[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6MZ8aozh4ZIiIVVpbJcg-jKcFFD8dIfUPj67vn78gvY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1891,"Äärimmäiseltä rajalta","Frich, Øvre Richter",1872,1945,"1891-frich-vre-richter-aarimmaiselta-rajalta","1891__Frich_Øvre_Richter__Äärimmäiseltä_rajalta","Seikkailuromaani","romaani",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1921,1922,30493,206345,false,58227,[26],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[28,29,30],"Adventure","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Äärimmäiseltä rajalta: Seikkailuromaani\" by Øvre Richter Frich is an adventure novel written in the early 20th century. The story follows the character Simon Newcombe Harriman, a young scientist with a troubled past, who has escaped from Sing Sing prison and is now embroiled in a world of intrigue and scientific exploration on the isolated island of S:t Vincent. The novel delves into themes of redemption, discovery, and the complexities of the human experience.  The opening of the book introduces Simon Newcombe Harriman, a bright yet morally ambiguous Yale student with a talent for football who becomes notorious after inadvertently killing a professor during an ethics exam. After escaping from prison, he finds himself on S:t Vincent, where he immerses himself in both alcoholic leisure and scientific aspiration. As Harriman grapples with his past and seeks solace in the stars, he receives a mysterious signal that hints at extraterrestrial communication, setting off a chain of events that intertwines his fate with that of the famous inventor Guglielmo Marconi and his quest for knowledge beyond earthly bounds. The stage is set for an exciting adventure that blends scientific marvels with personal redemption. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Korjula, J. V.",293,"Vauhdikas seikkailuromaani seuraa Yale-yliopistosta ja vankilasta paennutta tiedemiestä Simon Harrimania. Tarina kuljettaa lukijan Kap Verden saaristosta kohti tuntemattomia maailmoja ja avaruuden halki yhdistellen varhaista tieteiskirjallisuutta, keksintöjä ja jännitystä.","Øvre Richter Frichin 'Äärimmäiseltä rajalta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1891. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nØVRE RICHTER FRICH\n\n\nSuomentanut\n\nJ. V. Korjula\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa: Jalkapalloilija.\n\n      I. Yalen ylioppilas.\n     II. Valomerkit.\n    III. Guiglielmo Marconi.\n     IV. Vainukoira.\n      V. Kaukoviesti.\n     VI. Kun Niggitts heräsi.\n    VII. Iäkäs keksijä.\n   VIII. Karkuri.\n     IX. Viime hetkessä.\n      X. Poloinen isä.\n     XI. Kohti suurta hiljaisuutta.\n\nToinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.\n\n    XII. Ihminen.\n   XIII. Päivällisateria.\n    XIV. Ilmapallo \"Thule\".\n     XV. Kohti tapausten aamua.\n    XVI. Outoja vieraita.\n   XVII. Kaksi veljestä.\n  XVIII. Vakavia valmisteluja.\n    XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella.\n     XX. Kuherruskuukausi.\n    XXI. Aurinkovuori.\n   XXII. Luuranko.\n  XXIII. Näytös.\n   XXIV. Morse-sähkösanoma.\n\nKolmas osa: Kotiinpaluu.\n\n    XXV. Avaruuden halki.\n   XXVI. Pelastaja.\n  XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa.\n XXVIII. Jäähyväiset.\n   XXIX. Atlantin rannikolla.\n    XXX. Takaisin elämään.\n   XXXI. Kaksi sähkösanomaa.\n  XXXII. Maan ihmeitä.\n\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nJALKAPALLOILIJA\n\n\n\n\nI.\n\nYALEN YLIOPPILAS.\n\n\nNuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa\nvastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka\nkuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien\nkanssa.\n\nHarriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän\ntähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti\nvoinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai\njoksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan\nmielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja\nlihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei\nkukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä\nsuuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut\nrangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.\n\nHän oli aikoinaan -- silloin vaatimattomamman nimisenä -- tavattoman\nlahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan\nhämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin.\nVaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa\nloisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen\nmatemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja,\nstipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten\nmiljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.\n\nMutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä\nsilmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli\ntaipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän\nolisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista\non, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale,\njonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja\nhänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti,\njossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman\nluumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.\n\nHän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex\nBeachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän\nei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen\nnenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää\nhänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen\nsielunsa.\n\nMutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen\nuransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä\nhurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä\noli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka\njalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli,\nnähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi\nsingahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.\n\nSe mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme\nnimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä\nSing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä\n(tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph\nWaldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa\namerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.\n\nMutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella\nniiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin.\nSillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa\njalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti\nvirkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.\n\nMonta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku\nhuijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari\nMarconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin\nväärennettyä todistusta.\n\nSuuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin\ntunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti\nluottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla\non luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota\nsaattoi käyttää.\n\nJa Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja\nsähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin\nsilmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi\nannamme olla selostamatta.\n\nNiinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja\nmurhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä\njumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.\n\nPaljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt\nDakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten\nmoskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt\nSenegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t\nVincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian,\nkunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen\nrannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas\nlaivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta\nsyystä myös runsaasti whiskyä.\n\nTämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan\nkeltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan\nerämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille,\nlaivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka\nkerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi\nkahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat\nmääräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille\näänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.\n\nHän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi\nsattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella\ntuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin\nnäkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että\nhänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli\nsiipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.\n\nJa toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja\nkuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.\n\nEräänä tuollaisena yönä tapahtui _se_, joka hänen tahtomattaan sai\nhänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.\n\n\n\n\nII.\n\nVALOMERKIT.\n\n\nAika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien\nikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle\nihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti\nvääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä\nmutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen\nkovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi,\nleninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.\n\nMutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet\najattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet\nolivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi\nverikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen\nitämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton\nhalu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa\nturvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön\nkiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty\nsivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti\npois, kohti uusia ja outoja maailmoita.\n\nKaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi,\nmagnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin.\nKaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain\nunohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät\nniin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden\nhyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit\nlentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.\n\nKirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän\nolkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän\nkirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja\nkirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy\nvain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget\npäässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei\nollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä\nEuklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan\nniskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.\n\nOlipa nyt tämän laita kuinka tahansa -- yksi asia oli varma: ihmisten\nmielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia\nvaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä.\nHe avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.\n\nSimon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän\nolikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville\nasioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset\najatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu\npitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti\nlapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän,\nmutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän\ntapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja\nKepleriä.\n\nMutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri\nitalialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten\nhenkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut\nensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden\nkaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan.\nNiinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin\nnäki maailman alkuperusteen liikunnossa -- siinä liikehtimisessä, josta\neri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.\n\nOn mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea\ntätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka\ntapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt -- jokin\nselittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.\n\nNiin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin\nasti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.\n\nMutta mitäs tuo oli?\n\nHarriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois\nmikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.\n\nSillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia\nvalomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien\nsäteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja\nviivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.\n\nNuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri\npoikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä\nnapaseutujen ilmiöstä.\n\nSitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin\nilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso\ntähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.\n\nYksi asia oli kumminkin varma: Tässä _annettiin merkkejä Morsen\naakkosilla_. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen\nlähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.\n\nHarriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen -- nyt hän sieppasi,\nharjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:\n\n... _Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua_.\n\nSitten valomerkit sammuivat.\n\nHarriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.\n\nHän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti\nkirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin\naistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt\nenää merkkejä.\n\nMitä tuo mahtoi olla?\n\nKenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan\nvuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri\ntähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli\nmahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien _täytyi_\ntulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli\nilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.\n\nMutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se\nselitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään\nilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että\nse olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat.\nJa vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän\nkeksinyt sen tähtikiikarillaan.\n\nSiis --!\n\nTekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas\nsähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.\n\n\"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?\" karjui hän heille.\n\nMolemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät\nnäin vähitellen tajuntaan.\n\n\"Hän on huvipursineen Dakarissa\", sanoi toinen ärähtäen. \"Tehän\ntiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä.\"\n\n\"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa\nminun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On\nseikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin\nsisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että\nyöasema?\"\n\n\"On\", murahti sähköittäjä.\n\n\"Mitä pentelettä te mukisette\", ärjyi Harriman ja sai töintuskin\npidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa... \"Tässä tehdään\nmaailmanhistoriaa -- ymmärrättekö, senkin unikeko!\"\n\nSilloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan,\nja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton\nerittäin hätäisesti huutaa Dakaria.\n\n\n\n\nIII.\n\nGUIGLIELMO MARCONI.\n\n\nMarconi-yhtiön uusi huvipursi \"Astra\" kellui Afrikan länsirannikon\nedustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut\nsuoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen\nmutalammikossa.\n\nSillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi\nkylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja\nGambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle\nrannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.\n\nDakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli\naikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin\nmuokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin\nvaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa\npaahteessa.\n\nMutta huvipursi \"Astra\" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen\npintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän\nja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin.\nTuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui\njoku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta\nauringosta, whiskystä ja valvomisesta.\n\nSamaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies,\njolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa.\nEnsi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli\njotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa\nilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä\nkomeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.\n\nJa kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia -- yksi\nniistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen\nhistoriassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin,\nGeorge Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen\nnimensä oli Guiglielmo Marconi.\n\nOn monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden\nnimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni\nitalialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat\nsitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.\n\nHänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän\nheiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä\npunaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli\nkannella.\n\n\"Langaton pikaviesti Marconille\", kuulutti tulija äänellä, jossa\nrasahteli erämaanhiekka.\n\nItalialainen viittasi hänet luokseen.\n\n\"Oletteko langattoman palveluksessa?\" kysyi hän ja repäisi auki\nsähkösanoman.\n\n\"Olen\", vastasi sinooperipunainen... \"Ihmeellinen sähkösanoma, herra\nMarconi -- kerrassaan hämmästyttävä.\"\n\nMiehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta\njotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli\nuseita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.\n\nMarconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen\nalkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:\n\n\"Olkaa niin hyvä.\"\n\nSähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista\nsekunnissa hänellä oli lasi valmiina.\n\nMutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä\nMarconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla\nnopeudella.\n\n\"Kapteeni\", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. \"Ankkuri ylös. Keula S:t\nVincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa.\"\n\nVanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli\nharvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä\nensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että \"Astra\" tämän\najan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti\nkahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.\n\nSinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla\nvartiopaikalleen.\n\n\"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä\", mutisi hän\nitsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle\näänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.\n\nSamaan aikaan Marconi istui \"Astran\" kannella ja luki S:t Vincentistä\ntulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:\n\n    \"Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut\n    ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka\n    luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne\n    24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos\n    teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön\n    jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.\n\n                                       _Simon Newcombe Harriman_.\n\nHän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi\nei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen\nsilmänsä olivat syvät ja uneksivat.\n\n\"Vihdoinkin\", mutisi hän puolittain itsekseen. \"Minä aavistin, että\njotakin tuollaista tapahtuisi... Katsokaas, kapteeni Evans\", jatkoi hän\ninnostuen, \"jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme.\nMe totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä\ntätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein\nmahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista\nsähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten\nolivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen\noletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme\nrajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta.\nOmasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että\nnäiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa\ntaivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin\navaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset\nkohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että\ntoiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten\nolentojen asumia -- ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma --\ntäytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen\nkehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa\nkeskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla.\"\n\n\"Mutta\", väitti kapteeni vastaan, \"olinhan huomaavani, että siinä\nsanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi\notaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle\nkiertotähdelle ja sieltä haastelee meille.\"\n\n\"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni\", jatkoi\nMarconi... \"Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille\narvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä\nankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin\nyleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen\naikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa\nkorkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri\nmaapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin\ntai Merkuriuksen viisas mies?...\" -- -- --\n\nJa näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi\nuneksimistaan, ja \"Astra\" jännitti kaikki langattomat hermonsa\nvaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin\nlauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa\nkilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo\nihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.\n\n\n\n\nIV.\n\nVAINUKOIRA.\n\n\nJoshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei\nenempää eikä vähempää.\n\nToimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P.\nNiggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen\nnuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut\nkuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin\nvankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet\nkoko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt\nsattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin\nprofessorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen\nleskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun\nleski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia\nsatojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan\nsähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.\n\nKostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia -- heillä on\nkymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka\naamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä -- talisuus johtui\nsiveellisestä viisaudesta -- miestä esittävän muotokuvan eteen ja\nrukoili kostoa onnensa menettämisestä.\n\nHän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka\ntaas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.\n\nSiitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet\nsyrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin\nsiirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset\nkiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin\n-- sankarikieltä käyttääksemme --, sillä ei ole enää kaukana\nse aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi,\nporoporvarilliseksi urheiluksi.\n\nOli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla\nkuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti\nlapsellisella tavalla.\n\nJoshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela,\nmutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt\nhänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania,\na hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla\nenglantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei\nollut ihan varma asiastaan -- salapoliisit eivät ole koskaan varmoja,\nja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen\npitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli\ntullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut\nviitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne\nolivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän\nkattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota\nLiverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan\nMarconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön\nhuoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon\nhämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen\nmielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän\nnimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen\nlompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia\nluureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.\n\nIlmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N.\nHarrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti\nS:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli\njärjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli\nvangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren\nkorkeimmalle poliisiviranomaiselle.\n\nLankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla\ntuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse,\njoka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin\nkeltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat\nnatisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti\nviimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten\nhän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen\nkuin laiva oli ehtinyt satamaan.\n\nNiggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt\nhänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso\nhehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen,\njoka oli kummulla, päärakennuksen takana.\n\nOli valoisa, kirkas yö -- kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät\nomituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät\nolisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.\n\nMutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa,\neikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea\ntähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi\nkeksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta\nhyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle -- vaikka kuuluukin niin\nvuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.\n\nEi ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin\nlastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts\nyhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään\njuuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän\nhuomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta.\nHänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon,\njonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa\noleili.\n\nMaihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.\n\nTämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki\nei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä\nkahdentoistalyönnissä.\n\nMutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe\nHarrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei\nvälittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä\nvangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri,\nkäsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka\nasuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.\n\nSitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että\njoku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.\n\nHän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa\nminuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.\n\nHän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi\nedelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta\nja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.\n\nVallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat\nsytytetyt kaikkialle.\n\nSalapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli\npuolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka\nilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi\npuolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen\naskarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi\nkumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti\njälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin\nvesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.\n\nEi ollut vähintäkään epäilystä enää.\n\nJoshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe\nHarrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.\n\n\"Nathanael Smith\", sanoi hän, \"lain nimessä minä vangitsen teidät\".\n\nSyntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä\nsilmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli\nkääntänyt kasvonsa häneen.\n\n\"Viekää ulos rääkkyjät\", sanoi hän kuivasti. \"Me emme halua tulla\nhäirityiksi...\" Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti\nkuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.\n\n\"Mutta\", änkytti Niggitts, \"mutta...\"\n\nOn merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut\nihmiset suuttuvat sanasta \"mutta\"... Sillä Simon Newcombe Harriman\n_alias_ Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa\nhänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen\nviputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa,\nvangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun\nja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan.\nSiihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.\n\nMutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja\ninnostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\n\n\nV.\n\nKAUKOVIESTI.\n\n\nOli kulunut tunti.\n\n\"Onko teillä kaikki?\" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa\nselkämykseen.\n\n\"Joka ainoa sana\", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili\nhänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä\noli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.\n\n\"Enempää kai ei tule?\" jatkoi Marconi.\n\n\"Tuskin.\"\n\n\"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?\"\n\n\"Sama kuin teidänkin.\"\n\nMarconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka\nseisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.\n\n\"Sehän saattaa olla erehdys\", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen\nmaaperää.\n\nAmerikkalainen kohautti olkapäitään.\n\n\"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys\", jatkoi\nhän varmemmin. \"Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia\nvalonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene\najateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset... Kun\njulkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat\nsitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat\nkyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle.\"\n\nNuori mies naurahti -- s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan\näänen.\n\n\"Tässä ei ole mitään naurettavaa\", nuhteli Marconi häntä. \"Meidän on\noltava nykyaikaisia ihmisiä -- nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi\nmakaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä\nmaallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia,\ntaivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain\nheittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista\nhenkiromantiikkaa... Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei\nole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän\nsanoman lähettäjästä -- olipa hän sitten henki tai ihminen... Eikö hän\nsanonut nimensä olevan John Lange?\"\n\n\"Sanoi!\"\n\n\"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän\nvetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää.\"\n\nHarriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen\nrikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin\näkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.\n\nMarconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.\n\n\"No\", sanoi hän hajamielisesti, \"emme anna pikkuseikkojen häiritä\nitseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme\nsaamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä\noletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä\ntoistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin\nkauan kuin minä olen saapuvilla... Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?\"\n\n\"Minä potkaisin kovanlaisesti\", vastasi Yalen ylioppilas hiukan\nhämillään. \"Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta...\"\n\n\"Joka tapauksessa\", keskeytti Marconi hänet, \"teidän on mitä\nhuolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit,\njotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka\nnimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä.\nMutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja\nhän taitaa Morse-aakkosensa... Tokkohan yksikään tähtientutkija on\nhuomannut näitä valomerkkejä... Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr\nHarriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä\nsalaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille\nsanottavaa!\"\n\nSuuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin\nja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua\nsisällystä.\n\nSimon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja\nMarconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen\npunertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka\novat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.\n\nMuutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama\nrapina.\n\nSilloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.\n\n\"Tulkaa sisään\", huusi Marconi äreästi.\n\nMuudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli\nunohtanut sulkea perästään.\n\n\"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi\",\nsanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.\n\n\"Mutta\", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain\nhänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, \"tuolla makaa joku mies\nulkopuolella...\"\n\nMarconi kohosi seisaalleen.\n\n\"Mr Thomson\", lausui hän ankarasti, \"minä annan palttua sille, mikä\nsiellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä\nkatsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman\nlapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla\nrauhassa -- vaikka se mies olisi kuollut...\"\n\n\"Niin, mutta sehän se juuri...\"\n\nSähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät\niskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita\nalas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.\n\nMarconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä\nmuutamia voimakkaita haikuja havannastaan.\n\n\"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa\", mutisi hän. \"Ei olisi\nniinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta\nkuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma\nhitaasti ja selvään.\"\n\nHän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka\nvalmistautuu harvinaiseen nautintoon.\n\nHarriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen\ntaivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui\nihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen.\nHän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla\nnarisevalla äänellä:\n\n    \"Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä,\n    maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin\n    seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen\n    tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti.\n    Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi\n    20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin\n    tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen\n    käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle,\n    joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin\n    samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on\n    kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää.\n    Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat\n    ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä\n    tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja\n    hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän\n    tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien\n    kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset\n    kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet\n    mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida\n    valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin\n    puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa\n    hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei\n    juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on\n    otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi.\n    Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole\n    todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi\n    mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua\n    terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti\n    Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me\n    olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi\n    Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä,\n    olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle\n    ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti,\n    jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä\n    valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen\n    toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin\n    lähettää uuden ilmoituksen.\n\n                                                    John Lange.\"\n\nHarriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut moista?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ja mitä tahdotte tehdä?\"\n\n\"Pyytää lomaa.\"\n\n\"Mihin tarkoitukseen?\"\n\nAmerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.\n\n\"En sovellu enää maakamaralle\", sanoi hän synkästi.\n\nMarconi tarttui hänen käteensä.\n\n\"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie\nteidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin.\nMenkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän\nvartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nKUN NIGGITTS HERÄSI.\n\n\nTapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat -- ainakaan ensi\nnäytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.\n\nMyönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla,\njosta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa\nlentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä\nvoida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan\ntai kymmenen metrin korkeudesta.\n\nEi ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä,\nkun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan.\nHänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet\nolivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät\nkääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.\n\nJoshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun\njalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen\nkylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt\ntuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän\nulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi\nratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen\nmenoon.\n\nMutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka\nmuistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin,\nettä Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä\nräjähtäisi kappaleiksi.\n\nAluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja\nmitä oli tulossa?\n\nMutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa\nmuodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi\nsärkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t\nVincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen\nvielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni,\nettä hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän\nvierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä\nkirottu Harriman _alias_ Nathanael Smith käsissään.\n\nKun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti\nnousta... Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko\nhänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän\nvaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.\n\nEräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen\ntoisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.\n\n\"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne\", sanoi mies osoittamatta\nmainittavaa sääliä.\n\nNiggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.\n\n\"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa\", jatkoi tumma herra,\njolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. \"Kun tunnette itsessänne\ntarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on\nkäynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon\nkuluttua, jos pysytte rauhallisena.\"\n\n\"Kahden viikon\", sähisi Niggitts. \"Luuletteko te minulla olevan aikaa\njäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?\"\n\n\"Niinkuin itse tahdotte\", sanoi toinen välinpitämättömästi. \"Minä vain\nkerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda\nkyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa.\"\n\nSilmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.\n\n\"Tätä te tulette vielä katumaan\", ulvoi hän. \"Näinkö on kohdeltava\nvapaata amerikkalaista?... Minua on häiritty virallisessa\ntoimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin\npoliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi...\nMissä on murhaaja?\"\n\nToinen katseli säälien häntä ja sanoi:\n\n\"Tuo on kuumetta.\"\n\n\"Minussa ei ole kuumetta\", kirkui Niggitts. \"Luuletteko etten tuntenut\nhäntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta\nkotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin... Hän\nelää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja\nmäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin\npotkia itseäni.\"\n\n\"Jalkapallonpelaaja?\"\n\n\"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa\njuonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?... Antakaa minun heti paikalla\npuhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta.\"\n\n\"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi\nsairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan\nhenkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan.\nTe olette selvästi pudonnut oikea pää edellä.\"\n\nNiggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat\nkasvot.\n\n\"En voi käyttää mihinkään osanottoanne\", vastasi hän. \"Viimeisen\nkerran: lain nimessä, missä on murhaaja?\"\n\n\"Minkä lain nimessä?\"\n\nPahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.\n\n\"Paperini ovat kunnossa\", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin...\n\"Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin\nväliin?\"\n\n\"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani.\nMinä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan\nkun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa\nmielenkiintoista ajojahtianne.\"\n\nNiggitts unohti kerrassaan tuskansa.\n\n\"Vaatteeni ovat tuolla\", karjui hän, \"siellä on Nathanael Smithin\nvangitsemismääräys.\"\n\n\"En tunne sitä miestä.\"\n\n\"Mitä rohkenette sanoa?... Enkö ole selittänyt teille, että se\nviimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut\nitselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut\nentuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New\nYorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä\ntavalla... No, mitä sanotte nyt?\"\n\n\"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä\npotkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte\nkutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te\nhäiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta\nepähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus\nvastaisen varalle.\"\n\nNiggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.\n\n\"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?\"\n\n\"Tarkoitatteko Harrimania?\"\n\n\"Tarkoitan.\"\n\n\"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä\nainakin kuusi tuntia sitten.\"\n\nEi löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin\nhyödytöntä raivoa.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun\nmieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?\"\n\n\"Marconi.\"\n\nNiggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti\nsilmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä,\nja alkoi huohottaa.\n\n\n\n\nVII.\n\nIÄKÄS KEKSIJÄ.\n\n\n\"Tästä ei tule kukaan sisään\", rähisi ääni korostaen ranskankieltä\nvierasmaalaisesti.\n\nMutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja\nvaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka\nsäikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään\npariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään\nluureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin --\npitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita -- mutta että he\nmilloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä\namerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes\najatella.\n\nYstävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies.\nHyvissä voimissa hän oli saapunut \"Astralla\" Bordeauxiin. Ei kukaan\nollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut\nPariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.\n\nHän otti esille muistiinpanonsa.\n\nNiin -- tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli\nmyös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.\n\nMutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään\nniin että oven laudat liikahtelivat.\n\nTosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut\nerittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna\nnielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät\nperunan mieluummin nenäänsä.\n\nMutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän\naukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.\n\nTämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi\nviimeisen panoksensa.\n\n\"Minä tuon terveisiä John Langelta\", sanoi hän.\n\nTämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä\nvauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja\njalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.\n\n\"Ehkä tahdotte astua sisään\", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti\n\"John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen\nkuolleen.\"\n\n\"Kuollut hän onkin, tavallaan\", sanoi amerikkalainen ja istuutui\ntuolille... \"Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta.\nMutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?\"\n\nValkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.\n\n\"Ettekö siis tunne häntä?\"\n\n\"En, en mainittavasti.\"\n\n\"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?\"\n\n\"En lainkaan.\"\n\n\"Mutta kuinka te sitten uskallatte?\"\n\n\"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee\", murisi Harriman ja jännitti\noikean jalkansa lihaksia... \"Mutta te voitte olla ihan rauhallinen.\nSaatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne,\nkunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman.\"\n\n\"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman.\"\n\n\"Niin, valo-sähkösänoman.\"\n\n\"Ja mistä?\"\n\n\"Hitto sen tietäköön.\"\n\n\"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?\"\n\n\"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä\nvuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli\nsattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte\nmuuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua\nkysymyksillänne.\"\n\nAmerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä\ntiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne,\nsovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi\ntunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista\nsanomaa.\n\nKervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi\notsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti\nolikin.\n\n\"Enkö minä sitä sanonut\", mutisi hän herkeämättä.\n\n\"No, mitä sanotte nyt?\" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.\n\nVanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia\nauringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim.\nrakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois\nhänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama,\njoka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa\nkasvoista kasvoihin ja sanoessa: \"Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan\nmenemään!\" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet\nkaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.\n\nAmerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.\n\n\"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja\nonko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma\nkoskettelee?\"\n\nKervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen\nnäköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa\naavikolla.\n\nSitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua\nläksyä:\n\n\"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti\nRanskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa,\nrohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään\nlegioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa\nromaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä\nalalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki\nkunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle.\nVaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei\nhän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia\nvihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi\nne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen\nhaavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen\nollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen\nalaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi\nhäntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana,\nmutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen -- näönkin hän sai\ntakaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire\nDebusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen\nmyöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään\nlentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän\nkoneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa\nsuunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden\nkaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka\ntuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu\nsellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi\nilmatiiviiksi sukeltajakelloksi -- tarpeellinen laite ilmakehän\nylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa.\"\n\nVanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon\nihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui\nahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen\nluottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten\nrillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin\njatkamaan.\n\n\"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen.\nMinulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui\neräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa\nkenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan... Vanha Henry\nDebusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen\nhenkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä -- hän kenties voisi kertoa\nteille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John\nLangen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques\nDufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän\nrakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei\nhän kykenisi selittämään ainakin osaa.\"\n\nHarriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.\n\n\"Entä mitä te arvelette\", kysyi hän vaanivan näköisenä, \"John Langen\nesityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?\"\n\nKervel katsoi suoraan eteensä.\n\n\"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?\"\n\n\"En.\"\n\n\"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka\nehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys.\"\n\n\"Ja miehen osoite?\"\n\n\"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania.\"\n\n\"Autatteko te sitten minua edelleen?\"\n\n\"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?\"\n\n\"Niin aion. En mahdu enää maapallolle.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nKARKURI.\n\n\nMarconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen\ntyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka\njuuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.\n\n\"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari\", mutisi hän. \"Vaarallinen herra,\nmutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan\ngiljotiinille.\"\n\nRaportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin\nlähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen\njokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä\nolevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi\nitseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi\nmainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului\nHarrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:\n\n    \"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään\n    t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon\n    akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen\n    mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen\n    varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua\n    käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme\n    mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin.\n    Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi\n    takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen\n    havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa.\n    Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt\n    sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon\n    akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle\n    seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen\n    lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit\n    pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut\n    rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä\n    kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje\n    järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei\n    mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla\n    kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen\n    ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää\n    silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.\n\n                                                  Harriman.\"\n\nKuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen\nasiapaperin lompakkoonsa.\n\nHuvipursi \"Astra\" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt\nikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua\nnoudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta\nmaailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista,\nehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.\n\nMutta -- Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän\nistui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä\nuusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt\nolivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa\nuusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai\ntoinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää\nsitä ohitseen.\n\nMitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui\nnäköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin\nhänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista,\nmustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova\nkengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua\nP. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän\nleveni kuin susi lammaslaumassa.\n\nJo kahdeksantena päivänä \"vastoinkäymisestään\" hän ilmaisi haluavansa\nlähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen\nlääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle\nsuotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan\nhänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja\njoka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.\n\nMutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen\npuolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa\nporoksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai\nLeniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui\nkysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet\nodottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä\nNiggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi\nsähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu\nsiveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista\npäivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän\nymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä\npäästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa\nalistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi,\nihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla\nhänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen\nylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja\nväsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.\n\nJoko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t\nVincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi\nhieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi\nvaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään\nkuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan\ntylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.\n\nNo niin -- kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin\nei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta.\nPantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen\ntänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.\n\nLopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut\nkadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä.\nKolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren\nylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat\njokaisen kolon.\n\nEnnen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan\naikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli\nmaannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla\ntai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet\nvieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen\nkannua bensiiniä.\n\nLangattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella\nherrasmiehellä oli hyvä etumatka.\n\nKahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen\nkoneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa\ntakaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat\nhäntä.\n\nMutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja\nhuristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.\n\nMaailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä\nmies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma\nkävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri\noli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.\n\n\n\n\nIX.\n\nVIIME HETKESSÄ.\n\n\nFarmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja\nSimon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen,\nosoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi\nkorkeuslentäjäksi.\n\nSamaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa\ntyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.\n\nJa koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa\nerästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta\ntämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti,\nettä Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että\nmies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts\nmuutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä\nmahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä\nsanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.\n\nHän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts\noli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi\nväeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon\ntunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota\nhän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka\npalveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli\nNavario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että\ntällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli\nsuuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin\ntaipumuksiinsa verraten.\n\nUseimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi,\nmutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä.\nMutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän\nystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda\nitsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron\nvarrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli\nvatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän\nseurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi\ntätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin\nkeinoin riippuvaisuussuhteeseen.\n\nNäissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa.\nNavarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan\ntuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka\nNiggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin\nyksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa,\nettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet.\nErityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.\n\nSeuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja\ntarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren\napulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä\ntavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa.\nPäinvastoin -- hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin\nvuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen\nsuosioon.\n\nMutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni.\nHän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin\nallekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut\nMarconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti\nliikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin,\noli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.\n\nNavario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä\nluovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin\nosoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.\n\nArvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa\ndollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän\nkaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan\nKervelin puheille.\n\nHänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille.\nÄrtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti,\netenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.\n\nYhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.\n\n\"Tulen Marconin luota\", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.\n\nSilloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa \"sesam\"-sanaa ei Niggitts\nolisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä\nystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti\nrohkaissut häntä.\n\n\"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni\", sanoi vanhus. \"Ettekö\nsuvaitse astua sisään?\"\n\nNiggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta\näijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän\nnyt syöttäisi tuolle ukolle?\n\nMutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.\n\n\"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän\nhiukan myöhästyneen.\"\n\n\"Toivottavasti en sentään ihan\", yski Niggitts salatakseen ääretöntä\nhämmästystään. \"Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen\nkuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja... niin, tehän\nymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?\"\n\nKervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli\nvoimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi\njotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät\nnaarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.\n\n\"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku\nPinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?\"\n\nNiggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.\n\n\"Minä tunnen tuon jutun\", lausui hän nopeasti. \"Sen takiahan Marconi\nlähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa.\nHarriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista\ntänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille...\nTe ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani\nMarconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille\nerään sähkösanoman.\"\n\nNiggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän\nvarovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.\n\nKervelin kasvon kirkastuivat.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi hän. \"Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla\nkyllin varovainen... Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa\nHarrimania enää maan pinnalta.\"\n\n\"Mitä sanotte, onko hän kuollut?\" huusi Niggitts säikähtäen.\n\n\"Niin pahoin ei ole laita\", hymyili keksijä. \"Mutta Harriman on tällä\nhetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun\nlentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan\nkahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista.\"\n\n\"Mistä, mistä?\" puhkui Niggitts.\n\n\"Issyn lentokentältä. Ellei hän...\"\n\nVanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan\neteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.\n\nNiggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan\nportaita alas.\n\nKervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja\nalkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia\npiirustuslaudalle.\n\n\n\n\nX.\n\nPOLOINEN ISÄ.\n\n\nHarriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä\nottaa kone haltuunsa.\n\nHän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli\nlähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon\narvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri\npalannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.\n\nNuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten\nhyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten\ntunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä\nhaavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija\neikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa\nmatka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut\nsille ajatuksen hiventäkään.\n\nJa sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt\nvietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä\npyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.\n\nVain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni\nvaloisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen\njälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.\n\nMutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja\nmaininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin\ntuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan\nmielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli\nvälkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi\nnäyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti\nKaanaanmaata.\n\nDebusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän\nmorsiamesta.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi hän vilkkaasti, \"minulla on täällä raskaassa\nyksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni\nelää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta,\njoka on antanut minulle hiukan lohtua.\"\n\n\"Ja nyt kerron teille\", jatkoi kemisti hidastellen, \"jotakin, jota en\ntähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani\nkäyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen\npimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä\non Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä\ntunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki\nyllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on\ntullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon\nantautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä\nilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni\nDufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä\noleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan.\nNämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen.\"\n\n\"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon\nyrittäminen. Yhtäkaikki -- sieltä lähti ulos yksi lentokone noin\nminuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni\nDufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen\nja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi\nmelkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun\ntyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen\narvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista\nlöydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä\nnyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä,\nmutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan\nsulhastansa.\"\n\n\"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin\", pisti väliin Harriman,\njoka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.\n\nDebusson nyökkäsi surullisesti.\n\n\"Niin, epäilemättä asian laita on niin\", sanoi hän. \"Mutta tämäkin\ntieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole\ntahtoneet tahria hänen muistoansa -- pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt\nsaatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta,\njoka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle,\netteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä\nsillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet\neivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä\nmaata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos\nja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo\ntoinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos\navaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta\nsaippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi\nkipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää.\"\n\n\"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut\nnähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä.\"\n\n\"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan\nalas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli\nmurtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin\nehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen,\noli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt\nsalakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen\nurhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman -- ja kerrassaan tuloksetta.\nParikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät\nmennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain\ntiedettiin olevan olemassa.\"\n\n\"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes\nselittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala\nolisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena\nhän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja\nrauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun\nluullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä:\nunta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen...\nVäkeväluonteisille miehille käy usein niin.\"\n\nHenry Debusson huokasi raskaasti.\n\n\"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin\", jatkoi hän,\n\"ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä\ntyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!\"\n\nHarriman nousi.\n\n\"Jos tapaan tyttärenne\", sanoi hän rauhallisesti, \"sanon hänelle teiltä\nterveisiä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" änkytti vanhus.\n\n\"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni\", lausui\namerikkalainen koruttomasti... \"Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot\nparemmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne\njälleen.\"\n\n\"Uskomatonta\", mutisi Debusson. \"Mutta jos asia on, kuten sanotte,\nkuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?\"\n\nHarriman hymyili -- hieman ylenkatseellisesti.\n\n\"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin\nsaman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain\nmukaisesti.\"\n\n\"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?\"\n\n\"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa\novat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön\nmeille. Ja nyt hyvästi sitten!\"\n\nDebusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies,\njoka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni\nDufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin\naikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen\nsilmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän\nastui suoraan amerikkalasen luo.\n\n\"Teillä on pitkä matka edessänne\", sanoi hän omituisella, verhotulla\näänellä. \"Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon\nulkopuolella on raja -- äärimmäinen raja!\"\n\n\n\n\nXI.\n\nKOHTI SUURTA HILJAISUUTTA.\n\n\nOli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei\nole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin\nheikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois\naamupölyt suurkaupungin kasvoilta.\n\nHarriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason\nvieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti\nsuljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen\navonaisesta luukusta.\n\n\"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa\", sanoi mies ja loi vielä\nyhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. \"Ja jos akkumalaattori\ntuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä\ntaivaaseen.\"\n\n\"Se onkin aikomukseni\", vastasi amerikkalainen kuivasti.\n\nRanskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen\nlentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten,\nmutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti\najatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa\nilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.\n\nYlimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies.\nHän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia\nsitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat\nmatkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema\nheidät korjaa.\n\nOli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen,\nkoneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla,\nhämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä,\nettä Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden\nja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä,\njotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt\nsovelluttamaan keksintöä käytäntöön.\n\n\"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja\npituusennätyksen\", sanoi hän astuessaan alas koneesta. \"Akkumalaattori\non niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta...\nSe voi viedä teidät vaikka Marsiin\", lisäsi hän piloillaan.\n\n\"Miksi juuri Marsiin?\" kysyi amerikkalainen terävästi.\n\n\"Tai mihin hitolle itse haluatte\", vastasi Farman hieman\nkärsimättömästi... \"Teillähän on pitkän matkan eväätkin...\nMatkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?\"\n\n\"Matkustan yksin\", vastasi Harriman äkkiä innostuen. \"Marconi on, kuten\ntiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte\nhänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on\nmitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa\nluulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin.\nJos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on\npaiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä.\nSanokaa hänelle tämä.\"\n\nFarman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.\n\n\"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka\nminkälaiseen epätoivoiseen yritykseen\", virkkoi hän lyhyen vaitiolon\njälkeen. \"Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt\njuontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja\nminä -- siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut -- lentää räpyttelimme\nnäillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme.\nEnsimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta\nihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin.\nVanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en\nkoskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä\njotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien\nalueiden voittaminen tieteelle.\"\n\n\"En tiedä, mitä voitan\", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti.\n\"Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää.\"\n\n\"Entä henki?\"\n\n\"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä.\nEräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja\nviranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein,\nettä minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa\nhänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin\nvielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?...\"\n\nKumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies\nhiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut\nviimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä\npuristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.\n\nSiellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo\nluureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt\najoissa!\n\nVarmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle,\nvälittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan\naiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän\nlaskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin\nrevolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe\nHarriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä\nyksinään.\n\nJuuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku\nasiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.\n\nJa seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein\nvähimmin olisi itselleen toivottanut -- nimittäin Pinkertonin\nasiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri\ntoisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.\n\n\"Lain nimessä\", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan\nmittaan, \"minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä.\"\n\nKaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi -- lähinnä vaikuttamaan\ntodistajaan, joka osui olemaan läsnä.\n\nMutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin\nsalapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.\n\n\"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään\", sanoi\nhän nauraen.\n\n\"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin\", riemuitsi\nNiggitts.\n\n\"Minuutin kuluttua lähden\", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa\ntiukempaan kaulansa ympärille.\n\n\"Se saadaan nähdä\", ulvoi salapoliisi.\n\nHän sai tosiaankin nähdä sen -- ja vielä muutakin.\n\nPantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui,\nmutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan\nsilmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen\nkaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin\npohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli\nolevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.\n\nHarriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.\n\nSilloin hän kuuli Farmanin äänen:\n\n\"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän,\nja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi.\"\n\nSilloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän\npäästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään.\nDynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso\nyli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja\neetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin\ntajuntaan.\n\nMutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.\n\n\"Se nuoriso, se nuoriso\", mutisi hän. \"Maa ei enää riitä sille. Nyt se\njo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA\n\n\n\n\nXII.\n\nIHMINEN.\n\n\nJohn Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli\nlastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.\n\nMissä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä\nluonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla.\nArvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja\nkylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä\ntapausten oikullisuus.\n\nNo niin -- John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen\nkummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon\nkanssa.\n\n\"Tässä _kho, khis, khos_\", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.\n\n\"_Prim, thi, tios, tion_\", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina\nvalkoisen miehen huuliin.\n\nSilloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.\n\nOlento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei\nmuuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi --\nkysyväksi, sitte se muuttui siniseksi -- tyytymättömäksi ja lopulta\nruusunpunaiseksi -- raivoavaksi.\n\n\"Pzjy, pzjy\", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. \"Tyttölapset ovat\naina samanlaisia, tulit mihin tahansa\", mutisi hän itsekseen omalla\näidinkielellään.\n\nNuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi\nvaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen\nsydämellinen auringonpaiste.\n\nSitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui\nlyhyin joustavin askelin.\n\nJohn Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen\naurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten\nnäköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat\nvailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa,\nja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen\nkätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen,\nsilkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin\nnaisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi\nhavaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa\nmuistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä\nruohosta.\n\nYhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.\n\nOn muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo\ntoista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli\nvaltainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen\nruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli\nvesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä,\nluultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.\n\nNämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin\nkuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat\nalituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein\nkuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja,\nvaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.\n\nJohn Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen\nyllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja\nhäikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa\nmuistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen\neläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä,\nruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa\nja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden\njalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni\nnyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri,\njosta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti\nsienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin\npuolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen,\njoka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa.\n\"_Khris, khrime, khli_\", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen\neläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota\nvoimakasta sammakonpäätä.\n\n\"_Skruk_\", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia\nlevyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli\ntummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi\nastella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa\nharmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen\nnurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä,\nollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se\noli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut\nnäyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet,\ntai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta,\nkautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen\nkivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä\noli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki\nmuukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.\n\nAnderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas,\nvaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä\noli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan\npohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen\nihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon\nharmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli\nmahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen\nkäyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista,\njotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle!\nSe oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen,\njoka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä\nvailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei\nlinnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut\ntäydellinen.\n\nTarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja\netäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.\n\nYhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se\nkäänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui\nmuutaman askeleen vasempaan ja katosi.\n\nNäytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan\nihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo\nhän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin\nmerimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten\nhän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti\nmenettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva\nahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se\nesitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen\nkaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja\nnuorekasta.\n\nJohn Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä\ntuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja\npyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois\nkyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.\n\nPuolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka\nsuurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti\nja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen\ntunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn\npeitossa.\n\nSitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin,\nkumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen\nseuralaisensakin.\n\nMutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se\nhetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti\nautioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui\npikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita\neräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.\n\nSe oli Maa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPÄIVÄLLISATERIA.\n\n\nAinoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du\nTerrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset\nputoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John\nAnderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin\netsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.\n\nKuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän\nyksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta\nasti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön\npysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta\nlähtien Macody Lundiin saakka.\n\nEi siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin\nalas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua\nkiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine\nmuistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja -- kuten myöhemmin ilmeni\n-- paljon kevyempää.\n\nSydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä\nleveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen\nvapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen\nsydänjuuriansa.\n\nMutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan\njonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut\nylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat\nsuuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä\npaljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon\nihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa.\nMutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät\ntotutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui\nhänen sattumalta niin surullisille katseilleen.\n\nNiin kauas kuin silmä kantoi, näkyi valaistuja, pieniä, neliömäisiä\nkarsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta\naineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä\nrakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä\nikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen\nja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä\nväliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta\nheikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki\nollut asukkaita vailla.\n\nTämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui\nkuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli\nkuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin\nkaupunki -- jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää -- oli\nmetrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla,\nhuoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se\ntäytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia\nkevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.\n\nJohn Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä\nruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen\nsuuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi\nmuutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti\nedustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja\ntoverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän\nalakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja\nennen kuin tämä astui huoneeseen.\n\nRuotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta\nsisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut\npieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan\nmuodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde\nolentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa\nlempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.\n\nIhmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo,\njoiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä\nharmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren\nnaisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa\npäivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin\nastioihin.\n\nPaitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui\nkuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs\npantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton\nruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua.\nOtsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta.\nSilmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi\nAnderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli,\nettä huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän\nyhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä --\neläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä,\naivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan... Ja\nAndersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin\nhän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä\neräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten\nkohteliaan maailmanmiehen tavalla.\n\nOmituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja\nsovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko\nseurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden\nvuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.\n\nPian sitten syötiin päivällinen.\n\nRuskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet\neräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille --\nnuori tyttö oli jakajana -- sama annos sekä ihmisille että eläimille.\nMikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta\nkaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä,\nmutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin\nkuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen\nvarovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen\nsuurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää\nmustaa kieltänsä.\n\nKoko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan\nsanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli\nnäköjään kuollut. Se aterioitsi.\n\nPäivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin.\nPäinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen\nperheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.\n\nEläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja\nAndersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin\nmuiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli\nkoottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen\nköysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu\nlaskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen\nhopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti\nkerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän\nasettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin\ntaalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.\n\nNuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John\nAnderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui\nnukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.\n\n\n\n\nXIV.\n\nILMAPALLO \"THULE\".\n\n\nYöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin\nmaailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää\nvanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku\nmilloinkaan.\n\nYö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä\nyksistään kuorsaavaa ihmismatoa -- se peittää myös kauniisti ja\ntunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat\nlemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.\n\nIlman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen\ntuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat\nsaalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja\nrunoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät\nmuodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä\npimeys -- tuo suuri hiljainen innoittaja.\n\nJohn Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen.\nLuultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria.\nHän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat\nsota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.\n\nMutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli\ntuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi\nitsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä.\nSilloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli\nkadottanut -- nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.\n\nHän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa,\njota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen\nkirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta\nsitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili\nruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden\njyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista\nuuneista.\n\nTuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää\npitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat\nlaulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet\nsiivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille,\nSiljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin\nsilmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä\njoutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi\nhänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia\nolentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat\npäästellen syviä kurkkuääniä.\n\nHän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat\nsäkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä,\nauringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset,\njoiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät\nmilloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin\nselittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että\nne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.\n\nJa niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan\narmosta -- lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet\nläpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön\nensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän\nhuokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän\nmyös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo\n\"Thulea.\" Tämän \"Thulen\" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen\nihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin\nsijasta oli \"Thuleen\" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla\nkaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla\ntuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei\nkuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan\npäästämättä.\n\nTämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia\nkorkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä\nhän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia,\nhän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen\nrahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään\nmennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri\nkysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden\nmukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan\nhyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen\nlaskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja\nvarustukset suinkin saattoivat kestää.\n\nJohn Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua\nvaroituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti\ntaivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta\nharjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt\ntarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.\n\nVanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen\nhymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen\naivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä\nyksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon\nkuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen\nunohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit,\njoiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä\nihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.\n\nPallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin\nmennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi\nparvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin\nputkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin\nhe kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu\nilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan\npisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.\n\n\"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat\", virkkoi keksijä\nhuulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen\nnäköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he\npaaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla\npäin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa\nlehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.\n\nAh -- hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei\nkukaan kuullut mitään pallosta.\n\nTiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan\nmuistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli\ntukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan\npallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.\n\nJohn Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti\nhänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan\nmahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan,\nja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun\nhän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun\npoispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta\npallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti,\nei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa\nkuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia\nvaloaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin,\njoka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi\ntajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa\nnälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos\ngondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.\n\nSilloin hän menetti tajuntansa kokonaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nKOHTI TAPAUSTEN AAMUA.\n\n\nKaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä\nvalvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt\nhänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli\nsaanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti\nihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.\n\nMutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä\nniistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun\njälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.\n\nOli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt\nlaskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan\ntietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin\nruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja\nkäpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista\nihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää,\nlempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti\nhäntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa\nvaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan\nvirkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo\noli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli\ntukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili\ntoisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut\nkansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen\njohtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen.\nMutta mihin -- siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules\nVernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin,\nvoidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.\n\nNiinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat\nkatselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja\npalvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen\nyhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan\narvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi.\nMutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä\nympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain\nihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten\nedellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä -- eikä siellä ollut\nmitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten\nvälillä.\n\nVähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon\npienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen\naurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi\n-- huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin\nkohdistuvista tiedoistaan -- itsensä lopulta pienemmäksi,\nvähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili\nluonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.\n\nMutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli\nkerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki\nasuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan\naurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John\nAnderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen\nmatkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille\nvalkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa\nomituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka\ntuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti\nhänet näiden luo asumaan.\n\nSe sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin\ntuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi\ntutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin\npakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei\nmilloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain\najattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen\nverran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.\n\nHieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se\ntarujen korkea olento -- se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta\nja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo\nkaukaisessa kaaoksessa.\n\nJa kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka\noli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen,\nrupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään\nhäneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään\nminään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena\nilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä\nylellisyysesineenä.\n\nAndersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta\ntämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän\nymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä\ntehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat\ntavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he\nryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista\nAndersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin\ntavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen,\nkuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä\ntavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki -- kerrassaan kaikki.\nNe jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät\nsamanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät\ntyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta\nKainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta\nvähälahjaisen Aapelin.\n\nTämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan\nollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia\nlahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia.\nHän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että\nhampaita -- mitä milloinkin tarvittiin.\n\nMutta nyt -- niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä\npeeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen\nlempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään\nsuututtanut häntä enää.\n\nJos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista\nheinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka,\nkaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä\nravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä\nleijonan että lampaan...\n\nNo niin -- Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen\nnahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti\nedestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki\nsilmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin -- nyt\ntäytyi tapahtua jotakin.\n\nPäivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.\n\nMaanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin\nkuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin\nharmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja\nsilmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa\neläinkallossaan.\n\n\"_Khrein khli_\", virkahti hän.\n\nSe kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson\nvääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai\nvanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.\n\nKun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko\njuuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta\nhän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi\nhäneltä hengen.\n\nSe oli lentokone.\n\n\n\n\nXVI.\n\nOUTOJA VIERAITA.\n\n\nAnderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia\nsilmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja\nilloin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi\nuudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.\n\nMutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä\nnurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin\nedukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste\nyllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti,\njoka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan\nkuvata.\n\n\"_Trkhi, khitl, klokh_?\" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.\n\n\"Lentokone\", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi... \"Jumalauta,\neikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!\"\n\nUkko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti\nolisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.\n\n\"_Tla pliskl_?\" kysyi hän taas.\n\nAndersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta.\nNuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa.\nHän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta\nhirviötä kohti... Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan\njuoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta\nsiitä että tämä vain näytti kävelevän!\n\nHe tulivat siis perille yhtaikaa.\n\nAurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan\nuumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ\nalkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat,\njotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan\nja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin\nmajakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla\nneliöpaasilla.\n\nOli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut\nvaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän\nvärisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän\nnäytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja\ntirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka\nmuistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun\nnäki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen\ntieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin\npelontapaista.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui\nkädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta\nruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun\nperästä se lensi auki.\n\n\"Täällähän on oikeita ihmisiä\", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu.\nMutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä\nlentokoneen matkustajat lähempää.\n\nSillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja\nnainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa\nkertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan.\nNäytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia.\nMiehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat\nsuunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.\n\nMutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti\nlaihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen\nnälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet\nmuutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan\ntoivo saada seuraa hänet nyt pettävä... Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä\ntekisi kahdella vainajalla!\n\nEpätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja\nkirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon\nvanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan\nmielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi\nkantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli\nvaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet\nistuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska\nnuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen\nympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli\nkärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää\nja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui\nvarovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä\npikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi\nne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka\ntodistivat sekä voimia että harjaannusta.\n\nSitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän\ntunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.\n\nJohn Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi\nilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt\nesiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta\nja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin\nliikkein.\n\n\"_Tla pliskl_\", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.\n\nNuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen\nympärillään.\n\n\"Mitä sinä sanot?\" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon\nkielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa...\n\"Elävätkö he?... Ja tointuvatko he pian?\"...\n\nHän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.\n\n\"_Tlopl, tilitl, tliml_\", torui ukko häntä. \"_Stal, slimtl, sloli_\",\nlisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.\n\nJohn Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin\nantilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas\nportaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi\ntyöskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:\n\n\"_Tlo pi lopl_!\"\n\nNuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai\nensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän\nei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille\nsen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.\n\nEnemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin\nmarathon-juoksija.\n\nÄijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt\nsyvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein\nvihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä\nruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä\nvierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei\nkuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä\nnuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen,\njotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen\nauringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi\neroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä\ntyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella,\najatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen\ntuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä.\nHän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut\nsilmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin\nkauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.\n\nMutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan.\nSitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa\ntämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia\nsekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään\nsaaden sanomattoman onnellisen ilmeen.\n\nSilloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:\n\n\"_Stlulp_!\"\n\nJa oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät\nhuulensa ruukun laitaan ja joivat -- niin, joivat itselleen elämän.\n\n\n\n\nXVII.\n\nKAKSI VELJESTÄ.\n\n\nMahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä\njuotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta\nkuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.\n\nJoku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen,\nettä tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa,\njoka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö\ntarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia\nkuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista\nne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin\nkelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta -- iloksi\naskeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.\n\nMutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille\npaheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi,\nantaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet --\nluultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat -- elä\npelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti\ntunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta\npahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta,\nvihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret\nmakeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja\nsukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle\n-- mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?\n\nNiin -- ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia... ei,\nlopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka\nsurren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon\nmeille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.\n\nNuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi\njaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi\nsuunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui\nnälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja\nviittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi\nloppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui\nmaahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja\nonnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön\naikaansaamaa voimiensa palautumista.\n\nJohn Andersson jäi neuvotonna seisomaan -- kykenemättä suutansa\navaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen\nhuulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat\nsilmät?... Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo.\nSe näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista\netupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja\nsiipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.\n\nAndersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui\nhyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen\nhän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa.\nAinakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan.\nBensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen\nmielestään mahdottomuus.\n\nHän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi\nuudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.\n\nAndersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja\nalkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi\nsilmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti\nihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies,\nkäpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi\nkiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen\nonnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama\nkukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen\nnäköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin\nsäilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen\ntilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei\nkyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota\nAndersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.\n\nTällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai\nliemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta\nhänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi\nvimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.\n\n\"Konjak\", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo\nraastinraudan päällä.\n\nAndersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta \"konjak\" on kauneimpia\nkansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku,\nmyöskin ruotsalaisen korvissa.\n\n\"Täällä ei ole konjakkia\", sanoi Andersson. \"En ole nähnyt ryyppyä\nkahteentoista kuukauteen\".\n\nMutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.\n\n\"Konjakkia\", kuiskasi hän käheästi. \"Pikku tuikku, monsieur!\"\n\nMutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies\nkäänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.\nEnsin niihin tuli ihmettelevä -- tutkiva ilme, joka sitten muuttui\najattelevaksi -- sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja\nviimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja\ntoista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa\ntyöläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.\n\nJa nyt -- tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen\nmaahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä\nhirveätä hän nyt näkikään?... Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen,\npuoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja\nkarvapeitteiset kynnet!... Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin\nnäkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä\nhulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun\neräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan\narkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä\nmahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka\naikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan\nylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin\nylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei\nhyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin\nkun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että\ntämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean\nluonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati\nkädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja\nvaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?\n\nNiin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen\nsilmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut\ntoivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva\nsormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja\nvarmoin liikkein.\n\nVanhus taisi kyllä enemmän kuin \"isämeitänsä\" -- jota hän muuten tuskin\nymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi\nmuutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän\naikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden\n-- hänen oli vaikea löytää sanoja.\n\nSamassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin\nhoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen\njättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä\npuhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen\nmaisemaan.\n\n\"Me emme luultavasti ole maapallolla?\" kysyi hän englanniksi.\n\n\"Emme\", vastasi Andersson.\n\n\"Missä olemme?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?\"\n\n\"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson\".\n\n\"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nVAKAVIA VALMISTELUJA.\n\n\n\"Nähkääs\", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille,\n\"me emme ole naimisissa.\"\n\nAndersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä\nmies.\n\n\"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme\", jatkoi toinen rauhallisesti.\n\"Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me\nlähdimme karkuun.\"\n\n\"Karkuun? -- Oliko se välttämätöntä?\"... Anderssonin siveelliset\nepäilykset valveutuivat yhä enemmän.\n\n\"Oli\", vastasi toinen kylmäverisesti. \"Se oli ihan välttämätöntä, jotta\nClaire ja minä pääsisimme naimisiin.\"\n\n\"Claire?\"\n\n\"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja\ntehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä\nmuukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar -- te ymmärrätte?\"\n\nAndersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän\najatteli taalalaistyttöänsä.\n\n\"Sitten menetin palveluskykyni\", jatkoi Lange. \"Myrkkykaasut. Tulin\nsokeaksi. Hän pelasti henkeni.\"\n\n\"Ihastuttava neiti\", mutisi Andersson miettiväisenä. \"Mutta minä en\npidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea\nsaada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta.\"\n\nLange katsahti kummastellen häneen.\n\n\"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta\",\nsanoi hän. \"Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että\nmeillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta\nhänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään\ntodistajana olemista vastaan?\"\n\nAndersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut\nruotsalainen.\n\n\"Se on oleva iloni\", sanoi hän. \"Mutta saatte tyytyä minuun sen\nnäköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa.\"\n\n\"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki\nmahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?\"\n\n\"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien\npituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä.\nMutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367\nkertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen\nvuosi.\"\n\n\"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin\", mutisi Lange.\n\n\"Lämminkö?... Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette\nvoisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi\ntäällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät\nmuutamia metrejä pinnan alla.\"\n\n\"Entä vuodenajat?\"\n\n\"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei\nkunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää\nuusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan.\nLuulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole\ntiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei\nylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä.\nMutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten\nonhan meidän jouduttava häihinkin!\"\n\nJohn Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein\nkarkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna\nlehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat\ntakertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan\nkäännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.\n\nNuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla\ntaivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria\nseikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua\npaikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja\nAmazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen\nvakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa\nhyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset.\nNiin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.\n\nMutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin\nneliöihin -- tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain\nlähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat\njohtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään\nihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen\nmieltään -- mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän\nhäämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?\n\nHän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan\nmaanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet\nhuoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella,\nrivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.\n\nKaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka\nnyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi\nkulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku\nolennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen\nmieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän\nleveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat\nkoirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä\nvaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.\n\nTavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties\nnauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti\nparhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John\nLange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän\nsilmissään sen loisteen -- sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen,\njohon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja\neleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa _homo\nsapiens_-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.\n\nNorjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:\n\n\"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. \"Minun kielitaitoni\non hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä,\njoiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan\nkäsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa.\nEivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa\njoku eläin, jonka nimi -- niin, mikä sen nimi onkaan...?\"\n\n\"Kameleonttiko?\"\n\n\"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan\nnähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä.\nHeidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi.\nKatsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä -- aika ajoin\nvaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten\nkielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?...\nVaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki... He ovat kyllin\nvalistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka\nkuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat\nolennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He\nkeräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän\ntiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille\nmitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo\nvanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen... Ja tätä\nvihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille.\nSillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia -- mikäli\nolen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa.\nNiinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut\nkertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia\non olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan\nteljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua... Tahdon nyt\nmuuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä\ntaivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei\ntunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen\nminulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun\narvostelukykyyni... Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä\nvain hyvin tavallinen oppimaton mies... Mutta sen minä ymmärrän, että\ntäkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin\njättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään\netäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä\nei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas\nkansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät\npaikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On\nmahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei\nkylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen... Mikäli minä\nvoin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin\nkäyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan\nsähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon,\nja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei\nole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla,\nmonimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin...\"\n\nAnderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.\n\nSillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he\nseisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen\npunainen nenänsä loisti.\n\n\"Kaikki on valmiina\", virkkoi hän juhlallisesti. \"Morsian odottaa!\"\n\nTaas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme.\nHän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa.\nKiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan\nkamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen.\nSitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat\nhäntä.\n\nVanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He\nkatsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat\nperästä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nHÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.\n\n\nSe maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen,\noli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti\nlirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.\n\nPäivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut\n\"salongin\" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan\nuskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen\npielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin\nilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita\nnoudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja\nse oli hyvin puoleensavetävän näköinen.\n\nMutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja\npikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja\nhyvällä tuoksulla.\n\nOmituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta\nruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut\nneliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta\nsitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin\nvoimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.\n\nJoka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis\ntaivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään\nliaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja\nniin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa\npappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla,\noli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja\nmakua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja\ntämä sanoi jo paljon!... Niin, -- paikka soveltui tosiaankin\nalkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi\njuoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.\n\nSiitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä\npapiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen\nhieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka\nravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta.\nTuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän\nvieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös -- ja\ntässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin\nMelunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa.\nSiitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia\ntoimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten\nsyntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen\njumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet\neroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja\nhorjuvia maan asukkaita -- ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla\ntaivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa\nkiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa\nheikoille synnin vaarallisista iloista?...\n\nLuultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa\nolosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden\nympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili\nheidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän\npäistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.\n\nSitten juhlamenot alkoivat.\n\nJohn Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään\nmorsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi\nClaire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut\nmorsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä\nkävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä\ntalosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä\nvoitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja\nkalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma\nhehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.\n\nMutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän\nkuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja\narvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan\njohdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli\nmäärä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.\n\nVanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät\nsilmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä\nkummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?...\n\nMutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta\nmies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli\nhiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli\nkuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen\nkorvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut\nnurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka\nheikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle\nja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka\nmuoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi --\nuteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli\nolevinaan?... Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän\nasennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän\nvaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat\nselvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja\ntuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan\nviisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa\nvetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla\nheidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.\n\nNuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan\nkahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli\nheidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä\nilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät\nepävarmoiksi. He ihailivat -- puolittain vastoin tahtoaan -- hänen\nhipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.\n\nMutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi\ntuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi\nväriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä\nhohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen,\nlämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein\nkauniiksi. Ah, -- naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa\nelänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan\nkuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi\nyhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran\nrinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi\nsilmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien\nvesi...\n\nVanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti\nentiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän\nsekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla\njaloillaan seisova mies -- hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.\n\nMolemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan\nhyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja -- he unohtivat kokonaan missä\nolivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui\npaisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea\nseikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen\ntaistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan\nsilmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti\npuristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta -- niin, aina\näärimmäiselle rajalle saakka.\n\n\n\n\nXX.\n\nKUHERRUSKUUKAUSI.\n\n\nMilloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana --\nkaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä\nkuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.\n\nTäällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin\ntahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa\nollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange.\nSotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei\nenää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä\nseikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen\nuhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana -- Claire oli nyt ja tästä\nlähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.\n\nMutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka --\nsynkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää\nheissä eloon.\n\nVain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan\nyksinäisyydessä -- että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi\nkahdelle rakastavaiselle sydämelle.\n\nMe aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan\nmaallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat\nsangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille\nsäteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle,\njota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan\nja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin\nhän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta\nhän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa -- saa\nkuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa\nja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja\nsäännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.\n\nRakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä\npäivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen\nlaulua.\n\nTuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se\noli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä\npuuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle\nerikoisen leiman -- sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen,\nrakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen,\nmutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.\n\nJohn Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea\nsanomalehtiä, ei romaaneja -- kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta\nhullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen\nvihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman\nmaailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille.\nNiin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia,\neivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin\nmolemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.\n\nLuultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan\nensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai\nmyöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli\nenemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki\nmuut äänet vaikenemaan.\n\nJonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden\nkolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten\nkaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä,\njoka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti\nheidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden\nkuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten\nalkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä\nmäärätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi\nopiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat\nkateudesta keltaisiksi.\n\n\nNeljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa\nlähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin\ntaivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt\nheidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei\nnäyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka\nkasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän\nhipiä muuttui ruosteenpunaiseksi -- selvä tyytymättömyyden merkki.\nAndersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että\nhän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät\ntoivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista\nvastustusta.\n\nMutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän\ntahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö\nsieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä\nlentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut\nbensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän\noli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta\nenempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli\nviisasta päätänsä.\n\nSitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja\npuristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä\ntuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti\nsihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen\nsyttymään ilmiliekkiin -- joka kuitenkin heti taas sammui... Mutta\nsauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti\nja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa\noli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.\n\nAnnettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan\nruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.\n\nEikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli\nerinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä\nsaanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi,\nJohn Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin\nmerkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli\npirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän\nalkoi mielistyä näihin muukalaisiin -- olihan hauskempaa antaa\nnäytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän\nikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta\neipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John\nLangenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat\nsäännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva.\nEikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut\nmikään poikkeus säännöstä.\n\nKun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän\ntaivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä\nenemmän -- pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla\nhänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut\nmerkitsevän suopeutta... Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin\noikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti\nmolemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.\n\nJohn Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi\nmiellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän\nselitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt\nkiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei\noikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen\nkaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.\n\nKaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he\nkohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja\npantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä\nlohduttaa.\n\nPieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo,\njoka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja,\nvalettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.\n\nKoira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange\nrouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät\nnäyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin\ntyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden\nja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.\n\nVauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois.\nValaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi\nnatisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.\n\nNiin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.\n\n\n\n\nXXI.\n\nAURINKOVUORI.\n\n\nSitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän\nmaanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten\nsäteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet\nolevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.\n\nKesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä\nvalo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa\nlento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi\nvauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli\nsomasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan,\noli vauhti lopussa.\n\nSilloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet\ntuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia\nympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti\nolevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen\nvaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John\nLange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.\n\nTämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt\nkalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä\nitseensä taikka kivi itse valaisi -- joka tapauksessa näytti ihan\nihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin\npoikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen\nmajakkatornin tavoin.\n\nHeillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä\nseuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden\nvetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon\nnäköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden\ntäytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin\nkattoon.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he\nsaattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he\nnäkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.\n\nSammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka\nikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille\ntielleen.\n\nMuutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen\nympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen\npumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin\nuskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin\nhisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen\nvesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä\nkiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut\npostimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset\nmitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.\n\nYhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin\nsilloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun\nmatkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että\npylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista\nnelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka\nseisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja\ntämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren\näijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin,\nkun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa\nsilmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä\npäänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot\ntekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta\nJohn Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut \"olemaan sutena sutten\nkanssa\". Joten he kaikki \"nyökkäsivät\" taaksepäin, kuka onnistuneemmin\nkuka huonommin.\n\nEläinolennot -- kissa ja koira -- eivät nähtävästi viihtyneet tässä\nhienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja\nkatosivat aluksineen syvyyteen.\n\nVanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä\nomituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He\nryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.\n\nMutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui\nvieläkin leveämmäksi -- näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut,\nja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla\nomituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä\ntarjoamistaan nähtävyyksistä.\n\nClaire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla\nihastuksesta huudahtamatta.\n\n\"Tulkaahan katsomaan\", huusi hän. \"Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni\nnähnyt.\"\n\nToiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin\nselitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla,\njoka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta.\nNäköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle -- ainoastaan\naution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt\noli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin\ntyöntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti\npeittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean\nsinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.\n\nEi pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa.\nEi näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä\ntehtaan savutorvea -- ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka\nhäipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.\n\nMutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta\nnäköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän\nosoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai\nheidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat\nvanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille\njotakin.\n\nAndersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon\naikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän\nerehtynytkään.\n\nHe konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen,\näskeistä vähän pienempään pylvässaliin.\n\nHämmästyneinä he jäivät kynnykselle seisomaan.\n\nTämä oli epäilemättä aurinkovuoren anatoominen museo. Esineiden suuri\nlukumäärä ei siinä hämmästyttänyt, vaan sitä enemmän niiden laatu. Ihan\nensiksi osui heidän silmiinsä jonkin jättiläiskokoisen eläimen\nluuranko, joka ei muistuttanut ainoatakaan nykyään maapallolla elävää\neläintä. Sillä oli pitkä joutsenenkaula ja verrattain pieni ruumis,\nvaikka tämänkin pituus oli noin 7 tai 8 metriä. Eläimen suruimpana\nmerkillisyytenä olivat kuitenkin sen voimakkaat siipiluut. Varmasti se\noli ollut ensiluokan lentäjä.\n\nClaire katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.\n\n\"Muistuttaa jättiläiskokoista joutsenta\", sanoi hän.\n\nJohn Lange nyökkäsi.\n\n\"Luultavasti olet oikeassa. Se on kerran elänyt maapallolla. Mutta se\non tapahtunut aikaa ennen kuin Aatami ja Eeva söivät omenia\ntiedonpuusta. Epäilemättä se on antediluviaanisen ajan eläin.\nMahdollisesti jokin joutsenlisko. Se on ollut muita lintuja\nkunnianhimoisempi ja lentänyt ulos maan ilmakehästä. Katsohan noita\nsiipinikamia! Kyllä se on ollut harvinainen taivasten tavoittelija.\"\n\nTämän valtaisen eläimen takana he näkivät suuren linnun luurangon. Sen\nlevitettyjen siipien kärkien väli oli noin neljä metriä.\n\n\"Tuo on mahtanut olla kotka\", arveli Claire. \"Kamalan iso kotka: katsos\nsen mahtavaa, käyrää nokkaa.\"\n\n\"Minä luulen, että se on ollut kondori\", sanoi John Lange. \"Maapallon\nsuurin lintu. Ja tavattoman kookas lajikseen. Aution ylätunturin\nhallitsija. Se lentelee omia teitään yli Kordillerien korkeimpien\nhuippujen. Siis sekin on löytänyt tien tänne... Mutta mikä tuo on?\"\n\nHe pysähtyivät tahtomattaan.\n\nSillä pylvässalin perällä, puolittain piilossa, he näkivät jotakin,\njoka sai Clairen säikähtyneenä tarttumaan miehensä käsivarteen.\n\nSiellä oli ihmisen luuranko.\n\n\n\n\nXXII.\n\nLUURANKO.\n\n\nIhmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien\nesineiden joukkoon.\n\nIhan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella\ntavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me --\nkuka onnellisemmin, kuka onnettomammin -- vaellamme läpi elämän,\nherättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät\nihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan\nnäköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit -- Ramses toisesta Kaarle\nkahdenteentoista -- esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa\non jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat\ntallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää...\n\nMonet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli,\nkuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on\nonnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä\nHoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia\nfosforihohtoisilla luilla.\n\nMutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi\nmuuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein\nkuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!\n\nÄlköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen\nnähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.\n\nÄijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä\nsilmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista\nkunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle,\ntähän ensi kertaa tutustuessaan.\n\nPappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta.\nHän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa.\nSitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka\nkohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.\n\nMutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä\nsuurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän\ntotesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä\nparhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon\nmuotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein\ntodistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.\n\nMikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen,\njoka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä\nkieriskeli kapaloissaan?\n\nTähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä\nkylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu\nosoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat\npidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti,\nettä lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi\nkymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli\nhiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:\n\n    Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni\n    Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan\n    kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.\n\n    Pariisissa tammikuulla 1871.\n\n                                                  _Trocher_\n\nJohn Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.\n\n\"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne\nylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan\nselittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin\nkaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä,\n'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan\nluonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän\non kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen\npyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen\nkiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina -- kuollut joko nälkään\ntai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa\nei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja\nrohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen,\njonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren -- sehän on\nloistava nimi Ranskan historiassa?\"\n\n\"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi\", vastasi Claire. \"Hän taisteli\nenglantilaisia vastaan Intian vesillä.\"\n\nJohn Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:\n\n\"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja\nnykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä\nsanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin\npaljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he\nkai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla\nvallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi\npainosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä -- tai ehkä ihan ilmattomassa\navaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa\nmenettämäisillään.\"\n\n\"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu\naineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en,\nJumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat\nviedä ihmiseltä järjen... Ja missä ihmeen paikassa me olemme?\nMarsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin\nirtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja\non valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella\nvanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut.\"\n\nÄijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää\ntiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja\ntällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia\nihmeitä.\n\nHän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien\neteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi\nnäitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan.\nAinoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein\nhuipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille.\nToisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle\nja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä\nkysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John\nLange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista\nkyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään\naurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot,\nsillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.\n\nTämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat\nkoverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta\nkellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä\nolivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen\ntykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä\nettä katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.\n\nTämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin\nrivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata\nmetallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä\nsuhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten\nnelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka\npisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.\n\n\"Tämä mahtaa olla tähtitorni\", arveli Claire.\n\nMutta hän erehtyi.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nNÄYTÖS.\n\n\nNyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut\npakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet\nnyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut\nnuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.\n\nHän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja\nhaisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka\nantoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut\njoku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi\npalanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia\nmieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen\nUranienborgista.\n\nMutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen\nselitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit,\nnäyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on\npaussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme\njokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan\njalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi\narvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin\nerinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.\n\nArvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä\nyhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan\nhän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla\nkäpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien\ntavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen\nkuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin\nilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri\nollut yhteyttä lauseparsien \"hyvää päivää\", \"hyvästi\" ja \"kuinka\nvatsanne laita on?\" -- tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.\n\nJohn Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä\nhänkään -- vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas\n-- pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta\ntieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen\nliikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon\nkurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat\npaukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli\nnyt sulkenut puhevirran.\n\nSitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren\nampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen\nnelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja\nmurisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon\nvallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä\nnoudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä\nkiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu\njokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti\nniitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.\n\nAlkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen\ntoimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja,\nsitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.\n\nÄijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan\nheidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä\nvähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä\nnokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.\n\nSitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:\n\n\"_Propl, fritl, pjo_!\"\n\n\"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa\", tulkitsi Andersson.\n\nSitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää,\njossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului\nräiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta\nkiikaria muistuttavan torven suusta.\n\nSäde -- sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka\nsäkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan\nhuikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan\nkupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään\nmaanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta\naikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan\npimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen\nrinnalla.\n\nMaapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he\nottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt.\nOikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista\nkiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri\npallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen\ntykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se\nolisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.\n\n\"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?\" mutisi Claire ja hieroi\nsilmiään. \"Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli\".\n\n\"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan\", säesti\nLange.\n\n\"Ne on pirun vehkeitä\", sanoi pappi. \"Joutukaamme täältä pois.\"...\nMiesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.\n\nMutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi\nsaanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen.\nSillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön\nluo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella\npelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti\nsiltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä\nniin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen\nelimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä\nvahvasti hikoilevan -- ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui\nvain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin,\nettä jos hänen oli palattava takaisin -- sen täytyi tapahtua pian.\n\nSiksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta.\nHän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli\naito-maanpäällistä.\n\nJa äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä,\nkäyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli\npälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.\n\nMutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä\nlähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä.\nTunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa,\ntutun perheen piirissä.\n\nSamana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.\n\nHe nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina\naamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi\nsilmiään.\n\n\"Mikä nyt tuli?\" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja\nrauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.\n\n\"Olen sen keksinyt\", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja\nvakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.\n\n\"Minkä?\" kysyi Claire.\n\n\"Ratkaisun ja viivat.\"\n\nSilloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John\nsaanut auringonpiston?\n\n\"Ah, sinä olet nähnyt unta\", koetti hän tyynnyttää.\n\n\"Mahdollisesti\", vastasi mies hieman hermostuneesti. \"Mutta se on ollut\nhyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus.\"\n\nSitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nMORSE-SÄHKÖSANOMA.\n\n\nSeuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja\nmaltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole\nluultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen\nruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.\n\nSillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän\nvoinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin\nmielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman\nnäköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa\neteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa\nalkusyy.\n\nNuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä\nnäytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli\nnähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän\nollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin\nhänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt\nkukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen\nitkua.\n\nJa menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan\ntulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen\nhetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, -- täällä ylhäällä ei ollut\nminkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.\n\nHän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo\npureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo\nkarkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu\nyksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän\nseurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa\ntaisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä\nmaininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja\nlapsensa menettäneenä!... Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää\nkyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut\nhalkeamaisillaan...\n\nMyöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen\nsilmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.\n\n\"Sinä näytät väsyneeltä\", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt\nkaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä\nhymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.\n\n\"Nyt on paljoa parempi\", vastasi hän. \"Minusta tuntuu kuin täkäläinen\nilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas\nhyvin.\"\n\n\"Pikku Claire-rukka\", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti\nhänen hiuksiaan. \"Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä\nmenehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa.\"\n\n\"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin\nme pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta -- -- --\"\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi mies jännittyneenä. \"On siis olemassa jokin\n'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme\ntai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?\"\n\nNuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.\n\n\"John\", kuiskasi hän, \"miksi sinä joutavia lörpöttelet... Me emme ole\nsitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme -- kaikesta.\"\n\nMies tuijotti jäykästi eteensä.\n\n\"Meillä ei ollut valitsemisen varaa\", mutisi hän. \"Maa oli käynyt\nminulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä\ntakaisin.\"\n\n\"Uskotko sinä?\"\n\n\"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä\nneljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme\ntoimittamaan meille sieltä apua -- nyt kun kerran tiedämme että matka\nvoi onnistua.\"\n\n\"Mutta millä tavalla?...\"\n\nJohn Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.\n\n\"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä\nlähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista\nomituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla\nMarconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja,\njoita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen\naiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen\ntuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa.\nHän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän,\nhän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman\nvoimakkaat langattomat vastaanottovehkeet -- kaikki tietysti aivan\nuusinta mallia.\"\n\n\"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden\nsalaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin,\njoihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka\nolivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo\nsalaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien\njärkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten\nmaailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys.\nSen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren\nsähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla,\nvaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan\nriidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja\nfysiikantutkijat.\"\n\nJohn Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen,\nkauastähtäävä ja uneksiva katse.\n\n\"Näihin valoaaltoihin\", jatkoi hän sitten, \"minä perustan toivomme.\nNiissä on meidän mahdollisuutemme... Ja viime yönä minä ikäänkuin näin\nsen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan\npäälle\".\n\n\"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka...\"\n\n\"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti\nmaalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi\nCharlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli\nseitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel\nMorse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on\ntähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia\nnämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja.\"\n\nClaire katsoi haltioituneena mieheensä.\n\n\"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan\naurinkovuoresta?\"\n\n\"Niin\", vastasi mies lyhyesti, \"se on aikomukseni. Olen entinen\nsähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville\nkokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää\ntarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa.\nKoko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa\nkanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä\nvilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia!\nPitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka\ntyötä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei\npalkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat.\nKaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli,\nminkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin\ntoivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja,\nliikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä.\"\n\n\"Sinä haaveilet\", sanoi Claire hymyillen. \"Mutta mitä aiot sähköittää?\"\n\n\"Se on jo täällä\", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun\nkohdalle. \"Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen\nkirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään.\nMutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä\nräiskyy.\"\n\n\"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?\"\n\n\"Marconille.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nKOTIINPALUU\n\n\n\n\nXXV.\n\nAVARUUDEN HALKI.\n\n\nHänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi\nhän ollut pyörivässä tynnyrissä.\n\nMutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin\ntällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin\npystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani\nhänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää... Pienen\nkiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne\nsitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli\nseisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin\nkerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.\n\nHänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin\njostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa\nkiljui, hänen päätänsä särki -- ylimalkaan hän ei ollut ensinkään\nkadehdittavassa tilassa!\n\n\"Piru vieköön kaiken\", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta\nsterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui\nkitkerältä.\n\nSitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka\nkerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen\ntakanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston\nsalapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä\ntoiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei\nmies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen\npähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti\nPariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.\n\nLentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä\nNiggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän\noli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki.\nNiggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut\nuseita vuorokausia.\n\nHarriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän\nolisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä\navaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts\nhellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on _ihan_ kuollut.\n\nNiggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen\ntilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti\nsuljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä\ntoiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki\nkovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi\nnimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun\nennestäänkin heikosta elämänlangasta.\n\nAmerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan\noli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John\nLangeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan.\nEnnemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin\nolisi aika toimia.\n\nSitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo\nraskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa,\nmutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa,\nvaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän\nkeskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava\nkunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen\nkiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden\ntaivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja\nrakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.\n\nJa mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista\npäättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?\n\nSimon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi\nnaisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta\ntoiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen\nnäkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin\nviheliäistä, huonon amerikkalaisen \"mestarin\" töhertämää öljymaalausta.\nSe oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja\nlähetyssaarnaajiin.\n\nHän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli\nnähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä\nliikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen\nkäsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.\n\nMutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän\noli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen\nsilmiensä ohi -- siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja\nvarieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia\ntanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine\npitsi-alusvaatteineen -- sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva\neetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas\nvalkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi\nvivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt\nhäntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut\nhitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman\nalemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein\nvastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin\nuuden ilmakehän ulkoreunaan.\n\nHarriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.\nOli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen\nihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut\nruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa\nistumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän\nkirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty\ntuhansilla naskalinterävillä neuloilla.\n\nMyöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona,\nettä jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä\nvirkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja\npuristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.\n\nTämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen\nihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko\ntaivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän\nvoisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja\nteettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä\nsalapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana\nvaltiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua\nsiitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti\nhänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin\nmies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi -- vaikka häneltä\npuuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein\nmäsänä.\n\nNuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua,\nkun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran\ntavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja\nroikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista\nhyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä\npiirre... Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole\nhiukan ahkerammin?\n\nNiggittsin ihmisarvo oli -- kuten kai on selville käynyt -- vähäinen,\nmutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti\nHarrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti\nsulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri\nkauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei\nmillään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin\namerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee\nkynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!\n\nParempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä\nväite kaivannut.\n\nMutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi\nselvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa\nelementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia\nperäsinten liikkeitä.\n\nSilloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon\nakkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi\ntyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät\nharmahtavaa ilmaa.\n\nNyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla\nnopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi\nhänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun\nläpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka\njakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi\nneliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka\nsumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään\neloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään\nkalalokkia lentänyt häntä vastaan.\n\nHarrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin\naurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.\n\nSilloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli\nympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPELASTAJA.\n\n\nEi ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin\neteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa\nkasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään.\nMikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin\nhavaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli,\nei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen\nilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa\nminuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella\nulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta.\nIkäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan,\nmutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto\notti uutta vauhtia ja voimaa.\n\nHän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa\nvarassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos,\nkuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan\nseuraavat käskevät sanat: \"_Kädet ylös_!\"\n\nHarriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa\nosui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei\nollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen\nhervotonna hänen kaulansa yläpäässä.\n\nSilloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti\nensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää\nilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin\nranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.\n\n\"Lain nimessä...\" mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut\nenempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi\nsalaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri\nolisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei\nhän viitsinyt ponnistella enää.\n\nMutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin\nelintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän\nhieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän\nkonttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti\nkaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli\nrakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut\nitselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui\nkanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan\nahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä\nvedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. -- Hän vain joi ja joi,\nkunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä\nsäännölliseen tapaan.\n\nSitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian\nyhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi,\nmahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.\n\nHän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä\npullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti\ntoisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai\najoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle\nerittäin eloisan ulkonäön.\n\n-- Kumma juoma -- ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta\npuolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo\ntehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja.\nMutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen\nmaamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa\npalauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi\nsilmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään\noli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.\n\n\"Missä on revolverini?\" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti\nponnekkaammin kuin äsken.\n\nHarriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan.\nNiggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen\nkurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen\nhän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä.\nVasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja\nlaskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli\ntutkivasti ympärilleen.\n\n\"Soma maa tämä\", mutisi hän.\n\n\"Eipä hullumpi\", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille\npiipun. \"Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei\nsuinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?\"\n\n\"En polta\", vastasi Niggitts.\n\n\"Totta\", sanoi Harriman miettiväisenä. \"Tupakka selvittää aivoja. Se ei\nsovi Pinkertonin väelle... Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon'\ntupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?\"\n\n\"Paikalleen arvattu.\"\n\n\"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain\npresidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi.\"\n\n\"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?\"\n\n\"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?\"\n\n\"Helvetissä\", paukautti Niggitts ratkaisevasti. \"Minä kylläkään en\ntästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette\n_minun_ miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun\npitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin\nteidän on minua seurattava!\"\n\n\"Toistaiseksi me olemme taivaassa\", keskeytti hänet Harriman. \"Ja\nsieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin.\"\n\nNiggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan\nmaisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan\naurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.\n\n\"Mikä perhana tuo on?\" kysyi hän.\n\n\"Paapelin torni\", vastasi ylioppilas kuivasti.\n\nNiggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin\nheräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa\njotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen\nhuuliinsa.\n\nTuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä\nkohti -- tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi\nihminen.\n\nHarriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi\nkuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja\nkatsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin\nheti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä.\nSamalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan\nlämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.\n\nVanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.\n\nHetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään,\nvaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä,\nihmismäisiä käytöstapoja.\n\n\"Oletteko John Lange?\" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin\nkasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön\nvivahduksen.\n\nSitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä\nkanavan reunalle istumaan.\n\nMutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori,\nkuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen\nluo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä\noli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli\naikonutkin.\n\nTavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.\n\n\"Oletteko te John Lange?\" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun\nkäteen.\n\n\"Olen\", vastasi mies. \"Entä te?\"\n\n\"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te\npyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!\"\n\nSitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.\n\nNuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä\nhänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä\nmolemmille poskille.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nAINOASTAAN KOLMELLE TILAA.\n\n\nHarriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään\nmoneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle\nkömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva\nnoin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi\nhämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli\nkurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä\nja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa\nhänellä oli taskupeilinsä?\n\nMutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta\npenikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään\npuristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo\npieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa,\njota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti\nhotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä\nambrosiasta ja nektarista -- tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla\njotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin\nkristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa\noli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti\nviimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan.\nJospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin...? Mutta\nsaatuaan taas silmiinsä Harrimanin, _alias_ Smithin, hän halveksien\nhylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa\nmatkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja,\njalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts\nlopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.\n\n\"Missä on lähin kaupunki?\" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli\nsaapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään\npartaveistä.\n\nRuotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän\nsentään ymmärsi.\n\nHän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää,\nmutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta\nsienimäisestä maisemasta.\n\nLange ehätti ystävänsä avuksi.\n\n\"Hän tarkoittaa\", sanoi hän, \"että tuolla on kaupunki _maan alla_.\nAuringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan\noleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme\nkestä enemmän.\"\n\nNiggitts nyökkäsi.\n\n\"Onko täällä poliisiasemaa?\" kysyi hän jännittyen.\n\n\"Mitä ihmettä -- poliisiasemaako?\"\n\nHarriman sekaantui taas keskusteluun.\n\n\"Ystävälläni on soma päähänpisto\", virkkoi hän. \"Hän luulee vielä\nolevansa maapallolla.\"\n\nSilloin kaikki nauroivat.\n\nMutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa...? Ja sitten hän iski\nleukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui\näänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:\n\n\"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä.\nTässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa\nja hoitoa.\"\n\nNiggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas\n'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?\n\nMutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden\nmysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.\n\nPuolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen\nmajassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään\nja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.\n\nÄijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina,\njotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan\nmerkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin\nasioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen\nhän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten\nseura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin,\nrajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä\njoustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia,\njotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia\nseurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle\npettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko\ntuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään\nkiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään\njulmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi\nhänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen\nmuuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä\nlentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko\nruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea\nskandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus,\nkului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän\nhuomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta\nselvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa\nmahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi\naavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange\noli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet\nlevottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi\nsalata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta\nyhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan\nmaahan.\n\nMutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva,\njoka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja\nloistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten\nkaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen\nlaulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon\nkohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.\n\n\"Kuinka kauan olette ollut täällä?\" kysyi Harriman päästyään kahden\nkesken John Langen kanssa.\n\n\"Kuusi kuukautta.\"\n\n\"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista\nvaimoa.\"\n\nNorjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.\n\n\"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä\", sanoi hän innokkaasti. \"Ei\nniin paljoa minun vuokseni kuin hänen -- tehän ymmärrätte. -- -- --\nMeidät vihittiin täällä ylhäällä\", jatkoi hän ja osoitti sormellaan\npappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa,\ntämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä.\n-- -- -- \"Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis\nyhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää --\nkunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö.\nEdisoninko?\"\n\n\"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen\nnimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää... Mutta hänen akkumulaattorinsa\nelää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita\ntunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä\nylhäällä?\"\n\n\"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori,\njonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä.\"\n\n\"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!\"\n\n\"Entä sitten? Sulkulaitteet ovat sellaisia, ettei itse Niagara kaikessa\nkomeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei\ntarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä\nkäytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on\nälykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos.\nMutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet.\nHeidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi -- heiltä puuttuu nykyään\nsuuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea\nniinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei\ntäällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa\npöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin\nverenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti\nonnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä.\nLiekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos\nihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään\nkuihtuisi pois maankaipuu -- samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot.\nEn ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun\njatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille\ntietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on\nvarmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia\nvuosia... Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi\ntähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin\npäin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety\nVarmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja\npäinvastaisessa tapauksessa...\"\n\nSillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona.\nSiellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän\nnousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti\nilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen\nmieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen\nsilmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan... Hänen\nlaskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt\nkohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli _tilaa vain kolmelle!_\n\nSilloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen\nruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät\nSiljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nJÄÄHYVÄISET.\n\n\nJa niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin\nakkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle\nretkelle halki avaruuden.\n\nVanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas.\nEikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa\nviisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa\nkäytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen\nmurinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa\nkuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään\ntuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja\ntaivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin\npariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja\nsienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin\nhänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen\nunennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne\nikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta,\njolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat\nkiertotähtiin asumaan -- sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto,\nsuuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.\n\nNorjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka\ntapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui\nsiitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko\nmutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi\nhänen olevan oikeassa.\n\n \"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa\", sanoi hän. \"Kun olen perehtynyt\nkieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle\nsähköstä enemmän kuin itse Marconi.\"\n\n\"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei\nole oikeutta ryöstää teiltä konetta.\"\n\nAmerikkalainen kohautti olkapäitään.\n\n\"Tehän tunnette minun historiani\", sanoi hän. \"Minä en halua tutkia\nsähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo\nSing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin\njuttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka\nsaisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa\nminua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen\nmukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin\nmeidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään\nniin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se\nmaistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja\nsitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen\ntyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen.\"\n\nHarriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti\nJohn Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi\nherättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja\nvuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä\njuurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti\npalkeen ääntä.\n\n\"No, oletteko valmis?\" kysyi Lange.\n\nAndersson kohotti katseensa maasta.\n\n\"Valmisko? Mihin?\"\n\n\"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme.\"\n\n\"Pääsenkö minä mukaan?\" huohotti ruotsalainen.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutta nuo toiset?\"\n\n\"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen\nvuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen.\"\n\nJohn P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään\nkirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi.\nAivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa\nhuokosista ulos.\n\nLange katseli häntä tarkkaan.\n\n\"Kylläpä taitaakin jo olla aika\", sanoi hän. \"Mikä teidän hipiäänne\nvaivaa?\"\n\n\"Hitto sen tietäköön\", mutisi ruotsalainen hämillään. \"Minä alan\nvaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta\nsiitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan\",\nkarjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin\nolympialaiseen tahansa... \"Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä\nkiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä\nlentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!\"...\n\nNäin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi\nhaasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli\ntullut hänenkin osakseen. -- -- --\n\nMutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui\nkuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä -- niin,\nsilmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään\nhallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän\nhyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet\nylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti\nhäntä -- peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.\n\nMutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli\npannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon\nvaralta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.\n\nJa juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu\nja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon\npoislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki\nlatinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä\nsilitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata\ntukkaa.\n\nSitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin\nilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä\nparhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä\nelämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange\nsuuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti\nAnderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin\nruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan.\nAurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat\nruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan\nvalkeuteen. -- -- --\n\nMutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta\nraskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä\nvärähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän\nmurheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin\npieni ja harmaa ja kumara -- kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen\npaino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei\nnähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa\nkohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet\nsuuresta hävityksestä -- kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja\nheikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi\näkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava,\nulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto\nkiiri yli äärettömien tasankojen.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nATLANTIN RANNIKOLLA.\n\n\nBahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen\ntäysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia,\nerästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San\nFelian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta\ntupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut\nyhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu\nneekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että\nlasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.\n\nKonsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat\njokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis\nkasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa\n-- viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja\nverisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden\nsilmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä\nrankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.\n\nSimpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko\nviikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa\nvalkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000\nvärillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja.\nMutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös\nvalkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas\nsiniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen\nmahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan\nkahvi- ja tupakkakaupunkiin.\n\nTäältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan,\njota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä\nsiitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme\nerittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon\nkansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa\nnaimisissa.\n\nKonsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt\nrotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla\najattelematta mitään -- tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy\nviisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä\nerinomainen tapa.\n\nMuutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin\nNirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä\nsisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.\n\nMutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi --\npäätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta --\nnauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.\n\nJa näin siinä kävi.\n\nHänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa\nkupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä\nkimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen\neikä sinitaivas.\n\nSimpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti\naimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku\nikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella.\nKonsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta... Ei sitten\nkoskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman\nilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti\njokin lentokone -- jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen\ntavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta\npäässyt kolmanteen whiskyyn!...\n\nSimpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman\nminuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja\nvalmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen\npahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi.\nIlmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän\nsilmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan\nhänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa\nlaskeutumispaikka näillä seuduin.\n\nEi kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone\nhyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä,\nniin hän vain istui paikoillaan.\n\nTuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas.\nKului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson\nkatsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin\nhitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina\nolla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei\ntullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.\n\nSilloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli\niso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin\nvaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä\npitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla\ninhimillisiä tunteita.\n\nLentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa\nhytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle\novelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä\nkuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa.\nSilloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että\notsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn\nvoimalla.\n\nYhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin\nja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.\n\nHän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen\nsilmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka\nolisi voinut säikäyttää kenen tahansa.\n\nSekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi\ntuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän\nhollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.\n\nSimpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea.\nMutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset\nelivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva\nilme, sanaton tuskanhuuto.\n\nSilloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja\nkirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.\n\nSimpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia\nmääräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme\nmatkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen\nalhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.\n\n\"Viekää ne ylös siimekseen -- äkkiä!\" karjui hän, niin että neekerit\nmuuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin\nperästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa\ntäysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.\n\nOdottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja\nantaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän\nyhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin,\njoka sai hänen sydämensä jyskyttämään.\n\n\"Jumala auttakoon, tässähän on nainen\", mutisi hän ja peitti kainosti\npuoleksi paljastuneen rinnan.\n\nLääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti\nkankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.\n\n\"Katsokaas\", sanoi hän Simpsonille, \"heidän silmänsä elävät. Sydän\ntoimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä\nkaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen\nmyrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!\"...\n\nSilloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti\nohjauspyörästä, kohotti päätään -- hänen kurkustaan tuli muutamia\nkurahtavia ääniä.\n\nKonsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt\nnoin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät\nruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.\n\n\"Mistä te tulette?\" kysyi hän lempeästi.\n\nMies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen\nkuiskaus:\n\n\"Äärimmäiseltä rajalta!\"\n\n\n\n\nXXX.\n\nTAKAISIN ELÄMÄÄN.\n\n\n\"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto\", sanoi englantilainen lääkäri...\n\"Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja.\"\n\nJohn Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin\nselittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.\n\n\"Liian paljon happea luultavasti\", sanoi hän vältellen. \"Ja liian suuri\nkorkeus\".\n\nLääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi\npalavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman\ntunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän\nfysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas\nvaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia.\nHänen ihonsa oli ylen omituinen -- melkein loppuun kulunut. Näki\nselvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan\nasukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet\nhaluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.\n\n\"Kuinka vaimoni jaksaa?\" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet\nsilmänsä lääkäriä kohti.\n\n\"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet\nhoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen.\nNuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä\nmerkki.\"\n\nLange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken\nnoussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat,\neikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat\npidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä.\nLääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa,\nja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen\nravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos -- nyt hän oli taas maan\npäällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää\npuolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry\nosui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.\n\n\"Minä näen, että alatte toipua\", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen\noli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka\nvälähtelivät hänen aivokopassansa -- -- -- \"Ettekö halua lähettää\nsähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että\nmeidän Marconi-asemamme on käytettävänänne.\"\n\nSilloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.\n\n\"Marconi-asema\", kivahti hän nopeasti. \"Onko sillä suurikin säde?\"\n\n\"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia\nOportoon ja Finisterreen.\"\n\nNorjalainen mietti hetken.\n\n\"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille\", sanoi\nhän pienen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Te tunnette hänet?\"\n\n\"En, mutta hän tuntee minut.\"\n\n\"Tiedättekö hänen osoitteensa?\"\n\n\"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä\neurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää\nhänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä\nHarrimanilta.\"\n\nLääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.\n\n\"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää\", virkkoi hän\nvaroittaen ovelta.\n\nMutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin\nhänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä\nkapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin\nnimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta\nei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän\nhuomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle,\navasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle\nulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei\nhäntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu\nauki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin\npumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä.\nJa silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan\nyksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä,\nihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat\nautereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.\n\nAh, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!\n\nHän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi\nkohista koskena suonissa... nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi\nsiihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja\nkuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen\npäiväkorentoon...\n\nSilloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta\nikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.\n\nLaulaja oli hänen vaimonsa -- hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli\neräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee\nkiertotähden kulkua.\n\nLähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan\n-- ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.\n\n\"Rakas John\", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla\nkätösillään toisen tukkaa... \"minä olen niin onnellinen, niin\nonnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme.\"\n\n\"Tai vankilassamme\", mutisi mies.\n\nMutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.\n\n\"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja\nhyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille:\ntervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja\nelävä!... Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä\nalkaa.\"\n\nMies koetti hymyillä.\n\n\"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta\", jatkoi vaimo\ninnostuen. \"Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin\nkatosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme\noli pelkkää aurinkoa ja valoa... Kuule, John, kuinka osasit laskeutua\nvahingoittumatta maan pinnalle?\"\n\n\"En tiedä itsekään\", vastasi mies väsyneesti. \"Minussa mahtoi olla\njokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista\nilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet\nkeksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa.\nKuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka\nsilmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä\nhuolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui\nmaahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme\nhänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan\neteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut\nhänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän\nolikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota\nrakastin!\"\n\nVaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.\n\n\"Rakas, rakas John\", kuiskasi hän.\n\n\"Mutta nyt meidän on oltava lujina\", jatkoi mies melkein torjuen. \"Ei\nole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi\naikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla\nsyyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni.\"\n\nVaimo katsoi pelästyneenä häneen.\n\n\"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni\nkertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin\nsalakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen.\"\n\n\"Niin oli siihen aikaan\", vastasi Lange. \"Ei kukaan tiedä, mitä\nmyöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi\ntuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä\nsyystäkin.\"\n\nClaire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen\nhäntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.\n\n\"Ei ikinä kukaan uskalla sitä\", huusi hän. \"Minä tunnen sinut. Ei ole\nolemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit\nrakkautesi puolesta -- omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit\nRanskankin puolesta.\"\n\n\"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja\nvaikuttimista\", mutisi toinen väsyneesti... \"Mutta kaikki päättyy kyllä\nhyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa.\"\n\nSitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen\nihanista, kyyneleisistä silmistä.\n\nMutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen\nkäsiinsä Guiglielmo Marconin.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nKAKSI SÄHKÖSANOMAA\n\n\nSiitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja\nvaiherikkain päivä.\n\nHän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan\ntavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren\nitalialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti -- niinkuin ohjelma\nvaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen\nsäännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat\npitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja\nloppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle\npurjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki\n\"Times\"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta.\nJa koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä\nlukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun\nJoseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi\nhänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän\nkykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki\npyöräänsä hänen huvilalleen.\n\nMarconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi\ntarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi\nhän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa\nsillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle\nvain välttämättömissä tapauksissa.\n\nMutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa\nvähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän\nsäikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan\nottaessaan käteensä keltaisen paperin.\n\n\"Mistä tämä tulee?\" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi\nsähkösanoman pois.\n\n\"S:t Vincentistä\", vastasi poika itsetietoisesti.\n\nMarconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki\njonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai\nkamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.\n\nTämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut\nkeksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen\nnykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi\nhän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t\nVincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä\nharmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle\ntaivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä,\njotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä\nvilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle\nvaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.\n\nViimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison\nkaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään\nja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.\n\nJa nyt --?\n\nMarconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen\nmustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:\n\n    \"Marconi\n             Cowes\n                   Wight-saari.\n\n    Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä\n    seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:\n\n    John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa.\n    Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta\n    siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille\n    aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää\n    teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan,\n    niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön\n    yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan\n    maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille.\n    Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on\n    kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava\n    matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme\n    hyvin.\n\n                                              Harriman.\"\n\nSaattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he\ntoisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta,\nettä Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden\nkohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät\nkotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat\ntakaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä\nnäkyvään valkoiseen pilkkuun.\n\nTämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut\nensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen\npäivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä\nkasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen\nratkaisua.\n\nSuuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi.\nHänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen,\njonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien\nkanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli\nahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja\nCamille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli\ntullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien\nspiritisti-avustajiensa petkuttamaksi -- -- eipä, hitto soikoon, ole\nhauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!...\n\nMutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi\nja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.\n\nMarconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan\nkadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä\ninnokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa\ntervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen\npäivän toisen sähkösanoman Marconille.\n\nEi kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän\nnäki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia\nsitten.\n\nSe kuului näin:\n\n    \"Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut\n    ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera.\n    Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki\n    erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys\n    joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne\n    eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt\n    parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja\n    määräyksiä.\n\n                                        Simpson, konsuli.\"\n\nMarconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään.\nHänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin\npikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä\nmuuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui\nmaapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa -- maa, jossa\nennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka\nKönigsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac\noli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan\nja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja\nkreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin\nvanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä\narvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka...\n\nNäin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat\njo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle\nja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä,\njotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä,\nrohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle...\n\n\n\n\nXXXII.\n\nMAAN IHMEITÄ.\n\n\nKuluu kuukausia.\n\nKiertotähti kiertää ja me mukana.\n\nJohn Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin\nMoran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee\nhäntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta\nhänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen,\nhiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, -- s.o. Andersson on loukkaantunut.\nHänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.\n\nMutta kuinka niin?\n\nTyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi\nkirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne,\njotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan,\ntervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin.\nUdellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet,\nja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei\nkukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.\n\nFaluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli\ntuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se\nkamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria -- tai mikä se nyt\nolikaan nimeltään -- oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin\nkauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.\nTämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen\nkuin mies.\n\nSamalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten\nainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle\nvoimakkaalle käsivarrelle.\n\nHevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi\nolla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut\nvetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan\npysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan -- vaikka tosin harvoin --\npäättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt\nluultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen\npaikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista\nsieluaan.\n\nMutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan\nvaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen\ntupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa\nihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.\n\nHetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota\npientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.\n\nPihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi\nnähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.\n\n\"Minä arvasin, että sinä vielä tulet\", lausui hän rauhallisesti. \"Ja me\nolemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä\nvaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa\nmeille anteeksi John.\"\n\nKyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.\n\n\"Ei ole mitään anteeksiannettavaa\", sanoi hän ja puristi tuon\nryhdikkään taalalaisen kättä... \"Mutta tuntuu kovalta... hyvin\nkovalta... Olin ajatellut...\"\n\nMutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä\nsanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.\n\nMatalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve\nja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.\n\n\"Mutta siinähän on Anna Maria\", pääsi Johnilta. Ja hän loi tyttöön\nkatseen, joka sai tämän punastumaan kaulaan asti.\n\nSilloin iäkäs isä nauroi.\n\n\"Ehei, erehdytpä poikaseni. Tämä on Brita Sofia. Hän oli vielä lapsi\nsinun lähtiessäsi. Mutta oikeassa sinä olet. Tuon näköinen oli Anna\nMaria silloin kun sinä -- katosit.\"\n\nAndersson, tuo paljon matkustellut, muuttui tästä hetkestä hyvin\najattelevan näköiseksi. Hän painoi silmänsä maahan. Ja kun hän taas\nvilkaisi ylös, osui hänen katseensa hymyyn, joka pani hänen sydämensä\njyskyttämään. Ja ennen kuin hän aavistikaan lehahtivat kaikki rakkauden\nvärit hänen iholleen.\n\n\"Etkö tahtoisi syödä päivällistä meidän kanssamme\", sanoi isä ja\nhymyili viekkaasti.\n\nEi ollut enää epäilyksen muruakaan John Anderssonin sielussa. Hän\nikäänkuin tuli nuorukaiseksi taas, ja Brita Sofian silmät olivat\nvaaleansiniset, uskolliset ja lupaavat.\n\nJa näin falunilainen ystävämme John Andersson liukui siihen onneen,\njoka on kaunein jalokivi, minkä maa omilleen antaa.\n\nEikä kukaan kadehtine häneltä sitä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta melkein samanaikaisesti tapahtui toinen rakkauden ihme Ivryssä,\npienessä Pariisin kaakkoispuolella olevassa kaupungissa. Siellä tuli\nmaailmaan pieni poika, jolla oli mustat hiustupsukkeet ja ihan\nihmeelliset sinisilmät.\n\n\"Ihossa on jotakin vikaa\", sanoi lääkäri punnitessaan vastasyntynyttä\nkäsivarsillaan. \"Mutta se on ohimenevää\", lisäsi hän ja laski uuden\nihmislapsen äidin rinnoille.\n\nJa Claire hymyili onnellisena ja raukeana, samalla kun hänen vapaa\nkätensä hapuili erästä vuoteen laidalta katselevaa kalpeaa naamaa,\njossa oli monen valvotun yön ja tuskan jälkiä.\n\n\"Ah, John\", mutisi hän, \"kuinka maa sentään on tuskaa ja ihanuutta\ntäynnä!\"\n\nSitten hän painoi pienokaisen rintaansa vastaan ja sulki silmänsä.\n\nMutta Lange käänsi hämmentyneenä päänsä pois. Hän ei muistanut koskaan\nennen nähneensä moista onnea, noin madonnamaista kauneutta kenenkään\nihmisen katseessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia tunteja tämän jälkeen pysähtyi auto sen pienen linnan eteen,\njossa Henry Debussonille, onnellisimmalle kaikista iso-isistä, oli\njuuri käyty näyttämässä pientä matkamiestä.\n\n\"Arvaan, että te olette Marconi\", sanoi vanha kemisti... \"Minä olen\nHenry Debusson. Mehän olemme paljon keskustelleet sähkösanomien\nvälityksellä.\"\n\nMarconi puristi lämpimästi hänen kättänsä.\n\n\"Sangen mieluisaa tavata teitä\", lausui hän ja lisäsi äkkiä: \"Sitäkin\nmieluisampaa kun John Langen nimeen liittyvät vaikeudet näyttävät\nkerrassaan kadonneen. Häntä ei epäillä mistään, kukaan ei kysele häntä,\nei tällä eikä tuolla puolella kanaalin. Hän voi elää aivan rauhassa.\nSitäpaitsi -- mies, joka on elänyt niin suuria tapahtumia, ei kuulu\nihmisten laeille vaan ihmiskunnalle. -- Sillä ilmeinen ihme se on,\nminkä olemme kokeneet. Muutaman päivän kuluttua saapuu tänne kuusi\nmaailman suurinta tiedemiestä keräämään talteen kaiken tuota\ntaivaankappaletta koskevan uuden ainehiston. John Lange saa opastaa\nmeidät inhimillisen tiedon ihmeellisimpään maahan. Uusi valtaväylä on\navattu!... Mutta ei mitään hälynnostoa! Tämä ei ole pikapainokoneille\nsopivaa ruokaa. Tiede pitää tätä uutuutta omana tietonaan... ja\nmuokkaa, kypsyttelee sitä... muutaman vuoden kuluttua se ehkä sitten on\nmaailman tietona ja teidän vävynne yksi niitä, joiden maine kohoaa\ntähtiin.\"\n\n\n\n"]