistä ja jokapäiväistä kokemusta\nlaajempien ja mieltäkiinnittävämpien näköalojen avaamista\nmielikuvitukselle.\n\nTavallisesti tämä alkoi niin, että tietäjä herätti oppilaissaan\nrakkautta itseensä. Varhempina aikoina hänen ei tähän tarkotukseen\ntarvinnut käyttää mitään suggestionia. Hänen oma läsnäolonsa, hänen\nrakkautta uhkuva sydämensä herätti itsestään vastakaikua herkissä\nihmisissä. Mutta kieltämättä varsinkin myöhempinä aikoina tietäjä\nturvautui oman imaginatsioninsa voimaan voittaakseen toisten huomion ja\nsydämen puolelleen. Ja silloin luonnollisesti vaara oli tarjona, ellei\ntietäjä ollut kyllin kokenut.\n\nKaikki tunne saa voimansa ja ilmauksensa ihmisen sukupuolisuudesta,\nkuten ennen olemme huomauttaneet.[70] Kun siis rakkaus syttyi oppilaan\nrinnassa, muodostui suhde hänen ja opettajan välille. Tämä suhde oli\nvälttämätön ja hyvä, kun se pysyi puhtaana ja epäitsekkäänä. Se auttoi\noppilasta ulos heimosielun suggestionista ja sen avulla opettaja\nkasvatti oppilaassaan itsenäisyyttä ja älyä. Vähitellen oppilas sitten\nkasvoi vapaaksi opettajankin suggestionista.\n\nToista taas oli, jos tietäjä oli kokematon tai itsekäs. Silloin hän\nlankesi herättämänsä rakkauden personallisiin pauloihin ja suhde\nopettajan ja oppilaan välillä muuttui itsekkääksi, jopa\nfyysilliseksikin. Emme liioin saata kieltää sitä tosiseikkaa, että\nmonet, joiden äly ja mielikuvitus oli enemmän kehittynyt, käyttivät\nnäitä voimia suorastaan väärin ja itsekkäihin tarkotuksiin: saadakseen\nvaltaa heikompien yli. Suurempaa älyä ja viekkautta voidaan tänäkin\npäivänä käyttää väärin, jollei nyt tunteeseen vetoamalla, niin toisten\nymmärrystä ja järkeä lumoamalla ja vangitsemalla. Mustan magian tie on\naina auki.\n\nMutta atlantilaisesta magiasta voimme yleisenä määritelmänä sanoa, että\nse perustui tunne- ja siis sukupuolivoimaan.\n\n\n\n\n36.\n\nATLANTILAISTA MAGIAA KALEVALASSA.\n\n\nPuhuessamme Kalevalan sisäisestä siveysopista koetimme avata\njoidenkuiden runojen merkitystä itsekasvatuksen psykologisella\navaimella, joka on yleispätevä ja ajasta riippumaton eikä kajoa\nKalevalan historialliseen sisältöön. Aivan toinen on tehtävämme nyt. Nyt\ntulee meidän ymmärtää Kalevalaa okkultishistoriallisena ajan kuvauksena\nja lähestyä sen sankareita maan päällä eläneinä ihmistyyppeinä. Sanomme\n\"ihmistyyppeinä\", sillä kuten jo 5:nnessä luvussa huomautimme, uskomme,\nettä Kalevalan sankarinimet, Väinämöinen, Lemminkäinen j.n.e. ovat\ngeneerisiä eli sukunimiä tai siinä mielessä tyypillisiä, että niitä on\nannettu monille yksilöille; myöskin ja varsinaisesti siitä syystä, että\nkäyttämällä atlantilaisen magian avainta emme vielä lähesty\nsankareitamme maan päällä eläneinä personallisuuksina. Minkätähden?\nSentähden että Kalevalan runollinen ulkoasu ei ole atlantilainen, joten\nsen atlantilainen sisältö on siitä esille haettava. Kalevalan runot ovat\nlauletut arjalaisella ajalla, arjalaisille kuulijoille, ja sen\nkatsantokanta on arjalainen, olkoon se muutamissa osissaan kuinka vanha\ntahansa.\n\nKäyttämällä siis sitä historiallista avainta, joka avaa meille Kalevalan\nmagian atlantilaista puolta, edellytämme, että Kalevalan pääsankarit\nVäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi ovat atlantilaisia\nmaagikoita, viimeinen niistä edustaen n.k. mustaa magiaa.\n\nVäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat valkoisia tietäjiä, jotka\netsivät itselleen oppilaita siten edistääkseen ihmiskunnan kehitystä.\nHeidän oppilaitaan kuvataan nuoriksi neitosiksi, ja sillä tahdotaan\nosottaa -- paitsi sitä, että oppilaiden sielut aina ovat opettajaansa\nvastaanottavaisessa ja siis \"naisellisessa\" suhteessa, -- myöskin sitä,\nettä ovat kokemattomia ja hyvälle alttiita ja että kasvatuksessa oli\nvedottava tunteeseen ja mielikuvitukseen. Ei meidän siis tarvitse\najatella, että opetettavat aina olisivat olleet naisia yhtä vähän kuin\nsitä, että opettajat aina olisivat olleet miehiä. Niitä on kuvattu\nmiehiksi, sentähden että opettaja on antajan asemassa.\n\nLemminkäinen on tyypillinen atlantilainen maagikko. Kun häntä tältä\nkannalta oikein käsitämme, nousee hän eteemme suurena, voimakkaana ja\nrakastettavana. Hän on tietorikas, hän on tunteissaan voittamaton, hän\non väsymätön auttaja. Hänen lukemattomat lemmenseikkailunsa kuvaavat\nniitä lukemattomia kertoja, jolloin hän rakkaudellaan ihmissieluja\nauttoi. Sillä hän oli suuri rakastaja ja luotti rajattomasti\npersonalliseen lumousvoimaansa:\n\n    \"Jos en ole koiltani korea,\n    Su'ultani aivan suuri,\n    Mie valitsen varrellani,\n    Otan muilla muo'oillani.\"\n\nHän vetosi aina tunteihin ja herätti toisten tunteita yksin oman\ntunteensa voimalla. Korkeintaan hän antoi huhun kertoa omasta\nvastustamattomuudestaan, itse hän ei muulla tavalla mielikuvitukseen\nvedonnut. Hän olikin varmuudessaan ja uskossaan itseensä väkivaltaisen\nvoimakas. Ken häntä miellytti, ketä hän kasvattaa tahtoi, sen ei käynyt\nvastustaminen. \"Saaren\" (Poseidonin) Kyllikki oli päättänyt seisoa\nlujana, mutta kun Lemminkäinen tuli ja vasten Kyllikin tahtoa avasi\nhänelle palavan sydämensä, oli Kyllikin valta murrettu ja hän oli\nonnellinen antautuessaan Lemminkäisen johdatettavaksi.\n\nHän kulki tietänsä suoruudessaan ja rehellisyydessään kuin pyörremyrsky.\nVasta lopulla hän oppi huomaamaan, ettei hänen personallinen\nlumousvoimansa riittänyt. Kun hän ei Saarenkaan väestöstä tavannut\nihmissieluja, joita hän olisi saanut opettaa niin kauvan ja niin\npitkälle kuin olisi voinut ja tahtonut, päätti hän lähteä Pohjolaan,\njossa kuului asuvan ylpeä ja kaunis, salaisiin taitoihin perehtynyt\nkansa. Sinne tultuaan hän heti oivalsi, että oli vedottava\nmielikuvitukseen eikä tunteisiin yksin. Hän lauloi ja loitsi semmoisella\nhehkulla, että paraimmat laulajat siellä tunsivat itsensä huonoiksi ja\nmitättömiksi: heidän runo- ja taikasuonensa ehtyi ja heidän\nmielikuvituksensa taipui voimattomana toisen tahtoon:\n\n    Tulta iski turkin helmat,\n    Valoi silmät valkeata\n    Lemminkäisen laulaessa,\n    Laulaessa, lausiessa,\n    Lauloi laulajat parahat\n    Pahimmiksi laulajiksi,\n    Kivet suuhun syrjin syösti,\n    Paaet lappehin lateli\n    Parahille laulajille,\n    Taitavimmille runoille.\n    Niin lauloi mokomat miehet\n    Minkä minne, kunka kunne:\n    Ahoille vesattomille,\n    Maille kyntämättömille,\n    Lampihin kalattomihin,\n    Aivan ahvenettomihin,\n    Rutjan koskehen kovahan,\n    Palavahan pyörtehesen,\n    Virran alle vaahtipäiksi,\n    Kosken keskelle kiviksi,\n    Tulena palelemahan,\n    Säkehinä säykkymähän.\n\nJa kun yksi kuulijoista -- märkähattu karjanpaimen -- jäi koskemattomaksi,\nkun ei Lemminkäisen laulu häneen vaikuttanut ja kun hän ihmeissään, ehkä\nimartelua odottaen, kysyi syytä, miksei loitsu häneen tepsinyt, vastasi\nLemminkäinen rehellisessä suoruudessaan: \"sinä olet itse niin huono\nihminen, sinussa ei ole mielikuvituksen pyhää tulta ollenkaan, sentähden\nei minunkaan jumalallinen lauluni sinuun vaikuttanut.\" Tuo oli toisten\nkuullessa häväistys, josta paimen päätti kostaa.\n\nMutta kun Lemminkäinen voimannäytteensä jälkeen tahtoi oppilaita\nitselleen, sai hän Louhelta vastaukseksi, ettei tässä hätää ole. Vielä\nhänen tuli antaa monta näytettä tietäjä-taidostaan, ennenkuin\nsuostuttaisiin häneen uskomaan. Ansiotöissä Lemminkäinen näyttääkin,\nettä hän monenlaiseen taikatoimeen pystyy, mutta viimeistä\nsuorittaessaan hän kaatuukin tunnottomana maahan -- Pohjan paimenen mustat\nvoimat olivatkin ylivoimaiset, Lemminkäinen ei osannut suojata itseään\nhänen noidannuoliltaan. Ja kun Lemminkäinen myöhemmin tekee toisen\nmatkansa Pohjolaan, ei hänen silloinkaan onnistu saamaan jalansijaa\nPohjolan kylmäverisen väen keskuudessa.\n\nVäinämöinen taas atlantilaiseksi tietäjäksi käsitettynä on\ntoisentyyppinen kuin Lemminkäinen. Hän on viisaampi ja kokeneempi, mutta\nei rakasta ihmisiä samalla tulisella intohimolla kuin Lemminkäinen. Hän\nei vetoakaan suoranaisesti tunteisiin herättäessään ihmisten\nmielenkiinnon. Hän antaa viisautensa maineen panna liikkeelle heidän\nmielikuvituksensa ja personallisesti läsnäollen hän hurmaa heitä\nsoitollaan ja laulullaan. Hänen menetelmänsä pohjasävel on toinen kuin\nLemminkäisen eikä se atlantilaisella silmällä katsoen ole yksilöllisesti\nyhtä tehokas. Hän ei onnistukaan saamaan oppilaita tavallisista\nihmisistä, ainoastaan tietäjät semmoiset kuin Ilmarinen ja Lemminkäinen\nkelpaavat hänen johdettavikseen.\n\nHän on kuitenkin niin kuuluisa, että kun hän Pohjolaan joutuu, otetaan\nhänet siellä mitä kunnioittavimmin vastaan, hoidetaan, kestitään ja\npyydetään jäämään. Mutta Väinämöinen ikävöi omille mailleen, hän ei\nluota Pohjolan väkeen. Kohta selviääkin, että pohjolaiset ovat itsekästä\n\"salajoukkoa\", sillä Louhi kysyy Väinämöiseltä:\n\n    \"Niin mitä minulle annat,\n    Kun saatan omille maille,\n    Oman peltosi perille,\n    Kotisaunan saapuville?\"\n\nJa kun Väinämöinen tarjoo hänelle kypärin kultia, vastaa Pohjolan\nemäntä, että kullat ovat lasten kukkasia, mutta kysyy samalla, osaako\nviisas Väinämöinen takoa sammon; jos sen takoo,\n\n    \"...Niin annan tytön sinulle,\n    Panen neien palkastasi,\n    Saatan sun omille maille...\"\n\nVäinämöinen lupaa silloin, koska hän ei itse osaa sampoa takoa, lähettää\nseppo Ilmarisen sekä sampoa takomaan että \"neitosta lepyttelemään\".\n\nMutta kotimatkalla hän näkee Pohjan immen, ihastuu siihen ja pyytää\nhäntä itseään seuraamaan. Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka\nVäinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi\noppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta\nsuostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella\nloitsutaitoinen tietäjä. Hän antaa Väinämöisen halkaista jouhen\nkärjettömällä veitsellä, vetää munan solmuun, kiskoa tuohta kivestä ja\nsärkeä jäästä aidaksia \"ilman palan pakkumatta\"; mutta kun Väinämöisen\nlopulta pitäisi veistää vene immen kehrävarren muruista ja työntää se\nvesille \"ilman kouran koskematta\", silloin hän ei heti onnistukaan, vaan\njoutuu monenlaisen kohtalon uhriksi. Ja kun vihdoin vene on\nVäinämöisellä tehtynä ja hän saapuu sillä Pohjan immen luo, on tämä jo\nlupautunut toiselle tietäjälle, Ilmariselle. Väinämöinen tyytyy viisaana\nkohtaloonsa, sillä olihan hän itse toimittanut Ilmarisen Pohjolaan ja\noli siis itse syyssä siihen, että Pohjolan kansa ihastui Ilmariseen ja\nmieluummin otti hänet opettajakseen.\n\nIlmarinen on kaikista vähimmin atlantilaismallinen tietäjä. Jos häntä\nkuvittelisimme oppilaita etsimässä, ei hän tunteisiin vetoaisi\nollenkaan; tuskin hän personallisella läsnäolollaankaan vaikuttaisi\nmielikuvitukseen. Ainoa tapa, millä hän herättäisi mielenkiintoa, olisi,\nettä hän antaisi töittensä ja tekojensa puhua puolestaan. Mutta Kalevala\nei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita.\nVasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen\nsydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita\nhän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena\nomille mailleen.\n\nHän on kuitenkin takonut sammon pohjolaisille, s.o. opettanut heille\npaljon semmoista, jota eivät tienneet eivätkä tainneet, ja kohtalo ohjaa\nlopulta niin, että Ilmarinen saapi heidän joukostaan oppilaikseen ne,\njotka hän oli valinnut.\n\nLouhi, Pohjolan emäntä, sanoimme, on mustan magian edustaja. Se näkyy\nsiitä, että hän tavottelee tietoa ja valtaa. Rakkaudesta ei hänen\nyhteydessään ole puhettakaan. Lemminkäisen hän arvostelee mitättömäksi.\n\nKun hän Väinämöistä vävykseen toivoo, ajattelee hän salaa kaikkea sitä\nmahtia ja viisautta, jota hän Väinämöiseltä voisi urkkia. Ja vaikka\nVäinämöinen on liian viisas ryhtyäkseen itse Louhea opettamaan (sampoa\ntakomaan), on hän kuitenkin joutunut siihen määrin Louhen pauloihin,\nettä hänen täytyy luvata toimittaa Ilmarinen Pohjolaan. Ilmarisen Louhi\nhelposti taivuttaakin mieltänsä myöten. Ilmarinen on liian vilpitön\naavistaakseen pahaa, ja hän opettaa Louhelle kaikki salaiset taitonsa.\nHän kyllä vihdoin saa oman palkkansa, mutta huomaa liian myöhään, että\noli taitonsa opettanut väelle, joka ei sitä oikein käyttänyt, vaan\nyksinomaan ajatteli omaa valtaansa ja hyvinvointiaan. Lopulta kohtalo\nriistääkin Ilmariselta kaikki, mitä hänellä on kallista, että hän\nymmärtäisi velvollisuudekseen taistella takaisin Pohjolasta sitä tietoa\nja sitä valtaa, mitä hän sinne oli tuhlannut. Kalevala leimaa täten\nPohjolan mustan noituuden tyyssijaksi.\n\nMoni meikäläinen lukija sanoisi ehkä, että Lemminkäinen hänen mielestään\non paljon \"mustempi\". Onhan hänen menetelmänsä herättää personallista\nihastusta itseensä miltei \"inhottava\". Ja kuvaahan Kalevalakin häntä\npienellä ivalla; lukeehan se hänelle viaksi, että hän \"ain' oli naisissa\neläjä\".\n\nNiinpä niinkin. Semmoiselta asia näyttää arjalaisen silmällä katsottuna;\nja mikä paremmin todistaa, että Kalevalakin on, kuten jo sanoimme,\narjalaiselta näkökannalta kyhätty? Mutta \"ajat muuttuvat ja me niiden\nmukana\". Mikä tänään näyttää mustalta, saattoi eilen olla valkoista, ja\npäinvastoin. Siitä näemme, ettei koiraa ole karvoihin katsottava, vaan\nkarvain juureen!\n\nMutta vielä lähemmäksi Kalevalan sankareita meidän täytyy tunkeutua.\n\n\n\n\n37.\n\nAIKOJEN VAIHTEESSA.\n\n\nEdellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien\nelämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan\ntyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian\nkannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu\nyksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme\nKalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että\nKalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta,\narjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme,\nettä Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan\natlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa\nEuroppaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä\nvasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole\nvaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja\nettä Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]\n\nVarsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on\nsilloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo\nedellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa\nsitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi.\nOlemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista\npiirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä\nrakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa\nvain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen\natlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut\nniin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan\nhän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin\nennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla\nliittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja\nKyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on\nja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin,\nolletikin ihmisiin tepsi.\n\nIlmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti\nedustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui.\nIlmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä\nkuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka\npuolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista\njälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja\ntekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai\ntoivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan\nloitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee.\nEsim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:\n\n    \"Laske ukko uutta lunta,\n    Visko hienoa vitiä,\n    Lunta korjan liukutella,\n    Vitiä ve'en vilata!\"\n\nja lisää vielä toivomuksen:\n\n    \"Lähe nyt onni ohjilleni,\n    Jumala rekoseheni,\n    Onni ei taita ohjaksia,\n    Jumala ei riko rekeä!\"\n\nAnsiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua,\nnim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen\nolla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee\ntulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei\nhistoriallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole\nhypnotista eikä suggestiivista kykyä.\n\nToinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys\nja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus \"viiteen\naistiin\" (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä\ntulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa\nesiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla\npäin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen \"oman päänsä\npäästimeksi\". Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää\nllmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean\nlaadun:\n\n    \"Ohoh vanha Väinämöinen,\n    Joko sie minun lupasit\n    Pimeähän Pohjolahan\n    Oman pääsi päästimeksi,\n    Itsesi lunastimeksi!...\"\n\nJa kun Väinämöinen kertoo toisesta kummasta, kuusesta, jonka latvassa\nkuuhut kumotti, inttää llmarinen:\n\n    \"En usko toeksi tuota,\n    Kun en käyne katsomahan,\n    Nähne näillä silmilläni.\"\n\nVäinämöinen saakin käyttää suurta maagillista taitoansa, johon kuuluu\nkyky siirtää fyysillisiä esineitä paikasta toiseen, ennenkuin Ilmarinen\nPohjolaan joutuu.\n\nKolmas arjalainen todistuskappale llmarisen suhteen on sammon taonta.\nVaikka sampo on täydellinen taikakalu, ei sitä loitsuilla käy luominen.\nVäinämöinen esim. veistää veneen sanan voimalla, mutta sampoa hän ei ota\ntehdäkseen. Tämä todistaa, että sampo on jotakin uutta ja kuulumatonta,\njota ei tunteen ja mielikuvituksen voimalla yksin voi aikaansaada, vaan\njonka laatimiseen ennen kaikkea tarvitaan nerokkuutta, järkeä ja\najatusta. Sampo voi täten hyvin kuvata korkeampaa tieteellistä\nsivistystä ja sen saavutuksia, jotka perustuvat älyn toimintaan, ynnä\nsitä monimutkaista aineellista kulttuuria, joka on viidennen rodun\ntunnusmerkki; vieläpä \"kirjokansi\" sampo voi hyvällä syyllä kuvata\nkirjaa eli kirjantapaista, johon llmarisen alkuperäinen ilmotus ja\nopetus oli salamerkeillä muistiin pantu.[73] Eikä oli ihmeteltävä, että\nLouhi tahtoi sitä säilyttää kalliimpana aarteenaan. Mutta sammon takoja\nllmarinen on silloin samalla astunut arjalaisen rotumme kasvattajien ja\nhyväntekijäin joukkoon Suomen kansan edustajana.\n\nEntä Väinämöinen? Hän on yhtä kaukana Lemminkäisestä kuin\nIlmarisestakin. Hän on atlantilainen maagikko eikä sitä ole. Hän on\nälyssään kehittynyt kuin arjalainen eikä ole viidennen juurirodun\nlapsia. Hän on viisain kaikista, viisaampi valkoista Ilmarista,\nviisaampi Lemminkäistä, viisaampi mustaa Louhea. Ja kuitenkin hän on\ntraagillinen henkilö, sillä hän on personallisuudessaan murrosajan lapsi\neikä eheästi vanhan eikä uuden oma. Tämä näkyy hänen suhteestaan Ainoon,\nKalevalan naisista ainoaan, jonka Väinämöisen rinnalle voi asettaa sekä\nsielun salaisen suuruuden että sen traagillisten ristiriitojen nojalla.\n\nHänen mahtavaan personallisuuteensa ja Ainon kohtaloon syventyminen on\ntutkijalle mitä kiitollisin aihe. Koettakaamme siis Väinämöistä ymmärtää\nelävänä ja viisaana, mutta kärsivänä ihmisyksilönä!\n\n\n\n\n38.\n\nVÄINÄMÖINEN JA AINO.\n\n\nVäinämöinen oli vanha, vanha viisaudessaan ja vanha iältään, mutta ei\nvanha sielultaan eikä mieleltään. Hänellä oli pitkä elämäntaival\ntakanaan ja kun hän loi silmäyksen sinnepäin, nousi hänen muistiinsa\nmonta kaunista tekoa kansansa hyväksi. Olihan hän erehtynytkin -- ken ei\nsitä ollut? -- mutta tunnollisesti hän oli koettanut sitä elämäntyötä\nsuorittaa, mikä hänen osakseen oli langennut. Kuinka monta ihmissielua\nhän oli kasvattanut! Vanhemmat olivat hänelle lapsiaan uskoneet.\nSoitolla ja laululla, satuja kertomalla ja ihmeitä tekemällä oli hän\nkiinnittänyt itseensä heidän nuoret sielunsa ja siten auttanut heitä\nulos heimo- ja sukuveren kahleista. Perisynnistä oli hän heidät\npuhtaiksi pessyt ja herättänyt heissä minuutensa tunnon, opettanut\nheille ajatuksen alkeita ja ohjannut heidän hapuilevia askeleitaan\nitsenäisyyden ja tiedon tiellä. Paljon hänellä olikin kansassaan entisiä\nkiitollisia oppilaita, tervetullut hän oli aina tuhansissa kodeissa,\nkuuluisa hän oli ja mainehikas yli maiden ja merien...\n\nJa kuitenkin hänen sydämensä oli tyhjä. Sillä hän, vanha, viisas ja\nkuuluisa Väinämöinen, oli sittenkin yksinäinen ja hyljätty.\n\nMuinaiset viisaat, ne aina ottivat jonkun oppilaistaan läheiseksi\nystäväkseen ja omaisekseen. Menivät nuorena jo naimisiin, ettei vanhana\nolisi katumisen varaa. Olisihan hänkin, Väinämöinen, ollut nuorempana\ntilaisuudessa liittämään itseensä toisen ihmisen katkeamattomilla\nsiteillä. Monen äidin hän muisti ja monen isän, jotka sydämestään\nolisivat suoneet, että hän olisi vienyt heidän tyttärensä kainaloiseksi\nkanakseen. Ja monen tytön hän muisti ja monen neidin, siveän ja kauniin,\njoka varmaan olisi onnesta punastunut, jos hän kosijana olisi sitä\nlähestynyt. Mutta hän oli itse aina jäänyt kylmäksi -- ei sykähtänyt hänen\nsydämensä koskaan niin rajusti, että hän olisi uskonut aikansa\ntulleen -- eikä hän semmoisissa asioissa osannut noudattaa toisten\nneuvoja.\n\nJa niin vierivät vuodet ja Väinämöinen vanheni. Ja yhä hän yksin eleli.\n\nSilloin kohtalo toi hänen tielleen Joukahaisen. Kun hän loitsutaidollaan\noli nuoren yltiöpään masentanut ja tämä lunnaiksi lupasi sisarensa,\nnuoren Ainon, silloin Väinämöisen sydän oudosti vavahteli. Mistä tämä\nilo äkkiä siihen syöksyi? Oliko se enne? Saisiko hän nyt ystävän\nvanhojen päivien varaksi? Kohtaisiko hän nyt sielun, johon hän osaisi\nihastua, oppilaan, jolle hän saisi kaikkensa antaa?... Kuinka hyvä hän\nsilloin olisi, kuinka hellä ja hienotunteinen. Kädestä pitäen kuin paras\nystävä hän sitä sielua kuljettaisi tiedon tarhoissa, näkyjen ja\naavistusten pitkillä pihoilla. Sävelet hän houkuttelisi soimaan sen\ntunteiden kultaisista kielistä ja sävelet sanoiksi pukeutumaan. Ja kun\nhän opettaisi sitä taivaan kaarelle nousemaan ja ilman vempeleelle\nistumaan ja itse sisäisessä loistossaan astuisi tervehtien vastaan, mikä\nsilloin heidän sydämiään erottaisi?\n\nVaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen heittäytyi haaveiluihin. Se\nennusti jotain...\n\nSe ennusti suurta surua. Sillä kohta sen perästä Väinämöinen tapasi\ntytön metsässä vastaksia taittamasta. Iloisena ja luottavaisena hän\nlähestyi Ainoa, joka oli ylen soman näköinen helyillä koristetussa\npuvussaan, ja sanoi leikillisesti:\n\n    \"Eläpä muille, neiti nuori,\n    Kun minulle, neiti nuori,\n    Kanna kaulan helmilöitä,\n    Rinnan ristiä rakenna,\n    Pane päätä palmikolle,\n    Sio silkillä hivusta!\"\n\nSilloin nuori tyttö ensin punastui korvia myöten ja loi katseensa\nmaahan. Mutta puna putosi ja posket kalpenivat ja katse nousi maasta\nylös. Se kohtasi vanhuksen hellää ja hyväntahtoista katsetta ja oli kuin\ntyttö olisi hetken epäröinyt, kuin hän olisi hetkeksi tuntenut noiden\nsilmien selittämätöntä lämpöä ja voimaa. Mutta äkkiä hän riuhtaisi\nitsensä irti epäyksestään ja huudahti:\n\n\n    \"En sinulle, enkä muille\n    Kanna rinnan ristilöitä,\n    Päätä silkillä sitaise,\n    Huoli en haahen haljakoista,\n    Vehnän viploista valita,\n    Asun kaioissa sovissa,\n    Kasvan leivän kannikoissa\n    Tykönä hyvän isoni,\n    Kanssa armahan emoni.\"\n\nItkuun purskahtaen hän riisti koristeet päältään, helmet ja sormukset ja\nnauhat ja helyt, ja viskasi ne maahan. Ja ennenkuin Väinämöinen ehti\nhämmästyksestään toipua, oli tyttö juossut tiehensä.\n\nMiettiväisenä, syviin ajatuksiin vaipuneena Väinämöinen palasi kotiinsa.\nHän ei saanut nuoren Ainon katsetta silmistään karkotetuksi, sillä hän\nei päässyt täysin selville kaikista sen vivahduksista. Siinä oli pelkoa\nja pyyntöä, nuhdetta, vihaa, katkeruutta, mutta siinä oli vielä\nmuutakin... Tytön tunteet välkehtivät hänen silmissään, mutta niissä oli\ntakana jotain salaperäistä, jota hän ei ymmärtänyt... Eikä hän muuten\nymmärtänyt tytön käytöstä ollenkaan. Oliko hän millään tavalla Ainoa\nloukannut, oliko hän mitään väärää tehnyt? Eikö Aino ollut hänen omansa?\nEikö Joukahainen oman henkensä lunnaiksi luvannut hänelle sisartaan?\nEikö tässä noudatettu oikeutta ja kohtuutta, isiltä perittyjä pyhiä\ntapoja?... Mutta tytön silmät ja hänen välkehtivät tunteensa! Ei hän\nkoskaan ollut semmoista katsetta kohdannut. Miksi tyttö häntä pelkäsi,\nnuhteli, vihasi? Olisiko hän jo...?\n\nJa Väinämöinen seisahtui äkkiä kuin salaman iskusta, niin outo oli\najatus, joka hänen mieleensä juolahti. Jos tyttö ei ollutkaan enää\nkiinni perheessään ja heimossaan, jos sielun langat jo oli katkaistu!\nJos hän jo oli ihminen, ajatteleva, itsenäistyvä!... Mutta kuinka tämä\nolisi mahdollista? Ei kukaan tietäjä ollut tyttöä kasvattanut, missä hän\nsiis olisi ajattelemaan oppinut? Vai joko ihmiset alkoivat syntyä\nitsenäisiksi? Oliko uusi aika tulossa?... Jos niin oli, silloin lapset\neivät enää olisi vanhempainsa, eivät perheensä, eivät heimonsa\nomaisuutta -- silloin he itse hallitsisivat itseään... Ah, jos niin oli,\nsilloin hän Ainonkin ymmärsi. Silloin oli ihmisyyttä hänessä loukattu,\nja silloin ei ollut muu edessä kuin tytöstä luopuminen...\n\nSyvä huokaus pääsi vanhuksen rinnasta. Hyvästi haaveeni, hyvästi utuiset\nunelmani...\n\nMutta äkkiä sääli täytti hänen sydämensä, kun hän luuli ymmärtävänsä\n\nAinon tuskan. Tyttö parka, jonka hänen veljensä vihamiehelleen möi ja\njonka omaa mieltä ei kaupassa kysytty. Kuinka voi hän muuta kuin pelätä\nja vihata minua?\n\nKyynel silmässä, sääli ja suru sydämessä Väinämöinen istahti kivelle. Ja\ntaas hän kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli mahdollista, kuinka\ntyttö jo syntymästään saattoi omata tietäjän sielun. Eihän ihmiset vielä\nolleet muuttuneet. Eihän uutta rotua vielä ollut maailmassa. Sen kyllä\ntuleman piti, mutta vasta aikojen perästä...\n\nSilloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki elämän ja kuoleman esiripun\ntaa. Hän näki tyttölapsen, joka kävi koulua tietäjän luona. Tietäjä\nkasvatti hänestä ajattelevan ja itsenäisesti tuntevan ihmisen, ja nuoren\nsielunsa koko voimalla tyttö kiintyi opettajaansa. Mutta kuolo tuli ja\ntempasi tytön pois, juuri kun hänen kiitollinen sydämensä oli tulvillaan\nhalua vastapalveluksella palkita rakasta opettajaa. Mutta tyttölapsen\nsydämelle ei kuolema mitään mahtanut. Se jatkoi haaveitaan tuonelassa,\nse unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi\njälleen maan päälle -- ja syntyi Ainona... Ja tuossa tietäjässä\nVäinämöinen jo oli tuntenut itsensä.\n\nNyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo\nsyntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen\nkohtalonsa häntä katkeroitti. Ei semmoisia sieluja saanut kohdella kuin\ntavallisia ihmisiä, he katselivat asioita jo toiselta kannalta. Tietysti\ntyttö häntä vihasi, sillä eihän se muistanut eikä tiennyt, kuka\nVäinämöinen oli. Eikä se omaa menneisyyttäkään muistanut. Nyt oli ensi\ntilassa annettava sana tytölle ja hänen vanhemmilleen ja päästettävä\nJoukahainen lupauksestaan -- Ainon takia...\n\nHyvän päätöksen nyt tein, ajatteli Väinämöinen, mutta onnelliseksi hän\nei tuntenut itseänsä. Sillä Ainon katseessa oli ollut jotakin\nsalaperäistä, jonka perille hän ei vieläkään ollut päässyt...\n\nVaan sekin selveni aikoinaan. Ja selveni suuremman surun ohella...\n\nMitä kummia nyt kuuluu, mitä viestejä tuodaan? Joukahaisen nuori sisar\non hukuttanut itsensä, Ainotyttö on aalloista etsinyt viihdytystä\noudolle surulleen!\n\nVäinämöinen ei ollut uskoa korviaan ensin, mutta kun kaamea totuus\nvihdoin hiipi hänen tajuunsa, oli hän, vanha, vakaa tietäjä iänikuinen,\nmurheesta menehtyä.\n\n    Itki illat, itki aamut,\n    Yöhyet enemmän itki,\n    Kun oli kaunis kaatununna,\n    Neitonen nukahtanunna,\n    Mennyt lietohon merehen,\n    Alle aaltojen syvien.\n\nJa minun tähteni, huokaili Väinämöinen, minun mielettömyyteni,\ntyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni tähden:\n\n    \"Ohoh hullu hulluuttani,\n    Vähämieli miehuuttani,\n    Olipa minulla mieltä,\n    Ajatusta annettuna,\n    Syäntä suurta survottuna,\n    Oli ennen aikoinansa,\n    Vaanpa nyt tätä nykyä,\n    Tällä inhalla iällä,\n    Puuttuvalla polveksella\n    Kaikki on mieli melkeässä,\n    Ajatukset arvoisessa,\n    Kaikki toimi toisialla!\"\n\nSillä nyt hän Ainoa ymmärsi! Kuolema oli selvittänyt sen, mikä oli\nsalaperäistä tytön katseessa: Aino oli tuntenut hänet, tiennyt, kuka hän\noli, rakastanut häntä.\n\n    \"Kuta vuotin kuun ikäni,\n    Kuta puolen polveani\n    Ikuiseksi ystäväksi,\n    Polviseksi puolisoksi,\n    Se osasi onkeheni,\n    Vierähti venoseheni,\n    Minä en tuntenut piteä,\n    En kotihin korjaella,\n    Laskin jälle lainehisin,\n    Alle aaltojen syvien!\"[74]\n\nNiin, hän ei osannut ystävätänsä pitää, sillä hän ei itse osannut\nrakastaa. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt sitä rakkauden syvyyttä, joka\nnyt kuoleman kautta hänelle selvisi. Lapsi sen hänelle opetti. Hän,\nvanha ja viisas, ei ollut ymmärtänyt uuden rakkauden salaisuutta, sen\nrakkauden, joka liitti kaksi vapaata, itsenäistä ihmissielua toisiinsa.\nNiin kauas hänen tietäjäkatseensa ei ollut tulevaisuuteen tunkenut.\nMutta kun se rakkaus itse tuli, se otti asuntonsa nuoren naisen\nsydämeen, lapsen puhtaaseen mieleen ja opetti sille sen, mikä viisailta\noli salattu. Ja nyt lapsi vapaaehtoisesti kuolemalla oli viisaankin\ntietämättömyydestä pelastanut! Oi sinä kohtalon kumma kulku, sinä luojan\npohjaton viisaus!\n\n\n\n\n39.\n\nMARJATTA.\n\n\nKalevalassa on runo, joka vielä selvemmin kuin Aino-legenda viittaa\ntulevaa aikaa kohti, runo, jota pidetäänkin kristillisellä ajalla\nsyntyneenä ja kristillisen mielikuvituksen luomana. Tämä on Kalevalan\nviimeinen eli 50:s runo, joka kertoo Marjatasta ja hänen pojastaan.\nKoska Marjatta-episodikin liittyy loppukohtauksena Väinämöisen\nelämänhistoriaan, kuvaten Väinämöisen poistumista uuden ajan tieltä, ja\nsiis välittömästi jatkaa Aino-tarua Väinämöisen kannalta, luomme tässä\nsilmäyksen siihenkin.\n\nAino on syntynyt atlantilaiseen perheeseen ja atlantilaisiin oloihin,\nmutta hänen sielunsa kuuluu jo arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun.\nHän on jo ajatteleva yksilö. Mutta kuinka hienoa ja hentoa kaikki uusi\nvielä on hänessä! Hänen personallinen olemuksensa on sangen lujilla\nsiteillä kiinni perheessä: liikuttava on hänen rakkautensa äitiin,\nisään, veljeen, sisareen ja kotiin yleensä. Kuin lintu häkissä elää\nsiinä personallisessa olemuksessa hänen vastasyntynyt arjalainen\nyksilöllisyytensä. Suurimpaan tietoisuuteensa se herää vasta silloin,\nkun sitä syvimmin loukataan. Kun hänet ihmisenä myydään, silloin hänen\nsiveellinen tarmonsa nousee ja hän ymmärtää onnettoman asemansa. Mutta\nmihinkään positiivisuuteen hänen heräymyksensä ei häntä vie, ainoastaan\npassiiviseen vastarintaan. Ylimmilleen nousee ristiriita, kun hän näkee,\nettei vanha Väinämöinenkään häntä ymmärrä. Ja kun hän samalla oivaltaa\noman sielunsa salaisuuden -- rakkautensa Väinämöiseen, -- käy hänen\nkohtalonsa traagilliseksi. \"Parempi olisi, etten olisi syntynyt\nollenkaan\". Sielunsa kaiken voiman hän nyt kohdistaa siihen, ettei\nkukaan saisi aavistaa, mitä hän poloinen on tuntenut ja ajatellut. Koska\nkukaan ei itsestään häntä ymmärrä, ei kukaan häntä ymmärtää saakaan...\nTämä fiksi idea vie hänet lopulta -- hänen itsensä\nhuomaamattaan -- itsemurhaan: ei kukaan minua tuntenut, ei kukaan minua\nsure... Aino on tavallaan neitseellisyyden apoteoosi, neitseellisyyden\nja hedelmättömyyden.\n\nToista on Marjatan. Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä.\nPyrkimys itsenäisyyteen ja personalliseen itsesäilytykseen, joka Ainossa\non haparoiva ja epämääräinen, se pyrkimys saavuttaa Marjatassa täyden\nitsetietoisuuden. Mutta Marjatan kohtalo on toinen. Se vie hänet\nhedelmättömästä neitseellisyydestä hedelmälliseen äidillisyyteen, vaan\nminkä kärsimyksen ja tuskan läpi!\n\n    Marjatta korea kuopus\n    Se kauan kotona kasvoi\n    Korkean ison kotona,\n    Emon tuttavan tuvilla...\n\nNäin runo alkaa, ja pian se miltei pilkallisen tarkasti kertoo, kuinka\nneitseellisen ylpeä ja puhtaudestaan itsetietoinen Marjatta oli:\n\n    Marjatta korea kuopus,\n    Tuo on piika pikkarainen\n    Piti viikoista pyhyyttä,\n    Ajan kaiken kainoutta;\n    Syöpi kaunista kaloa,\n    Petäjätä pehmeätä,\n    Ei syönyt kanan munia,\n    Kukerikun riehkatuita,\n    Eikä lampahan lihoa,\n    Ku oli ollut oinahilla.\n\nKun äiti käski lypsämään, vastasi tämä hienohelma:\n\n    \"Ei neiti minun näköinen\n    Koske sen lehmän nisähän,\n    Jok' on häilynyt härillä,\n    Kun ei hiehoista herune,\n    Vasikkaisista valune.\"\n\nKun veikko käski siskoaan istumaan tammalla valjastettuun rekeen,\nvastasi tämä ylpeä kaunotar:\n\n    \"En istu hevon rekehen,\n    Joka lie orilla ollut,\n    Kun ei varsaset vetäne,\n    Kuletelle kuutiaiset!\"\n\nLoppu oli, että \"Marjatta korea kuopus, aina piikoina elävä\" läksi\nlampaita paimentamaan. Jos nyt runo olisi todenteolla tahtonut tehdä\npilkkaa tytön neitseellisyydestä, olisi se antanut tapahtumain toisella\ntavalla kehittyä. Sen sijaan se tositapahtumain valossa painostaa,\nkuinka viattoman puhdas Marjatan mielikuvitus todella oli. Runo lausuu\nensin pienen arvostelun:\n\n    Marjatta korea kuopus\n    Viikon viipyi paimenessa;\n    Paha on olla paimenessa;\n    Tyttölapsen liiatenki:\n    Mato heinässä matavi,\n    Sisiliskot siuottavi.\n\nJa sitten runo lähtee kertomaan legendana Marjatan ihmepuolukasta,\nmarjasta, jonka hän söi ja josta hän tuli raskaaksi. Ja me ymmärrämme,\nettä Marjatta oli kesäisenä päivänä vaipunut mättäällä syvään uneen ja\nnähnyt kauniin näön, jossa \"marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta\"\nkirkui hänelle: \"tule, neiti, minua poimimaan!\"\n\n    Marjatta korea kuopus\n    Meni matkoa vähäisen,\n    Meni marjan katsantahan,\n    Punapuolan poimintahan\n    Hyppysillähän hyvillä,\n    Kätösillä kaunihilla,\n    Keksi marjasen mäeltä,\n    Punapuolan kankahalta;\n    On marja näkemiänsä,\n    Puola ilmoin luomiansa,\n    Ylähähkö maasta syöä,\n    Alahahko puuhun nousta.\n    Tempoi kartun kankahalta,\n    Jolla marjan maahan sorti;\n    Niinpä marja maasta nousi\n    Kaunoisille kautoloille,\n    Kaunoisilta kautoloilta,\n    Puhtahille polviloille,\n    Puhtahilta polviloilta\n    Heleville helmasille.\n    Nousi siitä vyö-rivoille,\n    Vyö-rivoilta rinnoillensa,\n    Rinnoiltansa leuoillensa,\n    Leuoiltansa huulillensa,\n    Siitä suuhun suikahutti,\n    Keikahutti kielellänsä,\n    Kieleltänsä keruksisihin,\n    Siitä vatsahan valahti.\n\nSemmoinen oli Marjatan uni. Mutta unella oli ilmeinen seurauksensa:\n\n    Marjatta korea kuopus,\n    Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,\n    Tuosta paksuksi panihe,\n    Lihavaksi liittelihe.\n\nSe oli hänen neitseellisyysunelmansa katkera loppu. Pian äiti alkoi\narvata asian oikean laidan, vaan salasi ajatuksensa. Mutta kun\nMarjatalle vaivan päivä oli käsissä ja hän pyysi äitiään saunaa\nlämmittämään, vastasi oma emo sydämettömästi:\n\n    \"Voi sinua Hiien huora!\n    Kenen oot makaelema,\n    Ootko miehen naimattoman,\n    Eli nainehen urohon?\"\n\nVaivan päivä muuttui siis Marjatalle samalla koston ja tilinteon\npäiväksi: kaikki se mieletön ylpeys, jolla hän kotiväkeään oli\nvaivannut, se kääntyi nyt häntä itseään vastaan kylmänä, tuomitsevana,\narmottomana nöyryytyksenä. Mitä häntä auttoi, että hän koetti emolleen\nselittää, millä tavalla hän omassa uskossaan oli raskaaksi tullut.\nIsäkin kutsui häntä portoksi ja käski hänen mennä karhun louhikammioihin\npoikimaan...\n\nNiin hän menikin kotoa pois, mutta huudahti mennessään, ylpeänä vielä\nepätoivossaankin:\n\n    \"En mä portto ollekana,\n    Tulen lautta lienekänä,\n    Olen miehen suuren saava,\n    Jalon synnyn synnyttävä,\n    Joll' on valta vallallenki,\n    Väki Väinämöisellenki.\"\n\nMarjatta poloinen! Äidin pyhät tunteet olivat hänessä jo heränneet. Nyt\nruno heittää viimeisenkin ivahymyn ja kertoo suurimmalla säälillä ja\nmyötätunnolla Marjatan kovasta kohtalosta.\n\nIhmisiltä hän ei apua saanut. Kaikki hänet luotaan ajoivat. Yksin ja\nhyljättynä hän pakeni metsään, \"huonehesen hongikkohon, tallihin\nTapiomäelle\", ja rukoili Jumalaa avukseen:\n\n    \"Tule luoja turvakseni,\n    Avukseni armollinen\n    Näissä töissä työlähissä,\n    Ajoissa ani kovissa!...\"\n\nJa siellä hän synnytti poikansa \"heinille hevoisen luoksi, sorajouhen\nsoimen päähän\".\n\n    Pesi pienen poikuensa,\n    Kääri kääreliinahansa;\n    Otti pojan polvillensa,\n    Laittoi lapsen helmahansa.\n\nAh, kuinka hän pienokaistansa rakasti, surun ja murheen lasta. Unohdettu\noli neitseellisyyden ylpeys, äidin puhtaaksi nöyryydeksi se oli\nmuuttunut:\n\n    Piiletteli poiuttansa,\n    Kasvatteli kaunoistansa,\n    Kullaista omenuttansa,\n    Hopeista sauvoansa,\n    Sylissänsä syöttelevi,\n    Käsissänsä kääntelevi.\n\nJa kun poika kerran katosi suolle, mikä tuska, mikä epätoivo! Ken on\näidinrakkautta mittaillut, ken sen tuskan kuiluja peilannut? Ja ken sen\nilolle on viivoja vetänyt? Lapsi löytyi ja tuotiin suolta kotiin, ja\nenää oli vain yksi huoli:\n\n    Siitä meiän Marjatalle\n    Kasvoi poika kaunokainen;\n    En tieä nimeä tuolle,\n    Millä mainita nimellä,\n    Emo kutsui kukkaseksi,\n    Vieras vennon joutioksi.\n\nLapsi oli siis ristittävä. Ja nyt astuu Väinämöinen näyttämölle.\n\n\n\n\n40.\n\nMARJATAN POIKA JA VÄINÄMÖINEN.\n\n\nAllegorisesti käsitettynä Marjatta-legenda sangen sattuvasti kuvaa uuden\nrodun syntyä; siihen viittaavat legendan päämomentit: itsetietoisesti\nkauvan säilytetty neitseellisyys, yliluonnollinen raskaudentila,\nhyljätty, maailmasta eristetty asema ja kovat kärsimykset. Sillä kun\nluonto uutta juurirotua ryhtyy luomaan, elähyttää se ensin monen vanhaan\nrotuun kuuluvan yksilön sieluelämää uusilla haaveilla ja kaipauksilla,\nniin että nämä yksilöt tavoissaan ja käsityksissään poikkeavat toisista.\nSitten se lähettää jumallallisia sanansaattajiaan ja auttajiaan, jotka\nsaattavat noita maaperältään hedelmällisiä sieluja raskaiksi uuden\nihmistyypin ihanteella, ja vihdoin se johdattaa heidät erilleen muusta\nihmiskunnasta, että he yhdessä vaivoja ja vastuksia voittaen, suuria\nkärsimyksiä kärsien, mutta jumalallista apua saaden panisivat alulle\nuuden ihmisrodun. Tätä Marjatta-legendan allegorista merkitystä tukee\nsen viimeinenkin momentti: pienen lapsen kohtaus Väinämöisen kanssa.\nVäinämöinen edustaen vanhan rodun magiaa eli kasvatustapaa jättää\nhyvästit uudelle vastasyntyneelle rodulle ja sen uudelle magialle ja\npoistuu maailmasta, samalla luvaten palata niin pian kuin häntä taas\ntarvitaan, -- sillä onhan hän vanha ja kokenut ja edeltäjänä uuden rodun\nisä. Eikä tätä allegorista merkitystä poista tai vähennä se, että runo\non muodollisesti syntynyt vasta kristityllä ajalla.\n\nSama vertauskuvallinen henki pysyy koko ajan takana ja on mielessä\npidettävä, vaikka otammekin viimeisen kohtauksen Väinämöisen\npersonallisen elämänhistorian jatkoksi ja loppuluvuksi. Olihan\nVäinämöinen murrosajan tietäjä ja maagikko ja olihan hän jo Ainoa\nkohdatessaan oppinut näkemään, että vanha maagillinen kasvatustapa ei\nenää sopinut uuden ajan ihmisille; mutta vielä hän piti Ainoa\npoikkeusolentona eikä tavannut uuden rodun ihmisiä, ennenkuin kohtalo\nvei hänet yhteyteen Marjatan kanssa...\n\nEnnenkuin Marjatan pojalle voitiin nimi antaa, selitti ristijäksi\npyydetty ukko,[75] että lasta oli tutkittava:\n\n    \"En mä risti riivattua,\n    Katalata kastakana,\n    Kun ei ensin tutkittane,\n    Tutkittane, tuomittane.\"\n\nMillä tavalla tutkittava? Tutkittava, oliko lapsi todella jumalsyntyinen\nja kestäisikö se kohtalon koulussa? Ja kuka muu siihen toimeen olisi\npystynyt kuin vanha Väinämöinen?\n\n    Kenpä tuohon tutkiaksi,\n    Tutkiaksi, tuomariksi?\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    Tietäjä iän-ikuinen,\n    Sepä tuohon tutkiaksi,\n    Tutkiaksi, tuomariksi.\n\nSyviin mietteisiin vaipuneena saapui paikalle vanha viisas tietäjä. Hän\nsaapui tuomiota lausumaan uuden ajan lapsesta, mutta hänen askeleensa\nolivat raskaat ja hitaat, sillä hän itse lähestyi kuin uhrilehtoa, jossa\nkallein aarre on uhrattava, tai kuin tuomaria, jonka suusta saa kuulla\ntuomion itsensä yli. Ja hänen ajatuksensa laskeutuivat taivaasta\ntotisina ja tutkivina ja hipaisivat suurilla siivillään maan mättäitä\nhänen kulkiessaan.\n\n\"Oletko kestävä, sinä Marjatan poika, jonka isää äitisi ei tunne? Oletko\nkestävä isäsi katsetta? Voitko välttää hänen silmäinsä lumon? Osaatko\nhallita hänen sanainsa mahdin? Oletko todella Ainon ja Marjatan\njälkeläinen, uusi ihminen maan päälle syntyneenä, tietoinen\ntehtävästäsi, vanhasta vapaa, -- vai vieläkö sorrut sinäkin? Horjutko,\nsorrutko ja vedätkö isäsi mukaasi kadotukseen? Ovatko isäsi ponnistukset\nturhia olleet? Onko kuolema kaiken loppu? Vai voitatko sinä,\njumalallinen sankari? Onko uusi päivä todella valjennut? Kirkastatko\nisäsi työn? Annatko hänen viisautensa ajan tullen palata sinua\nonnellistuttamaan?\"\n\nJa Väinämöinen kysyi Marjatalta: \"miten on poika syntynyt, mistä siinnyt\nja mistä saatu?\" Ja Marjatta kertoi.\n\nSilloin Väinämöinen vakavana ja synkkänä, mutta ääni salaisesti murheen\nmurtamana, langetti tuomionsa:\n\n    \"Kun lie poika suolta saatu,\n    Maalta marjasta siennyt,\n    Poika maahan pantakohon,\n    Marjamättähän sivulle,\n    Tahi suolle vietäköhön,\n    Puulla päähän lyötäköhön!\"\n\nTutkivan ankarana ja voimakkaan loihtivana lepäsi lapsessa vanhan\ntietäjän katse.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, odotuksen, tuskan, toivottomuuden hiljaisuus.\n\nSilloin lapsi avasi suunsa, poika puolikuinen loihe puhumaan:\n\n    \"Ohoh sinua ukko utra,\n    Ukko utra, unteloinen,\n    Kun olet tuhmin tuominnunna,\n    Väärin laskenna lakia!\"\n\nJopa kirkastui tietäjän katse ja sameni taas, mutta kyyneltyneenä. Ja\nankaruus siitä katosi.\n\n    Poika jatkoi uhmaillen:\n    \"Eipä syistä suuremmista,\n    Töistä tuhmemmistakana\n    Itseäsi suolle viety,\n    Eikä puulla päähän lyöty...\"\n\nKirkkaammaksi vielä kirkastui Väinämöisen katse ja ilo ylimaallinen\nsiitä välähti, -- ja yhä poika Marjatan puhui:\n\n    \"Kun sa miesnä nuorempana\n    Lainasit emosi lapsen\n    Oman pääsi päästimeksi\n    Itsesi lunastimeksi...\"\n\nJo katosi loitsun voima viisaan katseesta ja hymy silmistä helotti, kun\nhänen mieleensä muistui Ilmarisen ensimäinen Pohjolanmatka.\n\nMutta poika jatkoi säälimättömästi:\n\n    \"Ei sinua silloinkana,\n    Eip' on vielä suolle viety,\n    Kun sa miesnä nuorempana\n    Menettelit neiet nuoret\n    Alle aaltojen syvien,\n    Päälle mustien mutien.\"\n\nSilloin Väinämöisen katseesta hävisi viimeinen epäilys, viimeinen\nepävarmuus. Kyynel vieri hänen ryppyiselle poskelleen ja taakka putosi\nhänen hartioiltaan maahan. \"Sinä olet voittanut, poikani\", hänen\nsydämensä riemusta kuiskasi, \"ja minä olen vapaa, vapaa huolettomana\nlähtemään, vapaa iloisena palaamaan. Luojalle kiitos ja kunnia.\"\n\n    Ja ukko Virokannas\n    ... risti ripsahutti,\n    Kasti lapsen kapsahutti\n    Karjalan kuninkahaksi,\n    Kaiken vallan vartiaksi.\n\nVäinämöinen, rauha ja riemu rinnassaan, kääntyi vakavana ympäri ja astui\npois. Näytti toisista kuin hän olisi suuttunut ja hävennyt. Mutta hän\nmeni rannalle ja lauloi itsellensä viimeisen kerran vaskisen veneen. Sen\nperään hän istui ja laski selvälle selälle. Ja purjehtiessaan veneessään\n\"yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin\" hän lausui seuraavan\nloitsun:\n\n    \"Annapas ajan kulua,\n    Päivän mennä toisen tulla,\n    Taas minua tarvitahan,\n    Katsotahan, kaivatahan\n    Uuen sammon saattajaksi,\n    Uuen soiton suoriaksi,\n    Uuen kuun kulettajaksi,\n    Uuen päivän päästäjäksi,\n    Kun ei kuuta, aurinkoa,\n    Eikä ilmaista iloa.\" [76]\n\n\n\n\n\n\nV.\n\n\nVÄINÄMÖISEN PALUU.\n\nKANSALLIS-OKKULTINEN AVAIN.\n\n\n\n\n41.\n\nVÄINÄMÖINEN JA SUOMEN KANSA.\n\n\nVäinämöinen on Kalevalan sankareista ensimäinen ja ylin ja lähinnä\nrunolaulajien sydäntä. Kaikki häntä rakastavat ja ihailevat, kaikki\ntuntevat, että hänessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan\nhengessä liikkuu. Hänessä on ikäänkuin personoituna heimomme rakkaus\ntietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja\nsävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus\npäätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen\nsuomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.\n\nEipä ihmekään, sillä Väinämöisen personallisuudessa pilee salaisuus,\njoka erikoisella tavalla tekee hänet koko kansamme isäksi ja\nperikuvaksi. Tähän saakka käyttämämme avaimet ovat joko yleistyttäneet\nhänen personallisuuttaan tai tuoneet sen inhimillisenä olentona\nnäköpiiriimme, toisin sanoen ovat tehneet hänestä joko jumalan tai\nihmisen, mutta ei ensi kädessä suomalaista. Se avain, jota nyt vielä\naiomme käyttää, jättää Väinämöisen puolitiehen taivaan ja maan välille,\nmutta tekee hänet niin täysiveriseksi suomalaiseksi, että jokainen\nSuomen kansan lapsi voi tuntea riippuvaisuutensa hänestä.\n\nTämä avain on okkultis-kansallinen. Se merkitsee ensinnäkin, että\nVäinämöisessä on kuvattu Suomen kansan henki ja sielu, meidän n.k.\nkansallishenkemme. Hänessä on personoituna, kuten sanoimme äsken,\nkansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta se merkitsee\nmuutakin. Se merkitsee, että Väinämöinen \"pakanallisena\" jumalolentona\nei ole kuollut vaan elää, että hän edustaen Suomen kansallishenkeä ei\nole vain runollinen kuvitelma, vaan elävä personallinen todellisuus.\n\nKuinka se on ymmärrettävissä? Koska tässä koskettelemme muuatta\nnäkymättömän maailman salaisuutta, täytyy meidän vähän selittää asiaa.\n\nKansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden\nkielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta y.m.\ntunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen\nkokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan\nhenkisen ilmakehän eli _auran_ muodon. Kansan aurassa näkyvät sille\nominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat,\nsen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset,\nsen vallitsevat mielipiteet j.n.e., jotka yhdessä muodostavat kansan\nniin sanoaksemme personallisen sielun.\n\nMutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen\nsalaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen\nilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen\nkokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento,\njota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento,\njoka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen,\nn.k. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä _deeva_-kehitykseen. Hän\non verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut -- ehkä\nomaa kehitystään varten -- elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan\nkohtaloista ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen\nsydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen\nomaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla\npalvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta\ntulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa, ja hän ottaa\nkansan sieluelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus\nkansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan\nvälillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan\nomia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi\nruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden\nkautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja\nsitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat\nilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin,\nvaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain\nympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä,\nettä isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen\nolento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko\nihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?[77]\n\nKun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä,\npaitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös,\nettä Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on\nse suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.\n\nMilloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti\nomansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina,\nkalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri.\nMielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen\nelämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.\n\nKaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen\nkuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään\nlappalaisten y.m. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa\nEuroppaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin\nväkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua.\nSe oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta y.m. elinkeinoja\nharjottava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen,\nuskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkään arvoinen\nollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän\ntaitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja\nkuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se\noli Väinämöisen aikoja.\n\nSitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui\ntoisia kansoja.[78] Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa\nhajosi. Mutta hänen kansansa alkoi ryhmittäin ja pitkien aikojen\nkuluessa siirtyä Pohjolaan Suomenniemelle: sinne tulivat hämäläiset,\nkarjalaiset, kainulaiset, pirkkalaiset, permalaiset ja miksi heitä\nnimitettänee. Ja heidän muistissaan säilyivät vanhat ajat; pitkinä\ntalvipuhteina he niistä laulelivat ja runoilivat. Ja kumma kyllä he\nvahvasti uskoivat, että vanhat ajat joskus palaavat. Perintätietona\nkulki muisto Väinämöisen lupauksesta kerran vielä palata takaisin.\nMyöhemmin, kun Suomeen oli tullut kristinusko ja kansa oppi hylkäämään\nvanhoja jumaliaan, yhdistettiin runoissa Väinämöisen poistuminen\nkristinuskon maahantuloon, mutta ennustusta ei unohdettu. Meidän\npäiviimme saakka se kaikui kansan huulilta vanhan Väinämöisen,\niänikuisen tietäjän jäähyvästisanoina:\n\n    \"Annapas ajan kulua,\n    Päivän mennä, toisen tulla,\n    Taas minua tarvitahan,\n    Katsotahan, kaivatahan\n    Uuen sammon saattajaksi,\n    Uuen soiton suoriaksi,\n    Uuen kuun kulettajaksi,\n    Uuen päivän päästäjäksi,\n    Kun ei kuuta, aurinkoa,\n    Eikä ilmaista iloa.\"\n\nKuinka nyt tulee ymmärtää tätä Väinämöisen lupausta? Onko sillä tosi\ntarkotus? Onko siinä totuus takana? Onko se todellista traditsionia vai\nonko runonlaulajain mielikuvituksen lisäämä?\n\nSanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta,\nvaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa\nannettu,[79] ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus,\njonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa\ninhimillisen Väinämöisen välityksellä.\n\nNiin ollen saatamme kysyä: jos ei kansallishaltiamme silloin vetäytynyt\nkokonaan ja ainiaaksi pois, mitä takeita meillä on hänen palaamisestaan\nja koska se tulee tapahtumaan?\n\nTähän vastaamme: se ei tule tapahtumaan aivan samalla tavalla kuin\nennen. Kun Väinämöinen viimein johti Suomen heimoja, oli hän tavallaan\njoukkosielun kannalla: hänen kansansa eli valtakuntansa oli kokoonpantu\nerilaisista aineksista eli paremmin sanoen erilaisista\nainesmahdollisuuksista. Sen perästä on Europan näyttämö muuttunut.\nPalatessaan täytyy Väinämöisen valita joku erikoinen suomensukuinen\nheimo. Hänellä täytyy olla valiokansa, \"valittu kansa\". Mistä hän sen\nsaa ja koskahan Väinämöinen palaa?\n\nVäinämöinen on jo palannut ja kansan hän on jo valinnut. Kansa on Suomen\nkansa ja Väinämöisen paluu tapahtui siihen aikaan, jolloin keskiajan\nloputtua uudenajan aamu koitti Europassa yleensä. Voimme Kalevalan\nsanoista seurata tätä kansallishaltiamme ja suojelusenkelimme\nasteettaista historiallista kansallisauraamme yhtymistä.\n\n\"Taas minua tarvitahan\", kun uusi aika koittaa ja Europan kansat\nkulkevat kohti vapaampaa ja sivistyksellisempää tulevaisuutta. Tämä\ntapahtui kuten sanottu keskijan lopussa, ja Väinämöisen vaikutus\nSuomessa näkyi m.m. Mikael Agricolan työssä.\n\n\"Katsotahan, kaivatahan\", kun kansa itse rupeaa heräämään ja tuntemaan\nitsensä omaksi erikoiseksi kansaksi, samalla toivoen vapaampia\nulkonaisia olosuhteita ja elämänehtoja. Tämän pyrkimyksen ensimäiset\noireet alkoivat näkyä noin pari sataa vuotta sitten, ja sen seurauksena\nsisäisesti katsoen -- osaksi ulkonaisestikin -- oli suuri muutos Suomen\nkansan historiassa: irtautuminen Ruotsin vallasta ja liittyminen Venäjän\nvaltakuntaan.\n\n\"Uuen sammon saattajaksi\", kun Suomen kansa oli henkisesti siksi\nvalmistunut, että se saattoi ottaa vastaan muistot menneestä\nsuomalaisesta kulttuurista. Tämä tapahtui viime vuosisadalla, ennen\nkaikkea Elias Lönnrotin, mutta myös Snellmanin ja toisten suurmiestemme\ntyön kautta. Elias Lönnrot oli valittu Väinämöisen työaseeksi ja hänen\nKalevalansa ynnä kaikki muut runot, loitsut, sananlaskut j.n.e., joita\non keräilty ja yhä keräillään, muodostavat sen uuden Sammon,[80] jonka\nVäinämöinen on meille saattanut.\n\n\"Uuen soiton suoriaksi\", kun uuden Sammon (Kalevalan) saatuamme ja\nvanhojen muistojen herättyä kansan sielussa voimme alkaa itsenäistä\nkulttuurityötä tieteen, taiteen, uskonnon, filosofian y.m. aloilla. Tämä\naika alkoi viime vuosisadalla Kalevalan ilmestyttyä, ja sen perästä on\nSuomen kansa todella luonut omintakeista useilla sivistysaloilla.\nSuurissa sivistysmaissa puhutaan jo yleisesti suomalaisesta\nsoittotaiteesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta\nrakennustaiteesta y.m. suomalaisista ennätyksistä. Väinämöinen ei ole\npettänyt; hänen sanansa ovat kirjaimellisesti käyneet toteen.\n\n\"Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta,\naurinkoa, eikä ilmaista iloa\" -- kun kovia kokenut kansamme yhdessä muun\nmaailman kanssa kärsii ahdistusta ja tuskaa. Nykyään Europpa todella\nkärsii hirveitä synnytystuskia, ja yleensä uskotaankin, että uusi,\nparempi aika koittaa kansoille, kun ovat nykyisen kiirastulen läpi\nkulkeneet. Väinämöisen lupaus tässä suhteessa ei siis vielä ole\ntoteutunut, mutta luotamme siihen, ettei hän tässäkään ole väärin\nnähnyt. Nousee Suomellekin vielä päivä, joka on kansojen veljespäivä,\njolloin jokainen kansa esteettä saa toteuttaa pyhintänsä ja sisintänsä\nja jolloin meidän Suomen kansammekin saa tilaisuuden ja ymmärtää\nvelvollisuudekseen noudattaa oman haltiansa ääntä ja luoda omintakeinen,\naitosuomalainen sivistys ei ainoastaan muutamilla, vaan kaikilla elämän\naloilla.[81]\n\nNyt ei lukijan pidä huudahtaa: \"vanha pakanallinen Väinämöinenkö se on\nmeidän suojelusenkelimme; hänkö muka on takaisin tullut, hänkö siis\nKristuksen sijaan astuisi!\" Ken niin huudahtaa, hän ei ole meitä\nymmärtänyt. Väinämöinen ei ole \"pakanallinen\" eikä \"kristillinen\"\nenemmän kuin Kristuskaan. Väinämöinen meidän kansallishaltiana on elävä\nsalainen todellisuus, ja jos Kristuksella tarkotamme esim. Logosta, on\nVäinämöinen tietysti hänen palvelijansa. Jos Kristuksella taas\ntarkotamme sitä suurta vihittyä tietäjää, joka Jeesuksen personassa\nvaelsi maan päällä pari tuhatta vuotta sitten, on hän -- Kristus -- aivan\ntoisenlainen olento kuin Väinämöinen kansallishaltiana, joka ei kuulu\nihmiskuntaamme laisinkaan, eikä hänen työnsä millään tavalla ole\nristiriidassa Suomen kansan omintakeisessa kehityksessä ilmenevän\nVäinämöisvaikutuksen kanssa. Elämän todellisuudessa, kansojen ja\nyksilöiden kehityksessä, ei kysytä toista tai toista \"uskoa\". Siinä\nkaikki uskonnot ja elämänkatsomukset ovat sisaruksia, oksia ja lehtiä\nsaman elämän viisauden puusta; siinä kysytään ainoastaan, minkälainen\nkukin yksilö ja kansa on ja mitä kukin tekee.\n\nMutta välttämätöntä on, jos kansa tahtoo luoda sivistyksen, henkevän,\nonnellistuttavan, pysyväisen, että kansa sisimmässään ylläpitää yhteyttä\nviisauden salaisen maailman kanssa. Niinkauan kuin muinaisajan kansat\nmysterioittensa kautta todella olivat tekemisissä salaisen veljeskunnan\nja viisauden pyhän Sampo-temppelin kanssa, niinkauan heidän\nsivistyksensä kukoisti ja kantoi hedelmää. Mutta kun yhteys katkesi,\njoutuivat kansat kulkemaan omia harhateitään ja heidän kulttuurinsa\nrappeutui. Kristillisellä ajalla on kirkko astunut muinaisten\nmysterioitten sijalle, osaksi kirkko, osaksi yliopisto. Alussa kirkko\nylläpiti sisäistä yhteyttä Jeesuksen ja yleensä salaisen maailman\nkanssa, mutta vuosisatojen vieriessä yhteys on tullut yhä höllemmäksi,\njoten tänä päivänä luultavasti vain harvat yksilöt kristikunnassa ovat\nJeesuksen omia personallisia opetuslapsia[82] ja tuskinpa nekään\nkirkonpiirin sisäpuolella. Välttämätöntä on sentähden, että joko\nkirkossa tai sen ulkopuolella herätetään mysteriot kuolleista ja\nsaatetaan entiselleen alkuperäinen yhteys Jeesuksen ja salaisen\nveljeskunnan kanssa, jos tahdotaan ja toivotaan, että nykyinen\nkristillinen kulttuuri jatkuisi, kehittyisi ja henkevöityisi.\n\nEikä tämä mysterioiden renässansi saata tapahtua muulla tavalla kuin\nsiten, että kukin kansa ensin löytää oman korkeamman itsensä. Viime\nvuosisata valmisti kristikuntaa tähän, sen me suomalaiset tiedämme\nomasta historiastamme. Korkeamman itsensä löytäminen merkitsee kansalle,\njolla on menneisyyttä takanaan, että se unhotuksen yöstä nostaa\npäivänvaloon kaikki mitä sen muinaisessa entisyydessä oli henkevää,\njaloa ja kaunista. Eikä tähän riitä paljas muodollinen muisteleminen,\nvaan muinainen henki on uudestaan ja kirkastettuna herätettävä eloon\nkansan tajunnassa. Sentähden Väinämöisen takaisintuloa Suomen kansan luo\non merkinnyt vanhojen muistojen elvyttäminen, uuden sammon takominen\nj.n.e. Muodollinen työ on osaksi jo tehty. Suomen kansan tehtävänä on\nnyt muinaisen Väinämöishengen ja viisauden uudestaan elvyttäminen ja\nsulattaminen nykyisen kristinuskon kasvattamaan ja valistamaan\ntajuntaan. Ja kahdeskymmenes vuosisata on näkevä, missä määrin Suomen\nkansa -- samoinkuin muut kansat -- onnistuu tässä suurenmoisessa työssään.\nVäinämöisen lupaus meillä on, ja että hän, kallis kansallishaltiamme,\ntekee puolestaan, mitä hänelle kuuluu, siitä olemme varmat...\n\n    Suuni jo sulkea pitäisi,\n    Kiinni kieleni sitoa,\n    Laata virren laulannasta,\n    Herätä heläjännästä:\n    \"Eipä koski vuolaskana\n    Laske vettänsä loputen,\n    Eikä laulaja hyväinen\n    Laula tyyni taitoansa;\n    Mieli on jäämähän parempi\n    Kuin on kesken katkemahan.\"\n    Niin luonen, lopettanenki,\n    Herennenki, heittänenki...\n    Elkätte hyvät imeiset\n    Tuota ouoksi otelko,\n    Jos ma lapsi liioin lauloin,\n    Pieni pilpatin pahasti!\n    En ole opissa ollut,\n    Käynyt mailla mahtimiesten,\n    Saanut ulkoa sanoja,\n    Loitompata lausehia...\n    Vaan kuitenki, kaikitenki\n    Laun hiihin laulajoille,\n    Laun hiihin, latvan taitoin,\n    Oksat karsin, tien osoitin;\n    Siitäpä nyt tie menevi,\n    Ura uusi urkenevi\n    Laajemmille laulajoille,\n    Runsahammille runoille\n    Nuorisossa nousevassa,\n    Kansassa kasuavassa.\n\n\n\n\nALAVIITTEET\n\n\n[1] Suomalaisia kirjailijoita, Helsingissä 1909, Otava. S. 24.\n\n[2] Suomalaisten runojen uskonto. H:gissä 1915, Suom. Kirj. Seura. S.\n360.\n\n[3] Suomalainen sana _runo_ on sama kuin ruotsalainen _runa_, joka on\nvanha goottilainen sana ja alkuaan merkitsee \"salaisuus, salainen tieto\"\nja \"loitsu\", vaikka se sittemmin tarkoitti riimukirjaimia.\n\n[4] Olemme kirjassa _Jeesuksen salakoulu_ koettaneet antaa\nmahdollisimman selviä viittauksia tähän suuntaan.\n\n[5] Suomen Kansalliseepos. Tietäjä 1909, s. 79.\n\n[6] S. IV.\n\n[7] _Allan Menzies_, Maailman uskonnot, s. 5.\n\n[8] Että kansassa yhä vielä on säilynyt muisto Väinämöisen\njumalallisesta olemuksesta ja melkeinpä vertauskuvallisesta\nmerkityksestä, näkyy esim. seuraavasta otteesta \"Kotiseudun\" maaliskuun\nn:osta 1909: \"Väinämöisestä sain viime talvena Suomussalmelta\nJuntusrannan perältä Niemelästä aivan sattumalta muitten asiain\nyhteydessä varsin merkittävän määritelmän. Torpan ukko, Jaakko\nHeikkinen, joka sen lausui, oli jo 83 v. vanha, paikkakunnalta\nsyntyisin, taisi lukuisia historiallisia tarinoita ja tietoja. Näin hän\nvirkkoi: Väinämöisellä ei ole ollut luita eikä lihoa niinkuin meillä,\nvaan velhot ja runomiehet kun ottaa voiman moasta ja veestä ja kuusta ja\nauringosta ja kaikesta, niin se mikä yhteen kokoupi on Väinämöinen.\"\n\n[9] J. Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Helsingissä\n1894. S. 80.\n\n[10] Vanhan Kalevalan esipuhe, s. XI.\n\n[11] Vrt. runoa \"Eessa Isä Jumalan, Kengän kau'oilla Kalevan.\"\n\n[12] Moderni psykologia kieltää tahdon, koska se kulkien tutkimuksissaan\nempiiris-induktiivista tietä on luonnostaan materialismiin taipuva ja\nsiis filosofiselta näkökannaltaan deterministinen. Se ei näe tahtoa\nmissään, koska se ei näe vapautta missään. Ihmistahdon ilmaukset eivät\nole vapaan tahdon ilmauksia, vaan välttämättömiä seurauksia\nedelläkäyvistä tajunnantiloista, ajatuksista ja tunteista. Tahto\nanalysoituna on tunnetta tai ajatusta; tahtoa itsessään ei ole. Tämä on\nuudenaikaista determinismiä, ja siihen voi heti huomauttaa, että\nhelposti on käsitettävissä tajunnantila, joka ei aiheuttaisi mitään\ntoimintaa; harmooninen ja liikkumaton tajunta ei ilmenisi; täydellinen\nautuus ja onni ei veisi mihinkään toimintaan. Determinismin _conditio\nsine qua non_ on nykyinen ristiriitainen maailma, ja se antaa kyllä\nkuvan ihmisten sieluelämästä nykyiselle kehitysasteelle, mutta ei\ntunkeudu kyllin syvälle eikä nouse kyllin korkealle: toisin sanoen, sen\nkokemuspiiriin ei ole joutunut olento, jolla olisi tahtoa.\nSpiritualistinen näkökanta perustuu siihen tietoon, että on vapaita\nolentoja.\n\n[13] Näitä asioita olemme myös selittäneet kirjasessa \"Kirkonopin\nteosofia\", I luku.\n\n[14] Kalevalan sisällys ja rakenne. Helsingissä 1914. S. 106.\n\n[15] Kalevalan runojen historia. H:gissä 1903, Suom. Kirj. Seura. S. 357\nja seur.\n\n[16] Tässä ei tarvitse olla varsinaista eroavaisuutta Uuden ja Vanhan\nKalevalan välillä. Ilman immen toisintonimi \"veen emonen\" on runossa\nvoinut olla hyvällä syyllä \"Väinämöinen\".\n\n[17] Kalevalan runojen historia, s. 357 ja seur.\n\n[18] \"Meri\" on esim. latinaksi _mare_, jonka monikkomuoto on _maria_.\nMaria on Kristuksen (Logoksen) äidin nimi. Äiti on latinaksi _mater_,\nAine on latinaksi _materia_. Yhtäläisyyttä on siis muodossa ja\nsoinnussakin olemassa noiden sisäisesti samaa merkitsevien sanojen\nvälillä: mater, materia, maria.\n\n[19] Luvut saattavat vaihdella kolmesta kahdeksaan, sillä \"tasoja\" eli\n\"maailmoita\" voidaan luokitella eri tavalla.\n\n[20] J. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden historia, I, s. 290 ja seur.\n\n[21] Kalevalan runojen historia, s. 507 ja seur.\n\n[22] Tämä selviää kirjamme loppupuolella.\n\n[23] Vrt. tähän erästä Aunuksessa tavattua kyynillisrealistisen säkeen\nmuotoa: \"Lemminkäinen on lehtolapsi.\" Samaa on sanottu esim.\nJeesuksesta.\n\n[24] Kalevalan runojen historia, 581 ja seur.\n\n[25] Tätä tosiseikkaa kuvatakseen egyptiläisillä oli tapana\nhautakirjoituksissa asettaa jokaisen vainajan nimen eteen Jumalnimi\nOsiris. (\"Osiris N. N.\").\n\n[26] Kalevalan runojen historia, s. 344.\n\n[27] Näistä asioista puhuu seikkaperäisemmin esim. H.P. Blavatskyn\n\"Salainen Oppi\".\n\n[28] Raudan synnyttäjäksi mainitaan \"ukko ylinen luoja, itse ilmojen\nJumala\", joka hyvin sekin saattaa olla Ilmarinen.\n\n[29] \"Totuuden miekka.\"\n\n[30] Älykkyyden (esprit) sulo.\n\n[31] Krohn, Kalevalan runojen historia, s. 178. Voisi tähän lisätä, että\nvanha intialainen \"Bhavishja Puraana\" kertoo muinaisesta auringolle\npyhitetystä temppelistä, jonka rakentaja on Saamba.\n\n[32] Lönnrotin ensimmäisessä kirjaanpanossa on kohta, joka selvästi\nosoittaa, että Sampo on jotakin salaperäistä ja taivaallista ja läheistä\nsukua ilmarisvoimille sinään. Kun Pohjolan emäntä kysyy Ilmariselta\nosaako hän takoa Sammon, tämä vastaan: \"Saatanpa takoa sammun,\nkirjakannen kirjutella... Äsken sampua taonki, kirjokantta kirjottelin,\nkun ma taivosta takoilin, ilman kantta kalkuttelin.\" Kts. Kalevalan\nesityöt, I. Väinämöinen, s.s. 451 -- 458.\n\n[33] Yhdessä aspektissaan Iso Tammi (Kalevalan 2. runo) kuvaa samaa kuin\nSampo: ilmoitettua alkuperäistä viisautta ja lukuisia siitä johtuneita\nuskontoja ja filosofisia järjestelmiä. Näitä eri järjestelmiä on niin\nmonta, että ne peittävät auringon ja kuun etsijältä: missä on totuus?,\nhän alakuloisena kysyy. Vasta kun edellä tulensynnystä puhuttaessa\nmainittu \"pieni mies\" (rakkauden intuitio ihmisen sydämessä) ilmestyy\nmerestä ja hakkaa maahan ison tammen, näkyy totuuden aurinko.\n\n[34] Näistä asioista tulee myöhemmin puhe III:ssa osassa.\n\n[35] Kts. lukua \"Lemminkäisvoimat\".\n\n[36] Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla. H:gissä\n1895. S. 16.\n\n[37] S. 59.\n\n[38] Suomeksi voi näistä asioista tarkemmin lukea teosofisista\nteoksista, joista mainittakoon C.W. Leadbeaterin \"Kuolemanjälkeinen\nelämä\", tämän kirjan tekijän \"Mitä on kuolema?\", Annie Besantin \"Aikain\nviisaus\", H.P. Blavatskyn \"Teosofian avain\".\n\n[39] Teosofisessa kirjallisuudessa puhutaan \"akaashisista arkistoista\neli aikakirjoista.\"\n\n[40] Suomalaisten runojen uskonto, s. 12.\n\n[41] Mielikuvitus ja todellisuus Kalevalassa, s. 9.\n\n[42] Kalevalan sisällys ja rakenne, s. 247.\n\n[43] Roomalaiskirje 8: 19 -- 22.\n\n[44] Vrt. myös profeetan kuvausta leijonasta ja lampaasta Vanhassa\nTestamentissa.\n\n[45] Kirjassaan \"Kalevalan sisällys ja rakenne\".\n\n[46] Louhi, Pohjolan emäntä, joka on sisätajuntamme hallitsija, on\nsentähden myös sama kuin Manalan haltija. Tämä näkyy runotoisinnoistakin\ny.m. seikoista. Vrt. J. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden historia, I.\nKalevala, ss. 253 ja 254.\n\n[47] Luuk. 14: 21, 23. Vrt. myös Matt. 22: 9.\n\n[48] Matt. 22: 11 -- 13,\n\n[49] Käytämme tässä, kuten teosofisessa kirjallisuudessa on tapana,\nsanoja yksilöllisyys ja persoonallisuus tarkoin määritellyssä ja siis\nrajoitetummassa merkityksessä kuin yleensä puhe- ja kirjakieli niitä\nkäyttää. Teosofinen käyttötapa johtuu siitä Mad. Blavatskyn\nhuomauttamasta tosiseikasta, että latinalainen sana persona merkitsi\nalkuaan \"naamio\", jonka läpi kuului (per -- sonare) näyttelijän ääni. Ja\nonhan näyttelijään verrattavissa kuolematon minä eli yksilö, joka\nruumistuksissaan maan päällä näyttelee milloin mitäkin roolia eri\npersoonallisuuksissaan.\n\n[50] Matt. 8: 20.\n\n[51] Vrt. nimeä Louhi, Loviatar,\n\n[52] Tässä yhteydessä tekee mielemme toistaa, mitä J. Krohn kirjassaan\n\"Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus\" kertoo votjakkien _tunosta_\n(tietäjästä, noidasta): \"Muutenkin voi kuka tahansa tekeytyä _tuno_ksi,\njoka vaan kykenee hankkimaan itselleen siihen tarvittavat tiedot. Ne\novat saatavat itse haltioilta, jotka ilmestyvät öisin vanhan ukon\nhaalimassa, pitkään kauhtanaan puettuna. _Tunon_ mahti ei ole 'kaikilla\nsama, se vaihtelee sitä myöten, kuinka voimakas haltia hänellä on ollut\nopettajana, osaksi se myös riippuu oppilaan omasta\nvastaan-ottavaisuudesta. Etevin opetus on se, jonka _Inmar_, ylijumala\nantaa. _Inmar_ ilmestyy noidankokelaalle yöllä toinen, täysin oppinut\n_tuno_ seurassaan ja kuljettaa häntä kaikenlaisiin kummallisiin\npaikkoihin, koko ajan soittaen kannelta, ettei häntä pelottaisi.\nViimeksi jumala vie hänet äärettömän leveän joen luo, jonka yli on\njännitetty kantelen kieliä. Näillä kielillä pitää hänen hyppiä ja\ntanssia; niin usein kuin hän niiltä putoaa, hän menettää osan vastaista\nvaikutusvaltaansa. Mahtavin _tuno_ tulee siitä, joka kestää tämän\nkoetuksen horjahtamatta kertaakaan (s. 101).\n\n[53] I Kor. 15: 53 -- 55.\n\n[54] I Kor. 15. 40 -- 44.\n\n[55] I Kor. 15. 46 -- 49.\n\n[56] I Kor. 15. 51.\n\n[57] Sentähden Ilmarisenkin mielikuva hohtaa tuliteräisenä ja kultaisena\nmiekkana j.n.e.\n\n[58] Tässä yhteydessä ymmärrämme minkätähden Sampo-sanaa voidaan verrata\nsuomalaisiin sanoihin sammas ja sampi. Sammas on otettava merkityksessä\nrajakivi eli rajapylvas, joka erottaa Sammon rakentamisen eri jaksoja\neli ruumiita toisistaan, ja vastaa siis käytännöllisesti vihkimystä.\nSampi taas merkityksessä kala muistuttaa sitä, että Kristuksen\nsymboolina käytettiin kalaa (_ikhthys_, s.o. _Iesous Khristos theou\nhyios sooter_); ja Kristuksella okkulttisesti katsoen oli täysin\norganisoitu Sampo eli aurinko ruumis. Voisimme myös otaksua, että Sampo\nsammas-sanan sukulaisena on tarkoittanut _pyramiidia_, jossa salaista\nviisautta opetettiin, koska sammas eli rajakivi enemmän tai vähemmän on\npyramiidin muotoinen; mutta tämä veisi spekulatioihin suomalaisten ja\negyptiläisten keskinäisistä suhteista, jotka spekulatiot vielä lienevät\nliian rohkeita.\n\n[59] \"Hevosen\" ja \"veneen\" vertauskuvallisesta merkityksestä on seuraava\nesimerkki: kun lappalainen noita tahtoi langeta loveen -- ja muut\nvalmistukset oli suoritettu -- , hän otti lakin päästään, aukaisi vyönsä,\nirroitti kenkänsä paulat, peitti 'kädellä kasvonsa, pani kädet puuskaan,\nkumartui eteen ja taakse ja huudahti: \"valjastakaa vetoporo!\" tai\n\"työntäkää vene vesille!\" Vrt. J. Krohn, Suomen suvun pakanallinen\njumalanpalvelus, s. 114.\n\n[60] Lönnrotin ensimmäisessä kirjaanpanossa mainitaan Pohjola ja Manala\nrinnatusten, kts. Kalevalan, esityöt, I. Väinämöinen esim. ss. 230 -- 231:\npoikki Pohjolan joesta, Manalan alantehesta, ss. 550 -- 551: noille\nPohjolan vesille, Manalan alantehille.\n\n[61] Joh. ev. 3: 8.\n\n[62] Tämä käärmetuli on todellisuudessa ennenkin ollut näyttämöllä,\nvaikkei Kalevala ole siitä maininnut. Pohjolan \"iso härkä\", joka\nPohjolan häissä esiintyy, viittaa mahdollisesti käärmetuleen. Yleensä\npsyykillisten voimien herättäminen on yhteydessä käärmetulen kanssa.\nKäärmetulta sanotaan sanskritinkielellä nimellä _kundalinii_, kreikaksi\n_speireema_.\n\n[63] Op. cit. s. 56, 57.\n\n[64] Op. cit. s. 757.\n\n[65] Otava eli Suomalaisia huvituksia. I osa. Tukhulmissa 1831. S. 26,\n27.\n\n[66] Kts. Henrik Gabriel Porthanin tutkimuksia. Suomentanut Edv. Rein.\nSuom. Kirjallisuuden Seura, Helsingissä 1904. S. 173 -- 207.\n\n[67] Mad. Blavatsky sanoo \"Salaisessa Opissaan\", että kiinalaiset,\njapanilaiset, mongolilaiset, suomalaiset, turkkilaiset y.m. kuuluvat\natlantilaisen juurirodun seitsemänteen (mongolilaiseen) alarotuun.\nMuutamat tiedemiehet, esim. Yrjö Koskinen väitöskirjassaan \"Tiedot\nSuomensuvun muinaisuudesta\", arvelevat, että suomensukuiset kansat ovat\nturanilaista alkuperää ja että niihin kuuluivat vanhat kaldealaiset ja\nsumeerit muinaisessa Babyloniassa: teosofisen jaon mukaan nämäkin kansat\nolivat atlantilaisia, Historiallisesti katsoen Kaleva on saattanut olla,\nkuten Ganander arvelee, jonkun jättiläisen nimenä. Hänellä on ollut\ntarun mukaan kaksitoista poikaa, joista, kuten ennen olemme\nhuomauttaneet, Kalevalan pääsankarit ovat enimmin tunnetut; kaikkien\nnimiä ei tiedetäkään. J.R. Aspelin oli epäilemättä oikeassa\notaksuessaan, että kun päästään selville kaikkien poikien nimistä ja\nelämäntöistä, voitetaan uutta valoa Suomen kansan muinaiseen historiaan.\nJa ken tietää, missä määrin piispa Daniel Juslenius erehtyi oikein, kun\nhän uskoi, että Suomi ikivanhaan aikaan oli ollut mahtava valtakunta,\njota omat kansalliset kuninkaat hallitsivat? Ne olivat \"Kalevalan\"\naikoja, nuo vanhat ajat, ja Kalevala ei ollut nykyinen Suomenniemi.\nLönnrot myös mainitsee, että kansan tarinassa toiset pitävät Kalevan\npoikia jättiläisinä, ja tähän sopii verrata sitä perintä- ja salatietoa,\nettä atlantilaiset olivat kasvultaan kookkaampia kuin nykyiset\narjalaiset.\n\n[68] Kts. 10. lukua, \"Lemminkätsvoimat\".\n\n[69] Kts. 27. lukua \"Pohjolan nuorempi tytär\". Kirjassaan \"Suomen suvun\npakanallinen jumalanpalvelus\" J. Krohn kertoo tsheremissien muzhanista\neli tietäjästä, noidasta, seuraavaa: \"Myös pitää hänen elämässään olla\nankarasti siveellinen. Mutta ennenkaikkea vaaditaan häneltä, että hän on\nvälittömässä yhteydessä jumalain kanssa. Hänen tulee osata ennustaa\ntulevaisia, saada ilmi varkaita, ottaa selkoa taudeista y.m.\nIlmestyksensä hän saa joskus valveilla ollessaan, useimmiten kuitenkin\nunessa. Unen näkeminen ei tapahdu ainoasti yöllä luonnon mukaisesti,\nmyös keinotekoista unen jäljittelemistä harjoitetaan... Uneen vaipuminen\nei tässä ole muuta kuin uusi muoto sen tiedottoman tilan\ntavoittamisesta, jossa sielun vapautuneena näkyväisen ympäristön\nvaikutuksesta luullaan kohoutuvan yliluonnollisen kokemuksen piiriin.\"\n(S. 105.)\n\n[70] Kts. 10. lukua \"Lemminkäisvoimat\".\n\n[71] Kuuluisa Historoitsijamme Yrjö Koskinen sanoo: \"Mutta ainakin on\nmuistaminen, että nimi _Suomi_, _Same_ ei kuulu yksistänsä nykyiseen\nSuomen-kansaan, vaan mahdollisesti ennen muinoin on ulottunut yli koko\nSuomensuvun. Jos nyt tahdomme yhteen lauseeseen sulkea, mitä edellisessä\non selitetty, niin yksi suuri teko-asia on historian omaksi valloitettu:\nTuranilalsten muinainen valta Sindin ja Eufratin välisellä alalla. Että\nTuranilaiset tässä ovat Suomensukua, on arvelu, jota kaikki\ntodennäköisyys kannattaa; siihen yleiset kielitieteelliset kohdat\nviittaavat, sille puolen myöskin nuolenpaä-tutkimuksst kallistuvat...\n\nMutta miten lopullinen tuomio langenneekin, on silminnähtävää, että\nSuomen säännöllinen kieli ja Suomen muinais-runosto, jotka molemmat\nnäyttävät seisovan jonkun iki-vanhan viljelyksen pohjalla, tulevat\npaljon painamaan tutkimuksen vaa'assa.\" Tiedot Suomensuvun\nmuinaisuudesta. Helsingissä 1862. S. 18, 19.\n\n[72] Tutkimuksessaan _Hafva Lappar och Finnar på skilda tider invandrat\ntill Norden?_, lausuu Jan. Ad. Lindström loppupäätelmänä seuraavaa:\n\"Tämän tutkimuksen loppupäätökseksi jääpi siis, että suomalaiset ovat\nolleet Euroopan vanhimpana kansana, ja että he aavistamattomista ajoista\nlähtien ovat pitäneet hallussaan sen pohjoisimpia maita.\" Kts. Suomi,\n1859, loc. sit. s. 40. Näkyy että vanhemmat historioitsijat olivat\nrohkeampia johtopäätöksissään kuin nykyiset. Riippuikohan tämä\nyksinomaan \"tietojen vähemmyydestä\"? Aivan niinkuin Wettenhovi-Aspa\nmeidän päivinämme arveli tohtori K. Meijer, että osa Euroopan\nturanilaisesta alkuväestöstä oli tullut Afrikasta. Vrt. Koskisen\nedellämainittua väitöskirjaa, s. 31. Tiedemiesten nykyinen kanta\nSkandinavian suhteen näkyy olevan, että varhemman kivikauden (noin\n10.000 vuotta sitten) ihmiset olivat lappalaisia, mutta jo myöhemmän\nkivikauden (noin 6.000 vuotta sitten) väestön germaanilaista alkuperää.\nVrt. C. Grimberg, _Svenska folkets underbara öden_, I, Stockholm 1913.\nS. 20. Että nämä myöhemmät ihmiset olivat pitkäkalloisia, ei kuitenkaan\nmielestämme ehdottomasti todista niiden olleen germaanilaisia, sillä\novathan suomalaisetkin, ainakin karjalaiset ja kainulaiset,\npitkäkalloisia.\n\n[73] Tähän sopii verrata norjalaisen Friesin sangen etevästi perusteltua\nväitettä, että Sampo oli lappalainen noitarumpu, erityisesti\nkallisarvoinen ja kuuluisa.\n\n[74] Viimeksi ja edellä toistetut sanat ovat otetut \"Vellamon neidin\nonginnasta\", mutta kuuluvat sisältönsä puolesta Aino-episodiin.\n\n[75] Allegoriassa tämä ukko \"Virokannas\" on uuden rodun _Manu_ eli\nhenkinen tyyppi ja johtaja. Nimi Virokannas tarkoittaa siis samaa kuin\nintialainen _Vaivasvata_ (Manu Vaivasvata); merkillistä kyllä on\nolemassa sanskritinkielinen sana, joka muistuttaa Virokannasta ja\nmerkitsee etymologisesti samaa kuin Vaivasvata, vaikka se mytologiassa\nonkin erään daimonin nimi. Vaivasvata näet merkitsee \"auringosta tuleva\"\nja samaa merkitsee _vairootshana_, joka johtuu sanasta _virootsha_,\naurinko.\n\n[76] Marjatan poika ei kansanlauluissa ole Kristus, vaan Kullervo.\nKullervo-tarina kertookin arjalaisen rodun valheista ja sieluelämästä,\nvaikka emme tässä teoksessa siihen kajoa.\n\n[77] Deevan suhdetta kansaan j.n.e. olen hieman laveammin kuvaillut\nkirjasessa \"Suomen kansallishaltia\", Helsinki 1913, Teosofinen\nKirjakauppa ja Kustannusliike.\n\n[78] Tämän käsityksen mukaan ovat esim. germaanit myöhemmin Eurooppaan\ntulleita kuin suomalaiset esi-isämme, ja germaanilaisten vanha\nEdda-uskonto, jossa on paljon yhtäläisyyksiä kalevalaisen kanssa, on\nyhtä hyvällä syyllä lainannut piirteitä suomalaisten elämänkatsomuksesta\nkuin päinvastoin. Vrt. mitä Yrjö Koskinen sanoo: \"Kun nyt ylehensä\nEuroopan kielissä tavataan Suomen-sukuisia aineita, joiden syntyä ei käy\ntyydyttäväisesti selittää historiallisten aikakausien oloista ja\nsuhteista, on tämä seikka mielestäni vahvimpia todistuksia siihen, että\nse väestö, joka jo ennen historian alkua riutui Euroopan alalta, oli\nSuomen-sukua.\" Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta, s. 25, 26.\n\n[79] Tässä kirjassa emme puhu Kullervosta.\n\n[80] Vrt. Sammon merkitystä luvussa 37: \"Aikojen vaihteessa\".\n\n[81] Vrt. mitä on sanottu kirjassa \"Suomen kansallishaltia\".\n\n[82] Tästä asiasta tarkemmin kirjassani \"Jeesuksen salakoulu\".\n\n\n\n"]