Uskonpuhdistaja Martti Lutherin kirjoituksista koottu hartauskirja sisältää raamatullisia tutkisteluja vuoden jokaiselle päivälle. Kirkkovuoden mukaan jäsennelty teos tarjoaa opetuksia uskon perusteista, kristityn elämästä ja sielunhoidosta. Kokoelma hyödyntää myös sellaisia Lutherin teoksia, joita ei ole aiemmin julkaistu suomeksi.
Martti Lutherin 'Hengellinen virvoittaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1892. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
HENGELLINEN VIRVOITTAJA
Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet
J. L. PASIG ja GEO. LINK
Suomennos
Ensimmäisen kerran julkaissut Luth. Evankeliumi-yhdistys, Kuopio 1894.
Digitoitu v. 1952 ilmestyneestä 3. painoksesta.
KUSTANTAJALTA.
Hengellinen Virvoittaja ilmestyy nyt pitkän tauon jälkeen uutena laitoksena. Se että sitä tällä välin on ennätetty paljon odottaa ja kysellä, on merkki siitä, että tämä kokoelma kuuluu niihin kirjoihin, joista kansamme Lutherin selkeätä opetusta rakastavat piirit eivät tahdo luopua.
Kirja sopiikin mitä parhaiten perehdyttämään käyttäjiään oppi-isämme raamatulliseen julistukseen sen kaikessa monipuolisuudessa. Kun valikoima lisäksi on tehty Lutherin laajasta tuotannosta niin, että nekin teokset, joita ei ole suomeksi saatavissa, ovat tulleet käyttöön, se antanee meikäläiselle lukijalle muuten saavuttamattoman yleiskuvan uskonpuhdistajan opetuksesta.
Ennen kaikkea tämä kirja tahtoo kuitenkin palvella käyttäjiensä rakentumista "elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia" (1. Piet. 2:5). Sitä, joka ottaa sen pyhän Raamatun ohella säännölliseen käyttöön pitääkseen itseään ja perhekuntaansa Jumalan sanan terveellisessä harjoituksessa, se pyytää rakentaa apostolien ja profeettojen luotettavalle perustukselle, jonka kulmakivenä on itse Jeesus Kristus. Tätä silmälläpitäen kirjan lukukappaleet ovatkin järjestetyt aiheeltaan ja sisällykseltään kirkkovuoden mukaan. Onhan tunnettua, että samoin kuin sunnuntai, Herran päivä, jokapäiväisessä elämässämme tavallaan pyhittää viikon muut kuusi päivää, samoin kirkkovuosi, Herran vuosi, Jumalan valtakunnan ihmeitten mukaan kulkien ja niihin kiinnittäen, pyhittää yhteiskunnallisen vuoden.
Mitä kirjan käytännölliseen järjestelyyn viimeksi mainitussa suhteessa tulee, on ensiksikin huomattava, että muutamia kiinteitä juhlapäiviä varten on lukukappaleet varattu kirjan loppuun. Nämä päivät ovat kynttilänpäivä, Marian ilmestyspäivä, Johannes Kastajan päivä, pyhän Mikaelin päivä ja pyhäinpäivä. Kuudes loppiaisen jälkeinen viikko, jollaista vietetään ani harvoin, on tilan säästämiseksi tässä laitoksessa jätetty vaille omia lukujaan. Niinä vuosina, jolloin sellainen kirkkovuodessa, on, voidaan käyttää kahdennenkymmenennenseitsemännen kolminaisuudenpäivän jälkeisen viikon lukuja, jonka teksteistä silloin saarnataankin.
Hengellinen Virvoittaja ei tarjoudu suinkaan lukukappaleillaan muuta kotihartautta korvaamaan tai syrjäyttämään, vaan tukemaan ja rakentamaan. Yksinkertaisessa kotipiirin rukoushetkessä meneteltäköön siis esimerkiksi seuraavasti. Kun on, jos niin halutaan, jotakin veisattu, lukija lausukoon sanat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja lukekoon sitten päivän luvun Hengellisestä Virvoittajasta. Luvun lopussa saattaa olla sopivaa toistaa luvun johdantona ollut raamatunlause. Tämän jälkeen seuratkoon rukous, joko pelkkä Herran rukous tai mitä muuta sen lisäksi halutaan tilanteen ja tarpeen mukaista rukoilla. Herran siunaus sekä sopiva virsi tai laulu päättävät sopivasti hetken.
Vielä lienee paikallaan mainita siitä, että nyt ilmestyvä Hengellisen Virvoittajan uusi, kieliasultaan kohennettu laitos seuraa suurimmalta osalta edeltäjäänsä, vuonna 1894 ilmestynyttä toista painosta. Se taas pohjautuu pääasiassa J. L. Pasigin 1847 julkaisemaan kokoelmaan Evangelischer Haussegen auf alle Tage des Jahres, osittain kuitenkin noudatellen Geo. Linkin Amerikassa 1877 toimittamaa kirjaa Luthers Tägliche Hausandacht auf alle Tage des Kirchenjahres. Ylen suuria muutoksia valikoimaan ei ole tehty. Ne otteet Lutherin teoksista, jotka muodostavat yksityiset lukukappaleet, ovat, niin kuin aikaisemminkin, paikoitellen sanonnaltaan ja esitykseltään supisteltuja, kuitenkin noudattaen sitä periaatetta, ettei mitään Lutherin ajatukselle oleellista muutettaisi muuksi tai jätettäisi pois. Toimitustyön samoin kuin kieliasun korjauksenkin on suorittanut lehtori H. Koskenniemi.
Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Johtokunta
ENSIMMÄINEN ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Sanokaa tytär Siionille: "Katso, sinun kuninkaasi tulee sinulle hiljaisena". Matt. 21:5.
Punnitse joka sanaa tässä oudossa ja tähän aikaan varsin vaienneessa saarnassa. Tuo vähäinen sana "katso" on riemullinen kehoitussana, joka viittaa sellaiseen, mitä kauan ja hartaasti on odotettu. "Sinun kuninkaasi" taas kukistaa omantuntosi hirmuhallitsijan, lain, hallitsee sinua rauhassa ja rakkaudella ja antaa sinulle syntien anteeksiantamuksen sekä voiman täyttääksesi lakia. "Sinun" kuninkaasi merkitsee sinulle luvattua, odottamaasi, jota sinä, synnin painama, olet huutanut ja huokaillut. Hän "tulee" hyväntahtoisena, ilman sinun ansiotasi, suuresta rakkaudesta; et sinä ole astunut taivaaseen etkä häntä tänne tuonut, et ole liioin hänen tulemustansa ansainnut. Hän on jättänyt sen, mikä hänen on, ja tullut sinun, kelvottoman tykö, joka lain pakkovallassa ollen et ole ansainnut muuta kuin rangaistuksen monista synneistäsi. "Sinulle" hän tulee, sinun hyväksesi, edistämään sinun parastasi siinä, missä häntä tarvitset, sinua palvelemaan ja sinulle hyvää tekemään. Hän ei tule itsellensä, ei sinulta omaansa etsimään, niinkuin laki on tehnyt, koska sinulla ei ole, mitä laki vaatii. Siksi hän tulee sinulle omaansa antamaan eikä pyydä sinulta mitään muuta, kuin että annat hänen ottaa sinulta syntisi ja tehdä sinut autuaaksi. Hän tulee sinulle "hiljaisena", ei levottomana niinkuin Siinain vuori, vaan hiljaisena ja lempeänä. Hän ei uhkaa, ei rankaise eikä kosta lain rikkomista. Hänessä ei ole mitään hirmun merkkiä, hän ei jylise, ei salamoi eikä suitse, niinkuin muinoin Siinain vuori, sillä hän on tullut auttamaan, antamaan, tekemään autuaaksi, lohduttamaan ja tuomaan rauhaa, ei pelottamaan, ahdistamaan eikä saattamaan häpeään. Millaiselta hän näyttää tullessansa, sellainen hän on myös sydämeltään. Hän ei saattanut tehdä tuloa yksinkertaisemmin kuin istuen varsan selässä, jossa ei kukaan ihminen ollut istunut. Hän salli kansan levittää vaatteita tiellensä ja käydä edellänsä ja jäljessänsä iloiten ja riemuiten, ettei puuttuisi mitään, mikä osoittaisi lempeyttä ja rauhallisuutta.
Tätä Herran tulemisen iloa ja riemua profeetta Sakarja on kuvannut selvemmin kuin evankelista, sanoessaan: "Iloitse suuresti, tytär Siion, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle! Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla" (Sak. 9:9). Evankelista lausuu ainoastaan sanan "hiljainen" sivuuttaen sanat "vanhurskas ja auttaja". Oikein lempeä ja hiljainen on se, joka antaa lähimmäisensä vahingon sattua sydämeensä aivan kuin se koskisi häntä itseään ja joka armahtaa lähimmäistään. Sellaiseksi köyhäksi ja meidän tähtemme vaivatuksi evankelista esittää Kristuksen, joka on valmis meitä hiljaisena ja rakastaen auttamaan. Vaikka evankelista ei siis käytä suorastaan profeetan sanoja, hän kuitenkin sanoo yhdellä sanalla yhtä paljon kuin tämä kolmella. Hän mainitsee Kristuksen sellaiseksi, joka hiljaisuutensa tähden ei pyydä kostoa eikä vaadi lain täyttämystä, vaan armahtaa vapaasta tahdostaan niitä, joita monet synnit ovat lain alla rasittaneet. Heille hän tulee sydämeltään nöyränä ja suloisena antamaan, mitä he tarvitsevat: armoa ja laupeutta. Sanoessaan häntä vanhurskaaksi profeetta ei näet tarkoita sellaista, joka vanhurskaudessaan tuomitsee syntiset, vaan vanhurskasta, joka vanhurskauttaa, niinkuin Paavali asian esittää. Hän tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi sen tähden, että hän armahtaa meitä, panee viheliäisyytemme sydämelleen ja haluaa meidän pelastustamme. Tästä näemme, kuinka lähellä meidän autuutemme on ja kuinka suuri se on. Kristuksen tulemista kestää näet maailman loppuun asti. Mutta voi meitä, jos emme tiedä, mitä rauhaamme sopii.
Maanantai.
Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä herätän Daavidille vanhurskaan vesan. Jer 23:5a.
Profeetta Jeremia tahtoi tehdä tiettäväksi, kuka Vapahtaja oli ja mistä hän oli syntyvä, niiden tähden, joiden piti siihen aikaan ja vastedes uskoa, ettei heidän tarvitsisi sitä tietoa sieltä ja täältä haparoiden etsiä. Siksi hän liittää tämän tiedon Daavidin sukuun ja heimoon, josta Vapahtajaa oli varmasti odotettava. Sellaisilla sanoilla profeetat ovat vakavasti lohduttaneet kansaa ilmoittaen ihmisille, että heidän tuli katsoa tähän sukuun ja olla varmat siitä, ettei Kristus ole muualta tuleva kuin Daavidin suvusta. Tämän juutalaiset tiesivät tarkoin Raamatun sanoista ja olivat siitä yhtä varmat, kuin me tiedämme ja uskomme, että Kristus viimeisenä päivänä on jälleen tuleva. Sen tähden enkeli Gabrielkin puhui Marialle: "Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman" (Luuk. 1:32 s.). Näin koko Raamattu viittaa alinomaa Daavidiin, niinkuin Jeremian ennustuskin tässä kuuluu: Päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä herätän Daavidille vanhurskaan vesan.
Hän sanoo: "Minä herätän", toisin sanoen: Minä tahdon kerran asettaa kuninkaan, joka on pysyvä iäti. Minä en kuitenkaan tahdo asettaa häntä ahdistamaan ketään. Maailma, perkele ja kaikki, mikä maailmassa on suurta ja voimakasta, on ahdistava ja kiusaava häntä, mutta minä tahdon asettaa hänet pysymään lujana ja vakaana, eivätkä viholliset tule voittamaan häntä. Hän sanoo tahtovansa herättää Daavidille "vanhurskaan vesan". Sakarjakin sanoo hänen tulevan vanhurskaana: "Sinun kuninkaasi tulee sinulle. Vanhurskas ja auttaja hän on." (9:9) Näin profeetat ovat pitäneet Kristusta sinä, jona mekin häntä pidämme, Kuninkaana, joka tekee maailman hurskaaksi. Maailma ei näet ole muuta kuin perkeleen valtakunta; liha ja veri ovat hänen hovipalvelijansa. Tätä tuomiota, joka meitä rasittaa, kaikki pyhät ovat valittaneet. Siksi rakkaat isät ja profeetat ovat lakkaamatta pyytäneet ja huutaneet "vanhurskasta vesaa", tätä Kristusta, joka tekisi heidät vanhurskaiksi ja ottaisi pois synnin ja kuoleman. Tätä halajavat vielä nytkin kaikki hurskaat, hyvät sydämet, vieläpä pahatkin. Kukapa ei kernaammin ottaisi elämää kuin kuoleman ja mieluummin vanhurskauden kuin synnin. Sen tähden pyhä Paavali valittaa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24). Niin eivät valita kaikki ihmiset, sillä he eivät kaikki tunne sitä; perkele hallitsee paljon sydämiä ja eksyttää ne niin, etteivät he voi niin ajatellakaan.
Pääkohta tässä ennustuksessa on siis, että tämä kuningas on vanhurskas, toisin sanoen vapaa kaikesta synnistä. Siinä hän eroaa kaikista muista ihmisistä, jotka kaikki ovat vääriä, pahoja ja syntisiä. Jos nyt hänen tulee olla vanhurskas, niin hänen syntymänsäkin täytyy olla toisenlainen kuin muiden ihmislasten syntymä. Tästä seuraa, että hänen äitinsä täytyy olla neitsyt. Kaikista muista ihmisistä näet on sanottu: "Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt" (Ps. 51:7). Sen tähden täytyy tämän kuninkaan olla toisella tavoin, ilman syntiä siinnyt ja syntynyt. Jos hänen näet tulee olla vanhurskas ja vapaa kuolemasta, niin hän ei saa meidän laillamme olla vaimosta syntynyt miehen tahdosta, vaan hänen täytyy olla siinnyt Pyhästä Hengestä ja syntynyt pyhästä ja puhtaasta neitsyestä.
Tiistai.
Hän on hallitseva kuninkaana ja menestyvä, ja hän on tekevä oikeuden ja vanhurskauden maassa. Jer. 23: 5b.
Tämän kuninkaan henkilöstä olemme kuulleet, että hän on syntyvä Daavidin suvusta, oleva totinen ihminen, syntynyt pyhästä neitsyestä, ja vanhurskas kuningas. Nyt kerrotaan edelleen, että tämä kuningas ei pidä itsellänsä, mitä hänellä on, vaan antaa sen ihmisille. Siitä profeetta sanoo tässä: "Hän on hallitseva kuninkaana ja menestyvä", toisin sanoen hän on hallitseva ylen viisaasti. On kuin hän tahtoisi sanoa: Hän jättää kaikenlaiset aseet, haarniskat, miekat ja ampuma-aseet sikseen ja tekee erikoisella tavalla ihmiset hurskaiksi: ei väkivalloin, vaan evankeliumilla. Hän siis ottaa otteen ihmisiin sopivimmasta kohdasta, heidän sydämistään, jotta he mielellään antautuisivat hänelle ja seuraisivat häntä. Tästä näet hänen olevan kuninkaan auttaakseen ihmisiä, ja hän tekee sen miekan iskutta, pelkästään evankeliumin kautta. Sen tähden hän on kuolleistakin noussut ja saarnauttaa evankeliumiansa Pyhän Hengen kautta kaikessa maailmassa.
Profeetta sanoo vielä, että tämä kuningas "on tekevä oikeuden ja vanhurskauden maassa". Nämä kaksi sanaa "oikeus" ja "vanhurskaus" esiintyvät Raamatussa sangen usein yhdessä; kuitenkaan ne eivät merkitse enempää kuin meidän sanamme 'vanhurskaus'. Sillä taas tarkoitetaan kahta asiaa: luovu pahasta ja tee hyvää; nämä kaksi puolta kuuluvat vanhurskauteen. Tuomion eli oikeuden kautta Jumala rankaisee poistaen sen, mikä on paha; vanhurskauden kautta hän saa ihmisissä aikaan hurskautta ja ylläpitää viattomuutta.
Tämä kuningas ei siis ole ainoastaan itsessänsä hurskas, vaan hän vaikuttaa myös sen, mitä maailma vanhurskaudellansa ja teoillansa ei voi aikaansaada, nimittäin hurskautta ihmisissä. Kuka on kuullut puhuttavankaan tällaisesta kuninkaasta? Hän istuu Jumalan, taivaallisen Isänsä oikealla puolella ja on tekevä ihmiset hurskaiksi, ja mikä vielä ihmeellisempää, tämä on tapahtuva täällä maan päällä. Kuinka se tapahtuu? Kristuksen valtakunta on hengellinen valtakunta, se on täällä maan päällä eikä se kuitenkaan ole maallinen, vaan taivaallinen. Ei kukaan kuningas ole milloinkaan voinut perustaa valtakuntaa, joka olisi maan päällä olematta kuitenkaan maallinen vaan taivaallinen. Tämä sana siis osoittaa, että tämän kuninkaan täytyy olla enemmän kuin vain halpa ihminen. Sen, jolla on taito ja voima hallita syntiä ja tehdä syntiset vanhurskaiksi, sen täytyy totisesti olla Jumala, sillä ainoastaan Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4: 5). Koska tämä kuningas sen tekee, hän on luontonsa puolesta tosi Jumala, koska hänellä on se kunnia ja hän tekee sitä työtä, joka kuuluu ainoastaan Jumalalle. Mutta jos hän voi saada aikaan sen, että ihmiset pelastuvat synneistä ja tulevat näin hurskaiksi, hän voi heidät kuolemastakin pelastaa. Sillä missä ei ole syntiä, siinä ei ole kuolemallakaan valtaa. Mutta "kuoleman ota on synti", niinkuin Paavali sanoo (1. Kor. 15:56). Jos ei olisi syntiä, kuolemalla ei olisi voimaa eikä valtaa. Näin tämä kuningas lunastaa meidät synnistä ja kuolemasta, perkeleen hirmuvallasta, helvetistä ja kaikesta onnettomuudesta; sen sijaan hän antaa meille iankaikkisen vanhurskauden ja iankaikkisen elämän, sovittaa meidät Isän Jumalan kanssa ja antaa meille taivaan ynnä iankaikkisen autuuden.
Keskiviikko.
Pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin. Room. 13: 11, 12.
On selvää, että Paavali tässä puhuttelee niitä, jotka jo kasteen kautta ja uskon kautta evankeliumiin ovat vanhurskaat ja pyhät, eläen Kristukselle. Hän näet sanoo: "Yö on pitkälle kulunut", tarkoittaen: se on loppunut. On kuin hän sanoisi: Me olemme nyt vapaat erheestä ja elämme lähestyvässä valkeudessa. Hän sanookin tessalonikalaisille: "Me emme ole yön lapsia. Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit" (1. Tess. 5:5 s.). Mutta yö ei ole muiden kohdalla loppunut kuin niiden, jotka uskovat Kristukseen. Siitä todistavat Paavalin sanat: "Pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon, tulimme". Hän puhuukin niille, jotka uskon ja toivon kautta ovat pelastusta lähellä. "Sillä toivossa me olemme pelastetut" (Room. 8:24). Miksi Paavali kuitenkin puhuu tässä, että meidän pelastuksemme "on nyt lähempänä, kuin silloin, kun uskoon tulimme"? Olisihan hänen paremmin sopinut sanoa, että meidän pelastuksemme on, ei ainoastaan lähellä, vaan suorastaan käsillä? Eikö nyt saarnata uskoa ja evankeliumia enemmän kuin ennen? Tähän vastaan: Apostoli Paavali puhuu tässä pelastuksesta, joka tosin on alkanut, mutta joka talletetaan uskon ja toivon kautta, joka tosin on läsnä, mutta ei vielä tullut. Se on kuitenkin tuleva kuolemassa ja viimeisellä tuomiolla, niin kuin meitä opetetaankin toivossa odottamaan ruumiimme lunastusta (Room. 8: 23).
Sellainen pelastus oli aikoja sitten luvattu kerran Kristuksessa täyttyväksi, kun Jumala Aabrahamille ja isille lupasi siunauksen. Niin kuin se siihen aikaan luvattiin, niin sen myös uskottiin tulevaisuudessa tapahtuvan. Nyt sitä ei kuitenkaan enää pidetä tulevaisuuden tapahtumana, vaan jo alkaneena, koska lupaus on alkanut käydä toteen. Siksipä meidän pelastuksemme nyt on lähempänä: nyt juuri on käsillä se, mikä aikoja sitten on luvattu. Nyt alkaa sen täydellisyys ja toteen käyminen, minkä alkamiseen ennen uskottiin. Sitäkin suurempi syy on nyt tehdä hyvää ja luopua pahasta, koska on pahempi tehdä syntiä sellaista pelastusta vastaan, joka jo on annettu, kuin sitä, jota vielä lupauksen varassa toivotaan ja odotetaan. Toista on lupaukseen uskominen – se usko on kulunut, niinkuin yö ja erhekin –, toista taas on se usko, jolla me omistamme käsillä olevan pelastuksen ja odotamme sen täyttymistä.
Vielä joku kysynee: Miksi hän käskee hylkäämään pimeyden teot, kun kerran sellaiset ihmiset, jotka ovat kristittyjä, eivät tee pimeyden tekoja? Vastaan: Koska me olemme oksia Kristuksessa, jotka tarvitsemme jokapäiväistä puhdistusta ja joiden pitää alinomaa riisua vanhaa ihmistä tekoineen ja sen sijaan päivä päivältä uudistua. Ei kukaan ole niin täydellisesti pannut pois vanhaa olemustaan, että hänellä ei olisi enemmän siitä pois pantavaa. Pimeyden teot kiusaavat meitä joka päivä, niin kuin pyhä Paavali sanoo: "Liha himoitsee henkeä vastaan" (Gal. 5: 17). Sen tähden hän kehoittaa heitä jatkuvasti valvomaan ja harjaantumaan valkeuden varuksissa, etteivät he makaisi eivätkä olisi suruttomia. Me emme näet milloinkaan niin paljon syntiä pakene, että meidän ei pitäisi sitä enemmän paeta, koska se alinomaa tekee meitä hitaiksi. Koska nyt pimeyden teot joka päivä ahdistavat meitä, meidän täytyy panna ne pois, pukeutua valkeuden varuksiin ja näin voittaa paha hyvällä. Näin me selvästi todistamme valkeuden varuksien olevan pimeyden tekoja voimakkaammat.
Torstai.
Sinä olet ihmislapsista ihanin, suloisuus on vuodatettu sinun huulillesi. Ps. 45:3.
Profeetta kuvaa kuningasta ja hänen henkilöänsä lausuen: Minun lauluni on kuninkaasta, joka on kaikkein kaunein ihmisten lapsista. Hän ei tässä puhu luonnollisesta ruumiin kauneudesta, vaikka arvattavasti Kristus on luonnon puolestakin ollut kaunis ja sopusuhtainen. Hänen sanansa tarkoittavat tämän hengellisen ja iankaikkisen kuninkaan hengellistä kauneutta.
Tämän kuninkaan ensimmäinen kauneus on se, että hän on tosi Jumala ja ihminen, puhdas, vailla perisynnin vikaa ja turmelusta ja ilman Jumalan vihaa syntynyt, toisin kuin me ihmiset, joista ei yksikään ole synnitön, me kun olemme kaikki synnissä syntyneet, vanhurskautta ja viisautta vailla ja tässä tilassa elämme ja kuolemmekin, ellei Kristus tule meille avuksi. Me ihmiset emme kuitenkaan voi nähdä, että me olemme niin synnin turmelemia ja rumia, emmekä siitä syystä saata hengellistä kauneuttakaan nähdä. Koska me olemme lihaa ja verta, me näemme ruumiillisin silmin ainoastaan ruumiin ulkonaisen, luonnollisen kauneuden. Jos meillä olisi hengen silmät, niin näkisimme, kuinka kauheata on, että ihminen vastustaa Jumalan tahtoa, pilkkaa Jumalaa, vainoaa, vihaa ja halveksii Jumalaa ja hänen kunniaansa ja majesteettiansa, ei suo hyvää lähimmäiselleen, on täynnä pahoja himoja, ylpeyttä, ahneutta jne. Se on kauheinta rumuutta, ja sen pakanatkin osittain näkevät. Siksi sanotaankin, että vanhurskaus loistaisi kauniimmin kuin aamutähti, jos sitä ruumiin silmillä voitaisiin nähdä.
Tämä kuningas on täynnä laupeutta ja totuutta, ja suloisuus on vuodatettu hänen huulillensa. Tällä profeetta ylistää hänen viisauttaan, samoin kuin edellä hänen hengellistä kauneuttaan. On kuin Luukas tarkoittaisi juuri näitä sanoja kertoessaan näin: "Ja kaikkien synagoogassa olevien silmät olivat häneen kiinnitetyt. Ja kaikki ihmettelivät niitä armon sanoja, jotka hänen suustansa lähtivät" (4: 20, 22). Samoin kuin siis ainoastaan tämän kuninkaan, Kristuksen, kauneus on oikea ja todellinen kauneus, samoin hänen viisautensakin on ainoa todellinen ja oikea viisaus. Se on suloinen ja lohdullinen viisaus, jumalallisen lupauksen viisaus, täynnä lohdutusta ja luottamusta Jumalan armoon. Huomaamme, että tämän psalmin laulaja on ahkerasti lukenut lupauksia Kristuksesta ja nähnyt, että hänen huulilleen on vuodatettu suloisuus, armo, joka vetää kaikkia murheellisia sydämiä puoleensa. Sen tähden kaikki ne, jotka pelottelevat ja kiusaavat Kristuksen nimissä heikkoja ja arkoja omiatuntoja, eivät ole Kristuksesta, vaan perkeleestä; tämä on Herran Jeesuksen Kristuksen nimi, mistä Jesaja kirjoittaa: "Ei hän huuda eikä korota ääntään, ei anna sen kuulua kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti." (42:2). Suloisuus on vuodatettu hänen huulillensa, toisin sanoen: hänen sanansa on syntien anteeksiantamuksen sana, joka lohduttaa särjettyjä omiatuntoja, elämän ja autuuden sana, joka virvoittaa ja elähdyttää niitä, joita syntien kuorma painaa ja jotka kuoleman ja kadotuksen tuntevat.
Perjantai.
Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Sentähden ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä. 1. Joh. 3:1.
Kristus on rakastanut meitä kaikkein hehkuvimmalla rakkaudella ja ollut kuuliainen Isällensä, joka on antanut meille Poikansa lunastaaksensa meidät hänen kauttaan. Kun tätä itsekseen mietiskelee, on mahdotonta olla kantamatta hedelmää. Sydän näet sanoo itsekseen näin: "Kuinka minä maksan Herralle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan?" (Ps. 116: 12). Katsokaamme sentähden, että meissäkin rakkaus heräisi.
Mikä ihana rakkaus meille onkaan annettu! Hän ei sano "armon", vaan "rakkauden"; se on vielä tuntuvampaa ja voimakkaampaa. Miten suunnaton on Jumalan rakkaus! Siihen häntä ei kehoita mikään ansio eikä teko, vaan sula rakkaus, silloinkin kun me olimme Jumalan ja Kristuksen viholliset. Apostoli sanoo Jumalaa Isäksi. Näin hän tahtoo kehoittaa kristittyjä muistamaan, että heillä on Kristuksessa sovitettu Jumala Isänä, jonka lapsiksi heitä kutsutaan. Ei riitä, että meitä nimitetään ystäviksi; meitä nimitetään Jumalan lapsiksi. Tätä rakkautta ei olisi voitu voimallisemmin ja tuntuvammin lausua. Jumala sanoo muuten itsekin meitä lapsiksi ja veljiksi. Kristus sanoo: "Menkää ja viekää sana minun veljilleni" (Matt. 28:10). Edelleen: "Jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä" (Room. 8:17). Ei siinä kyllin, että me tulemme Jumalan lapsiksi, meitä pitää myös mainittaman tällä nimellä Jumalan ja enkelien edessä. Minkä tähden meitä niin nimitetään? Jumalan rakkauden tähden.
Mutta maailma ei voi käsittää, että Jumala kuitenkin ottaa synteihin horjahtaneen ja synnissä syntyneen ihmisen armoihin ja että häntä kutsutaan Jumalan lapseksi, jota hän myös on. Liha ei tätä käsitä, eikä maailma ota sitä vastaan. Jos ei meillä olisi tätä sanaa, niin luonto ei voisi arkuutensa tähden rakkautta käsittää. Näin puhuu Johannes; älkäämme pitäkö lukua siitä, mitä maailma ajattelee. Me puhumme salatusta Jumalan viisaudesta, jonka Isä on salannut viisailta ja ymmärtäväisiltä. Siksi tämä on pahennus niille, jotka kysyvät näin: Eivätkö niin monet pyhät, oppineet ihmiset olisi sitä tietäneet? Niin sanotaan, mutta älä sinä siihen loukkaannu. Maailma ei tunne sinua; sinä tunnet maailman, ettei se voi käsittää tätä Isän rakkautta. Sen tähden maailma ei sitä tunne, vaikka se sangen usein sanoo uskovansa Jumalaan. Maailma ei tiedä, että Isä on sellainen, vaikka se sanoo tuntevansa Jumalan. Luonto ei sitä käsitä, jos ei voitelu avaa meidän silmiämme. Jos he uskoisivat, että Jumala on antanut meille rakkautensa, jotta me näin tulisimme Jumalan lapsiksi, niin he käyttäytyisivät toisin. He hylkäisivät tekonsa ja kaiken Kristuksen pilkkaamisen. Mutta nyt he kopeilevat teoillansa ja vainoavat meitä, jotka uskomme toisin. Isä sanoo kuitenkin: Minä olen antanut Pojan teille, että pelastuisitte hänen kauttaan. Minä olen sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että minä kaikkia armahtaisin (Room. 11:32). Mutta kaikki, mikä ei ole uskosta, on synti. Katso, kaiken, olkoon mitä hyvänsä, minä suljen synnin alle; minun armoni yksin hallitsee teitä. Jos te siis tahdotte tulla vapahdetuiksi, niin tunnustakaa Poika. Sen tähden kristittyjen tosi viisaus on siinä, että he tietävät Jumalan näin armahtavan Poikansa kautta, ja pelastavan kaikki ne, jotka autuaiksi tulevat.
Lauantai.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä. Joh. 1:12.
Tästä kuulemme, minkä valtavan kunnian ja sanomattoman, iäisen aarteen Jumalan Poika on lihaan tulemisellaan valmistanut niille, jotka hänet ottavat vastaan, häneen uskovat ja pitävät häntä sinä, jonka Jumala on lähettänyt maailmaa auttamaan. On näet jotakin aivan uutta, että hän antaa voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi kaikille niille, jotka uskovat hänen nimeensä. Jos me nyt uskomme, että hän on Isän iankaikkinen Sana, jonka kautta kaikki on luotu, että hän on elämä ja ihmisten valkeus, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin ja heittää sen meren syvyyteen, ja jos me huudamme häntä kaikessa hädässä avuksemme ja kiitämme häntä hänen sanomattomasta armostaan, silloin meidät saatetaan tuohon suureen kunniaan ja meille luvataan tuo verraton oikeus, ihana valta ja vapaus, että meillä on armollinen Isä taivaassa ja että me olemme hänen rakkaat lapsensa ja kaikkien hänen iankaikkisten taivaallisten aarteittensa perilliset ja, niin kuin Paavali sanoo "Kristuksen kanssaperilliset".
Kuinka? – Onko hän antanut tämän vapauden kaikille ihmisille? Ovathan he kuitenkin kaikki vihan lapsia. Ei, evankelista sanoo, vaan kaikille niille, niin monta kuin niitä on, "jotka uskovat hänen nimeensä", toisin sanoen, jotka uskoen ottavat vastaan hänen sanansa ja pitävät kiinni siitä huutaen häntä avuksensa. Tästä kuulet, ettemme voi mitenkään muuten saavuttaa tätä korkeata kunniaa, ihanaa vapautta ja valtaa ja tulla Jumalan lapsiksi, kuin siten, että tunnemme Kristuksen ja uskomme häneen. Tämä kunnia on niin suuri, ettei kukaan ihminen voi sitä kyllin tutkistella, vielä vähemmän muutamin sanoin lausua: me, jotka jo syntymämme kautta olemme köyhiä ja tuomittuja, viheliäisiä syntisiä, tulemme tähän mitä korkeimpaan kunniaan ja arvoon, että Jumala, iankaikkinen ja kaikkivaltias, on meidän Isämme, me hänen lapsensa, Kristus meidän veljemme, me hänen kanssaperillisensä ja rakkaat enkelit meidän veljiämme ja palvelijoitamme. Sen, joka tätä oikein ajattelee, täytyy siitä niin hämmästyä, että hän ajattelee: rakkaani, onko se mahdollista ja tottakaan? Siksi Pyhän Hengen täytyy tässä olla opettajana, hänen on kirjoitettava meidän sydämeemme tämä tieto ja usko ja annettava hengellemme todistus, että se on niin ja amen, että me uskon kautta Kristukseen olemme tulleet Jumalan lapsiksi ja semmoisina iäti pysymme. Johannes ei ole ihmisen tahdosta tuonut esille evankeliumiansa, vaan Pyhä Henki on hänessä vaikuttanut. Sen tähden hän ei meitä petä.
On ylen suuri asia, että ihmisraukka on oleva Jumalan lapsi ja Kristuksen perillinen. Jos me sydämestä lujasti uskoisimme, että iankaikkinen Jumala, maailman Luoja ja Herra, on meidän Isämme, jonka lapsia ja perillisiä me iankaikkisesti saamme olla, me emme totisesti paljoakaan välittäisi siitä, mitä maailma pitää suurena ja korkeana, vielä vähemmän pyrkisimme sitä haluamaan, sillä se on lokaa ja myrkkyä meidän arvoomme verrattuna. Maailman kunnian, kuinka suuri se lieneekin, syövät viimein madot haudassa, ja jos ne, jotka sen kunnian loisteessa ovat istuneet, eivät täältä eriä Kristuksen tuntemisessa ja uskossa, niin he menevät perkeleen luo, heidän matonsa ei kuole, eikä heidän tulensa sammu.
TOINEN ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Sinun keskuudestasi, veljiesi joukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan, minun kaltaiseni; häntä kuulkaa. 5. Moos. 18: 15.
Tämä on selvä ennustus Kristuksesta, uudesta opettajasta. Sen tähden apostolit mainitsevat useasti tätä raamatunkohtaa. Mooses esittää sen tässä lopuksi, saarnattuaan pappeudesta, esivallasta ja kaikesta jumalanpalveluksesta, osoittaakseen, että vastedes on tuleva toinen pappeus, toinen valtakunta, toinen jumalanpalvelus ja toinen sana, jonka kautta koko laki kumotaan. Tässä Mooses ilmoittaa lakinsa loppumisesta ja jättää valtansa tulevalle profeetalle, joka on hänen kaltaisensa opetuksen ja käskyn voimassa; sitä hän tarkoittaa sanoessaan: "minun kaltaiseni". Tämä profeetta on kuitenkin oleva enemmän kuin Mooses ja opettava suurempia asioita. Ellei hän olisi suurempi, Mooses ei osoittaisi hänelle sellaista kuuliaisuutta eikä omistaisi hänelle sellaista valtaa. Mutta ellei hän opettaisi suurempia asioita, niin ei hän olisi suurempi; hän ei näet tässä puhu Mooseksen ja tuon tulevan profeetan henkilökohtaisen arvon samanlaisuudesta, vaan heidän valtansa ja virkansa samanlaisuudesta. Tässä ei ole puhe Mooseksen ja profeetan elämästä, tavoista tai teoista, vaan opetuksesta, niinkuin teksti selvästi osoittaa, koskapa profeetta on tuleva opin ja opetuksen tähden, ja tässä käsketään häntä kuulemaan.
Kun nyt puhutaan näiden kummankin opetuksesta ja verrataan niitä toisiinsa, huomaamme helposti, mitä tuo uusi profeetta on saarnaava. Mooses on lain, synnin ja kuoleman saarnaaja; hänhän opettaa ja pakottaa tekoihin, tehden kaikki ihmiset lain kirkkauden kautta vikapäiksi kuolemaan ja synnin alaisiksi. Hän tosin vaatii, mutta hän ei anna, mitä hän vaatii. Siksi on välttämätöntä, että uusi profeetta on elämän, armon ja vanhurskauden opettaja, niinkuin Mooses on synnin, vihan ja kuoleman opettaja; kumpaakin on kuitenkin samalla kuultava, sillä kumpikin on Jumalan herättämä. Lain kautta pitää kaikki ihmiset alennettaman ja evankeliumin kautta ylennettämän. Jumalalliseen valtaansa ja kutsumukseensa nähden he ovat toistensa kaltaiset, mutta virkansa hedelmään nähden he ovat täysin erilaiset, koska tämä profeetta virallaan vanhurskauden ja armon kautta poistaa synnin ja vihan, jotka Mooses virkansa kautta herättää. Sen tähden tämä profeetta ei vaadi mitään, vaan hän antaa, mitä Mooses vaatii.
Näin meillä on tässä raamatunkohdassa kahdenlainen saarna, joka on ihmissuvun autuudeksi tarpeen, nimittäin lain ja evankeliumin saarna, edellinen kuolemaksi, jälkimmäinen elämäksi. Nämä ovat jumalalliseen valtaan ja järjestykseen nähden yhtäläiset, mutta kokonaan erilaiset, kun katsotaan hedelmää. Mooseksen saarna on katoavainen ja se loppuu, kun Kristuksen saarna tulee, niinkuin hän tässä sanoo: "häntä kuulkaa". Kristuksen virka ja saarna, joka tuottaa iankaikkisen vanhurskauden ja syntien anteeksisaamisen, ei taas lopu minkään toisen kautta. Sen tähden leeviläinen pappeus, johon kuului Mooseksen lain opettaminen, päättyy tässä kokonaan ja pannaan viralta. Jos nyt pappeus loppuu, loppuu lakikin, niin kuin Hebrealaiskirje sanoo: "Pappeuden muuttuessa tapahtuu välttämättä myös lain muutos" (7:12). Niin ollen tämä uusi profeetta ei saata olla muu kuin Kristus.
Nyt sanonet: Onhan kuitenkin siellä täällä evankeliumissa ja apostolien kirjeissä monta käskyä, sen tähden on joko niin, että tällä profeetalla ei tarkoiteta meidän Kristustamme, tai niin, ettei hänen oppinsa ensinkään eroa Mooseksen opista. Vastaan lyhyesti: Uuden testamentin vanhurskautetuille ja uusille ihmisille antamat käskyt koskevat henkeä. Siinä näet ei opeteta eikä käsketä muuta kuin sitä, mikä uskoon kuuluu, mikä kaikki tehdään vapaasti, mielellään eikä pakosta. Mutta laki on pantu vanhalle ihmiselle, joka on synneissä kuollut, että se sitä pakottaisi ja näyttäisi sille sen synnin. Tämän asian ymmärtämisen ratkaisee siis lain ja evankeliumin tunteminen ja oikea erottaminen. Lain oppia on ainoastaan se, joka käskee, mitä jumalattomien ja kadotettujen ihmisten pitää tekemän. Evankeliumin oppia taas on se, mikä opettaa, mistä saadaan se, millä laki täytetään.
Maanantai.
Minä ilmoitan, mitä Herra on säätänyt. Hän lausui minulle: "Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin". Ps. 2: 7.
Tässä profeetta puhuu Kristuksen persoonassa ja sanoo näin: Saamani käsky on, ja sitä varten minä olen kuninkaaksi asetettu, että minä jokaiselle julistaisin olevani Jumalan Poika ja että kirkastaisin Isän. Koko evankeliumin perustus ja tarkoitus on Kristuksen tunnustaminen Jumalan Pojaksi. Kun Kristus kysyi opetuslapsiltaan, mitä he hänestä luulivat, Pietari vastasi ja sanoi: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika!" (Matt. 16: 16). Tämmöiselle tunnustukselle on Kristuksen seurakunta rakennettu. Kautta kaiken evankeliumin Kristus ei tee mitään muuta, kuin todistaa sekä sanoin että teoin olevansa Jumalan totinen, luonnollinen Poika ja kerskaa Jumalan olevan hänen Isänsä. Kristus on tullut saarnaamaan ja rakentamaan uskoa omaan nimeensä. Tämä usko on koko lain täyttämys, iankaikkisesti pysyvä vanhurskaus, jumalallisen majesteetin teko, lihan kuolettaminen, hengen herättäminen, maailman, lihan ja helvetin voittaminen. Lyhyesti: tämä usko on kaikki kaikessa, niinkuin Kristus sanoo: "Ellette usko minua siksi, joka minä olen, te kuolette synteihinne" (Joh. 8:24). Sen tähden pyhien apostolien kirjeet ovat täynnä uskon oppia, sillä usko on iankaikkinen elämä, niinkuin Kristus sanoo: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä" (Joh. 3:36); ja toisaalla: "En minä itsestäni ole puhunut, vaan Isä, joka on minut lähettänyt, on itse antanut minulle käskyn, mitä minun pitää sanoman ja mitä puhuman. Ja minä tiedän, että hänen käskynsä on iankaikkinen elämä. Sen tähden, minkä minä puhun, sen minä puhun niin kuin Isä on minulle sanonut" (Joh. 12:49s.).
Huomaa, että Kristus tahtoo saarnata sitä, mitä Isä on hänelle puhunut; hän ei tahdo käyttää omia eikä muiden sanoja, jotta hän kaikkialla rakentaisi Isän valtaa ja kunniaa. Niin muodoin hän lukee Isälle kaiken, mitä hän itse on. Sillä niin hän tekee tuhkatiheään Johanneksen evankeliumissa, puhuessaan itsestään ja jumaluudestaan, niin että me Pojassa kuulemme Isän puhuvan Pojasta enemmän kuin Pojan itsestään. Tässä on siis tämä ajatus: "Minä ilmoitan, mitä Herra on säätänyt", nimittäin että minä olen Jumalan Poika. Tätä en kuitenkaan tahdo tehdä omasta voimastani, ettei luultaisi minun kehuvan itseäni, vaan minä tahdon julistaa teille tätä sen tähden, että Isä on minulle sanonut: "Sinä olet minun Poikani!" Näin te siis kuulette Isää, kun minä puhun. Hän on minun käskenyt julistaa juuri sitä, mitä hän on minulle puhunut, että te hänen käskynsä tähden uskoisitte minua, kun minä puhun itsestäni. Älä siis luule, että oikea kristillinen seurakunta on siellä, missä ei Kristus puhtaimmalla tavalla opeta ja saarnaa Kristusta. On jotakin suurta, kun hän sanoo tahtovansa ilmoittaa, mitä Herra on säätänyt lausuessaan: "Sinä olet minun Poikani!" Hän ei sano: Minä tahdon saarnata, mitä ihmiset käskevät, vaan mitä Herra on sanonut.
Tämäkin kohta erottaa Uuden testamentin opin Vanhan testamentin opista. Vanhassa liitossa opetetaan lakia, joka vain synnyttää vihaa ja tekee synnin suureksi; uudessa liitossa saarnataan uskoa, joka tuottaa syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden ja autuuden niille, jotka uskovat Kristukseen. Edellisessä oli israelilaisilla lainsäätäjänä Mooses, joka oli ihminen ja palvelija, jälkimmäisessä meillä on opettajana itse Kristus, Jumala ja kaikkien luotujen Herra. Mooses saa aikaan synnin orjia, mutta Kristus saa aikaan vanhurskauden vapaita lapsia. Ei niin, ettei nyt enää mitään lakia tarvitsisi saarnata, vaan niin, että armon saarna oikeastaan kuuluu uuteen liittoon, lain saarna taas vanhaan liittoon. Koska tässä elämässä ei ole yhtään ihmistä, jossa olisi koko uuden liiton täydellisyys, ei liioin ole ketään, jossa ei enää olisi mitään vanhasta liitosta. Tämä elämä on näet ikään kuin siirtymistä laista armoon, synnistä vanhurskauteen, Mooseksesta Kristukseen. Täydellisyys kuuluu vasta tulevaan ylösnousemukseen.
Tiistai.
Ja hän on astuva esiin ja kaitseva Herran voimassa. Herran, Jumalansa, nimen valtasuuruudessa. Miika 5:3.
Profeetta sanoo tässä ensiksi Kristus-kuninkaasta: "Hän on astuva esiin" ja ilmestyvä. Tällä hän tahtoo osoittaa, ettei tämä ruhtinas ole oleva joutilas herra. Mikä sitten on oleva hänen virkansa? "Hän on kaitseva." Mitä kaitseminen merkitsee, selviää Uudesta testamentista, jossa Herramme Kristus sanoo: "Minä olen se hyvä paimen" (Joh. 10:11), ja: "Ruoki minun lampaitani" (Joh. 21:17). Uskollisen paimenen tehtävät ovat ihmeellisesti meidän Herramme Kristuksen viran kaltaiset. Paimenella on kahdenlainen tehtävä: toisaalta hän kaitsee lampaita, toisaalta hän varjelee ne sudelta. Samalla tavalla Herramme Jeesus Kristus kaitsee meitä jumalallisen sanansa kautta opettaessaan, että Jumala on meille armollinen ja laupias, tahtoo antaa meille synnit anteeksi ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän Poikansa Kristuksen kautta. Tuo suojeleminen ja varjeleminen taas tapahtuu todella ihmeellisellä tavalla: hän syöksyy perkeleen kitaan ja, niin kuin hän itse sanoo, "antaa henkensä lammasten edestä". Mutta tämän Kristus tekee "Herran voimassa". Sen tähden, vaikka Kristus on surmattu, hän kuitenkin elää, vaikka hän on voitettu, voitto on kuitenkin hänen, vaikka hän on poljettu maahan, hän kuitenkin lannistaa vihollisen, vaikka hän on vangittu, hän kuitenkin vapautuu jälleen, niinkuin pyhä Pietari sanoo: "Ei ollut mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää" (Ap.t. 2: 24). Mutta tämä Kristus ei ele kaitseva ainoastaan Herran voimassa, vaan myös Herran, Jumalansa, korkean, voitosta riemuitsevan nimen kautta. Todellakin ihmeellisellä tavalla tämä Herra valtakuntaansa hallitsee. Hän on kaitseva Herran voimassa ja voittaa kuitenkin ilman ulkonaisia aseita, ainoastaan Jumalansa nimen kautta. Jumalan nimi taas tarkoittaa Jumalan sanaa. Sehän on se oikea, hyvä laidun, jota ei ole ilmoittanut Mooses, vaan Kristus, niin kuin kirjoitettu on: "Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut" (Joh. 1:18). Tälle nimelle kuuluu valtasuuruus, toisin sanoen, se saapi voiton ja riemuitsee, niinkuin Kristus sanoo, ettei tuonelan porttienkaan pidä voittaman hänen seurakuntaansa (Matt. 16:18).
Meidän mieliimme muistutetaan sitä suurta vaaraa, jossa me olemme, kun meille tässä puhutaan kuninkaasta, joka on meidän paimenemme. Kukapa ei näkisi sitä suurta vaaraa, joka väijyy karitsoita sutten ja muiden petojen taholta? Samalla tavoin on ihmissuvun vihollisena perkele, joka "käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura", etsien tilaisuutta vahingoittaakseen meitä. Itsessämme olemme kuitenkin niin täysin avuttomat tätä vihollista vastaan, että lammaskin näyttää olevan susien keskellä paremmassa turvassa kuin me olemme. Mitä nyt on tehtävä, ettei vihollinen saisi voittoa? Meidän on pidettävä kiinni Herran nimestä, toisin sanoen, meidän on lujasti tartuttava Herramme Kristuksen sanaan; näin me pääsemme voitolle. Jos syntisi ahdistavat ja murehduttavat sinua, niin kuule Herraa Kristusta: hän käskee, että "parannusta syntien anteeksi saamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä" (Luuk. 24: 47). Jos kuolema tulee tahtoen peljättää sinua, niin kuule, kuinka Kristus lohduttaa: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut" (Joh. 11: 25). Jos tuomio ja Jumalan viha peljättävät sinua, niin kuule, mitä Herra Kristus sanoo: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa" (Joh. 3: 16). Voitko siis kauhistua häntä, joka niin sydämellisesti sinua rakastaa, että on antanut sinulle ainoan Poikansa. Herra Kristus käy siis edellämme, kaitsee ja ylläpitää meitä Jumalansa nimen valtasuuruudessa.
Keskiviikko.
Köyhille julistetaan evankeliumia. Matt. 11:5.
Evankeliumi on sellainen saarna Kristuksesta, joka sanoo syntiselle: Poikani, ole hyvässä turvassa ja iloinen, älä pelkää, sillä tiedä, että Kristus on käskenyt julistaa armoa köyhille, se on, viheliäisille ja murheellisille sydämille; hän asettaa suojaksesi puhtautensa, joka on jumalallinen ja iankaikkinen, sovittaa sinut Jumalan kanssa, pesee pois sinun syntisi ja antaa ne anteeksi. Tämän armon hän käskee tarjota sinulle sanansa kautta. Älä siis epäile; niin kuin kuulet, niin sinulle – kun sen vain uskot – tapahtuu. Evankeliumi on siis armorikas ja autuaallinen oppi, hyvä ja lohdullinen sanoma. Jos joku rikas mies lupaa köyhälle kerjäläiselle tuhat kultarahaa, niin se on hänelle evankeliumi, hyvä sanoma, jota hän mielellään kuulee ja josta hän kaikesta sydämestään ihastuu. Mutta mitä ovatkaan raha ja tavarat verrattuna tähän lohdulliseen ja armolliseen saarnaan, että Kristus ottaa vastaan köyhiä, on sellainen kuningas, joka auttaa viheliäisiä syntisiä, lain orjia, iankaikkiseen elämään ja vanhurskauteen!
Tällaisesta kuninkaasta ja evankeliumista Mooseksen laki ei tiedä mitään. Siinä sanotaan vain: joka on syntinen, hän on perkeleen ja kuoleman valtakunnan oma. Lain kannalta tuntuu siis siltä, kuin Herra Jumala olisi vain pyhien ja hurskasten kuningas, joilla on korkeampi hurskaus kuin maallinen hallitus vaatii. Ja totta on sekin. Mooseksen valtakuntakin on Herran Jumalan valtakunta, ja hänenkin saarnansa on Jumalan sanaa. Samoin voi maallistakin hallitusta sanoa Jumalan valtakunnaksi, sillä hän tahtoo, että se pysyy voimassa ja että me olemme sille kuuliaisia. Mutta tämä on vain hänen vasemmanpuolinen valtakuntansa, johon hän on asettanut hallitusta pitämään isät, äidit, kuninkaat, keisarit, tuomarit ja lainvalvojat. Hänen oikealla kädellään oleva valtakunta, missä hän itse on hallitsemassa, on taas siellä, missä köyhille saarnataan evankeliumia, ja jossa sinäkin, kun asiasi joutuvat sille kannalle, ettei sinun oma hurskautesi ensinkään voi sinua auttaa, opit sanomaan: Herra, minä olen kyllä tehnyt, minkä olen jaksanut: olen uskollisesti palvellut isääni ja isäntiäni, en ole ketään häpäissyt, en ole ollut niskottelija, olen koettanut uskollisesti neuvoa perhettäni, lapsiani ja palkollisiani, hallinnut parhaani mukaan, en ole lähimmäiselleni vahinkoa tuottanut, en varastanut enkä tehnyt huorin jne., mutta mikä nyt avuksi? Tiedän, ettei mikään tästä auta minua tuomioistuimesi edessä eikä oikeuta minua valtakuntasi jäseneksi! Kuitenkaan en tahdo, rakas Herrani, heittää toivoani ja vaipua epätoivoon, sillä evankeliumistasi olen kuullut, että sinun Poikasi, rakas Herrani Jeesus Kristus, on sen tähden maailmaan tullut, että köyhille saarnattaisiin evankeliumia, toisin sanoen, että sinä, taivaallinen Isä, olet säätänyt hänet peljästyneiden sydänten lohduttajaksi. Tämän saarnan minäkin tahdon omistaa. Kuuluuhan se minulle, koska minäkin olen tällainen köyhä ja viheliäinen enkä voi löytää mitään apua itsestäni enkä koko maailmasta.
Samoin profeetta Jesajankin ennustuksessa (Jes. 50: 4), missä Herra Kristus itse puhuu: Herra on minulle antanut opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla virvoittaa väsynyttä: Jumala on pannut sanansa minun kielelleni, voidakseni oikealla ajalla puhua väsyneille, oikein lohduttaa arkoja omiatuntoja. Tätä kohtaa evankelista selittää sanoessaan, että Kristus saarnaa köyhille evankeliumia. Hän onkin asetettu kuninkaaksi voidakseen julistaa evankeliumia eli lohduttaa ja vahvistaa köyhiä, arkoja ja murheellisia sydämiä; hänen valtakuntansa onkin oikeastaan lohdun ja avun valtakunta, missä heikkoja ei enää peljätetä, vaan lohdutetaan ja ilahdutetaan. Tämä ei voi tapahtua lain saarnan, vaan ainoastaan evankeliumin kautta. Tämä on se hyvä sanoma, että Kristuksen kautta syntimme ovat maksetut ja me hänen kärsimisensä tähden iankaikkisesta kuolemasta pelastetut. Tämä saarna kuuluu köyhille, Herra sanoo; heidän luoksensa minä lähden. Minä en voi tulla suurten pyhimysten luo, jotka eivät tahdokaan olla syntisiä, eivätkä tarvitse minun evankeliumiani.
Torstai.
Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun. Matt. 11:6.
Niin, tosiaankin autuas! Sillä tähän kuninkaaseen ja hänen saarnaansa, josta jokaisen kaiketi pitäisi iloita, loukkaantuu koko maailma. Evankelistojen kertomuksista näemme, että fariseukset, kirjanoppineet, ylipapit, papit ja leeviläiset ynnä kaikki, jotka olivat maan mahtavia, pitivät Kristusta viettelijänä, hänen saarnaansa harhaoppina ja häntä sen tähden ankarasti tuomitsivat. Heistä hän ei koskaan osannut saarnata oikein, heidän mielestänsä hän aina käänsi asiat nurin ja puhui kierosti; tahtoihan hän heittää helvettiin hurskaat ja pyhät – niinkuin hän heittääkin –, kärsimättä heitä valtakunnassansa, mutta korottaa syntiset taivaaseen. Siihenhän hänen Isänsä on hänet pannutkin, neuvomaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan köyhiä omiatuntoja ja tuomaan heille iankaikkista apua. Ne siis, jotka eivät häntä sellaisena pidä eivätkä häneltä tällaista armoa pyydä, vaan loukkaantuvat häneen ja hänen oppiinsa ja häntä halveksivat, kyllä aikanaan saavat tuomionsa. Juuri tämä on se suuri pahennus, jonka tähden maailma loukkaantuu Kristuksen oppiin: se ei tahdo luottaa Jumalan armoon, vaan omiin tekoihinsa ja ansioihinsa. Sen tähden se soimaa evankeliumia vietteleväksi opiksi, joka muka kieltää hyvät teot ja saattaa ihmiset kevytmielisiksi ja raaoiksi. Toiseksi maailma loukkaantuu Kristukseen senkin tähden, että hän on niin köyhä ja alhainen ja että hän vielä itse kannettuaan ristiänsä ja annettuaan itsensä siihen naulittavaksi kehoittaa kristityitänsä ottamaan ristinsä ja näin seuraamaan häntä kautta kaikenlaisten ahdistusten ja murheiden. Tätä aatetta maailma vihaa ja kammoo. Se nähdäänkin silloin, kun pitäisi evankeliumia tunnustaa ja sen tähden uskaltaa kärsiä tai uhrata jotakin: suuret joukot lankeavat aivan kuin madonsyömät omenat puusta kesällä. Kolmantena loukkaantumisen aiheena on vielä se, että me enemmän katsomme omaa sydäntämme ja omaatuntoamme ja luotamme liikutuksiimme ja tunteisiimme kuin Kristuksen evankeliumiin, toisin sanoen, kun tekomme ja käytöksemme saattavat meille enemmän ahdistusta ja huolta kuin rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ilmoittaa meille lohdutusta. Tämä pahennus ei ole kuitenkaan niin yleinen kuin nuo kaksi edellistä, sillä vain oikeat kristityt tuntevat tällaista kiusausta. Mutta ylen määrin se tekee kipeää, ja ellei Pyhä Henki tulisi avuksemme ja lohdutukseksemme, ei kukaan meistä voisi loukkaantumatta tätä kiusausta kestää.
Tuollaista pahennusta meidän täytyy kärsiä. Sillä koska sekään ei auttanut, että Herra Kristus itse saarnasi ja teki lukemattomia ihmetekoja, vaan kuitenkin hänen sanaansa halveksittiin, vieläpä Herra Kristus itse naulittiin ristiin, eivätkä hänen apostolinsa koko maailmassa missään olleet suojattuna tämän saarnan tähden, niin kuinka meidän sopisi ruveta samasta asiasta valittamaan? Meidän tulee siis koettaa tottua siihen ja sallia sen tapahtua. Eihän evankeliumia milloinkaan ole toisin kohdeltu. Se on ja pysyy saarnana, johon loukkaantuvat, ei vain alhainen kansa, vaan maan pyhimmät, hurskaimmat, viisaimmat ja mahtavimmat, niinkuin kokemuskin osoittaa. Mutta autuaat ne, jotka tietävät ja uskovat, että se on Jumalan sana, he saavat terveyden, lohdutuksen ja vahvistuksen voittaakseen sellaiset pahennukset. Ne taas, jotka eivät tätä tiedä, vaan ylpeilevät omista hyvistä teoistaan, joutuvat pois tästä sanasta omaan vanhurskauteen, pitäen evankeliumia loukkaavana ja viettelevänä oppina.
Tällaisesta loukkaantumisesta Kristus varoittaa vähäistä laumaansa sanoessaan: "Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun". Toisin sanoen: kun näette ja saatte kokea, miten maailma loukkaantuu minun sanaani ja rupeaa vainoamaan teitä, sen tunnustajia, niin älkää eksykö älkääkä joutuko ahdistukseen, vaan ajatelkaa: Samoin kävi Kristuksellekin, Jumalan Pojalle, meidän Herrallemme. Vaikka hän saarnasi niin voimallisesti ja teki useita jaloja ja suuria ihmetekoja, se ei mitään auttanut. Koska siis näin on tapahtunut rakkaalle Herrallemme Kristukselle Jeesukselle itselleen, että hänen oma kansansa, jolle hän oli Vapahtajaksi luvattu ja lähetetty, häneen loukkaantui, ja kun nuo, vaikka näkivät hänen jalot ja suuret ihmetekonsa, joita hän teki heidän nähtensä, eivät kuitenkaan taipuneet uskomaan hänen saarnaansa ja ottamaan häntä vastaan, vaan päin vastoin ristiinnaulitsivat ja surmasivat hänet, – niin meidänkin tulisi olla vaiti ja valittelematta, kun saamme evankeliumin tähden kärsiä halveksimista, pilkkaa ja vainoa. Tämä opetus loukkaantumisesta on sangen tarpeellinen, varsinkin meidän aikanamme, kun jokainen tahtoo suloista evankeliumia soimata ja siihen loukkaantua.
Perjantai.
Iloitse suuresti, tytär Siion, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle. Sak. 9: 9.
Meidän kuninkaamme on rakas Herra Jeesus Kristus, ja hänen valtakuntansa ja virkansa on, että hän tahtoo vapahtaa ja auttaa meitä synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta ja ilmoittaa tämän meille evankeliumin saarnan kautta, että me tämmöisen hyvän työn vakaasti häneltä vastaanottaisimme, uskon kautta lohduttautuisimme ollessamme synnin ja kuoleman hädässä ja voisimme sanoa: Nyt on minua auttanut rakas kuninkaani Jeesus Kristus, joka on vanhurskas ja auttaja. Hän on tullut niin viheliäisenä ja köyhänä, antanut ristiinnaulita itsensä vanhurskauttaakseen ja pyhittääkseen minut ja on itseensä upottanut syntini ja kuolemani. Hän lahjoittaa minulle vanhurskautensa sekä voiton kuolemasta ja helvetistä, vieläpä antaa minulle Pyhän Henkensä, jonka kautta minulla on sydämessäni varma pantti ja takuu hänen avustansa. Joka siis tämän uskoo niin kuin hän siitä kuulee evankeliumissa saarnattavan, hänellä se myös on. Sen tähden Kristus on asettanut pyhän kasteen, että hän sen kautta tahtoo pukea vanhurskautensa sinun päällesi, että hänen pyhyytensä ja viattomuutensa olisi sinun omasi. Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, mutta kasteessa ja sittemmin koko elinaikanamme, jos Kristukseen käännymme, hän lohduttaa meitä sanoen: anna minulle syntisi ja ota itsellesi minun vanhurskauteni ja pyhyyteni, anna riisua itseltäsi kuolemasi ja verhoudu minun elämääni. Tällainen on Herran Kristuksen hallitus. Koko hänen virkansa ja tehtävänsä on juuri siinä, että hän joka päivä riisuu meiltä kuoleman ja synnin ja pukee päällemme pyhyytensä ja elämänsä.
Tätä saarnaa pitäisi jokaisen suuresti iloiten kuulla ja vastaanottaa sekä siitä parantua ja tulla hurskaaksi. Valitettavasti tapahtuu kuitenkin päin vastoin, ja maailma käy yhä pahemmaksi. Mikä on siihen syynä? Ei mikään muu kuin se, ettei tästä saarnasta välitetä ja ettei sitä oikein käytetä kääntymiseksi ja parannukseksi, toisin sanoen omantunnon lohdutukseksi ja kiitokseksi Jumalan armosta ja hyvästä teosta Kristuksessa. Päin vastoin jokainen huolehtii enemmän rahasta ja tavarasta ja muusta maallisesta kuin tästä autuuden aarteesta, jonka Kristus meille tuo. Olemmehan melkein kaikki luonnostamme sellaiset, että me, juutalaisten tavoin, soisimme Kristuksen mieluummin olevan sellaisen kuninkaan, joka antaisi meille maallista rikkautta ja hyviä päiviä, kuin että saisimme lohdutusta köyhyyteen, ristiin, viheliäisyyteen, pelkoon ja kuolemaan. Tähän maailma ei tunne halua, ja koska se ei evankeliumilta ja Kristukselta saa, mitä se tavoittelee, se viskaa sen menemään, jättäen sikseen sekä evankeliumin että Kristuksen.
Herra Jumala nuhtelee tässä maailmaa ja sanoo: Eikö sinun pitäisi iloita ja kiittää minua siitä, että minä ainokaisen Poikani kärsimyksen ja kuoleman kautta poistan synnin ja kuoleman? Hyvä on, minä tahdon hankkia sinulle kyllin syntiä ja kuolemaa, koska kerran niin tahdot. Jokainen, joka tahtoo olla kristitty, antakoon tässä ikään kuin itse Jumalan kehoittaa itseään halulla ja rakkaudella kuulemaan tällaista saarnaa, sitä kiitollisin mielin vastaanottamaan sekä sydämestään rukoilemaan Herraa Jumalaamme, että hän tahtoisi antaa vakavan uskon, joka tämän opin kätkee. Siitä olisi varmaan se hedelmä, että hän päivä päivältä tulisi nöyremmäksi, kuuliaisemmaksi, ystävällisemmäksi, raittiimmaksi ja hurskaammaksi. Tämän opin luonne on näet sellainen, että se tekee ihmiset jumalisiksi, raittiiksi, kuuliaisiksi ja hurskaiksi. Mutta ne, jotka eivät tahdo sitä halukkaasti vastaanottaa, tulevat seitsemän kertaa pahemmiksi kuin ovat olleet, niinkuin kaikkialla nähdään. Aikanaan on kuitenkin se hetki tuleva, jolloin Jumala rankaisee tämmöisen kiittämättömyyden. Silloin käy ilmi, mitä maailma sillä on ansainnut. Koska juutalaiset eivät tahtoneet Kristusta seurata, on meille sanottu, että tämä kuningas tulee meille, että me viisastuisimme juutalaisten vahingosta ja oppisimme, että meillä on Herrassamme Kristuksessa sellainen kuningas, joka on vanhurskas Vapahtaja ja joka tahtoo auttaa meitä synneistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Tämmöinen saarna meidän on ilolla vastaanotettava ja sydämestämme kiitettävä siitä Jumalaa – tai meidän täytyy vastaanottaa häijy perkele ulvoen, itkien ja hammasta kiristellen.
Lauantai.
Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Room. 13: 12.
Tämä merkitsee samaa kuin: pelastuksemme on lähellä. Päivällä näet Paavali tarkoittaa evankeliumia; se on se päivä, joka valaisee sydämet. Kun siis päivä on valjennut, on pelastuksemme lähestynyt: Kristus armoineen, joka oli Aabrahamille luvattu, on nyt koittanut, julistettu koko maailmassa; se valaisee kaikki ihmiset, se herättää meidät kaikki unestamme ja näyttää meille oikeat, iankaikkiset aarteet, että niihin tutustuisimme ja vaeltaisimme kunniallisesti päivän valossa. Yöllä taas käsitettäköön kaikkea sellaista oppia, jossa ei ole evankeliumia, sillä evankeliumin lisäksi ei ole olemassa mitään pelastusta tuovaa oppia – kaikki on yötä ja pimeyttä.
Tarkkaa Paavalin sanoja! Hän kuvailee päivän kaikkein miellyttävintä ja iloisinta hetkeä, nimittäin ihanaa aamuruskon ilmestymistä ja auringonnousua. Aamurusko ilmaantuu yön päättyessä ja päivän tullessa, aamuruskosta laulavat silloin kaikki linnut, kaikki eläimet alkavat liikkua, kaikki ihmiset nousevat; näyttää aivan siltä kuin koko maailma uudistuisi ja kaikki alkaisi elää silloin kun päivä koittaa ja aamurusko välkehtii. – Juuri sen tähden monin paikoin Raamatussa evankeliumin lohdullista, iloista ja elävää julistusta verrataan aamuruskoon ja auringonnousuun, joskus kuvakielin, joskus selvin sanoin. Niinpä Paavalikin tässä selvin sanoin nimittää evankeliumia nousevaksi päiväksi.
Tämän päivän valmistaa tuo suloisin aurinko, Jeesus Kristus. Sen tähden Malakia nimittääkin häntä vanhurskauden auringoksi sanoessaan: "Teille, jotka minun nimeäni pelkäätte, on koittava vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla" (Mal. 4:2). Kaikki nimittäin, jotka uskovat Kristukseen, saavat häneltä hänen armonsa ja vanhurskautensa paisteen ja tulevat autuaiksi hänen siipiensä alla. Tästä puhuu myöskin 118. psalmi: "Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä!" (j. 24). On kuin hän sanoisi: Ulkonaisen päivän tekee sulo aurinko, mutta tämän päivän tekee itse Herra; hän itse on se aurinko, josta paiste ja päivä, toisin sanoen evankeliumi, lähtee valaisemaan koko maailmaa. Siitä syystä hän nimittääkin itseään maailman valkeudeksi: "Minä olen maailman valkeus" (Joh. 9: 5).
Mutta ken voi kertoa meille kaiken, mitä tämä päivä meille ilmoittaa? Se opettaa meille kaikkea: mitä on Jumala ja mitä me, mitä menneisyys ja tulevaisuus, mitä taivas, helvetti, maa, enkelit ja perkeleet. Siitä näemme, miten meidän on kaikkeen tähän suhtauduttava, mistä me tulemme ja mihin menemme. Kuitenkin perkele on saanut meidät petetyiksi: me heitämme sikseen päivän, etsien totuutta niiltä, joilla ei ole ollut tiedon murentakaan mistään näistä; me jättäydymme ihmisoppien sokaistaviksi, jälleen yöhön johdatettaviksi. Ei todellakaan ole olemassa mitään valkeutta, joka ei olisi tätä päivää, eiväthän pyhä Paavali ja koko Raamattu muutoin niin yksinomaan ylistelisi tätä päivää, kaiken muun yöksi selittäen.
KOLMAS ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Joh. 3:16.
Rakas Herramme Kristus tahtoo näissä sanoissa asettaa katseltavaksesi uuden, ennen kuulumattoman kuvan; siinä esiintyvä lahjan antaja ja saaja, itse lahja, sen hyöty ja hedelmä ovat niin suuret, ettei ihmisajatus voi niitä käsittää, saati sanoilla selittää. Katsohan ensin lahjan antajaa! Ethän kuule tässä puhuttavan keisareista, kuninkaista tai muista tämän maailman mahtavista ihmisistä. Tässä mainitaan itse Jumala, käsittämätön ja kaikkivaltias, hän, joka on luonut kaiken sanallansa ja pitää voimassa kaiken, joka on yli kaikkien ja jonka rinnalla kaikki luodut, taivas ja maa ja mitä niissä on, ovat kuin hiekkajyvät. Hän on lahjan antaja, ja häntä on totisesti suurena antajana pidettävä. Pitäisihän sydämemme tämän antajan tähden niin laajeta ja ihastua, että me hänen rinnallaan pitäisimme vähäpätöisenä kaiken muun, mitä ikinä voidaan ajatella. Mitä suurempaa ja jalompaa voidaankaan ajatella ja mainita, kuin on Jumala, kaikkivaltias! Jumala, joka on ääretön ja tutkimaton, antaa myös lahjojaan tavalla, joka on käsittämätön ja mittaamaton. Hänen antimensa eivät ole palkanmaksua, ne eivät johdu ansiosta, vaan niinkuin sanat kuuluvat, rakkaudesta. Hän on siis sellainen antaja, joka lahjoittaa sydämen vaatimuksesta, pohjattomasta, jumalallisesta rakkaudesta, niin kuin hän sanoo: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut". Samoin kuin itse antaja ja antajan sydän on sanomattoman jalo, niin on hänen lahjansakin sanomattoman suuri. Tästähän kuulet, ettei Jumala rakkaudessaan ole lahjoittanut sinulle rahaa eikä tavaraa, vaan hän on antanut ainokaisen Poikansa, joka on yhtä suuri kuin hän itsekin. Pitäisipä tämän lahjan sytyttää sydämeemme sellaisen valkeuden ja tulen, ettemme ikinä lakkaisi iloitsemasta ja riemuitsemasta. Jumalahan antaa itsensä ja kaikki, mitä hänellä on, niinkuin Paavali sanoo: "Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?" (Room. 8:32). Perkeleenkin, synnin, kuoleman, helvetin, taivaan, vanhurskauden, elämän ja kaiken täytyy silloin olla meidän vallassamme, koska meille on omaksi lahjoitettu Jumalan Poika, jonka hallussa kaikki on. Sen tähden näitä sanoja pitäisi muistella joka päivä noustaessa ja maata mentäessä, että ne edes vähänkin painuisivat sydämiimme ja me edes joskus kiittäisimme Jumalaa hänen sanomattoman suuresta hyvästä teostaan. Onhan tässä kaikki mitä suurinta: antaja, hänen sydämensä ja lahja, joka annetaan meille sulasta rakkaudesta; ei tarvitse tehdä muuta, kuin ojentaa kätensä halukkaasti ottamaan lahja vastaan. Mutta, Jumala paratkoon, ei ole sydämiä eikä käsiä, jotka ottaisivat vastaan lahjan, niin kuin se meille tarjotaan aivan omaksemme ja omanamme pysymään iankaikkiseen elämään asti.
Herra nimeää tässä lahjan saajankin: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut". Paina sinäkin nämä sanat sydämeesi! Ja kuultuasi, kuka Jumala on ja mikä on se hänen lahjansa, jonka hän sulasta rakkaudesta antaa, kuule ja opi nyt myös, mikä maailma on, nimittäin suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ensinkään usko, vaan väittävät Jumalan sanaa valheeksi, jopa pilkkaavat, häpäisevät ja vainoavat Jumalan nimeä ja sanaa. Tälle suurimmalle viholliselleen ja pilkkaajalleen Jumala sulasta rakkaudesta lahjoittaa ainokaisen Poikansa. Kun antaja on niin korkea ja lahja niin jalo, luulisi, että antaja saa jäin häijyyden tähden peruuttaisi lahjansa. Mutta hän voittaa vihansa, unhottaen kaikki sekä ensimmäistä että toista lain taulua vastaan tehdyt synnit eikä niitä enää muistele. Juuri sen synnin, sen kurjuuden ja viheliäisyyden tähden, johon me olemme joutuneet ja johon me Jumalan apua saamatta olisimme iankaikkisesti hukkuneet, hän osoittaa meille tämän rakkauden ja armon. Sen on vaikuttava ja aikaan saava tämä lahja, Jumalan Poika, joka on rakkaudesta meille annettu, hän, joka rikki polki käärmeen pään, riisti häneltä kaiken vallan, tappoi synnin, nieli kuoleman ja sammutti helvetin, niin etteivät ne enää ikinä voi meitä vallita, meitä peljättää, surmata ja kadottaa. Se on siis ylen runsas, sanomattoman suuri lahja, josta suurelle, laupiaalle antajalle olkoon iäinen kiitos ja ylistys! Amen.
Maanantai.
Antakaa suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi ettekä te hukkuisi tiellänne. Sillä hänen vihansa syttyy äkisti. Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat. Ps. 2:12.
Tässä profeetta tahtoo sanoa: Koska Isä on Kristuksen kuninkaaksi asettanut ettekä te voi mitään sille, niin annan tämän vilpittömän neuvon: "antakaa suuta hänelle", toisin sanoen, kunnioittakaa Kristusta, Herraa, nöyrinä ja suuresti kunnioittaen, olkaa kaikin tavoin Kristukselle alamaiset ja kiintykää häneen, palavasti rakastaen, niin olette hänelle oikealla tavalla osoittaneet suosiota. Profeetan tarkoitus on siis seuraava: hän kehoittaa koko maailmaa, varsinkin kuninkaita ja suuria herroja, palvelemaan Herraa, tunnustamaan itsensä syntisiksi ja syyllisiksi ja pitämään yksin Jumalaa vanhurskaana Kristuksessa. Mutta koska he vastustavat häntä, sanovat täyttäneensä lain, olevansa vanhurskaita ja etteivät ole syntiä tehneet, sekä arvelevat, etteivät tarvitse Kristukselta mitään vanhurskaudekseen, hän sanoo, tätä ilkeintä röyhkeyttä vastustaakseen: Rakkaat herrat, älkää luulko itseänne vanhurskaiksi, heittäkää tämä epäjumalinen harhaluulo, ettette tekisi itseänne Jumalan vertaisiksi, älkää luottako omaan vanhurskauteenne. Paljoa ennemmin kääntykää Pojan puoleen, antakaa suuta, toisin sanoen: osoittakaa suosiota hänelle, ottakaa hänet Herraksi ja kuninkaaksi, sillä hänen kätensä, vanhurskautensa ja autuutensa yksin voi teitä ylläpitää ja pelastaa. Jollette niin tee, hän vihastuu teidän vanhurskauteenne, ja te hukutte tiellänne. Sen tähden varoitan vakaasti: kiiruhtakaa, tehkää päätös, vastaanottakaa Kristus, antakaa suuta ja osoittakaa suosiota hänelle ja antakaa itsenne, kaikkinenne, hänen alaisiksensa, ettei hänen vihansa hukuttaisi teitä. Mutta jotta ette pettäisi itseänne, luullen hänen vihansa vielä olevan kaukana, niin tietäkää, että "hänen vihansa syttyy äkisti". Hän tulee yhtäkkiä, arvaamattanne, niinkuin Kristus sanoo pahasta, uskottomasta palvelijasta: "Mutta jos paha palvelija sanoo sydämessään: 'Minun herrani viipyy', ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona ei hän odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa" (Matt. 24: 48-50). Ja Paavali sanoo tessalonikalaisille: "Te varsin hyvin tiedätte, että Herran päivä tulee niin kuin varas yöllä. Kun he sanovat: 'Nyt on rauha, ei hätää mitään', silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio" (1. Tess. 5: 2-3).
Sen tähden hän uhkaa kauheasti sanoessaan: "Hänen vihansa syttyy äkisti". Jos Jumalan viha niin äkkiä syttyy, kuka silloin voi pelastaa? Silloin ei olisi ketään, joka voisi meitä auttaa. Jotta emme kuitenkaan kokonaan suistuisi epätoivoon ja peräti pelästyisi, hän lisää lopuksi sangen lohdulliset sanat lausuen: "Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat". Tämä on tärkein kohta: joka panee lohdutuksensa, luottamuksensa ja uskonsa tähän kuninkaaseen, sillä ei ole hätää; hän on jo vihasta vapaa, häntä ei mikään voi vahingoittaa. Sen tähden Kristus on kärsinyt, sen tähden hän on kuolleista noussut, sen tähden hän on kuninkaaksi asetettu ja sen tähden hän on myös kaiken perinnöksi saanut, että hän voisi pelastaa kaikki ne, jotka häneen turvaavat ja häneltä kaikkea armoa itsellensä lohdullisesti odottavat. Ainoastaan tämmöinen usko tekee vanhurskaaksi ilman lain tekoja, niinkuin pyhä Paavali opettaa (Room. 3., Gal. 2. ja 3.). Tällainen usko on kuitenkin vaikea omistaa, koska niin moni vastoinkäyminen ja kiusaus siitä estää ja menestys ja onni viettelevät siitä pois. Sen tähden: autuaat ne, jotka eivät siihen loukkaannu! Se on Jumalan armon työtä, ei ihmisvoimien. Tästä näet, ettei Jumalan hyvä Henki aina uhkaa eikä peloita, vaan hän lohduttaa lakkaamatta niitä, jotka ovat peljästyneet. Sanoohan hän: Jos te pelkäätte hänen vihaansa, niin älkää epäilkö, älkää olko toivottomat, olkaa hyvässä turvassa, uskokaa, "autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat". Sillä sen tähden hänen vihansa peloittaa, että hän antaisi teille aiheen luottaaksenne häneen.
Tiistai.
Tämä on se, josta on kirjoitettu: "Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi". Matt. 11:10.
Johannes Kastaja on toimittanut kahta virkaa evankeliumin palveluksessa: ensiksikin hän saarnasi kastetta ja parannusta ja saattoi kansan syntiensä tuntoon. Näin hän valmisti tietä Herran eteen ja toimitti Jumalalle valmistetun kansan nöyryyttäen heitä itsensä tuntemiseen ja tehden heidät halukkaiksi odottamaan Kristuksen tulemista. Kristus ei näet tule muiden tykö kuin niiden, jotka ovat valmistetut ja jotka ovat hänelle tietä valmistaneet. Ne jotka tekevät "koleikot tasangoiksi ja kalliolouhut tasaiseksi maaksi", luopuvat ylpeydestään ja röyhkeydestään ja huokaavat nöyrinä hänen laupeuttaan. Lain oikea tuntemus panee ihmisen tyhjäksi kaikesta itseluottamuksesta ja tekee hänet halulliseksi Jumalan armoon. Evankeliumin toisen viran Johannes täytti todistamalla valkeudesta ja osoittamalla sormellaan Kristukseen sanoen: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" On kuin hän sanoisi: Laki peljättää, ahdistaa ja murehduttaa teitä, ja te tunnette, ettette voi täyttää sitä, ja sen tähden teillä on paha omatunto. Mutta minä tahdon teille osoittaa erään, joka on vapahtava teidät tästä pahasta. Menkää Kristuksen tykö ja uskokaa häneen. Hän poistaa teiltä teidän syntinne, jos te vaan uskoen otatte vastaan Pyhän Hengen. En minä ole teitä sen tähden kastanut, että te edelleen jäisitte syntisiksi, vaan että minä vesikasteen jälkeen ohjaisin teitä Kristuksen vanhurskauteen, hänen, joka kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.
Tästä näet, kuinka sanomattoman kaukana evankeliumista ovat ne, jotka seurakunnassa opettavat ihmissääntöjä; eiväthän ole evankelisia opettajia nekään, jotka lakia niin opettavat, että ainoastaan kehoittavat sitä noudattamaan. He eivät saa aikaan muuta kuin sen, että turmelevat omattunnot. Milloinkaan he eivät pääse niin pitkälle, että täyttäisivät jommankumman näistä kahdesta evankeliumin virasta; he eivät oikein selitä lakia eivätkä ohjaa Kristukseen, vaan ahkeroivat vain sitä, kuinka saisivat tekoja aikaan. Oikein opettavat ne, jotka ihmisille opettavat, etteivät he voi ainoatakaan lain tekoa täyttää, koska heidän sydämensä eivät saata olla niin puhtaat, kuin laki vaatii, ja että heidän on mahdotonta täyttää lakia. Kun he näin ovat nöyryyttäneet heidät, he lähettävät heidät Vapahtajan, Kristuksen tykö, johon uskoen he tulevat autuaiksi.
Tästä johtuu, ettei kukaan paatuneemmin vastusta Johannesta ja Kristusta, toisin sanoen, evankeliumia ja armoa, kuin ne, jotka luottavat omaan vanhurskauteensa ja panevat turvansa lain tekoihin. Näille ei lain selittäminen kelpaa, eivätkä he tahdo syntisinä tulla omien tekojensa perusteella rangaistuiksi. Sen tähden sekä Kristus että Johannes nimittävät fariseuksia kyykäärmeitten sikiöiksi, sanoen, että publikaanit ja portot tulevat taivaan valtakuntaan ennen heitä. Joka ei usko Johannesta, se ei myöskään vastaanota Kristusta; joka hylkää lain selityksen, se ei saa armoa, sillä hän ei tahdo tulla synneissään nöyryytetyksi. Näitä ovat nykyään nekin, jotka kerskaavat vapaasta tahdostaan, eivät tahdo olla saastaisia ja pahoja eivätkä antaa Jumalan lain itseänsä rangaista. He opettelevat hyvissä aikeissa lain tekoja täyttämään, vaikkeivät tee ainoatakaan oikeata hyvää tekoa. Nämä eivät tarvitse Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois heidän syntinsä. Turhaan Johannes, toista virkaansa täyttäen, osoittaa heille Kristusta, koska he hylkäävät hänet hänen ensimmäisessä virassaan.
Keskiviikko.
Ja tämä on hänen nimensä, jolla häntä kutsutaan: 'Herra on meidän vanhurskautemme'. Jer. 23:6.
Missä nimitys "Herra" on Raamatussa, siinä se merkitsee Jumalaa hänen jumalallisessa olemuksessaan ja majesteettisuudessaan. Koska nyt tämä nimitys varsinaisesti kuuluu Jumalan majesteettisuudelle ja olemukselle, niin on tässä profeetta Jeremialla sangen suuri lohdutus meille kristityille. Tässä on näet vankka perustus sille meidän uskonkohdallemme, että Kristus on luontonsa puolesta tosi Jumala. Vielä profeetta sanoo, että Daavidin siementä myös kutsutaan "meidän vanhurskaudeksemme". Edellinen nimitys tarkoittaa hänen jumalallista persoonaansa, jälkimmäinen hänen virkaansa, jolla hän meitä palvelee. Tämä nimitys käsittää näet hänen koko virkansa. Meillä on sellainen kuningas, joka on tosi Jumala, eikä ainoastaan ole tosi Jumala, vaan kuuluu meille, sillä hän on meidän vanhurskautemme. Meidän suurin lohdutuksemme on, että tämä kuningas ja Herra on meidän. Hän on tullut meidän omaksemme ja on pukeutunut meidän lihaamme ja vereemme vastaanottaakseen meidät omaksi lihakseen.
Näet siis tästä, että tämä Kristus-kuningas on sekä Jumala että myös meidän vanhurskautemme, joka tekee meidät jumalisiksi ja vanhurskaiksi. Niin pyhä Paavalikin monin paikoin asian selittää, varsinkin sanoessaan: "Kristus on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi" (1. Kor. 1:30). Kristus on kokonaan vanhurskas ja puhdas, ja hän puhdistaa meidätkin niistä synneistä, jotka vielä lihassamme ovat. Kristuksen vanhurskaus on meidän ja se luetaan meille niin, että me olemme synnittömät, emme itsemme tähden, vaan Kristuksen vanhurskauden tähden. Jos me nyt uskomme Kristukseen, niin Kristus astuu vanhurskauksineen Jumalan kasvojen eteen taivaassa ja vastaa meidän puolestamme. Siksi meidän pitää omistaa omaksemme hänen vanhurskautensa aivan kuin se olisi meidän omamme ja kerskaten luottaa siihen iankaikkisena perintöosanamme. Nämä sanat, että hänen nimensä on "meidän vanhurskautemme", eivät ole pilaa. Katsopa siis, mitä rikkauksia kristityllä on. Hän ei saata enää kuolla, sillä hänellä on itse Kristus. Mitä pahaa voisi nyt kuolema tahi synti tehdä kristitylle kuoleman hädässä? Ei mitään; kuolema muuttuu hänelle nauruksi. Synti ei myöskään häntä tavoita. Eivät näet synti eikä kuolema, eivät perkele eikä helvetti voi mitään Kristusta vastaan, joka on jokaisen kristityn tykönä. Jos nyt kuolema tulee uskovaisen kristityn tykö, tämä sanoo: Kristus on minun vanhurskauteni; tulepas riistämään se minulta. Jos sinä sen otat, tahdon seurata sinua, mutta luulen, että se sinulta ottamatta jää. Näin kristityt vastaavat kuolemalle ja sanovat Paavalin kanssa: "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" (1. Kor. 15:55), sekä: "Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto" (Fil. 1:21). Niin käy myös meissä jälellä olevan synnin: se ei voi meitä vahingoittaa, ei myöskään kadottaa. Meidän tykönämme on Kristus, joka uudistaa ja puhdistaa meidät niin, että me päivä päivältä, kuta kauemmin elämme, sitä pyhemmiksi ja synnille vihaisemmiksi tulemme, halajamme kuolla ja pyrimme autuuteen ja iankaikkiseen elämään. Tämä siis on meidän pyhityksemme. Kun kerran Kristuksen vanhurskaus on meidän omamme, se ei ole jouten, vaan uudistaa ja puhdistaa meitä, niin kauan kuin me täällä elämme, kunnes mekin tulemme puhtaiksi ja pyhiksi, niin kuin Kristus on pyhä. Mutta kaikki tämä tulee häneltä.
Profeetta on näillä sanoilla osoittanut Kristuksen olevan meidän kuninkaamme, pappimme ja meidän vanhurskautemme, vielä lisäksi meidän lunastajamme synnistä, kuolemasta, perkeleestä ja helvetistä, joka vapahtaa meidät kaikesta hädästä ja on meidän elämämme, terveytemme ja autuutemme. Jos siis uskon kautta omistamme hänet, koko maailma ei mahda meille mitään eikä voi tehdä vähintäkään vahinkoa meille. Kristus on siihen liian suuri ja hän istuu Jumalan oikealla kädellä, ja siellä hän jokaiselta pysyykin. Hän pitää lujasti paikkansa, pitäkäämme mekin vain lujasti hänestä ja hänen vanhurskaudestansa kiinni, silloin ei ole mitään hätää.
Torstai.
Pankaamme pois pimeyden teot ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin. Room. 13: 12.
Samoin kuin Kristus on aurinko ja evankeliumi on päivä, samoin usko on valkeutta eli tämän päivän näkemistä ja siitä vaarinottamista. Eipä auta mitään se, että aurinko loistaa ja tekee päivän, elleivät silmät havaitse valoa. Vaikka siis evankeliumi on koittanut ja Kristusta saarnataan koko maailmassa, eivät kuitenkaan sen valaisemia ole muut kuin ne, jotka sen ovat ottaneet vastaan ja uskon valkeudessa nousseet unestaan; nukkuville taas aurinko ja päivä ovat hyödyttömiä, sillä heillä ei ole siitä mitään valkeutta, ja he näkevät yhtä vähän kuin silloin, kun ei mitään aurinkoa ja päivää olekaan. Tämä nyt on se päivä ja se hetki, josta hän sanoo: "Rakkaat veljet, te tunnette ajan, että jo on hetki teidän unesta nousta". Se on hengellinen aika ja hetki, mutta kuitenkin tässä luonnollisessa ajassa koittanut ja vielä joka päivä koittava, ja siinä meidän on noustava unesta ja pantava pois pimeyden teot. Tällä pyhä Paavali osoittaa, että hän ei puhu niille, jotka vielä ovat epäuskossa: hän ei opeta tässä uskoa, vaan tekoja ja uskon hedelmiä; hän sanoo heidän tietävän ajan olevan käsillä, yön kuluneen ja päivän tulleen. Mutta ihminen ei voi milloinkaan tietää niin paljon, ettei hän tarvitsisi kehoitusta. Perkele, maailma ja liha, nuo hellittämättömät viholliset, tahtovat tehdä meidät väsyneiksi ja laiskoiksi, niin että me vihdoin huolimattomuuteemme nukahtaisimme. Sen tähden älköön myöskään lakatko kehoittaminen, että me valvoisimme ja toimisimme.
Paavali valikoi varsin sopivasti sanansa: hän ei nimitä pimeyden tekoja varuksiksi, kun taas valkeuden tekoja hän nimittää varuksiksi eikä teoiksi. Miksi näin? Epäilemättä todistaakseen, että tässä on kysymys taistelusta, että valvominen ja hyvän elämän viettäminen vaatii vaivaa ja työtä vaarojen keskellä, varsinkin kun kolme moista voimakasta vihollista: perkele, liha ja maailma ahdistavat meitä lakkaamatta, yöt ja päivät. Sen tähden Jobkin sanoo: "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta" (Job 7: 1). Ei suinkaan ole vähäinen asia, jos lakkaamatta täytyy olla suorittamassa sotapalvelusta; siinä varmastikin tarvitaan voimakkaita pasuunia ja sotarumpuja, toisin sanoen, sellaista saarnaa ja sellaisia kehoituksia, jotka vahvistavat meitä ja pitävät meidät sodassa miehuullisina. Hyvät teot ovat varuksia; pahat teot eivät ole varuksia siinä tapauksessa, että emme niihin suostu; jos suostumme, tulee niistäkin aseita, kuten apostoli Roomalaiskirjeessä (6: 13) sanoo: "Älkää antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille", aivan kuin sanoisi: älkää antako pimeyden tekojen päästä voitolle, niin että jäsenistämme tulee vääryyden aseita. Mutta valkeus tietää uskoa; se loistaa sydämiimme evankeliumin päivästä, joka tulee auringosta, Kristuksesta. Valkeuden varukset siis tietävät uskon tekoja, pimeys taas evankeliumin ja Kristuksen poissaolosta johtuvaa epäuskoa. Yhtä tarpeellista kuin on opin saarnaaminen tietämättömille, yhtä tarpeellista on jo tietäviä innostaa pukeutumaan valkeuden varuksiin.
Perjantai.
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Joh. 1:4.
On ihmeellistä, että evankelista osaa niin mutkattomin ja yksinkertaisin sanoin puhua niin suurista ja tärkeistä asioista. Hän tahtoo sanoa: Jumalan Poika lähestyy ihmisiä niin, että hän on heidän valkeutensa. Ihmisellä on tosin myös järjen ihana valo, jonka nojalla hän on luonut niin paljon viisasta, taitavaa ja jaloa. Mutta kaikki se tulee siitä valkeudesta, joka oli ihmisten elämä, Sanasta. Tämä elämä, Kristus, ei näet ole valkeus vain itseänsä varten, vaan hän valaisee ihmisetkin valkeudellansa, niin että kaikki ymmärrys, äly ja taito, milloin se ei ole väärää ja perkeleellistä, vuotaa tästä valkeudesta, joka on iankaikkisen Isän viisaus. Paitsi tätä valkeutta, joka on yhteinen kaikille ihmisille, sekä hurskaille että pahoille, on olemassa vielä toinen, erityinen valkeus, jonka Jumala antaa omillensa, nimittäin että Sana ilmestyy hänen valituilleen Pyhän Hengen ja suullisen julistuksen kautta.
Paratiisissa hän ilmestyi Aadamille ja Eevalle kohta heidän lankeemuksensa jälkeen ja antoi valkeutensa kirkkaan loisteen helottaa heille. Sen kautta heidän sydämensä valistui ja sai lohdutuksen, niin että he saattoivat iloita vaivassaan, johon käärme oli heidät syössyt. Jumala näet sanoi käärmeelle: "Vaimon siemen on polkeva rikki sinun pääsi" (1. Moos. 3:15). Tästä valkeudesta he ovat sitten saarnanneet jälkeentulevillensa, että se oli aikanaan tuleva maailmaan. Samoin on Nooakin nähnyt tämän valkeuden ja ilmoittanut sen ihmisille. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala uudisti saman lupauksen ja määritteli sittemmin sen tarkemmin sanoessaan Aabrahamille: "Sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä" (1. Moos. 12: 3). Samoin hän uudisti lupauksensa Iisakille ja Jaakobille sekä vihdoin Daavidille. Nämä olivat tämän valkeuden puhtaita säteitä ja ilmestyksiä, ja ne ovat lakkaamatta valaisseet maailmaa lupauksen antamisesta asti. Kaikki kantaisät, pyhät ja profeetat ovat kukin kohdaltansa olleet tämän valkeuden valaisemat, kuulleet lupauksen, lohduttautuneet sillä sekä uskoneet tämän valkeuden tulevan ja valaisevan kaikki ihmiset, ja ovat siitä sitten muillekin saarnanneet.
Tästä valkeudesta Johannes puhuu. Kaikenlaisen viisauden ja taidon valo ei ole annettu ainoastaan uskoville, vaan myös maailman lapsille, jotka ovat sukukunnassa viisaammat kuin valkeuden lapset. Mutta tämän valkeuden kautta ovat esivanhempamme saaneet valon ja lohdutuksen uskoessaan, että vaimon siemen oli auttava heidät siitä kurjuudesta, johon käärme oli heidät syössyt. Profeetat ovat yhä selkeämmin todistaneet tästä hamaan Kristuksen tulemiseen asti, hänen, joka on koko maailman Vapahtaja ja valkeus. Mutta kun Johannes sanoo: "Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus", se on ukkosen iskuja, jotka kohtaavat järjen valkeutta, vapaata tahtoa ja ihmisen omia voimia. On kuin hän sanoisi: kaikki ihmiset, jotka ovat Kristuksen ulkopuolella, ovat osattomina elämästä Jumalassa, kuolleet ja tuomitut. Kuinka heillä olisi elämä, koska he eivät ainoastaan vaella pimeydessä, vaan ovat itse pimeys, niinkuin Johannes edelleen sanoo. Hän puhuu ainoastaan ihmisistä, jotka kaikki ovat pimeydessä, ja sanoo valkeuden tulleen ihmisille, heitä valistamaan. Siksi Jesaja nimittää Kristusta "pakanain valkeudeksi", ja Sakarias veisaa riemuiten virressään: "Meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta, loistaen meille, jotka istumme pimeydessä ja kuoleman varjossa" (Luuk. 1:78 seur.).
Lauantai.
Johannes sanoi: "Minä olen huutavan ääni erämaassa: 'Tehkää tie tasaiseksi Herralle', niinkuin profeetta Esaias on sanonut." Joh. 1:23.
Tämän Johanneksen äänen me kuulemme nytkin evankeliumin saarnan kautta, joka viittaa Kristukseen ja sanoo: Tämä on se Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Riippukaa hänessä uskoen ja tunnustaen ja kiittäkää Jumalaa siitä, että hän antaa teille tiedoksi tällaista. Tämä Johanneksen saarna on kestävä viimeiseen päivään saakka. Mutta siitäkin on kysymys, olemmeko me sellaista kansaa, joka ottaa vastaan tämän saarnan. Jos me näet niin kuin suurin osa juutalaisista laskemme sen ohitsemme, niin käy meillekin samoin kuin heille on käynyt. Lahkokuntia ja eriseuroja on syntyvä, ja näin puhdas oppi ja Jumalan sana pimenee ja häviää meiltä. Silloin vasta Kristusta etsitään, mutta ei voida löytää. "Sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmiselle annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman" (Ap.t. 4:12). Jos me tämän saarnan hylkäämme, niin olemme hukassa. Opettajia ei puutu, niitä kyllä tulee riittämään, jotka saarnaavat paljon ja tahtovat osoittaa tietä taivaaseen; jokainen on silloin tarkoin etsivä, mutta se on silloin oleva ikuista turhaa etsimistä, joka ei koskaan johda rauhaan. Sen tähden profeetta Jesaja sanoo: "Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on" (Jes. 55:6); kuulkaa tätä saarnaa Kristuksesta ja uskokaa häneen, niin kuin se saarna teille opettaa, ja pysykää siinä, niin te olette oikein löytäneet hänet, niin että hän pysyy teissä ja te hänessä. Me teemme kuitenkin niin kuin juutalaiset tekivät. Tämän saarnaajan ääntä ei tahdota kuulla, tätä Vapahtajaa ei vastaanoteta. Suurin osa niistä, joita sanotaan evankelisiksi, ovat huolettomat ja hitaat asiaa edistämään, kun luulevat muiden asioiden olevan paljon tärkeämpiä. He jättävät näin evankeliumin asian silleen sanoen sen kautta laiminlyövänsä omat asiansa.
Meillä olisi tosiaankin rauha ja autuas aika, jos me pitäytyisimme tähän mieheen, Kristukseen. Jos me poikkeamme pois ja laiminlyömme hänet, tulee myös rangaistus: Kristuksen sijasta hallitsee perkele, ruumiin puolesta murhaten ja sielun puolesta valheen kautta. Juutalaisetkin ajattelivat, ettei heillä ole mitään hätää, heillä kun muka oli Jumalan pettämätön lupaus. Nyt Jumala täyttää lupauksensa lähettäen heille luvatun Kristuksen ja antaa Johanneksen sormellaan osoittaa häntä ja sanoa: Kuulkaa häntä, vastaanottakaa hänet, niin teillä on Jumala, taivaan valtakunta ja kaikki! Mitä tämä vaikutti heissä? He antoivat Johanneksen saarnata, mutta vaikka heidän täytyi pitää häntä kunnon miehenä, hänen saarnaansa ja todistustansa he eivät kuitenkaan pitäneet minään eivätkä vastaanottaneet Kristusta. He ovat kyllä raskaasti sen saaneet maksaa, vielä tänäänkin he maksavat sitä. Jumala varjelkoon meitä, ettemme mekin suuren kiittämättömyytemme tähden kadottaisi tätä viittausta Kristukseen, muutoin saamme, mitä olemme ansainneet.
Tämä on joka päivä tarpeellinen varoitus, ottaaksemme vaarin Johanneksen äänestä ja viittauksesta ja Jumalan sanasta, niin kauan kuin se meillä on. Tämä on "Herran etsimistä silloin, kun hänet löytää voidaan". "Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut. Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä" (2. Kor. 6: 2). Nyt voidaan hänet löytää, tämän jälkeen se on myöhäistä. Ellei hän ole läsnä tai itse tule meidän tykömme, niin ei kukaan voi häntä löytää; kun hän on poissa, niin ei auta, vaikka huudetaan häntä. Ottakaamme siis tämä varoitus vastaan, sillä ei ole kysymys leikin asiasta. Aarre on suuri, mutta on kysymys siitä, otetaanko se vastaan ja pidetäänkö se, niinkuin Kristus itse sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat" (Luuk. 11:28).
NELJÄS ADVENTTIVIIKKO.
Sunnuntai.
Me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta. Joh. 1:14.
Meidän tulee pitää näitä sanoja suuressa kunniassa. Joka ne uskolla käsittää, sillä ei ole mitään hätää, hän on iankaikkisen autuuden lapsi ja tähän kunniaan hän tulee ainokaisen Pojan kautta, joka on Jumala iankaikkisuudesta. Edellä evankelista on pitänyt ihmeellistä puhetta, sanoen: "Alussa oli Sana. Ja Sana tuli lihaksi." Kuka on milloinkaan kuullut sellaista puhetta? Mutta nyt sanoo evankelista tämän Sanan olevan Jumalan ainokaisen Pojan, Isän kanssa tosi Jumalan ja Luojan, niinkuin me tunnustammekin uskovamme "Jeesukseen Kristukseen, hänen ainoaan Poikaansa". Meidän kristillinen uskomme on, että Jeesus Kristus on tosi Jumala ja ihminen, Isän ainokainen Poika, hänestä iankaikkisuudessa syntynyt, ja ajassa syntynyt neitsyt Mariasta, sekä että ne, jotka häneen uskovat, saavat vapahduksen synnistä ja kaikesta pahasta.
Evankelista sanoo, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, aivan kuin kuka tahansa ihminen; me olemme saaneet tuta, että hän on ollut luonnollinen ihminen. Sitten me olemme myös katselleet hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, jonka hän on ilmaissut herättämällä kuolleita ja itse jumalallisen voiman kautta nousemalla kuolleista. Näin ihmiseksi tullut Sana on täynnä armoa ja totuutta. Evankelista tekee tässä erotuksen Kristuksen ja kaikkien muiden pyhien välillä. On kuin hän tahtoisi sanoa: kaikkina aikoina on tosin ollut suuria, pyhiä ihmisiä, jotka sanoin ja teoin ovat osoittaneet olevansa Jumalan ystäviä ja lapsia, ja näitten kautta Jumala onkin tehnyt monta suurta ihmettä; he ovat paljon saarnanneet ja opettaneet sellaista, mikä on pyhässä Raamatussa meille talletettuna. Siksi he ovat olleet oivallisia miehiä maailmankin silmissä, ovat uskoneet Kristukseen, tulevaan Vapahtajaan, ja ovat olleet Jumalan lapsia, Jumalasta syntyneitä, yhtä hyvin kuin me. Jumalan kunnia on heissä tullut ilmi, niinkuin Vanha testamentti todistaa. Kuitenkaan heitä ei voi missään verrata Sanaan, joka tuli lihaksi. Sen tähden evankelista erottaa Jumalan ainokaisen Pojan kaikista muista pyhistä ja Jumalan lapsista ja sanoo: "Me katselimme hänen kirkkauttansa," – joka ei ollut armon ja totuuden sirpale, niinkuin muissa Jumalan lapsissa, – "ja hän oli täynnä armoa ja totuutta." Hänellä oli Isältä oma erityinen kunniansa, jonka kautta hän erosi kaikista muista lapsista, niinkuin psalmissakin sanotaan: "Sinä rakastat vanhurskautta ja vihaat vääryyttä, sentähden on Jumala, sinun Jumalasi, voidellut sinua iloöljyllä enemmän kuin sinun osaveljiäsi" (Ps. 45:8). Hän on myös ilmaissut itsensä, niin että tiedettiin, ettei hän ollut ihminen muiden ihmisten joukossa. Siitä todistavat kylliksi kaikki hänen ihmetekonsa sekä ennen että jälkeen ylösnousemuksen. Hän on korkein Poika ja esikoinen, joka antaa kaikille niille, jotka uskovat hänen nimeensä, voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi. Aabraham, Daavid, Elias, Pietari ja Paavali ovat hekin Jumalan lapsia, mutta he eivät voi muille antaa tätä lapseuden voimaa, oikeutta ja vapautta; he saavat sen kaikkien muiden uskovien lailla häneltä. Kristus yksin on Jumalan ainokainen, luonnollinen Poika, jolla on tämä voima ja oikeus iankaikkisen syntymänsä kautta Isästä. Sen tähden meidän tulee iloiten ylistää Jumalaa, että me, jotka luontomme puolesta emme ole lapsia, pääsemme hänen kauttansa sellaiseen voimaan ja kunniaan, että tulemme Jumalan lapsiksi, niin monta kuin meitä on hänen nimeensä uskovia.
Maanantai.
Hänen nimensä on: Ihmeellinen. Jes. 9: 5.
Tämä ensimmäinen nimi ilmaisee tavan, millä Kristus hallitsee valtakuntaansa. Se sanoo hänen tekevän sen niin ihmeellisesti ja oudosti, että se ylittää kaiken ymmärryksen, luonnon ja viisauden. Kuinka niin? Hän hallitsee meitä niinkuin Isä häntä hallitsi, ja se tapahtui niin kuin 118. psalmissa veisataan: "Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Herralta tämä on tullut; se on ihmeellistä meidän silmissämme" (j. 22 seur.). Eikö todellakin ollut ihmeellistä: kun hänen piti menemän iankaikkiseen elämään, hän menikin kuolemaan, ja kun hänen piti menemän Isän luokse kunniaansa, hän joutui kaikkeen häpeään, vieläpä hänet mitä häpeällisimmin ripustettiin ristille kahden murhamiehen väliin; kun hänen piti saattaman paljon kansaa alamaisiksensa koko maailmasta, luopui jopa hänen oma kansansa hänestä, eivätkä he ainoastaan häntä kieltäneet, vaan kavalsivat, antoivat pakanoiden käsiin, ristiinnaulitsivat hänet ja pilkkasivat häntä! Eikö tämä todellakin ole outoa ja ihmeellistä: kivestä, joka oli kaikin puolin peräti hylätty, oli tuleva kulmakivi? Kaiken kaikkiaan: Ei ole maailmassa kuultu eikä nähty houkkamaisempaa ja mahdottomampaa: kuolevasta ihmisestä on määrä tulla, ei ainoastaan elävä, vaan Herra ja elämän jakaja ja kaikkien kuolleitten herättäjä; kuoleman on määrä alistua sen alaiseksi, jonka se surmaa ja saada sen käsistä osakseen iankaikkinen kuolema, ja samoin, että kunnian kuningas muka tulee hänestä, jonka hänen oma kansansa hylkäsi, joka häntä vainosi, hänet surmasi, häntä pilkkasi ja häpäisi; samoin kaikessa muussakin: pelkkiä sanomattomia ihmeitä. Me olemme kuitenkin tottuneet kuulemaan niistä joka päivä, ja sen tähden ne eivät meitä enää ihmetytä, sillä me emme mietiskele niitä emmekä toden teolla niitä usko; muutoinhan me niitä lakkaamatta ihmettelisimme.
Samoin menettelee Kristus meitäkin, valtakuntaansa, kohtaan. Maallinen kuningas hallitsee pitämällä alamaisensa luonansa ja ympärillänsä ja vieraat ja viholliset loitolla, mutta tämä menettelee aivan päin vastoin: oman kansansa hän antaa mennä sen omia teitä ja ottaa omiksensa pakanat, vihollisensa; hän hävittää Juudan kansan perin pohjin, mutta rakentaa pakanakunnasta itsellensä valtakunnan, joka on yhtä laaja kuin maailma. Kyllä kai sellaista ruhtinasta ylistellään, joka hylkää oman kansansa ja ottaa vastaan vihollisia maahansa ja vielä uskottelee oivastikin hallitsevansa! Mielettömänä ja houkkana sellaista pidetään, ja sellainen hän onkin, mikäli siihen tapaan ryhtyy maallista hallitusta toteuttamaan. Samoin: Kristus tekee parantumattomaksi syntiseksi sen, jonka hän aikoo tehdä vanhurskaaksi, hän tekee houkaksi sen, josta aikoo tehdä viisaan, hän tekee heikoksi sen, jonka aikoo tehdä väkeväksi, hän syöksee kuoleman kitaan sen, jonka aikoo tehdä eläväksi, hän vajottaa helvetin syvyyksiin sen, jonka aikoo viedä taivaaseen, ja niin edespäin. Näin toteutuu tämä lausuma: "Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi" (Matt. 19:30).
Tämä siis on se ihmeellinen ja outo kuningas, joka silloin on lähimpänä, kun on kauimpana, ja kauimpana silloin, kun on lähimpänä. Se että tämä ei tunnu meistä ihmeelliseltä, saa aikaan sen, että emme pääse sitä kokemaan, emme myöskään tule siinä koetelluiksi; joka päivä me kuulemme tätä koskevia sanoja ja kertaamme niitä, kunnes tulemme kylläisiksi ja haluttomiksi; milloinkaan emme ehdi itse asiaan; mutta ne, jotka ovat niihin perehtyneitä, ymmärtävät, mitä ihmeellistä menoa tämä on ja että häntä täydellä syyllä nimitetään Ihmeelliseksi.
Tiistai.
Hänen nimensä on: Neuvonantaja. Jes. 9:5.
Kuninkaamme toinen nimi osoittaa, millä tavalla hän meitä kärsimisen, kuolettamisen ja ristin kestäessä auttaa, niin ettemme niiden painamina joudu epätoivoon. Hän on tässä auttamisessaankin ihmeellinen. Hän ei nimittäin auta meitä samalla tavalla kuin auttaa maailma ja vanha Aadam. Hän sanookin: "Rauhani minä jätän teille; minun rauhani, sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa; sillä maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa teillä on rauha." (Joh. 14: 27; 16: 33). Maailma auttaa pakenemalla kärsimystä ja ahdistusta tai asettuu vastarintaan vapaaksi päästäkseen; tai sitten, jos kärsiä täytyy, se kärsii vastenmielisesti. Kristus sitä vastoin jättää omansa niiden käsiin, auttaen heitä ilman ulkonaista valtaa, vain sanalla, niinkuin hän sanoo: "Herra, Herra on minulle antanut opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla virvoittaa väsynyttä" (Jes. 50: 4). Sellainen sana, jolla meitä kärsimisissämme lohdutetaan, on hyvä neuvo, ja se joka sellaisen osaa antaa, on hyvä neuvonantaja. Hyvällä syyllä Kristusta siis sanotaan Neuvonantajaksi. Apostoleillensakin hän antoi seuraavan neuvon: "Olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö! Te kuulitte minun sanovan teille: 'Minä menen pois ja palajan jälleen teidän tykönne'. Jos te minua rakastaisitte, niin te iloitsisitte siitä että minä menen Isän tykö, sillä Isä on minua suurempi –" (Joh. 16: 33, 14: 27 seur.). Ja mitä muuta on koko tämä ehtoosaarna ja jäähyväispuhe, kuin yhtämittaista neuvon ja lohdutuksen sanaa kärsimyksen varalle? Niinpä sanovat Herra Kristus ja hänen omansa psalmissa: "Herra on neuvonut minua" (Ps. 16: 7) ja samoin Sananlaskuissa: "Herra antaa viisautta" (Sananl. 2: 6), toisin sanoen: hän tosin jättää minut kärsimiseeni, ulkonaista voimaa vaille, mutta neuvonsa ja viisautensa, jotka ovat minulle tarpeen voidakseni kärsimiseeni oikein suhtautua, hän ei anna minulta puuttua.
Kristuksen valtakunnassa siis käypi niin, että meitä hallitaan ainoastaan Jumalan sanalla, jota Jesaja tässä kiittelee kykeneväksi antamaan hyviä neuvoja ja lohdutusta. Sellaiseen ei pysty kukaan muu kuningas, kukaan muu valtaherra; kun he nimittäin joutuvat ulkonaisesti tappiolle tai jos heidän maansa joutuu tuhon omaksi, loppuvat kaikki neuvot; heidän neuvonsa ja lohdutuksensa perustuu siihen, että pussit ovat täynnä, valta on vakaa ja kunnia koskematon. Täällä taas on parhain neuvo ja lohdutus silloin, kun tuho on täydellinen ja tila mahdoton. Sen tähden on tarpeen usko. Neuvo on nimittäin uskon piiriin kuuluva, se kun tulee silloin kun mitään ei ole käsillä ja kun on jäätävä toivomaan ainoastaan sitä, mikä ei näy. Ken muutoin pysyisikään, jos Herra ensimmäisen nimensä mukaisesti kohtelisi meitä niin, ettei meillä olisi kerrassaan mitään, johon pitäytyä? Täytyyhän käsillä olla ainakin jokin sana meitä neuvomassa ja lohduttamassa. Niinpä siis hänen nimensä on Neuvonantaja sen tähden, että hän evankeliumilla lohduttaa maailmassa olevia omiaan, jotka ovat hyljättyjä ja kaikenlaisissa murheissa.
Keskiviikko.
Hänen nimensä on: Väkevyys. Jes. 9: 5.
Hebrealaista Eel-sanaa käytetään Jumalasta; Jumalaa usein nimitetään Eeliksi. Tämän perusteella uskotaan voitavan väittää juutalaisia vastaan, että Kristus on Jumala. Mutta Jesaja puhuu tässä sellaisista nimityksistä, jotka eivät ilmaise Kristuksen persoonaa, vaan hänen virkaansa ja hänen valtakuntansa luonnetta. Meillä täytyy olla ja meillä onkin varmempia lausumia Kristuksen jumaluuden todistamiseksi. Minä siis pysyn tämän sanan luonnollisessa, alkuperäisessä merkityksessä. Alun perin se merkitsee vain voimaa eli kykyä; se merkitys sillä on 5. Moos. 28: 32, missä Mooses sanoo juutalaisten onnettomuudesta: "Ei sinun käsissäsi ole oleva mitään eeliä", ja siinä me luemme: "Ei sinun käsissäsi ole oleva mitään väkevyyttä" varjeltuaksesi ja pelastuaksesi onnettomuudelta.
"Väkevyys" osoittaa siis, että tämä neuvo on väkevä. Me asetammekin molemmat rinnakkain ja sanomme: neuvo ja apu; jos nimittäin neuvo on erillisenä, on käsillä ainoastaan sanoja, mutta ei mitään voimaa, ja lopuksi kaikki juoksee hiekkaan. Mutta nyt Kristus, sen lisäksi, että hän evankeliumin sanalla meitä neuvoo ja lohduttaa, myöskin antaa voimaa, niin että me siinä pysymme ja kestämme ja lopuksi voittaen vastukset perimme voiton. Kristuksen tarkoituksena hänen meitä ihmeellisesti kuljettaessaan ja meitä kärsimiseen ja ristiin viedessään ei nimittäin suinkaan aina ole pysyttää meitä siinä jatkuvasti vain nauttimassa neuvosta ja sanasta; ei, ei mitenkään! Neuvon ja sanan pitää tietenkin olla käsillä niin kauan kuin kärsimistä kestää, ja niiden pitää säilyttää meitä, niin ettemme heikkoudessamme vajoa; mutta kerran sellaisestakin on loppu tuleva: se on voitettava meidän kärsivällisyydellämme; sitten se päättyy.
Esimerkkinä tästä olkoon sinulla pyhä Paavali. Kuinka usein hän onkaan ollut jalopeuran kidassa, ts. kaikenlaisissa ahdistuksissa! Mutta mistä hän ottaa lohduttavan neuvon? Jumalan neuvosta ja sanasta, ja vihdoin viimein hän pääsee voitolle. (Tästä 2. Kor. 11.) Vaikka meilläkin siis on monenlaisia ahdistuksia, joko peräkkäisiä tai samanaikaisiakin, aiheuttajina milloin synti, milloin kuolema, milloin maailma, milloin perkele, niin kaikki tämä on Ihmeellisen työtä; mutta kaikessa tässä kuitenkin Neuvonantaja sanoineen on läsnä meitä lohduttamassa, niin että jaksamme kaiken kestää, ja viimein hän antaa hyvän päätöksen suoden jälleen päivän paistaa, niin että jäämme voiton puolelle ja voimme pyhän Paavalin kanssa sanoa: "Kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa!" (2. Kor. 2: 14). Onpa toki hänen nimensä Väkevyys: hän ei ainoastaan kykene neuvomaan ja lohduttamaan, vaan myöskin vaikeuksista kirvoittamaan ja laskemaan kärsimykset meidän jalkojemme alle! Hänellä on oma vaikutuksensa ja hän on kallio, jota eivät edes tuonelan portit voi voittaa (Matt. 16: 18).
Torstai.
Hänen nimensä on: Sankari. Jes 9: 5. [Lutherin käännöksen mukaan.]
Kuinka harkitussa järjestyksessä seuraavatkaan nimet toisiaan! Ja ne kytkeytyvät toisiinsa aivan sen mukaan kuin Kristuksen valtakunnassa käy! Ensimmäinenhän (Ihmeellinen) viittaa vanhan Aadamin kuolettamiseen kaikenlaisella kärsimisellä ja ristillä; siihen kuuluu myös sanan kautta tuleva lohdutus ja neuvo. Mutta ei neuvo ja lohdutuskaan riitä: tarvitaan myöskin väkevyyttä voitolle päästäksemme. – Nyt on nimien luku puolessa. Me havaitsemme, että nämä kaikki kolme koskevat meitä ja että hänellä on nämä nimet meidän tähtemme, meidän hyödyksemme. Näiden nimien turvin meitä siis hallitaan, uudistetaan, pidetään tallella ja puolustetaan.
Neljäs nimi, Sankari, osoittaa sitten, millä tavalla hän käy vihamiehiinsä käsiksi. Se nimittäin on oikea valtaherra, joka ensi sijassa huolehtii maastansa ja kansastansa, varustuksia tehden, ja sitten käypi vihamiestensä kimppuun ja laajentaa valtakuntaansa. Mutta tämäkin tapahtuu perin ihmeellisesti. Kaiken tässä kuninkaassa täytyy nimittäin olla ihmeellistä, ensimmäisen nimen mukaisesti: hän surmaa ihmeellisesti, hän neuvoo ja lohduttaa ihmeellisesti, hän vie ja auttaa voittoon ihmeellisesti, tehden kaiken keskellä kärsimyksiä ja voimattomuutta! Samoin hän myöskin sotii ja taistelee, voittaen ihmisiä ihmeellisellä tavalla alamaisiksensa: todellakin hän on sankari ja sotija, jopa jättiläinen, mutta miekaton ja haarniskaton, niin kuin pyhä Paavali sanoo: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajoittamaan maahan linnoituksia. Me hajoitamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle ja olemme valmiit rankaisemaan kaikkea tottelemattomuutta." (2. Kor. 10: 4 seur.) Myöskin 45. psalmi sanoo: "Sinun nuolesi ovat terävät, kansat kaatuvat sinun allesi; kuninkaan vihollisten sydämet lävistetään" (j. 6).
Tämän kaiken hän saa aikaan evankeliumin kautta: se on hänen miekkansa, hänen nuolensa ja aseensa, joilla hän paiskaa kumoon ja murskaa kaiken viisauden, ymmärryksen, voiman ja pyhyyden. Eikö tämä ole perin ihmeellistä? Käytellään ainoastaan sanaa ja sillä tavalla, ilman yhtäkään miekaniskua, jopa monen kärisimyksen ja ristin keskellä, voitetaan maailma, eikä ainoastaan voiteta, vaan puolustaudutaan ja asetutaan kaikkea harhaoppisuutta ja erhettä vastaan ja lopuksi ne kukistetaan ja jäädään voittajiksi! Tähän soveltuu Kristuksen vertaus väkevästä, joka omistelee taloansa kaikessa rauhassa, kunnes häntä väkevämpi käy hänen kimppuunsa, voittaa hänet ja ryöstää häneltä koko omaisuuden, jakaen saaliin (Matt. 12: 29). Tämä väkevämpi on juuri se väkevä sankari, joka Jesajan mukaan on saapa Sankari-nimen; hänen taistelunsa ja voittonsa on todellakin oleva oikea mestarinäyte! Ensiksi hän käy käsiksi sydämeen sanalla: hän saarnauttaa sanaa: kaikki teot, kaikki terävyys ja äly ovat Jumalan edessä pelkkää syntiä. Näin kaatuu kaikki pyhyys, viisaus, voima, rikkaus ja kaikki muu, mitä maailmalla on; silloin on hävinnyt kaikki ylvästelevä luottamus, ja ihmisen täytyy katsella itseään epätoivon vallassa ja myöntyä tunnustamaan, että niin todella on. Mutta jos sydän on epätoivoisena ja voitettuna, kuinka silloin yritettäisiin ja kuinka voitaisiin suojautua ja sotia? Niitä vastaan taas, jotka eivät vielä ole epätoivossa ja joita vielä ei ole saatu voitetuiksi, tämä sankari yhä taistelee sanallansa kunnes joko voittaa heidät tai jättää heidät Jumalan tuomittaviksi.
Perjantai.
Hänen nimensä on: Iankaikkinen Isä. Jes. 9:5.
Viides ja kuudes nimi ilmaisevat erikoisesti sen palkan ja siunauksen, minkä saavat osakseen ne, jotka ovat Kristuksen valtakunnassa. Tätä kuningasta on nimitettävä Iankaikkiseksi Isäksi sen takia, että hän on meille ja meidän hyväksemme iankaikkinen. Kaikkihan nämä kuusi nimeä annetaan hänelle meidän tähtemme ja hänen virkaansa silmälläpitäen eikä hänen henkilönsä tähden. Tämän mukaisesti Kristusta pitää nimitettämän Iankaikkiseksi Isäksi sikäli kuin hän meitä aina, iäti, kohtelee isän tavalla ja osoittautuu isäksi, meitä kasvattaen ja raviten kuin lapsia. Eipä maallinen isä, vaikka suhtautuukin lapsiinsa isän tavoin, voi ajan oloon isäksi jäädä: kerranhan hänen on kuoltava ja jätettävä lapsensa toisten haltuun; sen tähden hän ei voi olla "iankaikkinen isä"; häntä voitaisiin nimittää "rahtusen isäksi", hän kun ei ajan rahtuakaan saata olla varma elämästään.
Tämä kuningas sen sijaan ei enää koskaan kuole eikä hän myöskään jätä lapsiansa jälkeensä, vaan pitää heidät alati luonansa, ja heidän täytyykin iankaikkisesti hänen kanssansa elää. Hänen Isä-nimityksensä osoittaa, että hän ei ainoastaan synnytä lapsiansa, vaan että hän myös heitä elättää, vaatettaa, opettaa, kurittaa, heistä huolehtii ja valmistaa heille perinnön; ja jos he tekevät syntiä, hän heitä isän tavoin kurittaa, mutta ei aja heitä luotansa. Samoinhan maallinenkin isä kasvattaa, rankaisee, rakastaa ja suojelee lastansa, eikä hän sitä hylkää, vaikka se onkin likainen, rupinen tai muutoin heikko. Paljon enemmän Kristus näkee vaivaa omistansa, jopa iankaikkisesti, täällä aloittaen uskossa ja siellä, kun kaikki ilmestyy. Kaiken kaikkiaan: tämä nimi tarkoittaa samaa, mistä pyhä Paavali mainitsee: "Meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa, mutta toivo ei saata häpeään" (Room. 5:3 ss). Samoin kuin nimittäin kristityt noiden edellisten nimien vaikutuksesta ovat saaneet perusteellista harjoitusta kärsimisessä, lohdutuksessa, voitossa ja taistelussa syntiä vastaan, he tästä kaikesta saavat varman luottamuksen Jumalaan: he ovat Jumalan lapsia eikä heitä milloinkaan hylätä. Tällainen toivo syntyy tämän nimen vaikutuksena ja hedelmänä: niin ahkerassa harjoituksessa ollessaan he saavat Jumalaa kohtaan lapsen mielen, ja Jumala tulee heille niin rakkaaksi, että jäljelle ei jää vähääkään pelkoa, vaan pelkkää ylistelemistä Jumalassa. Siitä syystä, että Kristus saa kaiken tämän aikaan valtakunnassaan, häntä täydellä syyllä nimitetään Iankaikkiseksi Isäksi.
Lauantai.
Hänen nimensä on: Rauhanruhtinas. Jes. 9:5.
Hän ei anna rauhaa niin kuin maailma antaa; silloinhan olisivat nuo ensimmäiset nimet, joilla Kristusta nimitetään Ihmeelliseksi, Neuvonantajaksi ja Väkevyydeksi, mitättömät, vaan rauha on Jumalan edessä, omassatunnossa, rauha, joka lisääntyy sitä mukaa kuin kärsimys suurenee ja lisääntyy. Tämä johtuu nimittäin siitä, että me tunnemme itsemme lapsiksi ja tunnemme Iankaikkisen Isän, ollen näin hänen armostansa vakuuttuneita ja varmoja ja näin omaten luottamuksellisen pääsyn hänen, rakkaan Isämme, tykö. Kuinka sattuva onkaan näiden kuuden nimen järjestys! Kolme ensimmäistä nimeä osoittaa, kuinka Kristus meitä kärsimisen keskellä hallitsee meidän hyväksemme, meidän eduksemme; neljäs nimi osoittaa, kuinka hän hallitsee meitä suhteessamme toisiin, sotiaksemme väkevinä; kaksi viimeistä taas osoittaa, kuinka hän hallitsee meitä hänen omalta kannaltansa katsottuna. Ensimmäisessä tapauksessa on pelkkää vaivannäköä, toisessa pelkkää työtä, kolmannessa taas pelkkää lepoa, rauhaa ja iloa; se nimittäin joka kärsii, näkee vaivaa, sillä joka taistelee, on edessänsä työ, sillä taas joka lepää, on rauha. Tässä on aito Rauhanruhtinas, joka tekee meidät rikkaiksi, ei ajallisista omaisuuksista ja rauhasta, vaan hengellisestä ja iankaikkisesta rauhasta keskellä rauhattomuuttakin. Nämä kuusi nimeä vaikutuksinensa esiintyvät rinnakkain kristityssä: toinen ei jää olemaan ilman toista.
Hänen nimensä ei ole vain "Rauhan mies", niinkuin Salomon, vaan tämä Rauhanruhtinas on valtakunnassansa siinä määrin rauhan valtias, että antaa sen kaikille omillensa kenenkään voimatta sitä häiritä ja riistää; päin vastoin hän aivan erikoisesti ja mitä varmimmin suojaa meitä perkeleeltä, kuolemalta, synniltä ja kaikilta helvetin porteilta, ja niin synti ei voi meitä Jumalan edessä säikähdyttää, Jumalan tuomio ja viha eivät voi meitä kohdata, eivätkä perkele ja kuolema voi meitä omikseen ryöstää. Sepä vasta Rauhanruhtinas! Maalliset ruhtinaat käyttävät rauhan turvaamiseksi vartioväkeä, mutta jäävät sittenkin usein pulaan, sillä nämä eivät voi suojella joka aika ja joka hetki. Korkeintaan heitä siis nimitettäköön rauhan miehiksi; rauhanruhtinaita he eivät saata olla edes maallisen hallinnan piirissä, ihmisten edessä, saati sitten hengellisessä hallinnassa, Jumalan edessä, sillä rauha ei ole siinä määrin heidän vallassansa: aika ajoin se rikkoutuu ja riistetään, vaikka hallinta olisi kuinka luja tahansa. Meidän Herramme sen sijaan on kaikkialla, hän valvoo joka silmänräpäys ja hän voi suuressa voimassansa säilyttää rauhan, niinkuin 121. psalmi sanoo: "Katso, hän joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku" (jae 4). Lyhyesti puhuen: Kristuksen valtakunta tietää pelkkää rauhaa, koska Jumala tekee kristityillensä kaikkea hyvää, mutta ei mitään pahaa, eivätkä hekään tee toisilleen pahaa, vaan kaikkea hyvää. Eivät edes viholliset voi heitä vahingoittaa, sillä kristityt kärsivät mielellänsä. Näin täydelleen ja kauttaaltaan Kristus, Rauhanruhtinas, voimallisesti rauhansa säilyttää.
JOULUN AIKA.
Jouluaatto.
Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa. Luuk. 2: 7.
Kristuksen syntymään liittyvien monien ihmeellisten asioiden joukossa on suuri ihme siinä, että neitsyt Maria uskoo tämän asian tulevan hänelle tapahtumaan; se on niin suuri ihme, että me emme kyllin voi sitä ihmetellä. Kun enkeli sanoi neitsyelle: "Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut" (Luuk. 1: 35), silloin hän ei voinut ymmärtää eikä tuntea sitä, vaan ainoastaan uskoa sen. Siksi Augustinuskin sanoo, että hän on ollut paljoa enemmän armoitettu ja autuaampi siinä, että hän uskon kautta sydämessään synnytti Kristuksen, kuin että hän teki sen lihassa. Tämän ihmeen piti tapahtua ensiksi hänessä. Ellei hän olisi vastaanottanut niitä sanoja, jotka enkeli sanoi hänelle, niin ei yksikään noista muista ihmeistä olisi tapahtunut. Mutta kun sanat menivät hänen sydämeensä ja tulivat sinne kätketyiksi, seurasi muukin heti, ja hänessä tapahtui sellainen muutos, ettei yksikään ihminen voi sitä ajatuksin käsittää.
Jos siis Kristuksen syntymisen pitää tulla meille hyödyksi ja muuttaa meidän sydämemme, niin meidän pitää painaa mieleemme neitsyen esikuva ja seurata häntä. Samalla tavoin pitää näet tapahtua meidänkin sydämessämme, kuin hänessä, tapahtui. Tämän ihmeen pitää lakkaamatta uudistua meissäkin, jokaisen pitää vastaanottaa tämä lapsi, niin että hän sanoo ja uskoo tämän lapsen omaksensa, niinkuin neitsyt teki, kun hän oli hänet synnyttänyt; jokaisen pitää käyttäytyä niin kuin Kristus olisi syntynyt yksin hänelle. Siltä, joka ei niin vastaanota tätä lasta, on tämä kokonaan hukkaan mennyt. Kirjoittaessaan: "Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu", Jesajakin ottaa vastaan tämän lapsen niin kuin äiti. Tällaista mieltä tapaamme nykyään valitettavasti perin harvoissa ihmisissä; se on melkein tyystin hävinnyt. Ei tosiaankaan saa olla mikään vähäinen usko sillä, joka näin tekee uskoen, että tämä Jumalan ja neitsyen lapsi on hänen ja että sen hänessäkin pitää syntymän. Tässä rupeaa näet sydän sykkimään. Tällainen usko oli Aabrahamilla, niinkuin Kristus hänestä sanoo: "Aabraham riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja hän iloitsi" (Joh. 8: 36). Kuinka voisi ihminen olla nauramatta ja riemuitsematta, jos hän vahvasti sydämessään uskoisi ja pitäisi totena, että tämä lapsi on hänen? Kun tämä riemu uskon kautta tuntuu sydämessä, silloin täyttyvät Raamatun sanat, joissa Jumala on luvannut Aabrahamin siemenessä siunata kaikki ihmiset, toisin sanoen täyttää heidät armolla ja autuudella ja antaa heille kaikkea hyvää.
Missä nyt tämä lapsi tulee sydämeen, siinä sydän tulee ravituksi, sillä juuri sitä varten tämä lapsi on annettu, että hän täyttäisi sydämen. Jos siis sydän uskon kautta antautuu hänelle, niin se saa tuta, että hän on suloinen Jeesus. Sydän nousee sitten myös Isän puoleen, joka on niin armollinen, että on sydämeen antanut tämän lapsen. On sanoin kuvaamatonta ja ajatuksin arvaamatonta, että sydän on kätkevä niin suuren aarteen. Sen tähden profeetta sanoo: "Avaa suusi, niin minä sen täytän" (Ps. 81: 11). On kuin hän sanoisi: Avaa aina sydämesi kylliksi, olkoon se jokapäiväinen harjoituksesi. Näin tuo suuri ihme uudistuu jälleen ja sydän tulee iloiseksi, lohdutetuksi ja rohkaistuksi ja on rauhassa kaikelta murheelta, mikä saattaa kohdata. Mitäpä pahaa voisi tapahtua sellaiselle sydämelle? Missä tämä lapsi pysyy, siinä sekin pysyy. Sydän ja tämä lapsi eivät erkane toisistaan.
Joulupäivä.
Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Luuk. 2: 10, 11.
Näistä sanoista näet selvästi, että hän on syntynyt meille. Enkeli ei sano vain: Kristus on syntynyt, vaan: "Teille on syntynyt Vapahtaja". Ei hän myöskään sano: Minä ilmoitan ilon, vaan: "Minä ilmoitan teille suuren ilon". Se ilo on tuleva kaikelle kansalle. Tätä uskoa ei ole eikä voi olla kellään tuomitulla tai pahalla ihmisellä. Se on näet kaiken autuuden oikea perustus, joka yhdistää Kristuksen ja uskovaisen sydämen, niin että kaikki tulee yhteiseksi, mitä heillä kummallakin on. Mitä heillä sitten on? Kristuksella on puhdas, viaton ja pyhä syntymä. Ihmisellä on epäpuhdas, syntinen ja tuomittu syntymä, niin kuin Daavid sanoo: "Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt" (Ps. 51: 7). Sitä ei voida auttaa muuten kuin Kristuksen puhtaalla syntymällä. Kristuksen syntymää ei kuitenkaan voida ruumiillisesti jakaa, eikä se mitään auttaisikaan; sen tähden se jaetaan hengellisesti sanan kautta kaikelle kansalle – niinhän tässä enkeli sanoo. Tämä syntymä annetaan kaikille, jotka sen vakavasti uskovat; näin ei heidän epäpuhdas syntymänsä heitä vahingoita. Näin me pääsemme vapaiksi kurjasta syntymästämme Aadamissa. Sen tähden Kristus on tahtonut syntyä, että me hänen kauttansa syntyisimme uudesti. Tämä tapahtuu sellaisen uskon kautta, josta Jaakob sanoo: "Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset" (Jaak. 1: 18).
Katso, näin Kristus ottaa itsellensä meidän syntymämme ja lahjoittaa meille omansa ikään kuin se olisi meidän, jotta me siinä puhdistuisimme ja uudistuisimme. Jokaisen kristityn tulisi siis iloita ja riemuita tästä Kristuksen syntymästä ikään kuin hän olisi, niinkuin Kristuskin, ruumiillisesti syntynyt Mariasta. Ken ei usko tai epäilee sitä, ei ole kristitty. Minkä suuren ilon enkeli ilmoittaakaan! Mikä lohdutus ja ylenpalttinen Jumalan hyvyys, että ihminen saa sellaisen aarteen nojalla – jos hän sen uskoo – kerskaten mainita Mariaa oikeaksi äidiksensä, Kristusta veljeksensä ja Jumalaa Isäksensä! Tämä kaikki on totta ja tapahtunutta, kunhan vain uskomme. Se on kaikissa evankeliumeissa ytimenä ja pääasiana, ennen kuin niistä opitaan hyviä tekoja. Kristuksen täytyy ennen kaikkea olla meidän, ja meidän hänen, ennen kuin tartumme tekoihin. Se taas ei tapahdu muuten kuin evankeliumia oikein ymmärtämään opettavan uskon kautta. Se on Kristuksen oikeaa tuntemista, siitä tulee omatunto iloiseksi, vapaaksi ja tyytyväiseksi, siitä kasvaa rakkaus ja kiitollisuus Jumalaa kohtaan, joka on antanut sellaiset arvaamattomat aarteet meille Kristuksessa, ilman omaa ansiotamme. Siitä seuraa altis mieli tekemään, tekemättä jättämään ja kärsimään kaikkea, mitä Jumala hyväksi näkee. Tätä tarkoittaa Jesajankin sana: "Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu" (9: 6). Meille, meille syntynyt ja meille annettu. Varo siis, ettet evankeliumissa ihastu ainoastaan kertomukseen tapahtumista, se ei sinussa kauan pysy, etkä pelkkään esimerkkiin, sillä ei se sinuun juurru ilman uskoa. Tee Kristuksen syntymä omaksesi ja vaihda se niin, että irtaudut omasta syntymästäsi ja tulet osalliseksi Kristuksen syntymästä. Näin tapahtuu, jos uskot, ja näin istut varmasti neitsyt Marian sylissä ja olet hänen rakas lapsensa. Uskoa sinun on harjoitettava ja rukoiltava, koska eläissäsi et voi siinä milloinkaan kyllin vahvaksi päästä. Se on perustuksemme ja perintömme, ja sen pohjalle on hyvät teot rakennettava.
Toinen joulupäivä.
Pyhän Stefanuksen päivä.
Mutta kun he tämän kuulivat, viilsi se heidän sydäntänsä, ja he kiristelivät hänelle hampaitansa. Mutta täynnä Pyhää Henkeä Stefanus loi katseensa taivaaseen päin ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella. Ap. t. 7: 54, 55.
Tämän jalon tapauksen tarkoituksena on erityisesti näyttää ja opettaa meille ensiksikin, kuinka kristittyjen ja kristillisen seurakunnan käy täällä maan päällä, kun heitä tunnustuksensa tähden vainotaan ja surmaan syöstään; toiseksi se osoittaa, mikä näissä vainoissa on heidän lohdutuksensa ja toivonsa, ja mikä osallisuus heillä on Kristukseen, johon he uskovat, jota he tunnustavat ja jonka tähden heidän täytyy kärsiä. Se joka Stefanuksen tapauksesta tämän oppii, saa perusteellisen tiedon Herramme Kristuksen valtakunnasta.
Pyhän Stefanuksen teot ja merkit todistavat siis, ettei hän salannut uskoansa eikä ollut siitä vaiti, vaan tunnusti sitä vapaasti, saarnaten Herrasta Kristuksesta Jeesuksesta. Juuri tästä syystä juutalaiset häneen loukkaantuivatkin eivätkä voineet häntä sietää, vaan väkivalloin ottivat hänet kiinni ja raastoivat hänet oikeuteen.
Tämä on kirjoitettu meille esikuvaksi, oppiaksemme, että kun tahdomme tunnustaa uskoamme sekä tunnustuksellamme Kristusta kunnioittaa julkisesti ihmisten edessä, perkele kyllä piankin villitsee joitakuita omiansa meitä kiusaamaan ja tuottamaan meille kaikkea pahaa. Varustaudu siis sellaisen vaaran varalle, sillä meillä kristityillä ei ole uskostamme ja tunnustuksestamme sitä etua, että meistä sen nojalla tulisi korkeita ja rikkaita herroja, päin vastoin meidän täytyy ruumiin ja hengen puolesta joutua vaaranalaisiksi ja jo ennakolta tietää, ettei maailma suinkaan jätä meitä kiusaamatta. Sen Stefanuksenkin esimerkki osoittaa. Häneen koski kipeästi se, että monet pilkkasivat Kristusta, kieltäen hänen olevan Jumalan Pojan; sen tähden hän rupesi heitä vastaan taistelemaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi puolustaa Kristuksen kunniaa, koskapa hän kerran oli kristitty. Ja sen hän teki niin voimallisesti, etteivät he kyenneet pitämään puoliaan sitä viisautta ja henkeä vastaan, jolla hän puhui.
Mutta mikä oli seurauksena? Juutalaiset yllyttivät kansan ja vanhimmat sekä kirjanoppineet, astuivat esiin, raastoivat hänet mukaansa ja veivät neuvostoon. Sen pyhä Stefanus sai palkaksi siitä, ettei voinut sietää Kristuksesta pahoin puhuttavan, vaan ajatteli, ettei hänen sovi olla Herransa kunniaa puolustamatta. Samoin tehdään meillekin, Jumalan kiitos, nykyaikana. Siitä meidän tulee kiittää Jumalaa, sillä se ei ole mikään paha merkki.
Meidän ei siis sovi valittaa vaivojamme, vaikka meistä vääriä syytöksiä tehdäänkin. Ei perkele muuta voikaan kuin valehdella sekä vääristää oikeaa ja rehellistä puhetta. Siihen on totuttautuminen ja odottaminen, kunnes Jumala osoittaa, että meillä, niinkuin Stefanuksella, on hyvän omantunnon todistus. Sen ohessa meillä on vielä eräs lohdutus. Siihen tekstimme viittaa mainitessaan, että Stefanus kiinnittäessään katseensa taivaaseen näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella. Stefanuskin oli ihminen, jolla oli liha ja veri: ellei hänellä olisi ollut Pyhää Henkeä, hän olisi perin masentunut nähdessään vastustajansa tuomitsemassa hänen oppinsa Kristuksen harhaopiksi. Sellainen ahdistus ei ole voitettavissa ilman Pyhän Hengen apua. Mutta juuri silloin, kun juutalaiset kiivaimmin Stefanusta vastustivat ja tämä kohta oli saava kärsiä kuoleman tunnustuksensa ja oppinsa tähden, hän näki Kristuksen istuvan Jumalan oikealla puolella, hänet, jonka ylimmäiset papit, fariseukset ja kansa luulivat olevan alimmassa helvetissä.
Näyn Stefanus sai nähdä ruumiillisilla silmillään. Meidän silmämme eivät saa sellaista nähdä, mutta sanassa me, Jumalan kiitos, saamme nähdä aivan samaa. Sen tähden me pidämmekin kiinni tästä opista ja annamme vastustajiemme riehua, huutaa, valehdella, kiusata ja vainota meitä mielensä mukaan. Kristus lupaa, että hänen Henkensä on oleva meidän kanssamme lohduttamassa ja vahvistamassa, että meillä hänessä on täysi ilo ja lohdutus.
Kolmas joulupäivä.
Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus. Jes. 9: 5.
Tässä Jesaja ryhtyy kuvailemaan valtakunnan päämiestä eli kuningasta. Tästä lausumasta on otettu tuo ihmeellinen laulu, jota nykyään jouluna lauletaan: "Laps kaunis, piltti pienoinen ilmaantui keskellemme". Ihmeellinen kuningas, joka on toteuttava niin suuria asioita, että on voittava kuoleman, synnin ja lain, hallitseva ilman miekkaa ja täyttävä maailman ilolla! Sanoohan Jesaja tässä aivan selvästi kaiken tämän tulevan sen tähden ja siitä, että meille on lapsi syntynyt ja poika annettu. On kuin hän sanoisi: Tämän lapsen, tämän pojan kautta se kaikki tulee; hän on välimies, joka sen toimittaa. Tässä lausumassa on nimittäin tarkasti huomattava tuo sananen "meille", sillä sillä on paino. Kaikki lapset, jotka syntyvät, syntyvät itselleen tahi vanhemmilleen; tästä lapsesta yksin sanotaan, että hän on meille syntynyt. Siinä sanotaan: meille, meille, meille! Meille kaikille, meidän hyväksemme tämä lapsi on syntynyt. Omasta puolestaan hänen ei lainkaan tarvinnut syntyä; siis kaikkea sitä, mikä hän on, mitä hänellä on ja minkä hän tekee syntymänsä jälkeen, inhimillisessä luonnossaan, sanotaan meidän omaksemme ja se on meidän omaamme ja meillä on siitä hyöty: se on oleva meidän pelastuksenamme ja autuutenamme. Tämä "meille" sana vaatii siis vahvaa uskoa. Vaikka Kristus nimittäin olisi syntynyt tuhannesti ja vieläkin tuhannesti syntyisi, kuitenkaan olematta syntynyt "meille" ja tullut meidän omaksemme, meillä ei olisi siitä mitään hyötyä. Mitä hyötyä on meillä siitä, että tuhansittain ihmisiä on syntynyt ja päivittäin yhä syntyy aina maailman alusta saakka?
Tarkkaapa siis näitä sanoja! Ne osoittavat, mikä henkilö tämä kuningas on ja kuinka mestarillisesti Jesaja asettaa ja punnitsee sanansa! Ensiksikin: on syntynyt lapsi, luonnollinen ihminen. Hebrean sana jeled tietää vastasyntynyttä lasta sellaisena kuin se vaimosta syntyy. Kristus on siis oikea, todellinen ihminen, vaimosta syntynyt: hänellä on liha ja veri, luut, ytimet, kaikki täydelleen, hän elää, kävelee, seisoo ja toimii niin kuin ihminen ainakin; ja kuitenkin hän on, toisin kuin kaikki muut, syntynyt synnittä. Aivan yhtä sitovasti kuin tämä lausuma panee uskomaan, että hän on syntynyt oikeaksi, luonnolliseksi ihmiseksi, samoin edellinen lausuma pakottaa uskomaan, että hän on syntynyt täydellisesti ilman syntiä, koskapa Jesaja sanoo hänen särkeneen kuorman, vitsan ja käskijän, toisin sanoen, synnin, kuoleman ja lain. Aivan ristiriitaista nimittäin on se, että synneissä on syntynyt se, joka särkee synnin ja alistaa sen allensa; pikemminkinhän synnin olisi pitänyt hänet särkeä ja allensa alistaa, niinkuin käy kaikkien muitten ihmisten, jotka syntyvät.
On siis selvää, että tämä lapsi on luonnollinen, mutta viaton ja pyhä ihminen ja että kaikki se, mitä hän on, minkä hän tekee ja voi, on meidän. Hänen pyhyytensä ja viattomuutensa on nimittäin kuuluva meille, koskapa hän on meille syntynyt; hänen pyhyytensä ja viattomuutensa on meidän aivan kuin me olisimme sen omistajat, ja se kaunistuksenamme me pukeudumme siihen Jumalan edessä kuin omaan, lahjaksi saamaamme kaunistukseen ikään, mikäli sen vain todeksi uskomme.
Toiseksi: hän on poika, meille annettu. Tämähän on suloinen sana! Profeetta nimittää häntä pojaksi siten todistaen, että tämä kuningas ei ainoastaan ole ihminen, vaan myös oikea luontoperäinen Jumala. Tämän pojan täytyy olla jotakin aivan toista kuin kaikki muut ihmisten pojat ovat, sillä hän on toimittava suurta. Jos hänen on särjettävä kuolema, synti ja laki, täytyy hänessä todellakin olla Jumalan voima, olletikin kun hän on tekevä kaiken tämän meidän hyväksemme eikä itsensä hyväksi ja koska hän on meille annettu.
Joulukuun 28. päivä.
Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.
Luuk 2: 14. [Lutherin käännöksen mukaisesti.]Enkelit sisällyttävät lauluunsa kolme asiaa: kunnian, rauhan ja hyvän tahdon. Kunnian he antavat Jumalalle, rauhan maalle, hyvän tahdon ihmisille. Ensimmäisenä on Jumalan kunnia. Siitä aloitettakoon, että Jumalalle kaikessa annettaisiin ylistys ja kunnia, hänelle, joka kaiken tekee, antaa ja jolla kaikki on hallussaan, ja että kukaan ei lukisi mitään omaksi ansioksensa. Kunnia kuuluu yksin Jumalalle, sitä ei käy jakaminen kenenkään kanssa. Pahan hengen viekoittelemana Aadam ryösti kunnian omistaen sen itselleen, ja sen vuoksi kaikki ihmiset ovat hänen kanssaan vailla armoa. Se on vielä nytkin kaikkiin ihmisiin syvään syöpynyt: mikään muu pahe ei ole häneen niin syvään juurtunut kuin kunnianhimo; kukaan ei tahdo olla mitätön ja voimaton, jokainen mielistyy omaan itseensä ja siitä tulee maailmaan kaikki kurjuus, rauhattomuus ja sota. Kristus on jälleen palauttanut kunnian Jumalalle opettamalla meille, että kaikki omamme on Jumalan silmissä paljasta vihaa ja armottomuutta; emme suinkaan saa mieltyä, itseemme, vaan meidän pitää pelkäämän ja häpeämän aivan kuin olisimme suurimmassa vaarassa ja häpeässä. Oma kunniamme ja omahyväisyytemme pitää siis perusteellisesti tehtämän tyhjäksi; ja me itse iloitkaamme, kun pääsemme siitä vapaiksi, niin että meidät havaitaan olevan ja säilyvän Kristuksessa.
Toinen kohta on "rauha maassa". Missä ei ole Jumalan kunniaa, on rauhattomuutta, niinkuin Salomo sanoo: "Ylpeys tuottaa pelkkää toraa" (Sananl. 13: 10). Missä taas Jumalan kunnia on, on ehdottomasti rauha. Minkä tähden torailisivat tietäessään, että mikään ei ole heidän omaansa, vaan että kaikki mitä he ovat, mitä heillä on ja mitä he voivat, on Jumalan? He antavat hänen hallita ja tyytyvät siihen, että heillä on armollinen Jumala. Se joka tietää kaiken omansa mitättömäksi Jumalan edessä, ei kiinnitä huomiota itseensä, vaan hän ajattelee jotakuta toista, joka jotakin merkitsee Jumalan silmissä, ja se toinen on Kristus. Missä siis on tosi kristityitä, heidän keskuudessansa ei voi olla mitään riitaa, vihaa eikä rauhattomuutta, niin kuin Jesaja ennustaen sanoo: "Ei missään minun pyhällä vuorellani", toisin sanoen kristikunnassa, "tehdä pahaa eikä vahinkoa, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren" (11: 9). He voivat pitää keskenään rauhan, koska tuntevat Jumalan. "He takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan" (Jes. 2: 4). Sen tähden Herraamme Kristusta sanotaan Rauhanruhtinaaksi, että hän vaikuttaa meissä rauhaa Jumalaa kohtaan sisäisesti omissatunnoissamme uskon kautta, joka rakentaa häneen itseensä, ja ulkonaisesti ihmisiä kohtaan ulkonaisessa elämässä rakkauden kautta, ja näin on hänen kauttaan maassa jatkuva rauha.
Kolmas on "ihmisille hyvä tahto". Tässä ei ole kysymys sellaisesta hyvästä tahdosta, joka vaikuttaa hyviä tekoja, vaan suosiollisuudesta ja rauhaarakastavasta sydämestä, joka mukautuu kaikkeen, mikä ikänä kohdanneekin, oli sitten hyvää tahi pahaa. Tiesiväthän enkelit hyvin, että se rauha, josta he veisaavat, ei ulotu ulomma niiden piiriä, jotka todella uskovat Kristukseen: näillä on varmasti keskuudessaan rauha. Maailma taas ja perkele eivät säilytä mitään rauhaa: he vainoavat uskovia kuolemaan saakka, niinkuin Kristus sanoo: "Minussa on teidän rauhanne, maailmassa teillä on ahdistus" (Joh. 16:33).
Joulukuun 29. päivä.
Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä; sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Ps. 118: 1.
Tässä säkeessä lausutaan yleinen kiitos kaikista hyvistä teoista, joita Herra Jumala tekee koko maailmalle, joka päivä, lakkaamatta, kaikin tavoin, sekä hyville että pahoille. Profeettojen tapa on näet, että he tahtoessaan ylistää Jumalaa joistakin erikoisista asioista alkavat korkealta ja jatkavat kauas, kiittäen häntä samalla yleisesti kaikista hänen ihmeistänsä ja teoistansa. Niin tässäkin: koska tämä psalmi erityisesti kiittää Jumalaa ja osoittaa maailmalle hänen suurinta hyvää tekoaan, nimittäin Kristusta ja hänen armovaltakuntaansa, joka oli luvattu maailmalle, se alkaa yleisellä kiitoksella ja lausuu: "Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä". Hän on sydämellinen, armollinen, hurskas Jumala, joka alinomaa tekee hyvää vuodattaen hyvyyttä hyvyyden lisäksi runsaasti meidän ylitsemme.
Tätä sanaa "hyvä" et saa lukea kylmästi ja tunteettomasti etkä hypätä sen ohitse, vaan sinun tulee ajatella, että se on elävä, oivallinen ja rikas sana, joka sisältää sen, että Jumala on hyvä, ei ihmisen lailla, vaan niin, että hän on sydämensä pohjasta taipuisa ja suosiollinen aina auttamaan ja tekemään hyvää, ei mielellään vihastu eikä rankaise, paitsi milloin hänen on pakko ja ihmisten lakkaamaton, katumaton ja paatunut pahuus sitä vaatii. Missä hänen täytyy vihastua ja rangaista, siinä ei ihminen voisi niin pitkään odottaa, vaan rankaisisi satatuhatta kertaa aikaisemmin ja ankarammin kuin Jumala.
Tällaista hyvää ja armollista suosiota hän osoittaa ylenpalttisesti, joka päivä ja iankaikkisesti, niinkuin tässä sanotaan: "Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti". Toisin sanoen: hän tekee lakkaamatta meille parasta, antaa meille ruumiin ja sielun, varjelee meitä yöt päivät, pitää meitä jatkuvasti hengissä, antaa auringon ja kuun paistaa meille sekä taivaan, tulen, ilman ja veden meitä palvella, kasvattaa maasta viinin, viljan, rehun, ruoan, vaatteet, puut ja kaikki tarpeemme, antaa kodin ja konnun, vaimon ja lapset, karjan, linnut ja kalat. Sanalla sanottuna: kuka saattaisi tuota kaikkea luetella? Tätä kaikkea hän antaa runsaasti, joka vuosi, joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys. Kukapa osaisi arvioida edes sitä laupeutta, että hän antaa jonkun pitää silmän tai käden terveenä? Kun olemme sairaina tai kun täytyy olla jommankumman puutteessa, silloin vasta huomataan, mikä hyvä teko on, että meillä on terve silmä, terve käsi, jalka, pää tai sormet, ja mitä Jumalan armoa ovat leipä, vaatteet, vesi, tuli jne.
Me ihmiset olemme kuitenkin sokeita, Jumalan hyviin lahjoihin kyllästyneitä ja niistä välinpitämättömiä. Kuitenkaan ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi tarpeen vaatiessa valmis vaihtamaan keisarikuntaa tai kuninkuutta mainittuihin Jumalan hyviin lahjoihin. Mikä aarre on näet kuningaskunta terveeseen ruumiiseen verrattuna? Mitä on koko maailman raha ja rikkaus yhden päivän rinnalla, jonka rakas aurinko meille joka päivä tuo? Jos aurinko olisi päivänkään paistamatta, etkö silloin tahtoisi mieluummin olla kuollut? Mitä auttaisi silloin ihmistä kaikki hänen rikkautensa ja valtansa? Mitä auttaisi koko maailman viini, jos meidän täytyisi olla yksikin päivä veden puutteessa?
Sellaiset Jumalan lahjat ovat sangen suuria, jopa kaikkein arvokkaimpia. Mutta koska ne ovat niin yleisiä, ei kukaan kiitä niistä Jumalaa, vaan ihmiset käyttävät niitä joka päivä aivan kuin pitäisi aina niin olla ja meillä muka olisi täysi oikeus niihin eikä meidän tarvitsisi niistä edes Jumalaa kiittää. He riitelevät, taistelevat ja raivoavat rahan tai omaisuuden, kunnian tai nautinnon tähden, sanalla sanoen: semmoisen tähden, joka ei edes sadannekseksi ole meille niin hyödyllistä kuin esimerkiksi vesi, vaan pikemminkin estää meitä Jumalan meille antamia yhteisiä hyviä lahjoja ilolla ja rauhassa nauttimasta ja Jumalaa niistä kiittämästä. Sen saa aikaan perkele, joka ei soisi meidän tunnustavan Jumalan laupeutta ja käyttävän hänen jokapäiväistä runsasta hyvyyttään onneksemme.
Joulukuun 30. päivä.
Laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta. Joh. 1: 17.
Se että Jumala on meille laupias ja Herran Kristuksen tähden antaa anteeksi kaikki synnit eikä tahdo lukea niitä meille iankaikkiseksi kuolemaksi, – se on armo, ja se on ensiksi. Totuudeksi taas sanotaan sitä, että tämän lisäksi myös meidän vastainen elämämme on Jumalalle kallisarvoinen. Näin on huolimatta siitä, että me kasteen jälkeen vielä tunnemme paljon vajavaisuutta, syntiä ja pahaa himoa joutuessamme taistelemaan lihaa vastaan; tämän synnin Jumala saattaisi syystä rangaista. Tätä armoa ja totuutta ei laki ole opettanut eikä Mooses antanut. Näin evankelista erottaa Kristuksen Mooseksesta. Kuitenkaan lakia ei ole hyljättävä, ikään kuin se ei olisi miksikään hyödyksi. Se on annettu hyväksi, niinkuin Paavali sanoo: "Käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi. Laki on kuitenkin pyhä, vanhurskas ja hyvä." (Room. 7: 10, 12) Jumalan käskyt eivät voi olla pahoja eivätkä vääriä; onhan Jumala nekin antanut. Johanneskin antaa lain olla hyvä ja sanoo: Laki on tosin annettu, mutta se ei ole tuonut mitään armoa eikä totuutta. Syy ei ole lain, vaan meidän, jotka emme täytä lakia. Se on sellainen sana, joka osoittaa meille iankaikkisen elämän, mutta ei anna sitä. Osoittaminen ja antaminen ovat kaksi eri asiaa, jotka ovat kaukana toisistaan.
Laki ja Jumalan käskyt osoittavat siis kyllä oikein, ne näyttävät minulle elämän, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän ja saarnaavat minulle paljon siitä. Laki on saarna, joka näyttää minulle elämän, mutta se ei anna minulle mitään. Käsi, joka osoittaa minulle tien, on hyödyllinen jäsen, mutta ellei minulla olisi jalkoja tai kulkuneuvoja, niin tie kaiketi jäisi minulta käymättä. Käsi ei vie minua tietä myöten, mutta kuitenkin käsi osoittaa tien oikein. Niin lakikin on hyödyksi siinä, että se osoittaa Jumalan tahdon, ja siinä, että me uskoisimme, ettemme voi lakia täyttää. Laki osoittaa meille, mikä ihminen on, mitä hän voi ja mitä hän ei voi. Laki on annettukin meille sen tähden, että se ilmaisisi synnin. Se ei voi auttaa eikä vapahtaa meitä synnistä. Se näyttää meille kuvastimen, johon meidän tulee katsoa huomataksemme, ettei meillä ole vanhurskautta eikä elämää. Silloin sinä rupeat huutamaan: Tule, Herra Jeesus Kristus! Auta meitä ja anna meille armosi, että voisimme tehdä, mitä laki meiltä vaatii.
Sen tähden evankelista sanoo tässä: "Laki on annettu Mooseksen kautta, armo ja totuus on tullut Kristuksen kautta". On kuin hän sanoisi: Laki, joka on annettu Mooseksen kautta, on kyllä laki elämäksi ja vanhurskaudeksi, mutta Kristuksen kautta on tapahtunut jotakin enemmän. Hän tulee ja täyttää tyhjän käden ja tuopi, mitä laki opettaa ja vaatii meiltä. Hän tuo armon ja totuuden, ja Kristuksen kautta on meille annettu voima, että me nyt täytämme lain ja saamme luottamuksen ja uskon Jumalaan, että hän on meidän Isämme, ja rupeamme hänen nimeänsä iloisin sydämin ylistämään ja pyhittämään hänen nimeänsä. Tämä ei tule siitä, että olisimme voineet saada sen lain tekojen ja ansion kautta, vaan siitä, että Pyhä Henki ja Jumalan sana on meidät valaissut ja uudestisynnyttänyt ja uskomme Kristukseen. Silloin meillä on toinen mieli, niin että Jumalan sana ja laki miellyttävät meitä. Me tunnemme silloin, että me voimme täyttää lain sen armon kautta, jonka Kristus on meille tuonut, koska me uskomme häneen.
Joulukuun 31. päivä.
Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. Ps. 90: 12.
Mooses tahtoo tässä psalmissa taivuttaa meitä pelkäämään Jumalaa ja herättää meissä tulevaisen vihan pelkoa ja iankaikkisen elämän toivoa. Hänen tarkoituksensa on kääntää meitä ihmisen turmeluksen seurauksesta, vaarallisesta suruttomuudesta ja röyhkeydestä, ja tehdä meidät jumalisiksi ja armoa isoaviksi. Sen tähden hän rukoilee tässä Jumalaa koko ihmissuvun puolesta, että Jumala avaisi ihmisten silmät ja armollaan sytyttäisi heidän sydämensä tuntemaan sen surkeuden, että meidän vihdoin täytyy kuolla Jumalan vihan tähden. Varmaankin on se myötäsyntyinen synti ihmisen suurin onnettomuus, että hänen täytyy kantaa Jumalan vihaa, peljätä helvettiä ja kärsiä kuolema, mutta hän ei kuitenkaan usko, tunne eikä ymmärrä, mitä hän kärsii. Kaikkien kristittyjen on totisesti aiheellista rukoilla Jumalaa koko ihmissuvun puolesta, että ihmiset edes ottaisivat ajatellakseen, mitä he silmillään näkevät ja todeksi kokevat, nimittäin että tämä elämä on lyhyt ja epävarma, vieläpä kaikenlaisen onnettomuuden alainen ja että tämän ajallisen onnettomuuden perästä on odotettavana iankaikkinen onnettomuus. Siinäpä on jo onnettomuutta kylliksi, jopa liiaksikin, että perisynti on meiltä salattu, mutta yleni kauheaa on, että perisynnin rangaistuskin on meiltä salattu.
Mooses rukoilee tässä, että Jumala opettaisi meitä laskemaan päivämme oikein, ei tietääksemme kuolinpäivämme ja -hetkemme, vaan että me ajattelisimme, kuinka meidän elämämme on surkea elämä, joka kiitää ohitse ja katoaa kuin varjo tai savu, ja että sitä seuraa joko vihan tai armon iankaikkisuus. Jumala tahtoo meidän olevan tällaisia laskijoita. Eikö ole viheliäistä, että vaikka kuolema jo on silmien edessä ja kaikenlaista onnettomuutta tapahtuu, sitä vielä väheksytään? Mooses rukoilee, että Jumala tahtoisi antaa meille toisen sydämen ajatellaksemme, mitä me olemme, ja että sata vuotta ei ole Jumalalle enempää kuin silmänräpäys ja että meidän kumminkin täytyy kuolla, vaikka me eläisimme satatuhattakin vuotta.
Ellei Mooses olisi tässä niin hartaasti rukoillut autuaallista kuolemaa, kuka tahtoisi rukoilla kuolemaa? Kaikkien ihmisten sydämet kauhistuvat heidän muistellessaan kuolemaa, – hekö vielä rukoilisivat kuolemaa. Tuhanten joukosta tuskin voi löytää yhden ainoan, joka Mooseksen kanssa lausuu tämän rukouksen sydämestänsä. Useimmat elävät kuin ei kuolemaa ensinkään olisi, jopa kuin ei Jumalaa olisi. On tosiaankin sydäntä särkevää, että ihmiset keskellä kuolemaa vielä toivovat elämää, suurimmassa tuskassa tavoittelevat iloa ja niin suuressa vaarassa vielä elävät suruttomina. Syystä me rukoilemme Mooseksen kanssa: Herra, opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuoleman, että me tulisimme ymmärtäväisiksi. Mooses tahtoo sanoa: tämä ajallinen elämä on sellainen, että täällä ei saa pysähtyä, ei myöskään käydä jouten. Meidän tulee aina toimittaa jotakin, olimmepa missä elämänmuodossa hyvänsä, jottei meitä havaittaisi sellaisiksi, jotka eivät ajattele elämäänsä eivätkä kuolemaansa, vaan käyvät suruttomasti joutilaina, harjoittavat kaikenlaista syntiä, pahuutta ja häpeätä, eivät pidä lukua Jumalan vihasta eikä armosta, joiden elämä on jumalaton ja epäkristillinen, joiden oppi on ulkokultainen ja kirottu, minkä tähden he saavatkin palkkansa ulkokultaisten kanssa. Sen tähden meidän tulee rukoilla Jumalaa, että hän antaisi meille armonsa, että me aina vaeltaisimme jumalisuudessa ja nöyryydessä. Herran pelko on viisauden alku, ja synnin tunto tulee laista. Laki on se aura, jolla meidän sydämemme viilletään auki, ollaksemme soveliaat vastaanottamaan taivaallisen siemenen, Jumalan sanan, ja kantamaan hyviä hedelmiä iankaikkiseen elämään.
UUDENVUODEN AIKA.
Uudenvuodenpäivä.
Sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä. Matt. 1: 21.
Nimi Jeesus merkitsee meidän kielellämme "vapahtajaa". Myöskin sen voisi tulkita sanalla "autuaaksitekijä". Enkeli Gabriel ilmoitti syyn, miksi Jeesuksella oli oleva tämä nimi: "sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä". Oppikaamme ahkerasti tätä nimeä oikein tuntemaan, tietäen, että tällä lapsella on nimenä Jeesus eli Vapahtaja sen tähden, että hän vapahtaa suurimmasta ja vaarallisimmasta kurjuudesta, nimittäin synnistä, ei vain jostakin vähäpätöisestä hädästä ja ulkonaisesta ahdistuksesta, joita tämä elämä tuo mukanansa, toiselle kun sattuu tämä ja toiselle tuo onnettomuus ruumiin, tavaran tai muun puolesta. Sellaisista Jumala on käskenyt maailman itse auttaa itseänsä; kuninkaat ja keisarit ovat olemassa suojellakseen alamaisiansa vihollisilta, isät ja äidit lasten elättämistä ja kasvattamista varten, lääkärit antamassa neuvoa ja apua ruumiillisesti sairaalle jne. Kaikki he kuitenkin ovat heikkoja auttajia häneen verraten, joka vapahtaa kansansa heidän synneistänsä.
Se siis, joka tahtoo omistaa tämän lapsen ja tunnustaa hänet Jeesukseksensa eli Vapahtajaksensa, muistakoon, ettei hän ole vapahtaja vain tätä elämää varten – sen tehtävän hän on antanut toisille –, vaan hän on auttaja iankaikkiseen elämään, hän vapahtaa synnistä ja kuolemasta. Sieltä näet, mistä synti on poissa, täytyy kuolemankin pysyä poissa. Ajattele siis, eikö sinulla ole Jumalalta toivomista enempää kuin keisarilta ja muilta tämän maailman mahtavilta. Ellet taas tahdo uskoa toista elämää tämän elämän perästä, riittävät sinulle kyllä vapahtajiksi keisari, isä ja äiti sekä lääkärit. Nämä ovat näet asetetut tämän elämän tarpeita varten. Mutta jos uskot, että tämän elämän perästä seuraa toinen elämä, niin juuri sitä varten sinä tarvitset Vapahtajan. Siihen eivät sinua auta hallitsijat, ei isä, ei äiti, eivät lääkärit eivätkä ketkään muut, eivät edes enkelit. Totta on myös, että siinäkin tapauksessa, että keisari, isä ja äiti tahi muut ihmiset eivät tahdo tai voi auttaa, Herra Jeesus on omiansa auttamassa. Se ei kuitenkaan ole hänen vasituinen virkansa.
Hänen oikea virkansa, jota varten hän syntisille osoittaakin nimensä merkityksen, sitä vastoin on se, että hän auttaa synnistä, kuolemasta ja perkeleen valtakunnasta; siihen ihmiset häntä tarvitsevatkin. Ellei nimittäin olisi helvettiä, ei perkeleen valtakuntaa eikä myös iäisen kadotuksen rangaistusta, mihin sitten tarvittaisiinkaan Herraa Jeesusta? Olisihan siinä tapauksessa ihmisen kuolema samaa kuin esimerkiksi puun kaatuminen tai lehmän kuolema, jolloin kaikki on lopussa. Sen tähden nähdäänkin, kuinka rajuja ja irstaisia olentoja ne ovat, jotka eivät ensinkään usko Jumalan ja iankaikkisen elämän olemassaoloa. Se taas, joka uskoo, että Jumala on, kyllä myös tietää, ettei ihmisen elämä lopu ajalliseen kuolemaan, vaan että sitä seuraa toinen, iankaikkinen elämä. Kokemus näet osoittaa, että Jumala ei pidä parhaimpana ajallista elämää, muutoin hän ei sallisi heittiöiden niin kauan harjoittaa ilkeyttä eikä sallisi heille täällä maan päällä kaikkea hyvää. Mutta tämän elämän perästä Jumala lupaa meille iankaikkisen elämän; sitä varten Jeesus-lapsi tahtoo olla meidän vapahtajamme ja auttajamme. Ja kun hän meidät sinne auttaa, niin onpa siinä jo apua kyllin. Vähät siitä, vaikka hän antaakin meidän tässä elämässä kovia kokea, aivan kuin meillä ei olisikaan Jumalaa, joka voi tai tahtoo meitä auttaa. Hänen apunsa on kuin onkin iankaikkinen apu; siihen meidän tulee tyytyä, käyköön näiden ajallisten miten tahansa.
Tammikuun 2. päivä.
Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. Matt. 6: 33.
Tärkeintä on tarkoin kuvailla sydämessään, mitä Jumalan valtakunta on ja mitä se antaa. Jos meidät voitaisiin saada oikein ajattelemaan, kuinka suuri ja kallis aarre se on mammonan tai maailman valtakunnan rinnalla, niin me sylkäisisimme mammonalle. Vaikka sinulla olisi maailman mahtavimman valtakunnan varat ja valta, mitä enempää sinulla olisi kuin oven edessä olevalla kerjäläisellä? Siitähän kuitenkin vain on huoli, että joka päivä saisi vatsansa täyteen; enempään ei auta koko maailman rikkaus ja komeus. Köyhimmällä kerjäläisellä on aivan yhtä paljon tässä suhteessa kuin mahtavimmalla keisarilla, vieläpä edelliselle maistuu vaatimaton eineensä paljoa paremmin kuin jälkimmäiselle komea kuninkaallinen ateria. Tätä kestää kuitenkin vain lyhyen aikaa; sitten meidän täytyy jättää tämä kaikki. Sen tähden tämä on köyhä, viheliäinen, vieläpä mädännyt ja haiseva valtakunta.
Mitä onkaan sen rinnalla Jumalan valtakunta! Arvioi itse ja sano, mitä on luomakunta Luojaansa ja maailma Jumalaan verrattuna. Vaikka taivas ja maa olisivat yksistänsä minun, mitä minulla olisi Jumalaan verrattuna? Ei senkään vertaa kuin pisara vettä koko mereen verrattuna. Lisäksi se on sellainen aarre, joka ei ehdy ja jonka suuruutta ja arvoa ei ihmismieli voi käsittää. Hylkäisinkö niin häpeällisesti Jumalan ja hänen valtakuntansa, että valitsisin tämän lokaisen, kuoleman alaisen vatsanvaltakunnan tuon jumalallisen ja katoamattoman sijasta, joka antaa minulle iankaikkisen elämän, vanhurskauden, rauhan, riemun ja autuuden? Kaiken, mitä täällä ajassa etsin ja haluan, saan siellä iankaikkisesti, vieläpä äärettömästi jalommin ja runsaammin kuin täällä maan päällä paljon vaivaa nähden voin saada. Eikö olekin häpeällistä hulluutta ja sokeutta, ettemme sitä käsitä?
Sen tähden Kristus tahtoo meitä näillä sanoilla herättää ja sanoa: Jos tahdotte huolehtia, että teillä aina olisi kylliksi, niin etsikää sitä aarretta, jonka nimi on Jumalan valtakunta. Älkää huolehtiko ajallisista, katoavaisista aarteista, jotka koi syö ja ruoste raiskaa. Onhan teillä taivaassa ne aarteet, jotka minä teille osoitan; niitä etsikää ja tavoitelkaa, ja ajatelkaa, mitä teillä niissä on, niin unhotatte muut. Taivaassa teillä on iankaikkisesti riittävä aarre, joka ei kulu ja jota ei teiltä voida riistää. Jos te riiputte kiinni tässä aarteessa, joka pysyy, pysytte tekin, vaikka teillä ei olisi ropoakaan maailmassa.
Lyhyesti sanottuna: Jumalan valtakunta ei ole ulkonainen, ei syömistä eikä juomista eikä tekojen tekemistä. Se on siinä, että uskomme Jeesukseen Kristukseen, joka on tämän valtakunnan pää ja ainoa kuningas, jossa ja jonka kautta meillä kaikki on. Sitä, joka siinä pysyy, ei synti, kuolema, eikä onnettomuus voi vahingoittaa, vaan on hänellä iankaikkinen elämä, riemu ja autuus, jotka alkavat täällä uskossa, mutta täyttyvät viimeisenä päivänä iankaikkisesti.
Tammikuun 3. päivä.
Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. Matt. 6: 33.
Kuinka tätä valtakuntaa etsitään? Kuinka siihen tullaan? Mikä on tie tai polku, jota tulee käydä? Toinen viittaa sinne, toinen tänne. Paavi opettaa, että on mentävä Roomaan, noudettava synneistäpäästö, tehtävä rippi, kuultava messua ja harjoittauduttava ankarasti elämään. Sinne onkin kuljettu kaikkia teitä ja on kaikin tahdottu etsiä Jumalan valtakuntaa, mutta löydetty perkeleen valtakunta. Jumalan valtakuntaan johtaa näet yksi ainoa tie: Kristukseen uskominen ja harjoittautuminen evankeliumissa, johon usko tarttuu, saarnaten, kuullen, lukien, veisaten ja ajatellen, jotta se tie aina sydämessä vahvistuisi ja saisi kuljettaa yhä useampia ihmisiä.
Siitä eivät paavi ja munkit tiedä mitään, vaikka he kerskaavat olevansa Jumalan palvelijoita. He näet erehtyvät ainoasta oikeasta tiestä ja hylkäävät evankeliumin, tuntematta Jumalaa, Kristusta ja hänen valtakuntaansa. Se joka sen tahtoo oppia tuntemaan, ei saa etsiä sitä omasta päästänsä, vaan hänen tulee kuulla hänen sanaansa, joka on perustus ja kulmakivi, ja katsoa, kuinka hän neuvoo tietä. Meillä on tämä hänen sanansa hänen valtakunnastansa: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu" (Mark. 16: 16). Tämä sana ei ole meidän päästämme keksitty, vaan taivaasta tullut ja Jumalan suun kautta annettu ollaksemme varmat ja erehtymättömät oikeasta tiestä. Missä nyt tätä tietoa saarnaajat ja kuulijat oikein käyttävät, missä sanaa ja sakramentteja ahkerasti käytetään, niiden mukaisesti eletään ja katsotaan, että ne tulevat ihmisten kesken tunnetuiksi, siellä etsitään ja edistetään vakavassa tarkoituksessa Jumalan valtakuntaa.
Mitä sitten merkitsee tämä lisäys: "... ja hänen vanhurskauttansa"? Tässä valtakunnassa vallitsee myös vanhurskaus, mutta se on toista vanhurskautta kuin maailmassa, niinkuin valtakuntakin on toinen. Se vanhurskaus tulee uskosta, joka toimii hyviä tekoja tehden: minä ajattelen evankeliumia vakavasti, kuulen ja harjoitan sitä ahkerasti ja elän sen mukaisesti enkä ole pelkkä teeskentelijä, joka laskee sanan korvasta sisään ja toisesta ulos, vaan joka siitä teoin todistaa, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa" (1. Kor. 4: 20). Sitä me nimitämme uskon hedelmäksi. Tässä nimitetään vanhurskaudeksi kristityn koko elämää yleensä, suhteessa Jumalaan ja ihmisiin, ikään kuin puuksi hedelminensä, ei kuitenkaan niin, että se olisi täydellinen, vaan aina pitkittyvä. Käskeehän Kristus tässä opetuslastensa sitä aina etsiä; he eivät siis vielä ole sitä saavuttaneet tai jo puhtaasti ulkoa oppineet ja eläneet. Kristuksen valtakunnassa meissä näet on puoleksi syntiä ja puoleksi pyhyyttä. Sen verran kuin meissä on uskoa ja Kristusta, se on kokonaan puhdasta ja täydellistä, ei meidän, vaan Kristuksen, joka uskon kautta on meidän, elää ja vaikuttaa meissä. Mutta mitä vielä on meidän omaamme, se on pelkkää syntiä, kuitenkin peitettyä ja poistettua Kristuksen kautta ja Kristuksessa, syntien anteeksiantamuksen kautta, ja vielä sitä joka päivä saman hengen armolla kuoletetaan, kunnes me kokonaan kuolemme tälle elämälle. Katso, tämä kuuluu tämän valtakunnan vanhurskauteen, kun rehellisiä ja teeskentelemättömiä ollaan, sillä se on asetettu niitä vastaan, jotka kyllä saattavat puhua ja kerskata evankeliumista, mutta eivät elä sen mukaisesti.
Tammikuun 4. päivä.
Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Matt. 6: 26.
Vapahtaja esittää tässä vertauksen nuhteeksi, häpeäksi ja pilkaksi ilkeälle ahneudelle ja vatsan huolelle irroittaaksensa meitä siitä ja osoittaaksensa, mitä me itsessämme olemme, jotta me sydämestämme saisimme hävetä, koska olemme paljoa korkeammat ja paremmat kuin linnut. Olemmehan me sekä lintujen että kaikkien elävien olentojen herroja, koska kaikki on meidän palvelukseemme annettu ja meidän tähtemme luotu; kuitenkaan meillä ei ole sen vertaa uskoa, että uskoisimme saavamme elatuksemme kaikesta siitä, mitä Jumala on meille tehnyt ja antanut. Antaahan hän pienimmillekin linnuille, vieläpä kaikkein pienimmille matosillekin ilman niiden huolta jokapäiväisen ravinnon.
Kas näin hän panee linnut oppimestareiksi, niin että heikon varpusen täytyy meidän suureksi häpeäksemme olla evankeliumissa viisaimmankin ihmisen tohtorina ja saarnaajana ja antaa päivittäin silmillemme ja korvillemme opetusta. On kuin hän tahtoisi sanoa meille: Katsopa, sinä viheliäinen ihminen, sinulla on koti ja kontu, rahaa ja rikkautta ja joka vuosi pellossa viljaa ja kasvua enemmän kuin tarvitset. Kuitenkin olet alati rauhaton ja huolissasi siitä, ettet kuolisi nälkään. Jos et näe varastoa, et saata luottaa Jumalan antavan sinulle syötävää yhdeksikään päiväksi. Kuitenkin meitä on niin lukemattomia, joista ei yksikään sure edes elinpäiväänsä, ja kuitenkin Jumala elättää meidät joka päivä. Kaiken kaikkiaan: meillä on niin paljon opettajia ja saarnaajia kuin on lintuja ilmassa, jotka elävällä esimerkillään häätävät meidän sellaiseen häpeään, että meidän tulisi häveten katsahtaa ylös, kun kuulemme linnun laulavan, aivan kuin se huutaisi taivaaseen Jumalan ylistystä ja meidän häpeäämme. Niin kivikovia me olemme, ettemme siitäkään käänny, vaikka kuulemme niiden joka päivä suurin joukoin sitä laulaen saarnaavan. Kun siis tällainen esimerkki on joka päivä silmien edessä, niin "älkää murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan." (Matt. 6: 32) Antakaa siis taivuttaa itsenne luopumaan huolehtimisesta ja epäuskosta ja ajattelemaan, että olette kristityitä ettekä pakanoita. Sellaista huolta ja ahneutta on pakanoilla, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä eivätkä häntä kysy, ja se on epäjumalanpalvelusta.
Sen tähden ei kukaan ahnuri ole kristitty, vaikka hän onkin kastettu, vaan on varmasti kadottanut Kristuksen ja muuttunut pakanaksi. Nämä kaksi eivät näet sovi yhteen: itaruus ja usko; toisen täytyy kuristaa toinen. Mutta kristitty, joka kuulee sanan, tietää, että mikään ei ole suuremmaksi häpeäksi Jumalan ja kaikkien luotujen edessä, kuin olla pakanan kaltainen, joka ei usko, että Jumala antaa hänelle elatuksen ja kaiken. Siitä on kova tuomio, jonka syystä pitäisi peljättää itsekutakin. Kristitty tietäköön, ettei hän itarana ole kristitty, vaan kymmenen kertaa pakanaa pahempi.
Tammikuun 5. päivä.
Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutesi tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitsesi. Jes. 60: 1.
Nämä sanat ovat kehoitusta uskoon ja evankeliumin julistusta; niin sitä on koko maailmassa saarnattava. Nimittäessään evankeliumia valkeudeksi profeetta osoittaa evankeliumin valkeuden ja lain välisen eroavaisuuden. Evankeliumihan on elämän sana, armon oppi, ilon valkeus, joka lupaa, muassaan tuopi ja antaa Kristuksen kaikkine aarteinensa. Laki taas on kuoleman sana, vihan oppi, murheen valkeus, joka ilmaisee synnin ja vaatii meiltä sellaista vanhurskautta, jota emme voi aikaansaada, niin että omatunto tuntisi ja tunnustaisi itsensä vikapääksi iankaikkiseen kuolemaan ja vihaan, jonka tähden sen täytyy olla murheellinen ja levoton. Sellaiselle omalletunnolle tämä Jesajan ilahduttava ennustus tulee, että se jälleen ilahtuisi, tulisi eläväksi ja vapautuisi laista ja synneistä.
Nousemaan kehoitetaan ilmeisesti sitä, joka vielä ei ole noussut, toisin sanoen sitä, joka vielä makaa ja nukkuu tai on kuollut. Se valkeus taas, josta Jesaja tässä puhuu, on epäilemättä Kristus, joka evankeliumin kautta valaisee koko maailmassa ja antaa valkeuden kaikille, jotka häntä halaten nousevat. Keitä ovat sitten nämä nukkujat, nämä kuolleet? Epäilemättä kaikki ne, jotka ovat lain alaisia; sellaisethan ovat järjestään synnissään kuolleita. Erikoisesti ovat näitä kuolleita kuitenkin ne, jotka eivät välitä laista, jotka rentonaan elävät julki jumalattomasti. Nukkujia taas ovat tekopyhät: he eivät tunne, mitä heiltä puuttuu. Kummatkaan eivät suuria piittaa evankeliumista: he nukkuvat nukkumistaan ja kuolevat kuolemistaan. Hengen täytyy heitä herättää, että he näkisivät ja tuntisivat valkeuden. Kolmannet sitä vastoin, ne, jotka tuntevat kuinka laki raatelee heidän omaatuntoaan, ovat armoa tarvitsevia; nämä huokaillen odottavat evankeliumia, ja he pääsevätkin niin pitkälle, että se tulee ja annetaan; he sitä myös ilmoittavat. Yksi heistä on Jesaja. Hän sanoo: "Anna valaista itseäsi!" eli "Ole kirkas!": järjestä niin, että valkeus sattuu itseesi; älä sinä, kuollut, ryömi pimeän, ummehtuneen elämäsi hautaan, toisin sanoen: lakkaa rakastamasta ja viettämästä surkeaa elämää, että evankeliumin valkeus osuisi sinuun ja saisi tilaa sinussa! Ja sinä, nukkuja, herää äläkä ryömi velton ja uneliaan suruttomuutesi ja uhkarohkean itsevanhurskautesi vuoteeseen, että tosi valkeus sinussakin pääsisi oikeuksiinsa!
Minkä tähden profeetta sanoo: "Sinun valkeutesi tulee", vaikka valkeus on Jumalan, niinkuin jatkosta näkyy? Me vastaamme: Valkeus on Jumalan valkeus, mutta myös meidän kaikkien valkeus. Valkeus on Jumalan, koska hän sen antaa, ja se on meidän, koska se valaisee meitä ja me sitä hyväksemme käytämme. Myöskin evankeliumia sanotaan Jumalan kirkkaudeksi ja meidän valkeudeksemme: meidän valkeudeksemme sen tähden, että me sen kautta näemme ja tunnemme Jumalan, itsemme ja kaiken, ja Jumalan kirkkaudeksi sen tähden, että sen kautta Jumala, hänen tekonsa ja hänen koko jalo olemuksensa tulee saarnatuksi, maineeseen, ylistetyksi ja nousee suureen arvoon koko maailmassa. Tämän perusteella on myöskin selvää, mitä evankeliumi on ja mistä se puhuu: se on valkeuden tulemista ja Jumalan kunnian koittamista. Se ei ylistä mitään muuta kuin Jumalan tekoja, hänen armoansa ja hänen hyvyyttänsä meitä kohtaan. Tällä se kukistaa luonnollisen järjen ja meidän oman valkeutemme, todistaen sen kaikkineen mitättömäksi, pelkäksi pimeydeksi; valkeus ei valista valkeutta, vaan pimeyttä. Kavahtakaamme siis kaikkia ihmisten oppeja, kaikkia järjen olettamuksia ja nouskaamme ja herätkäämme ottamaan vaarin tästä valkeudesta!
LOPPIAISVIIKKO.
Loppiaispäivä.
Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen tykö hänen kastettavakseen. Mutta tämä esteli häntä sanoen: "Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!" Matt. 3: 13, 14.
Evankelista kertoo, että Kristus elettyänsä hiljaisuudessa tuli, ennen kuin hän ryhtyi virkaansa, Jordanille Johanneksen luo tämän kastettavaksi niinkuin syntiset ihmisetkin, jotka tunnustivat syntinsä ja anoivat niitä anteeksi. Johannes säikähtyi ensin, pitäen itseänsä kelvottomana häntä kastamaan. Mutta Jeesus vastasi: Salli nyt, sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus, toisin sanoen: Jos tahdotaan saada asiat sille kannalle, että vaivaiset syntiset voivat tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi, niin sinun täytyy kastaa minut. Minähän olen tullut syntiseksi kaikkien syntisten tähden; minun täytyy siis tehdä kaikki, mitä Jumala on säätänyt syntisille, että he minun kauttani tulisivat vanhurskaiksi.
Tämä on siis tapahtunut meille lohdulliseksi esimerkiksi: Jumalan Poika kastatti itsensä, vaikka oli synnitön, ja teki, mitä hän itsensä tähden ei olisi ollut velvollinen tekemään. Kristus, pyhän kasteen asettaja itse, kastattaa itsensä ja sitten määrää, että kaste on seurakunnassa aina pysyvä ja että kaikkien, jotka tahtovat tulla autuaiksi, pitää tulla kastetuiksi. Ne ihmiset siis ovat varmaan kirottuja ja perkeleen sokaisemia, jotka eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla, mitä tässä tapahtuu, vaan jotka joko halveksivat kastetta taikka tekevät siitä pilkkaa. Kuinka voisitkaan olla kastattamatta itseäsi ja lapsiasi, koska kerran Jumalan Poikakin itsensä kastatti? Kuinka voitkaan olla niin ylpeä, sokea ja tyhmä, että halveksit tätä pyhää ja terveellistä toimitusta? Eiköhän kastetta, vaikkei siitä muuta hyötyä olisikaan, tulisi pitää kaikessa kunniassa vain sen tähden, että tiedät itse Jumalan Pojan kastattaneen itsensä?
Sen lisäksi on tässä meille vielä osoitettuna, mitä hyvää saamme odottaa itsellemme kasteesta ja mitä se meitä hyödyttää. Me näemme taivaan Jumalan itse vuodattavan kaiken armonsa Poikansa päälle häntä kastettaessa, koska evankelistan sanojen mukaan taivaat aukenivat, nuo, jotka ennen olivat olleet suljettuina. Kristuksen kastetilaisuudessa aukesi ikkuna, josta voi katsahtaa sisään; siis ei enää ole mitään aitausta Jumalan ja ihmisten välillä, sillä Isä Jumala on itse läsnä ja sanoo: Tämä on minun rakas Poikani, johon olen mielistynyt. Tämä on tosiaankin suuri ilmestys ja varma merkki siitä, että Jumala ei vastusta kastetta, jonka hänen rakas Poikansa on omalla ruumiillaan pyhittänyt, vaan mielistyy siihen, ollen itse tilaisuudessa saapuvilla. Jumalan Pyhä Henkikin näet tuli silloin alas vienon kyyhkysen lempeässä hahmossa osoittamaan, ettei hän ole meille vihainen, vaan tahtoo Kristuksen kautta tulla meitä auttamaan vanhurskauteen ja autuuteen.
Tässä on kahdenlainen ilmestys: Jumalan, iankaikkisen ja kaikkivaltiaan Isän, ja Pyhän Hengen. He ovat läsnä rakkaan Herramme kastamistilaisuudessa, kun hän kastattaa itsensä Jordanissa antaakseen siten meille sekä esikuvan että armon, ollaksemme osallisia hänen kasteestansa uskon kautta häneen; meillä on nimittäin sen kautta armollinen Jumala, kun me tätä esimerkkiä noudatamme ja Kristuksen käskyn mukaan olemme kastetut. Kukapa ei nyt katsoisi kadotuksen ansainneeksi sitä ihmistä, joka ei tätä kuullessaan iloisena kiittäisi Jumalaa, sydämestään turvaten hänen Poikaansa, joka seisoo Jordanissa, kastattaen itsensä niinkuin syntinen ihminen ja jonka päälle Pyhä Henki laskeutuu kyyhkysen muodossa ja jota Isän ääni oli lähellä? Oppikaa siis pitämään korkeassa arvossa tätä muistopäivää! Ilmestys oli tosin sekin, kun Kristus tähden kautta ilmoitti itsensä itämaan viisaille; mutta tämä ilmestys on syvällisempi. Nämä ovat ne kolme oikeaa kuningasta, jotka yhdessä ilmestyvät Kristuksen kasteessa: Isä Jumala, Poika Jumala ja Pyhä Henki Jumala. Jos hän niin olisi tahtonut, olisi tällainen ilmestys saattanut yhtä hyvin tapahtua joko korvessa taikka Jerusalemin temppelissä. Mutta se tapahtui juuri Jeesuksen kastamistilaisuudessa meille opiksi, pitääksemme kastetta korkeassa arvossa ja että me kerran kastetuksi tultuamme ymmärtäisimme pitää itseämme uudestisyntyneinä Herran pyhinä.
Maanantai.
Niin he menivät huoneeseen ja näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä. Ja he lankesivat maahan ja kumarsivat häntä, avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjoja: kultaa ja suitsuketta ja mirhaa. Matt. 2: 11.
Tässä tietäjät opettavat meille oikeaa uskoa; kuultuaan Miika profeetan kirjassaan saarnaavan sanaa, he eivät ole laiskoja ja hitaita uskomaan. Ensiksikin he hairahtuvat, mennessään Jerusalemiin, pääkaupunkiin: he eivät löydä häntä. Tähtikin on hävinnyt! Meidän mielestämme he varmasti ajattelivat seuraavasti: Mikä vahinko! Olemme hukkaan tehneet tämän pitkän matkan. Tähti on pettänyt meidät – se oli harhanäky! Jos todella kuningas on syntynyt, niin totta kai hän löytyy pääkaupungista: kuninkaan linnassa hän makaa! Mutta nyt: me saavumme, tähti häviää, emmekä me tapaa ketään, joka hänestä mitään tietää; me muukalaisetko siis olemme ensimmäiset, jotka kerromme hänestä – hänen omassa maassaan ja kuninkaan kaupungissa! Epäilemättä heidänkin mieleensä, koska he vielä osaksi olivat lihaa ja verta, on juolahtanut tällaisia tai tämäntapaisia ajatuksia; he ovat uskossaan saaneet suorittaa varsin ankaran kamppailun. Luonnollinen järki ei olisi tässä mitenkään voinut kestää; se olisi heti, kun ei kuningasta löytynytkään niinkuin se oli kuvitellut, ollut nyrpeissään.
Mutta Jumala rohkaisi ja vahvisti taas tietäjiä tähden esiintymisellä: se kulkee jälleen heidän edellään vielä ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Nyt he näkevät sen aivan läheltä, ja se on heidän johdattajansa, nyt he ovat kaikesta varmoja eikä heidän enää tarvitse kysellä. Näin käy aina kristitynkin: hänen kestämänsä ahdistuksen jälkeen Jumala tulee hänelle niin äärettömän suloiseksi ja läheiseksi ja selvästi tunnetuksi: hän ei ainoastaan kokonaan unhota tuskaansa ja ahdistustansa, vaan jopa saa halua ja rakkautta tuleviinkin ahdistuksiin, vahvistuen vahvistumistansa, niin ettei enää niin helposti loukkaannu Kristuksen ulkonaisesti kummanmuotoiseen ja halpa-arvoiseen elämään, sillä hän on maistanut ja päässyt tuntemaan, että näin täytyy käydä: ihmisestä, joka tahtoo löytää Kristuksen, näyttää siltä kuin hän löytäisi paljasta häpeää.
Päästyään kiusauksestansa ja ylenmääräisestä ilosta kuin uudestisynnyttyänsä tietäjät ovat nyt vahvoja; he eivät nyt enää loukkaannu Kristukseen: he ovat voittaneet kovan kolauksensa. Vaikkakin he siis käyvät sisälle köyhään majaan, tapaavat sieltä köyhän nuorikon ja hänen viereltänsä poloisen lapsen, ja vaikka siis toistamiseen näyttää aivan toisenlaiselta kuin jos olisi kysymyksessä kuningas, eivät he taivu kiusaukseen, vaan suuressa, vahvassa ja täydessä uskossa he yksinkertaisesti seuraavat profeetan sanaa ja tähden todistusta, pitäen lasta kuninkaana; he polvistuvat hänen eteensä, kumartavat häntä ja antavat hänelle lahjoja. Kuinka valtava onkaan ollut tämä usko! Kuinka tyyten se on halveksinutkaan kaikkea sitä, mikä pyrkii luontoon vaikuttamaan!
Juuri tässä on evankeliumimme ydin. Se opettaa meille uskon luonnetta ja ominaisuutta: se on "ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy" (Hebr. 11: 1). Se riippuu kiinni vain Jumalan pelkässä sanassa, ojentautuen niiden asioiden mukaan, jotka se toteaa ilmaistuiksi ainoastaan tässä samaisessa sanassa, vaikkakin se sen ohessa tuntee paljon sellaista, mikä sitä houkuttelee pitämään turhana ja mitättömänä sitä, minkä sana sille sanoo. Mutta juuri sen, minkä luonto sanoo hulluttelemiseksi, se sanoo oikeaksi tieksi, murtaa esteet, antaa luonnon olla ymmärtäväisenä ja viisaana ja jää sen edessä höperöksi houkaksi. Näin se tulee Kristuksen tykö, löytäen hänet. Tässä pitää paikkansa Paavalin lausuma: "Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset" (1. Kor. 1: 25); sillä tunteminen ja uskominen eivät sovi toistensa kanssa yhteen.
Tiistai.
Nosta silmäsi, katso ympärillesi: kaikki nämä ovat kokoontuneet, tulevat sinun tykösi; sinun poikasi tulevat kaukaa, sinun tyttäriäsi kainalossa kannetaan. Jes. 60: 4.
Tässä profeetta alkaa luetella niitä kansoja, joiden keskuudessa pakanoita on käännetty uskoon. Kehoittaessaan Jerusalemia nostamaan silmänsä ja katsomaan ympärillensä hän selvästi ilmaisee puhuvansa hengellisistä pojista ja tyttäristä, toisin sanoen, miehistä ja naisista, jotka uskovat Kristukseen Niinpä on myöskin heidän kokoontumisensa ja tulemisensa laadultaan hengellistä: he eivät ulkonaisella tavalla kulje Jerusalemiin, vaan he uskovat sydämellä ja hengessään siihen valkeuteen, mikä Jerusalemissa on ja mikä on heidän ylitsensä koittanut. Tuokin, minkä profeetta sanoo, että pojat tulevat kaukaa, osoittaa, että on puhe hengellisistä lapsista, pakanoista. Pietari ja Paavali, apostolit, nimittävät pakanoita kaukana oleviksi ja juutalaisia lähellä oleviksi, niinkuin on kirjoitettuna: "Te, jotka ennen olitte kaukana, olette päässeet lähelle Kristuksen veressä" (Ef. 2:13). Näin sen vuoksi, että juutalaisilla oli sekä laki että Kristusta koskeva lupaus, mutta pakanoilla ei ollut. Koska siis pakanat eivät ole eivätkä voikaan olla Aabrahamin eikä Jerusalemin luonnollisia lapsia, ja koska Jesaja siitä huolimatta heistä tässä puhuu, puhuu hän aivan varmaan hengellisistä lapsista. Samoin ei Jerusalemkaan, jota hän kehoittaa nostamaan silmänsä ja katsomaan ympärillensä, saata olla ulkonainen Jerusalem, vaan hengellinen: apostolien ja kaikkien muiden pyhien kristittyjen kokoontuma Juudan kansan keskuudesta, ja sitä sanotaan kristilliseksi seurakunnaksi. Sitä nimitetään Jerusalemiksi siitä syystä, että se siinä kaupungissa pääsi alkuun ja sieltä on levinnyt koko maailmaan.
Jesajan tarkoitus on siis seuraava. Katso ympärillesi, neljälle ilman kulmalle! Niin suureksi ja laajaksi minä olen tekevä sinut: olet oleva kaikkialla maailmassa, ja kaikissa seuduissa on lapsiasi oleva! Nämä sanat ovat kokonaisuudessaan lausutut Jerusalemin ensimmäisten kristittyjen lohdutukseksi sen tähden, että he olivat halveksittuja, harvalukuisia ja päälle päätteeksi vihollistensa seassa, joiden olisi pitänyt olla heidän lähimpiä ystäviänsä, niinkuin tässä samassa Jesajan luvussa tuonnempana sanotaan. Oli todellakin outoa ajatella, että tuon vähäisen joukon piti ryhtymän niin suureen ja outoon tehtävään, nousten suurta joukkoa vastaan. Juutalaisten tarkoitus olikin pian tehdä heistä selvä ja tukahduttaa heidän toimintansa: he ryhtyivät kaikkialla heitä surmaamaan, karkoittamaan ja vainoamaan, luullen helposti sukupuuttoon hävittävänsä koko tämän köyhän, voimattoman väen; he eivät huomanneet juuri siten puhaltavansa syttyneen valkean suurelle lieskalle, kulkemaan maita, mantereita! Moisella raivoisalla pauhaamisellaan he vain vastoin omaa tahtoaan tarmokkaasti edistivät tämän Jesajan lauseen ja Jumalan tahdon toteutumista: vainottuinahan ja kaikkialle karkoitettuina kristityt levittivät evankeliumia, ja niin koottiin kaikkialta Jerusalemin poikia ja tyttäriä tähän valkeuteen. Niin tässäkin Jesaja sanoo rakkaalle Jerusalemille: Älä pelkää, älä murehdu, älä anna katseesi painua, vaan nosta iloisena silmäsi ja katsahda ympärillesi; älä anna sen harhauttaa itseäsi, että lähimmät ystäväsi ovat verivihollisiasi, jotka yrittävät perin juurin hävittää sinut, arvaten sinut ylen halvaksi heidän parissaan pysymään. Jos yhden sinun joukostasi surmaavat, nousee sijaan tuhannen samanlaista; jos karkoittavat yhden, se palajaa tuhannen muuta mukanaan; jos jossakin onnistuvat sammuttamaan, leimahtaa kymmenessä muussa paikassa, ja vihdoin sinulla on vastoin heidän tahtoaan kaikilla maailman kulmilla poikia ja tyttäriä heidän sijaansa, joiden olisi pitänyt olla sinun poikiasi ja tyttäriäsi, mutta nyt ovatkin sinun vihollisiasi, ja loppujen lopuksi sinä vahvistut ja lisäännyt, mutta he vähenevät ja häviävät: heidän osakseen tulee se, minkä he aikoivat tehdä sinulle, ja sinun osaksesi tulee se, mitä he eivät sinulle mitenkään tahtoneet suoda! Näemmehän, kuinka tämä kaikki on tapahtunut ja täyttynyt.
Keskiviikko.
Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa. Miika 5: 1.
Näillä sanoilla Jumala on ilmoittanut, että Herran Kristuksen syntymistä piti odottaa tapahtuvaksi Beetlehemissä. Tämä erikoinen kunnia tekee tuosta halvasta, köyhästä Beetlehemistä tuhat kertaa jalomman kaupungin kuin Jerusalem oli. Oivallisia ovat sen tähden nämä sanat, joilla profeetta ylistää Beetlehemiä sanoen: "Sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa". Tämäpä teksti juuri tuo meille ilon opettaessaan meille, minä meidän tulee Herraa Kristusta pitää; vaikka hän nimittäin maailman silmissä on halveksittu ihminen, joka syntyy halvassa, köyhässä paikassa, niin hän on kuitenkin Israelin, toisin sanoen, Jumalan kansan Herra ja ruhtinas, ei kuitenkaan niin, että hän tahtoisi olla hirmuvaltias ja kiusata ja pakottaa ihmisiä. Tästä syystä profeetta mainitsee paikan nimen ja sanoo: Beetlehem, joka olet vähäinen. On kuin hän tahtoisi sanoa: Jos tämä Herra tahtoisi maailman silmissä olla suuri ja loistava ja näyttää sellaiselta, että häntä täytyisi peljätä, niin hän olisi valinnut itselleen toisen paikan syntyäksensä. Mutta hänelläpä ei ole komeutta, ei valtaa, ei omaisuutta eikä rahaa. Sen tähden hän hylkää suuret ja mahtavat kaupungit ja tyytyy tuohon köyhään, halpaan Beetlehemiin, jotta sinä tästä hänen syntymäkaupungistaan heti oppisit, millainen Herra hän on, nimittäin maailman silmissä köyhä ja viheliäinen, mutta hengessä rikas ja kaikenlaisten hengellisten aarteiden haltija.
Hänen arvonimensä näet on Herra ja hallitsija. Kuitenkin hänen syntymänsä ja syntymäkaupunkinsa sekä kaikki, mitä hänellä maan päällä on, osoittavat, että hän on köyhä ja viheliäinen ja ettei hänellä ole mitään ruhtinaallista eikä kuninkaallista loistoa. Jos hän nyt on Herra ja hallitsija, mutta ei kuitenkaan maailman edessä jalo ja loistava, vaan viheliäinen ja köyhä, mitä hänen kunniansa siis saattaa muuta olla kuin tämä: samoin kuin häntä maailman rinnalla on pidettävä köyhänä ja viheliäisenä, hän taas on maailmaan nähden rikas ja mahtava siinä, missä maailma on köyhä ja puutteenalainen. Niin nyt on, että hän on vanhurskas, kun maailma on täynnä syntiä, että hän on iankaikkinen, kun maailma on katoavainen. Hän on perkeleen hallitsija, maailman antaessa perkeleen hallita ja vallita itseänsä. Hän on hyvä, maailma on paha. Hänellä on armollinen Jumala, maailma on Jumalan vihan alainen. Hän on iankaikkisen elämän Herra, maailma on iankaikkisen kadotuksen oma. Tämä juuri on tämän lapsukaisen herruus, ja tässä kohden hänen kansansa iloitsee hänestä. Aineellisesti hän ei tahdo auttaa enempää kuin hätä vaatii ja sinun autuutesi ja hänen kunniansa kaipaavat. Älköön siis kukaan luulko häneltä saavansa rahaa ja tavaraa. Sitä odotettakoon maallisilta herroilta. Mutta tämän lapsukaisen herruus tunnettakoon ja otettakoon vastaan siinä, että, hän tahtoo sinulle antaa syntisi anteeksi, tehdä sinut vanhurskaaksi ja pyhäksi, lahjoittaa sinulle Pyhän Hengen ja viedä sinut perkeleen valtakunnasta ja kuolemasta iankaikkiseen elämään.
Tähän on tarpeen, että uskot Jumalan sanan ja ahkerasti pitäydyt siihen. Siltä, joka jättää Jumalan sanan ja tahtoo seurata omia ajatuksiansa, Kristus katoaa kokonaan, eikä hän pidä Kristusta Vapahtajana, vaan tuomarina, jota peljätään, jos on oltu pahoja ja tehty vääryyttä. Tällainen herra ei meidän rakas Herramme Kristus tahdo olla. Hän tahtoo olla kansansa Israelin Herra ja ruhtinas auttaakseen heidät heidän synneistänsä ja saattaakseen heidät Jumalan armoon. Hänen kansaansa eivät näet ole ketkään muut kuin köyhät, viheliäiset syntiset, jotka syntiensä tähden ovat peljästyneet ja murheelliset ja mielellään tahtoisivat olla Jumalan armossa. Miika siis sanoo sattuvasti, että hän ei ole oleva maallinen hallitsija eikä myös sellainen herra, joka hengellisesti on paha, vaan hän on syntiä, perkelettä, kuolemaa ja helvettiä vastaan auttava kaikkia, jotka uskovat häneen. Sellaisesta Herrasta saa iloita.
Torstai.
Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt. Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään. Joh. 6: 38, 39.
On tarkoin huomattava, mikä Isän oikea, totinen tahto on. On näet monta asiaa, joita Isä tahtoo; hän tahtoo myös, että kymmenen käskyä pidetään. Tässä on kuitenkin vielä toinen Jumalan tahto, että näet Kristuksen pitää olla elävä leipä, joka antaa kaikille iankaikkisen elämän ja auttaa ihmisiä taivaan valtakuntaan. Nämä ovat toisiinsa kietoutuneet, ja Kristuksen tahto on myös Isän tahto. Kaiken kaikkiaan: Tämä on tärkein kohta, että elämä, pelastus ja autuus ei ole missään muussa käskyssä, joita Jumala on antanut, kuin ainoastaan tässä miehessä, Kristuksessa, ja siinä, että me tulemme hänen tykönsä. Jos me uskomme häneen, niin teemme Jumalan tahdon, muuten on meidän mahdotonta täyttää Jumalan käskyjä, sillä kaikki muut käskyt ovat liian raskaat meidän täytettäviksemme. Mutta joka vastaanottaa Kristuksen ja riippuu hänessä, se tekee Isän Jumalan tahdon. Se kaikki näet, mitä hän ei ole; tehnyt eikä voikaan tehdä, annetaan hänelle anteeksi ja jätetään lukematta Kristuksen tähden, johon hän uskoo.
Kristus kirkastaa itsensä ja osoittaa, mikä on Isän tahto. Hän sanoo, ettei hän tahdo tehdä omaa tahtoansa. Joku kysynee nyt: Mikä on Isän tahto? Eikö meillä ole profeettoja, jotka ovat ilmoittaneet Isän tahdon? Ja onhan meillä kymmenen käskyä. Kristus vastaa tähän, että paitsi kymmenessä käskyssä ilmoitettua Isän tahtoa, jota me emme voi täyttää, on vielä toinen Isän tahto, nimittäin että Kristus ei kadottaisi yhtäkään niistä, jotka ovat hänelle annetut. Näin hän osoittautuu siksi, joka antaa jokaiselle elämän ja autuuden. Hän sanoo: En minä ketään kadota enkä hylkää, se on minun Isäni käsky. Minä otan teidät vastaan ja suojelen teitä. Jos te tunnette minut ja pidätte minua auttajananne, niin minä tahdon mielelläni sen tehdä. Mutta jos olette minun ulkopuolellani ettekä pidä minua Isän lähettämänä, ettekä riipu minussa, niin en taida enkä tahdokaan suojella teitä. Silloin teidän täytyy iankaikkisesti hukkua.
Kristus varoittaa meitä tässä ja sanoo: Älä pälyile ympärillesi äläkä ajattele Isän tahtoa muuksi. Se on hänen tahtonsa, että minä en ole kadottava sinua. Jos nyt kuulet tämän sanan Kristuksen suusta, niin se ei ole Kristuksen sana, vaan Isän ajatus, sana ja tahto. Ihmisen on kuitenkin sangen vaikea koko sydämellään antautua Kristukselle ja riippua Kristuksessa, koska pelastus on kokonaan riippumaton meidän teoistamme. Kristus sanoo tässä: Minä se olen, muuta apua ei ole olemassa. Isä ei pidä lukua mistään teosta, sillä me emme voi tehdä mitään. Hänen tahtonsa on suunnattu tähän ainoaan mieheen, Kristukseen, sillä hän yksin voi sen tehdä. Jos siis tahdomme tulla Jumalan lapsiksi, iankaikkiseen elämään ja vapaiksi synneistä, niin on tehtävä Jumalan tahto, toisin sanoen, uskottava Kristukseen, että hän on elämän leipä. Kristityn tulee etsiä vanhurskauttansa ainoastaan Kristuksesta; näin hän käsittää Herran Kristuksen ja Isän tahdon. Silloin hän on turvattu ja saa sydämessään rauhallisena sanoa: Minä tahdon tehdä, mitä minun tulee, mutta en minä silti ole vapaa synnistä ja kuolemasta, vaan olisin yhtä kaikki kadotettu, ellei minulla olisi Kristusta. Kristukselle minä rakennan, sillä Isän tahto on, ettei Kristus kadottaisi yhtään niistä, jotka hänen tykönsä tulevat.
Perjantai.
Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. Joh. 14: 6.
Jos meidän on oikein vaellettava ja tultava taivaaseen, niin meidän täytyy tuntea varma tie ja pysyä sillä. Ei näet voi olla olemassa muuta kuin yksi ainoa oikea tie. Sille neuvoo Jumalan sana, joka ilmaisee, että Kristus itse on se oikea tie, johon sydämemme tulee perustaa luottamuksensa. Joka siis ei tahdo juosta iankaikkiseen turmioon, se kuulkoon ainoastaan Kristusta ja pitäköön kiinni tästä sanasta: "Minä olen tie ja totuus ja elämä", tahtomatta tietää mistään muusta tiestä, sillä ne kaikki ovat vain harhateitä.
Maailma on niin sokea ja hullu, että se etsii alati muita teitä ja seuraa kaikenlaisia teitä, joita sille osoitetaan, tahtoen koetella niitä ja luottaa niihin. Vaikka sille saarnataan, että Kristus on tie, se ei kuitenkaan lakkaa muita syrjä- ja lisäteitä etsimästä. Sen tähden uskotellaan, että tämä lause olisi ymmärrettävä niin, että Kristus muka olisi antanut meille hyviä oppeja ja käskyjä siitä, kuinka meidän tulee elää, ja hyvän esimerkin, jota meidän tulee seurata; jos nämä pidämme, niin saavutamme oikean tien taivaaseen. Näin he tekevät Kristuksesta lainopettajan, joka ei puhu muusta kuin meidän tekemisestämme ja ohjaa meidät itsemme varaan. Tämä on tämän terveellisen raamatunkohdan hävytöntä vääristelemistä. Pelkästään hyvien opetusten ja esimerkin antaminen ei ole tie ja totuus ja elämä, jonka kautta tullaan Isän tykö. Eihän Kristus silloin olisi enempää kuin Mooses tai Johannes Kastaja; hänen kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa kävisivät kokonaan turhiksi.
Varo siis tällaisia vietteleviä lörpötyksiä, jotka asettavat Kristuksen eteesi pelkkänä tekojen opettajana ja hyvien avujen esimerkkinä, ikään kuin hän ei olisi opettanut meille mitään muuta kuin mitä meidän tulee tehdä. Silloin ei häntä voisi nimittää tieksi, vaan hän olisi vain oppaana tien vieressä, joka tosin osoittaa, missä tie on tai minne päin on mentävä, mutta ei itse vie eikä kanna ketään eteenpäin. Tosin hän paljonkin opettaa, kuinka meidän tulee elää ja seurata häntä, mutta sillä ei kaikki ole tehty. Esimerkkikin on kallis, mutta meille liian korkea voidaksemme sitä seurata. Sitä paitsi kuuluvat meidän tekomme vielä tähän elämään. Sen tähden on tässä, kuin jos maalta päin tulisi rannalle, jossa tie loppuu ja missä ei näy edessä muuta kuin vettä, jonka yli ei voi päästä ilman vankkaa siltaa tai ellei joku vie ylitse. Silloin ei olisi apua siitä, vaikka sinulle näytettäisiin, minne päin on mentävä; ei kuitenkaan olisi mitään tietä, eikä kukaan voisi auttaa ylitse. Niin käy, kun kuoleman kautta on tästä elämästä tultava toiseen. Siinä vaaditaan enemmän, kuin meidän elämämme ja tekomme, olivatpa ne kuinka hyvät tahansa. Silloin on kaikki ihmisvoima liian heikkoa auttamaan meitä, poistamaan syntiä, sovittamaan Jumalaa ja voittamaan kuolemaa. Siksi meillä tulee olla muu, vakava perustus ja vankka silta. Ja sepä on ainoastaan Jeesus Kristus, joka yksin on se tie, jonka kautta me pääsemme toiseen elämään ja Isän tykö, jos lujassa uskossa riipumme hänessä.
Lauantai.
Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt". Matt. 3: 17.
Sepä vasta riemullinen, autuaallinen, armorikas ääni kaikkivaltiaan, iankaikkisen Jumalan, taivasten ja maan luojan ja kaiken ylläpitäjän suusta! Tämä on ylhäisin saarnaaja, ja hän saarnaa ylimmästä ja avarimmasta saarnastuolista: taivaasta. Ja koska hän on ylhäisin saarnaaja, on tämä hänen saarnansakin ylhäisin saarna: syvempää saarnaa ei ole maailmaan tullut kuin se, minkä kaikkivaltias, iankaikkinen, armahtavainen Jumala pitää yhtä kaikkivaltiaasta, rakkaasta Pojastansa, sanoen: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt"; kaikki nimittäin kiertyy tämän rakkaan Pojan ympärille, kaikki keskittyy tähän rakkaimpaan Poikaan. Niinpä on tämän saarnan arvokkaimpana kuulijana itse Pyhä Henki, jumalallisen majesteetin kolmas persoona. Jopa on ylhäinen saarnaaja, saarna, kuulija – ylhäisempiä ei voi olla. Tästä seuraa: rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kastetta pidetään suuressa arvossa ja se näin kaunistetaan. Kuinka se voisi olla ihanammin kaunistettu kuin siten, että jumalallinen majesteetti itse, ainokainen, iankaikkinen, kolmipersoonainen Jumala, on läsnä, ovatpa läsnä Jumalan kaikki rakkaat enkelitkin! Todellakin kaste on näin ihanasti kauttaaltansa kaunistettu, että me emme voi sitä kyllin ymmärtää, vielä vähemmän sanoiksi saada. Pitäkäämme siis se tarkoin mielessämme!
Tällä kohdalla sinä kuitenkin puuttunet puheeseen: Kyllähän minä toki uskon rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, kasteen näin kaunistetuksi ja kunniaan nostetuksi, mutta mitä kaikki tämä minua auttaa? Mitä se minua hyödyttää? Kristus on Jumalan Poika, iankaikkisuudessa Isästä syntynyt, Pyhästä Hengestä vailla syntiä siinnyt, todelliseksi ihmiseksi neitsyt Mariasta syntynyt, ja sen tähden tässä kaikki onkin niin ihanaa; mutta minä olen kurja syntinen, synnissä siinnyt ja syntynyt; minua kastettaessa ei syntini tähden liene tapahtunut yhtä ihania asioita. Millään muotoa et saa noin ajatella etkä puhua! Senkö tähden, että olet syntinen, sinä siis halveksit kastettasi tai pidät sitä vähäisenä asiana? Eikö se siis olekaan yhtä ihana kuin Kristuksen kaste? Näinkö pidät halpana Kristuksen kasteen? Ei, niin et saa tehdä, se ei ole oikein; et saa erottaa omaa kastettasi Kristuksen kasteesta. Sinun täytyy kasteinesi tulla Kristuksen kasteeseen, niin että Kristuksen kaste on sinun kasteesi ja sinun kasteesi Kristuksen kaste, että siis on kaikkiaan vain yksi kaste.
Kaste on nimittäin sellainen peso, jolla meidän syntimme pestään pois, niinkuin me Nikealaisessa uskontunnustuksessa veisaamme: "Minä tunnustan yhden kasteen syntien anteeksisaamiseksi". Samoin pyhä Paavali sanoo: "Me olemme kastetut Kristuksen kuolemaan" (Room. 6: 4), ja: "Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet" (Gal. 3: 27). Ellei kaste meillekin tuo samaa, nimittäin syntien anteeksiantamusta, siitä ei ole mitään hyötyä eikä se ole muuta pesoa parempi. Meidän on siis tietäminen ja uskominen, että Kristus on kastettu meidän tähtemme; meidän on sanominen: Hänen kasteensa on minun kasteeni, ja minun kasteeni on hänen kasteensa; sillä hän on se Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. Kun hänet kastetaan, hän saa kasteen meidän persoonassamme. Hänet kastetaan meidän tähtemme, jotka olemme maailmasta ja täynnä syntiä. Tämän synnin hän on ottanut kuormaksensa, ja se on tällä hänen kasteellansa pois pesty; sanoohan Johannes evankeliumissaan: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" (1: 29).
ENSIMMÄINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos. Joh. 6: 37.
Nämä ovat ihanat sanat: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos", toisin sanoen: sen joka minuun uskoo, täytyy Isän Jumalan minulle antaa, enkä minä heitä häntä ulos. Sillä, joka minuun uskoo, on se uskonsa Isältä, Isä antaa hänelle tulon minun tyköni; ja joka minun tyköni tulee, se olkoon turvassa, minä puolestani en häntä heitä ulos. "Joka minun tyköni tulee" – joka ottaa vastaan Kristuksen sanan, seuraa häntä ja uskoo häneen, se saa vakuuden siitä, että Kristus ei tahdo heittää häntä ulos. On kuin hän sanoisi: Ei sinun tarvitse minulta mitään pyytää. Minä tahdon olla sinun tykönäsi ennen kuin sinä tulet minun tyköni ja alttiimpi antamaan kuin sinä pyytämään. Saat tulla minun tyköni; älä pelkää minun edessäni, en tahdo olla tuomarisi enkä pyövelisi. Jos joku kerran minun tyköni tulee ja uskoo, niin minä tahdon hänelle tehdä sen, että vaikka hän tulisi horjahtelevana (niinkuin synti pysyykin kristityn lihassa pahana taipumuksena), ei se häntä vahingoita. Lihan synti ei saa teitä hallita; sillä ei ole kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat, vaikka he eivät vielä kokonaan puhtaat olekaan, eikä liha heissä ole kuoletettu.
Kristuksen tykö tuleminen ei kuitenkaan ole ulkonaista eikä taivaaseen pilvien päällitse kiipeämistä. Ei tämä tuleminen myöskään tapahdu käsin ja jaloin, vaan sydän tulee Jumalan tykö uskon kautta. Jos kuulet hänen sanansa ja miellyt siihen niin, että siinä riiput, silloin sydän käy hänen tykönsä ja silloin usko on Jumalan lahja ja armo, se ei ole inhimillinen voima eikä meidän työmme. Kristus tahtoo siis tässäkin sanoa: Kukaan ei voi kuulla minua Isän sitä antamatta. Kopeille, taitaville, korkeaoppisille ja viisaille, jotka paljon puhuvat ja osaavat arvostella ja mestaroida, heille tätä sanotaan. Älä luulekaan, että järkesi avulla tulisit hänen tykönsä; Kristusta sinä et mestaroitse, ylpeytesi heitetään tässä ulos. Juutalaisetkin ajattelivat: Tuossa seisoo ja saarnaa Kristus, kyllähän me osaisimme vielä paremmin kuin hän; he luulottelivat pääsevänsä käsiksi elämän leipään ilman hänen saarnaansa. Mutta siihen Kristus tahtoo sanoa: Minä panen oven lukkoon, ettette pääse sisälle; en sen vuoksi, etten teitä mielelläni tahtoisi päästää, vaan sen vuoksi, että teidän täytyy käydä toista tietä tullaksenne minun tyköni ja saadaksenne elämän leipää ja vettä, sillä oma järkenne ja viisautenne ei sitä tee. Mutta jos te minun tyköni tulette, niin Isän täytyy teidät minulle antaa. Suurella ymmärryksellänne ja taidollanne ei teidän ole tultava minun tyköni; silloin te toisitte itse itsenne, ettekä ensinkään tarvitsisi Isää. Semmoinen viisaus on helvetin pimeydestä, että me tahdomme opettaa Jumalaa, kuinka hänen tulisi maailmaa hallita. Jos sinä itse itsesi tuot, niin Isän ei tarvitse sinua tuoda. Julkeat ihmiset itsepintaisesti tahtovat mestaroida Jumalaa; jos ovat kuulleet yhden saarnan ja Uutta testamenttia kerran silmäilleet, niin he luulottelevat heti taitavansa kaiken ja tahtovat itse viedä itsensä eivätkä tarvitse saarnaajaa. Mutta kun viimeiset hengenvedot ovat käsillä, silloin saadaan oppia, mitä tämä sana merkitsee: "Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos."
Maanantai.
Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä. Joh. 6: 40.
Herra Kristus vetää tässä meidän sydämemme kaikkien hyvien tekojen ulkopuolelle ja yläpuolelle, sillä ne eivät ole Poika. Vaikka rupeaisitkin rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä ja täyttämään lakia, et sinä kuitenkaan näe Poikaa, eikä sinulla ole häntä. Isän tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä. Suokoon Jumala, että tämä pääsisi sydämeen; se on kyllä selkeästi sanottu, kunhan vain ajattelisit: jolla on Poika, sillä on oleva iankaikkinen elämä, syntien anteeksisaaminen ja vapautus kuolemasta. Minkä kautta? Ainoastaan sen kautta, että näet Pojan ja uskot häneen.
Tämä on todella kovaa puhetta kaikkia hyviä tekoja vastaan. Eikö sitten tule hyviä töitä tehdä? Tuleepa niinkin, niiden pitää seurata uskoa, sillä uskon pitää tuoda hyvät teot myötänsä, mutta iankaikkista elämää ei hyvillä teoilla saada; mahdotonta näet on pitää laki. Maan päällä ei olekaan ollut yhtään ihmistä, joka olisi rakastanut Jumalaa koko sydämestään ja lähimmäistä niin kuin itseänsä, vaan laki on ollut mahdoton kuorma ja rasitus. Pietarikin sanoo, että laki on ollut "ies, jota eivät meidän isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa" (Ap.t. 15: 10). Mitä meidän siis on tehtävä, tullaksemme autuaiksi? Meidän pitää katsoa Poikaa ja pysyä hänessä, häntä rakastaa ja häneen uskoa, että hän on se, jonka kautta me tulemme autuaiksi ja pelastumme. Niin Jumala on päättänyt. Sen tähden me tahdomme sanoa: Herra Kristus! Minä pysyn tykönäsi ja riipun sinussa sinuun uskoen. Sitten tahdomme harjoittautua hyviin tekoihin. Tärkeintä tulee meille kuitenkin olla Kristuksessa pysymisen ja että meille hänen kauttansa lahjoitetaan elämä. Sitten me tahdomme ruveta voimiemme mukaan rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä ja tekemään kaikkea hyvää, mutta myös pysymään lujana siinä, etteivät meidän hyvät tekomme meitä lainkaan auta. Meidän elämämme ja tekomme ovat liian vähäpätöiset ja halvat, että voisimme niillä kukistaa kuoleman, sulkea helvetin ja avata taivaan. Sen tähden me tahdomme pysyä tässä miehessä, jonka Jumala on antanut meille. Hänen huostassansa emme huku emmekä kuole.
Jokainen kuitenkin pitää tätä halpana ja vähäpätöisenä, kun kuulee, ettei tarvitse tehdä muuta kuin vain nähdä ja uskoa. Niin, tämä on tosin helposti sanottu, mutta kukaan ei tiedä, mitä usko on. Se on suuri taito ja oppi, jota ei yksikään ihminen ole voinut täydellisesti oppia tai perin pohjin tutkia, ellei hän ole ollut vaipuneena tuskaan ja epäilykseen syntiensä tähden tai muihin vaaroihin. Siinä nähdään uskon voima ja vaikutus, että se voittaa synnin, kuoleman, perkeleen ja helvetin. Nämä eivät ole vähäpätöisiä vihollisia, vaan ne tekevät taivaan ja maan ihmiselle liian ahtaiksi, eikä ole ketään muuta, joka voisi auttaa meitä näiden vihollisten ahdistaessa, kuin hän, joka sanoo: Minä olen se, joka en kadota teitä. Tämä on Isän tahto. Kun siis joku opettaa, että saat iankaikkisen elämän, jos pidät Jumalan käskyt, ja sanoo Kristuksen itse sanoneen: "Tee se, niin sinä saat elää", niin sano sinä: Niin kyllä, mene ja tee sinä niin. Evankeliumin fariseus jätti sen tosin tekemättä, sillä pian on sanottu: "Tee se", mutta ei siitä mitään tule, en minä voi sitä, minun pitämiseni ei ole riittävää. Ensiksi minulla täytyy olla auttajana Kristus, joka antaa minulle syntini anteeksi ja antaa Pyhän Hengen täyttääkseni käskyjä. Kristuksen täytyy ensiksi antaa iankaikkinen elämä, sitten minä tahdon tehdä hyviä tekoja, jotka kelpaavat Jumalalle.
Tiistai.
Herra on vannonut eikä sitä kadu: "Sinä olet pappi iankaikkisesti, Melkisedekin järjestyksen mukaan". Ps. 110: 4.
Pappi on sellainen mies, joka on asetettu yksinomaan syntisten tähden ja jonka tulee vastaanottaa heitä, astuen Jumalan ja heidän väliinsä, sovittaen heitä ja rukoillen heidän puolestaan. Jos ihmiset olisivat pyhiä eivätkä syntisiä, niin ei pappeja tarvittaisi. Jos siis tahdomme Herran Kristuksen vastaanottaa pappina, niin meidän pitää myös tunnustaa itsemme syntisiksi ja uskoa, että Jumala on asettanut ja antanut hänet meille papiksi sen tähden, että me hänen tyköänsä etsisimme lohdutusta ja apua syntiä vastaan ja löytäisimme sen. Sillä sen tähden hän on antanut itsensä uhriksi meidän edestämme, että hän sovittaisi meidät Jumalan kanssa ja saattaisi armoihin, myös että hän esirukouksensa kautta antaisi meille Hengen ja voiman päästäksemme irti synnistä ja näin tullaksemme ikuiseen vanhurskauteen, pyhyyteen ja iankaikkiseen elämään. Siksi meidän on harjoittauduttava käyttämään tätä pappeutta lohdutukseksemme ja vahvistukseksemme uskon kautta, niin että varmasti uskomme, että meillä Kristuksessa on sellainen ylimmäinen pappi, joka antaa meille sanansa eli evankeliumin saarnan, toisin sanoen, jumalallisen siunauksen ja armon saarnan ja tällä vakuuttaa meidät syntien anteeksisaamisesta ja iankaikkisen elämän perinnöstä, jonka hän itsensä uhraamalla on meille ansainnut ja hankkinut. Lisäksi hän joka päivä ja alinomaa seisoo Isän edessä ja puhuu hyvää meidän puolestamme ja kantaa kaiken meidän hätämme hänen eteensä. On myös aivan varmaa, että tämä hänen esirukouksensa on Isälle sydämellisen otollinen ja tuottaa meille, mitä hän anoo. Vielä se antaa meille sellaisen voiman, että mekin hänen nimeensä rohkenemme astua Jumalan eteen rukoilemaan, ja tekee tämän meidän rukouksemme otolliseksi ja hänelle kelvolliseksi, niin että se tulee kuulluksi ja toteutuu.
Mitä jalompaa ja korkeampaa saattaisi meille tapahtua, kuin että meillä on ylimmäisenä pappina tämmöinen mies, itse Jumalan Poika, valtasuuruudessaan Jumalan oikealla kädellä istuva! Jos me itse saisimme toivoa, mitäpä suurempaa ja parempaa taitaisimme tai tahtoisimme pyytää kuin saada tämmöisen välimiehen ja edesvastaajan Jumalan tykönä! Nyt kuulemme, että Jumala itse on tämän Kristuksen asettanut, jopa korkealla valallansa vahvistanut olemaan sellainen ylimmäinen pappi ja että hän sen tähden istuu Jumalan oikealla puolella, ettemme lainkaan pelkäisi vihaa emmekä armottomuutta, jos häneen uskomme, vaan odottaisimme itsellemme häneltä sulaa isällistä, iankaikkista armoa, lohdutusta ja apua. Kuinka hän saattaisikaan olla kuulematta tätä pappia, ainokaista, rakasta Poikaansa? Kuinka hän voisi kieltää häneltä mitään tai jättää hänet vaille sitä, mitä hän rukoilee? Mutta hänpä rukoilee ainoastaan meidän edestämme, että me saisimme armon ja laupeuden. Me olemme myös varmat siitä, että jos mekin tällaista rukoilemme hänen tähtensä, niin se on Jumalalle otollista ja tulee täydellisesti kuulluksi. Miksi siis tahdomme epäillä tai peljätä? Miksi emme aivan iloisesti käy hänen eteensä tämän armoistuimen luo ja sydämestämme iloitse ja lohduttaudu tästä ylimmäisestä papista? Näemmehän, kuinka pyhä profeetta tässä iloitsee ja kerskaa hänestä. Hän näet puhuu nämä sanat totisesti rikkaan, väkevän hengen ja uskon sanelemina, täten tunnustaen pitävänsä Kristuksen oikeana pappinaan Jumalan tykönä, jonka kautta hänellä on varma syntien anteeksisaaminen ja armollinen Jumala. Tällä hän on lohduttautunut kaikkea peljästystä ja kiusausta, kärsimystä ja hätää vastaan, tämän kautta myös pysynyt voimissa elämässä ja kuolemassa. Lyhyesti sanoen: tässä lauseessa, jossa hän nimittää Kristusta iankaikkisesti olevaksi papiksi, on kaiken kristillisen opin, ymmärryksen, viisauden ja lohdutuksen syvä ja rikas lähde, aarnihauta ja aarreaitta, sellainen, ettei missään muualla Raamatussa ole rikkaampaa. Tässä on nimittäin Kristuksen oikea virka ilmaistuna.
Keskiviikko.
Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä. Joh. 15: 5.
Tämä on puhuttu valekristityitä vastaan, jotta tiedettäisiin, ettei kukaan luonnollisen voiman tai tekojen kautta tule Kristuksen totiseksi oksaksi. Oksa ei saa olla keinotekoinen, vaan kasvanut, ja sen pitää olla viinipuun laatua. Viinipuu ja oksat eivät ole oksastamalla yhdistetyt, niinkuin oksanen kuivaan runkoon; oksan pitää olla samaa oikeata laatua ja luontoa, Kristuksesta kasvanut. Ei sinua tee kristityksi se, että sinua siksi nimitetään ja että asut kristittyjen parissa, vaan se, että sinä luonnollisesti olet syntynyt ja kasvanut Kristus-viinipuusta. Tämä taas tapahtuu seuraavasti: kun sinut kastetaan tai tulet evankeliumin kautta kääntyneeksi, niin Pyhä Henki on läsnä ja tekee sinusta uuden luomuksen, joka saapi uuden mielen, sydämen ja ajatukset, nimittäin oikean Jumalan tuntemuksen ja sydämellisen luottamuksen hänen armoonsa. Sanalla sanoen: sinun sydämesi perustus uudistuu ja muuttuu, niin että sinusta tulee aivan uusi kasvu, Kristus-viinipuuhun istutettu ja hänestä kasvanut. Eivät näet sinun pyhyytesi, vanhurskautesi ja puhtautesi tule sinusta, vaan ne lähtevät yksin Kristuksesta ja ovat hänessä, johon sinä olet juurtuneena uskon kautta. Ne tulevat, niinkuin neste nousee puun varresta oksiin, niin että te molemmat, hän ja sinä, olette samaa olemusta; hänessä ja hänen kauttansa sinä kannat hedelmiä, jotka eivät ole sinun, vaan viinipuun. Näin Kristuksesta ja kristitystä tulee yksi ruumis. Kaikkea mitä hän tekee, hän ei enää tee Aadamista polveutuvana ihmisenä, vaan Kristus hänessä, niin että hänen suunsa ja kielensä, joilla hän Jumalan sanasta puhuu ja tunnustaa, eivät ole hänen, vaan Kristuksen suu ja kieli; hänen kätensä, jolla hän työskentelee ja palvelee lähimmäistä, ei ole hänen, vaan hänen Herransa Kristuksen käsi, Kristuksen, joka on hänessä ja hän Kristuksessa.
Kristus sanoo nämä sanat: "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn", osoittaaksensa ettei kristillisyyttä pueta kuin vaatetta päälle ja että se ei ole uusi tapa tai noudatettavaksi otettu elämänjärjestys, niinkuin itsevalittu pyhyys on, vaan niin, että ihmisen pitää Jumalan sanasta ja Hengestä syntyä uudesti ja tulla sydämen pohjia myöden uudeksi ihmiseksi. Kun sydän on näin uudesti syntynyt Kristuksessa, seuraavat hedelmätkin: evankeliumin tunnustaminen, rakkauden teot, kuuliaisuus, kärsivällisyys, puhtaus jne.
Kristus on tällä tahtonut varoittaa kristityitänsä, että he pysyisivät hänen sanassansa, joka tekee uudestisyntyneitä ja oikeita kristityitä, jotka kantavat paljon hedelmää viinipuusta, ja että he kavahtaisivat kaikkea muuta oppia, joka tahtoo ohdakkeista ja orjantappuroista korjata viinimarjoja. Siitä ei kuitenkaan koskaan mitään tule. Luonto ei muutu, vaikka kauankin kiusaisit itseäsi teoilla; omalla pyrkimykselläsi et voi saada toimeksi mitään. Keinotekoinen ja kasvanut pysyvät aina erilaisina.
Torstai.
Sillä heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän käskijäinsä sauvan sinä särjet, niinkuin Midianin päivänä. Jes. 9: 3.
Niin kuin Gideon kolmella sadalla miehellä löi midianilaisten suuren sotajoukon, niin mekin olemme Kristuksen kautta lunastetut vihollisistamme. Nämä viholliset olivat laki, synti ja kuolema, kolme maailman mahtavinta hirmuhallitsijaa. Laissa näet on synnin voima, mutta synti on kuoleman ota, sillä kuolema ei voisi vahingoittaa meitä, ellei syntiä olisi. Syntiä taas on kahdenlaista: toista syntiä nimitetään tunnetuksi synniksi; niitä ovat ulkonaiset synnit, joita tehdään julkisesti ja joiden alkusyytä monet eivät näe. Toinen synti on tuntematon, se on myötäsyntynyt perisynti, joka ei näy, ellei laki sitä osoita; näin käy kiusauksessa, kun omatunto peljästyy ja näkee sielun myötäsyntyneen jumalattomuuden, joka on tunkeutunut kaikkialle ruumiiseen niinkuin myrkky. Tässä varsinaisesti on lain voima; profeetta nimittääkin sitä tässä käskijäksi, koska se vaatien painaa omaatuntoa olkain vitsalla, toisin sanoen synnillä, jonka laki osoittaa, ja kuorman ikeellä, se on: iankaikkisella kuolemalla, joka on synnin palkka.
Profeetta sanoo lailla olevan käskijän sauvan eli valtikan, toisin sanoen täydellisen herruuden. Laki vaatii meiltä täyttämistä ja hallitsee meitä, koska ei ole ketään, joka täyttää lain; perisynnin tähden me kaikki vihaamme Jumalan sanaa ja tekoja, jopa itse Jumalaakin, kun hän meitä kurittaa. Me kaikki olemme niin muodoin lain vihollisia ja toivomme, ettei sitä olisikaan. Mutta lakia ei voida poistaa, sitä seuraa toinen hirmuvaltias, synti. Niin nämä kaksi hirmuvaltiasta ajavat meitä sinne, mihin emme tahdo, nimittäin kuolemaan. Mutta koska kuolemantuomio on joka hetki saapuvilla, niin mieli ei voi kauan pysyä sellaisessa tilassa; sen täytyy joko muuttua toiseksi, uudeksi luomukseksi, tai sortua kuorman alle.
Tätä tarkoittaa se, mitä profeetta edellä sanoo: "He iloitsevat sinun edessäsi". Evankeliumi julistaa meille synnit anteeksi ja sen voiton laista ja kuolemasta, joka on hankittu Kristuksen kautta ja jota profeetta tässä vertaa Gideonin voittoon. Kristus antaa Henkensä, niin ettemme joudu epätoivoon syntien tähden ja että kerskaamme vaivoista, jotta lain virka olisi voimaton ja laki, joka tähän asti oli vihattu ja hirmuinen käskijä, tulisi rakkaaksi. Ei niin, että laki olisi muuttunut, vaan niin että me Jumalan Hengen kautta olemme muuttuneet. Tämä on kristillinen vapaus: me vapaudumme käskijän sauvasta ja meille lahjoitetaan Pyhä Henki, niin että me muutamin kohdin tyydymme lain vaatimuksiin; missä taas emme voi sitä täyttää, se ei kuitenkaan tee meitä velanalaisiksi, koska meillä on syntien anteeksiantamus. Samoin kuolemakin voitetaan ja lakkaa olemasta. Näin sydämet riemastuvat vapautuessaan hirmuvaltiaitten pelosta, jota niiden täytyi kärsiä, ennen kuin oppivat tuntemaan Kristuksen.
Tämä taas tapahtuu aivan samoin kuin Gideon voitti midianilaiset, nimittäin niin, että viholliset hävittävät itsensä. Laki, synti ja kuolema ovat karanneet Kristuksen kimppuun, niin kuin vikapään; mutta tappaessaan hänet ne tappoivat itsensä, ja ovat Kristuksen ruumista vasten ruhjoutuneet, niin etteivät ne enää voi vahingoittaa niitä, jotka uskovat tähän Kristuksen kärsimykseen. Kristus lahjoittaa kärsimyksensä ansion sanan kautta uskovaisille, niin että heillä sen kautta on syntien anteeksiantamus ilman mitään omaa ansiotansa. Tämä on se kunniakas voitto, jota profeetta tässä ylistää, kun nähdään kuoleman olevan surmatun ilman meidän osuuttamme.
Perjantai.
Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. Gal. 5: 1.
Se jonka Kristus on vapauttanut synnistä, on tullut vanhurskauden palvelijaksi, mutta joka on synnin palvelija, hän on vailla sitä vanhurskautta, jonka Kristus on meille hankkinut ja tuonut. Tämä on välttämätöntä tietää, koska tuskin kukaan ymmärtää, mitä orjuus tai mitä vapaus on. Niinpä useimmilla on ainoastaan lihallinen käsitys vapaudesta, ikään kuin sopisi Kristuksessa tehdä mitä hyvänsä. Kuitenkin se on sellainen vapaus, jonka kautta me vapaasti, vaatimatta ja iloisin ja rohkein mielin, ilman rangaistuksen pelkoa ja palkkaa pyytämättä täytämme, mitä laissa on kirjoitettu. Orjuus taas on siinä, että me orjallisesta pelosta, ilman lapsen rakkautta teemme sitä, mitä laki vaatii. Tämä ei siis suuria merkitse, eikä myöskään ole mitään erotusta synnin orjan ja lain orjan välillä siitä syystä, että se, joka on lain orja, on aina syntinen, eikä milloinkaan täytä lakia muuten kuin ulkonaisin teoin; hänelle annetaan ajallinen palkka, niinkuin palkkavaimon lapsille. Perintö sen sijaan kuuluu vapaan lapsille.
"Vapauteen Kristus vapautti meidät", sanoo apostoli. Tämä on hengellinen vapaus, joka on hengessä pidettävä. Se on vapaus laista, mutta aivan toisin kuin ihmisten kesken on tavallista. Inhimillistä vapautta on, kun eivät ihmiset muutu, vaan lait. Mutta kristillinen vapaus on sitä, etteivät lait muutu, vaan ihmiset, niin että juuri sama laki, joka ensin ei maistunut vapaalle tahdolle, nyt, kun rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme, tulee rakkaaksi ja suloiseksi. Tässä vapaudessa Paavali neuvoo meitä lakkaamatta pysymään, koska Kristus meidän puolestamme on täyttänyt lain ja voittanut synnin ja lähettää rakkauden hengen niitten sydämiin, jotka häneen uskovat. Näin he tulevat vanhurskaiksi ja oppivat rakastamaan lakia, ei omien tekojensa ansiosta, vaan Kristuksen vapaan ja ilmaiseksi annetun rakkauden kautta. Jos tahdot itse tehdä itsesi vanhurskaaksi ilman Kristusta ja päästä irti laista, poikkeat tästä rakkaudesta ja armosta ja olet kiittämätön Kristusta kohtaan, ollen itsessäsi paisunut.
Huomaa myös tarkoin nämä tärkeät sanat: "Älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen", toisin sanoen: älkää sitoutuko lain raskaimpaan ikeeseen, jota ette kuitenkaan voi kantaa ja jonka alla ette kuitenkaan muuta voi olla kuin orjia ja syntisiä; älkää antako jälleen kietoa itseänne lain ikeeseen, josta Kristus on täydellisellä täyttämyksellään meidät vapahtanut. On paljon helpompaa olla alamaisena kuin olla orjana, mikä on raskasta; raskainta kuitenkin on joutua jälleen kiedotuksi lain orjuuden ikeeseen sen jälkeen kuin on armon vapauden saanut. Pyhä Paavali sanoo: pysykää siinä vapaudessa, toivoen galatalaisista parempaa, kuin hän löytää, nimittäin että he eivät vielä olisi langenneet. Muussa tapauksessa hän olisi sanonut: nouskaa! Mutta nyt hän puhuu leppyisemmin ja sanoo: pysykää. Näin hän tekee sen tähden, että hän sillä myös opettaisi, ettei kenenkään pidä rangaista toista eksyväistä tahi horjahtanutta, ikään kuin epäilisi saavansa häntä milloinkaan saatetuksi oikealle tielle.
Lauantai.
Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, jotka minun Isäni ovat? Luuk. 2: 49.
Mitä tarkoittaa tämä Jeesuksen vastaus Marialle ja Joosefille, jotka kolmena päivänä olivat etsineet häntä kaikkialta: "Minun pitää niissä oleman, jotka minun Isäni ovat"? Eikö koko luomakunta ole hänen Isänsä? Kaikki on hänen, mutta luomakunnan hän on lahjoittanut meidän käytettäväksemme. Yhden hän kuitenkin on pidättänyt itselleen, sen, jota nimitetään pyhäksi ja Jumalalle kuuluvaksi ja joka meidän varta vasten täytyy saada häneltä. Se on hänen pyhä sanansa, jolla hän sydämet ja omattunnot hallitsee, pyhittää ja tekee autuaiksi. Temppeliäkin sanottiin pyhäköksi eli pyhäksi asumukseksi siitä syystä, että Jumala siinä sanallansa ilmaisi itsensä läsnäolevaksi ja äänensä kuultavaksi. Kristus on "siinä, mikä hänen Isänsä on", puhuessansa meille sanallansa, ja niin hän saattaa meidätkin Isän tykö.
Huomaa: hän nuhtelee vanhempiaan sen johdosta, että he kulkevat harhateitä etsiessään häntä jonkin muun, maallisen ja inhimillisen puuhan keskeltä, sukulaisten ja tuttavien parista, ajattelematta, että hänen täytyy olla niissä, jotka hänen Isänsä ovat. Tällä hän tahtoo osoittaa hallituksensa ja koko kristillisen menon perustuvan pelkästään sanaan ja uskoon, ei mihinkään muuhun, ulkonaiseen tai ajalliseen, maalliseen oloon ja hallintaan. Lyhyesti, hän ei tahdo itseänsä löydettävän mistään, mikä on sanan viran ulkopuolella. Hän ei nimittäin tahdo olla maallisluontoinen, vaan "sitä, mikä hänen Isänsä on", sellainen, miksi hän syntymästänsä saakka halki koko elämänsä osoittautui. Tosin hän on ollut maailmassa, mutta ei esiintynyt maailman mukaisena; Pilatuksellekin hän sanoi: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta". Hän oleskeli sukulaisten ja tuttavien parissa ja niiden parissa, joiden luo hän meni, mutta hän ei lainkaan osallistu maailman mukaiseen menoon: vieraana hän vaeltaa sen keskitse, käyttäen sitä ajallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi, huolehtien vain "siitä, mikä hänen Isänsä on", toisin sanoen, sanasta; siitä hän antautuu löydettäväksi, ja siitä häntä on etsittävä, jos ken halajaa hänet käsille saada.
Jumala ei kärsi sitä, että me luotamme johonkin muuhun tai sydämessämme pitäydymme johonkin, mikä ei ole Kristusta hänen sanassansa, olkoon se kuinka pyhää ja täydellisesti hengellistä tahansa. Uskolla ei ole mitään muuta perustusta, jolla se voi kestää. Kristuksen äidille ja Joosefille käy tässä näin sen tähden, että heidän oma viisautensa, omat ajatuksensa ja oma toivonsa pettäisi ja kaikki olisi hukassa, heidän kauan etsiessänsä häntä eri paikoista, he kun näet eivät etsi häntä niin kuin pitää, vaan lihan ja veren tavan mukaan, jotka aina pälyilevät muuta lohdutusta kuin sanan: ne nimittäin tahtovat päästä johonkin, minkä näkee ja tuntee ja mihin aistimien ja järjen avulla voi pitäytyä. Niinpä Jumala salliikin heidän vaipua erehdykseensä, että pakostakin oppisivat sen, että mitään muuta apua ja neuvoa ei ole, paitsi sanaan tarttuminen. Tässä on jätettävä kaikki: sukulaiset ja tuttavat, koko Jerusalemin kaupunki, kaikki tieto ja ymmärrys ja kaikki se, mitä he itse ja mitä kaikki ihmiset ovat, sillä mikään tästä ei anna mitään oikeaa lohdutusta eikä siihen auta; vasta sitten se tulee, kun etsitään häntä pyhäköstä, jossa hän on "siinä, mikä hänen Isänsä on". Sieltä hän varmasti löytyy; sydän saa taas iloa – muutoin sen täytyy oman itsensä ja kaikkien luotujen varassa ollen jäädä vaille lohdutusta.
Katsokaa, tämä on evankeliumimme ihana opetus siitä, kuinka Kristusta on oikein etsittävä ja kuinka hänet on löydettävä. Se osoittaa sen oikean lohdutuksen, joka rauhoittaa murheelliset omattunnot, niin että kaikki kauhistus ja hätä häviää ja sydän taas ilostuu, tullen aivan kuin uudesti syntyneeksi. Mutta kovalle ottaa, ennen kuin se siihen päätyy ja tämän käsittää: sen täytyy ensin epäonnistua ja kokea, että kaikki on kadotettua ja että loppujen lopuksi ei mikään muu auta kuin se, että kaukana omasta itsestäsi ja kaikesta inhimillisestä lohdutuksesta käyt yksistään sanaan. Ajallisissa onnettomuuksissa meidän sopii etsiä lohdutusta siitä, mikä meidän on: rahasta, omaisuudesta, sukulaisilta ja tuttavilta, mutta näissä asioissa sinulla täytyy olla jotakin muuta, joka ei ole ihmisten, vaan Jumalan, nimittäin sana, jonka kautta hän yksin voi olla suhteessa meihin ja me häneen.
TOINEN LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme. Gal. 3: 24.
Kukaan ei tule lain ja sen tekojen kautta vanhurskaaksi. Jos näet voisimme lain kautta tulla vanhurskaiksi, olisi usko tarpeeton; olisi myöskin väärin se, mitä pyhä Paavali tässä sanoo: Me tulemme uskosta vanhurskaiksi. Usko ja teot kumoavat toisensa kerrassaan vanhurskauttamisen asiassa. Jos omistat vanhurskauttamisen uskolle, täytyy sinun se riistää teoilta, lailta ja luonnolta; jos omistat sen teoille, täytyy sinun riistää se uskolta. Toisen täytyy olla totta ja toisen valhetta, molemmat eivät voi olla totta. Lailla ei siis ole mitään muuta voimaa eikä kykyä kuin joko tehdä syntisiä tai jättää syntiseksi; se mikä ei vanhurskauta, se varmasti joko tekee syntiseksi tai jättää syntiseksi. Näin laki tekee synnin entistä suuremmaksi, niinkuin Paavali sanoo: "Laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi" (Room. 5: 20). Tämä tapahtuu seuraavasti: Estäessään kättä ja ulkonaista rumaa elämää se herättää sydämessä vastaansa vain yhä yltyvää vihaa ja vastenmielisyyttä, samoin kuin poika käypi kasvattajaansa kohtaan sitä vastahakoisemmaksi kuta ankarammin tämä häntä rankaisee ja hänen oma tahtonsa estetään. Tämä viha ja vastenmielisyys tietää yksinkertaisesti kiellonalaisen pahan tahdon lisääntymistä, mutta sitä ei olisi koskaan esiintynyt, ellei tahto olisi tavannut vastarintaa.
Ennen lain tuloa siis ihminen ja hänen paha luontonsa tekevät syntiä sinänsä: ihminen ei ajattele lakia; mutta kun laki tulee, estää ja uhkaa, silloin vasta luonto käy häijyksi ja haluttomaksi lakia kohtaan ja alkaa nyt sekä rakastaa syntiä että jopa vihata vanhurskautta. Tämä on synnin lisäämistä lain kautta, – kaukana siitä, että kukaan sen kautta tulisi vanhurskaaksi. Mutta autuas se, joka tämän ymmärtää ja oppii tuntemaan! Tekopyhät eivät sitä ymmärrä. He eivät usko luonnossa olevan näin suurta häijyyttä ja vihaa lakia kohtaan; he löytävät luonnosta paljon hyvää. Niinpä he eivät ymmärrä piirtoakaan pyhästä Paavalista, joka ei milloinkaan puhu toisin laista. Ja jos tahdomme toden sanoa, niin tapaamme omasta sydämestämme juuri samanlaista.
Apostoli sanoo myöskin: Laki on meidän kasvattajamme Kristukseen, että kukaan ei ryhtyisi muunlaiseen uskoon kuin uskoon Kristukseen, Aabrahamin siemeneen. Ei meitä auta se, että uskomme Jumalaan, joka on luonut taivaat ja maan. Se joka ei usko Kristukseen, ei myöskään usko Jumalan lupausta, siis ei myöskään usko siihen Jumalaan, joka on luonut taivaat ja maan. Kristuksen ulkopuolella ei siis ole mitään siunausta eikä vanhurskauttamista, ei ainoastaan lain, vaan kaiken muunlaisenkin uskon kannalta katsoen. Jumala tahtoo pysyä Aabrahamille antamassaan lupauksessa, jolle hän tämän siemenessä on luvannut koko maailman siunauksen. Siispä usko Kristukseen vanhurskauttaa, niinkuin Paavali sanoo: "Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo" (Room. 10: 4).
Maanantai.
Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Gal. 3: 27.
Kristuksen päällensä pukeminen voidaan käsittää kahdella tavalla: lain kannalta ja evankeliumin kannalta. Lain kannalta näin: "Pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus" (Room. 13: 14), toisin sanoen, noudattakaa Kristuksen esimerkkiä ja hyveitä, tehkää ja kärsikää sitä, mitä hän teki ja kärsi. Evankeliumin kannalta taas Kristukseen pukeutuminen ei ole hänen seuraamistaan, vaan uutta synnyntää ja luomista: minä näet pukeudun itse Kristukseen: hänen viattomuuteensa, vanhurskauteensa, viisauteensa, valtaansa, autuuteensa, elämäänsä ja henkeensä. Meidän pukunamme on Aadamin nahan vaate: kuoleman vaate ja synnin puku, se on syntinen ja turmeltu luonto, jota Paavali tavallisesti sanoo vanhaksi ihmiseksi. Se on kaikkine tekoineen riisuttava, jotta Aadamin lapsista tulisimme Jumalan lapsiksi. Tätä ei saada toimeen pukua vaihtamalla, ei millään laeilla eikä teoilla, vaan kasteessa tapahtuvalla uudestisyntymisellä ja uudistuksella, niinkuin Paavali sanoo: "Hän pelasti meidät laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta" (Tiit. 3:5). Kastetuistahan nousee sen lisäksi, että he Pyhän Hengen kautta syntyvät uudestaan ja uudistuvat taivaalliseen vanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään, uusi, kirkas liekki, saa syntynsä uusi ja hurskas mielensuunta, jumalanpelko, luottamus Jumalaan, toivo jne., nousee uusi tahto. Tämä nyt on Kristukseen pukeutumista varsinaisessa, oikeassa ja evankelisessa mielessä.
Kasteessa ei siis meille anneta lakiin perustuvan vanhurskauden eikä omien tekojemme pukua, vaan Kristuksesta tulee meidän verhomme. Mutta hänpä ei ole laki, ei lainantaja, ei teko, vaan jumalallinen ja sanomaton lahja, jonka Isä meille lahjoitti olemaan vanhurskauttajanamme, eläväksitekijänämme ja lunastajanamme. Kristukseen pukeutuminen evankeliumin kannalta katsoen siis on pukeutumista, ei lakiin eikä tekoihin, vaan sanomattomaan lahjaan, nimittäin syntien anteeksiantamukseen, vanhurskauteen, rauhaan, lohdutukseen, iloon Pyhässä Hengessä, autuuteen, elämään, vieläpä itse Kristukseen.
Tämä opinkohta on tarkasti huomattava kiihkohenkiä vastaan, jotka halventavat ihanaa kastetta ja puhuvat siitä jumalattomasti. Paavali sitä vastoin kaunistaa kastetta ihanin mainesanoin nimittäessään sitä uudestisyntymisen pesoksi ja Pyhän Hengen uudistukseksi. Hän sanoo kaikkien kastettujen pukeutuneen Kristukseen. Me emme ole saaneet kastetta ulkonaiseksi merkiksi, jonka johdosta olemme joutuneet kristittyjen kirjoihin. "Kaikki, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet", toisin sanoen, teidät on temmattu lain ulkopuolelle, kasteessa tapahtuneeseen uudestisyntymiseen; ette siis enää ole lain alla, vaan olette pukeutuneet uuteen pukuun, nimittäin Kristuksen vanhurskauteen. Paavali siis opettaa: kaste ei ole merkki, vaan se on Kristukseen pukeutumista, jopa Kristus itse on pukunamme. Kaste on siis erittäin voimakas ja tehoisa. Mutta jos todellakin olemme pukeutuneet Kristukseen, vanhurskautemme ja autuutemme pukuun, niin pukeutukaamme myös Kristukseen, pukuun, jossa seuraamme häntä.
Tiistai.
Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Joh. 14: 9.
Etkö kuule, mitä sanon? Joka on nähnyt minut, on nähnyt itse Isän; etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä minussa, ja että ne sanat, jotka minä puhun, eivät ole minun, vaan Isän sanoja. Nämä ovat ystävällisiä, mutta samalla vakavia Herran sanoja. Hän ei näet tahdo suvaita sitä, että ihminen näin häilyy epävarmana sinne tänne, vaan hän tahtoo kiinnittää meidät tarkoin itseensä ja sanaansa, niin ettemme hae Jumalaa muualta kuin hänestä.
Hurskas erakko, pyhä Antonius, on aikoinaan antanut seuraavan neuvon nuorille, kokemattomille intoilijoille, jotka tahtoivat olla viisaita ja ajatuksillaan tunkeutua Jumalan salaisuuksiin: Jos te näette jonkun kiipeävän taivasta kohti ja seisovan siellä jo toisella jalallaan, teidän tulee vetää hänet sieltä heti alas, ettei hän vetäisi toistakin jalkaansa sinne ja sitten syöksyisi suin päin alas. Tämä on sattuvasti sanottu semmoisia huikentelevaisia ihmisiä vastaan, jotka mielellään tutkistelvat korkeita asioita, tahtovat nävertää reiän läpi taivaan ja nähdä kaikki, mitä Jumala on ja mitä hän tekee. Näin hyljätään Kristus, ikään kuin häntä ei ensinkään siihen tarvittaisi.
Varo siis sellaisia ajatuksia, jotka kulkevat sanattomina ja erottavat Kristuksen Jumalasta. Hän ei ole käskenyt sinua näin kulkemaan tähystelemässä, mitä hän taivaassa enkeleineen tekee. Näin kuuluu hänen käskynsä: "Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä". Silloin minä tulen alas teidän tykönne, että saisitte minut nähdä, kuulla ja kohdata. Siinä, ei muualla, te kohtaatte minut, kaikki, jotka mielellänne tahtoisitte päästä synneistä vapaiksi ja autuaiksi. Tässä tulisi meidän heti huomata: näin puhuu itse Jumala, häntä tahdon seurata enkä tahdo kuulla mitään muuta saarnaa Jumalasta. Sillä "hänessä asuu jumaluuden koko täyteys" (Kol. 2: 9), eikä ole olemassa muuta Jumalaa kuin hän, jonka luokse minun pitäisi tulla. Missä nyt tämän miehen sanoja kuullaan tai hänen tekojansa nähdään, siellä kuullaan ja nähdään varmasti Jumalan sanoja ja tekoja.
Kun nyt Kristus edelleen käskee apostolejaan julistamaan hänen sanaansa ja toimittamaan hänen työtänsä, silloin hän tulee itse kuulluksi ja nähdyksi, ja siis myös Isä Jumala; he eivät näet puhu muuta sanaa, kuin hänen suustaan ottamaansa ja viittaavat yksin häneen. Samalla tavoin se kulkee sitten edelleen apostoleilta meille oikeitten piispojen, pappien ja saarnamiesten kautta, niin että kaikkien kristikunnan saarnojen tulee osoittaa tähän yhteen Kristukseen. Samoin tulee niiden sanojen ja tekojen, jotka kristikunnassa hengellistä virkaa hoitavat, olla Herran Kristuksen sanaa ja tekoa: älä katso äläkä seuraa minua, vaan ainoastaan Herraa Kristusta, mitä hän sinulle minun kauttani sanoo tai neuvoo, sillä ei tämä ole minun sanani, vaan Kristuksen sana, tarjoamani kaste ja sakramentti ei ole minun, vaan hänen kasteensa ja sakramenttinsa; tämä toimittamani virka ei ole minun, vaan Herran virka. Mutta koska se on Kristuksen sana ja kaste, niin se on myös Isän sana ja kaste, hänhän sanoo: "Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen".
Keskiviikko.
Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa? Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen. Joh. 14: 10.
Missä, ikinä kuulet evankeliumia oikein opetettavan, tai näet ihmistä kastettavan, sakramenttia tarjottavan ja vastaanotettavan, tai syntejä annettavan anteeksi, siinä saat rohkeasti sanoa: Tänään olen nähnyt Jumalan sanaa ja tekoja, jopa kuullut ja nähnyt itse Jumalan saarnaavan, kastavan jne. Kieli ja käsi ovat kyllä ihmisen, mutta sana ja teko ovat oikeastaan itse jumalallisen majesteetin. Sen tähden on se yhtä varmasti uskottava, kuin jos kuulisimme Jumalan äänen taivaasta kaikuvan, tai näkisimme hänen käsillään kastavan tai tarjoavan sakramenttia, ettei tässä tehtäisi mitään erotusta Jumalan ja hänen sanansa tai virkansa välillä, joka on Kristuksen kautta meille annettu.
Taivaaseen tultuamme tulemme näkemään hänet toisin, välittömästi ja selkeästi; täällä maan päällä et ole häntä saavuttava aisteillasi etkä ajatuksillasi. Me näemme täällä hänet hämärään sanaan tai kuvaan verhottuna, nimittäin sanaan tai sakramentteihin; ne ovat ikään kuin hänen vaatteensa, joihin hän verhoutuu. Varmasti hän on kuitenkin siinä läsnä, ihmeitä tehden, lohduttaen, vahvistaen ja auttaen. Me näemme hänet siis niin kuin aurinko nähdään pilven läpi. Emmehän kuitenkaan nyt voisi kestää Majesteetin kirkasta katsetta; siksi hänen täytyy verhoutua ikään kuin paksuun pilveen. Tästä syystä on määrätty, että sen, joka tahtoo nähdä ja käsittää molempia, Isää ja Kristusta sen jälkeen kun hän kirkastettuna istuu majesteettisuudessaan, tulee käsittää hänet sanassa ja niissä teoissa, joita hän saarnaviran kautta kristikunnassa tekee.
Meidän ei siis pidä mitenkään olla niin ymmärtämättömiä, että annamme erottaa Jumalan, Kristuksen ja hänen sanansa toisistaan. Jos oikein tahdot tietää, millainen suhteesi Jumalaan on ja miellyttääkö käytöksesi häntä, niin kuule tätä sanaa: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän". Tarkkaa siis vain sitä, mielistytkö sydämestäsi siihen, mitä Kristus kristikuntansa, toisin sanoen saarnaajien, isän äidin ja muitten hurskaitten ihmisten kautta, saarnaa ja tekee. Jos kuulet sydämestäsi sitä ja pysyt siinä, silloin olet jo asioista varma etkä saa epäillä. Mitä nämä sinulle sanovat, sen sanoo sinulle totisesti Jumala itse.
Jos taas, jumalattoman ihmisen tavoin, et tahdo tästä huolia, vaan tahdot omin päin tutkia suhdettasi taivaan Jumalaan, niin olet kadotettu ja sinulle käy aivan oikein, koska et tahdo vastaanottaa, mitä Jumala eteesi asettaa, vaan sen sijaan etsit muuta. Juuri sen tähden hän on olemassa, että voisi sanoa ja osoittaa sinulle, ollaksesi varma siitä, mikä mieli hänellä on sinua kohtaan. Sen tähden hän on järjestänyt kristikunnan niin, että koko maailma olisi hänen tekojansa täynnä. Tämänkö kaiken sinä jätät mitättömänä silleen ajatellen: Jumala on tuolla ylhäällä taivaassa ja hänellä on huolta muista asioista; mitä saarnaajat, isä ja äiti minua voivat auttaa? Jospa saisin kuulla ja nähdä häntä itseään. Näin erotetaan toisistaan Jumala ja hänen tekonsa sekä Kristus ja hänen sanansa, jotka tulisi yhdistää lujasti toisiinsa.
Oppikoon siis jokainen liittymään sanaan ja pitämään siitä kiinni. Nyt tosin et kuule siinä muuta kuin että sinun tulee uskoa minua, että minä Kristuksen tähden antaisin sinulle synnit anteeksi; anna sinä sitten kastaa itsesi, tottele isää ja äitiä ja tee mitä kutsumuksesi vaatii, niin sinulla on kaikki, vieläpä lisäksi Jumala itse. Jos tahdot kohdata Jumalan, niin katsele häntä ensiksi sanassa; sitten voit myös nähdä hänet majesteettisuudessaan.
Torstai.
Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen. Joh. 15: 7.
Huomaapa, kuinka suuresti Kristus ylistää kristillistä elämää! Jos joku ei ole sitä ymmärtänyt tai mielellänsä tahtoisi kysyä, kuinka Kristuksessa ollaan ja kuinka pysytään oksana tässä viinipuussa, niin osoittaa hän sen tässä ja sanoo: Ota ainoastaan vaarin minun sanastani, kaikki riippuu siitä, pysyykö minun sanani sinussa, toisin sanoen, uskotko ja tunnustatko lasten kanssa: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, joka on minun edestäni ristiinnaulittu, kuollut, ylösnoussut ja istuu Isän oikealla puolella, ja mitä tähän kuuluu, sekä pysytkö siinä ja oletko valmis sen tähden panemaan kaiken alttiiksi. Jos näin pysyt sanassa, niin minä pysyn sinussa ja sinä minussa, ja näin olemme molemmat toisiimme juurtuneet, niin että minun sanani ja sinun sydämesi ovat tulleet yhdeksi, eikä sinun enää tarvitse kysyä, kuinka minä olen sinussa tai sinä minussa. Toisessa elämässä saat sen nähdä, nyt et voi sitä käsittää muuten kuin niin, että sinulla on minun sanani ja olet uskon kautta pesty minun veressäni ja minun Henkeni voitelema. Niin on myös kaikki, mitä sinä elät ja teet, hyvin tehty ja pelkkiä hyviä hedelmiä.
Mitä enempää me voisimme tahtoa? Kaikki mitä teemme, on oleva hyvää ja otollista, ja me olemme rakkaita lapsia; vaikka vielä olemmekin viheliäiset ja saastutamme itsemme toisinaan, niin Jumala ei kuitenkaan heti tahdo hyljätä, vaan aina puhdistaa ja parantaa meitä. Edelleen meillä on myös oleva se voima ja korkea kunnia, että mitä ikänä me anomme, sen me saamme. Jos sinulla nyt on jokin puute tai hätä, joka sinua painaa, niin huuda vain häntä ja avaa suusi rohkeasti, niinkuin lapsi isälleen, joka mieltyy kaikkeen, mitä lapsukainen tekee, pitää huolen lapsesta eikä ajattele mitään muuta, kuin kuinka hän hankkisi lapselle kaiken, mitä se tarvitsee. Tällaista me siis saamme, niinkuin Kristus tässä sanoo, varmasti odottaa itsellemme taivaalliselta Isältämme, kunhan vain pysymme Kristuksessa niin kuin oksat puussa.
Tätä profeetta Sakarja sanoo "armon ja rukouksen hengeksi", joka vuodatetaan kristittyjen päälle (12: 10). Se vasta tekee heidät Jumalalle otollisiksi, niin että kaikki, mitä he tekevät, kelpaa Jumalalle; ja vaikka se vielä on syntistäkin, niin se kuitenkin annetaan anteeksi ja peitetään saman Hengen kautta. Henki ajaa heitä myös kaikenlaisessa hädässä huutamaan Jumalaa ja antaa heille vakuutuksen siitä, että heitä kuullaan. Siksi kristityille on sangen suuri ja oivallinen etu, jos he pysyvät puhtaina ja lujina uskossa ja kavahtavat väärää oppia ja elämää. On suurta ja arvokasta olla kristitty. Onhan näet suuressa arvossa ennen kaikkia muita se, jolle on annettu tällaiset jumalalliset lupaukset, että mitä ikinä hän Jumalalta anoo, se totisesti on kuultu ja myönnetty, ja vielä että kaikki, mitä hän toimittaa, on Jumalalle otollista. Kristitty menköön siis ja tehköön kaikkea, mitä hänen tulee tehdä, olipa se kuinka halpaa hyvänsä, tietäen, että Jumala sanoo sitä hyvin tehdyksi ja että se miellyttää häntä yhtä paljon, kuin kaikkein ylhäisimmän säädyn kallisarvoisin työ. Joka siis on oppinut tuntemaan Kristuksen ja uskoo häneen, hän tietää ilolla kerskata, että kaikki, mitä hän tässä uskossa tekee, miellyttää Jumalaa.
Perjantai.
Pyri osoittautumaan Jumalalle semmoiseksi, joka koetukset kestää, työntekijäksi, joka ei työtään häpeä, joka oikein jakelee totuuden sanaa. 2. Tim. 2: 15.
Jos osaan oikein erottaa toisistaan lain ja evankeliumin, silloin saatan sanoa: Onko Jumala antanut ainoastaan yhdenlaisen sanan, lain? Eikö hän myös ole käskenyt saarnata armon ja syntien anteeksiantamuksen evankeliumia? Kyllä, omatunto sanoo, missä ei uskota lupausta, siinä laki esittää pian vaatimuksiaan: sitä tai tätä on sinulle käsketty, mutta et ole sitä tehnyt, siksi sinun täytyy kärsiä. Tämmöisessä taistelussa ja kuoleman tuskassa on jo aika uskon astua rohkeasti lain silmien eteen ja sanoa sille: Rakas laki, sinäkö vain olet Jumalan sanaa? Eikö evankeliumikin ole Jumalan sanaa? Onko lupaus päättynyt? Onko Jumalan laupeudella loppu? Ovatko nämä kaksi, laki ja evankeliumi, sekaantuneet toisiinsa, niin että niistä on tullut yksi? Me emme tahdo sellaista Jumalaa, joka ei voi muuta antaa kuin lakia. Siksi me tahdomme myös pitää lain erillään evankeliumista.
Kun siis laki syyttää minua siitä, etten ole sitä tai tätä tehnyt, että olen väärä ja syntinen, Jumalan velkakirjaan kirjoitettu, niin täytyy minun tunnustaa se kaikki todeksi. Mutta tätä johtopäätöstä: siis sinä olet tuomittu, ei minun tarvitse myöntää. Minä saan vakavasti uskoen puolustautua ja sanoa: Lain mukaan, joka minulle velkani luettelee, minä kyllä olen köyhä, tuomittu syntinen, mutta minä vetoan laista evankeliumiin. Onhan Jumala antanut paitsi lakia toisenkin sanan, evankeliumin, joka antaa meille hänen armonsa, syntien anteeksisaamisen, iankaikkisen vanhurskauden ja elämän sekä julistaa vapaaksi sinun aiheuttamastasi peljästyksestä ja tuomiosta ja lohduttaa sillä, että kaikki velka on maksettu Jeesuksen Kristuksen, itse Jumalan Pojan kautta. On siis sangen tarpeellista osata panna oikeat rajat näille molemmille sanoille ja tarkoin huolehtia siitä, ettei niitä toisiinsa sekoiteta.
Jumala on näet antanut nämä kaksi sanaa, lain ja evankeliumin, toisen niinkuin toisenkin: lain vaatimaan täydellistä vanhurskautta jokaiselta, evankeliumin armosta lahjoittamaan lain vaatiman vanhurskauden niille, joilla sitä ei ole, toisin sanoen kaikille ihmisille. Joka nyt ei ole täyttänyt lain vaatimuksia ja on synnin ja kuoleman pauloissa, se kääntyköön laista evankeliumiin, uskokoon saarnan Kristuksesta, että Kristus on totisesti Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnit, sovittaa taivaallisen Isänsä, ansiotta ja armosta antaa iankaikkisen vanhurskauden, elämän ja autuuden kaikille, jotka sen uskovat. Pidä kiinni ainoastaan tästä saarnasta, rukoile armoa ja syntien anteeksiantamusta ja usko vakaasti, sillä ainoastaan uskoen tämä suuri lahja käsitetään. Tämä on oikea lain ja evankeliumin ero, ja tuiki tärkeätä on sen oikea tietäminen. Siitä saarnaaminen on kyllä helppoa, mutta sen eron käytäntöön soveltaminen on suuri ja vaikea taito. Itsessäni ja muissa, jotka siitä parhaiten osaavat puhua, saatan huomata, kuinka vaikea tämä ero on.
Lauantai.
Rakkaani, niinkuin outoja ja muukalaisia minä kehoitan teitä pidättymään lihallisista himoista, jotka sotivat sielua vastaan. 1. Piet. 2: 11.
Pietari nimittää meitä oudoiksi ja muukalaisiksi osoittaaksensa, mitä meidän elämämme on maan päällä ja minä meidän sitä tulee pitää. Outo on tulokas tai ulkomaalainen, joka sillä paikkakunnalla, jolla hän asuu, ei ole sukunsa eikä syntynsä puolesta kansalainen, vaan joka on muualta syntyään. Israelin lapset olivat outoja ja muukalaisia Egyptissä, minne he olivat tulleet Kanaanin maasta kalliin ajan tähden, niinkuin Mooses sanoo heille: "Te olitte muukalaisina Egyptin maassa" (3. Moos. 19: 34). Muukalainen on vaeltaja, joka kulkee maata eikä ole omassa kaupungissansa tai paikkakunnallaan, vaan majailee vieraassa seudussa ikään kuin sinne poiketen. Hän ei ole ainoastaan tulokkaana outo, vaan myös vieras, ilman mitään omaa, eikä hän ajattelekaan omistaa mitään siinä seudussa, jonka läpi hän vain vaeltaa.
Niinkuin Israelin lapset olivat erämaan vaeltajia, niin ovat kristitytkin outoja ja muukalaisia tässä maailmassa. Outoja ovat he sen tähden, että he syntyään tulevat Jumalasta tähän maailmaan, ovat tyhjästä luodut eivätkä jää tähän maailmaan; heidän täytyy tämä maailma jättää, kuten kaikkien muidenkin ihmisten maan päällä, niinkuin Job sanoo: "alastomana minä tulin äitini kohdusta ja alastomana minä sinne palajan" (1: 21). Muukalaisia kristityt ovat sen tähden, että he henkiseltä synnyltänsä, koska he ovat veden pesossa sanan kautta Pyhästä Hengestä uudesti syntyneet, ovat maan päällä vieraita ja heidän elämänsä pelkkää vaellusta, niinkuin sitä kantaisä Jaakob nimittää (1. Moos. 47: 9).
Niinpä Pietari nyt tahtoo varoittaa meitä pitämästä tätä elämää muuna kuin minä outo ja muukalainen pitää maata, jossa hän on ulkolainen ja vieras. Muukalaisen ei sovi sanoa: Tässä on isänmaani, sillä hän ei ole sieltä kotoisin. Muukalainen ei ajattele jäädä maahan, jossa hän vaeltaa, eikä yöpaikkaan, jossa hän levähtää, vaan hänen sydämensä ja ajatuksensa ovat kiintyneinä toisaanne. Yöpaikassa hän nauttii vain ravintoa ja lepoa ja vaeltaa siitä edelleen siihen paikkaan, josta hän on kotoisin. Niin olette te kristityt, Pietari sanoo, vain muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa ja kuulutte toiseen maahan ja valtakuntaan, jossa teillä on alituinen asumus ja iankaikkisesti pysyvä kaupunki. Sen tähden käyttäytykää myös niinkuin muukalaiset ja vieraat tässä vieraassa maassa ja majatalossa, josta ette ota enempää kuin ruokaa, juomaa, vaatteita, jalkineita ja mitä te tässä pysähdyspaikassa tarvitsette, koska te aiotte siitä vain eteenpäin tullaksenne isänmaahanne, jonka kansalaisia te olette.
Oikein tunteaksemme Herramme Jeesuksen Kristuksen ja oppiaksemme häntä ja hänen evankeliumiansa ja pyhää kastetta oikein nauttimaan, meidän tulee tarkoin panna merkille tämä asia. Ei niin, että rakentaisimme itsellemme tässä maailmassa iankaikkista elämää, sitä niin tavoittelisimme ja harrastaisimme kuin se olisi pääaarteemme ja taivaan valtakunta ja kuin tahtoisimme Herraa Kristusta, evankeliumia ja kastetta nauttia tätä elämää varten ja siinä rikastua ja voimistua, vaan koska meidän täytyy elää maan päällä niin kauan kuin Jumala tahtoo, meidän on syötävä, juotava, harjoitettava viljelystä, käytettävä taloa ja omaisuutta ja kaikkea, mitä Jumala suo, niinkuin muukalaiset ja vieraat vieraassa maassa ja majatalossa, jotka aikovat kaiken sellaisen jättää ja luopua sauvastansa, aikoen vieraasta maasta ja pahasta, epäluotettavasta majapaikasta oikeaan isänmaahan, jossa on pelkkää turvaa, lepoa, rauhaa ja riemua iankaikkisesti. Niin me Herraa Kristusta, evankeliumia ja kastetta nautimmekin, toista elämää varten taivaassa ja Jumalan valtakunnassa.
KOLMAS LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja sitä lujempi on nyt meille profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne. 2. Piet. 1: 19.
Tässä Pietari käy suoraan asiaan ja tahtoo sanoa: Kaiken minun saarnani tarkoituksena on, että omattuntonne olisivat turvassa, teidän sydämenne luottaisi sanaan lujasti eikä antaisi sitä riistää itseltään ja että siis sekä minä että te varmasti tietäisimme omistavamme Jumalan sanan. Sillä evankeliumi on vakava asia, se on käsitettävä ja säilytettävä puhtaana ja kirkkaana ilman lisäyksiä ja harhaoppeja. Profeetta taas on oikeastaan se, joka saarnaa Kristuksesta Jeesuksesta. Vaikkakin monet profeetat Vanhassa testamentissa ovat ennustaneet tulevaisista, he oikeastaan ovat tulleet ja Jumala on heidät lähettänyt sitä varten, että he julistaisivat Kristusta. Jotka siis uskovat Kristukseen, ne ovat kaikki profeettoja, sillä heillä on tämä pääominaisuus, joka profeetoilla tulee olla, vaikkei heillä kaikilla olekaan ennustamisen lahjaa. Sillä niinkuin me uskon kautta olemme Herran Kristuksen veljiä, kuninkaita ja pappeja, niin me myös kaikki olemme Kristuksen kautta profeettoja. Sillä me voimme kaikki sanoa, mitä kuuluu autuuteen, Jumalan kunniaan ja kristilliseen elämään, voimme myös puhua tulevista asioista niin paljon kuin meidän on tarpeellista tietää, esim. että viimeinen päivä on tuleva ja että me nousemme kuolleista.
Pietari sanoo siis: Meillä on tällainen profeetallinen sana; se on itsessään luja, katsokaa vain, että se on teillekin luja. Te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin. Hän ikään kuin sanoo: On tarpeellista, että lujasti siihen pitäydytte. Sillä evankeliumin laita on aivan kuin joku olisi suljettuna johonkin huoneeseen sydänyöllä, jolloin on pilkkosen pimeätä. Silloin olisi tarpeellista sytyttää kynttilä, kunnes päivä valkenee, niin että voi nähdä. Samoin evankeliumikin on oikeastaan keskellä yötä ja pimeyttä, sillä kaikki inhimillinen viisaus on pelkkää erehdystä ja sokeutta. Maailma ei olekaan muuta kuin pimeyden valtakunta. Tähän pimeyteen Jumala on sytyttänyt kynttilän, nimittäin evankeliumin, jonka valossa voimme nähdä ja vaeltaa, niin kauan kuin olemme maan päällä, kunnes aamurusko sarastaa ja päivä valkenee. Tämäkin teksti siis vastustaa voimakkaasti kaikkea ihmisoppia. Sillä koska Jumalan sana on pimeässä ja synkässä paikassa oleva kynttilä, niin siitä seuraa, että kaikki muu on pimeyttä. Sillä jos löytyisi jokin muu valo kuin sana, ei Pietari sanoisi näin. Älä siis katso, kuinka viisaita ne ihmiset ovat, jotka opettavat jotakin muuta, älä myös, kuinka suurenmoiseksi he sitä väittävät: missä et tapaa Jumalan sanaa, ole varma, että siellä on pelkkää pimeyttä. Älä anna sen ensinkään itseäsi kiusata, että he sanovat omistavansa Pyhän Hengen. Kuinka heillä, voisi olla Pyhä Henki, kun heillä ei ole Jumalan sanaa? Jumalan sanaa, evankeliumia on, että Kristus on pelastanut meidät kuolemasta, synnistä ja helvetistä. Joka sitä kuulee, hänen sydämessään on palamassa kynttilä ja lamppu, jonka valossa voimme nähdä ja joka valaisee meidät ja opettaa meille, mitä meidän tulee tietää. Mutta missä Jumalan sanaa ei ole, siellä me tahdomme itse keksimillämme järjestyksillä ja teoilla löytää taivaan tien. Valosi avulla sinä voit arvostella ja nähdä, että se on pimeyttä. Koska siis heillä ei ole valoa eivätkä he tahdo sitä vastaan ottaa, niin heidän täytyy jäädä pimeyteen ja sokeuteen. Sillä tämä valo opettaa meille kaiken, mitä meidän tulee tietää ja mikä on autuuteen tarpeellista, mutta maailma ei viisaudellaan ja ymmärryksellään opi tuntemaan näitä asioita. Tämä valkeus meillä tulee olla, ja siihen meidän on pitäydyttävä aina viimeiseen päivään asti. Sitten emme enää tarvitse sanaa, niinkuin luonnollinen kynttiläkin sammutetaan, kun päivä valkenee.
Maanantai.
Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt". Matt. 3: 17.
Tässä Jumala ei ilmoita itseänsä niin kuin muinoin, kun hän sääti vanhan liiton ja antoi lain Mooseksen kautta Siinain vuorella. Silloin kuultiin ja nähtiin vain ukkosen jylinää ja salamoimista, niin että vuori peittyi savuun ja maa vapisi; siinä oli pelkkää kauhistusta ja vapistusta. Tässä on kaikkialla sula kirkkaus, valkeus ja iloisuus, niin että kaikki on pelkkää taivasta ja jumalallinen majesteetti alentuu meidän tykömme eikä enää ole mitään erotusta Jumalan ja meidän välillä. Jumala ilmaisee itsensä kaikkein ystävällisimmässä ja suloisimmassa muodossaan. Poika ihmisluonnossa, seisten vedessä palvelijansa Johanneksen kanssa, Isä suloisella äänellä saarnaten armosta ja rakkaudesta; Pyhä Henki taas vahvistaa tämän, ladellen Kristuksen päällä viattoman kyyhkyläisen muodossa. Sanalla sanoen: tässä ei nähdä eikä kuulla mitään muuta kuin lohdullista, ystävällistä rakkautta, ikään kuin taivas tiukkuisi hunajaa ja sokeria ja vuotaisi sulaa armoa ja laupeutta, niin ettemme mitään muuta saata hänestä ajatella emmekä häneltä itsellemme odottaa.
Mikä sydän voi käsittää, tai mikä kieli sanoa, mikä suloinen lohdutus on näissä sanoissa, jos uskot ja tunnet, että Jumala sanoo sinulle: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt". On kuin hän sanoisi meille: Tässä minä lahjoitan teille kaiken armoni ja rakkauteni, mitä minulla on sydämessäni. Ettette epäilisi, minä annan tässä teille, en Moosesta tai profeettaa, en kultaa enkä hopeaa tai muita maallisia tai taivaallisia lahjoja, vaan ainokaisen rakkaan Poikani, oman sydämeni, sen oikean, iankaikkisen kaiken armon ja hyvyyden lähteen, jota ei mikään enkeli eikä yksikään luotu taivaassa ja maan päällä voi tutkistella eikä käsittää. Hän on oleva merkkinä ja vakuutena minun armostani ja rakkaudestani teidän syntejänne ja pelkoanne vastaan; niinkuin hän syntynsä perusteella on kaikkien luotujen ainoa perillinen ja Herra, samoin pitää teidänkin hänessä olla minun lapseni ja perilliseni, ja omistaa kaikki, mitä hänellä on.
Paitsi sitä, että hän lahjoittaa meille oikeutensa ja perintönsä, jotka luonnostaan kuuluvat hänelle, hän on näet meille myös ansainnut ja hankkinut, meidän pappinamme ja piispanamme, kärsimyksensä ja kuolemansa kautta sen, että me itse olemme hänen valitut lapsensa ja hänen kanssaan kaikkien hänen aarteittensa perilliset iankaikkisesti. Mitäpä hän nyt voisi enempää tehdä tai antaa ja mitä korkeampaa ja parempaa kenenkään ihmisen sydän voisi haluta tai ajatella? Vieläpä hän tekee tämän meidän ansiottamme ja toimettamme, ennen kuin kukaan sitä on rukoillut tai ajatellutkaan. Ei meillä siis ole tästä mitään kerskaamista; meidän on pidettävä se pelkkänä armona. Emme voi tässä tehdä mitään, paitsi sitä, että kiitämme ja ylistämme häntä tästä sanomattomasta armosta, niinkuin hän ei mitään muuta pyydäkään. Tästä saat nyt itse päätellä, mitä ne tekevät, jotka vastoin tätä jumalallista saarnaa ja ilmestystä opettavat ja saarnaavat omista teoista ja ansiosta, luullen voivansa näin sovittaa itsensä ja muut Jumalan kanssa ja saavansa armon, ikään kuin eivät siihen tarvitsisi Herraa Kristusta, vaan voisivat hyvin hänettäkin Jumalalle kelvata. Mikä onkaan oikeutetumpaa, kuin että heitä kohtaa sula viha ja armottomuus, koska he vastahakoisina torjuvat luotaan Kristuksessa heille tarjotun armon ja rakkauden. Näemmehän jo sen vihan ja rangaistuksen heille päätetyksi, että he yhä pahuudessaan paisuvat ja tulevat yhä pahemmiksi, hukkuakseen sitä kauheammin. Jumala varjelkoon meitä, joilla on se armo, että tämän tunnemme, ja auttakoon meitä myös siinä armossa pysymään!
Tiistai.
Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. Gal. 4: 4, 5.
Kristus on tullut lain alaiseksi kahdella tavalla. Ensiksikin lain tekojen alaiseksi: hän on ympärileikkauttanut itsensä, uhrauttanut puolestaan ja puhdistuttanut itsensä pyhäkössä, hän on ollut isälleen ja äidilleen kuuliainen jne. Tähän hän ei ollut velkapää, sillä hän oli koko lain herra, mutta hän teki sen mielihalusta. Ulkonaisiin tekoihin katsoen hän on ollut samanlainen kuin kaikki muutkin, jotka tekivät tekonsa haluttomasti. Hänen vapautensa ja alttiutensa on ollut ihmisiltä salattu, samoin kuin näiden haluttomuuskin oli salassa. Tämmöisenä hän nyt vaeltaa lain alaisena olematta kuitenkaan lain alainen. Tahtoonsa katsoen hän on vapaa eikä siis ole lain alainen, mutta tekoihinsa katsoen, joita hän halusta tekee, hän on sen alainen. Me taas olemme sekä tahtoomme että tekoihimme katsoen sen alaiset, sillä lain tekoja tehdessämme meillä on taakkana pakonalainen tahto.
Toiseksi hän on myöskin mieluisasti antautunut lain rangaistukseen ja kärsimykseen. Hän ei ainoastaan ole tehnyt tekoja, joita hän ei ollut velkapää tekemään, vaan on myöskin mielellään ja viattomana kärsinyt sen rangaistuksen, jolla laki uhkaa ja johon se tuomitsee vikapääksi ne, jotka eivät sitä pidä. Mutta laki tuomitsee kuolemaan, kiroukseen ja kadotukseen kaikki ne, jotka eivät sitä pidä: "Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä" (5. Moos. 27: 26). Mutta kaikki ihmiset ovat lain alaisia, orjuuteen pakotettuina; tästä on seurauksena, että se, joka ei pidä lakia, ansaitsee myös tuomionsa ja rangaistuksensa. Ken siis ensimmäisellä tavalla, tekoihin katsoen, on lain alaisena, sen täytyy myös toisella tavalla, rangaistukseen katsoen, olla sen alaisena; ensimmäinen tapa tekee kaikki tekomme synneiksi, toinen tapa tekee meistä kirottuja, kuolemaan ja kadotukseen tuomittuja.
Silloin tulee Kristus, ennen kuin tuomio saavuttaa meidät, astuu välittäjänä keskuuteemme lain tuomion alaiseksi ja kärsii kuoleman, kirouksen ja kadotuksen, aivan kuin itse olisi rikkonut koko lain ja olisi joutunut syypääksi koko siihen tuomioon, joka laissa on julistettu kaikista rikkojista, vaikka hän ei ainoastaan ollut rikkomatta mitään, vaan jopa piti koko lain, jota ei ollut velkapää pitämään. Hänen viattomuutensa on siis tässä kaksinkertainen: hänen ei olisi tarvinnut kärsiä, vaikka hän ei olisi mitään lakia pitänytkään, ja siihen hänellä oli täysi oikeus, ja toiseksi, että hän hyvän tahtonsa mukaan runsaasti on pitänyt sen olematta siis senkään tähden velvollinen kärsimään. Toisaalta taas meidänkin syymme on kaksinkertainen: ensiksi se, että meidän olisi pitänyt täyttää laki, mutta emme ole sitä täyttäneet, ja näin meidän olisi täydellä syyllä ollut kärsittävä kaikki onnettomuus, ja toiseksi: vaikka olisimmekin sen pitäneet, olisi meidän kuitenkin syystä kärsittävä se, minkä Jumala tahtoo. Katsohan, tätä tietää se, että Jumalan Poika on tullut lain alaiseksi lunastaakseen meidät, jotka olimme lain alaisia. Meidän, meidän hyväksemme hän on tämän tehnyt; hän on tahtonut osoittaa sulaa rakkautta, hyvyyttä ja laupeutta, niinkuin Paavali sanoo: "Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme" (Gal. 3: 13). Huomaapa tästä, mikä ylenmääräisen suuri rikkaus on kristillisellä uskolla, sen omaksi kun annetaan kaikki nämä Kristuksen teot ja siunaukset, niin että se saa luottaa niihin aivan kuin itse olisi ne tehnyt ja aivan kuin se olisi sen omaa. Sillä Kristus ei ole näitä itseään varten tehnyt, vaan meitä varten; hän ei tarvinnut niitä laisinkaan, mutta hän on koonnut meitä varten aarteen, että me siihen pitäytyisimme, sen uskoisimme ja se olisi omanamme. Lisäksi vielä tällainen usko tuo myötään Pyhän Hengen.
Keskiviikko.
Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Herralta tämä on tullut; se on ihmeellistä meidän silmissämme. Ps. 118: 22, 23.
Tähän sisältyvät lyhyesti lausuttuina Kristuksen kärsimys ja ylösnousemus. Hylkääminen näet tarkoittaa kärsimystä, kuolemaa, häpeätä ja pilkkaa, jotka tulivat Kristuksen osaksi, kulmakiveksi tuleminen taas hänen nousemustansa kuolleista, iankaikkista elämää ja hänen hallintaansa. Tätä kaikkea psalmin kirjoittaja esittää vertauksella rakennuksesta: on kuin kivi ei ottaisi sopiakseen rakennukseen eikä mahtuakseen muiden kivien joukkoon, vaan rumentaisi koko rakennuksen ja olisi hyödytön ja hyljättävä, mutta sitten tulisi toinen, vieras rakennusmestari, joka osaisi tuota kiveä hyvin käyttää ja sanoisi: Malttakaa, te taitamattomat, oletteko te rakentajia, ettekä osaa käyttää tuota kiveä? Kivi on hyvä, se ei jätä aukkoa eikä tarvitse täytekiviä viereensä, ei se myöskään ole liian pieni. Siitä tulee perustuksen kulmakivi, joka kannattaa kaksikin rakennuksen seinää ja tekee enemmän kuin mikään muu kivi, vieläpä enemmän kuin kaikki kivet koko rakennuksessa.
Näin ei Kristus ottanut missään sopiakseen fariseusten pyhyyteen eikä koko maailmaan. He eivät voineet häntä kärsiä, hän rumensi koko heidän rakennuksensa, nuhdellen heidän kaunista ja pyhää, mutta ulkokultaista olemustansa. He suuttuivat, tuomitsivat ja hylkäsivät kiven, koska eivät tietäneet, mihin hän kelpaisi. Silloin Jumala, oikea rakennusmestari, teki hänestä kulmakiven, perustuksen, jonka varaan koko kristikunta rakentuu. Näin käy yhä vieläkin. Tämä kivi pysyy hyljättynä. Yhtä kaikki se on kallis, jalo ja arvokas oikeille uskovaisille, jotka eivät rakenna omalle ihmisperustuksellensa, vaan tälle kivelle.
Huomaa kuitenkin: tämän kiven hylkääjät eivät ole huonoa väkeä, vaan kaikkein parhaita: pyhimpiä, taitavimpia, suurimpia ja jaloimpia. Sellaiset siihen loukkaantuvat. Viheliäiset syntisraukat, murheelliset, hairahtuneet, alhaiset ja oppimattomat taas iloitsevat tästä kivestä ja sydämestään siihen mieltyvät.
Herra itse on tämä ihmeellinen rakennusmestari, joka kaikki maailman viisaat ja rakentajat panee tyhmiksi valiten ja ylentäen heidän hylkäämänsä. Niinhän siitä pyhä Paavali puhuu: "Se, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään" (1. Kor. 1: 27), samoin profeetta Habakuk: "Minä teen teidän päivinänne teon, jota ette uskoisi, jos siitä kerrottaisiin" (1: 5). Tämän kiven kulmakiveksi tekeminen on niin suuri ja ihmeellinen teko, että siitä eivät ole ainoastaan kaikki pakanat viisauksineen tyhmistyneet; Herran oma kansakin, juutalaiset, loukkaantui siihen niin, että he rakennuksineen hajosivat maahan kadottaen sekä kuninkuutensa että pappeutensa, vieläpä taivaan ja maankin.
Mikäpä vielä nytkin kristittyjen parissa saa aikaan niin suurta eripuraisuutta ja lahkolaisuutta? Mikä tekee paavikunnan niin kiihkoiseksi, sokeaksi ja tyhmäksi, ettei se voi sietää oppia, että usko ilman tekoja tekee vanhurskaaksi, autuaaksi ja eläväksi ja vapahtaa synnistä, kuolemasta ja perkeleestä? Miksi maailmalliset ihmiset ja petolliset teeskentelijät loukkaantuvat Kristukseen, kulmakiveen? Daavid sanookin, että se on ihmeellistä meidän silmissämme. Vaikka näet pyhät ja kristityt eivät siihen loukkaannu, se on kuitenkin ihmeellistä heidän sydämissään, ja he ovat koko elämänsä saaneet opetella sitä uskomaan. Mitä muut tuntevat, sen he parhaiten tietävät; minä pidän kuitenkin itseni kristittynä. Varsin hyvin kyllä tiedän, kuinka katkeraksi ja raskaaksi minulle on tullut ja joka päivä tulee tämän kulmakiven käsittäminen. Jumala minua vahvistakoon! Tosin nämä sanat: Kristus on meidän pelastuksemme ja meidän vanhurskautemme, omat tekomme eivät auta meitä synnistä ja kuolemasta, ainoan, hyljätyn kulmakiven täytyy se tehdä jne., on pian opittu ja sanottu, ja kirjani ovat todistuksena siitä, kuinka hyvin ja hienosti minä sen osaan. Mutta kun täysi tosi tulee ja joudun ottelemaan perkeleen, synnin, kuoleman, hädän ja maailman kanssa, niin etten saa apua, neuvoa ja lohdutusta muusta kuin tuosta ainoasta kulmakivestä, silloin hyvin huomaan, mihin itse kykenen ja mikä taito on Kristukseen uskominen. Silloin käsitän, mitä Daavid tarkoittaa näillä sanoilla: se on ihmeellistä meidän silmissämme. Mutta jumalattomat vain pauhaavat: se on muka helppoa meidän silmissämme: kas, usko, usko!, he sanovat, luuletkos meitä pakanoiksi tai juutalaisiksi? Silmänräpäyksessä he ovat tämän värsyn ulkoa uskoneet; meille ja muille he eivät ole siitä mitään jättäneet.
Torstai.
Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. Matt. 10: 28.
Tämä raamatunkohta on tulvillaan lohdutusta. Kristus tunnustaa tässä selvin sanoin, että hänen uskovaisensa elävät eikä heitä iankaikkisesti voida tappaa, ei silloinkaan, kun heidät ruumiillisesti tapetaan. Teidän sielunne, hän sanoo, elää, jopa te elättekin juuri silloin, kun teidän ruumiinne tapetaan. Sillä, hän sanoo, he eivät voi tappaa sielua. Sielu taas on ruumiin elämä. Mitä voivat siis ne, jotka teidät tappavat? Sielun, toisin sanoen hengen, he voivat erottaa ruumiista, mutta tappaa he eivät sitä ensinkään voi. Tahtoivatpa tahi eivät, sielu elää kuitenkin, eikä sitä voida tappaa. Niinpä Paavali sanoo: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa" (Fil. 1: 23). Hän halusi ruumiin puolesta olla kuollut, elääkseen sielun puolesta Kristuksen kanssa.
Mutta sitä, kuinka hengen käy, kun ruumis on tapettu, ei voida käsittää, ainoastaan uskoa. Eikä sitä käsittää pidäkään. Riittää, kun tiedämme elävämme, vaikka ruumis surmataan. Kuinka me elämme, sitä emme nyt tiedä. Jumala ei ole kuolleitten, vaan elävien Jumala, sillä hänelle kaikki elävät. Kun nyt näin on laita, miksi siis pelkäisimme kuolemaa? Emmehän voi kuolla, vaan olemme kuolemattomat. Eivät vihollisemmekaan voi muuta kuin erottaa meidän sielumme sen asunnosta, ruumiista, ja karkoittaa sen tästä maailmasta, ikään kuin vankilasta, sen oikeaan paikkaan, missä se elää iankaikkisesti Jumalassa. Meidän on siis oltava rohkeat ja otettava vaarin pyhien marttyyrien esikuvasta, jotka ovat halveksineet kuolemaa. Pyhä Vincentius on tehnyt pilkkaa murhaajistansa sanoen: Kuolema ja risti ovat kristityille vain pilaa ja leikintekoa; kun hän astui tulisille hiilille, hän kehui astelevansa pelkillä ruusuilla. Pyhä Agatha sanoi käyvänsä iloaterialle ja häihin, mennessänsä vankeuteen ja kidutettavaksi. Näin ovat monet muutkin tehneet.
Tähän lohdutukseen Herra liittää uhkauksenkin sanoen: Vaikkapa täytyykin peljätä niitä, jotka ruumiin tappavat ja välttää heitä, mitä tämä pelko auttaa? Eiköhän se vahingoita? Ensiksi se tekee kuolemasta tosi kuoleman ja tuo ruumiin tappamisen kautta myötään sielun tappamisen; näin se muuttaa hetkisen kestävän varjokuoleman iankaikkiseksi ja tosi kuolemaksi. Minä neuvon teitä siis kääntämään silmänne siitä hirmuhallitsijasta, joka tahtoo teidät tappaa, ja pelkäämään sitä, joka voipi iankaikkisesti hukuttaa sekä sielun että ruumiin. Jos te näin teette, tulee se, joka teidät ainoastaan ulkonaisesti ja hetkeksi tappaa, mitättömäksi teidän silmissänne. Pyhä Polykarpus sanoi kiduttajillensa: Tämä tuli (jolla hänet poltettiin) sammuu, mutta tulevainen tuli ei ole sammuva. Kun siis asiamme on oikea ja meillä on armollinen Jumala, niin olkaamme vahvat ja huoleti, ettemme kieltämällä vetäisi päällemme Jumalan vihaa ja iankaikkista kuolemaa.
Perjantai.
Herra on minun puolellani, en minä pelkää; mitä voivat ihmiset minulle tehdä? Ps. 118: 6.
Hengellisesti riemuiten psalminlaulaja osoittaa tässä, kuinka käy, kun avunhuuto tulee kuulluksi. Näin siinä käy: ensiksi Herra antaa minulle sisällisesti lohdutuksen sydämeeni, sitten hän antaa ulkonaisenkin avun ja päästää hädästä. Lohdutuksesta sanotaan näin: "Herra on minun puolellani". On kuin hän sanoisi: Minun huutoni tulee kuulluksi niin, että, vaikka hätä ei vielä lakkaakaan, saan kuitenkin voimallisen ja lujan tuen, joka on luonani ja auttaa minua, niin että tämä ies tulee minulle soveliaaksi ja keveäksi (Matt. 11: 30). Kuka se on? Oi, se on itse Herra, jota minä huusin. Hän täyttää minun sydämeni iankaikkisella sanallaan ja Hengellään, keskellä hätää, niin että sitä tuskin tunnenkaan. Emme näet saa lahkolaisten tavoin ajatella, että Jumala lohduttaa sydäntämme ilman välinettä; se ei tapahdu ilman ulkonaista sanaa, jota Pyhä Henki kyllä tietää sydämiin muistuttaa ja mieleen palauttaa, vaikka se jo kymmenen vuotta sitten olisi kuultu.
Katso, kuinka korskeaksi ja rohkeaksi profeetta tämmöisestä lohdutuksesta tulee, niin että hän kerskaa: En minä pelkää, minä olen rohkea ja hyvällä mielellä enkä huolehdi. Murhe ja valitus kyllä ilmenevät, katsellen minua karsaasti ja mielellään tahtoen, että niitä pelkäisin ja pyytäisin niiltä armoa, mutta minäpä ilkun heitä ja sanon: Älä minua syö; sinä näytät tosin hirmuiselta siitä, joka tahtoisi sinua peljätä, mutta minullapa on muuta, suloisempaa katsottavaa, joka rakkaan auringon tavoin valaisee minua hamaan iankaikkiseen elämään asti, niin etten sinusta, pienestä, ajallisesta pimeästä pilvestä ja vihaisesta tuulispäästä välitäkään.
Niin kristitty halveksii koko maailmaa rohkeasti ja sanoo Jumalan lohduttamana: Mitä voivat ihmiset minulle tehdä? Sehän on rohkeutta rohkeutta vastaan. Luulisi siitä kuninkaitten ja herrojen joutuvan vimmoihinsa, että syntisparka niin kovin halveksii heitä tallaten heidät kaikki yhteen kasaan, käy heidän ylitsensä katsoen heihin, ikään kuin he eivät olisi muuta kuin korsia tiellä, avaa suunsa heitä vastaan ja sanoo: kuka siellä? Tietänet kaiketi, mitä ihmiseksi sanotaan? Koko maailma, kaikki, niin paljon kuin ihmisiä on, turkkilaiset, keisarit, paavit, kuninkaat, ruhtinaat, piispat, herrat valtoineen, viisauksineen, rikkauksineen, maineen ja väkineen jne., lyhyesti sanoen: kaikki, mitä koko maailma jumalineen, perkeleineen ja enkeleineen mahtaa. Luulisipa noiden kaikkien olevan hirveitä, ja jo yhdenkin edessä heistä pitäisi ainakin halvan ja hyljätyn ihmisen kauhistua. Mutta tämäpä viheliäinen vastaa heille kaikille: Rakkaani, mitä voisivat ihmiset minulle tehdä?
He kuristavat sinut. Entä mitä he muuta tekevät? Ehkä herättävät jälleen henkiin ja tappavat toiste? Mutta he eivät voi eivätkä saa edes surmata, ellei Herrani ensiksi heille sitä salli; he saattavat tosin vuosia ja päiviä neuvotella, syöstä puukkoansa, hioa hampaitansa, murtaa suutansa ja katsella karsaasti. Kuitenkin heidän täytyy noudattaa tätä: "Jumalaton näkee sen ja närkästyy, hän kiristelee hampaitansa ja pakahtuu. Jumalattomien halut raukeavat tyhjiin." (Ps. 112: 10) He kerskuvat vallastansa ja aarteistansa, se on heidän jumalansa ja turvansa, mutta minun turvani on Herra, häntä vastaan minä jätän heidät puskemaan. Kenties he pyrkivät Roomaan ja kompastuvat kulmakiveen, niin että hoipertelevat ja ruhjoutuvat; sillä välin minä veisaan tätä: "Mitä ihmiset voisivat minulle tehdä?"
Lauantai.
Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon". Joh. 7: 37.
Niillä, jotka tuntevat janoa, on tässä lohdullinen saarnaaja, Kristus itse, joka heille osoittaa, missä he saavat juoda ja sammuttaa janonsa, nimittäin hänen, Herran Kristuksen, tykönä. Tämä jano ei ole ruumiillinen jano, vaan sielun jano, hengellinen jano, jota sanotaan sydämen odotukseksi, murheelliseksi ja särjetyksi omaksitunnoksi, alakuloiseksi, peljästyneeksi sydämeksi, joka mielellänsä tahtoisi tietää, kuinka sen laita on Jumalan edessä. Sellaisia ovat arat, pelokkaat omattunnot, jotka tuntevat syntiä ja tietävät heikkoutensa hengen, sielun ja lihan puolesta ja pelkäävät Jumalaa ja hänen tuomiotansa. Tämä tuska on oikeata janoa. Niinhän on, että ne, jotka tuskassa, kiusauksessa ja hädässä ovat, tuskan tähden janoavat suuresti, sillä tuskassa tulee kieli karheaksi ja kuivaksi, ja neste kuivuu: tuskasta, tehden janoavaksi. Kuinka paljoa enemmän tuleekaan sielu janoavaksi ja voimattomaksi, kun hengellinen tuska on käsillä, ja synti ja Jumalan viha silmien edessä.
Kurjat omattunnot tahtoisivat mielellänsä tietää, kuinka heidän tulee käyttäytyä Jumalaa kohtaan, että hän sanoisi heille: sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut, ja että he voisivat lohduttautua ja päästä varmuuteen syntiensä anteeksiantamuksesta. Siksi on suloinen saarna, kun Herramme Kristus sanoo: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon". On kuin hän sanoisi: Minä tahdon virkistää ja virvoittaa teitä, jotka janoatte, teitä, jotka olette epätoivoiset, peljästyneet ja omissatunnoissanne epävarmat siitä, kuinka teidän laitanne on Jumalan edessä. Tulkaa minun tyköni, minä tahdon juottaa teitä, minussa ja minun kauttani te löydätte ne sanat, jotka lohduttavat ja vahvistavat teidän sydämenne, poistavat epäilyksen ja vakuuttavat teidät siitä, että teidän laitanne on hyvin Jumalan edessä, sillä minä olen tullut maailmaan syntisiä autuaiksi tekemään.
Tästä huomaat, että laki saa aikaan janon ja vie helvettiin, mutta evankeliumi sammuttaa janon ja vie taivaaseen. Laki sanoo, mitä meidän pitää tekemän ja että emme ole sitä tehneet. Näin se tekee meidät epätietoisiksi ja ajaa meitä janoamaan. Mistä sinä nyt tahdot saada omalletunnollesi levon ja mihin perustautua, tietääksesi kuinka laitasi on Jumalan edessä? Sinun sydämesi ei voi sitä sinulle sanoa, teitpä mitä hyvänsä. Laki on näet jäljellä, ja se sanoo: Rakasta Jumalaa ja ihmisiä koko sydämestäsi. Sinä taas sanot: Niin en tee. Silloin laki sanoo: Sinun tulee niin tehdä. Näin se saattaa sinut tuskaan, niin että tulet janoavaiseksi, peljästyneeksi, vapiset ja sanot: Mitä minun on tekeminen, että Jumala katsoisi minuun armollisesti? Täytyyhän minun saada Jumalan armo, jos täytän lain. Mutta näin ei käy milloinkaan, minä en pidä lakia, siksi en pääsekään armosta osalliseksi. Siitä on sitten seurauksena, ettei ihmisellä ole lepoa hyvissä teoissaan. Kuitenkin hän tahtoisi mielellään saada hyvän, iloisen, rauhallisen ja lohdullisen omantunnon ja säilyttää sen. Hän janoaa ja tahtoisi mielellään tulla tyydytetyksi. Tätä janoa kestää siksi, kunnes Kristus tulee ja sanoo: Jos sinä mielelläsi pääsisit rauhaan, nauttisit lepoa ja hyvää omaatuntoa, niin minä neuvon sinua: tule minun tyköni ja anna tekojesi mennä menojaan, tee erotus minun ja lain välillä. Lain kautta, joka tekee olosi tuskalliseksi, sinulla on jano, tule nyt kerrankin minun tyköni, usko minuun, minä tahdon juottaa ja virvottaa sinua. Näin ihminen tulee iloiseksi ja vakuuttuneeksi siitä, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut ja hänellä on armollinen Jumala.
NELJÄS LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja hän astui venheeseen, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja katso, järvellä nousi kova myrsky, niin että venhe peittyi aaltoihin; mutta hän nukkui. Matt. 8: 23, 24.
Näin käy vielä tänä päivänä. Herra ei ole aina kristittyjänsä näkevinänsäkään; on kuin hän olisi meidät aivan unohtanut, niin kuin silloinkin nukkuessaan venheessä, vähääkään huolimatta ilmasta, opetuslapsistaan ja venheen kohtalosta. Mutta hän on kuitenkin venheessä mukana, vaikka nukkuukin. Nämä kiusaukset kohtaavat meitä aina, kun Herra Kristus sallii aaltojen tunkeutua venheeseen. Hän näet antaa perkeleen ja maailman raivota kristityitä vastaan, niin että aivan pelolla joutuu ajattelemaan: aivan hukka meidät perii. Näin mekin siis olemme venheessä keskellä myrskyjä ja hyökyjä. Ja kuitenkin Herra saattaa olla alallansa, eikä näytä siltä, että hän aikookaan auttaa meitä. Tämä on sitä hänen venheessä nukkumistaan. Silloin meidän on kuitenkin rohkaistava mielemme ja ajateltava, ettei kaikki vielä ole hukassa. Onhan Herra kuitenkin vielä mukanamme venheessä. Vaikka näyttää siltä, kuin hän ei meitä näkisikään, meidän kuitenkin täytyy saada nähdä hänet ja luottaa siihen, että hän voi asettaa järven, kuohukoon ja raivotkoon se kuinka paljon tahansa.
Samoin meidän on meneteltävä niissä yksityisissä ahdistuksissa ja vaaroissa, jotka meitä erityisesti voivat kohdata. Kun perkele tulee kuvaamaan silmiesi eteen syntisi, peljättämään sinua Jumalan vihalla ja uhkaamaan iankaikkisella kadotuksella, älä silloin epäile, vaan ajattele näin: Herrani Kristus ei ole kaukana, vaikka hän nyt nukkuu. Nyt on tarvis minun hartaalla rukouksella opetuslasten tavoin kääntyä hänen puoleensa herättämään häntä. He ajattelivat: ei nyt muusta apua, meidän täytyy herättää Kristus tai me hukumme. Opi sinä tekemään samoin, sillä nämä asiat toteutuvat vieläkin. Varmasti on myrsky nouseva, jos tahdot Kristuksen mukana astua venheeseen; Kristus on myöskin nukkuva, että oikein oppisimme ahdistuksen tuntemaan. Jos hän näet ei nukkuisi, vaan heti asettaisi myrskyn, me emme koskaan tulisi oikein tuntemaan, mikä kristityn asema on, vaan ajattelisimme piankin, että olemme pelastuneet omin voimin. Mutta tuollaisessa kiusauksessa usko vahvistuu, niin että täytyy sanoa: Ei mikään ihmisvoima enää olisi auttanut, sen teki yksin Herra Jumala sanansa kautta.
Tämän ihanan ja lohdullisen opetuksen ohessa näemme tässä Herran Kristuksen esiintyvän todellisena, luonnollisena ihmisenä, jolla on ruumis ja sielu ja joka siis meidän tavoin tarvitsee ruokaa ja juomaa, unta ja muuta sellaista, mitä luonto vaatii ja mikä synnittä voidaan tyydyttää. Mutta samoin kuin luonnollinen uni on todisteena siitä, että Herra Kristus on todellinen, luonnollinen ihminen, hän toisaalta osoittaa tässä jumalallista kaikkivaltaisuuttaan siten, että sanallaan asettaa järven ja tyynnyttää tuulen. Se ei ole ihmistyötä, tarvitaan Jumalan voima, että yhdellä sanalla voitaisiin asettaa raivoava järvi.
Tämän ihmeteon pitäisi olla meille rakas senkin tähden, että me siitä näemme, että Jumala ja ihminen on Kristuksessa yhtenä persoonana. Hän siis sekä voi että tahtoo auttaa hädissä ja tuskissa kaikkia, jotka häneltä apua pyytävät. Vähät siitä, jos meidän täytyy jotakin kärsiä hänen kanssaan ja luopua jostakin, jos asiat niin vaativat. Jumalattomillakin on vaivansa ja ristinsä; sitäpaitsi heillä jatkuvasti on paha omatunto, ja vihdoin heillä on odotettavana iankaikkinen kadotus.
Maanantai.
Ja katso, järvellä nousi kova myrsky, niin että venhe peittyi aaltoihin. Matt. 8: 24.
Huomatkaamme, että järvi ja tuuli ovat alallaan siihen asti kun Kristus opetuslapsinensa astuu venheeseen; myrsky nousee heti kun Kristus opetuslapsineen tulee venheeseen, niinkuin hän itse sanoo: "Minä en ole tullut tuomaan maan päälle rauhaa, vaan miekkaa" (Matt. 10: 34). Jos siis Kristus jättäisi maailman rauhaan, nuhtelematta sen tekoja, se pysyisi varmasti hiljaa. Mutta kun hän julistaa viisaat houkiksi, pyhät syntisiksi ja rikkaat kadotetuiksi, he raivostuvat kuin mielipuolet. Nykyäänkin eräiden viisastelijoiden mielestä olisi mainiota, jos saarnattaisiin vain evankeliumia semmoisenaan ja annettaisiin hengellisen säädyn pysyä menossaan. Eivät hengelliset sitä pahakseen panisi. Mutta jos tätä kaikkea ruvetaan nuhtelemaan ja se tehdään arvottomaksi, silloin heidän mielestään saarnataan rauhattomuutta ja kapinaa eikä kristillistä oppia.
Mutta mitä tämä evankeliumi kertoo? Kristuksen ja hänen opetuslastensa ollessa venheessä puhkesi järvellä ankara rajuilma. Järvi ja myrskytuuli jättivät muut venheet rauhaan, mutta tämän venheen täytyy joutua hätään, koska siinä on Kristus. Kyllä maailma voi sietää kaikenlaista saarnaa, kunhan se ei ole Kristuksen saarnaa; näin siitä syystä, että Kristus, milloin ja mihin saapuikin, saarnasi niin, että väitti itse yksinänsä olevansa oikeassa, mutta nuhteli kaikkia muita. Näinhän hän sanoo: "Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan" (Matt. 12: 30), ja taas: "Henki näyttää maailmalle todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion" (Joh. 16: 8). Hän ei sano hänen ainoastaan saarnaavan, vaan jopa nuhtelevankin maailmaa ja kaikkea, mitä siinä on. Tämä nuhteleminen aiheuttaa sekä ankaran myrskyn että venheelle vaaran. Hän vaikenee ja pysyy poissa mieluummin kuin saarnaa siten, ettei nuhtele maailmaa ja että jättää sen toiminnan koskemattomaksi; jos nimittäin maailma ja sen koko meno on hyvä eikä nuhdeltava, ei häntä tarvita.
Tämä siis on kristittyjen, etenkin saarnaajien rohkaisuna: he olkoot vakuuttuneita siitä ja varustuneita sen varalle, että heidän, Kristusta saarnatessansa ja julistaessansa, täytyy kärsiä vainoa. Siitä ei päästä mihinkään. Oikean, kristillisen saarnan pätevimpänä todistuksena on se, että sitä vainoavat erikoisesti mahtavat, pyhät, oppineet ja viisaat ihmiset; jos saarna taas ei ole aito, sitä kiitetään ja mainitaan kunnioituksella, niinkuin Kristus sanoo: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! Sillä niin tekivät heidän isänsä väärille profeetoille. Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä ja pyyhkivät pois teidän nimenne Ihmisen Pojan tähden." (Luuk. 6: 26, 22) Tarkkaa meidän hengellisiämme! Kuinka kunnioitetaankaan heidän oppiaan! Maailman aarteet, kunnia ja valta ovat heidän hallussansa. He tahtovat käydä kristillisistä opettajista; jokaisella, joka heidän menoansa kiitellen ylistelee, on kunniaa ja tyydytystä.
Kaiken kaikkiaan: kun vaino nousee Jumalan sanan tähden, me saatamme sanoa: Kyllä minä sen arvasinkin: Kristus on venheessä, ja sen tähden järvi pauhaa ja tuuli ulvoo, aallot hyökyvät ollen upottamaisillaan venheen; mutta pauhatkoot pauhattavansa, epäilemätöntä kuitenkin on, että sekä tuulet että meri häntä tottelevat. Vaino ei jatku kauempaa eikä edemmä kuin hän tahtoo; ja vaikka se yllättääkin meidät, sen täytyy kuitenkin olla hänen alaiseksensa alistuneena. Hän on kaiken Herra, sen tähden se ei ole meille vahingoksi. Hän vain auttakoon meitä arkailevasta epäuskostamme. Amen.
Tiistai.
Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esille hyvää, ja paha ihminen tuo pahan runsaudesta esille pahaa. Matt. 12: 35.
Kun sydän on täynnänsä pahuutta, se myös puhuu pahaa. Paha sydän on täynnä kaikkea ilkeyttä, hyvä sydän taas on täynnä kaikkea hyvyyttä. Siksi paha ihminen parjaa hyviäkin asioita ja puhuu niistä pahinta. Hänessä on sellainen pahuuden runsaus, ettei hän voi sietää parhaimpiakaan tekoja, vaan kääntää ne pahoin päin ja halventaa niitä. Millainen hän itse on, sellaista on hänestä myös kaikki muu, itse Jumalakin. Kaikkea, mitä Jumalakin puhuu ja tekee, sitä jumalaton ihminen parjaa sanoen sen pahaksi. Niinhän kävi Kristukselle ja sitten evankeliumille, niin käy vielä tänäkin päivänä ja niin on hänelle käyvä hamaan maailman loppuun saakka. Paha sydän on myrkytetty lähde, josta ei voi lähteä hyvää, ei sanoissa eikä teoissa, vaikkapa se ulkomuotonsa puolesta näyttäisikin kuinka hyvältä tahansa. Paitsi sitä, ettei se itse tuo esille mitään hyvää, se vielä saastuttaa senkin hyvän, mitä toiset puhuvat ja tekevät, myrkyttäen sen, toisin sanoen, tuomitsee ja panettelee sitä.
Mutta kuka uskoo ja kuka voi käsittää sen, että Jumala taivaassa tuomitsee niin hirmuisesti ihmissydämen, että pitää sitä pahuuden runsautena, kaikkien syntien alkuna ja juurena? Jokaisen, jolla on ihmisen nimi, pitäisi todella kaunistua kuullessaan, että hänen ruumiinsa sisimmässä on tällainen myrkky, tällainen pahuuden tallepaikka, ettei hän puhu eikä tee mitään hyvää. Vieläpä hän tekee hyvästä myrkyn, elämästä kuoleman, vanhurskaudesta synnin; niinhän fariseukset tekivät Jumalan teoista perkeleen teon, Jumalan valtakunnasta Beelsebubin orjuuden, vanhurskaimmastakin Kristuksen teosta kaikkein törkeimmän synnin! Kuinka kauhea myrkky onkaan ihmisen sydämessä!
Hyvä sydän on sitä vastoin tulvillaan hyvyyttä. Se on hyvyyden runsas lähde, niin että se ei ainoastaan aina puhu ja tee hyvää eikä vain kehu hyväksi sitä, mitä muut Jumalasta puhuvat, vaan senkin pahan, mitä muut puhuvat ja tekevät kokonaan myrkytetystä sydämestä, se voi kääntää itselleen hyväksi ja saada siitä aiheen kasvaaksensa hyvässä. Hyvä sydän esimerkiksi näkee jonkun, joka on tehnyt raskaan synnin. Silloin he heti taipuu laupeuteen, säälii häntä, rukoilee hänen edestänsä ja huokaa valittaen tämän ihmisen viheliäisyyttä, samalla varoittaen, nuhdellen ja parantaen häntä niin paljon kuin mahdollista. Toisaalta se myös ajattelee nöyrästi: "eilen se koski sinua, tänään minua! Niin se muistelee nöyränä ihmisen heikkoutta". Vielä se rukoilee Jumalaa, että hän suojelisi ja varjelisi häntä tällaisista lankeemuksista, ja ylistää Jumalaa siitä varjeluksesta, jota hän tähän saakka on saanut nauttia. Katso, kuinka paljon hyvää tällainen sydän tekee, saaden siihen aiheen yhdestä ainoasta toisen tekemästä pahasta teosta! Emmekö näe, että sellaisessa sydämessä todella on hyvyyden runsaus? Tämä ilmenee ulkonaisestikin, sanoissa, käytöksessä, teoissa ja kärsivällisyydessä.
Keskiviikko.
Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Joh. 17: 3.
Jos tahdot saada iankaikkisen elämän, niin sinulla ei ole muuta tietä, tapaa eikä keinoa siihen, kuin että tunnet Isän, joka yksin on Jumala, ja Kristuksen, hänen Poikansa, jonka hän on lähettänyt. Se joka sinulle jotakin muuta opettaa, se totisesti eksyttää sinua. Mitä Isän ja Kristuksen tunteminen sitten merkitsee? Kuinka tämä tunteminen saadaan? Vastaan: Sen ilmaisevat juuri nämä sanat: "jonka sinä olet lähettänyt". Sillä, joka tämän ymmärtää ja epäilemättä uskoo, on totisesti iankaikkinen elämä. Mitä sitten merkitsevät sanat: "jonka olet lähettänyt"? Ajattele itse ja katso, mitä varten Kristus on tullut ja mitä hän täällä maan päällä on tehnyt. Hän on tullut taivaasta ihmiseksi suorittaakseen Isän hänelle antaman tehtävän, nimittäin ottaakseen maailman synnin kannettavakseen ja kuollakseen sen tähden, sovittaakseen Isän vihan ja omassa persoonassaan voittaakseen kuoleman ja perkeleen ja viedäkseen meidät tykönsä. Koska näet Jumala itse hänet on lähettänyt, ei se voi olla mikään huono eikä katoavainen tehtävä, vaan niin tarpeellinen ja tärkeä, ettei mikään enkeli eikä pyhä ole voinut sitä suorittaa, yksin ainokainen Poika. Sen näet, mitä tällainen henkilö itse toimittaa, sen täytyy totisesti saada aikaan jotakin iankaikkista Jumalan ja meidän välillä. Sen tähden sisältää tämä sana "olet lähettänyt" kalliin aarteen. Se ilmoittaa meille Isän Jumalan mielen, sydämen ja tahdon meitä kohtaan, ja siihen sisältyy kaikki, mitä Kristus on tehnyt, saarnannut, saanut aikaan ja hankkinut meille.
Tätä meidän on ahkerasti sydämeemme kätkettävä, sillä uskoa herättääksemme ja vahvistaaksemme. Ei ole näet taivaassa eikä maan päällä muuta neuvoa syntiä ja kaikkea kiusausta vastaan, kuin tämä tunteminen eli usko. Ajattele itse, mitä usko voi ja mitä se saa aikaan. Jos tiedän, että Isä on minun tähteni lähettänyt ja minulle antanut Kristuksen, niin seuraahan siitä, että minä vapaasti ja iloisesti voin päätellä, että hän on minun armollinen ja ystävällinen Isäni, joka ei enää lainkaan tunne vihaa. Lähettämällä Poikansa hän on meille kaikille ilmaissut sydämensä laadun ja tahtonsa, niin ettet muuta näe, kuin sulaa ääretöntä, tutkimatonta rakkautta ja laupeutta. Mutta jos minulla nyt on Isän sydän, niin omistan hänet kokonaan, vieläpä kaiken hänen jumalallisen valtansa ja voimansa. Mitä minä sitten pelkäisin tai kauhistuisin? Jos synti, kuolema maailma ja perkele karkaavat kimppuuni ja tahtovat herpaista minulta rohkeuden ja saattaa minut epäilyksiin, niin tiedän, että minulla on armollinen, kaikkivaltias Isä Kristuksen kautta ja että he molemmin auttavat minua ja sotivat puolestani, niin että minä iloisesti ja rohkeasti tohdin halveksia perkelettä ja sen kaikkea voimaa.
Huomaapa siis, kuinka voimallinen usko on kaikkea päällemme karkaavaa väkivaltaa vastaan. Jos sitä harjoittelet, saat myös havaita, mikä vaikea taito tämä Kristuksen tuntemisen säilyttäminen on. Tässä tulee näet jokainen tuntemaan, kuinka vähäinen hänen uskonsa on ja kuinka heikosti hänen elämänsä laita on. Ne jotka pitävät uskoa halpana ja tulevat niin pian siinä täysin oppineiksi ja pyrkivät paljon korkeammalle, eivät mitään tiedä. Kun tullaan tähän kouluun, opitaan, ettei ihmisvoimin lainkaan voida vastustaa syntiä, kuolemaa ja muuta kiusausta, ei myöskään niitä voittaa. Se ei ole ihmisten voimassa, vaan tässä tarvitaan toinen, iankaikkinen perustus, joka on Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen oikea tunteminen.
Torstai.
Lain kautta tulee synnin tunto. Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia. Room. 3: 20, 21.
Laki on annettu sitä varten, että se pelottaisi ja kuolettaisi suruttomia ja paatuneita sekä hyvin hätyyttäisi vanhaa Aadamia. Kumpaakin sanaa, nimittäin armon ja vihan sanaa, on apostolin neuvon mukaan oikein jaettava (2. Tim. 2: 15). Tarvitaan näin ollen uskollista ja viisasta opettajaa käyttelemään lakia niin, ettei se mene edemmäksi kuin oikein ja kohtuullista on. Jos minä näet tahtoisin saarnata lakia ihmisille niin, että he sen kautta luulisivat olevansa Jumalan edessä vanhurskaita, niin olisin pannut liiaksi painoa laille, iskenyt nuoran poikki ja sekoittanut toisiinsa nämä kaksi vanhurskauden lajia: laista ja omasta tekemisestäni tulevan vanhurskauden ja sen vanhurskauden, joka ilman lakia, armosta, Kristuksen tähden minulle annetaan ja lahjoitetaan.
Jos minä sitä vastoin luen ja saarnaan vanhalle Aadamille oppia laista ja teoista, mutta lupausta ja armoa uudelle ihmiselle, teen oikean jaon. Liha eli vanha Aadam, laki ja teot kuuluvat yhteen, samoin henki eli uusi ihminen, lupaus ja armo. Jos siis huomaan, että joku on kyllin kilvoitellut lain kanssa, kärsii hätää syntiensä tähden ja pyytää armoa, silloin on todella paras aika temmata hänen silmiensä edestä laki ja omatekoinen vanhurskaus ja osoittaa hänelle evankeliumin kautta toinen vanhurskaus, jonka Jumala hänelle ilman hänen omaa ansiotaan, sulasta armosta Poikansa tähden tarjoo ja lahjoittaa. Se vanhurskaus opettaa ihmiselle, että Kristus on tullut juuri sellaisten kurjien omientuntojen ja vaivaisten syntisten tähden. Silloin autetaan syntistä ihmistä oikealla tavalla ammentamaan oikeata, lohdullista toivoa ja luottamusta sekä olemaan uuden ihmisen puolesta armon eikä enää lain alaisena. Tämä vanhurskaus on kätketty aarre, josta maailma ei mitään ymmärrä; onpa sitä kristittyjenkin vaikea käsittää, eikä sitä milloinkaan kylliksi käsittää voidakaan. Siksi sitä on alati opetettava ja siinä lakkaamatta harjaannuttava, sillä ei ole muuta kestävää ja varmaa lohdutusta peljästyneelle omatuntoparalle kuin tämä vanhurskaus, jonka Herra Jumalamme meissä itse luo ja vaikuttaa.
Niin surkeita ja kurjia me ihmiset olemme, ettemme omantunnon pelossa ja hengenhädässä osaa katsoa mihinkään muuhun kuin ainoastaan omiin tekoihimme, arvoomme, ansioomme ja lain opetukseen. Kun sitten emme sieltä löydä mitään muuta kuin pelkkää syntiä ja syyllisyyttä, silloin syntisparan täytyy suuresti surren ja sydämen kivulla itsekseen ajatella ja valittaa näin: Oi Jumala, minun suurta kärsimystäni, kuinka pahasti olen elämäni viettänyt, voi minua, onnetonta syntistä! Kunpa vielä saisin jonkin aikaa elää, kuinka mielelläni tahtoisin sitten tehdä parannusta ja järjestää elämääni hyvin jne. Tämä onneton kurjuus on niin syvälle sydämeemme juurtunut, ettei ihmisen järjen ole mahdollista, niin kauan kuin se katsoo omien tekojensa vanhurskautta, irtautua sellaisista ajatuksista, tarttua Kristuksen vanhurskauteen ja siinä pysyä, vaan se jää riippumaan omien tekojensa vanhurskaudesta.
Siksi murheellisella omatuntoraukalla ei ole mitään apua epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se tartu siihen armoon, joka sille Kristuksessa tarjotaan. Se armo on Kristus, eli uskon vanhurskaus, jonka Jumala ilman meidän tekemistämme meissä itse vaikuttaa. Kellä tämä on, se sanokoon vapaasti ja lohdullisesti: Vaikka en olekaan omien tekojeni ansiosta vanhurskas, en kuitenkaan tahdo joutua epätoivoon.
Perjantai.
Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden. Matt. 5: 7.
On väärää pyhyyttä, jos ei siedetä eikä säälitä raadollista ja heikkoa. Sen tähden tämä on tarpeellinen varoitus. Jokainen, joka joutuu tekemisiin lähimmäisensä kanssa, jota hänen tulee kaikin tavoin auttaa ja ojentaa oikeaan, ottakoon tästä vaarin, että hän voisi olla laupias ja antaa anteeksi, jotta nähtäisiin, että hän tarkoittaa koko sydämestänsä vanhurskautta ja on niin vanhurskas, että hän sitä kohtaan, joka tahtoo jättää vääryyden ja tehdä parannusta, käyttäytyy ystävällisesti ja siivosti eikä pane pahaksensa hänen virheitänsä ja heikkouttansa, vaan kärsii siitä, kunnes hän siitä paranee. Mutta jos tätä kaikkea on koetettu eikä mitään parannuksen toivoa ole, silloin jätettäköön hänet silleen ja annettakoon niiden haltuun, joille rankaiseminen kuuluu.
Laupeuteen kuuluu ensiksi, että kernaasti annetaan anteeksi syntisille ja vianalaisille. Sitten tulee myös tehdä hyvää niitä kohtaan, jotka ulkonaisesti kärsivät hätää ja tarvitsevat apua; tätä sanotaan laupeuden teoiksi. Tätä eivät ylpeät pyhätkään voi tehdä, sillä heissä ei ole mitään muuta kuin pelkkää jäätä ja kylmyyttä ja kivikova sydän. Heissä ei ole hiventäkään halua eikä rakkautta tehdä lähimmäiselle hyvää, ei myöskään mitään laupeutta antaa syntiä anteeksi; he huolehtivat ainoastaan itsestään; julkisyntisissäkin on enemmän laupeutta kuin sellaisissa pyhissä. Koska he ainoastaan itseänsä ylistävät ja pitävät hurskaina, he halveksivat kaikkia muita ollen sitä mieltä, että koko maailman pitäisi vain heitä palvella; itse he eivät ole velvolliset kellekään mitään antamaan eivätkä ketään palvelemaan.
Niin eivät nyt muut olekaan oikeita opetuslapsia kuin ne, jotka riippuvat Kristuksessa ja uskovat häneen. He eivät ole tietoisia mistään omasta pyhyydestä, vaan ovat vaivaisia, viheliäisiä ja hiljaisia ja oikein isoavat ja janoavat vanhurskautta. He eivät halveksi ketään, vaan pitävät huolta jokaisen hädästä ja säälivät jokaista. Heille kuuluu tämä lohdullinen lupaus: Autuaita olette te laupiaat, sillä te saatte laupeuden, sekä täällä että siellä, sellaisen laupeuden, joka on verrattomasti jalompi kaikkea ihmisten laupeutta. Eihän meidän laupeuttamme voi verratakaan Jumalan laupeuteen; kuitenkin hän mielistyy meidän hyviin tekoihimme lähimmäistä kohtaan, luvaten yhden vesimaljallisen tähden meille taivasten valtakunnan.
Joka nyt ei näiden lohdullisten lupausten anna itseään taivuttaa, hän kääntäköön lehteä ja kuulkoon tuomion: kirottuja ja kadotettuja ovat armottomat, sillä heille ei tapahdu mitään laupeutta. Niinhän Jaakobkin sanoo: "Tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt" (Jaak. 2: 13). Siksi Kristuskin viimeisenä päivänä puhuu vain tästä armottomuudesta suurimpana syntinä, ikään kuin olisimme kaiken, mitä armottomuudesta olemme tehneet, tehneet häntä itseään vastaan: "Minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda... Menkää pois minun tyköäni, te kirotut" (Matt. 25: 41, 42). Kristus varoittaa ja kehoittaa meitä uskollisesti sulasta armosta ja laupeudesta. Ken sitä ei tahdo, se valitkoon kirouksen ja iankaikkisen kadotuksen.
Lauantai.
Me tiedämme, että laki on hyvä, kun sitä lain mukaisesti käytetään. 1. Tim. 1: 8.
Tämä on nyt meidän jumaluusoppimme, jonka mukaan me erotamme erikoisen tarkasti nämä kaksi vanhurskautta toisistaan: toinen on meidän oman tekemisemme varassa, toisen Jumala ilman meidän työtämme itse luo meihin ja vaikuttaa meissä. Yhtä tarpeellista kuin on näitä molempia tasapuolisesti oppia ja harjoittaa, yhtä tarpeellista on, että sopivassa tilaisuudessa kumpaakin kohtaa erikseen harjoitetaan. Kristillinen vanhurskaus kuuluu ainoastaan uudelle ihmiselle, lain vanhurskaus taas kuuluu vanhalle, jolle, se kun on lihasta ja verestä syntynyt, täytyy panna laki aivan kuin aasille pannaan sen kuorma. Vanha ihminen ei saa ensinkään käyttää hengen ja armon vapautta, ennen kuin hän on uskon kautta Kristukseen pukenut päällensä uuden ihmisen. Se ei kuitenkaan voi tässä elämässä täydellisesti tapahtua.
Näin sanon sen tähden, ettei kukaan ajattelisi meidän hylkäävän hyvät teot, niinkuin meistä valheellisesti väitetään. Ne jotka näin sanovat, eivät tiedä muusta kuin lain vanhurskaudesta. Kuitenkin he julkeavat arvostella oppia, joka on arvaamattoman paljon lakia korkeampi ja jota ei yksikään ihminen maan päällä voi arvostella ilman Pyhää Henkeä. Sen tähden he eivät voikaan koskaan olla siihen loukkaantumatta, sillä he eivät voi saavuttaa korkeampaa ymmärrystä kuin että opettavat lakia. Siitä syystä täytyy kaiken, mikä on lakia korkeampaa, olla heille mitä loukkaavinta.
Opimme siis tästä, että on olemassa ikään kuin kaksi maailmaa: toinen taivaallinen, toinen maallinen. Niissä me sijoitamme nämä kaksi erilaista vanhurskautta kummankin omaan paikkaansa. Lain vanhurskaus on maallista vanhurskautta ja käsittelee maallisia asioita; sen kautta me teemme hyviä tekoja. Mutta samoin kuin maa ei kanna hedelmää saamatta siunausta ylhäältä – eihän se voi taivasta mestaroida –, samoin teemme mekin paljon lain mukaan, kuitenkin saamatta mitään aikaan; me täytämme paljon, ja kuitenkin jää paljon täyttämättä, jollemme sitä ennen ilman kaikkea omaa työtämme ja ansiotamme ole tulleet vanhurskaiksi Kristuksen vanhurskauden kautta, jolla ei ole mitään tekemistä lain vanhurskauden kanssa. Tämä on näet taivaallinen vanhurskaus, jota meillä ei itsellämme ole ja jota emme voi omalla vaivannäöllämme saavuttaa, vaan joka meidän täytyy ilman omia tekojamme taivaasta vastaanottaa, nimittäin uskon kautta, joka kohottaa meidät lain ja kaikkien tekojen yläpuolelle. Niin kuin meissä Paavalin sanan mukaan on ollut maallisen Aadamin kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen Aadamin kuva (1. Kor. 15: 49), joka on uusi ihminen uudessa maailmassa, jossa ei ole lakia, syntiä, omaatuntoa eikä kuolemaa, vaan sulaa iloa, vanhurskautta, armoa, rauhaa, elämää, autuutta ja kunniaa.
VIIDES LOPPIAISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Ps. 23: 1, 2.
Paimen, josta profeetta tässä on ennustanut, on Kristus, meidän rakas Herramme. Hän rientää korpeen etsimään kadonnutta lammasraukkaa ja kun hän sen löytää, hän nostaa sen olallensa iloiten, antaapa vielä henkensäkin lammastensa edestä. Tämähän on ystävällinen paimen. Kukapa ei mielellensä halajaisi olla hänen lampaansa? Tämän paimenen ääni, jolla hän puhuttelee ja kutsuu lampaitansa, on pyhä evankeliumi, jonka kautta meille opetetaan, että me saamme armon, synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden. Tämä on Kristuksen lampaille rakas ja suloinen ääni, jota he sydämellisen halukkaasti kuuntelevat, jonka he tuntevat ja jota he myös noudattavat. Mutta vieraan ääntä he eivät tunne eivätkä kuuntele, vaan välttävät ja pakenevat sitä. Se ruoka taas, jolla Kristus lampaitansa ravitsee, on myös tuo rakas evankeliumi. Se ravitsee ja vahvistaa sielut, varjelee ne erhetyksestä, lohduttaa kaikissa kiusauksissa ja vaivoissa, suojelee perkeleen kavaluudelta ja väkivallalta ja pelastaa vihdoin kaikesta hädästä. Hänen lampaansa eivät kuitenkaan kaikki ole koossa, eivätkä kaikki ole terveitä ja vahvoja, vaan osaksi vielä kadoksissa, hajalla, haavoittuneita, sairaita, nuoria ja heikkoja. Hän ei silti kuitenkaan hylkää heitä, vaan pitää heistä sitäkin parempaa huolta. Sanoohan hän: "Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa" (Hes. 34: 16). Tämän kaiken Kristus, tämä rakas paimen, suorittaa saarnaviran ja pyhien sakramenttien kautta.
Jos siis haluat tulla hyvin holhotuksi sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ota tarkka vaari tämän paimenen äänestä. Kuule, mitä hän sinulle sanoo, anna hänen kaita, hallita, johdattaa, suojella ja lohduttaa itseäsi, toisin sanoen pidä kiinni hänen sanastansa, kuule ja opi sitä mielelläsi, niin sinä totisesti tulet hyvin holhotuksi ja saat profeetan kanssa sanoa: "ei minulta mitään puutu". Näin sanoessaan hän tarkoittaa kaikenlaisia ruumiillisia ja hengellisiä hyviä tekoja, joita Jumala meille tekee. On kuin hän sanoisi: Jos Herra on minun paimeneni, niin ei minulta mitään puutu, minulla on yltäkyllin ruokaa, juomaa, vaatetta, suojaa, rauhaa ja kaikenlaisia tämän elämän tarpeita. Onhan minulla rikas paimen, joka ei salli minun joutua mihinkään puutteeseen. Erikoisesti hän kuitenkin tarkoittaa hengellistä hyvää ja hengellisiä lahjoja, joita Jumalan sana tuo myötään. Hän sanoo: Koska Herra on minut ottanut laumaansa ja holhoo minua laitumellansa, toisin sanoen, koska hän on runsaasti antanut minulle pyhän sanansa, ei hän koskaan salli minun siitä puutetta kärsiä, hän antaa siunauksensa sanaan, niin että se on voimallinen ja vaikuttaa minussa hedelmää. Hän antaa minulle myös Henkensä, joka kaikissa ahdingoissa auttaa ja lohduttaa minua, tekeepä sydämenikin vakaaksi, niin ettei se epäilekään sitä, että olen Herrani rakas lammas ja hän minun uskollinen paimeneni, joka lempeästi tahtoo kanssani seurustella, niinkuin ainakin heikon lammasraukan kanssa. Hän vahvistaa minun uskoni ja kaunistaa minua muilla hengellisillä lahjoilla, lohduttaa kaikessa hädässä, kuulee, kun huudan häntä, suojelee perkeleeltä, niin ettei se voi minua vahingoittaa, ja vihdoin vapahtaa minut kaikesta onnettomuudesta. Tätä profeetta tarkoittaa sanoessaan: "Ei minulta mitään puutu". Kellä nyt tämä on, se kiittäköön Jumalaa hänen sanomattomasta lahjastaan ja rukoilkoon, että hän siinä pysyisi.
Maanantai.
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Gal. 1: 3.
Tämä apostolinen tervehdys on uutta ja kuulumatonta ennen evankeliumin saarnaamista. Näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko. Armo antaa synnin anteeksi, rauha tyyntää omantunnon. Synti ja paha omatunto, lain voima ja synnin ota ovat ne kaksi perkelettämme, jotka meitä rääkkäävät. Kristus voitti ja tallasi jalkoihinsa nämä molemmat hirviöt sekä tätä että tulevaa maailmanaikaa silmällä pitäen. Tästä maailma ei tiedä kerrassaan mitään; sen tähden se ei voi opettaa mitään varmaa synnin, pahan omantunnon eikä kuoleman voittamisesta. Vain kristityillä on tiedossaan se oikea tapa, jolla tätä oppia on opetettava; sillä he harjoittavat itseään sekä aseistautuvat voittamaan syntiä, epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa. Jumala itse on antanut tämän opetustavan; sitä ei ole keksitty minkään vapaan tahdon, minkään ihmisjärjen eikä viisauden avulla.
Näihin kahteen sanaan – armo ja rauha – siis koko kristinusko sisältyy: armoon syntien anteeksiantamus, rauhaan iloinen ja levollinen omatunto. Rauhan omistuksessa ei milloinkaan voida olla, ellei synti ole anteeksiannettu. Laki näet syyttää ja kauhistaa synnin tähden, eikä omantunnon tuntemaa syntiä voida poistaa pyhiinvaelluksilla, valvomisilla, ponnistuksilla, pyrkimyksillä, paastoamisilla, sanalla sanoen, ei millään teoilla – jopa se pikemminkin niistä vain lisääntyy; sillä kuta enemmän näemme vaivaa ja hikoilemme syntiä poistaaksemme, sitä hullummaksi tilamme käy. Mutta se poistuu yksinomaan armolla eikä millään muulla tavalla. Tämä on erittäin hyvin opittava. Sanat tosin ovat helpot käsittää, mutta ahdistuksen aikana on äärettömän vaikeaa sydämessään varmasti päätellä: meillä on syntien anteeksiantamus ja rauha Jumalan kanssa yksinomaan armosta, syrjäyttämällä kaikki muut keinot taivaassa ja maan päällä.
Maailma ei käsitä tätä oppia; siksipä se ei tahdo eikä voi sitä sietää. Se kerskuu vapaasta tahdosta, omasta kyvystämme, omista teoistamme, joilla armo ja rauha, toisin sanoen, syntien anteeksiantamus ja iloinen omatunto, muka ansaittaisiin ja hankittaisiin. Mutta aivan mahdotonta on, että omatunto voisi tyyntyä ja tulla iloiseksi, ellei sillä ole rauhaa tästä armosta, toisin sanoen Kristuksessa luvatusta syntien anteeksiantamuksesta.
Tiistai.
Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte Kristuksesta, joka on
kutsunut teidät armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin. Gal. 1: 6.
[Lutherin käännöksen mukaan.]Näillä sanoilla: "Kristuksesta, joka on kutsunut teidät armossa", on paino, ja niihin sisältyy vastakohta. On kuin Paavali sanoisi: Voi, kuinka helposti annatte ryöstää ja kääntää itsenne pois Kristuksesta, joka on teidät kutsunut, ei lakiin, ei tekoihin, ei syntiin, ei vihaan eikä kadotukseen, niinkuin Mooses, vaan sulaan armoon! Samoin mekin nykyään Paavalin kanssa valitamme ihmisten sokeutta ja hulluutta vallan kauhistavaksi, kukaan kun ei tahdo omistaa armon ja autuuden oppia, tahi, jos sen omistaakin, siitä kuitenkin jälleen pian luopuu. Ja näin käy siitä huolimatta, että se tuo mukanaan kaikkea hyvää, sekä hengellistä että maallista: syntien anteeksiantamuksen, sydämen rauhan ja iankaikkisen elämän, siitä huolimatta, että se vielä tuo mukanaan valon ja kyvyn arvostella kaikkia asioita, tunnustaa ja pätevyyttää maallisen hallituksen, perhe-elämän ja kaikki muut Jumalan määräämät ja järjestämät elämänmuodot, että se karkoittaa erehdystä, syntiä, kuolemaa, kapinaa ja epäjärjestystä synnyttävät opit jne., ja että se yleensä hajoittaa kaikki perkeleen teot ja tuo mukanaan kaikki Jumalan teot. Mikä on – voi surkeutta! – tämä raivo, kun maailma näin katkerasti vihaa, näin saatanallisella vimmalla rienaa ja vainoaa tätä sanaa, tätä iankaikkisen lohdutuksen, armon, autuuden ja iankaikkisen elämän evankeliumia?
Tässä yllähän Paavali siihen vastaa, sanoessaan tätä nykyistä maailmanaikaa pahaksi, toisin sanoen, ilkeyttä täynnä olevaksi – muussa tapauksessahan se tunnustaisi Jumalan hyvyyden ja laupeuden, mutta nyt se vihamielisenä lykkää luotaan sen ja vainoaa sitä, rakastaen enemmän pimeää, erhettä ja perkeleen valtakuntaa kuin valoa, totuutta ja Kristuksen valtakuntaa. Ei siis ole hairahdusta, vaan mitä surkeinta ja perkeleellisintä ilkeyttä se, että Kristus antamastaan itsensä alttiiksi kuolemaan kaikkien ihmisten syntien tähden saa maailmalta palkakseen ainoastaan sen, että se häntä häpäisee, vainoaa hänen autuaaksitekevää sanaansa sekä loppujen lopuksi mielellään hänet ristiinnaulitsisi, jos suinkin voisi. Siksipä maailma ei ainoastaan vaella pimeässä, vaan on pimeys itse (Joh. 1: 5).
Paavali siis huomauttaa erikoisesti näistä sanoista: "Kristuksesta, joka on kutsunut –", pannen salaisesti painoa niiden vastakohtaan, aivan kuin sanoisi: Julistukseni ei ole koskenut Mooseksen ankaroita lakeja; en ole opettanut, että teidän on oltava ikeenalaisina orjina, vaan olen teille julistanut sulaa armoa ja vapautta: Kristus on laupiaasti kutsunut teidät armossa, jotta olisitte vapaina Kristuksen hallittavina, ettekä orjina sen Mooseksen hallittavina, jonka opetuslapsiksi olette uudelleen joutuneet valeapostolienne johdattamina. Nuo kutsuvat teitä Mooseksen lailla, ei armoon, vaan katkeruuteen ja vihaan Jumalaa kohtaan, syntiin ja kuolemaan. Kristuksen kutsumus taas on lempeä ja tuo myötään autuutta, sillä se siirtää kutsutut laista evankeliumiin, vihasta armoon, synnistä vanhurskauteen, kuolemasta elämään. Ja kuitenkin te annatte niin äkkiä ja helposti temmata itsenne pois muuanne sellaiselta armoa ja elämää kuohuvalta, pulppuavalta lähteeltä!
Keskiviikko.
Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin. Gal. 1: 6.
Oppikaamme tällä kohdalla huomaamaan perkeleen ovelat temput ja kavaluus! Ei ainoakaan harhaoppinen tule erehdyksen eikä saatanan nimissä. Perkele itse ei liioin tule perkeleenä, varsinkaan ei valkoinen perkele. Jopa mustakin perkele, yllyttäessään julkisiin häpeätekoihin, verhoaa ihmisen peitteellä, jotta tämä lieventelisi sitä syntiä, jonka aikoo tehdä tahi jota paraillaan tekee. Murhaaja raivopäissään ei huomaa murhaa niin suureksi ja kauhistavaksi synniksi, kuin se todellisuudessa on: häntä verhoaa peite. Avionrikkojilla, varkailla, ahnehtijoilla, juopoilla ja muilla semmoisilla on kaunistellut peitteensä kullakin. Näin mustakin saatana kaikissa puuhissaan ja hankkeissaan esiintyy naamioituna ja kaunisteltuna. Mutta hengellisissä asioissa, joissa saatana ei esiinny mustana, vaan valkoisena, enkelin ja Jumalan muodossa, hän kaikkein kavalimmin teeskentelemällä ylittää itsensä, tavallisesti myyskennellen tuhoisinta myrkkyään armon oppina, Jumalan sanana ja Kristuksen evankeliumina. Siitäpä syystä Paavali nimittää myöskin tätä valeapostolien oppia evankeliumiksi, sanoessaan: "toiseen evankeliumiin". Hän tekee sen kuitenkin ivamielessä, aivan kuin sanoisi: Teillä galatalaisillahan on nyt toiset evankelistat, teillä on toinen evankeliumi; minun evankeliumini on nyt teidän keskuudessanne halveksittu eikä enää kelpaa mihinkään!
Tästä saattaa helposti käsittää, että valeapostolit ovat hyljänneet galatalaisten keskuudessa Paavalin evankeliumin; he ovat sanoneet: Paavali on tosin alkanut oivallisesti; mutta ei riitä se, että aletaan oivallisesti, sillä onhan puhuttava vielä ylevämmistä asioista. Samoinhan he sanovat Apostolien teoissakin: Ei riitä, että uskotaan Kristukseen, ei riitä, että ollaan kastettuja, "ellette ympärileikkauta itseänne niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua" (15: 1). Tämä on aivan samaa kuin jos sanottaisiin: Kristus on oivallinen rakentaja, joka kylläkin on aloittanut rakentamisen, mutta hän ei ole saattanut työtään päätökseen, se näet on Mooseksen suoritettava.
Lahkolaiset, kun eivät voi meitä julkisesti tuomita, sanovat nykyään samoin: Lutherilaisilla on pelon henki, he eivät uskalla vapaasti tunnustaa totuutta eivätkä viedä asiaa päätökseen. Meidän pitää se viedä päätökseen. He ovat tosin laskeneet pohjimmaisen perustuksen, uskon Kristukseen. Mutta alku, jatko ja loppu on yhdistettävä toisiinsa. Jumala ei ole uskonut tämän suorittamista heille, vaan meille. Näin nuo takaperoiset ihmiset nostavat kunniaan jumalattomat julistuksensa ja sanovat niitä Jumalan sanaksi, saadakseen aikaan vahinkoa Jumalan sanan varjolla. Perkele ei näet tahdo olla palvelijoissaan inhottavassa eikä mustassa muodossa, vaan puhtaana ja valkoisena, ja esiintyäkseen tämmöisenä hän esittää kaikki sanansa ja tekonsa kaunistamalla ne totuudella ja Jumalan sanalla. Tästä on saanut alkunsa sananlasku: Kaikki onnettomuus alkaa Jumalan nimessä.
Oppikaamme siis oivaltamaan, että tämä on perkeleelle tunnusomaista: ellei hän kykene tuottamaan vahinkoa vainoamisella eikä tuhoamisella, hän panee sen toimeen parsimisella ja "rakastamalla".
Torstai.
Joka kuitenkaan ei ole mikään toinen (evankeliumi); on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Gal. 1: 7.
Toisin sanoen: villitsijät eivät ainoastaan yritä hämmentää teitä, vaan myöskin perinpohjin hävittää Kristuksen evankeliumin. Saatana näet pyrkii kahteen päämäärään: hän ei ensiksikään tyydy siihen, että hän väärien apostoliensa avulla saattaa harhaan monta; sitten hän myös yrittää heidän avullaan täydellisesti poistaa evankeliumin eikä lakkaa, ennen kuin on tuumansa toteuttanut. Moiset evankeliumin tuhoojat eivät kuitenkaan millään muotoa tahdo kuulla itseään sanottavan perkeleen apostoleiksi; päin vastoin he ennen muita kehuvat Kristuksen nimeä ja kerskuvat itseään mitä vilpittömimmiksi evankeliumin julistajiksi. Koska he kuitenkin sekoittavat lakia evankeliumiin, he ovat kun ovatkin evankeliumin hävittäjiä. Sillä Kristus ja laki eivät mitenkään saata samanaikaisesti olla sopusoinnussa omassatunnossa eivätkä sitä hallita. Siellä, missä lain vanhurskaus hallitsee, armon vanhurskaus ei saata hallita, ja päin vastoin siellä, missä armon vanhurskaus hallitsee, lain vanhurskaus ei saata hallita: toisen täytyy väistyä toisen tieltä. Mutta ellet voi uskoa, että Jumala tahtoo Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi, kuinka sitten voit uskoa, että hän tahtoo antaa ne anteeksi lain tekojen tahi omien tekojesi nojalla? Armon oppi ei siis mitenkään saata olla voimassa lain opin rinnalla.
Mutta samoin kuin tämä armon oppi tympäisi juutalaisia, samoin se meitäkin tympäisee. Minä halusta säilyttäisin rinnan sekä tuon vanhurskauttavan armonvanhurskauden että tuon toisen, lainvanhurskauden, jonka tähden Jumala ottaisi minut huomioon. Mutta näiden molempien yhteenliittäminen on, niinkuin Paavali tässä sanoo, Kristuksen evankeliumin vääristelemistä. Ja kuitenkin taistelun tullen enemmistö voittaa paremmiston. Näin sitten armon- ja uskonvanhurskaus joutuu hukatuksi, ja lain ja tekojen vanhurskaus korotetuksi ja puolustetuksi. Kristus on omineen heikko; evankeliumi on niin ikään tyhmä saarna. Maailman valtakunta taas ja sen ruhtinas, perkele, ovat voimakkaat, ja kaiken kukkuraksi lihan viisaus on sokaiseva. Mutta lohdutuksenamme on se, että perkele jäsenineen ei saa toivomaansa toteutetuksi. Hän saattaa hämäyttää muutamia ihmisiä, mutta Kristuksen evankeliumia hän ei voi hävittää. Totuus saattaa tulla vaarannetuksi, mutta hukkua se ei voi; sen kimppuun saatetaan hyökätä, mutta sitä ei saada valloitetuksi, sillä "Herran sana pysyy iankaikkisesti" (1. Piet. 1: 25).
Perjantai.
Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu. Gal. 1: 8.
Paavali tuiskii tulta puhuessaan ja leimuaa kiihkossaan, niin että alkaa kirota melkeinpä enkeleitäkin. Siinäkin tapauksessa, että me itse – minä ja veljeni: Timoteus, Tiitus ja kaikki ne, jotka ovat kanssani – puhumattakaan muista, jopa siinäkin tapauksessa, että enkeli taivaasta julistaisi, minä mieluummin soisin, että me olisimme kirotut: minä, veljeni, vieläpä enkeli taivaasta, kuin että evankeliumini hävitettäisiin. Onpa se todellakin vallan tavaton kiihko, joka noin rohkeasti panee kiroamaan ei ainoastaan itsensä ja veljensä, vaan vieläpä taivaan enkelitkin! Kreikkalainen sana anathëma ja hebrealainen herem merkitsevät kirottua, sadateltua, syrjään heitettyä ja Jumalan seurasta, osallisuudesta ja yhteydestä erotettua. Niinpä Joosua sanoo: "Olkoon Jerikon kaupunki ikuisesti kirottu", niin ettei sitä milloinkaan rakenneta uudelleen (vert. Joos. 6: 17, 26). Ja 3. Moos. 27: 29 on kirjoitettu: "Ihmistä, ketä hyvänsä, joka on tuhon omaksi vihitty, älköön lunastettako, vaan hänet surmattakoon". Tämän mukaisesti Amalek sekä erinäiset kaupungit, jotka olivat kirotut Jumalan julistamalla tuomiolla, piti perusteellisesti hävitettämän (2. Moos. 17: 13 seur.).
Paavalin ajatus siis on seuraava: mieluummin soisin itseni, muitten, jopa taivaan enkelinkin olevan kirottuina, kuin että me itse tahi muut julistaisivat muuta evankeliumia, kuin sitä, mitä me olemme julistaneet. Siten Paavali kaikkein ensimmäisessä sijassa toivottaa itselleen onnettomuutta ja kiroaa itsensä. Jaloilla mestareilla näet on tapana kaikkein ensiksi syyttää itseään, jotta sitten sitä esteettömämmin ja jyrkemmin saattaisivat syyttää toisia.
Paavali tekee siis seuraavan johtopäätöksen: Ei ole olemassa muuta evankeliumia kuin se, mitä hän itse on julistanut; ei liioin hänen eikä muiden, eipä edes taivaan enkelinkään sovi julistaa muuta evankeliumia; sillä kerta kaikkiaan lähetetty evankeliumin sana pysyy peruuttamatta tuomiopäivään saakka.
Lauantai.
Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan. Matt. 5: 8.
Puhtaaksi sydämeksi sanotaan ensiksikin sellaista, joka katsoo sitä, mitä Jumala sanoo, ja panee omien ajatustensa sijaan Jumalan sanan. Ainoastaan sellainen sydän on puhdas Jumalan edessä; silloin myös kaikki, mikä siitä riippuu ja siinä liikkuu, tulee puhtaaksi. Mutta jos saavutat myös sen korkean puhtauden, että käsität evankeliumin ja uskot Kristukseen – ilman sitä ei tuota edellistäkään puhtautta voi olla –, niin olet täysin puhdas, sekä sisäisesti sydämessä Jumalaa kohtaan että ulkonaisesti kaikkea kohtaan, mitä meistä riippuu maan päällä; kaikki on meille silloin puhdasta eikä mikään voi meitä saastuttaa. Niin kauan siis kuin pidämme kiinni näistä kahdesta kohdasta, nimittäin uskon sanasta Jumalaa kohtaan, jonka kautta sydän tulee puhtaaksi, ja ymmärryksen sanasta, joka opettaa meille, miten meidän tulee käyttäytyä lähimmäistä kohtaan, kaikki on meille puhdasta, ja me itse olemme puhtaat Jumalan edessä. Sen tähden pyhä Paavali sanoo: "Kaikki on puhdasta puhtaille; mutta saastaisille ja uskottomille ei ole mikään puhdasta". Miksikä? "Heidän sekä mielensä että omatuntonsa on saastainen". Miten niin? "He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät" (Tiit. 1: 15, 16).
Tästä siis kuulet, millainen puhdas sydän on. Mutta minkä palkan Kristus lupaakaan puhdassydämisille! He saavat nähdä Jumalan. Ihana kunnianimitys ja verraton aarre! Mitä sitten on Jumalan näkeminen? Jos sinulla on oikea usko siihen, että Kristus on sinun Vapahtajasi, joka lunastaa sinut synnistä, kuolemasta ja kadotuksesta, niin sinä heti näet, että sinulla on armollinen Jumala. Usko avaa sinulle Jumalan sydämen, josta sinä näet määrättömän armon ja rakkauden. Tätä tarkoittaa Jumalan näkeminen, ei ruumiillisin silmin, joilla ei kukaan voi häntä nähdä tässä elämässä, vaan uskolla, joka näkee hänen isällisen ystävällisen sydämensä, jossa ei ole mitään vihaa tai armottomuutta. Se joka pitää häntä vihaisena, ei oikein näe häntä, vaan on vetänyt peitteen, jopa pimeän pilven kasvoillensa. Mutta hänen kasvojensa katseleminen, josta Raamattu puhuu, merkitsee sitä, että oikein tunnetaan hänet armolliseksi, hurskaaksi Isäksi, jolta saa odottaa kaikkea hyvää; näin voidaan kuitenkin tuntea ainoastaan uskon kautta Kristukseen. Myöskin voit, jos elät kutsumuksessasi Jumalan sanan mukaan, nähdä, kuinka Jumala mieltyy siihen, ja saat päätellä, että se on otollista hänelle, se kun ei ole omaa haaveiluasi, vaan hänen sanansa ja käskynsä, joka ei valhettele eikä petä meitä. Onhan kalleinta ja parasta kaikesta, mitä voidaan toivoa tai ajatella, että tiedämme elävämme oikeassa suhteessa Jumalaan, niin että sydän voi varmasti lohduttautua hänen armostansa ja kerskata siitä ja että tiedämme myös ulkonaisen vaelluksemme olevan hänelle otollista. Tästä seuraa sitten, että iloisin mielin teet ja kärsit kaikkea etkä anna minkään masentaa itseäsi. Tätä eivät suinkaan voi ne, joilla ei ole tällaista uskoa ja puhdasta sydäntä, joka noudattaa yksin Jumalan sanaa. Ken siis tarttuu Jumalan sanaan ja pysyy uskossa Kristukseen, hän voi seisoa Jumalan edessä ja pitää häntä armollisena Isänänsä, hänen ei tarvitse peljätä, että Jumala on vihainen hänelle, vaan hän saa olla varma siitä, että Jumala katsoo armollisesti häneen. Kas tätä Kristus tarkoittaa tällä lauseella, että ainoastaan ne, joilla näin on puhdas sydän, näkevät Jumalan. Tällä hän erottaa kaiken muun puhtauden, niin että ellei tätä ole, ei se Jumalan edessä kelpaa, vaikka muutoin kaikki olisi puhdasta ihmisessä. Sellainen ei myöskään voi milloinkaan Jumalaa nähdä.
SEPTUAGESIMAVIIKKO.
Septuagesimasunnuntai.
Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi, ja monet viimeiset ensimmäisiksi. Matt. 19: 30.
Meidän on soveltaminen näitä kahta sanaa, "viimeiset" ja "ensimmäiset", kahtaalle, ensiksi Jumalan edessä ja toiseksi ihmisten edessä. Niiden, jotka ovat ensimmäisiä ihmisten edessä, toisin sanoen niiden, jotka itse arvostelevat ja sallivat muidenkin arvostella itsensä Jumalan edessä lähimmiksi ja ensimmäisiksi, käypi Jumalan edessä aivan päin vastoin: he ovat hänen edessänsä viimeiset, kaikkein kaukaisimmat; mutta myös niiden, jotka ovat ihmisten edessä viimeiset, toisin sanoen niiden, jotka itse arvostelevat ja sallivat muidenkin arvostella itsensä kaukaisimmiksi ja viimeisiksi Jumalan edessä, käypi Jumalan edessä päin vastoin: he ovat Jumalan edessä kaikkein läheisimmät, ensimmäiset. Ken siis tahtoo olla turvattuna, ojentautukoon tämän lausuman mukaan: "Joka itsensä ylentää, se alennetaan", sillä tässä on kirjoitettuna: ihmisten edessä ensimmäinen on Jumalan edessä viimeinen, ja ihmisten edessä viimeinen on Jumalan edessä ensimmäinen.
Tämä evankeliumi ei kuitenkaan puhu ensimmäisistä ja viimeisistä näiden sanojen tavallisessa merkityksessä, siitä, kuinka maailman silmissä korkeat eivät ole mitään Jumalan silmissä. Se tarkoittaa niitä, jotka kuvittelevat olevansa Jumalan edessä joko ensimmäiset tai viimeiset, ja kohdistuu siis erikoisen eteviin ihmisiin, jopa panee suurimmatkin pyhät kauhistuksiin; siksipä Kristus sen myös apostoleillensa kertoo. Tässä nimittäin voi käydä sillä tavalla, että joku on maailman silmissä köyhä, heikko, halveksittu, vieläpä kenties kärsii jotakin Jumalan tähden, niin ettei ensinkään näytä siltä, että hän jotakin olisi, ja kuitenkin hän on salaisesti, sydämessänsä, täynnä itseensä mielistymistä: hän kuvittelee olevansa Jumalan silmissä ensimmäinen, mutta juuri siten onkin viimeinen; toisaalta taas toinen ehkä on niin epätoivoinen ja arkamielinen, että luulee olevansa Jumalan silmissä viimeinen, vaikkakin hänellä maailman silmissä on rahaa, kunniaa ja omaisuutta, ja on juuri siten ensimmäinen.
Saatamme myös todeta kaikkein etevimpien pyhien juuri tällä kohdalla olleen pelkomielellä. Samoin, kuinka moni juuri tällä kohdalla onkaan langennut ihanasta hengellisestä asemastansa! Daavid valittaa: "Niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niin on sieluni minussa" (Ps. 131: 2), ja samoin eräässä toisessa kohdassa: "Älköön ylpeyden jalka minua tallatko" (Ps. 36: 12). Niin ikään Paavali sanoo muun muassa: "Etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin" (2. Kor. 12: 7). Epäilemättä monet niistä, jotka ovat langenneet, ovat joutuneet sellaisen inhan, salaisen mielen lumoihin, että ovat suruttomina ajatelleet: Nyt olemme lähellä, ei hätää mitään, me tunnemme Jumalan, me olemme tehneet monenmoista! Eivät oivaltaneet tehneensä itsensä ensimmäisiksi Jumalan edessä. Huomaapa, miten Jumala antoi Daavidin langeta! Kuinka täytyikään Pietarin langeta!
Onpa siis varsin tarpeellista meidän aikanamme saarnata tätä evankeliumia niille, jotka nyt evankeliumin tuntevat, minulle ja minunlaisilleni, jotka taidamme opettaa ja ojentaa koko maailmaa, ollen siinä käsityksessä, että me olemme lähimpänä ja olemme itseemme syöneet Jumalan Hengen sulkineen, luineen päivineen. Mistä nimittäin johtuu se, että jo nyt syntyy niin monta lahkokuntaa, toisen takertuessa tähän, toisen tuohon evankeliumin kohtaan? Varmastikin siitä, että kukaan ei usko tämän lausuman kohdistuvan häneen itseensä tai koskevan häntä itseänsä: Ensimmäiset ovat viimeiset; tai jos se koskeekin heitä, he ovat suruttomia ja vailla pelkoa, itsensä ensimmäisiksi uskoen. Sen tähden täytyykin heille tapahtua tämän lausuman mukaisesti: heistä tulee viimeiset; mutta yhä jatkuvasti he Jumalaa ja hänen sanaansa vastaan tähdentävät moista häpeällistä, pilkkaavaa oppiansa.
Maanantai.
Ja Johannes vaelsi kaikissa seuduissa Jordanin varrella ja saarnasi parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi. Luuk. 3: 3.
Johanneksen tarkoitus on sanoa: Jos tahdotte saada synnit anteeksi ja tulla Jumalan edessä vanhurskaiksi ja autuaiksi ja näin paeta tulevaista vihaa, toisin sanoen iankaikkista kadotusta, niin tehkää parannus, kastattakaa itsenne ja uskokaa häneen, josta minä todistan, että hän on ainoa, joka antaa synnit anteeksi, kastaa Pyhällä Hengellä ja tuo vanhurskauden, elämän ja autuuden. Ei tässä auta Aabrahamin siemenestä ja ympärileikattuna oleminen eikä Jumalan kansan nimi. Älkää siis jääkö mietiskelemään, oletteko syntisiä, vaan tunnustakaa vakavasti, että olette kauttaaltanne synnissä ja avun tarpeessa, ja pyytäkää sydämestänne apua. Sellainen apu, hän sanoo, on jo saapuvilla, sillä minut on lähetetty teille saarnaamaan, ei sellaista kastetta, joka pesee puhtaaksi vain lihan saastaisuudesta, vaan sellaista kastetta, joka nimeltään ja olemukseltaan on parannuksen kaste, syntien anteeksisaamiseksi. Jos siis tahdotte päästä osallisiksi sellaisesta avusta, niin tehkää parannus, tunnustakaa syntinne ja antakaa kastaa itsenne. Mutta jos jäätte siihen luuloon, että te itsessänne olette hurskaat ja pyhät ympärileikkauksen, lain ja jumalanpalveluksen tähden, niin kaikki apu on teiltä hukkaan mennyt.
Meidänkin on siis sanottava aikalaisillemme näin: Ei auta mitään, hyvä ystävä, että aiot ruveta vaivaamaan itseäsi, tulla munkiksi tai alistua raskaisiin sääntöihin, kiusata itseäsi valvomalla, rukoilemalla tai paastoamalla siinä mielessä, että Jumala sinulle sen tähden antaisi syntisi anteeksi ja ottaisi sinut taivaaseensa. Sinun tekemisesi, mitä ja minkänimistä lieneekin, on aivan vähäpätöinen pienintäkään syntiä poistamaan. Synnistä vapautumisen ja vanhurskaaksi tulemisen täytyy tapahtua toisella tavalla, nimittäin niin, että synnit annetaan sinulle anteeksi sulasta Jumalan armosta Kristuksen tähden. Jos siis tahdot välttää Jumalan vihan ja iankaikkisen rangaistuksen, jonka synnilläsi olet ansainnut, niin sen täytyy tapahtua tällä tavoin, ei mitenkään muuten.
Parannuksen tekeminen onkin siinä, että ihminen tietää ja sydämestänsä tunnustaa olevansa synnissä siinnyt ja syntynyt, niinkuin Raamattu sanoo, ja siitä syystä luonnostaan vihan lapsi, iankaikkisen kuoleman ja kadotuksen alainen. Hänen tulee tietää, että kaikki teot ovat tässä turhia ja tekevät pahan vielä pahemmaksi, koska niillä luullaan saatavan aikaan sellaista, mikä kuuluu yksistään Kristukselle, ainoalle välimiehelle Jumalan ja ihmisten välillä, joka on itsensä uhrannut meidän kaikkien tähden, että meillä hänen kauttansa olisi syntien anteeksisaaminen. Jos sen uskot, niin sinulla se on, jos et, niin et koskaan pääse irti synnistä, vaikka piinaisit itsesi kuoliaaksi. Sanotaanhan sitä syntien anteeksiantamukseksi, ei maksamiseksi, lahjaksi siis, ei ansioksi. Mitä Jumala sinulle sulasta armosta Kristuksen tähden lahjoittaa, sitä et sinä, madonruoka, voi hänelle maksaa, et häneltä ostaa etkä häneltä ansaita. Sitä Luukas tarkoittaa sanoessaan Johanneksen saarnanneen parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi.
Tiistai.
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Matt. 11: 28.
Kuinka suuri ja rikas onkaan Kristuksen laupeus, kun hän niin suloisesti kutsuu tykönsä köyhiä syntisiä! Kuka nyt tahtoisi epäillä? Hän olisi oma vihollisensa ja sulkisi itsensä ulkopuolelle tuon sanan "kaikki". Hän, joka kutsuu kaikkia, ei sulje ketään pois. Näin murheelliset syntiset saavat lohdutuksen. "Käykäämme sen tähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan" (Hebr. 4: 16). Kaikillakin sanoilla on painonsa, mutta erittäinkin näillä: "minun tyköni". On kuin hän sanoisi: Miksi juoksette muualle? Miksi etsitte omia ansioitanne? Tulkaa minun tyköni, minun tyköni, minutta juoksette hukkaan, minutta etsitte ja toimitte turhaan. Sen tähden sanotaan Hooseassakin: "Se on sinun turmiosi, Israel, että olet minua vastaan, joka olen sinun apusi" (13: 9).
Tähän kuuluu myös Jesajan koko 55. luku, jossa hän sanoo: "Kuulkaa kaikki janoavaiset, tulkaa veden ääreen. Tekin joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa ja syökää; tulkaa, ostakaa ilman rahatta, ilman hinnatta, viiniä ja maitoa. Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot". (Jes. 55: 1, 3)
Jatko kuuluu: "... työtätekeväiset ja raskautetut, minä annan teille levon". Vaikka sanoilla "työtätekeväiset ja raskautetut" voitaisiinkin ymmärtää murheita, ne kuitenkin tarkoittavat varsinaisesti omaatuntoa, joka ilman Kristusta tekee työtä, toisin sanoen, saa monin tavoin kokea ahdistusta ja piinaa, lain ja sen hirmuvallan alla. Se tuntee itsensä synnin, Jumalan vihan ja iankaikkisen kuoleman raskauttamaksi. Tämän kuorman se tahtoisi mielellään pudistaa pois päältänsä, mutta ei voi, siksi se kärsii hätää ja ahdistusta surkeasti. Lain teot, joita se tekee, eivät voi rauhoittaa eivätkä ottaa kuormaa pois. Vihdoin jouduttaisiin väistämättömästi epätoivoon, ellei tultaisi Kristuksen tykö, joka tekee kaiken. Hän ottaa pois kuorman, toisin sanoen: antaa synnit anteeksi, ja huojentaa työn ja vaivannäön, toisin sanoen: tekee omantunnon iloiseksi ja vakaaksi. Näin hän virvoittaa eli rauhoittaa omantunnon, niin ettei se enää tunne syntiä, tahi jos se sen tuntee, niin se halveksii sitä Kristuksessa. Lakiakaan se ei silloin enää pelkää, tai jos se pelkää, niin se voittaa lain Kristuksen kautta, joka on meidän lepomme, voittomme, rauhamme, autuutemme ja ilomme syntiä, lakia, kuolemaa, lihaa, maailmaa ja perkelettä vastaan.
Vielä on huomattava, että nämä ovat majesteetin sanoja: "... minun tyköni, niin minä annan teille levon". Tätä ei rohkenisi yksikään enkeli luvata, ihmisestä puhumattakaan. Hän osoittaa tällä, että hän vallitsee syntiä, kuolemaa, lakia, vanhurskautta, elämää ja autuutta. Yksin Jumala voi työtätekeväiset ja raskautetut vapauttaa ja lohduttaa. Älköön siis kukaan vapisko ja peljätkö tulla hänen tykönsä, vaan tulkoon lohdullisesti ja iloisesti; hän ei tahdo ajaa pois, hän ei tahdo hyljätä, ei tahdo tehdä pahaa eikä lisätä kipua, vaan tahtoo kaikkia, jotka työtätekevinä ja raskautettuina tulevat hänen tykönsä, virvoittaa ilmaisemalla armonsa ja pelastamalla synneistä ja kuolemasta. Tämä pelastus otetaan vastaan uskolla.
Keskiviikko.
Ja kun Jeesus tuli päämiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän väkijoukon, sanoi hän: "Menkää pois, sillä tyttö ei ole kuollut, vaan nukkuu". Niin he nauroivat häntä. Matt. 9: 23, 24.
On ihana lohdutus kaikille uskovaisille, että itse kaiken Herra tässä sanoo kuolemaa ainoastaan uneksi. Kristus ei ainoastaan sano kuolleen tytön nukkuvan, vaan hän myös todistaa itse teossa, että tämä kuollut nukkui, puhutellen häntä tavallisilla sanoilla, aivan kuin herättäisi häntä unesta. Mutta jos hän makaa, missä sinä silloin olet, kuolema? Kuolema siis ei ole kristitylle mikään kuolema, vaan uni. Sanotaanhan paikkaakin, johon kristityt haudataan, lepokammioksi. Niin eivät pakanat saata hautojansa nimittää; vain kristityt sanovat: hautani on minun vuoteeni, minun makuukammioni; minä en kuole, vaan nukun. Kristus sanoo: "Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut" (Joh. 11: 25).
Tästä näet myös, kuinka monta estettä on tällä uskolla iankaikkiseen elämään. Samoin kuin tässä käy kuolleelle tytölle, kun hänet jälleen herätetään henkiin, samoin tapahtuu myös jokaiselle uskovaiselle, kun hän kuolee. Ensiksi tulee masennus, ikään kuin hän ei enää ikinä eläisi. Siihen liittyy kansan hälinä, toisin sanoen, koko maailman esimerkki: miksi sinä yksin epäröit, kun sinä, niinkuin me kaikki, kuolet iankaikkisesti? Toiseksi myös huilunsoittajat nauravat elämän lupausta, toisin sanoen, laki ja lihan viisaus sanovat kuoleman kuolemaksi, jota vastaan iankaikkisen elämän lupaukset eivät mitään merkitse, koska laki ei muuta taida kuin tappaa. Sellaiseksihan omatunto lain tuntee. On tarkoin otettava vaari tästä Kristuksen sanasta "hän nukkuu", ja vastoin lakia ja kaikkia omantunnon vastuksia riiputtava Kristuksen sanassa, niin että sanot: Kristus sanoo hänen nukkuvan, siksi en huoli siitä, mitä kaikki ajatukset yhteensä sitä vastaan väittävät. Kuinka suuri hälinä onkin, minä en kuuntele mitään muuta kuin tätä, jota moni hälinän tähden ei oikein havaitse; minun korviini kuuluu kuitenkin selkeästi kun hän sanoo: "Menkää pois, sillä tyttö ei ole kuollut, vaan nukkuu".
Nämä sanat sopivat sellaiselle opettajalle kuin Kristus on, ja hän on sen arvoinen, että uskomme häntä. Hänellä on valta sanoa: kuolema ei enää ole kuolema, vaan uni, minulle ei kukaan kuole, vaan kaikki nukkuvat. Meidän tulee puolestamme sanoa: Amen, Herrani, minä uskon. Auta uskomaan, Herra Kristus! Anna sinä minulle tämä usko, sano tälle hälinälle: "menkää pois", niin että heidän tosissaan täytyy paeta ja lakata häiritsemästä ja nauramasta tätä minun uskoani. Ellet sinä käske heidän väistyä, en minä voi tehdä vastarintaa. Kuitenkin minä tahdon uskoa, etten minä kuollessani kuole, vaan ainoastaan nukahdan, ja että minä elän, vaikka olen kuollut. Elänhän minä sinulle, johon minä uskon, ja sinä teet minut jälleen eläväksi. Olisi toivottava, että tämä maine Kristuksen voimasta, joka kuolemasta herättää, kaikuisi kaikessa maassa, kaikissa sydämissä, jotta kaikki uskoisivat hänen olevan sellaisen, joka kuolleinakin meidät pitää hengissä ja että meidät jälleen herätetään unestamme voidaksemme iloisesti halveksia kuolemaa.
Torstai.
Pane toivosi Herraan, Israel. Sillä Herran tykönä on armo, runsas lunastus hänen tykönänsä. Ps. 130: 7.
Tämä on totisesti kultainen jae, jota kannattaa ahkerasti oppia ja tarkastella. Daavid kehoittaa tässä kansaa luottamaan Jumalan laupeuden vakavaan toivoon ja siinä lujana pysymään. Tätä uskoa ei saa pitää niin halpana kuin ne, jotka luulevat, ettei usko ole muuta kuin pelkkä luulo tai sydämen ajatus Jumalan olemassaolosta. Se joka ei koskaan ole joutunut syntiensä tähden ahdistukseen ja kokenut sitä kovaa taistelua, johon uskon täytyy joutua, ei näet tiedä, että usko on jumalallinen voima, ainoa, jonka kautta me tulemme hurskaiksi ja synneistämme vapaiksi.
Monet opettavat kuitenkin vain rakkautta ja pitävät sitä uskoa parempana. Mutta jos tahdotaan oikein puhua ja opettaa uskosta, niin se on paljon rakkautta tärkeämpi. Otettakoon huomioon, minkä kanssa usko joutuu tekemisiin: se näet taistelee yksin Jumalan edessä saatanaa vastaan, joka meitä alinomaa kiusaa. Tässä taistelussa taas ei ole kysymys vähäisistä asioista, vaan kuolemasta, iankaikkisesta elämästä, synnistä, laista, joka tekee meidät syyllisiksi, ja armosta, jonka kautta synnit annetaan meille anteeksi. Jos nyt verrataan näihin suuriin asioihin rakkautta, joka koskee vähäisempiä asioita, kuten ihmisten palvelemista, heidän auttamistaan neuvoilla ja teoilla ja heidän lohduttamistaan, kuka ei silloin huomaisi, että usko on paljon korkeampi rakkautta ja syystä asetettava ensi sijalle? Ja vaikka rakkaus ei ainoastaan ole sangen ihana ja kallis avu, vaan myös paljoa laajakantoisempi kuin muut avut, usko on kuitenkin tuhat kertaa suurempi ja mahtavampi niitten asioitten tähden, joita se koskee.
Uskon hyöty ja hedelmä on näet sydämen varma tieto siitä, että kuolema on Herran Kristuksen kuoleman kautta voitettu, synti armon ja anteeksiantamuksen kautta poistettu ja lain kirous peruutettu. Tämä on itsessään täydellistä, varmaa ja totista ilman epäilystä. Mutta me olemme niin heikkouskoiset, ettemme saata tätä kylliksi uskoa tai käsittää. Siitä johtuu, että ajatukset kuolemasta ja synneistä vielä peljättävät meitä. Jos näet tämä uskallus Jumalan meihin kohdistuvaan armoon olisi meissä täydellinen, niin uskovainen sydän ei koskaan saattaisi tulla surulliseksi ja murheelliseksi. Daavid kehoittaa tässä Israelin kansaa, että se saatuansa synnit anteeksi, pysyisi siinä eikä kadottaisi tätä uskallustansa Jumalan laupeuteen. Mutta hän katsahtaa omantunnon taisteluun, kun sydän välistä alkaa horjua ja epäillä Jumalan laupeutta ollessaan murheen ja ahdistuksen saartama, ja siihen, että tällaisessa taistelussa ei voida paikalla tajuta ja käsittää tätä lohdutusta, joka sanan kautta meille annetaan, vaan sydän tahtoo langeta epäilykseen. Tällaista kiusausta vastaan Daavid varoittaa meitä tässä, että tietäisimme, kuinka meidän tulee panna toivomme Herraan eikä poiketa hänen sanastansa eikä mitään ajatella tai tehdä sitä vastaan.
Perjantai.
Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Joh. 1: 16.
Tämä on muuan Johanneksen evankeliumin kultaisia sanoja Jumalan Pojasta, siitä totisesta valkeudesta, joka valistaa jokaisen ihmisen. Joka ei tunne Kristusta tai ei usko häneen ja jolla ei ole Kristusta omana, se on vihan ja kadotuksen lapsi ja pysyy sellaisena, olkoon hän kuka tahansa. Mutta jos hän tahtoo päästä armoon, niin sen täytyy tapahtua vain Kristuksen kautta, joka yksin täyteydestään rikastuttaa meidän köyhyytemme, poistaa meidän syntimme vanhurskaudellaan, nielee meidän kuolemamme elämällään ja tekee meidät vihan lapsista armon ja totuuden lapsiksi. Kellä ei ole tätä miestä, hänellä ei ole mitään. Niin sanoo evankelistakin, että Kristuksen ulkopuolella ei ole mitään elämää, valkeutta eikä armoa saatavana, mutta niillä, jotka hänen nimeensä uskovat, on oikeus ja voima tulla Jumalan lapsiksi. Näin tehdään kaikki ihmiset syntisiksi.
Ei meillä siis voi olla paljoa kerskaamista, kun meidän on astuttava Jumalan eteen. Vaikka me näet kuuluisimmekin korkeimpiin ja arvossapidetyimpiin maan päällä ja tahtoisimme kerskata itsestämme, emme kuitenkaan Jumalan edessä ole muuta kuin vaivaisia, viheliäisiä syntisiä, joissa itsessään ei ole mitään hyvää. Sen tähden Paavali sanoo: "Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla" (Room. 3: 23). Kaikki me olemme saastaisia ja meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate. Mutta meidän tulee kiittää Jumalan armoa ja laupeutta eikä omia hyviä tekojamme siitä, että hän meidän virheisiimme ja synteihimme katsomatta vielä osoittaa meille armoa ja pitää meitä elossa, vaikka hänellä kuitenkin joka hetki olisi täysi syy hukuttaa meidät helvettiin. Jos meidän tekomme ovat hyviä, niin ne ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että rakas Jumala katselee niitä sormiensa lävitse ja että hän suhtautuu meihin kärsivällisesti. Sillä jos hän tahtoisi pitää mielessänsä synnit, kuka voisi kestää hänen edessänsä? Sen tähden emme voi kerskata muusta kuin hänen armostansa ja laupeudestansa, jonka hänen rakas Poikansa, Kristus, jakaa meille täyteydestänsä, joka on tyhjentymätön.
On varsin ihmeteltävää, että me olemme; niin ylpeät ja kerskaamme rikkaudestamme, voimastamme, taidostamme, viisaudestamme, kunniallisesta elämästämme jne., sillä se kaikki on Jumalan edessä pelkkää vihaa, armottomuutta, petollisuutta ja saastaisuutta. Jos me emme näkevin silmin olisi sokeat, niin näkisimmehän me, että Jumala kyllä nöyryyttää meitä ja panee kannettavaksemme monenlaisia vaivoja, tauteja ja vihdoin kuoleman meidän syntiemme rangaistukseksi, niin ettemme hetkeäkään voi olla varmat elämästämme, ja ellei meillä ole Kristus Herranamme ja Vapahtajanamme, meidän täytyy iankaikkisesti hukkua ja tulla kadotetuiksi. Mutta jos tahdomme kerskata, niin kerskatkaamme siitä, että me saamme Herramme Kristuksen täyteydestä, että me tulemme valistetuiksi hänen kauttaan, saamme synnit anteeksi ja tulemme Jumalan lapsiksi. Kaiken kaikkiaan: joka tahtoo varjeltua perkeleen vallalta, välttää syntiä ja kuolemaa, se ammentakoon tästä lähteestä, Kristuksesta; siitä kaikki terveys ja autuus tulee. Tämä lähde on tyhjentymätön, se on täynnä armoa ja totuutta Jumalan edessä, me saamme ammentaa niin paljon kuin tahdomme; vaikka me kaikki yhdessä yhtä mittaa ammentaisimme siitä, ei se kuitenkaan voi tyhjäksi ammentua, vaan pysyy kaiken armon ja totuuden pohjattomana kaivona ja iankaikkisena lähteenä. Kuta enemmän siitä ammennetaan, sitä runsaammin se pulppuaa vettä, joka kuohuu iankaikkiseen elämään.
Lauantai.
Simon Pietari vastasi ja sanoi: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika". Matt. 16: 16.
Pietari tekee tässä lyhyen tunnustuksen, mutta se on koko pyhän Raamatun ydin. Kristuksen piti näet olla maan päällä se vaimon siemen, jonka tuli rikki polkea käärmeen pää, jonka kautta kaikkien maan sukukuntien piti tulla siunatuiksi ja jonka tuli rakentaa maan päälle iankaikkinen valtakunta, auttaa ihmisiä synnistä ja kuolemasta ja saattaa heidät iankaikkiseen elämään, niinkuin Mooses ja kaikki profeetat olivat hänestä todistaneet. Nyt näyttää tosin siltä, että tunnustukseksi olisivat riittäneet nämä Pietarin sanat: "Sinä olet Kristus". Hän lisää siihen kuitenkin suurenmoiset sanat, joita koko maailma ei tänäkään päivänä tahdo uskoa: "Sinä olet elävän Jumalan Poika". Tämä, että Jumalalla on Poika, on aivan uutta puhetta, jota ei ennen ole kuultu. Mutta Jumala ei saata synnyttää omasta olemuksestaan mitään sellaista, joka ei myös olisi Jumala, yhtä iankaikkinen ja kaikkivaltias. Niin siis Isän ja Pojan, vaikka he ovat kaksi eri persoonaa, täytyy olla olemuksensa puolesta yksi ainoa iankaikkinen olento. Tätä eivät monet tahdo uskoa. Mutta joka oikein ottaa huomioon sen tehtävän, jota Kristuksen piti maan päällä meidän tähtemme suorittaa, sen täytyy Pietarin kanssa päättää, että Kristus on yhtä kaikkivaltias Jumala. Eihän yksikään ihminen voi voittaa syntiä, kuolemaa ja perkelettä ja antaa iankaikkista elämää, sillä synti ja kuolema pitävät kaikkia ihmisiä vankeinaan. Jos siis tämä Kristus on se oikea Kristus, joka auttaa meitä kirouksesta, synnistä, kuolemasta ja perkeleen valtakunnasta, niin hänen täytyy myös olla Jumalan Poika, jolla on elämä itsessään ja joka on kaikkivaltias niinkuin Jumala. Mutta oikein tunnetaan Kristus ja tunnustetaan häntä, kun ei ainoastaan sanota: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", vaan myös sydämessämme sen siksi pidämme, että tämä Jeesus, neitsyt Mariasta syntynyt, on elävän Jumalan Poika, joka sen tähden on tullut ihmiseksi, että hän polkisi rikki käärmeen pään, poistaisi kirouksen, jonka alaisia kaikki ihmiset synnin tähden ovat, ja sen sijaan saattaisi meidät Jumalan armoon. Kun sydän tämän lujasti uskoo ja synnin ja kuoleman kauhistuksia vastaan sillä lohduttautuu, että hänellä on Kristus – se on oikeaa uskoa ja tunnustamista.
Mutta tällainen usko ja tunnustus on harvinaista meidän aikanamme. Jos näet ihmiset pitäisivät Kristusta oikeana Jumalan Poikana, niin he luottaisivat hänen sanaansa ja hänen kärsimykseensä ja kuolemaansa, eivätkä rohkenisi omien tekojensa ja hurskautensa kautta pyrkiä vanhurskaiksi ja autuaiksi. Mutta joka ei usko, että hänellä Kristuksen, Jumalan Pojan kautta on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä, hänellä ei myöskään ole oikeata Kristusta.
Me tahdomme siis tarkoin ottaa vaarin tästä tunnustuksesta ja sitä oikein opetella, ettemme ainoastaan suullamme lausu Pietarin sanoja, vaan myös sydämissämme lujasti ja varmasti uskomme, että tämä Jeesus on oikea Kristus, elävän Jumalan Poika, joka yksin on synnit sovittanut, kuolettanut kuoleman, ottanut vangiksi perkeleen ja kukistanut helvetin niiltä, jotka häneen uskovat.
SEKSAGESIMAVIIKKO.
Sunnuntai.
Mutta mikä hyvään maahan putosi, ne ovat ne, jotka sanan kuultuansa säilyttävät sen vilpittömässä ja hyvässä sydämessä ja tuottavat hedelmän kärsivällisyydessä. Luuk. 8: 15.
Nämä ovat niitä, jotka kuulevat sanan ja jatkuvasti siinä niin riippuvat, että he sen tähden uskaltavat ja jättävät kaiken. Heiltä perkele ei sitä ryöstä, heitä ei vainojen hellekään saa siitä karkoitetuiksi, eivät myöskään hekuman ohdakkeet eikä ajallinen ahnehtiminen heitä estä, vaan he tuottavat hedelmän: opettavat muitakin, enentävät Jumalan valtakuntaa ja tekevät lähimmäisellensä hyvää rakkaudessa. Siksipä hän sanookin: "kärsivällisyydessä"; sellaisten täytyy nimittäin paljon kärsiä sanan tähden: pilkkaa ja häpeää vääräuskoisten taholta, vihaa ja kateutta sekä henkeen ja omaisuuteen kohdistuvaa vahingontekoa vainoojien taholta, puhumattakaan siitä, mitä lihan ohdakkeet ja omat kiusaukset saavat aikaan. Syystäkin tätä sanaa sanotaan ristin sanaksi; sillä sen, joka tahtoo sen säilyttää, täytyy kärsivällisesti kestää ristiä ja onnettomuutta ja voittaa ne.
Herra sanoo: "Vilpittömässä ja hyvässä sydämessä". Samoin kuin orjantappuroista puhdistettu pelto tasoitettuna ja kaikin puolin viljelyskelpoisena on miellyttävä ja puhdas, samoin myös sellaisessa sydämessä, joka on vilpitön ja puhdas, avara ja tilava, ajallisista murheeton ja niitä ahnehtimaton, on sijaa Jumalan sanalle. Sellainen pelto on hyvä pelto, joka ei ainoastaan ole hyvä ja tasoitettu, vaan joka myös on lihava ja hedelmällinen, jossa on hyvä pohja ja joka on tuottoisa, toisin kuin kivikko- ja somerikkopelto. Tällainen on myös tuo sydän: hyväpohjainen, Henkeä täynnä, väkevä, lihava ja hyvä kätkemään sanan ja "tuottamaan hedelmää kärsivällisyydessä". Tämän johdosta toteamme: ei ole ihme, että oikeita kristityitä on niin vähän. Ei myöskään käy uskominen sellaisia, jotka kerskuvat olevansa kristittyjä, kiitellen evankeliumin oppia; semmoinen oli Deemas, pyhän Paavalin opetuslapsi, joka hänet lopuksi hylkäsi (2. Tim. 4: 10), sellaisia olivat myös ne Kristuksen opetuslapset, jotka luopuivat hänestä (Joh. 6: 66). Itsehän Kristus tässä huutaa sanoen: "Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!" On kuin hän sanoisi: Oi, kuinka harvassa onkaan oikeita kristityitä! Todellakaan ei sovi uskoa kaikkia, joita sanotaan kristityiksi ja jotka kuulevat evankeliumia. Enemmän siihen tarvitaan!
Kaikki tämä on puhuttu meidän opiksemme, ettemme antaisi sen johtaa itseämme harhaan, että niin moni väärinkäyttää evankeliumia ja että harva sen käsittää oikein. Tosin on kiusallista saarnata sellaisille, jotka niin häpeällisesti sitä käsittelevät, tehostaen sitä täysin evankeliumin vastaisesti; mutta se on sellainen saarna, jonka pitää olla yleinen, niinkuin Kristus sanoo: "Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" (Mark. 16: 15). Psalmeissakin sanotaan: "Niiden mittanuora ulottuu yli kaiken maan, ja niiden sanat maanpiirin ääriin" (Ps. 19: 5). Mitä se meihin kuuluu, että moni halveksii? Kerta kaikkiaanhan on niin, että "monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut". Sen hyvän maan tähden, joka kärsivällisyydessä tuottaa hedelmää, täytyy siemenen myöskin pudota hukkaan: tien oheen, kalliolle ja orjantappuroiden sekaan. Tiedämmehän kuitenkin, että Jumalan sana kaikesta huolimatta ei jää vaille hedelmää; aina se myöskin tapaa hyvää maata, niinkuin vertauksemme osoittaa. Siellä nimittäin on kristityitä, missä evankeliumi on liikkumassa. "Minun sanani ei minun tyköni tyhjänä palaja" (Jes. 55: 11).
Maanantai.
Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. 1. Joh. 5: 6.
Nämä sanat pyhä Johannes lausuu selittääkseen mitä välinettä käyttäen ja mitä kautta Kristus meidän tykömme tulee, jotta me voisimme uskoa häneen. Me emme voi käydä hänen tykönsä ja alkaa tulla; ellei hän tekisi aloitetta ja ensin tulisi meidän tykömme, me emme milloinkaan pääsisi hänen tykönsä. Kadonnut lammas ei etsi paimenta, syntiset ja oma luontomme kammoavat tätä tietä ja liha etsii omaansa. "Minä olen suostunut niiden etsittäväksi, jotka eivät minua kysyneet, niiden löydettäväksi, jotka eivät minua etsineet; minä olen sanonut kansalle, joka ei ole otettu minun nimiini: Tässä minä olen, tässä minä olen." (Jes. 65: 1) Älköön siis kukaan kerskatko omasta ahkeroimisestaan ja teoistaan, vaan tunnustakaamme, että kaikki johtuu Jumalan laupeudesta.
Hän on se, joka on tullut, nimittäin meidän tykömme. Miten? Veden ja veren kautta. Tämä tarkoittaa kastetta, jossa meidät vihmotaan itsensä Kristuksen verellä. Kristuksen veri vuodatetaan ensin ruumiillisesti, mutta sitten hengellisesti, niinkuin pyhä Pietari sanoo: "Valituille muukalaisille, – – jotka ovat Hengen pyhittämisen kautta valitut Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellänsä vihmottaviksi" (1. Piet. 1: 1, 2). Kristuksen veren vuodattamisesta on se hyöty, että hän tulee sanan kautta meidän tykömme, uskon kautta vastaanotettavaksi. Näin tämä veri, jota ruumiillisesti vihmotaan meidän päällemme, puhdistaa ja pesee meitä hengellisesti. Näin Kristus ei tule ainoastaan veden, vaan vereen yhdistetyn veden, nimittäin kasteen kautta, joka on punattu verellä. Mutta verestä ei ole mitään hyötyä, ellet usko, että tämä veri on sinun edestäsi vuodatettu. Ei ole näet kysymys vedestä, vaan verivedestä, Kristuksen veren tähden. Siksi meistä sanotaan, että meidät kastetaan Kristuksen verellä ja näin puhdistetaan synneistä. Pelkkä vesi ei puhdista meitä synneistä. Nämä Johanneksen sanat tuomitsevat siis kaiken, mitä ihmisvoimista ja teoista lähtee. Sitä, joka tulee tekoineen, ei Kristuksen veri hyödytä. Mutta ne, jotka seuraavat Kristusta, tulevat veden ja veren kautta, toisin sanoen kasteen kautta. Näin he käyvät Kristuksen valtakuntaan.
Kristus siis tulee veden ja veren kautta, mutta tähän on vielä lisättävä yksi: vaikka evankeliumia saarnataan, niin ei kuitenkaan kukaan sitä vastaanota, ellei Henki ole saapuvilla. Sen tähden Johannes sanoo: "Henki on se, joka todistaa" meidän sydämessämme. Vesi tässä tosin on, veri myöskin. Tämä meille jakaminen ei koskaan lakkaa. Niin kauan kuin meillä on evankeliumi, niin kauan kestää myös tätä jakamista, mutta sitä ei vastaanoteta, ellei Henki ole saapuvilla. Tämä saarna yksin, eikä mikään muu, on se väline, jonka kautta me saamme Pyhän Hengen, sehän on armon ja autuuden sana. Johannes sanoo sanaa Hengeksi, koska se on Pyhästä Hengestä. Se ei ole tavallinen ihmissana, vaan se on täynnä Henkeä. Kun nyt puhtaasti ja selkeästi saarnataan, että meidät on kasteen ja veren kautta lunastettu, ja tätä sanaa vedestä ja verestä on kuultu, niin todistaa Henki sitten, että tämä sana on totuuden Hengestä ja on itse totuus. Ja kun Pyhä Henki on saatu, sydän on varma ja luottavainen.
Tiistai.
Jeesus sanoi heille: "Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?" Silloin hän nousi ja nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven. Matt. 8: 26.
Tässä on meille esimerkki uskosta ja epäuskosta, oppiaksemme, kuinka mahtava uskon voima on ja kuinka epäusko on alakuloinen ja arka eikä voi mitään. Kun myrsky tulee ja aallot peittävät haahden, silloin on opetuslasten usko tiessään, niin että he huutavat: "Herra, auta, me hukumme". Jos heillä olisi ollut uskoa, niin se olisi tehnyt näin: se olisi unhottanut tuulen ja meren aallot ja pitänyt silmiensä edessä Jumalan voiman ja hänen sanassa lupaamansa armon, ja olisi luottanut siihen, aivan kuin seisoisi kalliolla eikä keikkuisi veden varassa, ja kuin aurinko paistaisi kirkkaasti ja olisi tyven, eikä lainkaan rajuilma. Siinä näet on uskon suuri taito ja voima, että se näkee sen, mitä ei nähdä, eikä ota huomioon sitä, mitä kuitenkin tunnetaan, eipä sitäkään, mikä painaa ja ahdistaa. Epäusko taas näkee ainoastaan sen, mitä se tuntee. Siksi Jumalakin järjestää niin, että usko joutuu tekemisiin sellaisen kanssa, mitä koko maailma ei voi kestää: kuoleman, synnin, maailman ja perkeleen kanssa. Koko maailma ei voi vastustaa kuolemaa, vaan kauhistuu sitä ja joutuu häviölle sitä vastaan taistellessaan, mutta usko seisoo lujana, asettuu kuolemaa vastaan ja voittaa sen. Samoin ei yksikään ihminen voi alistaa valtaansa eikä tukahduttaa lihaa, vaan liha hallitsee koko maailmaa; mitä liha tahtoo, se tapahtuu, niin että koko maailma siitä johtuen on lihallinen. Usko käy kuitenkin lihan kimppuun, lyöpi sen allensa ja panee suitset sen suuhun, niin että sen täytyy totella. Edelleen kukaan ei voi kestää maailman raivoa, vainoa, pilkkaa, vihaa ja kateutta, vaan jokainen välttää sitä, paitsi usko, joka tallaa sen kaiken jalkoihinsa ja tekee siitä ilon ja riemun aiheen.
Eikö usko siis ole jotakin kaikkivaltiasta ja sanomatonta, kun se voi kestää tällaisia voimakkaita vihollisia! Sanoohan Johanneskin: "Tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme" (1. Joh. 5: 4). Tämä ei tosin tapahdu rauhassa eikä levossa; tässä on sota, joka ei lopu haavoitta ja verettä, joutuupa sydänkin tässä sodassa kokemaan syntiä, kuolemaa, lihaa, perkelettä ja maailmaa niin ankarasti, ettei se muuta ajattele, kuin olevansa kadotettu. Tätä kuvaa kertomuksessamme se, että aallot eivät ainoastaan syöksyneet venheeseen, vaan peittivät sen kokonaan, niin että se oli hukkua – kuitenkin Kristus makaa ja nukkuu; silloin ei ollut mitään elämän toivoa, kuolema oli niskoilla ja oli voittanut, elämä oli kadotettu. Samoin kuin silloin kävi, samoin käy ja pitää käymän kaikissa muissa kiusauksissa. Pitää tuntuman siltä, kuin synti olisi vanginnut omantunnon ja kuin pelkkä viha ja helvetti olisi käsillä ja kuin ihminen joutuisi iankaikkisesti kadotetuksi. Pitää näyttämän siltä, kuin Jumalan sana olisi voitettu ja jättänyt tilansa erheelle. Maailmankin pitää myrskyämän ja vainoaman, niin että näyttää siltä, kuin ei ainoakaan ihminen voisi kestää eikä tulla autuaaksi eikä tunnustaa uskoa. Kuitenkaan ei ole lupa arvostella eikä toimia sen mukaan, miltä näyttää ja tuntuu, vaan uskon mukaan. Meidän tulee tietää, ettemme silti ole hukassa, vaikka aallot peittävätkin venheen; meidän ei tarvitse silti mennä helvettiin, vaikka tunnemme synnin omassatunnossamme, emmekä silti kuole, vaikka koko maailma meitä vihaa ja vainoo. Tämä kaikki on aaltoja, jotka peittävät haahden ja pakottavat meitä huutamaan: Herra, auta! Jos meillä on usko, niin Kristus nousee, nuhtelee tuulia ja järveä, niin että heti taas tulee tyven.
Keskiviikko.
Silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta. Room. 5: 10.
Jumala osoittaa meitä kohtaan sellaista rakkautta, että se on suurempi kuin yhdenkään ihmisen rakkaus. Rakkaus voi ehkä taivuttaa ihmisen kuolemaan ystävänsä tai vaimonsa tähden, niinkuin nähdään pakanoista, jotka ovat kuolleet isänmaansa tähden. Mutta koskaan ei ole ollut ketään, joka olisi kuollut vihamiehensä hyväksi. Sitä ei luonto voi tehdä, mutta Jumala on osoittanut meitä kohtaan sellaista rakkautta. Hän on antanut Poikansa kuolla, ei ystäviensä, vaan pahimpien vihollistensa hyväksi, jollaisia synnintekijät juuri ovat. Kun nyt Kristus on meidän edestämme kuollut, meidän vielä ollessamme syntiset, niin hänen elämänsä täytyy antaa meille paljon enemmän kuin hänen kuolemansa. Sille, joka Jumalalle valittaa syntiänsä, hän tahtoo Kristuksen tähden antaa ne anteeksi eikä enää koskaan niitä muistella.
Mitään asiaa ei voida paremmin ymmärtää kuin vertaamalla sitä sen vastakohtaan, niin kuin yötä päivään, valkeutta pimeyteen. Pyhä Paavalikaan ei taida armoa paremmin ylistää, kuin kuvaamalla sen vastakohtaa, syntiä, kuinka kuolema on siitä seurannut ja kuinka laki on hallinnut ja vielä kuinka on olemassa kaksi Aadamia, toinen ihminen, toinen Jumala ja ihminen. Kumpikin on jättänyt ihmisille perinnön, tosin erilaisen. Me olemme tulleet syntisiksi Aadamista, joka on meille jättänyt perinnöksi kuoleman ja kaiken onnettomuuden. Mutta niinkuin me olemme tulleet syntisiksi ilman omaa toimintaamme, niin on Kristus, toinen Aadam, pelastanut meidät synnistä ilman meidän omaa toimintaamme ja ansiotamme. Tämä armo voi myös paljoa tehokkaammin hävittää synnin, kuin Aadam voi perintönsä kautta meihin syntiä istuttaa. Näin Jumalan käsi on rajaton meitä auttamaan; meidän tulee ainoastaan vastaanottaa häneltä paljon, ja joka niin tekee, se kunnioittaa Jumalaa, mutta joka ei niin tahdo tehdä, se häpäisee Jumalaa mitä törkeimmin. Jos siis olemme onnettomuudessa ja ahdingossa, niin meillä on syytä paljon huutaa Jumalan puoleen. Hän näet yksin on Jumala, joka tahtoo vain anteeksi antaa, muistaa meidän viheliäisyyttämme ja jakaa meille armoansa. Kunpa vain voisi näin Jumalaan luottaa! Nämä ovat kristikunnan kaksi pylvästä: saarna parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta Kristuksessa. Heikkoutta Jumala voi kärsiä, mutta ei pahuutta, ilkivaltaisuutta ja tahallista syntiä. Evankeliumi saarnaa ainoastaan heikoille, ja evankeliumi on juuri sinua varten, jos muutoin oikein halajat syntisen lihasi lunastusta. Silloin Jumala on sinulle jo oleva armollinen.
Nämä kaksi Aadamia ovat siis yhtäläiset siinä, että he ovat ilman meidän ansiotamme meille jättäneet perinnön. Siinä he kuitenkin ovat erilaiset, että toinen jättää meille perinnöksi synnin, toinen armon. Synti on tullut maailmaan ja on hallinnut, kuolema on tullut maailmaan ja on vallinnut, niin myös laki. Kaikki ihmiset ovat syntiä tehneet ja kaikkien heidän täytyy kuolla. Kristus on nyt meidän toinen Aadamimme, joka jättää armon meille perinnöksi. Missä armo on, siinä on elämä; missä elämä on, siinä myös on iloinen omatunto, ja sen Kristus jättää meille perinnöksi ilman meidän ansiotamme. Pyhä Paavali selittää tätä Kolossalaiskirjeessä (2: 17). Perkele tuli maailman mahtavaksi synnin, kuoleman ja lain kautta. Ei kukaan voinut riistää häneltä hänen voimaansa, paitsi yksin Kristus. Sen tähden perkele nostaa sotalipun, jossa on tämä kirjoitus: minä olen Jumala ja maailman herra, ja kaikki ihmiset ovat minun. Kristus ryöstää häneltä sotalipun. Perkele on vihainen; silloin Kristus sanoo: kosta minulle se paha, mitä nämä ihmiset ovat tehneet. Niin perkele tekeekin ja yllyttää koko maailman Jeesusta vastaan, niin että hänen täytyy kuolla. Hän tahtoo hukuttaa Jeesuksen, mutta saakin itse surmansa häneltä. Perkele tosin tuottaa Kristukselle ristin häpeäkuoleman ja ryöstää häneltä kaiken hänen kunniansa. Mihinkä nyt Jeesus raukka joutuu? Perkele luuli voittaneensa, mutta ennen kuin hän on ehtinyt käännähtää, Kristus virkoaa henkiin ja alkaa uuden hallinnan. Näin hän lahjoittaa meille perinnöksi nämä kolme: armon, elämän ja hyvän omantunnon, sillä "ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat".
Torstai.
Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. 1 Moos. 15: 6.
Tästä raamatunlauseesta opimme, että kristilliseen vanhurskauteen kuuluu nämä kaksi kohtaa: ensiksi, että me sydämestämme uskomme Jumalaan, ja sitten, että Jumala lukee tämän uskon meille vanhurskaudeksi. Totta on, että usko vanhurskauttaa; kuitenkin siltä puuttuu vielä jotakin meidän tähtemme. Sillä aina siihen asti kunnes kuolemme, pysyy synti meidän lihassamme ja luonnossamme. Aabraham oli tosin alkanut uskon kautta uhrata, toisin sanoen, kuolettaa järkeänsä, mutta tämä uhri tuli täydelliseksi vasta hänen kuollessaan. Siksi on tarpeen, että Jumala mieltyy tähän uskoon ja lukee sen vanhurskaudeksi sille, jolla se on, että vanhurskaus siten tulisi täydelliseksi. Usko ei tosin anna Jumalalle kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan kuuluu; se ei näet vielä ole täydellinen, tuskinpa meissä vielä on uskon kipinää, joka alkaisi antaa Herralle, mitä hänen jumaluutensa vaatisi, tuskinpa olemme saaneet Hengen esikoislahjan, toisin sanoen, tuskin olemme päässeet uuden hengellisen elämän alkuun, sen tähden meiltä puuttuu vielä paljon täydellisyydestä. Mikä tärkeintä, järkikään ei tässä elämässä tule kokonaan kuoletetuksi: pahat himot sekä muut lihan ja epäuskon hedelmät pysyvät meissä yhäti jäljellä. Niiltäkin, jotka ovat uskossa jotenkin täydellisiä, puuttuu aina täydellinen ilo Jumalassa; heidän mielensä vaihtelee: he ovat välistä enimmäkseen murheelliset ja raskasmieliset, välistä jonkin hetkisen iloiset Jumalassa, niinkuin Raamattukin todistaa profeetoista ja suurimmista miehistä. Tällaisia vikoja ei kuitenkaan lueta hurskaille uskon tähden, joka heillä on Kristukseen, muutoin ei voisi yksikään ihminen tulla autuaaksi.
Tästä raamatunkohdasta päätämme siis, että vanhurskaus tosin alkaa uskon kautta, niin että me uskon kautta saamme Hengen esikoislahjan, mutta koska usko vielä on heikko, tämä vanhurskaus ei voisi tulla täydelliseksi, ellei Jumala lukisi meille uskoa täydelliseksi vanhurskaudeksi. Usko on siis vanhurskauden alkuna, mutta se, että usko kelpaa Jumalalle ja että Jumala lukee sen meille vanhurskaudeksi, se tekee sen ehyeksi ja täydelliseksi hamaan Kristuksen päivään saakka. Meidän tulee siis oppia, että kristillinen vanhurskaus oikeastaan on uskallusta Jumalan Poikaan eli sydämen uskallus Jumalaan Kristuksen kautta; lisäksi, että tämä uskallus luetaan vanhurskaudeksi Kristuksen tähden. Nämä kaksi kohtaa tekevät kristillisen vanhurskauden täydelliseksi: sydämen usko, jonka Jumala ylhäältä antaa, ja se, että Jumala vastaanottaa tällaisen uskon, vaikka se on vajavainenkin, ja lukee sen täydelliseksi vanhurskaudeksi Kristuksen tähden. Tämän uskon tähden Kristukseen Jumala ei tahdo rangaista, vaikka me joskus vähän epäilemmekin hänen armollista tahtoaan ja luulemme hänestä pahaa, ja vaikka on muitakin meissä vielä riippuvia syntejä. Niin kauan kuin kristitty elää lihassa, synti pysyy vielä hänessä, mutta koska hän saa suojan Kristuksen siipien varjossa ja koska häntä peittää avara taivas, jonka nimi on syntien anteeksiantamus, rakas Herra Jumala peittää muut synnit ja antaa ne kristitylle anteeksi hänen uskonsa tähden.
Perjantai.
Kiitä Herraa, Jerusalem. Ylistä Jumalaasi, Siion. Ps. 147: 18.
Herra ei hyvistä teoistaan vaadi suurta uhria eikä kalliita lahjoja; hän vaatii siitä kaikkein helpointa, nimittäin ylistystä ja kiitosta, joista ei ole mitään vaivaa eikä kuluja. Mikäpä olisi helpompaa kuin sanoa: Ole kiitetty, laupias Jumala! Minä kiitän sinua hyvyydestäsi ja lahjoistasi. Sinä olet hurskas, uskollinen Jumala ja lempeä Isä. Kun kiitosta varten ei tarvitse juosta Roomaan, mikä vaiva olisi kuulla tai veisata sellaista psalmia? Jos emme voi sellaista kevyttä jumalanpalvelusta suorittaa, kuinka sitten pystyisimme suurempiin ja vaikeampiin, sellaisiin kuin kymmenen käskyn pitäminen, kaiken pahan kärsiminen hänen tähtensä, ruumiin, hengen, omaisuuden ja kunnian uskaltaminen hänen tähtensä. Totisesti, se, joka ei voi tai tahdo lausua Jumalalle kiitosta, se ei koskaan Jumalan tähden kaikkea tee ja kärsi.
On suuri häpeä meille, että meitä pitää kehoittaa kiitokseen niin kuin laiskureita ikään ja luetella meille Jumalan hyviä tekoja, vaikka me joka päivä saamme niitä osaksemme, lakkaamatta niitä nautimme ja niistä elämme. Olisihan kohtuullista, että me itse kehoittaisimme itseämme ilman psalmien ja muiden muistutusta kiitokseen, antaen Jumalan hyvien tekojen liikuttaa, houkutella ja sytyttää meitä. Mutta siitä ei tule mitään, meitä täytyy hoputtaa kiittämään Herraa, vieläpä syöttää sanat suuhun, niinkuin tämä psalmi tekee, emmekä me vetelykset sittenkään tahdo sellaiseen keveään ja iloiseen työhön ja kauniiseen jumalanpalvelukseen ryhtyä. Voi häpeätämme, ettemme sävähdä punaisiksi, kun kuulemme tai luemme näitä psalmin sanoja!
Vielä paljon häpeällisempää on, että meille täytyy mainita hyväntekijämme, Jerusalemille sanoa: Rakkaani, kiitä toki Herraa, ja Siionille: Rakkaani, kiitähän Jumalaasi. Hansen hyvin ansaitsee, se on kohtuullinen, kaunis palvelus. On paljon niitä, jotka joka päivä nauttivat kaikkea Jumalan hyvyyttä ja ja jotka hyvin näkevät ja tuntevat saavansa suuria lahjoja ja kaikkea hyvää, mutta eivät edes ajattele, keltä niitä saavat tai että Jumala ne heille antaa. He otaksuvat tämän hyvän johtuvan jotenkin siitä, mitä he itse työllään, ahkeruudellaan ja viisaudellaan hankkivat, ja ovat sitä mieltä, että Jumalan ikään kuin täytyy heille antaa ja että heidän ei muka tarvitse siitä olla kiitoksen velassa. Niin häpeällisesti kuin maailma elää, ei elä yksikään eläin, ei sikakaan. Sillä sika tuntee sen, jolta se saa ruokaa tai pahnoja, juoksee sen perässä ja ääntelee sille, mutta maailma ei tunne Jumalaa eikä välitä hänestä, joka tekee sille niin rakkaasti ja runsaasti hyvää, saati sitten kiitä ja ylistä häntä. Tästä on seurauksena, että kaikenlaiset saarnaajat ulvovat ja lavertelevat tätä helppoa ja suloista psalmia, mutta kuitenkin se pysyy outona ja ymmärtämättömänä sokeille ja nurjille ihmisille, niin että Jerusalemia ja itse Siionia täytyy näin kehoitella. Kuinka sitten Babylon ja Sodoma tekisivät hyvää?
Lauantai.
Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" Joh. 1: 29.
Tämä on Johanneksen ihana ja jalo todistus Kristuksen hallinnasta ja valtakunnasta sekä siitä, kuinka sen piti alkaa; emme voi koskaan sitä sanoilla emmekä ajatuksillammekaan saavuttaa. Toisessa elämässä me tulemme iankaikkisesti iloitsemaan siitä, että Jumalan Poika niin syvästi alentuu ja ottaa meidän syntimme kantaakseen, eikä ainoastaan meidän syntiämme, vaan myös koko maailman synnin, kaiken, mitä Aadamista hamaan viimeiseen ihmiseen saakka on tehty, tahtoo sen tähden kärsiä ja kuolla, että me olisimme ilman syntiä ja saisimme iankaikkisen elämän ja autuuden. Kuka taitaisi riittävästi siitä puhua tai sitä ajatella, että koko maailma kaikkine pyhyyksineen, vanhurskauksineen ja voimineen on suljettu syntiin eikä ensinkään ole kelvollinen Jumalan edessä ja että sen, joka tahtoo tulla autuaaksi ja synnistänsä vapaaksi, tulee tietää, että kaikki hänen syntinsä ovat lasketut Karitsan päälle. Siksi Johannes viittaa tähän Karitsaan ja sanoo: Tahdotko tietää, mihinkä maailman synnit on laskettu, että ne annettaisiin anteeksi? Älä katso Mooseksen lakia, sillä sieltä löydät synnin jota pelkäät ja jonka tähden tulet kadotetuksi. Katso ristille ja tähän Karitsaan, jonka päälle Herra on pannut kaikki meidän syntimme, niinkuin profeetta Jesaja sanoo: "Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekoimme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut". (Jes. 53: 5)
Kristityn on yksinkertaisesti pitäydyttävä tähän raamatunlauseeseen eikä annettava ryöstää sitä itseltänsä. Ei näet ole olemassa muuta lohdutusta taivaassa eikä maan päällä, jolla voisimme kaikissa kiusauksissa, erittäinkin kuoleman hädässä kestää. Tässä on koko kristinopin peruskohta: joka uskoo, se on kristitty, joka ei usko, se ei ole kristitty, ja hän on myös saava osansa. Tämähän on selkeätä puhetta: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin". Se on myös Jumalan sanaa, eikä meidän keksintöämme: Jumala on määrännyt Kristuksen ottamaan päällensä koko maailman synnin, ja tämä Karitsa on kuuliaisuudesta Isää kohtaan niin tehnyt. Maailma ei tosin tahdo antaa Kristukselle sitä kunniaa, että me tulemme autuaiksi ainoastaan sen tähden, että hän ottaa pois meidän syntimme. Maailmakin tahtoo jotakin olla, ja mitä enemmän se tahtoo toimia ja syntiänsä sovittaa, sitä pahempaa se tekee. Paitsi tätä Karitsaa ei näet ole olemassa ketään syntien sovittajaa, Jumala ei tahdo tietää mistään muusta.
Laki tosin osoittaa meille syntimme ja sanoo meille, ettemme elä lain mukaisesti. Se osoittaa, mitä me olemme, ilmoittaa synnin ja panee sen meidän niskoillemme, tehden siinä oikein. Silloin me kauhistumme ja halajaisimme olla vapaat synnistä. Mutta laki sanoo: siihen en minä voi sinua auttaa. Johannes taas ohjaa meitä Herran Kristuksen tykö, jonka päälle Jumala on pannut meidän syntimme. Laki panee ne meidän päällemme, mutta Jumala ottaa ne meiltä ja panee tämän Karitsan päälle, ja hänen päällänsä ne lepäävät paremmin kuin meidän päällämme. Jumala näet tietää, että synti painaa meitä ja että meidän täytyisi tämän raskaan kuorman alla vaipua maahan ja hukkua, sen tähden hän tahtoo vapahtaa meidät tästä kuormasta ja ottaa pois synnin meidän niskoiltamme. Sen hän tekee pannessaan synnin Karitsan päälle, joka ottaa pois maailman synnin.
LASKIAISVIIKKO.
Laskiaissunnuntai.
Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani. Joh. 16: 32.
Näillä sanoilla Kristus tekee tiettäväksi, mihinkä hän aina on turvansa pannut. Hänellä on tänä viimeisenä hetkenä tykönään pienoinen joukko, ja kuolema on jo hänen silmiensä edessä. Hän näkee jo köydet ja kahleet, joilla hänet sidotaan, sekä kaikki valmiina häntä kiinniottamaan, päälle päätteeksi hän näkee, kuinka nämä hänen harvat opetuslapsensa hänet jättävät. Kuitenkin hän lohduttautuu: Vaikka koko maailma on minua vastaan ja tämäkin pieni joukko minut jättää, en tahdo kuitenkaan lannistua, sillä minulla on vielä Isä kanssani. Nämä ovat jaloja ja Kristuksen persoonalle hyvin soveltuvia sanoja. Kuka kristitty voisi hänen perässänsä sanoa nämä sanat? Itsekunkin pitäisi olla asiastaan niin varma, että hän voisi sanoa: Hyvä on; vaikka kaikki ihmiset minut jättäisivät, niin on kuitenkin Isä minun kanssani. Minua kuitenkin ihmetyttää, missä sellaisia sanoja ilman itkua, nyyhkytystä ja huokausta voitaisiin lausua, koskapa itse Kristuskin on joutunut sellaisen viheliäisyyden eteen, että koko maailma, vieläpä hänen rakkaimmat ystävänsäkin olivat jättämässä hänet.
Hänen on tosi ihmisenä täytynyt tuntea luonnollista tuskaa nähdessään omiensakin kaihtavan häntä ja hajautuvan, niin ettei ketään jäänyt olemaan hänen kanssaan, niinkuin hän Psalmeissa valittaa: "Jotka minut kadulla näkevät, pakenevat minua" (Ps. 31: 12), "minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani, ja minun omaiseni seisovat kaukana" (Ps. 38: 12). Hän on paljon syvemmin kuin me tuntenut sen surkeuden, mitä niin yksinään ja hyljättynä oleminen on; epäilemättä se on tuottanut hänelle kovia tuskia ja pusertanut esiin kuumia kyyneleitä. Jos joku koettaisi olla niin yksin, kaikkien ihmisten hylkäämänä, niidenkin, jotka ovat hänen läheisiänsä, hän tajuaisi tästä jotakin.
Konstanzissa poltettiin pyhä Johannes Huss (saatammehan kunnialla nimittää häntä pyhäksi), ja minua on usein suuresti ihmetyttänyt, kuinka hän on voinut niin lujasti vastustaa koko maailmaa, paavia, keisaria ja kaikkia neuvoston jäseniä, kun hänellä ei ollut yhtään ihmistä puolellaan, vaan jokainen tuomitsi ja kirosi hänet. Etkö luule, että hänen vankilansa hänestä usein oli ahdasta ahtaampi? Hänen on varmaankin täytynyt lohduttautua juuri tällä samalla lauseella, jolla Kristus tässä lohduttautuu: Minä olen yksin, enkä kuitenkaan ole yksin, sillä Isä on minun kanssani. Kipeätä tekee ja sydäntä haavoittaa, kun ihminen yhtäkkiä kadottaa kaikki ystävänsä, joilta hän on odottanut kaikkea hyvää. Millainen olisikaan ollut apostolien mieli, jos Kristus olisi luopunut heistä ja hetkeksi jättänyt heidät hätään! Jos minä itse alkaisin, Jumala sen estäköön, luopua omaisistani tai en pitäisi yhtä heidän kanssansa, mikä repiminen ja raastaminen siitä syntyisikään!
Kristus ei siis suotta mainitse tätä sanaa, sillä se on epäilemättä lähtenyt suuresta sydämen ahdistuksesta. Hänen on ollut raskasta ja katkeraa irtaantua niin kaikista ihmisistä ja sanoa: Hyvä on, minun täytyy teihin tyytyä ja kärsiä, että te jätätte minut niin yksinäni, mutta luopukoot omat ystäväni, apostolit ja koko maailma, kaikki, jotka luopua tahtovat, en minä silti ole yksinäni, sillä minulla on Isä, joka ei jätä minua, vaikkapa minä hänen minulle antamansa sanan ja käskyn mukaan kärsinkin ja kuolen.
Maanantai.
Herra ojentaa sinun valtasi valtikan Siionista; hallitse vihollistesi keskellä. Ps. 110: 2.
Tällä valtikalla on se arvonimi, että sitä nimitetään "oikeuden valtikaksi" (Ps. 45: 7). Se on ikään kuin kaunis sauva, joka on tukeva, sileä ja oksaton. Ainoastaan evankeliumin saarnalle kuuluu tämä arvo, sillä parempaa, suorempaa, tasaisempaa ja hyvin järjestetympää oikeutta ei ole maan päällä olemassa. Eivät ketkään ihmiset, kuinka viisaita, taitavia ja korkeasti oppineita lienevätkin, voi säätää semmoista, jossa ei olisi mutkia ja oksia, toisin sanoen, monenlaisia puutteita. Me näemme Mooseksenkin laista, jonka kuitenkin Jumala oli säätänyt, Mooseksen itsensä ja kaikkien profeettojen valittavan, että ei tahdo käydä niin kuin pitäisi ja että se ei tahdo täyttää tehtäväänsä ihmisten parissa. Ja luullakseni havaitsevat ruhtinaat ja kaikki hallitusmiehet, että vaikka he parhaimmalla tavalla olisivat järjestyksensä ja oikeutensa laatineet ja säätäneet, ei kuitenkaan tahdo käydä niin kuin he tahtoisivat, vaan tarvitaan alinomaista paikkaamista ja puhdistamista, lisäilyä ja korjaamista. Kaikkea ei lakia säädettäessä voida edeltäpäin arvata, ja siksi oikeuden täytyy voida joustaa sen mukaan kuin vallitsevat olosuhteet tai hätätila välistä vaatii. Oikeus saattaisi muuten olla ylen ankara ja niin aiheuttaa vääryyttä tai vahinkoa, jos sitä pitäisi noudattaa aivan kirjaimellisesti; siksi sen tulee joskus vähän antaa perään.
Juuri näin kirvesmiestenkin täytyy tehdä: he kaatavat puun, hakkaavat siitä pois paksut oksat, mutta eivät harhaannu luulemaan, että puu olisi rakennukseen kelvoton sen vuoksi, ettei se vielä joka puolelta ole suora eikä sileä ja että siinä vielä on pahkuroita ja oksantynkiä, kun se vaan mitalleen ja likimain soveltuu. Myöskään kivenhakkaajat eivät perustusta tehdessään välitä siitä, jos jokin kivi vähän enemmän tai vähemmän ulkonee muista, kunnan perustus kokonaisuudessaan on luotilaudan mukainen. Ei näet sellaisten yksityisten oksien ja epätasaisuuksien tähden – joille useasti ei mitään mahda – sovi hyljätä koko puuta tai rakennusta.
Mutta tällä valtakunnalla ei ole semmoisia puutteita. Se on tasainen, oksaton ja mutkaton, suoraksi tehty. Siinä ei ole käytetty meidän, vaan Jumalan ojennusnuoraa; sauva ja valtikka ovat Kristuksen, samoin oikeus ja vanhurskaus. Se on riippumaton meidän tekemisestämme ja viisaudestamme. Vaikkapa näet olisimme itse Mooses, Daavid tai joku profeetoista ja meidän tulisi säätää lakia ja oikeutta ja sillä hallita kansoja, niin ei siitä kuitenkaan tulisi muuta kuin tämmöisiä paksuja, karkeita puita, täynnä oksia ja epätasaisuuksia, vaikka me kuinka kauan niitä oksisimme, vuolisimme ja käyttäisimme mittanuoraa. Sillä me olemme liian paksuja ja mutkaisia puita ja ihmiselämässä tapahtuu useinkin, että mittanuoran täytyy taipua puun mukaan. Mutta tämä hallitus ja nuora soveltuvat toiseen, jossa ei ole mitään puutosta, mutkaa eikä vikaa. Hänen sanansa on sellainen totuus, että se ei tarvitse parantamista, se soveltuu heti kaikkialle, tekee suoran ja mutkattoman viivan. Sillä: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu"; ja: "Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa". Kaikki tarkoittaa tässä lyhyesti ja kokonaisuudessaan tätä Kristusta. Ei siis kenenkään tarvitse valittaa sitä, että hänen olonsa on liian raskasta tai että hänen kannettavakseen on pantu liian paljon ja että hän ei voi kestää.
Lyhyesti: kaikki muu vanhurskaus koskee meidän elämäämme ja tekojamme; joka niin tekee – Mooses sanoo –, on siitä elävä; mutta se on puu paksuine oksinensa, jota ei saa soveltumaan, ja vaikka olisi kauan ja paljon työtä tehnyt, niin ei omatunto ole kuitenkaan saanut apua, eikä sydän tyydytetty. Mutta tässä Jumala itse saarnauttaa meille, ei teoistamme, vaan siitä, mitä hän meissä tahtoo tehdä, julistaa vanhurskauttansa, joka on armo eli syntien anteeksiantamus Kristuksen kautta ja Pyhän Hengen voima. Silloin asetetaan kaikki kohdalleen, niin että me tulemme kelvollisiksi ja taitaviksi hänen valtakuntaansa ja häntä palveleviksi ja kaikkeen hyvään hyödyllisiksi ihmisiksi.
Tiistai.
Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden. Gal. 1: 4.
Tutkipa tarkasti erikseen jokaista Paavalin sanaa ja varsinkin omista erikoista huomiota tuolle pienelle sanalle "meidän". Kaikki näet riippuu siitä, osaatko sovittaa sen kohdalleen, sillä sillä on suuri paino. Vaivattomasti ehkä saatat sanoa ja uskoa, että Kristus, Jumalan Poika, on antanut itsensä alttiiksi Pietarin, Paavalin ja muitten pyhien ihmisten syntien tähden, mutta äärettömän vaikeaa on sinun, joka arvostelet itsesi tähän armoon ansiottomaksi, sydämestä sanoa ja tunnustaa, että Kristus on antanut itsensä alttiiksi sinun monien ja suurten syntiesi tähden. Sen vuoksi onkin helppoa noin ylimalkaisesti ylistää ja kehua Kristuksen hyvää tekoa, sitä nimittäin, että hän tosin on antanut itsensä alttiiksi syntien tähden, mutta muiden ihmisten, sellaisten, jotka ovat olleet siihen arvolliset; mutta kun pitäisi lisätä tuo pieni sana "meidän", niin arka luonto ja järki säpsähtää, ei uskalla silloin lähestyä Jumalaa eikä soveltaa itseensä niin suurta, lahjaksi annettavaa aarretta. Senpä tähden se ei halua olla tekemisissä Jumalan kanssa ennen kuin se on puhdas ja vailla syntejä. Vaikka se siis lukeekin ja kuulee tämän tahi tämänlaisia lauseita: "Joka on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden", se kuitenkaan ei sovella tuota sanaa "meidän" itseensä, vaan muihin, jotka ovat arvollisia ja pyhiä – itse se tahtoo odottaa, kunnes tulee arvolliseksi teoillaan.
Asiahan on päivän selvä: ihmisjärki soisi mielellään, ettei synnin voima olisi suurempi eikä vaikutusvaltaisempi kuin se itse luulottelee. Tästä johtuu, että ulkokultaiset, jotka eivät tiedä mitään Kristuksesta, vaikka tuntevatkin synnin tuskaa, kuitenkin ovat siinä mielessä, että helposti voivat teoillaan ja ansioillaan sen poistaa; he eivät käsitä, mitä nämä sanat merkitsevät: "Joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden". He toivovat, etteivät synnit olisi vakavanlaatuisia eikä todellisia, vaan merkityksettömiä ja kuviteltuja. Ihmisjärki tahtoisi viedä Jumalan eteen terveen, ei sellaista, joka on lääkärin tarpeessa, ja sitten kun ei enää tunne syntiä, se uskoisi Kristuksen alttiiksi annetuksi meidän syntiemme tähden.
Koko maailma on tässä mielessä, liiatenkin ne, jotka maailmassa tahtovat olla parhaimpia ja pyhimpiä. Aivan erikoista kristillistä tietoa ja todellista viisautta on se, että pidetään vakavina ja varmaa varmempina nämä Paavalin sanat: Kristus antoi itsensä alttiiksi, ei meidän vanhurskautemme eikä pyhyytemme tähden, vaan meidän syntiemme tähden, jotka ovat todellisia, suuria, lukuisia, jopa äärettömiä ja voittamattomia. Niitä ei voida poistaa omilla teoilla. Mutta ällös myöskään vaivu epätoivoon niiden suuruuden takia, kun joskus eläessäsi tahi kerran kuollessasi toden teolla niitä tunnet, vaan opi tässä Paavalilta uskomaan, että Kristus on annettu alttiiksi, ei kuviteltujen eikä kaunisteltujen, vaan todellisten, ei vähäisten, vaan äärettömän suurten, ei tämän tahi tuon synnin, vaan kaikkien, ei voitettujen, vaan voittamattomien syntien tähden. Ja ellet ole niiden joukossa, jotka sanovat: "meidän", on autuutesi kerrassaan mennyttä kalua.
Keskiviikko.
Tien aukaisija käy heidän edellänsä; he aukaisevat tiensä, kulkevat portille ja lähtevät siitä ulos. Heidän kuninkaansa käy heidän edellään, ja Herra heitä johdattaa. Miika 2: 13.
Tämä lause on sangen ihana, voimallinen ja täynnä lohdutusta. Nimittämällä meidän Herraamme Kristusta tien aukaisijaksi, toisin sanoen voitonruhtinaaksi, väkeväksi sankariksi, profeetta osoittaa ensiksikin, että kristittyjä pitää kovin kiusattaman ja että heidän pitää kohtaaman kaikenlaisia esteitä ja vastustuksia. Sitten hän esittää jalon lohdutuksen, että kristityt totisesti pelastuvat siitä. On kuin Jumala, meidän Herramme, tahtoisi profeetan kautta sanoa: Minä annan lampailleni iankaikkisen elämän ja vien heidät oikealle laitumelle. Se heidän täytyy kuitenkin ostaa sangen kalliisti: se maksaa heille sangen paljon vaivaa ja työtä. Tanhua ei näet ole tasainen, eikä tie raivattu. Tiellä on vastassa monia vihollisia, jotka tahtovat estää ja viivyttää kristityitä, sellaisia kuin perkele, kuolema, synti ja laki. Sanalla sanoen: koko vanha Aadam nousee heitä vastaan. Minä tahdon kuitenkin kaikin voimin niin järjestää, että vaikka monet esteet heitä kohtaavat, eivät ne kuitenkaan estä heitä pääsemästä taivaan valtakuntaan. Minä tahdon lähettää edeltä urhoollisen sankarin ja tien aukaisijan, Kristuksen, joka murskaa ja poistaa kaikki esteet. Hän myös tekee polun ja valmistaa tien, heikonnettuansa perkeleen ja kuoleman suuren vallan, jotta ne, joita minun pyhä Henkeni auttaa, myös helposti voivat sitten murtautua lävitse.
Tämä polku tuntuu kuitenkin lihastamme ja verestämme sangen kovalta ja epätasaiselta. Sen tähden Herramme Kristus sanoo itse Jumalan valtakunnasta: "hyökkääjät tempaavat sen itselleen" (Matt. 11:12). Niin profeettakin tässä sanoo: hekin johtajansa voiman ja väkevyyden avulla aukaisevat tiensä. Liha on näet kuoletettava ja meidän on nostettava kapina maailmaa ja perkelettä vastaan, joka kaikin voimin tahtoo estää ja viivyttää meitä seuraamasta tätä voitonruhtinasta, sankaria ja tien aukaisijaa, pyrkien siihen, että me kaikin mokomin pelkäisimme ja kaunistuisimme näitä hirmuisia vihollisia. Mutta meidän Herramme Kristus lohduttaa meitä tässä taistelussa ja sodassa sanoen: "Olkaa turvallisella mielellä" (Joh. 16: 33).
On kuin hän sanoisi: Älkää epäilkö, älkää ajatelko, kuin minä olisin teidät hyljännyt, minä lupaan teille voiton riemun. Minkä tähden? Minä olen voittanut maailman, toisin sanoen: minä olen murtautunut sisään, ja minun kauttani, joka olen teidän sotapäällikkönne, te myös tunkeudutte Jumalan valtakuntaan. Se on teille avoinna, ja vaikka perkele levittää kitansa, hän ei teitä kuitenkaan niele.
Vielä profeetta sanoo: "He kulkevat portille ja lähtevät siitä ulos". On kuin hän tahtoisi sanoa: Kun nyt olette saaneet rohkeutta, minä tahdon, että te saarnaviran kautta viette muitakin Jumalan valtakuntaan. Jokainen tietää hyvin, millä voimalla perkele nostaa kapinan saarnavirkaa vastaan. Siksi tulee niitten, jotka saarnavirassa ovat, ollakin oikeita tien aukaisijoita, jotka eivät kauhistu mitään vaaraa, vaan iloisin ja päättäväisin mielin murtautuvat sisään. Mutta niin kuin sanat "aukaista tiensä" tarkoittavat ristiä, sitä, että täytyy tunkeutua tuhansien vaarojen lävitse, niin osoittaa profeetta selvästi sanomalla Herraamme Kristusta tien aukaisijaksi, että hän on tosi ihminen ja ihmisenä taistelee mitä ankarimmin monissa vaaroissa. Sehän voidaan nähdä siitä taistelusta, joka hänellä oli kuoleman kourissa ja ristin häpeäpuussa. Mutta koska hän tässä vaarassa on saanut voiton ja tämän voiton kautta valmistanut itsellensä kansan ja kuningaskunnan, nimitetään häntä meidän Kuninkaaksemme, joka käy meidän edellämme ja johdattaa meitä. Mutta juuri tämä kuningas saapi tässä myös nimen Herra, arvonimi, joka kuuluu yksin totiselle iankaikkiselle Jumalalle. Huomatkaamme siis, kuinka tämä lause myös lujasti vahvistaa Kristuksen jumaluuden. Tämän lyhyen saarnan profeetta on pitänyt Vapahtajastamme Kristuksesta ja hänen valtakunnastansa lohduttaaksensa ja rakentaaksensa sillä kristityitä.
Torstai.
Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana. Jes. 53: 4.
Saarnattuaan suloisesti rakkaan Herramme Jeesuksen kärsimyksestä pyhä profeetta lisää nyt myös, minkä tähden hänen on täytynyt kärsiä ja mitä hän sillä on saanut aikaan. Tässä hän perustelee uskomme syvällistä ja välttämätöntä, vanhurskautusta koskevaa kohtaa: me uskomme Kristuksen tulleen piinatuksi ja surmatuksi meidän tähtemme, niinkuin Paavali opettaa, että Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme. Ei näet riitä, että tiedät Kristuksen kärsineen, sinun tulee myös tietää sen hyöty. Toisin sanoen: sinun tulee uskoa, niinkuin profeetta tässä vakuuttaa, että hän on kantanut meidän sairautemme, ettei hän ole kärsinyt itsensä tahi omien syntiensä tähden, vaan meidän tähtemme, toisin sanoen, että hän on kantanut kaiken sen vaivan ja sairauden sekä koonnut ja päällensä sälyttänyt kaiken sen kivun, joka meidän, kurjien syntisten, olisi pitänyt kärsiä ja kantaa. Ken siis oikein ymmärtää ja tietää nämä Raamatun sanat, hän on jo oppinut kristillisyytemme ja uskomme ytimen ja sisällön. Katso, tästä rikkaasta ja täydestä lähteestä apostoli Paavali on saanut nuo monet armorikkaat kirjeensä ja ottanut koko virran ja suuren paljouden autuaallisia ja lohdullisia lauseita.
Tästä siis voit päättää ja voimallisesti ja varmasti todeksi osoittaa, että ihmisten kaikki vaiva ja työ itselleen armollisen Jumalan hankkimiseksi on kirottua ja että kaikki viisaus, vanhurskaus ja pyhyys, kaikki hyvät teot ja ansiot, joilla ihmiset pyrkivät etsimään ja ansaitsemaan autuutta ilman rakasta Herraa Kristusta, ovat kirottuja. Kaikki se, minkä ihmiset saavat aikaan, jää syrjään ja syöstään kumoon tällä ainoalla lauseella, jonka tästä luemme: Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden. Jos siis on totta, että hän on kärsinyt meidän edestämme, niin meidän vanhurskautemme, hyvät tekomme ja ansiomme, joihin uskalsimme, on mitättömänä, jopa roskana pidettävä. Näin meidän täytyy astua ulos omasta itsestämme sekä kaikesta sydämestämme luottaa ja uskaltaa vieraaseen vanhurskauteen, niin että vahvasti uskoen tartumme ja pitäydymme siihen vanhurskauteen, jota ei voida nähdä eikä tuntea ja joka ainoastaan sanassa meille tarjotaan ja lahjoitetaan.
Tästä johtuu, ettei kukaan voi käsittää tätä oppia kristillisestä vanhurskautuksesta ilman oikeata opettajaa, Pyhää Henkeä. Ainoa syy, miksi juutalaiset eivät ottaneet Kristusta vastaan oli siinä, että he eivät tahtoneet luopua omasta vanhurskaudestaan eivätkä sallineet sitä nuhdeltavan, vaikka Kristus juuri sen tähden on tullut lihaan ja ihmiseksi, että me, jotka olimme vihan lapsia ja kadotukseen tuomitut, tulisimme hänen vanhurskautensa kautta autuaiksi ja pelastuisimme. Meidän on siis tarkoin painettava mieleemme varsinkin tämä sana: Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme. Sana "meidän" lukee meidän hyväksemme ja jakaa meille Kristuksen autuaallisen kärsimyksen, ja se tulee kokonaan meidän omaksemme, aivan kuin olisimme sen itse hankkineet. Jos näet hän on kantanut minun kipuni ja sairauteni, niin on varmaa, että minä olen täysin vapaa, en ainoastaan kaikesta velastani, vaan myös hyvin ansaitusta rangaistuksestani, eikä minun siis tarvitse joutua epätoivoon Jumalan kovaa tuomiota ajatellessani.
"Me pidimme häntä Jumalan lyömänä ja vaivaamana." Profeetta tahtoo sanoa: me luulimme, että Jumala rankaisi häntä hänen oman syntinsä tähden. Maailma ja järki pitävät näet sitä oikeutena, että jokaista rangaistaan oman rikkomuksensa tähden. Tässä käy kuitenkin vastoin kaikkia maallisia lakeja, jotka panevat rangaistuksen niille, jotka itse ovat syyllisiä ja rikoksen tekijöitä. Kristus kärsii meidän tähtemme, hänen sairautensa ja kipunsa ovat meidän sairautemme ja kipumme. Näin hän vie meidät, sivuuttaen koko maailman lait, teot ja vanhurskauden, kärsimyksensä ja vaivansa kautta vanhurskauteen, jota ei mikään järki voi ymmärtää.
Perjantai.
Niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä. Joh. 3: 14, 15.
Meille esitetään tässä ennuskuva, joka aivan verrattomalla tavalla kuvailee meille Kristusta. Kun tie juutalaisten erämaassa matkustaessa venyi pitkäksi, eikä heillä ollut yhtään leipää eikä vettä, he napisivat Moosesta vastaan käyden varsin kärsimättömiksi. Silloin Jumala lähetti heidän sekaansa tulisia käärmeitä puremaan heitä. Syntyi surkea huuto ja parkuminen Mooseksen puoleen tämän oudon vitsauksen johdosta, mutta eipä Mooseskaan tiennyt mitään keinoa. Vihdoin Jumala armahti heitä ja sanoi Moosekselle: "Tee itsellesi käärme, näiden kaltainen, ja nosta se ylös merkiksi: jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon."
Tässä kertomuksessa on kuvattuna Kristus. Ensiksi siinä on tuo tärkeä asia: käärmeet purivat juutalaisia, mutta heillä ei ollut käytettävissä mitään apua, mitään neuvoa; mutta siitä tuli heille apu, että he katsoivat vaskikäärmeeseen, niin vähäinen asia kuin se olikin. Tuo käärme oli ulkonäöltään kuin oikea käärme, mutta se oli kuollut ja myrkytön, sitä paitsi terveellinenkin sen vuoksi, että sen yhteydessä oli tämä sana: "Jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon". Nyt Kristus soveltaa tämän itseensä: "Niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän". Tämä on tuon ennuskuvan oikea selitys. Meitäkin on purrut ja pistänyt perkeleen kuolettava myrkky, synti. Synti tietää tulista, myrkyllistä pistosta; sen tullessa omaantuntoon sieltä lakkaa kaikki rauha: kuolema ahdistaa ihmistä, ja kaikki on pelkkää helvettiä. Ei siinä ole vähääkään apua eikä neuvoa; tee tekojasi, minkä teet, olet joka tapauksessa kadotukseen tuomittu, kunnes saapuu tämä ihme ja armo: kohoaa toinen käärme, mutta se ei olekaan myrkyllinen eikä turmiollinen: sillä on ainoastaan käärmeen muoto –.
Minkä tähden Kristus ei valitse muuta merkkiä kuin juuri käärmeen, joka heitä oli purrut? Tämä on sitä, mitä pyhä Paavali julistaa: Jumala on tuominnut synnin synnillä, karkoittanut kuoleman kuolemalla, voittanut lain lailla. Kuinka niin? Hän tuli ristillä riippuvaksi syntiseksi, hänet luettiin jumalattomien joukkoon suurimpana pahantekijänä, hän kärsi sen tuomion ja rangaistuksen, mikä syntisen oli kärsittävä. Viaton hän oli, kuitenkin hän on hävittänyt synnin sillä, että otti kuormaksensa synnin, vaikka se ei ollut hänen omansa, ja salli tuomita itsensä kadotukseen pahantekijänä. Vaikka hän siis olikin viaton, hän kuitenkin on syntisen kaltainen. Hänessä on autuutta tuova synti, jolla hän meitä, todellisia syntisiä, auttaa kuolettavasta myrkystä. Hän on tuominnut synnin ristillä, sen tähden hän nyt saa omaksensa oikeuden koko maailman syntiin, ja hän tuomitsee sen täydellä oikeudella. Kas tämä on sitä, minkä Kristus päättelee: "– ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä". Ristillä riippuvaan Kristukseen katsominen on häneen uskomista. Siten synti on hävitetty, niin ettei se voi meille ensinkään tuskaa tuottaa, tai, jos tuskaa tuottaakin, se ei ensinkään vahingoita. Kysymys on siis ainoastaan katsomisesta eikä mistään teosta. Ja samoin kuin israelilaiset katsoivat luonnollisella tavalla, meidän on katsottava hengellisellä tavalla, sydämessä, uskoen Kristuksen viattomuudellansa tehneen synnin mitättömäksi.
Lauantai.
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä. Joh. 6: 54.
Se joka koko sydämestään uskoo, että Kristus on hänen edestänsä antanut ruumiinsa, hänen edestänsä kuollut ja lunastanut hänet synnistä ja kuolemasta, se syö hänen lihansa ja juo hänen verensä ja sillä on iankaikkinen elämä. Niin siis on, että jos pidät Kristuksen lihan ja veren kalliina ja korkeana, näin antaen sille sen kunnian ja voiman, mikä sille kuuluu, että se on sellainen liha ja veri, joka antaa elämän ja poistaa helvetin sekä karkoittaa perkeleen ja synnin, niin olet oikein käsittänyt kristinuskon ytimen. Sinun pitää antaa sanasen "minun" merkitä sitä, että tällä lihalla ja verellä on voima repäistä pois kaikki synnit ja kuolema, antaa elämä ja vanhurskaus ja särkeä kaikki portit taivaassa ja maassa. Siksi sinun ei pidä katsella näitä sanoja ruumiillisin silmin; siihen tarvitaan toiset ajatukset. Kun on kysymys kuoleman ja helvetin voittamisesta ja syntien anteeksiantamuksesta, niin astu ulos järjestäsi. Tähän kuuluu ainoastaan tämä uskonkohta Herran Kristuksen lihasta ja verestä. Sen tähden et saa pitää hänen lihaansa ja vertansa halpana, vaan sinun on pidettävä sitä sellaisena, joka voittaa kaiken surkeuden taivaassa ja maassa, nimittäin synnin, kuoleman, perkeleen, maailman ja mitä kauheata ja hirmuista on, – näin suurten asioiden kanssa on tällä lihalla ja verellä tekemistä.
Anna siis tälle uskonkohdalle sille kuuluva kunnia, sillä joka syö ja juo, toisin sanoen uskoo, sillä jo on iankaikkinen elämä. Ja kun sinulla on iankaikkinen elämä, miksi tahtoisit olla niin tyhmä ja sitä itse ansaita? Olethan kastettu, nautit pyhää ehtoollista ja sinulla on iankaikkinen elämä, – etkö sinä siis ole hullu, kun vasta teoillasi tahdot saavuttaa autuuden? Kristus sanoo tässä: Sinulla on jo iankaikkinen elämä minun lihani ja vereni kautta, jotka minä sinun edestäsi olen antanut. Kuitenkin sinä tahdot hyvien tekojesi kautta ansaita iankaikkisen elämän. Se on varma merkki siitä, ettei sinulla vielä olekaan iankaikkista elämää, sillä jos sinulla se olisi, niin et sitä etsisi. Jos näet joku vielä etsii sitä, niin hän ei sydämessänsä pidäkään tätä lihaa ja verta Kristuksen lihana ja verenä ja ruokanansa, kieltää kasteensa ja häpäisee Kristuksen ja hänen evankeliuminsa. Tämä teksti todistaa selkeästi, että jos sinä rupeat uskomaan, niin samana hetkenä iankaikkinen elämä on jo sinun, eikä sinun tarvitse teoillasi sitä enää ansaita. Muuta tapaa ei olekaan paeta kuolemaa, syntiä ja perkelettä ja tulla hurskaaksi ja eläväksi. Jos nyt iankaikkinen elämä jo on sinun, niin et sinä sitä voi ansaita. Odota vain, kunnes se ilmaantuu. Se on vielä salassa; meidän pitää ensin kuoleman ja Kristuksen jälleen herättämän meidät kuolleista. Viimeisenä päivänä se ilmaantuu, silloin nähdään ja tunnetaan se, mitä nyt omistetaan ja uskotaan. Ainoa erotus sen hetken, jolloin rupeat uskomaan, ja viimeisen päivän välillä, on se, ettet sitä vielä näe eikä se ole sinun hallussasi. Meillä ei viimeisenä päivänä ole hiukkaakaan enempää kuin nyt. Kristuksen liha ja veri ovat tänä hetkenä minun, niin kuin viimeisenä päivänäkin. Mutta minä en näe enkä tunne sitä, sillä se on uskossa käskettynä. Vanhan Aadamin pitää sitä ennen jälleen tulla tuhkaksi ja maaksi, muuten se ei voi käsittää eikä havaita sitä.
Kristus tahtoo siis näillä sanoilla suorastaan repäistä meidän silmistämme kaiken muun opin, jota ehkä saarnataan sielujen ruuaksi tai sanotaan uskoksi. Hän sanoo: "Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä".
ENSIMMÄINEN PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Kristus "itse kantoi meidän syntimme" ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle. 1. Piet. 2: 24.
Tästä kuulet oikean kärsimyssaarnan: pyhä Pietari ei ainoastaan opeta tuota yhtä, Kristuksen kärsimystä, vaan hän asettaa rinnakkain molemmat, nimittäin sen hyödyn ja esikuvan. Apostoli näet tekee kärsimyksestä uhrin meidän syntiemme tähden, toisin sanoen, sellaisen teon, joka miellyttää Jumalaa siinä määrin, että hän siten tulee sovitetuksi ja että hän hyväksyy sen maksuksi koko maailman synneistä. Mutta syntiin kohdistuva Jumalan viha on niin raskas, ettei sitä voi poistaa kukaan muu kuin iankaikkinen, jumalallinen persoona, itse Jumalan Poika, Hänen itsensä on täytynyt tulla uhriksi ja ristiinnaulituttaa ruumiinsa. Se on se alttari, jolla uhrin kerrassansa poltti ja hävitti pohjattoman rakkauden tuli. Sitä paitsi hänen täytyi olla tämän uhrin ylipappi. Kukaan muu maailmassa ei näet ole voinut, kaikki kun ovat syntisiä ja saastaisia, uhrata Jumalalle hänen rakasta Poikaansa, jolla ei ole mitään syntiä. Niin, tällä ainoalla uhrilla meidän syntimme on otettu pois ja meille hankittu armo ja syntien anteeksiantamus, jota me emme voi ottaa vastaan muulla tavalla kuin uskolla.
Apostoli tässä kuitenkin osoittaa sen perimmäisen syyn, mitä tämä meidän puolestamme uhrattu uhri meissä on vaikuttava, ja mikä on Kristuksen kärsimyksen hedelmä, ettei sitä mitenkään unohdettaisi eikä sitä kristikunnassa lakattaisi opettamasta. Kristus on, hän sanoo, ottanut kantaaksensa meidän syntimme ja sellaisena kärsinyt; hänelle yksin se kunnia tulee, että sitä mainitaan uhriksi meidän synneistämme. Tätä uhria ei kuitenkaan ole uhrattu siinä tarkoituksessa, että me jäisimme entisellemme, vaan sen on todella saatava meissä aikaan se, että me tulemme synnistä vapaiksi emmekä enää elä sille, vaan vanhurskaudelle. Jos näet synti on hänen kauttansa uhrattu, sen täytyy myös tulla surmatuksi ja hävitetyksi, varsinkin kun uhraaminen tietää teurastamista ja tappamista, mutta kun se kerran on surmattu, sitä ei ole surmattu sen tähden, että me vielä siihen jäisimme ja siinä eläisimme.
Kristuksen terveellisen armon ja syntien anteeksiantamuksen oppia ei siis sovi tulkita siten, että me jatkuvasti saisimme elää samalla tavalla kuin ennen elimme ja tehdä sitä, mikä meitä haluttaa. Ei sellainen sovi, pyhä Paavali sanoo, että me, jotka nyt olemme armon alla ja joilla on syntien anteeksiantamus, vielä eläisimme synnissä (Room. 6: 15). "Me jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä?" (Room. 6: 2). Kuinka eläisimme synnille me, jotka olemme sille kuolleet? Juuri sen tähdenhän me olemme sille kuolleet, ettei se enää meissä eläisi eikä meitä hallitsisi; juuri sitä varten se on Kristuksen pyhässä ruumiissa surmattu ja kuoletettu, että se meissäkin kuoletettaisiin.
Tarkkaa siis tällä kohdalla itse, miten uskot ja elät, että Kristuksen kärsimyksen vaikutus sinussakin kävisi ilmi ja täyttyisi! Jos näet olet sen oikein käsittänyt uskossa, sen on myös osoittautuminen: sillä on sinussa voima tukahduttaa ja tappaa syntejä, samoin kuin ne hänen kuolemallansa jo ovat kiinnitetyt ristiin ja kuolleet; mutta jos jatkat synneissä elämistä, et voi sanoa, että ne ovat sinussa kuoletetut, vaan sinä vain petät itseäsi, jopa sinä todistat itsesi valehtijaksi omalla todistuksellasi, jolla kerskut Kristuksesta, jossa kaikki synnit ovat kuoletetut, mutta kuitenkin ne itsessäsi vielä väkevästi elävät. Eihän voi samanaikaisesti olla voimassa se, että synti on kuoletettu ja se, että se kuitenkin elää meissä, se, että ollaan synnistä vapaita ja se, että ollaan niissä, niiden vankina. Molemmat pitää siis meissä todettaman, niin Paavali sanoo, sekä se, että uskomme Kristuksen oman ruumiinsa uhraamisella kuolettaneen synnin ja lunastaneen meidät siitä – me emme voineet tehdä sitä edes äärimmäisin ponnistuksin – ja sitten, että mekin, koska synnit nyt ovat kuoletetut, niistä jatkuvasti vapaudumme omassa ruumiissamme ja sitten elämme vanhurskaudelle, kunnes niistä kuoleman kautta täysin ja lopullisesti erkanemme. Jos siis tähän mennessä olet ollut avionrikkoja, ahnehtija, kateellinen, häijy jne., olkoon tämä kaikki tästedes kuollutta, Kristuksen kautta surmattua ja uskon kautta hänen uhriinsa anteeksiannettua, ja tästedes se sinustakin loppukoon. Ellei näin käy, ei sinun sovi kerskailla Kristuksesta ja uskosta. Vaikka hän kylläkin on kuollut sinun puolestasi, vaikka sinun syntisi ovat kuormana hänen hartioillaan ja vaikka niiden pitää olla surmattuja, sinä et kuitenkaan ole niistä vapaa, koska et halaja olla niistä vapaa ja koska et uskollasi käsitä Kristusta ja hänen aarrettansa etkä elämälläsi ja teoillasi seuraa häntä hänen esikuvassansa.
Maanantai.
Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. 1. Joh. 4: 10.
Katso, kuinka ahkerasti apostolit torjuvat meidän ansioitamme ja tekojamme. Asian laita on näin: Jumala on armosta ja vapaaehtoisesti, rakkaudesta antanut kaiken ilmaiseksi. Ei tule kysymykseenkään, että me olisimme jotakin ansainneet, pikemminkin me olemme vihannet Jumalaa. Kaikki meidän ahkeroimisemme ja tekomme, varsinkin ne, joilla yritämme ansaita hänen armoansa, ovat vääriä ja turhia, niillä me osoitamme pitävämme halpana Jumalan armoa ja rakkautta. Rakkaus ei siis ole siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä. Jokainen näistä sanoista kiroaa meidän tekomme. Me emme kuitenkaan tahdo huomata sitä, vaan sivuutamme sen. Meidän tekomme eivät ole Kristuksen tekojen kaltaiset, niillä ei myöskään ole sitä voimaa kuin Kristuksen teoilla, jotka yksin ovat meidän sovituksemme, niinkuin pyhä Johannes tässä sanoo: Jumala lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Koko maailma pyrkii sovintoon Jumalan kanssa, sen tähden toiset ovat keksineet toisen sovituskeinon, toiset toisen, niinkuin pakanoista näemme. Mutta meille Jumala on antanut ainokaisen Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Tämä on se rakkaus, jolla hän on meitä ensin rakastanut, ennen kuin me ajattelimme rakastaa häntä. Mutta joka ei usko, että Jumala on antanut meille Poikansa sovitukseksi, sen täytyy joutua epätoivoon; näin käy niillekin, jotka näyttävät kaikkein pyhimmiltä ja tahtovat omilla teoillansa päästä sovintoon Jumalan kanssa. Kristuksen teot ja Kristus itse ovat paljon kelvollisemmat kuin meidän tekomme, sen tähden Johannes tahtoo tietää ainoastaan tästä uskonkohdasta, että Jumala on lähettänyt ainokaisen Poikansa maailmaan meidän syntiemme sovitukseksi ja että me saamme elämän vain Kristuksen kautta.
Mutta saatana tahtoo ryöstää meiltä tämän uskonkohdan, ja tässä kohdassa ovat tekopyhät kaikkina aikoina erehtyneet ja vieläkin erehtyvät pannen autuutensa toivon tekoihin ja näin kieltäen Kristuksen, jossa yksin on sovitus meidän synneistämme ja iankaikkinen elämä. Joko Kristus on erehtynyt antautuessaan meidän sovittajaksemme, tai he erehtyvät. Tätä pitäisi tarkoin teroitettaman kansalle, koska perkele kaikkein eniten vihaa tätä uskonkohtaa. On toteutunut, mitä evankeliumissa on kirjoitettu: "Monta tulee minun nimessäni sanoen: 'Minä olen Kristus'" (Matt. 24: 5), sillä ne jotka luottavat tekoihinsa, asettavat itsensä ja tekonsa Kristuksen sijaan. Totisesti, kun perkele tahtoo pettää jonkun, niin hän tekeytyy valkeuden enkeliksi, ja niin hän käy ympäri etsien kaikin tavoin meitä nielläksensä.
Mutta meidän tulee langeta Kristuksen, meidän sovittajamme eteen, toisin sanoen rukoilla Jumalaa, tunnustaen olevamme todella syntisiä ja toivoen hyvää ainoastaan häneltä. Hankkikaa sen tähden itsellenne hengellinen varustus Raamatusta siitä vanhurskautuksesta, joka tapahtuu uskon kautta. Kootkaa itsellenne yhteen ne pyhän Raamatun lauseet, jotka omistavat Jumalalle vanhurskauden. Jos te siihen luotatte, niin te voitte vastustaa perkeleen ryntäyksiä, silloin te myös opitte rakastamaan Jumalaa, joka ensin on teitä Kristuksessa rakastanut. Sillä kun Kristus, Jumalan Poika, ristissä on meidän syntiemme sovitus, seuraa siitä, etteivät meidän omat tekomme ole syntien sovitus.
Tiistai.
Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Jes. 53: 5.
Tässä on perustus, joka kestää vastoin kaikkia puheita teoista, jopa se kumoaa kaikki teot. Jos näet Kristus kantaa meidän syntimme, niin seuraahan siitä vastaansanomattomasti, että me emme voi kantaa emmekä poistaa syntejämme omilla teoillamme. Meidän tekomme eivät ole Kristus, emmekä mekään, vaan hän on runneltu meidän rikkomustemme tähden. Minkä tähden sitten Kristus olisi syntynyt ihmiseksi ja ottanut kantaakseen sellaisen kärsimyksen, jos me olisimme voineet itse itsemme pelastaa?
Sinun tulee siis joko hyväksyä se, että Kristus kärsimyksensä ja haavojensa kautta kantaa ja maksaa meidän syntimme, tai sitten kieltää Kristus ja sanoa, että hän on turhaan kuollut. Ellei hän taas ole hukkaan kuollut, niin ei ole lupa niitä raamatunkohtia, jotka puhuvat tekojen arvosta ja ansiosta, niin väännellä, että me muka teoilla voisimme poistaa ja juurittaa synnin. Me voimme suvaita sitä, että tekoja ylistetään uskon välttämättöminä hedelminä, joilla on myös suuri iankaikkisen elämän palkka, kunhan vain ei niille anneta Kristuksen kärsimyksen ansiota, joka on meidän syntiemme kantaminen ja niiden maksaminen, sovitus ja syntien anteeksiantamus. Nämä Jesajan sanat ovat sen tähden niin tärkeät, että ne voimallisesti vahvistavat tämän uskonkohdan: Kristus on kantanut meidän syntimme. Näin se osoittaa oikeaksi koko Uuden testamentin, ollen ainoa perustus ja tukipylväs, jonka varaan koko evankeliumi on rakennettu. Jos me näet sen uskomme, että hän on kuollut meidän edestämme, niin täytyy siitä myös seurata, että hän antaa meille Pyhän Hengen ja siis totisesti tekee meidät Kristuksen seurakunnan jäseniksi, niin että meillä on jokapäiväinen syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä.
Senpä tähden ei mikään muu uskonkohta tuotakaan perkeleelle enempää huolta ja vaivaa kuin tämä. Hän tietää, että kaikki riippuu siitä. Tämä uskonkohta yksin erottaa myös iankaikkisesti kristinuskon kaikista muista uskonnoista maan päällä. Ainoastaan kristityt uskovat tämän lauseen, ja vain sen tähden heitä kutsutaankin kristityiksi; ei sen vuoksi, että he tekevät tekoja, niin kuin muut, vaan sen tähden, että he uskovat, että Kristus on kuollut meidän edestämme ja että he pitäytyvät Kristuksen tekoon ja omistavat sen itsellensä. Joka siis lujasti uskoo tämän uskonkohdan, se on turvassa kaikilta muiltakin erheiltä, ja hänellä on varmasti Jumalan Pyhä Henki. Tätä oppia ei näet voi saarnata, kuulla eikä käsittää muutoin kuin Pyhän Hengen kautta. Ne taas, jotka luopuvat tästä pääkohdasta, ovat vaarassa joutua minkä hyvänsä harhaopin viettelemiksi.
Kristityn pitää siis osata panna laki ja kaikki hyvät teot kohdallensa ja käytäntöön, mutta myös korottaa tämä uskonkohta niin korkealle lain ja kaikkien hyvien tekojen yläpuolelle, kuin taivas ja maa ovat toisistansa erillään. Kristityn on oltava tietämätön kaikesta synnistä ja ansiosta itsessään, aivan kuin hän eläisi uudessa maailmassa; vaikka hän tuntee syntinsä, niin ei hänen pidä niitä katsella itsessään, vaan hänessä, jonka kannettaviksi Jumala on ne pannut, Kristuksessa, jossa ne ovat sovitetut ja voitetut. Jumala ei näet tahtonut panna niitä meidän päällemme, koska me emme voineet niitä kantaa; vaan hän on tehnyt Kristuksen synninkantajaksi. Hänellä on vahvemmat hartiat kuin meillä, ja hän kantaa synnin niin, että sen hänen allansa täytyy hävitä. Kristityn tulee siis oppia varjelemaan sydämensä ja omatuntonsa puhtaana kaikista synneistä. Tämän tunnustuksen hän voi tehdä ainoastaan uskon kautta, joka on varma siitä, että meidän syntimme ovat Kristuksessa voitetut, ja me myös niin muodoin vapahdetut iankaikkisesta kuolemasta.
Keskiviikko.
Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Room. 5: 8.
On totta, että Jumala vihaa syntiä ja tahtoo rangaista sen, niinkuin laki todistaa. Toisaalta meidän täytyy tunnustaa, että me kaikki olemme syntisiä. Kuullessamme Jumalan rakastavan ihmisiä, me ajattelemme siitä syystä heti sellaisia, jotka ovat olleet hurskaampia kuin me. Mutta nyt pyhä Paavali ei sano ainoastaan: Jumala rakastaa meitä, vaan: "Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan", toisin sanoen: hän tekee sen niin suureksi, niin varmaksi ja julkiseksi, ettei kenenkään ole mahdollista sitä epäillä. Eikö se ole rakkauden osoittamista, että hän antaa Poikansa kuolla meidän edestämme, kun me vielä olimme syntisiä? Kuule tämä sana, huomaa ja talleta se tarkoin! Kaikki surusi ja levottomuutesi johtuu siitä, että olet syntinen, muutoinhan sinä voisit paremmin saada lohdutusta Jumalan armosta ja ystävyydestä. Anna, hyvä ystävä, Paavalin nyt sanoa sinulle, että Kristus on kuollut meidän, syntisten, edestä.
Kuka Kristus on? Hän on Jumalan Poika. Mitä hän tekee? Tulee ihmiseksi ja kuolee. Minkä tähden? Syntisten tähden. Tästä täytyy siis seurata, ettei Jumala aio pahaa syntisille, niin että hän tahtoisi hukuttaa heidät syntien tähden, vaan hän rakastaa heitä, niin että tahtoo auttaa heidät synnistä ja kuolemasta. Antaahan hän ainokaisen Poikansa kuolla juuri heidän tähtensä. Kuinka hän voisikaan varmemmin osoittaa meille rakkautensa? Meidän on pidettävä suurena ja jalona rakkautena sitä, että Jumala tahtoo olla meille armollinen ja antaa vihansa meitä kohtaan lauhtua. Kuka voisi odottaa itsellensä vihaa, kun Jumala meidän tähtemme ei ole säästänyt ainokaista Poikaansakaan, vaan antaa hänet niin häpeälliseen kuolemaan syntisten tähden?
Nämä pyhän Paavalin sanat sopivat oivallisesti yhteen Kristuksen saarnan kanssa: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä" (Joh. 3: 16). Joka nyt tämän tietää ja uskoo, että Jumala rakastaa häntä, kuinka se saattaisi peljätä Jumalaa? Tietäähän jokainen, mitä rakkaus on. Missä rakkaus on, siinä ei riidellä eikä tapella, vaan siinä luotetaan vahvasti siihen, että jos hätä tulee, apu saadaan siltä, joka rakkauttaan osoittaa. Kaikki riippuu siis siitä, että me lujasti painamme mieleemme tämän rakkauden, emmekä salli sitä itseltämme ryöstää. Tämä on tärkein kohta, koska paha vihollinen kaikkein eniten ponnistelee riistääkseen meidän sydämestämme tämän rakkauden, joka Jumalalla on meihin, ja saattaakseen meidät siihen luuloon, että Jumala muka on meidän vihollisemme. Jos vihollinen tämän saa aikaan, silloin hän on voittanut. Meidän täytyy olla varuillamme, ja jos omatuntomme ja synti tahtovat riistää meiltä tämän lohdutuksen Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan, niin tulee meidän tarttua sydämestämme tähän jaloon rakkauden vakuuteen, että Jumala on antanut Poikansa kuolla meidän edestämme, kun me vielä olimme syntisiä. Tästäpä seuraa, ettei Jumala tarkoita pahaa syntisille, vaan rakastaa heitä ja tahtoo heitä auttaa.
Tämä lohdutus on meillä Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, ja sillä saamme lohduttautua. Jos syntimme murehduttavat meitä, ja sydämemme tahtoo epäillä, onko Jumala meille armollinen ja rakastaako hän meitä, silloin meidän tulee tietää, ettei Jumala ole meille vihainen. Hänhän on antanut ainokaisen Poikansa kuolemaan meidän edestämme. Saamme siis lujasti luottaa hänen armoonsa ja apuunsa.
Torstai.
Jeesus sanoi: "Minä menen pois, ja te etsitte minua, ja te kuolette syntiinne". Joh. 8: 21.
Rakas Herra Kristus pitää tässä ennen poismenoansa hirmuisen saarnan. Se on totisinta totta, mutta maailma on kuuro eikä kuule, sille on kaikki turhaa. Näin käy vieläkin, missä Kristusta saarnataan; maailma ei tahdo kuulla, se tahtoo tuntea eikä uskoa. Kuulkoot kuitenkin, mitä Herra tässä uhkaa: "Minä menen pois, ja te etsitte minua". Hän tahtoo sanoa: Minä menen pois Isän tykö; olen ollut täällä ja saarnannut sanaani ja tarinnut kaikille Isäni käskyn mukaisesti iankaikkista elämää, syntien anteeksiantamusta ja vapahdusta kuolemasta ja iankaikkisesta kadotuksesta. Olen ollut saarnaajana teidän keskuudessanne ja sanonut teille sen; ellette nyt tahdo, jääkää sitten, minä menen pois, olkaa niin kuin olette.
On hirmuista, jos Kristus menee pois, sillä hän vie mukanaan iankaikkisen elämän ja autuuden ja kaiken, mitä Jumala tahtoo omillensa antaa, jättäen sen sijaan kuoleman, synnin ja kaiken onnettomuuden. Niin kävi juutalaisten, koska he eivät huolineet tästä saarnasta. Mekin olemme suuren kiittämättömyytemme ja Jumalan sanan hylkäämisen tähden samalla tiellä, ja kun se pieni joukko, jolla nyt on halu ja rakkaus evankeliumiin, on poissa, niin sitten saadaan saarnaajiakin, jotka eivät voi rakentaa, opettaa tai lohduttaa ainoatakaan sielua. On hirmuista, kun Kristus sanoo: Minä menen pois. Kun hän menee pois, häviävät myös Jumalan tuntemus sekä kasteen ja ehtoollisen ymmärtäminen, niin ettei tiedetä, mikä Jumala on tai kuinka päästään vapaaksi synnistä ja kuolemasta. Vielä pahempaa on kuitenkin tämä hänen sanansa: "Ja te etsitte minua", mutta ette löydä. Tämähän on ihmeellistä, onhan hän kuitenkin niin laupias ja armollinen ja lupaa: "Etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan". Häntäkö ei siis löydettäisi, kun häntä etsitään? On tosiaankin valitettavaa, että hän menee pois, kun häntä etsitään ja ikävöidään, mutta häntä ei kuitenkaan voida löytää. Hän sanoo: Nyt, kun minä olen täällä ja tarjoan itseni teille, te ette tahdo huolia minusta, ristiinnaulitsette minut ja karkoitatte minut kaupungin ulkopuolelle, mutta kun minä kerran olen poissa, te tahdotte saada minut, mutta ette löydä minua.
Kristuksen etsiminen on samaa kuin etsiä apua, armoa, elämää, lohdutusta, terveyttä, autuutta, vapahdusta kuolemasta, synnistä, perkeleestä ja helvetistä, tahtoa Kristusta Vapahtajaksi sekä etsiä kaikkea, mitä Kristus on ja minkä tähden hän on tullut maailmaan. Häntä etsivät nyt monet kristitytkin; kuinka he saarnaavatkaan ja ponnistelevat ja ahkeroitsevat ylenmäärin ja tutkistelevat, kuinka tulisivat autuaiksi. Sillä he eivät kuitenkaan saa mitään aikoihin. Kristus sanoo: "Ja te kuolette synteihinne". Hän langettaa tässä hirmuisen tuomion: Jos ette tahdo minua Vapahtajaksenne synnistä ja kuolemasta, ja minä menen pois, niin tietäkää, että kaikki teidän etsintänne ja puuhanne on silloin turhaa: te ette löydä minua.
Nyt on Kristus tosin vielä saapuvilla, mutta monet eivät kysy häntä, vaan sanovat: minä tiedän, kuinka minä tulen autuaaksi. Hyvä on, katsokaa eteenne, ettei kerran saada kuulla: "Te etsitte minua". Jos Kristus vain sanoisi: "Minä menen pois", niin se vielä voitaisiin kestää; mutta hän lisää: "ja te etsitte minua". Nyt he eivät tahdo saada autuutta ja elämää ilmaiseksi, kun Jumalan Poika sitä heille tarjoo, vaan he laativat monia uusia teitä ja tekevät moninaisia tekoja, joiden pitäisi auttaa heidät iankaikkiseen elämään, mutta siitä ei tule mitään; Kristus on iankaikkinen elämä, – he etsivät häntä, mutta eivät löydä.
Perjantai.
Sinä teit hänet vähäksi aikaa enkeleitä halvemmaksi, kirkkaudella ja kunnialla sinä hänet seppelöitsit. Ps. 8: 6.
Tämä jae puhuu Kristuksen kärsimyksestä ja siitä kunniasta, jonka hän kärsimällä on saanut, niinkuin Hebrealaiskirjeessä selvästi sanotaan: "Mutta hänet, joka vähäksi aikaa oli tehty enkeleitä halvemmaksi, Jeesuksen, me näemme hänen kuolemansa kärsimyksen tähden kirkkaudella ja kunnialla seppelöidyksi, että hän Jumalan armosta olisi kaikkien edestä joutunut maistamaan kuolemaa" (Hebr. 2: 9). Profeetta tahtoo näillä sanoilla osoittaa, että Jumala on hyljännyt Kristuksen lakaten suojelemasta ja auttamasta häntä niinkuin hän ristissä huudahtaa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Tätä profeetta tarkoittaa tässä, sitä hetkeä, josta Kristus sanoo häntä kiinni otettaessa: "Tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta". Vaikka hän tähän hetkeen asti oli voimallinen sanoissa ja teoissa, hänet kuitenkin äkkiä vähäksi aikaa, nimittäin kolmeksi päiväksi, alennetaan, ja Jumala hylkää hänet heikkouden, kuoleman ja helvetin vallan alaisuuteen.
Profeetta esittää tässä Kristuksesta saman ajatuksen, mikä Jesajassa sanotaan koko Jumalan kansasta maailman loppuun saakka, kun Jumala sanoo näin: "Vähäksi silmänräpäykseksi minä hylkäsin sinut, mutta minä kokoan sinut jälleen suurella laupeudella. Ylitsevuotavassa vihassani minä peitin sinulta kasvoni silmänräpäykseksi, mutta minä armahdan sinut iankaikkisella armolla, sanoo Herra, sinun lunastajasi". (Jes. 54: 7, 8) Tämä kaikki on kirjoitettu vahvaksi lohdutukseksi meille, oppiaksemme, kuinka meillä tämän ajan vähäisestä vaivasta on voittona iankaikkinen elämä, ettemme, jos joudumme kiusaukseen ja ahdistukseen, luulisi Jumalan meitä iäksi hyljänneen. Hän muistaa ihmistä ja katsahtaa hänen puoleensa; vaikka hän vähäksi hetkeksi meitä alentaa, niin hän totisesti taas etsiskelee meitä, katsoo puoleemme ja kaunistaa meidät kunnialla kärsimyksemme jälkeen.
Mutta tähän tarvitaan uskoa, sillä se on perin ihmeellistä meidän silmissämme. Profeettakin ihmettelee tässä sitä, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: Eikö Ihmisen Pojan laita ole ihmeellisesti? Sinä muistat häntä, kun unhotat hänet, ja pidät huolen hänestä, kun sinä hylkäät hänet. Mutta sinä sallit hänen hetkiseksi joutua Jumalan hylkäämäksi, että sinä iankaikkisesti korottaisit hänet ja seppelöisit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sillä Kristus on meidän tähtemme tullut ihmiseksi, joutunut hyljätyksi, ollut murheessa ja ahdistuksessa kaikkialla ja kaikessa, mutta nyt hänellä on valtakunta, ylistettävä ja ihana yli kaiken, ja hän on siinä kuninkaana. Nyt hänellä on ilo ja riemu, ja hän on kaikin puolin turvassa. Hän on tullut Ihmisen Pojaksi, halveksituksi ja häpäistyksi, nyt häntä kunnioitetaan, rukoillaan ja etsitään, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat.
Tätä kirkkaudella ja kunnialla seppelöitsemistä ei ole suotu kellekään muulle eikä sitä tulla suomaankaan. Hän, jolta riistettiin kaikki kirkkaus ja kunnia, niin että hän joutui kaikkialla ja kaikin tavoin kiusatuksi ja häpäistyksi, on ansainnut sen, että hänet tämän tähden iankaikkisesti seppelöidään kunnialla ja kirkkaudella. Tämä kirkkauden kruunu ei kuitenkaan ole vielä aivan täydellinen, sillä me emme nyt vielä saata nähdä, kuinka kaikki on hänen valtaansa alistettu. Hänen näet pitää hallitseman siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle (1. Kor. 15: 25). Viimeisenä päivänä se on tuleva ilmi.
Lauantai.
Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä. Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä. Joh. 15: 13, 14.
Jos ihminen lahjoittaisi hädässä olevalle suuren rahasumman tai maksaisi kaiken hänen velkansa, sanottaisiin sitä suureksi rakkaudeksi. Vielä suurempaa olisi, jos joku kuningas tai ruhtinas lahjoittaisi jollekulle kerjäläiselle ruhtinaskunnan, oman kuningaskuntansa, maansa ja kansansa? Silloin koko maailma ylistelisi tuota ääretöntä rakkautta. Tämä kaikki on kuitenkin vähäpätöistä sen rinnalla, että Kristus antaa ruumiinsa ja henkensä sinun edestäsi. Se on totisesti suurinta rakkautta, mitä ihminen voi toiselle osoittaa. Rahalla ja tavaralla, jopa jäsenilläkin palvelemista sanotaan näet rakastamiseksi, mutta ei ole ketään, joka ei paljoa mieluummin luopuisi rahoistaan ja tavarastaan, kuin kuolisi jonkun toisen edestä. Ja jos hän sen tekisikin, ei se kuitenkaan olisi mitään sen rinnalla, että Jumalan Poika tulee taivaasta ja asettuu sinun sijaasi, vuodattaa vapaaehtoisesti verensä ja kuolee sinun edestäsi, joka kuitenkin olit hänen vihollisensa ja syntinen. Tämä rakkaus on verrattomasti suurempi kuin taivas ja maa ja kaikki, mitä voidaan mainita.
Entä mitä sinä puolestasi voit tai tahdot tehdä hänelle? Vaikka antaisit ruumiisi ja henkesi lähimmäisesi edestä, mitä se olisi hänen ruumiiseensa ja henkeensä verrattuna? Niin paljoa hän ei kuitenkaan sinulta vaadi muuten kuin äärimmäisessä hädässä, että sinä kuolemallasi olisit velvollinen pelastamaan lähimmäisesi kuolemasta. Hän vaatii vain sitä, että elämässäsi niin käyttäydyt lähimmäistä kohtaan, että rakkautesi voidaan tuntea ja huomata. Sitä hän halajaa ja siihen tyytyy, että me kaikki yhden Herran alaisina ja saman ruumiin jäseninä osoitamme keskinäistä uskollisuutta ja lempeyttä, ystävyyttä, altista mieltä ja avuliaisuutta. Tämä on hänen käskynsä, johon hän meidät velvoittaa niin suuren ja sanomattoman rakkauden tähden, jos muutoin tahdomme käydä hänen opetuslapsistaan. Joka ei tahdo tätä tehdä, se tietäköön, ettei hän ole kristitty, vaikka häntä kristityksi sanotaankin; sillä missä ei ole rakkautta, siinä ei totisesti ole uskoakaan. Ja vaikka rakkauden teot eivät teekään vanhurskaaksi ja autuaaksi, niin niiden on kuitenkin seurattava uskon hedelminä ja tunnusmerkkeinä.
Sen tähden hän sanoo: "Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä". On kuin hän tahtoisi sanoa: Koska minä olen tehnyt teidät ystävikseni ja osoitan teille kaiken rakkauteni, niin minä vuorostani vaadin kohtuudella teiltä että te ystävinä rakastatte toinen toistanne. Me olemme Kristuksen veren kautta tulleet ystäviksi, mutta ei niitä sanota ystäviksi, jotka osoittavat toiselleen vihaa ja kateutta rakkauden sijasta. Jos te nyt, hän sanoo, totisesti olette minun ystäviäni, niin tehkää, mitä minä käsken teidän tehdä. Onpa tämä varsin suloista, että hän kutsuu meitä ystäviksensä. Hän tahtoisi kehoittaa meitä katsomaan hänen rakkauttansa, kuinka hän on tehnyt Isän meidän ystäväksemme ja itse osoittautunut meille ystävien ystäväksi, jotta mekin, kun kerran kaikki olemme hänen ystäviänsä, eläisimme ystävällisesti keskenämme. Onpa tämä myös sangen helppo käsky ja mitä ystävällisimmin esitetty. Hän ei näet käske meitä niinkuin orjia, joita pakotetaan, vaan kehoittaa meitä ystävinä tekemään näin hänelle, ystävällemme, mielennouteeksi. Hän ei pane meille mitään raskasta kuormaa; evankeliumi, kaste ja ehtoollinen, jotka hän on meille asettanut, eivät ole mikään käsky, vaan aarre, jonka hän on meille ilmaiseksi lahjoittanut. Mutta nyt, koska me kaikki olemme saaneet tämän aarteen, joka siis on meidän omamme, meidän tulee tehdä tämä yksi, että me nimittäin rakkauden kautta pysymme koossa. Hän pyytää meitä ainoastaan rakastamaan toinen toistamme, mihin olemme velvoitetutkin, koska olemme hänen opetuslapsiaan ja nautimme yhteistä hyvää häneltä.
TOINEN PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Joh. 1: 29.
Olkoon sinulle rakas tämä kuva, että Kristus on ikään kuin synnin palvelija, jopa tehdään synnin kantajaksi ja kaikkein halvimmaksi ja halveksituksi ihmiseksi, joka kauttansa nielee kaikki synnit ja sanoo: "Minä en tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkeni lunnaiksi monen edestä". Ei ole olemassa suurempaa orjuutta eikä palvelemista, kuin että Jumalan Poika tulee jokaisen ihmisen palvelijaksi ja kantaa hänen syntinsä, olipa hän kuinka vaivainen, viheliäinen ja halveksittu tahansa. Olisi suurta ja koko maailmalle ihmeteltävää, jos suuren kuninkaan poika joskus tulisi kerjäläisen huoneeseen, hoitaisi häntä hänen ollessaan sairas ja tekisi kaiken, mitä tuon kerjäläisen muutoin pitäisi itse tehdä. Eikö se olisi suurta nöyryyttä! Mutta mitä on kuningas tai keisari Jumalan Pojan rinnalla? Ja mitä on kerjäläisen sairaus synnin sairauteen verrattuna? Niin suuri on Jumalan Pojan rakkaus meihin, että kuta sairaammat olemme, sitä lähemmäs hän tulee meitä, puhdistaa meidät ja ottaa meiltä kaiken synnin ja kurjuuden sälyttäen ne omille harteilleen.
Siksi on hyvin tarpeellista, että aina veisattaisiin, saarnattaisiin ja puhuttaisiin siitä ja että Jumalaa yhäti rakastettaisiin ja ylistettäisiin tästä hyvästä teosta, niin että mekin mielellämme kuolisimme ja iloitsisimme kaikkinaisessa kärsimyksessä. Mitä se merkitsee, että Jumalan Poika tulee meidän palvelijaksemme ja alentuu niin suuresti, että ottaa kantaakseen meidän kurjuutemme ja syntimme, vieläpä koko maailman synnin ja kuoleman, ja sanoo meille: Sinä et enää ole syntinen, vaan minä se olen, minä, astun sinun sijaasi; sinä et ole tehnyt syntiä, vaan minä; koko maailma on synnin vallassa, mutta te ette ole synneissä, sillä kaikki teidän syntinne ovat minun päälläni eivätkä teidän? Ei kukaan voi sitä käsittää; tuolla toisessa elämässä me saamme nähdä itsemme autuaiksi Jumalan rakkaudessa. Kukapa ei tahtoisi mielellään kuolla Kristuksen tähden? Niin tekee Ihmisen Poika kaikkein nöyrimmän teon: kantaa syntimme, kuoleman, helvetin, kaiken meidän vaivamme ruumiin ja sielun puolesta. Kukapa voisi olla Herralle Jumalalle kyllin kiitollinen tästä armosta?
Jos nyt joku voisi uskoa, että hänen omat syntinsä ja maailman synnit ovat lasketut Kristuksen hartioille, häntä eivät helposti viettelisi ne, jotka sanovat, että hyvien tekojen kautta tullaan autuaiksi. Puhukoot hyvistä teoista niin paljon kuin tahtovat, kuitenkin pitää aina paikkansa tämä tärkein: minä en voi kantaa syntiäni tai suorittaa maksua niistä, vaan Jumala on hankkinut uhrin; tämän Karitsan kannettaviksi ovat kaikki meidän syntimme sälytetyt. Se joka tämän uskoo, ei anna vietellä itseänsä evankeliumin oikeasta käsittämisestä. Opetettakoon tai saarnattakoon maailmassa mitä tahansa, hän pysyy kuitenkin yksinkertaisessa, oikeassa uskossa ja näissä selkeissä sanoissa: jos minä olisin voinut jotakin saada aikaan, niin Jumalan Pojan ei olisi tarvinnut kuolla minun edestäni. Hän yksin on, niinkuin Johannes sanoo, Jumalan Karitsa, joka kantaa koko maailman synnin; muutoin se kyllä jää kantamatta. Hänen tykönsä minäkin tahdon paeta, tehkööt muut mitä tahtovat.
Laki tosin saattaa käskeä tekemään sitä tai tätä, samoin määrätä, kuinka pitää elettämän. On hyvä, että tehdään kaikkea tätä, mutta lain kautta on mahdotonta ottaa pois syntiä Jumalan edestä. Kaikki on sen varassa, mitä tässä sanotaan: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin". Jesaja sanoo: "Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Minun kansani rikkomuksen tähden kohtasi rangaistus häntä". (Jes. 53: 6, 8) Kristityn on siis yksinkertaisesti pitäydyttävä tähän raamatunlauseeseen eikä annettava sitä itseltänsä ottaa. Kaikki ne ovat sokeita, jotka omilla teoillaan tahtovat jotakin ansaita. Pyhä Raamattu näet sanoo, että maailman synnit eivät ole meidän päällämme, sillä me emme voi niitä kantaa, vaan ne ovat Kristuksen, Jumalan Karitsan päällä; hän astuu esiin ja tulee synniksi meidän edestämme, aivan kuin hän olisi tehnyt kaiken maailman synnin.
Maanantai.
Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Jes. 53: 6.
Ei kukaan ihminen voi käsittää, mitä se merkitsee, kun pyhä profeetta tässä sanoo: "kaikkien meidän syntivelkamme". Mitä se kaikki on? Ja mitä Kristus on saanut meiltä kaikilta kärsimyksestänsä ja kaikesta hyvästä teostansa? Millä ansaitsemme, että hän kantaa ja maksaa synnit meidän puolestamme ja tekee meidät vanhurskaiksi ja autuaiksi? Me teemme hänen kanssaan sellaisen vaihtokaupan, ettemme anna hänelle mitään muuta kuin syntiä ja häpeätä hänen viattomuudestaan, sydämellisestä rakkaudestaan ja vanhurskaudestaan, jonka saamme häneltä, ja otamme vastaan häneltä kaikkinaisia Pyhän Hengen lahjoja ja hedelmiä, joita joka päivä meille runsaasti annetaan. Meillä vaivaisilla ihmisillä ei itsestämme ole vanhurskautta eikä viisautta eikä minkäänlaista lohdutusta, mutta Kristuksessa meillä on tämä kaikki mitä runsaimmassa määrässä, niin että meillä on täydellinen vanhurskaus, viisaus ja voimallinen lohdutus Kristuksessa, samoin Jumalan armon ja laupeuden tutkimaton rikkaus.
Nämä profeetan sanat: "Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme", on pantu rohkaisemaan meidän arkaa omaatuntoamme, niin ettei se murehtuisi ja olisi levoton syntiä huomatessaan. On kuin pyhä profeetta tahtoisi sanoa: Me emme ole panneet syntiämme hänen päällensä, eipä hänkään ole omasta neuvostansa ottanut niitä kantaaksensa, vaan Herra itse on ne pannut hänen päällensä, ja Kristus on tämän käskyn tähden ja kuuliaisuudesta Isäänsä kohtaan vapaaehtoisesti ottanut ne kannettavikseen.
Taivaallisen Isän otollinen tahto on, ettet sinä, peljästynyt omatunto, tuskailisi, ikään kuin Jumala aikoisi sinulle jotakin muuta kuin rakas Herramme Kristus, tai aivan kuin hän tahtoisi tappaa sinut sen synnin tähden, jonka Kristus on päällensä ottanut ja poistanut. Ei, rakas omatunto, saat uskoa, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isällä, sinun Jumalallasi, on aivan yhtä ystävällinen, armollinen sydän ja tahto sinua kohtaan kuin on Jumalan Pojalla, joka pelastaa ja vapahtaa sinut kaikista synneistä. Mikä Jumala sinua syyttäisi synnistäsi? Itse taivaan Jumala, jota niin suuresti pelkäät, on pannut sinun syntisi, ei sinun päällesi, vaan Kristuksen päälle, vastoin Mooseksen lakia ja muita lakeja. Mooses uhkaa ja tahtoo, että jokaisen ihmisen pitää kuolla oman syntinsä tähden; samoin pysyvät yhteiskunnassa syntisi sinun päälläsi. Mutta kun on kysymys meidän vanhurskautuksestamme Jumalan edessä, silloin syntimme eivät ole meidän, vaan Kristuksen.
Kuitenkaan ei tämä uskon oppi, joka yksin on jumalallinen ja autuas oppi, nykyään saa lainkaan sijaa. Maailman etevimmät miehet käyvät sen kimppuun ja herjaavat sitä, kuitenkin täysin syyttä ja vastoin Jumalaa. Me tahdomme kuitenkin sanoutua irti tuosta riettaasta ja kiittämättömästä maailmasta nurjine tapoinensa ja osoittautua kiitollisemmiksi rakasta evankeliumiamme kohtaan, joka antaa omaksemme Herramme Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden eikä ihmisvanhurskautta ja lahjoittaa meille kaikkein suurimman ja kalleimman aarteen taivaassa ja maan päällä. Ainoastaan tämä Kristuksen jumalallinen vanhurskaus myös synnyttää ja tuottaa epälukuisia, todellisia hyviä tekoja. Tämä uskon oppi, eikä mikään muu, antaa avun ja voiman, niin että kristitty voi tehdä oikeita ja hyviä, Jumalalle otollisia tekoja, muutoin ne kyllä jäävät tekemättä. Sitä paitsi se antaa meille varmuuden siitä, että tekemisemme on Jumalalle sydämellisen otollista.
Tiistai.
Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Joh. 14: 2.
Tässä Kristus lohduttaa ennen poismenoansa rakkaita opetuslapsiaan kahdella tavoin. Ensimmäinen lohdutus on, että he saavat tietää, että hänen Isänsä tykönä on heille monta asuinsijaa. Tämä edellyttää kahdenlaisia asuinsijoja. On kuin hän sanoisi: Maan päällä teillä ei ole pysyviä asuinsijoja; täällä on perkeleellä valtakuntansa ja asuinsijansa, jota hän omanaan hallitsee. Sen tähden hän ei salli teidän pitkään asua täällä, koska te ponnistelette häntä ja hänen valtakuntaansa vastaan. Hän on näet valehtelija ja murhaaja. Niinpä hänen hallituksensa maailmassa perustuukin siihen, että hän viettelee ihmisiä sellaisilla opeilla ja ajatuksilla, joilla hän surmaa heidän sielunsa, yrittäen tappaa heidät hengellisesti ja ruumiillisesti. Olkaa kuitenkin huoleti, Kristus sanoo, teitä ei ensinkään vahingoita, vaikkei teillä täällä olekaan asuinsijaa, teille on kuitenkin kyllin tilaa. Minun Isälläni on vielä sellainen runsaus, että hän voi antaa jokaiselle teistä satoja asuinsijoja yhden sijaan. Pankaa siis rohkeasti ja pelkäämättä alttiiksi se, mitä maailma voi teiltä ottaa, elämän asuinsijat ovat paljon avarammat kuin kuoleman asuinsijat.
Tämä on myös puhuttu lohdutukseksi kristityille, etteivät he eksyisi, vaikka maailma vaivaakin heitä monin tavoin, ryöstää heiltä tämän asuinsijan ja ottaa pois kaiken, mitä heillä täällä on: tavaran, kunnian ja elämän, vaan katsoisivat sitä, minkä he tätä vähäpätöistä menetystä vastaan voittavat. Vaikka heiltä nyt ryöstetäänkin yksi asuinsija, he saavat sen sijaan monta parempaa siinä paikassa, jota Vapahtaja nimittää "minun Isäni huoneeksi". Missä hän on, siellä mekin pysymme, minä ja te, niinkuin hän sanoo: "että tekin olisitte siellä, missä minä olen" (Joh. 14: 3). Antakaa siis maailman vain yhä täällä hyöriä, aivan kuin se pysyisi iankaikkisesti. Niiden jotka tahtovat olla kristityitä, pitää ajatella näin: Tuleepa toki peräti toinen tilinteko: joka täällä kokoaa paljon, se saa nähdä, mitä hänellä silloin on; se taas, joka täällä on Kristuksen tähden paljon menettänyt, on sen siellä saava takaisin.
Toisen lohdutuksen sisältävät Kristuksen sanat: "Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa". Se merkitsee: Jos asuinsijat eivät siellä olisi valmiit, on minulla, jos sen uskotte, kuitenkin voima ne valmistaa. Juuri niitä valmistaakseni minä menen pois, vaikka niitä tosin jo on, ettette murehtisi tai ettei teidän tarvitsisi olla epätietoisia siitä, mihin saavutte. Sanalla sanoen: asuinsijoja teillä totisesti on, ja ellei niitä vielä kyllin olisi, minä tahdon niitä kyllä valmistaa. Näin hän puhuu opetuslapsillensa mitä yksinkertaisimmalla tavalla, melkein lapsenomaisesti heidän ajatustensa mukaan, kohottaakseen heidät niiden yläpuolelle, että he voisivat ammentaa rohkeutta ja lohdutusta ja ajattelisivat näin: mitäpä sillä väliä, vaikka minulta otetaankin pois tämä katoavainen asuinsija, kun Herrani Kristus lupaa minulle, että saan paljoa ihanammat, avarammat ja turvallisemmat asuinsijat kuin nyt koko maailmalla on, ja kun hän jo on mennyt niitä valmistamaan ja minä löydän ne valmiina!
Mutta taitoa tarvitaan tämän uskomiseen. Jokainen kristitty, joka tahtoo tunnustautua sanaan, menestyy sangen huonosti maan päällä; hän on joka hetki epävarma, ja häntä uhkaa vaara, että hänet karkoitetaan asumuksestaan, vaimonsa ja lastensa tyköä, kun muut sitä vastoin tulevat hyvin aikoihin. Mutta jos otamme huomioon, mitä meille on tallelle pantuna ja mihin me pääsemme, meidän pitäisi iloita siitä ja pikemminkin surkutella viheliäistä maailmaa. Mitä haittaa, vaikka se kuinkakin kiusaa ja tekee pahaa, me emme kuitenkaan voi mitään sen kautta menettää. Korkeintaan menetys kohtaa meidän ruumistamme, mikä ei merkitse enempää kuin kuori. Meille jää kuitenkin se aarre, että me saamme runsaan korvauksen siitä, mitä tänne jätämme, ja sitä paitsi vielä paljon enemmän iankaikkisia, taivaallisia aarteita.
Keskiviikko.
Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Joh. 14: 3.
Älkää peljästykö, sanoo Herra Kristus tässä opetuslapsilleen, älkääkä murehtiko sitä, että minä menen pois. Teillä on se lohdutus, etten minä tahdo jättää teitä, vaan tulen jälleen takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Teille ei koidu mitään vahinkoa minun poismenostani. Tietäkää sen tapahtuvan teidän hyväksenne: minä valmistan teille asuinsijat Isän tykönä. Sitä paitsi palaan myös takaisin ja vien teidät kanssani sinne, että te olisitte minun tykönäni siellä, missä minä olen, ja että teillä totisesti olisi asuinsijat taivaassa.
Lohduttautukaamme mekin kaikkea pahaa vastaan, mikä voi meitä kohdata, sillä, että meillä on sellainen Herra, uskollinen Vapahtaja, joka on mennyt valmistamaan meille sijaa ja kuitenkin tahtoo pysyä meidän tykönämme. Tämä on kuitenkin vielä sangen salattua. Me näemme ja tunnemme yhtä kaikki maailman yhä edelleen kopeilevan ja sortavan evankeliumia ja kristityitä. Senpä tähden hän käskeekin meitä uskomaan häneen. On kuin hän sanoisi: Kunpa teillä olisi kärsivällisyyttä hetkisen ajaksi ja pysyisitte minun sanassani; he eivät kuitenkaan voittoa peri, vaikka olisivat vielä paljoa pahemmat. Sillä se tuomio on jo tullut voimaan, että heidät kohtaa hetki, joka kauhistuttaa heidät ja tekee heidät niin levottomiksi, etteivät tiedä, kunne pakenisivat. Mutta teidän on syytä pitää silmänne auki, ja olla kiinnittämättä huomiota siihen, miltä näyttää. Kuulkaa, mitä minä sanon: en minä jätä teitä, vaan tulen takaisin ja otan teidät tyköni. Pyhä Paavali on selittänyt tämän niin, että kun me olemme kastetut, asuu Kristus jo meissä ja meidän tykönämme ja me olemme jo siirretyt pimeyden vallasta Pojan valtakuntaan, niin että me olemme pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä (Koi. 1: 13, Ef. 2: 19).
Tämä on voimallinen lohdutus, jolla Herra Kristus tahtoo lohduttaa jälkeensä jättämiään, jotka eivät näe, missä hän on, vaan saavat kärsiä maailmaa ja sen pahuutta. Mutta tässä vaaditaan, että ummistat silmäsi siltä, mitä näet ja tunnet, ja sydämelläsi riiput kiinni Kristuksen sanassa, käyköön kuinka hyvänsä ja tehköön maailma pahaa niin paljon kuin suinkin voi. Sanokaamme aina: Se mitä tunnetaan ja käsitetään, on kuitenkin kaikki ruumiillista, käyköön sille kuinka hyvänsä, seisokoon tai kaatukoon, sitä en ensinkään kysele. Tässä on hän, joka lupaa ottaa minut tykönsä ja antaa minulle satakertaisesti kaiken sen sijaan, mitä täällä olen menettänyt.
Toisaalta tulevat ne, jotka nyt harjoittavat ilkivaltaisuuttaan, saamaan palkkansa. Jos he täällä ovat kiusanneet kristityitä, niin on heilläkin siellä sen tähden tuskansa, joka heitä vuorostaan lakkaamatta piinaa. Miksi pelkäisimme ja olisimme toivottomat? Täytyyhän heidän aikanaan tauota. Ne jotka nyt ovat pahoja, pilkkaavat ja raivoavat, eivät sitä kauan tule tekemään, koska heidän elämänsä ei ole muuta kuin tomu tai vesikupla, joka silmänräpäyksessä katoaa. Meillä on sitä vastoin nämä ihanat ja lohdulliset lupaukset, ei ajallisesta, vaan iankaikkisesta hyvästä, me kun pääsemme sinne, missä Kristus on.
Torstai.
Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: "Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu". Gal. 3: 13.
Paavali perustelee oivallisesti sanansa. Hän näet ei sano, että Kristus on tullut kiroukseksi itsensä tähden, vaan "meidän edestämme"; paino siis on sanoilla "meidän edestämme". Olihan Kristus omaan persoonaansa katsoen viaton; häntä ei siis olisi pitänyt ripustaa puuhun. Mutta koska jokainen pahantekijä lain mukaan piti hirtettämän, piti Kristuskin siis Mooseksen lain mukaan hirtettämän, koska hän astui syntisen ja pahantekijän asemaan – ei yhden, vaan kaikkien syntisten ja pahantekijöiden asemaan. Mehän olemme syntisiä ja pahantekijöitä; me olemme siis kuolemaan ja iankaikkiseen kadotukseen vikapäitä. Mutta Kristus otti kuormakseen kaikki syntimme ja hän on niiden tähden kuollut ristillä. Hänen siis piti tulla pahantekijäksi ja – niinkuin Jesaja (53: 12) sanoo – pahantekijöiden joukkoon luetuksi.
Mutta joku sanonee: perin järjetöntä ja häpäisevää on nimittää Jumalan Poikaa syntiseksi ja kiroukseksi! Tähän vastaan: Jos kiellät hänen olevan syntisen ja kirouksen, niin kieltäös myöskin, että hän on kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut! Onhan aivan yhtä järjetöntä sanoa, että Jumalan Poika – niinkuin uskontunnustuksemme tunnustaa ja rukoilee –. on ristiinnaulittu, on kärsinyt synnin ja kuoleman rangaistuksen, kuin sanoa häntä syntiseksi tahi kiroukseksi. Mutta ellei ole järjetöntä tunnustaa ja uskoa, että Kristus on ristiinnaulittu pahantekijöiden keskuudessa, ei liioin ole järjetöntä sanoa häntä kiroukseksi ja syntisistä suurimmaksi. Paavali ei todellakaan aiheetta sano: "Kristus on meidän edestämme tullut kiroukseksi". Ei tällä loukata Kristusta, vaan me opimme juuri tästä tuntemaan rakkaan taivaallisen Isämme sydämen, joka ei ole säästänyt ainokaista Poikaansa, vaan on antanut hänet meidän kaikkien edestä ristin häpeälliseen kuolemaan. Huomaa myös meidän rakkaan ylimmäisen pappimme, Kristuksen, sanomaton rakkaus, että hän mielellään ja vapaaehtoisesti on kantanut sellaisen pilkan ja tuskan, ainoastaan meitä auttaaksensa.
Samaan tapaan Johannes Kastaja sanoo häntä "Jumalan Karitsaksi, joka ottaa pois maailman synnin" (Joh. 1: 29). Itse hän kylläkin on viaton, koskapa hän on Jumalan tahraton ja saastuttamaton Karitsa, mutta koko maailman synnit ja rikokset tukahduttavat hänen viattomuutensa, hän kun kantaa maailman syntejä. Ne synnit, joita minä, sinä ja me kaikki ikänä olemme tehneet ja vastedes teemme, ovat Kristuksen omia, ikään kuin hän itse olisi ne tehnyt. Kerta kaikkiaan: meidän syntimme pitää tulla Kristuksen synniksi, muutoin me hukumme ikipäiviksi. Samaan tapaan Jesajakin puhuu Kristuksesta sanoessaan: "Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme" (53: 6). Näitä sanoja ei saa miedontaa, vaan annettakoon niiden pitää vakava omalaatuisuutensa. Jumala ei näet näissä profeetan sanoissa laske leikkiä, vaan hän puhuu vakavasti ja suuresta rakkaudesta: Tämän Jumalan Karitsan, Kristuksen, on kannettava meidän kaikkien syntivelkamme. Mutta kun synti oli pantu hänen kuormakseen, tuli laki ja sanoi: Jokainen syntinen kuolkoon; jos siis sinä, Kristus, tahdot olla vastuussa, olla syypäänä ja kantaa rangaistusta, on sinun myöskin kannettava synti ja kirous. Aivan oikein Paavali siis tuo Mooseksesta esiin yleisen lain ja kohdistaa sen Kristukseen: "Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu". Kristus on ollut puuhun ripustettuna; Kristus on siis Jumalan kiroama.
Perjantai.
Altis on sinun kansasi sinun sotaanlähtösi päivänä: pyhässä asussa sinun nuori väkesi nousee eteesi, niinkuin kaste aamuruskon helmasta. Ps. 110: 3.
Tässä osoitetaan, millä sanalla ja saarnalla on sellainen voima, että se vetää kansaa alttiisti tulemaan, mitä muutoin ei millään maallisella vallalla ja voimalla saada aikaan. Se voima ei ole sellainen kuin laki, joka on väkisin vaatimassa tekemään sellaista, mitä emme voi tehdä, uhaten, peloittaen ja tuomiten meitä. Se päin vastoin antaa meille neuvoa, lohdutusta ja apua, ettemme jäisi Jumalan vihan ja tuomion alaisiksi, mihin meidät laki on tuominnut, vaan että saisimme sen sijaan Jumalan armon ja pelastuksen synnistä ja kuolemasta sekä voimaa elääksemme uudessa, oikeassa kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan.
Sellainen voima on suloisella Kristuksen evankeliumin saarnalla, joka julistaa, mitä meillä on tältä kuninkaalta: vaikka me olemme synnissä ja Jumalan vihan alaisuudessa syntyneet ja siinä elämme, lain iankaikkiseen kuolemaan tuomitsemina, Jumala on kuitenkin armahtanut meitä ja lähettänyt meille lihaan Poikansa Kristuksen, joka on meille lahjoitettu saadaksemme hänen kauttansa synnit anteeksi, pelastuksen kuolemasta, iankaikkisen vanhurskauden ja iankaikkisen elämän. Kaikki tämä on tapahtunut sulasta armosta ja laupeudesta, ilman meidän ansiotamme, ainoastaan saman Kristuksen tähden, joka kärsimyksellään ja kuolemallaan on suorittanut maksun meidän synneistämme, sovittanut Isän ja kuolleistanousemuksellansa voittanut kuoleman. Tämän kaiken lisäksi hän lupaa meille myös Pyhän Hengen ja saattaa sen kautta meidän sydämemme käsittämään sellaista lohdutusta ja siis alkamaan olla Jumalalle kuuliainen; vielä hän antaa meille voimaa synnin ja kuoleman pelkoa vastaan sekä varjelee kaikelta perkeleen väkivallalta. Kristus on näet mennyt taivaaseen meissä väkevästi hallitaksensa, että me voittaisimme synnin, kuoleman ja perkeleen. Ja vaikka meissä vielä on syntiä emmekä voi osoittaa puhdasta ja täydellistä kuuliaisuutta niin kuin meidän tulisi, niin ei sitä kuitenkaan meille viaksi lueta, koska hän, välimiehemme ja ylimmäinen pappimme, rukoilee meidän edestämme Isää.
Kun ihminen näin uskon kautta saa lohdutusta, niin hän saa rohkeutta, alkaa rakastaa Jumalaa, saa halun Jumalan käskyihin ja on valmis Jumalan tähden tekemään ja kärsimään, mitä tulee. Häntä hallitsee nyt Pyhä Henki, niin ettei häntä tarvitse lailla pakottaa niinkuin ennen. Tässä valtakunnassa syntyy siis Kristukselle lapsia Pyhän Hengen näkymättömästä, taivaallisesta voimasta, joka sanan kautta vaikuttaa ihmisissä ja saa aikaan uusia, uskovaisia sydämiä. Tässä valtakunnassa täytyy vanhan luonnon laata ja uuden luonnon ilmetä. Tähän eivät ensinkään auta liha eikä veri eikä mikään ihmiskyky. Verestä ja lihasta ei synny kristityitä, vaan ainoastaan syntisiä: "Mikä lihasta on syntynyt, on liha." "Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa." (Joh. 3: 6, 3)
Tämä kukistaa kaiken, mitä ihmiset omasta kyvystänsä tai teoistansa voivat kerskata. Psalminkirjoittaja on tässä profeetallisesti vääntänyt Moosekselta molemmat sarvet ja kaatanut juutalaisten korkean kunnian ja ylpeyden, jota he tunsivat siitä, että olivat Aabrahamin siementä ja pyhien kantaisien lapsia ja perillisiä, jonka tähden heitä yksin nimitettiin Jumalan kansaksi ja valtakunnan lapsiksi, joille kaikkien pakanoiden perintö oli luvattu. Ylpeästi juutalaiset sillä rehentelivätkin eivätkä tahtoneet kärsiä profeettojen heitä siitä nuhtelevan; sen vuoksi he myös vainosivat apostoleja ja evankeliumin saarnaajia, kunnes itse kukistuivat. Eivät he tänäkään päivänä voi tästä mielestänsä luopua, vaikka ovat niin häpeällisesti hairahtuneet ja hajaantuneet, ettei heille yhdeksäntoista vuosisadan kokemus ole muuta opettanut. Niin suuresti heitä hivelee kunnia olla Jumalan kansa ja päästä messiaansa kautta koko maailman herraksi.
Tämä psalmi sanoo kuitenkin vastaansanomattomasti, että Jumalan valtakunnassa eivät merkitse mitään syntymä, lapseus tai Aabrahamista periytyminen. Siihen tarvitaan toinen syntymä, taivaasta, että tullaan toisiksi ihmisiksi jumalallisesta voimasta uskon kautta Kristukseen.
Lauantai.
Tuntemuksensa kautta hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa. Jes. 53: 11.
Profeetta tahtoo opettaa, millainen on oleva Kristuksen valtakunnan menestys ja kasvaminen. Tässä meillä on eräs tärkeimmistä uskoa ja kristillistä vanhurskautta käsittelevistä raamatunlauseista: "Tuntemuksensa kautta hän vanhurskauttaa monet", toisin sanoen: kaikki jotka luottavaisin sydämin ja uskoen vastaanottavat sen, että Kristus on ottanut kantaakseen ja pois pyyhkinyt heidän syntinsä. Näin he ovat vanhurskaat Jumalan edessä, ja tämän uskon kautta he tulevat osallisiksi hänen kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa voimasta. Profeetta siis selittää kristillisen vanhurskauden niin, ettei se syvimmiltään ole muuta kuin että oikein tunnemme Kristuksen. Kristusta taas ei voida muuten oppia tuntemaan kuin hänen pyhästä sanastansa, niin että sitä kuullaan ja kätketään. Rakas evankeliumi on siis verrattavissa kanavaan, jonka kautta Kristus tuodaan meille ja hänen tekonsa ja armonsa vuodatetaan meihin. Näiden välikappaleiden, hänen sanansa ja pyhien sakramenttiensa kautta näet jaetaan ja annetaan Kristus meille runsaasti vanhurskauksineen ja kaikkine taivaallisine lahjoineen.
Koska nyt Jesaja lyhyesti ja selvästi sanoo, että Kristuksen tuntemus tekee vanhurskaaksi, niin on ilmeistä ja varmaa, etteivät ne teot, joita me kuuliaisuudesta Jumalan kymmentä käskyä kohtaan teemme, eivätkä muutkaan teot voi tehdä meitä vanhurskaiksi Jumalan edessä. Sellaiset teot eivät näet kaikki yhteensäkään vastaa Kristuksen tuntemusta. Jos siis tahdot vapahdusta synnistä ja kuolemasta, ei ole muuta neuvoa, kuin että oikein opit Kristusta tuntemaan; yksin tämä tuntemus vapahtaa ja päästää meidät kaikesta pahasta. Mutta profeetta puhuu sellaisesta tuntemuksesta, että me evankeliumista opimme, kuka Kristus on ja mitä hän meidän tähtemme on tehnyt, nimittäin että hän on Jumalan totinen Poika, siinnyt Pyhästä Hengestä, syntynyt neitsyt Mariasta ja kärsinyt Pontius Pilatuksen aikana, ei oman syntinsä tähden, – olihan hän täysin pyhä ja viaton –, vaan koko maailman synnin tähden, jonka hän otti kantaakseen, että me olisimme vapaat ja lunastetut synneistä ja eläisimme hänen kanssaan iankaikkisessa vanhurskaudessa.
Tämä tuntemus, joka ei ainoastaan tiedä kertoa, mitä Kristus on tehnyt – sen perkeleetkin tietävät –, vaan joka myös uskoo, että kaikki tämä on tapahtunut meidän hyväksemme, tekee meidät vanhurskaiksi. Emme siis saa kylmästi ja pintapuolisesti lukea näitä sanoja; meidän on niitä tarkasteltava ja sydämeemme painettava, sillä ne ovat aivan tarkoituksella tekstiin pannut, että me oivaltaisimme, mitä tämä tuntemus on ja mitä vastaan se on asetettu, nimittäin kaikkea ihmisen kykyä, ponnistuksia, tekoja ja viisautta vastaan. Kristillinen vanhurskaus ei siis ole mitään muuta kuin sellaista tuntemusta, että sydän ei luota mihinkään muuhun kuin rakkaaseen Herraan Kristukseen, joka on ristiinnaulittu. Niinhän profeetta Jeremiakin sanoo: "Joka kerskaa, kerskatkoon siitä, että hän on ymmärtäväinen ja tuntee minut" (9:23). Kristillisen vanhurskauden olemus on juuri Kristuksen tuntemus, usko, jolla käsitämme ja suljemme sydämeemme Kristuksen ja tulemme vakuuttuneiksi siitä, että "hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä" niinkuin pyhä Paavali sanoo (1. Tim. 2: 6).
KOLMAS PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. Joh. 16: 7.
Raamatussa on julistettu ja kaikkien profeettojen kautta ennustettu, että Kristuksen piti kärsimän ja kuoleman, tuleman haudatuksi ja jälleen nouseman kuolleista ja niin perustamaan uuden, iankaikkisen valtakunnan, jossa ihmisillä synnistä, kuolemasta ja helvetistä pelastettuina on iankaikkinen elämä. Tämän piti täyttyä, ja nyt oli käsillä hetki, jolloin sen tuli tapahtua. Sen tähden alkoi nyt opetuslapsille ilo ja autuus. Heidän tuli kuitenkin oppia hetkiseksi unhottamaan Kristuksen ruumiillinen läsnäolo ja odottamaan Puolustajaa. Hänen valtakuntansa ei voinut alkaa eikä Pyhää Henkeä voitu antaa Kristuksen sitä ennen lähtemättä tästä elämästä. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa täytyi ensinnä tehdä kaikki uudeksi taivaassa ja maan päällä, ja rakentaa sellainen valtakunta, jossa Pyhä Henki kaikkialla hallitsisi evankeliumin ja apostolinviran kautta, että apostolit istuisivat istuimilla ja tuomitsisivat kahtatoista Israelin sukukuntaa ja heillä olisi valta vanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään ja että evankeliumin saarnan kuulisivat kaikki, jotka tahtovat tulla autuaiksi. Tämä oli se aarre ja kunnia, joka Kristuksen piti tuoda, mutta se ei voinut meille tulla muutoin kuin että hän sen ensin kuolemallansa hankki.
Sitä tarkoittavat sanat: "Ellen minä mene pois", toisin sanoen: Ellen minä kuole, jää kaikki vanhoilleen, niin kuin se ennen oli: juutalaiset Mooseksen lain alaisuuteen, pakanat sokeuteensa, kaikki synnin ja kuoleman alaisiksi, niin muodoin ei Raamattu ensinkään toteutuisi, ja minä olisin suotta tullut. "Mutta jos minä menen" ja toteutan sen, mitä Jumala neuvossansa on päättänyt, niin Pyhä Henki tulee teille, vaikuttaa teissä ja rohkaisee teitä, niin että olette minun virkamiehiäni ja hallitsijatovereitani, käännytätte koko maailman, kumoatte lain, kukistatte pakanallisen epäjumalanpalveluksen ja muutatte koko maailman, ja teidän oppinne pysyy iankaikkisesti ja tunkee lävitse, perkeleen ja koko maailman kiusaksi. Tämän hyödyn ja kunnian minun poismenoni tuo teille.
Ette siis saa tulla murheellisiksi sen tähden, että minä menen teiltä pois. Älkää ajatelko minun poismenoani, vaan sitä, että minä menen Isän tykö. Silloin saatte murheen sijaan sulan lohdutuksen, ilon ja elämän. Minä näet menen sinne, missä minä Isältä saan vallan, tulen kaiken Herraksi ja annan teille Pyhän Hengen, joka kirkastaa minut maailmassa, ja niin alan teidän kauttanne hallita valtakuntaani, jolla ei koskaan ole loppua oleva. Minä teen sellaisen ihmeteon, jota perkeleen ja maailman täytyy kauhistua; kaiken sen täytyisi kuitenkin jäädä tekemättä, ellen minä menisi pois ja kuolisi.
Tämä on se lohdutus, jonka Kristus antaa opetuslapsillensa: heidän ei pidä kiinnittää katsettaan siihen, mikä nyt on käsillä, nimittäin että hän erkanee heistä ja jättää heidät yksin, vaan ajatella, mitä hän tämän poismenonsa kautta heissä vaikuttaa. Sitä he eivät voi nähdä ruumiillisin silmin, vaan heidän täytyy uskoa häntä, joka hyvin tietää, mistä hän tulee ja mihin menee. Hänen täytyy sanoa se heille edeltä päin, jotta he sen sitä paremmin sitten ymmärtäisivät, kun Pyhä Henki muistuttaa heitä siitä ja palauttaa heidän mieliinsä, että he ovat sen häneltä kuulleet.
Maanantai.
Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Jes 53:5.
Kuule, kuinka ihanasti profeetta puhuu Herran Jeesuksen kärsimyksestä! Herran käsivarsi, joka korotetaan – Jumalan Poika voimassa –, jonka edessä kuninkaatkin sulkevat suunsa, ei ainoastaan ole säälinyt meidän suurinta vaivaamme, vaan on itse kärsinytkin meidän rikkomustemme tähden ja runneltu meidän pahojen tekojemme tähden. Näin selkeää kertomusta emme löydä ainoaltakaan evankelistalta, Johannesta lukuunottamatta. Kolme ensimmäistä evankelistaa kertoo pelkän tapahtumien kulun, mutta Jesaja kertoo edeltä käsin tapahtumat, niiden syyn, hyödyn ja sovellutuksen. Matteuskin kertoo, että Jeesus on haavoitettu, mutta Jesaja osoittaa syyn, minkä tähden hän on kärsinyt: koska me olemme tehneet syntiä emmekä itse voineet vapahtaa itseämme synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Mikä hyöty sitten on Kristuksen kärsimyksestä? Se että me vapauduimme kaikista synneistämme. Sovellutus taas on siinä, että me tunnustamme hänet Herraksemme ja Vapahtajaksemme, uskomme häneen ja saamme uskon kautta iankaikkisen elämän. Näin suuret asiat profeetta esittää tässä niin lyhyesti ja selkeästi puhuessansa Kristuksen kärsimyksestä.
Mietipä, eikö merkitse suurta alennusta, että enkelien Herraa on runneltu ja piinattu ja että hän on kärsinyt. Kaikkein kauheinta on kuitenkin vielä se, että häntä on runnellut itse Jumala ja että hän on kantanut Jumalan vihan. Eihän juutalaisten, perkeleen ja pakanoiden raivo ollut mitään muuta kuin Jumalan väline, jolla Jumala itse runteli ja rankaisi Kristusta. Profeetta sanoo, että hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä; tästä näemme nyt, että häntä on Jumala piinannut. Juutalaisetkin pilkkasivat häntä, kun hän riippui ristissään: "Jos olet Jumalan Poika, astu alas ristiltä". He näet pitivät Jeesusta Jumalan hylkäämänä, koska hän sai kärsiä niin kauheaa piinaa. Olihan Mooseksen lain mukaan "Jumalan kiroama se, joka on hirteen ripustettu" (5. Moos. 21: 23). Juutalaiset ajattelivat siis näin: Kristus on ristiinnaulittu, hän on siis ollut mitä pahin viettelijä, joka on pilkannut Jumalaa. Näin on Jumala ihmeellisestä neuvostaan Poikansa kautta poistanut kaiken lain kirouksen. Hän oli siunattu ja pyhä henkilö, jota ei tahrannut mikään synti, niinkuin Jesaja sanoo: "Hän ei ollut vääryyttä tehnyt eikä petosta ollut hänen suussansa". Ei lailla eikä kuolemalla siis ollut mitään oikeutta häneen.
Risti ja kärsimys ovat Kristuksen viattomuuden kautta tulleet pyhitetyiksi. Näin hän on itsessänsä tehnyt tyhjäksi koko lain ja sen kirouksen ja poistanut, niellyt ja surmannut synnin, kuoleman ja helvetin niinkuin Paavali sanoo: "Hän pyyhki pois sen kirjoituksen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun". (Koi. 2: 14, 15) Tätä Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa eivät juutalaiset eivätkä apostolitkaan tietäneet. Profeetta sanoo kuitenkin tässä edeltä käsin tärkeimmän: tämä kunnian Kuningas on kärsinyt, ja se teki hänelle kovin kipeätä; hän sanoo myös hänen siinä niin kadottavan kunniansa, ettei hän näytä Jumalan oikealta Pojalta, vaan häntä pidetään pahantekijänä, ja hän kärsii niin, että hänen omatuntonsa antaa hänelle todistuksen Jumalan vihasta.
Tiistai.
Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää minua näe, mutta te näette minut; koska minä elän, niin tekin saatte elää. Joh. 14:19.
Tämä on puhuttu pahaa maailmaa vastaan, joka vainoaa Kristusta ja hänen sanaansa: hän ei tahdo suoda maailmalle enää sitä kunniaa, että se saisi nähdä hänen saarnaavan ja tekevän ihmeitä; koska he eivät tahdo suvaita häntä luonaan, hänkin tahtoo loitota heidän silmistänsä. Mutta te, minun opetuslapseni, hän sanoo, saatte nähdä minut ja elää minun kanssani. Minä tahdon näet pian kuoleman jälkeen nousta taas kuolleista, että te aina saisitte nähdä minut, ensin ruumiillisesti ja sitten myös hengellisesti, minun hallitessani, sekä tuntea ja kokea minun voimani teissä ja kaikessa maailmassa. Tämäpä on heille ylevä saarna, jota ei voida käsittää muuten kuin uskolla. Kuitenkin tuottaa suurta lohdutusta, että, vaikka he näkevät hänet silmiensä edessä ristiinnaulittavan, kuolevan ja tulevan haudatuksi, hän kuitenkin sanoo heille suorin ja selkein sanoin, että he saavat nähdä hänet ja että hän nyt vasta oikein elääkin, eikä ainoastaan hän, vaan hekin elävät hänen kanssansa. On kuin hän sanoisi: Toisin ei voi ollakaan, meidän täytyy kärsiä maailmaa; kun se ei enää voi minulle mitään tehdä, niin se väijyy teidän henkeänne. Mutta ei se vahingoita, älkää peljätkö: Minä elän, minä elän nyt jo. Niin varma hän on siitä, että sanoo itseänsä eläväksi juuri kuolemaan käydessään. Hän on se, jota kuolema ei voinut tappaa, vaikka se tosin surmasi hänet ruumiillisesti. Senpä tähden hän kerskaa kuolemaa ja perkelettä uhmaten, aivan kuin hän tahtoisi sanoa: Ristiinnaulitkoot, surmatkoot ja haudatkootkin minut, he eivät kuitenkaan tapa minua; minä tahdon niellä kuoleman elämälläni ja voittaa perkeleen voimallani. Koskapa he eivät voi minua pitää kuoleman vallassa, niin en tahdo teitäkään kuolemaan jättää. Ja koska minä elän, niin tekin totisesti elätte minun kanssani. Minä tahdon niin järkyttää kuolemaa, että sen täytyy olla voitettu ja irti sekä minusta että teistä, jotka uskotte minuun.
Meillä on siis se lohdullinen lupaus, annettu kristityille, jotka muutoin peljästyvät kuolemaa, että saamme kerskaten sanoa: Vaikka tapatkin minut, et kuitenkaan minua tapa, vaan autat minut elämään. Kristus vie minut elämään, niinkuin hän tässä sanoo: "Koska minä elän, niin tekin saatte elää". Tähän liha ja veri inttävät: Minun täytyy kuitenkin panna kaulani alttiiksi. Sepä ei sinua lainkaan vahingoita, Kristus sanoo, ovatpa he minutkin ristiinnaulinneet ja panneet hautaan; samoin he tekevät teillekin. Tämä pysyy kuitenkin voimassa: "Koska minä elän, niin tekin saatte elää." Näitä sanoja kristityn täytyy oppia käsittämään ja niin tuntemaan Kristuksensa hänen lohdullisista lupauksistaan, ettei säiky kuolemaa, vaan vastustaa pelotta sitä, koska hän ei ole jäävä kuoleman valtaan, vaan saa elää Herransa Kristuksen kanssa.
Tällainen uskallus kristityillä on Herraan Kristukseen. He uskovat, että hän on noussut kuolleista ja istuu Isän oikealla puolella. Näin heidän tulee oppia poistamaan kuolema kauas silmistään ja olemaan ajattelematta mitään muuta kuin sulaa elämää, että he kuolemassakin säilyvät elävinä. Kuolema jättää heidät kuolettamatta, ellei se ensin tapa itse Kristusta, joka elää ja hallitsee jumalallisessa majesteettisuudessa, johon kuolema ei saa eikä voi koskea. Tämän käsittäminen ja uskominen on kuitenkin suuri taito ja pysyy sellaisena. Se maksaa monta kovaa ottelua, eikä sitä kuitenkaan koskaan voida kyllin oppia meidän lihamme ja veremme tähden, joka ei voi olla pelkäämättä ja vapisematta kuolemaa. Mutta sitä täytyy aloitella ja siitä saada lohdutusta. Ellei meillä sitä olisi, ei kukaan pysyisi evankeliumissa lujana ja järkähtämättömänä.
Keskiviikko.
Niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä. Joh. 3: 14, 15.
Sen joka tahtoo saada iankaikkisen elämän, täytyy saada se uskon kautta Kristukseen, siihen että Kristus on hänen syntiensä tähden ylennetty ristiin, siinä kuollut ja niin pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta. Samoin kuin israelilaisia erämaassa, kun tuliset käärmeet heitä purivat, ei voinut mikään lääkintätaito auttaa, ainoastaan se, että he katsoivat vaskikäärmeeseen, jonka Jumala oli käskenyt ylentää, samoin on sinullekin ainoa autuuden tie, että katsot Herraan Kristukseen, toisin sanoen lohduttaudut hänen uhrillaan ja uskot, että Jumala hänen kuolemansa tähden antaa anteeksi ja jättää lukematta meille meidän syntimme ja tahtoo tehdä meidät autuaiksi. Tämä hedelmä kasvaa ainoastaan Kristuksen kuolemasta, ei meidän teoistamme.
Tällaisia saarnoja on profeetoissa montakin. Niinpä Jesaja sanoo: "Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut". (53: 4, 5). Tämä on ihana ja lohdullinen ahtisaarna, joka Uudessa testamentissakin olisi mainio saarna jonkun apostolin esittämäksi. Selkeämmin ei kukaan apostoli olisi saattanut puhua. Profeetta sanoo tässä, että Kristus on piinattu, haavoitettu ja runneltu sen tähden, että hän on ottanut kantaakseen meidän sairautemme ja kipumme, että meillä rauha olisi ja että me tulisimme paratuiksi. Rakas profeetta tekee Herrasta Kristuksesta lääkärin ja opettaa meille, että jos tahdomme Jumalan edessä tulla terveiksi, emme etsisi apua muualta kuin Herralta Kristukselta. Hänellä on lääkitys, joka ei perustu hyvien tekojen tekemiseen, vaan siihen, että hänen itsensä täytyy kärsiä meidän edestämme, hänet haavoitetaan ja piestään meidän edestämme, ja että hän kantaa rangaistuksen meidän edestämme. Kun siis kuulet kärsimyshistoriasta, kuinka kurjasti juutalaiset ja pakanat ovat sinun Herraasi Kristusta kohdelleet, niin liitä mielessäsi joka kohtaan: se on tapahtunut minun tähteni, että minulla olisi lääkitys, ei ruumiillisesta sairaudesta, vaan synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Jos näin ajattelet, silloin harjoitat Kristuksen kärsimyksen tutkistelua oikein ja autuaasti.
Kristuksen kärsimys on kahdessakin suhteessa kallis ja terveellinen lääkitys. Ensinnäkin tästä kärsimyksestä voidaan paremmin kuin kaikista muista rangaistuksista oppia, kuinka kauhea asia synti on. Koska ei yksikään ihminen, ei yksikään enkeli eikä mikään muu luotu ole voinut maksaa syntiä, vaan Jumalan Pojan on täytynyt se tehdä, niin meidän täytyy myöntää, että synti on jotakin hirvittävää. Meidän tulee siis sitäkin visummin pysyä Jumalan pelossa ja oppia kavahtamaan sellaista kauheaa asiaa kuin synti on. Sillä syntiin on helppo langeta, mutta siitä nouseminen on ylen työlästä. Kristuksen kärsimyksen tutkistelemisesta on siis se hyöty, että se on tehokas lääke syntiä vastaan, oppiaksemme olemaan jumaliset. Toiseksi se on lääke kuolemaakin vastaan. Se joka uskoo, että Jumalan Poika on kuollut hänen syntinsä tähden ja maksanut synnin kuolemallansa, voi rauhallisin sydämin turvata Jumalan hyvyyteen ja lohduttautua syntiä ja iankaikkista kuolemaa vastaan. Kristus esittää tässä sattuvasti tämän lohdutuksen sanoessaan: "Niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa", – jotta juutalaiset pelastuisivat ruumiillisesta kuolemasta, – "niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä."
Torstai.
Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö. Te kuulitte minun sanovan teille: "Minä menen pois ja palajan jälleen teidän tykönne". Joh. 14: 27, 28.
Kristus tahtoo sanoa: Koska minun nyt täytyy erota teistä, ja teidän osaksenne tulee minun tähteni maailmassa rauhattomuus, niin varautukaa siihen, niin ettette sen tähden ole hädissänne tai alakuloiset. Olkaa rohkeat ja hyvässä turvassa, niinkuin minä alusta saakka olen teitä kehoittanut. Tätä ulkonaista surkeutta ei kestä iankaikkisesti, sillä minä tahdon jälleen tulla teidän tykönne ja ilahduttaa teitä sekä ruumiillisesti että hengellisesti. Niin hän on tehnytkin. Ruumiillisesti hän meni kärsimyksensä kolmena päivänä heiltä pois, mutta palasi taas kolmantena päivänä heidän tykönsä osoittautuen eläväksi; silloin he ilahtuivat ja alkoivat ymmärtää sitä, mitä hän aikaisemmin oli heille puhunut. Tätä Kristuksen poismenoa ei kuitenkaan saa sovittaa ainoastaan noihin kolmeen päivään, joiksi hän näkyväisesti hävisi apostoleilta. Tällaista poismenoa ja takaisintuloa hän suorittaa alinomaa kristittyihinsä nähden, niin että hekin saavat tästä lohduttautua. Vaikka heistä kiusauksen kestäessä tuntuu siltä, kuin he olisivat hukanneet Kristuksen, ei heidän silti tarvitse joutua epätoivoon. Hänhän lupaa tässä tulla jälleen heidän tykönsä.
Nämäpä ovat kalliita sanoja sille, joka ne oikein voisi käsittää ja uskoa! Kuulemmehan, ettei ole Kristuksen syy, että me kiusauksessa tulemme aroiksi ja murheellisiksi, vieläpä kuulemme hänen vihaavan sellaista pelkoa. Sitä paitsi hän kieltääkin sen vakavasti. On kuin hän sanoisi: Miksi tahtoisittekaan peljätä tai murehtia? Kuulkaa tarkoin, että minä kiellän teitä sitä tekemästä! Minä, minä olen sanonut teille ja sanon teille taas: Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö. Ja mitä minä sanon teille, samaa sanoo minun Isänikin, ja kaikki enkelit taivaassa yhtyvät siihen.
Tämä on varsin lohdullista puhetta. Meidän tulisi? syystä ilosta hypähdellä, mutta meidän viheliäinen veremme ja lihamme eivät voi tätä käsittää, vaan taipuvat niin helposti murehtimaan itsekään tietämättä surun aihetta. Ilkeä perkele se riistää tämän ihanan kuvan meidän silmistämme ja tempaa Kristuksen pois sydämestä, niin ettemme kuule, mitä hän sanoo, ja niin helposti hätäilemme ja vapisemme, kun yksikin ajatus Jumalan vihasta ja tuomiosta juolahtaa sydämeen. Oppikaamme siis varjeltumaan semmoiselta ja vastoin perkelettä ja omaa sydäntämmekin rohkaistumaan. Käskeehän Kristus itse meitä olemaan hyvässä turvassa.
Niin, sanonet, mutta minä olen vaivainen syntinen ja olen synneilläni vihoittanut Jumalan. Etkö kuule, että Kristus sanoo sinulle: Minä annan sinulle rauhan, Jumalan armon ja synnit anteeksi. Älä siis ota huomioon, mitä itse olet, vaan tarkkaa sitä, mitä hän sinulle antaa. Onhan sinulla hänen kasteensa, sakramenttinsa ja evankeliuminsa, jotka ovat sulan armon ja rauhan merkkejä. Anna niiden peljätä vihaa ja armottomuutta, jotka ovat suruttomia ja varmoja katumattomassa ja jumalattomassa elämässä eivätkä tunne Kristusta. Sinähän halajat mielelläsi saada Jumalan armon, synnit anteeksi ja lohdutusta häneltä, niinkuin ainakin se, joka on peljästynyt ja tuntee viheliäisyytensä. Tällaisille Kristus pitää tämän saarnan; kenelle ja mitä varten hän sitä puhuisikaan, ellei niille, jotka lohdutusta tarvitsevat? Miksi et siis tahdo vastaanottaa näitä ihania ja kalliita sanoja, joissa hän sanoo sinulle ja kaikille arkamielisille: Minä en tahdo, että kristittyni ovat arkoja. Tosin tiedän, että perkele ja maailma, kuolema ja kaikkinainen onnettomuus peljättävät heitä. Mutta minä olen juuri siksi saapuvilla, että minä lohduttaisin heitä ja auttaisin heitä pelosta; jos minä vielä heille lisäisin onnettomuutta, niin en olisi Vapahtaja enkä Kristus. Jos siis tunnet peljästystä tai murhetta, niin tiedä, ettei sinun tule antaa sille sijaa, vaan rohkaista itseäsi niillä sanoilla, joilla minä tässä sinua kehoitan ja käsken olemaan pelkäämättä.
Perjantai.
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä. Joh. 6: 56.
Samoin kuin ruumiillinen ravinto, jonka suu nauttii, kadottaa muotonsa ja muuttuu ihmisen vereksi ja lihaksi, samoin tapahtuu, kun sydän käsittää Jumalan sanan Kristuksesta ja vastaanottaa sen. Usko ei jää siinä joutilaaksi, vaan muuntaa ja muodostaa ihmisen, niin että hän yhdistyy kokonaan Kristukseen ja Kristus häneen. Kuinka se tapahtuu? Ensiksi: usko ei tartu hengelliseen ruumiiseen, vaan luonnolliseen lihaan ja vereen, uskoen, että se on Jumalan Pojan liha ja veri, meidän edestämme annettu ja vuodatettu; tämä on Kristuksen lihan syömistä ja hänen verensä juomista. Tätä seuraa sitten tuo suuri ja rikas vaihtokauppa, että hän pysyy meissä ja me hänessä ja tulemme hänen kanssaan yhdeksi ruumiiksi. Hän tulee kaikkine aarteineen meidän ruumiiksemme, ja me kaikkine synteinemme ja onnettomuuksinemme tulemme hänen ruumiiksensa. Kristuksen pysyessä meissä täytyy meillä olla kaikki, mitä hän on ja mitä hänellä on: iankaikkinen elämä, vanhurskaus, viisaus, voima, valta ja kaikki aarteet, joilla ei ole lukua eikä loppua, niin että me saamme omistaa ne itsellemme ja nauttia niistä ominamme. Sen tähden usko tuo myötänsä voiton maailmasta, kuolemasta, synnistä, perkeleestä ja kaikesta onnettomuudesta. Tällaisia jaloja asioita sisältävät nämä sanat, niin ettei yksikään ihmissydän voi niitä oikein käsittää eikä ymmärtää. Edelleen, jos me pysymme hänessä, niin täytyy siitä seurata, että, kuinka huonot olemmekin, kuinka horjumme ja erehdymmekin, se ei voi meitä vahingoittaa, sillä meidät kannetaan synteinemme ja heikkouksinemme iankaikkiseen vanhurskauteen ja vahvuuteen. Jos me siis olemme Kristuksessa ja Jumalassa, ei meillä voi olla mitään niin suurta syntiä, että se voisi tuomita meidät kadotukseen. Vaikka me olemme täynnä syntiä, niin Jumalan täytyy kuitenkin sanoa: ne ovat minun Poikani syntejä. Ja koska hän ei voi vihastua Poikaansa, niin ei hän vihastu meihinkään. Samoin kuin Kristus vallitsee ja hallitsee kaikkea, tulemme mekin herroiksi ja saamme polkea jalkoihimme synnin, kuoleman, perkeleen ja kaikkien väkivallan. Katso, tällaisia suuria asioita sisältävät nämä sanat, joissa meidän korkein jumalallinen ja suurin aarteemme on, maailmalta salattuna.
Tästä seuraa myös, että kristittyjen suurin taito on osata oikein sovittaa itsensä heikkoon Kristukseen ja nähdä, kuinka hän on syntinen meissä. Näin pitkälle eivät ulkokullatut ja tekopyhät pääse, emmekä mekään, jos luulemme evankeliumin liiankin hyvin osaavamme. Me luulemme kaiken olevan keskuudessamme puhdasta ja viatonta, mutta evankeliumi ei tee meitä hurskaiksi ja puhtaiksi niin kuin laki, joka vain vaatii ihmisiä tulemaan pyhiksi. Evankeliumi jättää meidät syntisiksi ja saattaa meidät tekemisiin syntien kanssa, asettaen korkeimmaksi hurskaudeksi ja avuksi sen, että toinen kantaa toistaan, niin kuin Kristus on kantanut meitä. Niin pitkälle et milloinkaan tule, sen olet aina huomaava, ettei sinussa ja muissa olisi puutteita ja vikoja. Silloin täytyy tekopyhien ja järjen päätellä: ei tuo ole puhdasta, Kristus ei noissa asu. Mutta evankeliumi sanoo: sinä tosin olet heikko ja syntinen, mutta väkevä ja hurskas Kristuksessa, joka elää sinussa. Älköön siis kukaan ajatelko kristittyä puhtaaksi hurskauden kuvastimeksi, sillä Kristus itse kätkeytyy ja verhoutuu pelkkään syntiin, heikkouteen, köyhyyteen ja viheliäisyyteen.
Lauantai.
Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut. Joh. 16: 16.
Kristus on kaikkien tiettäväksi saarnannut siitä, mitä hänen poismenonsa jälkeen oli tapahtuva. Hän tahtoo ottaa jäähyväiset opetuslapsiltansa ja sanoa: Jumalan haltuun, minun täytyy mennä, nyt te näette vielä minut ja kuulette minua, mutta neljän tai viiden hetken kuluttua ette minua enää näe. Samana yönä näet, jona hänet vangittiin, he joutuivat hänestä eroon, eikä heillä ollut toivoa nähdä häntä jälleen, koska hänet ristiinnaulittiin ja haudattiin. Mutta kuitenkin hän sanoo, että he vähän ajan perästä taas saavat nähdä hänet. Tämä on opetuslapsista eriskummallista puhetta. Eihän heidän ymmärrykseensä mahdu, mitä tämä merkitsee: "Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut". Siksi he rupesivat keskenänsä kyselemään, mitä se voisi merkitä. He eivät ensinkään saattaneet odottaa, että hänet niin pian otettaisiin pois heiltä, vielä vähemmän he voivat uskoa, että hän kärsimyksensä ja kuolemansa jälkeen taas niin pian nousisi kuolleista ja näyttäytyisi elävänä heille. Tämä oli heistä liian outoa; heidän mielestänsä, oli liian kaukana se niin pikainen tapahtuma, että hän kolmessa päivässä sekä kuolisi että virkoaisi henkiin.
Vaikka hän olisikin ennen selkeästi puhunut tällaista, niin he olisivat kuitenkin aivan yhtä vähän ymmärtäneet häntä, sillä tuo kaikki oli peräti mahdotonta mahtumaan heidän päähänsä. Siksi pyhä Johanneskin kirjoittaa siitä niin monisanaisesti, tahtoen osoittaa, että Kristus on halunnut lujasti painaa heidän mieleensä kuolemansa ja ylösnousemuksensa suuren ihmeen ja näin antanut heille aiheen kysyä sitä häneltä. Mutta vaikka hän olisikin puhunut selvästi ja suoraan, olisivat he kuitenkin yhtä vähän häntä ymmärtäneet. Tahtoessaan selittää tätä: "vähän aikaa", hän sanoo: "minä menen Isän tykö". Sitä he ymmärtävät vielä vähemmän ja siitä heidän täytyy tunnustaa, etteivät he ymmärrä, mitä hän sanoo. Tämä pysyy siis heille hämäränä sanana, niin että heidän täytyy sitä ajatella ja sitäkin enemmän ihmetellä ja kysyä, jotta heidän uskonsa sen muistaisi hänen ylösnousemuksensa jälkeen ja siitä vahvistuisi.
"Isän tykö meneminen" ei ole sellaista puhetta, jota ihmiset tavallisesti käyttävät ja ymmärtävät. Se on Herran Kristuksen puheenparsi. Isän tyköä tuleminen tai Isän lähettämänä oleminen ei merkitse muuta, kuin että hän, Jumalan totinen Poika, on tullut tosi ihmiseksi ja ilmaantunut maan päälle ihmisluonnossa ja ihmisen muodossa, tullut nähtäväksi, kuultavaksi ja havaittavaksi, kärsinyt ja kuollut, aivan kuin kuka tahansa muu ihminen. Se taas, että hän menee Isän tykö, merkitsee, että hän tulee kirkastetuksi kuolleistanousemuksensa kautta, että hän istuu Jumalan oikealla puolella ja hallitsee hänen kanssaan iankaikkisuudessa, iankaikkisena, kaikkivaltiaana Jumalana. Isästä tulemalla hän on todistanut olevansa tosi, luonnollinen ihminen, Isän tykö menemällä hän kirkastaa itsensä iankaikkiseksi Jumalaksi Isästä Jumalasta. Näin liittyvät yhteen henkilöön sekä Jumala että ihminen.
Tällaista siirtymistä Isän tyköä meidän tykömme ja meidän tyköämme Isän tykö eivät nuo rakkaat apostolit voineet siihen aikaan ymmärtää, emmekä mekään eikä kukaan ihminen ymmärtäisi, ellei Pyhä Henki olisi tullut ja näitä sanoja kirkastanut. Sanat ovat hämärät ja pysyvätkin hämärinä, jotenka vieläkin on vaivalloista niin tuntea ja omistaa Kristus hänen alentamisessaan ja ylentämisessään, että hänelle omistetaan, niinkuin Paavali sanoo, kaikki, mitä taivaassa, maan päällä ja maan alla on.
PUOLIPAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Kun Jeesus oli tämän puhunut, lähti hän pois opetuslastensa kanssa Kedronin puron tuolle puolelle; siellä oli puutarha, johon hän meni opetuslapsinensa. Joh. 18: 1.
Herramme Kristuksen viimeisiä sanoja maan päällä oli hänen rukouksensa, jolla hän ottaa jäähyväiset opetuslapsiltaan. Mutta kun hän on rukouksensa päättänyt, hän rupeaa papiksi ja uhraa oikean uhrin, nimittäin itsensä ristinpuussa. Tästä kärsimyksestä pyhä Johannes kertoo vähän toisin kuin muut evankelistat, lisäten sen, mitä toiset evankelistat ovat jättäneet kertomatta. Nyt hän kirjoittaa ikään kuin esipuheen kärsimyshistoriaan. Näyttää olevan tarpeetonta, että hän mainitsee Kedronin puron ja että Kristus on sen ylitse käynyt puutarhaan. Mutta hän mainitsee siitä painaakseen siten mitä sattuvimmin meidän mieleemme, että Kristus on tahtonut käymällä käydä kuolemaan ja kuolla. Evankelista on näin tahtonut itsekin rakentua Kedronin puroa ajatellessaan. On kuin hän tahtoisi sanoa: Minäpä tarkoitan, että Herra on tosiaankin käynyt Kedronin puron ylitse. Hän on tullut oikealle Kedronin purolle. Kedron merkitsee nimittäin mustaa eli synkkää. Kedronin puro on Jerusalemin edustalla ja on saanut nimensä siitä, että se juoksee niin syvässä ja pimeässä, että sen vettä tuskin saattaa nähdä. Evankelista tahtoo nyt sanoa: Herramme Kristus on käynyt sen oikean pimeän, mustan puron ylitse. Hän ei puhu mitään öljymäestä eikä kauniista ja suloisesta seudusta, vaan ajattelee ainoastaan tätä mustaa puroa, joka mitä sattuvimmin soveltuu tähän Kristuksen katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan.
Vielä evankelista kertoo, että Kristus kävi opetuslastensa kanssa puutarhaan. Tätä puutarhaa toiset evankelistat nimittävät Getsemaneksi; se on laakso, joka sijaitsee Öljymäen ja Jerusalemin kaupungin välillä. Ehtoolla Kristus lähti kaupungista itää eli auringon nousua kohden. Siellä oli hedelmällinen keto sekä ihana ja herttainen puutarha jaloine hedelmineen, minkä tähden paikkaa sanottiin Getsemaneksi, suomeksi: lihava laakso. Minkä tähden sitten evankelista kirjoittaa tästä niin tarkoin mainiten Kedronin puroa ja puutarhaa?
Ensiksikin hän tekee näin osoittaakseen, että Kristus oli maan päällä niin köyhä, ettei hänellä ollut omaa huonetta tai kotia, vaikka hän oli sekä Juudan kansan että koko maailman kuningas ja Herra. Niinhän hän itse sanoo: "Ketuilla on luolat, ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi" (Matt. 8: 20). Toiseksi oli Herralla aina tapana viivyttyään iltaan saakka Jerusalemissa mennä ehtoolla kaupungin ulkopuolelle, joko puutarhaan tai Betaniaan; kaupunkiin ei hän yöksi jäänyt.
Tässä nyt enkelit ja kaikki maailmallinen ja inhimillinen valta jättävät Kristuksen; hänen vihollisensa, ylipapit ja kirjanoppineet, vahvistuvat mitä mahtavimmiksi roomalaisten liittyessä heihin, ja kansakin ryhtyy samaan hankkeeseen. Vihdoin opetuslapsetkin kaikki jättävät hänet ja pakenevat. Kuinka onkaan kaikki näin muuttunut? Kun Kristus saarnasi Jerusalemissa, ei kukaan rohjennut käydä käsiksi häneen, mutta nyt luopuvat sekä kansa että mahtimiehet hänestä. Tämä Kristuksen esikuva tulee meidän tarkoin painaa mieleemme, sillä kristillinen kärsimys alkaa yksinäisyydessä. Niin täytyy käydä, että sinä jäät yksin; ellei niin tapahdu tässä elämässä, tapahtuu niin ainakin kuolemassa. Jokainen kristitty varustautukoon sen tähden oikealla väkevyydellä, Kristuksella, joka on meidän ainut lohtumme ja apumme.
Maanantai.
Ja Jeesus alkoi murehtia ja tulla tuskaan. Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi kasvoilleen ja rukoili. Matt. 26: 37, 39.
Tässä meidän tulee ajatella ja uskoa, että Kristus on Jumalan Karitsa, joka kantaa ja poistaa maailman synnin, niin että me totisesti olemme päästetyt ja vapaat synneistämme. Hän värisee ja vapisee Öljymäellä ja on niin tuskassa ja peljästynyt, että hikoilee veristä hikeä. Siihen hänet saattaa meidän syntimme, jonka hän on ottanut päällensä ja jota hän niin raskaasti kantoi. Antakaamme sen vuoksi niiden olla siellä, toivoen lujasti, että milloin tahansa joudummekin Jumalan tuomioistuimen eteen, hän ei löydä meissä yhtään syntiä. Tätä ei pidä käsittää niin, kuin me olisimme vanhurskaita emmekä olisi lainkaan syntiä tehneet, vaan niin, että Jumala itse on ottanut meistä syntimme ja pannut ne Poikansa päälle. Katso, Kristus Öljymäellä on sinun lohdutuksesi, niin että saat olla varma siitä, että hän on ottanut kantaakseen sinun syntisi ja maksanut sen. Mistä tämä murhe ja tuska muusta olisi tullut? Jos nyt sinun syntisi ovat Kristuksen päällä, niin ole sinä sydämessäsi rauhassa, ne ovat oikealla paikalla, siellä, minne ne kuuluvatkin. Sinun päälläsi eivät ne ole oikealla paikalla, sillä sinä olet liian heikko ainoatakaan syntiä kantamaan; sinun täytyisi sen alla hukkua. Anna sen tähden synnin aina olla Kristuksen päällä ja katso, mihin hän sitä kantaessaan joutuu. Hän vie sen mukanaan ristille, jopa kuolee sen tähden. Mutta kolmantena päivänä hän näyttäikse synnin, kuoleman ja perkeleen Herraksi; ne ovat häntä vastaan kaiken voimansa ponnistaneet, mutta eivät ole mitään aikoihin saaneet. Tällä tulee sinun nyt lohduttautua ja kiittää Jumalaa tästä sanomattomasta armosta, että hän on ottanut sinulta tuon raskaan kuorman, joka olisi syössyt sinun helvetin syvyyteen, ja sälyttänyt sen Poikansa, Herramme Jeesuksen Kristuksen päälle, joka, vaikka hän oli synnitön, kuitenkin Öljymäellä kantaa sitä niin raskaasti, että verihiki hänestä juoksee. Lohduttaudu tällä äläkä anna sydämesi joutua murheen valtaan. Sano: Riittää, että Herrani Kristus on niin murehtinut ja vapissut. Omalla murheellani en saa mitään aikaan, mutta hän on tällä murheellansa ja vapisemisellansa, josta minä elän ja kuolen, saanut aikaan sen, että minä vastedes saan olla hänessä iloinen ja turvattu tarvitsematta peljätä syntiä ja kuolemaa. Hänen kuolemallaan saan lohduttautua ja toivoa Jumalan armoa ja iankaikkista elämää.
Meidän tulee Herramme Kristuksen tässä antamasta esikuvasta myös oppia, kuinka meidän on meneteltävä silloin, kun tuska, kiusaus ja hätä ovat käsillä. Se hetki oli tullut, jolloin Juudas oli hänet pettävä, juutalaiset ottavat hänet vangiksi ja pakanat ristiinnaulitsevat hänet. Mitä hän nyt tekee? Hän alkaa murehtia ja tulla tuskaan. Mutta hän ei jää siihen. Hän menee edemmäksi, lankeaa kasvoilleen ja rukoilee. Opi sinäkin näin tekemään. Älä pane mitään tuskaa ja hätää niin sydämellesi, että sen tähden unhottaisit rukoilemisen. Jumala mieltyy siihen, että tuskaan ja hätään joutuessamme emme lankea epäilyksiin, vaan ylennämme sydämemme hänen puoleensa ja etsimme apua häneltä. Me olemme kuitenkin taipuvaiset päättelemään, että Jumala on julmistunut ja meille vihainen, koska hän sallii meidän tulla tuskaan ja hätään. Tätä vastaan saat lohduttautua Kristuksesta Öljymäellä. Jos näet Jumala tarkoittaisi meille pahaa salliessaan meidän tulla tuskaan ja hätään, seuraisi siitä, että hän olisi rakkaalle Pojallensakin tarkoittanut pahaa. Älä siis anna sellaisten ajatusten vietellä itseäsi pitämään Jumalaa vihollisenasi, kun hän sallii sinun kärsiä hätää, vaan niin kuin tästä näet, ettei hän säästä omaa ainokaista Poikaansa kärsimyksestä, vaan hänen täytyy tuntea syntiä ja kuoleman tuskaa ja sen tähden murehtia ja tulla tuskaan, niin ajattele sinäkin, että olet Jumalan lapsi ja että hän tahtoo olla sinun Isäsi, vaikka hän antaakin sinun vähän kärsiä. Minkä tähden tahdot, ettei sinua kohtaisi se, miltä hän ei säästänyt ainokaista Poikaansa, vaan antoi hänen sinun edestäsi kärsiä sellaista tuskaa ja hätää, jota sinä iankaikkisesti olisit saanut helvetissä kärsiä? Seuraa siis Kristusta tässäkin, ja samoin kuin sinä hänen kanssaan kärsit tuskaa ja hätää, samoin opi myös hänen kanssaan rukoilemaan, äläkä epäile, että Jumala armollisesti tahtoo kuulla tällaisen rukouksen.
Tiistai.
Ja hän lankesi kasvoilleen ja rukoili sanoen: "Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja; ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä". Matt. 26: 39.
Opi tästä oikea rukouksen muoto, jota tulee käyttää kiusauksessa ja hädässä. Rakas Herramme Kristus rukoilee, että hänen Isänsä ottaisi tämän maljan häneltä pois, ja odottaa oikean ainokaisen Pojan tavoin kaikkea hyvää Isältä. Kuitenkin hän lisää nämä sanat: "ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä". Tee sinäkin niin. Jos olet kiusauksessa ja kärsimyksessä, niin älä ajattele, että Jumala on sinulle vihainen, vaan käänny hänen puoleensa, niinkuin lapsi isänsä puoleen, pyydä häneltä apua ja sano: Rakas taivaallinen Isä, katso, kuinka minulle käy, auta minua rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden, älä salli minun hukkua tähän tai muuhun hätään! Tähän Jumala mieltyy; hän tahtoo, että meillä kaikilla olisi tällainen luottamus häneen Kristuksessa ja Kristuksen kautta kaikissa huolissamme, ja että me aivan turvallisina huutaisimme häntä avuksi rakkaana Isänämme, lainkaan epäilemättä, että hän Kristuksen tähden on meille, niinkuin ainakin rakkaille lapsilleen, armollinen ja sydämellisen kärsivällinen meitä kohtaan ja tahtoo sen tähden mielellään auttaa. Sinun on kuitenkin nöyrryttävä eikä vaadittava oman tahtosi toteutumista, vaan jätettävä Jumalan tahdon varaan, tahtooko hän sallia sinun pidempään olla hädässä ja siten osoittaa kuuliaisuutesi kärsivällisesti kestämällä ja odottamalla avun viipyessä, niinkuin näet Kristuksen tässä tekevän.
Saattanet nyt kysyä: Minkä tähden Kristus tässä näin rukoilee? Eihän hän käytä lainkaan tämäntapaisia sanoja rukoillessaan toisaalla näin: "Isä, hetki on tullut, kirkasta Poikasi. Pyhä Isä, varjele nimessäsi ne, jotka sinä olet minulle antanut. Pyhitä heidät totuudessa. Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani jne." (Joh. 17.) Koko tämä rukous osoittaa, ettei hän lainkaan jätä tätä anomusta Jumalan tahdon varaan, vaan tahtoo sen ehdottomasti tulevan kuulluksi. Miksei hän siis tässäkin niin rukoile? Vastaan: Herra rukoilee tässä ruumiillisessa hädässä. Meidän tulee kaikessa, mikä koskee tätä ruumiillista elämää, alistaa oma tahtomme Jumalan tahdon alaiseksi. Meille on näet usein tarpeen, että Jumala sallii meidän olla ristin alla ja hädässä. Koska Jumala yksin tietää, mikä meille on hyväksi ja hyödyllistä, meidän on asetettava hänen tahtonsa oman tahtomme edelle ja osoitettava kuuliaisuutemme olemalla kärsivällisiä. Kun taas on kysymys muista kuin ruumiillisista asioista, esimerkiksi syntien anteeksiantamuksesta, siitä että Jumala varjelisi meidät sanassaan, pyhittäisi meidät, lahjoittaisi meille Pyhän Hengen ja iankaikkisen elämän, jollaista Kristus juuri rukoilee tässä toisessa rukouksessa, johon viittasimme, silloin Jumalan tahto on ilmeinen ja tietty. Hänhän tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat autuaiksi. Sen tähden ei ole tarpeellista, että tällaisia taivaallisia, iankaikkisia asioita rukoillessasi jätät Jumalan tahdon varaan, tahtooko hän sen tehdä vai ei. Tietäkäämme ja uskokaamme, että hän mielellään ja aivan epäilemättä tahtoo sen antaa. Tässähän meillä on hänen sanansa silmiemme edessä ja se ilmaisee meille hänen tahtonsa.
Samalla tavoin et voi tietää Jumalan tahtoa ruumiillisessa kiusauksessa ja hädässä. Sinä et tiedä, olisiko sinun autuudeksesi ja Jumalan kunniaksi hyödyllistä ja hyvää, jos Jumala heti, niin kuin sinä pyydät, päästäisi sinut ruumiillisesta hädästäsi. Sen tähden sinä saat tosin rukoilla apua; jätä asia kuitenkin Jumalan tahdon varaan. Rukous ei silti mene hukkaan, vaikkei hän heti kohta auttaisikaan tai ei auttaisi sillä tavoin, kuin me tahdomme. Se hyödyttää meitä sillä tavoin, että Jumala, vahvistaa sydämen ja antaa armon ja kärsivällisyyden, että voimme kiusauksessa kestää ja vihdoin voittaa. Niinhän Kristuksen esimerkki osoittaa. Isä ei tahtonut antaa maljan mennä häneltä pois, mutta lähetti kuitenkin enkelin, joka vahvisti häntä. Niin käy sinullekin, vaikka Jumala viivyttäisikin apuaan. Hengellisessä hädässäsi saat kuitenkin olla varma siitä, että Jumala Kristuksen kautta tahtoo antaa sinulle syntisi anteeksi ja tehdä sinut autuaaksi. Sitä saat siis rohkein mielin ja turvallisena rukoilla. Tekisitkin syntiä, jos sitä epäilisit.
Keskiviikko.
Ja kun hän oli suuressa ruskassa, rukoili hän yhä hartaammin. Ja hänen hikensä oli niinkuin veripisarat, jotka putosivat maahan. Luuk. 22: 44.
Rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kärsimistä Getsemanen puutarhassa ei voi ihmiskielin kuvata; se käy yli kaiken ihmisjärjen ja -ajatuksen. Jos tavallinen ihminen hetkisenkin tuntisi tätä tuskaa, niin hän ei voisi elää, vaan hänen täytyisi kuolla. Mutta minkä tähden sinä, Herra Kristus, olet niin murheellinen ja suuressa tuskassa? Sanoithan sinä, että voisit rukoilla Isääsi lähettämään sinulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä. Jos sinä niin pelkäät kuolemaa, mitä sitten me, vaivaiset syntiset ihmiset? Me kyllä joudumme epätoivoon. Niinhän on meidän kaikkien ihmisten laita, että taistelu ennen kuolemaa on raskaampi kuin itse kuolema. Jos perkele silloin voittaa, olemme hukassa. Tällaisessa taistelussa olevan ihmisen kasvot tulevat kelmeiksi, silmät painuvat kuopalle, korvat kylmenevät jne. Kaikki tämä ei ole kuitenkaan mitään Herramme Kristuksen taistelun rinnalla.
Tätä taistelua me emme voi tajuta, sillä Kristuksen kamppailu on ollut ankarampi kuin meidän voi milloinkaan olla. Syy on siinä, että Kristus on ottanut kantaakseen koko maailman synnit; sitä paitsi hänen luontonsakin on ollut täysin puhdas ja synnitön. Meillä ihmisillä, jotka olemme siinneet ja syntyneet synnissä, on saastainen ja turta liha, joka ei ole niin herkkä tuntemaan. Kuta raittiimpi ja terveempi ihminen, kuta puhtaampi veri hänellä on, sitä paremmin hän tuntee, mikä häneen koskee. Koska nyt Kristuksen ruumis, liha ja veri on terve, puhdas ja synnitön, mutta me sitä vastoin olemme saastaiset ja täynnä syntiä, me emme tunne kuoleman kauhuja, vaikka ne tulisivat osaksemmekin, siinä mitassa kuin Kristus ne tunsi. Koska hänellä ovat koko maailman synnit taakkanaan hänen saadessaan maistaa katkerinta kärsimystä ja kuolemaa, ja hänen luontonsa samalla kuitenkin on täysin puhdas, niin hän on verrattomasti ankarampana tuntenut kuoleman tuskan kuin me kaikki. Sen tähden Kristuksen on täytynyt joutua sellaisen murheen, tuskan ja hädän valtaan, ettei sitä yksikään ihmissydän voi ajatuksella käsittää. Me ihmiset tulemme suuressa murheessa siihen tilaan, että kieli kuivuu, korvat tulevat kuuroiksi, kädet tunnottomiksi, eikä verenpisaraakaan tunnu kiertävän koko ruumiissamme. Mutta Kristus tuli siihen tilaan, että veri tunkihe ulos hänen ruumiistansa.
Tällaisen tuskan rakas Herramme Kristus tahtoi kuitenkin kärsiä taivaallisen Isänsä kunniaksi ja meidän ihmisten hyödyksi, että meillä vastedes olisi kuoleman tuskan Herra ja että liittyisimme häneen, joka on tämän kauhistuksen voittanut. Kristus on viattomassa sydämessään saanut voiton kaikkein suurimmasta tuskasta ja puhtaaseen vereensä sammuttanut perkeleen katkeran vihan vimman tuliset nuolet, että me saisimme lohdutuksen hänen voitostansa. Perkele tosin syöksi tuliset nuolensa hänen sydämeensä, mutta hän sammutti ne viattomuuteensa ja puhtaaseen vereensä antaen niiden tunkeutua niin syvälle, että ne tylsyivät, niin ettei niillä enää ole voimaa meitä vastaan.
Tällainen on rakkaan Vapahtajamme taistelu Getsemanen puutarhassa, ja se taistelu edelsi hänen kuolemaansa. Meidän tähtemme hän joutui niin suureen tuskaan, että me iankaikkisesti sydämessämme kiittäisimme häntä tästä äärettömästä rakkaudesta.
Torstai.
Silloin Jeesus astui esiin ja sanoi heille: "Ketä te etsitte?" He vastasivat hänelle: "Jeesusta, Nasaretilaista". Jeesus sanoi heille: "Minä se olen". Joh. 18: 4, 5.
Tämän sanan "Minä se olen" johdosta kristittyjen on tarkoin tutkisteltava, kuka Kristus on, mikä hänen tahtonsa on ja kuinka suuri on hän, jonka juutalaiset nyt vangitsevat, ristiinnaulitsevat ja surmaavat, sekä minkä tähden Kristus on sellaista kärsinyt ja kuollut. Näin opimme tekemään erotuksen Kristuksen ja kaikkien muiden pyhien kärsimyksen välillä. Jos näet näitä vertaillaan, silloin Herran kärsimys voittaa arvossa kaikkien profeettojen, apostolien ja marttyyrien kärsimyksen. Jos taas kysyt, kuka Kristus on, niin tiedä, että hän on se mies, joka on sanonut: "Isä, kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun" (Joh. 17: 10). Sinun on ahkerasti katseltava häntä, jonka Juudas pettää, Pilatus julistaa syylliseksi ja tuomitsee ristinkuolemaan. Hän on näet se mies, jolla oli kirkkaus Isän tykönä, ennen kuin tätä maailmaa olikaan. Jos katsomme kuka tässä kärsii ja kuolee, niin kaikki meidän kärsimisemme muuttuu roskaksi, ja se kärsivällisyys, joka siitä kasvaa, saa hävetä mitättömyyttänsä, vaikkapa sitä voisikin kehua rehelliseksi ja täydelliseksi. Sillä tässä kärsii ja kuolee taivaan ja maan Luoja ja Herra, jonka rinnalla kaikki ihmiset maan päällä, olkoot kuinka arvokkaita hyvänsä, ovat tomua eivätkä yhtään mitään. Meidän on muistettava kaikessa, mikä koskee Kristuksen kärsimystä, että tämän kärsimyksen rinnalla kaikkien ihmisten kärsimys maan päällä on vain lasten leikkiä.
Vielä on vakaasti tutkisteltava, minkälainen ja kuinka suuri Kristus on, toisin sanoen: millä hän on tämän kärsimyksen ansainnut, onko hän tehnyt pahaa vai hyvääkö? Hänen tekonsa todistavat, kuinka hyvä hän on. Samoin kuin hän persoonansa puolesta on tosi Jumala, samoin ovat hänen tekonsakin: sairaitten parantaminen, kuolleitten herättäminen jne., jumalallisia; kuitenkin tuomitaan tämä suuri hyväntekijä. Tämä kaikki on kuitenkin vielä vähäistä; paljon suurempaa on, että hän valistaa ihmisten sydämet, särkee perkeleen teot ja pelastaa ihmiset hänen vallastaan. Ajattelepa siis nyt, kuka tässä kärsii. Kristus on tehnyt vain sanomattoman paljon hyvää, kuitenkin hänen täytyy kärsiä sellainen kärsimys, että hän kuolee kauneimman ristinkuoleman, mitä milloinkaan on tullut kenenkään ihmisen osaksi. Tämä hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa saattaa syystä varjoon kaiken meidän kärsimyksemme ja vaikuttaa meissä oikean kärsivällisyyden.
Kolmas tutkisteltava on, minkä tähden Kristus kärsii tämän kaiken. Syy on siinä, että hänellä on niin suuri rakkaus meihin ihmisiin, että hän kärsii meidän syntiemme tähden, auttaakseen meidät kuolemasta, helvetistä ja perkeleestä. Pyhä Paavali sanoo tästä: "Meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5: 6-8) Kristus ei tee tätä sen tähden, että hän sillä voittaisi mitään hyötyä. Ei hän myöskään ole velvollinen kuolemaan kenenkään tähden. Hän kuolee meidän syntiemme tähden, että me olisimme autetut. Tässä kalpenee kaikkien pyhien, profeettojen ja marttyyrien kärsimys, sillä ei kukaan profeetta tai apostoli, olkoon hänellä mikä nimi tahansa, voi sanoa minulle: Sen olen sinun edestäsi kärsinyt.
Se joka tahtoo oikein tutkistella Kristuksen kärsimystä, katsokoon Kristukseen, joka sanoo: "Minä se olen". Vaikka nyt kaikki profeetat ja apostolit astuisivat esiin, eivät he kärsimyksellänsä kerskailisi. Samoin tulee sinunkin tehdä. Älä luota siihen, mitä teet, oli se mitä hyvänsä; ainoastaan Kristuksen kärsimys olkoon sinun uskalluksesi.
Perjantai.
Kun Jeesus siis sanoi heille: "Minä se olen", peräytyivät he ja kaatuivat maahan. Joh. 18: 6.
Meidän on huomattava, kuka tässä sanoo: "Minä se olen". Näyttääkseen, kenestä tässä on kysymys, evankelista kertoo sitä hyvin kuvaavan kohtauksen: "Kun Jeesus siis sanoi heille: 'Minä se olen', peräytyivät he ja kaatuivat maahan". Johannes ei ole tahtonut vaieta tästä, ettei kukaan ajattelisi, että Jeesus on tavallinen ihminen. Hän on sellainen, joka lausumalla nämä vähäiset sanat "Minä se olen", lyö heidät kaikki yhdellä iskulla maahan, sekä ylipappien palvelijat että Juudaan, kavaltajan.
Pyhä Johannes kertoo tästä ensinnäkin antaakseen meille aihetta ajatella, kuka tässä meidän edestämme kärsii, ettemme tulisi kiittämättömiksi ja laiskoiksi tai väsyisi tutkistelemasta tätä ylen suurta asiaa. Pyhät evankelistat ovat kyllä oivaltaneet, että Herran Kristuksen kärsimystä tultaisiin sittemmin maailmassa pitämään vähäpätöisenä ja halveksimaan. Olemmehan me saaneet havaita, että sitä vielä tänäkin päivänä pidetään halpana. Kun Johannes siis kirjoittaa Kristuksen sanoneen "Minä se olen", niin että kiinniottajat peräytyivät ja kaatuivat maahan, niin tulee meidän tässä tuntea hänet, jolla on voima lyödä vihollisensa maahan ja pelastaa omansa. Johannes tahtoo osoittaa, että Herra Kristus on niin suuri, korkea ja kunniallinen, etteivät kaikki muut henkilöt hänen rinnallaan ole yhtään mitään, koska Kristus yhdellä sanalla paiskaa maahan niin suuren väkijoukon. Tämä olkoon meille muistutuksena, varmana tuntomerkkinä, jonka evankelista esittää, aivan kuin hän sanoisi: Minä en saarnaa teille tavallisesta miehestä, joka tässä kärsii, vaan sellaisesta suuresta ja korkeasta henkilöstä, joka yhdellä sanalla lyö maahan kaikki vihollisensa; ellei hän olisi vapaaehtoisesti tahtonut kärsiä, eivät he olisi voineet hiuskarvaakaan häneltä taivuttaa.
Toiseksi Kristus on näin tekemällä tahtonut avata sydämensä ja osoittaa, ettei hän pakosta sellaista kärsi, vaan vapaasti ja mielellänsä. Jos hän näet yhdellä ainoalla sanalla voi lyödä maahan nämä aseistetut Pilatuksen ja fariseusten palvelijat, mitä hän olisikaan voinut saada aikaan, jos hän olisi tahtonut käyttää käsiään? On kuin hän sanoisi heille: Ellen minä tahtoisi vapaasti ja mielelläni kärsiä, niin teidän kyllä täytyisi minut jättää vangitsematta ja sitomatta. Katsottakoon tässä siis hänen nöyrää sydäntänsä, kun hän panee itsensä alttiiksi kuuliaisuudesta Isää kohtaan ja rakkaudesta meihin.
Saamme tästä myös oppia, kuinka kauhea on paatuneen ihmisen tila, että ymmärtäisimme pysyä Jumalan pelossa. Nämä miehet ovat kaikki aseistettuja, kuitenkin Kristus syöksee heidät maahan niin, että ellei hän taas olisi heitä puhutellut, he olisivat jääneet siihen makaamaan. Eikö heidän silloin olisi pitänyt luopua moisesta yrityksestä? He tuntevat ruumiinsa peräytyvän ja kaatuvat maahan, kuitenkaan he eivät sydämessään peräydy pahasta yrityksestään. Juudaskin, joka evankelistan mukaan seisoi hänkin siinä, on niin paatunut ja kova, että peräytyy toisten kanssa ja kaatuu maahan, mutta ei kuitenkaan taivu luopumaan vimmastansa. Sitä hän ei tee, vaan tahtoo yhä olla sokea ja paatunut, vaikka hän tosin oli nähnyt sekä tämän suuren merkin että lisäksi niin monta Kristuksen suurta ihmetekoa. Rukoilkaamme siis Jumalaa, että hän varjelisi meidät paatuneesta sydämestä.
Lauantai.
Niin sotilasjoukko ja päällikkö ja juutalaisten palvelijat ottivat Jeesuksen kiinni ja sitoivat hänet. Joh. 18: 12.
Tässä on kerrottu ja laskettu jokaisen sydämelle tutkisteltavaksi, millaista kohtelua Jeesus sai osakseen. Epäilemättä hänen vangitsemisensa tapahtui tylysti ja julmasti: joka mies tahtoi luultavasti tässä leikissä panna parastaan ja tehdä ylipappien mieliksi. Evankelistat siitä tosin vaikenevat, kertoen yksinkertaisesti, että Jeesus otettiin kiinni ja sidottiin. Kaikki asianhaarat viittaavat kuitenkin siihen, että Jeesusta kohdeltiin raa'asti. Mutta henkilön korkeus ja suuruus tekevät tämän kärsimisen vielä suuremmaksi ja katkerammaksi. Se näet, joka tässä otetaan kiinni ja sidotaan, on Jumalan ainokainen Poika, joka koko elämänsä aikana ei ole tehnyt kenellekään mitään pahaa, vaan on koko maailmalle osoittanut pelkkää hyvää.
Meidän sydämemme on aina niin kylmä ja kiittämätön, ettemme tutkistele tai ajattele tätä. Jos me oikein vakavasti asiaa tutkistelisimme, niin meidän sydämemme totisesti syttyisi siitä, että rakas Herra Kristus niin viattomana otetaan kiinni ja sidotaan. Vaikka Kristus olisi vain tavallinen ihminen, niin täytyisi toki häntä rakastaa ja ihmetellä, että hän, niin vanhurskas, niin hurskas ja niin kokonansa synnitön, on meidän tähtemme antautunut kiinni otettavaksi ja sidottavaksi; meidän taas puolestamme pitäisi mielellämme hänen tähtensä tehdä kaikki, mitä olemme velvolliset tekemään. Kuinka moni ihminen kärsiikään kaikenlaista vaivaa ja antautuu, vaaraan ruumiinsa ja henkensä puolesta katoavaisen tavaran tähden; paneepa moni ihminen ruumiinsa ja henkensä alttiiksi häpeällisen ja kielletyn himon tähden. Kristuksen tähden ei kuitenkaan kukaan tahdo kärsiä eikä panna mitään alttiiksi, ei kukaan liioin tahdo rakastaa tätä hurskasta, viatonta Kristusta, joka suurinta rakkautta ja hyvyyttä osoittaen on palvellut jokaista. Vaikka hän, kuten sanottu, olisi vain tavallinen ihminen, pitäisi häntä rakastettaman hänen viattomuutensa tähden, ja koska hän on meille ihmisille osoittanut niin suurta hyvyyttä. Mutta Kristus ei ole ainoastaan hyväntekijä, hän on jotakin paljon suurempaa: meidän kaikkien Vapahtaja, joka meidän autuutemme tähden on tullut taivaasta päästääkseen meidät synnin ja kuoleman vankeudesta, sitä paitsi hän on Jumala ja Herra! Eikö meidän tulisi syystä rakastaa tällaista Vapahtajaa ja Jumalaa ja hänen tähtensä mielellämme tehdä kaikki, mitä hän meiltä vaatii!
Tätä pitäisi hurskasten ja kristillisten sydänten tutkistella, kuullessaan, että Jeesus Kristus niin armottomasti sidottiin ja että häntä niin julmasti rääkättiin, ja ajatella, ketä tässä näin pahoin pidellään. Taivummehan niin usein surkuttelemaan nähdessämme tavallisen pahantekijän tulevan sidotuksi ja saavan rangaistuksensa, vaikkei hänelle tehdä muuta kuin mitä hän ansaitsee. Mutta mitä tämä on viattoman, hyvän Herran Jeesuksen rinnalla, joka on Jumalan ainokainen Poika ja meidän Herramme ja Vapahtajamme. Kuitenkin juutalaisten palvelijat ottavat hänet kiinni ja sitovat hänet niin häpeällisesti! Ei kenenkään ihmisen kärsiminen ole mitään Herran Jeesuksen kärsimiseen verrattuna, sillä ei kukaan ole niin hurskas, ei kukaan kärsi niin viattomana kuin Jeesus, eikä kukaan ole niin suuri ja korkea kuin Jeesus.
Meidän Herramme kärsiminen on meille myös lohdutukseksi. Sillä kun näin on käynyt meidän Herrallemme ja päämiehellemme, Jumalan Pojalle, onko ihme, jos meillekin samoin tapahtuu? Ei palvelijalle käy paremmin kuin hänen herrallensa; meidän sopii iloita, jos meille käy niin, että todella voimme kerskata: minun Herralleni Kristukselle on myös näin käynyt. Silloin saamme toivoa, että me, jos kerran hänen kanssaan kärsimme, yhdessä hänen kanssaan myös kirkastumme. Niinpä saamme hänen tykönään lohdutuksen, avun ja pelastuksen kärsimyksessäkin, ennen kuin kunnia on tuleva ilmi.
VIIDES PAASTOVIIKKO.
Sunnuntai.
Niin ylimmäinen pappi kysyi Jeesukselta hänen opetuslapsistaan ja opistaan. Jeesus vastasi hänelle: "Miksi minulta kysyt? Kysy niiltä, jotka ovat kuulleet, mitä minä olen heille puhunut; katso, he tietävät, mitä minä olen sanonut". Joh. 18: 19-21.
Kristuksen vastaus ylimmäiselle papille kuulostaa kopealta. Kuitenkin on mahdotonta syyttää Kristusta ylpeydestä. Sanoohan pyhä Pietari: "Kristus ei syntiä tehnyt" (1. Piet. 2: 22). Näissäkään sanoissa ei ole mitään ylpeyttä, vaan lujaa, vakaata mieltä, esimerkiksi ja lohdutukseksi meille, että mekin olisimme vastaavanlaisissa tilanteissa kestävät ja vakaat. Kaifas ei suuressa ylpeydessään tiedä, kuinka hän käyttäytyisi Kristusta kohtaan. Hän tietää sangen hyvin, mitä Kristus on opettanut, kuitenkin hän kysyy, ikään kuin ei tietäisi siitä mitään, ainoastaan voidakseen sanoissa solmia hänet hänen vastatessaan; hän luulee Kristuksen näiden sanojen tähden nöyrtyvän. Mutta kun Kristus sen huomasi, hän vastasi vakaasti ja alttiisti.
Näin on meidänkin vastattava uljaasti ja iloisesti ei ainoastaan ylimmäisille papeillemme, vaan itse perkeleellekin. Kristus sanoo Kaifaalle: "Kysy niiltä, jotka ovat kuulleet, mitä minä olen heille puhunut". Hän tahtoo siis avoimesti sanoa: Minun oppini ei ensinkään kaihda teitä eikä ole valonarkaa; mitä olen puhunut, siitä todistan. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mielelläni kärsiä, seisonhan tässä sidottuna, mutta mitä minun oppiini tulee, siitä todistan rohkeasti ja iloisesti koko maailmalle. Tämän esimerkin mukaisesti meidän tulee olla rohkeat ja järkähtämättömästi pysyä opissa, niin että sanomme: Käyköön minulle kuinka tahansa, kuitenkin on oppini oikea, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Evankeliumin julistamisessa minä kärsin vaivaa, kahleisiin asti, niinkuin pahantekijä; mutta Jumalan sana ei ole kahlehdittu" (2. Tim. 2: 9).
Samoin Kristus vastaa sitten palvelijallekin alttiisti ja vakaasti: "Jos minä pahasti puhuin, niin näytä se toteen". Näin ihmisen tulee puhua seisoessaan hirmuhallitsijan edessä. Se tekee perkeleelle kipeätä, sillä kaikki hänen intonsa tähtää opin heikontamiseen. Hän ei tyydy siihen, että meitä vainotaan, vaan hän ahkeroitsee, että meidät karkoitettaisiin. Mutta kuta kiivaammin perkele raivoaa oppia vastaan, sitä lujempia meidän tulee olla ja sitä kestävämmin ylläpitää oppia. Herran Kristuksen vastaus tuntui ylipapeista niin pahalta kuin hän olisi heidät puoleksi voittanut. Perkele olisi mielellään suonut, että Kristus olisi nöyrtynyt ja peruuttanut oppinsa. Mutta Kristus ei saata eikä tahdo nöyrtyä perkeleen edessä.
Kristus on tosiaankin tässä heikko ja sidottu, peräti toisenlainen kuin se Kristus, joka vähää ennen herätti kuolleita, paransi sairaita ja opetti voimallisesti kaikkea kansaa. Mutta katso, minkä rohkean vastauksen hän antaa tässä heikkoudessansa, kun hän vakaasti ja jalosti pysyy opissaan. Niin meidänkin tulee tehdä. Emme näet voi tehdä mitään pahempaa evankeliumin vihollisille kuin tunnustaa vakaasti ja kestävästi oppia. He kyllä mielellään kuulisivat meidän sanovan: Olen tainnut siinä mennä liiallisuuksiin. Ei niin, et saa rahtuakaan peräytyä, olitpa kuinka heikko tahansa. Kristus antaa näet meille kaikille tässä esikuvan siitä, että meidän tulee lujasti riippua sanassa, kun sen kerran olemme vastaanottaneet, kuinka heikkoja ja viheliäisiä olemmekin. Painakaamme muistiimme tämä rakkaan Herramme Jeesuksen kaunis esikuva kaikessa vaivassa rohkeasti ja iloisesti tunnustaaksemme ja todistaaksemme evankeliumin vihollisia vastaan.
Maanantai.
Mutta Simon Pietari seisoi lämmittelemässä. Niin he sanoivat hänelle: "Etkö sinäkin ole hänen opetuslapsiaan?" Hän kielsi ja sanoi: "En ole". Joh. 18: 25.
Koko kärsimyshistoriassa ei ole mitään niin tarkoin kirjoitettu ja kuvattu kuin Pietarin kieltämys. Se onkin paikallaan, sillä ei mikään uskonkohta ole vaikeampi uskoa kuin tämä: minä uskon syntien anteeksisaamisen. Syy on siinä, että muut uskonkohdat koskettelevat kaikki meidän ulkopuolellamme olevia asioita, joihin meidän kokemuksemme ei ulotu, kuten esimerkiksi se, että uskomme Jumalan, taivaan ja maan Luojan, olevan meidän Isämme, Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, kärsineen ja kuolleen jne. Mutta mitä minä hyödyn siitä, että Jumala on luonut taivaan ja maan, ellen usko syntien anteeksisaamista? Entä edelleen: mitä hyödyn siitä, että Kristus on kuollut ja Pyhä Henki tullut, ellen usko syntien anteeksisaamista? Jos siis kokemuksemme täytyy ulottua muihin uskonkohtiin, niin että ne koskettavat meitä, niin sen täytyy tapahtua juuri tässä uskonkohdassa, että me kaikki, kukin kohdaltansa, uskomme syntien anteeksisaamisen. Muut uskonkohdat ovat tosin vaikeammat tajuta ja esittää, mutta tässä syntien anteeksisaamisen uskonkohdassa on vaikeinta se, että sitä ei ole vain tajuttava; tämä uskonkohta on jokaisen omakohtaisesti vakaasti itsellensä omistettava. Koska nyt tämä uskonkohta on vaikein ja koska ihminen niin suuresti pelkää Jumalan vihaa ja tuomiota, on tämä uskonkohta pitänyt kuvata pyhässä Pietarissa esimerkiksi, että jokainen voisi sillä lohduttautua.
Apostoleista suurin ja jaloin, Pietari, lankeaa niin häpeällisesti, että kieltää Herransa. Hän palajaa kuitenkin takaisin. Jos siis tahdottaisiin Pietaria oikein kuvata, niin olisi jokaiseen hänen päänsä hiuskarvaan kirjoitettava: 'syntien anteeksiantamus', sillä hän on esimerkkinä syntien anteeksiantamuksen uskonkohdasta. Sellaiseksi evankelistat kuvaavatkin hänet: kaikesta, mitä Kristukselle tapahtui, he ovat kertoneet lyhytsanaisesti, mutta Pietarin lankeemuksesta he eivät saata kyllin sanella, erittäinkin evankelista Johannes. On kuin hän tahtoisi sanoa: Kristuksen kärsimyksen hedelmä ja hyöty on siinä, että teillä siinä on syntien anteeksisaaminen. Kristuksen kärsimyksen voima onkin siinä, että muistetaan sen koskevan syntien anteeksisaamista. Jokainen tietäköön, ettei Kristuksen valtakunta ole mitään muuta kuin syntien anteeksisaaminen. Tämä lohdutus on asetettu kaikkein suurinta syntiä vastaan, joka on epätoivo. Ellei Pietari olisi tässä esimerkkinä ja sanoisi: Minäkin olen syntiä tehnyt, niin täytyisi meidän kaikkien synneissämme joutua epätoivoon.
Vielä oli nöyrtyminen Pietarille tarpeellistakin. Pietarin piti tuleman täytetyksi Pyhän Hengen lahjoilla. Silloin hänen olisi ollut mahdotonta olla tulematta ylpeäksi ja liian rohkeaksi ja vihdoin hän olisi mennyt helvetin syvyyteen. Siksi Jumala sallii hänen langeta, jotta hän pysyisi nöyränä. Jokainen syntinen, olkoon kuinka suuri hyvänsä, katsokoon Pietariin; silloin hän ei löydä sellaista syntiä, joka olisi kuolemaksi, paatumusta ja pilkkaa lukuun ottamatta. Tämä esimerkki on yhtä hyödyllinen minulle kuin itse Pietarille. Meille sitä saarnataan, että Pietari kielsi Herran Kristuksen ja vannoi, ettei hän tunne tätä miestä. Jumala on sallinut meidänkin mennä sokeudessamme niin pitkälle, että olemme usein ristiinnaulinneet Kristuksen. Jos Jumala nyt tahtoisi lukea meille syntimme, niin meidän täytyisi joutua epätoivoon. Mutta nämä synnit ovatkin olleet meille tarpeellisia, että oikein nöyrtyisimme. Pietarin esimerkki on hyvin hyödyllinen pidättämään meitä sekä epätoivosta että myös liiallisesta rohkeudesta ja ylpeydestä.
Tiistai.
Ja samassa lauloi kukko. Niin Pietari muisti Jeesuksen sanat ja meni ulos ja itki katkerasti. Matt. 26: 74, 75.
Opi tästä, mikä oikea parannus on. Pietari meni ulos ja itki katkerasti. Parannuksen alku on siinä, että sydän oikein tuntee synnin ja pitää sitä todella niin ilkeänä, ettei sillä ole siihen mitään halua eikä tahdo enää siinä elää, vaan suree sitä, ettei ole elänyt Jumalan tahdon mukaan, vaan on tehnyt syntiä. Tätä me emme voi itsestämme aikaansaada, vaan Herra kutsuu meitä parannukseen ja katsoo taas meidän puoleemme, niinkuin hän tässä kukon laululla ja katseellaan jälleen kutsuu Pietaria ja varoittaa häntä. Me olemme näet luontomme puolesta sellaiset, että synti miellyttää meitä ja me viihdymme siinä. Näemmehän tässä, että Pietari, kiellettyään Kristuksen, jatkaa yhä, kieltäen hänet kolmannenkin kerran, valalla vannoen: "En tunne sitä miestä". Mutta kun kukko lauloi ja Herra katsahtaa kääntyen Pietarin puoleen, silloin vasta hän huomaa, mitä hän oli tehnyt. Nyt synti, luontonsa mukaan, peljättää Pietaria, uhkaa Jumalan vihalla ja täyttää hänen sydämensä tuskalla.
Tällaisessa tuskassa ja sydämen kivussa on parasta, että nöyrryt Jumalan edessä ja avoimesti tunnustat syntisi sanoen: Jumala! Minä olen vaivainen ja kurja syntinen enkä voi tehdä muuta kuin syntiä, ellet sinä auta minua armollasi. Lue sitten Jumalan sanaa ja lupauksia ja sano: Ole kuitenkin, Jumala, minulle armollinen sinun Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Jos nyt sydän näin lohduttautuu Jumalan sanalla ja lujasti toivoo Jumalan oman Poikansa tähden olevan armollisen, silloin täytyy tuskan paeta ja lohdutuksen totisesti seurata. Tämä on oikea ja täydellinen parannus: synnin tähden kauhistutaan ja nöyrrytään ja samalla uskon kautta omistetaan lohdutus Herrasta Kristuksesta ja hänen kärsimyksestänsä.
Epäilemättä Pietarikin on lohduttautunut niillä sanoilla, jotka Herra oli hänelle aterialla oltaessa puhunut: "Saatana on tavoitellut teitä valtaansa seuloakseen teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään" (Luuk. 22: 31, 32). Vaikka sydän oli täynnä tuskaa ja murhetta, niin ei hän kuitenkaan langennut epätoivoon, niinkuin Juudas. Alussa tämä lohdutus oli tosin pienen pieni, sinapin siemenen kaltainen. Mutta koska se perustus, josta tämä lohdutus nousi, oli Jumalan sana ja lupaus, niin se kasvoi jalosti, ja kun Pietari taas näki Kristuksen hänen ylösnousemuksensa jälkeen, se oli jo kasvanut niin suureksi, että kaikki kauhistus ja epäilys oli kadonnut ja ainoastaan sydämellinen nöyryys jäänyt jäljelle, niin että hän nöyrästi tunnusti heikkoutensa. Tätä nöyryyttä lukuunottamatta ei synti voinut enää jättää mitään hänen sydämeensä. Lohdutus tukahdutti ja sammutti rankkasateen tavoin sen tulen, joka vastikään oli ollut polttaa poroksi hänen sydämensä. Koska emme siis saata elää joutumatta kiusaukseen, meidän pitäisi ajoissa varustautua sen varalta ahkerasti viljelemällä Jumalan sanaa, jotta meillä sittemmin olisi lohdutus niinkuin Pietarilla.
Pietarin esikuvasta saamme siis ensiksi oppia: älkäämme olko suruttomia, vaan pysykäämme Jumalan pelossa, koska niin helposti käy, että suuretkin pyhät voivat näin kauheasti langeta. Toiseksi: jos olemme langenneet, riippukaamme kuitenkin Jumalan sanassa, lohduttautukaamme sillä, älkäämmekä Juudaan tavoin joutuko syntien tähden epätoivoon. Samoin kuin Jumala ei tahdo kenenkään lahjainsa tähden ylpeilevän, vaan tahtoo, että jokainen pelkää, valvoo ja rukoilee, ei hän myöskään tahdo kenenkään syntiensä tähden joutuvan epätoivoon. Juuri sitä estääksensä Jumalan Poika on tullut ihmiseksi ja kuollut ristillä.
Keskiviikko.
Pilatus sanoi hänelle: "Sinä siis kuitenkin olet kuningas?" Jeesus vastasi: "Sinäpä sen sanot, että minä olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minun ääneni". Joh. 18: 37.
Paavali kehoittaa Timoteusta "Jeesuksen Kristuksen edessä, joka Pontius Pilatuksen edessä todisti, tunnustaen hyvän tunnustuksen", pitämään käskyn tahrattomasti ja moitteettomasti (1. Tim. 6: 13). Koska Paavali tässä mainitsee Kristuksen todistusta Pilatuksen edessä ja sillä kehoittaa Timoteusta, tämä antaa meille aihetta ajatella, mikä tämä todistus oikeastaan oli. On selvää, mitä Kristus tunnusti. Kun juutalaiset syyttävät häntä siitä, että hän oli tehnyt itsensä kuninkaaksi, hän ei kiellä, vaan tunnustaa avoimesti: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta". Kun Pilatus nyt toistamiseen kysyy: "Sinä siis kuitenkin olet kuningas?", Jeesus vastaa: "Sinäpä sen sanot, että minä olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta." Nyt kysynet, mitä tällä on tekemistä sen kehoituksen kanssa, jonka Paavali antaa Timoteukselle, että hän pitäisi käskyn, toisin sanoen opin, tahrattomana? Vastaan: Paljonkin, jopa kaikki riippuu siitä, että sinä, jos tahdot olla oikea kristitty, uskot sen, mitä Kristus tunnusti, että hän nimittäin on kuningas.
Tästä seuraa, että millainen tämä kuningas on, sellaisia pitää hänen alamaistensakin täällä maan päällä olla. Hänellä on se nimi, että hän on Kuningas. Ei häntä kuitenkaan voida pitää maallisten kuningasten kaltaisena. Maalliset kuninkaat näet korskeilevat, ja koko maailma kunnioittaa heitä, mutta tällä hurskaalla, köyhällä Kristuksella ei ole mitään kunniaa, vieläpä häntä syljetään, häpäistään, tuomitaan kuolemaan, ristiinnaulitaan ja surmataan. Syystä hän sanookin: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta".
Minkä tähden hänellä sitten on kuninkaan nimi? Hän on sellainen kuningas, joka on vanhurskas ja auttaja, niinkuin Sakarja sanoo (9: 9). Se joka on hänen valtakunnassaan, ei saa toivoa, että Kristus tekee hänelle sellaista, mitä maalliset kuninkaat tekevät; sen sijaan hän antaa synnit anteeksi, lahjoittaa vanhurskauden, vapahtaa iankaikkisesta kuolemasta, antaa Pyhän Hengen ja iankaikkisen elämän kaikille, jotka kuulevat hänen äänensä. Tämän kuninkuutensa hän panee alulle täällä maan päällä sanassa ja uskossa. Meillä on siis iankaikkinen, kaikkivaltias kuningas, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka vapahtaa meidät perkeleen vallasta, synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, mutta ei ruumiillisesta kuolemasta. Täällä maan päällä meidän pitää näet kärsiä ja kuolla, niinkuin kuninkaammekin on kärsinyt ja kuollut. Se joka tuntee tämän kuninkaan ja hänen valtakuntansa laadun, alistuu nöyrästi ristiin. Hän ei ainoastaan tiedä, että hänen Herrallensa Kristuksellekin on niin käynyt, vaan hänellä on myös se lohdutus, että, vaikka hänen täällä täytyykin kärsiä, hänellä on iankaikkisesti oleva ilo ja kunnia. Tämä tekee kristityt urhoollisiksi keskellä kiusausta ja kuolemaakin. Ne sitä vastoin, jotka eivät tätä tiedä, eivät heille pahoin käydessä taida muuta kuin murehtia, valittaa, olla kärsimättömät ja vihdoin joutua kokonaan epätoivoon.
Täällä maan päällä et saa kristillistä uskoasi nauttia sitä varten, että sinulla olisi kaikkea yltäkyllin, eikä sinulta puuttuisi mitään. Katso kuningastasi, itse Herraa Jeesusta, kuinka hänen käy? Millä hän komeilee? Mitä hyviä päiviä hänellä on? Kuinka suuresti häntä kunnioitetaan? Eihän tässä ole nähtävänä muuta kuin kärsimistä, pilkkaa ja häpeällinen kuolema. Yhdellä ainoalla välineellä hän hallitsee, nimittäin totuuden todistuksella, toisin sanoen: pyhällä evankeliumilla. Sen kautta hän antaa sydämeen Pyhän Hengen, antaa anteeksi synnin ja lahjoittaa iankaikkisen elämän toivon. Kaikki tämä on kuitenkin vain uskossa ja sanassa, se ei ole käsillä, vaan toivossa. Mutta kun maailman valtakunta lakkaa, silloin hänen kuninkuutensa ja kunniansa tulevat ilmeisiksi, niin että me saamme hänen kanssaan iankaikkisesti elää ja hallita kaikkea taivaassa ja maan päällä.
Torstai.
Pilatus meni taas ulos ja sanoi heille: "Katso, minä tuon hänet ulos teille, tietääksenne, etten minä löydä hänessä yhtäkään syytä". Joh. 19: 4.
Pilatus tunnustaa, ettei hän löydä mitään syytä Kristuksessa. Hänen vaimonsakin lähettää hänelle sanan, ettei hän puuttuisi tähän vanhurskaaseen mieheen. Miksi evankelistat tästä mainitsevat? Epäilemättä sillä muistuttaakseen meitä siitä, mikä hyöty meille on ollut tämän viattoman, vanhurskaan Herran kärsimyksestä. Koska meillä on todistus siitä, että hän oli viaton eikä ollut ansainnut sellaista kuolemaa, me saamme sitä lujemmin uskossamme päätellä: kaiken, mitä Kristus on kärsinyt, hän on kärsinyt meidän tähtemme; Jumala on säätänyt tällaisen kärsimyksen hänelle, vaikka hän oli viaton, että me sen kautta pääsisimme synnistä vapaiksi ja tulisimme jälleen sovitetuiksi Jumalan kanssa.
Kuullessamme kärsimyshistoriasta, kuinka kohtuuttomasti juutalaiset ja pakanat menettelivät Herraa Kristusta kohtaan, on meidän ajateltava aina näin: katso, hän on viaton, hän ei kärsi omasta syystään eikä ole sitä ansainnut. Minä ja sinä olemme sen ansainneet, me olemme synnin tähden vetäneet päällemme kuoleman ja kaiken onnettomuuden. Nyt tulee kuitenkin viaton ja pyhä Jumalan Poika, ottaa vastatakseen meidän kaikkien velasta, tahtoo sen maksaa, että me pääsisimme siitä vapaiksi. Tällaisista ajatuksista seuraa lohdutus, niin ettei meidän sydämemme ole epätoivoinen syntiensä tähden eikä pakene Jumalaa, vaan kääntyy luottavaisesti hänen puoleensa, kiittää ja ylistää hänen rakkauttansa, jota hän osoittaa meitä kohtaan varsinkin siinä, että antaa kuolemaan ainokaisen Poikansa meidän syntiemme tähden. Kuka voisi tai tahtoisi epäillä Jumalan hyvää ja armollista tahtoa meitä kohtaan?
Me kaikki olimme syntiemme tähden Jumalan vihan ja kuoleman alaiset ja saatanan valtakunnassa, mutta armollinen ja laupias Isä pitää meistä huolen, ei tahdo jättää meitä tuohon kurjuuteen, vaan lähettää ainokaisen Poikansa, antaa hänen kuolla ristillä ja viattomalla kuolemallaan maksaa meidän syntimme, että me hänen kauttansa vapahdettuina iankaikkisesta kuolemasta ja saatanan valtakunnasta saisimme iankaikkisen elämän ja tulisimme Jumalan lapsiksi. Omista tämä itsellesi, lohduttaudu sillä ja usko sen tapahtuneen sinun tähtesi ja sinun hyväksesi. Kuulethan tästä, että minkä hän on kärsinyt, sen hän on viattomana kärsinyt. Miksi Jumala sallii sellaista? Niin, minkä tähden Jumala sen niin järjestää? Sen tähden, että sinä saisit hänestä lohdutuksen. Ei hän itsensä tähden kärsi, vaan sinun ja koko maailman tähden, niinkuin pyhä Johannes sanoo: "Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien" (1. Joh. 2: 2). Ja Johannes Kastaja nimittää häntä Jumalan Karitsaksi, joka ottaa pois maailman synnin. Sen tähden täytyy tässä näin oudosti käydä. Hän on Jumalan Poika, kokonaan pyhä ja synnitön; hänen tulisi siis oikeastaan olla vapaa kirouksesta ja kuolemasta. Me olemme syntiset, kirouksen ja Jumalan vihan alaiset; sen tähden meidän täytyisi oikeastaan kärsiä kuolema ja kadotus. Jumala kääntää kuitenkin asiat; hänen, jossa ei mitään syntiä ole, vaan jossa Jumalan armon täydellisyys asuu, on tultava kiroukseksi ja kannettava synnin rangaistus, mutta me olemme hänen kauttansa armoissa ja Jumalan lapset.
Meidän on pidettävä lujasti kiinni tästä lohdutuksesta ja rakastettava aivan erikoisesti tätä todistusta Kristuksen viattomuudesta. Meidän vikamme ja syntimme ovat saaneet aikaan sen, että Kristuksen on täytynyt viattomana kärsiä. Mutta nyt saamme lohduttautua syntiä ja kaikenlaista onnettomuutta vastaan hänen viattomuudellansa. Tämä viattomuus on näet luja ja pysyvä todistus siitä, että hurskas Herra ja armollinen Vapahtaja on kärsinyt meidän edestämme.
Perjantai.
Juutalaiset vastasivat hänelle: "Meillä on laki, ja lain mukaan hänen pitää kuoleman, koska hän on tehnyt itsensä Jumalan Pojaksi". Joh. 19: 7.
Juutalaisten mielestä oli niin suuri synti tehdä itsensä Jumalan Pojaksi, ettei suurempaa voinut olla. Siksi ylimmäinen pappikin, kuullessaan Kristuksen tunnustavan olevansa Jumalan Poika, repäisi vaatteensa ja sanoi: "Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Te kuulitte hänen pilkkaamisensa." Juutalaisten laki määräsi sen, joka pilkkaa Jumalan nimeä, kivitettäväksi. Jumalan nimen pilkkaamisena he eivät pitäneet ainoastaan kiroamista, vaan myös sitä, jos joku sanoi olevansa Jumala. Vaikka nyt Herra hyvin perusteli vastauksensa sanoen: "Tästedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä", se ei kuitenkaan auttanut; koska hän sanoi olevansa Jumalan Poika, täytyy hänen kuolla. Tällainen syytös ei kuitenkaan merkinnyt mitään Pilatuksen edessä, jota juutalaisten laki ei sitonut. Ja vaikka juutalaiset olisivat kyenneetkin näyttämään toteen, että Kristus oli Jumalaa pilkannut, Pilatus olisi kuitenkin voinut osoittaa juutalaisten toimivan omaa lakiaan vastaan, käskihän se kivittämään Jumalan pilkkaajan; he tahtoivat kuitenkin, että Pilatus ristiinnaulitsisi Jeesuksen.
Meidän on hyvä oppia, että Kristuksen piti kuolla sen tähden, että hän sanoi olevansa Jumalan Poika. Laki näet syystä ahdistaa ankarasti kaikkia meitä tässä kohden, sillä me olemme tehneet itsemme Jumalan Pojaksi. Sen tähden olemme kaikki vikapäät kuolemaan, mutta Kristus on pelastanut meidät tästä kuormasta. Hän on tosin persoonansa puolesta viaton, eikä tuo Mooseksen lain kohta ensinkään koske häntä, mutta koska hän tahtoo edustaa kaikkia ihmisiä, hänen täytyy kärsiä rangaistus. Me juuri, kaikki ihmiset, olemme tehneet itsemme Jumalan Pojaksi, jopa tahdomme olla itse Jumala. Aadam ensimmäisenä lankesi tähän syntiin paratiisissa, sillä hän antoi käärmeen vietellä itsensä eikä tyytynyt siihen, että hän oli Jumalan ihana luomus, Jumalan kuvan mukaan luotu. Hänelle ei riittänyt se, että hän oli ihminen; hän tahtoi myös olla Jumala ja tietää pahan ja hyvän. Tässä me kaikki seuraamme isäämme, Aadamia. Me luotamme näet omaan viisauteemme, omaan rahaamme ja tavaraamme, emmekä uskalla Jumalan hyvyyteen ja laupeuteen. Kerta kaikkiaan: tämä on kaiken synnin juuri, jonka Aadam on pannut alulle ja joka nyt alinomaan jatkuu kaikissa meissä. Aadam tahtoi olla niinkuin Jumala, ja samoin tekevät kaikki Aadamin lapset, siitä syystä laki sanoo oikein ja syystä on sanottu: Joka tekee itsensä Jumalan Pojaksi, sen pitää kuolemalla kuoleman.
Tämä synti on suurin ja törkein; kaikki muut synnit juontavat juurensa siitä. Paitsi sitä ei muuta syntiä olekaan, niinkuin Siirak sanoo: "Ylpeyden alku on se, että ihminen luopuu Herrasta, että hänen sydämensä luopuu hänen Luojastaan" (10: 12). Pääsynti on, että tahdotaan olla Jumala, toisin sanoen, kun ihminen luottaa omiin tekoihinsa ja omaan vanhurskauteensa, luullen sen kautta tulevansa autuaaksi. Tällainen ihminen ei tarvitse syntien anteeksisaamista eikä Herran Kristuksen apua, sillä syntien anteeksi antaminen ja vanhurskaaksi ja autuaaksi tekeminen on Jumalan työtä. Se joka itse ryhtyy tähän omine mahdollisuuksineen ja vanhurskauksineen, tekee itsensä Jumalaksi. Mutta nyt tuomitsee laki kuolemaan sen, joka on ylpeä ja tekee itsensä Jumalan Pojaksi. Sen tähden Kristus astuu meidän sijaamme, pukeutuu meidän persoonaamme ja kuolee meidän edestämme, jotka olimme ansainneet kuoleman.
Lauantai.
Silloin Pilatus luovutti hänet heille ja antoi ristiinnaulittavaksi. Ja he ottivat Jeesuksen. Ja kantaen itse omaa ristiänsä hän meni ulos niin sanotulle Pääkallonpaikalle. Joh. 19: 16,17.
Pilatus on tosin puolustautunut, maallisen vanhurskauden mukaan puhuaksemme, ja suokoon Jumala, että monetkin maailmassa ylläpitäisivät edes tällaista ulkonaista vanhurskautta; valitettavasti harvat ovat niinkään vanhurskaat kuin Pilatus. Juutalaisten sanat: "Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä", peljättävät Pilatusta, niin että hän langettaa tuomion viattomasta Jeesuksesta ja luovuttaa hänet juutalaisille, ei oikeuden mukaan, sillä olihan hän viaton, kuten Pilatus itse myöntää, vaan heidän vaatimuksestaan. Näin Pilatus osallistuu juutalaisten syntiin ja tulee vikapääksi vanhurskaan vereen, vaikka hän antoi todistuksen hänen viattomuudestaan, tunnustaen monta kertaa, ettei Kristuksessa ollut yhtään syytä. Kristusta ei siis tuomita kuolemaan oppinsa tähden, kansan viettelijänä, vaan sen tähden, että hän muka on kapinannostaja ja rikoksen tekijä keisarin majesteettia ja korkeata esivaltaa vastaan. Tämän Herra oli kauan edeltä päin ilmaissut, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "Ihmisen Poika annetaan pakanoille pilkattavaksi ja ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi" (Matt. 20: 19). Kristus ei halunnut milloinkaan olla juutalaisten maallinen kuningas; kuitenkin häntä syytetään siitä ja tuomitaan kapinannostajana.
Herra Jeesus on siis saanut tuomionsa: hänet on tuomittu kuolemaan ja julistettu syylliseksi meidän kaikkien edestä. Nyt kerrotaan vielä, että hänen täytyi itse kantaa omaa ristiänsä. Ei tiedetä varmaan, oliko tapana, että kaikkien, jotka tuomittiin ristiinnaulittavaksi, täytyi kantaa ristinsä, vai olisiko näin tapahtunut Kristukselle erityiseksi häpeäksi. Ken ties Kristus viittaa siihen suuntaan sanoessaan: "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias" (Matt. 10: 38). Hän puhuu siitä, kuin olisi ollut tapana, että jokaisen täytyi itse kantaa ristinsä. Niinpä Kristuskin kantaa ristinsä, eikä sitä voikaan kantaa kukaan muu kuin Kristus yksin.
Ei haittaa, vaikkemme varmaan tiedäkään, tapahtuiko näin Kristukselle erityiseksi häpeäksi; varmaa kuitenkin on, että Kristus kantoi ristinsä. Kristukselle ei sen vertaa hyvyyttä osoitettu, että häntä olisi säästetty tästä kuormasta, vaan hänen täytyi itse kestää ja itse kantaa se risti, johon hänet naulittiin. Tämän evankelistat ovat kertoneet sen tähden, että nähtäisiin, kuinka paljon synneistä pelastaminen on maksanut.
Niin viedään nyt Kristus kuolemaan ja hänen täytyy kuolla niin kuin pahin pahantekijä, mitä maa on milloinkaan päällään kantanut; kuitenkin tämä viaton Karitsa kantaa vierasta velkaa ja sovittaa sen. Meistä näet on kysymys: meidän syntimme ovat hänen hartioillansa, me olemme sellaisia pahantekijöitä. Vaikkemme olekaan ratkenneet niin törkeitä tekoja tekemään, niin me olemme kuitenkin Jumalan edessä kurjia pahantekijöitä, jotka olemme ansainneet kuoleman. Nyt tulee Kristus kuitenkin meidän sijaamme, kantaa meidän syntimme ja maksaa sen, jotta me saisimme hänen kauttansa avun. Jos uskomme Kristukseen, tulemme autuaiksi hänen kauttansa, emme ainoastaan me, jotka kartamme törkeitä julkisyntejä, vaan nekin, jotka niihin lankeavat, jos tekevät oikean parannuksen ja uskovat Kristukseen.
KÄRSIMYSVIIKKO.
Palmusunnuntai.
Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee. 1. Kor. 11: 26.
Ei kukaan, joka tahtoo käydä tälle korkea-arvoiselle sakramentille, saa laiminlyödä Herran kuoleman julistamista, vaan itsekunkin on, sen mukaan kuin taitaa, tutkisteltava meidän Herramme ja autuaaksitekijämme Kristuksen kärsimystä. Herra itse on näet käskenyt sen tähden nauttia tätä sakramenttia, että siinä muistettaisiin häntä ja hänen kärsimystänsä. Hänhän sanoo: "Tehkää se minun muistokseni".
Sen joka tahtoo tutkistella Kristuksen kärsimystä, ei tarvitse kuitenkaan itkeä Kristusta hänen kärsiessään, vaan ennemminkin itseänsä Kristuksessa. Kristuksen kärsimys on, niinkuin pyhä isä Augustinus sanoo, ei vain esikuva siitä, kuinka meidän tulee hänen jälkiänsä seurata ja ristiinnaulita maalliset jäsenemme, vaan se on myös meille tärkeä todistus siitä, että Kristus ruumiillisella kärsimyksellään on voittanut ja ristiinnaulinnut meidän vanhan ihmisemme hengellisen ja iankaikkisen kärsimyksen.
Jos siis tahdot hyödyksesi kuulla, lukea tai tutkistella Herran Kristuksen kärsimystä, niin sinun täytyy itsessäsi tuntea tämä kärsimys, aivan kuin sinä itse kärsisit Kristuksessa ja Kristuksen kanssa. Niin ikään kun kuulet, että Kristusta on ruoskittu ja runneltu, niin muista sen merkitsevän sitä, kuinka sinua hengellisesti ruoskitaan ja runnellaan, ja yhtä paljon kuin sinun sydämeesi koskee, jos olet vilpitön ihminen, että synti, kuolema ja perkele hengellisesti kiusaavat sinua, yhtä paljon ja vielä enemmän tekee Kristukselle kipeätä hänen kärsimyksensä sinun tähtesi. Sinä kärsit syystä, Kristus kärsii sinun tähtesi viattomana ja kantaa ristissä sinun syntiäsi eikä omaansa.
Näinhän ryöväri tunnustaa ristillä Kristuksen kärsimyksestä sanoessaan: "Me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat, mutta tämä ei mitään pahaa tehnyt". Opi sinäkin Kristuksen ruumiillisesta kärsimyksestä tuntemaan oma hengellinen kärsimyksesi ja itsesi. Kristus on kärsiessään ottanut päällensä meidän, syntisten, luonnon. Sen tähden meidän tulee sydämessämme näyttää Jumalan edessä samanlaisilta kuin hän tahtoi meidän tähtemme näyttää ihmisten edessä; niin kuin hän on itkenyt meitä, samoin tulee meidän hänen tähtensä valittaa omaa itseämme, niinkuin Jeesus sanoi naisille: "Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne".
Tästä seuraa, että se joka ei tunne eikä löydä itseänsä Herran Kristuksen kärsimisessä, ei sitä ymmärrä tarpeelliseksi; hän myös suotta Kristusta surkuttelee, kun hän Kristuksen kärsimisestä ei opi itseänsä surkuttelemaan. Kristus itkeekin, valittaa ja kärsii sinun edestäsi juuri siksi, että sinä oppisit itkemään omaa kärsimystäsi ja kurjuuttasi, nimittäin syntiviheliäisyyttäsi. Jos näet sinä tunnet Jumalan edessä olevasi kuoleman lapsi, niin sinä syystä itket hamaan siihen saakka kuin saat siitä iankaikkisen vapahduksen. Jos siis elävästi tuntisit viheliäisyytesi Kristuksen kärsimisessä, niin sinusta olisi keveätä oppia hänestä nöyryyttä ja hiljaisuutta, kärsiä maailman ylenkatsetta jne. Silloin myös mielelläsi seuraisit Kristusta kaikessa hänen kärsimisessänsä. Kukapa ei halusta itkisi, huomatessaan viheliäisyytensä niin suureksi, että iankaikkinen, viaton henkilö sen tähden kärsii. Kauheata on kuulla, minkälaiset me itsessämme olemme. Eipä olisi ihme, vaikka joku sortuisi tykkänään epätoivoon pannessaan sydämelleen niin suuren kurjuutensa, ellei taas saisi lohdutusta Jumalan suuresta laupeudesta Kristuksessa, jonka turvissa ei kenenkään tarvitse olla epävarma autuudestaan. "Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa." (Room. 8: 32)
Maanantai.
Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan. 1. Kor. 15: 3.
Kristuksen kärsimyksen ydinkohta ja pääasia on juuri se, että me muistamme Kristuksen kärsineen kuuliaisuudesta taivaalliselle Isällensä ja meidän hyödyksemme ja siunaukseksemme, että Raamattu kävisi toteen. Tätä asiaa meidän on ahkerasti tutkisteltava ja ajateltava oppiaksemme tuntemaan sekä pelastuksen, sovituksen ja Kristuksen kärsimyksen suuruuden että myös hänen mielenlaatunsa ja hyvän suosionsa meitä kohtaan: hän suo sydämestänsä meille hyvää ja hänen rakkautensa on sydämellinen ja palava, koska hän antoi itsensä meidän edestämme. Rakastakaamme siis mekin häntä, joka on kärsinyt nämä tuskat meidän edestämme, ja taivaallista Isäämme, joka kaiken tämän sääsi hänen tehtäväksensä. Tällaista rakkautta hänen rakkautensa tuntemisen tulee herättää meissä, kun hän otti kärsiäkseen näin suuret tuskat meidän edestämme. Kiveä, jopa terästäkin kovempi lienee sen ihmisen sydän, joka tästä ei taivu ja tule liikutetuksi.
Kuitenkaan maailma ei ensinkään laske tätä asiaa sydämellensä. Se on jäykkä, kylmä ja kiittämätön ja se pitää tämän aarteen kokonaan halpana. Siitä seuraakin, että Herra Jumalakin puolestaan jättää maailman sen omaan varaan: se joutuu yhä kauemmaksi pois hänestä. Herra Jumala tekee aivan oikein sanoessaan kiittämättömälle maailmalle: ellet välitä siitä suuresta rakkaudesta, jota minä niin isällisellä lempeydellä olen osoittanut sinulle antaessani ainokaisen Poikani edestäsi kidutettavaksi, niin en minäkään sinusta huoli. Eikä se mikään ihme olekaan. Kuka siitä syyttäisi Herraa Jumalaa? Kun hän antaa sinulle ainoan Poikansa, ja tämä uhraa edestäsi ruumiinsa ja henkensä pelastaaksensa sinut kuolemasta ja helvetistä, mutta sinä et siitä ota vaarin, vaan lyöt häntä tämän suuren armon ja rakkauden palkaksi vasten suuta, niin hän tekee oikein sanoessansa: koska itse tahdot, niin mene surmillesi. Se joka ei tahdo ottaa rakastaaksensa Herraa Kristusta, joutukoon hukkaan. Kuka voi maailmaa auttaa?
Niin, Kristuksen kärsimyksestä ei saarnata sitä varten, että me tulisimme kiittämättömiksi, vaan että me tunnustaisimme taivaallisen Isän ja hänen Poikansa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rakkauden meitä ihmisiä kohtaan ja oppisimme rakastamaan Isää ja Poikaa. Eipä se, joka sydämestänsä uskoo, mitä Kristus hänen edestänsä kärsi, voi olla kiittämätön heittiö, vaan hän rakastaa sydämestänsä Kristusta. Jos joku rientää auttamaan minua tulen tai veden vaarasta ja panee alttiiksi ruumiinsa ja henkensä minun tähteni, minä olen kurja heittiö, ellen ala häntä rakastaa. Kuinka voisi olla toisin, kun Jumala lahjoittaa meille Poikansa, joka meidän edestämme antautuu synnin, kuoleman ja helvetin alaiseksi? Eiköhän meidän pitäisi sanoa näin: Herrani Jeesus Kristus on tämän kaiken kärsinyt minun edestäni, sen tähden minä tahdon häntä rakastaa, hänen sanaansa mielelläni viljellä, kuulla, uskoa ja sitä kuuliaisuudessa noudattaa. Jos emme näin tee, me olemme monin kerroin maailmaa kurjemmat. Maailma ei tiedä mitään tästä armosta, mutta me tiedämme siitä ja kuitenkin usein olemme kiittämättömät ja huolimattomat ja unhotamme, että olemme Kristuksen kautta vapahdetut synnistä ja kuolemasta.
Meidän tulee siis oppia niin tuntemaan Kristuksen kärsimystä, että tiedämme sen tapahtuneen meidän hyväksemme. Älkäämme pitäkö hänen kärsimystänsä muuna kuin iankaikkisena apunamme. Selittäkäämme hänen ahdistuksensa ja ristiinnaulitsemisensa niin, että sanomme: ne ovat minun apuni, minun väkevyyteni, elämäni ja iloni. Kaikki nämä ovat tapahtuneet hyödyksemme, että me uskoisimme niiden tapahtuneen meidän hyväksemme ja että häntä sydämestämme kiittäisimme. Se joka näin tekee ja näin Kristuksen kärsimyksen omistaa, on kristitty. Hän on osoittanut meille hyvyytensä, ettemme häntä ikinä unohtaisi, vaan aina kiittäisimme häntä siitä ja siitä ammentaisimme lohdutusta, sanoen: hänen vaivansa ovat minun lohdutukseni, hänen haavansa minun terveyteni, hänen rangaistuksensa minun lunastukseni, hänen kuolemansa minun elämäni. Ei kukaan taida kylliksi puhua siitä ja kyllin ihmetellä sitä, että itse Jumalan Poika astui alas taivaasta ja meidän sijastamme kärsi kuoleman. Suuri armo on meitä etsinyt, ylen kalliisti olemme ostetut. Jos meille siis tapahtuu jotakin pahaa, jos joudumme viettelykseen tai muuhun ahdistukseen, saamme siitä syyttää omaa kiittämättömyyttämme. Mutta pysykäämme kiinteästi uskollisessa Vapahtajassamme ja hurskaassa päämiehessämme Jeesuksessa Kristuksessa, joka ristiinnaulittuna on meidän syntiemme tähden kärsinyt ja kuollut, jotta kirjoitukset kävisivät toteen. Siihen auttakoon meitä laupias Jumala! Amen.
Tiistai.
Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". Luuk. 23: 34.
Ensimmäinen sana, minkä Jeesus ristiltä sanoi, oli rukous hänen ristiinnaulitsijoittensa puolesta: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". Meidän lohdutuksemme on nyt, että tämä ylimmäinen pappi on rukoillut ristiinnaulitsijoittensa, toisin sanoen meidän kaikkien puolesta. Samoin kuin hän näet kärsii meidän kaikkien puolesta, samoin hän myös rukoilee meidän kaikkien puolesta; sillä eivät hänen ristiinnaulitsijoitansa ole ainoastaan ne, jotka silloin kävivät käsiksi häneen ja naulitsivat hänet ristiin, vaan myös me ja koko maailma. Kaikkien meidän synnit ne juuri ristiinnaulitsivat, haavoittivat ja kruunasivat orjantappuroilla hänet. Elleivät näet meidän syntimme olisi naulinneet Jeesusta ristiin, niin olisi kaikkien pitänyt jättää hänet rauhaan. Mutta kun Kristuksen oikeana pappina ja Jumalan Karitsana oli uhrillansa maksettava koko maailman synti ja kuoltava, niin juutalaiset ja pakanat saivat harjoittaa väkivaltaa häntä kohtaan. Tämä Jeesuksen rukous koskee siis koko maailmaa. Hän rukoilee tässä myös meidän ja kaikkien ihmisten edestä, me kun synneillämme olemme syypäät hänen ristiinsä ja kuolemaansa, eikä hän rukoile meitä kadotukseen tuomitaksensa, vaan tehdäkseen meidät autuaiksi.
Älkäämme sen tähden pitäkö ristiä, jossa Kristus on kärsinyt, muuna kuin alttarina, jolla Kristus on uhrannut henkensä meidän syntiemme sovitukseksi, jotta me vapautuisimme synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Joka näet poistaa synnin, se ottaa pois kuolemankin, sillä kuolema on synnin palkka. Missä synti siis on poistettu, siinä ei kuolemalla ole enää valtaa. Mistä taas kuolema on poissa, siitä ovat helvetti ja perkelekin poissa, ja tilalla on iankaikkinen vanhurskaus, elämä ja autuus. Koska siis Kristus uhrinsa ja rukouksensa kautta ristillä on poistanut synnin, niin ei kuolemalla eikä perkeleellä ole mitään oikeutta meihin. Tämän kaiken Kristus on ristillään saanut aikaan, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme ja kuoli ristillä meidän syntiemme tähden ja vielä rukoili syntisten puolesta.
Avatkaamme siis sydämemme ja katselkaamme ylimmäistä pappiamme, Kristusta, hänen oikeassa kaunistuksessaan. Jos tahdot katsella häntä silmän näöltä, kun hän viheliäisenä ja surkeana riippuu ristissä, niin et suinkaan huomaa hänessä mitään kaunista. Mutta jos otat Jumalan sanan oppaaksesi ja katsot Kristusta sydämeen, niin löydät sellaisen aarteen, josta et ikinä voi häntä kylliksi kiittää. Ensiksikin häntä kaunistaa ihana kuuliaisuus Isää kohtaan, niin että hän Isälle mieliksi ja kunniaksi surmauttaa itsensä. Mikä verraton kaunistus tämä on, sitä emme voi tässä elämässä tajuta; kuitenkin voimme Jumalan sanasta aavistaa, etteivät kaikki kalliit kivet, helmet, sametti ja kulta ole sen rinnalla yhtään mitään. Toinen kaunistus on hänen suuri rakkautensa meihin, hän kun koko sydämestään näkee vaivaa meidän autuudeksemme. Omasta kärsimyksestänsä hän ei lukua pitänyt, eipä edes sitä ajatellutkaan. Hän rukoilee meidän edestämme: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". Hänen sydämensä on palavampi kuin koko maailma voi käsittää. Kärsiessään katkerinta tuskaa hän on kuin ei näkisi eikä tuntisi mitään siitä; hän ajattelee ainoastaan meidän viheliäisyyttämme ja hätäämme, siitä huolehtien. Eikö tämä ole palavaa rakkautta! Isä ja äiti voivat osoittaa suurta rakkautta syöksymällä tuleen pelastaakseen lapsensa. Heissä on isän- ja äidinsydän, joka saa aikaan sen, etteivät he tunne omaa kipuansa. Mutta Kristus ei ajattele omaa hätäänsä, vaan pitää huolta ainoastaan siitä, kuinka hänen vihollisensa saisivat avun. Niin palava on Herramme Kristuksen sydän, että hän unohtaa kärsimisen ja pilkan, vaivan ja haavat ja rukoilee meidän edestämme sanoen isällensä: Isä, anna heille anteeksi, sillä kaiken tämän minä kärsin heidän tähtensä. Hänen rukouksensa on myös saanut aikaan sen, mitä hän pyysi: se on pyyhkinyt pois meidän syntimme ja sovittanut meidät Jumalan kanssa, jos vain sen uskomme.
Keskiviikko.
Toinen pahantekijöistä sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi". Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa". Luuk. 23: 42, 43.
Tämä on ihana ja verraton kertomus. Ensiksikin on sangen ihmeellistä, että tällä ryövärillä, joka oikein ja ansiosta on kuolemaan tuomittu ja jolla ei ole mitään hyviä tekoja, vaan jonka syntiensä tähden on syytä kauhistua Jumalan edessä, on kuitenkin sellainen rohkeus ja uskallus Kristukseen, että hän toivoo Kristuksen ottavan hänet valtakuntaansa. Toiseksi on sekin suuri ihme, ettei hän pidä lukua tuosta suuresta pahennuksesta, että hän näkee Jeesuksen kuolemaan tuomituksi sekä pilkan ja häpeän alaiseksi, vaan osoittaa ulkomuotoon katsomatta niin suurta uskoa, että tohtii sivullansa ristillä riippuvaa Kristusta nimittää Herraksi ja kuninkaaksi. Kukapa on kuullut moista? Hän nuhtelee valheesta koko maailmaa eikä huoli siitä, minä muut ihmiset pitävät Kristusta, vaan huutaa avukseen häntä iankaikkisena kuninkaana. Muut pitävät häntä jumalattomana, mutta ryöväri nimittää häntä Herraksi, sanoo hänellä olevan valtakunnan ja rukoilee häntä muistamaan häntä, kun hän tulee valtakuntaansa. Nyt oli ilmeistä, ettei kukaan heistä voinut elää iltaan saakka. Hän uskoo kuitenkin, että Kristus on toisen, iankaikkisen elämän Herra. Tämähän on verraton usko ja tunnustus, kun muutoin koko maailma ei pidä Kristusta minäkään.
Tästä lohdullisesta kertomuksesta meidän tulee oppia, minkälaisia ihmisiä Kristuksen valtakuntaan kuuluu ja keille hän tahtoo osoittaa kaiken armonsa: niitä ovat sellaiset, jotka syntisinä tunnustavat syntinsä ja sydämestään rukoilevat armoa; he löytävät armon ja saavat anteeksi. Sillä samoin kuin hän rukoili: "Isä, anna heille anteeksi", samoin hän osoittaa toiminnallaan olevansa tässä ristiinnaulittuna sen tähden, että hän tahtoo antaa synnit anteeksi niille, jotka tunnustavat syntinsä ja niitä anteeksi pyytävät ja uskovat. Niin pian kuin näet ryöväri tunnustaa olevansa vikapää ja huutaa avuksi Kristusta, hän tulee paikalla kuulluksi; hän on ensimmäinen hedelmä Herran rukouksesta ristillä.
Miksi Kristus ei ensiksi pidä huolta Pietarista tai jostakusta muusta? Minkä tähden hän rukouksensa ensi hedelmäksi lunastaa murhaajan synneistään ja iankaikkisesta kuolemasta ja tekee hänet autuaaksi? Vastaamme: hän on tällä tahtonut osoittaa, että hänen valtakuntansa ei kuulu niille, jotka pitävät itseänsä hurskaina, vaan se kuuluu kaikille vaivaisille syntisille, että he lujasti uskoisivat Kristuksen kuolleen, ei vanhurskasten, vaan väärien ja syntisten edestä, niinkuin hän itse sanoo: "En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä" (Matt. 9: 13). Joka siis tahtoo kuolla pyhänä ja synnittömänä ihmisenä, se ei taivaaseen pääse; joka ei tunnusta olevansa syntinen, se ei ensinkään tarvitse Herraa Kristusta ja hänen kärsimystänsä, sillä Kristus ei ole kuollut itsensä vaan syntisten tähden.
Kertomus ryöväristä on esimerkki, jossa Kristus osoittaa, mitä hän kärsimyksellään on hankkinut; hän tekee murhaajan ristillä pyhäksi, joka ei jää synteihinsä, vaan tulee iankaikkisesti pyhäksi. Kristus ei näet ole kuollut syntisten edestä sen tähden, että he jäisivät synteihinsä, vaan sen tähden, että hän pelastaisi heidät synneistä ja että he kääntyisivät, tullen hurskaiksi ja pyhiksi, niinkuin tässä näemme ryövärille käyvän. Hän ei jää murhaajaksi, vaan kääntyy; hänen ansaitsemastaan rististä ja kuolemasta Kristus tekee jumalanpalveluksen, niin ettei hän enää kärsi murhaajana, vaan kristittynä ja oikeana pyhänä. Hän kuolee Kristukseen uskoen ja häntä tunnustaen; hän tuntee syntinsä ja hänellä on se mieli, että jos Jumala sallisi hänen kauemmin olla täällä maan päällä, ei hän enää tahtoisi syntiä tehdä. Tällainen usko tuottaa hänelle sen, että hän ei ainoastaan ole puhdas synneistä, vaan että Kristus myös sanoo hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa".
Torstai.
Ja yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus huusi suurella äänellä sanoen: "Eeli, Eeli, lama sabaktani?" Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Matt. 27: 46.
Mitä merkitsee Jumalan hylkäämänä oleminen, sitä ei voida ymmärtää muutoin, kuin että me ensin ymmärrämme, mitä Jumala on. Jumala on näet elämä, valkeus, viisaus, totuus, vanhurskaus, valta, ilo, kunnia, rauha, autuus ja kaikki hyvä. Jumalan hylkäämänä oleminen merkitsee siis samaa kuin kuolemassa, pimeydessä, mielettömyydessä, valheessa, synnissä, pahuudessa, heikkoudessa, murheessa, häpeässä, rauhattomuudessa, epätoivossa, kadotuksessa ja kaiken pahan vallassa oleminen. Mitä tästä seuraa? Tahdommeko tehdä Kristuksesta mielettömän, valhettelijan, syntisen, pahantekijän, epätoivoisen ja kadotetun? Tässä on jotakin salaista ja syvää, jota kuka tahansa ei voi käsittää.
Katso nyt itse: jokainen myöntää, että Kristuksessa on yht'aikaa ollut suurin ilo ja suurin suru, suurin heikkous ja suurin voima, suurin kunnia ja suurin häpeä, suurin rauha, ja suurin rauhattomuus, suurin elämä ja suurin kuolema. Sitähän tämäkin jae osoittaa; hänhän ikään kuin itsensä kanssa ristiriidassa huutaa, että Jumala on hänet hyljännyt. Eihän kukaan, jonka Jumala on kokonaan hyljännyt, puhuttele Jumalaa sanoen hänelle: minun Jumalani! Kun nyt Kristus on joiltakin tahoilta tullut hyljätyksi, miksi ei myös sanota kaikkien, itse Jumalakin, hyljänneen hänet? Tässä ei ole esteenä muu kuin ihmisten tapa ja tavallinen ymmärrys. Mikähän olisikaan ollut sopimattomampaa, kuin sanoa ihmisen voivan samalla elää korkeinta elämää ja samalla kuolla korkeimman kuoleman?
Mitä meidän on siihen sanottava? Tuleeko meidän sanoa, että Kristus on yhtaikaa kaikkein vanhurskain ja suurin syntinen, suurin valhe ja suurin totuus, suurimmassa kunniassa ja suurimmassa epätoivossa, suurin autuus ja suurin kirous? Jos emme niin sano, niin en voi tunnustaa, miten Jumala on hänet hyljännyt, koska moni pyhä, kuten Jaakob, Job, Daavid ja Jeremia ovat samalla tavalla tulleet hyljätyiksi. Kristuskin, kaikkien pyhien pää, on hyljätty, koska hän otti päällensä meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme.
Tällä kohden sanoo sydämeni minulle näin: Kristus on totisesti ollut vanhurskas ja sellaisena myös pysynyt: hän ei syntiä tehnyt, eikä hänen suussaan ollut petosta. Sitä varten hän oli Pyhän Hengen kautta siinnyt ja syntynyt neitseestä, että hän olisi synnitön – kuinka hän muuten olisi voinut meitä synneistä pelastaa? Mutta kärsiessään hän on ottanut kantaakseen kaikki meidän syntimme, ikään kuin ne todella olisivat olleet hänen omansa; hän on myös kärsinyt sen, mikä meidän olisi täytynyt kärsiä.
Jumalan hänelle synnin tähden säätämä rangaistus ei kuitenkaan merkitse ainoastaan kuoleman tuskaa, vaan myös levottoman omantunnon pelkoa ja kauhistusta, hän kun tuntee iankaikkisen vihan ja ajattelee olevansa iankaikkisesti Jumalan hylkäämä, niinkuin Daavid tunnustaa: "Minä sanoin hädässäni: 'Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä'" (Ps. 31: 23). Tästä seuraa totisesti, että Kristuskin on kärsinyt levottoman omantunnon pelkoa ja kauhua ja on näin tuntenut iankaikkista vihaa.
Pitkäperjantai.
Yksi sotamiehistä puhkaisi keihäällä hänen kylkensä, ja heti vuoti siitä verta ja vettä. Joh. 19: 34.
Se veri, joka vuotaa Herran Jeesuksen kyljestä, on meidän lunastuksemme hinta, maksu ja täysi hyvitys meidän synneistämme. Viattomalla kärsimisellä ja kuolemalla sekä pyhällä, kalliilla verellä, joka vuoti ristillä, on rakas Herramme Jeesus Kristus maksanut kaikki velkamme ja lunastanut meidät iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta, jossa me olemme syntiemme tähden. Tämä Kristuksen veri puhuu Jumalan tykönä meidän puolestamme huutaen lakkaamatta: Armoa, armoa! Anteeksi, anteeksi! Isä, Isä! Näin se hankkii meille Jumalan armon, synnit anteeksi, vanhurskauden ja autuuden. Isä Jumala kuulee nyt tätä rakkaan Poikansa, meidän välimiehemme, huutoa ja esirukousta meidän edestämme, ja on meille vaivaisille syntisille armollinen. Hän ei näet saata nähdä meissä yhtään syntiä, vaikka me olemme sitä täynnä, vieläpä olemme pelkkää syntiä; hän näkee ainoastaan rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kalliin, verrattoman veren, jolla me olemme vihmotut. Tämä veri on se kultainen armovaate, jolla me olemme verhotut ja jossa me astumme Jumalan eteen, niin että hän ei voi eikä tahdo katsoa meitä muilla silmin kuin jos olisimme itse hänen rakas Poikansa, täynnä vanhurskautta, pyhyyttä ja viattomuutta. Myös on Kristuksen verellä se voima, että se julistaa vapaaksi, pesee ja puhdistaa kaikesta synnistä ja pahasta teosta, niin että se, joka tällä verellä on vihmottu ja verhottu, rohkenee turvallisesti ja iloisesti astua Jumalan eteen, häntä avuksi rukoilla, toivoen varmasti ja epäilemättä tulevansa kuulluksi, niinkuin Paavali sanoo: "Uskon kautta Jeesukseen meillä on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö" (Ef. 3: 12). Niinpä kristitty ei ainoastaan rohkene astua Jumalan eteen ja odottaa itselleen häneltä kaikkea hyvää, vaan hän rohkenee myös kerskata olevansa Jumalan lapsi, jota eivät mitkään hänen vihollisensa, niin, eipä mikään luotu voi vahingoittaa, vaan kaiken pitää olla hänen valtaansa alistettu.
Evankelista kertoo myös, että veren lisäksi myös vettä vuoti Kristuksen puhkaistusta kyljestä. Tämäkin on tarkoin huomattava. Vaikka näet Kristuksen kallis veri on meidän lunastuksemme, maksu ja hyvitys Jumalan edessä, ja me saman ansion ja esirukousten kautta olemme vanhurskaita ja Jumalan lapsia, emme kuitenkaan ole syntisen luontomme puolesta täydellisiä ja kokonaan puhtaita. Synti, joka vielä on piintyneenä meidän lihaamme ja vereemme, yllyttää meitä pahoihin himoihin, niin että me joka päivä teemme syntiä, lankeamme, erhetymme ja rikomme. Tätä varten on Kristuksen kyljestä vuotanut vettä, että me joka päivä tulisimme puhdistetuiksi jäljelle jääneistä synneistä ja jokapäiväisistä rikkomuksista. Tämä vesi on pyhä kaste, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen sakramentti ja ehtoollinen ynnä rakas Jumalan sana. Tämä se puhdistaa ja pesee meitä synneistä, jotka joka päivä liikkuvat meissä ja saavat meidät lankeamaan. Siksi on meidän toden teolla ja ahkerasti vastaanotettava ja alinomaa viljeltävä tätä autuasta sanaa ja pyhiä sakramentteja vastustaaksemme niitä syntejä, jotka meissä ovat. Tätä siis merkitsee tuon autuaan veden alinomainen peso ja puhdistus, että me sen kautta hillitsemme syntimme sekä pahat halumme ja himomme, niin etteivät ne meitä vangitse tai saa ylivaltaa hengestä. Ilman sitä synti olisi meille liian väkevä, voittaisi ja vangitsisi meidät, niin että meidän täytyisi siihen hukkua. Nyt on rakas Herramme Jeesus Kristus vuodattanut kyljestänsä sekä tämän voimallisen veden, rakkaan kasteen, tämän autuaan peson, että ruumiinsa ja verensä pyhän sakramentin, meidän sielujemme lääkkeen ja virvoituksen, että synneistäpäästön ja vielä rakkaan sanansa, että me niistä saisimme voiman kaikenlaista kiusausta ja syntiä vastaan. Meidän tulee siis kerskata rakkaasta sanasta ja pyhistä sakramenteista ja niihin aina rohkeasti turvata perkelettä ja omaa lihaamme vastaan. Vaikka olemmekin näet syntiset ja saastaiset ja joka päivä lankeamme, Jumala ei kuitenkaan katso näitä syntejä, vaan katsoo ainoastaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen verta ja pyhää kastetta, jossa olemme Kristuksen päällemme pukeneet.
Sen tähden veri ja vesi, jotka vuotivat Jeesuksen kyljestä ristillä, ovat meidän suurin lohdutuksemme. Siinähän on meidän sielujemme autuus, veressä on meidän lunastuksemme ja syntien sovitus, vedessä meidän jokapäiväinen puhdistuksemme synneistä. Tätä meidän tulee tarkoin opetella ja sydämestämme kiittää Jumalaa hänen sanomattomasta rakkaudestaan ja uskollista lunastajaamme Jeesusta Kristusta hänen kärsimyksestään ja kuolemastaan. Siihen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, meille armonsa antakoon! Amen.
Lauantai.
Ja Josef otti ruumiin, kääri sen puhtaaseen liinavaatteeseen ja pani sen uuteen hautakammioonsa. Matt. 27: 59, 60.
Evankelistat kertovat erityisesti, että hauta, johon Herra laskettiin, oli puutarhassa ja että se oli uusi hauta, johonka ei vielä ketään oltu pantu, ja vielä että se oli Joosefin hakkauttama. Tätä he eivät ole kertoneet ainoastaan sen tähden, että Kristuksen ylösnousemus tulisi varmemmin todistetuksi, vaan myös osoittaakseen, että tämän ruumiin, koska se täysin erosi kaikista muista haudattavista ruumiista, täytyi myös saada aivan erikoinen lepopaikka.
Lihaa ja verta on rakkaassa Herrassamme ollut samoin kuin meissäkin, mutta se oli pyhää lihaa ja verta, johon iankaikkisen Isän Poika verhoutui. Kun nyt tämmöisen lihan ja veren tuli saada leposija, piti sen olla uusi hauta. Tämä hauta ei kuitenkaan ollut oma, vaan se oli Joosefin. Samoin kuin näet Kristus ei tullut itsensä tähden, vaan meidän tähtemme ihmiseksi ja kuoli meidän tähtemme, samoin hän makaa myös meidän tähtemme haudassa, joka on meidän hautamme. Mutta samoin kuin hänellä sen tähden ei ole omaa hautaa, ettei hän tahdo kuolemaan ja hautaan jäädä, samoin meidätkin herätetään hänen ylösnousemuksensa kautta viimeisenä päivänä kuolleista ja me saamme elää hänen kanssaan iankaikkisesti.
Merkille pantava on myös Joosefin esimerkki, hän kun oli jo eläessään teettänyt itselleen haudan. Tästä voimme varmasti päätellä, ettei hän ollut unhottanut viimeistä hetkeänsä, niin kuin maailman lapset yleensä tekevät, käyttäytyen tässä ajallisessa elämässä aivan kuin tahtoisivat iäisesti tänne jäädä. Jumalaa pelkääväiset sitä vastoin pitävät koko elämäänsä täällä maan päällä pyhiinvaelluksena. He tietävät, ettei heillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, ja etsivät sen tähden parempaa, nimittäin iankaikkista, taivaallista isänmaata. Se joka maita matkustellessaan saa hyvän majapaikan, ei tahdo siitä huolimatta jäädä siihen asumaan, sillä hän tietää, ettei se ole hänen kotinsa. Näin kristitytkin tekevät: he pitävät tätä elämää vain majapaikkana; jos heitä hyvin kohdellaan, ovat he siitä kiitollisia, mutta jos tämä maja, niinkuin tavallista, on kylmä, paha ja uskoton, he lohduttautuvat sillä, että siellä on vain yön verran oltava ja sitten tulee parempaa. Niin on hurskas Joosefkin tehnyt. Hän on ollut rikas Jerusalemin asukas, mutta hän on aina ajatellut näin: tänne sinä et saa pysyvästi jäädä, sinunkin on mentävä hautaan. Siksi hän valmistutti itselleen haudan puutarhaan, jossa hän ilokseen oleskeli. Siellä hän tahtoi odottaa iloista ylösnousemusta Herran Kristuksen kautta kaikkien pyhien kanssa.
PÄÄSIÄISVIIKKO.
Pääsiäispäivä.
Mutta jos Kristus ei ole herätetty, niin teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne. 1. Kor. 15: 17.
Meidän Herramme Kristus on kolmantena päivänä noussut kuolleista. Nämä sanat "Kristus on noussut kuolleista" meidän tulee kirjoittaa suurin, jopa torninkorkuisin kirjaimin, niin ettemme muuta näe, kuule, ajattele emmekä tiedä kuin tämän uskonkohdan. Me emme näet saa tätä uskonkohtaa rukouksessa mainita tai tunnustaa ainoastaan jonkinlaisena tapahtumana, aivan kuin kertoisimme jotakin satua tai kertomusta, vaan sen tulee olla meidän sydämessämme luja, todellinen ja elävä vakaumus. Sitä me sanomme uskoksi, kun ajattelemme olevamme siinä kokonaan kiinni, ikään kuin ei muuta olisi kirjoitettukaan kuin tämä: Kristus on noussut kuolleista. Paavali selittää mestarillisesti tätä uskonkohtaa: "Kristus on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden" (Room. 4: 25). "Jumala on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa" (Ef. 2: 5). "Jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan" (1. Tess. 4: 14).
Jos me nyt tämän uskoisimme, niin meidän olisi hyvä elää ja kuolla; eihän Kristus ole ainoastaan omaksi hyväkseen voittanut kuolemaa ja noussut kuolleista. Sinun tulee soveltaa asia koskemaan meitä. Se että Kristus on noussut kuolleista, koskee meitä, jotka juuri sen kautta itsekin tulemme nousemaan kuolleista ja elämään hänen kanssaan iankaikkisesti. Meidän on myös käsitettävä, että meidän ylösnousemuksemme ja elämämme Kristuksessa on jo alkanut ja että se on yhtä varma kuin se jo olisi tapahtunut, vaikka se on vielä salattu eikä julkinen. Niin tärkeänä meidän on tätä uskonkohtaa pidettävä, ettei mikään muu sen rinnalla ole mitään, ikään kuin emme mitään muuta näkisi taivaassa emmekä maan päällä. Kun siis näet kristityn kuolevan ja tulevan haudatuksi, etkä näe siinä mitään muuta kuin kylmenneen ruumiin, ja silmiisi ja korviisi tulee vain hauta, valitusvirsiä ja pelkkää kuolemaa, saat sittenkin ummistaa silmäsi moiselta kuolon kuvalta ja uskon kautta nähdä siinä toisen kuvan, ikään kuin näkisit vain sulaa elämää ja ihanan paratiisin puutarhan, jossa on ainoastaan uusia, eläviä ja iloisia ihmisiä. Niin totta kuin Kristus on noussut kuolleista, on meillä jo paras osa ylösnousemusta, niin että aikanaan tapahtuvaa ruumiin ylösnousemusta haudasta on sen suhteen pidettävä vähäisenä. Mitäpä näet olemme me ja koko maailma Kristukseen, meidän päämieheemme verrattuna? Tuskin vesipisara mereen verrattuna tai hiekka jyvänen suuren vuoren rinnalla. Koska kerran Herra Kristus, kristikunnan pää, jonka kautta se elää ja joka täyttää taivaan ja maan ja jonka rinnalla aurinko, kuu ja kaikki luotu ei ole mitään, on noussut haudasta ja näin tullut kaiken, kuoleman ja perkeleenkin, väkeväksi Herraksi, niin täytyy hänen ylösnousemuksensa koskea meitäkin, hänen jäseninänsä, ja juuri meidän täytyy tulla osallisiksi siitä, mitä hänen ylösnousemuksensa on aikaansaanut. Niin kuin hän kuolleista noustessaan on nostanut kaiken myötänsä, niin että taivaan ja maan koko luomakunnan täytyy nousta ylös ja uudistua, samoin hän on myös meidätkin kanssansa nostava.
Toinen pääsiäispäivä.
Jeesus sanoi hänelle: "Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö; mutta mene minun veljieni tykö ja sano heille, että minä menen ylös, minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö". Joh. 20: 17.
Tämä on ensimmäinen saarna, minkä Herra Kristus ylösnousemuksensa jälkeen piti, ja epäilemättä myös lohdullisinta, mitä hän saattoi julistaa Maria Magdaleenalle ja hänen kauttaan myös opetuslapsilleen rohkaistakseen ja ilahduttaakseen heitä ylösnousemuksellaan sen raskaan murheen ja kärsimyksen jälkeen, mikä heillä oli hänen pois menonsa johdosta ollut. Ja koska Maria paljon hartaammin kuin nuo muut pitää huolta Herrasta, – hänhän on ensimmäisenä haudalla voidellakseen Kristuksen ruumiin kalliilla yrteillä, on peljästyksissään ja itkee murheissaan sitä, ettei hän löydä häntä, luullen, että hän on otettu pois, – Herra osoittaakin hänelle sen rakkauden, että ilmestyy ensiksi hänelle ja lohduttaa häntä pitäen tämän ihanan saarnan. Maria luulee kuitenkin Jeesusta ensin puutarhuriksi, mutta kun Herra mainitsee häntä nimeltä, hän heti tuntee äänen ja tervehtii häntä langeten hänen jalkojensa juureen koskettaakseen häntä. Silloin Herra sanoo hänelle: "Älä minuun koske", aivan kuin tahtoisi sanoa: Tiedän kyllä, että sinä rakastat minua, mutta sinä et nyt voi minua oikein katsella etkä koskea minuun niin kuin sinun tulisi.
Maria ei näet vielä tunne kaikkein suurinta iloa siitä, että hänellä nyt on Herransa taas elävänä. Hän ottaa asian ulkonaiselta kannalta ajatellen, että Jeesus on taas heidän tykönänsä entiseen tapaan, ja tahtoo palveluksellaan ja häntä jalkoihin koskettamalla osoittaa hänelle rakkauttaan, niin kuin kerran ennen voidellessaan hänet. Mutta Herra ei anna hänen enää sillä tavoin itseänsä koskettaa, vaan tahtoo antaa hänelle aihetta hiljaa kuunnella sellaista, mitä hän ei vielä tiedä. Minä tahdon, hän sanoo, kertoa sinulle jotakin muuta: minä en ole noussut kuolleista vaeltaakseni täällä ruumiillisesti teidän tykönänne, vaan mennäkseni ylös Isäni tykö, missä minä hallitsen hänen kanssansa iankaikkisesti, ja teidätkin minä vien sinne kuolemasta ja kaikesta kurjuudesta. Jätä siis sikseen tämä ruumiillinen palvelus, ja mene sen sijaan ja julista minun veljilleni se, mitä minä sinulle sanon, että nimittäin minä en ole täällä ruumiillisesti enkä tule tänne jäämään, vaan olen siirtynyt tästä kuolemanalaisesta elämästä toiseen olotilaan, jossa te ette enää voi tuntea ja omistaa minua käsin koskettamalla, vaan uskolla.
Tämäpä on vallan ennenkuulumatonta puhetta: "Mene minun veljieni tykö". Tätä sanaa Jeesus ei aikaisemmin ole käyttänyt opetuslapsistaan. Hän on tosin nimittänyt heitä rakkaiksi lapsukaisiksi ja ystävikseen, mutta nyt hän valitsee kaikkein ystävällisimmän ja ihanimman nimityksen, mitä hän saattaa mainita, ja sanoo heitä veljikseen. Asia on myös ollut hänestä sangen tärkeä, onhan hänellä heti kuolleista noustuansa ensimmäisenä huolenaan, että heille kerrottaisiin, mitä hän aikoo tehdä ja minkä tähden hän on kuolleista noussut. Tosiaankin ylen suloista ja ystävällistä puhetta! Sille joka tahtoo uskoa, riittää tässä uskomista koko eliniäkseen. Lohdutus on näet liian suuri ja ilo liian yltäinen, mahtuakseen ihmisen pieneen ja ahtaaseen sydämeen. Apostolit olivat sekä alakuloisia että arkoja, olipa heidän omatuntonsakin huono. Pietari oli kieltänyt Herran, ja muutkin olivat kaikki paenneet ja jättäneet hänet. Kuinka heidän mieleensä olisi saattanut juolahtaakaan, että Kristus olisi lähettävä heille niin ystävällisen tervehdyksen! Eihän hän ainoastaan anna tässä heille kaikkea anteeksi, vaan vieläpä nimittää heitä rakkaiksi veljikseen. Tosiaankin, jos me uskoisimme, että Kristus tahtoo meille antaa kaiken anteeksi ja olla meidän veljemme, olisimme jo täällä autuaat, emmekä pelkäisi kuolemaa emmekä perkelettä ja maailmaa, vaan meidän sydämemme sykähtelisi ilosta ja veisaisi Jumalalle iankaikkista hallelujaa.
Tiistai.
Ja hän sanoi heille: "Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille". Luuk. 24: 46, 47.
Tässä Kristus ilmoittaa sekä mitä on saarnattava, että minkä tähden hän on kuollut ja noussut kuolleista, sanoessaan, että hänen nimessään saarnattaisiin parannusta syntien anteeksisaamiseksi. Näin kuuluvat sanat: "hänen nimessään". Missään muussa nimessä ei ole parannusta eikä syntien anteeksiantamusta kuin yksin Kristuksen nimessä; joka siis tahtoo saada syntinsä anteeksi, sen tulee uskoa, että Kristus on hänen edestänsä kärsinyt ja jälleen noussut kuolleista.
Mitähän Herra tarkoittaa yhdistäessään parannuksen ja syntien anteeksisaamisen selvin sanoin lausuessaan, että tämä saarna on kajahtava kaikille kansoille? Parannuksen saarnaaminen on yksinkertaisesti synnin tähden nuhtelemista sekä sen opettamista, että on mahdotonta tulla autuaaksi, ellemme käänny ja usko Kristukseen, että Jumala hänen tähtensä on meille armollinen. Herra tahtoo tätä parannussaarnaa ilmoitettavaksi kaikelle maailmalle. Ei siis ainoakaan ihminen voi tekeytyä syyttömäksi; meidän kaikkien täytyy tunnustaa olevamme syntiset, – mitä varten muutoin tarvitsisikaan meille parannusta saarnata? Lyhyesti sanoen Kristus tällä käskyllään tuomitsee koko maailman, soimaa kaikkia syntisiä ja tahtoo, että mikäli tahdomme tulla autuaaksi, jokainen lankeaisi polvillensa ja kohottaisi rukoillen kätensä: Herra, minä olen syntinen, minun on tehtävä parannus, mutta en voi; ole siis, Herra, minulle armollinen ja auta minua!
Jos näin käy, että me epäilemme kaikkea omaa elämäämme ja tekojamme, joutuu käytäntöön käskyn toinen osa, nimittäin syntien anteeksiantamus. Sitäkin Herra tahtoo saarnattavan. Sitä hän juuri tarkoittaa, että me tunnustaisimme olevamme syntiset ja sitten rukoilisimme Jumalalta armoa. Kun ihmisestä on tehtävä kristitty, rakennuksen ensimmäinen kivi on juuri synnin tunnustaminen. Muutoin kukaan ei voi iloita syntien anteeksiantamuksesta eikä saada siitä lohdutusta. Herra tahtoo siis osoittaa tässä molemmat: koko maailma on synnin alla, ja vain Kristuksen kautta se tulee vanhurskaaksi ja pyhäksi. Järjellä on omat erikoiset arvelunsa. Ken luulee paljon paastotessaan ja rukoillessaan olevansa hurskas, ken taas antaessaan paljon almuja ja niin edespäin. Mutta evankeliumi tekee kaikki syntisiksi sanoessaan: Tehkää parannus. Mitä on tehtävä? Onko vaivuttava epätoivoon! Mehän olemme syntisiä ja tiedämme, että Jumala vihaa syntiä. Ei, vaan koska parannuksen ohella on käsketty saarnata myös syntien anteeksiantamusta, nimittäin, että on julistettava syntien anteeksiantamus Kristuksen nimessä kaikille, jotka sen kuulevat ja uskovat, niin ota vastaan tämä sanoma, lohduta sillä itseäsi ja sano: Herra, minä olen syntinen, mutta säästä minua Poikasi tähden! Minä pyydän vain elää siitä armosta, joka minulle Poikasi nimessä tarjotaan! Silloin teet oikein ja tulet autetuksi. Onhan sanassa se lupaus, että kaikki, jotka ottavat vastaan evankeliumin, saavat syntinsä anteeksi ja tulevat sovitetuiksi. Aina on Kristuksen nimessä saarnattava syntien anteeksiantamusta. Mutta ellei Kristusta ole, ei voi olla mitään syntien anteeksiantamusta.
Keskiviikko.
Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista. 1. Kor. 15: 20.
Sinun ei pidä ajatella, että Kristus on noussut kuolleista ainoastaan itsensä tähden. Ellei hänen ylösnousemuksellaan olisi laajempaa kantavuutta, ei siitä olisi meille enempää hyötyä, kuin jos hän olisi syntynyt pelkästään ihmiseksi. Eihän Kristuksen ollut pakko itsensä tähden kuolla, koska hän oli syntynyt synnitönnä ja oli sitäpaitsi kuoleman Herra. Meidän tuleekin ajatella hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa koskevan meitä: niin kuin hän on meidän tähtemme kuollut, hän on myös meidän tähtemme noussut kuolleista. Hän on tehnyt meidän kanssamme sellaisen vaihtokaupan, että samoin kuin hänet on meidän tähtemme kuoletettu, samoin me siirrymme hänen kauttaan kuolemasta elämään. Hän on näet kuolemansa kautta niellyt meidän kuolemamme, niin että mekin saamme hänen laillaan nousta kuolleista ja elää. Siksi häntä sanotaankin esikoiseksi kuoloon nukkuneista, että hän käy edellä kuljettaen perässään koko joukon.
Huomaapa, että apostoli ei tahdo nimittää niitä, jotka Kristusta seuraten kuolleista nousevat, kuolleiksi, vaan sanoo Kristusta nukkuneiden esikoiseksi. Se näet, mikä Kristuksen kohdalla oli oikea ja iankaikkinen kuolema, on nyt, Kristuksen käytyä sen lävitse ja noustua siitä, laannut olemasta kuolema. Niinpä ei nyt enää niitä kristityitä, jotka makaavat maan povessa, sanota kuolleiksi, vaan nukkuneiksi, nousevathan he varmasti kerran. Sellaistenhan sanotaan nukkuvan, jotka makaavat jälleen herätäkseen ja noustakseen; juuri nukkumisen sanalla onkin tässä ilmaistu tuleva ylösnousemus.
Vielä suurempi asia on, että apostoli sanoo Kristusta esikoiseksi kuoloon nukkuneista. Tällä sanalla hän viittaa siihen, että meidän on pidettävä ylösnousemusta Kristuksessa jo alkaneena, vieläpä parhaalta osalta tapahtuneenakin. Kuolemasta ei näin ollen ole jäljellä muuta kuin syvä uni, eikä meidän ylösnousemuksemme tapahdu muulla tavoin kuin jos joku äkisti havahtuisi sellaisesta unesta. Onhan tärkein osa siitä jo tapahtunut, se nimittäin, että Kristus, meidän päämme, on noussut kuolleista. Koska nyt pää kerran on tuolla ylhäällä ja elää, niin ei enää ole hätää: me jotka olemme hänessä kiinni hänen jäseninänsä ja ruumiinansa, seuraamme varmasti perässä. Sillä minne pää liikkuu, sinne ruumiskin liikkuu sen perässä. Koska Kristus on tuolla toisella puolen ja hallitsee ylhäällä taivaassa syntiä, kuolemaa, perkelettä ja kaikkea, ja on tämän tehnyt meidän tähtemme viedäkseen meidät perässään tykönsä, niin ei meidän enää tarvitse olla huolissamme ylösnousemuksesta ja hengestämme, vaikka kuolemmekin ja matanemme maan poveen. Hänen edessänsä kuluu vain yksi yö, ennen kuin hän meidät herättää.
Jos me nyt tämän uskomme ja tiedämme, niin meidän sydämemme on jo kuoleman ja haudan kauttakin Kristuksen tykönä taivaassa, elää ja riemuitsee hänessä. Näin me olemme jo saavuttaneet paljon enemmän kuin puolivälin ylösnousemuksessa, ja koska hän uskon kautta tekee sydämen eläväksi ja uudeksi, hän on varmasti tuova ruumiinkin perässä, niin että saamme nähdä hänet kasvoista kasvoihin ja elää hänen kanssaan. Tämä on hänen sanansa ja tekonsa, siihen me olemme kastetut, siinä elämme ja kuolemme. Tosin meidän ei sovi valita, milloin ja kuinka tahdomme kuolla, se olkoon Jumalan hallussa; mutta kuinka hyvänsä kuolema meidät surmaakin, se ei kuitenkaan meitä vahingoita. Katkeran juoman se tosin voi meille antaa, niin kuin niille annetaan, joiden tahdotaan vaipuvan uneen, mutta sinä päivänä, jona pasuuna soi, me virkoamme taas unesta.
Torstai.
Kristus on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden. Room. 4: 25.
Pyhä Paavali ilmaisee tässä sattuvasti, mitä varten Kristus on kärsinyt ja kuinka tätä asiaa on sovellettava, nimittäin että hän on kuollut meidän rikostemme tähden. Tässä hän selittää Kristuksen kärsimystä niin, että siitä on hyötyä. Mutta samoin kuin ei riitä, että tiedämme ja uskomme Kristuksen kuolleen, samoin ei sekään ole kylliksi, että tässä tiedetään ja uskotaan Kristuksen nousseen kuolleista ruumis kirkastettuna ja että hän ei enää ole katoavaisuuden alainen, sillä se ei meitä paranna ollenkaan tai aivan vähän. Vasta kun me olemme päässeet käsittämään, että kaikki, mitä Jumala Kristuksessa tekee, tapahtuu meidän tähtemme, jopa on meille lahjoitettu, niin että hänen ylösnousemuksensa vaikuttaa meissä sen, että mekin nousemme kuolleista ja saamme elää hänen kanssaan, alkaa tämä saarna maistua. Tämä on painettava sydämeen, eikä ainoastaan ruumiillisin korvin kuultava tai suulla jäljiteltävä.
Kärsimyshistoriasta olemme kuulleet, kuinka Kristus on meille luvattu esimerkiksi ja avuksi, niin että joka häntä seuraa ja häneen pitäytyy, se saa Hengen, joka vahvistaa hänetkin kärsimään. Vielä rakkaampi olkoon meille tämä Paavalin sana: Kristus on meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty kuolleista. Tässä on oikein ilmoitettu se Jumalan Karitsa, josta Johannes Kastaja todistaa. Tässä on toteutunut, mitä käärmeelle sanottiin: "Vaimon siemen on polkeva rikki sinun pääsi", niin että kaikille niille, jotka Kristukseen uskovat, ovat helvetti, kuolema, perkele ja synti surmatut. Samoin on nyt täyttynyt sekin lupaus, jonka Jumala antoi Aabrahamille sanoessaan: "Sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä". Tämä tapahtuu nyt uskon kautta. Jos näet uskot tämän siemenen, Kristuksen, siksi, jonka kautta käärme on surmattu, ja että hän on se siemen, jossa kaikki kansat tulevat siunatuiksi, niin olet sinäkin siunattu. Se joka tämän uskoo, tähän tarttuu ja pitäytyy, saa olla varma siitä, että asia on niin, kuin hän sen uskoo, sillä tällaisen ihmisen sydämessä tämä sana tulee niin voimalliseksi, että hän voittaa kuoleman, perkeleen, synnin ja kaiken onnettomuuden, niin kuin Kristus itse.
Tätä Paavali tarkoittaa sanoessaan: "Kristus on kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden". Paavali kääntää meidän silmämme pois meidän synneistämme, Kristukseen päin. Jos näet katsomme syntejämme itsessämme, niin ne tappavat meidät. Siksi meidän tulee katsoa Kristukseen, joka on ottanut kannettavakseen meidän syntimme, rikki polkenut käärmeen pään ja tullut siunaukseksi. Minun syntini eivät siis nyt enää ole omallatunnollani, vaan Kristuksen päällä. Katsokaamme, mitä ne hänelle tekevät. Ne lyövät hänet maahan ja tappavat hänet. Kuinka nyt käy minun Kristukseni ja autuaaksitekijäni? Jumala tulee, tempaa Kristuksen esiin ja tekee hänet eläväksi, vieläpä asettaa hänet taivaaseen ja antaa hänen nyt hallita kaikkea. Mihin synti on nyt joutunut? Se on hänen jalkojensa alla. Jos me nyt tähän pitäydymme, niin meillä on iloinen omatunto siitä, että olemme vapaat synnistä. Koska olemme Aadamin lapsia, voi synti tosin tuottaa meille kuoleman. Koska nyt kuitenkin Kristus on päällensä ottanut syntimme ja antanut surmata itsensä niiden tähden, ne eivät voi meitä vahingoittaa. Kristus on niille liian väkevä, häntä ne eivät voi pidättää. Hän särkee ne ja tallaa jalkoihinsa, astuu ylös taivaaseen ja hallitsee siellä iankaikkisesti. Usko saa siis aikaan sen, että se joka uskoo Kristuksen poistaneen synnin, on vapaa synnistä, niinkuin Kristus, ja että kuolema, perkele ja helvetti ovat voitetut eivätkä enää voi häntä vahingoittaa. Tämä voitto meillä on Kristuksen kautta, koska hän on noussut kuolleista ja voittanut synnin, kuoleman ja helvetin.
Perjantai.
Onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. 1. Kor. 5: 7.
Apostoli kehoittaa kristittyjä perkaamaan pois vanhan hapatuksen, "että teistä tulisi uusi taikina, niinkuin te olettekin happamattomat". Uudeksi, happamattomaksi taikinaksi hän nimittää niitä, joilla on usko, joka pitäytyy Kristukseen, uskoen, että synnit annetaan anteeksi hänen kauttansa. Tämä usko puhdistaa meidät myös vanhasta hapatuksesta, synnistä ja pahasta omastatunnosta, tehden näin meidät uusiksi ihmisiksi. Nyt apostoli ilmaisee perustuksen: te olette, hän sanoo, uusi, happamaton taikina, ette itsestänne tai oman pyhyytenne tähden, vaan sen tähden, että teillä on Kristus, ja te uskotte häneen, meidän edestämme teurastettuun pääsiäislampaaseen. Tämä tekee teidät Jumalan edessä puhtaiksi ja pyhiksi, niin ettette enää ole vanha hapatus, niinkuin olitte ennen, Kristuksen ulkopuolella ollessanne.
Meillä on siis Jumalan antama uusi aika ja juhla. Siinä ei vallitse vanha asiaintila, vaan upo uusi: toinen ja parempi pääsiäislammas ja uhri kuin juutalaisilla. Heillä oli oma pääsiäislampaansa, joka heidän täytyi uhrata ja syödä joka vuosi, tulematta siitä pyhiksi ja synneistä puhtaiksi. Se oli annettu heille vain merkiksi ja muistutukseksi oikeasta, tulevasta ja Jumalan lupaamasta pääsiäislampaasta ja uhrista, jonka kuoleman ja veren kautta meidät pestään synneistä ja todellisesti pyhitetään, ja jota meidän on uskossa nauttiminen ja syöminen. Näin meillä on alinaikainen ja iankaikkinen pääsiäisjuhla, josta usko saa ravintonsa, saa kyliänsä ja tulee iloiseksi, toisin sanoen, saapi syntien anteeksiantamuksen, lohdutuksen ja väkevyyden tästä pääsiäislampaasta, Kristuksesta.
Kristuksen kärsimyksen historiasta olemme kuulleet, mitä merkitsee tuo: "Meidän edestämme teurastettu". Siinähän on nähtäväksemme asetettava kaksi asiaa. Toinen on se, että tutkistelemme Jumalan suurta, vakavaa ja kauhistavaa vihaa syntiä vastaan, mikä viha ilmenee siinä, että sitä ei voitu torjua muulla tavalla eikä sovitusta voitu ansaita millään muulla maksolla, kuin tällä ainokaisella uhrilla, toisin sanoen, Jumalan Pojan kuolemalla ja verellä, ja että me kaikki synneillämme olemme aiheuttaneet vihan ja olleet syypäät siihen, että Jumalan Pojan on täytynyt tulla uhratuksi ristillä ja vuodattaa verensä. Tämän pitää meissä vaikuttaman sen, että vakavasti kauhistumme syntiemme vuoksi. Jumalan viha ei voi olla mikään vähäinen viha; kuulethan tosiaan, että sen vastapainoksi ei riittänyt mikään muu uhri, eikä synnistä voinut hyvitystä hankkia kukaan muu, kuin Jumalan ainokainen Poika. Toiseksi tässä täytyy myöskin ottaa huomioon ja tunnustaa Jumalan sanomaton armo ja rakkaus meitä kohtaan, että ihmissydän suuressa syntihädässänsä jälleen pääsisi lohdutukseen ja tutkistelisi, minkä tähden Jumala näin tekee: ei säästä omaa Poikaansa, vaan antaa hänet alttiiksi uhrina ristiin ja kuolemaan, että meiltä viha otettaisiin pois. Voidaanko löytää suurempaa rakkautta ja hyvää tekoa? Tämä uhri asetetaan siis katseltavaksemme, jotta meillä olisi taattu ja todellinen lohdutus syntiä vastaan. Vaikkakin siis synti ja se viha, jonka syntisi on ansainnut, onkin suuri, on tämä Jumalan Pojan uhri ja kuolema vieläkin suurempi, ja sen hän lahjoittaa sinulle varmaksi merkiksi siitä, että hän sen tähden tahtoo olla armollinen ja antaa syntisi anteeksi. Tämä on omistettava uskolla, joka pitäytyy tähän sanaan: "Meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on teurastettu", sillä lohduttaen ja vahvistaen itseänsä.
Koska meillä siis on pääsiäislammas ja oikea pääsiäisjuhla, on meidän päästettävä se oikeuksiinsa ja juhlallisesti vietettävä se ilomielin, niin kuin sopii: emme enää syö vanhaa hapantaikinaa, vaan oikeita pääsiäisleipiä. Nämä kaksi näet kuuluvat yhteen: pääsiäislammas ja happamaton leipä. Edellinen on Kristus, meidän edestämme uhrattu; siihen me emme mitään lisää, me vain uskossa omistamme ja nautimme sitä itsellemme lahjoitettuna. Mutta jos hän on omanamme, on sopivaa, että me lisäksi syömme happamatonta leipää, toisin sanoen, uskossa pääsiäislampaaseen sekä säilytämme ja harjoitamme evankeliumin puhdasta oppia että myös hyvällä elämällä ja esimerkillä käyttäydymme sen mukaisesti, näin alati hekumoiden iäisessä pääsiäisjuhlassa, niinkuin pyhä Paavali sitä tässä nimittää. Siinä me uusina ihmisinä, Kristuksen uskossa vanhurskaina, pyhinä ja puhtaina jatkuvasti elämme Pyhän Hengen rauhassa ja ilossa niin kauan kuin täällä maan päällä olemme.
Lauantai.
Hän tekee meidät eläviksi kahden päivän kuluttua, kolmantena päivänä hän meidät herättää, ja me saamme elää hänen edessänsä. Hoos. 6: 2.
Jos tarkoin tutkistelet näitä profeetan sanoja, osoittavat ne hänen selkein sanoin puhuvan Kristuksen ylösnousemuksesta. Tämä on se raamatunkohta, jota pyhä Paavali edellisessä Korinttolaiskirjeessä tarkoittaa sanoessaan Kristuksen nousseen kuolleista kolmantena päivänä "kirjoitusten mukaan" (1. Kor. 15:4). Sitä ei todista ainoastaan se, että hän sanoo: "kahden päivän kuluttua" ja "kolmantena", vaan että hän vielä lisää: "Herra tekee meidät eläviksi ja me saamme elää hänen edessänsä". Tämä on suunnattava ja sovellettava meidän lihamme ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään.
Mutta sinä sanonet: profeetta ei puhu Kristuksen ylösnousemuksesta tai iankaikkisesta elämästä tulevaisuudessa, vaan meidän ylösnousemuksestamme. Sillä meidät, hän sanoo, hän tekee eläviksi kahden päivän kuluttua. Vastaamme: Juuri tähän meidän tulee ehdoin tahdoin pitäytyä, sillä tällä hän osoittaa Kristuksen ylösnousemuksen hedelmän. Kristus yksin tehtiin eläväksi kahden päivän kuluttua ja nousi kolmantena päivänä kuolleista. Profeetta osoittaa nyt, että tämän ylösnousemisen hedelmä kuuluu meillekin; sen tähden hän tekee Kristuksen elämän meidän elämäksemme ja hänen ylösnousemuksensa meidän ylösnousemukseksemme. Niin apostolienkin on tapana tehdä, sanoohan pyhä Paavali: "Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista" (1. Kor. 15: 20). Sen tähden profeetta on oikeassa vaihtaessaan henkilöt. Näin piti sanottaman: Kristus tehdään eläväksi kahden päivän kuluttua ja kolmantena päivänä hän jälleen nousee kuolleista, "tehtiin eläväksi hengessä", niinkuin pyhä Pietari sanoo (1. Piet. 3: 18). Niinhän kävi, että Kristus nousi kolmantena päivänä kuolleista. Mutta profeetta sanoo: meidät hän tekee eläviksi kahden päivän kuluttua, ja kolmantena päivänä, kun Kristus nousi kuolleista, mekin nousemme. Koska me synnin tähden olimme kuoleman lapsia, meidän olisi myös täytynyt iankaikkisesti jäädä kuolemaan. Mutta Jumalan Poika on ottanut kantaakseen meidän syntimme ja ristin häpeäpuussa täysin sovittanut ne, ja kun hän nousi kuolleista, hän voitti kuoleman, jonka hän oli kärsinyt meidän edestämme. Sen tähden mekin saamme aikanamme nousta kuolleista ja elää, koska Kristus on noussut kuolleista. Hänen kauttansa meidän kuolemamme on voitettu ja elämä, jonka olimme kadottaneet, meille takaisin annettu.
Meidän tulee suuresti ahkeroida näin omistaaksemme itsellemme Kristuksen ylösnousemuksen, että sinä kuullessasi Kristuksen nousseen kolmantena päivänä, lujasti sen sinä pitäisit, että sinäkin olet hänen kanssaan noussut kuolleista; niin kuin asia totisesti onkin, vaikkei se tosin vielä ole tullut ilmi. Sen tähden pyhä Paavalikin nimittää Kristusta "esikoiseksi kuoloon nukkuneista", koska hän ensimmäisenä on herännyt kuolleista elämään ja koska me seuraamme häntä. Myös hän sanoo, että Jumala on Kristuksen kautta antanut meille voiton synnistä ja kuolemasta. Ei ole kuitenkaan tarpeen niin tarkoin udella, miksi profeetta ei pysähdy siihen, että hän sanoo: "Kolmantena päivänä hän meidät herättää", vaan lisää: "Hän tekee meidät eläväksi kahden päivän kuluttua". Vaikka tosin voidaan sanoa, että "kolmantena päivänä" ja "kahden päivän kuluttua" on sama asia, niin ei sillä kuitenkaan ole mitään painoa, koska meidän uskontunnustuksessamme on erotettu nämä kaksi kohtaa: "astui alas helvettiin" ja "kolmantena päivänä nousi kuolleista". Se mitä hän sanoo kahdesta päivästä, on ymmärrettävä helvettiin astumisesta, sillä täytyy uskoa, että tämä alas astuminen oli aivan toista kuin se, että hänet haudattiin; niin pyhä Pietari sen oikein selittääkin (1. Piet. 3).
Mutta kun profeetta sanoo, että me saamme elää hänen edessänsä, sisältää se totisesti iankaikkisen elämän, jota me täällä alamme uskossa omistaa, niinkuin pyhä Johannes sanoo: "Nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy". (1. Joh. 3: 2)
ENSIMMÄINEN PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai,
Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, myöhään illalla, kun opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, juutalaisten pelosta, tuli Jeesus ja seisoi heidän keskellään ja sanoi heille: "Rauha teille!" Joh. 20: 19.
Tuolla istuvat rakkaat opetuslapset lukittujen ovien takana, suuren pelon vallassa juutalaisten tähden; he eivät tohdi mennä ulos, eikä heillä ole muuta kuin kuolema silmiensä edessä. Ulkonaisesti heillä on tosin rauha, eikä kukaan tee heille pahaa, mutta heidän sydämensä lyöpi levottomasti eikä anna heille mitään rauhaa. Tässä pelossa ja tuskassa tulee Herra, rauhoittaa sydämen ja tekee heidät iloisiksi, ei poistamalla vaaran, vaan saamalla aikaan sen, että sydän ei enää pelkää; he näet muuttuvat sisällisesti ja tulevat niin rohkeiksi ja iloisiksi, että sitten sanovat: "Me näimme Herran". Näin hän rauhoittaa heidän sydämensä niin, että he ovat lohdutetut ja rohkeat.
Tällainen on oikea rauha, joka rauhoittaa sydämen ja tekee sen levolliseksi, ei silloin kun mitään onnettomuutta ei ole olemassa, vaan keskellä onnettomuutta, kun ulkonaisesti vallitsee sula rauhattomuus. Tässä on maailman rauhan ja hengellisen rauhan ero. Maailman rauha perustuu siihen, että ulkonainen paha, joka rauhattomuuden saa aikaan, otetaan pois. Mutta kristillisen eli hengellisen rauhan laita on päin vastoin niin, että ulkonainen onnettomuus, esimerkiksi viholliset, sairaus, köyhyys, synti, perkele ja kuolema, ovat jäljellä eivätkä asetu, vaan piirittävät meitä joka taholta; sisällisesti on kuitenkin rauha, väkevyys ja lohdutus sydämessä, niin ettei se välitä onnettomuudesta, jopa on rohkeampi ja iloisempi sen kestäessä kuin ollessaan sitä vailla. Sen tähden sitä sanotaankin rauhaksi, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Järki ei voi käsittää muuta rauhaa kuin maailman rauhan, se ei voi tajuta, että ulkonaisen pahan kestäessä voi olla rauhaa. Mutta kun Kristus tulee, hän antaa ulkonaisen kurjuuden jäädä jäljelle, mutta vahvistaa ihmisen ja tekee aran sydämen pelottomaksi ja levottoman omantunnon rauhalliseksi ja hiljaiseksi. Sellainen ihminen on peloton, rohkea ja iloinen siinä, missä koko maailma kauhistuu.
Mistä tämä sitten johtuu? Uskosta Kristukseen; jos näet sydämen pohjasta uskon Kristukseen, niin voin totisesti sanoa: minun Herrani Kristus on ylösnousemuksensa kautta voittanut minun syntini, kuolemani ja kaiken onnettomuuden, ja tahtoo siis olla minun tykönäni, niin ettei minulta ruumiin eikä sielun puolesta mitään puutu, eikä mikään onnettomuus voi minua vahingoittaa. Jos minä tämän uskon, niin ei ole mahdollista, että voisin olla toivoton ja arka, painakoon minua synti tai kuolema kuinka paljon hyvänsä. Usko sanoo näet aina: Jos synnit ahdistavat sinua, jos kuolema peljättää sinua, niin luo silmäsi Kristukseen, joka on sinun tähtesi kuollut ja noussut kuolleista ja voittanut kaiken onnettomuuden. Mikä sinua siis voisi vahingoittaa? Jos onnettomuus ahdistaa sinua, niin luota Kristukseen ja pysy hänen tykönänsä, niin saat voiman ja lohdutuksen. Mikään onnettomuus, joka sinua saattaa kohdata, ei ole niin suuri, että se voisi sinua vahingoittaa ja tehdä sinut toivottomaksi, jos katsot Kristukseen ja uskot häneen. Näin rauha seuraa aina uskoa.
Tästäpä me näihin aikoihin veisaammekin virressä Herran ylösnousemuksesta. Virrentekijä ei tyydy toteamaan: "Nyt Jeesus Kristus noussut on", ikään kuin se riittäisi, vaan soveltaa asiaa jatkaen tuonnempana: "Nyt kaikki iloitkaamme!" Hän itse yksinänsä tahtoo olla meidän turvamme, niin että me kaikessa onnettomuudessa riipumme hänessä. Hän on näet voittanut koko voittonsa meidän hyväksemme, ja ylösnousemuksensa kautta hän lohduttaa kaikkia peljästyneitä omiatuntoja ja murheellisia sydämiä.
Maanantai.
Muut opetuslapset sanoivat hänelle: "Me näimme Herran". Mutta hän sanoi heille: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko". Joh. 20: 25.
Tuomaassa meille osoitetaan Kristuksen ylösnousemuksen voima. Hän on itsepintaisesti siinä määrin takertuneena epäuskoon, että vaikka kaikki muut opetuslapset todistavat nähneensä Herran ylösnousseena, hän ei kuitenkaan ensinkään ota sitä uskoakseen. Tuntuu siltä, kuin hän olisi ollut erikoisen vakaa mies, joka oli tarkkaan punninnut tämän asian: ei hän ensi hätään toisia usko. Olihan hän nähnyt, kuinka Herra vasta kolme päivää sitten oli ristiinnaulittu, kuinka naulat olivat tunkeutuneet hänen käsiensä ja jalkojensa lävitse ja kuinka keihäs oli survaistu hänen kylkeensä. Tämä kaikki oli niin lähtemättömästi painunut hänen mieleensä, että hän piti täysin tyhjänä sen, mitä toiset hänelle kertoivat, että Kristus oli noussut kuolleista. Sen tähden hän varsin uhmamielisesti sanoo: "Ellen minä pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko?" Hän ei tahdo uskoa edes silmiänsä, vaan tahtoo vieläpä käsillänsä tunnustella. Jopa tässä ollaan lujasti epäuskoon juuttuneena! Ja mitä kummallisuuksia hän miettiikään, kun tähtää aivan mahdottomuuksiin: tahtoo sovittaa sormensa haavojen jälkiin! Olisi hänen toki pitänyt olla niin ymmärtäväinen, että olisi ajatellut: Jos Kristus jälleen on elävä, kuoleman voittanut ja vapaa kaikista ruoskimisen ja orjantappurakruunun aiheuttamista haavoista, ovat myös nuo viisi haavaa jälleen parantuneet ja umpeen menneet.
Niin, tämä on tapahtunut esikuvaksemme ja lohdutukseksemme: isoisten apostolienkin on täytynyt erehtyä ja kompastella. Tästä me näemme, kuinka Kristus valtakunnassaan suhtautuu heikkoihin: hän osaa kärsiä sellaisiakin, jotka vielä ovat aivan kovia ja taipumattomia – niinkuin tässä Tuomas –, silti heitä tuomitsematta kadotukseen ja hylkäämättä, mikäli he vain mielellään tahtovat pysyä hänen opetuslapsinaan eivätkä häntä tieten taiten pilkkaa hänen vihollisikseen ruveten. Näin hän opettaa meitä: emme saa loukkaantua sellaisiin emmekä olla heistä epätoivossa, vaan meidän pitää, tämän esikuvan mukaisesti, käsitellä heitä lempeästi, asettaa voimamme heidän heikkoutensa palvelukseen, kunnes hekin lopulta kohentuvat ja vahvistuvat.
Mutta suurempi hyöty on sillä kohdalla, että Herran ylösnouseminen toisaalta osoittautuu ja todistetaan varmaksi epäuskoisen ja itsepintaisen Tuomaan kautta, joka aina kahdeksanteen päivään asti pysyy kovettuneena epäuskoonsa, ollen kokonaan jäykkänä sen vallassa, ja että toisaalta sen voima käsitetään ja koituu meidän hyödyksemme. Tämähän todetaan Tuomaassa, joka sen voimasta saatetaan epäuskosta uskoon ja epäilyksestä varmaan käsitykseen ja juhlalliseen, ihanaan tunnustukseen.
Tämä tapahtuu, evankelistan kertoman mukaan, vasta kahdeksantena päivänä Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Kun Tuomas, vastoin kaikkien muiden todistusta, oli vahvistunut epäuskossaan ja nyttemmin oli kokonaan kuollut, ja kun kukaan ei enää toivo Kristuksen ilmestyvän erikoisesti hänelle, silloin hän saapuu, osoittaen hänelle yhtä vereksinä ne samat arvet ja haavat, jotka hän kahdeksan päivää sitten oli osoittanut muille, ja hän käskee häntä ojentamaan sormensa ja kätensä ja sijoittamaan ne naulojen sijoihin ja kylkeen. Ja myöntymisessään hän menee niin pitkälle, ettei Tuomas ainoastaan saa katsella, niin kuin muut, vaan myös kosketella ja tunnustella, tuon hänen sanansa mukaan: "Ellen minä näe hänen käsissään" jne., ja hän lisää: "Älä ole epäuskoinen, vaan uskovainen!"
Tiistai.
Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuna, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Joh. 20: 26.
Kristus esiintyy tässä hyvänä paimenena, joka etsii kadonnutta lammasta, kunnes hän sen löytää. Ei hän siitä huoli, että Tuomas ei otakaan uskoakseen toisia opetuslapsia, hän tyytyy siihen kuulemaansa, että hän edes tahtoo uskoa, jos saa hänet nähdä ja häntä kosketella. Sen tähden hän viivyttelemättä tulee lukittujen ovien läpi heidän luoksensa ja antaa katsella ja kosketella itseänsä. Ja mikä jalointa ja merkillisintä: hän puhuttelee heitä erittäin ystävällisin sanoin, lausuen: "Rauha teille!" – Tähän tervehdykseen hän sulkee tuon suuren syntisen Tuomaankin, että tämä saisi iloisen mielen eikä luulisi hänen tulleen rankaisemaan ja nuhtelemaan häntä hänen epäuskonsa tähden. Ei niin, rakas Tuomas; rauha sinullekin! Älä pelkää, en vihaa sinua enkä ketään ihmistä. Rakas Herramme Kristus ei ole syntisille vihamielinen. Hän tuntee sydämessään sääliä, kun perkele saa niin kahlehtia heitä; sen tähden hän tekee kaiken, mikä suinkin on mahdollista, vapauttaakseen ja palauttaakseen heidät perkeleen ja synnin pauloista.
Tämä on siis sangen lohdullinen esimerkki. Siitä saamme oppia, kuinka ystävällinen sydän rakkaalla Herrallamme Kristuksella on syntisiä kohtaan. Jos hän näet näin kohteli Tuomasta, joka oli niin syvälle vajonnut epäuskoon, mitä luulet hänen tekevän niille syntisille, jotka tunnustavat syntinsä, tahtoisivat niistä mielellänsä päästä sekä pyytävät armoa? Silloin hän ei suinkaan viivyttele eikä anna murheellisten, köyhien sydänten kauan odottaa, vaan hän on, niinkuin useissa paikoin evankeliumeissa nähdään, antava avun ja armon niin pian kuin me vain osaamme sitä rukoilla.
Huomatkaamme tarkoin tämä! Ei näet ota mitenkään luonnolliseen sydämeen mahtuakseen se usko, että Jumala on syntisille armollinen. Perkelekin on kiusaamassa nähdessään omientuntojen kilvoittelevan syntiensä kanssa; hän koettaa saada ihmisiä yhä enemmän siihen luuloon, ettei ole toivomistakaan mitään armoa Jumalalta. Siitä on seurauksena, että synnin oikein tuntuessa sydämessä ihminen ei tahdo ottaa vastaan lohdutusta, vaan pelkää ja karttaa Jumalaa. Mutta jos Jumalan sydän todellakin olisi sellainen syntisiä kohtaan, Kristus varmaan olisi toisin kohdellut Tuomasta. Hän näkee kyllä, että Tuomaan sydän on epäuskon ja muiden syntien tähden levoton, arka ja vapiseva. Se on synnin luonne ja laatu, eikä toisin voikaan olla. Mutta rakas Herramme Kristus on tullutkin syntiä vastustamaan ja lohduttamaan sydämiämme Jumalan armolla. Sen tähden hän lausuu juuri nämä sanat: "Rauha teille", että jokainen oppisi tietämään Kristuksen tulleen tyynnyttämään meidän sydämiämme, kun ne eivät synnin tähden voi olla rauhallisia, ettemme Jumalaa peläten karttaisi, vaan tietäisimme hänen olevan armollisen ja antaneen meille Kristuksen kautta kaikki syntimme anteeksi. Sitä varten Kristus on tullut ihmiseksi, sitä varten hän on kuollut ristillä ja noussut jälleen kolmantena päivänä, että meidän sydämemme, perkeleen ja koko maailman huutaessa meille tuomiota syntien tähden ja sanoessa: ei ole rauhaa, ei Jumala meistä huoli jne., hän saattaisi meille sanoa: Ei niin, rakas ihminen, vaan rauha sinulle, Jumala ei ole sinulle vihainen. Älä siis pelkää, minä olen syntivelkasi maksanut, minä olen surmannut kuoleman. Kun lohdutat itseäsi sillä, että minä olen sen tehnyt, rauhattomuuden täytyy loppua ja rauhan tulla sijaan.
Keskiviikko.
Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Joh. 20: 27, 28.
Kristus ei pysähdy historialliseen tosiasiaan, vaan hänen sydämellänsä on se, että Tuomaasta vain tulisi uskovainen ja että hän nousisi itsepintaisesta epäuskostaan ja synnistä. Niinpä onkin sitten tästä valtava seuraus: Jo alkaa pyhä Tuomas puhella Kristukselle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Jopa sukeusi hänestä toinen mies, ei tuota vanhaa Tuomas Didymusta, tuota äskeistä, joka oli kokonaan jäykistynyt ja kuollut epäuskoonsa, niin ettei ottanut uskoaksensa, ellei pistänyt sormiaan hänen haavoihinsa, vaan joka yhtäkkiä aloittaa niin ihanan tunnustuksen ja saarnan Kristuksesta, jollaista kukaan apostoleista ei vielä silloin ollut ilmaissut: se henkilö, joka nyt on ylösnoussut, on tosi Jumala ja ihminen. Hänen sanansa on näet aivan erikoinen: "Minun Herrani ja minun Jumalani".
Katso, tässä siis on Kristuksen ylösnousemuksen voima: pyhä Tuomas, joka ennen kaikkia muita oli niin syvälle vajonnut epäuskoon, muuttuu niin äkisti ja hänestä tulee toinen mies, joka nyt vapaasti tunnustaa, ettei ainoastaan usko Kristuksen ylösnousemusta, vaan tulee siinä määrin Kristuksen ylösnousemuksen voiman valaisemaksi, että nyt varmasti uskoo ja tunnustaa hänet, Herransa, tosi Jumalaksi ja tosi ihmiseksi, jonka voimalla hän, samoin kuin nyt on noussut epäuskosta, tuosta kaikkien syntien alkulähteestä, viimeisenä päivänä myös on ylösnouseva kuolemasta ja elävä iankaikkisesti hänen kanssansa sanomattomassa kunniassa ja autuudessa, eikä ainoastaan hän, vaan myöskin kaikki ne, jotka samaa uskovat. Niinhän Kristus edelleen sanoo hänelle: "Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat".
Lopuksi Tuomas panee sormensa hänen haavoihinsa. Minä en tahdo vastustaa sitä ajatusta, että Kristus ylösnousemuksensa jälkeen on jatkuvasti säilyttänyt haavansa ja naulojen jäljet, kunhan vain käsitetään, että ne eivät enää näytä kauheilta, vaan kauneilta ja lohdullisilta. Toisten pohdittavaksi jätän sen kysymyksen, ovatko ne jatkuvasti olleet tuoreet, avonaiset ja punaiset, niinkuin taidemaalaajat kuvaavat. On hyvinkin mahdollista, että Kristus on säilyttänyt nämä merkit, jotka sitten ehkäpä hänen muuta ruumistaan vielä kauniimpina ja ihanampina loistavat viimeisenä päivänä ja jotka hän on näyttävä koko maailmalle, niinkuin Raamattu (Joh. 19: 37) sanoo: "He luovat katseensa häneen, jonka he ovat lävistäneet".
Pääasia, jonka me tästä evankeliumista tahdomme oppia ja muistissamme säilyttää, on kuitenkin se, että me uskomme Kristuksen ylösnousemuksen omaksemme, meissä vaikuttavaksi, niin että meidänkin on noustava sekä synnistä että kuolemasta. Tästähän pyhä Paavali kaikkialla runsaasti ja lohdullisesti puhuu, ja Kristus itse tässä sanoessaan: "Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat". Pyhä Johanneskin tämän evankeliumin lopulla, ylösnousemuksen käytöstä ja hyödystä puhuessaan sanoo: "Nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä" (Joh. 20: 31).
Torstai.
Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. 1. Kor. 15: 57.
Jeesuksen Kristuksen kautta meillä on voitto. Hän on meidän ihmisten tähden ja meidän autuutemme tähden astunut alas taivaasta ja tullut ihmiseksi, meidän edestämme kärsinyt kuoleman ristillä, astunut alas helvettiin, noussut kuolleista ja astunut taivaaseen, surmannut synnin, kuoleman ja helvetin omassa ruumiissaan sekä täydellisesti täyttänyt lain, niin että sen täytyy lakata meitä syyttämästä ja tuomitsemasta. Tämä on nyt voitto: kuolema on kadottanut otansa, laki ei enää voi herättää syntiä eikä synti antaa pontta kuolemalle. Kristus on näet sovittanut syntimme ja pyyhkinyt pois käsikirjoituksen, nimittäin lain, ottanut sen meidän tieltämme pois ja naulinnut ristiin. (Kol. 2: 14.)
Tämän voiton Jumala lahjoittaa meille sanan, evankeliumin saarnan ja pyhien sakramenttien nauttimisen kautta; tämä sana meidän tulee uskoa. Jos nyt laki ahdistaa meitä ja sanoo: sitä tai tätä sinä olet tehnyt, ja tahtoo kuolettaa meidät synnin kautta, niin pitäytykäämme Kristukseen ja sanokaamme: Tosin minä olen syntinen, mutta minä uskon Jeesukseen Kristukseen, joka on kärsinyt ja kuollut minun edestäni, joka minun tähteni on herätetty kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee minun edestäni. Kun kuolema tämän kuulee, sen täytyy väistyä. Sillä Kristus, Jumalan Poika, on vuodattanut verensä sitä varten, että kuolema, synti ja laki olisivat kuoletetut. Kristityt kerskailevat siis iloisin mielin ja vakaassa uskossa vastoin lakia, syntiä ja kuolemaa sanoen: vaikka olenkin syntiä tehnyt, niin minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka on taivaassa ja joka ei tiedä mitään kuolemasta eikä kuoleman odasta, ei synnistä eikä laista, vaan on tämän kaiken minun hyväkseni voittanut. Vaikka ruumiini kuoleekin, ei haittaa, sielu ei kuole, ja ruumiskin on aikanaan nouseva haudasta. Tähän minä uskallan iloisin mielin ja veisaan Simeonin kanssa: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään jne." Tässä elämässä meillä on voitto sanassa ja uskossa, mutta sinä päivänä voitto on meidän omamme ilmeisesti, ruumiillisestikin ja näkyväisesti. Silloin me kaikkien Jumalan valittujen kanssa veisaamme iloisesti: "Kuolema, missä on sinun otasi? Helvetti, missä on sinun voittosi?"
Tähän siis tähtää se virsi, jota pyhä Paavali tässä veisaa: "Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton". Näin mekin veisatkaamme ja niin viettäkäämme alinomaista pääsiäisjuhlaa kiittäen ja ylistäen Jumalaa tästä voitosta, jota emme ole taistelumme kautta saavuttaneet, vaan jonka Jumala on armosta lahjoittanut, hän, joka armahtaa meidän kurjuuttamme. Hän on lähettänyt Poikansa ja antanut hänen käydä taisteluun, ja hän on lannistanut synnin, kuoleman ja helvetin, saanut voiton ja antanut sen meille, niin että saamme sanoa sen olevan meidän voittomme, aivan kuin se olisi meidän voittamamme, kunhan me sen vakaasti vastaanotamme emmekä tee Jumalaa valehtelijaksi, niin kuin pöyhkeät, jotka luulevat itse voittavansa syntinsä ja kuoleman. Emme myöskään saa olla siitä kiittämättömät, niinkuin petolliset kristityt; vaan meidän on vakavalla uskolla se sydämessämme säilytettävä ja vahvistuttava siinä aina veisaten tästä voitosta Kristuksessa. Hänen nimessänsä me sitten iloisesti lähdemme täältä, kunnes saamme omassa ruumiissammekin nähdä tämän voiton. Siihen Jumala meitä auttakoon saman rakkaan Poikansa kautta, jolle kunnia ja ylistys iankaikkisesti! Amen.
Perjantai.
Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Joh. 20: 21.
Miksi Isä Jumala on lähettänyt Kristuksen? Siksi, että hän toteuttaisi Isänsä tahdon ja lunastaisi maailman. Häntä ei lähetetty siksi, että hän hyvillä teoilla ansaitsisi taivaan. Hän teki paljon hyviä tekoja, eipä koko hänen elämänsä ollut muuta kuin hyviä tekoja. Kenelle hän niitä teki? Ihmisille, jotka niitä tarvitsivat, sillä kaiken, mitä hän on tehnyt, sen hän on tehnyt meitä palvellaksensa. "Niin kuin Isä on lähettänyt minut", hän sanoo "niin lähetän minäkin teidät". Isä on minut lähettänyt täyttämään lain, kantamaan maailman synnit, surmaamaan kuoleman, voittamaan helvetin ja perkeleen teidän hyväksenne, teitä palvellakseni. Samoin tulee teidänkin tehdä. Uskossa te saatte aikaan kaiken tämän. Usko on tekevä teidät Jumalan edessä hurskaiksi ja pyhiksi, uskon avulla te myös voitatte kuoleman, synnin, helvetin ja perkeleen. Tästä uskosta teidän tulee todistaa rakkaudella. Teidän tulee siis suunnata koko toimintanne niin, kuin ette tahtoisi sillä mitään ansaita; onhan kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on, jo ennestään teidän, vaan niin, että te rakkaudella palvelisitte lähimmäistänne. Jos ei teissä ole tätä merkkiä, niin on varmaa, ettei uskonne ole oikea. Ei teitä tässä käsketä hyviä tekoja tekemään; missä oikea usko on sydämessä, siellä ei tarvitse käskystä tehdä hyviä tekoja, vaan ne seuraavat itsestään. Rakkauden teot ovat ainoastaan merkki uskon olemassaolosta.
Tätä pyhä Pietarikin tarkoittaa kehoittaessaan meitä: "Pyrkikää kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja" (2. Piet. 1: 5). Hyviä tekoja ovat näet ne, joita me teemme lähimmäisellemme palvellen häntä niillä. Kristityiltä vaaditaan ainoastaan rakkautta, sillä uskon kautta on hän jo hurskas ja autuas, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt" (Room. 13: 8). Siksipä Kristus sanoo opetuslapsillensa: "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toistanne, niinkuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." (Joh. 13: 34, 35)
Meidän tulee siis niin käyttäytyä maailman edessä, että jokainen näkisi meidän tahtovan pitää Jumalan käskyt, ei kuitenkaan niin, että sen kautta tulisimme hurskaiksi tai autuaiksi. Niinpä minä olen esivallalle kuuliainen, koska tiedän Kristuksen olleen esivallalle kuuliaisen, vaikkei hänen tarvinnut olla, vaan hän teki sen meidän tähtemme. Siksi minäkin teen niin Kristuksen tähden ja lähimmäiseni hyväksi, ainoastaan osoittaakseni uskoni rakkaudella, jotta kaikki käskyt näin tulisivat täytetyiksi.
Tähän tapaan apostolit kehoittavat meitä kirjoituksissaan hyviin tekoihin, ei niin, että me niiden tähden tulisimme hurskaiksi ja autuaiksi, vaan todistaaksemme uskostamme sekä itsellemme että ihmisille ja harjaantuaksemme uskossa.
Lauantai.
Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt. Joh. 20: 23.
Tämä valta on tässä annettu kaikille kristityille. Tosin eräät, kuten paavi, Rooman kirkon piispat, papit ja munkit ovat riistäneet sen itselleen; he sanovat julkisesti ja häpeämättä, että tämä valta on annettu vain heille, eikä lainkaan maallikoille. Kristus ei kuitenkaan puhu tässä papeista eikä munkeista, vaan sanoo: "Ottakaa Pyhä Henki". Jolla on Pyhä Henki, sille on valta annettu, toisin sanoen sille, joka on kristitty. Kuka sitten on kristitty? Se, joka uskoo. Joka uskoo, sillä on Pyhä Henki. Jokaisella kristityllä on siis se valta, joka paavilla, piispoilla, papeilla ja munkeilla tässä tapauksessa on: antaa syntejä anteeksi ja pidättää niitä.
Seuraako tästä siis, että minun tulee kuunnella muiden synnintunnustusta, kastaa, saarnata ja jakaa sakramentteja? Ei. Pyhä Paavali sanoo: "Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä" (1. Kor. 14: 40). Jos jokainen tahtoisi kuunnella synnintunnustusta, kastaa ja jakaa sakramentteja, mitä siitä tulisi? Samoin, jos jokainen tahtoisi saarnata, keitä olisi kuulijoina? Jos me kaikki yhtaikaa saarnaisimme, mikä kurnutus siitä syntyisikään, aivan kuin sammakkojen kesken!
Sen tähden on asia järjestettävä niin, että seurakunta valitsee jonkun tehtävään kelvollisen jakamaan sakramentteja, saarnaamaan, kuulemaan rippiä ja kastamaan. Meillä on tosin kaikilla tämä valta. Mutta kukaan muu ei saa rohjeta sitä julkisesti harjoittaa kuin se, jonka seurakunta on siihen valinnut. Yksityisesti saatan sitä kyllä tehdä. Jos esimerkiksi lähimmäiseni tulee sanoen: "Rakas ystävä, omatuntoni vaivaa minua, anna minulle synneistäpäästö", niin voin sen vapaasti tehdä, mutta sen tulee tapahtua yksityisesti. Jos minä asettuisin kirkkoon, samoin joku toinen, ja me tahtoisimme kuunnella kaikkien rippiä, niin mitä siitä tulisi? Valaiskaamme asiaa esimerkillä: kun aatelissuvussa on paljon jäseniä, niin he valitsevat kaikkien suostumuksella yhden, joka kaikkien muiden puolesta on suvun päämies; jos näet jokainen tahtoisi hallita, niin kuinka se kävisi päinsä? Kaikilla heillä on kuitenkin sama valta kuin sillä, joka on suvun päämies. Samoin on sen vallan laita, jolla syntejä annetaan anteeksi tai pidätetään.
Tämä sana syntien anteeksiantamisesta tai niiden pidättämisestä koskee kuitenkin enemmän niitä, jotka tunnustavat ja saavat anteeksi kuin niitä, jotka synneistäpäästön antavat, näin palvellen lähimmäistään. Onhan mitä suurin palvelus, kun päästän jonkun vapaaksi synnistä, perkeleestä ja kuolemasta. Kuinka tämä tapahtuu? Evankeliumin kautta, kun minä saarnaan hänelle sitä ja sanon, että hänen tulee itsellensä omistaa Kristuksen teko ja varmasti uskoa, että Kristuksen vanhurskaus on hänen, ja hänen syntinsä ovat Kristuksen. Tämä on suurin palvelus, minkä lähimmäiselleni voin tehdä.
Kirottu olkoon se elämä, joka eletään itsellensä eikä lähimmäisellensä. Päin vastoin taas: siunattu se elämä, joka eletään lähimmäistä palvellen: opettaen, nuhdellen, auttaen, tai miten hyvänsä. Jos lähimmäiseni hairahtuu, minun tulee nuhdella häntä; jos hän ei voi heti noudattaa ohjaustani, tulee minun odottaa häntä kärsivällisesti, niinkuin Kristus suhtautui Juudaaseen, jolla oli rahakukkaro ja joka kulki koiran teitä varastaen. Kristus tiesi sen hyvin, mutta kärsi häntä kuitenkin varoittaen ahkerasti, vaikkei siitä ollut apua.
TOINEN PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Kol. 3:1.
Kristuksen ylösnousemuksen jalo saavutus ja kallis aarre ei saa olla mikään hyödytön ja voimaton kuvitelma tai ajatus, vaan sellainen voima, joka meissäkin uskon kautta vaikuttaa ylösnousemuksen. Apostoli käyttääkin siitä sanontaa "olla herätetty Kristuksen kanssa", mikä merkitsee: olla kuollut pois synnistä, temmattu pois kuoleman ja helvetin vallasta, turvata Kristukseen ja elää hänessä, aivan niinkuin apostoli edellä on sanonut: "Te olette haudatut hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänen kuolleista" (2: 12). Jos me nyt uskossa olemme käsittäneet Kristuksen ylösnousemuksen, siitä saaneet voiman ja lohdutuksen ja näin hänen kanssaan nousseet kuolleista, niin pitäähän sen käydä ilmi meissä niin, että huomataan sen alkaneen meissä vaikuttaa, ja havaitaan, ettei se ole vain sanoja, vaan totuutta ja elämää. Niille näet, jotka eivät tällaista tunne, Kristus ei ole vielä noussut kuolleista, vaikka hän itsessään onkin noussut; heissä ei ole sitä voimaa, että heitä voisi sanoa Kristuksen kanssa kuolleiksi ja ylösnousseiksi. Apostoli tahtoo siis opettaa niitä, jotka tahtovat käydä kristityistä, jotta he tietäisivät, että heissä täytyy tapahtua tällaista, muuten he eivät vielä ole uskovia kristityitä, vaikka luulisivat ja kerskuisivat olevansa. Tässä kohden näet koetellaan, olemmeko me herätetyt Kristuksen kanssa: onko hänen ylösnousemuksensa meissä voimallinen, vai onko se ainoastaan sanoja, ei täyttä totta ja elämää.
Kuinka sitten tällainen eläminen ja kuoleminen tapahtuu? Jos olemme kristityitä, meidän tulee olla kuolleita, mutta samalla kuitenkin elää. Kuinka nämä kaksi asiaa sopivat yhteen? Selvää on, että apostoli puhuu hengellisestä ylösnousemisesta. On varmaa, että meidän, jos tahdomme viimeisenä päivänä ruumiillisesti nousta autuuteen, on sitä ennen täällä maan päällä noustava ylös hengellisesti. Apostoli liittää siis yhteen Herran Kristuksen ylösnousemuksen ja meidän ylösnousemisemme niin, että me nousemme hänen ylösnousemuksensa voiman kautta ja hänen esikuvansa mukaan, ensin sielumme puolesta syntisestä ja kirotusta elämästä oikeaan, jumaliseen ja autuaalliseen elämään, ja sitten myös tästä syntisestä ja kuolevaisesta ruumiista haudan kautta, ruumis kuolemattomana ja kirkastettuna.
Jos siis tahdot kerskata ja lohduttautua tällä saarnalla, että Kristus on kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta sinua auttanut, niin et saa pysyä vanhassa syntisessä olossasi, vaan sinun on pukeuduttava uuteen ihmiseen. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa on näet tapahtunut sen tähden, että sinäkin Kristuksen kanssa kuolisit maailmalle, ja niinkuin hän on ylhäällä taivaassa, sinäkin rupeaisit uudeksi ihmiseksi, jolla ei enää ole halua eikä rakkautta syntiin.
Näin pyhä Paavali siis varoittaa kaikkia, jotka tahtovat olla kristityitä. Hän muistuttaa heitä siitä, mihin he ovat kutsutut, koska heillä on evankeliumi Kristuksesta, ja mitä Kristuksen ylösnousemuksen on heissä vaikutettava, nimittäin että heidän tulee kuolla kaikelle sille, mitä ei opeteta ja eletä Jumalan sanan ja tahdon mukaan, ja jos he uskovat ylösnousseeseen, elävään Kristukseen, että hekin hänen kanssaan ylösnousseina pyrkisivät samaan taivaalliseen elämään, jossa Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Siellä ei ole mitään syntiä eikä maallista menoa, vaan sula iankaikkinen elämä ja katoamattomat aarteet ja kunnia, joita kristityt saavat iankaikkisesti hänen kanssaan nauttia.
Maanantai.
Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän puolestanne, jättäen teille esikuvan, että te noudattaisitte hänen jälkiänsä. 1. Piet. 2: 21.
Kristitty on juuri kristittynä olemisellansa alistettu rakkaan, pyhän ristin alle; hänen täytyy kärsiä joko ihmisten taholta tai itse perkeleen taholta, joka hänelle tuottaa vaivaa ja levottomuutta joko kurjuudella tai vainoamisella tai sairaudella tai sisäisesti, sydämessä, myrkkynuolinensa. Juuri tämä on kristittyjen tunnus ja merkki, pyhä, kallis, jalo ja autuaallinen kutsumus, joka johdattelee heidät iankaikkiseen elämään. Päästäkäämme mekin se oikeuksiinsa ja alistukaamme siihen, mitä se mukanansa tuopi! Ja miksi me paljon valittaisimme? Täytyyhän noidenkin, epäkristittyjen ja julkijumalattomien, kärsiä toistensa taholta sellaista, mikä on heille vastenmielistä: kukin heistä saa usein oman ruumiinsa, omaisuutensa, vaimonsa ja lastensa puolesta kärsiä sellaista vahinkoa ja onnettomuutta, joka ei ole vältettävissä. Mikäli siis tahdot olla kristitty ja täyttää velvollisuutesi, niin ällös niin kauheasti pelästy, ällös niin kovin vihastu äläkä käy kärsimättömäksi, vaikka maailma ja perkele sinua vaivaavatkin.
Toiseksi apostoli, tehdäkseen kehoituksensa vielä tehokkaammaksi, asettaa esikuvaksemme oikean mestarin, meidän päämme ja Herramme, Kristuksen, jolla on ollut samanlainen kohtalo ja jonka itse on täytynyt eniten kärsiä. Tämän esikuvan apostoli kuvailee varsin kauniiksi ja ihanaksi, sen ylimmässä ja jaloimmassa asteessa, vielä entistäkin enemmän innostaakseen ja kannustaakseen kärsivällisyyteen. Hän ilmaisee sen varsinaisen ydinasian, joka panee matalaksi ja vähäarvoiseksi kaikki meidän omat kärsimyksemme, kun niitä siihen verrataan. Herran Kristuksen kärsimyksellä on kaiken muun rinnalla verrattoman suuri kunnia ja ihana etuisuus. Olkoonpa näet kärsimys vaikka kuinka hurskasta, suurta tai vaikeaa tahansa, se kuitenkaan ei ole muuta kuin hänen askeleittensa ja esikuvansa seuraamista, ei lähestulkoonkaan mestarin saavuttamista. Hän kyllä yksin mestariksi jäänee, hänellä on etumatka, mutta me kaikki kokekaamme jäljitellä parhaamme mukaan! Kukaan ihminen täällä maan päällä ei käsitä, kuinka raskas hänen kärsimyksensä ja tuskansa oli ja kuinka karvaaksi ja katkeraksi se hänelle kävi; ellemme siis voi sitä tietää emmekä käsittää, vielä vähemmän me voimme sitä jäljitellä tai saavuttaa. Kiittäkäämme Jumalaa siitä, että se on silmiemme edessä ja että sitä seuraamme, mutta pitkälle emme ole edistyneet: toinen kuitenkin lähentelee sitä enemmän kuin toinen, sen mukaan kuin hänellä on runsaampi ja raskaampi kärsimys ja enemmän tai vahvempaa uskoa ja kärsivällisyyttä. Sen tähden apostoli sanoo Kristusta esikuvaksi, ei yhden eikä kahden pyhän, vaan kaikkien ja taas kaikkien; sen rinnalla jokaisen täytyy katseensa maahan luoden sanoa: Oma kärsimykseni käy kyllä sydänjuuria myöten katkeraksi, karvaaksi, raskaaksi, mutta jos käydään kertomaan minun Herrani, Kristuksen, kärsimisestä, minä mieluummin vaikenen; siihen esikuvaan ei sovi verrata mitään täällä maan päällä.
Jo tämän pitäisi yksistään olla riittävänä kehoituksena ja innoittajana maltillisesti kärsimään: Kristus itse, niin ylhäinen persoona, ainokainen ja iankaikkinen Jumalan Poika, on käynyt meidän edellämme jopa niin syvään kärsimykseen, ettei ainoakaan ihminen ehdi niin pitkälle eikä voi sellaista kestää. Katsohan, tässä siis on koko kristikunnan katseltavaksi pantu esikuva, jonka mukaan kaikkien on ojentauduttava, niin että heidät havaitaan ainakin astuneiksi hänen jäljillensä ja niissä vaeltaviksi, kuitenkin tietäen, että heidän ankarinkin kärsimyksensä joka tapauksessa on mitätön vähäisimpäänkin hänen vuodattamaansa veripisaraan verrattuna.
Tiistai.
Jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan. 1. Tess. 4: 14.
Tässä apostoli kytkee toisiinsa Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sekä meidän kuolemamme, jota hän nimittää uneksi, ja ylösnousemuksemme. Samoin hän tekee myös sanoessaan: "Jos kuolleita ei herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty" (1. Kor. 15: 16). Hän tahtoo sanoa: kuolleet nousevat viimeisenä päivänä yhtä varmasti kuin Kristus on noussut kuolleista. Raamattu ei petä meitä todistaessaan, että Kristus, meidän Herramme, on kuollut ja jälleen kolmantena päivänä noussut kuolleista ja istuu nyt Jumalan, taivaallisen Isän, oikealla puolella. Mutta Kristus ei ole tuossa autuudessa vain omaksi hyväkseen, vaan hän "on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden" (Room. 4: 25) ja on istuutunut Majesteetin oikealle puolelle, ollakseen meidän ylimmäinen pappimme ja rukoillakseen meidän edestämme, antaakseen meille lahjoja ja vihdoin viimeisenä päivänä herättääkseen meidät haudasta.
Niin on nyt Kristus kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta saanut aikaan sen, että emme ainoastaan ole vapaat synneistämme, vanhurskaat ja pyhät, vaan meillä myös on vakaa toivo ylösnousemisesta iankaikkiseen elämään ja autuuteen, jos muutoin uskomme häneen. Tosin tekevät synnit meitä murheellisiksi niin kauan kuin me elämme täällä, ja kuolema surmaa meidät ajallisesti, mutta kun uskomme Kristukseen, jonka vanhurskaus on tullut meidän omaksemme, niin kuolema nielköön meidät, mutta se voi meitä yhtä vähän pitää vallassaan kuin se on voinut pitää Kristuksen. Kristus, iankaikkinen vanhurskaus, on näet meidän sijassamme, kuolee ja uhraa itsensä meidän syntiemme sovitukseksi, puhdistaa ja pyhittää meidät kalliilla verellänsä, sovittaa meidät Isän Jumalan kanssa, niin ettei perkele voi löytää meissä ainoatakaan syntiä. Mutta missä ei syntiä ole, siinä ei tarvitse rangaistusta kärsiä, kuolemahan on, niinkuin Paavali sanoo, synnin palkka. Koska nyt velka, synti, on poissa – onhan Kristus sen kalliisti maksanut –, niin on rangaistuskin, kuolema, poistettu.
Sen tähden, vaikka meidän ruumiimme ränstyy ja me kuolemme ruumiillisesti, niin ei sinun tarvitse kuolemaan jäädä, jos uskot Kristukseen ja käsität tämän hänen sanansa: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa" (Joh. 8: 51). Sen tähden, kun se hetki tulee, että sinun täytyy lähteä täältä, nuku silloin iloisesti luottaen Kristuksen lohdullisiin sanoihin ja jätä sielusi hänen haltuunsa; hän ei sinua petä. Vähän aikaa, niin hän äänellänsä kutsuu sinut esiin; silloin saat silmin nähdä, mitä nyt uskot.
Ennen kaikkea muuta on siis kysymys siitä, että me lujasti pidämme kiinni tästä uskonkohdasta: minä uskon ruumiin ylösnousemuksen, ja hyvin harjoittaudumme siinä. Näin me voimme kuoleman hädässä sekä itse puolestamme olla vakaat ja rohkeat että myös muita lohduttaa. Joka nyt uskoo, että Kristuksen kuolema ja ylösnousemus ovat hänen hyväksensä tapahtuneet ja nukkuu Jeesuksen kautta tässä uskossa täältä, hän saa olla varma siitä, että Isä Jumala vie hänet sinne, missä Kristus on, olemaan aina hänen tykönänsä.
Keskiviikko.
Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut. Joh. 10: 14.
Jeesus tahtoo sanoa: jos te tahdotte olla minun lampaitani, niin on pääasia se, että te oikein tunnette minut, hyvän paimenenne; silloin ei teillä ole mitään hätää. Hyvä saarnaaja ei siis saa saarnata ihmisille muuta kuin yksin Kristusta, että hänet opittaisiin oikein tuntemaan, kuka hän on ja mitä hän antaa, ettei kukaan luopuisi hänen sanastaan, vaan kaikki pitäisivät häntä oikeana paimenena, joka on pannut henkensä lammastensa edestä. Tätä on ihmisille saarnattava, että he oppisivat tuntemaan paimenensa.
Sitten on myös mieliin teroitettava Kristuksen esikuvaa: samoin kuin hän on meidän tähtemme kaiken tehnyt ja kärsinyt, meidänkin tulee samoin sanan tähden kaikkea mielellämme tehdä ja kärsiä. Näistä kahdesta asiasta on kristikunnassa saarnattava. Se joka näitä kuulee ja ne käsittää, on Kristuksen lampaita, niinkuin hän itse sanoi: "Minun lampaani kuulevat ääntäni". Ne sitä vastoin, jotka eivät tahdo tätä oppia kuulla ja jotka eivät sitä lampaille saarnaa, eivät ole Kristuksen lampaita eivätkä oikeita paimenia, vaan parhaat heistä ovat palkkalaisia, toiset raatelevia susia. Sellaisia ei pidä kuulla, vaan paeta kuin itse perkelettä.
Meidän tulee siis oppia tarkoin kuulemaan ja tuntemaan hyvän paimenemme ääntä. Siten me tulemme myös hänet oikein tuntemaan, ja hänkin on meidät tunteva ja meitä rakastava. Kuinka voisikaan olla meille vihamielinen hän, joka on antanut henkensä meidän edestämme ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän, vapahtaen meidät kuolemasta, synnistä ja kaikesta onnettomuudesta? Sellaista ei kenenkään muun ääni meille puhu, ja sen tähden meidän tuleekin sitä ahkerammin kuulla hänen ääntänsä.
Silloin tunnetaan kristitty oikein, kun häntä ei arvostella ja katsota silmännäöltä, vaan sanan ja sen kuulemisen mukaan. Niinpä lampaankin elämä riippuu kuulemisesta; kun se lakkaa kuulemasta paimenensa ääntä, se eksyy ja joutuu susien joukkoon. Vain paimenen ääni voi sen varjella. Niin kauan kuin se sitä kuulee, se on turvattuna, mutta kadotettuaan paimenensa äänen sillä ei ole mitään iloa eikä turvallisuutta, vaan sen täytyy kaikkialla olla arkana ja peloissansa. Samoin on kristitynkin: kun hän menettää sanan, häneltä on samalla turva poissa, mutta kun hän pysyy lujasti sanassa, hän näkee paimenensa Kristuksen ja kaiken, mitä Kristus on hänelle ansainnut ja luvannut, nimittäin syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Silloin hän elää varmassa, eheässä toivossa, syö ja juo, tekee työtä ja toimittaa, mitä hänen on säädetty, jopa kärsii kärsittävänsä ilolla. Hän näet kallistaa aina korvansa kuullaksensa hyvän paimenensa ääntä ja puhetta; hän tottuu päättämään tämän äänen ja kuulemisensa mukaan eikä tuntemisiinsa ja kokemuksiinsa perustaen. Sitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: "Minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut, niinkuin Isä tuntee minut, ja minä tunnen Isän, ja minä panen henkeni lammasten edestä".
Näin jalon lohdutuksen Herra antaa verratessansa itseään hyvään paimeneen. Hän sanoo tuntevansa lampaansa, niinkuin Isä tuntee hänet, ja hän panee henkensä heidän edestänsä. Siitä tulee olla seurauksena, että mekin lampaitten tavoin oikein käyttäydymme hurskasta ja uskollista paimentamme kohtaan, toisin sanoen, että seuraamme yksin paimenemme ääntä. Hän, joka on antanut henkensä meidän edestämme, lohduttaa meitä. Tämä lohdutus meidän tulee uskolla omistaa, antautumatta syntiemme vuoksi epätoivoon, vaikka perkele ja oma syntinen lihamme mielellään tekisivätkin meidät arkamielisiksi ja epäileväisiksi. Vielä tämä vertaus opettaa meitä rakastamaan toinen toistamme, rakastamaan siten, että me annamme henkemmekin alttiiksi toistemme tähden. Mutta moniko kuulee tämän paimenen ääntä? Suurin osa kuuntelee perkeleen ääntä, seuraten häntä, kun hän kehoittaa ahneuteen, uskottomuuteen, petoksiin, valheisiin ja muihin sellaisiin tekoihin, jotka kerrassaan kumoavat kristillisen rakkauden. Sellaisten ihmisten elämäkin osoittaa, etteivät he ole Kristuksen oikeita lampaita, koska he eivät kuule hänen ääntänsä, kun hän uskollisesti neuvoo olemaan kärsivällisenä vaivoissa, vahvana uskossa, palavana rakkaudessa ja varoittaa kuulemasta perkeleen ja oman lihamme ääntä, jotka viettelevät syntiin, ja näin joutumasta harhateille, jotka johtavat kadotukseen. Tällaista pahuutta karttakaamme ja olkaamme hurskaita, kuuliaisia lampaita, jotka tunnemme hyvän paimenemme, niinkuin hänkin tuntee meidät, toisin sanoen, rakastakaamme häntä, kuulkaamme ja seuratkaamme kernaasti hänen sanaansa ja tehkäämme, mitä hän käskee.
Torstai.
Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä. Ps. 118: 24.
Se päivä, josta profeetta tässä puhuu, on Uuden testamentin aika, toisenlainen päivä kuin se, minkä aurinkomme tuottaa. Herra itse on tässä aurinko ja saa aikaan tämän päivän loisteellansa; tämä on myös sellainen päivä, jota ei seuraa yö ja joka ei valaise ruumiillisia silmiä, vaan sydämen. Ei se ole järjenkään valo, joka sekin on aurinko, joka näyttää ulkonaisia tekoja ja opettaa maailman edessä oikein vaeltamaan. Tämä valkeus näyttää ja opettaa armoa, rauhaa ja syntien anteeksiantamusta Jumalan edessä; siitä ei taas järki tiedä mitään. Kristusta nimitetään näin vanhurskauden auringoksi. "Teille, jotka minun nimeäni pelkäätte, on koittava vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla" (Mal. 4: 2). Aurinko tuopi vanhurskauden ilmi, toisin sanoen vapahtaa synneistä ja tekee vanhurskaiksi kaikki, jotka siihen uskovat, antaa autuuden ja auttaa kuolemasta kaikki, jotka pakenevat sen siipien turviin. Tämä loiste ei ole mitään muuta kuin evankeliumin ilmestyminen koko maailmassa, kirkkaus joka säteilee Kristuksesta ja valistaa uskovaisten sydämet, niinkuin aurinko valaisee ruumiilliset silmät ja ulkonaisen maailman.
Tämä on myös juhlallinen päivä, niinkuin profeetta sitä tässä kehuukin sanoen: "Riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä". Tämä valkeus ja armon oppi antaa näet sydämelle rauhan, levon ja ilon Kristuksessa, koska sydän sen kautta oppii tuntemaan, että ihmiselle on ilman hänen omaa ansiotansa annettu synnit anteeksi, ja hänet on lunastettu kuolemasta ja että Jumala on iankaikkisesti hänelle Kristuksen kautta armollinen Isä, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta" (Room. 5: 1). Tästä ilosta ja rauhasta ei kukaan epäuskoinen tiedä mitään, eivät liioin nekään, jotka ahkeroitsevat tullakseen tekojensa kautta hurskaiksi ja kuolettaakseen synnin. Sietääpä profeetan niin suuresti kehuakin tätä päivää Herran omaksi päiväksi ja kehoittaa meitä iloitsemaan. Ulkonaisesti tämä päivä on näet pimeä, ja maailma nimittää sitä pimeydeksi, eksytykseksi ja yöksi, ja hylkää sen kokonaan, samoin kuin sen auringon, josta tämä päivä saa loisteensa. Samasta syystä se ilo ja rauhakin, josta profeetta tässä veisaa, on enimmäkseen vaivaa, rauhattomuutta ja kaikenlaista onnettomuutta, koska maailma sitä niin julkeasti vihaa ja vainoaa, niinkuin itse Kristus, rakas aurinkomme sanoo: "Te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden" (Matt. 10: 22). Aivan niin kuin tämän päivän valkeus on salainen ja maailmalta kätketty, niin on sen ilokin hengellinen ja lihalle tuntematon, vaikka se onkin kaikkein jaloin valkeus ja suurin ilo. Ei ole näet mitään jalompaa kuin sydän, joka on valaistu, tuntee Jumalan ja osaa oikein arvostella kaikkia asioita Jumalan edessä. Eikä ole suurempaa iloa ja rauhaa, kuin iloinen, vakaa ja rohkea omatunto, joka uskaltaa Jumalaan eikä pelkää maailmaa eikä perkelettä.
Perjantai.
Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Gal. 6: 14.
Maailma pitää kristittyjä kaikkein halveksittavimpina ihmisinä ja päälle päätteeksi se vihaa heitä mitä katkerimmassa ja – käsityksensä mukaan – mitä vanhurskaimmassa kiihkossa, vainoaa, hyljeksii ja surmaa heitä niin hengelliselle kuin maallisellekin vallalle varsin tuhoatuottavina ihmisinä, toisin sanoen vääräoppisina ja kapinallisina. Mutta koska eivät saa kärsiä mitään tästä murhien, varkauksien eikä minkään muiden tuollaisten rikosten tähden, vaan Kristuksen tähden, jonka hyväätekoa ja kunniaa he ilmoittavat, he kerskailevat ahdistuksistakin ja Kristuksen rististä ja iloitsevat apostolien kanssa siitä, että heidät "katsotaan arvollisiksi kärsimään häväistystä Kristuksen nimen tähden" (Ap.t. 5: 41). Samoin meidänkin nykyään koko maailman meitä kovistellessa, julmasti tuomitessa ja surmatessa pitää riemumielin kerskata siitä, että mitään tästä kaikesta emme kärsi pahojen tekojemme vuoksi, "murhaajina tai pahantekijöinä" (1. Piet. 4: 15), vaan Kristuksen Vapahtajamme ja Herramme tähden, jonka evankeliumia me puhtaasti opetamme.
Riemuitseva kerskauksemme edelleen voimakkaasti paisuu ja vahvistuu kahdesta syystä: ensiksikin siitä, että varmaan tiedämme omaavamme puhtaan, jumalallisen opin, ja toiseksi siitä, että ristimme eli kärsimisemme tietää Kristuksen kärsimistä. Maailman meitä vainotessa ja surmatessa meillä siis ei ole pienintäkään valituksen ja itkun aihetta, vaan kyllä äärettömän ilon ja riemun. Tosin maailma pitää meitä kaikkein onnettomimpina ja kirotuimpina; Kristus sitä vastoin, joka on maailmaa suurempi ja jonka tähden me kärsimme, julistaa meidät autuaiksi ja käskee meitä iloitsemaan –. "Autuaita olette te", hän sanoo, "kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa –" (Matt. 5: 11, 12). Teidän kerskauksenne siis on aivan toisenlaista kuin maailman kerskaus: maailmahan ei kerskaa ahdistuksista, häpeästä, vainosta ja kuolemasta, vaan vallasta, rikkaudesta, rauhasta, kunniasta, viisaudesta ja vanhurskaudesta.
Kristuksen risti siis tarkoittaa kaikkia niitä kristittyjen kärsimyksiä, joita he Kristuksen tähden kärsivät; sen Kristus itsekin todistaa huutaessaan: "Saul, Saul, miksi minua vainoat?" (Ap.t. 9: 4). Eihän Saulus harjoittanut mitään väkivaltaa Kristusta, vaan seurakuntaa kohtaan; mutta joka siihen koskee, se koskee hänen silmäteräänsä. Tunto on päässä herkempi ja arempi kuin muissa jäsenissä; niin Kristuskin, meidän päämme, ottaa ahdistuksemme omikseen ja kärsii kuin omia onnettomuuksiaan, kun me, hänen ruumiinsa, kärsimme.
Tämä on meidän hyödyllistä tietää, jottemme vaipuisi ylenmääräiseen murheeseen ja epätoivoon havaitessamme vastustajiemme meitä vainoavan. Muistakaamme sen sijaan silloin kaikkein enimmin kerskailla rististä, jota emme ole saaneet kantaaksemme syntiemme tähden, vaan Kristuksen. Miettiessämme kestettävinämme olevia kärsimyksiä vain itseemme kohdistuvina, ne käyvät meille vaivalloisiksi, jopa sietämättömiksi; mutta kun niihin liittyy toiseen henkilöön viittaava sana "sinun", niin että saatamme sanoa: Sinun kärsimyksesi, rakkahin Kristus, tulevat runsain määrin osaksemme, tai: "Sinun tähtesi" – niin on Psalmeissa (44:23) kirjoitettu – "meitä surmataan kaiken päivää", silloin nuo kärsimykset muuttuvat keveiksi, jopa suloisiksi, niinkuin on kirjoitettu: "Minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani on keveä" (Matt. 12: 30).
Lauantai.
Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä. Joh. 14: 20.
Kristus tahtoo sanoa opetuslapsillensa: Kun päästään niin pitkälle, että te näette minun jälleen nousseen haudasta ja kuolemasta ja menevän Isän tykö taivaaseen, ja te saarnaatte tätä minusta, niin te saatte Pyhän Hengen ja oman kokemuksenne kautta tuntea ja ymmärtää, että minä olen Isässäni, ja te myös minussa, ja minä taas teissä, ja että me niin olemme yhtä toinen toisemme kanssa. Minä elän Isässä, vieläpä elän sellaista elämää, että olen surmannut kuoleman, niin että teidän täytyy sanoa minun olevan Jumalan Pojan, kun olen tehnyt sellaisen teon, joka kuuluu yksin Jumalalle. Sitten te myös sanotte, että minä olen teissä. Sillä niin kuin Isä on minut herättänyt kuolleista ja minä olen surmannut kuoleman, niin minä tahdon teissäkin surmata kuoleman, niin että te uskon kautta minuun olette kuoleman herroja ettekä pelkää maailmaa, perkelettä tai helvettiä ja niiden uhkaa. Teidän täytyy silloin sanoa: Tällaista voimaa ei minulla ennen ollut, täytyihän minun muitten tavoin olla kuoleman kauhistuksessa ja vallassa. Nyt minulla on kuitenkin toinen rohkeus, jonka Kristus antaa minulle Henkensä kautta, sillä minä havaitsen, että hän on minun tykönäni ja minussa, niin että voin halveksia koko maailmaa, kuolemaa ja perkeleen kauhistusta ja uhkaa, ja sitä uhmaten iloisesti ja riemuiten kerskata Herrastani, joka elää ja hallitsee tuolla ylhäällä Isän tykönä. Te saatte, Kristus sanoo, silloin itsessänne havaita, kuinka minun ja Isän voima vaikuttaa teissä ja elämä osoittautuu voimalliseksi teissä, niin että te kerskaatte kuolemaa vastaan. Näin kuolema tukahdutetaan kokonaan ja hävitetään sekä minusta että teistä, ja sen sijaan tulee sula elämä.
Kristittyjen tulee nyt tietää tämä ja osata poistaa kuolema silmistään ja Kristuksessa halveksia sitä, ajatellen mielessänsä sulaa elämää. Tähän ei kuitenkaan kukaan taida eikä voi tulla Kristuksen ulkopuolella. Maailma ei milloinkaan saa sitä tuntea eikä tahdo kuulla eikä sietää sitä, vaan pitää sitä suurimpana hulluutena. Sen tähden pysyy kristittyjen taitona ja oikeana kristillisenä pääoppina, että he ovat varmat siitä ja ymmärtävät sen, että ihminen Kristus totisesti ja vasituisesti on Jumalassa ja Jumala hänessä, niin että hän itse on totinen, elävä Jumala, ja vielä että hän, Kristus, myös on meissä ja me hänessä. Joka tämän tietää, hänellä on kaikki. Kaiken on näet tultava alas ylhäältä Isältä Kristuksen kautta ja jälleen käytävä ylös hänen kauttansa. Poika tulee Isästä alas meidän tykömme ja liittyy meihin ja me vuorostamme liitymme häneen ja tulemme hänen kauttansa Isän tykö. Sen tähden hän on tullut ihmiseksi ja syntynyt neitsyt Mariasta, että hän tulisi yhdeksi meistä, antaisi myös itsensä meidän edestämme ristiinnaulita ja surmata, siten vetääksensä meidät tykönsä. Sitähän varten hänet oli lähetetty, että hän ne, jotka häneen uskovat, vetäisi ylös Isän tykö, niinkuin hän on Isässä. Tällaisen yhdyssiteen hän on rakentanut itsensä ja meidän ja Isän välille ja siihen meidät sulkenut, niin että me nyt olemme hänessä ja hän on meissä, niinkuin hän on Isässä ja Isä hänessä. Tällaisen yhteyden ja yhtymyksen kautta meidän syntimme ja kuolemamme on otettu pois, ja meillä on sen sijaan sula elämä ja autuus.
KOLMAS PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut. Joh. 16: 16.
Tässä on katseltavaksemme asetettu esikuva, joka meidän on ahkerasti harjoittaen sydämiimme painettava. Vaikka meidän kävisi, niinkuin kävi apostolien aikoina, että joudumme kärsimyksiin, hätään ja ahdistukseen, pitää meidänkin muistaa olla vahvoja ja iloita siitä, että Kristus on jälleen nouseva; sen me tiedämmekin jo tapahtuneen. Opetuslapset eivät kuitenkaan tienneet, millä tavalla hän oli nouseva tai mitä hän ylösnousemisellaan tarkoitti, ja sen tähden he olivat niin murheellisia ja alakuloisia. Tosin he kuulivat, että saavat nähdä hänet, mutta itse asiaa tai sen toteutumistapaa he eivät ymmärtäneet. Siksi he sanoivat toisilleen: "Mitä se tarkoittaa, kun hän sanoo: 'Vähän aikaa'? Emme ymmärrä, mitä hän puhuu." Surkea alakuloisuus otti siis niin kokonaan heidät haltuunsa, että he joutuivat täydelliseen epätoivoon, ymmärtämättä, mitä hän sanoillansa tarkoitti ja millä tavalla he hänet jälleen voisivat nähdä.
Meidänkin täytyy tuntea itsessämme tuo "vähä aika", samoin kuin he sen tunsivat. Tämä on näet kirjoitettu meidän esikuvaksemme ja opetukseksemme, jotta me siitä saisimme lohdutusta ja itseämme parantaisimme. Meidän pitäisi omaksua se sananparreksemme, jopa meidän pitäisi tarttua kiinni siihen ja omasta kokemuksesta aina voida sanoa: Jumala on joskus lähellämme ja joskus hän häviää, ja silloin minä jään ihmettelemään sitä, että sana ei laisinkaan ota liikuttaakseen minua tai sattuakseen minuun; mutta kyllä se menee ohitse, enpähän tuohon huomiotani kiinnitä. Tuota "vähää" meidän pitää tarkkaaman ja oppiman se tuntemaan, ollaksemme siinä vahvoja ja häilymättömiä. Meidän on käyvä samoin kuin kävi opetuslasten tässä: emme osaa hänen edessänsä käyttäytyä toisin kuin tässä on kirjoitettuna, niinkuin hekään eivät osanneet toisin käyttäytyä.
Sen ensimmäisen "vähän", hän kun sanoo: "Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe", he pian jälkeen päin ovat ymmärtäneet, nähdessään hänen vangitsemisensa ja surmaamisensa, mutta tuota toista "vähää", hän kun sanoo: "Ja taas vähän aikaa, niin te näette minut", he eivät voineet ymmärtää, emmekä mekään voi sitä ymmärtää; vielä vähemmän he saattoivat ymmärtää sitä, minkä hän sanoi: "Sillä minä menen Isän tykö". Samoin käy meidänkin: vaikka me tiedämme, että ahdistus, onnettomuus ja murhe kestävät ainoastaan vähän aikaa, me kuitenkin saamme kokea, että aina vain näyttää toiselta kuin uskomme, ja silloin me epäröimme ja häilymme, voimatta missään alistua. Me tosin kuulemme, ettei se kauaksi aikaa sellaisellensa jää, mutta me emme voi käsittää, enempää kuin opetuslapset, kuinka kaikki tapahtuu.
Miksi Kristus sitten sanoo sen heille, koska he eivät voi sitä ymmärtää? Tai miksi se onkaan muistiin merkitty? Siksi, ettemme vaipuisi epätoivoon, vaan kiinteästi pitäytyisimme sanaan sellaisena kuin hän sen sanoo: asia on varmasti niin, eikä toisin, näyttäköön toiselta, minkä näytti. Ja vaikka me aika ajoin lankeamme sanasta, emme silti saa jäädä siitä lopullisesti syrjään, vaan meidän pitää palata takaisin. Hän näet kyllä ajallaan palauttaa sanan kohdallensa; ja vaikka ihminen ei osaakaan sitä uskoa, Jumala kuitenkin auttaa häntä, tehden sen ilman ihmisen omaa ymmärrystä ja myötävaikutusta. Evankelista sanoo, että opetuslapset eivät edes ymmärtäneet, mitä Herra heille puhui; paljon vähemmän he ovat ymmärtäneet niitä tekoja, jotka sen jälkeen seurasivat. Näin täydellensä tietämätön inhimillinen järki on niissä asioissa, jotka koskevat sielun autuutta! Vapaa tahto voi tosin ymmärtää sellaista, mikä on täältä alhaalta. Järki kuulee esimerkiksi kukonlaulun ja käsittää sen myös. Mutta sen täytyy antautua kaiken sen vangiksi, mikä on Jumalan tekoa ja sanaa: siihen se ei osaa mukautua, vaikka se kuvittelisi paljonkin siitä ymmärtävänsä, sillä tämä kirkkaus on sille kuitenkin liian häikäisevää, tehden sen entistäkin sokeammaksi.
Tämä on verrattomalla tavalla kuvattu nähtäväksemme opetuslapsissa. He olivat tosin kauan aikaa olleet Herran tykönä, mutta he eivät kuitenkaan ymmärtäneet, mitä hän heille puhui. Emme mekään tätä opi emmekä ymmärrä kokematta sitä. Me joudumme sanomaan: tämä on minulle tapahtunut, tämän olen kokenut, näin minulle kävi, silloin minulla oli ahdistus, mutta se ei kestänyt kauan; niissä ja niissä ikävyyksissä minä olin, mutta Jumala kirvoitti minut niistä pian.
Maanantai.
Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan. Joh. 16: 21.
Tällä vertauksella Kristus osoittaa meidän omat tekemisemme mitättömiksi. Tiedämmehän, että vaikka kaikki vaimot auttaisivat synnyttävää, he eivät kuitenkaan mitään toimeksi saa. Vaimon vallassa ei ole lapsesta kirvoittuminen, hän päin vastoin tuntee asian olevan Jumalan kädessä: jos hän auttaa, on apu tullut, mutta ellei hän auta, on kaikki hukassa, vaikka koko maailma olisi saapuvilla.
Niinpä Kristus tässä sanoo opetuslapsillensa: Samoin on käyvä teidänkin. Tässä vaimo pelkää suurta onnettomuutta, mutta sen ohessa kuitenkin tietää kaiken vaikuttamisen olevan Jumalan kädessä; Jumalaan hän panee toivonsa, häneen hän luottaa, ja Jumala auttaakin häntä ja toteuttaa työn, joka koko maailmalle on mahdotonta toteuttaa; eikä hän muista mitään muuta kuin tuon pian tulevan hetkisen, jolloin hän taas saa iloita; hänen sydämensä ajattelee: Kestä tämä vähäinen hetkinen, sitten kaikki muuttuu. Rohkea mieli panee hänet tunkeutumaan läpi. Näin on käyvä teidänkin, tuskaan ja vastoinkäymisiin tullessanne ja teidän muuttuessanne uusiksi ihmisiksi: pysykää vain alallanne ja antakaa Jumalan toimia, kyllä hän kaiken hyvin tekee ilman teidän omaa myötävaikutustanne!
Esitetyn kuvan johdosta huomaatte: jos ihminen on syntyvä, on äiti ensin kuoleva, toisin sanoen, äiti olkoon siinä mielessä, kuin jo olisi kuollut, ja hän ajatelkoon sen jo itsessänsä tapahtuneeksi. Näin on käyvä meidänkin: pyrkiessämme tulemaan hurskaiksi meidän on ensin kokonaan kuoltava, oltava epätoivossa kaikista teoistamme, ollenkaan ajattelematta, että meidänkin pitää jotakin tekemän. Me emme tässä auta vähääkään, me vain silloin tunnemme kuolemaa ja helvettiä – samaahan tosin jumalattomatkin tuntevat, mutta he eivät usko Jumalan olevan läsnä ja tahtovan heitä auttaa –, aivan samoin kuin tuo vaimokaan ei mitään muuta tee kuin tuntee kipua, tuskaa ja hätää, voimatta kuitenkaan niistä itseään auttaa. Kun hän sitten on synnyttänyt lapsen, hän ei enää muista tuskaa, ei kipua, ja hänestä tulee kuin uudelleen elävä. Sitä ennen hänen oli mahdotonta ajatella murheen ja kipujen saavan niin pikaisen lopun. Näin on laita meidänkin, synnin, kuoleman ja helvetin ahdistuksissa ollessamme: olemme aivan kuin kuolleina, jopa keskellä kuolemaa. Kristus on meidät jättänyt, on mennyt meiltä "vähäksi aikaa", ja silloin me olemme kovissa tuskissa, voimatta itseämme auttaa. Mutta kun Kristus jälleen saapuu ja antautuu tunnettavaksemme, silloin meidän sydämemme täyttyy ilolla, vaikka koko maailma vastaan asettuisi.
Tätä ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka joskus itse on ollut keskellä kuolemaa; se, joka kerran on kuolemasta pelastettu, varmaankin iloitsee. Tietysti sama ihminen saattaa uudelleen langeta ja aika ajoin tulla murheelliseksi; mutta kun on käsillä tämä ilo, hän ei välitä mistään eikä hän enää pelkää, oli hänen tilansa kuinka vaaranalainen tahansa. Ilo voipi tosin keskeytyä silloin, kun minä uudelleen lankean syntiin, sillä silloin minä pelkään, koska Kristus on "vähän aikaa" poissa tyköäni, on jättänyt minut. Silloin minä en saa pyrkiä teoilla itseäni auttamaan, vaan minun täytyy hiljaa pysyä alallani ja odottaa, kunnes Kristus jälleen tulee. Hän on poissa vain "vähän aikaa". Kun hän sitten jälleen katsahtaa sydämeen ja ilmestyy sille, silloin on ilo palannut, ja silloin minä kestän kaikki onnettomuudet ja kauhut.
Tiistai.
Niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa. 1. Kor. 15: 22.
Tällaisen saarnan pyhä Paavali pitää mielellään, mutta se hyödyttää vain kristityitä, jotka ovat soveliaita vastaanottamaan ja uskomaan tämän uskonkohdan, niitä, jotka tuntevat syntinsä ja kuoleman ja saavat kokea ja sen myös tunnustavat, että he ovat Aadamin kautta syöstyt syntiin ja Jumalan vihan alle ja tuomitut kuolemaan, kantavat sitä alinomaa, ja mielellään tahtoisivat olla siitä vapaat. Ja vaikkei heillä lihan puolesta olekaan halua kuolla, heillä on kuitenkin se lohdutus, että he mielellään olisivat kuolemasta vapahdetut ja halajavat ylösnousemusta. Tämän synnin ja kuoleman kauhistuksen he kärsivät siinä toivossa, että Kristus on heidät siitä auttava; heidän sydämissään onkin sitä kaipaava, sanomaton huokaus, jota he huutavat kaikin voimin: "Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7: 24). Tämä lohdutus on kuitenkin sangen salattu ja tuntuu sangen heikolta tässä syvässä huokaamisessa ja odotuksessa, jossa sydän värisee tuntematta mitään muuta, kuin että synti ja kuoleman pelko vaivaa ja painaa sitä, niin että se mielellään tahtoisi siitä olla vapaa ja autuas. Mutta tästä on se hyöty, että kristitty oppii tässä ahdistuksessa etsimään oikeaa lohdutusta, ei itsestänsä eikä ihmisistä, vaan Kristuksesta, joka yksin on saanut aikaan sen, että synti ja kuolema eivät vahingoita häntä.
Jos me siis uskomme Jumalan sanan, meidän ei tarvitse oudoksua näitä Paavalin sanoja: Niin kuin me kaikki kuolemme yhdessä ihmisessä, niin me yhdessä ihmisessä jälleen nousemme kuolleista. Sillä Jumala on viisaudessaan ja hyvyydessään päättänyt näin: koska me Aadamin kautta olemme joutuneet syntiin eikä yksikään meistä voi itseänsä siitä auttaa, me tulemme yhden ihmisen kautta, joka on kokonaan synnitön, jälleen vanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään. Hän ei ole tahtonut meidän jäävän syntiin ja kuolemaan, niinkuin olisi käynyt, ellei Kristus olisi tullut. On sulaa armoa, ettei meille enää ole vahinkoa siitä, että me Aadamissa kuolemme, vaan pikemminkin etua ja paljon parempi elämä, paitsi että se ulkonaiselle ihmiselle, toisin sanoen lihallemme ja verellemme, on vastahakoista. Me voimme lohduttautua sillä, että meillä totisesti on elämä Kristuksessa ja että kaiken tämän olemme lahjaksi saaneet, niin ettei siihen tarvita muuta kuin että meidät kastetaan, kuulemme evankeliumia ja riipumme Kristuksessa. Tämä kaikki ei ole meidän tekemistämme, vaan hänen armoaan, samoin kuin emme siihenkään, että lankeamme Aadamissa, tee mitään muuta kuin että synnymme isästä ja äidistä. Samoin kuin me näin olemme tulleet kuolemaan, me tulemme elämään Kristuksen kautta; ei tähän tarvita meidän puoleltamme mitään muuta, kuin että me tämän uskossa vastaanotamme.
Vaikka meidän ruumiimme siis kuolee, Kristus tahtoo antaa sen meille jälleen paljon kunniallisempana, kauniimpana ja kirkkaampana kuin kirkas aurinko. Sen tähden ei meidän tule kiinnittää huomiotamme siihen, kuinka vastahakoisesti me kuolemme, vaan lujasti painaa sydämeemme se ilo ja riemu, mikä sitten seuraa toisessa elämässä, joka on oleva sanomattomasti suurempi ja kunniallisempi kuin tämä vahinko, johon Aadam on meidät saattanut.
Keskiviikko.
Minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti. Joh. 14: 16.
Tämän on rakas Herramme Kristus puhunut lohdutukseksi kristityilleen, etteivät he niin kovasti pelkäisi eivätkä olisi toivottomia siitä, mikä heitä oli kohtaava hänen ruumiillisen poismenonsa jälkeen. Hän näyttää kyllä, kuinka heille tulee käymään, nimittäin että he joutuvat kärsimään, ei ainoastaan maailman, vaan myös perkeleen ja oman sydämensäkin ja omantuntonsa taholta, joka tuntee syntinsä ja heikkoutensa. Heille on kaikkialla käyvä niin, että maailma halveksii heitä. Näin heidän täytyisi peräti langeta epätoivoon, ellei vahva jumalallinen lohdutus taivaasta heitä erityisesti ylläpitäisi. Maailma elää huolettomana ja suruttomana mistään piittaamatta, se ei pidä lukua Jumalan vihasta eikä armosta, eikä liioin ole Puolustajan tarpeessa, mutta tämä vähäinen joukkoparka, joka on siihen kutsuttu ja kastettu, että se uskoisi Kristukseen ja pysyisi hänessä, se kyllä tarvitsee Puolustajan, joka sitä vahvistaa ja ylläpitää.
Koska minä nyt menen pois teidän tyköänne, Kristus sanoo opetuslapsilleen, ja te joudutte kärsimyksiin, niin en minä tahdo teitä hyljätä enkä jättää teitä lohdutuksetta. Tähän saakka teillä on ollut ilo ja lohdutus minussa, mutta se on ollut ainoastaan ajallinen lohdutus, jonka on laattava; enhän minä saata tällä tavoin ikuisesti olla teidän luonanne, jos minun kerran on mentävä kunniaani ja levitettävä teidän kauttanne valtakuntaani. Minun on kuoltava, astuttava taivaaseen ja jätettävä teidät jälkeeni. Kuitenkaan en minä hylkää teitä, vaan rukoilen Isää antamaan teille toisen Puolustajan, joka on teidän kanssanne iankaikkisesti ja lohduttaa teitä paljon voimallisemmin kuin minä ruumiillisesti läsnä ollessani olen tehnyt.
Kristus saarnaa siis tässä Pyhästä Hengestä, joka piti kristikunnalle annettaman ja jonka kautta sitä pidetään yllä hamaan viimeiseen päivään saakka. Panepa merkille, kuinka ystävällisesti ja lohdullisesti Herra Kristus puhuu kaikille vaivaisille, murheellisille sydämille ja pelokkaille, heikoille omilletunnoille, osoittaen meille, kuinka me oikein tunnemme Pyhän Hengen ja saamme hänen lohdutuksensa. On kuin hän sanoisi: Minä kyllä tiedän, että maailma, perkele ja teidän omatuntonne peljättävät ja kiusaavat teitä, mutta olkaa kuitenkin pelkäämättä, sillä teidän tulee tietää saavanne lohdutuksen. Kristus tahtoo rukoilla Isää antamaan meille sellaisen Puolustajan, joka on meidän kanssamme iankaikkisesti ja alinomaa vahvistaa ja lohduttaa meitä. Nyt on aivan varmaa, että Herran Kristuksen rukous on totisesti tullut kuulluksi ja että Isä tekee kaiken, mitä hän häneltä rukoilee. Sen tähden ei se, mikä meitä tahtoo peljättää ja tehdä murheellisiksi, ole Jumalan tahdon ja tarkoituksen mukaista. Kristus ei sitä tee, niinkuin hän kaikin tavoin osoittaa, ei myöskään Isä, koska hänellä on Kristuksen kanssa yksi sydän ja tahto, ei liioin Pyhä Henki, onhan hänen nimensä Puolustaja, niinkuin Kristus häntä tässä nimittää.
Torstai.
Sinun kansassasi ovat kaikki vanhurskaita. Jes. 60: 21.
Tämä raamatunkohta osoittaa selvästi, että kaikki, jotka ristiinnaulittuun Kristukseen uskovat, ovat vanhurskaita. Tämä vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, ei ole kuitenkaan siinä, että me teemme jotakin tai alistumme johonkin, vaan siinä, että Pyhä Henki valaisee meidät tietämään ja tunnustamaan Jeesuksen Kristuksen olevan meidän Vapahtajamme, joka on kuolemallaan lunastanut meidät kuolemasta ja synneistä. Tämä vanhurskaus tarjotaan sanassa ja otetaan vastaan ainoastaan uskossa, joka suostuu sanaan ja uskoo olevansa vanhurskas Kristuksen kuoleman ja ansion kautta. Tämä usko ei kuitenkaan ole mikään helppo asia, sillä ilman jumalallista voimaa on mahdotonta uskoa evankeliumiin. Eivät nekään, jotka jo ovat saaneet Pyhän Hengen, voi ilman suurinta ponnistusta säilyttää tätä uskoa. Syy tähän on siinä, että tämä vanhurskaus on näkymätön asia, jota me emme tunne, vaan joka meidän on vain uskottava. Koska nyt meidän lihamme on turmeltunut ja usein lankeaa syntiin, eivät sydämet voi ilman suurta ponnistusta lohduttautua, niin että ne vastoin käsilläolevaa synnintuntoa uskovat olevansa vanhurskaat, ei oman vanhurskautensa, vaan Kristuksen vanhurskauden kautta, hänen, joka meidän syntimme on ristissä täysin sovittanut.
Siksi meidän sydämemme tulee tottua tietämään vanhurskauden olevan sen ulkopuolella ja perustuvan Kristukseen. Kuinka muutoin voisimme kestää Jumalan tuomiolla, kun me aina teemme syntiä? Jos siis olet syntiä tehnyt ja omatuntosi ahdistaa sinua, niin sinun tulee Kristuksen kautta voittaa synti ja sanoa: tosin olen syntiä tehnyt, mutta minä olen kuitenkin vanhurskas, koska minulla on valkeus, Herra itse, joka ei ole ainoaankaan syntiin vikapää.
Siitä että Kristuksen vanhurskaus on sinun vanhurskautesi, sinulla on mitä vankimmat todisteet. Ensiksikin itse Jumalan sana, joka kertoo Kristuksen kuolleen sinun edestäsi. Sitten sinulla on pyhä kaste, olemmehan me hänen kuolemaansa kastetut (Room. 6:3). Edelleen sinulla on alttarin sakramentti, jossa hän selkein sanoin ja ulkonaisin merkein vahvistaa, että hänen ruumiinsa on sinun edestäsi annettu ja että hänen verensä on sinun edestäsi vuodatettu. Tämä on nyt meidän vanhurskautemme, jonka kautta me olemme Jumalan edessä vanhurskaat; se on sangen kaukana meistä itsestämme ja kaikista omista teoistamme ja ajatuksistamme. Sen tähden me petymme, jos luulemme omien tekojemme tähden olevamme vanhurskaat tahi väärät. Siksi meidän tulee uskoa ja tunnustaa, että me Kristuksen kuolemaan luottamalla olemme vanhurskaat.
Vaikka nyt tämä on totta, niin sinä kuitenkin sanot olevasi syntinen, mitä sinuun itseesi ja vanhaan ihmiseesi tulee, ja syystä kyllä. Sikäli kuin sinussa on jäljellä lihaa ja verta, sikäli sinussa on vielä syntiä jäljellä. Mutta koska sinä olet kastettu ja sanan kautta valaistu, niin sinä olet uuden ihmisesi puolesta totisesti vanhurskas. Mutta niin kuin kaste, alttarin sakramentti, Jumalan sana, jopa Kristus itse ovat asioita, jotka ovat sinun ulkopuolellasi, niin on sinun vanhurskautesikin sinun ulkopuolellasi. Siksipä eivät meidän lihamme synnit voi tehdä vanhurskautta mitättömäksi, vaan niin kuin Kristus on iankaikkinen, niin on meidän vanhurskautemmekin iankaikkinen, eivätkä ajalliset synnit sitä voita. Ei ole ylpeyttä, jos uskovainen kristitty sanoo olevansa pyhä ja vanhurskas; jos sanoisit päin vastoin ja luulisit sydämessäsi, ettet ole vanhurskas, niin se olisi suorastaan Kristuksen kieltämistä ja hänen nimensä pilkkaa, hänen, joka on antanut itsensä meidän edestämme tullaksensa meille vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi (1. Kor. 1: 30).
Perjantai.
Kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias. Jooel 2: 13.
Tällä ylen ihanalla lauseella profeetta ylistää ja kuvailee Jumalan oikeaa olemusta sillä rohkaistakseen, lohduttaakseen ja vahvistaakseen suurten syntiensä tähden peljästyneitä sydämiä varmasti uskomaan, että heillä on armollinen Jumala, joka sulasta armosta ja laupeudesta rakkaan Poikansa tähden on antanut anteeksi ja jättänyt lukematta heille heidän syntinsä. Näin parannus eli kääntymys Jumalan tykö tulee täydelliseksi, kun siihen liittyy luja toivo ja luottamus Jumalan hyvyyteen ja laupeuteen. Silloin me viljelemme oikein tätä lausetta, kun me tällä sekä muilla samanlaisilla suloisilla Jumalan nimityksillä vakaasti lohduttaudumme epäuskoa ja epäilystä vastaan. Toisaalta myös, kun viljelemme sitä esimerkkinä ja seuraamme sitä, niin että muutamme ja parannamme elämämme siinä, mikä meissä on pahaa ja Jumalaa vastaan.
Se nimitys, jonka profeetta tässä antaa Jumalalle, on "armahtavainen ja laupias". Mitä se merkitsee, sen voimme parhaiten ymmärtää sen vastakohdasta. Me olemme luonnostamme armottomat ja tylyt; jos meitä loukataan tai suututetaan, ei meitä helposti voida sovittaa: me emme voi tyytyä, emme jättää heti kostamatta ja antaa anteeksi. Jumala on sitä vastoin luonnostaan sellainen, että häntä voi helposti taivuttaa ja liikuttaa, hän on heti sovinnollinen ja leppyisä; jopa niin pian, että heti kun joku alkaa rukoilla, hän leppyy ja antaa sydämellisen mielellään anteeksi kaikki, mitä hän on häntä vastaan syntiä tehnyt.
Kuitenkin on niitä, jotka ovat vaikeissa kiusauksissa ja syvästi tuntevat Jumalan vihan syntiä kohtaan, työläs taivuttaa uskomaan tätä, sillä heillä on aivan toiset ajatukset Jumalasta. Siksi sinun tulee kääntää silmäsi ja katsoa tätä lohdullista, varmaa ja ilmeistä armon merkkiä, ettei Jumala ole säästänyt ainokaista Poikaansa, vaan on antanut hänet kaikkien edestä. Aseta tämä teko silmiesi eteen ja ajattele sitä ahkerasti, sillä Jumala on sen tehnyt vaivaisten syntisten hyväksi ja lohdutukseksi. Koska hän nyt vastaanottaa syntiset niin ystävällisesti ja on oman Poikansa kuolemalla osoittanut ja todistanut, ettei hän vihaa heitä, vaan tahtoo, että he olisivat vapaat iankaikkisesta kuolemasta ja autuaat, minkä tähden sinä siis tahtoisit epäillä Jumalan mieltä sinua kohtaan, nyt, kun olet sovitettu hänen Poikansa kautta?
Tähän sanonet: minä olen suuri syntinen, olen raskaasti loukannut Jumalaa ja vihoittanut hänet, olen ollut tottelematon häntä kohtaan enkä ole tehnyt niin kuin minun olisi pitänyt. Hyvä on, jos niin on, että sinä olet muuttunut: olet ollut hurskas, mutta nyt olet tullut tottelemattomaksi lapseksi, tahdotko sinä siitä päätellä, että Jumalakin on muuttunut ja tullut toisenlaiseksi? Luovu sinä pahasta ja käänny; jos olet syntiä tehnyt, lakkaa sitä tekemästä, rukoile anteeksi, toivo Kristukseen ja usko, että Jumala on hänen kauttansa jälleen sovitettu sinun kanssasi ja että tämä sovitus on iankaikkinen, niin sinä pian huomaat, että profeetta ei ole valhetellut sanoessaan häntä armahtavaiseksi ja laupiaaksi, joka helposti ja mielellään antaa sovittaa itsensä.
Näin sinun on viljeltävä tätä lohdutusta syntiä ja Jumalan vihaa vastaan, jonka sydämesi kiusauksessa asettaa eteesi, ikään kuin sitä ei voitaisi sovittaa. Sitten seuraa sinäkin tätä esikuvaa: ole ystävällinen ja laupias, niinkuin taivaallinen Isäsikin. Älä ole veljeäsi kohtaan tyly, sovi jälleen niitten kanssa, jotka sinua ovat loukanneet ja suututtaneet, niin sinä viljelet oikein näitä profeetan sanoja.
Lauantai.
Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Matt. 16: 25.
Juuri edellä on Kristus sanonut: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua". Tämän hän vahvistaa tässä kahdella lauseella, jotka, kuten näyttää, ovat keskenään aivan ristiriitaiset. Kuulostaahan tämä kummalliselta: joka pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, hän löytää sen. Hän puhuu näin kummallisia sanoja sen tähden, että ne sitä lujemmin painuisivat meidän mieleemme. Ihmeellisiltä kuulostavat sanat saattavat näet heristämään korvia, koska ne näyttävät mahdottomilta.
Kristus tahtoo siis sanoa: Älkää kieltäytykö rististä, joka minun tähteni pannaan teidän kannettavaksenne, älkääkä etsikö rauhaa, kunniaa ja hyviä päiviä minun ulkopuoleltani. Minä sanon teille, että te, jos te sillä tavoin rauhaa etsitte, syöksytte iankaikkiseen ristiin, ja jos kiellätte ristin, niin te kadotatte iankaikkisen rauhan. Toisaalta taas, jos te otatte kannettavaksenne ajallisen ristin, niin te löydätte iankaikkisen rauhan, ja jos halveksitte tätä ajallista rauhaa, niin te vältätte iankaikkisen ristin. Hän sanoo: "Voi teitä, te rikkaat, sillä te olette jo saaneet lohdutuksenne! Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset, sillä teidän on oleva nälkä! Voi teitä, jotka nyt nauratte, sillä te saatte murehtia ja itkeä! Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!" Sen sijaan hän sanoo: "Autuaita te, jotka nyt isoatte, sillä teidät ravitaan! Autuaita te, jotka nyt itkette, sillä te saatte nauraa! Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä ja erottavat teidät yhteydestään ja herjaavat teitä ja pyyhkivät pois teidän nimenne ikään kuin jonkin pahan, Ihmisen Pojan tähden. Iloitkaa sinä päivänä, riemuun ratketkaa, sillä katso, teidän palkkanne on suuri taivaassa". (Luuk. 6: 24-26, 21-23)
Toinen näistä kahdesta ristiriitaiselta näyttävästä lauseesta on siis uhkaus, toinen lupaus. Mutta tässä on tarkoin pantava merkille sananen "minun tähteni". Monet näet kadottavat elämänsä ehdoin tahdoin, itse syöksyen suurimpaan onnettomuuteen, jopa kuolemaan, mutta rahan, kunnian ja muitten syitten, ei Kristuksen tähden. Väärät uskovaiset kärsivät hekin paljon, niinkuin he kavalasti pettyen luulevat, Jumalan tähden, – itse asiassa he kärsivät kuitenkin oman ylpeytensä tähden ja ylpeilläkseen viisaudestaan.
Mutta autuas on se, joka kärsii Jeesuksen Kristuksen tähden. Elämänsä kadottaminen ei näet tässä merkitse ainoastaan kuolemista, vaan myös kaikkea kärsimystä, ristiä, pahaa, vaaroja ja kiusauksia, joiden kautta häiriytyvät lihan iloinen elämä ja rauha, jota se etsii rikkaudessa, kunniassa ja hekumassa. Elämänsä kadottaminen merkitsee siis aivan samaa kuin Kristuksen tähden kärsiminen, elämänsä pelastaminen taas sitä, ettei tahdo Kristuksen tähden kärsiä mitään, vaan tahtoo säilyttää rikkautensa, kunniansa ja hekumansa ja pitää oman tahtonsa. Mutta joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen ja syöksyy iankaikkiseen ja äärettömään ristiin; joka taas elämänsä kadottaa Kristuksen tähden, hän löytää sen, ja hän pääsee lyhyen aikaa kestävän ja kohtuullisen ristin kautta iankaikkiseen ja äärettömään rauhaan.
NELJÄS PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin. Joh. 16: 7, 8.
Herra Kristus tahtoo lohduttaa rakkaita opetuslapsiaan poismenonsa johdosta, hänen kun nyt on kuoltava ja jätettävä heidät yksikseen, vaaraan ja hätään, hänen tähtensä maailman vihamielen ja vainon alaisiksi. Tämä oli heistä perin raskasta kuultavaksi. He tulivatkin sen johdosta syvästi murheellisiksi. Siksipä olikin välttämätöntä lohduttaa heitä tämän varalle, ja niin Kristus lupaakin lähettää Pyhän Hengen sekä lohduttamaan ja vahvistamaan heidän sydämiänsä että sitten perustamaan Kristuksen valtakunnan ja levittämään sitä kaikkeen maailmaan. Edelleen hän sanoo heille, mitä Pyhä Henki heidän kauttansa on maailmassa tekevä. Niinpä hän nyt ensiksi sanookin: "Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi synnin", toisin sanoen, hän ei ole alistava maailmaa alaiseksensa haarniskoin ja asein, vaan hän on paneva käytäntöön suullisen sanan, saarnaviran, ja se on Jumalan sana, se on juuri se Kristuksen lähettämän Pyhän Hengen sana; sen on mentävä halki maailman ja käytävä maailman kimppuun.
Täten Kristus antaa apostoleillensa koko maailmaa koskevan vallan ja valtuudet: maailman on oltava heidän saarnansa alaiseksi alistettuna ja kuultava apostoleita. Ja hän vahvistaa ja rohkaisee heitä siihen, vaikka heidän tehtävänsä onkin maailman silmissä halveksittu, he kun ovat yksinkertaisia, tavallisia ihmisiä, vieläpä lisäksi maailmassa vihattuja ja sorrettuja, ja vaikka heidän täytyy kärsiä, kun he nuhdesaarnallansa käyvät maailmaa vastaan, sillä kaikesta huolimatta on oleva sellainen voima, että sitä täytyy kuulla ja jättää se semmoisekseen, vaikka sitä vastaan vainoten ja surmaten vihassa käydäänkin, ei ainoastaan maailman, vaan myös helvetin valtakunnan koko väellä ja voimalla. Tämä on sitä tehtävää koskeva lupaus, jonka Pyhä Henki Kristuksen valtakunnassa on paneva alulle. Se on se apostolien opetusvirka, jonka mukaisesti on todeksi näytettävä synti maailmalle, sellaisena kuin se on Kristuksen ulkopuolella, ketään suurta, ketään pientä, oppinutta, viisasta, pyhää, ylhäistä tai alhaista pois sulkematta. Tämähän tietää yksinkertaisesti maailman vihan itseensä kohdistamista ja riidan aloittamista. Sen tähden saadaan ympäri korvia, sillä maailma ei tahdo eikä voi kärsiä sitä, että sen mielipiteille ei myönnetä oikeutusta. Mutta koska apostolien virka on oleva ainoastaan opetusvirka, se ei saa käyttää maallisia valtakeinoja. Näin maailma säilyttää ulkonaisen hallituksensa ja valtansa apostoleja vastaan. Mutta eipä apostolien maailmaan kohdistetun nuhteluvirankaan, se kun on Pyhän Hengen virka ja hänen työtänsä, sovi tulla tukahdetuksi, vaan se on ehdottomasti voittava kaikki vastukset, niinkuin Kristus on heille luvannutkin: "Minä annan teille suun ja viisauden, jota vastaan eivät ketkään teidän vastustajanne kykene asettumaan tai väittämään" (Luuk. 21: 15).
Onhan tosin Pyhä Henki jo aiemminkin saarnalla näyttänyt syntiä todeksi maailmalle, alusta alkaen, pyhien isien suulla, mutta nyt vasta se varsinaisesti alkaa: Kristus tahtoo panna toimeen yleisen todeksinäyttämisen, eikä se ole ainoastaan ulottuva Juudan kansaan, vaan koko maailmaan aina viimeiseen päivään asti. Se on oleva paljon tehoisampi ja se on tunkeva lävitse, niin että se sattuu sydämiin ja haavoittaa ne, tai, elleivät omaksu tätä saarnaa, se on vaikuttava sen, että heidät sillä tuomitaan kadotukseen, ja loukaten itsensä he syöksyvät iankaikkiseen perikatoon; näin se on oleva voima uskoville elämäksi ja autuudeksi, mutta toisille saarna kuolemaksi.
Maanantai.
Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa. Jaak. 1: 17.
Jos me kristityt todellakin taitaisimme vertailla ja punnita kaikkia niitä aarteita ja sitä ääretöntä siunausta, mikä meillä on, varsinkin niitä hengellisiä ja iankaikkisia aarteita, joita meillä on Kristuksessa, me piankin tekisimme sen johtopäätöksen, että se enemmän kuin satatuhatkertaisesti ylittää kaiken sen, mitä maailma omistaa ja mistä se voi kerskailla. Moni mielellään maksaisi monta tuhatta kultarahaa, jos saisi nähdä molemmin silmin, arvostellen sen niin kallisarvoiseksi, että sen saadaksensa sairastaisi kokonaisen vuoden tai kärsisi jotakin muuta suurta vahinkoa, laskematta tätä vahinkoa liian suureksi toivomaansa hyvään verrattuna. Tällaisesta emme kuitenkaan nyt tahdo puhua, koskapa ajallista omaisuutta kohtaava vaurio mitenkään ei ole verrattavissa siihen hyvään, joka meillä on sen vastapainona. Kukapa voi maksaa tai ansaita yhtä ainoata Jumalan kaikkein vähäisimmistäkään lahjoista – esimerkiksi sitä, että kokonaisen päivän saa nähdä valkeutta, rakasta aurinkoa? Niin kauan kuin sinulla on tämä ajallinen elämä, sinulla on tallella suurin lahja, joka on kaikkea kultaa ja hopeaa, kaikkea ajateltavissa olevaa kärsimystäsi paljon arvokkaampi. Varsinaisesti me kuitenkin puhumme niistä aarteista, jotka meillä on Kristuksen ylösnousemuksen kautta ja joista tänä pääsiäisaikana olemme kuulleet, ja siitä sanotaan: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä".
Mitä meillä siis siinä on? Jo nyt niin paljon, että sydämemme tulee valaistuksi ja iloiseksi ja me pääsemme kaikesta synnistä, kaikesta erheestä, kauhusta ja pelosta kirkkaaseen totuuteen. Eikö ole todellakin tärkeä aarre ja kallis lahja: me tulemme siinä määrin Jumalan valaisemiksi ja opettamiksi, että kykenemme lausumaan oikean arvostelun kaikesta maailmassa esiintyvästä opista ja elämästä, ja suoraan sanoa jokaiselle, kuinka pitää elää, mitä tehdä ja mitä välttää? Sen tähden syystäkin saatamme kerskata, että meillä täällä maailmassa jo on Isä, jota nimitetään "valkeuksien Isäksi", ja jolta me saamme sellaisia aarteita, joiden saavuttamiseksi jokainen mielellään antaisi elämänsä ja kaikkensa. Toiseksi meillä on myöskin hyvä, iloinen omatunto, joka kykenee pitämään puolensa kaikenlaista kauhistumista, syntiä ja ahdistusta vastaan ja säilyttämään iankaikkisen elämän varman toivon. Nämä siis ovat nuo suuret, ihanat lahjat ja siunaukset: evankeliumi, suloinen kaste, Pyhän Hengen väkevyys sekä lohdutus kaikenlaisten vastusten kohdatessa. Mitäpä siis on näihin verrattuna se, että joku tuottaa sinulle vähäisen vahingon tai riistää sinulta jotain maallisesta omaisuudestasi? Miksi nurisisit, miksi vihastuisit, kun sinulla on sellaiset Jumalan siunaukset, joista kukaan ei voi sinulta ainoatakaan ottaa tai vähentää, ei edes tässä elämässä? Mutta asia ei ole jäävä tähän, vaan meillä on odotettavissa varsinaiset, täydelliset omaisuudet ja lahjat. Tilannehan on täällä maan päällä sellainen, että kaikki meissä on epätäydellistä; me emme osaa tuntea ja käsittää aarrettamme niin kuin kernaasti soisimme. Olemmehan vielä ainoastaan "hänen luotujensa esikoisia". Hän on tosin pannut meissä työnsä alulle, mutta hän ei tahdo sitä jättää semmoisellensa, vaan hän tahtoo, jos pysymme uskossa emmekä anna vihan ja kärsimättömyyden itseämme siitä vieroittaa, saattaa meidät niihin oikeisiin iankaikkisiin omaisuuksiin, joita sanotaan "täydellisiksi lahjoiksi", ja silloin me emme enää koskaan harhaile, kompastu, vihastu, emmekä syntiä tee.
Silloin on sitten oleva se olotila, apostoli sanoo, jossa ei ole oleva "muutosta, ei vaihteen varjoa", toisin sanoen, ei ole oleva mitään sellaista muuttelemista eikä sellaista epävarmaa vaihtelua, kuin nyt on täällä jopa kristillisessä elämässäkin: tänään ollaan iloisia, huomenna murheellisia, nyt seisotaan, tuossa tuokiossa ollaan kumossa jne., aivan samalla tavalla kuin vaihteleikse ja yhäti muutteleikse luonnossa ja maailmassa: nyt valkeni, ja taas pimeni, nyt tuli päivä, nyt yö, nyt tuli pakkanen, nyt helle, tänään ollaan terveinä, huomenna sairaina jne. Kaikki tämä on lakkaava, ja sen sijaan on tuleva uusi olotila, jossa ei ole oleva mitään tällaista vaihtelua, vaan alinaikainen, iankaikkinen hyvä: lakkaamatta saamme nähdä Jumalan hänen majesteettisuudessansa, eikä ole oleva mitään pimeyttä, mitään kuolemaa, mitään kipua eikä mitään heikkoutta, vaan pelkkää valkeutta, iloa ja autuutta.
Tiistai.
Niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva. 1. Kor. 15: 49.
Apostoli Paavali ylistää runsaasti ja monin sanoin kuolleitten ylösnousemusta koskevaa uskonkohtaa noustakseen vastustamaan niitä häpeämättömiä saarnaajia, jotka jo silloin alkoivat opettaa, ettei kuolleitten ylösnousemusta ole. Tässä hän vertaa toisiinsa kahta ihmistä, Aadamia ja Kristusta. Aadamia hän sanoo ensimmäiseksi maalliseksi, Kristusta taas ensimmäiseksi taivaalliseksi ihmiseksi, vertaa meitä näihin molempiin ja päättelee, että meidän kaikkien on tultava taivaallisen ihmisen, Kristuksen, kaltaisiksi, sellaisiksi kuin hän on tullut ylösnousemuksen kautta, niin kuin nyt olemme ensimmäisen maallisen ihmisen kaltaiset! Nämä sanat eivät siis tarkoita ensimmäisen ihmisen, Aadamin, syntiä, jonka me olemme häneltä perineet, eivät liioin sitä vanhurskautta, joka Kristuksella on ja jonka me saamme hänen kauttansa. Pysykäämme siinä merkityksessä, jonka Paavali tässä sanoilleen antaa: hän ei puhu siitä, millainen meidän suhteemme on Jumalaan, vaan ainoastaan ruumiin luonnollisesta ja hengellisestä elämästä.
Ajatus onkin tässä lyhyesti tämä: niin kuin Aadam on elänyt luonnollista elämää kaikkine luonnollisine ruumiin toimintoineen, samoin elävät kaikki hänen jälkeläisensä maailman alusta hamaan sen loppuun, toinen niin kuin toinenkin. Maallisen ihmisen kuva merkitsee näet sitä, että me kaikki liikumme olemukselta aivan samoina kuin Aadam ja Eeva ovat eläneet, niin ettei ole havaittavissa mitään erotusta heidän ja meidän välillämme. Mutta tämän jälkeen me riisumme yltämme tämän kuvan ja olemuksen ja saamme toisen, nimittäin taivaalliselle ihmiselle, Kristukselle kuuluvan, ja meissä on myös sama muoto ja sama olemus, joka Kristuksella nyt hänen ylösnousemuksensa jälkeen on, niin ettei meidän enää tarvitse syödä, juoda ja nukkua, vaan me elämme ilman luoduille välttämättömiä tarpeita, ja koko ruumis on tuleva niin puhtaaksi ja kirkkaaksi kuin aurinko, niin keveäksi kuin ilma ja vihdoin niin terveeksi, autuaaksi ja täyteen taivaallista, iankaikkista iloa Jumalassa, ettei se enää koskaan isoa, janoa, väsy eikä heikkene.
Tämäpä on oleva peräti toinen ja ylen ihana kuva verrattuna tähän nykyiseen kuvaan, mikä meissä nyt on. Siinä ei näet ole oleva mitään tyytymättömyyttä, mielipahaa tai rasitusta, niinkuin tässä nykyisessä kuvassa, jossa meidän täytyy kantaa, vetää ja raahata tätä maallista ruumista, vaan se liikkuu nopeasti ja helposti kuin salama taivaan halki ja liehuu yli pilvien rakkaitten enkelien parissa. Nämä ajatukset pyhä Paavali tahtoisi mielellään tarkoin painaa meidän mieliimme, että me jo tottuisimme uskossa kohoamaan siihen elämään ja muistaisimme, mitä meillä on toivottavana, halattavana ja rukoiltavana, kun lausumme tämän uskonkohdan: minä uskon ruumiin ylösnousemuksen, toisin sanoen: juuri tuon saman ruumiin, joka meillä nyt on, että sekin tulee taivaalliseksi, hengelliseksi ruumiiksi.
Keskiviikko.
Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu; vaan te saatte iloita ja riemuita iankaikkisesti siitä, mitä minä luon. Jes. 65: 17, 18.
Nämä uudet taivaat ja uuden maan Jumala on jo luonut; kuitenkaan emme vielä näe niitä lihamme tähden, jossa elämme. Nyt on huomattava, että Kristuksen valtakunta on ulkopuolella näitä taivaita ja tätä maata. Tästä johtuu, että kaikki niihin sisältyvä ulkonainen kuuluu ainoastaan tähän elämään, jossa me nyt olemme lihamme tähden. Sillä Kristuksen valtakunta ei ainoastaan ole näiden taivaitten, vaan kaiken aistimaailman ulkopuolella. Niin kauan kuin siis pukunamme on tämä liha, me vaellamme kuin vangit: mitä tahdomme, sitä emme tee, ja mitä teemme, sitä emme tahdo, niinkuin pyhä Paavali valittaa (Room. 7). Sillä sellaiset me luontomme puolesta olemme; niin kauan kuin elämme, me saamme tuta syntiä, kuolemaa ja helvettiä.
Kristuksen valtakunta on jotakin aivan toista. Sen, joka siihen tahtoo päästä, täytyy välttämättä luopua kaikesta tuntemisesta ja astua koko aistimaailman ulkopuolelle. Aistimien mukaan ei saa arvostella. Jos siis omatunto syyttää sinua synnin tähden ja asettaa Jumalan vihan silmiesi eteen ja jos se tempaa Kristuksen, lunastajasi, pois sinulta, niin älä siihen suostu. Päin vastoin sinun on vastoin ajatuksiasi päätettävä, että Jumala ei ole vihainen ja että sinua ei ole tuomittu. Sillä Raamattu sanoo, että Kristuksen valtakunta on ulkopuolella aisteja, ja meidän sydämemme tulee olla rauhassa ja varma elämästä, sillä se on oleva Kristuksen kanssa taivaassa.
Tämä on se ilo, josta Jumala puhuu tässä profeetan kautta. Me saamme sitä myös maistaa, kun uskomme. Mutta se on ainoastaan "hengen esikoislahja" (Room. 8: 23) ja esimaku Kristuksen valtakunnasta, joka tuo mukanaan sen uskon varmuuden, että sinä juuri siiloin, kun tunnet syntisi, saat sanoa, että sinun syntisi ovat sinulle annetut anteeksi Jeesuksen Kristuksen, sinun Herrasi kautta, johon sinä uskot. Ja tätä hengen esikoislahjaa saa se tuntea, joka ollessaan jonkin raskaan ja väkevän kiusauksen alaisena ja jo lähellä toivottomuutta ja kuolemaa, voi vahvistaa itseänsä Pyhän Hengen kautta sillä, että hänen syntinsä ovat hänelle anteeksi annetut. Sillä tavoin hän sammuttaa ja voittaa pahan tuliset nuolet, ettei synti saisi häntä kokonansa niellä.
Tätä hengen esikoislahjaa me saamme tuntea siinä määrin, kuin Kristuksen valtakunta on meissä. Nyt vielä, synnin valtakunnassa, toisin sanoen meidän lihallisessa mielessämme, kaikki on päin vastoin. Siinä näkyy kuolema ilman elämää, sana ilman armoa, laki ilman täyttämystä. Mutta nämä ovat kuoleman kauheita hirmukuvia, jotka väikkyvät silmiemme edessä niin kauan kuin tässä lihassa elämme. Hengen esikoislahja voittaa kuitenkin nämä hirmukuvat, koska se opettaa meitä lakkaamatta katsomaan Kristukseen, joka kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on saanut riemuvoiton kuolemasta, helvetistä ja perkeleestä.
Torstai.
Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Joh. 14: 27.
Näillä sanoilla Herra Kristus, joka nyt tahtoo eritä täältä, antaa siunauksen opetuslapsillensa. Minä erkanen täältä, hän sanoo, enkä voi jättää teille mitään maailmassa, mutta jälkisäädökseni ja se, mitä tahdon teille määrätä, on rauha. Hän sanoo kahdella tavoin, ensiksikin: "Rauhan minä jätän teille", sitten: "Minun rauhani minä annan teille". Sitten hän selittää nämä kaksi sanontaa lisäten: "En minä anna teille, niinkuin maailma antaa". On kuin hän sanoisi: en voi jättää teille suurempaa aarretta, kuin että teille hyvin kävisi. Eihän kellään ole rauhaa, ellei hänelle käy hyvin.
Tämäpä on sangen lohdullinen ja suloinen jäähyväissana, kun hän jättää heille rauhan, jottei heillä olisi pelkoa eikä surua sydämessä. Mikäli minusta riippuu, hän sanoo, ei teillä pidä muuta oleman kuin sulaa rauhaa ja iloa. Olenhan minä saarnannut teille ja niin seurustellut teidän kanssanne, että olette saaneet nähdä ja tuntea minun sydämellisesti rakastavan teitä ja tekevän teille kaikkea hyvää; myös minun Isäni ympäröi teitä kaikella armolla. Tämä on parasta, mitä minä taidan antaa teille. Onhan rauha suurimmillaan, kun sydän on rauhassa: sydämen ilo voittaa kaiken ilon ja päin vastoin, sydämen suru voittaa kaiken surun. Maailman ilo taas ei ole mitään, sillä se kestää vain hetken, sydämen jäädessä kuitenkin rauhattomuuden ja surun valtaan. Eihän sydän silloin voi sanoa, että sillä on armollinen Jumala, vaan sillä on aina paha omatunto. Vaikka sitä ei nyt niin tunneta hurjassa maailman ilossa, niin se kuitenkin havaitaan sen hetken tullen, jolloin rauhattomuus alkaa.
Se joka nyt voisi oikein sydämestään uskoa ja käsittää nämä rakkaan Herramme sanat, saisi myös tuta sitä rauhaa, jonka hän antaa omillensa. On kuin Jeesus tahtoisi näillä sanoilla sanoa: Olkaa iloiset ja hyvässä turvassa, eipä teillä ole mitään syytä rauhattomuuteen, olenhan minä elänyt teidän kanssanne niin, että teillä minun taholtani on sulaa rakkautta ja rauhaa. Niinpä kerrotaan apostoli Pietarista, että hän Jeesuksen taivaaseen astumuksen jälkeen itki melkein päivän ja yön sanoen, ettei hän voinut muuta tehdä, kun ajatteli Kristuksen ystävällistä olemusta ja suloisia sanoja. Uskottavalta tuo tuntuukin. Jos näet sinulla olisi sellainen herra, joka aina olisi osoittanut sinulle sulaa rakkautta, ja hänet otettaisiin pois sinulta, etkö sinäkin tuntisi tuskaa sitä ajatellessasi. Nyt on meilläkin Kristuksessa sellainen Herra, joka puhuu ja tekee pelkkää rakkautta. Tästähän pitäisi meidän sydämemme ilahtua, jos se vain sen uskoisi, niin että se voisi iloisesti halveksia koko maailman vihaa ja vainoa. Eipä meillä näet ole mitään, joka antaisi meille syytä rauhattomuuteen Jumalan suhteen. Hän on antanut meille pyhän kasteensa, sanansa, sakramenttinsa ja Pyhän Hengen lahjat. Kuka siis voi sanoa, että saamme häneltä muuta kuin pelkkää armoa, rakkautta ja lohdutusta? Tämäpä juuri on rauhan jättäminen ja antaminen.
Meidän tulisi siis oppia olemaan kauhistumatta ja aristelematta hänen edessänsä. Ei hän tahdo tehdä meille mitään pahaa, muutoinhan hän ei olisi antanut meille sanaansa, kastettansa ja sakramenttiansa. Peljätkööt ja valitelkoot ne, joilla näitä ei ole; eihän voi olla kauheampaa vihaa ja vaivaa, kuin että ollaan vailla sanaa ja sakramentteja. Toisaalta, kun meillä nämä on, niin meillä on niitä vahvimmat merkit hänen suurimmasta armostaan, rakkaudestaan ja rauhastaan, kun me vaan sen sellaisena pidämme ja lujasti siihen pitäydymme.
Perjantai.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. Matt. 5: 10.
Kristityt saavat maailmalta vainoa palkaksensa ja sen tähden heidän täytyy panna alttiiksi ruumiinsa, henkensä ja kaikki. Jos siis tahdot olla kristitty, niin tutkistele tarkoin itseäsi, ettet siitä syystä tulisi alakuloiseksi tai kärsimättömäksi, vaan olisit iloinen ja hyvässä turvassa, tietäen, ettei sinun laitasi ole pahoin, kun sinulle niin käy. Samoin on näet käynyt itse Herralle ja kaikille pyhille, ja siksi sanotaankin edeltä päin niille, jotka tahtovat olla kristittyjä, että heidän täytyy kärsiä vainoa. Valitse siis, kumman tahdot. Edessäsi on kaksi tietä: joko taivaaseen ja iankaikkiseen elämään tai helvettiin; joko Kristuksen kanssa tai maailman kanssa. Mutta tämä sinun pitää tietää: jos elät saadaksesi täällä hyvät päivät ja välttääksesi vainon, niin et pääse Kristuksen kanssa taivaaseen; ja päin vastoin. Sanalla sanottuna: sinun täytyy joko jättää Kristus ja taivas tai valmistautua kärsimään kaikenlaista vainoa ja vaivaa maailmassa. Joka siis tahtoo pitää Kristuksen, sen täytyy panna alttiiksi ruumiinsa, henkensä, omaisuutensa, kunniansa ja maailman suosio, eikä hän saa kavahtaa halveksuntaa, kiittämättömyyttä eikä vainoa. Tähän on syynä se, että perkele ei voi eikä tahdo sietää kenenkään ihmisen tulevan Jumalan valtakuntaan. Jos ihminen sitä yrittää, niin perkele asettuu poikkiteloin ja panee kaikki voimansa liikkeelle sitä vastustaakseen. Jos siis tahdot olla Jumalan lapsi, niin varustaudu kärsimään vainoa, sillä pyhä Paavalikin sanoo: "Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi" (2. Tim. 3: 12). Jos nyt usko tämän käsittää, se voi kohottautua tämän yläpuolelle ja ajatella: onpa Kristus kuitenkin sanonut minun olevan autuaan, siinä on kyllin, koska hän on sen sanonut, niin minä lohduttaudun sillä ja tyydyn siihen. Sana tekee minun sydämeni suureksi, jopa taivasta ja maata suuremmaksi.
Kristus lisää kuitenkin selvästi tämän sanan "vanhurskauden tähden", osoittaakseen, ettei se riitä, että vainotaan, ellei se tapahdu vanhurskauden tähden. Perkeleen ja pahojen ihmistenkin täytyy kärsiä vainoa, mutta eivät he silti ole autuaita, vaan se kuuluu ainoastaan niille, joita vanhurskauden tähden vainotaan. Pyhä Pietarikin sanoo: "Älköön kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana, tai pahantekijänä jne." (1. Piet. 4:15). Pidä siis huolta siitä, että sinulla ensinnäkin on oikea jumalallinen asia, jonka tähden sinä vainoa kärsit, ja ole siitä niin varma, että omatuntosi voi kestää, vaikka koko maailma sinua vastustaisi. Silloin sinulla on se rohkeus, että voit sanoa: Asia ei ole minun, vaan minun Herrani, Kristuksen. Tämän miehen sanaan luottaen tahdon kärsiä, tehdä ja välttää, mitä minun tulee, ja hänen sanansa voi enemmän lohduttaa ja vahvistaa sydäntäni, kuin kaikkien perkeleitten ja koko maailman vimma ja uhkaukset voivat peljättää.
Kärsikäämme siis sitäkin iloisemmin ja halukkaammin kaikki, mitä maailma meille tehneekin, koska tässä kuulemme ihanan lupauksen, että saamme taivaassa hyvän palkan. Meidän tulisi siitä iloita ja riemuita, niinkuin niitten, joitten ei ensin tarvitse etsiä taivasta, vaan joilla se jo on, niinkuin hän sanoo: "heidän on taivasten valtakunta". Vainollansa he vain edistävät meitä, jopa ajavat meitä taivaaseen.
Lauantai.
Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Joh. 16: 13.
Kristus nimittää tässä Pyhää Henkeä totuuden Hengeksi, joka on osoittava opetuslapsille, että se, mitä Kristus oli heille sanonut, on totuus. Hän on sellainen Henki, joka vahvistaa totuuden sydämessä ja tekee sen varmaksi siitä, niinkuin Johannes sanoo: "Niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta" (1. Joh. 2: 27). Siksi Kristus tässä sanoo: Itsestänne te ette milloinkaan sitä ymmärtäisi ettekä uskoisi, vaikka te paljonkin kuulisitte siitä, että niin on käyvä, kuin minä olen nyt teille sanonut, ja että se, mitä te minusta saarnaatte, on totta ja oikein; ei teillä milloinkaan olisi rohkeutta tällaista saarnaa alkaakaan, ellei Pyhä Henki itse tulisi ja johdattaisi teitä tähän totuuteen ja teitä siinä varjelisi. Sillä nyt on se teille liian raskasta kantaa, ja kun näette kuinka minulle käy, te kaikki loukkaannutte ja luovutte minusta.
Samoin on koko kristikuntakin sellainen pieni joukko, jonka täytyy enemmän kuin kaikkien muitten kärsiä kaikkea pahaa, mitä perkele ja maailma heille tekevät. Kuka sitä tuntiessaan voi huomata tai ymmärtää olevansa oikeassa? Varmaankaan ei järjen, vaan Pyhän Hengen täytyy silloin puhua; siksipä häntä sanotaankin totuuden Hengeksi, että hän vastoin tätä näkemistä ja tuntemista uskossa vahvistaa sydämen ja pitää sitä yllä. Muutoin olisi jo kauan sitten laattu uskomasta, että Jeesus Kristus, jonka hänen oma kansansa niin häpeällisesti ristiinnaulitsi, on totinen Jumala. Entä edelleen, kuinka voisimme itsestämme varmasti päättää, että me, jotka uskomme tähän ristiinnaulittuun, koko maailman halveksimaan ja vainoamaan Kristukseen, totisesti olemme Jumalan rakkaat lapset? Emmehän sitä kuitenkaan itse tunne, sanoopa meidän sydämemme meille aivan toista, koska me vielä olemme täynnä syntiä. Mutta Pyhän Hengen työ ja voima tekee tämän meidän sydämellemme varmaksi, niin että sen myös voimme pitää totena, niinkuin sana sen meille sanoo, ja siinä elää ja kuolla.
Rakkaat apostolit ovat kyllä saaneet tuntea ja rehellisesti osoittaneet suhteessaan Herraansa Kristukseen, kuinka mahdotonta on Pyhättä Hengettä säilyttää kiusauksessa uskoa, kun he niin häpeällisesti luopuivat Kristuksesta hänen kärsimyksensä ja kuolemansa aikana ja kielsivät hänet, uskon kokonaan sammuessa heidän sydämessään. Niin on käynyt ja käy vieläkin oikeille kristityille; he saavat nähdä ja tuntea, että tätä totuutta, nimittäin uskoa, joka lujasti pitäytyy uskonkohtaan Kristuksesta ja hänen valtakunnastansa, ei voida säilyttää ihmisjärjellä tai -voimalla, vaan Pyhän Hengen täytyy itse siinä vaikuttaa. Varmana tuntomerkkinä siitä, että Pyhä Henki on saapuvilla, onkin, jos usko tosi taistelussa ja kiusauksessa pysyy voimassa ja saa voiton.
Tästäpä ymmärrät, ettei tämä totuus, josta Kristus tässä puhuu, ei ole sellaista oppia, jonka järki itse voisi käsittää ja löytää. Pyhällä Hengellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on järjen alaista ja kuuluu tähän ajalliseen elämään ja maailmalliseen hallitukseen, vaan hänen vaikutusalaansa kuuluvat muunlaiset asiat, nimittäin kuinka synnytään Jumalan lapseksi ja kuinka synnistä ja kuolemasta päästään vanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään, kuinka soditaan perkelettä vastaan ja voitetaan hänet ja kuinka uskoa lohdutetaan omassatunnossa, vahvistetaan ja ylläpidetään, niin että ihminen pysyisi elävänä keskellä kuolemaa ja voisi synnin tunnossakin säilyttää Jumalan armon.
VIIDES PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Rukoussunnuntai.
Anokaa, niin te saatte, että teidän ilonne olisi täydellinen. Joh. 16: 24.
Laskekaamme tämä sydämellemme älkäämmekä missään tapauksessa halveksiko rukouksiamme. Älkäämme antako tämäntapaisten ajatusten estää ja peloittaa itseämme: En ole tarpeeksi pyhä ja arvollinen. Jos olisin yhtä hurskas kuin Pietari ja Paavali, kyllä sitten rukoilisin. Kauaksi moiset ajatukset! Sama käskyhän on kirjoitettu aivan samoin minuakin varten. Sinun pitää siis sanoa: Rukoilemani rukoukset ovat totisesti yhtä kalliita, pyhiä ja Jumalalle otollisia kuin pyhän Paavalin ja muiden pyhimpien rukoukset. Olkoot nuo minun puolestani pyhempiä, kun on kysymys heidän henkilöstään, mutta pyhempiä he eivät ole, jos katsotaan käskyä. Jumala ei näet anna rukoukselle arvoa henkilön tähden, vaan oman sanansa ja kuuliaisuuden tähden. Saman käskyn varaan, jolle kaikki pyhät rakentavat rukouksensa, minäkin rakennan; sitä paitsi minä rukoilen aivan samoja asioita, joita hekin rukoilevat tai ovat rukoilleet.
Tämä olkoon siis ensimmäinen ja tähdellisin kohta: kaikkien rukoustemme pitää perustua Jumalaa kohtaan osoitettuun kuuliaisuuteen. Tietäkäämme myös, ettei Jumala tahdo tähän suhtauduttavan välinpitämättömästi: hän vihastuu ja rankaisee rukoilemattomuuttamme aivan kuin hän rankaisee kaikkea muutakin tottelemattomuutta. Mutta vielä suuremmalla syyllä vetäköön ja houkutelkoon meitä rukoukseen se, että Jumala on kehoitukseensa liittänyt lupauksenkin, vakuuttaessaan, että sen, mitä rukoilemme, me aivan varmasti saamme. Hänhän sanoo: "Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua" (Ps. 50: 15). Ja Kristus sanoo: "Anokaa, niin teille annetaan, sillä jokainen anova saa" (Matt. 7: 7, 8). Tällaisten lupausten pitäisi todella herättää ja sytyttää sydämemme halulla ja rakkaudella rukoilemaan, koska Jumala sanallaan todistaa, että rukouksemme ovat hänelle otolliset, jopa että hän varmasti ne kuulee ja niihin myöntyy, ettemme niitä halveksisi ja huolimattomina umpimähkään rukoilisi. Tästä saat häntä muistuttaa sanoen näin: Tässä minä nyt olen, rakas Isä; en rukoile omasta aloitteestani enkä oman ansiollisuuteni nojalla, vaan sinun oman käskysi ja lupauksesi nojalla, jotka eivät voi jäädä täyttymättä eivätkä valhetella. Ken näin ei usko tätä lupausta, tietäköön taasen Jumalaa vihoittavansa, koska mitä surkeimmin häntä häpäisee ja valheesta syyttää.
Kunkin meistä pitäisi siis nuoruudesta alkaen totuttautua joka päivä rukouksessa esittämään kaikki omat tarpeensa, milloin ikinä vain jokin kohtaa, samoin niidenkin tarpeet, joiden keskuudessa elää, esimerkiksi saarnaajien, esivallan, naapurien ja palvelusväen. Meillä kaikilla on näet yllin kyllin puutteita; vika on vain siinä, ettemme niitä tunne emmekä huomaa. Siksipä Jumala tahtookin, että valittaen tuot esiin puutteitasi ja rukousaiheitasi, ei sen tähden, ettei hän niistä tietäisi, vaan sen tähden, että sinun sydämesi syttyisi aina kestävämpään ja runsaampaan anomiseen ja että sinä levittäisit helmuksesi appo avoimeksi ottamaan vastaan paljon.
Maanantai.
Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Fil. 4: 6.
Tässä apostoli opettaa, millä tavoin murheemme on heitettävä Jumalan päälle. Hänen tarkoituksensa on seuraava: Älkää mistään murehtiko; jos kuitenkin esiintyisi jotakin, joka pyrkii murehduttamaan teitä, niin suhtautukaa siihen näin: älkää lainkaan käykö käsiksi murheeseenne, vaan jättäen sen syrjään kääntykää rukoillen ja anoen Jumalan puoleen ja rukoilkaa häntä tekemään kaiken sen, mitä aioitte saada aikaan murehtimisellanne; ja tehkää tämä kiittäen siitä, että teillä on sellainen Jumala, joka pitää murheen teistä ja jolle voitte saattaa kaikki asianne tiettäväksi. Se taas, joka jonkin häntä kohdatessa yrittää etukäteen järjellään mittaillen johtaa asiat omin neuvoin, ottaen murheensa kannettavikseen, takertuu moneen surkeuteen ja kadottaa ilon ja rauhan Jumalassa, saamatta kuitenkaan mitään aikaan: hän vain kaivaa hiekassa, vajoten siihen yhä syvemmälle, ylös pääsemättä, niinkuin oma kokemuksemme ja toisten meitä joka päivä opettaa.
Näin on sanottu sen tähden, ettei kukaan, kaikesta huolimattomana, jättäisi asioitaan Jumalan haltuun, joutilaana ryhtymättä mihinkään, ei rukoukseenkaan; sellainen pian kaatuu kumoon, murheisiin vaipuen. Päin vastoin: on taisteltava; juuri sen tähden kohtaakin meitä paljon sellaista, mikä vie meitä murheen alle, jotta murhe siten meitä pakottaisi rukoukseen. Apostoli ei suotta pane rinnakkain näitä: "Älkää mistään murehtiko" ja: "Kaikessa paetkaa Jumalan tykö". "Mistään" ja "kaikessa" ovat toisilleen vastakkaisia. Täten hän kyllin selvästi osoittaa: on paljon sellaista, mikä ahdistaa meitä murheeseen, mutta älkäämme missään tapauksessa murehtiko, vaan pitäytykäämme rukoukseen, jättäen asiamme Jumalan huomaan, ja rukoilkaamme sitä, mikä meiltä puuttuu.
Rukous käy esiin voimakkaana anomisessa, mutta se tulee suureksi ja otolliseksi kiitoksessa. Tällaisen rukoilemisen havaitsemme olleen käytännössä seurakunnassa ja kaikkien pyhien isien elämässä: he rukoilivat anoen ja kiittäen. Isä meidän -rukouskin alkaa kiitoksella: se kiittäen tunnustaa Jumalan Isäksi, tunkeutuen hänen tykönsä lapsen rakkaudessa Isän rakkauteen; sen anomisella ei ole vertaa, ja siksi se onkin suurin ja jaloin rukous auringon alla.
Mutta kuinka rukouksemme tulee Jumalalle tiettäväksi? Onhan se jo, ennen kuin aloitammekaan, hänellä tiettynä, ja lisäksi hänhän itse tulee ensimmäisenä, johdattaessansa mieleemme rukousaiheet? Pyhä Paavali puhuu näin opettaakseen, millainen oikean rukouksen pitää olla: se ei näet saa häilyä sinne tänne, kuten rukoilevat ne, jotka eivät välitä siitä kuuleeko Jumala vaiko ei, jääden yhäti epävarmuuteen. Rukoushan on tehtävä Jumalalle tiettäväksi, toisin sanoen, me emme saa epäillä Jumalan kuulevan meitä ja rukouksemme tulevan hänen eteensä ja että me varmasti saamme sen mitä olemme rukoilleet. Ellemme näet usko Jumalan kuulevan ja rukouksemme tulevan hänen eteensä, se ei hänen eteensä tulekaan: niin kuin uskomme, niin tapahtuu. Jos meillä olisi oikea rukoilemisen tapa, olisiko mitään sellaista, jota emme saisi aikaan? Mutta nytpä me rukoilemme paljon, eikä meillä kuitenkaan mitään ole, sillä rukouksemme ei koskaan tule Jumalan tietoon. Voi tätä epäuskoa ja luottamuksen puutetta!
Tiistai.
Ennenkuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen. Jes. 65: 24.
Tämä on suloinen lupaus, joka vahvistaa omaatuntoa ja kehoittaa sydäntä rukoukseen. Niin tapahtui Moosekselle Punaisen meren rannalla. Mutta samoin kuin muutkin lupaukset, tämäkin on kätketty ja täyttyy ainoastaan uskossa. Jotta meidän rukouksemme tulisi kuulluksi, on hyödyksi tietää, että me olemme Kristuksen sanassa ja valtakunnassa; älköön meitä estäkö se, että olemme vielä ruumiissa, jossa on synnin haju ja joka on synnin turmelema. Kerskauksenamme ja lohdutuksenamme on kuitenkin se, että sana ylentää meidät tämän ruumiin ulkopuolelle, taivaaseen. Sen tähden emme saa syntiemme tähden heretä luottamasta rukouksen kuulemiseen emmekä halveksia omaa rukoustamme, ikään kuin se olisi Jumalalle epämieluinen ja turha. Pikemminkin meidän tulee ajatella: Koska minulla on kaste, sana ja alttarin sakramentti, kuulun Kristuksen valtakuntaan. Tämä sydämen tulee käsittää, sillä jos sydän luottaa vahvasti Kristuksen kuolemaan ja ansioon, niin on rukouskin Jumalalle otollinen ja tulee kuulluksi.
Meillä on monta ja suurta syytä rukoilemiseen. Eivät ainoastaan syntimme meitä ahdista, vaan meillä on muitakin rasituksia, kuten esimerkiksi uskon heikkous ja muitten kristillisten avujen puute. Rukous karkoittaa nämä pahat, jotka uhkaavat meitä kuolemalla ja kadotuksella, sillä Jumala, joka tässä lupaa tahtovansa kuulla meitä, on suurempi kuin maailma, saatana ja synti (1. Joh. 4: 4). Niinpä pyhä Bernhard on kehoittaessaan veljiänsä rukoukseen antanut heille hyvän muistutuksen siitä, etteivät he saa halveksia rukouksiansa: heidän tulee tietää, että kohta kun he alkavat rukoilla, ovat kaikki heidän sanansakin taivaassa kirjoitettuina. Nyt täytyy varmaankin toisen näistä kahdesta olla seurauksena: joko on tapahtuva juuri se, mitä he rukoilivat, tai, ellei niin kävisi, se vaihdetaan johonkin parempaan. Pyhä Bernhard on todella Pyhän Hengen johdatuksesta antanut tämän kehoituksen rukoukseen. Sillä niin todella käy, kuin me rukoilemme, paitsi ettei Jumala anna niin vähässä määrässä kuin me rukoilemme. Hän tahtoo antaa suuria; vähän hän antaa vapaaehtoisestikin, ilman että häneltä sitä rukoillaan.
Kuinka meidän tulee rukoilla, sen opimme parhaiten Herran rukouksesta, jonka Kristus itse on meille määrännyt. Jos rukoilet tämän rukouksen, sinun ei tarvitse olla huolissasi siitä, että olisit jotakin unohtanut. Hän itse voi paremmin sen ymmärtää ja ulottaa sen kaikkiin käsillä oleviin vaivoihin paremmin kuin sinä, vaikka tahtoisitkin siitä tehdä pitkän kertomuksen. Ei kuitenkaan ole paha, että selvin sanoin rukoilet nimen omaan sitä tai tätä, jopa siitä on suurta hyötyä. Ainoastaan sitä meidän tulee ahkeroida, että sydän on varma siitä, ettei meidän rukouksemme mene hukkaan ja että näin tapahtuu Kristuksen tähden.
Jumala koettelee kuitenkin välistä meidän uskoamme, eikä heti anna meille, mitä me rukoilemme. Sen tähden meidän tulee oppia uskossa odottamaan sitä ja olemaan pelästymättä, vaikka se viipyisikin. Ja aamenemme meidän tulee liittää rukoukseemme varmoina siitä, että niin aikanaan tapahtuu, paljon runsaammassa määrässä ja kokonansa toisella tavoin kuin me voimme ajatella, niinkuin profeetta on sanonut: "Ei ole ikiajoista kuultu, ei ole korviin tullut, ei ole silmä nähnyt muuta Jumalaa, paitsi sinut, joka senkaltaisia tekisi häntä odottavalle" (Jes. 64: 4).
Keskiviikko.
Jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni. Joh. 16: 23.
Kristuksen sana "minun nimessäni", on se perustus, jolla rukous lepää, ja siitä sillä on se arvo, että rukous kelpaa Jumalalle, ja se voima, että Jumala sen kuulee. Näin me vapaudumme tuosta suuresta kiusauksesta ja murheesta, joka enimmän estää meitä rukouksesta, nimittäin oman arvottomuutemme tunnosta, niin ettemme sitä kysele tai siitä murehdi. Meidän tulee jättää huomioon ottamatta sekä kelvollisuutemme että kelvottomuutemme, ja niin rukoilla Kristukseen turvaten, hänen nimessänsä. Mitä se auttaa, että sinä kauan kiusaat itseäsi omilla ajatuksillasi tai tahdot vetäytyä pois ja kartat rukoilemista silloin kun tunnet itsesi kylmäksi ja kelvottomaksi? Etkö kuule, ettet saa rukoilla itseesi luottaen tai omassa nimessäsi, vaan hänen nimeensä hän tahtoo kehoittaa ja houkutella sinua rukoilemaan. On kuin hän sanoisi: Ellet taida rukoilla omassa nimessäsi, niinkuin et saakaan rukoilla, niin rukoile kuitenkin minun nimeeni; ellet ole kyllin kelvollinen ja pyhä, niin anna kuitenkin minun olla, tule vain minuun luottaen ja minun nimeeni ja sano: rakas Herra, minä saan ja tahdon rukoilla sinun käskystäsi ja lupauksesi nojalla; ellen minä osaa sitä hyvin tehdä ja ellei se kelpaa minun nimessäni, niin salli sen kelvata minun Herrani Kristuksen nimessä. Älä vain ensinkään epäile tällaisen rukouksen otollisuutta Jumalalle, sillä hän kuulee sen totisesti, niin totta kuin Kristuksen, hänen oman rakkaan Poikansa nimi on hänelle mieluinen.
Tämä sana "minun nimessäni" vaatii siis uskoa rukouksessa, tietääksemme, ettei meidän oma kelvollisuutemme auta meitä rukoukseen eikä saa aikaan rukouksen kuulemista, ei myöskään meidän kelvottomuutemme ole sen esteenä, vaan että Jumala kuulee meitä ainoastaan Kristuksen tähden, joka on meidän ainoa välimiehemme ja ylimmäinen pappimme Jumalan edessä. Näin meidän on pantava rukouksemme kokonaan hänen nimensä varaan. Niin tekeekin koko kristikunta, joka päättää ja sinetöi kaikki rukouksensa ja anomisensa näillä sanoilla: Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta, ja siten uhraa Jumalalle uskossa.
Puolustaudu sinäkin niitä häijyjä ajatuksia vastaan, jotka pidättävät sinua ja peljättävät rukoilemasta, äläkä salli perkeleen pettää itseäsi, kun hän sanoo sinulle, ettet sinä ole kelvollinen. Lankea juuri sen tähden polvillesi, koska tunnet olevasi kelvoton etkä voikaan tulla kelvolliseksi, pitäydy Kristukseen ja pane rukouksesi hänen varaansa ja tuo se niin Jumalalle, että hän Kristuksen tähden ottaisi sen vastaan ja kuulisi sen. Äläkä suinkaan epäile, vaan usko vahvasti, että rukouksesi on tullut Jumalan eteen, saavuttanut päämääränsä ja jo toteutunut, koska se on rukoiltu Kristuksen nimessä ja päätetty amen sanalla. Olisihan mitä törkeintä pilkkaa, Jumalan soimaamista valheesta, jos rukoillessasi hänen käskystään, hänen lupauksensa nojalla ja sitä paitsi Kristuksen nimessä, kuitenkin tahtoisit näin epäillä: kuka tietää, onko tämä oikein rukoiltu ja tuleeko se kuulluksi? Ei, kristityn tulee tietää rukouksensa tulevan kuulluksi yhtä varmasti, kuin hän uskoo Jumalan olevan totisen. Ajattele siis näin: vaikka en tosin ole ansainnut sitä, että rukoukseni tulisi kuulluksi, niin on kuitenkin Kristus, jonka nimeen minä tämän rukoukseni toimitan, sangen hyvin sen ansainnut; hänen tähtensä on minun kelvoton rukouksenikin oleva otollinen ja arvokas Jumalan silmissä.
Helatorstai.
Kun nyt Herra Jeesus oli puhunut heille, otettiin hänet ylös taivaaseen, ja hän istui Jumalan oikealle puolelle. Mark. 16: 19.
Tänään vietetään juhlaa sen uskontunnustuksen kohdan johdosta, jossa sanomme: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, joka astui ylös taivaisiin ja istuu Isän, Jumalan, oikealla puolella. Vaivatta sanotaan ja käsitetään, että Herra Kristus on mennyt taivaisiin ja istuu siellä Isän oikealla puolella; ellei sitä kuitenkaan sydämellä omisteta, se jää kuolleeksi sanaksi ja käsitykseksi. Meidän täytyykin pitää hänen taivaisiinastumustaan ja siellä istumistaan voimakkaasti vaikuttavana asiana, jota aina on viljeltävä. Emme saa ajatella, että hän on mennyt sinne ja istuu siellä ylhäällä, mutta on jättänyt meidän käsiimme hallitsemisen. Jos hän näet olisi jäänyt tänne maan päälle näkyväisessä muodossa ihmisten keskuuteen, hän ei olisi voinut saada niin paljon aikaan. Siksi hän onkin aloittanut sellaisen asiantilan, jossa hänellä on tekemistä kaikkien kanssa, jossa hän kaikkia hallitsee, saarnaten heille kaikille niin, että kaikki häntä kuulevat ja että hän voi olla kaikkien tykönä. Varo siis ajattelemasta, että hän nyt on meistä kauaksi loitonneena. Ei niin, vaan päin vastoin: täällä, maan päällä, ollessansa hän oli meistä varsin kaukana, mutta nyt hän on meitä varsin lähellä.
Tällaista todellisuutta järjen on mahdoton käsittää. Uskonkohta se onkin: on suljettava silmät ja, kieltäytyen seuraamasta järkeä, on tartuttava kiinni uskolla. Kuinka näet voipi järki käsittää: tuossa on ihminen aivan kuin mekin, mutta näkee kaikki ihmiset, tuntee kaikki sydämet ja antaa kaikille uskon ja Hengen? Tai että hän on tuolla ylhäällä taivaassa, mutta on kuitenkin meidän tykönämme ja meissä ja hallitsee meitä? Jättäös siis omat kuvitelmasi ja sano: Näin sanoo Raamattu ja Jumalan sana, ja se on mittaamattomasti korkeampaa kuin kaikki järki ja ymmärrys; eroon siis siitä ja kiinni Raamattuun, joka kertoo tämän ihmisen menneen taivaisiin, istuvan Jumalan oikealla puolella ja hallitsevan! Samoin kuin näet hänen kärsimisensä ja kuolemansa ovat syvään perustetut Raamattuun, samoin ovat siihen perustettuina myöskin hänen valtakuntansa, ylösnousemuksensa ja taivaisiinastumuksensa. Tällä tavalla hänen taivaisiinastumuksensa on käsitettävä, muussa tapauksessa siltä puuttuu kaikki voima ja ydin. Onhan varsin hyödytöntä saarnata ainoastaan sitä, että hän on astunut taivaisiin, siellä toimetonna istumaan! Sanoohan profeetta psalmissa näin: "Sinä astuit ylös korkeuteen, otit vankeja saaliiksesi" (68: 19). Meidän on käsittäminen asia yksinkertaisesti niin, että Daavid tarkoittaa sitä vankeutta, joka minua vangitsee ja vankina pidättää. Minähän olen Aadamin lapsi, täynnä syntiä ja saastaa. Sellaisena laki on ottanut minut vangiksi: minun omatuntoni on pantu pauloihin, ja minä olen tuomittu kuolemaan.
Tästä vankeudesta ei voi päästä vapauteen kukaan muu kuin yksi ihminen, Kristus. Mitä hän siis on tehnyt? Niin, hän on tehnyt jotakin sellaista, että synnin, kuoleman ja perkeleen täytyy olla hänelle velassa. Synti karkasi hänen kimppuunsa, aivan kuin hukuttaaksensa hänet, mutta sepä joutuikin tappiolle: hän nieli sen! Samoin kävi perkeleen, kuoleman ja helvetin. Me emme voi tehdä samalla tavalla, ellei hän auttavana ole saapuvilla, sillä silloin perikatomme on varma. Mutta hän, koska ei ollut tehnyt mitään syntiä ja koska oli täynnä vanhurskautta, on kaiken sen jalkoihinsa tallannut ja sen niellyt, ottaen vangiksi sen, mikä meitä pyrki vangitsemaan; synti ja kuolema eivät siis enää voi mitään tehdä. Tämä siis on se valta, jota hän saarnauttaa: kaikki ne, jotka uskovat häneen, ovat vapaat vankeudesta. Sen, joka siis tahtoo olla vapaa synnistä ja vapahdettu perkeleestä ja kuolemasta, täytyy tulla sinne, missä hän on. Mutta missä hän on? Hän on täällä, luonamme, ja juuri ollaksensa aivan meidän lähellämme, hän on istuutunut taivaisiin. Niin me olemme tuolla ylhäällä hänen luonansa, ja hän on täällä alhaalla meidän luonamme. Saarnallansa hän tulee alas, ja me nousemme ylös uskolla.
Perjantai.
Herra sanoi minun Herralleni: "Istu minun oikealle puolelleni". Ps. 110: 1.
Tätäpä sopii sanoa kuninkaaksi, kunniakkaammaksi ja korkeammaksi kuin kukaan voi käsittää tai sanoin ilmaista. Tosiaankin profeetta on tässä parilla sanalla korottanut Kristuksen maasta kaikkia taivaita ylemmä. Eikö jo riittäisi, jos profeetta sanoisi, että hän tulee istumaan Daavidin istuimella ja hallitsemaan hänen huonettaan ja että hänen valtakuntansa on tuleva niin mahtavaksi, että hän laskee kaikki muut valtakunnat valtansa alle? Kuinka profeetta nostaa hänet niin huimaavaan korkeuteen, että asettaa hänet aivan Majesteetin oikealle puolelle, korkeuksiin, missä Jumala itse istuu ja hallitsee? Mutta profeetasta olisi liian alhaista, että Kristus on Herra maan päällä ja kaikkien kuningasten kuningas. Hän tahtoo häntä ylistettävän, tunnettavan ja kunnioitettavan korkeuteen astuneena ja ylhäällä istuvana, siellä, missä Jumala itse istuu, kaikkien enkelien yläpuolella, ja sellaisena kuninkaana, joka ei hallitse ainoastaan kaikkia ihmisiä, vaan myös taivasta, enkeleitä ja kaikkea, mitä Jumalan hallussa on, niin että enkelienkin on sanottava häntä Herrakseen. Sen tähden on oikein ja kohtuullista, että Daavid ylistää häntä Herraksensa, koska hänen ja kaikkien kuningasten ja herrain, jopa koko maailman ja kaikkien enkelien tulee häntä rukoilla.
Tässä jakeessa on vahva perustus sille, mitä me uskomme Herran Kristuksen henkilöstä ja hänen valtakunnastaan. Ensiksikin, että hän on samalla tosi ihminen ja myös tosi Jumala. Tosin on helppo uskoa, että hän on tosi ihminen. Ei kukaan olisi tätä oppia ahdistanut eikä enää sitä kieltäisi, jos Kristuksesta väitettäisiin ainoastaan tätä. Mutta loukkaavaa on, ettei häntä ole uskottava ainoastaan ihmiseksi, vaan myös totiseksi, iankaikkiseksi ja kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, sillä tämä uskonkohta on liian korkea järjelle ja ihmisviisaudelle. Profeetta sanoo tässä kuitenkin selvästi, että tämä Kristus, Daavidin Poika, istuu Jumalan oikealla puolella, toisin sanoen: hänellä on Jumalan kanssa yhtäläinen valta, kunnia, oikeus ja voima. Koska ei kuitenkaan ole muuta kuin yksi ainoa tosi Jumala, seuraa tästä eittämättä – ja se on uskottava –, että Kristus on juuri se sama tosi Jumala, jumalallisen olentonsa puolesta. Mutta meidän tutkittavissamme tai tiedettävissämme ei ole, kuinka tämä on mahdollista. Se jääköön meiltä tässä elämässä tutkimatta, kunnes tulemme sinne, missä meidän ei enää tarvitse sitä käsittää uskolla, vaan saamme sitä selvästi katsella.
Samoin kuvataan tällä Kristuksen valtakuntaa. Se ei näet ole aineellinen tai maallinen hallitus, vaan hengellinen ja taivaallinen hallitus, jolla ei ole tekemistä ajallisen edun tai aineellisen elämän asioiden kanssa, vaan sydänten ja omientuntojen kanssa, sen kanssa, kuinka Jumalan edessä eletään, hänen armonsa saadaan, synneistä ja kuolemasta vapaaksi ja irti päästään ja miten kaikki onnettomuus voitetaan. Sanalla sanoen: se ei ole mikään ajallinen, katoavainen valtakunta, joka lakkaa, vaan niin kuin tämän valtakunnan Herra ja pää elää iankaikkisesti ja loppumatta ylhäällä taivaassa Jumalan oikealla puolella, hän on myös hallitseva taivaallisessa iankaikkisessa valtakunnassa ja antava katoamattomia, iankaikkisia aarteita. Katso, siinä on tämän kuninkaan kunnia, mikä on kunniakasta ja voimallista sekä taivaassa että maan päällä, että hän on iankaikkisten aarteiden, rauhan ja riemun ja iankaikkisen vanhurskauden ja elämän rikkauden Herra ja kuningas.
Lauantai.
En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne. Joh. 14: 18.
Sekä maailmasta että meidän omista tunteistamme näyttää tosin siltä, kuin kristittyjen vähäinen joukko olisi pelkkiä Jumalan ja Kristuksen hylkäämiä orpoparkoja, kuin hän olisi heidät unhottanut, koska hän sallii heitä pilkattavan ja vainottavan. Sitä paitsi perkele peljättää, vaivaa ja ahdistaa heitä alinomaa, niin että heitä kyllä syystä saattaa sanoa orvoiksi ennen kaikkia muita orpoja ja hyljätyltä ihmisiä maan päällä, joista Raamattu kuitenkin sanoo, että Jumala itse on heidän isänsä ja puolustajansa (Ps. 68: 6).
Minä en kuitenkaan hylkää teitä, vaikka siltä näyttää ja tuntuisikin, Kristus sanoo tässä, vaan minä annan teille Puolustajan, joka rohkaisee teitä niin, että te olette varmat siitä, että olette minun oikeita kristittyjäni ja oikea kirkko. Sitä paitsi minä tahdon itse totisesti pysyä teidän tykönänne suojellen ja voimaa antaen, vaikka tosin nyt ruumiillisesti erkanenkin teistä, niin että teidän täytyy yksinänne olla alttiina perkeleen ja maailman pahuudelle. Mutta niin mahtava maailma ei ole eikä perkelekään, ettei kuitenkin minun kasteeni ja saarna minusta pysyisi voimassa ja minun Pyhä Henkeni teissä hallitsisi ja vaikuttaisi, joskin sitä alinomaa ahdistetaan ja henki teissäkin näyttää heikolta.
Elleivät näet saarnavirka ja Pyhän Hengen hallinta olisi kristikunnassa alinomaa vaikuttamassa, ei kasteen, sakramentin ja Kristuksen tuntemuksen säilyminen olisi mahdollista. Kuka sitä pitäisi voimassa, ellei sitä julkisen viran kautta toimitettaisi? Kodeissa lukemisen ja rukoilemisen kautta ei se tulisi toimitetuksi. Mutta Jumala on vielä aina antanut saarnaajia ja levittänyt sanaa, joka on käynyt hänen omiensa suun ja korvien kautta, vaikka se sangen heikostikin on tapahtunut. Monin paikoinhan sana on kuollut tai käännetty päälaelleen; ainoastaan harvat ovat sen pitäneet puhtaana ja sitä noudattaneet, suurin joukko on siitä luopunut. Kuitenkin Jumala on pitänyt omansa yllä ja aina antanut muutamia, jotka ovat saarnanneet vääriä oppeja vastaan, vaikka toiset ovatkin heitä vainonneet ja joksikin aikaa sortaneet. Näin on kristikuntaa ylläpidetty ja vainoissakin ihmeellisesti puolustettu, niin että se on pysynyt voitolla taistellessaan maailmaa ja perkelettä vastaan, ja Pyhän Hengen kautta kestänyt ja levinnyt yhä laajemmalle.
Koko kristikunnalla on siis yhteisesti tämä lohdullinen lupaus, ettei sitä ole hyljätty eikä se ole jäävä turvatta ja avutta. Vaikka siltä onkin riistetty kaikki inhimillinen lohdutus, apu ja turva, niin ei Kristus kuitenkaan tahdo sitä jättää vaille suojelusta. Tosin näyttää siltä, että hän on jättänyt omansa hetkeksi ilman lohdutusta ja suojelusta, niinkuin näytti niinä kolmena päivänä, jolloin Kristus oli otettu pois omiltansa, mitä häpeällisimmin surmattu ja pantu hautaan. Me emme kuitenkaan saa olla lohduttomat tai epätoivoiset, vaan meidän tulee vastoin kaikkea sitä, miltä tuntuu ja näyttää, pysyä tässä lupauksessa, jonka hän tässä antaa sanoen: Minä en ole jättävä teitä. Vaikka minä nyt ruumiillisesti erkanenkin teistä, en minä kuitenkaan tahdo kauvaa viipyä, vaan pian jälleen tulla teidän tykönne ja iankaikkisesti olla teidän tykönänne, niin että te saatte suojaa kaikkia perkeleitä, maailmaa, syntiä ja kuolemaa vastaan ja elätte ja voitatte minun kanssani.
KUUDES PÄÄSIÄISEN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Mutta kun Lohduttaja tulee, jonka minä lähetän teille Isän tyköä,
totuuden Henki; joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta.
Joh. 15: 26. [Vanhan käännöksen mukaan.]Kristus antaa tässä Pyhälle Hengelle erityisen nimen, sanoen häntä Lohduttajaksi. Hän tahtoo siten osoittaa, että meidän täytyy alttiisti antautua kärsimysten alaisiksi, jos tahdomme olla kristityitä. On kuin hän tahtoisi sanoa: Minä tiedän, kuinka teidän on käyvä; itsestänne löydätte sangen vähän lohdutusta, maailmalta ette ensinkään, mutta minä en jätä teitä hätää kärsimään enkä anna teidän joutua niin syvälle liejuun, että sinne hukutte. Kun maailmassa ei enää ole teille mitään lohdutusta ja kun te olette perin peljästyksissänne ja arkoina, silloin minä lähetän teille Pyhän Hengen lohduttajaksi. Hän on rohkaiseva sydämiänne, niin ettette vaivu epätoivoon, vaan luotatte hänen lupauksiinsa. Tätä Lohduttajaa sanotaan myös "totuuden Hengeksi", sillä hän ei lohduta maailmaa epävarmalla tavalla, vaan hänen lohdutuksensa pysyy iankaikkisesti, eikä se voi ketään pettää. Mutta nyt esiintyy jälleen este. Tunto sanoo näet: sinä kyllä puhut minulle lohdutuksesta, mutta minä en tunne sitä, vaan näen vastakohdan, näen maailmalla olevan iloa ja lohdutusta, kun sitä vastoin kristittyjen täytyy kärsiä. Tuoko siis olisi lohdutusta? – Niin on, Kristus vastaa, se on lohdutusta; mutta sinun on tehtävä ero lohdutuksen ja lohdutuksen välillä. Maailmallakin on tosin lohdutuksensa, muutoinhan se ei voisi elää niin huoletonna, iloisena ja hyvillä mielin. Mutta se lohdutus ei ole totuuden Hengen luomaa, vaan petollista, sillä piankin saattaa käydä niin, ettei ole enää mitään lohdutusta eikä apua niistä, joihin maailma luottaa.
Kristittyjen lohduttajana sitä vastoin on totuuden Henki, joka luo sydämeen pysyvän lohdutuksen. Vaikka siis kristityillä ei olekaan sitä lohdutusta, joka on maailmalla, vaan heidän täytyy paljon kärsiä, niin kuitenkin Pyhä Henki on heitä rohkaisemassa: Älä pelkää, vaikka paha maailma harjoittaa sinua vastaan ilkeyttään; tiedäthän, ettei se kestä kauan. Heidän lyhyttä iloansa seuraa loppumaton vaiva; sinun kärsimyksesi sen sijaan on lyhyt ja sitä on seuraava iankaikkinen ilo, jonka silmänräpäyskin on paljon parempi kuin tuhat vuotta maan päällä, vaikka saisit täällä nauttia kaiken maailman iloja ilman vaivaa.
Entä millä Pyhä Henki lohduttaa? "Hän on", Kristus sanoo, "todistava minusta". Hän tahtoo sanoa: Rakas lapseni, maailma peloittelee, vaivaa ja kuolettaa sinua. Mutta Pyhä Henki on oleva sinussa todistamassa ja herättämässä sinua ajattelemaan minua. Hän on todistava minusta, niin että saatat sanoa: vaikka minulta täällä vietäisiin kaikki, kuitenkin elää tuolla ylhäällä Kristus, hän, joka tähteni tuli ihmiseksi, kuoli edestäni, nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen. Jos tämä on totta, miksi minä pelkään? Jumalan Poika, joka kärsi kuoleman edestäni, ei totisesti voi olla minulle vihamielinen, vaan hän rakastaa minua ja tahtoo parastani. Ja jos hän minua rakastaa, ei minulla ole syytä häntä peljätä tai luulla hänestä mitään pahaa. Sitä Kristus tarkoittaa sanoessansa: "Hän on todistava minusta". Ilman tätä Pyhän Hengen todistusta Kristuksesta ei voi olla mitään todellista ja pysyväistä lohdutusta. Pääasia siis on se, että me lujasti luotamme tähän lohdutukseen ja pidämme siitä kiinni mistään muusta lohdutuksesta välittämättä.
Maanantai.
He erottavat teidät synagoogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Joh. 16: 2.
Todellakin ihmeellisellä tavalla Jumala hallitsee seurakuntaansa! Ken on milloinkaan moista kuullut? Silläkö tavalla Jumala aikoo tehdä kaiken maailman Kristukselle alamaiseksi, levittää oman sanansa kaikkiin maihin ja koota seurakuntansa? Alkaahan kaikki niin täysin nurinkurisesti: rakkaiden apostolien täytyy asiansa tähden uhrata henkensä häpeässä, eikä heillä vähäisine joukkoinensa ole kunniaa olla Jumalan kansana ja seurakuntana, – kunnia on heidän vastustajillaan! Eiköpä täten opetuslasten sydämistä jo kerrassaan juuriteta sitä harhaluuloa, joka heillä oli Kristuksen muka maallisesta valtakunnasta? Eikö tämä ollut omiaan opettamaan heille, että heillä ei ollut häneltä odotettavana maallista ja ajallista tavaraa, kunniaa, valtaa ja rauhaa? Päin vastoin heidän täytyy ajatella, että hän tahtoo antaa heille aivan toisenlaista, koskapa näin jättää heidät alttiiksi häpeään ja kuolemaan. Juuri siitä syystä Kristus ennalta kaiken ilmaisee, että hänen kristittynsä kaikkea tätä vastaan olisivat varustuneina, tietäen, minkälainen lohdutus heillä on oleva. Kristus sanoo, että Pyhä Henki kaikesta huolimatta on loukkauksen torjumiseksi hänestä todistava. Kukapa muussa tapauksessa uskoisikaan, että ristiinnaulittu ja seurakunnankiroukseen julistettu Jeesus opetuslapsissansa on kuin onkin tosi Jumalan Poika, elämän ja iankaikkisen kirkkauden Herra?
Tekstissämme on siis katseltavaksemme kuvattuna Kristuksen valtakunta sellaisena, kuin se kohtaloiltaan maailmassa on oleva. Siitä ennustettiin jo ensimmäisessä evankeliumin lupauksessa, siinä, josta juuri seurakunta alkunsa sai: "Minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän" (1. Moos. 3: 15). Se vaino on alati jatkuva maailmassa: mihin ikänä Kristus ja hänen saarnansa tulevat, ne lyövät käärmettä; käärme puolestaan alkaa riehua häntä vastaan: myrkkykielineen ja -hampaineen se pistelee ja puree. Se ei kuitenkaan mitään voittoa saa, sillä se on joka tapauksessa vaimon siemenen jalkojen alle tallattuna: hän polkee polkemistaan sen päätä, kunnes käärme on myrkkynsä ja vihansa häneen tyhjiin sylkenyt ja kokonaan voimansa uuvuttanut eikä enää kykene tekemään vahinkoa. Meidän rohkaiseva voittomme Kristuksessa on tämä: hän on kaikesta huolimatta säilyttävä seurakuntansa perkeleen vihaa ja voimaa vastaan. Kuitenkin meidän täytyy olla voimakkaiden perkeleen pistoksien ja myrkkypuremien uhrina: ne koskevat kipeästi lihaamme ja vereemme. Vaikeinta on kuitenkin se, että meidän täytyy sellaista kokea ja kärsiä niiden taholta, jotka itse tahtovat olla Jumalan lapsia ja kristillistä seurakuntaa ja jotka tahtovat itseään sellaisiksi nimitettävän. Meidän täytyy kuitenkin oppia tottumaan sellaiseen. Ei Kristuksellakaan eikä kenelläkään pyhistä ole sen parempia oltavia ollut.
Kävipä Aadamillekin raskaaksi ja karvaaksi se, että hänen täytyi omissa lapsissaan oppia ymmärtämään tätä lausumaa: "Minä panen vainon sinun ja vaimon välille" jne., Jumalan hänelle antama esikoispoika kun löi kuoliaaksi veljensä tämän uhrin ja jumalanpalveluksen tähden. Samoin myöhemmin Aabraham, Iisak ynnä muut saivat omissa perheissään, joissa oikea seurakunta oli, kokea, että veli vainosi veljeä, vaikka isältä olivat nähneet, oppineet ja saaneet saman uskon, Jumalan sanan ja jumalanpalveluksen. Älköön siis meitä ihmetyttäkö ja oudoksuttako, vaikka mekin saamme kokea samaa, niidenkin taholta, jotka vielä ovat joukossamme, jotka myöskin käyttävät evankelisen nimeä, mutta jotka kuitenkaan eivät ole vilpittömiä.
Tiistai.
Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman. Joh. 16: 33.
Tämä on, rakas Herramme tahtoo tässä sanoa opetuslapsillensa, kaiken sen perimmäinen tarkoitus, mitä minä olen sanonut teille, että teillä olisi rauha ja lohdutus minussa, kun teillä maailmassa on oleva rauhattomuutta ja ahdistusta. Minä tahdon pitää sen, mitä olen puhunut teille; muistakaa vain vastaanottaa se niin, että tekin puolestanne sen pidätte. Herra kyllä tietää, mitä hän sallii opetuslapsillensa tapahtuvan. Sen tähden hän varoittaa heitä, että hekin pysyisivät hänen sanassaan voidakseen sillä itseänsä lohduttaa ja vahvistaa.
Sanat "että teillä olisi minussa rauha" eivät muuta merkitse, kuin että se, jonka sydämessä Kristuksen sana on, voi halveksia maailman ja perkeleen vihaa ja vimmaa ja sitä pelkäämättä vastustaa. Tällaisen urhollisuuden voi siis aikaansaada hän, joka sanoo: Tämän minä olen sinulle puhunut, jotta sinä olisit lohdutettu ja peloton; minä olen voittanut maailman ja perkeleen, ja sinun tulee olla niitten voimallinen herra ja saat polkea ne jalkoihisi, jos ne vainoavat sinua ja surmaavat sinut. Mitä rakkaat marttyyrit ovat muuta olleet, kuin me ja muut ihmiset? Mistä heillä sitten on ollut sellainen urhoollisuus ja iloinen mieli, jota muilla ei ole? Varmasti sen on tehnyt juuri tämä sana heidän sydämessään.
Mutta kaiken tämän perustana, Kristuksen tehdessä heidät näin rohkeiksi ja puhuessa niin lohdullisesti heidän sydämeensä, on tämä: taistelu on jo voitettu, minä, minä olen voittanut maailman. Aivan oikein, sinä sanot, hän on maailman voittanut, mutta kuinka minun käy? Minäpä en puhukaan, hän vastaa, tätä itselleni, vaan teidän tähtenne. Ettekö kuule, teitä se koskee, tietäkää, että minä olen voittanut maailman, en itseni tähden, sitä varten minun ei tarvinnut astua alas taivaasta, vaan teidän tähtenne minä olen sen tehnyt ja teidän tähtenne minä siitä puhunkin. Sen tähden kätkekää se myös sydämeenne ja muistakaa, että minä olen saanut voiton. Voitto on saatu, ei ole enää vaaraa eikä murhetta. Meidän ei siis tarvitse ensin taistella ja ponnistaa, se on jo kaikki tapahtunut, maailma, perkele ja kuolema ovat voitetut, taivas, vanhurskaus ja elämä ovat voittaneet. Ei ole tarpeen muuta kuin vain julistaa tätä maailmassa ja veisata voitonvirttä ja iloista sanomaa: Kristus on noussut kuolleista, hän on kaiken tehnyt, antanut sulan voiton kaikille, jotka sen kuulevat ja uskovat. Meidän kristittyjen on siis totuttauduttava ajattelemaan Kristuksen voittoa, jossa kaikki jo on tapahtunut ja jossa meillä on kaikki, mitä tarvitsemme, ja edes päin elettävä ainoastaan sitä varten, että tätä levittäisimme ja saattaisimme muitakin ihmisiä varoittaen ja kehoittaen, sanoin ja esikuvin siihen voittoon, jonka Kristus on meille hankkinut ja antanut. Tämä voittaja on näet toimittanut kaiken, niin ettei meidän tarvitse siihen tehdä mitään, ei pyyhkiä syntiä pois eikä voittaa kuolemaa. Minkä me vielä kärsimme ja taistelemme, ei ole mitään oikeata ottelua, vaan ainoastaan tämän voiton hedelmää ja sen tuottamaa kunniaa. Meidän kärsimisemme, jopa kaikkien ihmisten kärsiminen ja veri, eivät kykenisi hankkimaan meille voittoa; omin voimin emme voi lyödä syntiä, kuolemaa ja helvettiä ja tallata niitä jalkojen alle; voiton täytyy jo ennen olla voitettu, jos muutoin meidän on saatava lohdutus ja rauha. Minä, Kristus sanoo, olen sen jo tehnyt, ottakaa te ainoastaan se vastaan ja viljelkää voittoa, niin että siitä veisaatte ja kerskaatte ja olkaa hyvillä mielin.
Tällaiset ovat ne lohdulliset jäähyväiset, jotka Kristus ottaa omiltaan. Mielellään hän soisi sen olevan sydämeen puhuttua, vaikkeivät apostolitkaan sillä kertaa sitä ymmärtäneet, emmekä mekään sitä ymmärrä, niin kauan kuin meitä ei vielä koettelemus kohtaa. Jumala antakoon meille kuitenkin rohkeuden hädässä ja kuolemassa tarttua tähän Kristuksen voittoon.
Keskiviikko.
Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni, ja hän tuli minulle pelastajaksi. Ps. 118: 14.
Tässä profeetta ilolla veisaa ihanaa, lyhyttä ylistys- ja kiitosvirttä kaikille vainoojillensa harmiksi, häväistykseksi ja pilkaksi ja Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi, niin että heidän vastoin tahtoansa täytyy kuulla, että hänen Jumalansa ja hän kuitenkin ovat olemassa ja vielä elävät, vastoin kaikkea heidän vimmaansa ja raivoaan ja siitä huolimatta. Juuri näitä säkeitä Mooseskin virressään veisaa faraon harmiksi, samoin veisaa niitä Jesajakin (12: 2), niin että näyttää siltä, kuin nämä säkeet olisivat olleet Israelin kansalla yleinen virsi. Ansaitsisipa se meilläkin olla yleinen, niin usein kuin me hädästä vapaudumme.
Katsohan kuinka somasti profeetta sen jäsentää, jakaen sen kolmeen osaan: "Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni, ja hän tuli minulle pelastajaksi". Ensiksikin hän uskoo vilpittömästi ja vakaasti Jumalaan, että Jumala kaikki ja kaiken hänessä vaikuttaa, puhuu ja elää, eikä hän ylpeile omasta voimastaan, kyvystään, järjestään, viisaudestaan tai työstään. Hän ei tahdo olla mitään, että Jumala olisi kaikki ja vaikuttaisi kaiken hänessä. Oi tätä ylevää ja maan päällä harvinaista virttä! Tämän ohessa hän ei uhmaten kopeile eikä luota yhteenkään ihmiseen, ei mihinkään maailman voimaan, rikkauteen. ystäviin, lohdutukseen tai apuun, vaan ainoastaan Jumalaan, itseänsäkin vastaan, vastoin koko maailman voimaa, viisautta ja pyhyyttä. Jumala yksin on hänen väkevyytensä, lohdutuksensa ja kerskauksensa.
Toiseksi hän ei voi siitä vaieta, vaan tekee siitä virren, veisaa, saarnaa, opettaa, tunnustaa ja puhuu Jumalasta uskonsa mukaisesti. Sillä usko ei kätke sitä, minkä se uskoo, vaan tunnustaa sen vapaasti. Maailma ei kuitenkaan voi kärsiä eikä kuulla sitä, että sen väkevyys, viisaus, pyhyys, teot, neuvo ja toimi eivät mitään ole. Silloin tämän virren veisaa ja joutuu kestämään ja kärsimään väitteitä, ettei hänen virtensä muka ole Jumalan ylistystä eikä hänen saarnansa Jumalan kunniaa, ei myöskään hänen tunnustuksensa totuutta, vaan pilkkaa, erehdystä ja valhetta.
Kolmanneksi seuraa vielä, että Jumala on hänen pelastajansa, joka lopulta ei hylkää veisaajaansa ja hänen virttänsä. Hän auttaa, joko kuoleman tai elämän kautta, ja antaa voiton, ja vaikka kaikki helvetin portit ja koko maailma tulisikin raivoihinsa, niin me ja meidän virtemme kestämme ja kaikki vastustajat häätyvät häpeään. Jumalan sana pysyy iankaikkisesti, sitä vastaan ei auta mikään vimma eikä raivo, ei herjaaminen eikä kiroaminen.
Sen tähden psalmin veisaaja sovittaa nämä kohdat taitavasti yhteen. On kuin hän sanoisi: Tuon toisen joukkion väkevyytenä ovat he itse, ihmisten ja ruhtinasten valta, johon he luottavat, mutta minun väkevyyteni, johon minä turvaan, on Herra. Mutta sille, jonka väkevyys on, kuuluvat oikeastaan myös virsi, ylistys, maine, kunnia ja kiitos. Siksi heidän täytyy ylistää, kunnioittaa ja kiittää jumaliansa, toisin sanoen: itseänsä, ihmisiä ja ruhtinaita, niinkuin he julkisesti tekevätkin, ja suurimman hyvän teon ja jumalanpalveluksen, nimittäin kiitosuhrin, he varastavat ja riistävät oikealta Jumalalta ja kääntävät sen häpeällisesti kuolevaisiin kurjiin ihmisiin. Mutta pilkatkoot, minkä pilkata taitavat, nuo viheliäiset, paatuneet ihmisraukat, joilla on sellaisia kurjia jumalia ja jotka omistavat jumalanpalveluksensa kuolevaisille ihmisille, jotka eivät kuitenkaan voi heitä auttaa. Sillä samoin kuin heidän väkevyytensä ja virtensä, se on, uskalluksensa ja ylistyksensä, on turha, samoin se ei tuo pelastusta eikä voittoa, vaan pelkkää häpeää ja kadotuksen. Ihmislapset eivät näet voi auttaa, niinkuin psalmi sanoo (146: 3). Mutta minun voittoni ja pelastukseni on Herra, joka voi auttaa ja auttaa. Merkitseehän pelastus voittoa ja apua, sitä että Jumala antaa meidän hänen nimessään ja sanassaan vihdoin saada voiton ja auttaa meitä, niin että me voitamme ja kestämme, kun taas vainoojat hukkuvat ja häätyvät häpeään.
Torstai.
Enkä minä sano teille, että minä olen rukoileva Isää teidän edestänne; sillä Isä itse rakastaa teitä, sentähden että te olette minua rakastaneet ja uskoneet minun lähteneen Jumalan tyköä. Joh. 16: 26, 27.
Herra ei saata suuren rakkautensa tähden opetuslapsiinsa olla vielä jotakin puheeseensa lisäämättä. "En minä sano", hän lausuu, "että minä olen rukoileva teidän edestänne; sillä Isä itse rakastaa teitä". Kuinka tämä tapahtuu? Me tosin tiedämme, ettemme voi tulla Jumalan eteen ilman tätä välimiestä, jonka Isä on siksi lähettänyt, ja että meidän rukoustemme tulee tapahtua yksin hänen kauttansa ja hänen nimeensä, jos mieli, että ne Jumalalle kelpaavat. Kuinka Kristus tässä sanoo, ettei hän rukoile opetuslasten edestä, aivan kuin he eivät ensinkään tarvitsisi häntä siihen ja kuin tämä kunnia, oikeus ja voima olisi kokonaan annettu meille itsellemme? Vastaan: On vielä sellaista, mikä sinun myös tulee ottaa lukuun ja yhdistää tähän; et saa paloitella tekstiä, jättämällä jotakin pois. Sillä hän sanoo näin: "Isä itse rakastaa teitä sentähden, että te olette uskoneet minuun". Hän ei tahdo luopua välimiehen toimestaan, niin että he rukoilisivat ilman häntä tai hänen ohitseen. Mutta kun meillä on tämä välimies sydämessämme ja uskomme, että hän on tullut Jumalan tyköä ja toimittanut Isänsä tahdon, poistaen meidän syntimme ja kuolemamme, niin voimme sitten mekin rukoilla, ja tämä rukous on Jumalalle otollinen tämän miehen tähden, joka seisoo Isän ja meidän välillämme. Meillä on jo näet hänen rukouksensa, jonka kautta hän ainiaaksi on rukoillut meidän puolestamme Isän tykönä, ja se kestää ja pätee iankaikkisesti, niin että meidänkin rukouksemme kelpaa Isälle ja hän kuulee sen.
Tässä uskossa voin sanoa: Minä tiedän taivaallisen Isäni sydämen halusta kuulevan, mitä minä vain rukoilen, jos minulla on sydämessäni tämä Vapahtaja, Kristus, joka on rukoillut minun puolestani. Minun rukoukseni on siis otollinen hänen rukouksensa kautta. Näin me kiedomme hänen rukouksensa omaan rukoukseemme. Hän on iankaikkisesti kaikkien ihmisten välimies, jonka kautta meillä on pääsy Jumalan tykö; meidän rukouksemme ja tekomme on häneen yhdistetty ja häneen puettu, niinkuin pyhä Paavali sanoo, että meidän tulee pukeutua Kristukseen ja hänessä tehdä kaikki, jos mieli sen olla Jumalalle otollista.
Tämä kaikki on sanottu kristityille sitä varten, että he rohkeasti ja turvallisesti luottaisivat tähän mieheen ja rukoilisivat luottavaisin mielin, koska kerran kuulemme, että hän niin yhdistää meidät itseensä ja tekee meidät pian itsensä kaltaisiksi, liittää meidän rukouksemme omaansa ja oman rukouksensa meidän rukoukseemme. Tämä on kristittyjen erinomaisen suuri kunnia. Kun näet meidän rukouksemme on näin liitettynä hänen rukoukseensa, niin hän sanoo: "Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni" (Ps. 22: 23) ja: "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä." (Room. 8: 16, 17) Mitä voitaisiin suurempaa sanoa, kuin että meidät uskon kautta Kristukseen korotetaan siihen suureen kunniaan, että meitä sanotaan hänen veljiksensä ja kanssaperillisiksensä ja että meidän rukouksemme on hänen rukouksensa vertainen? Tuskin jää muuta erotusta, kuin että se tulee häneltä ja käy hänen kauttansa, että meidän rukouksemme olisi otollinen ja että hän saattaisi meidät perintöön ja kunniaan. Muutoin hän tekee meidät kaikessa kaltaiseksensa. Hänen ja meidän rukouksemme on oleva yksi, niinkuin hänen ruumiinsa on meidän ruumiimme ja meidän jäsenemme ovat hänen jäsenensä, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä" (Ef. 5: 30).
Perjantai.
Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Joh. 6:44.
Tässä täytyy kaikkien tunnustaa kelvottomuutensa ja kykenemättömyytensä hyvään; jos joku luulee voivansa jotakin hyvää omin voiminsa tehdä, silloin hän syyttää Herraa Kristusta valheesta ja tahtoo vetämättä mennä Isän tykö taivaaseen. Missä siis Jumalan sana selkeänä ja puhtaana liikkuu, siinä se kaataa kaiken, mikä on korkeaa ja suurta, tekee kaikki vuoret laaksoiksi ja alentaa kaikki kukkulat, niinkuin Jesaja profeetta sanoo (40: 4), että kaikki sydämet, jotka sanan kuulevat, joutuisivat epätoivoon itsestään, muuten ne eivät voi Kristuksen tykö tulla. Jumalan työt ovat juuri sellaisia, että ne hänen kuolettaessaan tekevät eläväksi, hänen kadottaessaan autuaaksi, niinkuin Hanna veisaa: "Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää." (1. Sam. 2: 6, 7) Sen tähden, kun ihminen on sydämessään niin Jumalan lyömä, että hän tuntee itsensä sellaiseksi, jonka täytyy syntiensä tähden olla kadotettu, silloin hän on juuri sellainen, jonka Jumala on sanallansa särkenyt ja jonka päälle hän on tämän särkemisen kautta laskenut jumalallisen armonsa köyden, jolla hän vetää häntä, niin että ihmisen nyt täytyy etsiä apua ja neuvoa sielullensa. Ennen hän ei voinut saada apua tai neuvoa häneltä, eikä sitä edes pyytänytkään, mutta nyt hän saa ensimmäisen lohdutuksen ja Jumalan lupauksen, joka kuuluu näin: "Jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan" (Matt. 7:7). Tästä lupauksesta ihminen tulee ajan oloon rohkeammaksi ja saa yhä suuremman uskalluksen Jumalaan. Sillä heti kun hän kuulee, että se on yksin Jumalan teko, hän pyytää Jumalalta, armolliselta Isältään, että hän tahtoisi vetää häntä. Jos siis Jumala nyt vetää häntä, niin hänelle myös totisesti tapahtuu, mitä Herra tässä sanoo: "minä herätän hänet viimeisenä päivänä". Onhan hän tarttunut Jumalan sanaan ja uskoo Jumalaan, ja siinä hänellä on varma merkki, että hän on Jumalan vetämä, niinkuin Johannes sanoo: "Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä" (1. Joh. 5: 10). Siitä taas seuraa välttämättä, että Jumala opettaa hänet; nyt hän totisesti tietää, ettei Jumala tahdo olla muuta kuin auttaja, lohduttaja ja autuaaksitekijä, joka ei meiltä mitään vaadi tai pyydä itselleen, vaan tahtoo ainoastaan antaa ja taritsee meille, niinkuin hän sanoo Israelille: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän" (Ps. 81: 11). Kuka ei tahtoisi olla uskollinen tällaiselle Jumalalle, joka on niin ystävällinen ja armias meitä kohtaan ja taritsee meille armonsa ja hyvyytensä, jos me vain tunnustaisimme hänet Jumalaksi ja antaisimme hänen meitä opettaa. Jumalan ankaraa, iankaikkista tuomiota eivät ne voi paeta, jotka laskevat tällaisen armon ohitsensa. "Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kuoleman –; kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty" (Hebr. 10: 28, 29).
Opimme siis tästä lauseesta, että Jumalan tuntemuksen on tultava Isältä. Hänen tulee laskea meissä ensimmäinen peruskivi, muutoin emme saa mitään aikaan. Se taas tapahtuu näin: Jumala lähettää meille saarnaajia ja saarnauttaa meille tahtoansa. Ensin, että koko meidän elämämme, olkoon kuinka kaunis ja pyhä hyvänsä, ei ole mitään hänen edessään; sitä sanotaan lain saarnaksi. Sitten hän antaa meille tarita armonsa, nimittäin että hän ei kuitenkaan tahdo kokonaan tuomita meitä kadotukseen, vaan tahtoo ottaa meidät turviinsa rakkaassa Pojassaan ja tehdä meidät valtakuntansa perillisiksi. Tämä on armon eli evankeliumin saarna.
Lauantai.
Minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle. Jooel 2: 28.
Tässä on ennustus Pyhästä Hengestä sellaisena kuin hän on näkyväisesti vuodatettu ja ilmoitettu ja selkein merkein todistettu, nimittäin helluntaipäivänä tapahtuneesta ilmestyksestä. Ensin on kuitenkin huomattava, että profeetta kumoaa lain, kuninkuuden ja kansan vanhan jaon määrättyihin sukukuntiin ja tehtäviin. Juudan sukukunnasta olivat ruhtinaat, Leevin sukukunnasta papit, jotka hoitivat julkista opetustointa. Tämän erottelun profeetta poistaa ensiksi ja sanoo käyvän aivan toisin uudessa kansassa, jossa ei katsota muotoa. Kaikille ja jokaiselle oli näet Pyhän Hengen voima annettava, ei ihmisten kautta, vaan Jumalasta jumalallisella tavalla. Enää ei tulisi vallitsemaan sellainen järjestys kuin vanhassa kansassa, jossa muutamat yksin toimittivat papinvirkaa; Pyhä Henki oli vuodatettava kaiken lihan päälle, kaikkien tuli olla opettajia ja Jumalan pappeja.
Olikin siis tuiki tarpeellista, että tämä valtakunta, joka oli niin perin erilainen kuin tuo edellinen, tulisi rakennetuksi ja vahvistetuksi ilmeisten merkkien kautta, siis myös Pyhän Hengen julkisella ilmestyksellä eli vuodattamisella; Hengen salainen ilmestyshän oli jo vanhassa liitossakin. Tähän soveltuvat nyt ne kohdat, joita on siellä täällä profeetoissa ja apostolienkin kirjoissa, kuten Jeremialla: "Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Kaikki he tuntevat minut pienimmästä suurimpaan." (31: 33), ja Jesajalla: "Sinun lapsesi ovat kaikki Herran opetuslapsia." (54: 13) Tämä toteutui vasta helluntaipäivänä.
Sen jälkeen kun nyt evankeliumi on ilmoitettu ja apostolien kautta tullut tunnetuksi, ovat lakanneet nämä merkit, jotka vahvistivat evankeliumin totuuden, kun sen saarna vielä oli uusi. Siksipä meidän ei nyt tarvitse kysyä merkkejä, jotka vahvistaisivat sanan, kun se jo ennen on niin selkeästi vahvistettu ja maailman silmien nähden todistettu. Niitä merkkejä, joita Jumala antaa, hän ei anna yhden ihmisen tähden, vaan monien hyödyksi, niinkuin apostoli Paavali sanoo: "Kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi" (1. Kor. 12: 7). Jooelin ennustus puhuu siis siitä, kuinka Pyhän Hengen piti julkisesti ilmestymän; sitä ei näet voi kieltää, että Pyhä Henki hamasta maailman alusta on ollut hurskaissa, mutta julkisesti hän ei ole niin runsaasti ilmestynyt. Siksi me tahdomme aina pysyä pyhän Raamatun opetuslapsina, joilla ei nyt enää ole muuta Pyhän Hengen ilmoitusta kuin pyhä Raamattu. Jos näet Kristus tahtoisi ruveta saarnaamaan uudella tavalla, niin ei hän tekisi sitä pimennossa tai jonkun ihmisen sydämessä, vaan hän toisi sen valkeuteen julkisen merkin kautta, niin ettei sitä voitaisi epäillä. Juuri niin hän on tehnyt julistuttaessaan julkisesti sitä uutta valtakuntaa, josta tässä ennustetaan. Siitä pyhä Pietarikin kerskaten mainitsee: "Se on nyt teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet" (1. Piet. 1: 12).
HELLUNTAIVIIKKO.
Helluntaipäivä.
Ja he näkivät ikäänkuin tulisia kieliä, jotka jakaantuivat ja asettuivat heidän itsekurikin päälle. Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi. Ap.t. 2: 3, 4.
Tästä opittakoon tietämään, mikä on Pyhän Hengen työ seurakunnassa. Kuulet, että hän tulee alas, täyttää opetuslapset, jotka siihen asti olivat olleet suruun ja pelkoon vaipuneina, tekee heidän kielensä tulisiksi ja jakautuneiksi, ja niin he tulevat urheiksi, saarnaavat vapaasti Kristuksesta, mitään pelkäämättä. Tästä sinulle selviää, että hänen virkaansa ei kuulu lakien laatiminen, vaan että hän on sellainen Henki, joka kirjoittaa sydämeen, luoden uuden mielen: ihmisestä tulee Jumalan edessä iloinen, hän syttyy rakkauteen Jumalaan kohtaan, jopa iloisin mielin palvelee ihmisiäkin. Mutta millä keinoin hän näin muuttaa ja uudistaa sydämen? Siten, että julistaa ja saarnaa Herraa Jeesusta Kristusta, niinkuin Kristus itsekin sanoo: "Kun Puolustaja tulee, totuuden Henki, hän on todistava minusta" (Joh. 15: 26). Evankeliumi taas tekee jokaiselle tiettäväksi: Koska kukaan ei lain avulla voi tulla vanhurskaaksi, on Jumala lähettänyt rakkaan Poikansa tänne kuolemaan ja vuodattamaan verensä meidän syntiemme tähden, joista omine voiminemme ja tekoinemme emme voineet vapautua.
Näin saarnataan, mutta lisäksi täytyy myöskin tulla uskon. Sen tähden Jumala antaa Pyhän Hengen upottamaan tämän saarnan sydämeen, siellä lähtemättömästi elämään. Tosin on aivan varmaa, että Kristus on kaiken toimittanut valmiiksi, ottanut synnin pois ja kaiken voittanut, niin että me hänen kauttansa saamme olla kaiken valtiaita. Aarre on tuossa kuin kasattuna, mutta se ei vielä ole kaikkialle jaeltuna eikä käytössä. Jos meidän mieli saada se omaksemme, täytyy Pyhän Hengen saapua; hän panee sydämemme uskomaan ja sanomaan: Minäkin olen yksi niistä, joka olen saava tämän aarteen. Evankeliumillahan jokaiselle, joka kuulee, armo tarjotaan, ja jokainen armoon kutsutaan, niinkuin Kristus sanoo: "Tulkaa minun tyköni, kaikki raskautetut" (Matt. 11:28).
Uskoessamme siis, että Jumala näin on meitä auttanut ja tällaisen aarteen meille antanut, ihmissydän ehdottomasti syttyy haluun Jumalaa kohtaan ja kohotaiksen häntä kiittämään: Rakas Isä, tahtoisi mukaan sinä osoitat näin suurta rakkautta ja uskollisuutta minulle. Se rakkaus on mittaamaton. Niinpä minäkin tahdon sinua sydämestäni rakastaa sekä iloiten ja mielelläni tehdä sitä, mikä sinua miellyttää. Ei siinä sydän milloinkaan katsele Jumalaa karsain silmin eikä odota hänen helvettiin syöksevän. Niin se teki ennen Pyhän Hengen tuloa, kun se ei vähimmässäkään määrässä tuntenut Jumalan hyvyyttä, rakkautta ja uskollisuutta, vaan pelkkää vihaa ja armottomuutta. Nyt sitä vastoin Pyhä Henki painaa sydämeen tämän kaiken: Jumala on ystävällinen ja armollinen. Tästäkös sydän ilostuu, se heittää pelkonsa ja se tekee kaikki tehtävänsä, kärsii kaikki kärsittävänsä Jumalan tähden.
Näin sinäkin oppios tuntemaan Pyhä Henki, oivaltaaksesi missä tarkoituksessa hän on annettu ja mikä hänen virkansa on: hän lahjoittaa ja evankeliumilla julistaa aarteen, Kristuksen kaikkinensa; hän soveltaa sen ja antaa sen sydämeesi, että hän olisi sinun omasi.
Tällä kohdalla on kuitenkin pidettävä muistissa: ei tässä käy niin, että se, jolla on Pyhä Henki, jo heti on niin täydellinen, ettei ollenkaan tunne lakia ja syntiä, vaan on kaikin puolin puhdas. Kristittyjen täytyy sydämissään tuntea syntiä ja kuolemanpelkoa, mutta niiden vastapainona heillä on auttaja, Pyhä Henki, heitä lohduttamassa ja vahvistamassa. Vihdoin hän on suorittava työnsä loppuun asti, päätökseen päästen, ja sitten he eivät enää syntejään tunne.
Maanantai.
Me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan. Joh. 14: 23.
Tämä on ihana, kristittyjen sangen suurta kunniaa koskeva lupaus: Jumala alentuu niin alas heidän keskuuteensa ja tulee heitä niin lähelle, ettei tahdo ilmaista itseänsä eikä antautua nähtäväksi eikä kuultavaksi missään muualla kuin heissä. Täten hän tekee niin suuren erotuksen heidän ja kaikkien muitten ihmisten välillä, että yhden yksikin kristitty, olkoon kuinka halpa-arvoinen tahansa, on aivan toista luokkaa ja Jumalan silmissä enemmän kunnioitettu kuin kaikki kuninkaat ja koko maailma kaikkinensa, joilla ei ole hiventäkään tätä kunniaa ja jotka eivät siitä tiedäkään. Jo tämän yhden ainoan kohdan tähden pitää tultaman rohkeiksi; meidän on lujasti pitäydyttävä siihen ja sen tähden jätettävä sikseen kaikki, mikä maailmassa on.
Tällä kohdalla on myös kuitenkin pidettävä mielessä eräs seikka: kaikki tämä jää kristityissä vielä heikkouden peittoon, sanan ja uskon varaan. On kipeästi tarpeen, että he avuksihuutavat Jumalaa, apua ja Pyhän Hengen voimaa anoen. Kristittynä ja sellaisena Jumalan asuntona oleminen, jossa Jumala hallitsee, puhuu ja vaikuttaa, on tosin pantu alulle, mutta vielä ei ole ehditty täydelliseksi; se on sellainen rakennus, sellainen asumus, jossa Jumala vielä päivittäin työskentelee ja suorittaa valmistuksia, kunnes se on kokonaan valmis ja täydellinen sinä päivänä. Sen tähden Kristuskaan ei tässä sano: Me tapaamme hänestä valmistetun asunnon, vaan: "Me tulemme hänen tykönsä asumaan". Hän tuo näet myötänsä kaikenlaisia hengellisiä työvälineitä, joita tarvitaan hengellisen asumuksen perustus-, rakentamis- ja valmistamistöihin, toisin sanoen sanan lisäksi Pyhän Hengen lahjat. Ja vaikka sen töitä ei vielä olekaan saatettu täysin päätökseen, ovat kuitenkin käsillä armo ja rakkaus; näiden tähden Jumala ottaa hoiviinsa kristityt, nimittää heitä omaksi asumukseksensa sekä yhä jatkuvasti valmistaa heitä sanan harjoittamisella ja Pyhällä Hengellä. Sen tähden he kasvavat ja vahvistuvat ymmärryksessä, viisaudessa, uskossa, lahjoissa ja hyveissä, ja se, mikä heissä vielä, vanhasta syntymästä periytyneenä, on oksaista ja kieroa, hakataan pois ja surmataan ristin, ahdistusten ja kärsimysten avulla. Alkuun päässeen armon ja Pyhän Hengen toiminta jatkuu näin alituisesti.
Kukaan ei siis saa loukkaantua toiseen tai olla omasta itsestään epätoivoinen, vaikka vielä itsessään havaitsee ja tuntee synnillistä vajavaisuutta, kiihoittumista ja haluja epäuskoon, kärsimättömyyteen jne., ei edes silloin, kun ehkä joskus varomattomuudesta tapahtuu kompasteluja, niinkuin kävi pyhälle Pietarille, tämän kieltäessä Kristuksen. Jumala ei silti ole hänestä kokonaan väistynyt eikä tahdo häntä kelpaamattomana välineenä hyljätä. Nouskoon vain jälleen katumuksessa ja sanan uskossa ja lohduttautukoon sillä, että on vielä Kristuksen armonvaltakunnassa, joka on syntiä paljon valtavampi. Pyhää Henkeähän ei anneta ainoastaan lahjaksi ja antimeksi, antamaan rohkeutta ja lujuutta, vaan myöskin heikkoudessa lohduttajaksi ja valmistamaan sellaista Jumalan asumusta, johon jatkuvasti jääpi se Jumalan rakkaus, jolla heikkous peitetään, sitä viaksi laskematta.
Niinpä siis Kristuksen valtakunnassa on vuodatettuna, niinkuin Sakarja profeetta niin kauniisti kirjoittaa, "armon ja rukouksen Henki" (12: 10). Hän on juuri se Pyhä Henki, joka Isän ja Pojan kanssa uskovaisten sydämissä asuu, heidän kauttansa puhuu ja vaikuttaa ja antaa heille lohdutusta ja voittoja, että voivat kestää synnin, kuoleman ja perkeleen vallan edessä. Ja koska he vielä tuntevat syntiään ja kelvottomuuttaan, hän pakottaa heitä rukoukseen, ja niin Pyhä Henki heissä voittaa parkumisella ja huutamisella, niinkuin pyhä Paavali mainitsee: "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia" (Room. 8: 16), ja "Henki auttaa meidän heikkouttamme, itse rukoillen meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla" jne. (Room. 8: 26).
Tiistai.
Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat! Luuk. 11: 13.
Huomaa tarkoin, että Jumala antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä rukoilevat, jotka huokaavat tätä lahjaa ja mielellään halajavat sen saada. Sen tähden, jos sinunkin sydämesi aukenee ja huokaa: Ah Jumala, anna minullekin sinun Pyhä Henkesi, niin jatka näitä ajatuksia ja tätä rukousta äläkä epäile. Tämä on lähin ja parhain tie, jota myöten pääset Pyhän Hengen tykö. Opettaahan Kristus itse, että sinun tulee niin tehdä ja rukoilla taivaallista Isää. Mutta tämän rukouksen pitää, niinkuin muittenkin, tapahtua Jeesuksen nimeen, niin että me rukoilemme Jumalaa Kristuksen, hänen Poikansa ja meidän Vapahtajamme tähden antamaan meille tämän lahjan. Vielä meillä on verraton etu siitä, että Kristus on sitä varten mennyt Isän tykö ja noussut taivaaseen, että hän saisi tämän lahjan Isältä ja lähettäisi sen meille. Siksi me saamme nyt rukoilla epäilemättä.
Rukous ei kuitenkaan yksin riitä. Jos näet asetut johonkin nurkkaan rukoilemaan Pyhää Henkeä, etkä samalla tahdo ahkerasti viljellä sanaa ja pyhiä sakramentteja, niin varmasti rukous tuottaa hitaasti hedelmää. Syynä tähän on se, että Pyhä Henki tahtoo vaikuttaa ainoastansa sanan ja pyhien sakramenttien kautta. Jos nyt joku tahtoisi karttaa näitä, niin Pyhä Henki ei milloinkaan tulisi hänen tykönsä. Jos siis tahdot saada Pyhän Hengen lahjan, niin sinun on ennen kaikkea Jeesuksen nimeen rukoiltava Isältä tätä lahjaa ja sitten ahkerasti harjoitettava sanan viljelemistä, vakaasti ajateltava kastettasi, mitä Jumala on siinä luvannut sinulle ja minkä liiton hän on kasteessa sinun kanssasi tehnyt, sekä useasti käydä Herran ehtoollisella ja etsiä syntien anteeksisaamista. Sanan ja sakramenttien kautta Pyhä Henki tahtoo sytyttää uskon lampun sydämessämme, niin että me emme ainoastaan kuule sanaa, vaan myös sen ymmärrämme ja sen kautta tulemme toisiksi ihmisiksi ja saamme uuden sydämen.
Tämän lisäksi on myös huomattava, ettemme tahallisilla synneillä estä Pyhän Hengen työtä tai karkoita häntä pois tyköämme. Pyhä Henki ei näet voi asua siinä, missä perkele asuu. Jos perkele siis kiusaa sinua ahneuteen, kiukkuun, haureuteen ja muihin synteihin, niin riennä heti rukoilemaan, että Jumala varjelisi sinut siitä ja pitäisi sinut kuuliaisena. Niin Pyhä Henki tahtoo sitten tulla meidän tykömme ja, rukouksemme mukaan, auttaa meitä sodassa perkelettä, lihaa ja syntiä vastaan. Ne sen sijaan, jotka ehdoin tahdoin saastuttavat itsensä synneillä, eivät milloinkaan voi tulla Pyhän Hengen tykö.
Koska me kuitenkin saamme ainoastaan Pyhän Hengen esikoislahjan, liha ja veri sitä vastoin pysyvät hengissä niin kauan kuin me elämme, seuraa siitä, että nekin, joilla on Pyhä Henki, ovat kuitenkin heikot ja lankeavat useasti. Tosin emme lankeaisi, jos aina seuraisimme Pyhää Henkeä. Tämä on kuitenkin mahdotonta; perkele on liian väkevä, maailma liian paha, ja meidän lihamme ja veremme liian heikko. Sen tähden on tarpeen alati rukoilla, ettei Jumala ottaisi pois meiltä Pyhää Henkeänsä, vaan armollisesti varjelisi meitä, joka päivä enentäisi Pyhän Hengen lahjoja ja antaisi meille anteeksi syntimme.
Keskiviikko.
Ja te tulette tietämään, että minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka asun Siionissa, pyhällä vuorellani. Ja Jerusalem on oleva pyhä, ja vieraat eivät enää kulje sen läpi. Jooel 3: 17.
Näihin sanoihin sisältyy se uskontunnustuksemme kohta, jossa me sanomme: Minä uskon yhden, pyhän, yleisen ja apostolisen seurakunnan. Profeetta näet sanoo Jerusalemista, toisin sanoen maan päällä olevasta seurakunnasta, varsin rohkeasti, että se on pyhä. Ymmärtääksemme paremmin tätä uskonkohtaa meidän on opittava, kuinka Raamattu puhuu seurakunnasta. Raamattu sanoo seurakunnaksi yhteisesti kaikkia niitä, jotka julkisesti tunnustavat samaa oppia ja viljelevät samoja sakramentteja, vaikka näiden joukossa onkin monta ulkokultaista ja jumalatonta, niinkuin Kristus sanoo: "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", samoin: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen". Tämä lauseen jälkiosa osoittaa, että on muutamia, jotka ovat kastettuja, mutta eivät kuitenkaan usko. Sen tähden he joutuvat kadotukseen, niinkuin vertaus häistäkin opettaa: vieraat ovat tosin kaikki kutsutuita, mutta kaikilla ei ole häävaatteita, ja nämä heitetään ulos. Samoin vertaus nisuista ja ohdakkeista asettaa silmiemme eteen sellaisen seurakunnan, jossa on sekä hurskaita että pahoja. Niinpä onkin pahoja aina enemmän kuin hurskaita, niinkuin tämäkin lause todistaa: "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut".
Kuitenkin on tässä sekalaisessa joukossa kaikkina aikoina ollut muutamia valituitakin, toisin sanoen niitä, jotka oikeassa uskossa vastaanottavat ja käsittävät Jumalan sanan ja saavat Pyhän Hengen. Tätä rehellistä ja puhdasta pientä joukkoa Raamattu sanoo siksi seurakunnaksi, jolle nimitys "pyhä" varsinaisesti kuuluu; ei sen tähden, että valitut muka olisivat synnittömiä, – liha ja veri säilyttävät laatunsa ja luontonsa eikä niiltä milloinkaan puutu pahoja haluja ja ajatuksia. Vaikka jumalaapelkäävät ja rehelliset kristityt Pyhän Hengen avulla tukahduttavat sellaiset himot eivätkä noudata niitä, ovat nuo himot kuitenkin itsessään kadottavia syntejä. Jumalaapelkääviä ne eivät kuitenkaan voi kadottaa, koska he tuntevat sydämensä saastaisuuden ja uskovat Kristukseen. Juuri tämä usko tekee seurakunnan pyhäksi, sillä se omistaa hänet, joka on pyhä ja joka armollaan ottaa pois ja kuluttaa pahantekomme niin kuin tuli sängen. Jos nyt voisit silmilläsi nähdä valitun seurakunnan, niinkuin sen varmaan näetkin, vaikka et voi sitä siksi seurakunnaksi uskoa, niin saisit nähdä sellaisia ihmisiä, jotka ovat muiden kaltaisia, toisin sanoen heikkoja ja vaivaisia syntisiä. Ainoastaan valitut näet tuntevat heikkoutensa ja rukoilevat joka päivä lakkaamatta syntien anteeksiantamusta. Sen tähden Raamattu nimittää heitä kaikkialla vaivaisiksi ja raadollisiksi, koska he murheellisin sydämin valittavat ja itkevät heikkouttansa. Synnin tähden he myös kärsivät vaivaa ja ahdistusta Jumalan tuomiota peljäten, kun sitä vastoin tuo toinen ja suuri joukko aina on suruton ja reippaasti laskee himonsa valloilleen ja seuraten niitä.
Meidän tulee siis varmasti uskoa, että seurakunta eli Jerusalem, joksi profeetta tässä sitä nimittää, on totisesti pyhä Herran tähden, joka Siionissa asuu. Jos me näet uskomme, että meidät on Jumalan Pojan verellä lunastettu ja pyhällä kasteella pesty, niin olemme totisesti pyhät. Ulkonaisessa suhteessa saattaa kyllä olla erilaisuutta; kuitenkin on ja pysyy Kristus aivan samana Kristuksena, joka hän aina on ollut ja vielä on, ja mihin hän tulee, sinne hän tuo mukanaan samanlaisen uskon, nimittäin syntien anteeksiantamuksen ja Pyhän Hengen.
Torstai.
Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen. Joh. 3: 18.
Tässä on tuomio, joka erottaa toisistaan ne, jotka tulevat autuaiksi, ja ne, jotka joutuvat kadotukseen. Ei merkitse mitään, oletko arvollinen vaiko arvoton, sillä aivan varmaa on, että kaikki ovat syntisiä ja kadotuksen ansainneita, vaan siitä kaikki riippuu, uskotko Kristukseen vaiko et; jos uskot, olet jo saanut avun, ja kadotustuomio on sinulta poistettu, mutta ellet usko, se tuomio jääpi sinua painamaan, jopa se tulee entistäkin vaikeammaksi ja ankarammaksi, koskapa lisäät syntiä kieltäytymällä omaksumasta Kristusta, jonka pitäisi auttaa sinut tuomiosta ja kadotuksesta.
Tämäkin siis on lohdullinen lausuma sellaisten arkojen omientuntojen ahdistuksen ja pelon voittamiseksi, jotka huokailevat lohdutusta ja mielellänsä tahtoisivat tietää, kuinka heidän asiansa ovat Jumalan edessä, sillä heille sanotaan, että heidän pitää tietämän Jumalan lähettäneen Poikansa, ei tuomitsemaan, vaan autuaaksi tekemään, ja että Jumalan edessä on jo varmaa, että sitä, joka uskoo Poikaan, ei tuomita eikä hänen tarvitse peljätä mitään tuomiota eikä kadotusta, vaan hän on asetettu vapauteen, ja että lain kadotustuomio on häneltä otettu pois ja sen sijaan Jumalan armo ja iankaikkinen elämä Kristuksessa vakuutettu ja lahjoitettu, kunhan hän vain uskoo nämä sanat.
Toisaalta taas on julistettu kauhea tuomio tuolle toiselle joukolle, niille, jotka eivät usko tätä saarnaa, vaan oman pyhyytensä ja ansiollisuutensa turvin uskaltavat mennä Jumalan tykö ja tulla autuaiksi; sellaisilta on tässä kielletty ja evätty kaikki armo: he ovat suljetut kadotuksen alaisiksi, eivätkä he voi päästä siitä niin kauan kuin eivät usko; heitä ei auta se, että heillä on osoitettavana suuria, vaikeita ja monia tekoja ja pyhyyden ihana sädekehä. Näitä ei Kristus ole joskus tuomitseva, vaan Jumalan laki on heidät jo tuominnut, koska eivät tunne syntiään eivätkä Jumalan vihaa, jonka alaisina he luonnostaan ovat, ja koska he jopa pyrkivät siinä tekemään itsensä Jumalan edessä puhtaiksi ja hurskaiksi, lisäksi näine synteinensä vastustaen Jumalaa ja halveksien synneistä sovitukseksi ja lunastukseksi annettua Jumalan Poikaa. Heidän täytyy siis saada osakseen iankaikkinen viha ja kirous, koskapa eivät Kristuksesta etsi syntiensä anteeksiantamusta, vaan häntä halveksimalla yhä kartuttavat ja vahvistavat syntejänsä. Tämä on sitä, mitä Johannes Kastajakin sanoo: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä, mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä" (Joh. 3: 36). Kristus ilmaisee syyn tähän: "Koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen". Koska he kaikki jo ennalta ovat synnin alaisia, vikapäitä kadotustuomioon, Jumala ei ketään suostu vapauttamaan eikä vastaanottamaan muulla tavalla kuin Pojan tähden, jonka hän on alttiiksi antanut ja asettanut sovitukseksi. Sen tähden sanotaan näin: Uskokaa Jumalan ainokaisen Pojan nimeen, toisin sanoen, siihen sanaan, joka hänestä julistetaan; eipä usko voi nähdä eikä aistimin käsittää ja havaita sitä, minkä Jumala meille antaa, sillä ei ole mitään muuta kuin hänen nimensä, joka hänestä julistetaan ja se suullinen sana, jonka me korvillamme kuulemme. Siihen Jumala tahtoo meidät kiinnittää ja sitoa, että me, sen uskoen, pääsisimme tuomiota pakoon ja tulisimme autuaiksi. Nuo toiset sen sijaan tuomitaan kadotukseen täydellä syyllä, eivät sen tähden, että heillä oli syntiä, vaan sen tähden, että he halveksivat Poikaa, tahtomatta uskoa siihen nimeen, jossa heille pelastus ja autuus oli ilmoitettu.
Perjantai.
Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Joh. 3: 19.
Tällä kohdalla alkaa riita Kristuksen nimestä ja saarnasta. Epäuskoiselle joukolle tuleva kadotustuomio käypi ilmeiseksi, se joukko kun ei omaksu tätä saarnaa, vaan Jumalaa vastustaen harjoittaa päinvastaista, selvän Jumalan sanan ja hänen tahtonsa ilmaisemuksen vastaisesti pureutuen omaan käsityskantaansa ja röyhkeyteensä, mikä ei voi olla mitään muuta kuin pimeyttä, koskapa se on hänen julkisesti koko maailmassa loistavan sanansa valkeuden vastakohta. Se valkeus on uskoville Jumalan tuntemiseksi ja autuudeksi, noille toisille sen sijaan heidän ajatustensa paljastumiseksi ja ilmenemiseksi: he eivät olekaan sellaisia, jollaisiksi he pyhyyden erehdyttävällä muodolla maailman edessä itseään kaunistellen kuvittelevat. Sillä maailmaa ovat nuo hurskaat ja pyhät ulkokultailijat, sellaisia ihmisiä, jotka eivät ainoastaan ole pimeydessä, toisin sanoen, erheessä ja ymmärtämättömyydessä, vaan jotka lisäksi sitä rakastavat, puolustelevat ja siinä tahtovat riippua ja jotka ovat siinä määrin nurjistuneita, että he aivan ilman omaa heidän ansiotaan tarjotun ja lahjoitetun jumalallisen rakkauden ja lahjan tähden mitä katkerimmin vihaavat sekä Jumalaa, antajaa, että kalleinta lahjaa, hänen rakasta Poikaansa. Nämäpä vasta kelvollisia, hurskaita lapsia: vihaavat ja pakenevat omaa autuuttansa!
Mitä on sanottava moisesta maailman pahuudesta? Kuka uskoisi maan päällä olevan niin ilkeitä ja perkelettä täynnä olevia ihmisiä, että he, vaikka näkevätkin valkeuden ja kuulevat Jumalan sanomattomasta rakkaudesta ja hyvistä teoista, kuinka Jumala Poikansa kautta tahtoo antaa heille iankaikkisen elämän, kuitenkaan eivät tahdo eivätkä saata sietää sellaista saarnaa, vaan pitävät sitä mitä vahingollisimpana myrkkynä ja vääräoppisuutena, jolta jokaisen pitää tukkia korvansa, jotka, vaikka valkeus on niin ilmeinen, etteivät he voi sitä vastaan väittää, sittenkin ovat siinä määrin katkeran häijyyden vallassa, etteivät voi eivätkä tahdokaan sitä omaksua, vaan vastoin parempaa tietoaan asettuvat sitä vastustamaan. Ei sitä ainoankaan ihmisen sydän voisi uskoa, ellei Kristus olisi sitä sanonut; niin, kukaan ei myöskään ymmärtäisi näitä sanoja, elleivät itse tosiasiat ja kokemus samaa opettaisi ja todistaisi. Onpa totisesti kirottua häijyyttä: ei ainoastaan olla piittaamatta Jumalan sanasta, halveksitaan hänen rakkauttansa ja armoansa, ei tahdota antaa kunniaa totuudelle, vaan jopa tieten taiten rakastetaan ja tavoitellaan omaa tuhoa ja kadotusta, niinkuin pyhä Paavalikin juutalaisista sanoo, että he eivät katsoneet itseään mahdollisiksi iankaikkiseen elämään (Ap.t. 13: 46). Näin menettelevät sellaiset ihmiset, joilla on Jumalan kansan nimi, jotka ovat maailman silmissä pyhimmät ja hurskaimmat, täynnä hyviä tekoja ja harrasta jumalanpalvelusta! He eivät mitenkään siedä sitä, että heidän elämäänsä ja tekojansa sanotaan pahoiksi, vaan he, kun Pyhä Henki tahtoo ilmaista heille heidän syntinsä ja osoittaa heille Kristusta, jonka kautta pääsevät vapaiksi synnistä ja kadotuksesta ja tulevat autuaiksi, he rientävät syyttelemään tätä oppia siitä, että se muka kieltää ja tuomitsee hyvät teot. Jumala on todellakin tehnyt maailmalle tarpeeksi, kaiken sen, mikä hänen on tehtävä: hän on antanut valkeutensa loistaa, hän on tarjonnut ja todistanut rakkautensa ja iankaikkisen elämän Kristuksessa. Voiko se nyt enää väittää vääräksi sitä, että se omankin arvostelunsa mukaan omasta syystään täysin oikeudenmukaisesti on kadotettu?
Lauantai.
Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan. Joh. 14: 23.
Rakkaan Herramme Kristuksen sana on paras ja suurin aarre. Se jolla se on, Kristus sanoo, ja joka siinä pysyy, antaen kaiken alttiiksi, ennen kuin siitä luopuu, saa olla vakuuttunut siitä, että "minun Isäni rakastaa häntä". Tästä näkyy selvästi Johanneksen lausetapa, jonka kaltaista ei ole toisilla evankelistoilla: hän ensin johdattaa ihmiset Kristuksen tykö ja sitten saattaa heidät Kristuksen kautta Isän tykö. Se onkin oikea järjestys, niinkuin Kristus tässä itse opettaa: ensin tullaan tuntemaan Kristus, rakastetaan häntä ja uskotaan hänen olevan lempeän meitä kohtaan ja suovan meille kaikkea hyvää. Jos on tämä luottamus ja rakkaus Kristukseen, seuraa siitä, että meidän täytyy uskoa Isän meitä rakastavan. Ihmisen tulee siis kokonaan kääntää katseensa pois muusta ja kääntää se Kristukseen, niin ettei pelkää Jumalan olevan hänelle vihaisen ja armottoman eikä myös pelkää syntiä, perkelettä ja kuolemaa, koskapa Jumala rakastaa meitä, jotka Kristusta rakastamme.
On suuri ja voimallinen lohdutus kaikissa kiusauksissa, kun sen vain voi oikein käsittää ja lujasti uskoa, ettei Jumala ole meille vihainen, vaan katsoo leppyisesti puoleemme, kun me rakastamme Kristusta ja lujasti pysymme hänen sanassaan. Mutta tämä uskopa ei ota mahtuakseen meidän sydämeemme, ei ainakaan kiusauksien kohdatessa. Päin vastoin me ajattelemme, että Jumala on meille vihamielinen, ettei hän meistä välitä, vaan lyö meitä kurikalla päähän. Mutta tällaiset ajatukset ovat vääriä. Kristus ei tosiaankaan valhettele sanoessaan tässä: kun tulette sille mielelle, että te minua rakastatte, pidätte minun sanani, kun teidän ylimpänä ilonanne ja mielihyvänänne on se, että minä olen pelastanut teidät perkeleen vallasta ja ettei synti enää voi teitä vahingoittaa eikä kuolema niellä teitä, vaan te olette varmat iankaikkisesta elämästä ja autuudesta, niinkuin minun sanani opettaa, niin totisesti on myös Isä teitä rakastava, ja hän osoittaa rakkautensa teihin siten, että Isä yhdessä Pojan ja Pyhän Hengen kanssa tulee teidän tykönne ja on tekevä teinin asumuksensa. Tämähän on jalo lohdutus, kristityn kun ei tarvitse ajatella, miten voisi kiivetä taivaaseen. Olipa hän missä hyvänsä maan päällä, hän on myös taivaassa, sillä Isä Jumala, Poika, ja Pyhä Henki tulevat hänen tykönsä ja asuvat hänen tykönänsä. Tämä autuus on meillä täällä maan päällä sanassa, ja me tunnemme sen uskon kautta sydämissämme. Mutta tulevassa elämässä me saamme sitä toden teolla nauttia.
Jumalan asuminen meidän tykönämme täällä maan päällä on yksinomaan sitä, että kaikki se, minkä me teemme, puhumme, ajattelemme ja kärsimme, on hyvin tehty; syömmepä tai juomme, tai työskentelemme, nousemme tai menemme levolle, rukoilemme, veisaamme tai luemme, se kaikki on Jumalalle otollista. Sehän vasta taivaan valtakunta, kunhan vain meillä olisi armo saada silmämme oikein auki sitä uskoaksemme! Eipä ole itse taivaallakaan sitä kunniaa, mikä on kristityllä ihmisellä. Eihän Jumala sano tahtovansa asua taivaassa, vaan hän sanoo, että taivas on hänen istuimensa ja maa hänen jalkainsa astinlauta. Mutta kristityn ihmisen sydän on hänen asumasijansa: siinä Jumala tahtoo asua, kunhan sydän vain niin omistaa Kristuksen, että tietää hänen kärsineen ja kuolleen meidän edestämme ja kun se häntä tämän hyvän teon tähden rakastaa. Koko asia riippuu siis siitä, että me miellymme Kristukseen; silloin meillä ei ole mitään hätää. Tämä rakkaus on tekevä suloiseksi ja keveäksi kaiken sen, mitä me hänen itsensä ja hänen sanansa tähden saamme kärsiä.
KOLMINAISUUSVIIKKO.
Pyhän Kolminaisuuden päivä.
Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Joh. 3: 3.
Kristus esiintyy erinomaisena opettajana, jonka vertaista Nikodeemus ei vielä ikinä ole kuullut; sen tähden hän ei häntä ymmärräkään. Sen hän vain käsittää, ettei hän vielä ole uudestisyntynyt. Mutta hän ei tiedä, kuinka hänkin pääsisi uudesti syntymään. Ajattelepa sinäkin, mitä Herra tällä lauseellaan tarkoittaa! Jos näet kukaan ei voi uudesti syntymättä nähdä Jumalan valtakuntaa, niin seuraa siitä, että me sellaisina kuin isästä ja äidistä olemme syntyneet tähän maailmaan, auttamattomasti joudumme kadotukseen. Mutta surkean surkeaa on, kun ihmisille ei opeteta mitään uudestisyntymisestä, vaan neuvotaan heitä luottamaan vain omiin tekoihinsa: niiden kautta muka tullaan autuaaksi. Mutta miten sopiikaan moinen oppi näihin Kristuksen sanoihin? Sanotaan: hyvät teot tekevät autuaaksi; Kristus sanoo: ellet synny uudesti, et tule autuaaksi.
Kieltämätön totuus on, että ihminen itsekin omin voimin, niinkuin pakanoista nähdään, voi totuttaa itsensä kuriin, kunniallisuuteen ja siveyteen. Tiedämmehän, etteivät kaikki ihmiset ole murhaajia, avionrikkojia, huorintekijöitä, varkaita, juomareita ja laiskureita, vaan että maailmassa on paljon hurskaitakin ja kunniallisia ihmisiä. Nämä hyvät avut ja teot ovat kyllä jaloja, ja jokaista on kehoitettava niitä tekemään, sillä Jumala vaatii niitä kymmenessä käskyssään; mutta tosiasiana pysyy, että olivat avut ja hyvät teot kuinka hyviä tahansa, ilman uudestisyntymistä ne kaikki tyynni kuuluvat perkeleelle ja helvetille. Taivaaseen, Jumalan valtakuntaan, ei niillä voida tulla. Niin Kristus itse sanoo, eikä sitä kenenkään sovi epäillä.
Järki joutuu tässä vangiksi. Se mielellään tekee vertailujaan ja päätelmiään, ajatellen: varkaus, murha, aviorikos vihoittavat Jumalan ja hän rankaisee niitä; siitä siis täytyy seurata, että moisten syntien karttaminen on Jumalalle otollista ja saa häneltä palkinnon, muutoinhan Jumala olisi väärä. Tosin on Jumalalle otollista, että kartetaan tuollaisia ja muita syntejä ja tehdään hyvää, eikä hän liioin jätä sitä palkitsematta; mutta taivaan valtakunnan näkemiseen vaaditaan aivan toista, paljon suurempaa, nimittäin uusi syntymä, niinkuin Herra tässä sanoo. Ei Jumala vastustanut fariseusta (Luuk. 18) sen tähden, ettei tämä ollut ryöväri, huorintekijä eikä väärä, kuten muut ihmiset, ja että hän paastosi ja antoi kymmenykset; tämä kyllä olisi kelvannut Jumalalle, jos hänessä sen ohessa ei olisi vallinnut se häijy luulo, että siten päästään taivaaseen ja ollaan muka paljon parempia kuin julkisyntiset. On siis näin: järki on jalo ja kallis lahja, taipumus hyvään on sekin jalo ja kallis asia, laki ja kymmenen käskyä sekä hyvä, kunniallinen ja nuhteeton vaellus ovat kaikki suuria ja jaloja lahjoja, joista on Jumalaa kiitettävä, mutta kun on puhe Jumalan valtakuntaan pääsemisestä, niin eivät auta järki, tahto, laki eivätkä hyvät teot, siihen vaaditaan uudestisyntyminen, muutoin kukaan ei voi Jumalan valtakuntaa nähdä: järkineen, vapaine tahtoineen, lakeineen ja kymmenkäskyineen ihmisen auttamattomasti täytyy joutua iäiseen kadotukseen. – Jos niin on, sanonet, niin enpä tahdokaan tehdä mitään hyvää! Ei kelpaa sekään; sillä tavoin Jumalan tuomio vain sitä ankarammin on sinua kohtaava. Tee siis kumpaakin: ahkeroi noudattaa kymmentä käskyä, mutta silti tunnusta vilpittömästi olevasi viheliäinen syntinen, joka teoillasi olisit ansainnut iankaikkisen kadotuksen. Kuule sitten myös, kuinka Herra Kristus sinua jälleen lohduttaa, ensin niin jyrkästi evättyään meiltä autuuden ensimmäisen syntymisemme perusteella.
Maanantai.
Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Jooel 2: 32.
Koko autuutemme on kätkettynä tähän lauseeseen. Se on ymmärrettävä yksinkertaisesti ja sananmukaisesti. "Pelastuu", profeetta sanoo, se merkitsee: vapautuu synnistä, kuolemasta ja helvetistä, on tunkeutuva tämän elämän viheliäisyydestä iankaikkiseen elämään. Tätä pelastusta ei suorita kukaan muu kuin Pyhä Henki, joka on vuodatettu kaiken lihan päälle, mihin profeetta edellä on viitannut ja mistä seuraa, että Herran nimeä huudetaan avuksi. Sanalla sanottuna tässä on kysymys samasta, mitä pyhä Paavali kaikkialla teroittaa, että ihminen tulee vanhurskaaksi ainoastaan uskon kautta ilman lain tekoja.
Herran nimen avuksi huutaminen on näet aivan samaa kuin usko, niinkuin pyhä Paavali on sen ihanasti selittänyt: "Kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä?" (Room. 10: 14, 15). Tähän esitykseensä hän on lyhyesti sisällyttänyt koko autuutemme. Ensinnäkin on välttämätöntä, että lähetetään sellaisia, jotka julistavat evankeliumia. Tätä lähettämistä seuraa kuuleminen, kuulemisesta tulee usko, uskoa seuraa avuksihuutaminen, avuksihuutamista pelastuminen. Näin Kristuksen valtakunta ei ole mitään muuta kuin Jumalan sanalle rakentuva uskon valtakunta. Me emme näet saa autuuttamme omien voimiemme, ansiomme tai vanhurskautemme kautta, vaan Jumalan laupeuden kautta, hänen, joka meitä on rakastanut, niinkuin pyhä Paavalikin sanoo, kun me vielä olimme hänen vihollisiansa, ja on lähettänyt Pyhän Hengen meidän sydämiimme vaikuttamaan Jumalan nimen avuksihuutamista.
Profeetta puhuu Herran nimen avuksihuutamisesta, koska emme tässä elämässä voi nähdä Herraa kasvoista kasvoihin; täällä on uskon valtakunta. Meidän rikkautemme perustuu yksin Jumalan nimeen, se on Jumalan sanaan, jota me kuulemme. Enempää meillä ei ole Jumalasta ennen kuin kuolemme, jolloin saamme nähdä Herran kasvoista kasvoihin.
Vielä meidän on tässä huomattava tuo sana "jokainen". Se ei näet pane rajoitusta eikä sulje ketään sen pelastuksen ulkopuolelle, jonka Jumala ilmaiseksi ja vapaaehtoisesti lupaa niille, jotka häntä avuksi huutavat. Tämä on hyödyllistä tietää niiden armovalitsemusta koskevien vaarallisten ajatusten tähden, joita ihmissydän ilman Jumalan sanaa, jopa vastoin sitä itse ajattelee. Ensiksikin tarjotaan tässä ja tämänkaltaisissa lauseissa Jumalan sana ja laupeus poikkeuksetta kaikille. Sitä paitsi Jumalan sanan palvelijoilla on käskykin julistaa synneistäpäästö jokaiselle. Tähän jumalalliseen järjestykseen meidän pitäisi tyytyä ja uskoa, että koska Jumala lähettää meille sanansa, olemme me juuri valituita. Meidän pitäisi myös tämän lupauksen perusteella huutaa Jumalaa avuksi ja olla varmat autuudestamme, jonka hän niin selkeästi lupaa. Kerta kaikkiaan: siinä yksin on meidän autuutemme, että huudamme avuksi Jumalan laupeutta sanoen Aasafin kanssa: "Auta meitä, sinä pelastuksemme Jumala, nimesi kunnian tähden, pelasta meidät ja anna meidän syntimme anteeksi nimesi tähden" (Ps. 79: 9).
Tiistai.
Tulkoon sinun valtakuntasi. Matt. 6: 10.
Tämä rukous vaikuttaa kaksi asiaa: se alentaa ja ylentää meitä. Ensiksikin se alentaa meitä, kun me julkisesti tunnustamme, ettei Jumalan valtakunta vielä ole tykömme tullut, mikä, kun sitä täydellä todella ajattelemme, on kauheata ja jokaista hurskasta sydäntä surettavaa; siitähän seuraa, että vielä oleskelemme kurjuudessa, vieraalla maalla, hirmuisten ja kavalien vihollisten seassa, kaukana rakkaasta isänmaasta. Kun tällaiset ajatukset ovat nöyryyttäneet meitä ja näyttäneet meille kurjuutemme ja viheliäisyytemme, silloin seuraa lohdutus: Herramme Kristus tässä opettaa meitä, kuinka meidän tulee rukoilla päästäksemme tästä kurjuudesta ja vihollismaasta.
Ymmärtääksemme tämän meidän on muistettava, että on olemassa kaksi valtakuntaa. Toinen valtakunta on perkeleen, jota Herra evankeliumissa nimittää tämän maailman ruhtinaaksi, ja se on synnin ja tottelemattomuuden valtakunta. Me olemme kaikki tässä valtakunnassa siksi kuin Jumalan valtakunta tulee. Kuitenkin on ero olemassa: hurskaat ovat siinä niin, että he joka päivä taistelevat syntiä vastaan ja alinomaa lujasti sotivat lihan himoa ja maailman yllytystä vastaan. Toiset taas ovat siinä niin, että heillä on halu siihen; he seuraavat kaikkia lihan, maailman ja perkeleen himoja ja tahtoisivat myös, jos voisivat, niissä aina pysyä. Siksi he kokoavat tavaraa, rakentavat uhkeasti ja tavoittelevat kaikkea, mitä maailma voi antaa, ikään kuin he tahtoisivat ikuisiksi ajoiksi jäädä tänne, eivätkä muista, ettei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia. He rukoilevat tätä rukousta suullansa, mutta sydämessään he ovat sitä vastaan.
Toinen valtakunta on Jumalan valtakunta ja se on vanhurskauden ja totuuden valtakunta. Siitä Kristus sanoo: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa" (Matt. 6: 33). Mitä on Jumalan eli hänen valtakuntansa vanhurskaus? Se on sitä, ettei meissä enää ole syntiä, vaan kaikki jäsenemme, voimamme ja kykymme ovat Jumalalle alamaiset ja hänen palveluksessaan, niin että saamme pyhän Paavalin kanssa sanoa: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2: 20).
Jumalan valtakunta ei niin muodoin ole mitään muuta kuin rauhaa, siveyttä, nöyryyttä, puhtautta, rakkautta ja kaikkinaisia avuja. Koetelkoon nyt jokainen itseänsä, onko hän sellaiseen taipunut, niin hän havaitsee, missä valtakunnassa hän on. Kuitenkaan ei ole olemassa ketään, joka ei itsestään löytäisi jotakin myös perkeleen valtakunnasta, sen tähden hänen tulee rukoilla: Tulkoon sinun valtakuntasi! Jumalan valtakunta tosin alkaa täällä ja kasvaa, mutta toteutuu vasta toisessa elämässä. Tämä rukous merkitsee lyhyesti sanottuna seuraavaa: rakas Isä, anna meille sinun armosi, että me alkaisimme ja alati enentäisimme sinun valtakuntaasi meissä, mutta vähentäisimme ja kukistaisimme perkeleen valtakuntaa.
Keskiviikko.
Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä! Room. 11: 33.
Nämä ovat niitä Jumalan syviä ajatuksia ja neuvoja, jotka kohoavat korkealle yli kaiken inhimillisen, jopa kaiken luomakunnan mielen ja ymmärryksen: hän vuodattaa niin runsaasti hyvyytensä, valiten sulasta armosta ja laupeudesta köyhät, kurjat ja ansiottomat, ne jotka ovat suljettuina synnin alaisiksi, toisin sanoen, ne jotka tunnustavat itsensä totisesti Jumalan edessä iankaikkisen vihan ja kadotuksen ansainneiksi ja siihen vikapäiksi, että he tietäisivät sekä sen, mikä hän jumalallisen olemuksensa sisimmässä on, että sen, mikä hänen sydämensä halu on: Poikansa kautta hän nimittäin tahtoo antaa iankaikkisen elämän ja autuuden niille, jotka uskovat. Juuri tämä on sitä runsasta, sanomatonta ja jumalallista viisautta ja tuntemista, joka on ainoastaan niillä, jotka uskovat Kristukseen: he osaavat katsahtaa pohjattomaan syvyyteen: Jumalan sydämen mielialaan ja tarkoitukseen. Tätä he eivät heikkoutensa tähden kuitenkaan voi kokonaan saavuttaa eivätkä sen syvyyksiä luodata sen enempää kuin he uskossa ilmoitettuun sanaan käsittävät, kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin.
Tämän viisauden ja tuntemisen syvyyttä ja rikkautta meidän kristittyjen on opittava tuntemaan uskon kautta, muutoin se jää käsittämättömäksi. Meidän on oltava varmoja ja kaikesta sydämestä annettava Jumalalle kunnia siitä, että hän on todella viisas, vanhurskas ja hyvä Jumala ja valtias, jonka rikkaus ja syvyys ovat sanomattomat. Kaikkien luotujen on sen tähden täydellä syyllä häntä kiitettävä ja ylistettävä siitä, että hän sanallansa ja ilmoituksellansa niin ihmeellisesti hallitsee seurakuntaansa: ne, jotka sen kuulevat ja omaksuvat, saavat siitä sellaisen valkeuden, että kääntyvät hänen puoleensa ja että heillä on autuutensa tunteminen, jollaista nuo toiset eivät milloinkaan voi saavuttaa. Tällaista sanomatonta hyvyyttä hän osoittaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat synneissä ja Jumalan vihan alaisina, heitä ansiottomia, kadotukseen tuomitulta kuoleman ja helvetin vallasta iankaikkisen armon ja elämän valtakuntaan asettaaksensa, mikäli he vain etsivät armoa ja uskovat hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen. Oikeana tuomarina hän sen sijaan syystä hylkää ja kadotukseen tuomitsee nuo jälkimmäiset, jotka eivät tahdo uskoa eikä varteenottaa tätä ilmoitusta, tätä hänen tahtonsa todistusta hänen Pojassansa, vaan sen sijaan kerskaillen ylvästelevät oman viisautensa ja vanhurskautensa sokeasta käsityksestä, ja niin heidän ilman valoa, ilman armoa ja ilman lohdutusta täytyy iankaikkisesti olla erotettuina ja ulos heitettyinä Jumalan valtakunnasta, lainkaan katsomatta siihen, että heitä pidetään Jumalan kansana ja seurakuntana.
Nämä ovat niitä "Jumalan tutkimattomia tuomioita ja käsittämättömiä teitä". "Tuomio" näet tietää sellaista, mikä hänen edessänsä on oikeata tai väärää, mikä on hänen mieleistänsä ja mikä ei, lyhyesti: sellaista, mitä on noudatettava tai mitä vältettävä. Samoin hänen "tiensä" tietävät sitä, mitä hän tahtoo ihmisille osoittaa ja tehdä. Sitä ihmiset eivät omalla järjellänsä voi eivätkä taida oppia tuntemaan eivätkä ajatuksillaan tutkia. Älkööt vain omilla arvosteluillaan ja mielipiteillään ryhtykö komentelemaan Jumalaa siinä, mikä muka on oikein ja mikä väärin, mikä jumalallisesti tehtyä ja hallittua, vaan nöyrtykööt hänen edessänsä tunnustamaan, etteivät he siitä mitään ymmärrä, ja antakoot hänelle sen kunnian, että hän, paremmin kuin me, vaivaiset ja kurjat madot, tietää ja ymmärtää, mikä hän on ja kuinka hänen on hallitseminen.
Torstai.
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt. Joh. 3: 8.
Tämä on Pyhän Hengen oikeaa henkäilyä ja puhaltamista, joka tapahtuu saarnaviran ja ulkonaisen sanan kautta, niin että ihminen tuntee olevansa synnin kuolettavasti haavoittama ja turmelema ja tajuaa, että tätä vahinkoa ei voida parantaa millään inhimillisellä kyvyllä, voimalla, viisaudella, vanhurskaudella ja pyhyydellä, vaan että Jumalan ainokaisen Pojan on täytynyt tulla taivaasta ihmiseksi ja ristin puuhun ylennetyksi, että hän olisi voimallinen parannuskeino iankaikkiseksi elämäksi kaikille, jotka hänet vastaanottavat Vapahtajaksensa. Jotta me tämän voisimme ymmärtää ja käsittää, tarvitaan uusisyntyminen. Kuinka se tapahtuu? Vedestä ja Hengestä, Kristus sanoo, toisin sanoen evankeliumin saarnan ja kasteen kautta, joiden kautta Pyhä Henki vaikuttaa ihmisen sydämessä. Evankeliumin sana osoittaa sydämelle ristiinnaulitun Kristuksen ainoaksi vapahtajaksi ja välimieheksi. Kaste on varma todistus, joka vahvistaa sanan ja jossa Jumala lupaa aina pitää luvatun armonsa siitä, että hän tahtoo pestä ja pois pyyhkiä meidän syntimme. Sanassa ja kasteessa on Pyhä Henki läsnä sytyttäen sydämen uskoon, niin että se peljäten ja vapisten luottavaisesti pitäytyy lupaukseen Kristuksesta. Kun nyt ihminen Pyhän Hengen avulla lujasti uskoo, että Kristus, Jumalan Poika, on ristillä kuollut meidän syntiemme tähden, hän tulee tässä sanan kautta kokonaan uudeksi ihmiseksi sydämeltään ja sielultaan, siksi kunnes koko ruumiskin viimeisenä päivänä uudistetaan olemukseltaan, jolloin se tulee kirkkaammaksi ja ihanammaksi kuin aurinko. Mutta ihmeellistä ja suurta on, että sinun tulee uskoa häneen, joka on puussa riippunut sinun syntisi tähden, ja että sinä tämän uskon kautta saat lunastuksen ja avun syntiä, kuolemaa ja perkelettä vastaan niin kokonansa, ilman kaikkia ihmistekoja. Sen tähden meidän tulee ahkerasti harjoittaa tätä uskonkohtaa, että vahvistuisimme uskossa vastoin järkemme ajatuksia, joka ei voi sitä käsittää.
Tämä oppi saa aikaan siveitä sydämiä, jotka vaivassa ja syntien kiusatessa ovat rohkeat, lohdutetut ja urhoolliset ja sanovat: Vaikka olenkin synnin turmelema, vihan lapsi ja kuolemaan tuomittu, tiedän ja uskon kuitenkin, että Herrani Jeesus Kristus on ristillä kantanut syntini, voittanut kuoleman ja sovittanut minut taivaallisen Isän kanssa. Tähän nimeen olen kastettu, ja minulla on iankaikkisen elämän lupaus, sen tähden tahdon iloisesti uskaltaa häneen. Uudestisyntynyt ihminen karkoittaa siis synnin, kuoleman, perkeleen ja maailman ja kaiken onnettomuuden vain uskossa ristiinnaulittuun Kristukseen. Sitten sellainen ihminen tekee myös hyviä tekoja: on kuuliainen Jumalalle, pysyy ahkerasti ja uskollisesti kutsumuksessaan, rakastaa lähimmäistänsä auttaen ja palvellen häntä miten taitaa. Nämä teot seuraavat uskoa, jos se on oikea; elleivät ne seuraa, niin on se varma merkki siitä, että uskoa ei ole sydämessä ja että sellainen ihminen ei vielä ole katsellut ristiinnaulittua Kristusta tai on hänet jälleen unhottanut. Mutta kaikki, jotka ovat oikeita kristityitä, vastaanottavat Pyhän Hengen puhaltamisen, kuulevat ja uskovat, että Kristus on meidän syntiemme tähden ristillä kuollut, ja tulevat siten tämän uskon kautta oikeiksi Jumalan lapsiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi.
Perjantai.
Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. Matt. 5: 16.
Hyviä tekoja koskevia raamatunlauseita et saa käsittää niin, että erotat niistä uskon. Niitä tulee aina katsella uskon kannalta, niin että ne lähtevät uskosta ja vievät uskoon ja että niitä sen tähden ylistetään ja nimitetään hyviksi. Kun Kristus tässä puhuu hyvistä teoista, on ymmärrettävä hänen tarkoittavan sellaisia tekoja, joita usko tekee ja joita ei voi tapahtua ilman uskoa. Sitä hän sanoo tässä hyviksi teoiksi, kun harjoitetaan, saarnataan ja tunnustetaan oppia Kristuksesta ja uskosta ja kärsitään sen tähden. Hänhän puhuu sellaisista teoista, jotka loistavat. Loistaminen ja valaiseminen taas on juuri opetusvirkaa, jonka kautta me autamme muitakin ihmisiä uskoon. Sen tähden nämä ovatkin mitä suurimpia ja parhaimpia tekoja, juuri sellaisia, joita seuraa, niinkuin hän tässä sanoo, taivaallisen Isän ylistäminen. Tämä oppi riistää näet meiltä kaiken pyhyyden kerskauksen ja sanoo, ettei meissä ole mitään hyvää, josta voisimme kerskata. Toisaalta se opettaa, kuinka omantunnon tulee suhtautua Jumalaan, näyttää sille Jumalan armon ja laupeuden ja koko Kristuksen. Tämä on Jumalan oikeaa ylistämistä, oikeaa jumalanpalvelusta. Näitä tekoja on ennen muuta tehtävä, sitten seuraa ulkonainen elämäkin lähimmäistä kohtaan; sitä sanotaan rakkauden teoiksi, jotka nekin loistavat, mutta ainoastaan jos niitä sytyttää ja vaikuttaa usko.
Tämä lause ei siis tarkoita tavallisia tekoja, joita jokaisen tulee tehdä rakkaudesta toista kohtaan, vaan pääasiassa varsinaisia kristillisiä tekoja, kuten uskossa opettamista, uskon saarnaamista, sen vahvistamista ja ylläpitämistä, minkä kautta me osoittaudumme oikeiksi kristityiksi. Nuo toiset teot eivät näet ole niin varmoja, koska väärätkin kristityt taitavat kaunistua ihanilla rakkauden teoilla ja verhoutua niihin. Mutta ilman uskoa ei ole mahdollista oikein opettaa ja tunnustaa Kristusta. Siksi on varmimmin oikean kristityn tekoja, että hän ylistää ja saarnaa Kristusta niin, että ihmiset oppivat, että he ovat mitättömät ja Kristus on kaikki. Sanalla sanottuna: se on sellainen teko, joka ei kohdistu yhteen tai kahteen, niin kuin muut teot, vaan loistaa julkisesti maailman edessä ja on nähtävissä; siksipä sitä yksin vainotaankin. Muita tekoja maailmakin saattaa kärsiä. Sen tähden sanotaankin näitä sellaisiksi teoiksi, jonka kautta meidän Isämme tulee ylistetyksi. Siihen mittaan muut, vähäpätöiset teot eivät voi tulla; ne pysähtyvät ihmisiin ja kuuluvat toisen taulun käskyihin. Mutta edelliset kuuluvat kolmeen ensimmäiseen suureen käskyyn, jotka koskevat Jumalan kunniaa, nimeä ja sanaa. Siksi meidän tuleekin asettaa nämä korkeimmalle kaikista; sitten muutkin, ihmisiin kohdistuvat teot seuraavat perässä, niin että kumpikin tapahtuu oikein: ensin aina opetetaan ja harjoitetaan uskoa ja sitten myös eletään sen mukaisesti. Näin kaikki, mitä me teemme, käy uskoon ja uskosta.
Lauantai.
Ilman minua te ette voi mitään tehdä. Joh. 15: 5.
Lyhyen päätelmän muodossa Kristus sanoo tässä: ellette pysy minussa ja minun kauttani synny kristityiksi, ette voi mitään tehdä, teittepä tai toimititte mitä hyvänsä. Tässä julistetaan siis hirmuinen tuomio kaikesta elämisestä ja tekemisestä, olkoonpa se kuinka suurta, kunniakasta ja ihailtavaa tahansa: jos se on ulkona Kristuksesta, niin se ei kelpaa mihinkään. Se on kyllä suurta maailman edessä, sillä sellaisia tekoja sanotaan suurenmoisiksi ja kallisarvoisiksi, mutta Jumalan edessä ja Kristuksen valtakunnassa ne totisesti ovat mitättömiä, jos ne eivät ole kasvaneet hänestä ja pysy hänessä. Tehkööt siis muut ilman häntä, minkä voivat, aina siihen asti, että tekevät omista teoistansa uudensyntymän ja hedelmästä puun.
Mutta kuka uskoo tämän lauseen olevan niin laajakantoisen ja tuomitsevan niin suuren määrän ihmisiä? Ja kuka uskoo maailman olevan niin täynnä vääriä kristittyjä, jotka tahtovat rakentaa omien tekojensa varaan? Tätä saarnataan meille, ettemme hukkaan juoksisi ja tekisi työtä, vaan huolehtisimme siitä, että meidät havaittaisiin Kristuksessa pysyväisiksi, toisin sanoen pitäytyisimme hänen sanaansa emmekä antaisi minkään repäistä itseämme siitä; sitten seuraavat oikeat ja kestävät hedelmätkin. Kristuksessa pysyvän elämä ja teot, olkoot suurta tai pientä ja sanottakoon niitä miksi hyvänsä, ovat pelkkää hedelmää. Eikä hän saatakaan olla hedelmätön, sillä hän on syntynyt uuteen olotilaan Kristuksessa ollakseen lakkaamatta täynnä hyviä hedelmiä. Kaikki, mitä hän tekee, on hänelle helppoa, hänen työnsä ei tunnu tukalalta ja harmilliselta, mikään ei ole hänelle liian raskasta tai liian suurta kestettäväksi. Noilla toisilla sen sijaan, joilla ei ole uskoa ja jotka tahtovat itse kantaa hedelmää, ei kuitenkaan koskaan ole tätä lohdutusta, vaikka he tekisivät montakin jaloa tekoa, vieläpä enemmän kuin muut; he tekevät kaiken raskain sydämin, eivät milloinkaan ilahdu eivätkä voi olla varmoja siitä, kelpaavatko heidän tekonsa Jumalalle. Kaikki, mitä he tekevät, on siis hukkaan heitettyä. Totta on siis, että se, mitä tehdään ilman Kristusta ja hänen ulkopuolellaan, ei ole mitään; se on pelkkiä lahoja, kelvottomia ja joutavanpäiväisiä tekoja. Kaikki taas, mitä on tehty Kristuksessa, on pelkkiä runsaita, täydellisiä ja kalliita hedelmiä.
Nyt on totta, että kristitty ei tekoineen ja hedelmineen tule näkyviin, koska hän pysyy tavallisissa, jokapäiväisissä toimissa, sellaisina kuin ne hänen suoritettavikseen tulevat. Vika on kuitenkin siinä, että maailma ei voi tuntea niitä Kristuksessa olevan uuden ihmisen teoiksi. Siitä syystä samanlaiset teot tulevat erilaisiksi samassakin ihmisessä, hänen tehdessään niitä ennen kuin hän uskoi Kristukseen ja sen jälkeen. Ennen hän oli viinipuun ulkopuolella eikä voinut tuottaa lainkaan hedelmää, ja mitä hän teki, oli tuomittua ja kirottua. Mutta nyt, kun hän on kristitty, sellainen teko on ihana, kallis rypäle, ei siitä syystä, että se on niin tai niin tehty, vaan siksi, että se lähtee hyvästä puusta, Kristuksesta. Emme siis saa arvostella sen mukaan, mitä tehdään, vaan sen mukaan, mistä lähteestä, mistä vaikuttimista teot kumpuavat. Tässä kohden eroavat kristittyjen ja kaikkien muitten elämä ja olo maan päällä toisistaan. Tässä näet Kristus tulee ja sanoo: "Ilman minua te ette voi mitään tehdä".
ENSIMMÄINEN KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös. Luuk. 16: 31.
Helvetin vaivassa rikas mies ymmärtää, että on tehtävä parannus, jos mieli välttää kadotustuomio, on elettävä toisin kuin hän on elänyt. Hän ajattelee vielä, että muiden ihmisten saattaa käydä aivan samoin kuin hänen: eivät tee erityistä parannusta, vaikka heillä on Jumalan sana ja saarna, vaan halveksivat sitä. Hänen mielestänsä paras apu veljille olisi se, että ilmestyisi joku arvokas saarnaaja, joka tiedetään kuolleeksi ja toiseen elämään siirtyneeksi, tuomaan selvän tiedon siitä, kuinka on tulevaisen elämän. Mutta Aabraham antaa moisiin pyyntöihin heti kieltävän vastauksen, sanoen: se, joka tahtoo välttää iankaikkisen kadotustuomion ja tulla autuaaksi, älköön odottako mitään muuta varoitusta, vaan kuulkoon Moosesta ja profeettoja. Sitä taas, joka ei tahdo kuulla Moosesta ja profeettoja, ei auta, vaikka kuollut nousisi: hän ei kumminkaan uskoisi.
Tämähän on suuri, ylistävä tunnustus saarnaviralle; siten Herra vakaasti neuvoo ottamaan vaarin saarnasta, koskapa ei ole mitään muuta neuvoa iankaikkisen kadotuksen kauhean tuomion välttämiseksi. Mutta mitä Mooses ja profeetat saarnaavat? Erittäinkin kahta asiaa: ensiksikin he neuvovat ihmiset sen luvatun vaimon siemenen puoleen, joka on musertava käärmeen pään, toisin sanoen riistävä vallan perkeleeltä ja poistava sen vahingon, minkä tämä paratiisissa meille kaikille tuotti. Tästä vaimon siemenestä, joka on Jumalan Poika ja joka tuo meille tänne maan päälle jumalallista voimaa ja vanhurskautta, Mooses ja profeetat puhuvat, opettaen, neuvoen ja kehoittaen kuulemaan häntä, kun hän tulee ja esiintyy, luottamaan hänen sanaansa ja uskomaan hänen lupauksensa. Se joka näin kuulee Moosesta ja profeettoja, on ensiksikin epäilevä omaa elämäänsä, tekojaan ja kykyään ja luottava yksinomaan vaimon siemeneen, joka itse ollen siunattu tuottaa siunauksen meille, syntiemme tähden kirouksen alaisille ihmisille. Usko Jeesukseen Kristukseen on siis se ainoa oikea tie, jolla voidaan välttää synti ja kuolema ja tullaan autuaaksi. Tästä Vapahtajasta ja lohdutuksesta rikas mies ei huolinut, vaan piti itseänsä hurskaana. Varmaan hän maailman silmissä olikin hurskas ihminen, ainakaan evankeliumissa ei häntä syytetä avionrikkojaksi, ryöväriksi tai muuksi sellaiseksi. Sen tähden hän ehkä ajattelikin: ellen minä olisi niin hurskas, ei Jumala antaisi minulle näin suurta onnea ja siunausta.
Mooseksen ja profeettojen opetuksen toinen osa sisältää seuraavaa. Koska me kerran perustamme vanhurskautemme ja autuutemme ainoastaan luvattuun siemeneen, meidän tulee myös olla Jumalalle kuuliaisia ja tässä ajallisessa elämässä noudattaa hänen käskyjänsä sekä toisaalta karttaa ja jättää tekemättä sellaista, minkä hän on kieltänyt. Se on oikeaa jumalanpelkoa, ja siten hänet pidetään silmien edessä. Se joka ei tahdo pitää ja siten noudattaa Jumalan lakia, vaan omaa tahtoaan ja himojaan, syntiä harjoittaen, ei voi kerskata olevansa Jumalan lapsi ja pitävänsä Jumalaa silmiensä edessä. Sekä uskon että kuuliaisuuden Jumalaa kohtaan pitää siis aina olla yhdessä. Uskoa tarvitsemme päästäksemme vapaiksi synnistä ja tullaksemme Jumalan lapsiksi; kuuliaisuutta eli rakkautta ja rakkauden tekoja tarvitsemme voidaksemme osoittautua kuuliaisiksi lapsiksi, jotka emme enää vihoita Jumalaa. Lyhyesti sanoen: pelkää Jumalaa, elä hurskaasti, mutta älä silti luota omaan hurskauteesi, vaan turvaa yksinomaan Herraamme Jeesukseen Kristukseen, niin sinulla ei ole mitään hätää.
Maanantai.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Matt. 6: 22.
Jos meidän luonnolliselta ruumiiltamme puuttuisivat silmät, ei auringosta olisi mitään apua, vaikka se paistaisi vielä sata kertaa kirkkaammin. Ruumiilla ei ole muuta valoa, joka sitä taluttaa ja ohjaa, kuin silmä; koska ruumis silmin näkee, sille ei tapahdu vahinkoa, sillä silmien valo varjelee sen vaarasta. Se taas, jolla ei ole silmiä, on vaarassa langeta ja loukkaantua, sillä hänellä ei ole valoa. Sama, Kristus tahtoo sanoa, koskee myös kristillistä vaellusta, varsinkin kun on kysymys ahneudesta. Pidä siis varasi, että sinun hengellisellä ruumiillasi on silmä, toisin sanoen hyvä ajatus ja ymmärrys, niin että tiedät, kuinka uskot ja elät, etkä anna petollisten käsitysten ja luulojen vietellä itseäsi. Kas tämä on lamppu eli Jumalan sanan sinulle antama silmä, joka näyttää sinulle, mitä sinun elämänmuotoosi kuuluu, ja osoittaa sinulle, kuinka sinun tulee siinä elää. Niinhän näet täytyy olla, että koska ruumis elää täällä, jokaisen on tehtävä työtä ansaitaksensa jotakin, millä hän elättää itsensä sekä palvelee ja auttaa lähimmäistään.
Pidä kuitenkin varasi, ettei tämä silmä muutu kieroksi ja petä sinua. Tee työsi vilpittömässä mielessä, niin että tarkoituksesi on ainoastaan tehdä työtä ja suorittaa, mitä elämänmuotoosi kuuluu, omaksi ja lähimmäisesi tarpeeksi, tavoittelematta mitään muuta, esimerkiksi ahneutesi tyydyttämistä. Liha ja veri on näet mestari käyttämään väärin tätä lamppua ja ulkokultailemaan sillä. Jos olet onnistunut hankkimaan itsellesi elatusta ja sitten kiinnyt sydämestäsi siihen ja ajattelet, kuinka sen säilyttäisit ja sitä enentäisit, kas silloin muuttuu silmä kieroksi: se ei katso ainoastaan elatusta ja tarvetta, vaan ahneutta. Se osaa kuitenkin somasti kaunistella asiaa: se ei muka harjoita ahneutta, vaan tekee ainoastaan, mitä Jumala on käskenyt, ja vastaanottaa, mitä Jumala antaa. Eipä tässä tosin kukaan voi nähdä sinun sydämeesi eikä tuomita sinua, mutta pidä itse varasi, ettei silmäsi ole viallinen.
"Jos siis silmäsi on terve", Kristus sanoo, "niin koko sinun ruumiisi on valaistu". Se merkitsee: kaikki mitä teet ja toimitat ulkonaisessa vaelluksessasi, virkasi ja elämänmuotosi mukaan, se kaikki on oikein ja tapahtuu Jumalan sanan mukaan. Se valaisee auringon lailla Jumalan ja ihmisten silmissä ja kestää koko maailman edessä, ja niin kaikki, mitä teet, on arvokasta, ja sinä saat omatunto hyvänä nauttia ajallista hyvää rehellisesti ja jumalisesti ansaittuna. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin että sinä et menettele niin kuin virkasi ja Jumalan käsky vaatii, vaan poikkeat pois oikealta tieltä ja ajattelet ainoastaan sitä, kuinka tyydyttäisit omia himojasi ja rahanrakkauttasi, niin koko sinun ruumiisi on pimeä, ja kaikki mitä teet, on Jumalan edessä kirottua ja tuomittua, vaikka sinä maailman silmissä olisitkin hurskaan huudossa. Ruumis näet antaa kaikkine ulkonaisine menoineen taluttaa itseään niinkuin sokea eikä osaa toisin käydä eikä elää, kuin silmä sitä johdattaa.
Tiistai.
Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 1 Joh. 4: 16.
Tosiaankin korkealta alettua rakkauden suurenmoista ylistämistä ja voimallista kehoittamista siihen kaikkein korkeinta ja täydellisintä esikuvaa käyttäen! Ellei siis mikään muu voisi taivuttaa meitä rakkauteen, tulisi Jumalan esikuvan katselemisen kuitenkin se tehdä. Jumala itse, apostoli sanoo, on rakkaus. Kun näin on, seuraa siitä, että se, joka rakkaudessa pysyy, pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä. Älä siis pidä rakkautta mitenkään vähäpätöisenä asiana. Jos tahdot tietää, mitä rakkaus on, niin tietäös, että rakkaus on itse Jumala. Kuinka olisi mahdollista korkeammin ylistää rakkautta! Mikäpä voisi olla korkeampaa ja suurempaa kuin Jumala! Tämä on niin muodoin erikoisen voimakasta puhetta. Paavalikin on kirjoittanut rakkaudesta ihanasti ja ylistää sitä kaikin voimin ja monisanaisesti edellisessä Korinttolaiskirjeessään (1. Kor. 13), mutta tämä kaikki ei kuitenkaan vielä sano niin paljoa eikä ole niin voimallista, kuin tämä yksi sana: rakkaus on itse Jumala, tai: Jumala on sula rakkaus. Näin Johannes kuvaa rakkautta mitä ihanimmin ja kehoittaa mitä ylevimmin ja tehokkaimmin meitä pyrkimään rakkauteen ja ajattelemaan, kuinka kallista on, että ihminen pääsee sydämestään rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään. Jos hän sanoisi, että rakkaus on rikas aarre tai suuri kuningaskunta, kukapa ei sitä ottaisi onkeensa ja rientäisi tavoittelemaan. Mutta mitä ovat koko maailman rahat ja tavara, valta, voima, viisaus ja vanhurskaus? Rakkaus ei ole mitään näistä, vaan se on ainoa iankaikkinen ja ääretön hyvä, kaikkein suurin aarre, Jumala itse, josta kaikki kumpuaa ja juontaa juurensa, vieläpä jonka varassa ja jonka kautta kaikki on olemassa.
Tällaiset sanat saattaisivat nyt kenties taivuttaa meidät väittämään, ettei yksin usko tee vanhurskaaksi, vaan myös rakkaus, koskapa apostoli sanoo rakkauden saavan aikaan niin paljon, että se joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä; jolla taas on Jumala, sillä on kaikki. Mutta apostolin tarkoitus ei ole tässä opettaa, kuinka me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä, saamme armon ja otamme vastaan sen rakkauden, jolla Jumala on rakastanut meitä Kristuksessa; se ei voi tapahtua muutoin kuin ainoastaan uskon kautta, niinkuin hän itsekin on edellä sanonut: "Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa". Hänen tarkoituksensa on tässä Jumalan esikuvaa mainiten sitäkin voimallisemmin kehoittaa meitä rakkauteen. Hän tahtoisi mielellään sydämellisesti kehoittaa ja herättää kristityitänsä palamaan rakkaudesta toisiansa kohtaan, siksi hän ylistää rakkautta niin suuresti, niinkuin sitä ylistettävä onkin. Jos siis joku tahtoisi maalata Jumalan kuvan, niin hänen täytyisi osata valmistaa sellainen kuva, joka olisi sula rakkaus, ja kääntäen: jos osattaisiin kuvata rakkautta, täytyisi sen kuvan esittää itse Jumalaa. Niinhän apostoli osaakin tässä kuvata, hän kun samastaa Jumalan ja rakkauden aivan samaksi houkutellakseen meitä tämän ihanan kuvan kautta sitäkin enemmän pyrkimään siihen, että meilläkin olisi keskinäinen rakkaus ja että me kavahtaisimme kateutta, vihaa ja eripuraisuutta.
Keskiviikko.
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. Ps. 126: 5.
Lunastetuille kuuluu sekin, että heidät syöstään suureen ahdistukseen, niinkuin tämä raamatunlause sanoo: "Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Ap.t. 14: 22). Siksi kristinuskoa nimitetään nimen omaan pyhän ristin opiksi. Joka tahtoo nähdä oikean kristityn kuvan, katselkoon Jobia. Mitä meidän siis tulee tehdä? Jos me tahdomme periä iankaikkisen elämän, niin meidän on alistuttava siihen; jos me tahdomme tunnustaa lunastustamme ja Lunastajaamme Jeesusta Kristusta, niin meidän tulee tietää, että on olemassa sellaisia, jotka väijyvät tätä meidän vanhurskauttamme ja iankaikkista elämäämme. Sen tähden meidän on valmistauduttava ahdistukseen ja käännettävä selkämme kynnettäväksi, niinkuin 129. psalmi sanoo. Täytyyhän jokaisen, joka tunnustaa olevansa kastettu ja tahtoo itseänsä pidettävän kristittynä, varmaan päätellä, että hän ei ole Herraansa Kristusta parempi. Meidän on näet tultava Jumalan Pojan kuvan kaltaisiksi. Kun nyt Kristus on kantanut orjantappurakruunua, emme me saa ajatella, että meidän päähämme painettaisiin ruususeppele. Katso siis, kuinka viheliäinen on lunastetun kristityn muoto! Hän on täynnä syntiä, murhetta ja kuolemaa, siitä syystä hän ei miellytä itseänsä. Sitä paitsi on hän myös Lasaruksena rikkaan miehen ovella; hän on myös Jobin tavoin epälukuisten vaarojen ja kovan onnen kohlujen ahdistama.
Nyt sanonet: kuka siis tahtoisi olla kristitty? Älä kuitenkaan kiinnitä huomiotasi vain kärsimiseen ja vaivaan, vaan katso hedelmää, joka siitä seuraa: "Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat". Mitä suloisempaa voisikaan tapahtua niille, jotka kantavat Kristuksen ristiä? Saatana kiusaa uskoamme ja saa meidät nurisemaan Jumalaa vastaan tai ahdistaa meitä murheella, niin että emme tiedä, mitä me teemme tai missä olemme; yhtä kaikki pysyy totena, että me olemme pyhät ja lunastetut. Kuitenkin me tunnemme kiusauksen hengessämme ja lihassamme. Lisäksi tulevat ajallisetkin asiat: vastustajat soimaavat meitä, levittävät meistä valheita ja etsivät epälukuisia tilaisuuksia vahingoittaakseen meitä. Kun tätä saamme kokea, sydämemme lyö levottomasti ja huutaa: Herra, armahda meitä! Tätä kaikkea Pyhä Henki nimittää kyynelin kylvämiseksi. Kristityn tulee olla sellainen kylvömies, joka ei kylvä nauraen, vaan katkeralla murheella ja itkien. Sana "kylvää" tarkoittaa siis Jumalaa pelkääväisten koko elämää, kaikkea, mitä he kutsumuksessaan tekevät; se on ikään kuin siemenenä tulevaiseen elämään, joka meillä on toivossa. Me olemme näet autuaat ja kuoleman voittajat, kuitenkin toivossa. Niin kauan kuin me vaellamme tässä elämässä, me olemme murheen laaksossa, niinkuin Kristus sanoo: "Te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva; te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi" (Joh. 16: 20). Olkaamme kuitenkin lohdutetut, sillä mitä enemmän kyyneleitä, sitä enemmän iloa ja riemua siitä on kasvava. Kestäkäämme siis ja toivokaamme, että saamme niittää iankaikkisen ilon tästä ahkerasta kylvöstä, jota on kestänyt lyhyen ajan.
Torstai.
He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat ottaneet sinun sanastasi vaarin. Joh. 17: 6.
Tämän rakas Herramme puhuu meidän heikon uskomme lohdutukseksi ja vahvistukseksi. Mitä hän tässä sanoo, sen hän sanoo siksi, että meidän sydämemme, joka aina säikkyy ja vapisee Jumalan edessä, olisi rohkea, iloisesti katsoisi häneen, luottavasti rientäisi hänen tykönsä ja kestäisi hänen edessänsä. Tätä pelkoa ei näet kukaan maan päällä voi voittaa; kun ihminen oikein ajattelee Jumalaa, niin hänen sydämensä säikähtyy ja hän tahtoisi karata maailmasta, jopa hän tulee araksi ja pelokkaaksi heti, kun hän kuulee Jumalaa mainittavankin. Omatunto nimittäin tuntee ja tietää, että Jumala on syntisille vihainen ja tahtoo tuomita heidät ja ettei kukaan voi paeta Jumalan vihaa. Siksipä Kristuksen täytyykin voimakkaasti saarnata sitä vastaan ja painaa sydämeen suloisia ja lohdullisia sanoja poistaakseen raskaat ja hirveät ajatukset ja kuvaillakseen Isää niin suloisesti kuin sydän suinkin saattaa toivoa. Kuulkaamme sen tähden tarkoin näitä sanoja ja kätkekäämme ne sydämiimme sielujemme terveydeksi ja lohdutukseksi.
"He olivat sinun", hän sanoo, toisin sanoen: joka kuulee sanan, avaa sydämensä ja korvansa ja antaa ilmoituksen kaikua niihin, hän ei enää kuulu maailmalle, vaan minulle. Koska nyt on varmaa, että he ovat minun ja minä olen heidän Herransa, Mestarinsa ja Vapahtajansa, niin on yhtä varmaa, että he ovat sinun, jopa he eivät ole sinun ainoastaan nyt, vaan he ovat olleet sinun alusta alkaen ja ovat sinun kauttasi tulleet minun tyköni. Näin tämä yksi ainoa sana ottaa pois kaiken vihan ja kaiken, mitä hirmuista voidaan ajatella taivaassa ja maan päällä, ja avara taivas täynnä armoa ja siunausta levittäytyy sinun ylitsesi. Jos sinä pysyt Herrassa Kristuksessa, niin totisesti kuulut siihen joukkoon, jonka Jumala alusta on valinnut omiksensa, muutoin et tätä ilmoitusta kuulisi ja hyväksyisi.
Kas näin poistuu kerrassaan tuo suuri armovalitsemusta koskeva ahdistus ja kaikki kiista, jolla muutamat vaivaavat itseänsä niin kovin, että tulevat hulluiksi, saamatta kuitenkaan aikaan muuta, kuin että antavat perkeleelle tilaisuuden syöstä heidät epätoivon kautta helvettiin. Kaikki sellainen riita ennaltavalitsemuksesta ja sen pohtiminen on näet totisesti perkeleestä, sillä sitä, mitä Raamattu valitsemuksesta puhuu, ei ole pantu sinne murehduttamaan ja peljättämään vaivaisia, ahdistettuja sieluja, jotka tuntevat syntinsä ja mielellänsä niistä vapautuisivat, vaan pikemminkin heitä lohduttamaan. Saat olla varma siitä, ettei maan päällä ole voimakkaampaa lohdutusta kuin se, minkä Kristus itse tässä sinulle antaa, nimittäin että sinä olet Jumalan oma ja hänen rakas lapsensa, jos hänen sanansa miellyttää sinua ja sinun sydämesi taipuu hänen puoleensa. Kun Kristus on ystävällinen sinua kohtaan ja lohduttaa sinua, niin lohduttaa sinua Isä Jumala itse. Sen tähden sinulla ei ole vihaista Jumalaa; se että hän on lahjoittanut sinut Herralle Kristukselle, todistaa hänen isällisestä rakkaudestaan ja armostaan sinua kohtaan. Pysy sinä siinä äläkä anna uskotella itsellesi mitään muuta kuin mitä hän itse ilmoittaa sinulle Kristuksen sanan kautta. Sen tähdenhän hän on juuri ilmoittanut itsensä, että sinä oppisit tuntemaan hänet hänen sanassaan ja tietäisit hänen tahtonsa sinun autuuteesi nähden.
Perjantai.
Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain. Gal. 6: 2.
Apostoli antaa sangen ystävällisen käskyn, johon hän vielä päätökseksi liittää mitä auliimman kiitoksen. Kristuksen laki on rakkauden laki. Eipä Kristus ole, meidät lunastettuaan, uudistettuaan ja meidät seurakunnakseen tehtyään antanut meille mitään muuta lakia kuin tuon: "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." (Joh. 13: 34) Rakastaminen taas ei tiedä keskinäistä hyvänsuopaa mieltä, vaan molemminpuolista kuormien kantamista, toisin sanoen kaiken sellaisen kestämistä, mikä tuntuu sinusta raskaalta ja jota et halusta siedä. Kristityllä täytyy olla tukevat hartiat ja tyrmeät jalat, jotka kestävät lihan kuormitusta, toisin sanoen veljien heikkoutta. Rakkaus ei siis ole hyväntahtoinen ja kärsivällinen vastaanottamiseen, vaan antamiseen katsoen, sillä sen täytyy kärsien mukautua monissa asioissa. Hurskaat opettajat havaitsevat seurakunnassa paljon erheitä ja rikkomuksia, ja niitä heidän täytyy sietää. Maallisen hallinnan alalla alamaisten osoittama kuuliaisuus ei koskaan vastaa esivallan lakeja. Perheen piirissä sattuu asioita, jotka eivät ole perheenpään mieleen. Mutta jos kerran osaamme kärsiä omia vikojamme ja rikkomuksiamme, joita meille joka päivä tuhka tiheään sattuu, ja helposti katsoa niitä läpi sormien, niin kärsikäämme toki niitä toisissakin, tuon sanan mukaisesti: "Kantakaa toistenne kuormia –" ja: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi".
Kun siis kaikissa elämänmuodoissa ja kaikissa ihmisissä on virheitä, Paavali asettaa kristittyjen katseltavaksi Kristuksen lain: se kehoittaa heitä toistensa kuormien kantamiseen. Ne jotka eivät menettele näin, osoittavat aivan riittävästi, etteivät käsitä piirtoakaan Kristuksen laista, joka on rakkauden laki ja joka, niinkuin Paavali edellisessä Korinttolaiskirjeessään (1. Kor. 13: 7) sanoo, "kaikki uskoo, kaikki toivoo" ja kaikkia veljien kuormia kärsii, edellyttäen kuitenkin, ettei luovuta eikä poiketa Jumalan sanasta Ja uskosta, sillä ne jotka niin tekevät, eivät riko Kristuksen lakia, toisin sanoen rakkautta vastaan, he eivät loukkaa lähimmäistä, vaan Kristusta ja hänen valtakuntaansa, jonka hän omalla verellään perusti. Tätä valtakuntaa ei ylläpidetä rakkauden lailla, vaan sanalla, uskolla ja Hengellä. Keskinäisten kuormien kantamiskyky ei siis kuulu niille, jotka kieltävät Kristuksen ja jotka eivät ainoastaan jätä syntiään tunnustamatta, vaan vieläpä sitä puolustavat, eikä myöskään niille, jotka jatkuvasti pysyvät synneissään – hehän myös osittain kieltävät Kristuksen –, niin, sellaiset täytyy jättää oman onnensa nojaan, jottemme joutuisi osallisiksi heidän pahoihin tekoihinsa. Ne sitä vastoin, jotka uskovat ja mielellään kuulevat sanaa, mutta kuitenkin vastoin tahtoaan lankeavat syntiin, jotka alistuvat saamaansa varoitukseen ja myöskin inhoten syntiään pyrkivät pääsemään virheistään, ovat tavatut rikkomuksesta, ja heillä on kuormia, joita Paavali meitä käskee kantamaan. Tällaisessa tapauksessa älkäämme olko sydämettömiä ja ankaroita, vaan Kristuksen esimerkin mukaisesti, hän kun sellaisia kärsii ja kantaa, mekin heitä kärsikäämme, kantakaamme –.
Lauantai.
Minä kiitän sinua siitä, että nöyryytit minua ja tulit minulle
pelastajaksi. Ps. 118: 21. [Lutherin käännöksen mukaan.]Se uhri ja jumalanpalvelus, jota uuden liiton vanhurskaat ja kristityt harjoittavat, on, että he kiittävät ja ylistävät Jumalaa saarnaten, opettaen, veisaten ja tunnustaen. Näitä uhreja on kaksi. Toinen niistä on nöyryyttäminen, josta Daavid sanoo: "Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää" (Ps. 51: 19). On suuri, jokapäiväinen uhri, kun Jumala nuhtelee meitä sanansa kautta kaikista teoistamme ja antaa meidän pyhyytemme, viisautemme ja voimamme olla mitättömät, niin että meidän täytyy hänen edessänsä olla vikapäät ja syntiset. Silloin omatunto pelkää ja joutuu moniin ahdistuksiin, niin että me nöyrrymme vanhan, syntisen Aadamin puolesta, hamaan siihen asti, että ylpeytemme ja luottamuksemme omiin tekoihimme ja tietoomme kokonansa kuolee, mikä tapahtuu vasta elämämme päättyessä. Katso, se joka tätä voi kestää ja sen ohessa ylistää Jumalaa siitä, että hän sydämellisesti tarkoittaa hänen parastansa, se veisaa tätä: "Minä kiitän sinua siitä, että nöyryytit minua".
Toinen uhri on se, että Jumala taas myös lohduttaa ja auttaa meitä, niin että henki ja uusi ihminen rinnan kasvavat lihan ja vanhan ihmisen vähetessä, antaa meille yhä suurempia ja runsaampia lahjoja ja auttaa meitä aina voittamaan ja voitolla pysymään, niin että olemme iloiset hänen edessänsä ja hänessä, niinkuin Daavid sanoo: "Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50: 14, 15) Joka niin tekee, se veisaa tätä virttä: "Minä kiitän sinua, että tulit minulle pelastajaksi". Tämäkin on vanhurskasten suuri, jokapäiväinen uhri Herran porteissa. Näin hyljätään ja lakkautetaan kaikki vanhan liiton uhrit, jotka olivat tämän kiitosuhrin vertauskuvia. Niitä uhrasivat sekä hurskaat että pahat, mutta tätä kiitosuhria eivät voi uhrata muut kuin hurskaat, toisin sanoen kristityt, niinkuin kokemuskin osoittaa. Juutalaiset riehuivat apostolien aikana, niinkuin tekopyhät vieläkin tekevät, sen tähden että heidän tekonsa ja viisautensa hyljätään; he eivät tahdo olla nöyryytettyjä, he herjaavat kiitoksen sijasta, pilkkaavat ja vainoavat, luullen näin tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle (Joh. 16: 2).
Tämä psalmin sana tuo suuren ilon. Veisatkaa siis halukkaasti näin: Kuinka ihmeellisesti ja ystävällisesti hallitsetkaan meitä, armorikas Jumala! Sinä korotat meitä, kun sinä meitä alennat. Sinä teet vanhurskaaksi, kun sinä teet syntiseksi. Sinä viet taivaaseen, kun sinä syökset helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun annat meidän joutua tappiolle. Sinä teet meidät eläviksi, kun annat surmata meitä. Sinä lohdutat meitä, kun annat meidän murehtia. Sinä ilahdutat meidät, kun sinä annat meidän parkua. Sinä saatat meidät veisaamaan, kun sinä annat meidän itkeä. Sinä teet meidät väkeviksi, kun me kärsimme. Sinä teet meidät viisaiksi, kun teet meidät tyhmiksi. Sinä teet meidät rikkaiksi, kun sinä lähetät meille köyhyyttä. Sinä teet meidät herroiksi, kun annat meidän palvella. Tällaisia ja vielä muitakin epälukuisia ihmeitä ylistetään näillä lyhyillä psalmin sanoilla: "Minä kiitän sinua siitä, että nöyryytit minua ja tulit minulle pelastajaksi".
TOINEN KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Minä sanon teille, ettei yksikään niistä miehistä, jotka olivat kutsutut, ole maistava minun illallisiani. Luuk. 14: 24.
Herra tahtoo kehoittaa meitä pitämään evankeliumia kallisarvoisena ja varoittaa pitäytymästä siihen joukkoon, joka omasta mielestään on älykäs, viisas, voimakas ja pyhä, sillä tuossa on tuomio: heidät hyljätään eivätkä he saa maistaa illallisia. Juudan kansankin keskuudesta sellaiset hyljättiin. Samoin meillekin käy, jos rakastamme itseämme, peltojamme ja härkiämme, toisin sanoen, hengellistä tai maallista kunniaa ja ajallisia omaisuuksia enemmän kuin evankeliumia. Hän lausuu yksinkertaisin, mutta erittäin vakavin sanoin: He eivät ole maistavat minun illallisiani. On kuin hän sanoisi: No niin, ovatpa minun illallisenikin jotain; kerran se on oleva teidän härkiänne, peltojanne ja talojanne paljon parempi, vaikka te nyt sitä halveksitte pitäen noita paljon arvokkaampina. Kerran tulee se kova hetki, jona teidän täytyy jättää härkänne, talonne ja peltonne, ja silloin tekin halusta maistaisitte edes hiukan minun illallisiani; mutta silloin myöskin sanotaan: Hyvä ystävä, en minä nyt ole kotona, en minä nyt voi palvella vieraita; menkää pelloillenne, härkienne tykö, taloihinne, kyllä kai ne antavat teille paremmat illalliset, koska niin suruttomina ja julkeasti olette halveksineet minun illallisiani. Tämä tuomio on heistä tuntuva sangen kovalta ja kauhistavalta, kun hän on selittävä illallisensa iankaikkiseksi elämäksi ja heidän peltonsa, härkänsä ja talonsa iankaikkiseksi helvetin tuleksi, ja kun hän on järkähtämättä pysyvä sanassansa: he eivät saa maistaa hänen illallisiansa, toisin sanoen, mitään toivoa ei koskaan enää ole, ei mikään parannus eikä katumus auta eikä ole mitään kääntymistä. Sanat ovat siis perin tärkeät ja kiivaat, ja ne ilmaisevat isännän syvää ja iankaikkista vihaa.
Kuitenkin me elelemme aivan kuin nämä ankarat, kauhistavat sanat olisi lausunut joku houkka tai lapsi tai aivan kuin ne olisivat Herran Jumalamme kevyttä pilaa, emmekä kuule emmekä näe sitä, minkä evankeliumimme selvään sanoo: isäntä vihastui ja puhui puhuttavansa suuressa vihassa. Hän on kaiken Herra ja Jumala, jonka edessä, niinkuin Raamattu sanoo, vuoret perustuksinensa vapisevat ja peljästyvät, ja jonka tieltä vedet väistyvät; mutta kukaan luoduista ei ole niin kova, niin raudanluja kuin ihminen: hän ei laisinkaan pelkää, vaan jopa halveksii ja pilkkaa. Niillä, jotka evankeliumin saarnaa halveksivat, on kuitenkin tässä tuomionsa: he eivät saa maistaa tämän Herran illallisia, toisin sanoen: Jumalan viha on pysyvä heidän päällänsä ja he joutuvat kadotukseen epäuskonsa tähden. Jumala ei kysy sitä, ovatko he rikkaita, viisaita tai pyhiä. Mutta me, jotka sen vastaanotamme syntiemme tähden pelkäävin sydämin emmekä hylkää sitä Jumalan armoa, joka meille Kristuksen kautta julistetaan ja evankeliumissa tarjotaan, me saamme vihan sijaan armon, synnin sijaan iankaikkisen vanhurskauden ja iankaikkisen kuoleman sijaan iankaikkisen elämän.
Maanantai.
Altis on sinun kansasi sinun sotaanlähtösi päivänä: pyhässä asussa sinun nuori väkesi nousee eteesi. Ps. 110: 3.
Tässä profeetta ilmaisee, mikä on uuden liiton oikeaa jumalanpalvelusta, sanoessaan: "Altis on sinun kansasi". Koska tässä näet on oleva uusi valtakunta ja uusi kansa, niin on myös niillä, joissa Kristus on alkanut heidän luontoaan muuttaa, oleva uusi jumalanpalvelus, niin että he palvelevat häntä alttiina ja kuuliaisina. Siitä syystä nämä sanat vastustavat vanhan liiton jumalanpalvelusta ja kaikkea muuta jumalanpalvelusta maailmassa, joka ei tapahdu Kristuksessa. Maailma kyllä kerskuu moninaisesta ja oivallisesta jumalanpalveluksestaan ja sen mielestä on jumalanpalvelusta kaikki, mitä kukin sattuu keksimään. Se ei kuitenkaan kelpaa Jumalalle, sillä kaikki sellainen jumalanpalvelus perustuu vain ulkonaisiin tekoihin: he luulevat, että kun tekevät paljon tekoja, niin niiden täytyy kelvata Jumalalle, vaikka sydämessä ei olekaan oikeata Jumalan tuntemusta, ei mitään pelkoa, ei uskoa, avuksihuutamista, rakkautta eikä kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan, jopa sydän todella on ilman Jumalaa.
Mutta kun Kristus evankeliumin kautta tunnetaan ja uskotaan, että me hänen kauttansa saamme synnit anteeksi ja hänen tähtensä kelpaamme Jumalalle, niin sitten seuraa oikea sisäinen sydämen jumalanpalvelus. Tällaisen uskon ohessa Pyhä Henki vaikuttaa sydämessä sen, että sydän saa halun ja rakkauden olla Jumalalle kuuliainen, ihminen alkaa sydämestä peljätä Jumalaa ja koko elämässään luottaa häneen, kaikessa hädässä huutaa häntä avukseen, tunnustaa hänen sanaansa, ylistää Jumalaa elämällänsä koko maailman edessä ja hänen tähtensä kärsii mielellään kaiken, mitä Jumala hänelle sallii. Tämä on oikeata jumalanpalvelusta, ja se on Jumalalle hyvin otollista, koska se tapahtuu uskossa Kristukseen ja lähtee sisällisesti sydämestä, josta nyt on tullut uusi luomus Kristuksessa, niinkuin pyhä Paavali sitä nimittää (Gal. 6: 15).
Tällaista nöyrää uhria ja uutta jumalanpalvelusta ylistäessään profeetta lisää sanat: "pyhässä asussa". Näillä sanoilla hän tekee kaikista uskovaisista kristityistä pappeja puhuen uudesta pappeudesta, toisesta kuin leeviläinen, jolla yksin oli juutalaisten keskuudessa papillinen kunnia ja virka. Profeetta kuvaa heitä sen tähden papillisin vaattein uhria ja jumalanpalvelusta varten ihanasti kaunistetuiksi. Nämä sanat: "pyhä asu" eivät näet Raamatun kielessä merkitse muuta kuin ihanaa pappisvaatetusta, josta Jumala sanoo Moosekselle: "Teetä veljellesi Aaronille pyhät vaatteet, kunniaksi ja kaunistukseksi" (2. Moos. 28: 2). Mikä siis on tämä pyhä asu, jolla kristikunta on kaunistettu pyhäksi papistoksi? Sitä ovat juuri ne monenlaiset ihanat ja jumalalliset Pyhän Hengen lahjat, jotka annetaan kristikunnalle sitä varten, että Jumala niitten kautta tulisi tunnetuksi ja ylistetyksi. Sitä varten me olemme pappeja, että kaikki tekemisemme, oppimme ja elämämme loistaisi Jumalan tuntemiseksi, kunniaksi ja ylistykseksi, niinkuin pyhä Pietari sanoo: "Te olette kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa" (1. Piet. 2: 9). Näin voivat ainoastaan kristityt tehdä Jumalan edessä oikeina pyhinä pappeina. Tässä on näet se, joka heidät papeiksi vihkii, nimittäin tuo ainokainen ylimmäinen pappi, Kristus, ja voitelu, Pyhä Henki, joka pyhästi kaunistaa heidät voimallansa ja lahjoillansa.
Tiistai.
Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. 1. Joh. 3: 14.
Mistä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään? Siitä, apostoli sanoo, että me rakastamme veljiä. Mitä tuo merkitsee? Eikö meidän oppimme ole se, että hän, niinkuin pyhä Johannes itse sanoo, on ensin rakastanut meitä, kuollessaan ja noustessaan kuolleista meidän tähtemme, ennen kuin me häntä rakastimmekaan, ja että rakkaus sekä Jumalaa että lähimmäistä kohtaan tätä uskottaessa vasta alkaa? Minkä tähden hän siis sanoo: "Me olemme siirtyneet kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä"?
Kaikki riippuu tuosta sanasta "me tiedämme". Sanoohan hän selvästi: "Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta", toisin sanoen: siitä voidaan havaita ja tietää, missä ja keitä ne ovat, joiden usko on aito. Pyhä Johanneshan kirjoitti kirjeensä pääasiallisesti väärien kristittyjen vastustamiseksi, ja sellaisia on paljon; uskonpuuton Kainin tavalla hekin kerskailevat Kristuksesta, kuitenkin uskon hedelmittä jääden. Apostoli ei siis puhu siitä, kuinka ja minkä avulla siirrytään synnistä ja kuolemasta elämään, vaan siitä, mistä se tiedetään.
Ei näet riitä se, että me kerskailemme siirtyneemme kuolemasta elämään, sen pitää myös näyttäytyä, tulla nähtäväksi. Eipä usko olekaan mitään sellaista, joka vain on ollakseen, kuolleena, vaan mikäli se sydämessä elää, sen voimankin täytyy todella osoittautua; ellei se osoittaudu, kerskaus on väärä ja mitätön. Se taas osoittautuu siten, että sen hedelmä havaitaan: ihmissydän Jumalan rakkauden ja armon tuoman turvan ja varman luottamuksen läpitunkemana taipuu lähimmäistäkin kohtaan suopeaksi, ystävälliseksi, lempeäksi ja kärsivälliseksi, se ei ketään kadehdi eikä vihaa, vaan mielellään palvelee kaikkia tarpeen tullen auttaen koko elämällään. Tällainen hedelmä osoittaa ja todistaa sen ihmisen varmasti siirtyneen kuolemasta elämään. Ellei hän näet usko, vaan vielä epäilee Jumalan armoa ja rakkautta, hänellä ei liioin voi olla sitä mieltä, joka Jumalan mieliksi ja kiitokseksi lähimmäiselleenkin osoittaa rakkauttaan. Jos sitä vastoin on olemassa usko, se tuntee sen suuren armon ja hyvyyden, että se on autettu kuolemasta elämään; niin ihmisen sydän siitä puolestaan syttyy rakastamaan ja tekemään kaikkea hyvää, myöskin vihollisilleen, samoin kuin Jumalakin on hänelle tehnyt.
Näin selitetään ja käsitetään oikein pyhän Johanneksen sanat: "Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä". Se perustus siis pysyy, että me ainoastaan uskon kautta tulemme vanhurskaiksi, toisin sanoen saamme vapautuksen kuolemasta. Se on kristillisen opin ensimmäinen kohta. Sitten seuraa toinen kysymys: onko käsillä oikea usko vaiko kaunisteltu, uskon petollinen muoto ja tyhjä kerskaus. Sen tähden apostoli puhuu niin selvästi: meitä ei pelasteta kuolemasta rakkaudella, vaan siitä pelastettuina ja elämän lahjaksi saaneina tiedämme ja havaitsemme sen, hän kun meissä vaikuttaa sen, ettemme enää Kainin tavoin ylpeinä ja itseemme luottavaisina halveksi lähimmäistämme emmekä ole täynnä kateutta, vihaa ja katkeruutta, vaan että mielellämme toivomme jokaisen tulevan autetuksi ja siinä tarkoituksessa, mikäli meistä riippuu, autamme häntä ja teemme hänelle kaikkea hyvää. Näin Johannes kehoittaa todistaaksensa, että missä rakkautta ei ole, siinä ei uskoakaan voi olla eikä lunastusta kuolemasta, sillä rakkauden täytyy todistaa uskon elämästä sydämessä.
Keskiviikko.
Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. Joh. 6: 35.
Tämä on ylen voimakasta puhetta; tuskin on koko pyhässä Raamatussa terävämpää saarnaa kuin tämä, että Kristus on Jumalan antama leipä ja ravinto, niin että se, joka syö tätä leipää, elää iankaikkisesti ja tulee ravituksi eikä voi enää isota ja janota. Sanoessaan: "Joka tulee minun tyköni" Kristus alkaa varovasti terästääkseen sitten yhä puhettaan. Nämä sanansa hän selittää seuraavasti: "joka uskoo minuun". Kristuksen tykö tuleminen on siis häneen uskomista, toisin sanoen: saada tätä leipää ja syödä sitä.
Hän tulee meidän tykömme, Isä antaa mannaa taivaasta; puuttuu vain, että me tulemme vuorostamme hänen tykönsä. Moni saattaa loukkaantua tähän ja sanoa: emmekö me jo entuudestamme ole hänen tykönänsä? Ette, koska tässä käsketään tulla hänen tykönsä ja uskoa häneen. Muulla tavoin et voi tulla Kristuksen tykö, kuin että uskot häneen. Kristuksen tykö tulemista on, että uskomme häneen, silloin hän on aivan meidän tykönämme, hän on meidän edessämme, niin että sinä näet hänet ja kuulet häntä; usko ainoastaan häneen, niin olet syönyt häntä ja tullut hänen tykönsä.
Hengellisestä syömisestä siis Herra tässä puhuu. Sielu tahtoisi mielellään elää iankaikkisesti, niin ettei se hukkuisi, vaan sillä olisi armollinen Jumala, jotta se voisi kestää vihan ja Jumalan tuomion, etteivät synti ja laki syyttäisi ja se joutuisi iankaikkiseen vaivaan. Tätä sielun odotusta sanotaan hengelliseksi janoksi ja näläksi. Siihen me tarvitsemme hengellistä ruokaa ja juomaa. Pyhä Henki tulee ja sanoo: ellet tahdo kuolla ja joutua kadotukseen, niin tule Kristuksen tykö, usko häneen, syö tätä hengellistä ruokaa.
Tuottaa suurta lohdutusta ja uskon vahvistusta, kun Herra sanoo: "Joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa eikä janoa", toisin sanoen: hän ei kuole. Nämä sanat pitäisi kirjoittaa kultaisin tai paremminkin elävin kirjaimin sydämeen, niin että jokainen tietäisi, mihin hän saapuu, kun hän tästä maailmasta erkanee, mihin hän uskoo sielunsa, kun hän käy vuoteelle, varhain aamulla nousee ylös tai tekee jotakin muuta, ja osaisi tämän kultaisen taidon: Kristuksen tykönä minun sieluni pysyy, ettei minun tarvitsisi isota eikä janota. Hän ei valehtele; nämä ovat jaloja ja kalliita sanoja, jotka meidän täytyy sekä tietää että myös hyödyksemme käyttää ja sanoa: näiden turvissa minä tahdon ehtoolla käydä levolle ja aamulla jälleen nousta, näihin sanoihin tahdon luottaa, näiden turvissa nukkua, valvoa ja tehdä työtä. Vaikka kaikki menisi pirstoiksi ja kaikki hylkäisivät minut, niin minä riennän Kristuksen tykö ja hän tahtoo auttaa minua. Sillä nämä sanat ovat varmat; hän sanoo: tule minun tyköni, niin saat elää. Kerta kaikkiaan: näiden kalliiden sanojen ei tule vain kuulua meidän korviimme, vaan sinun täytyy myös ne vastaanottaa omaantuntoosi ja pitää ne tosina, käyköön sinun sitten kuinka hyvänsä. Sanokaamme mekin Kristukselle: anna meille aina sitä leipää! Siihen hän vastaa: annan mielelläni, sillä minä olen tullut taivaasta ollakseni teidän ruokanne.
Torstai.
Raitistukaa oikealla tavalla, älkääkä syntiä tehkö. 1. Kor. 15: 34.
Nämä sanat apostoli kirjoittaa kehoittaakseen meitä ja varoittaakseen meitä huonosta seurasta, josta hän edellä on sanonut: "Huono seura hyvät tavat turmelee". Tässä hän osoittaa, miten meidän on meneteltävä, ettemme eksyisi. Hän tahtoo sanoa: Kavahtakaa, ettei tuollainen huono seura yllättäisi teitä uneliaina, hitaina tai laiskoina. Näin annetaan näet jo tilaa ja avataan ovi kaikille jaarittelijoille ja viettelijöille. Jos ette tahdo tulla vietellyiksi ja kadottaa sitä, mitä teillä on, niin raitistukaa, niin että uutterasti harjoitatte Jumalan sanaa, jolla voitte varjella itseänne ja puolustautua sellaisia viettelijöitä vastaan, niin että ne eivät saa tilaa teidän keskuudessanne. Teidän vallassanne ei ole estää huonoja jaarituksia syntymästä, vaan te joudutte kuulemaan niitä maailmalta, mutta valvokaa silloin, ettette anna niille tilaa. Perkele ei näet makaa, vaan ahdistaa sinua kaikin tavoin. Siksi sinunkin täytyy puolestasi valvoa, että sinä aina olisit varustettu sitä vastaan Jumalan sanalla, kotona tai ulkona ja missä hyvänsä seurustelet ihmisten kanssa. Jumalakin on käskenyt kansaansa maalaamaan ja kirjoittamaan hänen käskynsä kaikkialle silmiensä nähtäviksi, jotta he aina voisivat niillä puolustautua kaikkinaista kiusausta ja pahennusta vastaan (5. Moos. 6: 9).
Tällaista valppautta ja huolenpitoa Jumalan sanasta apostoli tarkoittaa sanalla "raitistukaa". Hän ei myöskään puhu pelkästään raitistumisesta, vaan siitä, että raitistuttaisiin "oikealla tavalla", toisin sanoen Jumalan sanan mukaan. Maailmakin saattaa valvoa raittiisti, mutta ei Jumalan sanan mukaisesti. Oikeata valppautta on, kun raitistutaan Jumalan sanassa, jolla perkele ja sen myrkkynuolet torjutaan ja voitetaan. Siksi apostoli sanookin tätä raitistumiseksi niin, ettei syntiä tehdä. Maailma on valppaana välttääkseen köyhyyttä, rauhattomuutta tai vihollisia. Meidän valvomisemme ja raitistumisemme tähtää synnin lakkaamiseen, vanhurskauden alkamiseen ja säilymiseen, uskon ja rakkauden hallintaan ja epäuskon hävittämiseen. Tähän tarvitaan Jumalan sanan alituista ja vakaata viljelemistä, sen halukasta kuulemista, veisaamista, puhumista ja lukemista, häpeällisen kyllästymisen ja hitauden torjumiseksi, niin että meidän linnamme ja varustuksemme olisi hyvin varjeltu ja kaikki aukot tukitut, ettei perkele voisi hiipiä sisään. Ellet näet ahkerasti kuule Jumalan sanaa ja siinä harjoittaudu, vaan luulet sen kyllin hyvin osaavasi, niin se ei ole raitistumista, vaan makaamista ja velttoutta, jopa nukkumista perkeleen keihäiden piirittämänä, niin että hänellä on hyvä kohta, mistä tulla sisään ja vaivatta valloittaa linna. Raitistukaa siis ja varokaa viettelijöitä. Älkää katsoko sitä, kuinka arvokkaita kristillisiä veljiä tai saarnaajia he ovat, vaan pitäkää huoli siitä, että teillä totisesti on Jumalan sana ja siihen pitäydytte, niin että ette eksy, vaan aina tunnette Jumalan tahdon.
Perjantai.
Te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa. Joh. 15: 19.
Tämän Herra Kristus puhuu omillensa lohdutukseksi, että hekin puolestaan oppisivat halveksimaan maailmaa, sen kateutta ja vihaa ja kaikkea pahaa, mitä se voi heille tehdä. Koska maailma vihaa Jumalaa ja Kristusta, Vapahtajaansa, ja meitäkin hänen tähtensä, niin meidänkin täytyy osata voittaa maailman pahuus; se taito taas on siinä, että halveksimme maailman uhkauksia ja ylpeyttä. Mitä enemmän panemme ne sydämellemme ja suremme niitä, sitä rakkaampaa se on maailmalle ja perkeleelle. Kristitty päin vastoin lohduttautukoon vahvasti ja iloitkoon kuullessaan tässä, ettei hän ole maailmasta, koska hän uskoo Kristukseen ja tunnustaa Kristuksen sanaa ja saa sen tähden kärsiä maailman taholta vihaa ja vainoa. Kaikki, mitä hän näin saa kärsiä, olkoon hänelle rakasta ja kallisarvoista, sehän on varma merkki siitä, ettei hän kuulu samaan kirottuun Joukoon, vaan on Kristuksessa siitä otettu erilleen ja pelastettu. Te ette ole maailmasta, Kristus sanoo, sen tähden maailma teitä vihaa.
Tämä on siis varma merkki, josta saamme tietää, että olemme valitut maailmasta ja Kristuksen omat, että kärsimme hänen tähtensä. Se joka meitä vihaa, aiheuttaen meille, hänen jäsenillensä, kipua, se tekee sen itse Kristukselle. Niinhän hän lohduttaakin omiansa profeetta Sakarjan kautta: "Joka teihin koskee, se koskee minun silmäterääni" (2: 8). Nämä ovat lohdullisia sanoja uskon vahvistukseksi ja rohkaisevat meitä, niin että halveksimme maailman vainoa ja vihaa ja maailman harmiksi veisaamme virttä vastoin murhetta, johonka se tahtoisi meitä upottaa: Maailma parka, sinä et vainoa minua, vaan minun Herraani Kristusta. Koska minä tämän tiedän, niin tee vain, mitä ikinä taidat, tässä seison Jumalan nimessä; rohkeutta ja urhoollisuutta sinä et voi minulta riistää etkä tehdä sydäntäni levottomaksi. Koska näin tapahtuu Kristuksen tähden, niin tahdon turvallisesti luottaa häneen ja perkeleen harmiksi iloisesti veisata ja riemuita.
Tätä tarkoittavat Kristuksen sanat: "Minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa". On kuin hän sanoisi: Minuapa juuri maailma ei voi kärsiä, ja minä se olen sellaisen vihan ja vainon syynä; siksi minä olen valinnut teidät, ettette olisi maailmasta. Jos teille siis käy samoin kuin minulle, niin älkää siitä huoliko, vaan luottakaa minuun, niin te pysytte iloisina ja rohkeina, vaikka maailma tuleekin siitä raivoihinsa. Niin me olemme erossa maailmasta. Maailman ja kristikunnan välillä ei milloinkaan vallitse rauha tai sopu, yhtä vähän kuin sitä on Kristuksen ja perkeleen välillä. Maailmassa tosin on hienoja, sivistyneitä, oppineita, viisaita ja arvokkaita ihmisiä, mutta kuta viisaampia, oppineempia ja arvokkaampia he ovat, sitä vihamielisemmiksi he meille tulevat. Kokemushan osoittaa, että monet hienot ihmiset ovat myrkyllisiä ja sangen vihamielisiä evankeliumin opille. Mutta olkootpa köyhiä tai rikkaita, jaloja tai halpasukuisia, hurskaita tai pahoja, varmaa on, että elleivät he vastaanota evankeliumia, niin he totisesti ovat Kristuksen vihollisia. Meillä on sen sijaan se luja lohdutus, ettemme kuulu heihin, sillä me emme halveksi evankeliumia, vaan kärsimme uskon ja tunnustuksen tähden.
Lauantai.
Varo jalkasi, kun menet Jumalan huoneeseen. Tulo kuulemaan on parempi kuin tyhmäin teurasuhrin anto. Saarn. 4: 17.
Jumalan huone on rakennettu pääasiassa saarnaa varten, että kansa kokoontuisi sinne kuulemaan rakkaasta Jumalastansa; niinhän maallinenkin ruhtinas välistä kutsuu alamaisiaan kokoon käskyjänsä kuulemaan. Missä siis ei kuulla Jumalan sanaa, siellä ei ole Jumalan kansaa, ei liioin Jumalan huonetta. Salomokin käskee tässä sinua varomaan jalkasi Jumalan huoneeseen mennessäsi, toisin sanoen varomaan, ettet loukkaannu, kun kuulet Jumalan sanaa. Sanoohan Aasaf psalmissa: "Minun jalkani olivat vähällä kompastua" (73: 2). Kun näet Jumalan sanaa saarnataan, on heti heikkoja tai jumalattomia, jotka loukkaantuvat siihen. Se on "lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle, merkki, jota vastaan sanotaan", niinkuin Kristus sanoo: "Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun". Sanalla sanottuna: mitä Jumala tekee ja puhuu, se on järjelle hullutus, ja maailma loukkaantuu siihen. Salomo sanoo nyt: Sinä kuulet, mitä minä opetan; järjestä kuulostaa sangen kummalliselta, että niin monien viisasten ja voimallisten kaikki ajatukset ovat turhia. Pidä nyt varasi, ettet loukkaannu siihen. Kun kuulet, että meidän tulee rauhoittaa sydämemme ja että kaikki vaivannäkömme ja työmme on turhaa, ellei Jumalan hetki ole tullut, niin älä ajattele näin: hyvä on, minäpä en tahdokaan siis tehdä mitään. Toisaalta älä myös itseäsi liiaksi vaivaa, niin että ajattelet kaikkien yritystesi luonnistuvan sinulle. Inhimillinen järki ei ole vähäpätöinen Jumalan lahja, ja viisaat ihmiset, oppineet ja kokeneet eivät taida olla ajattelematta tai tavoittelematta sitä tai tätä; mutta toiveet ja niiden toteutuminen ovat kaksi eri asiaa. Kaikki ei käy ihmisen ajatusten mukaan. Jos siis tahdot ymmärtää Salomon suuren viisauden, niin kuule Jumalan sanaa ja luovu ajatuksistasi, anna sanoa itsellesi, kuule saarnaa, ota vaarin, tule Jumalan huoneeseen ja kuule.
Salomo lisää tähän vielä sananlaskun: "Tulo kuulemaan on parempi kuin tyhmäin teurasuhrin anto" eli hyvät teot. Näin hän sanoo korottaakseen saarnaviran kaikkia muita tekoja korkeammalle. Oikein onkin ja kohtuullista, että me ennen kaikkea tiedämme Jumalan tahdon, mikä hänelle on otollista ja mikä ei; sitä taas ei voida tuntea eikä tietää ilman sanaa. Siksi meidän on mentävä hänen huoneeseensa ja mielellämme oltava siellä, missä kuulemme hänen sanaansa. Mutta tyhmät harrastavat tekoja laiminlyöden korkeimman jumalanpalveluksen, nimittäin Jumalan sanan ja hänen tahtonsa tuntemisen. Sillä se, joka ei kuule Jumalan sanaa, on tyhmä, vaikka hän muutoin olisikin taitava ja viisas. Sellaiset eivät tunne Jumalaa eivätkä hänen tekojansa, vaan elävät aikansa lihallisissa ja maallisissa murheissa, heidän suurin huolensa kohdistuu ajallisiin; sitten he tahtovat myös antaa Jumalalle monta hyvää tekoa ja uhria. Mutta valitse sinä paras osa, kuule Jumalan sanaa ja varo, ettet loukkaannu siihen.
KOLMAS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi. 1. Piet. 5: 6.
Näillä sanoilla apostoli osoittaa, mikä on oikea nöyryys, mitä sellaiseksi sanotaan ja mistä se johtuu: sitä se on, että sydän syntinsä tuntien ja Jumalan vihaa kauhistuen hädissään etsii armoa. Se ei ole siis vain ulkonaista, ihmisten nähtävää, vaan Jumalan pelon ja oman ansiottomuuden ja heikkouden aiheuttamaa sydämen nöyryyttä Jumalan edessä. Sellainen ihminen, joka pelkää Jumalaa ja joka, niinkuin Jesaja sanoo, "on aralla tunnolla hänen sanansa edessä" (66: 5), ei todellakaan uhmaile, ei riehu eikä toraile ketään vastaan, jopa hänen sydämensä on suopea ja lempeä vihollisillekin, ja sen vuoksi hän saakin armon sekä Jumalan että ihmisten edessä. Minkä tähden? Tässä on, apostoli sanoo, Jumalan väkevä käsi. On kuin hän sanoisi: Teidän ei sovi toimia tai olla toimimatta ihmisten tähden, vaan teidän on nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle, ja se on voimallinen, väkevä ja mahtava puolin ja toisin. Ensin iskemään maahan ylpeät ja itsevarmat, olkoon heillä kuinka raudankovat päät ja sydämet hyvänsä: tomussa ja tuhkassa, jopa kauhuissaan ja epätoivoisina helvetin tuskassa ja kivuissa heidän täytyy virua, kun hän vihansa kauhistuksin vähänkin käy heihin käsiksi. Pyhätkin saavat kokea tätä, he vaikeasti valittavat ja parkuvat sitä, että Jumalan käden alla on vaikea olla: "Sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua; ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden" (Ps. 38: 3 seur.); "Minä syön tuhkaa kuin leipää ja sekoitan juomani kyyneleillä sinun vihasi ja kiivastuksesi tähden, sillä sinä olet nostanut minut ylös ja viskannut pois" (Ps. 102: 10 seur.) ja vielä: "Minä menehdyn sinun kätesi kuritukseen" (Ps. 39: 11).
Toiseksi se myöskin on väkevä käsi nostamaan, lohduttamaan ja vahvistamaan nöyryytettyjä ja peljästyneitä, ja, niinkuin pyhä Pietari tässä sanoo, jälleen korottamaan, etteivät kauhistuksiin vajotetut silti joutuisi epätoivoon tai pakenisi Jumalaa, vaan antaisivat jälleen itseään lohduttaa ja rohkaista. Hän tahtoo näet ilmoitettavaksi ja saarnattavaksi sitäkin, ettei hän kädellänsä tartu meihin sitä varten, että me sen alle menehtyisimme ja kadotukseen tuomittuina hukkuisimme; hänen täytyy tehdä se sitä varten, että hän siten saattaisi meidät parannukseen – emmehän me muutoin milloinkaan välittäisi hänen sanastaan ja tahdostaan –, jälleen, jos etsimme armoa, nostaaksensa meidät ja antaaksensa synnit anteeksi, Pyhän Hengen ja iankaikkisen elämän. Tästä puhuvat paikoitellen psalmit ja profeetat: "Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut" (Ps. 118: 18), samoin: "Herra nostaa alaspainetut" (Ps. 146: 8).
"Hän on ajallansa", apostoli sanoo, "teidät korottava". Vaikka se näet viipyykin ja vaikka tuntuu siltä, kuin Jumalan käsi liian kauan painaisi nöyryytettyjä ja kärsiväisiä, niin että he sen alle ovat kokonaan menehtymäisillään, heidän kuitenkin pitää tuntemistensa vastapainoksi tarkata sitä lupausta, että Jumala ei salli heitä kiusattavan ankarammin eikä kauempaa kuin jaksavat kestää (1. Kor. 10: 13), vaan että hän on kuuleva heidän huutonsa ja parkumisensa ja auttava heitä oikeaan aikaan. Tämä olkoon heille varmana rohkaisuna. Nuo muut, nuo ylpeät, sen sijaan peljätkööt: hän, vaikka jonkin aikaa salliikin heidän jäädä vaille rangaistusta ja jatkaa uhmailemistaan, on oleva heidänkin tutkijansa; ja hän on oikean aikansa valittuaan yllättävä heidät ylivoimaisena, ja silloin heillä on oleva raskaat oltavat. Hänhän on jo ojentanut väkevän kätensä sekä kukistaaksensa jumalattomat että korottaaksensa nöyrät.
Maanantai.
Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Luuk. 15: 4.
Tässä kuvaillaan Herramme Kristuksen mieltä mitä rakkaimmin ja suloisimmin: mahdotonta on kuvata sitä lempeämmäksi ja rakkaammaksi. Niin suuri on hänen huolenpitonsa, surunsa ja vaivansa viheliäisten syntisten palauttamiseksi oikealle tielle. Hän kehoittaa meitä menemään omaan itseemme ja ajattelemaan, millä mielellä me itse olemme kadottaessamme jotakin, joka on meille rakasta. Samanlainen, hän sanoo, on minunkin sydämeni, samoin sekin levottomasti sykkii nähdessään perkeleen saattaneen ihmisparan syntiin ja eksyksiin. Juuri tässä mielessä hän esittää vertauksen lampaasta ja paimenesta. Ei ole säälittävämpää olentoa kuin laitumelta ja paimenestaan eksyksiin joutunut lammas. Se ei voi itse puolustautua; se on joka hetki vaarassa joutua hiipivän suden saaliiksi ja raadeltavaksi. Sellaista vaaraa vastaan sillä ei ole mitään keinoa, sillä se ei ensinkään osaa puolustautua eikä suojella itseään. Ei mikään eläin ole luonnostaan niin avuton ja turvaton kuin lammas. Aivan samoin on syntisen ihmisen, jonka perkele on vieroittanut pois Jumalasta ja hänen sanastaan ja joka on vajonnut syntiin. Hän ei ole hetkeksikään turvattuna, sillä "meidän vastustajamme, perkele", niin apostoli Pietari sanoo, "käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä".
Tässä vaarassa on ainoana turvanamme se, että meillä on hyvä paimen, rakas Herramme Kristus. Hän huolehtii meistä ja etsii meitä, ei rangaistakseen meitä syntiemme tähden ja heittääkseen meidät helvettiin, vaan meidät löydettyään nostaakseen meidät iloiten olalleen ja kantaakseen meidät kotiinsa, missä me olemme turvassa sudelta ja saamme nauttia parasta hoitoa ja laidunta. Te tiedätte, miten tämä etsiminen tapahtuu: hän antaa sanansa kuulua ja kaikua julkisesti kaikkialla. Siitä me kuulemme, mikä surkea kuorma on synti, joka vajottaa meidät iankaikkiseen kadotukseen, mutta kuinka Jumala isällisestä rakkaudesta meihin, tottelemattomiin lapsiin, taipui Poikansa kautta valmistamaan meille avun ja pelastuksen kurjuudestamme, ja ettei hän siitä pyydä muuta, kuin että otamme sen kiitollisuudella vastaan, uskomme Herraan Kristukseen, elämme Jumalan sanan mukaan ja mielellämme olemme hänelle kuuliaiset. Kun eksyneet lampaat, vaivaiset syntiset, malttavat mielensä ja saavat Kristuksen kautta lohdutuksen, silloin hyvä paimen Jeesus löytää eksyneet lampaansa: nämä kääntyvät kuulemaan paimenensa ääntä ja täysin luottavaisina rientävät hänen tykönsä. Hän ottaa silloin heidät olalleen, toisin sanoen, hän antaa anteeksi heidän syntinsä, ottaa heidät turviinsa ja suojaansa, niin että he ovat hyvästi varjeltuina susilta.
Jos siis sinäkin tunnustat olevasi eksynyt lammas, jonka perkele on saanut viedyksi kauas pois oikealta tieltä, niin ota vastaan tämä sanoma Kristuksesta! Juuri sinun tähtesi sitä saarnataan, että sinä sen kautta tulisit parannukseen eli että sinä turvaisit Herran Kristuksen armoon, pääsisit perkeleen pauloista ja tulisit hurskaammaksi. Ja varo, ettet halveksu tätä ääntä, vaan heti käännyt ja riennät paimenen tykö. Silloin tulet terveeksi ja tuotat erinomaisen ilon taivaan pyhille enkeleille, jotka tästedes ovat sinua lähellä, suojellen sinua kaikilta perkeleen tuottamilta vaaroilta.
Tiistai.
Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut, koska ne ovat sinun. Joh. 17: 9.
Rakas Herramme Kristus vuodattaa rukouksensa ja osoittaa, minkä tähden hänen on tämä kaikki tehtävä, nimittäin rakkaitten kristittyjensä tähden. Rukoiltuaan aluksi rakasta Isäänsä, että Isä kirkastaisi hänet, ja monin sanoin mainittuaan, kuinka hän on kirkastanut Isän saarnansa ja ilmoituksensa kautta omissaan, niin että he ovat vastaanottaneet hänen sanansa ja oppineet tuntemaan Isän, hän uskoo nyt Isän haltuun heidät, joissa hän on kirkastuva, tallettaakseen heille maailmassa sen, mitä heillä nyt on. Tämä rukous on totisesti tullut kuulluksi, ei ainoastaan sen tähden, että Kristus on tuon kuulemisen hyvin ansainnut pyhällä kärsimyksellään ja kuolemallaan, vaan myös sen tähden, että hän sanoo: "Kaikki minun omani ovat sinun, ja sinun omasi ovat minun". On kuin hän sanoisi: me olemme asiasta niin yksimieliset, että mitä minä rukoilen, se myös totisesti tapahtuu.
Ottakaamme mekin tästä lohdutus itsellemme ja päätelkäämme iloisin mielin ja vakaassa uskossa, että ne, joiden edestä Herra Kristus rukoilee, totisesti säilyvät hengissä huolimatta perkeleen raivosta, synnistä ja kaikkinaisista kiusauksista. Me olemme kuulleet, että Kristus rukoilee niiden edestä, jotka vastaanottavat hänen sanansa ja ovat ruvenneet sydämestään häntä rakastamaan ja sanassa vakaasti pysymään. He luottakoot iloisesti siihen, että tämä rukous totisesti puhuu heistä ja että he saavat pysyä Herran Kristuksen tykönä.
Toisaalta on hirmuista, että hän sanoo: "En minä maailman edestä rukoile". Pitäkäämme varamme, ettemme kuuluisi siihen joukkoon, jonka edestä hän ei tahdo rukoilla. Ovathan he kokonaan kadotettuja, koska Kristus peräti erkanee heistä eikä tahdo heistä tietää mitään. Tämän pitäisi kauhistaa maailmaa niin, että se pelosta jäykistyisi kuullessaan tällaisen tuomion. Maailma pitää kuitenkin sitä vain pilkkanansa, nauraa sitä ja pysyy hirvittävässä paatuneessa sokeudessaan.
Kuinka sitten on ymmärrettävissä, ettei Kristus tahdo rukoilla maailman edestä, kun hän kuitenkin vuorisaarnassaan on opettanut meitä rukoilemaan vihollistemmekin edestä, jotka meitä vainoavat ja pilkkaavat? Tähän vastaan lyhyesti: On oikein ja paikallaan sekä rukoilla että olla rukoilematta maailman edestä. Kristushan sanoo itse heti tässä: "En minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun". Täytyyhän heidänkin vielä olla maailmassa, ennen kuin he maailmasta kääntyvät, siksi hänen täytyy rukoilla maailman edestä niiden tähden, jotka vielä tulevat hänen omiksensa. Pyhä Paavalikin kuului vielä maailmaan vainotessaan ja surmatessaan kristityitä; kuitenkin pyhä Stefanus rukoili hänen edestänsä, niin että hän kääntyi. Kristus itsekin rukoilee ristillä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". On siis niin, että hän sekä rukoilee maailman edestä että ei rukoile. Mutta ero on tässä: hän ei rukoile maailman edestä samalla tavoin kuin hän rukoilee kristittyjensä edestä. Kristittyjen ja kaikkien niiden edestä, jotka kääntyvät, hän rukoilee, että he pysyisivät oikeassa uskossa, kasvaisivat ja edistyisivät siinä eivätkä lankeaisi siitä; niiden edestä, jotka eivät vielä ole parannusta tehneet, hän rukoilee, että he luopuisivat tieltänsä ja tulisivat uskoon. Näin meidän kaikkien tulee rukoilla maailman edestä, mutta maailman edestä sellaisena, kuin se nyt on riehuessaan ja raivotessaan evankeliumia vastaan, Kristus ei ole tahtonut rukoilla.
Keskiviikko.
Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus. Joh. 8: 12.
Näillä sanoillaan Kristus kumoaa kaiken muunlaisen saarnan. Maan päällä on moninaisia oppeja. Ylevin oppi on Mooseksen laki, kymmenen käskyä, kun niitä hyvin saarnataan, mutta ne eivät vielä vie ihmistä pimeydestä valkeuteen. Laki ei opeta, kuinka ihminen saa iankaikkisen elämän ja tulee autuaaksi. Kymmenen käskyä saarnaavat kyllä, mitä on tehtävä, mutta niitä ei voida täyttää. Jos ainoastaan tätä saarnataan, niin ei se vie ihmistä valkeuteen. Se opettaa tosin hyviä tekoja tekemään, mutta ihminen ei voi niitä tehdä. Siihen tarvitaan toinen oppi, nimittäin evankeliumin, joka sanoo: Minä, Kristus, olen maailman valkeus. Muutoin sinun on mahdotonta tulla autuaaksi, sillä sinä pysyt synneissäsi, ja laki on sinulle enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Mutta evankeliumi sanoo: jos uskot Kristukseen ja panet toivosi siihen, että Kristus on kuollut sinun edestäsi ja on poistanut sinun syntisi, niin olet autettu. Laki on kuin kuu ja se opettaa hyvän puun hedelmiä, joita meidän tulee tuottaa, evankeliumi on kuin aurinko, se opettaa uudesta ihmisestä ja toisesta puusta, että nimittäin Kristukselta saadaan elämä. Tästä kuulemme, kuinka ihminen tulee hyväksi: se tapahtuu uskon kautta. Evankeliumi on siis saarna armosta ja lahjoista, joita Jumala meille lahjoittaa Kristuksen kautta. Laki sanoo, mitä meidän tulee Jumalalle tehdä. Kuu tosin paistaa yöllä, mutta ei kykene tekemään siitä päivää. Kristus on tosi aurinko, joka tuo aamun ja päivän koiton, opettaen meille, kuinka me tulemme lunastetuiksi synnistä ja kuolemasta. Siksi hän sanookin: Minä olen koko maailman valkeus.
Tätä kirkkautta eivät juutalaiset eikä koko maailma ole tuntenut. Mutta nyt saarnataan, että synti on tuomittu ainoastaan Kristuksen kautta ja että me pääsemme vapaiksi synneistä ilman tekoja, vain Kristuksen kuoleman kautta; se on evankeliumin saarnaa, sen auringon oikea loiste, joka paistaa yli koko maailman. Herra Kristus ei kätkeydy, vaan sanoo itsestänsä: "Minä olen maailman valkeus", ja kutsuu luoksensa koko maailmaa. Hän tahtoo yksin olla maailman opettaja, mestari ja esikuva; muiden on oltava opetuslapsia ja kaikkien tulee käydä tämän miehen koulua ja liittyä tähän mestariin.
Myös profeetta Malakia nimittää Kristusta vanhurskauden auringoksi, jonka siipien alla meidän parantumisemme on (4: 2). On kuin hän sanoisi: Kristus, meidän Herramme, on aurinko, joka koittaa koko maailmalle ja valaisee saarnallaan; hän on valaiseva teidän arat ja pelokkaat sydämenne, niin että ne mielellään ottavat vaarin tästä valkeudesta. Joka uskoo häneen, tulee autuaaksi. Ainoastaan hänen siipiensä alla on pelastus; sen joka ei tahdo pysyä hänen tykönänsä, täytyy hukkua. Sille joka seuraa Kristuksen valkeutta, hän lupaa iankaikkisen elämän ja syntien anteeksiantamuksen, siltä ei mitään puutu, sillä oikea aurinko on häntä valaiseva.
Torstai.
Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen. 1 Piet. 5: 7.
Kuinka tulee toimeen ihmisten keskuudessa se, joka asemassaan aikoo elää jumalanpelossa ja nöyryydessä ja maailman puolelta kärsiä vastustusta, halveksimista ja häijyyttä? Mistä hän saa suojan ja puoltajan voidakseen pysyä hurskaudessaan? Todetaanhan ja koetaanhan päivittäin, että hurskaita vaivataan ja vainotaan ja että heidän täytyy olla maailman jalkapyyhkeinä. Sen tähden Herra sanoo: Teidän, kristittyjen, täytyy maailmassa kärsiä ahdistusta ja vastustusta, puutetta ja hätää, niin ruumiillista kuin hengellistäkin. Sen tähden teidän sydämenne raskautuu tuskasta ja murheista. Kuulkaa minua, näin hän sanoo, minä annan teille oikean neuvon ja opetan teitä, mihin teidän on murheenne jättäminen. 55. psalmissa on vähäinen lausuma, joka kuuluu näin: "Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikänä horjua" (j. 23). Tehkää tekin samoin, älkää jättäkö asiaanne omaksi taakaksenne, sillä te ette voi sitä kantaa ja lopuksi teidän täytyy sen alle sortua, vaan luovuttakaa ja heittäkää se turvallisesti ja kaikella ilolla itseltänne Jumalan haltuun ja sanokaa: Taivaallinen Isä, olethan sinä minun Herrani ja Jumalani, sinä loit minut silloin, kun minä en mitään ollut, sitä paitsi sinä olet minut lunastanut Poikasi kautta. Katso, sinä olet uskonut minulle ja antanut suoritettavakseni tämän viran ja tehtävän, mutta nyt käypikin vastoin minun tahtoani; moni asia pyrkii minua painamaan ja huolestuttamaan, enkä minä itsestäni saa irti mitään neuvoa, mitään apua. Sen tähden minä uskonkin kaiken sinun huomaasi. Anna sinä neuvosi ja apusi ja ole sinä kaikkena näissä asioissani –.
Tällainen on Jumalalle hyvin otollista. Hän kehoittaa meitä vain tekemään velvollisuutemme, mutta jättämään hänen asiaksensa huolehtimisen lopputuloksesta ja meidän aikaansaannoksistamme. Samaa tietävät lukuisat muutkin raamatunpaikat, esimerkiksi 37. psalmi: "Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä hän sen tekee" (j. 5). Kristittyjen taito ja ymmärrys ohi muiden maailman ihmisten on siis siinä, että he tietävät, mihin jättävät ja laskevat murheensa, kun muut sillä itseään kiduttavat ja tekevät itsensä onnettomiksi, lopuksi kuitenkin varmasti joutuen epätoivoon. Tämä on epäuskon ehdoton seuraus, epäuskolla kun ei ole Jumalaa ja se kun tahtoo murehtia itsestään. Usko sen sijaan tarttuu tähän sanaan, jonka pyhä Pietari Raamatusta lainaa: "Sillä hän pitää teistä huolen", luottaa siihen ilolla, suorittaen tehtävänsä ja kärsien kärsittävänsä, sillä se tietää olevansa siihen kutsuttu; kuitenkin se jättää Jumalan haltuun huolehtimisen, ja suoriutuu siten reippaasti ja voittaa kaiken sen, mikä ahdistaa. Se osaa huutaa avuksi Jumalaa isänänsä ja sanoa: Minä tahdon tehdä sen, minkä Jumala on käskenyt minun tehdä, mutta lopputuloksesta annan hänen huolehtia.
Se joka siis tahtoo olla kristitty, oppikoon jo vihdoinkin uskomaan tämän, harjoittamaan uskoaan ja sitä osoittamaan omissa asioissaan, niin ulkonaisissa kuin hengellisissäkin, tekemisissä ja kärsimisissä, elämässä ja kuolemassa, voidakseen luovuttaa mielestään murheen ja ahdistavat ajatukset ja ne empimättä ja arkailematta itsestään karistaa, ei loukkoon, niinkuin eräät – turhaan – uskovat voivansa tehdä, sillä eivät ne, sydämessä piilevinä, niinkään ole karistettavissa, vaan niin että hän heittää sekä sydämensä että sen murheet Jumalan hartioille, jolla on tukeva niska ja olkapäät; hän jaksaa ne hyvin kantaa ja onpa hän käskenytkin laskea ne hänen kannettavikseen. Sinä et voi niin paljon laskea etkä heittää hänen kannettavakseen, ettei hänellä olisi sellaiseen vieläkin suurempi halu, ja hän lupaa puolestasi kantaa murheesi ja kaiken, mikä sinua ahdistaa. Kristitty voi näin ollen, vaikka hänen täytyykin kärsiä kaikenlaisia haittoja, ahdistuksia ja onnettomuuksia, murheettomana selviytyä kaikesta. Näin hän on sellainen ihminen, joka on kelvollinen kaikkeen ja kykenee saamaan aikaan ja tekemään paljon hyvää, sillä hän on kirvoitettu suuresta onnettomuudesta ja on pannut raskaimman kiven Jumalan hartioille.
Perjantai.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Ps. 130: 3.
Jos kukaan voisi kestää Jumalan edessä, niin epäilemättä olisi Daavid, pyhä mies, kestänyt, hän joka niin hyvin ymmärsi Jumalan sanaa ja joka niin monen vaaran kautta oli harjaantunut uskossa ja jumalanpelossa. Kuitenkin hän sanoo, ettei vanhurskautta saavuteta teoilla, sillä "jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit", hän sanoo, "kuka silloin kestää?" Meidän on tästä opittava, ettemme tule Jumalan tuomittaviksi omiin hyviin tekoihimme ja pyhyyteemme luottaen, vaikka olisimmekin tehneet kaiken, mitä voimme tai mitä meidän tulee tehdä. Eräästä pyhästä Agathon-nimisestä erakosta kerrotaan, että hän oli kolme päivää kuoleman hädässä ollessaan sangen murheellinen; kun hänen opetuslapsensa tämän näkivät, he lohduttivat häntä ja kysyivät, miksi hän oli niin surullinen, kun hän kerran oli viettänyt niin pyhää ja ankaraa elämää. Hän vastasi ja sanoi nyt seisovansa Jumalan tuomittavana. He kysyivät, miksi hän siis pelkäsi. Agathon vastasi: Olen tosin elänyt Jumalan käskyjen mukaan niin hyvin kuin olen tainnut; kuitenkin olen ihminen ja tiedän, ettei hyviin tekoihinsa ole rakentamista, sillä Jumalan on tapana tuomita ja päättää toisin kuin ihmisten. Tämä mies ei tahtonut luottaa hyviin tekoihinsa ja vanhurskauteensa seisoessaan ajatuksissaan Jumalan tuomiolla. Samoin ovat kaikki hurskaat sydämet saaneet kokea, ettei kukaan voi seisoa Jumalan tuomittavana oman vanhurskautensa turvin; kuitenkin meidän koko luontomme turvautuu, kun se ei ole kiusauksessa, monenlaisiin tekoihin ja ajattelee, kuinka se niillä sovittaisi Jumalan. Tässä esitetään kuitenkin meille selvä ja kirkas oppi: jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?
Me kaikki synnymme siis kerta kaikkiaan syntisinä, pysymme syntisinä elämämme ajan ja kuolemme syntisinä. Mutta meidän kerskauksemme ja pelastuksemme on siinä, että me evankeliumista olemme oppineet tuntemaan Jumalan laupeuden ja Kristuksen ansion ja uskomaan siihen. Tämä tuntemus kohottaa meidät yläpuolelle lain ja omien tekojemme, suorastaan toiseen maailmaan, valkeuteen, jossa me saamme luottavaisesti sanoa Jumalalle: Rakas Herra, me emme voi käydä oikeutta sinun kanssasi, emmekä tahdo sinun edessäsi edes mainita vanhurskauttamme tai syntiämme, sillä jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit ja oikeuden edessä kysyt meiltä, olemmeko vanhurskaat, niin olemme hukassa. Siksi me tahdomme tästä tuomioistuimesta paeta sinun laupeutesi istuimen tykö ja sinun hyvyytesi turviin. Jos olemme tehneet jotakin hyvää, niin se on tapahtunut sinun armostasi. Käännä sen tähden meihin jumalallisen laupeutesi silmät äläkä ankaran oikeutesi vanhurskauden silmiä. Jos sinä syytät meitä synnistä niin ei kukaan tule autuaaksi.
Joka nyt ei luota ainoastaan siihen, että synti on poistettu Kristuksen kuoleman kautta ja näin Jumalan silmät ikään kuin ummistetut, niin että hän ei saata eikä tahdo katsoa meidän syntiämme, se on epäilemättä hukassa. Raamattu esittää meille kaikkein tärkeimpänä asiana, että meidän elämämme on ainoastaan syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan hyvyyden varassa. Meidän ei siis tarvitse tietää muusta kuin ainoastaan Kristuksen vanhurskaudesta, sillä Jumala on meille luvannut olla katsomatta meidän pahoja tekojamme, jos me vain uskomme hänen rakkaaseen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen.
Lauantai.
Ravitse aamulla meitä armollasi, suo meille iloa ja riemua kaikkina päivinämme. Ps. 90: 14.
Mooses ei rukoile mitään vähäpätöistä, erityistä armoa määrätyille ihmisille, vaan hän rukoilee yleistä armoa, jonka Jumala on luvannut koko ihmissuvulle, vastoin perisynnin yleistä sairautta, jota Mooses psalmissamme mitä haikeimmin valittaa. Yleistä sairautta vastaan tarvitaan myös yleinen lääke. Hän ei valita erityistä sairautta tai onnettomuutta, sellaista kuin esimerkiksi israelilaisten viheliäinen tila Egyptissä oli, kun farao pakotti heitä työhön. Hän valittaa paljoa kovempaa orjuutta: koko ihmissuvun onnettomuutta, perisyntiä, joka on saattanut Jumalan vihan ja iankaikkisen kuoleman hyökymään koko maailman ylitse. Mooses rukoilee tässä siis sitä yleistä armoa, jonka Jumala on luvannut siinä siunatussa siemenessä, rakkaassa Pojassaan, jonka armon piti olla yleinen parannus perisynnin yleiseen tautiin. Ankara sairaus tarvitsee väkevän lääkkeen, niinkuin pyhä Augustinus sanoo: suuri parantaja tuli taivaasta, sillä maailma oli täynnä sairaita. Mooseksen ajatus on siis tämä: Laupias Jumala, sinä olet antanut meidän, ruohon lailla, joka aamulla kukoistaa, sinun vihasi kautta kuivaa; meidän elämämme lyhenee ja sinun vihasi kohtaa meitä kaikkialta. Me rukoilemme sinua, käänny jälleen meidän puoleemme, ravitse aamulla meitä armollasi, ei vähäisellä erityisarmolla, vaan anna meille runsas, iankaikkinen armo, joka varjelee meidät ja pelastaa perkeleestä, kuolemasta, synnistä ja helvetistä.
Meillä kristityillä täytyy olla suurempi armo, apu ja lohdutus, kuin minkä antavat ruoka ja juoma, terve ruumis, raha ja tavara ja kaikki, mistä maailma saa lohtunsa ja ilonsa. Kristityllä ei ole muuta iloa tai lohdutusta, kuin että hän saa kuulla, että Isä Jumala on tuon siunatun siemenen, rakkaan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta surmannut perisynnin, sovittanut Jumalan vihan, poistanut iankaikkisen kuoleman ja on viimeisenä päivänä jälleen herättävä uskovaisensa, pelastava heidät kuolemasta, helvetistä ja kaikesta pahasta ja vievä iankaikkiseen elämään. Tämän lohdutuksen meille antaa Jeesuksen Kristuksen armo. Saatana on voitettu, velka on maksettu, kuolema on surmattu, taivas avattu. Lyhyesti sanoen: me rukoilemme tässä Mooseksen kanssa tähän koko ihmissuvun surkeuteen ja onnettomuuteen kokonaista armon merta, saadaksemme virvoituksen ja avun kaikkiin huoliimme, ruumiillisiin ja hengellisiin, ajallisiin ja iankaikkisiin. Vaikka Jumala näet antaa meille terveen ruumiin, ruoan ja juoman jne., niin se on kuitenkin vain osa Jumalan armoa, joka ainoastaan vähän aikaa ulkonaisesti auttaa ja lohduttaa meitä; sitten me kuolemme. Mitä meillä silloin on? Mistä nälkäinen ja janoinen sieluraukka silloin saa ravinnon ja lohdun? Siksi me emme rukoile ajallista ja katoavaista armoa, vaan yleistä armoa, joka vapahtaa meidät kaikista synneistä, olkoot ne perittyjä, tehtyjä, jokapäiväisiä tai kuolettavia syntejä, ja tekee meidät varmoiksi iankaikkisesta elämästä. Ainoastaan sellainen armo tuo iankaikkisen lohdutuksen ilon ja kiitoksen sekä tämän vaivalloisen elämän perästä iankaikkisen elämän.
NELJÄS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan. Luuk. 6: 37.
Herra soisi meidän olevan todellisia kristityitä, jotka emme vain sanoilla kerskaisi uskosta ja evankeliumista, niinkuin kerskaavat nykyään ne, jotka ovat olevinaan evankelisia ja osaavat Kristuksesta paljon puhua, mutta kun katsotaan asiaa tarkemmin, ei puheessa olekaan mitään perää. Suurin osa siis niistäkin, jotka saavat evankeliumia kuulla, pettää itsensä ja joutuu kadotukseen valheuskollaan. Tämän onnettomuuden Kristus tahtoisi torjua. Sen tähden hän ei aseta katseltavaksemme mitään outoa ja tuntematonta esikuvaa, vaan Isänsä ja meidän oman esikuvamme: me itse olemme saaneet kokea, miten hän on meitä kohdellut, ja hän käskee meidän tehdä samoin lähimmäisellemme. Olemmehan kaikki olleet Jumalan tuomion ja kadotuksen alaiset syntiemme tähden. Mutta mitä onkaan taivaallinen Isämme tehnyt? Hän ei todellakaan ole tahtonut tuomita sinua kadotukseen, vaan antaa syntisi anteeksi, pelastaa sinut helvetin kadotuksesta ja ottaa sinut armoihinsa. Sellainen esikuva sinulla on itseäsi varten. Noudata sitä, tee samoin lähimmäisellesi, niin olet oikea kristitty, joka uskot Kristukseen, et tuomitse etkä sadattele lähimmäistäsi, vaan annat mielelläsi hänelle anteeksi kaiken sen, mitä hän on vastaasi rikkonut. Mutta ellet tahdo, vaan pahan palvelijan tavalla (Matt. 18) itse tahdot saada armon Jumalalta, mutta et osoita sitä toisille, niin tiedä, ettet olekaan kristitty; Jumala on heittävä sinut laupeutensa piiristä tuomioon ja kadotukseen ja riistävä sinulta kaiken sen hyvän, jonka hän on sinulle antanut ja myös paneva taakaksesi jälleen kaiken velan, jonka hän jo oli sinulle anteeksi antanut. Siitä saat olla vakuuttunut, sillä luemmehan tästä: "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita", toisin sanoen: Ellette lakkaa tuomitsemisestanne, on Jumalakin teidät tuomitseva.
Mutta tiedämmehän, että on varsin vaikeaa olla tuomitsematta toisia. Kun joku vähänkin loukkaa meitä, me olemme heti valmiit tuomitsemaan: Mitä vielä tekisin tuolle ilkiölle? Olen tehnyt hänelle sen ja sen hyvän työn; siinä nyt oli kiitos, siinä palkinto. Se on oikeastaan armotonta armeliaisuutta, nurjaa avuliaisuutta, kun heti ollaan valmiit tuomitsemaan, jos ei saada kiitosta. Mutta toisin pitää olla. Jos teet jollekulle hyvän teon, mutta tämä on kiittämätön tai palkitsee sen pahalla, niin saat tosin häntä varoittaa sanomalla hänen tekevän syntiä Jumalaa vastaan. Mutta muista, ettet silti saa ruveta häntä vihaamaan, häntä tuomitsemaan ja sadattelemaan etkä olla häntä uudestaan auttamatta hänen hädässänsä. Jätä hänet hänen tuomarinsa haltuun! Ethän tiedä, mitä Jumala hänelle tehnee; ehkäpä hän vielä kääntyy parannukseenkin. Älä myös kadotustuomiota lausu! Ei se asia kuulu sinulle. Sinun tulee vain nuhdella, neuvoa, varoittaa sekä ilmiantaa niille, joilla on tutkimis- ja tuomitsemisvalta. Sinun sitä vastoin ei sovi tehdä muuta kuin osoittaa laupeutta tuomitsematta, kadotustuomiota lausumatta, vain anteeksi antaen. Ja vaikka ei lähimmäisesi lakkaisikaan sinua vastaan rikkomasta, tulee kuitenkin sydämesi olla altis antamaan hänelle anteeksi, vastustamatta häntä ja koettamatta hänelle kostaa, päin vastoin mahdollisuuden mukaan auttaen ja hänen parastaan edistäen. Tämä tosin tuntuu vaikealta ja työläältä; mutta ajattelepa toki, että oletkin kristitty: sinun täytyy, jos tahdot kristittynä olla, menetellä vakavammin kuin suruttomat. Onhan taivaallisen Isämme esikuva ilmeinen! Jos lähimmäisesi on kiittämätön osoittamastasi hyvästä teosta ja sen sijaan vain tahtoo tehdä sinulle vahinkoa, niin saat olla varma siitä, että Jumala kyllä hänet tapaa. Jätä kosto Jumalalle; tee sinä vain, mitä sinun on käsketty tehdä!
Maanantai.
Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut. Joh. 17: 24.
Tämä on viimeinen, mutta lohdullisin kohta Herramme ylimmäispapillisessa rukouksessa kaikkien niiden edestä, jotka häneen pitäytyvät, ja sen hän on puhunut, että me olisimme varmat siitä, mitä meillä on toivottavana ja missä me löydämme levon, koska me täällä maailmassa olemme viheliäisiä ja hyljittyjä, eikä meillä ole pysyväistä asuinsijaa. Kuolema on näet kauhea asia, varsinkin kun se alinomaa uhkaa, eikä ihminen tiedä, mihin hän joutuu. Kristus pitää uskollisena Vapahtajana huolen meistä ja sanoo tahtovansa valmistaa meille asuinsijan, niin että saamme olla hänen tykönänsä ja että meillä on yhtä hyvä kuin hänellä on Isänsä tykönä. On kuin hän sanoisi: olkaa hyvässä turvassa älkääkä surko, kuinka teille käy, teistä pidetään hyvä huoli ja te tulette sinne, mihin pyritte, ja siellä te saatte levätä turvassa maailmalta ja perkeleeltä. Missähän se paikka lienee? "Missä minä olen", hän sanoo, se merkitsee: Isän helmassa, jonne kaikki enkelit rientävät nostamaan ja kantamaan meidät. Meidän olisi tehtävä tästä raamatunlauseesta päänalunen sielullemme ja sen varassa iloisin sydämin kuoltava, kun se raskas hetki koittaa, jolloin me synnistä ja kaikesta pahasta päästettyinä siirrymme iankaikkiseen lepoon ja iloon.
Sanoilla "ne, jotka sinä olet minulle antanut", Vapahtaja tarkoittaa meitä, jotka luotamme hänen sanaansa, varsinkin hädässä ja kiusauksissa, kun maailma sen sanan tähden meitä pilkkaa ja vainoo, ettemme epäilisi hänen tahtovan ottaa meidät kunniaansa. Pane merkille varsinkin tämä Kristuksen sana: "minä tahdon". Hän puhuu Isän kanssa aivan siihen tapaan, että hän ei tahdo asiaa evättävän. Lupaus on siis varma ja luja, eihän sen antaja voi valhetella eikä pettää. Hänen rakkaat kristittynsä saavat totisesti nähdä sen kunnian, jonka Isä on hänelle antanut ja josta hän puhuu sanoen: "Sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille" (Joh. 17: 22). Nyt maan päällä se on meillä tosin vain uskossa; me näemme sen vain ikään kuin kuvastimesta kuullessamme ja käsittäessämme, että Kristus on noussut Isän kunniaan koko luomakunnan ainokaisena ja kaikkivaltiaana Herrana. Tämä on vielä hämärää tuntemusta, ikään kuin paksu pilvi olisi vedetty kirkkaan auringon eteen. Yhteenkään ihmissydämeen ei mahdu, eikä mikään järki voi käsittää, että se kirkkaus on niin suuri, varsinkin koska Kristus nyt kristityissään ilmenee aivan päinvastaisena. Mutta siellä loistaa toinen valkeus; meidän ei enää tarvitse uskoa, vaan saamme mitä kirkkaimmin silmillämme sitä katsella iankaikkisessa riemussa.
Jos ihminen voisi tämän suuren lohdutuksen uskoa todeksi, ei hän paljoakaan piittaisi tästä ajallisesta elämästä ja maailman tavarasta ja kunniasta, vaan mielellään luopuisi kaikesta, mitä maan päällä on. Mitäpä vahinkoa maailma voisi meille tehdä, riistettyään meiltä tavaran, kunnian, ruumiin ja hengen? Sehän vain auttaa meitä pääsemään Kristuksen tykö ja saamaan nähdä hänen kirkkautensa, jonka rinnalla koko maailman tavara ja kunnia eivät ole mitään. Tätä kirkkauden näkemistä ynnä kaikkea, mitä me iankaikkisessa elämässä ja autuudessa saamme omistaa ja nauttia, ei yksikään ihminen voi lausua eikä ajatuksissaan arvata.
Tiistai.
Minä päätän, että tämän nykyisen ajon kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. Room. 8: 18.
Katsohan vain: apostoli kääntää selkänsä maailmalle, mutta kasvonsa hän kääntää tulevaiseen ilmestykseen, aivan kuin ei maailmassa missään huomaisi mitään onnettomuutta, mitään surkeutta, vaan yksinomaan pelkkää iloa! Todellakin, hän sanoo, jos meille huonosti käypikin, mitä sittenkään on meidän kärsimyksemme siihen sanomattomaan iloon ja kirkkauteen verrattuna, joka meihin on ilmestyvä? Ei se ansaitse siihen vertaamista eikä kärsimykseksi nimittämistä. Se vain puuttuu, ettemme luonnollisin silmin näe emmekä tuntuvasti voi kosketella sitä arvaamatonta kirkkautta, jota meidän on odottaminen. Sen joka kaiken noin osaisi saada sydämeensä, täytyisi sanoa: Jos minut vaikkapa kymmenesti poltettaisiin tai hukutettaisiin, se kuitenkaan ei ole kerrassaan mitään tulevaiseen kirkkauteen verrattuna. Mitäpä onkaan tämä ajallinen elämä, olkoon kuinka pitkä hyvänsä, iankaikkiseen elämään verrattuna! Näin pyhä Paavali tekee kaikesta maisesta kärsimisestä pisaraisen, vähäisen kipinäisen, mutta sen sijaan siitä kirkkaudesta, jota meidän on toivottava, rannattoman meren ja ison valkean.
Mistä johtuu, ettemme osaa arvostella kärsimyksiä niin vähäisiksi emmekä kirkkautta niin suureksi kuin pyhä Paavali tässä arvostelee? Todetaanhan selvästi meidän asenteemme silloin, kun meille annetaan yksi ainoa kova sana. Silmänräpäyksessä silloin vuoret paiskotaan nurin narin ja puut kiskotaan maasta! Ne, jotka ovat noin kärsimättömiä, eivät ymmärrä sanaakaan tästä pyhän Paavalin ihanasta lohdutuksesta. Ei kristityn sovi käyttäytyä tuolla tavalla. Mutta, sinä sanot, joka tapauksessa minulle tehdään vääryyttä. Kyllä kai, mutta anna sen olla sillänsä! Mistä oikeastaan johtuu, että sinä niin valtavasti paisuttelet kärsimystäsi, ensinkään suuntaamatta edes ajatuksiasi taivasta kohti, siihen, mikä sinulla siellä ylhäällä on odotettavana? Minkä tähden sinä et sitäkin paisuta suureksi? Jos tahdot olla kristitty, et todellakaan saa käyttäytyä tuolla tavalla. Jos tahdot selvittää asiasi, niin selvitä se oikealla, kunnollisella tavalla! Toisin tässä käydä täytyy. Jos sinä näet tahdot olla Herran Jeesuksen Kristuksen kanssaperillinen, mutta et tahdo kärsiä hänen kanssaan, et olla hänen veljenään etkä tulla hänen kaltaisekseen, hän ei varmastikaan viimeisenä päivänä ole tunnustava sinua veljekseen ja kanssaperillisekseen, vaan hän kysyy sinulta, missä on orjantappurakruunusi, ristisi, naulasi ja ruoskasi, oletko sinäkin ollut koko maailman inhona niinkuin hän ja kaikki hänen jäsenensä ovat olleet maailman alusta asti. Ellet saata tällaista esittää, hän ei ole omaksuva sinua veljeksensä. Kaiken kaikkiaan: on kärsittävä yhdessä, kaikkien on tultava Jumalan Pojan kaltaisiksi, ellemme tule, meitä ei hänen kanssansa kirkkauteen koroteta.
Mainitsemalla kirkkautta, joka on ilmestyvä meihin, apostoli taas osoittaa, mistä kärsimisen vastahakoisuus sinussa johtuu: usko näet on vielä heikko, haluton katsahtamaan siihen salattuun kirkkauteen, joka kerran on meihin ilmestyvä. Jos se näet olisi sellaista kirkkautta, jonka voi silmin nähdä, niin kyllä me olisimme kärsivällisiä, kelpo kärsijöitä. Mutta kun mikään ei ole ilmeisenä, käy vanhalle Aadamille työlääksi uskoa, että Jumala antaa minulle viimeisenä päivänä ihanan ruumiin, iloisen mielen ja puhtaan sielun. Jos kuitenkin usko olisi käsillä, kaikki olisi meistä niin vähäistä huomioon otettavaksi, kunhan vain Herra Jumalammekin jättää huomioon ottamatta sen vaatimuksen, mikä hänellä on meidän syntiemme tähden. Oi, miksi puhutaankaan paljon suurista kärsimyksistä ja kärsimysten ansiosta! Kuinka täysin ansiottomina pääsemmekään siihen suureen armoon ja sanomattomaan kunniaan, että meistä tulee Kristuksen kautta Jumalan lapsia ja perillisiä ja Kristuksen veljiä ja kanssaperillisiä!
Keskiviikko.
Jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi. Matt. 6: 14.
Herra Kristus on tahtonut solmita syntien anteeksisaamisen meidän anteeksiantamukseemme, sitoaksensa näin kristityitä rakastamaan toinen toistansa sekä pitämään uskon ja saadun anteeksiantamuksen jälkeen tärkeimpänä asiana sitä, että hekin lakkaamatta antavat anteeksi lähimmäisilleen. Samoin kuin me elämme uskossa häneen, samoin eläkäämme myös lähimmäisen rakkaudessa, niin ettemme tee toisillemme kiusaa ja vahinkoa, vaan ajattelemme, että meidän tulee aina antaa anteeksi, vaikka meille olisi vääryyttäkin tehty, niinkuin tässä elämässä usein käy; muutoin tietäkäämme, ettei meillekään ole annettu anteeksi. Kas näin meidät liitetään toisiimme lujin sitein, niin ettemme rupea eripuraisiksi, vaan kärsimme rakkaudessa toinen toistamme ja olemme yksimieliset. Kun näin tapahtuu, on kristitty täydellinen, sellainen, joka oikein uskoo ja rakastaa. Mitä vikoja hänessä vielä sitten lieneekin jäljellä, ne kaikki annetaan anteeksi ja jätetään syyksi lukematta.
Kuinka on ymmärrettävä, että Kristus näillä sanoilla perustaa anteeksisaamisen meidän tekoihimme ja sanoo: Jos te annatte anteeksi ihmisille, niin teille annetaan anteeksi? Tämähän ei ole anteeksiantamuksen perustamista uskolle? Vastaan: Syntien anteeksisaaminen tapahtuu kahdella tavoin: toisaalta evankeliumin ja Jumalan sanan kautta, joka vastaanotetaan sydämessä Jumalan edessä uskolla, toisaalta ulkonaisesti, tekojen kautta, niinkuin Pietari sanoo: "Pyrkikää, veljet, tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi" (2. Piet. 1: 10). Apostoli tahtoo, että me vahvistamme sen, että meillä on usko ja syntien anteeksisaaminen, esittämällä sellaisia tekoja, että puu havaitaan hedelmistänsä hyväksi eikä mädänneeksi. Missä näet oikea usko on, siellä hyvät teot varmasti seuraavat. Näin ihminen on sekä ulkonaisesti että sisäisesti vanhurskas Jumalan ja ihmisten edessä. Tämä on hedelmä, jolla me vakuutamme itsemme ja muut siitä, että usko on oikea. Ulkonainen, teoissa osoitettu anteeksiantamus on tässä varma merkki siitä, että Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi. Muussa tapauksessa, ellet osoita anteeksiantamusta lähimmäisellesi, se on varma merkki siitä, ettei sinullakaan ole syntien anteeksiantamusta Jumalalta, vaan olet vielä epäuskossa.
Kristus on käyttänytkin meitä kehoittaaksensa ystävällisiä sanoja, lausuessaan juuri näin: "Jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa". Hän ei sano: heidän pahuutensa tai ilkeytensä. Rikokseksi eli hairahdukseksi hän nimittää sellaista syntiä, joka tehdään pikemmin heikkoudesta tai tietämättömyydestä kuin pahuudesta. Minkä tähden hän näin väheksyy lähimmäisen syntiä, kun kuitenkin usein näemme monen tekevän syntiä ehdoin tahdoin, pelkästä ilkeydestä? Hän tekee näin siksi, että hän tahtoo asettaa sinun vihasi ja taivuttaa sinut mielelläsi antamaan anteeksi. Hän tahtoo ennemmin tehdä sinun sydämesi lempeäksi ja ystävälliseksi, kuin tehdä synnin niin suureksi kuin se itsessään on. Jumalan edessä synti on niin suuri, että se aukaisee iankaikkisen kadotuksen ja sulkee taivaan, mutta minun ja sinun ei Jumala tahdo ajattelevan synnistä niin, koska meidän velvollisuutemme ei ole rangaista syntiä, vaan antaa anteeksi. Jos sinulla on lähimmäistä kohtaan sellainen mieli, niin Jumalakin on puolestaan osoittautuva sinua kohtaan lempeäksi ja on myös tekevä sinun suuren syntisi, jonka häntä vastaan olet tehnyt ja vielä teet, niin vähäiseksi, että hän nimittää sitä ainoastaan rikkomukseksi, jos sen tunnustat ja rukoilet sitä anteeksi.
Torstai.
Herra, käännä meidän kohtalomme, niinkuin sadepurot Etelämaassa. Ps. 126: 4.
Näitä sanoja pitäisi lakkaamatta rukoiltaman, ellei suulla, niin kuitenkin sydämessä hartaasti huoaten. Pyhä Paavalikin sanoo: "Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana" (Kol. 3: 16), nimittäin niin, ettei sitä teroiteta ainoastaan opetuksessa, vaan myös rukouksessa. Näin sen tähden, että meidän vastustajamme, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä. Me olemme heikot ja meillä on aarre maallisissa astioissa, vieläpä meitä raskauttaa liha, joka vielä on täynnä syntiä; uskokin on vielä kuin hento, tuleentumaton korsi, jota tuuli häilyttää, ja se saattaa kaatua. Sitä eivät kuitenkaan ymmärrä ne, jotka luulevat olevansa kristittyjä, vaikkeivät ole vielä saaneet kokea vaaraa taistelussa. Sellaiset ihmiset eivät pysy vakaina, vaan ajelehtivat kaikkinaisissa opin tuulissa sinne tänne tai tulevat täysin jumalattomiksi. He eivät ymmärrä, että on tarpeen joka päivä kasvaa, voidaksemme vastustaa saatanaa, joka ajaa meitä halveksimaan Jumalaa ja ihmisiä. Siksi täytyy valvoa ja rukoilla, Herran käskyn mukaan.
Tätä psalmin jaetta ei ole ymmärrettävä niin, kuin profeetta rukoilisi tulevan lunastuksen ilmestymistä; hän rukoilee edustaen kristittyjä, joiden tulee alati rukoilla näin ja sanoa: Herra, sinä olet kirvoittanut minut vankeudesta, virvota minua vieläkin; sinä ole antanut minulle anteeksi syntini, anna anteeksi minulle vieläkin; sinä olet surmannut perkeleen, surmaa hänet vieläkin; sinä olet poistanut lain, poista se vieläkin. Meidän täytyy näet rukoilla sitä, mitä meillä jo entuudestaan on, että tulisimme täydellisesti puhtaiksi, mikä tapahtuu, kun tämä synnin hallitsema ruumis kuolee.
"Käännä meidän kohtalomme" merkitsee siis: lunasta meidät, jotka olemme alkaneet olla uusia luomuksia, että niinkuin lunastus on Kristuksen kautta täydellisesti tapahtunut, mekin sen täydellisesti käsittäisimme ja sovittaisimme itseemme. Tässä elämässä sotivat monet asiat tätä lunastusta vastaan, sen tähden täytyy meitä suojella niin, ettemme lankea takaisin entiseen kohtaloomme ja ettei perkele kukistaisi uskoamme. Liha on näet heikko, mutta perkele voimakas; ellei nyt Jumala suojele ja ylläpidä meitä, raukeaa meidän lunastuksemme alku. Meidän on siis alati rukoiltava, että me tulisimme joka päivä uudistetuiksi, siksi kunnes kuolema tekee ratkaisevan lopun vanhasta ihmisestä. Silloin tapahtuu kohtalomme täydellinen kääntäminen, niinkuin sadepurot kuivuvat Etelämaassa. Tässä on kehoitus totuttelemaan alinomaiseen rukoukseen ja pyhän Raamatun tutkimiseen. Ne jotka eivät milloinkaan ole taistelleet perkelettä vastaan, eivät tiedä, kuinka tarpeellinen rukouksen henki on. Laiminlyöminen ja suruttomuus kasvavat päivittäin, aivan kuin ruoste raudassa, ja sana luistaa meidän käsistämme ennen kuin huomaammekaan. Jos näin käy, silloin saatana on puoleksi voittanut, sillä hän ei makaa, vaan ottaa vaarin jokaisesta tilaisuudesta ja karkaa kimppuumme silloin, kun hän tietää, että sydän ei ole kiinni sanassa. Hän osaa pienestä kipinästä puhaltaa suuren tulen, ennen kuin se voidaan tukahduttaa ja Kristus jälleen käsitetään sanalla. Sen tähden tulee Raamatun sanaa harjoittaa ja rukoilla, kun käymme levolle ja kun nousemme levolta, ettei vihollinen tapaisi meitä joutilaina ja varustamattomina ja ryöstäisi meiltä lunastusta sydämistämme.
Perjantai.
Me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti. Room. 8: 22.
Tuo on pyhältä Paavalilta eriskummaista puhetta! Luomakunta, hän sanoo, tietää, ei ainoastaan vapautuvansa turmelusta palvelemasta, vaan vieläpä tulevansa ihanaksi ja kaunistetuksi. Sinnepä se siis halajaa, sitä kohti se kärsimättömänä kiirehtää, sillä se tietää, kuinka kauniiksi se silloin saapi, ja sen tähden se alinaikaa sitä kiihkeästi ikävöitsee. Samoinhan me kristitytkin ikävöitsemme ja toivomme koko sydämestämme, että tulisi tämän alhaisen maailman kertakaikkinen loppu. Eikö todellakin väsytä moisen jumalattomuuden, synnin sekä Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa kohdistuvan jumalanpilkan näkeminen ja kuuleminen, sellaisen, jota Lootin Sodomassa täytyi nähdä ja kuulla! Sen tähden pyhä Paavali sanoo luomakunnan huokaillen ja kärsimättömästi odottavan Jumalan lasten ilmestymistä ja kirkkauden vapautta. Eikä ainoastaan luomakunta yksin odota, vaan myös me, hän sanoo edelleen, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksiottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Me rukoilemme ja parumme väkevästi huokaillen ja ikävöiden Isä meidän -rukouksessa: "Tulkoon sinun valtakuntasi!", toisin sanoen: Suo, rakkahin Herra, ihanan tulemisesi päivän pian saapua, että meidät vapahdettaisiin pahasta maailmasta ja perkeleen valtakunnasta ja että me vapautuisimme siitä kauheasta vitsauksesta, jota meidän sekä sisäisesti että ulkonaisesti, sekä pahojen ihmisten että oman omantuntomme taholta, täytyy kärsiä! Kuoleta alinomaa tätä vanhaa säkkiä, saadaksemme jo vihdoinkin toisen ruumiin, joka ei ole, niinkuin tämä nykyinen, täynnä syntiä, kaikkeen pahaan ja tottelemattomuuteen taipuvainen, jonka ei enää tarvitse olla sairaana, kärsiä vainoja eikä kuolla, vaan joka sekä ruumiin että hengen puolesta kaikesta onnettomuudesta vapahdettuna tulee sinun, rakas Herra Jeesus, kirkastetun ruumiisi kaltaiseksi, ja me niin vihdoin pääsemme ihanaan lunastukseemme, amen!
Tässä pyhä Paavali kuitenkin käyttää erikoista sanaa, joka oikeastaan merkitsee sellaista tuskaa ja kipua, joka naisella synnyttäessään on, silloin kun hän ei mitään muuta toivo, kuin että lapsukainen olisi syntynyt. Saman sanan pyhä Paavali tässä soveltaa luomakuntaan: se on synnytystuskissa, niiden ahdistamana ja kivistämänä niin kovin, että se toivoisi olevansa uudestisyntynyt ja palveluksestaan päästetty. Sanopa, ken aavistaisi luomakunnan olevan synnytystuskissa? Aurinko on niin ihana ja suloinen luomus, ettei se voi sen ihanampi olla. Ja mitä vikaa sitten on kuussa, tähdissä ja maassa – Eikö kaikki ole niin oivallisesti ja kauniiksi luotu? Ken siis menisi sanomaan, että luomakunta on synnytystuskissa tai toimii vastenmielisesti? Paavali sanoo, että ne ovat varsin kyllästyneet niihin olosuhteisiin, joissa ne nyt palvelevat, jopa että ne olisivat niistä yhtä mielellään erossa kuin vaimo vapaana synnytystuskista. Nepä vasta aito hengelliset silmät, jotka kaikkea tätä luomakunnassa havaitsevat! Senpä tähden apostoli kääntääkin selkänsä tälle maailmalle välittämättä ajallisen elämän iloista ja suruista ja rakentaa ainoastaan tulevaiselle ja iankaikkiselle elämälle, jota hän ei näe eikä tunne. Näin hän oivallisesti ja väkevästi lohduttaa kristityitä, johdattaen heitä koko luomakunnan mukana toiseen elämään, kuitenkin sellaisessa toivossa, että tämä syntinen elämä sitä ennen on päättyvä.
Niiden, jotka uskovat Kristukseen, on siis oltava varmoja ja vakuuttuneita iankaikkisesta kirkkaudesta sekä koko luomakunnan kanssa huokaillen huudettava Herraa Jumalaamme kiireesti tuomaan esiin sen päivän, jona tämä toivo on täyttyvä. Juuri sitä vartenhan hän on meidän käskenyt rukoilla: "Tulkoon sinun valtakuntasi!" Rakas Jumala, joka on käskenyt meidän niin tehdä, antakoon myöskin armonsa ja auttakoon lujasti uskomaan, että me vihdoin tähän kirkkauteen pääsemme. Meidän uskomme tarkoituksena on auttaa meitä tulemaan toiseen elämään. Suokoon Jumala, että se meidän vapahduksemme ja kirkkautemme iloinen ja autuas päivä pian tulisi, ja me saisimme kokea kaiken sen, mitä me nyt sanasta kuullen uskomme! Amen, amen!
Lauantai.
Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Joh. 14: 1.
Kristus asettuu tässä Jumalan vertaiseksi ja vaatii itsellensä samaa kunniaa, mikä Jumalalle tulee. Ei niin, että hän asettaisi ainoan Jumalan rinnalle toisen, vaan hän tahtoo tällä osoittaa, että hän nyt vasta on perustava valtakuntansa maan päälle ja juuri sen tähden nousee maasta taivaaseen oikeaan hallitukseensa. On kuin hän sanoisi: Nyt pidetään minua maan päällä vaivaisena ja voimattomana ihmisenä, mutta kun pääsen sinne ylös, niin minä vedän kaikkien sydämet tyköni. Silloin saatte tuntea, mitä teillä on minussa. Minä toimin niin, että te ette ole turhaan luottaneet minuun ja että te uskotte minuun, niin kuin te uskotte Jumalaan.
Miksi hän siis korottaa itsensä Jumalan rinnalle? Riistääkö hän Jumalalta kunnian itsellensä? Ei niin, vaan hän osoittaa meille, kuinka me löydämme oikean tien, ettemme eksy oikeasta Jumalasta. Hän tahtoo tällä sanoa: Te olette kuulleet, että teidän tulee uskoa Jumalaan; minä tahdon osoittaa teille, kuinka te hänet löydätte, niin ettette omien ajatustenne mukaan kuvittele itsellenne toista, väärää Jumalaa. Jos siis tahdotte uskoa Jumalaan, niin uskokaa minuun. Jos tahdotte oikein perustaa uskonne, niin ettei se petä, niin perustakaa se minuun. Minussa näet asuu koko jumaluus täydellisesti. "Minä olen tie, totuus ja elämä." "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän." Jos siis tahdotte varmasti löytää Isän, niin käsittäkää hänet minussa ja minun kauttani; jos minä olen teillä, niin on teillä Isäkin. Isä itsekin todistaa, että hän on lähettänyt Pojan, eikä Poika puhu eikä tee mitään itsestänsä. Isän määräys koko maailmalle on, että Kristusta tulee uskoa niinkuin itse Jumalaa, että olisimme varmat siitä, että jos Kristukseen uskomme, löydämme oikean Jumalan. Varmaa on siis, että se, joka poikkeaa tästä Kristuksesta, ei ikinä löydä Jumalaa. Koska Jumala on kokonaan Kristuksessa ja ilmaantuu meille hänessä, niin on kaikkien niiden pyrkimys turhaa, jotka ilman Kristusta ja hänen ulkopuolellaan, omien inhimillisten ajatustensa mukaan ryhtyvät Jumalan, kanssa tekemisiin.
Se joka tahtoo oikein menetellä eikä tahdo joutua uskossansa harhaan, alkakoon siitä, missä Jumala on ja ilmenee, muuten koko hänen uskonsa ja ponnistuksensa on turhaa eikä hän voita muuta kuin surkean pettymyksen. Niin käy niiden, jotka teoillaan yrittävät ansaita Jumalan armoa. Mutta oikeat kristityt sanovat näin: Tässä on minun Jumalani, minä en tahdo uskoa muuhun Jumalaan kuin häneen, joka on yhtä Jumalan kanssa, Jeesukseen Kristukseen. Häneen minä luotan ja tiedän, että minulla silloin on oikea Jumala. Jos minulla on Kristus, niin saan rehennellä perkelettä ja maailmaa vastaan. Vaikka maailma riistäisi minulta tavaran, kunnian, ruumiin ja hengen, niin minulla on kuitenkin Kristus, joka on elämän ja kuoleman, maailman ja kaiken Herra. Vaikka perkele peljättää minua ja raskauttaa mieleni ja omantuntoni, ei hän kuitenkaan saa mitään aikaan, sillä tässä on Herrani, johon minä uskon, ja kun uskon häneen, uskon Jumalaan.
VIIDES KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Niin Simon vastasi ja sanoi hänelle: "Mestari, koko yön me olemme tehneet työtä emmekä ole mitään saaneet; mutta sinun käskystäsi minä heitän verkot". Luuk. 5: 5.
Tässä huomaamme Pietarissa erityisen avun. Hän mahtoi olla todella hurskas sielu, koska hän niin pian voi taipua ja niin lujasti luottaa Herran sanaan. Tässä näet kävi samoin kuin aina muulloinkin: ihmisjärjen kannalta katsoen Herran käskyt tuntuivat ja näyttivät aivan tyhmiltä. Onhan yleensä kalanpyynnin laita siten, että keskipäivällä ei juuri saa mitään; yön aika on sopivampi. Ei liioin ole kalastajien tapana mennä meren selälle, vaan he pysyvät rannikolla, missä kala liikkuu. Mutta Herra kääntää asiat aivan toisin, käskee Pietarin viedä verkkonsa syvälle, ulapalle, ja vaikka he eivät koko yönä olleet mitään saaneet, hän käskee heidän laskea verkkonsa keskipäivällä. Pietari käsittää aivan hyvin, ettei tuo ole maallisen ammattimiehen puhetta; sen tähden hän vastaa: "Mestari, koko yön olemme tehneet työtä emmekä ole mitään saaneet". Jos meidän taitomme jotain merkitsee, niin ei meillä ole saaliista suuria toiveita, mutta sinun käskystäsi minä heitän verkot; jos ei sinun sanasi vaikuta mitään erinomaista, niin yritys on turha.
Tuo vastaus oli erittäin kohtelias. Hän ei ruvennut väittämään vastaan: Älä tulekaan minua opettamaan; minä kyllä neuvomattasikin tiedän, miten kaloja on pyydettävä. Saarnatoimi ja kalastus ovat kaksi eri asiaa. En minä tahdo opettaa sinua saarnaamaan, älä siis sinäkään opeta minulle kalastusta. – Tähän tapaan olisimme me kenties vastanneet Herralle. Me tahdomme luonnostamme aina olla viisaampia kuin Herra Jumala. Mutta Pietari on siksi hurskas, että luopuu tuollaisista ajatuksista. Hän miettii vain: tiedän minä kalastuksesta minkä tiedänkin, kuitenkaan en tahdo halveksua tuota käskyä, vaan noudatan sitä. Kaikesta sydämestään hän siis luottaa sanaan, huolimatta järkensä väitteistä ja kokemuksestaan. Tämä on todella kaunis uskon esikuva. Jospa vain osaisimme menetellä Pietarin tavoin, luopua omista ajatuksistamme ja ainoastaan sanassa riippua! On sangen harmillista, jos isännän käskiessä palvelijaansa johonkin, tämä ei tahdo totella, vaan vastustelee. Sellaista palvelijaa ei kukaan pidä talossaan.
Jumalalle on kunniaksi, että me kohtelemme häntä ja hänen sanaansa samoin kuin Pietari tässä tilanteessa. Vaikka järkemme koettaa vietellä meitä toisaalle, tulee meidän kuitenkin pysyä uskossa vakaina ja sanoa: Järki sinne, järki tänne! – Tässähän on minulla Jumalan sana ja käsky, siinä minä tahdon pysyä. Joka näin luottaa sanaan, hänestä Jumala ja koko taivaan sotajoukko iloitsevat. Tosin ei tässä kohden päästä kiusauksista. Kun meille käy, kuten Pietarille, että saamme tehdä turhaan työtä koko yön, niin mekin käymme alakuloisiksi, rupeamme napisemaan ja hätäilemään, miettien jo heittää sikseen kaikki. Mutta ei ole antauduttava tähän kiusaukseen, vaan on pysyttävä kutsumuksessamme ja annettava asiamme Jumalan huomaan. Usein saadaan nähdä, ettei hyville, hurskaille ja kuuliaisille lapsille mikään oikein ota menestyäkseen, kun sen sijaan pahoille ja tottelemattomille käy kaikki hyvin, toiveitten mukaan. Mutta tätä ei kestä kauan; lopulta käy niin, että huono onni kääntyy hyväksi, ja ensin nautittu hyvä onni huonoksi. Vaikka siis sinullekin käy niin, etteivät yrityksesi ensin menesty, niin pysy lujana äläkä suutu, sillä kuuliaisuudessa kärsitty vastoinkäyminen on parempi kuin myötäkäyminen tottelemattomalle.
Maanantai.
Meidän apumme on Herran nimi, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan. Ps. 124: 8.
Tässä meille opetetaan, että syntiä, kuolemaa ja muuta vaaraa vastaan ei ole mitään muuta apua kuin Herran nimi. Ellei niin olisi, me lankeaisimme kaikenlaiseen syntiin, pilkkaan ja eksytykseen. Mutta meidän apumme on Herran nimi, joka varjelee meidät niistä ja ylläpitää uskomme ja elämämme vastoin maailmaa ja perkelettä. Tämä jae opettaa meille, niinkuin tämä koko psalmikin, että Jumala koettelee pyhiänsä ja sallii heidän joutua syvälle tuskaan ja hätään, aivan kuin suuriin vesiin, niin että luullaankin heidän jo olevan hukassa. Mutta Jumala antaa tämän ohessa sen lohdutuksen, ettei hän lopulta kuitenkaan omiansa hylkää. Hän tahtoo vain meidän sellaisista esimerkeistä oppivan tuntemaan hänen tahtoansa. Hän koettelee omiansa Egyptin ahjossa, siten kuolettaakseen vanhaa ihmistä kaikkine tekoineen ja opettaakseen meitä etsimään apua ainoastaan Herralta Jumalalta. Tämä on kaikkien koettelemusten ja kärsimysten tarkoitus. Ei kukaan tule kristityksi ainoastaan ajattelemalla ja opettelemalla; täytyy myös ryhtyä tosi toimeen, toisin sanoen, täytyy kantaa ristiä. Tämä kukistaa lihamme mitättömäksi, niin että ihminen on epätoivoinen omista voimistaan, luottaa Jumalan apuun ja odottaa sitä kärsivällisesti ja hartaasti toivoen. Sillä niin on Jumalan armollinen tahto, emmekä saa muodostaa itsellemme muuta käsitystä Jumalasta, kuin että hän tahtoo meitä auttaa hädässämme ja vapauttaa meidät epätoivosta ja kaikesta onnettomuudesta. Joka tämän on oppinut, se on tässä taistelussa melkein puoleksi voittanut. Ne taas, jotka eivät siitä mitään tiedä ja joutuvat koettelemukseen, tekevät saatanan tahdon mukaan niin, että he joko kokonaan ovat toivottomat tai etsivät muuta apua.
Oppikaamme tästä, että Jumala aina harjoittaa pyhiänsä ja antaa vesien hyökyä heidän ylitsensä. Hän sallii viritettävän pauloja eteemme ja koettelee meitä, ei tuhotaksensa meidät, vaan näyttääkseen meidän heikkoutemme ja opettaakseen meitä toivomaan hänen apuunsa. Autuas on se, joka tämän tajuaa. Liha katsoo vain vihollisen voimaa ja suurta joukkoa sekä lisäksi omaa viheliäisyyttänsä ja heikkouttansa, mutta se ei toivo Jumalaan eikä odota häneltä apua. Sen tähden tämä psalmin päätelmä on tarpeellinen: "Meidän apumme on Herran nimi, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan". Se on lyhyt lause, mutta se antaa meille ihanan opetuksen ja lohdutuksen, jota me tähän aikaan kipeästi tarvitsemme. Me näemme, kuinka maailma vainoaa evankeliumin oppia. Ja mitä me olemme niin suuren maailman voiman rinnalla? Kuitenkin me saamme kokea, ettei meitä kokonaan hyljätä, vaan me olemme turvassa luottaen siihen apuun, joka on Jumalan kädessä. Nämäkin sanat, jotka profeetta tässä sanoo, ovat myös ilmaus voittavasta ja riemuitsevasta uskosta. On kuin hän sanoisi: Minun Jumalani ja auttajani on hän, joka on tehnyt taivaan ja maan. Te viholliset, osoittakaa minulle joku, joka on hänen kaltaisensa! Profeetta asettaa siis suurta vaaraa ja kiusausta vastaan kaikkivaltiaan Jumalan, nielaisten aivan kuin henkäyksessä koko maailman ja helvetin kaiken pahuuden, niinkuin suuri tuli kuluttaa pienen vesipisaran. Mitäpä on maailma kaikkine valtoineen, varustuksineen ja rikkauksineen sen rinnalla, joka on tehnyt taivaan ja maan! Maailma vihastukoon, minkä tahtoo, kunhan meillä vain on tämä apu. Vaikka meidän täytyykin vähän kärsiä, niin me kuitenkin lopulta saamme voiton.
Tiistai.
Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani. Joh. 7: 17.
Isän tahto on, että kuullaan, mitä Kristus puhuu, ja että noudatetaan hänen sanaansa. Älä mestaroi hänen sanaansa, vaan kuule ja tottele sitä, niin Pyhä Henki on tuleva ja muodostava sydämesi niin, että sinä uskot jumalallisen sanan saarnan ja sanot: tämä on Jumalan sana ja puhdas totuus, ja olet valmis vaikka panemaan henkesi sen tähden. Mutta jos tahdot ruveta jumalallista sanaa mestaroimaan ja ensin ottaa epäilläksesi ja arvostellaksesi sitä oman pääsi mukaan, et vielä ole opetuslapsi, vaan mestari. Sillä tavoin et milloinkaan saavuta päämäärää etkä saa kokea, mikä on Herran Kristuksen sana ja hänen taivaallisen Isänsä tahto, sillä mahdotonta on sen ymmärtää Jumalan sanaa, joka ajatuksillaan sitä mestaroi. Ota sen tähden järkesi vangiksi, äläkä salli sen niissä asioissa, jotka koskevat autuuttasi, hapuilla tai ajatella, vaan ainoastaan kuulla, mitä Jumalan Poika puhuu ja pysyä hänen sanassaan. "Kuulkaa häntä!" (Matt. 17: 5) Kuulla, kuulla käsketään, ja se merkitsee sitä, että puhtaasti ja hyvin tehdään Herran Jumalamme tahto. Jumala on luvannut, että hän tahtoo sille, joka kuulee Poikaa, antaa Pyhän Hengen, valaista ja sytyttää hänet niin, että hän oikein ymmärtää sen Jumalan sanaksi. Siltä taas, joka tahtoo ainoastaan kuulla, mitä hän itse valitsee ja tahtoo, on taivas suljettu, eikä hän milloinkaan pääse edes maistamaan, mitä on yksikään Raamatun sana.
Meidän tulee siis olla opetuslapsia eikä mestareita. Sen tähden Kristus sanoo: "Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta". Ottakaa minut vastaan saarnaajana, jonka Jumala on lähettänyt. Jos tahdotte ymmärtää minun sanani, niin siihen ette pääse viisastelemalla. Kun Jumala puhuu, olkaa te ääneti ja suostukaa Jumalan tahtoon. Niinhän maailmassakin on suhtauduttava hallitsijaan; jos hän käskee jotakin, niin ei sitä ole muutettava, vaan hänen käskyään on uskottava eikä väiteltävä siitä. Samoin on laita perheenpään: palvelija ei saa kysellä isäntänsä sanaa, eikä väitellä siitä, vaan kun isäntä on sanonut, niin palvelija vaietkoon ja tehköön, mitä hän on käskenyt.
Tässä käyköön samoin. Herra Kristus tahtoo sanoa: Jumala itse puhuu minun kauttani, se on hänen sanansa, minun oppini ei ole minun, vaan Jumalan, joka sen on minulle antanut, sen tähden kuulkaa, mitä minä puhun. Mutta, maailma sanoo, olisimmeko me niin yksinkertaisia! Kas niin, paratiisissakin me tahdoimme olla viisaammat kuin itse Jumala, siksi olemmekin niin syvälle langenneet. Jumalan sanan tuomariksi pääset kyllä, mutta ainoastaan sillä tavoin, että kuulet ja tottelet Jumalan sanaa; jos näet pysyt Jumalan sanassa, niin osaat arvostella kaikkea oppia ja huomaat, onko se Jumalan sanaa vaiko ei.
Keskiviikko.
Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte. 1. Piet. 3: 9.
Tässä ei puhuta mitään virasta. Kun näet tuomari sanoo: Tämä on varkaana tuomittava, on sekin kostamista, mutta se on Jumalan tuomiota ja työtä eikä se kuulu tähän. Mutta kristitty, joka oikein uskoo, viattomasti elää ja oppiaan ja uskoaan tunnustaa sekä Jumalan käskyn mukaan tahtoo nuhdella sitä, mikä ei ole opin ja uskon mukaista, vihoittaa perkeleen ja maailman; jopa nekin, joiden virkaan kuuluu hurskasten suojeleminen ja väkivallan estäminen, viran ja oikeuden varjolla vainoavat ja sortavat heitä, ainakin tuottamalla heille haittaa ja estämällä heitä. Jos hän on helposti kiihottuva, antaen vihan ja kärsimättömyytensä yllättää itsensä, hän ei voi tehdä mitään hyvää, vaan päin vastoin tekee rauhattomaksi sydämensä, joka rääkkääntyy suunnitellessaan, kuinka saisi loukkaajalleen kostetuksi. Tämän huomatessaan perkele iloitsee ja pyrkii kiihoittamalla synnyttämään molemmin puolin yhä enemmän onnettomuutta, näin tuottaen sinulle kaksinkertaisen vahingon, ei ainoastaan vihollisesi kautta, vaan oman vihasi tähden, sinä kun sillä kidutat itseäsi ja turmelet onnesi päivät.
Mikä siis neuvoksi, sinä sanot, jos meidän on moista kärsiminen voimatta sitä estää ja päästä oikeuksiimme? Ei siihen ole mitään muuta neuvoa, pyhä Pietari sanoo, kuin että rauhoitat sydämesi jättäen Jumalan haltuun asiasi, elleivät ne, joiden velvollisuuksiin se kuuluu, sinua auta. Elleivät ihmiset rankaise, niin jääköön rankaisemattomaksi, kunnes Jumala itse sen puoleen katsahtaa. Säilytä sinä vain rauhallinen omatunto ja lempeä sydän äläkä perkeleen ja pahojen ihmisten vuoksi suostu luovuttamaan hyvää omaatuntoasi, rauhallista sydäntäsi ja Jumalalta saamaasi siunausta. Jos sinulle taas on uskottu pahan rankaisemisen virka tai jos sinä asianomaisten toimesta voit nauttia suojaa ja oikeutta, niin käytä sitä hyväksesi! Ole kaukana kaikesta vihasta ja katkeruudesta, jopa sellaisella mielellä, että toivotat siunausta häväistyssanojen ja kaiken pahan sijasta!
Näin kristittyjen sopiikin, hän sanoo, sillä te olette sellaisia ihmisiä, jotka olette kutsutut siihen, että siunauksen perisitte. Kuinka suurta! Kuinka kallisarvoista! Jumala on päättämänsä mukaan jo luvannut teille pelkkää siunausta, toisin sanoen, armonsa ja rikkauksiensa runsauden. Teidän se on ja runsaana se on teidän osaksenne tuleva ja jääväkin, niin sielun kuin ruumiinkin puolesta, jos sen vain säilytätte ettekä itse sitä hukkaa. Kenpä ei mielellään sen saavuttamiseksi uhraisi ajallista elämäänsä ja kärsisi kaikkea ilolla, kun sydän epäröimisittä voisi kerskata: Minä tiedän olevani Jumalan lapsi, hänen, joka on minut armoihin ottanut, ja minä elän siinä varmassa toivossa, että saan olla iankaikkisesti siunattu ja autuas! Ajatelkaa toki, hän sanoo, koska olette kristittyjä, kuinka suuren erotuksen Jumala on saanut aikaan teidän ja heidän välillä: teidät hän on asettanut iankaikkisen armon, siunauksen ja elämän perilliseksi, nuo sitä vastoin – mitä heillä muuta on, kuin sen kauhistavan tuomion paino, että he ovat kirouksen ja iankaikkisen kadotuksen lapsia?
Jos tämä asia kävisi tunnollemme, olisi helppoa opettaa ihmisiä ja heitä taivutella ystävälliseen ja sydämelliseen mielialaan kaikkia kohtaan, jättämään sikseen kaikki kostonhimosta purkautuvat pahat herjasanat ja mieluummin pitämään hyvänään vahingon, rauhassa ja levossa ollen, ellei laki voi tuoda heille apua oikeuden, suojan tai rangaistuksen muodossa, kuin että kadottavat iankaikkisen lohdutuksensa ja ilonsa. Tämä on se tärkeä syy, jonka todellakin väkevästi pitää taivuttaa ja innostaa kristittyjä olemaan kärsivällisiä ja välttymään kostonhimosta ja katkeruudesta: he ovat niin runsaasti Jumalan armoittamia, ja heillä on sellainen upeus, jota ei ensinkään voida vähentää eikä vahingoittaa, sikäli kuin vain itse siinä tahtovat pysyä.
Torstai.
Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku. Ps. 121: 4.
Liha ei pidä tätä totena: olisiko muka se varjelemista, että perkele ja maailma piinaavat ja vaivaavat meitä monenlaisin onnettomuuksin, jopa että Kristus itse ristiinnaulittiin? Kuinka sopisi sitä sanoa suojelemiseksi ja varjelemiseksi, kun usein tapahtuu mitä suurin hylkääminen? Niinpä nämä sanat ovatkin hengen ja uskon eivätkä lihan, näkemisen eikä tuntemisen sanoja. Lihan mielestä Jumala ei ensinkään suojellut kantaisä Jaakobia, kun veljet myivät hänen poikansa Joosefin; kuitenkin osoittautui jälkeenpäin, että Jumala täten suojeli hänet, niin että hän tuli melkein Egyptin kuninkaaksi. Samoin Jumala ei suojele meitäkään niin, ettemme kuolisi emmekä joutuisi näkemään omaistemme kuolemaa, ei myöskään niin, ettemme saisi päivittäin kokea paljon häpeää pahan maailman taholta. Kuinka Jumala siis valvoo meitä? Mistä näkyy, että Jumala on meidän varjelijamme ja valvojamme? Meidän täytyy nostaa silmämme ylös vuoria kohti, missä hänen sanansa on, ja tarkata, mitä Jumala puhuu pyhästä temppelistänsä, nimittäin että hän ei torku eli makaa, niinkuin liha luulee, vaan on vartija ja valvoja, joka öin ja päivin vartioitsee meitä. Usko omistaa tämän sanan ja arvostelee sen mukaan, vaikka liha tahtookin arvostella asioita mielensä mukaan, että Jumala muka ei näe eikä kuule, vaan on niitten kaltainen, joista psalmi sanoo: "niillä on silmät, mutta eivät näe, niillä on korvat, mutta eivät kuule" (Ps. 115: 5, 6). Olkaamme siis me, jotka olemme uskovaisia ja näemme maailman sokeuden, varmat siitä, että tämä salattu vartija, joka on uskon vartija, on meidän Kaikkivaltiaamme. Pyhä Raamattu opettaa meille, että perkeleen valtakunta on synnin, kuoleman ja valheen valtakunta. Tästä tosiasiasta johtuu, että perkele joka hetki yllyttää ihmisiä tekemään syntiä tai ainakin rohkenee yrittää johdattaa meidät syntiä tekemään, eksymään ja kuolemaan. Me olemme siis kaikkialla kuoleman hädässä ja jumalattomien eksytysten ja synnin vaarassa. Mutta pyhä Raamattu opettaa meille tässä oman kokemuksemme lisäksi, että ellei Jumala valvoisi meidän maatessamme, ellei Jumala pitäisi huolta, kun me olemme huolta vailla, ellei hän suojelisi ja varjelisi, kun me olemme huolettomat, niin tapahtuisi alituisesti, että tekisimme syntiä tai kuolisimme. Siitä, että vielä elämme emmekä päivä päivältä lankea suuriin synteihin, on meidän kiittäminen ainoastaan tätä vartijaa, josta Daavid tässä puhuu. Näin pyhä Raamattu opettaa meille, ja hurskaat uskovat sen, sillä heidän oma ja koko seurakunnan esimerkki osoittaa, että me alinomaa Kristuksen kautta, jonka valtakuntaan olemme kasteen ja uskon kautta siirretyt, vapaudumme kuolemasta ja muista vaaroista, sekä ruumiillisesti että hengellisesti. Tältä pohjalta nousevat profeettojen ihanat saarnat, he kun sanovat, että maanpiirin valtakunta on täynnä Jumalan laupeutta, että hänen laupeutensa kestää iankaikkisesti ja että se on määrätön. Välistä perkele saa tahtonsa perille karatessaan äkkinäisten vaarojen kautta ihmisten kimppuun ja tuhoten heidät. Tässä meidän tulee oppia tuntemaan, että hän mielellään tekisi niin aina kun hän rohkenee, ellei meidän taivaallisen vartijamme huolenpito häntä estäisi. Jos se näet olisi tämän vihollisen vallassa, hän tuhoaisi kaikki ihmiset maan päällä sekä hengellisesti että ruumiillisesti. Miksi sitten ei näin tapahdu? Epäilemättä siksi, että meidän vartijamme valvoo. Mutta uskon täytyy tajuta nämä asiat, sen tähden Daavid lisää tämän vähäisen sanan "katso", että nähtäisiin, kuinka mielellään hän tahtoisi sydämeemme painaa tämän vartioimisen.
Koska Jumalan sana ilmoittaa tämän Jumalan huolenpidon ja henki sen uskoo, niin liha ei sitä näe. Sen tähden liha selittää nämä sanat mielettömiksi, sillä järki arvostelee ainoastaan näkemänsä ja tuntemansa perusteella, ei sanan eikä Jumalan mukaan, joka on lupauksen antanut. Mutta usko kätkee elämän sanan ja poistaa kaikki pelon aiheet, kaikki vaarat, joitten kautta uskovainen ihminen, vakaasti uskaltaessaan vartijansa huolenpitoon, pääsee perille elämään.
Perjantai.
Ei ole maan päällä ihmistä niin vanhurskasta, että hän tekisi vain hyvää eikä tekisi syntiä. Saarn. 7: 21.
Salomon huomaa tässä puhuvan siitä, mitä auringon alla on ja tapahtuu. Hän ei puhu tässä omantunnon asioista, vaan siitä, että sydän on pidettävä levollisena, vaikka jokapäiväisen elämän asioissa maailmassa kävisikin niin kohtuuttomasti ja väärin. Siksi hän sanoo selkeästi: "Ei ole maan päällä ihmistä niin vanhurskasta", puhuen ulkonaisesta inhimillisestä hurskaudesta ja synneistä, joita osoitamme tai teemme lähimmäistä vastaan, niistä hairahduksista, joihin syyllistyt jokapäiväisissä toimissasi. On kuin hän sanoisi: Miksi tahdot niin tarkoin punnita kaikkea kultavaa'alla? Sinä et milloinkaan saa maailmassa nähdä kaiken olevan kokonaan oikein ja täydellistä. Jos tahdot hyvin hallita, hoitaa huonekuntaasi, ylläpitää rauhaa ja sopua, menetellä viisaasti niin suurissa kuin pienissäkin asioissa, niin opi antamaan anteeksi, opi olemaan tietämätön monista asioista, mitä tiedät, sekä paljon kärsimään ja kestämään. Kaikkea tätä, mikä kyllä on sinulle sangen raskasta, harjoittaos sen tähden, että edes jotakin hyvää pidettäisiin voimassa häpeällisessä maailmassa.
Jos itseäsi katsot, niin huomaat, kuinka usein olet ansainnut rangaistuksen ja tehnyt sitä, mikä on väärin. Älä sen tähden oli liian vanhurskas, sillä sinäkin taidat tehdä syntiä, niinkuin Herramme Kristus sanoo: "Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Annas, minä otan rikan silmästäsi', ja katso, malka on omassa silmässäsi." (Matt. 7: 3, 4) Kristus tosin tässä puhuu Jumalan edessä osoitettavasta vanhurskaudesta. Jos katsomme itseämme, löydämme monta vikaa, ja sen pitäisi tosiaankin kääntää meidät niin tarkoin katsomasta ja tuomitsemasta lähimmäistämme. Tavallisesti havaitaankin suuria vikoja juuri niissä, jotka itse niin tarkoin kultavaarna punnitsevat. He eivät ole kärsivällisiä toisia kohtaan, vaan rasittavat sekä itseänsä että muita.
Salomo tahtoo tässä varoittaa meitä ja sanoa: Älä vihastu, vaikka ei aina niin käykään kuin sinä mielelläsi tahtoisit ja niin kuin oikeinkin on. Et sinä itsekään tee kaikkea, mitä sinun tulisi tehdä. Sen tähden täytyy monissa asioissa olla kärsivällinen ja katsoa sormien lävitse. Samoin kuin kokeneiden ja vakavien kristittyjen velvollisuus on kärsiä heikkoja ja neuvoa heitä, samoin on kokeneiden hallitsijoiden ja perheenisien, joista Salomo puhuu, opittava kärsivällisesti kestämään ja kantamaan monia alaistensa ja omaistensa vikoja, jotta meillä täällä niin olisi kärsivällisyyttä toisiamme kohtaan ja söisimme jokapäiväisen leipämme rauhassa tämän kurjan, lyhykäisen elämämme aikana.
Salomo tahtoo tässä opettaa, ettet olisi liian ankara, jos näet jotakin vääryyttä. Sillä ne mielettömät, jotka liian tarkoin tahtovat kaiken olevan lain ja oikeuden mukaan puhdasta kuin kulta, tekevät usein enemmän vahinkoa kuin ne, jotka myöntävät jonkin verran helpotuksia, kohtuuden ja tasapuolisuuden mukaan, kuten suurissa asioissa saatu kokemus osoittaa. Salomo varoittaa tässä näin: Älä aivan revähytä itseäsi, jos ei kaikki käy sinun mielesi mukaan. Riittäköön sinulle, että on muutamia, jotka noudattavat lakeja ja oikeutta, vaikkei koko maailma tahdo eikä voi olla niin hyvä. Tämä kurja elämä ei milloinkaan tule niin täydelliseksi, että se olisi sulaa pyhyyttä, hurskautta, kuuliaisuutta ja avua. Kaiken kaikkiaan: et voi kaikkea viedä niin täysin päätökseen asti, ei myöskään kaikki tapahdu niin äkisti, vaikka se onkin oikeata ja varsin kohtuullista. Täytyy myös kestää ja odottaa kärsivällisesti. Tämä avu saa aikaan usein paljon hyvää, mutta rajuus ei aina menesty. Miksi ei? "Ei ole maan päällä ihmistä niin vanhurskasta, että hän tekisi vain hyvää eikä tekisi syntiä."
Lauantai.
Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen korvansa heidän rukouksiansa, mutta Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan. 1. Piet. 3: 12.
Kirjoita tämä lause vahvalla uskolla sydämeesi! Saatpa todeta Herran tuottavan itsellesi rauhaa ja hyvää. Jos voit uskoa, että Jumala ei istu tuolla ylhäällä nukuksissa tai muuanne katsellen ja sinut unohtaen, vaan että hän valvovin, avoimin silmin tarkkaa vanhurskaita, jotka kärsivät väkivaltaa ja vääryyttä, niin miksi valittaisit ja tulisit apealle mielelle sinua kohtaavan vahingon tai murheen tähden, jos kerran hän kääntää puoleesi armolliset silmänsä ja oikeana tuomitsijana ja Jumalana sinua varmasti muistaa, sinua auttaaksensa? Tuon silmän minä ostaisin koko maailman rikkauksilla, jopa tuollaisen uskonkin, jos vain sen voisin saada! Ei näet todellakaan ole puutetta hänen tarkkaamisestaan, vaan puute on meidän uskossamme. Lisäksi vielä, apostoli sanoo, hänen korvansa tarkkaavat vanhurskasten rukouksia. Samoin kuin hän katsoo sinuun armollisin, hymyilevin silmin, samoin hän myöskin tarkoin ja avoimin korvin kuulee valituksesi, huokauksesi ja anomisesi. Hän kuuntelee näitä suurella halulla ja mieltymyksellä: niin pian kuin olet ehtinyt suusi avata, kaikki on kuultu ja täytetty.
Mutta apostoli sanoo: "Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan" Hänen silmänsä kylläkin tarkkaavat vanhurskaita, mutta sittenkin hän kasvoillansa katsahtaapi myös tuohon toiseen joukkoon. Se katse ei ole ystävällinen katse, eivätkä ne kasvot ole armolliset kasvot, vaan muoto on tyly ja vihainen: otsa käypi rypyille, nenä nyrpistyy, silmät säkenöivät punaisina hehkuen, aivan niin kuin on vihastuneen ihmisen. Mitä siis nämä Jumalan kasvot tekevät, ja minkä tähden tai missä tarkoituksessa hän katsoo niihin, jotka pahaa tekevät? Eipä todellakaan sen tähden, että hän heitä kuulisi, heitä auttaisi tai antaisi heille siunausta ja onnea heidän pahoihin tekoihinsa, vaan, niinkuin Raamattu edelleen sanoo, "hävittääksensä heidän muistonsa maan päältä". Se on kaamea, hirmuinen lause: sydän sen voimasta varmaankin lysähtäisi maahan kuin ukoniskusta, elleivät jumalattomat niin paatunein sydämin voisi halveksia Jumalan sanaa.
Kaikesta huolimatta tuomio on päätetty: Jumalan kannalta katsoen tämä ei ole mitään leikintekoa, vaan se osoittaa, kuinka täydellisesti hän ottaa huomaansa hurskaat ja tahtoo heidän tähtensä kostaa pahoille, joita kohtaan hän on kääntänyt kasvonsa niin, ettei heitä rangaista ainoastaan tässä ajassa, vaan vieläpä heidän muistonsakin on hävitettävä maan päältä. Hurskaat sen sijaan saavat nähdä vihdoin täällä maan päälläkin lastenlapsistaan siunausta ja kaikkea hyvää, koska ovat peljänneet Jumalaa, pysyneet nuhteettomuudessaan ja sen tähden kärsineet. Vaikka jumalaton joukko hetkisen täällä maailmassa pöyhkeileekin, luullen olevansa niin lujassa asemassa, ettei kukaan voi heitä kumoon kaataa, heidät kuitenkin silloin, kun heidän aikansa on päättynyt, yhtäkkiä niine hyvineen syöstään maan päältä helvetin syvyyteen. Tämän osoittavat Raamatun esimerkit kaikkialla ja myöskin koko maailman alusta-astinen kokemus: Jumala on syössyt kumoon ne, jotka ovat pyrkineet tekemään vain vahinkoa ja jotka suruttomina ja uhmaillen ovat halveksineet Jumalan uhkaamisia ja hänen vihaisia kasvojaan, kunnes heidän on ollut pakko kokea se ja sen tähden joutua tuhon omiksi.
Tämä on se kristittyjen lohdutus, jolla heidän on kärsiessään vahvistettava uskoaan: he ovat Jumalan armokatseen alla hänen kääntäessään silmänsä ja korvansa heidän puoleensa, mutta vihastunein kasvoin hän katsoo heidän vihollisiaan ja solvaajiaan: hän yhtyy leikkiin, ja heidän on joko lakattava tai kukistuttava. Varmasti niin käypikin; kenenkään ei tarvitse elää kauan, ennen kuin saa itsessään ja muissa kokea tämän sananlaskun totuuden: Oikea asia voittaa. Meiltä vain puuttuu uskoa: emme jaksa odottaa tuota vähäistä hetkeä, ja meistä tuntuu siltä, kuin se viipyisi liian kauan ja että meidän käy aivan onnettomasti. Itse asiassa se ei kestä ensinkään kauan: hyvin sinä jaksat kärsivällisesti odottaa, kunhan vain voit uskoa Jumalaan; vihollisellesi hän antaa tosin vähän odotusaikaa hänen kääntymisekseen, mutta itse asiassa hänen hetkensä on kuitenkin määrätty, jopa se on käsillä, ja sitä hän ei pääse pakoon, jos se yllättää hänet parannukseen kääntymättömänä.
KUUDES KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineitten ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan. Matt. 5: 20.
Tämä on lyhyt ja selvä lause: joka tahtoo päästä taivaaseen, sillä pitää olla parempi vanhurskaus kuin fariseuksilla. Minkälainen on siis fariseusten vanhurskaus? Eihän ollut väärin harrastaa hyvää, siveää ja nuhteetonta elämää ja käytöstä. Se on kaikissa tapauksissa Jumalan tahto. Hänen omat sanansa kuuluvat: "Älä tapa", "älä tee huorin", "älä varasta", "älä lausu väärää todistusta" jne. Joka vaeltaa tässä kuuliaisuudessa, tekee oikein. Mutta siinä fariseukset olivat väärässä, että ylpeilivät noista ulkonaisista teoistaan, siveydestään ja kunniallisuudestaan ja tahtoivat siten olla Jumalan edessä otollisia ja vanhurskaita. He elivät aivan suruttomina, ikään kuin lailla ei enää olisi ollut mitään syytöstä heitä vastaan, he kun muka olivat sen täysin täyttäneet. Eikä Jumala kuitenkaan tyydy pelkkiin tekoihin, vaan tahtoo uuden, puhtaan sydämen. Moisesta suruttomuudesta Herra meitä nyt varoittaa. Vaikka emme ketään teoillamme pahennakaan, vaan olemme ihmisten silmissä nuhteettomat, älkäämme silti luulko olevamme hurskaita, ikään kuin olisimme osoittaneet Jumalalle täydellistä kuuliaisuutta. Kristus sanoo, että sekin, joka ei ole ketään lyönyt kuoliaaksi, voi olla murhaaja ja viidennen käskyn rikkoja. Jumala ei näet tässä käskyssä ole kieltänyt vain kädellä suoritettavaa tappoa, vaan myös sydämen vihan, vihaiset sanat ja kiukkuiset katseet.
Fariseusten vanhurskaus on siis ulkonaisen hurskauden noudattamista: ei tapeta, ei tehdä huorin, ei varasteta ja luullaan itseään tekojen tähden vanhurskaaksi ja pyhäksi: ei tarvita mitään enempää, kun lailla muka ei ole oikeutta vaatia enempää ja kun Jumala tyytyy siihen eikä vihastu, vaikka sydän vielä onkin sisällisesti täynnä syntiä ja pahoja himoja. Sellaisen vanhurskauden Kristus sanoo kuuluvan helvettiin, ei taivaaseen. Jumalan käskyt eivät ole täytetyt pelkillä teoilla; sydämen täytyy olla puhdas kaikesta vihasta, kiukusta, kateudesta, haureudesta ja muista pahoista himoista. Se joka saisi sydämensä sellaiseksi, voisi sanoa olevansa hurskas. Mutta kun sydämestä eivät vielä synnit ja pahat himot ole aivan kuolleet, vaan ovat vielä elossa, vaikka eivät aina pääsekään teoissa toteutumaan, niin varo pitämästä itseäsi vanhurskaana äläkä luule siten pääseväsi taivaaseen. Siihen tarvitaan, Kristus sanoo, parempi ja suurempi vanhurskaus.
Mikä on siis se suurempi vanhurskaus? Se on se, kun sekä teot että sydän ovat yhtä hurskaat ja Jumalan sanan mukaiset, kun ei vain käsi ole tappamatta, vaan myöskin sydän on täysin vapaa vihasta, kun et vain itse teossa ole haureutta harjoittamatta, vaan sydämesikin on aivan puhdas, vapaa pahoista himoista ja haluista. Samaa vaativat kaikki muutkin käskyt. Se on lain vaatimus. Laki ei tyydy vain tekoihin, vaan kysyy puhdasta sydäntä, joka on täysin Jumalan sanan ja lain mukainen. Niin, sanonet, mutta missäpä olisi sellainen sydän? Ei sitä ainakaan minussa ole, eikä sinussakaan. Varsin nopeasti saattaa sappi kuohahtaa ja mieli yltyä vihaan. Samoin pahat himot heräävät sydämessä aivan pian, vastoin ajatustamme ja tahtoamme, vaikka haluaisimme olla niistä vapaat ja suutumme niihin. Mitä on siis tehtävä? Näin on meidän tehtävä: me emme saa ruveta kirjanoppineiden ja fariseusten kaltaisiksi siinä suhteessa, että luulemme omien tekojemme kautta olevamme hurskaita, vaan tehdessämme kaikkea hyvää, minkä saatamme, meidän tulee nöyrtyä Jumalan edessä, sanoen: Rakas Isä, minä olen kurja syntinen; ole minulle armollinen, älä tuomitse minua tekojeni mukaan, vaan armosi ja laupeutesi mukaan, jonka sinä olet Kristuksessa meille luvannut ja osoittanut. Juuri tämä on se oikea vanhurskaus, joka kuuluu taivaaseen. Se ei perustu meidän omiin tekoihimme, olivatpa ne kuinka pyhiä ja nuhteettomia tahansa, vaan se perustuu syntien anteeksiantamukseen ja Jumalan armoon.
Maanantai.
Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä. Joh. 6: 47.
Jumala itse alkaa iankaikkisen elämän saarnatessaan sinulle suullisen, ulkonaisen sanan ja antaessaan sitten sellaisen sydämen, että otat sanan uskoen vastaan. Tämä sana, jonka sinä kuulet ja uskot, johtaa sinut Kristukseen. Jos sinä uskot häneen ja pysyt hänessä, niin olet pelastettu ruumiillisesta ja hengellisestä kuolemasta ja sinulla on jo iankaikkinen elämä. Jos sinulla on Kristus, niin olet vapaa iankaikkisesta kuolemasta, ja jos olet vapaa siitä, niin olet myös vapaa ajallisesta kuolemasta. Poissa ovat silloin sekä synti että laki. Jos nyt laki on poissa ja täytetty, niin ovat Jumalan tuomio ja vihakin poissa ja kaikki on sovitettu; muutoinhan se ei olisikaan iankaikkista elämää! Jos sinä nyt uskot Kristukseen, niin sinulla on iankaikkinen vanhurskaus, autuus ja elämä. Kuka voipi mitata tämän aarteen?
Kuitenkaan ei yksikään kristikunnan pyhistä voi sanoa olevansa kuoleman, pelon, synnin ja kiusauksien ulkopuolella. Kuinka tämä on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Kristus tässä sanoo: Joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä? Tosin sillä, joka uskoo Kristukseen, on iankaikkinen elämä, mutta vika on siinä, että sinä vielä tunnet syntiä ja että sinulla on iankaikkinen elämä uskossa eikä vielä todellisuudessa. Jos uskon mieli kestää, niin täytyy ulkonaisen kuoleman, synnin ja lain tunnon jäädä jäljelle. Kun tätä tunnet, niin nousee taistelu, joka tahtoo estää sinua saamasta iankaikkista elämää ja riistää sinulta Kristuksen. Mutta synnit eivät saa voittaa sinua. Sano silloin: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen; hän on minun, ja kun minä uskon häneen, niin minulla on iankaikkinen elämä, sillä hän on kaiken Herra. Sinulla on silloin totisesti kaikki, sillä hän itse on sula vanhurskaus, elämä ja iankaikkinen autuus; tämä kaikki sinulla on Kristuksessa. Hänestä ei puutu mitään, mutta sinussa on se puute, ettet vielä osaa sitä täydellisesti käsittää ja uskoa. Sen verran kuin sinä nyt käsität ja uskot, sen verran sinulla on; ja kuta kauemmin sinä siinä pysyt, sitä enemmän yhä kasvat ja opit uskomaan, kunnes tullaan toiseen elämään, jossa sitten saat sen täydellisesti käsittää ja tuntea. Silloin puutos on meissä lakkaava, emmekä me enää tunne syntiä tai pelkää kuolemaa.
Mutta niin kauan kuin me elämme täällä maan päällä ja meissä on vanha Aadam, liha ei voi täydellisesti käsittää tätä aarretta. Siellä sitten kaikki tulee varmaksi, silmät näkevät aarteen, suu maistaa sitä, aarre loistaa sieluun ja ruumiiseen. Vaikkemme nyt täällä tunne emmekä näe sitä, se on meillä kuitenkin uskossa. Kun me kuulemme hänen sanansa, se riittää meille tässä elämässä. Kun kuolema tulee, silloin usko lakkaa ja me näemme autuutemme silmiemme edessä.
Ottakaamme siis vaarin näistä sanoista: "joka uskoo". Meidän tekomme eivät sitä voi tehdä, siksi Jumalan täytyy se tehdä. Hänen täytyy alkaa ja saarnata Henkensä kautta Pojasta, niin että se kantautuu meidän korviimme ja painuu sydämeemmekin, niin että sen kuulemme ja uskomme. Kaikki ansio meidän autuudestamme tulee siis ainoastaan Pojalle, ja kunnia Isälle, joka puhuu Pojasta Pojan kautta. Ennen kuin me teemme mitään hyvää, hän tahtoo antaa meille Pyhän Hengen ja iankaikkisen elämän, jos uskomme Poikaan.
Tiistai.
Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Room. 6: 3.
Näillä sanoilla pyhä Paavali tahtoo muistuttaa meitä ja aivan kuin katseltavaksemme asettaa sen, minkä Kristus on meille tehnyt ja antanut, ja sanoa näin: Ajatelkaapa toki menneitä: minkä perusteella te olette kristityitä? Olettehan kastetut Kristukseen. Tiedättekö, minkä tähden ja mitä varten olette kastetut ja mitä merkitsee se, että olette niin veteen upotetut, että se kävi teidän ylitsenne? Näin ette siis ole ainoastaan siinä syntien anteeksiantamuksen kautta tulleet pestyiksi ja puhdistetuiksi sielun puolesta, vaan siinä on myöskin teidän lihanne ja verenne tuomittu ja luovutettu kuolemaan: sen pitää tuleman kerrassaan upotetuksi, että teidän mainen elämänne tästä lähin olisi synnin alituista kuolemista. Onhan kasteenne ensimmäiseksi ja viimeiseksi vain armon kautta tapahtuvaa surmaamista eli armollista surmaamista, jolla teissä olevaa syntiä upotetaan, että te pysyisitte armon alla ettekä synnin kautta menehtyisi Jumalan vihan kouriin. Kasteeseen alistuessasi sinä siis antaudut rakkaan Jumalasi armolliseen upottamiseen ja laupiaaseen kuolettamiseen. Sinä sanot: Upota ja surmaa minut, rakas Herra, sillä tästedes minä mielelläni tahdon Poikasi kanssa olla kuollut synnille, että minä hänen kanssansa myös eläisin armon kautta.
Mitä taas tulee näihin apostolin sanoihin: "Ne, jotka ovat kastetut Kristukseen, ovat kastetut hänen kuolemaansa", ja: "Me olemme yhdessä hänen kanssaan haudatut kuolemaan", ne tarkoittavat hänen paavalilaisen puheentapansa mukaan sitä voimaa, jonka Kristuksen kuolema kasteessa vaikuttaa. Aivan samoin nimittäin kuin Kristus kuolemallansa maksoi meidän syntimme ja siten otti ne pois, joten hänen kuolemansa siis tiesi synnin surmaamista ja kuolemista, niin ettei sillä ole häneen mitään oikeutta eikä valtaa, samoin meilläkin on hänen kuolemansa ja surmaamisensa tähden syntien anteeksiantamus, ja näin mekin saman voiman kautta kuolemme synnille, niin ettei se saa meitä kadottaa, koska me olemme kastetut Kristukseen, jonka kautta hän meille voimansa jakaa ja meissä vaikuttaa. Jopa apostoli edelleen sanoo, että me emme ainoastaan ole kastetut hänen kuolemaansa, vaan että me tämän samaisen kasteen kautta olemme myös hänen kanssansa haudatut, koskapa hän kuolemassaan myös vei syntimme mukanansa hautaan, ne kerrassaan hautasi ja myös sinne jätti; näin se nyt niiden kohdalla, jotka kasteen kautta ovat hänessä, on oleva tyyten hävitetty ja haudattu ja on sellaiseksi jääväkin; me taas elämme toista elämää hänen ylösnousemisensa kautta, ja sen kautta meillä uskossa on voitto synnistä ja kuolemasta, iankaikkinen vanhurskaus ja elämä.
Jos meillä siis nyt on kaikki tämä kasteen kautta, täytyy siitä myöskin olla seurauksena se, ettemme enää elä synnille emmekä seuraa sitä syntiä, joka vielä täällä eläessämme lihassamme ja veressämme liikkuu, vaan että me jatkuvasti sitä kuoletamme ja surmaamme, että sillä ei meissä olisi mitään voimaa eikä elämää, jos muutoin tahdomme tulla havaituiksi Kristuksen asemassa ja elämässä oleviksi, hänen, joka on kuollut synnille ja sen kuolemallansa ja haudallansa hävittänyt ja haudannut ja joka ylösnousemuksellansa on sekä elämän että voiton synnistä ja kuolemasta meille ansainnut ja kasteen kautta antanut. Todistaahan se, että Kristuksen itsensä täytyi kuolla synnin tähden, Jumalan suurta ja vakaata vihaa synnin vuoksi; ja sillä, että synti täytyi tulla kuoletetuksi ja hautaan pannuksi hänen omassa ruumiissansa, Jumala osoittaa, että hän ei suvaitse synnin jäävän meissä elämään, vaan että hän on antanut Kristuksen ja kasteen siinä tarkoituksessa ja sitä varten, että synti meidänkin ruumiissamme kuoletettaisiin ja haudattaisiin.
Pyhä Paavali osoittaa siis näillä sanoillansa, mitä sekä Kristuksen hautaaminen että meidän hautaamisemme Kristuksen kanssa on sekä aikaansaanut että merkinnyt. Ensiksikin on nimittäin Kristus haudattu sen tähden ja sitä varten, että hän sekä ne syntimme, joita ennen olemme tehneet, että ne jotka vielä lihassamme ja veressämme ovat jäljellä, anteeksiantamuksella peittäisi hautaansa ja hävittäisi, että ne eivät voisi hallita; ja toiseksi Pyhällä Hengellä myös kuolettaisi tätä lihaa ja verta ja siinä jäljelläolevia syntihimoja, että ne eivät saisi hallita, vaan olla Hengen hallittavina, kunnes niistä pääsemme kokonaan vapaiksi.
Keskiviikko.
Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Joh. 15: 4.
Nämä sanat Kristus esittää kehoitukseksi ja varoitukseksi. Hän lausuu suorastaan ankaran tuomion: joka ei minussa pysy, se ei tuota hedelmää, vaan heitetään pois kuivettuneena oksana. Muistakaa siis, vaikka teidän elämänne ulkonaisesti olisikin hyvä, pysyä minussa, ettei teitä havaittaisi minun ulkopuolellani oleviksi. Tuo suuri joukko on kuitenkin siinä luulossa, että ei ole tarpeen pysyä Kristuksessa; nähdäänhän monta kaunista hedelmää vaarissakin kristityissä. He tekevät paljon jalompia tekoja kuin oikeat kristityt, viettävät kunniallista elämää ja antavat paljon almuja.
Kristus puhuu kuitenkin tässä sellaisista hedelmistä, jotka pysyvät iankaikkisesti. Ne eivät ole luonnollisia hedelmiä, sellaisia saattaa yhtä hyvin esiintyä pakanoissa ja epäuskoisissa kuin kristityissäkin; onhan heillä sama ruumiillinen elämä kaikkinaisine lahjoineen kuin meilläkin. Raamattu ei siis tarkoita sellaisia tekoja, joita Jumalan sana ei opeta; olkoot ne lajissaan ja jätettäköön ne järjen hallittaviksi. Raamattu puhuu sellaisista hedelmistä, jotka ovat soveliaita iankaikkiseen elämään. Nuo muut teot ovat vain tätä ajallista elämää varten; iankaikkisessa elämässä ei niitä enää ole. Ne hedelmät, joista Kristus tässä puhuu, tarkoittavat siis ainoastaan semmoista elämää, joka vietetään Jumalalle otollisesti eikä tule jäämään unhoon. Pysyviksi hedelmiksi Kristus siis nimittää niitä, jotka me otamme myötämme ja joista Jumala on viimeisenä päivänä todistava, että ne ovat hänelle kelpaavia hedelmiä, jotka hän tahtoo iankaikkisesti palkita. Näin pitkälle ei yksikään pakana tai epäuskoinen pääse, vaikka hänet havaittaisiinkin kunnialliseksi mieheksi. Sellaiset ovat tosin luonnollisesti hyviä, mutta eivät kristillisiä tai iankaikkisesti pysyviä hedelmiä.
Sen tähden Kristus sanoo tässä: jos tahdotte kantaa oikeita, Jumalan edessä kelpaavia hedelmiä, niin pysykää minussa. Joka tahtoo tulla siihen, hän muistakoon irtautua itsestään ja kaikesta omasta tekemisestään ja liittyä Kristukseen ja oppikoon ymmärtämään, että me hänen kauttansa saamme armon ja kelpaamme Jumalalle ja näin tulemme uskon kautta istutetuiksi häneen niinkuin oksat. Silloin hän voi sanoa: Minä tiedän nyt, Jumalan kiitos, hyvin, että minä valitettavasti olen kelvoton ihminen enkä ole Jumalalta ansainnut muuta kuin vihan ja helvetin. Mutta minä tiedän myös, että Jumala on minulle armollinen Herran Kristuksen tähden, joka on kärsinyt ja kuollut minun syntieni sovitukseksi. Koska minä näin olen Kristuksessa ja hänen kauttansa puhdas, niin Jumala antaa minun elämäni ja tekoni, jotka sellaisesta uskosta lähtevät, kelvata itsellensä ja pitää ne hyvinä hedelminä.
Missä nyt tällainen usko ja Jumalan armon varma tuntemus Kristuksessa on, siellä sinäkin voit vielä teoistasi varmasti päätellä ja sanoa, että ne ovat Jumalalle hyvin otollisia ja oikeita, hyviä kristillisiä hedelmiä. Ajallisistakin teoista tulee näin pysyväisiä hedelmiä iankaikkiseen elämään. Jokaisen kristityn teot saavat siis toisessa elämässä iankaikkisen palkintonsa, koska ne ovat Kristuksessa tehdyt ja viinipuusta kasvaneet. Ja vaikka me vielä, mitä meihin itseemme tulee, olemme heikot uskossa ja meissä on monta vikaa, niin ei sitä meille kuitenkaan lueta, vaan annetaan anteeksi, sikäli kuin emme anna synnille tilaa tai ohjia ja näin anna repäistä itseämme irti uskosta ja viinipuusta.
Torstai.
Jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi. Matt. 5: 23, 24.
Näillä sanoilla Herra selvästi koskettaa fariseusten ajatuksia; hehän luulivat voivansa uhreillaan pettää Jumalaa, ettei hän huomaisi sitä vihaa ja kateutta, mikä vallitsi heidän sydämessään lähimmäistä kohtaan, ja tahtoivat, että ihmisetkin pitäisivät heitä hurskaina. Mutta se on kuin onkin mahdotonta; itseään sellainen ihminen vain pettää. Ennen kaikkea Jumala katsoo sydämeesi, missä suhteessa se on lähimmäiseen. Jos hän näkee sen vihan ja kateuden valtaamaksi, niin älä luulekaan, että hän mielistyy uhriisi ja jumalanpalvelukseesi. Käskiessään sinua rakastamaan lähimmäistäsi niin kuin itseäsi hän vaatii sinulta ennen kaikkea juuri tätä kuuliaisuutta, muutoin et kelpaa hänelle ensinkään. Mihin kelpaisi sellainen kauppa, jos sinä lahjoittaisit Herralle Jumalalle sata markkaa maksavan härän, mutta samalla löisit veljesi kuoliaaksi? Se olisi samaa kuin toisella kertaa antaa roposen, mutta toisella kertaa varastaa satatuhatta kultarahaa. Niin ei saa, ei voi olla. Jos tahdot palvella Jumalaa, niin palvele häntä sellaisella sydämellä, joka ei vihaa lähimmäistä, taikka tiedä palveluksesi varmasti olevan Jumalalle kauhistus.
Siitä syystä moni ihminen, joka elää riidassa lähimmäisensä kanssa, onkin käymättä Herran ehtoollisella eikä rukoile Isä meidän -rukousta. Heidän tuntoaan loukkaa tämä rukouslause: "Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme". Kun eivät itse anna anteeksi, he pelkäävät lausuvansa oman tuomionsa: Jumalakaan ei anna heille anteeksi. Se onkin totta; älköön kukaan muuta ajatelkokaan! Jos sinä et anna anteeksi, ei Jumalakaan anna anteeksi, muuksi asia ei ikinä muutu. Tutki siis tarkoin, minkä tuomion valmistat itsellesi, kun säilytät vihaa sydämessäsi tahtomatta siitä luopua. Asiaasi et saa paremmaksi sillä, että olet rukoilematta ja ehtoollisella käymättä; pahemmaksi se siitä käy. Sellaisena kuin Jumala sinut tapaa, hän myös sinut tuomitsee.
Noudata siis Kristuksen neuvoa! Nöyrry Jumalan edessä, syntisi tunnustaen. Ja sovi myös lähimmäisesi kanssa, vihasta luopuen. Tule sitten uhraamaan lahjasi. Niinkuin kuulit, on muussa tapauksessa paras sinun olla yrittämättä Jumalaa palvella, kun eivät uhrisi ja rukouksesi kuitenkaan hänelle kelpaa. Sitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: "Jätä lahjasi siihen alttarin eteen". Hän tahtoo sanoa: et kuitenkaan sillä Jumalan edessä saa mitään aikaan. Tämä koskee siis sitä riitaveljeä, joka on syypää eripuraisuuteen ja joka on lähimmäistä loukannut. Hänen tulee nöyrtyä sekä Jumalan edessä, tunnustaen väärin tehneensä että myös lähimmäisen edessä. Sitten hän saa toivoa Jumalan antavan hänelle anteeksi.
Näin Kristus opettaa tässä opetuslapsiansa ja kristityitä, ettei heidän sydämensä saa olla katkera eikä myrkyllinen toisiansa kohtaan. Hän sanoo: "Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan". On kuin hän sanoisi: Ellette tee oikein, ette ole oppineet minua, oikein tuntemaan, vaan olette vielä epäuskoiset niinkuin ennenkin. Ellette rakasta veljiänne, ette ole oikeita kristityitä. Mitä minä huolin teidän uhristanne, jos vihaatte, kadehditte ja panettelette lähimmäistänne? Mitä minä sitä kysyn, kuinka paljon uhraat tai kuinka paljon annat Jumalan tähden, oli se miten paljon hyvänsä, jos olet murhaaja? Sillä sikäli kuin vihaat ihmisiä, sikäli murhaat. Jos kohta uhraisitkin kaikki härät, mitä maan päällä on, mitä se merkitsisi? Minulle on ihminen rakkaampi kuin kaikki maailman härät. Varokaa siis te, jotka tahdotte olla minun opetuslapsiani ja kristittyjäni, sillä niitä on monta, jotka pettyvät, luullen almuja antamalla kaiken peitetyksi. Mutta jos ensin rakastatte lähimmäistänne ja sitten uhraatte tai annatte almuja, niin se kelpaa Jumalalle.
Tämä kehoittakoon meitä viettämään oikeata kristillistä elämää. Me saamme pettämättömästi synnit anteeksi Jumalalta. Jos nyt tämän uskomme, niin emme itse saa olla petollisia lähimmäistämme kohtaan. Olkoon päin vastoin sen johdosta sydämenne ystävällinen ja kielenne suloinen. Mutta jos ei näin ole, niin huonosti meidän käy. Täyteen puhtauteen ei tässä elämässä päästä. Sen tähden jos erehdymme, horjahdamme ja rikomme, niin on lähin neuvo, että tunnustamme syntimme ja rukoilemme armoa. Jumala meitä synnistä varjelkoon ja estäköön meitä syntiä puolustelemasta ja hän antakoon meille armon tullaksemme oikein pyhiksi.
Perjantai.
Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Ps. 51: 3.
Huomaa, että Daavid tässä huutaessaan yhdistää nuo molemmat, jotka luonnostaan kuitenkin ovat erilaisia ja toisilleen vastakkaisia: Jumalan, joka on pyhä, ja itsensä, joka on syntinen. Huomaa myös, että hän kiipeää Jumalan vihan suuren vuoren yli, joka erottaa Jumalan ja Daavidin kauaksi toisistaan: hän tulee Jumalan tykö ja luottaa hänen laupeuteensa. Puhdas, evankelinen oppi korottaa korkealle Jumalan lain yläpuolelle juuri luottamuksen Jumalan laupeuteen. Vaikeaa tosin ei ole sanoa: "Jumala, ole minulle armollinen", mutta vaikeaa on oikein rukoilla tuo sana "minulle". Tuo minulle-sana näet estää koko rukouksemme, vaikka sen pitäisi olla ainoana ja suurena rukouksen aiheena. Oppikaamme siis Daavidin antamasta esikuvasta tarkoin ajattelemaan, että minulle-sanan sanoo sangen suuri syntinen, jollainen Daavid oli, niinkuin hän itse tunnustaa sanoessaan: "Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on synnissä minut siittänyt". Oppikaamme siis myös se taito, että kaikki, mikä pyrkii vieroittamaan meitä rukouksesta, on vain omiaan sitä enemmän kehoittamaan meitä huutamiseen ja rukoilemiseen. Tällaiset ajatukset juolahtavat usein mieleemme ja peräyttävät meidät, niin että me ajattelemme: Kuinka sinä tahdot rukoilla, etkö tiedä, kuka sinä olet, ja kuka Jumala on? Mutta katso, kuinka Daavid tässä tekee. Hän pakenee oitis Jumalan laupeuteen ja sanoo: "Jumala, ole minulle armollinen!" On kuin hän tahtoisi sanoa: Tiedän kyllä valitettavasti olevani häijy, syntinen ihminen, ja että sinä olet vanhurskas. Kun nyt kuitenkin rohkenen rukoilla, teen sen ainoastaan luottaen sinun sanaasi ja lupauksiisi. Olethan sinä luvannut kuulla syntisiä ja vapahtaa heidät kaikesta hädästä.
Meidänkin tulee olla yhtä rohkeat ja Daavidin kanssa rukoilla: Jumala, ole minulle armollinen! Minä olen syntinen, kuitenkin turvaan sinun pyhyyteesi ja suureen laupeuteesi, jonka sinä olet luvannut kaikille, jotka janoavat ja halajavat vanhurskautta. Koska me alinomaa olemme synnissä, niin meidän tulee alinomaa rukoillakin. Niin kaikki kristilliset, hurskaat sydämet joka hetki rukoilevatkin, koska he aina tuntevat syntisen vaelluksensa ja luontonsa ja halajavat, että Jumala antaisi heille anteeksi.
Meidän on myös opittava ymmärtämään, ettei tämä armahduksen anominen koske ainoastaan niitä syntejä, joita me teemme, vaan myös perisyntiä, joka pysyy meihin piintyneenä hamaan hautaan saakka, ja turvaamaan siihen, että me sulasta Jumalan armosta ja laupeudesta tulemme vanhurskaiksi Kristuksen ansion kautta, jonka tähden Jumala on meidän armollinen Isämme ja rakastaa meitä syntisiä, jotka tunnemme ja tunnustamme viheliäisyytemme. Daavid lisää vielä sanan "suuren laupeutesi tähden". Hän vaikenee täysin kaikesta ansiosta ja hyvistä teoista. Hän ei sano niinkuin evankeliumin fariseus: "minä paastoan kahdesti viikossa". Kuinka ansio sopisi yhteen laupeuden kanssa? Daavid vaikenee tässä vanhurskaudestansa ja ansiostansa, hän rukoilee vain, että Jumala suhtautuisi häneen suuren laupeutensa mukaan. Tällä tavoin hän tulee vapaaksi, ei ainoastaan omasta vanhurskaudestaan, vaan myös Jumalan vihasta.
Lauantai.
Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä. Matt. 5: 25.
Juuri edellä rakas Herramme on saarnannut sille, joka on loukannut lähimmäistänsä, ja käskenyt hänen tunnustaa syntinsä ja sopia veljensä kanssa. Nyt hän sanoo tässä, kuinka sen tulee käyttäytyä, jota on loukattu. Se joka loukkaa toista, sopikoon ystävällisesti hänen kanssaan; loukatun tulee vuorostaan, jos häneltä sitä pyydetään, heti sopia ja mielellään antaa anteeksi. Tämä ei ole helppoa; monet ihmiset kaunistelevat asiaa sillä, että sanovat tahtovansa mielellään antaa anteeksi, mutta ei unohtaa. Ainahan voidaan myös turvautua siihen tekosyyhyn, että pahan vihaaminen on oikein ja kohtuullista.
Sen tähden Herra Kristus varoittaa meitä osoittaen, että meitä ei ainoastaan kielletä vihaamasta, vaan myös käsketään antamaan anteeksi ja mielellään unohtamaan tapahtuneet loukkaukset, niinkuin Jumala on tehnyt meille ja vielä joka päivä tekee, kun hän antaa anteeksi synnin niin, että hän sen kokonaan pyhkii pois velkaluettelosta, eikä sitä enää milloinkaan muista. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että meidän tulisi tai että voisimmekaan sen niin unohtaa, ettei sitä enää saisi ajatellakaan, vaan niin, että sinulla on aivan yhtä ystävällinen sydän lähimmäistäsi kohtaan kuin aikaisemmin, ennen kuin hän solvasi sinua. Mutta jos vihan oas jää sydämeesi, niin ettet sinä ole yhtä ystävällinen solvaajaasi kohtaan kuin olit ennen hänen solvaamistaan, niin se ei ole unohtamista eikä anteeksiantamista sydämestä. Silloin sinä olet juuri sellainen ilkimys, joka tulee lahjoinensa alttarin eteen tahtoen palvella Jumalaa, vaikka sydän on täynnä vihaa, kateutta ja kiukkua lähimmäistä kohtaan. Perin harvat ihmiset tästä kuitenkaan välittävät; kaikki liikkuvat häpeällisesti ulkokultaisina katsomatta, kuinka heidän sydämensä laita on tämän käskyn valossa, joka ei ensinkään salli vihaa tai katkeruutta lähimmäistä vastaan.
Totta kyllä on, että vihaakin tarvitaan, mutta huolehdi siitä, että se liikkuu oikeissa rajoissa. Sinä et saa vihastua omasta puolestasi, vaan virkasi ja Jumalan puolesta; henkilöäsi ja virkaasi et saa sekoittaa toisiinsa. Henkilösi puolesta et saa vihastua kellekään, kuinka paljon tahansa sinua onkin loukattu. Mutta missä virkasi sinua vaatii, siinä sinun täytyy vihastua, vaikkei mitään pahaa sinulle henkilökohtaisesti olisi tapahtunut. Näin vihastuu hurskas tuomari pahantekijään, jolle hän ei kuitenkaan henkilönsä puolesta suo mitään pahaa, vaan tahtoisi mieluummin päästää hänet rankaisematta. Hänen vihansa lähtee sydämestä, joka tuntee sulaa rakkautta lähimmäistä kohtaan; viha kohdistuu ainoastaan siihen pahaan tekoon, joka täytyy rangaista. Ellei niin olisi, niin ei olisi mitään vihaa eikä rangaistusta. Mutta jos veljesi on tehnyt jotakin sinua vastaan ja vihoittanut sinut ja pyytää sitten jälleen sinulta sitä anteeksi, luopuen myös tuosta pahasta teosta, silloin tulee sinun vihasi lauhtua. Mistä siis tulevat nuo salavihat, joita sinä kuitenkin elättelet sydämessäsi, vaikka teko ja vihan aihe ovat poissa ja lähimmäisesi käyttäytyy toisin sinua kohtaan, hän kun on kääntynyt ja tullut uudeksi ihmiseksi, joka nyt rakastaa ja kunnioittaa sinua? Sinä olet Jumalan ja koko maailman edessä paha ihminen, jos kannat salavihoja sydämessäsi etkä sydämestäsi anna anteeksi lähimmäisellesi. Syystä se tuomio kohtaa sinua, jolla Kristus tässä uhkaa, nimittäin, ettei Jumalakaan ole sinulle antava anteeksi eikä unohtava sinun syntiäsi.
SEITSEMÄS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Minun käy sääliksi kansaa, sillä he ovat jo kolme päivää olleet minun tykönäni, eikä heillä ole mitään syötävää. Ja jos minä lasken heidät menemään syömättä kotiinsa, niin he nääntyvät matkalla. Mark. 8: 2, 3.
Katsohan, kuinka ystävällinen Kristus meillä on! Hän huolehtii siitäkin, kuinka tuo kurja vatsa saisi elatuksensa. Silloin toivo nostetaan hereille, ja ihminen saa lohdutuksen näistä Kristuksen sanoista, jotka hän sanoo: Tuossa ne ovat ja odottavat minua jo kolmatta päivää, minun täytyy myös antaa heille riittävästi. Tästä huomaatte: Jumala itse ravitsee kaikki ne, jotka ahkerasti riippuvat hänen sanassansa, – se näet on uskon laatu ja voima, ja se vuotaa ainoastaan Jumalan sanasta. Aloittakaamme siis, rakkaat ystävät, kerrankin uskominen! Epäusko näet yksin on kaiken sen synnin ja paheen alkusyy, joka nyt niin rehoittaa kaikissa elämänmuodoissa. Mistä johtuu, että kaikkialla on niin paljon roistoja, pettureita, varkaita ja kiskojia. Kaikki tämä johtuu epäuskosta! Sellaiset ihmiset näet arvostelevat ainoastaan inhimillisen järjen mukaan, ja järki ainoastaan sen mukaan, minkä se näkee, – sitä, mitä se ei näe, se ei voi käsittää. Kun se siis ei uskossa perusta luottamustaan Jumalaan, sen täytyy omassa itsessään epäillä ja siis kehittää heittiöitä ja viekastelijoita.
Niin kuin te nyt olette oppineet uskoa, niin oppikaamme myöskin rakkautta! Esitetäänhän Kristus meille kahdessa muodossa; uskon kuvana, – me emme saa olla murehtivaisia; ja myöskin rakkauden kuvana: samoin kuin hän tekee meille, meidän puolestamme murehtien, ja niin kuin hän meitä ravitsee, juottaa ja vaatettaa ainoastaan vapaasta rakkaudesta, ei oman hyötynsä tähden tai meidän ansiomme vuoksi, samoin meidänkin on tehtävä hyvää lähimmäisellemme vapaasti ja ilmaiseksi, sulasta rakkaudesta. Oikeiden kristillisten tekojen täytyy myös kummuta aivan vapaina, niin että niistä koituu lähimmäiselle siunausta. Ne lahjoitetaan niine hyvineen, ne heitetään kuin kaivoon. Tähän pakottavat meitä kaikki evankeliumit. Ne eivät vaadi meiltä mitään muuta, eikä Jumalakaan meiltä mitään muuta vaadi, kuin että me antaudumme palvelemaan lähimmäistämme ja sitten pidämme häntä Jumalanamme, teemme hänelle Jumalan sijassa hyvää ja palvelemme häntä. Hän ei näet ole meidän hyvien tekojemme tarpeessa, niinkuin 50. psalmi sanoo: "Kuule, minun kansani, minä puhun; kuule, Israel, minä todistan sinua vastaan. En minä teurasuhreistasi sinua nuhtele, ja sinun polttouhrisi ovat aina minun edessäni. En minä ota härkiä sinun talostasi enkä kauriita sinun tarhoistasi. Sillä minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat." (Ps. 50: 7 seur.) Näin hän sanoo meillekin: Katso, Israel, toisin sanoen, sinä uskova ihminen, minä olen sinun Jumalasi, etkä sinä ole minun jumalani. Kuule, Israel, en minä tahdo sinuun vihastua sen tähden, että sinä et uhraa minulle paljon; sillä kaikki se, mikä on sinun, se on jo ennestään minun. Mutta jos hän hylkää uhrin, mitä hän sitten oikeastaan tahtoo? Psalmi sanoo: "Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle; ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua", toisin sanoen: minä tahdon sinun sydämesi, nojaudu minuun ja pidä minua hyvänä ja armollisena Jumalana, omana Jumalanasi, siinä minulla on tarpeeksi. Sen tähden Daavid sanookin: "Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää" (Ps. 51: 19).
Tällaisessa luottamuksessa ja toivossa ilmaantukoon uskosi: opi tuntemaan hänet hyväksi Jumalaksi, riipu hänessä ja suurimmissa hädissäsi pakene hänen tykönsä, älä kenenkään muun tykö. Usko se ja odota sitä, kyllä hän sinua auttaa, ei sinun sitä tarvitse epäillä. Ja sitten palvellos lähimmäistäsi vapaasti ja ilmaiseksi!
Maanantai.
Miksi, Herra, seisot niin kaukana, miksi kätkeydyt ahdingon aikoina? Ps. 10: 1.
Pantakoon merkille, kuinka kiihkeästi Daavid melkein riitelee itse Jumalaa vastaan ja toruu häntä, sanoen: "Miksi, Herra, seisot niin kaukana?" Tämä on sellainen mieli, joka vielä horjuu tuskassa ja joka yleisen epäoikeudenmukaisuuden järkyttämänä valittaa jumalattomien häpeällistä omavaltaisuutta, mutta sitä vastoin puolustaa viattomien vanhurskasten asiaa. Myös profeetta Habakuk alkaa ennustuksensa samalla tavoin, tullen ikään kuin kärsimättömäksi Jumalan pitkämielisyydestä: "Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: 'Väkivaltaa!' ja sinä et auta?" (Hab. 1: 2.)
Miksi siis oudoksumme itseämme vääryyttä kärsiessämme, kun näiden miesten, jotka ovat niin täynnä Pyhää Henkeä, täytyy tunnustaa, että he aivan kuohuksissaan ja harmistuneina ovat kärsineet jumalattomien väkivaltaa ja valitelleet sen johdosta, ikään kuin Herran laki ja oikeus olisivat pannut mitättömiksi. Näin he osoittavat selvästi, millainen on jumalattomien riita ja sota hurskaita vastaan, jota käydään mitä kiivaimmin. Jesaja sanoo yhtä kiihkeästi: "Missä on sinun kiivautesi ja voimalliset tekosi? Sinun sydämesi sääli ja sinun armahtavaisuutesi ovat minulta sulkeutuneet." (63: 15) Samoin tekee myös Job. Niin sanoo profeettakin tässä: "Miksi, Herra, seisot niin kaukana?" Tämä merkitsee: Sinä sallit, että meitä sorretaan ja niellään, sinä et kuule etkä vapahda meitä, sinä vahvistat jumalattomien käsivarren ja edistät heidän tarkoitusperiään. Profeetta näyttää puhuvan ristiriitaisesti, hänhän sanoo edellisessä psalmissa: "Herra on sorretun linna, linna ahdingon aikana" (9: 10); ja kuitenkin tässä: "kätkeydyt ahdingon aikana". Näyttää siltä, kuin hän kiusaisi Jumalaa itse määrätessään hänelle avun ajan ja sen kautta, ettei täysin luottavasti odota Jumalan auttavaa kättä.
Mutta kun mieli on muuttunut, puhutaan myös toisin. Tämä psalmi antaa täydellisen kuvan niin hyvin viheliäisestä ja vaivatusta kuin myös siitä, joka kiusaa ja vaivaa. Vaikka kiusattu kärsäkin kestävästi, hän ei kuitenkaan ole täysin tunnoton; hänessä on liha ja tunne, ja näin hänen luontonsa, jonka heikkoutta hän ei voi poistaa, puhkeaa kärsimättömyyteen, huokailuun, huutoon ja inhoamiseen. Kristus sanoo: "Henki on tosin altis, mutta liha on heikko". Niin, Vapahtaja itsekin rukoilee, että malja menisi häneltä pois. Hän oli silloin luonnollisen heikkouden vallassa, jonka hän kuitenkin heti voitti, sanoen: "Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä".
Aivan samoin on laita vanhurskasten sodassa jumalattomia vastaan. Hädin tuskin he osoittautuvat siinä kärsivällisiksi: milloin henki on altis ja lohduttunut, milloin taas heikko liha huokailee. Tällaisessa taistelussa täytyy lihan heikkoudelle antaa jotakin anteeksi, kun se silloin valittaa ja huokaa, vaikka sen pikemminkin pitäisi iloita. Tämä kaikki on meille lohdutukseksi, koska siitä tiedämme, että pyhät Jumalan miehet ovat olleet ihmisiä niinkuin mekin, ja opimme siitä ymmärtämään, että meidän on väkevän ja väsymättömän rakkauden kautta saatava voitto ristin ja kuoleman kärsimisessä. Meidän lihamme ja inhimillinen tunteemme eivät voi siinä kestää, vaikka ne olisivat siihen kuinkakin alttiita.
Tiistai.
Niin he söivät ja tulivat ravituiksi. Sitten he keräsivät jääneet palaset, seitsemän vasullista. Mark. 8: 8.
Kristus osoittautuu tässä rikkaaksi, kykeneväksi valtaherraksi ja maan mainioimmaksi hankkijaksi. Onhan tuo todellakin ihmeitten ihme, järjelle käsittämätön: ravitaan niin monta tuhatta miestä, naisia ja lapsia lukuunottamatta, seitsemällä leivällä, ja kaikki tulevat kylläisiksi, jääpipä vielä tähteeksikin! Ja kuitenkin hän sen sai aikaan äkisti, yhdellä ainoalla sanalla. Niinpä niin, kyllä hän sen voi, ja hänessä meillä on sellainen kuningas, että kaikki on täynnä, mihin hän vain rupeaa, ja kaikkea on tarpeeksi, yllin kyllin, kun hän vain tahtoo antaa. Hän käskee esimerkiksi Pietarin mennä ottamaan kalan suusta hopearahan (Matt. 17: 27). Kuka oli hänelle sinne hopeata toimittanut tai rahaa lyönyt? Tai kenen päähän pälkähtäisi vedestä ja juuri kalan suusta etsiä rahaa! Mutta hän voi sen tehdä ja hän voi ottaa, mistä ja miten tahtoo, jopa hän voi saada kivestäkin leipää ja vettä koko maailman ravitsemiseksi, – kaikessa maailmassahan hänen nähdään päivittäin niin tekevän, ja kaikki se, mikä maailmalla on, sukeutuu pelkästään tuollaisten ihmeitten kautta, jotka eivät ole vähempiä kuin tämä oli. Me olemme tosin tottuneet siihen, että vilja vuosi vuodelta kasvaa maasta, ja tämä tottuminen on siinä määrin meidät sokaissut, ettemme kiinnitä huomiota tähän tapahtumiseen. Sitä näet, minkä me päivittäin näemme, me emme pidä ihmeenä, ja kuitenkin se totisesti on niin suuri ihme, jopa, jos siitä oikein puhutaan, vielä suurempi ihme on se, että hän hiekasta ja kivestä antaa viljaa kuin se, että hän tässä seitsemällä leivällä ruokkii joukon.
Nämä ovat juuri niitä ihmeitä, jotka maailman alussa ovat asetetut ja joita tapahtuu joka päivä, niin että me aivan peitymme niihin. Mutta koska ne ovat niin yleisiä, meidän silmiemme ja aistimiemme havaittavissa, Jumalan täytyy joskus, kuten tässä, tehdä jokin erikoinen ihme, joka ei tapahdu tavalliseen tapaan, tuollaisen yksinäisen, erikoisen ihmeen avulla opastaaksensa meitä koko maailmassa tapahtuviin jokapäiväisiin ihmeisiin, että kristitty pitäisi niitä Raamattunaan, sellaisena kirjana, josta hän oppii ottamaan varteen kaikkia Jumalan tekoja ja ihmeitä, niillä rohkaisemaan sydäntänsä ja ajattelemaan: Mitä minä tuskaisesti huolehdin vatsastani ja elatuksestani? Mistä hän antaa pellon viljan ja kaikki hedelmät? Maailmahan ei voi kaikella viisaudellaan ja kyvyllään tuottaa yhtä ainoata vähäistä kortta, vähäistä lehteä, vähäistä kukkaa? Jos Kristus, minun Herrani, ja Jumala joka päivä sitä tekevät, miksi siis surisin tai epäilisin sitä, että hän voi elättää ja onkin elättävä minua?
Nyt sinä sanot: Jos kerran hän on sellainen kuningas, joka runsaasti ravitsee koko maailman, niin minkä tähden tapahtuu niin, että hän antaa kristittyjensä niin usein kärsiä hätää ja köyhyyttä maailmassa? Pitäisihän hänen luonnollisesti runsain määrin huolehtia omasta kansastaan ohi toisten. Minä vastaan: Tällä kohdalla on pidettävä mielessä, minkä luontoinen Kristuksen valtakunta on. Tällä hän tahtoo meille osoittaa, että hänen valtakuntansa täällä maan päällä ei ensiksikään ole maallinen valtakunta, jonka sisältönä on se, että huolehditaan ruumiista, vaan hän on järjestänyt sellaisen hengellisen valtakunnan, josta on etsittävä ja löydettävä Jumalan iankaikkisia rikkauksia. Tämän hän on myöskin järjestänyt niin, että se on ja pysyy runsaasti huollettuna Jumalan sanalla, sakramenteilla ja Pyhän Hengen voimalla ja lahjoilla, eikä siitä puutu mitään sellaista, joka edistää iankaikkisen elämän saamista ja säilyttämistä. Siitä syystä hän luovuttaa maailman ja sen hallinnan haltuun sen tarpeet ja varat, niiden ottamisen ja niillä runsaasti varustautumisen. Kristittyjänsä hän sen sijaan kieltää perustamasta turvaansa ja luottamustansa tähän maalliseen, vaan kehoittaa heitä etsimään Jumalan valtakuntaa: siinä heillä on oleva iäti riittävästi ja siinä he saavat olla iäti rikkaita. Toiseksi hän tahtoo opettaa kristityillensä uskon harjoitusta siinäkin, mikä koskee tätä ajallista elämää ja ulkonaisia asioita, siten, että he myös siinä katsovat hänen käsiinsä ja odottavat häneltä saavansa myöskin tämän elämän tarpeet. Tuollaiset erikoiset ihmeteot aina hänen kristikunnassaan todistavat, että sillä joka tapauksessa täytyy olla syötävää ja juotavaa, vaikka maailma ei sitä heille anna eikä suo, vaan ottaa tai ainakin kadehtii ja vihaa sitä, minkä Jumala sille antaa.
Keskiviikko.
Herra on vanhurskas, hän on katkonut jumalattomain köydet. Ps. 129: 4.
Pyhillä ei voi vaaran hetkellä olla mitään jalompaa kuin tämä rukous; he tuntevat sen lujemmaksi kuin kaikki sotavarustukset ja muurit. Profeetta sanoo Herraa vanhurskaaksi. Kun me arvostelemme lihallisine ajatuksinemme Jumalan hallitusta, niin näyttää siltä, kuin hän tekisi väärin; näyttäähän hän vielä vahvistavan jumalattomien hirmuvaltaa suurella voimalla, rikkaudella ja kunnialla. Kun järki tämän näkee, se ei osaa päätellä muuten kuin seuraavasti: jos Jumala on olemassa, niin hän on väärämielinen. Järki näet päättelee näin: jos Jumala on, niin hän voi vastustaa jumalattomia, onhan hän kaikkivaltias. Hänen täytyy myös tietää, kuinka maailmassa on laita, sillä Jumalasta ei sovi sanoa, että on olemassa sellaista, mitä Jumala ei tiedä. Jos nyt Jumala tietää, että niin väärin tapahtuu, ja voi sen estää, niin hän myös estäisi sen. Jos hän näet ei tahtoisi, mitä hän tietää ja voi, niin siitä seuraisi, ettei hän ole hyvä, vaan paha, ei vanhurskas, vaan väärä. Sinä saatat siis päätellä näin: jos Jumalalla on voima, viisaus ja tahto auttaa, minkä tähden käy sitten maailmassa niin, että jumalattomat saavat ikään kuin jumalattoman menonsa palkinnoksi valtaa, rikkautta ja kunniaa, mutta Jumalaa pelkääväisiä päin vastoin jumalattomat vaivaavat heidän jumalisen vaelluksensa tähden?
Ettemme nyt tässä kohden loukkaantuisi, Pyhä Henki antaa tässä Jumalalle nimityksen "vanhurskas". Hän on sellainen, joka ei mielisty vääryyteen ja jumalattomuuteen, sen tähden hän katkoo viimein jumalattomain köydet. Vaikka hän antaa heidän hetken aikaa rehottaa, hän tekee lopun sekä heistä että heidän vallastaan, mutta jumalaapelkääväiset hän lunastaa ja vapahtaa tämän raamatunlauseen mukaan: "Sinä et ole se Jumala, jolle jumalattomuus kelpaa" (Ps. 5: 5).
Meidän on siis opittava vastaamaan tähän järjen päätelmään tuon sananlaskun mukaan, joka sanoo: vasta laulun lopussa sävel tunnetaan. Kristityn tulee arvostella sanan lupaaman tulevaisen perusteella, ei sen varassa, mitä hän nykyhetkellä tuntee. Jumalattomien täytyy lopulta hukkua, kun ensin ovat monin tavoin vaivanneet hurskaita. Jumala on vanhurskas, eikä hänen vanhurskautensa salli jumalaapelkääväisiä sorrettavan loppuun asti. Totuus on Jumalan sanassa, joka ilmoittaa, että maailman raivo ja väkivalta hurskaita vastaan on kerran loppuva. Jos tämä lupaus käsitetään ja suljetaan sydämeen, niin se vahvistaa sydämen kestämään jumalattomien näennäistä voimaa. Toisaalta taas, ellei sana ole saapuvilla, niin jumalattomien loistava menestys ja järjen ajatukset saattavat sydämet pelon valtaan. Näin Pyhä Henki siis lohduttaa ja opettaa meitä. Jos näet olemme oppineet tuntemaan perkeleen sellaiseksi hengeksi, joka lakkaamatta kiusaa ja ahdistaa meitä maailman ja jumalattomien kautta, niin tahtoo Pyhä Henki meidän lohduttautuvan sillä, ettei tätä pitkällistä vaivaa kestä iankaikkisesti. Koska meille on ilmaistu, että Herra, joka on vanhurskas, on katkonut jumalattomien köydet, niin voivat ne, jotka tämän tietävät, sitäkin helpommin kestää.
Torstai.
Mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa. Joh. 14: 13.
Kun kristitty pääsee tuntemaan Kristuksen Herraksensa ja Vapahtajaksensa, jonka kautta hän on lunastettu kuolemasta ja siirretty hänen valtakuntaansa ja perintöönsä, niin hän tahtoisi mielellään auttaa kaikkia muitakin siihen. Hänellä ei ole suurempaa ilon aihetta kuin tämä aarteensa, että hän tuntee Kristuksen. Sen tähden hän lähtee liikkeelle, opettaa ja rukoilee huoaten, että hekin tulisivat tähän armoon. Hän on levoton henki, joka nauttii mitä suurinta lepoa, toisin sanoen, Jumalan armoa ja rauhaa, niin ettei hän saata olla jouten, vaan taistelee kaikin voimin eläen ainoastaan levittääksensä Jumalan kunniaa ja ylistystä ihmisten joukossa, että toisetkin saisivat tämän armon Hengen, ja sen kautta myös auttaisivat häntä rukoilemisessa. Siellä näet, missä armon Henki on, se vaikuttaa, että meidän täytyy ruveta rukoilemaan.
Siksi Kristus tahtookin tässä sanoa: Jos te uskotte minuun ja olette saaneet Hengen, jonka kautta sydän pääsee varmuuteen Jumalan armosta, niin siitä on seurauksena, että teidän täytyy myös rukoilla. Se on näet kristittyjen vasituinen virka, jopa ainoastaan heidän, sillä ennen kuin olemme tulleet kristityiksi, emme tiedä, mitä tai kuinka meidän tulee rukoilla. Vaikka ihminen rukoileekin, jos armon Henki ei ole saapuvilla, vaan ihminen tahtoo lähestyä Jumalaa omassa pyhyydessään, ilman Kristusta, ei sitä sovi sanoa rukoilemiseksi, vaan pikemminkin Jumalan pilkaksi. Oikean kristillisen rukouksen täytyy lähteä armon Hengestä, joka sanoo: Olinpa elänyt miten tahansa, minä rukoilen, ettet katsoisi minun elämääni ja tekojani, vaan sinun laupeuttasi ja hyvyyttäsi, jonka sinä olet luvannut Kristuksen kautta. Sen laupeuden tähden anna minulle, mitä rukoilen. Rukouksessa tulee siis sydämestään nöyränä luopua itsestään ja pitäytyä ainoastaan armon lupaukseen, lujasti luottaen siihen, että Jumala tahtoo kuulla meitä, koska hän kerran on käskenyt rukoilla ja luvannut rukouksen kuulla.
Hän lisääkin itse nämä sanat "minun nimessäni" opettaaksensa, että ilman uskoa ei mikään rukous voi olla oikea. Ilman Kristusta ei kukaan voi rukoilla äännettäkään, niin että se kelpaisi Jumalalle ja olisi hänelle otollinen. Niin juuri ulkokultaiset valekristityt tekevät. He astuvat Jumalan eteen luullen, että Jumala muka katsoo heidän ansiotansa ja pyhyyttänsä ja sen tähden kruunaa heidät. Niinhän fariseus rukoilee: "Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset", aivan kuin hän sanoisi: minä en tarvitse sinun armoasi ja laupeuttasi, vaan olen hyvin sen ansainnut; en tahdo ottaa Jumalalta, vaan antaa hänelle. Mutta Jumala vastaa siihen kieltävästi; hän ei tahdo kuulla kenenkään rukousta, jollei sitä rukoilla hänen sulan armonsa ja laupeutensa perusteella Kristuksen nimeen, publikaanin kanssa sanoen: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!"
Opi siis tästä, että meillä ainoastaan Herran Kristuksen kautta on nämä molemmat: armo ja rukouksen kuuleminen. Ensin me tulemme Jumalan lapsiksi ja opimme huutamaan avuksemme häntä, sitten myös saadaksemme itsellemme ja muille, mitä me tarvitsemme. Siellä missä kristitty on, siellä nimen omaan on Pyhä Henki, joka ei muuta tee, kuin alati rukoilee. Vaikkei aina suu liiku eikä sanoja kuulla, sydän kuitenkin sykkii, niinkuin valtimot ja sydän ruumiissa, lakkaamatta huoaten: Ah, rakas Isä, pyhitettäköön kuitenkin sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi meissä ja kaikissa jne. Mitä kovemmin kiusaus ja hätä ahdistavat, sitä väkevämmäksi käy tämä huokaus ja rukous. Ei voi olla olemassa kristittyä, joka ei rukoilisi, yhtä vähän kuin on olemassa elävää ihmistä, jossa ei olisi valtimoa, joka sykkäilee lakkaamatta itsekseen, vaikkei ihminen sitä huomaisikaan.
Perjantai.
Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi. Joh. 8:31, 32.
Herra ottaa tässä saarnan aiheeksi petolliset ja tosi opetuslapset. Hän sanoo: Monet kuulevat evankeliumin ja pysyvät siinä, koska se hyödyttää heitä, niin että he saavat siitä rahaa, tavaraa ja kunniaa; kukapa ei niin tekisi? Minulla on kahdenlaisia opetuslapsia. Toiset uskovat minuun, kun he kuulevat evankeliumia, he ylistävät sitä ja sanovat: se vasta on oikea totuus. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, ovatko he pysyväisiä. Toiset taas sen kuulevat, mutta tiukan tullen he sanovat: en tiedä, täytyykö siitä tai siitä luopua evankeliumin tähden? Harvat näistä kestävät ristin ja vainon aikana evankeliumissa. Missä sitten ovat ne, jotka silloin pysyvät? Herra sanoo: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapseni". Minun oppini ei ole sellainen, että aletaan vain uskoa ja suuresti kehua evankeliumia. Pianhan sitä onkin alettu, mutta missä ovat ne, jotka pysyvät ja kestävät, niin että ovat kärsivällisiä ja ajattelevat: käyköön minulle niin kuin Jumala tahtoo; ellen ole terve, niin tullen sairaaksi, ellen ole rikas, pysynen köyhänä, kuolienpa tai elänen, niin pysyn kuitenkin Kristuksen tykönä. Mielelläsi tosin tahtoisit uskoa Kristukseen, mutta kun sen tähden täytyy jotakin kärsiä, niin usko on tiessään. Monet tosin tulevat kristityiksi ja alussa pitäytyvät lujasti evankeliumiin, mutta sitten he taas lankeavat siitä. Mutta ne, jotka pysyvät evankeliumissa, ovat oikeita opetuslapsia, muut ovat valeveljiä.
Minkä palkan ja lohdutuksen ne sitten saavat, jotka ovat pysyväisiä? He löytävät oikean Jumalan ja saavat voiman pysyä Jumalan sanassa; niin he ovat Kristuksen opetuslapsia ja tulevat tuntemaan totuuden. Hän sanoo: Minä tahdon ilmaista teille puhtaan totuuden, niin että saatte tuntea, että minun lupaukseni, jonka olen antanut teille, on toteutuva. Tässä eroavat toisistaan väärät ja tosi opetuslapset. Väärät kuulevat Jumalan sanan, mutta eivät pysy siinä eivätkä kestä vaaraa, he pelkäävät tavaransa, rauhansa ja asuntonsa tähden eivätkä tahdo kärsiä mitään; siksi he eivät saakaan hengellistä lohdutusta. Tällaisia ovat valekristityt, jotka aina ovat kuulemassa ja oppimassa, mutta eivät milloinkaan tule totuuden tuntoon. He tosin oppivat latelemaan sanat, mutta heidän sydämensä ei tajua niitä; he pysyvät sellaisina kuin ovat, eivätkä maista, kuinka uskollinen ja luotettava Jumala on. Sen tähden Kristus tahtoo tässä sanoa: Jos lujasti pysyt minun sanassani, niin pysyt minun oikeana opetuslapsenani. Se tekee sinut oikeaksi opetuslapseksi, jos et ainoastaan tiedä, opi, lue ja kuule sitä, vaan myös olet saanut sen tuntea.
Kristuksen oikeat ja väärät opetuslapset eroavat siis toisistaan siinä, että väärät tosin alkavat, mutta luopuvat sitten, oikeat pysyvät kaidalla tiellä, nimittäin Jumalan sanassa. He sanovat: minä en tiedä neuvoa, Jumala auttakoon, kaikki on yksin hänen kädessänsä, hän on luvannut sanoen: pysykää lujina, minä tahdon pitää teidät yllä. Kun nyt olet päässyt ahtaasta portista, olet myös oppiva pysymään Jumalan sanassa, ja se on tekevä sinut oikeaksi opetuslapseksi ja vapaaksi. Väärät opetuslapset eivät saa tätä kokea; he eivät tiedä, mikä totuus on. Totuus ei näet ole ainoastaan siinä, että kuulemme Kristusta tai osaamme puhua hänestä, vaan siinä, että myös sydämessämme uskomme Kristuksen tahtovan vapahtaa ja päästää meidät synnistä, kuolemasta ja helvetistä; se tekee oikeaksi kristityksi.
Lauantai.
Jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut. Room. 5: 10.
Herra Jeesus on sovittanut meidät Jumalan kanssa. Syntiemme tähden me emme voineet itse hankkia Jumalalta mitään hyvää. Mutta nyt ne ovat poissa Kristuksen kuoleman kautta. Sen tähden tiedämme, ettei Jumala enää ole meille vihainen. Hän on nyt meidän ystävämme, jopa rakas Isämme. Mitä tällaisesta sovituksesta on seurauksena? Se että me iloitsemme armollisesta, ystävällisestä Jumalasta, joka on itse rakkaus, ylistämme häntä sekä luotamme häneen kaikkinaisessa hädässä ja kiusauksessa. Kun meillä nyt on Jumala ystävänä, mikä voisi meitä vahingoittaa? Mikä murehduttaa tai huolestuttaa? Synti on pyyhitty pois, Jumala on meihin leppynyt, Kristus Isänsä oikealla puolella pitää meistä huolen. Vaikka kuolema tuleekin ja surmaa meidät ajallisesti, me tiedämme kuitenkin Kristuksen herättävän meidät iankaikkiseen elämään. Käyköön siis kristityille, jotka totisesti uskovat Kristukseen, täällä maan päällä kuinka hyvänsä, heidän tulee kuitenkin olla iloiset hengessä, ylistää taivaallista Isäänsä, luottaa hänen rakkauteensa ja armoonsa ja uskoa itsensä hänen suojaansa. Tämä tulee meidän osaksemme sen sovituksen tähden, joka on tapahtunut Kristuksen kuoleman kautta.
Tähän luottaen pyhä Paavali nyt sanoo yllä olevat sanansa. On kuin hän tahtoisi sanoa: Jos Jumala on niin rakastanut sinua, että hän on tehnyt sinut vanhurskaaksi Kristuksen veren kautta, ja sinä sydämestäsi uskot, että syntisi on hänen tähtensä sinulle annettu anteeksi, ja kun myös hänen tähtensä olet vanhurskas ja Jumalalle otollinen, niin sinun tulee nyt rohkeasti toivoa, että hän vastedeskin on varjeleva sinut iankaikkisesta vihasta ja kuolemasta ja tekevä sinut autuaaksi. Kristus ei näet ole ainoastaan antautunut kuolemaan sinun edestäsi, hän on myös käyttänyt elämänsä ja voittonsa sinun hyväksesi.
Oi jospa oikein voisimme sydämeemme sulkea tämän lohdutuksen! On suuri ja ihana asia, että Kristus on kuollut syntisten edestä. Tämän kuoleman kautta me olemme vapahdetut synnistä. Kun nyt Herramme Kristuksen kuolema on niin suureksi hyödyksi meille, eikö sitten meillä pitäisi olla hyötyä hänen elämästäänkin? Kun hän on meidän tähtemme kuollut ja hänen kuolemansa on koitunut meidän parhaaksemme, niin hän on totisesti käyttävä myös elämäänsä, jota hän nyt elää, meidän hyväksemme, niin että me varjellumme armossa, saamme suojan perkelettä ja maailmaa vastaan ja lisäännymme uskossa päivästä päivään. Näemmehän, kuinka rakkaat apostolit kaikkialla viittaavat Herramme Kristuksen riemulliseen ylösnousemukseen, että me sillä lohduttautuisimme ja toivoisimme, ettei hän hylkää meitä, vaan että hän on astunut taivaisiin juuri antaakseen meille lahjoja ja hallitakseen armollisesti kristityitänsä ja ylläpitääkseen heitä kaikenlaisissa kiusauksissa. Tähän lohdutukseen pyhä Paavalikin tässä viittaa, tahtoen, ettemme antaisi Jumalan vihan ja kuoleman tehdä itseämme arkamielisiksi, koska Jumala on osoittanut rakkautensa meitä kohtaan, kun me vielä olimme syntisiä, ja on antanut Poikansa kuolla meidän edestämme. Kun hän nyt on antanut meille tämän suurimman aarteen, kun me vielä olimme syntisiä, kuinka paljon lisää hän tahtookaan antaa meille nyt, kun me olemme tulleet armoon ja Kristuksen kuoleman kautta vanhurskaiksi synnistä? Ja vielä on meidän Herramme Kristuksen elämästä oleva se hyöty, että me tulemme täydesti autuaiksi, koska meillä hänen elämänsä kautta on myös voitto iankaikkisesta kuolemasta ja helvetistä. Rakasta siis sydämestäsi Jumalaa, joka niin määrättömästi on rakastanut sinua, kun sinä vielä olit syntinen, ja luota häneen. Poikansa Kristuksen tähden hän on sinut ylläpitävä eikä ole antava sinun sortua, vaan antaa sinulle iankaikkisen elämän. Tällainen usko on ylevintä jumalanpalvelusta.
KAHDEKSAS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ei jokainen, joka sanoo minulle: "Herra, Herra!", pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Matt. 7: 21.
Ulkonaisella kerskauksella ei voiteta mitään. Älköön kukaan kiintykö siihen, että käytellään ihania, pyhiä nimiä: Jumala, Kristus, Jumalan valtakunta, Jumalan kunnia, jumalanpalvelus jne. Tämä kaikki on pelkkien sanojen "Herra, Herra" hokemista. Sitä on tarkattava, mitä Jumala itse käskee ja tahtoo. Se joka tahtoo päästä Jumalan valtakuntaan, ei saa ainoastaan suullansa käytellä nimiä ja sanoja; hänen täytyy myös tehdä, mitä Jumala valtakunnassansa tahtoo tehtävän. Mutta jos tahdomme tehdä hänen tahtonsa, niin meidän on tarkoin tiedettävä, mikä se on ja kuinka se tehdään. Sitä eivät taas neuvo meille meidän oma viisautemme ja ajatuksemme, silloinhan jokainen voisi sanoa Jumalan tahdoksi sen, mikä häntä itseään miellyttää. Sen tähden meidän täytyy tässä kuulla ainoastaan Jumalan sanaa, joka ilmoittaa meille, mikä Isän Jumalan tahto on. Ensiksikin hän on lähettänyt maailmaan ainokaisen Poikansa kuolemallaan sovittamaan meidän syntimme ja verellään puhdistamaan ja tekemään autuaiksi meidät ilman omaa ansiotamme. Tätä hän julistuttaa evankeliumin kautta jokaiselle ja vaatii, että sinä sen uskot ja vastaanotat. Kristus itsekin sanoo selkein sanoin: "Minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä" (Joh. 6: 40). Ja sitten, kun me olemme tällaisen armon ja autuuden saaneet, olemme Kristukseen kastetut ja uskomme, hän tahtoo meidän myös sen mukaan elävän, olevan Jumalalle kuuliaiset ja tekevän, mihin kymmenen käskyä meitä velvoittavat.
Tätä hän ei kuitenkaan tahdo ainoastaan saarnattavan ja suulla puhuttavan, vaan myös pantavan harjoitukseen. Joka tämän laiminlyö tai tekee ja uskoo päin vastoin, se myös tietäköön, ettei hän ole tehnyt Jumalan tahtoa, ja hänellä on jo tuomionsa: hän ei kuulu taivaan valtakuntaan, koska häneltä puuttuu usko ja rakkaus; häntä ei auta, vaikka hän kerskaakin Kristuksesta. Jos sen sijaan vakaasti teet Jumalan tahdon mukaan, mielelläsi kuulet Jumalan sanan, uskot sen ja elät Jumalalle kuuliaisena hänelle kunniaksi ja lähimmäiselle hyödyksi, vaikka toisinaan horjahdatkin, mutta nouset jälleen etkä elä katumattomana syntiäsi puolustellen, niin saat rohkeasti ja iloisesti sanoa Jumalalle: "Herra, Herra", ja lohduttautua Jumalan sinulle lahjoittamalla taivaan valtakunnalla. Vaikka maailma sinua sen tähden herjaa ja kiroaa, älä sinä siitä huolestu. Tästä kuulet, ettei Jumala lainkaan tahdo sellaista kehumista, että vain suulla sanotaan: "Herra, Herra", vaan sellaista, että pannaan harjoitukseen Jumalan tahto. Ojentaudu sen mukaan ja vertaa siihen kaikkea oppia ja elämää, joka käy Jumalan nimeä mainiten, ellet tahdo pettyä.
Tosin monet harhaopettajat koettavat suurin sanoin saattaa meitä toiselle tielle. Välistä he kuvaavat asiansa niin ihmeen ihanasti ja taidokkaasti, että ellei katso eteensä, tulee helposti vietellyksi. Ainoa keino on tässä viettelystä välttääkseen noudattaa tätä psalmin sanaa: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni" (Ps. 119: 105), toisin sanoen: rientää tähän valkeuteen, joka opettaa meille, mikä Jumalan tahto on. Verratkaamme siihen moisten hillittömien kerskureiden hengellisyyttä, sopiiko se yhteen kymmenen käskyn ja Kristuksen uskon elävän opin kanssa. Ellei näin ole laita, torju se heti luotasi ja päättele se Kristuksen neuvon mukaisesti pahoista hedelmistä pahaksi puuksi. Kun käytät tätä varmaa mittapuuta, Jumalan sanaa ja käskyä, kaikkia oppeja arvostellessasi, et eksy etkä erehdy, vaan kumoat kaikkien petollisten henkien kerskauksen ja luulottelun. Tällä lauseella: "Ei jokainen, joka sanoo: 'Herra, Herra!', vaan se, joka tekee minun Isäni tahdon", Kristus johdattaa meitä sanaansa, tietääksemme, että oikeita hedelmiä ovat ainoastaan ne, jotka ovat sen mukaisia.
Maanantai.
Te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: "Abba, Isä!" Room. 8: 15.
Tämä on erinomainen, lohdullinen sana ja se ansaitsee täydellä syyllä tulla kultakirjaimin kirjoitetuksi. Paavalin tarkoitus on sanoa: Koska teillä nyt uskon kautta on Pyhä Henki ja koska hän teitä kuljettaa, te ette enää ole orjuuden alaisia, niinkuin olitte lain alaisina ollessanne: teidän ei tarvitse peljätä sen kauhistamisia ja vaatimisia, aivan kuin Jumala aikoisi teidät oman ansiottomuutenne ja teissä jäljellä olevan lihan heikkouden tähden tuomita kadotukseen ja hyljätä teidät, vaan lohduttakaa itseänne sillä, että te nyt uskon kautta Jumalan armoon olette varmoja ja voitte pitää Jumalaa Isänänne ja lapsina häntä avuksenne huutaa –.
Apostoli vertailee siis toisiinsa kahdenlaista vaikutusta, jotka lähtevät kahdenlaisesta saarnasta eli opista, nimittäin lain ja evankeliumin, – nehän myöskin erottavat toisistaan kristityt ja kaikki muut, jotka ovat vailla uskoa ja Kristuksen käsittämistä. Ne näet, joilla ei ole tiedossaan enempää kuin laki, eivät milloinkaan voi päästä oikeaan, sydämelliseen luottamukseen Jumalaan eivätkä lohduttaa itseään hänellä, vaikka tekevätkin paljon ja varsin vakavasti harjoittautuvat laissa. Kun se näet oikeassa loistossaan häikäisee heidät, kun he huomaavat, mitä se heiltä vaatii ja kuinka kaukana he vielä ovat sen täyttämisestä, ja kun se näyttää heille Jumalan vihan, silloin ei ole käsillä mitään muuta kuin pelkkää kauhistumista, kammoamista ja Jumalaa pakenemista, ja heidän täytyy lopuksi menehtyä siihen paikkaan, ellei heitä evankeliumilla auteta. Juuri tätä apostoli tässä nimittää orjuuden hengeksi, joka vain peljästyttää ja saattaa pakenemaan Jumalaa. Kun sydän sen sijaan käsittää evankeliumin saarnan, joka sanoo, että Jumala ilman meidän ansiotamme ja arvollisuuttamme Kristuksen tähden antaa synnin anteeksi, kun uskomme häneen, silloin se saa Jumalan armosta rohkaisua lain peljätyksiä vastaan. Näin Pyhä Henki vaikuttaa hänessä sen, että hän voi pysyä luottamuksessaan Jumalaan, pitäytyä siihen lohdutukseen ja tässä uskossa sydämestään huutaa Jumalaa avukseen, vaikkakin vielä tuntee ja tunnustaa itsensä heikoksi ja syntiseksi. Tämä on lapseuden hengen saamista.
Lapseuden hengessä me huudamme: Abba, rakas Isä! Tällä on kuvattu sekä Kristuksen valtakunnan voima että se varsinainen työ, se oikea, syvällinen jumalanpalvelus, jonka Pyhä Henki uskovissa vaikuttaa, nimittäin se lohdutus, jolla sydän tulee vapautetuksi synnin kauhusta ja pelosta ja viedään rauhaan, ja se sydämestä lähtevä avuksihuutaminen, joka uskossa odottaa Jumalalta rukouksen kuulemista ja apua. Mitään tästä ei voida saada aikaan lailla eikä omalla pyhyydellä, sillä siten ihminen ei milloinkaan voi päästä siihen mittaan, että voi saada oikean ja varman lohdutuksen itseensä kohdistuvasta Jumalan armosta ja rakkaudesta, vaan hän jää aina vihan ja kadotuksen synnyttämään levottomuuteen ja tuskaan; tällaisessa epävarmuudessa ollen hän pakenee Jumalaa, voimatta häntä avuksensa huutaa. Siinä taas, missä on Kristuksen usko, Pyhä Henki vaikuttaa sydämessä sekä lohdutuksen että lapsellisen luottamuksen: sydän ei epäile Jumalan armollista tahtoa eikä rukouksen kuulemista, koska Jumala on luvannut sekä armon että avun, katsomatta meidän arvollisuuteemme, vaan sen sijaan katsoen Kristuksen, hänen Poikansa, nimeen ja ansioon. Profeetta Sakarja mainitsee (Sak. 12: 10) nämä molemmat Pyhän Hengen toiminnot, lohdutuksen ja avuksihuutamisen: Jumala on Kristuksen valtakuntaan perustava uuden saarnan ja toiminnan vuodattaessaan armon ja rukouksen Hengen, toisin sanoen, juuri saman Hengen, joka vakauttaa meitä Jumalan lapseudesta ja vie meidän sydämemme sydämellisin avuksihuutamisin hänen puoleensa parkumaan. Hebrealainen abba-sana, joka merkitsee "isää", tietää pienen lapsosen, perillisen, huutelua, lapsen, joka lapsellisessa luottamuksessaan sopertelee isälle. Näin yksinkertaisin, lapsellisin sanoin uskokin puhelee Jumalalle Pyhän Hengen kautta, mutta sydämen syvyyksistä ja sanomattomin huokauksin, varsinkin silloin, kun se on taisteluissa ja hädissä, lihan epäilystä ja perkeleen sekä kauhistuksia että kiusaamisia vastustaessaan; silloin sen täytyy puolustautua, sanoen esimerkiksi näin: Oi, rakas Isä, olethan sinä minun rakas Isäni, koska olet antanut ainokaisen, rakkaan Poikasi minun edestäni, ethän sinä siis vihastu minuun etkä minua hylkää! Tai: Sinä näet minun hätäni ja heikkouteni, ja sen tähden auttanet ja pelastanet minut.
Tiistai.
Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi. Joh. 15: 16.
Sellaiset ihmiset, jotka Kristus on valinnut ja jotka häneltä saavat kaiken hyvän, ovat hänen ystäviään. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että meidän kristittyinä ei tarvitsisi tehdä mitään tai että saisimme elää niin kuin meitä haluttaa. Tosin emme tarvitse mitään siihen, että saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän; se kaikki meillä on Kristuksen kautta. Mutta koska se meillä on, meidän tulee se ulkonaisesti osoittaa todeksi rakkauden teoilla lähimmäistä kohtaan, että meidän elämämme olisi merkkinä uskostamme häneen. Jos me näin teemme, on ystävyys oikealla pohjalla, sillä sitä varten hän on meidät valinnut, että me kantaisimme paljon hedelmää. Tämä ei ole tarpeen siksi, että me sen kautta pyyhkisimme synnin pois, se on meille liian suuri tehtävä, vaan meidän tulee niin tehdä ensiksi sen tähden, että Jumala tulisi ylistetyksi ja meidän kuuliaisuutemme osoitetuksi, sitten myös lähimmäisen hyväksi ja auttamiseksi, että nähtäisiin meidän uskovan oikein ja olevan Kristuksen omat. Se taas nähdään siitä, ilmestyykö hedelmiä. Tätä nyt tarkoittavat Kristuksen sanat: "että te menisitte ja kantaisitte hedelmää". Meidän ei tarvitse mennä Roomaan tai Jerusalemiin, vaan lähimmäisen tykö, niin ettemme istu allamme hedelmättöminä ja vailla tekoja, vaan julkisesti osoitamme, että muilla ihmisillä on meistä hyötyä. Siitä näet meidän uskomme havaitaan oikeaksi, sillä missä sellainen ihminen on, joka Kristuksen tähden panee alttiiksi ruumiinsa, omaisuutensa ja kunniansa ja soisi jokaisenkin tekevän samoin, palvelee lähimmäistään uskollisesti, suhtautuen häneen veljellisesti, se on varma merkki siitä, että hän on oikea uskovainen kristitty. Hedelmät ovat kyllä ilmeiset, niin että voidaan erottaa toisistaan hengen ja lihan teot. Niiden tuntemiseen ei tarvita suurta ymmärrystä; ne kyllä voidaan nähdä ja tuntea. Rakkauden teot, tunnustaminen ja saarna eivät voi pysyä yhtä salassa kuin usko, joka on ainoastaan Jumalan ja meidän välillä, vaan ne liikkuvat ihmisten parissa, niin että jokaisen täytyy nähdä, kuulla ja sanoa: tuo on sitä ja sitä tehnyt tai kärsinyt evankeliumin tähden. Sellaisia hedelmiä meidän tulee tuottaa yhä enemmän, että siitä ymmärrettäisiin Kristuksen valinneen meidät. Ne ovat niitä hedelmiä, jotka pysyvät, iankaikkisia hedelmiä, jotka toisessakin elämässä saavat Jumalalta ylistyksen ja loistavat kunniassa.
Kas tämä on se suuri kunnia, joka kristityillä on Kristukselta. Ensiksikin, että hän on kutsunut sanallansa ja valinnut heidät olemaan hänen rakkaat oksansa ja saamaan kaiken, mitä hän on hankkinut. Sitten myös, että meidänkin tulee auttaa hänen valtakuntansa leviämistä ja vaikuttaa paljon hyvää, mitä hän nimittää paljon hedelmän tuottamiseksi, iankaikkisesti Jumalan edessä pysyväksi hedelmäksi. Kolmanneksi hän lisää vielä tämän: "mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän teille antaisi". Tämäkin on seurausta hänen valitsemisestansa. Meillä on se armo, että me emme hänen kauttansa ainoastaan tule Jumalan ystäviksi ja saa Jumalaa Isäksemme, vaan olemme myös valitut siihen, että saamme rukoilla häneltä, mitä tarvitsemme ja olla varmat siitä, että se meille annetaan. Koska näet meidän alinomaa täytyy kärsiä kiusausta, vastusta ja esteitä, ja aina on paljon heikkoutta ja puutteita sekä meissä että muissa, niin on meidän tarpeen rukoilla vahvistusta, apua ja pelastusta täyttäessämme velvollisuuttamme. Meillä on myös se lohdutus, ettei meidän rukouksemme ole turha, vaan tulee totisesti kuulluksi, ja me saamme, mitä me tarvitsemme, jos vaan rukoilemme uskossa Kristuksen nimeen.
Keskiviikko.
Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Matt. 7: 15.
Erittäinkin meidän, jotka tahdomme olla kristittyjä, tulee oppia, että rakas Herramme Kristus mitä vakavimmin kehoittaa ja varoittaa meitä ahkerasti kuulemaan Jumalan sanaa ja kavahtamaan vääriä profeettoja. On kuin hän tahtoisi sanoa: Rakkaat lapset, minä kehoitan teitä hartaasti: kun teille saarnataan Jumalan sanaa, ottakaa siitä vaarin ja vastaanottakaa se. Ellette niin tee, sana otetaan teiltä pois, ja teidän täytyy kuulla perkelettä. Se joka ei Jumalan sanasta tahdo oppia autuuttansa, kunniaansa ja kurinalaisuutta, se saa oppia perkeleeltä kaikkea häpeällisyyttä ja vahinkoa. Jumalan sanasta opitaan, kuinka päästään taivaaseen, perkeleeltä opitaan, kuinka mennään helvettiin. Jumalan sanasta opitaan rauhaa ja kaikkea hyvää, perkeleeltä opitaan vaikeroimista ja murhetta. Herra on tarkoin tiennyt, että on tuleva vääriä profeettoja, jotka näkevät vaivaa vietelläkseen hänen kristityitänsä. Sen tähden hän varoittaa meitä: Tarkatkaa, kuulkaa ja oppikaa Jumalan sanaa ahkerasti niin kauan kuin se teillä on. Jos niin teette, teidän asianne ovat hyvällä kannalla, muussa tapauksessa on tuleva aika, jolloin te mielellänne tahtoisitte sitä kuulla, jos vain saisitte. Rakas Herramme Kristus opettaa ja varoittaa siis meitä tässä pysymään lujasti Jumalan sanassa ja sitä ahkerasti opettelemaan. Jos niin teemme, meillä ei ole mitään hätää, muutoin meidän täytyy kuulla perkelettä.
Mutta kuinka käy? Vanha ja nuori antaa sanan haihtua taivaan tuuliin, huolehtien kaikesta muusta. Kun näin suhtaudumme Jumalan sanaan, tilanne muuttuu sellaiseksi, kuin jo on nähtävissä: eriseuroja ja lahkoja syntyy, ja ne laskevat taas perkeleen valloilleen. Sen tähden Herramme Kristus varoittaakin vakavasti siitä, sanoen: Kavahtakaa! Pysykää Jumalan sanassa, kuulkaa sitä hartaasti ja oppikaa sitä ahkerasti. Jos niin teette, minä tahdon armoineni asua teidän tykönänne. Muussa tapauksessa sanon teille jo edeltä käsin, että on tuleva vääriä profeettoja ja susia, jotka teitä viettelevät ja raatelevat. Pysykää siis lujasti minun sanassani, ettei perkele viettelisi teitä väärien profeettojensa kautta.
Kristus sanoo tässä myös, että väärät profeetat tulevat lammasten vaatteissa. Älköön ajateltako, että kukaan väärä profeetta tulee tunnustaen olevansa valehtelija ja sanoo: minä tahdon pettää, vietellä ja johtaa teitä perkeleen tykö; siitä hän kyllä visusti vaikenee. Kaikki väärät profeetat tulevat lammasten vaatteissa, sen tähden on vaarallista sinun olla huoletonna. Varo! Jos olet laiska Jumalan sanassa, niin tiedä, että perkele on jo astunut jalkansa ovestasi.
Jokainen olkoon siis varuillaan. Etpä usko, mikä veijari perkele on ja kuinka hän kaunistautuu ihanammaksi kuin milloinkaan mikään enkeli, jopa ihanammaksi kuin Kristus itse. Hänen palvelijansa ovat olevinaan vanhurskauden saarnaajia. Ja samoin kuin maallisessa elämässä tapahtuu, että usein joudutaan pahasta suusta lähtevien hyvien sanojen pettämäksi, niin käy kirkossakin: perkele ei petä meitä sillä, että hän heti sanoo, kuka hän on, vaan sillä, että hän tekeytyy Kristuksen palvelijaksi ja apostoliksi. Kaikkialla lammasvaatteet pettävät ihmisen. Sen tähden jokainen oppikoon ahkerasti tarkkaamaan Jumalan sanaa ja sanokoon: Minä tahdon pysyä Jumalan sanassa ja elää siihen uskoen. Mikä on ristiriidassa sen kanssa, sitä en tahdo kuulla enkä seurata, kuulostakoon se kuinka hyvältä tahansa. Jos minun täytyy sen tähden jotakin kärsiä, ei haittaa. On parempi, että maailma minua soimaa Kristuksen tähden, kuin että minä kieltäisin Kristuksen.
Torstai.
Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt. Matt. 10: 40.
Herra Kristus tahtoo tässä herättää meitä uskoon sen sanomattoman kunnian kautta, että me saamme olla varmat siitä, että kun kuulemme Jumalan sanaa Kristuksen palvelijoilta ja otamme sen vastaan, se on aivan samaa, kuin jos kuulisimme ja vastaanottaisimme Kristuksen, jopa, niinkuin hän sanoo, "hänet, joka on minut lähettänyt". Apostoli Paavalikin kehuu tätä kunniaa paikoitellen, esim. sanoessaan Galatalaiskirjeessään: "Te otitte minut vastaan niinkuin Jumalan enkelin, jopa niinkuin Kristuksen Jeesuksen" (4: 14), ja edellisessä Tessalonikalaiskirjeessä: "Te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana" (2: 13).
Siksi meidän on pidettävä Jumalan sanaa ja evankeliumin saarnaa mahdollisimman suuressa kunniassa. Jos me näet kuulemme evankeliumia kirkossa tai luemme sitä kirjasta, se on aivan samaa, kuin jos kuulisimme Kristusta tai Jumalaa taivaasta enkelien parista. Vaikka siitä ei sen enempää hyötyäkään olisi, olisi kuitenkin jotakin suurta saada korvillansa kuulla itse Jumalan ääntä. Mikäpä olisi jalompaa kuin saada kuulla itsensä Jumalan puhuvan! Maailma halveksii kuitenkin tätä Jumalan puhetta, kuunnellen ja ihaillen mieluummin inhimillisiä. Sen tähden Jumalakin vuorostaan hylkää heidät, niin että he saavat halun kuunnella pelkkiä loruja ja valheita. Mutta sana on lahja, ja autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat.
Niille, jotka saarnaavat Jumalan sanaa, tuottaa suurta kunniaa ja lohdutusta vakaumus siitä, että he ovat Jumalan välineitä, että heidän kielensä on Jumalan kieli ja heidän äänensä Jumalan ääni. Näin ollen he voivat näet rohkeasti halveksia Jumalan sanan ja sen saarnan herjaajia ja sanoa heille: Sinä et pilkkaa minua, joka opetan, vaan itseäsi; et tee pilkkaa minusta, joka olen ihminen, vaan Pyhästä Hengestä; sinä et halveksi minua, vaan Jumalan sanaa. Mitä se minuun koskee? Varo sinä itseäsi! Jumala sanoo Samuelille: "Sinua he eivät ole pitäneet halpana, vaan minut he ovat pitäneet halpana olemaan heidän kuninkaanansa" (1. Sam. 8: 7). Samoin Pietari sanoo Ananiaalle: "Et sinä ole valhetellut ihmisille, vaan Jumalalle" (Ap.t. 5:4). Toisaalta saarnaajat voivat mitä varmimmin vakuuttaa veljille: En minä sinulle puhu, vaan Kristus, sinun Herrasi, puhuu minun kauttani. Minun sanani ei ole minun omani, vaan Kristuksen sana. Vastaanota siis minun kauttani lohdutus, joka ei ole minun, vaan sinun Jumalasi lohdutus, hänen, joka on sinut luonut, joka sinut ylläpitää ja joka on sinut lunastanut. Älä pelkää, hän itse sanoo: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut: joka kuulee teitä, se kuulee minua. Kaiken kaikkiaan: On verraton asia omilletunnoille kaiken maailman taholta tulevan halveksunnan vastapainoksi, että Kristus tekee saarnaajansa itsensä vertaisiksi sanoessaan: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut ja minun Isäni. Jos nyt heitä halveksitaan tai kunnioitetaan, niin ei halveksita tai kunnioiteta heitä, vaan Jumalaa heissä. Jos jo maailmassa palvelija tai lähettiläs saattaa ylväästi sanoa osaksensa saaman halveksunnan kohdistuvan hänen herraansa, kuinka paljon ennemmin Jumalan sanan saarnaajat voivat kerskata, että ei heitä eikä heidän sanaansa halveksita, vaan heidän Herraansa ja heidän Jumalansa sanaa.
Perjantai.
Jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä. Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme. Room. 8: 17.
Tästä kuulet kristittyjen ylhäisen maineen, kunnian ja ylistyksen. Jätä maailmalle sen loisto, prameus ja kunnia, mikä parhaimmillaankin merkitsee vain sitä, että he ovat perkeleen lapsia. Niin, punnitsepa itse, mitä tietää se, että köyhä ja kurja syntinen on oleva niin suuressa kunniassa Jumalan edessä, että häntä ei sanota Jumalan orjaksi tai palvelijaksi, vaan Jumalan pojaksi ja perilliseksi. Eikö sopisi ihmisen, jopa koko maailman, toivoa, jos sellainen asia toivottavissa olisi, että häntä sanottaisiin Jumalan lehmäksi tai sammakoksi, kunhan hänellä vain olisi se maine, että hän kuuluu Jumalalle ja on hänen omansa? Kukapa ei mielellään olisi Herran ja Luojan oma? Mutta meidän, jotka uskomme Kristukseen, niin apostoli tässä sanoo, ei tarvitsekaan olla hänen palvelijoitaan ja palvelijattariaan, vaan me saamme olla hänen omia poikiaan, tyttäriään ja perillisiään! Ken pystyy tätä kylliksi ylistämään ja sanoiksi saamaan?
Tällä kohdalla osoittautuu todeksi suuri, inhimillinen heikkoutemme: jos näet tämän oikein ja epäilemisittä uskoisimme, mitä me siis pelkäämme, ja ken haluaa tai voi meitä vahingoittaa? Katso, se joka sydämestään voi sanoa Jumalalle: "Sinä olet minun rakas Isäni, ja minä olen sinun lapsesi", voi totisesti uhmailla kaikkia helvetin perkeleitä ja ilomielin halveksia koko maailman uhkailemisia ja ylvästelemisiä, hänellä kun tässä Isässä on sellainen Herra, jonka edessä kaikkien luotujen täytyy vapista ja jonka tahdotta ne eivät mitään voi saada aikaan; niin ikään hänellä on sellainen perintö ja valta, jota ainoakaan luotu ei kykene vahingoittamaan eikä häneltä vähentämään.
Apostoli lisää tähän kuitenkin vielä vähäisen sanan: "Jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme", tietääksemme, että meidän täytyy myös elää maan päällä ja osoittautua hurskaiksi, kuuliaisiksi lapsiksi, jotka emme seuraa lihaa vaan jotka hallitsemisen toivossa kärsimme sen, mikä meitä kohtaa ja mikä kipeästi lihaan koskee. Näin tehdessämme me saamme ja meidän pitääkin lohduttautua sillä ja totuudessa siitä suuresti iloita ja kerskata, niinkuin apostoli sanoo: "Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa", niin etteivät he seuraa lihaa, "ovat Jumalan lapsia". Oi, kuinka suurta onkaan se, että ihminen ei seuraa himonaan, vaan uskossa ja kärsimisessä vahvana niitä vastustaa! Maailmassa sanotaan suureksi aateluudeksi ja kunniaksi, jos joku on mahtavan kuninkaan tai keisarin lapsi. Mitä kaikki tämä kuitenkaan on sen rinnalla, että joku, Jumalan itsensä nimittämänä ja valitsemana, on ylhäisen, jumalallisen majesteetin poika ja perillinen? Tämä laupeus ja perintö näet tuo todella mukanansa suuren, sanomattoman kirkkauden ja rikkauden, vallan ja kunnian ohi kaiken sen, mitä on taivaissa ja maan päällä.
Jo yksin tämän kunnian, vaikka meillä ei muuta olisi kuin sen nimi ja sen tuoma kerskaus, pitäisi taivuttaa meitä vihaamaan tätä maailmallista, synnillistä elämää ja kaikin voimin sitä vastustamaan. Sen tähden meidän pitäisi luopua kaikesta ja kärsiä kaikki, mitä ihminen voi kärsiä. Se ei kuitenkaan mahdu ihmissydämeen, ja se kunnia ja ihanuus, johon meidät Kristuksen kanssa kerran korotetaan, on verrattomasti kaikkien aistimien ja ajatusten yläpuolella. Siitä pyhä Paavali sanoo: "Minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin".
Lauantai.
Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Matt. 7: 16.
Ei kukaan muu kuin Hengestä syntynyt voi tuntea ihmistä hedelmistä. Se, jolla ei ole Henkeä, ei sitä voi; älköön kukaan luulkokaan voivansa tuntea hedelmistä, ellei ole hengellinen. Se hedelmä, josta väärät kristityt tunnetaan, on epäusko. Tosin heidät tunnetaan myös julkisista synneistä, mutta niiden perusteella arvosteleminen on petollista, sillä oikeatkin kristityt lankeavat toisinaan. Varsinainen hedelmä, josta oikeat ja väärät kristityt tunnetaan, on sisäinen hedelmä, mutta sen tuntemiseen ja arvostelemiseen tarvitaan Jumalan Henki; ulkonainen silmä ja järki eivät sitä voi havaita. Tosin voit nähdä esimerkiksi kahden ihmisen antavan almuja; toinen on uskovainen, toinen ei. Ulkonainen teko on kuitenkin sama. Missä siis on ero? Sydämen uskossa ja epäuskossa: toinen pitää sen hyvänä tekona, toinen ei. Ulkonaisten tekojen perusteella et kerta kaikkiaan voi arvostella. Taulerkin on oivaltanut, että uskovaiset ja epäuskoiset usein ovat ulkonaisesti katsellen niin yhtäläiset, ettei kukaan voi heitä erottaa, eikä mikään järki heidän kohdallaan asiaa ratkaista, ainoastaan Jumalan Henki. Näyttävätpä epäuskoisten teot useasti paljon etevämmiltäkin kuin uskovaisten, niinkuin Jobin kirjassakin sanotaan: "Kamelikurjen siipi lepattaa iloisesti, mutta asuuko sen sulissa ja höyhenissä haikaran hellyys?" (39: 16). Samoin ovat uskovaiset ja epäuskoiset tosin ulkonaisesti samanlaisia, mutta sydän on heillä erilainen.
Hengen hedelmät, joista tosi kristityt tunnetaan, pyhä Paavali luettelee Galatalaiskirjeessään: "rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen" (5: 22). Mutta näitä hedelmiä ei voi havaita eikä tuntea kukaan muu kuin Henki; sen tähden ei hengellisten asioiden arvostelu saa perustua ulkonaisiin asioihin, kuten tekoihin ja henkilöön, vaan sydämeen. Tosin ihminen tunnetaan hedelmistään, mutta ainoastaan Hengessä. Hedelmät ja hyvät teot eivät tee ketään hurskaaksi ja hyväksi, vaan ihmisen tulee ensin olla hurskas ja hyvä sydämessään. Eiväthän omenatkaan tee puuta, vaan puun täytyy olla olemassa ennen kuin hedelmät.
Jos me tämän ymmärrämme, niin me huomaamme, ettei mikään teko ole niin paha, että se voisi kadottaa ihmisen, ei liioin niin hyvä, että se voisi tehdä ihmisen autuaaksi. Usko yksin tekee meidät autuaiksi, epäusko kadottaa meidät. Jos joku lankeaa aviorikokseen, niin ei se teko häntä kadota, vaan aviorikos osoittaa hänen langenneen uskosta, ja se kadottaa hänet. Ei mikään muu tee niin muodoin ihmistä hurskaaksi kuin usko, eikä mikään muu pahaksi kuin epäusko. Sen tähden Herrakin sanoo, että puu hakataan pois; hän ei sano, että hedelmät hakataan pois.
Rakkauden teot eivät siis tee meitä hurskaiksi, vaan yksin usko, jossa me näitä tekoja teemme ja näitä hedelmiä kannamme. Meidän tulee siis alkaa uskosta. Väärät opettajat alkavat kuitenkin teoista ja käskevät tekemään niitä, että hurskaiksi tultaisiin. Se on aivan samaa, kuin jos tahtoisit sanoa puulle: jos tahdot tulla hyväksi puuksi, niin rupea kantamaan hyviä omenoita, ikään kuin se voisi kantaa omenoita ennen kuin se on puu. Ei niin, vaan näin on sanottava: jos tahdot kantaa omenoita, niin ala tulla puuksi. Puun täytyy näet olla olemassa ennen kuin se voi tuottaa hedelmää.
Tästä kaikesta seuraa nyt, ettei maan päällä ole muuta syntiä kuin epäusko, niinkuin Kristus sanookin: "Kun Pyhä Henki tulee, hän näyttää maailmalle todeksi synnin, koska he eivät usko minuun" (Joh. 16: 9).
YHDEKSÄS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät. Matt. 7: 13, 14.
Monet sanovat: ei ole mahdollista, että Jumala tuomitsisi kadotukseen niin monta hyvää ihmistä, sillä eipä hän ole luonut taivasta turhaan. Kristus opettaa tässä aivan päin vastoin: käännä silmäsi katsomasta tuota suurta joukkoa, katso vain Jumalan sanaa ja tiedä niin olevan, että tie kadotukseen on lavea ja se portti avara ja että on monta, jotka siitä käyvät. Toiselta puolen elämän portti on ahdas ja tie kaita, ja sangen harvat löytävät sen. Kristus tahtoo sanoa: Te jotka olette minun tosi opetuslapsiani ja rakkaita kristittyjäni, saatte nähdä, kuinka perin harvat ihmiset käyvät teidän kanssanne ja seuraavat teitä, niin että te loukkaannutte siihen. Pysykää kuitenkin lujina älkääkä loukkaantuko; tietäkää, että niin pitää käymän. Muistakaa minun ennalta sanoneen, että se portti on ahdas ja se tie kaita, joka vie elämään. Älkää siitä murehtiko, vaan kuulkaa, mitä minä teille sanon, ja seuratkaa minua. Kun minä olen käynyt samaa kaitaa tietä, samoin kaikki pyhät, niin tulee teidänkin sitä käydä, jos tahdotte tulla minun tyköni. Antakaa noiden toisten käydä laveata tietänsä.
Mikä sitten tekee sen tien ahtaaksi ja kaidaksi? Ei mikään muu kuin juuri meidän oma lihamme, joka on laiska, potkii ja hangoittelee vastaan; se ei tahdo uskaltaa Jumalaan eikä pysyä Jumalan sanassa, ei saata kärsiä maailman halveksuntaa, köyhyyttä ja vaaranalaisuutta, joita kristityt joutuvat kärsimään. Lyhyesti sanoen: lihamme tahtoisi halusta käydä laveata tietä, sen tähden se tekee tämän tien meille tukalaksi ja raskaaksi. Sitten tulee maailma, joka vainoaa meitä, koska me emme sen kanssa kulje laveata tietä. Ja kun se ei enempää taida, se pilkkaa ja häpäisee meitä. Vielä tulee perkelekin, piinaa sydäntä pahoilla ajatuksilla, väärillä luuloilla, pelolla, ahdistuksella ja epätoivolla tehden synniksi ja häpeäksi kaiken sen hyvän, mitä me olemme tehneet.
Joku sanonee nyt: Onpa tosiaankin noilla rauha ja hyvät päivät, he saavat elää levossa ja heillä on se kunnianimitys, että heitä ylistetään oikeiksi Jumalan palvelijoiksi. Miksikä siis minä yksin antaisin itseäni niin surkeasti vaivata ja kiduttaa? Minäkin tahdon olla siellä, missä kaikki muutkin. Ajattele kuitenkin asiaa ja ojentaudu tämän mukaan: jos tahdot olla kristitty, niin ole. Sinä et voi tehdä kristillisyyden tietä laveammaksi, et myöskään muuttaa sitä, että sitä käyvät vain harvat, tuota toista taas suuri joukko. Olkoon kuitenkin lohdutuksenasi se, että Jumala on sinun kanssasi, ja myös se, että pääset ihanaan, avaraan paikkaan, kun olet kaiken läpäissyt. Jos vain pysyt sanassa ja arvostelet sen mukaan, etkä sen mukaan, mitä näet, niin Jumala totisesti on sinussa niin väkevä, että sinun henkesi voittaa lihan, maailman ja perkeleen, niin ettei se saa mitään aikaan sinun lihasi tai maailman kautta tai itse toimien. Sana, johon sinä uskossa pitäydyt, on perkeleelle liian vahva, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä. Siihen lohdutukseen meidän täytyy myös tottua, että opettelemme ajattelemaan ahdasta porttia ja kaitaa tietä avaraksi paikaksi ja pientä joukkoa suureksi paljoudeksi, niin ettemme tuijota vain näkyvään, vaan uskon ja sanan kautta katsomme näkymätöntä, sitä nimittäin, että Kristus itse ja koko taivaallinen sotajoukko on meidän tykönämme ja että Kristus on käynyt aivan samaa tietä, ja vielä tosi kristityt hamaan viimeiseen päivään saakka matkaavat samaa tietä. Missä näet Kristus kulkee ja on, siellä he kaikki saavat kulkea ja olla. Niin tie muuttuu meille keveäksi ja suloiseksi, niin että kuljemme sitä lohdullisesti.
Maanantai.
Tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. Luuk. 16: 8.
Herra sanoo tässä ankarat sanat. Tämä lause ei kaipaa pitkiä selityksiä. Näemmehän valitettavasti omin silmin enemmän kuin tarpeeksi maailman erittäin tarkasti katsovan omaa etuaan, vaivannäöstä ja uurastuksesta välittämättä. Sitä vastoin toteamme valon lapset, oikeat kristityt, laiskoiksi, veltoiksi, huolimattomiksi ja toimettomiksi Jumalan asioissa, vaikka tietävät, että ne ovat Jumalalle otolliset ja että he itse saavat niistä iankaikkista hyötyä. Niin hitaita he ovat hyvään. Ja niin käy kuin sananlasku sanoo: jumalattoman on kaksin verroin vaikeampi ansaita helvettiä, hänen kun täytyy niin ahkerasti palvella perkelettä, tehdä ja kärsiä kaikkea tämän mieliksi, kuin jumalisten ansaita taivasta. Se on sattuvasti sanottu, kunhan vain asia oikein ymmärretään. Jumalan täytyy ikään kuin tukasta vetäen pakottaa kristityitään tekemään, mitä heidän tulee tehdä.
Sangen sattuva on siis tämä Herran esittämä vertaus. Jos olemme kristityitä ja tahdomme tehdä velvollisuutemme, niin meidän ei tarvitse katsoa kirjoihin, vaan jokainen katsokoon omia perheolojaan: pahat lapset, pahat palvelijat ja palvelijattaret ynnä muut ovat nopeat, valmiit ja taitavat harjoittamaan ilkeyttä, petosta ja kaikkea, mikä on perkeleelle mieliksi. Siitäpä huomaat, kuinka ahkeria ihmiset ovat tekemään pahuutta: he eivät tiedä, kuinka voisivat olla kylliksi röyhkeitä ja pahanilkisiä. Opi sinä siitä tekemään samoin Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan omaksi autuudeksesi; ota heidän pahasta menostaan hyödyllinen opetus ja esikuva! Ajattele näin: jos kerran tämän maailman lapset saattavat niin ahkerasti ja väsymättä palvella perkelettä, miksi en minä palvelisi yhtä uskollisesti minun Herraani, sillä siitä minulla on iankaikkinen hyöty? Nuo juoksevat kuin vimmatut iankaikkista vahinkoaan ja turmiotaan kohden; kuinka minä saatankaan olla niin laiska ja unelias, kun on kysymys sieluni autuudesta, että Jumalan täytyy minua ikään kuin tukasta vetää? Minunhan pitäisi aivan hävetä, kun en viitsi edes ryömiä taivaaseen, vaikka nuo juoksemalla juosten rientävät helvettiin.
Erittäinkin siinä kohden, josta Herra tässä puhuu, tämän maailman lapset antavat hyvän opetuksen ja esikuvan valkeuden lapsille. Katsopa ihmistä, jonka ahneus on täysin riivannut! Huomaat, ettei hänellä ole ajatuksissa lepoa yöllä eikä päivällä; kaikki hänen pyrintönsä tarkoittavat rahan hankkimista. Jos hänen talostaan pieninkin soppi kelpaa asunnoksi tai myymälähuoneistoksi, niin hän sen heti vuokraa, tai hän yrittää milloin mitäkin kauppaa, mistä vain suurin voitto lähtee. Lyhyesti sanoen, hän ei pane hukkaan penniäkään eikä säästä mitään vaivojakaan saadakseen rahaa kokoon.
Tästä meidän olisi opittava yhtä ahkerasti tavoittelemaan iankaikkisia tavaroita kuin saituri etsii rahaa. Mutta mistä löytänet kristityn, joka näin tekee? Oikeinpa siis Kristus lausuu, että tämän maailman lapset ovat omissa asioissaan hänen lapsiaan paljon ahkerammat ja toimellisemmat. Todellisuudessa käy niin, että perkele saa omiltaan sata palvelusta sillä aikaa, kun Kristus tuskin saa yhden. Mitä meidän on tässä kohden tehtävä? Me emme voi asiaa muuksi muuttaa; maailma ei ole neuvottavissa. Mutta meidän tulee ottaa oppia ja esikuvaa maailman ahkeruudesta perkeleen palveluksessa, että me edes jossakin määrin harjoittaisimme hyvää, niinkuin Aadamin lapset harjoittavat pahuutta, varsinkin koska meillä joka tapauksessa on se etu, että me olemme valkeuden lapsia, olkoon kaikki sitten kuinka työlästä tahansa. Kun me vain pysymme valkeuden lapsina, ei meillä ole mitään hätää, vaikka emme voikaan olla niin ahkeria ja toimellisia kuin maailman lapset, kunhan vain edes jotakin teemme ja meidät siten todetaan kuuluviksi niihin, jotka ovat ruvenneet seuraamaan sitä vähäistä joukkoa, jota nimitetään valkeuden lapsiksi. Mutta älköön kukaan luulko, että me tässä pääsemme niin pitkälle kuin maailman lapset omissa asioissaan. Tosin meidän pitäisi sivuuttaa heidät, koska meille on luvattu iankaikkisen elämän kruunu, mutta tiellämme on ylen monta estettä. Kuitenkin meidän tulee joka päivä vakaasti ahkeroida pysyäksemme ja kasvaaksemme siveydessä, kärsivällisyydessä, laupeudessa, armeliaisuudessa ja muissa kristillisissä avuissa.
Tiistai.
Älkäämme myöskään kiusatko Herraa, niinkuin muutamat heistä kiusasivat ja saivat käärmeiltä surmansa. 1. Kor. 10: 9.
Kun Israelin kansa oli matkannut erämaassa neljäkymmentä vuotta ja kun Jumala oli auttanut heidät sen halki ja antanut heille voiton heidän vihollisistaan ja kun he nyt taasen olivat aivan luvatun maan läheisyydessä, silloin se uudelleen tuli tiellä kärsimättömäksi, sen kun täytyi kiertää edomilaisten maa, jotka eivät tahtoneet päästää heitä kulkemaan maansa läpi. He alkoivat puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: hän muka oli vienyt heidät Egyptistä. Ja Jumala lähetti heidän keskuuteensa tulisia käärmeitä; ne purivat heitä, niin että paljon kansaa kuoli. Apostoli nimittää tuota Jumalaa vastaan puhumista hänen kiusaamisekseen: he asettuivat epäuskossa Jumalan sanaa vastaan, sitä pilkaten, aivan kuin Jumala ja hänen sanansa olisivat aivan mitättömät, koska hän ei tee heille heidän oman tahtonsa mukaan. Juuri se näet on varsinaista Jumalan kiusaamista, että ei ainoastaan olla uskomatta hänen sanaansa, vaan noustaan kapinaan sitä vastaan, antamatta sen, minkä hän sanoo, olla totuudellista, ja että sitä omalla viisaudellamme mielivaltaisesti mestaroidaan.
Huomionarvoista tässä on se, että pyhä Paavali selittää tämän Jumalan kiusaamisen seuraavalla tavalla: "He kiusasivat Kristusta", siten osoittaakseen, kuinka sama persoona, Jumalan iankaikkinen Poika, alusta alkaen on ollut seurakuntansa tykönä ja kanssansa, heidän, joilla oli se ensimmäisten isien saama ennustus hänestä, että hän oli tuleva ihmiseksi, ja että he ovat uskoneet, niinkuin Paavali tässä ylempänä on sanonut, että Kristus oli se kallio, joka heitä seurasi (1. Kor. 10: 4). Hän siis tällä huomauttaa, että tämä kiusaaminen ja kiistäminen tapahtui oikeastaan Kristuksen uskon eli häntä koskevan lupauksen vastustamiseksi. Mooseksen on ollut pakko kuulla tällaista vastaanväittämistä: Kyllähän sinä kerskut eräästä messiaasta, joka itse on Jumala, joka on meidän tykönämme ja joka käy meidän edellämme, joka on ilmestynyt isille ja luvattu meille, että hän itse on syntyvä meidän lihastamme ja verestämme lunastaakseen meidät ja auttaakseen koko maailmaa, ja että hän siinä tarkoituksessa on ottanut meidät kansakseen ja tahtoo viedä meidät siihen maahan, mutta – missä hän on? Oivasti todella hän meitä auttaa! Hänkö siis meidän Jumalamme, joka kokonaiseksi neljäksikymmeneksi vuodeksi jättää meidät harhailemaan erämaahan, kunnes me kaikki kuolemme ja menehdymme!
Pyhän Paavalin tarkoituksena on siis tällä kertomuksella varoittaa kaikkia niitä, jotka kerskaavat olevansa Jumalan kansaa, ja tarkasti teroittaa heidän mieliinsä tätä esimerkkiä, että itse kukin sitä ajatellen pysyisi Jumalan pelossa. Kuulithan tästä, että hän ei säästänyt koko sitä kansaa, joka lähti Egyptistä, vaan rankaisi hirmuisesti mahtavia ruhtinaitakin kaiken kansan nähden. Jos nyt näin kauhea ja hirvittävä tuomio ja rangaistus on tullut noiden suurten ja oivallisten miesten osaksi, niin älkäämme olko ylpeitä ja uskaliaita, sanoo pyhä Paavali, me jotka emme ole lähimainkaan heidän veroisiaan emmekä enää tällä maailman viimeisellä ajalla voikaan niin oivallisiin lahjoihin ja suuriin, ihaniin ihmeisiin katsoen päästä heidän vertaisikseen. Sen sijaan kuvastelkaamme itseämme heissä, ja olkoon heidän esimerkkinsä meille vahingosta viisastumiseksi! Emmehän me vielä ole kokonaan päässeet perille asti, sinne, minne meidän pitää, vaan me vaellamme vielä matkallamme, jolla meidän alati on jatkettava taistelua kaikkia meitä kohtaavia vaaroja ja esteitä vastaan. Vapahdus tosin on alulla, mutta ei vielä meissä päättynyt. Sinä olet tullut Egyptistä ja käynyt halki Punaisen meren, toisin sanoen, kasteen kautta saatettu perkeleen vallasta Jumalan valtakuntaan, mutta sinä et vielä ole päässyt erämaan halki luvattuun maahan. Sinä voit vielä matkallasi eksyä, tulla lyödyksi, ja niin vapahduksesi jää saavuttamatta. Jumalan puolella kylläkään ei ole mitään vikaa: onhan hän jo sinulle antanut sanansa, sakramenttinsa, armonsa, Henkensä ja lahjansa, ja hän tahtoo meitä eteenkinpäin auttaa, kunhan emme vain lankea ja epäuskossa, kiittämättömyydessä ja hänen sanansa halveksimisessa väistä itsestämme armoa.
Keskiviikko.
Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat. Joh. 7: 38.
Herra Kristus ei tahdo sitä, joka hänen tykönsä tulee, ainoastaan virvoittaa, niin että hän saa sammuttaa oman janonsa, vaan hän tahtoo myös tehdä hänet voimalliseksi lähteeksi, antaa hänelle Pyhän Hengen kaikkine lahjoineen, niin että hänestä virtailee virvoitusta toisiinkin ihmisiin. Näin hän juottaa, lohduttaa, vahvistaa ja myös palvelee monia muita ihmisiä, niinkuin Kristuskin on häntä auttanut. Herra Kristus tahtoo niin muodoin siitä, joka hänen tykönsä tulee, tehdä aivan toisen ihmisen kuin Mooses ja laki voivat tehdä. Laki vain peljättää omattunnot ja tekee ne janoisiksi, mutta saatuaan janon herätetyksi se ei taukoa, vaikka se ei voi sitä sammuttaa. Kristus sen sijaan tekee päin vastoin evankeliumilla: hän ei lakkaa lohduttamasta eikä ainoastaan juota sinua, vaan sinun kauttasi hän sammuttaa muissakin lain herättämän janon. Ja kuta kauemmin evankeliumia saarnataan, sitä runsaammin se sammuttaa janon ja sitä paremmin se maistuu janoaville.
Se joka uskoo Kristukseen ja saa janonsa sammutetuksi, voi siis juottaa, lohduttaa ja virvoittaa muitakin. Vaikka koko maailma olisi hänen edessään, riittäisi häneltä kyllä sanoja kaikkien heidän lohduttamisekseen. Herra ei näet juota omiansa vähäisellä vedellä, vaan he saavat kokonaisia lohdutuksen virtoja ja he ovat täpösen täynnä voimaa ja rikkautta kaikkia janovia varten. Niinpä hurskas kristitty saa lohduttaa jokaista synneissä olevaa sillä, että Kristus poistaa synnit; kuinka suuret ja monet ne ovatkin, yksi ainoa Raamatun lause puhaltaa ne kaikki pois. Kuoleman lähestyessä hän taas saa vahvistaa heitä heittämään kuoleman syrjään ja olemaan siitä lukua pitämättä. Näin he voivat yhdellä sanalla ja lohduttavalla lauseella pyyhkäistä pois synnin ja kuoleman. Millä sitten? Elämän vedellä.
Herra Kristus tarkoittaa tässä evankeliumiansa ja sen saarnaa, joka on virvoittavainen elämän virta. Se ei kuitenkaan näy, sillä kaikki tapahtuu aivan yksinkertaisesti. Sinun tarvitsee ainoastaan kuulla, lukea tai saarnata sitä; tässä kuullaan ainoastaan suun vaivainen ääntämys, nähdään ainoastaan pahaiset kirjaimet kirjassa ja tajutaan sydämen ajatukset. Salaisesti tällä sanalla on kuitenkin sellainen voima, että se huuhtoo pois sydämestä kaiken, mikä perkeleen on, niinkuin vesi huuhtoo pois akanat. Herra tietää hyvin, minkä tähden hän sanoo Jumalan sanaa virraksi. Se näet saa aikaan valtavia asioita, työntyy eteen päin ja vetää vuolteeseensa. Niinhän Pietarikin ensimmäisenä helluntaina ikään kuin vesivirralla huuhtoi perkeleen valtakunnasta noin kolme tuhatta ihmistä, vieden ne hetkisessä lunastukseen. Mitään ei näy, mutta sanalla on sellainen voima: virta on heidät tavoittanut ja vienyt mukaansa. Niille jotka tulevat Kristuksen tykö, tapahtuu se kunnia, että he voivat saada niin suuria aikaan. Isä ja äiti voivat lohduttaa ja opettaa palvelijoitansa, lapsiansa ja naapureitansa, milloin he ovat pelon ja toivottomuuden vallassa, ja voivat auttaa heitä, jos heidän sisimmästään juoksee elävä vesi, joka virvoittaa kaikkinaisessa hädässä ja kärsimyksessä.
Sen tähden on Jumalan sanaa, jossa Pyhä Henki on, pidettävä kunniassa ja arvossa, sillä se tuottaa paljon hedelmää. Vaikka se ei sitä teekään raaoissa ja jumalattomissa, niin se tekee sen kuitenkin janoavaisissa, jotka kätkevät sanan; heitä se virvoittaa runsaasti, aivan kuin virta. Älköön kuitenkaan se, jolta tämä uskonkohta puuttuu ja joka ei usko Kristukseen, ajatelko voivansa puhua tai saarnata ainoatakaan hyvää sanaa. Vaikka hän olisikin täysin puhdasoppinen, hänen puheessansa ei kuitenkaan ole tätä elävää vettä. Kaikki riippuu siis siitä, että Kristusta opitaan oikein tuntemaan. Niin emme eksy, sillä se oppi tekee eläväksi ja lohduttaa, ja siitä saamme juoda ja voimme muitakin juottaa.
Torstai.
Tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin. Luuk. 16: 9.
Tässä meidän on ensiksikin opittava tietämään, minkä tähden Herra nimittää rikkautta vääräksi mammonaksi. Vääryydellä koottu tavara on näet palautettava oikeille omistajilleen; ei sillä saa harjoittaa hyväntekeväisyyttä eikä siitä saa jakaa almuja. Näin sanotaan Jesajan kirjassa (61: 8): "Minä, Herra, rakastan oikeutta ja vihaan ryöstettyä polttouhria", toisin sanoen: joka tahtoo uhrata, antaa almua ja rahalla osoittaa Jumalalle palvelusta, hän tehköön sen omista varoistaan, jotka hän Jumalan avulla ja omatunto hyvänä on ansainnut. Vierasta tavaraa emme saa käyttää muulla tavoin kuin antamalla sen takaisin sille, jolta olemme sen vääryydellä anastaneet. Kuinka sopinee tähän Herran antama neuvo tehdä ystäviä väärällä mammonalla, antamalla siitä almuja ja köyhiä auttamalla? Vastaamme: Herra ei sano mammonaa eli tavaraa vääräksi sen tähden, että se on vääryydellä saatu, sillä sellainen tavara on, niinkuin sanottu, annettava takaisin oikeille omistajilleen, vaan sen tähden, etteivät mammonaa käytä oikein ketkään muut paitsi oikeat, hurskaat kristityt, jotka elävät Jumalan pelossa ja hänen käskyilleen kuuliaisina. Muut ihmiset käyttävät mammonaa väärin. Sananlaskukin sanoo: Raha mielen rohkaiseepi; he koreilevat, mässäävät ja elävät herkullisesti, mutta köyhän antavat mennä matkoihinsa auttamatta häntä, vaikka kyllä olisivat voineet auttaa. Sen tähden tavarain ja rikkauden täytyy saada tuo häpeällinen väärän mammonan nimi.
Profeetta Hesekielin kirjasta (16: 49) voimme selvään kuulla, mitä Jumala ajattelee tuollaisesta väärinkäytöksestä: "Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo hänellä ja hänen tyttärillään; mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut. He korskeilivat ja tekivät kauhistuksia minun edessäni." Tässä on rinnatusten nuo kaksi: lepo ja yltäkylläisyys. Ei tiedetä, mitä ilkivaltaisuutta harjoitettaisiin, ja toisaalta ollaan tylyjä köyhiä kohtaan. Tämä on yleensä maailman kurja tapa; siitä rikkaus on tuon häpeällisen nimen saanutkin. Olkoon se ansaittu miten rehellisesti hyvänsä, sitä kuitenkin sanotaan vääräksi mammonaksi, kirotuksi rahaksi, varastetuksi tavaraksi, ei tosin oman itsensä ja laatunsa tähden – eiväthän raha, leipä, liha, kala, viini ynnä muut sellaiset ole syypäitä siihen –, vaan vika on ihmisissä, jotka eivät niitä oikein viljele.
Evankeliumi siis opettaa meitä erityisesti karttamaan ahneutta ja käyttämään oikein omaisuuttamme, tekemään itsellemme ystäviä sillä, mitä Jumala on meille suonut, että me kuollessamme ja tarpeen tullen, kun meidän täytyy jättää kaikki jälkeemme, siellä tapaisimme ystäviä, jotka ottavat meidät vastaan iäisiin majoihin. Mitä hyvää täällä olemme tehneet köyhille ihmisille, mitä ystävyyttä ja laupeutta olemme osoittaneet, ne teot ovat viimeisenä päivänä todistajinamme, että olemme käyttäytyneet kristillisesti ja veljellisesti, ja ne tulevat sitä paitsi erityisesti palkituiksi. Silloin tulee yksi ja toinen meitä kiittämään: Herra, hän on antanut minulle puutteeseeni takin, markan rahaa, leivän, vettä juoda jne. Ja, niinkuin Kristus sanoo (Matt. 25), Herra itsekin on tunnustava ja ilmoittava taivaalliselle Isällensä, kaikille enkeleille ja pyhille, mitä hyvää me olemme hänelle tehneet ja kuinka me siten olemme osoittaneet uskomme. Nämä ystävät silloin korjaavat ja auttavat meidät taivaaseen, kun me sitä tarvitsemme ja kun meidän täytyy jättää kaikki ajalliset tavaramme tänne maan päälle.
Joka nyt ottaa noudattaakseen tätä opetusta ja käyttää Jumalan antamaa rahaa ja tavaraa sellaisten köyhien avuksi, jotka itse eivät kykene hankkimaan elatustaan, hän tekee väärästä mammonasta oikean mammonan muuttaessaan väärinkäytöksen oikeaksi käytöksi.
Perjantai.
Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Ps. 51: 13
Katso, kuinka profeetta tässä nöyrtyy peläten ahdistuksissaan sitä vaaraa, joka usein vaanii niitä, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi ja saada syntinsä anteeksi. Ilman Pyhän Hengen apua hän ei voisi näin rukoilla. Ja vaikka hänellä jo on Pyhä Henki, hän kuitenkin rukoilee ja huokaa sydämestään, ettei Jumala heittäisi häntä pois kasvojensa edestä ja hylkäisi häntä, ettei hän jälleen lankeaisi syntiin ja kadottaisi Pyhää Henkeä. On kuin hän tahtoisi sanoa: Minun lihani sotii henkeä vastaan, sen tähden rukoilen sinua, sinä uskollinen Jumala: auta, vahvista ja holhoa minua, etten taas lankeaisi syntiin, niinkuin ennen, kun sinä olit minut hyljännyt. Sen tähden älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle armoa ollakseni pysyväinen, ja että minun henkeni, sieluni ja ruumiini varjeltuisivat nuhteettomina loppuun asti. Amen!
Samoin kuin Daavid edellä on rukoillut uutta, vahvaa henkeä eli lujaa ja täydellistä uskoa, kuten pyhä Paavali sitä nimittää, ja Jumalan laupeuden täydellistä tuntemusta, samoin hän rukoilee tässä, ettei Pyhää Henkeä otettaisi pois häneltä ja ettei häntä heitettäisi pois. Tämä on ymmärrettävä niin, että se tarkoittaa lihan ja ruumiin pyhittämistä eli niiden kuolettamista ja uutta kuuliaisuutta, joka erottamattomasti seuraa uskon kautta vanhurskautettuja; sanalla sanottuna sitä, että jumalinen elämä seuraisi. Jokainen kristitty näet tietää, tai ainakin hänen pitäisi tietää, mitä uusi elämä hurskaissa ja vanhurskaissa tuo mukanaan, nimittäin sen, että ihminen kasvaa uskossa sen Hengen kautta, joka meitä pyhittää. Kun ensin on taisteltu epätoivoa ja muita hengellisiä syntejä ja kiusauksia vastaan, Henki sitten myös jatkaa ja hallitsee ulkonaisia tekoja, koko elämää ja vaellusta, niin että vanha ihminen tekoineen riisutaan ja kuoletetaan, viha, kiukku, pahuus ja saastaisuus pannaan pois, ja sen sijaan pukeudutaan ystävällisyyteen, nöyryyteen, hiljaisuuteen, kärsivällisyyteen ja muihin sellaisiin kristillisiin avuihin ja kaunistuksiin.
Tuntuu aivan ihmeelliseltä, että sellaisen pyhän profeetan kuin Daavidin vielä tarvitsee rukoilla ja huutaa Pyhän Hengen lahjoja, ikään kuin hänellä ei niitä lainkaan olisi. Mutta me saamme havaita ja oppia itsestämme sekä nähdä kaikkien profeettojen ja apostolien esimerkistä, ettei kukaan osaa pyytää tätä armoa, ellei hän ensin ole uskon kautta vanhurskas. Samoin me opimme, ettei kukaan voi rukoilla Pyhän Hengen lahjaa, ellei hän ole pyhitetty. Mutta koska tällaiset ihmiset ovat saaneet ainoastaan Hengen esikoislahjan, niinkuin pyhä Paavali sanoo, he tahtoisivat myös saada Hengen täydellisesti. Koska he ovat uudestisyntyneet iankaikkiseen elämään, he halajaisivat kokonaan poistaa sydämestänsä kuoleman ynnä kaikki lihan ja hengen virheet ja saastat, joita heissä vielä on, sekä etsivät ja toivovat täydellisyyttä, josta he vielä ovat niin kaukana, niinkuin he joka päivä saavat tuta. Daavid rukoilee, ettei hän seuraisi omia ajatuksiaan ja ettei häntä jätettäisi itsekseen, vaan että Pyhä Henki varjelisi hänet puhtaana ja pyhänä sekä sydämen että kaikkien tekojen puolesta. Tässä voimme näet helposti langeta, ja me olemmekin aina hyljätyksi joutumisen vaarassa. Tämä hylkääminen tapahtuu silloin, kun Herra Jumala ottaa meiltä pois Pyhän Henkensä. Jos nyt näin käy, me lankeamme heti, seuraamme lihallisia himojamme ja pahoja halujamme ja ne voittavat meidät. Siksi Daavid sanoo: "Älä heitä minua pois", toisin sanoen: älköön Pyhä Henki, pyhittäjäni, minua hyljätkö, sillä jos niin käy, minä totisesti olen pois heitetty ja kadotettu.
Lauantai.
Tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut. 1. Kor. 10: 11.
Lukiessasi tai kuullessasi kertomusta siitä, kuinka Juudan kansaa erämaassa niin kauheasti rangaistiin, älä ajattele sitä kuolleeksi kertomukseksi, joka ei enää koske ketään. Eihän sitä kirjoitettu niitä varten, jotka jo olivat kuolleet, vaan meitä varten, jotka elämme, jotta me pysähtyisimme sitä miettimään ja pitämään sitä ikuisena, koko seurakunnalle esitettynä esikuvana. Jumalan teot ja hallitus hänen seurakunnassansa ovat näet samanlaiset maailman alusta sen loppuun asti, samoin kuin Jumalan kansa eli seurakuntakin aina on samanlainen. Tämä historia ei ainoastaan kuvaa joka-aikaista seurakuntaa, vaan sen valtaosaa, jopa tarkasti ottaen sen tärkeintä osaa. Se osoittaa, millainen seurakunnan tila maan päällä aina on: Jumala hallitsee sitä ja pitää sitä yllä ihmeellisellä tavalla ilman inhimillistä voimaa ja apua monenlaisten ahdistusten, kärsimysten ja heikkouden avulla. Ei se myöskään pysy pystyssä inhimillisen viisauden mukaisen, kiinteän ja järjestetyn hallinnan varassa, jossa kaikki on yhteydessä keskenään ja sen mukaisesti yhä jatkuu, vaan sitä viskellään ja hajoitetaan sinne tänne, jopa se omassa keskuudessaankin monenlaisten epäjärjestysten ja rangaistusten tähden heikontuu. Lisäksi suurin ja parhain osa, jolla on seurakunnan nimitys ja sen suoma arvonanto, rappeutuu saaden aikaan niin suurta onnettomuutta, että Jumala ei voi sitä säästää, vaan hänen täytyy lahkohenkisyyden tai muun hävityksen kautta panna täytäntöön vaikeita ja kauhistavia rangaistuksia, että pienen pieni joukko pysyisi vakaamielisenä.
Jos siis tuommoista on tullut sen kansan osaksi, jonka Jumala ensin kansakseen valitsi ja jonka keskuudessa hän teki niin suuret, julkiset ihmeet, ettei niiden veroisia sittemmin koskaan ole tapahtunut, niin mitä saamme tai voimme me parempaa odottaa? Todellakin, kuinka paljon suuremmassa vaarassa me olemme ja kuinka suuri aihe meillä on olla tarkasti varuillamme, ettei meidän kävisi samoin tai vielä paljon pahemminkin! Tästä meitä muistuttaa ja sen meille osoittaa pyhä Paavali itsekin sanoessaan, että tämä on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut, – toisin sanoen: me olemme nyt viimeisessä ja pahimmassa maailmanajassa, joka tuopi mukanaan sanomattoman paljon suurempia ja vaikeampia vaaroja ja paljon hirvittävämpiä rangaistuksia. Onhan Raamatussa jo ennalta ilmaistu, ja Kristus ja apostolit ovat ennustaneet, että on tulossa hirvittäviä, vaikeita aikoja, joina on tapahtuva suuri luopumus oikeasta opista ja seurakunnan kauhistuttava hävitys. Niin, viimeinen aika alkoi jo silloin, apostolien aikana. Olemmehan me kristityt viimeinen maailman siru ja se jäljellejäänyt pieni lauma, joka kuuluu taivaaseen. Ja kuitenkin juuri viimeisinä aikoina, vähää ennen loppua, kun evankeliumin pitäisi kajahtaa kaikkialla, suuri enemmistö kerskuu siitä, että ovat kristityitä, vaikka ovat kaikkea muuta ennemmin kuin sitä. Tosin he ovat kastetut, Jumalan valtakuntaan kutsutut ja heillä on Kristuksen nimi. Mutta mitä he tekevät muuta kuin sen nimen ihanan ja kerskauksen varjolla tuhoavat Kristuksen sanan ja seurakunnan?
Hirmuinen rangaistus tuli Juudan kansan osaksi erämaassa. Kuitenkin se oli ainoastaan ulkonainen rangaistus. Ja vaikka suuri enemmistö heistä epäuskonsa tähden joutui kadotukseen, Jumalan sana kuitenkin säilyi oikean seurakunnan kautta muissa. Mutta viimeisen ajan viimeinen rangaistus on paljon kammottavampi, Jumala kun sallii, että puhdas oppi otetaan pois, ja kun hän lähettää väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen ja joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, kaikki ne, jotka eivät ole uskoneet totuutta (2. Tess. 2: 11, 12). Tällaisen varsin hirvittävän rangaistuksen me olemme valitettavasti tähän mennessä saaneet. Ellemme vielä sittenkään ole kiitollisia siitä armosta, jonka Jumala sanallaan, valon viimeisellä, jo sammumaisillaan olevalla kipinällä on antanut, meidän täytyy maksaa vieläkin raskaampi korvaus.
KYMMENES KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: "Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii!" Luuk. 19: 41, 42.
Vaikka Herra puhuu ainoastaan Jerusalemista, hän tahtoo samalla varoittaa ja nuhdella kaikkia, joilla on Jumalan sana, mutta jotka sitä halveksuen turhaan kuulevat, etteivät olisi suruttomia eivätkä luottaisi vain siihen, että Jumala tämän kaiken heille antaa anteeksi. Ei, rangaistuksen aika on tuleva, niin totta kuin Herra elää. Meidän on siis kartettava kaikkea syntiä, mutta erityisesti Jumalan sanan ja etsikkoajan halveksumista, joka tapahtuu silloin, kun kuulemme sanaa, mutta emme kuitenkaan tee parannusta, vaan jatkuvasti elämme synnissä, saarnattiin ja sanottiin mitä tahansa. Sellaisen synnin rangaistus ei totisesti jää tulematta, vaikka se jonkin ajan viipyykin.
Tämän esikuvan Herra esittää meille, että me painaen sen mieleemme tekisimme parannuksen. Tietäkäämme, että jos emme tahdo lakata synnistä, noudattaa sanaa ja sitä uskolla omistaa, niin Jumala ei jätä meitä rankaisematta, vaikka hän joksikin ajaksi rangaistustaan viivyttää, ja että tämä tapahtuu meidän parhaaksemme, että käyttäisimme ajan hyvin, synnistä luopuen. Mutta ellet tahdo tehdä parannusta, vaan paisut yhä röyhkeämmäksi ja enemmän vain paadut pahuuteen, niin tiedä pahan päivän tulevan, ennen kuin osaat aavistaakaan; silloin Herra vuorostaan antaa sinun huutaa ja parkua, mutta ei ensinkään sinua kuule. Niin hän teki juutalaisillekin. Jerusalemin piiritys kesti vain lyhyen ajan. Sinä aikana kaupungissa kyllä uhrattiin, veisattiin ja rukoiltiin ihan ihmeellisesti. Mutta kaikki oli turhaa. Jumalan korvat olivat ummessa, hän ei kuullut heitä. Olihan hän kätkenyt ja viivyttänyt rangaistustaan siinä tarkoituksessa, että he tekisivät parannuksen ja tuntisivat etsikkoaikansa. Mutta sitä ei tuo paatunut kansa tahtonut tehdä. Rangaistuksen ilmi tullessa hän vuorostansa siis salasi itsensä eikä ollut löydettävissä.
Ottakaamme siis vakaasti vaarin tästä esikuvasta, että perkaisimme Herraa, hän kun ei kuitenkaan ainaiseksi jätä syntiä rankaisematta. Rakastakaamme häntä kuin armollista Isää, koska hän ei heti rankaise, vaan antaa meille aikaa kääntymykseen, ja sanokaamme: Rakas Isä, sinä et todellakaan jätä syntiä rankaisematta; anna siis minulle armosi ja Pyhä Henkesi, voidakseni parantaa itseni ja välttääkseni hyvin ansaitun rangaistuksen! – Joka näin kääntyy parannukseen, hän löytää armon. Jerusalem olisi paikallaan vielä tänä päivänä, jos juutalaiset olisivat näin tunnustaneet syntinsä ja nöyrtyneet. Mutta he jatkoivat yhä syntistä elämäänsä, arvellen: ei ole hätää, eihän Jumala voi hävittää kaupunkia, jossa on hänen asumasijansa ja jossa on ainoa paikka, missä häntä oikein ja otollisesti palvellaan. Silloin kävi niin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.
Jerusalemin kauhea hävitys ja kukistus on varoittavana esimerkkinä kaikille pahuutta rakastaville, jotka eivät tahdo tehdä parannusta. Samanlainen rangaistus on heitäkin kohtaava. Mutta toisille, jotka ottavat vastaan Jumalan sanan ja tekevät parannuksen, tämä asia on kerrottu lohdutukseksi ja opetukseksi, että he tietäisivät Jumalan viivyttävän rangaistusta heidän omaksi parhaaksensa: hän tahtoo armollisesti antaa heidän syntinsä anteeksi, jos he vain niistä luopuvat, tehden parannuksen. Ei ole mikään kumma, että me teemme syntiä, mutta synnin puolustamista, siinä katumattomana ja paatuneena pysymistä Jumala ei voi sietää; ennen kaiken pitää häviöön joutua, varsinkin jos hän sanan armollisella etsikolla on kutsunut meitä parannukseen. Painakaamme siis syvälle mieleemme Jerusalemin esikuva, kuinka surkeasti se hävitettiin, kun se ei huolinut Jumalan sanasta, vaan halveksui sitä. Oppikaamme siis kunnioittamaan ja kuulemaan Jumalan sanaa, ja vaikka teemmekin syntiä, kääntymään parannukseen.
Maanantai.
Ylistetty olkoon Herra! – niin minä huudan, ja vihollisistani minä pelastun. Ps. 18: 4.
Kuinka me voimme pitää Herraa väkevyytenämme, linnanamme, pakopaikkanamme, vapahtajanamme ja auttajanamme, kun meidän vihollisemme ovat niin lukuisat, suuret, voimakkaat ja hellittämättömät? Psalmimme vastaa: siten, että kiität ja huudat avuksi Herraa. Samoin sanotaan Sananlaskuissa: "Herran nimi on vahva torni; hurskas juoksee sinne, ja saa turvan" (18: 10). Tämä oppi on epäilemättä ahdistuksessa kaikkein jaloin, suorastaan kultainen oppi ja paras neuvo, jonka kautta me voimme pelastua kaikesta onnettomuudesta, jos me nimittäin ahdistuksessa voimme ylistää ja kiittää Jumalaa, niinkuin me olemme velvolliset tekemään. Niin tekivät ne kolme miestä, jotka heitettiin tuliseen pätsiin Baabelissa, tässä antaen meille jalon esikuvan (Dan. 3). Et voi uskoa, kuinka voimakas keino tällainen Jumalan ylistäminen on vaaran sattuessa. Niin pian kuin rupeat ylistämään Jumalaa, paha helpottuu ja rohkeus kasvaa, ja seurauksena on Jumalan turvallinen avuksi huutaminen.
Kaikkien oikeiden Jumalan lasten on siis pidettävä varansa, etteivät rupea toisin tai toisessa järjestyksessä lohduttautumaan onnettomuudessa tai pahaa voittamaan. Älä Herraa ensin huuda avuksi, vaan ensin ylistä häntä. On ihmisiä, jotka huutavat Herraa eivätkä tule kuulluiksi, niinkuin psalmimmekin sanoo: "He huutavat, mutta pelastajaa ei ole, huutavat Herraa, mutta hän ei heille vastaa" (18: 42). Miksi ei? Koska he huutaessaan Herralle eivät kiitä häntä, vaan ovat pahoilla mielin; he eivät ole ajatelleet, kuinka suloinen Herra on, vaan ovat katsoneet ainoastaan omaa katkeraa tilaansa. Ketään ei kuitenkaan vapahdeta pahasta sillä, että hän vain katsoo onnettomuuttansa ja kauhistuu sitä, vaan sillä, että hän pysyy Herrassa ja katsoo hänen hyvyyttänsä. Sepä vasta hankala neuvo! Onpa eriskummallista keskellä onnettomuutta ajatella, kuinka Jumala on suloinen ja ylistettävä, ja kun hän on loitonnut meistä ja on käsittämätön, pitää häntä voimallisempana kuin käsilläoleva hätämme, joka estää meitä näkemästä häntä. Mutta ne, jotka eivät näin Herraa kiittämällä koeta alussa onnettomuutta voittaa, vaan etsivät ihmislohdutusta tai luottavat omiin ansioihinsa, eivät milloinkaan voita. Tämä pätee: joka ylistäen huutaa avuksi Herraa, pelastuu vihollisistaan, ei kukaan muu. Jumala sanoo itse: "Ylistykseni tähden minä hillitsen vihani, etten sinua tuhoaisi" (Jes. 48: 9). Tämä on samaa kuin se, mitä toinen käsky sanoo: "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä". Siksipä Daavidkin alkaa tämän psalmin niin suuresti kiittäen Jumalaa; näyttää siltä, kuin hän tässä jakeessa ilmaisisi syyn, miksi hän niin kerskailee Herrassa ja toivoo häneen. On kuin hän tahtoisi sanoa: näin on aloitettava rakkaudella ja kiittäen, ja sitten huudettava avuksi Herran nimeä.
Koettakoonpa jokainen vain tätä ja alkakoon ylistää Jumalaa pahoilla mielin ollessaan, niin hän on heti tunteva huojennuksen. Kaikki muu lohdutus on joko täysin hyödytöntä tai hyödyttää petollisella tavalla, toisin sanoen vahingollisesti. Niin suuri siis on Herran nimen voima ja siunaus. Sanoihan Herra Aabrahamille: "Minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat" (1. Moos. 12: 3). Tämä lupaus vakuuttaa meille, että Jumala siunaa meitä, jos me siunaamme hänen pyhiänsä; eikö meidän tulisi uskoa paljoa ennemmin niin käyvän, jos me siunaamme ja ylistämme Herraa itseänsä?
Tiistai.
Sentähden minä teen teille tiettäväksi, ettei kukaan, joka puhuu Jumalan Hengessä, sano: "Jeesus olkoon kirottu", ja ettei kukaan voi sanoa: "Jeesus olkoon Herra", paitsi Pyhässä Hengessä. 1. Kor. 12: 3.
Jeesuksen kiroaminen ei merkitse vain sitä, että julkisesti häpäistään ja kiroillaan Kristuksen nimeä tai persoonaa, niinkuin jumalattomat juutalaiset ja pakanat kiroilevat, – sellaisten kanssa pyhällä Paavalilla ei ole mitään tekemistä, eivätkä korinttolaisetkaan tahtoneet sellaisia olla –, vaan sitä, että kristittyjen keskuudessa kerskataan Pyhästä Hengestä, kuitenkaan Kristusta oikein, autuutemme perustuksena saarnaamatta, jätetään se syrjään ja hänestä siirrytään johonkin muuhun, jonka väitetään olevan Pyhästä Hengestä ja tavallista evankeliumin oppia paljon tarpeellisempaa ja parempaa. Nämä kaikki selvästi, vaikka he kylläkin käyttävät Kristuksen nimeä ja siitä kerskaavat, perustuksia myöten tuomitsevat, soimaavat ja kiroavat Kristusta. Jos näet hänen sanaansa ja saarnaa halveksitaan, niiden sijaan tähdentäen jotakin muuta, jonka avulla voidaan saada Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä, tai joka ainakin on sitä varten yhtä välttämätöntä, niin sehän on suoraan sanottuna Kristuksen häpäisemistä ja mitättömäksi tekemistä, jopa, niinkuin Hebrealaiskirje (6: 6; 10: 29) sanoo, hänen jälleen itsellensä ristiinnaulitsemista ja Jumalan Pojan veren jalkoihinsa tallaamista.
Kristus itse selittää Pyhän Hengen viran ja saarnan, sen mitä hän on seurakunnassa opettava ja puhuva: "Hän on todistava minusta" (Joh. 15: 26), ja samoin: "Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille" (16: 14). Hänellä on oleva niin yksinkertainen kieli ja hän on sitä niin yksinkertaisesti käyttävä, ettei osaa saarnata mitään muuta kuin ainoastaan Kristusta. Jos hän on todistava Kristuksesta ja häntä kirkastava, hän ei saa esittää mitään muita asioita, sillä niistä hän himmentyisi, ja häneltä riistettäisiin hänen kunniansa. Se joka näin menettelee, ei todellakaan puhu Pyhän Hengen kautta, olkoon hän vaikka opettaja, piispa tai taivaan enkeli. Näin oli laita korinttolaisten keskuudessa: he jättivät syrjään saarnaamisen yksinomaan Kristuksesta, sen sijaan viittoillen apostolien persoonaan. He vetivät esiin heidän persoonansa, ensimmäinen Keefaan, toinen Apolloksen, kolmas Paavalin jne. Mutta oikea seurakunta ei Kristuksen seurakuntana totisesti voi Kristusta kirota eikä hänen sanaansa vainota. Älköön kukaan olko millänsäkään, vaikka paljon ja mahtavasti Kristuksesta kerskataan; joka viittaa muualle kuin Kristukseen, se on väärä opettaja.
Juuri sitä Paavalin lauseen toinen kohta tarkoittaa: "Kukaan ei voi sanoa 'Jeesus olkoon Herra', paitsi Pyhässä Hengessä". Jeesuksen Herraksi nimittäminen merkitsee isänsä palvelijaksi tunnustamista ja ainoastaan hänen kunniansa etsimistä. Apostolihan puhuu tässä erikoisesti siitä virasta, joka saarnaa Kristusta. Kun tällaista virkaa käytellään ja Kristukseen viitataan, on kysymyksessä Pyhän Hengen saarna. Ei tässä auta ulkokultaileminen eikä salamyhkäisyys. Tässä on toimittava suoraan ja rehellisesti, jos sinun on mieli olla varma siitä, että olet Kristuksen saarnaaja eli apostoli ja ilmoitat hänen sanaansa. Näin sinä et tee muutoin kuin Pyhän Hengen kautta. Samoin ei sekään voi toteutua ilman Pyhää Henkeä, että kristitty, ken tahansa, toimessaan tai kutsumuksessaan täydellä todella nimittää Kristusta Herraksi, toisin sanoen, varmasti päättelee häntä siten palvelevansa. Kokeilkoon, ketä haluttaa, edes yhden päivän, aamusta ehtooseen! Voiko hän varmasti joka hetki sanoa kaikessa toiminnassaan olevansa Jumalan ja Kristuksen palvelija? Kysypä omalta sydämeltäsi, onko sillä sellainen usko, joka epäröimättä, ei ulkokultaisuudesta tai tottumuksesta, voi kerskata siitä ja vaikkapa tarpeen tullen kuoliakin sen tähden, että sinä palvelet Kristusta. Tässä kohdassa siis oikeat ja väärät kristityt eroavat toisistaan. Ulkokultaiset ja lahkohenget kerskailevat valtavasti Hengestä ja jumalallisesta virasta, mutta se, ettei sen takana ole mitään, todistuu siitä, etteivät he pysy siinä saarnassa, joka ylistää Kristusta, vaan ohjaavat ja viettelevät toisiin asioihin, jopa he tuomitsevat oikean opin ja Kristuksen uskon, niitä vainoten.
Keskiviikko.
He kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut. Luuk. 19: 44.
Jerusalem sai kauhean rangaistuksen siitä, että se ei tuntenut etsikkoaikaansa. Kun Herran ennustus täyttyi, surkeus ja verenvuodatus oli niin suuri, että se olisi saanut kivenkin armahtavaiseksi. Kukaan ei olisi voinut uskoa, että Jumala voi niin kauheasti vihastua ja jotakin kansaa niin surkealla tavalla kiduttaa. Talot ja kadut olivat täynnä kuolleita, jotka olivat nälkään menehtyneet. Ja kuitenkin juutalaiset olivat siksi mielettömiä, että uhmasivat Jumalaa eivätkä tahtoneet antautua, kunnes vihollinen ryhtyi käyttämään väkivaltaa ja niine hyvineen valloitti kaupungin. Jerusalem sai koston siitä, ettei se tuntenut etsikkoaikaansa.
Ottakaamme tästä opetus! Tämä näet koskee meitä ja koko kansaamme. Älkäämme luulko, että meidän on käyvä toisin. Eivät juutalaisetkaan ottaneet uskoakseen, ennen kuin saivat itse kokea. Meilläkin on nyt Jumalalta etsikkoaikamme. Hän on avannut meille aarteen, pyhän evankeliuminsa. Sen kautta me opimme tuntemaan hänen tahtonsa ja näkemään, että olemme olleet perkeleen vallassa. Kukaan ei kuitenkaan omaksu sitä vakain tuumin, jopa me halveksimme sitä ja pidämme sen pilkkana: ainoakaan paikkakunta ei ole siitä Jumalalle kiitollinen, jopa enemmistö vainoaa ja häpäisee sitä. Jumala on kärsivällinen ja pysyy jonkin aikaa tyynenä, mutta jos me vielä laiminlyömme sanan, niin hän ottaa sen pois, ja silloin se sama viha, joka vyöryi juutalaisten yli, on vyöryvä meidänkin ylitsemme. Onhan meillä sama sana ja juuri sama Jumala ja Kristus, joka juutalaisillakin oli; sekä ruumiin että sielunkin rangaistus on siis oleva sama.
Mutta me teemme niinkuin juutalaiset. Me emme kiinnitä siihen huomiota, kunnes emme enää ole autettavissa. Nyt voisimme sen vielä estää, nyt olisi aika tuntea oma etumme: omaksua evankeliumi rauhassa niin kauan kuin armoa julistetaan ja rauhaa tarjotaan; mutta me annamme päivän tulla, toisen mennä ja harrastamme asiaa entistä vähemmän. Nyt kukaan ei rukoile, kukaan ei ota asiaa vakavalta kannalta. Kun aika on loppuun kulunut, ei mikään rukous enää auta. Me emme laske asiaa sydämellemme, me luulemme olevamme turvattuja emmekä huomaa Jumalan surkealla tavalla rankaisevan meitä väärillä profeetoilla ja lahkoilla, joita hän meille kaikkialta lähettää ja jotka saarnaavat niin varmoina, kuin olisivat ainoita tosi kristityitä maailmassa. Tämä on vasta alkua, vaikka kylläkin kauheaa ja hirvittävää.
Mutta onpa Jumalan sanakin niin suuri aarre, ettei kukaan sitä tarpeeksi kykene käsittämään. Jumala pitää aarrettansa äärettömän suuressa arvossa. Kun hän etsiskelee meitä armolla, hän soisi myös, että me sen kiitollisuudella vastaan otamme. Hän ei tahdo meitä pakottaa, vaan hän soisi meidän halulla ja rakkaudella seuraavan. Ei hän kuitenkaan odota meidän tulemistamme, vaan itse ehdättää meidät, tulee maailmaan ihmiseksi, palvelee meitä, kuolee meidän edestämme, nousee jälleen kuolleista, lähettää meille Pyhän Hengen, antaa meille sitten sanansa, aukaisten taivaan niin avaraksi, että kaikki on avoinna; sitä paitsi hän antaa meille runsaita lupauksia ja vakuutuksia siitä, että hän on huolehtiva meistä sekä ajallisesti että iankaikkisesti, sekä täällä että tuolla, ja tyhjentää armonsa pohjaa myöten. Nyt on siis armorikas aika. Mutta me halveksimme sitä ja viskaamme sen tuuliin. Sitä hän ei anna meille anteeksi, eikä hän voikaan. Kuta kirkkaampi sana on, sitä suurempi rangaistus on oleva. Siksi Kristus varoittaa itkusilmin meitä ottamaan vaarin etsikkomme ajasta.
Torstai.
Ja hän meni pyhäkköön ja rupesi ajamaan myyjiä ulos ja sanoi heille: "Kirjoitettu on: 'Minun huoneeni on oleva rukoushuone', mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan". Luuk. 19: 45, 46.
Tämän Kristus teki erikoisen vallan nojalla, ja tämä teko on pidettävä sellaisena hänen ihmetekonaan, jota me emme voi jäljitellä. Muutoin kaiketi ne, jotka tuosta kaupasta hyötyivät, kyllä olisivat estäneet häntä sitä tekemästä eivätkä olisi väistäneet häntä, aseetonta miestä, joka vain ruoska kädessä, niinkuin toiset evankelistat mainitsevat, rohkeni ryhtyä moiseen työhön. Se, että he ääneti kärsivät hänen aiheuttamansa vahingon, todistaa Herran puhuneen heille yhtä voimallisesti kuin myöhemmin juutalaisille Getsemanen yrttitarhassa, jossa he kaikki peräytyivät ja kaatuivat maahan. Sitä me emme kykenisi tekemään. Kenenkään ei siis sovi selittää tätä tapahtumaa siihen suuntaan, että sanan saarnaajilla muka olisi lupa käydä käsiksi asioihin ja käyttää väkivaltaa, niinkuin Kristus tässä tilaisuudessa käytti. Jos näet Kristus ei tässä olisi käyttänyt muuta kuin inhimillistä valtaa, hän olisi siten aikaansaanut hyvin vähän tehdessään vastarintaa niin monelle.
Mutta me emme saa ottaa huomioon vain tekoa, vaan myös sen vaikuttimet. Sen Herra osoittaa sanoessaan: "Minun huoneeni on oleva rukoushuone, mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan". Mikä lienee saattanut Herran puhumaan näin ankaria sanoja? Eiväthän he olleet pyhäkössä tehneet murhia, vaan kauppaa: siellä oli heidän vaihtopöytänsä ja he myyskentelivät eläimiä, joita ihmiset tarvitsivat uhreihinsa. Tämä näyttää paremmin kiitettävältä kuin moitittavalta. Olihan Jumala itse säätänyt tällaisen jumalanpalveluksen. Mutta asialla olikin toinen tarkoitus. Papit olivat tosin sitä tekevinään jumalanpalveluksen edistämiseksi; mutta he eivät olisi siitä pitäneen niin suurta lukua, ellei se olisi heitä niin paljon hyödyttänyt. He siis harrastivat rahallista voittoa, eivätkä Herran Jumalan kunniaa. Mutta jumalanpalvelusta he ylistivät väittäen, että siten päästään synnistä ja saavutetaan Jumalan armo. Sellainen oppi vietteli ihmisiä joukottain puoleensa. Unohdettiin oikea jumalanpalvelus eli Jumalan pelko ja hänen hyvyyteensä luottaminen, ja jätettiin sikseen hänen sanansa ahkera viljeleminen. Elettiin edelleenkin synnissä suruttomina, arveltiin, ettei ole mitään hätää, kun vain uhritoimitukset täytetään.
Tämä on oikeaa murhaamisen syntiä; ei tosin surmata ruumista, vaan hukutetaan sieluja iankaikkisesti, kun neuvotaan ihmisiä luottamaan omiin tekoihin eikä Jumalan hyvyyteen ja laupeuteen. Sitä Kristus ei voinut sietää. Mekään emme saa sitä sietää; meidän on sitä kaikin voimin sanalla vastustettava – muuta asetta meille ei ole annettu –, että ihmiset lakkaisivat luottamasta omiin tekoihinsa ja ansioonsa, aivan kuin he niillä voisivat syntiä sovittaa ja tulla autuaiksi, ja että he sen sijaan sydämestään taipuisivat luottamaan ainoastaan Jumalan laupeuteen, joka Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi, tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi. Meidän on myös neuvottava ihmisiä elämään hurskaasti, etteivät noudattaisi omia käsityksiään, vaan Jumalan sanaa ja sen mukaan käyttäytyisivät. Joka niin tekee, hän viljelee oikein seurakuntaa ja virkaansa. Mutta joka ei sitä tee, hän on väärintekijä ja sielujen surmaaja.
Aivan saman nimen antaa Hooseakin Israelin valtakunnan papeille. Herra näyttääkin tässä tarkoittaneen juuri erästä Hoosean lausetta, sillä näin kuuluvat hänen sanansa (Hoos. 6: 9): "Väijyväisten rosvojen kaltainen on pappien joukko: he murhaavat Siikemin tiellä". Näin hän tahtoo viitata siihen vahinkoon, minkä he väärällä opilla saavat aikaan. Kun heidän piti puhua ihmisille tulevaisen Kristuksen uhrista, niin he neuvoivatkin heitä luottamaan eläinuhreihin, ikään kuin niillä kaikki olisi toimitettu. Mutta siten ihmiset menettivät sielunsa autuuden. Sitä Kristus ei voinut sietää ja sen tähden hän työnsi ja karkoitti heidät sieltä. Samoin kuin hän silloin teki sen ihmeellisellä tavalla, samoin todetaan Jumalan vieläkin seurakunnassaan rankaisevan lahkohenkiä ja vääriä saarnaajia.
Jumala, kaiken laupeuden Isä, Kristuksen tähden, Pyhän Henkensä kautta, herättäköön meidän sydämemme pelkoonsa, pitäköön meitä armollisesti sanassaan ja varjelkoon meitä kaikesta onnettomuudesta sekä ajallisesti että iankaikkisesti. Amen.
Perjantai.
Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä. Jumala, hylkää. Ps. 51: 19.
Särjetty ja murtunut ei ole sellainen sydän, joka tekeytyy surulliseksi, vaan sellainen, joka synnin tähden on niin murheellinen ja peljästynyt, ettei se muuta tiedä, kuin että pelkää sen tähden henkensä menettävänsä. Tällaista sydäntä, Daavid sanoo, et sinä Jumala vihaa, vaikka siltä näyttäisikin, vaan sinä miellyt sydämestäsi siihen. Sen tähden tämä oppi, josta profeetta tässä puhuu, on vanhurskauden ja elämän sanaa. Se sotii syntiä ja kuolemaa vastaan ja lohduttaa särjettyjä sydämiä. Tätä oppia ei kuitenkaan voida ymmärtää, ellei ihminen ole synnissä, ahdistuksessa, hädässä ja kuoleman vaarassa. Silloin se osoittaa voimansa, rakentaa särjetyt sydämet, tuottaa omantunnon levon ja rauhan ja ilon Herrassa. Tätä ilon ja elämän sanaa me kaikki kyllä tahtoisimme mielellämme saada, mutta kukaan ei haluaisi maistaa sitä sydämen murhetta ja kuoleman katkeruutta, joita paitsi me emme voi päästä rauhan, elämän ja autuuden osallisuuteen.
Meidän on opittava, että kristityn, vaikka hän on keskellä kuolemaa ja helvettiä, kuitenkin tulee lujasti pysyä armon sanassa ja näissä kauhuissa ollessaan sanoa: kuitenkin uskon ja tiedän, rakas Jumala, että sinä rakastat minua ja olet minulle armollinen. Sanoohan sana tässä, että Jumala ei mielly mihinkään uhriin niin suuresti kuin murheelliseen henkeen ja ettei mikään pappeus ole hänelle otollisempi kuin se, että murheelliset ja särjetyt sydämet uhrataan Jumalalle.
On siis sangen lohdullista, että profeetta antaa Jumalalle niin suloisen ja lohdullisen nimen, että hän rakastaa murheellisia, armahtaa heitä ja antaa heille anteeksi heidän syntinsä. Suloisemmaksi ei Jumalaa voida meille kuvailla. Mutta tältä Jumalalta me saamme juuri niin paljon, kuin hänestä uskomme. Vielä tämäkin jae muistuttaa meitä tietämään, että Jumala ei mielisty muihin uhreihin eikä jumalanpalveluksiin, kuin niihin sydämiin, jotka häntä pelkäävät, toivovat hänen laupeuteensa ja uskovat Jumalan silloinkin olevan meille armollisen, kun olemme suurimmassa kurjuudessa ja luulemme olevamme peräti hänen hylkäämiänsä.
Tämän voimme nähdä Daavidin esimerkistä. Naatan sanoi hänelle: "Sinä olet se mies". Silloin Daavid peljästyi ja valmistautui antamaan Herralle uhrin, josta tässä puhutaan, sanoessaan särjetyin ja murtunein sydämin: "Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan". Mutta kun hän jälleen sai kuulla Naatanilta: "niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole", silloin tämä uhri oli jo täytetty. Keskellä Jumalan vihan ja synnin kauhistusta ja tuntoa Daavid näet omistaa itselleen laupeuden ja elämän toivon. Tästä kokemuksesta on epäilemättä saanut syntynsä tämä jae, jossa meille opetetaan, että Jumalalle on otollinen uhri, kun syntinen, joka kipeästi tuntee Jumalan vihan ja kuoleman odan, kuitenkin luottaa Jumalan äärettömään laupeuteen, jonka hän on meille Kristuksessa luvannut ja antanut, ja niin toivoo vihan alaisena armoa ja kuolemassa elämää.
Tämä taito on kuitenkin opittava kokemuksesta, niin että murheellinen henki tietää juuri silloin olevansa Jumalan armossa, kun hän mitä ankarimmin ja väkevimmin tuntee Jumalan vihaa, jotta murheellisella sydämellä epätoivon aikana olisi silmiensä edessä laupeuden toivo, turvallisuuden, onnen ja menestyksen aikana taas Jumalan pelko.
Lauantai.
Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot". Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve. Matt. 15: 28.
Tämä on sangen jalo ja lohdullinen esikuva; se osoittaa, kuinka väkevä usko saattaa olla. Se sitoo Kristuksen tämän omilla sanoilla silloinkin, kun Herra näyttää mitä vihastuneimmalta, ja tekee tylystä sanasta lohdullisen opetuksen. Herra oli vaimolle sanonut: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille". Sinä nimität, hän vastaa, minua koiraksi. Olkoon niin, mielelläni olen koiran arvoinen! Anna lapsille leipää, en minä sitä pyydäkään. Anna minun vain koota muruja pöydän alta, salli minun saada sitä, jota lapset eivät kuitenkaan käyttäisi hyväksensä; siihen mielelläni tyydyn. Hän siis sitoo Kristuksen tämän omilla sanoilla. Ja merkillistä kyllä: koiran oikeudella hän saa lapsen oikeuden! Mihinkä rakas Herra Jeesus nyt hänestä pääsee: hän on kietoutunut omiin sanoihinsa.
Vaimon menettely on oikea mestarinäyte, meille erinomainen ja harvinainen esikuva; se on kirjoitettu oppiaksemme pysymään Herrassa Jeesuksessa, millään ehdolla luopumatta hänestä, vaikka hän nimittäisi meitä koiriksi ja pakanoiksi. Kestävä ja vahva usko taivuttaa Herran vastaamaan: Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot, koska kerran saatoit kestää nämä vastaukset. Tapaus oli ihmeellinen. Herra tiesi juutalaisten jo loukkaantuneen hänen sanaansa. Vaimo taas ei millään ehdolla luovu toivostaan, vaan uskoo saavansa häneltä avun ja sen tähden hän ei lakkaa rukoilemasta häntä. Tästä nähdään, minkä tähden Herra esiintyy niin tylynä ja kieltäytyy ensin vaimolle apua antamasta. Ei hän näet kohdellut vaimoa näin kovasti sen tähden, että hänellä ei olisi ollut tahtoa auttaa häntä; vaan se tapahtui sen tähden, että vaimon usko tulisi oikein ilmi ja että juutalaiset, jotka olivat hänen valtakuntansa perillisiä ja lapsia, saisivat oppia vaimosta, joka ei ollut perillinen eikä lapsen asemassa, miten heidän tuli uskoa Kristukseen ja perustaa kaiken toivonsa häneen. Sellaista mieltä Kristus tahtoo; sellainen anominen on hänelle niin otollista, ettei hän enää voi salata lempeyttään, vaan sanoo: Tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot. Vaimo saa siis koiran oikeuden, jopa enemmänkin, sillä Jeesus sekä tekee hänen tyttärensä terveeksi että tarjoutuu antamaan hänelle, mitä hän pyytää, ja tahtoo asettaa siis hänet Aabrahamin lasten oikeuksiin. Näin usko tuottaa hänelle armon.
Tämän esimerkin tarkoituksena on opettaa, ettemme saa lakata toivomasta ja pyytämästä, vaikka Herra Jumalamme kauankin viipyisi, vaan vahvasti uskoa, että hän lopulta myöntyy rukouksiimme. Hänellä on ainakin salaisesti sellainen mieli, kunnes tulee aika, jolloin saat sen havaita, kunhan vain et heitä sikseen rukoilemista ja rupea laiskaksi. Tapahtuuhan meille kristityille vielä tänäkin päivänä, ettemme havaitse mitään parannusta, vaikka kauankin olemme rukoilleet ja avuksi huutaneet Jumalaa; asia tuntuu vain pahenevan. Samoin kävi Joosefinkin: hän rukoili hartaasti, ainakin kolmetoista vuotta, Jumalalta apua, mutta hänen tilansa kävi päivä päivältä pahemmaksi. Samoin Jumala tahtoo meillekin tehdä. Vaikka hän kauan viivyttää rukouksemme kuulemista ja yhä vain näyttää vastaavan kieltävästi, mutta me kuitenkin pysymme siinä toivossa, että hän myöntyy, niin hän lopulta vastaa myöntävästi. Hänen sanansa ei voi valehdella: "Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille". Antakaamme Herran Jumalan kieltää ja viivyttää rukouksen kuulemista vaikka vuoden, kaksi ja kolmekin tai vielä kauemminkin, ja varokaamme vain, ettemme minkään anna sydämestämme riistää toivoa ja uskoa hänen lupauksiinsa. Silloin lopulta kaikki menestyy, ja hän antaa meille enemmän kuin rukoilimmekaan, niinkuin vaimollekin tässä kävi.
YHDESTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jumala, hiljaisuudessa kiitetään sinua Siionissa, ja sinulle täytetään lupaus. Ps. 65: 2.
Sen jälkeen kun entinen Siion temppeleineen ja jumalanpalveluksineen hävitettiin, Jumala on sen sijaan rakentanut paljoa suuremman ja ylevämmän Kristuksessa. Missä hän on sanoineen ja sakramentteineen, siinä on oikea Siion. Se siis, joka uskoo tähän Kristukseen ja tunnustaa, kiittää ja huutaa avuksensa häntä, se ylistää ja kiittää Jumalaa oikeassa Siionissa. Mutta Daavid lisää vielä tuon vähäisen sanan "hiljaisuudessa". Kristityn, joka tahtoo rukoilla ja kiittää, tulee näet myös osata olla jossakin määrin kärsivällinen napisematta ja pahentumatta Jumalaan, ellei heti niin käy, kuin hän tahtoisi. Näin opitaan ylistämään Jumalaa, vaikkei hän niin pian olekaan saapuvilla kuin me tahtoisimme, totutaan Jumalan tapaan ja ollaan kärsivällisiä, vaikka hän vähän viipyisikin. On huokeata ylistää ja kiittää Jumalaa, kun hän antaa, mitä me haluamme, ja sallii käydä niin kuin me tahdomme. Oikein ylistetään ja kiitetään kuitenkin niin, että pysytään hiljaa ja vakavina ja odotetaan kärsivällisesti Herran apua. Hän on nimittäin sellainen Jumala, joka ei salli itsellensä määrätä mitä, milloin, tai kuinka hänen on annettava, jotta oppisimme häntä oikein tuntemaan ja pitämään häntä sellaisena, joka tietää paremmin kuin me itse, kuinka hänen on toimittava meidän hyväksemme.
Senpä tähden käsketään kiittää Jumalaa hiljaisuudessa, toisin sanoen, odottaen ja uskossa pysyen. Siinä kyllä nähdään, minkälaisia ihmiset ovat, kun he lankeavat kärsimättömyyteen; heitä täytyy käskeä olemaan hiljaa, toisin sanoen kärsivällisinä. Kärsimättömyydellään he tekevät itsensä kykenemättömiksi rukoilemaan ja kiittämään. Mutta kun Jumalaa kiitetään hiljaisuudessa, niin että vähän aikaa odotetaan häntä ja ollaan kärsivällisiä, se on hänelle mieleen, niinkuin mitä suloisin uhri ja jumalanpalvelus. Me rukoilemme esimerkiksi kristikunnan puolesta, että Jumalan nimi pyhitettäisiin, hänen valtakuntansa tulisi, tai saadaksemme hyvän maallisen hallituksen ja maan rauhan, tai perheen ja kodin puolesta, – kuitenkin hän viipyy ja näyttää siltä, kuin ei mikään tulisi paremmaksi. Silti me emme saa antaa sen itseämme masentaa, älkäämme myöskään lakatko, vaan kiittäkäämme ja ylistäkäämme alati, että meillä on armollinen Jumala, joka kuulee rukouksemme eikä jätä auttamatta. Yhtä varmasti kuin toivomme vielä saavamme nähdä poistetuiksi ne monenlaiset pahennuksen aiheet, jotka sydäntämme huolestuttavat, yhtä varmasti me kuitenkin jo olemme saaneet nähdä hänen usein ja ihmeellisesti auttaneen meitä monessa ja suuressa hädässä, silloinkin kun laitamme on ollut pahoin ja meidän on täytynyt olla hiljaa ja odottaa. "Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte" (Jes. 30: 15).
Mitä sitten merkitsee, kun Daavid lisäksi sanoo: "Sinulle täytetään lupaus"? Aivan samaa kuin tämä: "Sinua kiitetään". Jumalalle ei voida antaa mitään muuta kuin että täytetään lupaukset, ne nimittäin, jotka hän meiltä tahtoo ja on itse käskenyt. Hän ei tahdo sellaisia, joita me hänelle esitämme tai joita me ilman hänen sanaansa esitämme hänen palveluksekseen. Mutta me olemme kaikki luvanneet tahtovamme pitää hänet Jumalana, tämän hänen käskynsä mukaan: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi". Me lupaamme kasteessa, että tahdomme kunnioittaa, kiittää ja rukoilla Herraa Kristusta emmekä ketään muuta. Tällaisia lupauksia ei voi muuten täyttää kuin että sydämin ja suin sanotaan hänelle: Minä kiitän sinua, rakas Herrani Kristus, ylistän ja kunnioitan sinua maailman edessä, että sinä olet se, joka olet minulle armollinen ja autat minua. Siihenhän minä olen kastettu, että sinä olet minun Herrani ja Jumalani, eikä kukaan muu. Katso, tämä on oikeata lupauksen täyttämistä.
Maanantai.
Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen". Luuk. 18: 13.
Opetelkoon se, joka taitaa, tätä syvällistä viisautta! Olkoon publikaanin oppilaana, käsittääkseen evankeliumin lohdutuksen ja Kristuksen opin sillä uskolla, joka yksin opettaa tätä ihmeellistä yhdistämistä: osataan saattaa sopusointuun nuo kaksi erilaista sanaa, jotka ovat niin loitolla toisistaan kuin taivas ja maa. Mitä muuta näet ilmaistaan tuolla: "Minä olen syntinen", kuin että Jumala on vihamielinen minua kohtaan, minut kadotukseen tuomiten, ja että minäkään en ole ansainnut mitään muuta kuin iankaikkisen vihan, kirouksen ja kadotuksen? Jos sinulle siis käy niin, että sinä tunnet tätä kaikkea etkä muuta voi kuin sanoa näin: "Voi, minä olen syntinen", niin sinä olet mennyttä. Kyllä laki siekailematta syöksee sinut helvettiin. Silloin sydämesi täytyy sanoa, että sinä olet perkeleen oma ja ettei Jumala huoli sinusta. Niin sinä alat paeta häntä. Mutta silloin on aika lopettaa kauhistuminen, kääntyä takaisin ja sanoa: Rakas evankeliumini ja tuo vanhurskas publikaani opettavat minulle, että Jumalan edessä on syvintä viisautta sen tietäminen ja uskominen, että Jumalalla on sellainen mielenlaatu ja sellainen, Kristuksen kautta perustettu valtakunta, että hän tahtoo olla kurjille, kadotukseen tuomituille syntisille armollinen ja auttaa heitä. Näin sinä solmit nuo kaksi toisiinsa yhdeksi ainoaksi sanaksi ja tunnustukseksi: Minä olen totisesti syntinen, mutta Jumala on minulle armollinen; minä olen Jumalan vihollinen, mutta hän on nyt minun ystäväni; syystä minut pitäisi tuomittaman kadotukseen, mutta minä tiedän kuitenkin, ettei hän tahdo minua tuomita kadotukseen, vaan hän tahtoo saada minut autuaaksi ja taivaan perilliseksi. Näin hän todellakin tahtoo; hän on sen minulle saarnauttanut ja käskenyt minun uskoa sen hänen rakkaan Poikansa tähden, jonka hän on minun edestäni antanut.
Huomaapa, näin saat publikaanista oikean kristillisen parannuksen ja uskon ihanan esikuvan. Sitä paitsi saat todeta ne oikeat hedelmät, jotka ovat uskon seurauksena; hän on nyt toinen mies, jolla on toinen mieli, toiset ajatukset, puheet ja teot kuin ennen, hän antaa kunnian ja ylistyksen yksin Jumalalle hänen jumalallisesta armostaan, hän huutaa ja rukoilee häntä avuksi kaikesta sydämestään ja oikeassa luottamuksessa hänen sanaansa ja lupaukseensa, muutoin hän ei olisi voinut ajatella eikä rukoilla näitä sanoja. Näin hän siis viettää Jumalan edessä oikeaa jumalanpalvelusta ja pitää oikean sapatin. Mutta niinpä hänellä sitten onkin sellainen sydän, joka vihaa syntiä ja tottelemattomuutta: se ei niistä iloitse, vaan sille tuottaa päin vastoin tuskaa se, että on eletty Jumalan käskyjen vastaisesti. Nyt se täydellä todella ja koko sydämestään pyrkii päästä siitä eroon, olemaan ketään loukkaamatta, pettämättä, kenestäkään valhettelematta ja kenellekään vääryyttä tai väkivaltaa tekemättä, ja hän toivoo, että kaikki muutkin eläisivät samoin.
Pidä siis tästä lähtien varasi! Seuraa sinäkin publikaania! Ensiksikin: älä ole petollinen, vaan todellinen syntinen, toisin sanoen, alun alkaen ja täydestä sydämestä tunnusta itsesi Jumalan edessä vikapääksi hänen vihaansa ja iankaikkiseen kadotukseen. Näin sinä totuudessa esität hänelle tämän sanan: "Minulle, kurjalle syntiselle". Mutta siinä samassa sinä myöskin tartut siihen toiseen sanaan: "Ole minulle armollinen", siten voidaksesi tylsistää lailta sen kärjen, toisin sanoen, kääntääksesi itsestäsi kadotustuomion.
Sitten sinun on oltava publikaanin kaltainen myöskin siinä, että tästedes luovut synnistä. Hänen ei näet kerrota jääneen ennalleen: poistuessaan hän vei mukanaan sen armon, että Jumala oli julistanut hänet vanhurskaaksi, niinkuin tekstimme sanoo: "Hän meni kotiinsa vanhurskaana" –. Näistä sanoista ei saa sitä käsitystä, että hän olisi jäänyt synteihinsä, samoin kuin hän ei myöskään siinä mielessä mennyt pyhäkköön rukoilemaan. Ei se, joka tahtoo jäädä ennalleen, voi rukoilla armoa ja anteeksiantamusta. Se taas, joka noin rukoilee, toivoo ja halajaa tulla vanhurskaaksi ja päästä synnistä aivan vapaaksi. Tietäös tämäkin, ettet petä itseäsi! Moni näet panee vain merkille sen, että publikaani syntisenä saa armon ja anteeksiantamuksen, mutta ei tule ajatelleeksi Jumalan tahtoa, että annetun armon täytyy olla hänessä väkevä.
Tiistai.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Ps. 23: 4.
Pyhä Ambrosius selittää nämä sanat näin: vaikka kuoleman varjo saartaa meidät ruumiin ja sielun eritessä toisistaan, ei kuitenkaan elämä lakkaa, vaan keskellä helvetin ahdinkoa vaellamme esteettä Herran Kristuksen voimassa. Tämä selitys on oikea ja sisältää samaa kuin Kristuksen kirkas ja selkeä sana: "Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut" (Joh. 11: 25). On suuri uskalluksen ja luottamuksen aihe olla tuntematta onnettomuutta, toisin sanoen kuoleman rangaistusta, ja olla pelkäämättä uskon voimasta, niinkuin profeetta tässä sanoo: "sillä sinä olet minun kanssani".
Tässä meille siis opetetaan, millä mielellä saa uskaltautua kuolemaan. Siinä ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin ainoastaan Herraa Kristusta. "Sinä olet minun kanssani", se on: Sinua minä ajattelen enkä mieti mitään muuta, sillä kuolema on pimeä laakso, enkä minä näe mihin tai minkä kautta minun täytyy joutua. Mutta ne, jotka viimeisessä hengenvedossa jättävät Kristuksen pois sydämestänsä ja haluavat avoimin silmin ja sydämin nähdä sen paikan, johon joutuvat, saavat kyllä tuntea tuskaa ja pelkoa. Sillä sitä paikkaa, johonka he joutuvat, he eivät voi lainkaan nähdä, vaan heitä saartaa joka puolelta sula pimeys ja epätietoisuus. Onnelliset ne, jotka silloin kokonaan sulkevat silmänsä eivätkä halua nähdä sitä paikkaa, johon heidän tulee mennä, vaan uskaltavat täysin Kristukseen luottaen lähteä keskelle kuoleman pimeyttä! He kuolevat Herrassa.
Tämä on sangen ihana jae ja täydellisen armon ääni. Jumalattomien elämä näet on täynnä onnettomuuden pelkoa ja kauhistusta, silloinkin kun se vakavimmillaan on. Sitä vastoin kristittyjen kuolema, olipa se muuten miten epävakainen hyvänsä, kuitenkin on täynnä rauhaa ja turvallisuutta. Jumalattomia pelästyttää heidän eläessänsä putoavan lehden kahinakin, kristityt taas eivät pelkää kuollessansa iankaikkisen pimeyden hirmuisuutta. Sen tähden sanookin sananlasku sattuvasti: minä elän enkä tiedä kuinka kauan, kuolen, enkä tiedä koska, menen pois, enkä tiedä mihin – ihme, että olen niin iloinen! Sitä viettelystä vain varottakoon, että kuoleman lähetessä ruvettaisiin tutkimaan, kuinka saataisiin selville, mihin saavutaan. Päin vastoin halutkaamme olla tietämättä, mihin tulemme, niinkuin Jaakob lähti isänmaastaan tietämättä, mihin hän meni. Kun jo tässä elämässä täytyy kiusauksen ahdistaessa Kristuksen siipien varjossa toivoa häneen, kuinka paljon enemmän tuleekaan kuolemassa ja viimeisissä kiusauksissa niin tehdä? Varmaa varmempaa on, ettei missään muualla ole autuutta kuin ainoastaan Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen siipeinsä suojassa, joka on vanhurskauden aurinko.
Ei hän itsekään ristillä meille esikuvaksi sanonut: Isä, mihin minun pitää mennä, mihin minun henkeni joutuu? Hän käy keskelle kuoleman pimeyttä ja sanoo: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!" Kristus käy pimeyteen, – kristittykö tahtoisi heti tulla valkeuteen? Katsokaamme kuoleman hetken tullessa ainoastaan Kristukseen, niin emme mekään pelkää, kun tulemme kuoleman synkkään laaksoon.
Keskiviikko.
Pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme. 1. Kor. 15:52.
Kun Kristus tulee taivaasta kunniassansa kostamaan jumalattomille, silloin pasuna soi valtavasti kaikuen. Silloin kuolleet nousevat, ja ne, jotka vielä asuvat maan päällä, muuttuvat silmänräpäyksessä uuteen elämään. Muutos on siinä, että ne, jotka ovat nukkuneet ja makaavat maan alla, muuttuvat uuteen elämään yhdessä meidän kanssamme, jotka vielä elämme, ja me heidän kanssaan.
Pyhällä Hieronymuksella on tästä ihanat ajatukset, kun hän kirjoittaa: "Syönpä minä tai juon, makaan tai valvon tai teen jotakin muuta, niin suhisee korvissani aina sama ääni: nouskaa ylös, te kuolleet, tulkaa tuomiolle!" Edelleen hän sanoo: "Niin usein kuin ajattelen tuomiopäivää, vapisee sydämeni ja koko ruumiini. Jos jotakin iloista tapahtuu tässä nykyisessä elämässä, niin käytettäköön sitä niin, ettei tulevaisen tuomion vakavuus haihdu mielestämme eikä muististamme". Totta onkin, ettei sillä, joka sydämessänsä pitää varmana kuolemansa ja tuomiolle tulemisensa, varmaankaan ole paljon halua konnuuden ja petoksen tekoon. Sanoohan Siirakkikin: "Kaikissa asioissasi muista loppuasi, niin sinä et milloinkaan syntiä tee" (7: 36). Kuitenkin sydän pelkää kuullessaan Jumalan suuresta ja ankarasta vihasta, esimerkiksi kuinka hän vedenpaisumuksella hukutti jumalattoman maailman ja tuhosi tulella ja tulikivellä Sodoman ja Gomorran kaupungit. Kuinka paljoa enemmän meitä peljästyttänee kuullessamme Jumalan suurella äänellä vaativan maailmaa viimeiselle tuomiolle, jolloin "taivaat hehkuen hajoavat ja alkuaineet kuumuudesta sulavat", niinkuin pyhä Pietari sanoo (2. Piet. 3: 12). Nämä tapaukset ovat vain Jumalan tulevan vihan ja tuomion vertauskuvia, jotka Jumala on pannut vastaisten aikojen jumalattomille.
Laupias Jumala ei mielellään tahtoisi tuomion päivän yllättävän meidät ja sen tähden hän suo meille sen armon, että hän uskollisesti varoittaa meitä: saarnauttaa meille sanaansa, kutsuu meitä parannukseen, tarjoaa meille kaikkien syntiemme anteeksisaamisen Kristuksessa, antaa meille varmuuden siitä, että velka ja kärsimys poistuvat, jos uskomme hänen Poikaansa, ja käskee meidän hoitaa meille uskottua kutsumustamme. Jos näin teemme, niin hän suo kyllä meidän syövän ja juovan ja olevan iloiset ja hyvillä mielin. Täytyyhän meidän syödä ja juoda, jos kerran tahdomme elää maan päällä; mutta Jumalaa ja tulevaista elämää emme saa unohtaa. Etkö tunne tässä hyvää, hurskasta Jumalaa, joka kohtelee meitä näin uskollisesti ja isällisesti? Hänhän puhuu meille aivan kuin isä lapsilleen, sanoen: Rakkaat lapset, tehkää parannus, uskokaa Poikaani, jonka minä olen teille lähettänyt, olkaa hurskaat ja kuuliaiset ja hoitakaa kutsumustehtävänne; sitten nauttikaa sitä ajallista hyvää, mitä minä teille annan! Mutta nauttikaa tätä maailmaa niin, että odotatte viimeistä pasunaa, jotta sen soidessa pyhän ja jumalallisen vaelluksen puolesta olisitte valmiit ja soveliaat! Niin tehdessänne teillä ei ole hätää.
Tämä armollisen Jumalamme uskollinen varoitus meidän on laskettava sydämellemme ja sanottava: Rakas Jumala, koska sinä tätä tahdot minulta, ja se siis hyvin kelpaa sinulle ja on autuasta minulle, niin tahdon sydämestäni kääntyä sinun tykösi, tahdon uskoa sinun Poikaasi, hyvin hoitaa kutsumustani ja tässä elämässä niin käyttää ajallisia aarteita, etten unhota viimeisen päivän pasunaa, vaan lakkaamatta muistan sinun tulemistasi. Tule, rakas Herra Jeesus, ja tee loppu tästä elämästä! Tahdon milloin tahansa halulla seurata, kun sinä päivänäsi tulet! – Tämä on oikeaa valmistautumista ja tulevaisen elämän odottamista, sellaista kuin Herra Jumalamme meiltä tahtoo.
Torstai.
Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme. Matt. 6: 12.
Tämä Herran rukouksen kohta koskee meidän kurjaa ja viheliäistä elämäämme, joka huolimatta siitä, että meillä on Jumalan sana, että uskomme, teemme hänen tahtonsa, kärsimme ja elämme Jumalan lahjoista ja siunauksesta, kuitenkaan ei onnistu pysymään synnittömänä. Joka päivä me yhä kompastelemme emmekä pysy kohtuudessa, koska elämme maailmassa sellaisten ihmisten parissa, jotka tekevät elämämme sangen karvaaksi ja antavat meille aihetta kärsimättömyyteen, vihaan, kostoon ynnä muuhun sellaiseen. Lisäksi on kintereillämme perkele, joka ahdistaa meitä joka taholta, niin että on mahdotonta aina pysyä lujana näin hellittämättömässä kamppailussa. Tässä on siis kipeästi tarpeen rukoileminen ja huutaminen: Rakas Isä, anna meille meidän velkamme anteeksi! – ei niin ajatellen, että hän muka ei ilman ja ennen rukoilemistamme antaisi syntejämme anteeksi – onhan hän lahjoittanut meille evankeliumin, jossa on sula syntien anteeksiantamus, ennen kuin sitä olimme rukoilleet tahi milloinkaan sitä ajatelleetkaan –, vaan tämä rukous on sitä varten, että me tunnustaisimme ja ottaisimme vastaan syntien anteeksiantamuksen. Se liha, jossa me joka päivä elämme, ei luonnostaan luota eikä usko Jumalaan; alituisesti se päin vastoin himoin ja petoksin on toiminnassa, niin että me päivittäin, jos mitä teemme tai jätämme tekemättä, teemme syntiä sanoin ja teoin. Tästä omatunto joutuu niin rauhattomaksi, että se pelkää Jumalan vihaa ja epäsuosiota, antaen näin evankeliumin suoman lohdutuksen ja uskalluksen häipyä näkyvistä. Omantunnon ennalleen kohentamiseksi on siis alituisesti välttämätöntä rientää tänne saamaan lohdutusta.
Tämän rukouksen tarkoitus on siis seuraava. Jumala ei tahdo ottaa huomioon meidän syntiämme eikä nuhdella meitä siitä, minkä joka päivä ansaitsemme, vaan hän tahtoo kohdella meitä armollisesti niinkuin hän on luvannut ja näin antaa iloisen ja pelkäämättömän omantunnon seisoaksemme hänen edessään ja häntä rukoillaksemme. Sillä ellei sydän ole oikeassa suhteessa Jumalaan ja osaa jäädä tähän luottamukseen, se ei koskaan uskalla rukoilla. Tätä luottamusta ja iloista sydäntä ei taas synny mistään muusta kuin siitä tietoisuudesta, että synnit ovat meille anteeksiannetut.
Tähän liittyy kuitenkin välttämätön, jopa lohdullinenkin lisäys: "Niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme". Jumalan lupauksen mukaan saamme olla varmoja siitä, että kaikki on anteeksi saatu ja meille lahjoitettu, kuitenkin sikäli kuin mekin annamme anteeksi lähimmäisellemme. Sillä aivan samoin kuin me joka päivä rikomme paljon Jumalaa vastaan, ja hän kuitenkin armosta antaa kaikki anteeksi, samoin pitää meidänkin alituisesti antaa anteeksi lähimmäisellemme, joka meille tekee vahinkoa, väkivaltaa ja vääryyttä. Ellet anna anteeksi, älä luule Jumalankaan itsellesi anteeksi antavan: mutta jos annat anteeksi, sinulla on se lohdullinen varmuus, että itsellesikin taivaissa anteeksi annetaan. Sen tähden Kristuskin sen heti Isä meidän -rukouksen jälkeen kertaa: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi" (Matt. 6: 14).
Tämä merkki on siis liitetty Herran rukoukseen sen tähden, että me rukoillessamme muistuttelisimme mieliimme lupausta ja ajattelisimme näin: Rakas Isä, en tule rukoilemaan sinulta anteeksiantamusta sen tähden, että kykenisin teoillani aikaansaamaan hyvitystä tahi niillä jotain ansaitsemaan, vaan koska sinä olet luvannut sen, oletpa vielä painanut siihen sinetinkin, että asia olisi yhtä varma, kuin jos minulla olisi oma julistamasi synneistäpäästö. Sillä saman, minkä saavat aikaan kaste ja ehtoollinen, ulkonaisiksi merkeiksi asetettuina, vaikuttaa tämäkin merkki omantuntomme vahvistamiseksi ja ilahduttamiseksi; onpa se asetettu muiden merkkien edelle juuri sitä varten, että meillä olisi tilaisuus käyttää ja harjoittaa sitä joka hetki, koska se meillä aina käsillä on.
Perjantai.
Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään. Luuk. 18: 14.
Herra kieltää meitä olemasta ylpeitä hurskaudessamme. Mutta samalla hän myös osoittaa, ettei kenenkään tarvitse joutua epätoivoon, vaikka onkin langennut syntiin ja joutunut perkeleen vieteltäväksi. Meillä on Jumala, joka levittää laupeutensa ylitsemme kuin verhon, niin hurskasten kuin syntisten, oppineiden ja oppimattomien, rikasten ja köyhien ylitse, sillä hän on kaikkien meidän Jumalamme. Älkäämme siis ylpeilkö, vaan olkaamme nöyriä, älkäämme tarkatko, mitä lahjoja meillä itsellämme ja muilla on. Jumala voi olla armollisempi ja lempeämpi sille, jolle hän on antanut vähemmän, kuin sille, jolla on paljon; hän voi myös riisua sinut alastomaksi ja sen sijaan kaunistaa alastoman ja köyhän mitä ihanimmalla puvulla ja jaloimmilla lahjoilla. Miksi sinä siis ylenkatsoisit toisia ja korottaisit itsesi? Maailmassa täytyy olla olemassa erotus henkilöihin, elämänmuotoihin ja lahjoihin katsoen: toista pidetään korkeammassa arvossa kuin toista; silti me olemme Herran Jumalan edessä yhdenvertaiset. Koska hänelle ei kelpaa muu kuin armo, niin on mahdotonta, että kukaan voisi kerskata ja ylvästellä hänen edessään. Meidän on siis nöyrtyminen hänen edessään, tietäen, että me Jumalan suhteen olemme kaikki samanlaisia, vaikka keskuudessamme on erilaisuuksia. Samalla mielellä hän katsoo niiden puoleen, joilla on paljon, kuin niidenkin, joilla on vähemmän.
Meidän tulee siis oppia turvaamaan ainoastaan hänen armoonsa ja laupeuteensa. Sekä vanhurskaat että syntiset, rikkaat ja köyhät, väkevät ja heikot ovat Herran Jumalan omia. Kaiken, mitä meillä on, olemme häneltä saaneet; itsestämme meillä ei ole muuta kuin syntiä. Älköön siis kukaan ylvästelkö toisen edessä, vaan kukin olkoon nöyrä ja peljätköön Herraa. Kaikki hyvä, mitä meillä on, onkin Jumalan lahjaa. Hänen sopii siitä kerskata, ei sinun. Kiitoksella Jumalan pelossa on sinun vain sitä viljeltävä; hän ei voi kärsiä ylvästelemistä, röyhkeyttä ja vaativaisuutta.
Yhtä vähän kuin kenenkään sopii ylpeillä hurskaudestaan ja muista lahjoistaan, yhtä vähän Jumala tahtoo, että sinä, tuntiessasi olevasi suuri syntinen, joudut epätoivoon. Sinä saat luottaa hänen hyvyyteensä ja turvata häneen sanoen: vaikkapa minulla ei olekaan niin suuria lahjoja kuin toisilla, on minulla kuitenkin sama Jumala, joka on minulle armollinen. Ryhdyn siis tyytyväisenä hoitamaan kutsumustani ja virkaani niillä lahjoilla, jotka Jumala on minulle suonut. En tahdo ketään ylenkatsoa enkä ylvästellä, en myös olla huolissani siitä, että toisilla on enemmän kuin minulla. Tyydyn vain siihen, että minulla on sama Jumala kuin heilläkin.
Sitä Herra tarkoittaa sanoilla: "Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään". Jos fariseus ei olisi ollut niin ylpeä, vaan olisi nöyränä omistanut lahjansa Jumalalle, sanoen: Herra, sinä olet osoittanut minulle suuren armon varjellessasi armollisesti minut siitä ja muistakin synneistä; se on sinun lahjaasi, siitä minä iloitsen, mutta en ylpeile enkä halveksi ketään, sillä voithan sinä jälleen ottaa pois sen, mitä olet antanutkin, niin Jumala olisi antanut hänelle päivä päivältä enemmän lahjojaan, voimatta häneen kyllästyä. Mutta kun hän ylpeilee ja ylenkatsein tuomitsee toisia, sanoen: minä olen kaikki, publikaani ei ole mitään, niin Herra Jumala riisuu hänet niin paljaaksi, ettei hänelle jää mitään kerskattavaa jäljelle. Tosin on myönnettävä, ettei fariseus puhunut väärin lausuessaan: Jumala, minä kiitän sinua. Samanlaisia sanoja käyttävät oikeatkin pyhät rukouksissaan, mutta aivan toisella mielellä. Kiittäessään jostakin Jumalaa he tunnustavat sen olevan hänen tekoaan ja lahjaansa, jota heillä ei ole omasta itsestään. Mutta sellainen ei ole fariseuksen mieli; hän kääntää asian aivan toiseksi, omistaen kaikki avunsa itselleen eikä Jumalalle. Herra tahtoo siis tässä opettaa meille nöyryyttä ja varoittaa meitä ylpeydestä. Sillä joka itsensä ylentää, se alennetaan.
Lauantai.
Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. 1. Kor. 15: 26.
Apostoli sanoo tässä ihanasti kuolemaa viimeiseksi viholliseksi, joka kukistetaan Kristuksen kautta. Miksi hän nimittää kuolemaa viimeiseksi viholliseksi? Mitä vihollisia ylipäänsä on enää meitä väijymässä? Meillä on tapana puhua kolmesta vihollisesta: maailmasta, lihasta ja perkeleestä. "Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan", pyhä Paavali sanoo (Room. 8: 7). Sen tähden Jumala sen myös tuomitsee. Samoin on myös varmaa, että Jumala on hukuttava maailman ja on jo tuominnut perkeleen iankaikkiseen helvetin tuleen. Nämä kolme vihollista meillä on ja ne sotivat kiivaasti kaikkia meitä vastaan. Lihan ja sen halut Jumala kuitenkin hillitsee sanallansa, sakramentillansa ja Hengellänsä; niillä hän myös estää perkeleen yllytykset meissä ja kaikenlaiset kiusaukset, samoin myös maailman, kun se raivoaa.
Näiden lisäksi on kuitenkin olemassa vielä muita, suurempia vihollisia, nimittäin laki, synti ja kuolema, jotka ahdistavat kristityitä mitä kiivaimmin; ilman näitä nuo kolme edellistä eivät mahtaisikaan mitään. Ellei syntiä ja kuolemaa olisi, maailman, lihan ja perkeleen täytyisi kyllä jättää meidät rauhaan. Mutta synnin voima on laki ja se synnyttää vihaa, sanoo Paavali ja nimittää sitä käsikirjoitukseksi, joka aina on meitä vastaan. Mutta kun synti tulee ilmi, se käy suureksi ja raskaaksi ja tuopi kuoleman myötänsä. Kuolemaa taas sanotaan vihollisista viimeiseksi sen tähden, että muut viholliset ahdistavat siihen; vaikka jo olemmekin vapaat muista vihollisista, kuolema pysyy kuitenkin jäljellä ja pitää meitä vankeinaan. Kun näet ihminen haudataan, niin liha haluineen lakkaa kiusaamasta; samoin laki ja synti jättävät hänet rauhaan. Lyhyesti sanottuna: Kaikki nämä muut viholliset Jumala ottaa pois tässä elämässä tai tämän elämän päättyessä, lohduttaen ja ylläpitäen meitä sanallaan vastoin maailmaa ja perkelettä ja syntien anteeksiantamuksella vastoin lakia ja Jumalan vihaa, kunnes lähdemme täältä. Näiden vihollisten kanssa emme siis joudu tekemisiin muualla kuin täällä maan päällä. Mutta kuolema jää näistä kaikista viimeiseksi ja pitää meitä vallassaan, niin että me pysymme ikuisesti sen vankeina. Tätä vastaan on meillä nyt se lohdutus, että uskomme meillä olevan Herran, joka voi ja tahtoo poistaa tämän viimeisenkin vihollisen, särkeä sen kahleet ja tehdä sen mitättömäksi. Koska hän nyt tässä elämässä kukistaa ja tukahduttaa nuo muut viholliset meissä, niin että oma lihamme, perkele ja maailma, synti ja laki eivät voilta meitä, niin ei meidän tarvitse epäillä, ettei hän ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä totisesti vapauttaisi meitä viimeisestäkin vihollisesta.
Opi siis ymmärtämään tätä lausetta ja käyttämään sitä uskosi lohdutukseksi ja vahvistukseksi, niin että osaat häätää kaikki nämä viholliset tyköäsi ja ohjata ne Kristuksen tykö, koskapa ne lähinnä eivät olekaan meidän, vaan Kristuksen vihollisia. Ne eivät pääasiassa kiusaa meidän olemustamme, koska oman itsemme puolesta ja Kristuksen ulkopuolella ollen jo olemme nöyrästi alamaisia ja kuuliaisia lihalle, maailmalle ja perkeleelle, emmekä pidä lukua synnistä, laista emmekä kuolemasta. Mutta kaikki ne ovat Kristuksen vihollisia: Kristus vihaa niitä, ja ne vastustavat kaikin voimin Kristusta. Hänen tähtensä ne vihaavat meitäkin, jotka riipumme hänessä. Mutta niin kuin meidän nyt tulee elää uskossa siihen, että synti, laki, oma lihamme ja maailma eivät voi vahingoittaa meitä, koska meillä on Kristus ja hän on jo ne voittanut, niin alkaa Kristuskin täällä heikontaa kuolemaa meissä, niin ettemme pelkää sitä, ja tulevassa ylösnousemuksessa Kristus on kokonaan poistava kuoleman ja tekevä sen tyhjäksi.
KAHDESTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Niin hänen korvansa aukenivat, ja hänen kielensä side irtautui, ja hän puhui selkeästi. Mark. 7: 35.
Herra tahtoo tällä ihmeteolla osoittaa, että korvien avaaminen ja kielen irralle päästäminen on erikoisesti kristityissä tapahtuva ja että hän seurakunnassaan joka aika harjoittaa tätä työtä, perkelettä vastustaen. Ruumiillista hyvää, terveet korvat ja kielen, hän tosin antaa pakanoillekin, mutta ainoastaan kristityille tapahtuu se hengellinen hyvä työ, että hän hengellisesti avaa heidän korvansa ja päästää heidän kielensä siteistä. Onhan varma totuus, että koko autuutemme tulee meille Jumalan sanan kautta. Mitäpä me muutoin tietäisimme Jumalasta, Herrasta Kristuksesta ja hänen uhrautumisestaan ja Pyhästä Hengestä? Vielä tänä päivänä on suurin ihme ja paras hyvä teko se, että Jumala antaa korvan mielellään kuulemaan hänen sanaansa, ja kielen, joka kunnioittaa Jumalaa eikä häntä häpäise.
Epäuskoiset ovat kuitenkin tuhat kertaa kurjempia kuin tuo mykkä. Heidän korvansa ovat umpi kuurot: vaikka he saavat kuulla Jumalan sanaa, he eivät kuitenkaan taida eivätkä tahdo sitä kuulla. Aivan saman toteamme uskottomissa juutalaisissa. Kun rakas Herramme Kristus piti mitä ihanimman puheen syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä, niin he hurjistuivat hupi hulluiksi eivät ensinkään tahtoneet häntä kuulla; lisäksi he alkoivat häntä pilkata. Samanlaisia ovat nytkin kaikki, jotka eivät ota kuullakseen Jumalan sanaa; he ovat vielä vaarallisemmin kuuroja ja mykkiä kuin tekstin mainitsema mies. He eivät kielellään voi muuta kuin pilkata Jumalaa ja puhua pahinta hänen kalleimmasta aarteestaan, sanasta. Mutta ne, jotka mielellään kuulevat Jumalan sanaa ja joiden korvaan Kristus puhuu, niinkuin tälle kuurolle: Effata! Aukene!, ne saavat oikean avun perkelettä vastaan. Jumala ei ole antanut meille taivaaseen päästäksemme mitään muuta välinettä kuin oman sanansa, pyhän evankeliuminsa. Joka sitä mielellään kuulee, siitä ottaa tarkoin vaarin, sitä halajaa ja rakastaa, hän saa avun. Tämä ihme tapahtuu aina ja joka päivä kristikunnassa: sanan voimasta perkeleen synnin kautta tukkimat korvamme jälleen aukenevat, niin että me saatamme kuulla Jumalan sanaa.
Toiseksi hän koskettaa myös kieltä, tekee meidät puhuviksi, niinkuin Paavali sanoo: "Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan" (Room. 10: 10). Uskon kautta Kristukseen me saamme syntimme anteeksi. Sen seurauksena tulee myös olla tunnustuksen: emme jää mykiksi, vaan puhumme, mitä sydämemme uskoo. Siten syntyy oikea kristitty. Mitkään muut teot eivät tee ketään kristityksi. Joku kyllä saattaa tehdä hyviä tekoja enemmän kuin tavallinen kristitty; mutta siten ei hänestä tule mitään oikeaa kristittyä, hänessä kun vielä on se vika, että hän on kuuro ja mykkä. Sanaa hän ei tahdo kuulla, saati sitä tunnustaa. Mutta kristitty, joka sanaa kuulee ja uskoo, tunnustaa sitä myös. Nämä kaksi kohtaa tekevät ihmisestä kristityn. Rakas Herramme Kristus tekee tätä työtään siis vielä joka päivä seurakunnassansa hengellisesti sanan kautta. Tuon teon hän teki silloin ruumiillisesti, osoittaakseen voivansa ja tahtovansa auttaa meitä kaikesta vahingosta, minkä perkele meille tuottaa, varsinkin hengellisestä vahingosta, että me uskoisimme ja luottaisimme häneen. Ottakaamme siis tarkoin vaari tästä ihmeteosta. Noudattakaamme noiden hurskasten ihmisten esikuvaa, jotka ylistävät Herraa Kristusta sanoen: "Hyvin hän on kaikki tehnyt: kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan". Sen suokoon meille rakas Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus! Amen.
Maanantai.
Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi. 2. Kor. 3: 6.
Tämä on ankaraa puhetta lain kerskauksen vastustamiseksi ja ihanaa evankeliumin viran ylistämistä. Apostoli on ylen rohkea, kun uskaltaa käydä näin lain kimppuun sanomalla, että se ei ole ainoastaan tyhjä kirjain, vaan vieläpä sellainen saarna, joka kuolettaa. Eipä se todellakaan ole mikään hyvä ja hyödyllinen, vaan pelkästään vahingollinen saarna! Mutta täytyypä hänen itsensäkin todella kiitellä Jumalan lakia ja sanoa sitä hyväksi ja kallisarvoiseksi: ei sitä saa halveksia ja laiminlyödä, vaan se täytyy täyttää. Sanoohan Kristuskin, ettei siitä katoa pieninkään kirjain (Matt. 5: 18). Kuinka apostoli siis voi johtua puhumaan niin huonoja laista, ettei se itse asiassa muka merkitse muuta kuin kuolemaa ja myrkkyä?
Tämä on syvällistä oppia. Sitä ei ymmärrä järki eikä maailma; varsinkaan eivät sitä voi sietää ne, jotka pyrkivät olemaan pyhiä ja hurskaita. Seuraahan siitä, että kaikki meidän tekomme, näyttäkööt kuinka arvokkailta hyvänsä, ovat pelkkää kuolemaa ja myrkkyä. Mutta Paavali pyrkii juuri tällä myöskin väkevästi kaatamaan kumoon väärien opettajien ja ulkokultaisten kerskauksen ja osoittamaan, mitä heidän saarnansa, silloinkin kun se on parhaimmillaan, on ja vaikuttaa, kun heillä on ainoastaan laki, eikä Kristusta saarnata ja opita tuntemaan. Kyllähän he kerskaten puhuvat: Jos elät näin, ahkeroitset käskyjen pitämistä ja teet paljon hyviä tekoja, sinä tulet autuaaksi; mutta perästä päin todetaan kyllä, että kaikki tuollainen on vain joutavia sanoja, jopa vahingollista oppia. Jos näet on kuultu vain tuommoista oppia ja sen varaan jättäydytty, ei sen tuloksena ole mitään lohdutusta eikä elämää, vaan epäilys, tuska, jopa kuolema ja turmio. Kun näet ihminen huomaa, että hän ei ole noudattanut Jumalan käskyä, mutta että ne kuitenkin häntä ahdistavat ja velkovat, asettaen hänen nähtäväkseen ainoastaan Jumalan kauhean tuomion ja iankaikkisen kadotuksen, täytyy hänen kerrassaan vaipua ja joutua epätoivoon synneissään. Tämä on väistämättömänä seurauksena silloin, kun ei opeteta mitään muuta kuin lakia ja kun tämä tehdään siinä tarkoituksessa, että pyritään taivaaseen. Jos joku yrittää kauan elää Jumalan käskyjen mukaan, harrastaen näin autuaaksi tulemistaan, laki kuolettaa hänet hänen omilla teoillaan, niin että hänen täytyy sanoa: Ken tietää, mitä Jumala tästä kaikesta sanonee? Ken kestää hänen tuomiollansa? Tässä ei ensinkään auta se, mitä hän on tehnyt ja kuinka elänyt, se vain vaivuttaa hänet yhä syvemmälle kuolemaan, koska hänellä ei nyt ole evankeliumin lohdutusta. Joku toinen sitä vastoin, kuten ristillä riippuva ryöväri ja publikaani, joka kaiken ikänsä on elänyt julkisynneissä, käsittää evankeliumin lohdutuksen, toisin sanoen, syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa, näin voittaen synnin ja lain tuomiopäätöksen ja mennen kuolemasta iankaikkiseen elämään.
Näin siis käsitetään vastakohtakin, mitä merkitsee se, että "Henki tekee eläväksi". Sehän tietää yksinkertaisesti pyhää evankeliumia, sitä terveellistä, autuasta saarnaa, joka lohduttaa murheellista sydäntä ja aivan kuin temmaten sen kuoleman ja helvetin kidasta asettaa sen Kristuksen uskossa iankaikkisen elämän varmaan toivoon. Ei sellainen ihminen kuoleman hetken tullen ja Jumalan tuomion lähestyessä rakenna luottamustaan omiin tekoihinsa, vaan hän, vaikka hän olisi elänyt kaikkein parhaiten, kuitenkin sanoo Paavalin lailla: "Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu" (1. Kor. 4: 4). Tämä tietää kerrassaan itsestään ja koko elämästään luopumista, jopa itsensä kuolettamista. Henki sitä vastoin tempautuu siitä irralle uskomalla evankeliumin; se sanoo – niinkuin Bernhard on sanonut kuolinhetkellänsä –: "Rakas Herra Jeesus, vaikka olenkin elänyt mitä parhaiten, minä tiedän kuitenkin eläneeni niin, että ansaitsen kadotuksen; mutta minä lohduttaudun sillä, että sinä olet kuollut minun puolestani ja että sinä olet vihmonut minut pyhistä haavoistasi virranneella verelläsi. Olenhan minä toki kastettu sinuun ja minä olen kuullut sen sinun sanasi, jolla olet minut kutsunut ja luvannut minulle armon ja elämän, ja sinä käsket minua uskomaan. Tällä perustuksella minä eroan täältä."
Siellä, missä on tällainen evankeliumin lohdutus ja missä se tempaa sydämen kuolemasta ja helvetin ahdistuksesta, on edelleen myöskin seurauksena Pyhän Hengen voima ja työ: nyt Jumalan käskytkin alkavat elää ihmisen sydämessä, sillä nyt hän saa halun ja rakkauden niihin, alkaen niitä täyttää. Näin siis iankaikkinen elämä alkaa jo täällä, kunnes se tulee täydelliseksi toisessa elämässä.
Tiistai.
Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta. Gal. 5:4.
Tässä Paavali ei puhu laista eikä lain teoista sinänsä, vaan niiden nojaan raketusta vanhurskauttamisvakaumuksesta. On kuin hän sanoisi: En tuomitse lakia sinänsä, mutta minä tuomitsen sen, että pyritään tulemaan vanhurskaiksi lain nojalla, aivan kuin Kristus ei vielä olisikaan tullut tahi jo tulleena ei yksinään kykenisi vanhurskauttamaan, sillä se on Kristuksen kieltämistä. Sen tähden hän sanoo: "Olette joutuneet pois Kristuksesta": Kristus on lakannut teissä olemasta ja vaikuttamasta, teillä ei ole enää jäljellä vähääkään Kristuksen tuntemista, Henkeä, mieltä, suosiota, vapautta eikä elämää, vaan olette kerrassaan erossa hänestä: hänellä ei enää ole pienintäkään tekemistä teidän kanssanne eikä teillä hänen kanssaan.
Jos uskottelet itsellesi, että Kristus ja luottamus lakiin saattavat asustaa samassa sydämessä, niin ollos varmasti vakuuttunut siitä, että sydämessäsi asuu perkele, naamioituna sinua syyttäväksi, kamalasti kauhistavaksi ja vanhurskauden saavuttamista varten sinulta lakia ja tekojasi vaativaksi Kristukseksi. Eipä todellinen Kristus vaadi sinua tilille synneistäsi eikä käske sinua luottamaan hyviin tekoihisi; ei myöskään todellinen Kristuksen tunteminen eli usko kysele, oletko tehnyt vanhurskauden saavuttamiseksi hyviä tekoja vaiko kadotuksen ansaitsevia pahoja tekoja, vaan se päättelee yksinkertaisesti näin: Jos teetkin hyviä tekoja, et silti tule vanhurskaaksi, jos taas teet pahoja tekoja, et silti joudu tuomittavaksi. Minä en riistä hyviltä teoilta niille tulevaa kunniaa enkä kiitä pahoja tekoja, mutta vanhurskauttamisasian kysymyksessä ollen minä sanon: On pidettävä huolta siitä, kuinka säilyttäisin Kristuksen, jottei hän kävisi minulle hyödyttömäksi, jos halajan tulla laista vanhurskaaksi. Kristus yksin minut tekee vanhurskaaksi vastoin pahoja tekojani ja katsomatta hyviin tekoihini. Jos minulla on tämä ajatus Kristuksesta, silloin omistan oikein Kristuksen; jos taas päättelen, että hän vanhurskauttamisekseni vaatii minulta lakia ja tekoja, silloin hän on käynyt minulle hyödyttömäksi ja hän on minulta kadonnut.
Vielä apostoli sanoo näistä: "Te olette langenneet pois armosta", toisin sanoen: Ette enää ole armon valtakunnassa. Samoin kuin näet uppoaa se, joka laivasta putoaa mereen, putosi sitten miltä kohdalta hyvänsä, samoin sekin, joka haluaa pois armosta, hukkuu ehdottomasti. Laista vanhurskaaksi yrittäminen on siis haaksirikkoon joutumista ja aivan ehdottomaan kuoleman vaaraan heittäytymistä. Niin Kristuskin sanoo: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä" (Joh. 3: 36). Sen tähden ei sovi tarkastella kylmäkiskoisen välinpitämättömästi näitä apostolin sanoja, sillä se, joka lankeaa pois armosta, menettää kaiken sovituksen, syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden, vapauden ja elämän, sen, minkä Kristus kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan meille ansaitsi, ja saa tämän kaiken sijaan Jumalan vihan ja tuomion ja iankaikkisen kadotuksen.
Keskiviikko.
Hyvin hän on kaikki tehnyt: kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan. Mark. 7: 37.
Kaikkialla, missä ikinä sanaa oikein käytetään, on myös kristityitä. Missä taas sanaa ei oikein viljellä, siellä ei myöskään ole kristityitä. Muistakoon siis jokainen vakaasti pysyä sillä kannalla, että kuulee Jumalan sanaa. Ilman sanaa Jumala ei tahdo mitään sydämellesi ilmoittaa. Jos tahdot häntä nähdä ja tuntea, se on tapahtuva ainoastaan sanan ja sakramenttien kautta; muulla tavalla Pyhä Henki ei tee sinussa työtään. Niin Jumala itse taivaastaan opettaa sanoen: "Tämä on minun rakas Poikani; häntä kuulkaa". Samoin Kristus antaa opetuslapsilleen käskyn: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä". Vielä hän sanoo heille: "Joka kuulee teitä, se kuulee minua". Herra Kristus on siis käskenyt meidän avata suumme ja saarnata ihmisille evankeliumia ja kastaa heitä. Se on oikea tapa, jonka kautta tullaan autuaaksi; kaikki muut keinot ovat turhan turhia. "Joka kuulee teitä", hän sanoo, "se kuulee minua".
Ei liene keskuudessamme ainoatakaan, joka ei lähtisi rientämään vaikkapa sadan penikulman päähän sellaiseen kirkkoon, missä tiedettäisiin Herran Jumalan itsensä saarnaavan. Jokainenhan tahtoisi kuulla hänen ääntään! Mutta Herra Jumala sanoo: minä tulen aivan lähellesi; ei sinun tarvitse niin pitkiä matkoja tehdä. Kuule seurakunnanpaimentasi, isääsi ja äitiäsi, niin kuulet minua; he ovat minun opetuslapsiani ja virkamiehiäni. Kun sinä heitä kuulet, niin minä puhun sinun sydämeesi, niinkuin minä puhuttelin mykkää, että korvasi aukenevat ja kielesi pääsee siteistään, ja sinusta tulee kuuleva ja puhuva ihminen. Et sitten enää ole kuuro etkä mykkä, kuten ennen. Mutta jos ei tahdota kuulla Jumalaa, joka puhuu meille isän ja äidin, maallisen esivallan ja sananpalvelijain kautta, seuraa siitä se rangaistus, että perkele saa yhä tiukemmin sulkea korvat ja yhä lujemmin sitoa kielet, tehden Jumalan sanan kuulemisen ja sen tunnustamisen yhä vaikeammaksi. Sen sijasta perkele avaa korvat kuulemaan omia valheitaan, lahkolaisia ja vääriä oppeja sekä irstautta ynnä muuta sellaista. Sellainen palkka yleensä seuraa sanan ylenkatsomista; ja oikeinhan silloin tapahtuukin, koska halutaan juuri tällaista asiain tilaa.
Noudattakaamme niiden hurskasten ihmisten esikuvaa, jotka ylistivät Herraa Kristusta, sanoen: "Hyvin hän on kaikki tehnyt: kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan". Tätä hän toteuttaa taukoamatta kristikunnassa pyhien sakramenttien ja ulkonaisen sanan kautta, jota hän saarnauttaa, jotta kuurojen korvat aukenisivat ja mykät alkaisivat puhua. Sanan eikä minkään muun kautta Pyhä Henki meissä vaikuttaa. Huomatkaa se tarkoin ja ottakaa entistä ahkerammin siitä vaari, sillä se on suorin ja varmin keino saada korvat auki ja kieli vapaaksi ja tulla autuaaksi. Sen suokoon meille rakas Herramme ja Vapahtajamme Kristus Jeesus! Amen.
Torstai.
Ja sinä – käänny Jumalasi tykö, noudata laupeutta ja oikeutta ja pane alati toivosi Jumalaasi. Hoos. 12: 7.
Profeetta on edellä esittänyt esimerkin kantaisä Jaakobista, jonka nimestä jumalattomat israelilaiset kerskasivat, eivätkä kuitenkaan seuranneet hänen uskoansa. Nyt hän kehoittaa sanoen: Tee sinä, mitä Jaakob on tehnyt, niin sinua syystä nimitetään Jaakobiksi. Tässä on lyhyessä saarnassa esitetty meille osuvasti, kuinka meidän tulee kääntyä Jumalan tykö. Ensiksi hän varoittaa ihmisiä luottamasta hyviin tekoihinsa ja neuvoo kääntymään luvatun siemenen puoleen, joka oli rikki polkeva käärmeen pään ja ottava pois sen kirouksen, johon koko ihmissuku on langennut esivanhempiemme synnin kautta. Mutta sanoessaan, että heidän tulee kääntyä Jumalan tykö, profeetta osoittaa, että he ovat poikenneet pois Jumalasta ja hänen sanastansa ja että niiden, jotka tahtovat tehdä parannuksen, täytyy kääntyä Jumalan tykö. Heidän täytyy ottaa vaarin Jumalan sanasta, kun hän sanoo: "Häntä kuulkaa!" Sen tähden profeetta näyttää heille, että heillä tämän sisäisen jumalanpalveluksen, nimittäin uskon ohella tulee olla ulkonainen jumalanpalvelus. Kuitenkaan hän ei ajattele niitä jumalanpalveluksia, joita Mooseksen lain mukaan pidettiin, vaan asettaa silmiemme eteen Mooseksen toisen taulun iankaikkiset ja muuttumattomat käskyt ja yhdistää ne sangen lyhyesti, niinkuin pyhä Paavalikin tekee sanoessaan: "Rakkaus on lain täyttämys".
Ensiksi siis tulee noudattaa laupeutta, toisin sanoen, tehdä jokaiselle hyvää. Kristuskin ylistää rakkauden tekoja suuresti. Kun häneltä kysyttiin, mikä on suurin käsky laissa, niin hän sanoi: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'." (Matt. 22: 37-39.) Jos siis todella tahdot kääntyä Jumalan tykö, niin usko Herra Kristus lunastajaksesi, ja usko, että Jumala on sinulle armollinen sen tähden, että hänen Poikansa on kuollut sinun edestäsi. Jos sitten tahdot tietää, kuinka sinun vastedes tulee elää, niin noudata laupeutta, sillä ei riitä, että olet kellekään vääryyttä tekemättä; sinun on myös osoitettava hyvyyttä kaikille, joille voit. Laki vaatii sitä.
Profeetta ei kuitenkaan vain sano, että meidän tulee lähimmäiselle tehdä hyvää ja noudattaa laupeutta, vaan hän vaatii meitä myös tekemään oikeuden. Tässä nimitetään oikeudeksi sitä suurta rakkauden työtä, että paha rangaistaan, kielletään ja tuomitaan. Tätä oikeutta täytyy kaikissa elämänmuodoissa noudattaa, ja jokainen katsokoon, ettei pahennusta aikaansaada ja että synti ei jää rankaisematta. Tähän oikeuteen kuuluu myös, niinkuin Herra Kristus kaikilta vaatii, että salassa nuhdellaan veljeä, jos tämä tekee syntiä. Ketään ei saa katsoa sormien lävitse, jos hän tekee syntiä. Mutta koska maailma tahtoo välttää nuhtelua, saavat ne, jotka tahtovat oikeutta harjoittaa, kestää suuren vaaran, sitä paitsi perkelekin ahdistaa heitä hirmuisesti. Siksi Jumalaa pelkääväisten tulee kärsivällisesti voittaa kaikki, mikä heitä tämän tähden kohtaa, ja lohduttautua iankaikkisten aarteiden toivolla, jotka ovat paljon suuremmat kuin tämän elämän kärsimykset. Tätä profeetta tarkoittaa sanoessaan, että meidän tulee "alati panna toivomme Jumalaan".
Perjantai.
Me tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Gal. 2: 16.
Oikea kristillinen opetustapa on seuraava. Ihminen oppikoon ensiksikin laista tuntemaan itsensä sellaiseksi syntiseksi, jonka on mahdoton tehdä ainoatakaan hyvää tekoa. Laki näet sanoo: Sinä olet paha puu; siis kaikki se, mitä ajattelet, puhut ja teet, sotii Jumalaa vastaan. Et siis voi ansaita armoa teoillasi. Jos yrität, teet pahan vielä pahemmaksi; sillä kun kerran olet paha puu, et voi kantaa muunlaisia hedelmiä kuin pahoja, toisin sanoen syntiä. "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room. 14: 23). Jos siis mielitään edeltävillä teoilla ansaita armoa, on se samaa kuin jos Jumalaa lepytettäisiin synneillä; mutta sehän on suorastaan synnin kartuttamista synneillä, Jumalan ivaamista ja hänen kiihoittamistaan vihaan. Ihminen, näin saadessaan opetusta laissa, kauhistuu, nöyrtyy ja todella huomaa syntinsä suuruuden; hän ei löydä itsestään hitustakaan rakkautta Jumalaan, hän jättää Jumalan vanhurskaaksi sanassaan ja tunnustaa itsensä syypääksi iankaikkiseen kuolemaan ja kadotukseen. Kristillisen opin edellinen osa on siis katumuksen ja itsensä tuntemisen julistusta.
Ja sitten toiseksi: Jos tahdot tulla autuaaksi, niin tiedä, että autuutta ei saavuteta teoilla, vaan Jumala lähetti ainosyntyisen Poikansa maailmaan, jotta me hänen kauttaan eläisimme. Hän on ristiinnaulittu ja kuollut puolestasi ja hän kantoi syntisi ruumiissaan ristinpuuhun (1. Piet. 2: 24). Tässähän ei ole mitään armoa edeltävää tekoa, vaan pelkkää vihaa, syntiä, pelkoa ja kuolemaa! Laki siis ainoastaan ilmaisee synnin, kauhistaa ja nöyryyttää, valmistaa sillä tavoin vanhurskauttamista varten ja ajaa Kristuksen luokse. Jumala on näet sanassaan ilmaissut tahtovansa olla armollinen Isä, joka – kun me emme mitään voi ansaita – tahtoo ansiottamme, lahjaksi, Kristuksen tähden meille antaa syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän; sillä hän on Jumala, joka ilmaiseksi antaa lahjansa kaikille, ja juuri tämä koituu hänen jumaluutensa kiitokseksi. Mutta tätä jumaluuttaan hän ei voi pätevyyttää tekopyhiä vastaan, he kun eivät tahdo häneltä ilmaiseksi ottaa vastaan armoa ja iankaikkista elämää, vaan ansaita ne omilla teoillaan. He siis yksinkertaisesti tahtovat häneltä ryöstää hänen jumaluutensa kunnian. Hänen täytyy siis, voidakseen säilyttää tämän, pakostakin kaikkein ensiksi lähettää lakinsa, joka kauhistaa ja salaman ja ukkosen tavoin muruiksi murtaa nuo kovaa kovemmat kalliot.
Tästä alkaa nyt huokaileminen. Lain säikähdyttämä ihminen on kerrassaan epätoivoinen omista voimistaan, tähyilee ja huokailee välittäjän ja vapahtajan apua. Evankeliumin terveellinen sana tulee silloin parhaaseen aikaan, ja se sanoo: Ole turvallisella mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi! ( Matt. 9: 2); usko vain Jeesukseen Kristukseen, joka on ristiinnaulittu sinun syntiesi tähden. Jos tunnetkin syntejä, älä niitä tarkastele itsessäsi, vaan muista, että ne ovat heitetyt Kristuksen päälle, jonka haavat ovat sinut terveeksi tehneet. Tämä on autuuden alku, tällä tavalla me pääsemme vapaiksi synnistä, tulemme vanhurskaiksi ja saamme lahjaksi iankaikkisen elämän, ilmeisestikään emme omien ansioittemme vuoksi, vaan uskon vuoksi, jolla omistamme Kristuksen.
Lauantai.
Aikojen lopussa on Herran temppelin vuori seisova vahvana, ylimmäisenä vuorista, ja se on oleva korkein kukkuloista, ja sinne virtaavat kansat. Miika 4: 1.
Profeetta ennustaa tässä Siionin vuoren kerran olevan niin vahvan, että se on kaikista vuorista ylimmäinen ja on ikään kuin muiden vuorten pää. Tätä ei ole käsitettävä paikallisesti, vaikka profeetta nimeääkin erikoisen paikan, vaan tarkoittavaksi hengellistä valtakuntaa: kristillistä seurakuntaa ja evankeliumin saarnaa, jonka saarnaaminen alkoi Siionista, missä varhaisin kristillinen seurakunta oli. Se siis, mitä profeetta puhuu vuoren korkeudesta ja vahvuudesta, on ymmärrettävä Kristuksen valtakunnasta puhutuksi. Kristuksen valtakunta eli evankeliumin saarna on tehty niin lujaksi ja tukevaksi, ettei sitä voi kukistaa mikään valta eikä voima, olkoon kuinka mahtava tahansa. Tästä Herramme Kristus sanoo: "Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita" (Matt. 16: 18). Kristus antaa ymmärtää, ettei hänen valtakuntansa aina loista hänen tekemistänsä ihmeteoista, joita se alussa tarvitsi. Myöskään ei hänen seurakuntansa, toisin sanoen Jeesusta Jumalan Kristukseksi ja ainoaksi autuaaksitekijäksi tunnustava joukko, saa olla rauhassa kiusauksilta, vaan perkele yllyttää maailman vastustamaan tätä oppia Kristuksesta ja väkivalloin hävittämään sitä. Mutta lohdullista on, että Kristuksen kirkko aina perii voiton vihollisistaan ja saa riemuita. Siksi profeettakin on sanonut sen vuoren, jolla Herran huone on, seisovan vahvana: se linnoitetaan niin lujaksi, että se on vankka ja vakava eikä ole horjutettavissa. Niinkuin Kristuksen valtakunta on kaikkia valtakuntia korkeampi, niin se on myös kaikkia muita pysyvämpi, niinkuin Raamattu sanoo: "Meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti" (Jes. 40: 8).
Vielä profeetta sanoo, että Herran vuoren tykö virtaavat kansat. Näin hän luonnehtii sattuvasti Kristuksen valtakunnan ja kaikkien maallisten valtakuntien välillä vallitsevaa eroa. Koska ihmiset ovat pahoja ja luonnostaan tottelemattomia, maallinen esivalta tarvitsee lakia ja pakkoa, pitääkseen ihmisiä pelossa ja kuuliaisina vastoin heidän tahtoaan. Kristuksen valtakunnassa sen sijaan ei lainkaan tarvita tällaista huolehtimista. Niin pian kuin Jumalan sana alkaa kaikua ihmisten korviin ja sydämeen, he tulevat itsestään, virtaillen koolle ja tahtovat hekin päästä osallisiksi tästä kuningaskunnasta, niinkuin Kristus sanoo: "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja hyökkääjät tempaavat sen itsellensä" (Matt. 11: 12). Mitäpä iloisempaa näet saattaisivat murheelliset sydämet ja mitä suloisempaa ahdistetut omattunnot kuulla, kuin että Jumala, taivaallinen Isä, on Kristuksen kautta sovitettu, synti anteeksiannettu ja iankaikkinen elämä lahjoitettu? Kukapa ei halusta tahtoisi tulla osalliseksi näistä jaloista aarteista? Jos siis vain evankeliumin sanaa oikein julistetaan, kansat virtaavat itsestään tämän vuoren tykö, toisin sanoen Kristuksen kirkkoon, jossa ilmoitetaan jumalallisen laupeuden aarteita ja jaetaan kaikille kristinuskovaisille evankeliumin saarnan kautta. Erikoisesti profeetta on tahtonut osoittaa eron Kristuksen valtakunnan ja Mooseksen eli lain valtakunnan välillä. Laki näet pakottaa ja ajaa ankarasti Jumalan vihalla uhkaillen ihmisiä kuuliaisuuden varjoon. Kristuksen valtakunnassa taas on nöyrä kansa, joka itsestään, lammasten lailla, seuraa paimentansa.
KOLMASTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette. Sillä minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat tahtoneet nähdä, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet. Luuk. 10: 23, 24.
Herra tahtoo lohduttaa meitä täällä maailman kurjuudessa, missä ei mikään ole niin ylenkatsottua kuin evankeliumi. Kaikkia valheita ja harhaoppeja maailma voi sietää, mutta evankeliumia se ei tahdo kuulla, vaan pilkkaa ja vainoaa sitä mitä kiivaimmin. Tämän Herra näkee ja sen tähden hän lohduttaa opetuslapsiaan, sanoen: Maailma pilkkaa ja häpäisee evankeliumia, mutta joka on saanut armon sitä omistaa ja siitä lohdutusta ammentaa, hänellä on autuaat korvat; hän kiittäköön sydämestään Jumalaa siitä, että on alkanut pitää sitä kalliina, vaikka maailma sitä niin suuresti ylenkatsoo. Toden totta siis on: te olette autuaammat kuin Daavid ja muut hurskaat kuninkaat. Pyhien kantaisien, profeettain ja kuningasten suurimpana haluna on näet ollut saada elää tähän aikaan, nähdä ja kuulla minua. Sitä onnea ei kuitenkaan heille suotu. Teille on tapahtunut tämä armo ja autuus; katsokaa siihen ja kiittäkää Jumalaa, että teidän on sallittu kuulla ja nähdä minua.
Herra kyllä näkee, millaisia kurjia ja viheliäisiä olentoja me ihmiset olemme. Ellei ole tätä pyhän evankeliumin aarretta, ilmestyy villitys villityksen perään: on aivan mahdoton yhdenkään pelastua. Ellei Jumalan sanaa ole, käy aina niin, että hyväksytään kaikenlaiset väärät opit ja valheet ja uskotaan niihin. Ja kuitenkin ihmiset luulevat olevansa oikealla autuuden tiellä, vaikka juoksevat kuin juoksevatkin suoraa päätä perkeleen tykö helvettiin. Toisaalta taas, kun meillä on evankeliumi, jokainen ylenkatsoo sitä, ja vain pieni vähemmistö ottaa sen parannuksekseen vastaan. Me ihmiset olemme kurjan kurjia. Parasta kenties on, että Herra pian tulee viimeiselle tuomiollensa tekemään lopun kaikesta.
Rakas Herramme Kristus on valittaen todennut, ettei maailma huoli hänen sanastaan. Sen tähden hän kääntyy erikoisesti opetuslastensa puoleen, sanoen: Autuaat te, jotka saatte kuulla Jumalan sanaa, koska ette ole kuolleet ennen sen ilmestymistä; minä sanon teille: mahtavimmat kuninkaat ja suurimmat profeetat olisivat kernaasti halunneet saada sitä kuulla. Ja kuitenkin maailma on niin paha, ettei se siitä ensinkään välitä, vaikka se saisi sen omistaa, vaan ylenkatsoo ja pilkkaa sitä. Älkää te välittäkö tästä pahennuksesta, vaan muistakaa käyttää armoa parannukseksenne. Juuri sitä Herra tarkoittaa; sen tähden hän tahtoo, että kukin hartaasti kuulisi sanaa eikä ylenkatsoisi sitä, niinkuin maailma ylenkatsoo ja niinkuin toteamme sekä ylhäisten että alhaistenkin esimerkistä. Joka ei kykene evankeliumia vainoamaan, ylenkatsoo sitä; murto-osa omistaa sen kiitollisena parannuksekseen. Mutta nämä ovat kuulemastaan ja näkemästään autuaat.
Maanantai.
Ja se on koituva meille vanhurskaudeksi, että tarkoin noudatamme kaikkia näitä käskyjä Herran, meidän Jumalamme edessä, niinkuin hän on meitä käskenyt. 5. Moos. 6: 25.
Katso, kuinka suuresti Mooses tässä ylistää ensimmäistä käskyä. Hänhän sanoo sen täyttämisen koituvan Jumalan edessä vanhurskaudeksi; hän pitää tämän käskyn täyttämistä vanhurskauttavana. Kuitenkin me uskomme, ettei yksikään ihminen maan päällä tule vanhurskaaksi tekojen kautta, niinkuin maailma yleensä luulee; siihen vaaditaan ainoastaan usko Jumalan sanaan ja lupaukseen. On siis oikein, kun sanomme jumalanpalveluksen kuuluvan sekä Jumalan pelon että rakkauden. Jokaiseen käskyyn sisältyy pelkoa ja rakkautta: meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, se on ensimmäinen käsky; muut juontuvat siitä. Toisen taulun sanat, esimerkiksi 'älä tee huorin', 'älä tapa', 'älä varasta', eivät tee meitä hurskaiksi, emmekä me voi niitä täyttää ilman uskoa. Missä näet ensimmäistä käskyä ei ole, siinä ei ole muitakaan, ja mitä ihmiset tekevät, näkyy ainoastaan maailmalle.
Mutta ensimmäinen käsky opettaa, kuinka me tulemme vanhurskaiksi, hurskaiksi ja pyhiksi. Kuinka se tapahtuu? Niin, että täytät ensimmäisen käskyn uskomalla Kristukseen. Tämä käsky vaatii ainoastaan uskoa, ja tämä usko vanhurskauttaa sinut, niinkuin Aabrahamista on kirjoitettu (1. Moos. 15:6). Ensimmäinen käsky siis vaatii pääasiaa, uskoa; joka sen pitää, on autuas. Mutta kukaan ei pidä sitä, ellei hänen anneta Pyhän Hengen kautta kuulla evankeliumia. Näin ei kukaan tule autuaaksi ilman Kristusta: Kristuksen täytyy tässä ensin olla; häneen uskomalla tullaan vanhurskaiksi. Mooses sanoo, että se, joka on vanhurskas, on vanhurskas siksi, että hän sen käskyn pitää. Mutta se sen pitää, joka sydämestänsä uskoo Jumalaan, kun pahoin käy, ja sydämestänsä pelkää Jumalaa, kun hyvin käy.
Se joka pelkää Jumalaa ja uskoo häneen, ei tee kellekään väärin, vaan jättää asiansa Jumalan haltuun, jos hänelle väärin tehdään, kärsii sen Jumalan tähden ja jättää koston Jumalalle. Näin täytetään viides käsky, sillä se juontuu ensimmäisestä. Uskovainen ei kosta, koska hän luottaa siihen, että Jumala auttaa hänet oikeuteensa. Ensimmäinen käsky on siis kaikkien muiden käskyjen ydin, sen tähden Mooses sanoo: joka pelkää Herraa ja palvelee häntä, se tekee hyvin, se pitää nämä käskyt. Kun uskotaan Jumalaan ja peljätään häntä, seuraa myös tekeminen: joka pelkää Jumalaa, hän tekee hyvää; myös se, joka uskaltaa Jumalaan, odottaa kärsivällisesti, että Jumala on häntä auttava.
Se on niin muodoin vanhurskas, joka tarkoin noudattaa tätä kaikkea, toisin sanoen: uskoo ja osoittaa uskon teoillansa. Mooses ohjaa ainoastaan siihen, kuinka on elettävä ja käskyt pidettävä, mutta käskyn pitämiseen ja onnettomuuden aikana uskomiseen tarvitaan toinen mies. Ihminen on luonnostansa epätoivoinen onnettomuudessa ja paisuu onnen aikana. Mooses tosin, opettaa ja käskee, mitä on tehtävä, mutta mistä tämä saadaan ja otetaan, nimittäin uskomalla Kristukseen, sen opettaa yksin evankeliumi; sitten Jumala antaa armonsa, että voidaan tukahduttaa ylpeys myötäkäymisessä ja uskaltaa Jumalaan ristissä ja kiusauksessa.
Tiistai.
Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat. Gal. 3: 22.
Missä ikinä Raamatussa on isille annettu, Kristusta koskeva lupaus, siinä luvataan siunaus, toisin sanoen vanhurskaus, autuus ja iankaikkinen elämä; ja päinvastaiselta kannalta katsottuna siinä ei ole vanhurskautta, siunausta, autuutta eikä elämää, vaan synti, kirous, kuolema, perkele ja iankaikkinen kadotus.
Näin Raamattu siis sulkee kaikki ihmiset synnin ja kirouksen alaisiksi jopa lupauksissakin, puhumattakaan laissa esiintuoduista raamatunkohdista, jommoinen on varsinkin tämä Paavalia lause: "Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia" (Gal. 3: 10), ja sitten tuo kohta 5. Moos. 27: 26: "Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä". Nämä raamatunkohdat selvin sanoin sulkevat ja panevat synnin ja kuoleman alaisiksi sekä ne, jotka ilmeisesti rikkovat lakia vastaan ja jättävät sen muodollisesti noudattamatta, että myöskin ne, jotka ovat lain alla ja äärimmäisin ponnistuksin yrittävät sitä täyttää. Sanalla sanottuna: Kaikki se, mikä on Kristuksen ja lupauksen ulkopuolella, oli se mitä tahansa, on synnin alle suljettua.
Tokkohan se pysyy ikipäiviksi suljettuna? Ei, vaan siksi, kunnes lupaus annetaan –. Nythän lupaus on itse perintö eli Aabrahamille luvattu siunaus, toisin sanoen vapautus laista, synnistä, kuolemasta ja perkeleestä, ja armon, vanhurskauden, autuuden ja iankaikkisen elämän lahjoittaminen. Tätä lupausta, sanoo hän, ei saada omaksi millään ansiolla, millään lailla, millään teoilla, vaan se annetaan lahjaksi. Keille? Uskoville. Keneen uskoville? Jeesukseen Kristukseen; hän on se siunattu siemen, joka lunasti uskovat kirouksesta, jotta he saisivat siunauksen. Nämä sanat eivät ole epäselviä, vaan selviä kuin päivä. Mutta meidän on vaivauduttava tarkasti kiinnittämään niihin huomiomme ja hyvin punnitsemaan niiden merkitystä ja arvoa. Jos näet kaikki ovat suljetut synnin alle, seuraa siitä, että kaikki kansat ovat kirottuja ja ovat Jumalan kirkkautta vailla, ovatpa vielä Jumalan vihan ja saatanan vallan alaisia; kukaan heistä ei voi päästä vapaaksi millään muulla tavalla kuin uskolla Kristukseen Jeesukseen. Näillä sanoilla Paavali siis sangen valtavasti taistelee kaikkien tekohurskasten kiihkohenkisiä mielipiteitä vastaan, sanoessaan: "Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mitä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat".
Keskiviikko.
Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi. Luuk. 10: 27.
Jumalan rakastaminen kaikesta sydämestä tarkoittaa hänen rakastamistaan enemmän kuin mitään luotua. Vaikka siis siinä, mitä Jumala on luonut, on paljonkin hyvin rakastettavaa, sellaista, mikä miellyttää meitä suuresti, me kuitenkin Jumalan tähden, jos hän niin tahtoo, sen kaiken hylkäämme ja luovumme siitä. Jumalan rakastaminen kaikesta sielusta on koko ajallisen elämäsi järjestämistä niin, että jos rakkaus johonkin luotuun tai vaino sellaisen tähden yllättää sinut, voit sanoa: Minä annan kaiken alttiiksi ennen kuin tahdon Jumalastani luopua; tapahtukoon minulle, mitä Jumala tahtoo, minä tahdon mielelläni luopua kaikesta ennen kuin sinusta, Herra. Sinuun tahdon kiintyä likeisemmin kuin mihinkään luotuun. Jumalan rakastaminen kaikesta voimasta on kaikkien jäsentensä käyttämistä niin, että mieluummin luopuu kaikesta, mistä ruumiinsa voimien puolesta voi, ennen kuin tahtoo tehdä mitään Jumalaa vastaan. Jumalan rakastaminen kaikesta mielestä taas on sitä, ettei hyväksytä muuta kuin se, mikä Jumalalle on otollista; silloin ihmisen mielipiteetkin ovat kääntyneet Jumalaan ja kaikkeen Jumalalle otolliseen.
Nyt siis ymmärrät, mitä sisältää tämä käsky: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi. Rakasta sinä, sinä kokonasi; eivät kädet, ei suu eivätkä polvet sitä oikein täytä, vaan koko ihminen, ruumis ynnä sielu. Kuitenkaan ei maan päällä ole ainoatakaan ihmistä, joka niin tekee, vaan me kaikki teemme päin vastoin. Tämä käsky tekeekin syntisiksi meidät kaikki, niin ettei kukaan täytä pienintäkään piirtoa tästä käskystä, eivät kaikkein pyhimmätkään. Sillä kukaan ei riipu niin koko sydämellään Jumalassa, että hän Jumalan tähden luopuisi kaikesta luodusta.
Kuinka meidän on mahdollista rakastaa Jumalaa, ellei hänen tahtonsa meitä miellytä? Jos näet rakastamme Jumalaa, niin meidän täytyy myös rakastaa hänen tahtoansa. Jos nyt Jumala lähettää meille sairautta, köyhyyttä, häpeää ja pilkkaa, niin sekin on hänen tahtonsa. Mitä me silloin teemme? Me napisemme ja olemme kärsimättömät. Tämä on kuitenkin vähintä; kuinkahan tekisimme, jos meidän tulisi Jumalan ja Kristuksen tähden luopua ruumiista ja hengestä? Silloin kyllä käyttäytyisimme toisin. Ehkäpä me vietämme ulkonaisesti kunniallista elämää, palvelemme Jumalaa ulkonaisesti ja olemme olevinamme sangen hurskaita ja pyhiä, mutta sellaista Jumala ei tahdo, vaan hän tahtoo, että me suostumme halulla hänen tahtoonsa.
Sen mitä Herra tässä evankeliumissa sanoo: "tee se, niin saat elää", sen hän sanoo meille kaikille; se on näet meiltä vielä tekemättä. Sen tähden kaikki ihmiset ovat kuoleman ansainneet, eikä se, mitä me pidämme hurskautena ja pyhyytenä, kelpaa Jumalalle. Omissa asioissamme me olemme kyllä toimellisia: kuinka kokoaisimme rahaa ja tavaraa ja kuinka osaisimme kauniisti puhua Jumalasta ihmisille ja tehdä itsemme huomatuiksi. Mutta mitä Jumala siitä välittää; hän tahtoo meidän kaikesta sydämestä rakastavan häntä. Sitä ei yksikään ihminen voi itsestänsä, sen tähden tästä seuraa, että me kaikki olemme syntisiä ja että meidän on tarpeen pitäytyä tuohon mieheen, Kristukseen, joka on rakastanut Jumalaa kaikesta sydämestä ja meille sen kautta avannut vapaan tien Jumalan rakkauteen.
Torstai.
Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. 1. Tim. 1: 5.
Tässä on sinulle tarkoin ilmaistuna, mitä oikeaan kristilliseen rakkauteen kuuluu. Jos tahdot lain tarkoituksen oikein ymmärtää, sinulla täytyy olla rakkaus, joka kumpuaa puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Tästä ei suoriuduta opilla monenlaisista teoista, jossa kaikki eritellään ja pirstotaan, vaan tässä on täytettävä lain vaatimus. Se taas on rakkaus, joka purosen lailla pulppuaa puhtaasta sydämestä, jolla on hyvä omatunto ja rehellinen, vilpitön usko. Missä näin tehdään, käy oikein; muuten koko lain tarkoitus on väärin käsitetty.
Rakkaus taas ei ole muuta kuin sitä, että ollaan sydämestä suosiollisia ja lempeitä jollekulle ja osoitetaan hänelle palvelevaa mieltä, hyvyyttä ja ystävyyttä. Monet tosin saarnaavat paljon rakkaudesta ja kerskaavat siitä, mutta he kääntävät sen vain omaksi hyödyksensä. Mutta se ei vielä suinkaan ole rakkautta, jos valikoit muutamia ihmisiä, jotka sinua miellyttävät, ja olet heille ystävällinen ja suosiollinen, etkä kellekään muulle. Tämä ei ole sitä rakkautta, joka tulee puhtaasta sydämestä ja vilpittömästä uskosta. Se mikä käy puhtaasta sydämestä, on tällaista: Jumala on käskenyt minua osoittamaan rakkautta lähimmäistäni kohtaan ja olemaan suosiollinen jokaiselle, olkoon hän ystäväni tai viholliseni, aivan niinkuin taivaallinen Isämme tekee antaessaan aurinkonsa loistaa sekä pahoille että hyville ja tehdessään paljon hyvää niille, jotka päivät ja yöt pilkkaavat häntä ja käyttävät hänen hyvyyttänsä väärin, ollen tottelemattomia ja suosien pahuutta, syntiä ja häpeää. Miksi Jumala niin tekee? Sulasta rakkaudesta, jota hänen sydämensä on tulvillaan ja jota hän tuhlailee jokaiselle, erotuksetta hyville ja pahoille, kelvollisille ja kelvottomille.
Sellainen on oikeata jumalallista, ehyttä ja altista rakkautta, joka ei valitse ketään tai jaa itseänsä, vaan kohdistuu vapaasti kaikkiin. Toista on viekas rakkaus: jos olen sen hyvä ystävä, joka minua palvelee, auttaa ja kunnioittaa, ja jos vihaan sitä, joka minua halveksii eikä pidä yhtä minun kanssani. Tuollainen rakkaus ei tule sellaisesta sydämestä, jonka perustus on hyvä ja puhdas, vaan siitä, joka etsii vain omaansa, ollen täynnä rakkautta itseensä, mutta ei toisiin. Puhtaan sydämen tulee Jumalan sanan ja hänen esikuvansa mukaan olla sellainen, että se suo ja tekee jokaiselle rakkainta ja parasta, mitä Jumalakin jumalallisessa rakkaudessaan hänelle antaa. Mutta, sanonet, tuo on minun viholliseni ja tekee minulle pelkkää pahaa. Rakkaani, onhan hän Jumalankin vihollinen ja tekee Jumalalle paljon enemmän pahaa, kuin hän voi tehdä sinulle, mutta ei sinun rakkautesi saa sammua sen tähden, että hän on paha ja kelvoton saamaan rakkautta osakseen. Tosin hurskas on rakastettavampi, ja jokainen luonnollisesti mieluummin liittyy sellaiseen ja vieroo pahoja ihmisiä. Mutta näin tekee liha ja veri, ei aito kristillinen rakkaus. Kristitty ei saa johtaa rakkauttansa henkilöstä, niinkuin maailma tekee; aito kristillisen rakkauden tulee olla rakkautta, joka kumpuaa sisäisesti sydämestä, niinkuin raikas puro, joka aina juoksee pysähtymättä, ei kuivu eikä haihdu. Puhdas sana tekee siis myös kätkijänsä sydämen puhtaaksi ja täyttää sen oikealla rakkaudella niin, että hän kohdistaa rakkauttansa jokaiseen eikä anna estää itseänsä harjoittamasta rakkautta ketä ja millaista kohtaan hyvänsä.
Perjantai.
Mutta jos olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan kautta. Gal. 4: 7.
Se joka on lapsi, on myös välttämättä perillinen; juuri syntymälläänhän hän pääsee perillisen arvoon. Mikään teko, mikään ansio ei hanki hänelle perintöä; syntymä yksin sen tekee. Perintö taas tulee hänen omakseen hänen ollessaan yksinomaan saajana eikä toimivana, toisin sanoen, hänet tekee perilliseksi juuri syntyminen, ei synnyttäminen, ei vaivannäkö eikä murehtiminen. Hän ei mitään vaikuta syntyäkseen, hänelle se vain tapahtuu. Me siis pääsemme näiden iankaikkisten rikkauksien: syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden, ylösnousemiskunnian ja iankaikkisen elämän omistukseen saajina emmekä toimivina. Tähän ei tule mitään lisätekijöitä; usko yksin ottaa omakseen tarjotun lupauksen. Samoin kuin siis lapsi maallisessa suhteessa tulee perilliseksi ainoastaan syntymällä, samoin tässäkin usko yksin tekee Jumalan lapsiksi ne, jotka syntyvät sanasta, mikä on se jumalallinen kohtu, jossa me sikiämme, jossa meitä kannetaan, josta me synnymme ja joka meitä kasvattaa –. Tämän syntymisen, tämän muovailtavana olemisen nojalla, jolla meistä tulee kristittyjä, meistä siis myöskin tulee lapsia ja perillisiä. Mutta ollessamme perillisiä me myöskin olemme vapaita kuolemasta ja perkeleestä, ja meillä on iankaikkinen vanhurskaus ja elämä. Tämä kaikki tulee osaksemme meidän ollessamme yksinomaan saajan asemassa; emmehän me tee mitään, meille vain tapahtuu se, että uskon kautta sanaan meistä tulee ja muodostuu uusi luomus.
Niin, se että hän sanoo meistä tulevan perillisiä, ei jonkun upporikkaan ja kaikkien mahtavimman kuninkaan, ei keisarin eikä maailman, vaan kaikkivaltiaan Jumalan, kaiken Luojan perillisiä, ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Ja jos ken varmassa ja vankkumattomassa uskossa osaa päätellä sekä käsittää sen äärettömän suuren asian, että hän on Jumalan lapsi ja perillinen, hän pitää kaikkien maailman valtakuntien mahdin ja rikkaudet kaikkineen likaisena roskana taivaalliseen perintöönsä verrattuina. Olkoon maailmalla mitä hyvänsä ylevää ja maineikasta, se häntä ellottaa; ja kuta veikeämpi on maailman kunnia ja prameus, sitä vihattavampana hän sen pitää; kaiken kaikkiaan: se, mitä maailma rajattomimmin ihailee ja korkealle korottaa, on hänen silmissään inhoittavaa ja mitätöntä. Mitäpä koko maailma mahtavuuksineen, rikkauksineen ja ihanuuksineen on verrattuna Jumalaan, jonka perillinen ja lapsi hän on? Ja sitten hänellä Paavalin kanssa on harras halu täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa (Fil. 1: 23), eikä hänestä mikään voi olla sen mieluisampaa kuin varhainen kuolema: sen hän syleillen ottaa vastaan mieluisimpana rauhanaan, sillä hän tietää sen kaiken onnettomuutensa lopuksi ja sen kautta pääsevänsä perintöönsä –. Totta tosiaan, se ihminen, joka tämän täydellisesti voi uskoa, ei kauaksi jäisi tähän elämään, sillä kohta hän menehtyisi ylenmääräisestä riemusta.
Mutta eipä mielen lakia vastaan sotiva jäsenten laki salli uskon täydellistymistä. Me siis tarvitsemme Pyhän Hengen apua ja lohdutusta, joka ahdistuksen aikana esiintyy puolestamme sanomattomin huokauksin. Lihaan on vielä piintyneenä synti, joka tuon tuostakin saattaa omantunnon hämmennyksiin ja tällä tavoin on uskon esteenä, niin että emme täydellisesti saata riemuiten katsella emmekä kaivata näitä iankaikkisia rikkauksia, jotka Jumala on Kristuksen kautta meille lahjoittanut. Itse Paavalikin huudahtaa tuntiessaan lihan taistelevan Henkeä vastaan: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7: 24). Tämä pyhissäkin vallitseva lihan heikkous ja sen taistelu henkeä vastaan todistaa riittävästi, kuinka heikko heidän uskonsa vielä on. Täydellinen uskohan tuossa tuokiossa toisi mukanaan tämän nykyisen elämän perinpohjaisen halveksimisen ja täydellisen kyllääntymisen siihen.
Lauantai.
Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Gal. 5: 14.
Paavali on Jumalan käskyjen paras selittäjä: näin suppeaan supistelmaan hän ahtaa koko Mooseksen lain ja osoittaa, että yksinkertaisesti vain tällainen perin lyhyt sana: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!" muodostaa hänen kaikkien lakiensa pääytimen. Ja kuitenkin järki loukkaantuu näin halpa-arvoiseen ja köyhään sanontaan, kun sanotaan niin perin lyhyesti: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!" Järjen arvostelun mukaan rakkaudessa toinen toistaan palveleminen, toisin sanoen, harhaavan opettaminen, ahdistuneen lohduttaminen, heikon kohentaminen, lähimmäisen auttaminen mikäli suinkin voi, hänen heikkouksiensa sietäminen, ihmisten kiittämättömyyden ja halveksimisen kärsiminen, vanhempien kunnioittaminen jne. ovat sellaisia tekoja, joilla ei ole pienintäkään arvoa. Mutta usko minua: ne ovat niin verrattoman ihania, ettei maailma lainkaan käsitä niiden hyötyä eikä arvoa, se kun ei arvioi tekoja eikä mitään muutakaan Jumalan sanan mukaan, vaan jumalattoman, sokean ja tyhmän järjen mukaan, – totisesti se ei kykene pitämään yhden yhtä pienintäkään tosi hyvää tekoa sen arvoisena kuin pitäisi.
Ihmiset erehtyvät siis äärettömästi luulotellessaan hyvinkin käsittävänsä rakkauden käskyn. Tosin se on kirjoitettuna heidän sydämeensä: päätteleväthän he luonnonmukaisesti, että toisen on tehtävä toiselle sitä, mitä itselleenkin toivoo tehtäväksi, mutta siitäpä ei voi johtopäätellä, että he sen myös käsittävät, sillä siinä tapauksessahan he myös teoin sitä toteuttaisivat ja pitäisivät rakkautta kaikkia muita tekoja parempana.
Meidän pitää siis ahkerasti taistella sekä oman sydämemme luulelmia vastaan, joihin me autuutta koskevissa kysymyksissä luonnostamme herkemmin luotamme kuin Jumalan sanaan, että myöskin itsevalittujen tekojen valheellisuutta ja näennäistä pyhyyttä vastaan, siten oppiaksemme korottamaan niiden tekojen arvoa, joita jokainen kutsumuksessaan suorittaa, näyttäkööt sitten kuinka vähäpätöisiltä ja halveksituilta tahansa, kunhan niihin vain liittyy Jumalan käsky, ja päin vastoin halveksimaan niitä, joita järki Jumalan käskyttä valikoi, näyttäkööt sitten kuinka häikäiseviltä, merkityksellisiltä, tärkeiltä ja pyhiltä tahansa. Jos siis haluat tietää, millä tavoin lähimmäistä on rakastettava ja jos tahdot saada tähän asiaan selvän esimerkin, niin tarkkaa, millä tavalla itseäsi rakastat. Pulassa tahi vaarassa ollessasi varmaan jännittyneenä odotat saavasi kokea ei ainoastaan joka miehen, vaan jopa koko luomakunnankin puolelta rakkautta sekä kaikkien tarjollaolevien neuvojen ja keinojen tuomaa apua. Et siis ole minkään sellaisen kirjan tarpeessa, joka sinua opastaisi ja kehoittaisi rakastamaan lähimmäistäsi: onhan sinulla kaikki lait sisältävä, mitä oivallisin ja parhain kirja omassa sydämessäsi. Et tarvitse mitään opettajaa tässä asiassa; kysy vain omalta sydämeltäsi! Se antaa sinulle yllin kyllin opastusta: sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Edelleen rakkaus on parhain hyve; se ei ainoastaan ole valmis palvelemaan kielellä, kädellä, rahalla ja omaisuudella, vaan koko olemuksella ja elämällä; sitä eivät houkuttele suoritetut palvelukset eikä mikään muukaan seikka, eikä se anna laiminlyöntien eikä kiittämättömyyden itseään estää. Niinhän esimerkiksi äitikin hoivaa ja hoitaa lastansa, koska rakastaa häntä. Samalla tavoin ilmenee kristillinen rakkaus jokaista kohtaan.
NELJÄSTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi; ja he korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" Luuk. 17: 12, 13.
Usko on luonteeltaan sellainen, että se rohkeasti luottaa Jumalan armoon. Se saa hyvän käsityksen hänestä ja epäröimättömän luottamuksen häneen. Se uskoo, että Jumala ei jätä, vaan ottaa hoivaansa. Ellei näet ole olemassa tällaista käsitystä ja luottamusta, ei myöskään ole olemassa mitään oikeata uskoa, ei myöskään mitään oikeata rukousta eikä Jumalan ahtaalle panemista; jos taas sellainen on olemassa, se tekee rohkeaksi ja uskaliaaksi: ihminen uskaltaa vapaasti esittää hätänsä Jumalalle ja vakaasti anoa apua. Ei siis riitä se, että uskot Jumalan olevan olemassa, eikä se, että rukoilet monisanaisesti. Ota varteen näistä pitalisista, minkälainen uskon pitää olla ja kuinka se ilman keitään opettajia opettaa rukoilemaan täysin menestyksellisesti. Sinä huomaat heidän saaneen hyvän käsityksen Kristuksesta ja turvallisen luottamuksen häneen; he ovat siinä lujassa luulossa, että hän armollisesti ottaa heidät huomioon. Ja tämä luulo tekee heistä niin rohkeita ja uskaliaita, että he ujostelematta esittävät hänelle hätänsä ja täydellä todella ja isolla äänellä anovat apua. Ellei heissä jo ennen olisi syntynyt mainittua käsitystä, he varmasti olisivat jääneet asuntoonsa tai eivät ainakaan olisi rientäneet hänen tykönsä eivätkä ääntään korottaen rukoilleet häntä, vaan epäilys olisi neuvonut heitä näin: Mitä aiommekaan tehdä? Ken tietää, pitääkö hän siitä, että me häntä rukoilemme? Ehkei hän kiinnitä meihin mitään huomiota.
Oi, tuollainen häilyminen ja epäileminen ei korota ääntään eikä riennä vastaan. Oikea usko sitä vastoin ei epäile Jumalan hyvää, armollista tahtoa, ja sen tähden sen rukous on yhtä voimakas ja luja kuin uskokin. Luukas ei siis suotta mainitse heistä näitä kolmea asiaa, ensiksikin sitä, että he riensivät häntä vastaan, toiseksi sitä, että he jäivät seisomaan, ja kolmanneksi sitä, että he korottivat äänensä. Näillä kolmella asialla ylistetään heidän vahvaa uskoaan ja se esitetään meidän esikuvaksemme. Vastaan rientäminen tietää sitä rohkeutta, jonka luottava uskallus vaikuttaa, seisominen tietää sitä lujuutta ja suoruutta, joka vastustaa epäilystä, huutaminen tietää sitä syvää anomisen vakavuutta, joka puheenalaisesta luulosta kasvaa. Ponneton epäilys sen sijaan ei riennä, ei se jää seisomaan eikä huuda, vaan se väänteleikse, käy kumaraan ja sammaltelee: Ken tiesi, ken tiesi, jospa olisi totta tuo, entä jos onkin kaikki turhaa –, ynnä muuta tuollaista epäröinnin puhetta. Ei sillä näet ole mitään hyvää käsitystä, mitään hyvää luuloa Jumalasta, ei se häneltä mitään odota, eikä sille siis mitään tapahdukaan. Pyhä Jaakobkin sanoo: "Joka anoo, se anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa." (Jaak. 1: 6, 7.) Ja sitten saavutaan tekoineen – tyhmien neitsyeiden lailla, jotka ovat kuluttaneet öljynsä loppuun, lamput tyhjinä – arvellen, että Jumalan on pakko kuulla moista heidän uhmailuaan ja avata; mutta hän ei kuule, ei avaa.
Katso, hyvää käsitystä Jumalasta eli lohdullista luottamusta häneen sanotaan Raamatussa kristilliseksi uskoksi ja hyväksi omaksitunnoksi, ja siihen on ehdittävä, jos mielitään tulla autuaaksi. Mutta siihen ei päästä teoilla eikä opeilla. Ole siis varuillasi! On paljon jaarittelijoita, jotka yrittävät antaa uskon ja omantunnon opetusta, mutta jotka tietävät näistä vähemmän kuin paksut pölkyt. He ovat siinä käsityksessä, että se on jotakin sielussa uinuvaa, toimetonta ja että muka riittää, jos sielu uskoo Jumalan Jumalaksi. Tästä sinä päinvastoin oivallat, että usko on jotakin ratkaisevasti elävää, väkevää; se vaikuttaa perin toisen mielen, toisen ihmisen, joka odottaa Jumalalta kaikkea armoa, ja sen tähden se pakottaa rientämään ja jäämään seisomaan, se tekee rohkeaksi huutamaan ja anomaan kirvoitusta kaikesta hädästä.
Maanantai.
Minä sanon: vaeltakaa Hengessä. Gal. 5: 16.
Tavatonta erehdystä on se, että omistetaan vanhurskauttamiskyky rakkaudelle, joka ei ole mitään, tahi jos jotain onkin, se kuitenkaan ei ole siinä määrin vaikuttavaa, että se saattaisi lepyttää Jumalan, koska pyhätkin tässä elämässä rakastavat epätäydellisesti ja epäpuhtaasti, mutta taivasten valtakuntaan ei ole pääsevä sisälle mitään epäpuhdasta. Kuitenkin se uskallus pitää meitä yllä, että Kristus, se ainoa, joka ei yhtään syntiä tehnyt ja jonka suussa ei yhtään vilppiä ollut, varjoaa meitä vanhurskaudellaan. Tämän varjon, syntien anteeksiantamuksen taivaan sekä armonistuimen, verhoamina ja suojaamina me alamme rakastaa sekä täyttää lakia. Meitä ei kuitenkaan tässä elämässä ollessamme vanhurskauteta emmekä ole mieleisiä tämän täyttämisemme vuoksi; sitten vasta, kun Kristus antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun kukistettuaan kaiken hallituksen (1. Kor. 15: 24), silloin lakkaavat usko ja toivo, ja rakkaus on oleva täydellinen ja iäinen (1. Kor. 13: 8).
Jos olisimme puhtaita kaikista synneistä ja täysin palavasti rakastaisimme niin Jumalaa kuin lähimmäistämmekin, silloin olisimme tämän rakkauden nojalla vanhurskaita ja pyhiä, eikä Jumala voisi vaatia tämän lisäksi suorastaan mitään. Tämä ei toteudu tässä nykyisessä elämässä, – sen toteutuminen siirtyy tulevaan elämään. Tosin me täällä saamme Pyhän Hengen antimet ja hänen esikoislahjansa, niin että alamme rakastaa, mutta sangen heikosti. Jos taas joku rakastaisi Jumalaa todellisesti ja täydellisesti, hän ei jaksaisi kauan elää: tuota pikaa rakkaus hänet riuduttaisi.
Mutta nytpä ihmisluonto on siinä määrin turmeltunut ja synteihin uppoutunut, ettei se saata ajatella eikä ymmärtää Jumalasta kerrassaan mitään oikein; se ei rakasta Jumalaa, vaan vihaa häntä kiihkeästi –. Niinpä me emme, niinkuin Johannes sanoo, "rakastaneet Jumalaa, vaan hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1. Joh. 4: 10). Tämän Pojan kautta lunastettuina ja vanhurskautettuina me alamme rakastaa. Ja näillä sanoilla "vaeltaa Hengessä" Paavali siis ilmaisee, millä tavalla hän tahtoo käsitettäväksi tuon lausumansa: "Palvelkaa toisianne rakkaudessa" ja vielä tämän: "Rakkaus on lain täyttämys". On kuin hän sanoisi: Tiedänhän, että ette saa lakia täytetyksi: teidän on mahdotonta täyttää lakia, koska synti on piintyneenä teihin niin kauan kuin elätte. Kuitenkin kaikitenkin pitäkää tarkka huoli siitä, että vaellatte Hengessä, toisin sanoen, taistelette Hengessä lihaa vastaan ja seuraatte Hengen johdatusta. Hän ei ole unohtanut, kuinka vanhurskaiksi tullaan. Käskiessään näet heitä vaeltamaan Hengessä, hän päivän selvästi kieltää teoilta vanhurskauttamisen. On kuin hän sanoisi: Puhuessani lain täyttämisestä minä en tarkoita, että tulette vanhurskaiksi laista, vaan minä selitän, että teissä on kaksi taisteluasenteessa olevaa käskijää: Henki ja liha. Jumala on teidän ruumiissanne nostattanut kiukkuisen taistelun: Henki ponnistelee lihaa vastaan ja liha taas puolestaan Henkeä vastaan. Näissä olosuhteissa minä en vaadi teiltä mitään muuta – ettekä mitään muuta voikaan aikaansaada – kuin Hengen johtovaltaan alistumista ja lihan johtovallan vastustamista; edellistä totelkaa, jälkimmäistä vastaan sotikaa! Älkää siis luulko, että minä opettaessani lakia ja kehoittaessani teitä keskinäiseen rakkauteen peruutan uskonoppini ja nyttemmin luen lain eli rakkauden ansioksi vanhurskauttamisen, vaan minä tahdon, että vaellatte Hengessä, jottette täyttäisi lihan himoa.
Tiistai.
Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä. Luuk. 17: 15.
Oikeaa jumalanpalvelusta on, että palataan takaisin ja ylistetään Jumalaa suurella äänellä. Se on suurin teko taivaassa ja maan päällä, ja sitä paitsi ainoa, jonka me voimme Jumalalle tehdä. Noita muita hän ei näet tarvitse; hän ottaa ainoastaan vastaan meidän rakkautemme ja ylistyksemme. Siitä 50. psalmi sanoo: Mitä sinä minulle antaisit? Kaikkihan on ennestään minun. Uhraa minulle kiitosuhri, se on se teko, joka minua kunnioittaa. Takaisin palajaminen tietää saadun armon ja saatujen hyvyyksien Jumalalle takaisin tuomista: niitä ei itselleen pidätetä, niihin ei takerruta, niistä ei toisten rinnalla ylpeillä, niistä ei kerskata, niistä ei etsitä kunniaa, ei tahdota olla missään suhteessa muita parempia, ei tahdota mielistyä itseensä eikä siitä nauttia, vaan omistellaan kaikkea nautintoa, mielistymistä, kerskausta ja kunniaa ainoastaan hänessä, joka ne on antanut, ja pysytään yhtä alistuvaisena ja mukautuvaisena, vaikka hän ne jälleen tahtoisi ottaakin, silloinkin häntä yhtä paljon rakastaen ja ylistäen. Oi, kuinka harvassa ovatkaan ne, jotka näin palajavat takaisin, varmaan tuskin yksi kymmenestä! Kaiken kaikkiaan, takaisin palajaminen merkitsee sitä, että ei kiinnytä Jumalan lahjoihin, vaan ainoastaan häneen itseensä, niiden antajaan.
Jumalan ylistämiseen suurella äänellä kuuluu kaksi asiaa. Toinen on se, että hänet sydämessä arvostetaan suureksi ja että täydestä sydämestä miellytään häneen: me maistamme ja tunnemme, että Herra on suloinen, niinkuin 34. psalmi sanoo: "Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä!" (jae 9). Tätä kaikkea usko kiusauksen päättyessä opettaa ja tuo mukanansa. Niin kauan kuin näet sotaa ja kiusausta kestää, usko näkee vaivaa, kaikki on kovaa ja karvasta: ei se tunne eikä maista mitään suloisuutta Jumalassa. Mutta heti, kun paha hetki on mennyt ohitse, tulee Jumalan suloisuus, kunhan vain sitä jatkuvasti odotamme, ja silloin Jumala tulee sydämelle niin rakkaaksi ja mieluiseksi ja suloiseksi, ettei se mitään muuta niin halaja kuin aina enemmän sodan ja kiusauksen kokemista. Nyt se aivan kuin janoaa ja ikävöitsee kärsimistä ja onnettomuutta, jota koko maailma pelkää ja jota sekin ennen pakoili. Tästä 26. psalmi kertoo: "Tutki minua, Herra, ja pane minut koetukselle, koettele minun munaskuuni ja sydämeni!" (jae 2). Näin sankarillisesta uskosta sukeutuu toinen ihminen, toinen maku. Tästä lähtien se ei kärsimyksittä jaksa hyvin. Se elää aivan toisin kuin koko maailma: se, mikä maailmaa kiusaa, tekee sen riemuiseksi, kunnes se muuttuu koko tätä elämää kohtaan vihamieliseksi, kuolemaa halulla halaten. Katso, tätä pyhä Paavali tarkoittaa sanoessaan: "Maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle" (Gal. 6: 14). Ainoakaan tekopyhä ei voi päästä tällaiseen makuun ja tuntemiseen, sillä he eivät halaja kiusauksia ja kärsimyksiä; niinpä heidän täytyykin jäädä vailla uskoa oleviksi, hengellisissä asioissa täydellisesti kokemattomiksi ihmisiksi.
Toinen asia on se, että puhjetaan ääneen maailman edessä tunnustamaan sitä, mitä sydän sisällisesti Jumalasta ajattelee. Tämä tietää suorastaan koko maailman vihollisuuden niskoillensa kuormaamista sekä monen kohdalla vieläpä kuoleman ja ristin noudattamista! Sen näet, joka äänellänsä tahtoo julistaa Jumalan ylistystä ja kunniaa, täytyy tuomita koko maailman ylistys ja kunnia ja selittää kaikkien ihmisten teot ja sanat sekä heille niistä tulleet kunnianosoitukset mitättömiksi, ja ainoastaan Jumalan teot ja sanat ylistyksen ja kunnian arvoisiksi. Katso, juuri tätä maailma ei voi sietää! Tästä Kristus sanoo: "Te joudutte kaikkien kansojen vihattaviksi minun nimeni tähden" (Matt. 24: 9). Maailma ei voi eikä tahdokaan sietää Jumalan nimeä, ylistystä ja kunniaa, sillä sitenhän se itse ja koko sen asia kääntyisi häpeään. Sen tähden Jumalan kiittäminen suurella äänellä maailman edessä on siis jotakin suurta.
Keskiviikko.
Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. 1. Piet. 2:5.
Rakentajia ovat saarnaajat. Kristityt, jotka kuulevat evankeliumin, ovat niitä, jotka rakentuvat, ja kiviä, jotka on liitettävä tähän kulmakiveen. Se tapahtuu niin, että panemme uskalluksemme häneen, ja sydämemme turvaa häneen ja lepää hänessä. Sitten minun on myös käyttäydyttävä niin, että säilytän sen muodon, joka tällä kivellä on. Sillä kun minä uskon kautta olen laskettu hänen perustukselleen, niin minun on toimittava ja vaellettava niin kuin hänkin on tehnyt, ja siten on myös jokaisen kohdeltava minua. Tämä johtuu uskosta ja on rakkauden työtä, niin että me kaikki mukaudumme toisiimme ja muodostamme kaikki yhden rakennuksen. Samoin pyhä Paavalikin puhuu siitä, vaikkakin toisella tavalla: "Te olette Jumalan temppeli" (1. Kor. 3: 16). Kivinen tai puinen rakennus ei ole hänen huoneensa, hän haluaa itselleen hengellisen huoneen, se on, kristillisen seurakunnan, jossa me kaikki olemme samankaltaisia uskossa, toinen niin kuin toinenkin, sekä kaikki liitetyt toinen toisiimme ja rakkaudessa yhdistetyt toisiimme.
Sen tähden kuuluvat pyhään ja hengelliseen papistoon vain ne, jotka ovat oikeita kristityitä ja rakentuvat tälle kivelle. Koskapa Kristus on ylkä ja me olemme morsian, niin morsiamella on kaikki, mitä yljällä on, vieläpä hänen ruumiinsakin. Sillä kun hän antaa itsensä morsiamelle, niin hän antaa itsensä kaikkineen, ja samoin morsiankin antaa itsensä hänelle. Kristus on jalo, itse Jumalan voitelema ylimmäinen pappi, joka on uhrannut oman ruumiinsa meidän edestämme – se onkin korkein pappeus. Sitten hän on ristillä rukoillut meidän puolestamme. Kolmanneksi hän on myös julistanut evankeliumia ja opettanut kaikkia ihmisiä tuntemaan Jumalan ja itsensä. Nämä kolme virkaa hän on antanut myös meille kaikille. Koska siis hän on pappi ja me olemme hänen veljiään, niin kaikilla kristityillä on valta ja käsky sekä velvollisuus saarnata, lähestyä Jumalaa, rukoilla toistensa puolesta ja uhrata itsensä Jumalalle. Ja niinkuin Kristus on uhrannut ruumiinsa, niin meidänkin on uhrattava itsemme. Tässä siis toteutuu kaikki, mitä vanhan liiton ulkonaiset uhrit ovat kuvanneet, sellaisina kuin ne kaikki ovat tapahtuneet; ja lyhyesti sanoen kaikki tarkoittaa evankeliumin saarnaa. Joka saarnaa evankeliumia, hän harjoittaa ja toimittaa tätä kaikkea, antaa kuolinpiston vasikalle, nimittäin lihalliselle mielelle, ja kuolettaa vanhan Aadamin. Lihan ja veren järjetön meno on kuoletettava evankeliumilla; me annamme uhrata ja surmata itsemme ristillä. Silloin on toiminnassa oikea pappeus. Tämä on ainoa uhri, joka on Jumalalle mieluisa ja otollinen.
Vielä Pietari sanoo, että meidän hengelliset uhrimme ovat mieluisat Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta. Koska Kristus on kulmakivi, jolla me lepäämme, niin täytyy kaiken, minkä me tahdomme tehdä Jumalalle, tapahtua hänen kauttaan. Jumala ei kiinnitä huomiota minun ristiini, vaikka kiduttaisin itseni kuoliaaksi. Mutta Kristuksen hän ottaa huomioonsa, hänen tähtensä kelpaavat Jumalalle minun tekoni, jotka eivät muuten olisi oljenkorrenkaan arvoisia. Sen tähden Raamattu kutsuukin Kristusta kalliiksi kulmakiveksi, joka jakaa ansionsa kaikille, jotka häneen uskossa rakentuvat.
Torstai.
Mutta jos te olette Hengen kuljetettavina niin ette ole lain alla. Gal. 5: 18.
Näillä sanoilla sinä voit lohduttaa itseäsi sekä toisia ankarasti kiusattuja. Sattuuhan sangen usein, että ihmistä kovin kiusaa katkeroituminen, vastenmielisyys, kärsimättömyys, aistihimo, raskasmielisyys tai jokin muu lihan himo, kiusaapa niin ankarasti, että hän ei kykene millään keinoin pääsemään siitä eroon, tahtoi kuinka hartaasti tahansa. Miten hänen on tällaisessa tilanteessa meneteltävä? Tokkopa antauduttava epätoivon valtaan? Ei mitenkään! Vaan sanokoon näin: Jopa nyt lihasi pani raivokkaaksi taisteluksi Henkeä vastaan! Raivotkoon nyt sitten tarpeekseen; älä sinä vain suostu siihen, vaan vaella Hengessä ja ole hänen johdossaan, jotta et sen himoa täyttäisi! Näin menetellessäsi olet vapaa laista. Tosinhan se sinua syyttää ja kauheasti pelottaa, mutta turhaa työtä se tekee. Tuommoisessa lihan Henkeä vastaan nostamassa taistelussa on ehdottomasti parasta, että pidät näkyvissäsi sanan ja siitä tuotat itsellesi Hengen lohtua.
Älköön liioin näin kiusattua liikuttako se, että perkele osaa niin taitavasti suurennella syntiä, että kamppaileva tuntien pelkkää Jumalan vihaa sekä epätoivoa luulee siihen paikkaan sortuvansa. Älköön hän nyt vain noudattako tunteitaan, vaan tätä Paavalin sanaa: "Jos te olette Hengen kuljetettavina", toisin sanoen, jos rohkaistutte uskossa Kristukseen, niin ette ole lain alla. Näin vahvassa uskossa häneen liittyessään hän on mitä varmimmassa suojassa, ja siinä hän voi sammuttaa kaikki palavat nuolet, joita tuo konna ampuu häntä vastaan (Ef. 6: 16). Raivotkoon siis liha kuinka mielettömästi tahansa, eivät mitkään sen synnyttämät mielijohteet eivätkä mitkään sen raivoamiset voi syyttää eikä tuomita häntä, hän kun vaeltaen Hengessä ja Hengen johdossa ei anna lihalle suostumustaan eikä täytä sen himoa. Ainoa apukeino on siis se, että lihan raivokkaitten yllytysten keskellä ollessamme tartumme Hengen miekkaan, joka on Jumalan sana, ja taistelemme niitä vastaan; silloin on epäilemättä voitto puolellamme, vaikka taistelun tuoksinassa tunnemme aivan päinvastaista! Mutta jos siirrämme sanan silmistämme, ei ole olemassa mitään neuvoa eikä apua.
Tällä lihan ja Hengen taistelua koskevalla tutkistelullaan Paavali siis lyhyesti sanoen opettaa, että sovitetut eli pyhät eli uskovat eivät saa toteutetuksi sitä, mitä Pyhä Henki tahtoo. Halustahan henki soisi olevansa kokonaan puhdas, mutta sen kanssa yhteydessä oleva liha ei sitä salli. Kaikesta huolimatta he ovat autuaita ja tulevat autuaiksi sen syntien anteeksiantamuksen nojalla, joka on Kristuksessa. Ja koska he myös vaeltavat Hengessä ja hänen johdattaminaan, he eivät ole lain alla, toisin sanoen: laki ei kykene heitä syyttämään eikä kauhuun saattamaan, tahi jos yrittääkin, se ei kuitenkaan voi saattaa heitä epätoivoon.
Perjantai.
Nouskaamme ja menkäämme Beeteliin, rakentaakseni sinne alttarin Jumalalle, joka kuuli minua ahdistukseni aikana ja oli minun kanssani tiellä, jota vaelsin. 1. Moos. 35: 3.
Miksi Jaakob tahtoo matkustaa Beeteliin ja siellä rakentaa alttarin? Hän tahtoo rakentaa sen Jumalalle, joka, niinkuin hän sanoo, "kuuli minua ahdistukseni aikana ja oli minun kanssani tiellä, jota vaelsin". Tämän rinnalla eläinuhrit jäävät vain varjoksi ja esikuviksi. Saarnata, kuulla Jumalan sanaa, kiittää Jumalaa ja rukoilla – kas siinä oikeita uhreja. Uhraaminen ei oikeastaan ole muuta kuin Jumalan kiittämistä ja ylistämistä siitä, että hän on meidän Jumalamme, joka lupauksensa mukaan tahtoo kuulla meitä, olla meidän tykönämme kaikenlaisessa hädässä ja vapahtaa meidät kuolemasta.
Vanhan liiton uhrit Jumala oli määräajaksi säätänyt ulkonaisiksi merkeiksi, että olisi jotakin näkyvää, joka kiinnittäisi kansaa oikeaan jumalanpalvelukseen ja Jumalan tuntemiseen. Samoin Jumala on antanut kasteen, ripin ja ehtoollisen, ei vain ulkonaisesti toimitettaviksi, vaan jotta me niissä muistaisimme Kristuksen hyviä tekoja, hänen, joka sanoo: "tehkää se minun muistokseni". Näin hänen oppinsa on meidän keskuudessamme kuultavana, ja me huudamme avuksi ja kiitämme häntä, toivomme häneen ja kannamme kärsivällisesti ristiä, kunnes hän tulee ja lunastaa meidät kaikesta pahasta. Huolehtikaamme siis siitä, ettemme uhraisi, vaan ylistäisimme Jumalaa.
Jaakob ei sano tässä tahtovansa rakentaa alttaria sillä uhrataksensa, vaikka sekin siihen sisältyy, vaan kiittääksensä Jumalaa, joka on kuullut häntä hänen ahdistuksensa aikana, kun hänen täytyi paeta veljeänsä Eesauta. Hän tunnustaa, että Jumala on kuullut häntä, ja siksi hän on aina harjoittanut rukousta, etsinyt ja kolkuttanut huutaen Jumalaa avuksensa. Jumala tahtoo, että me huudamme häntä avuksemme; hän tahtoo kuulla meitä ja olla meidän Jumalamme. Jaakob on usein ollut suuressa vaivassa, niin että hän pelossaan on jossakin määrin kadottanut Jumalan. Hänen koko elämänsä on myös ollut köyhyyttä ja kurjuutta, sitä hän tarkoittaa puhuessaan "ahdistuksen ajasta". Mutta Jumala oli kuullut hänen rukouksensa, niinkuin hän aina on altis kuulemaan meitä, jos me vain olemme halukkaat häntä huutamaan. Rukouksen kuuleminen on varmaa, sanoohan hän itse meille: "Anokaa, niin teille annetaan" (Matt. 7: 7).
Me ansaitsisimme syystä kyllä rangaistuksen siitä, ettemme rukoile, huuda ja väsymättä harjoita rukousta. Jaakobin antama esikuva houkuttelee ja kehoittaa meitä rukoukseen. Jaakob ylistää ja kiittää Jumalaa, ei tekojensa ja uhriensa tähden, jotka tosin nekin tapahtuivat kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että Jumala oli pelastanut hänet, vaan hän ylisteleikse etenkin siitä, että hänellä on sellainen Jumala, joka on antanut hänelle lupauksen, kuullut häntä, suojellut häntä ja pelastanut hänet kaikesta onnettomuudesta, vaikka välistä oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut kokonaan hukassa.
Lauantai.
Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?" Luuk. 17: 17, 18.
Joka tahtoo olla kristitty, tietäköön jo ennakolta, ettei hän osoittaessaan hyvyyttä, uskollisuutta ja palvelusta aina saa siitä kiitosta osakseen, vaan hänen täytyy kärsiä kiittämättömyyttäkin. Me emme kuitenkaan saa antaa tämän estää itseämme toisia palvelemasta ja auttamasta. Kristillinen avu ja uskon oikea hedelmä on näet se, että parhaasi tehtyäsi ja toisten siitä sinua häväistessä sanot kärsivällisenä: näin et saa minua vihastumaan ja loukkaantumaan; minä kärsin sen ja autan vastakin, minkä taidan. Tämä on kristillistä käyttäytymistä ja, niinkuin Salomo sanoo, tulisten hiilten kokoamista kiittämättömän pään päälle (Sananl. 25: 22). Sitä taitoa et koskaan opi maailmalta. Se menettelee päin vastoin. Ellei se saa kiitosta, niin se luulee hyvän teon menneen hukkaan eikä tahdo enää sijoittaa hyvyyttään muka niin huonoon paikkaan. Mutta meidän on opittava tämä taito taivaalliselta Isältämme. Hän antaa aurinkonsa paistaa sekä hurskaille, jotka ovat hänelle kiitolliset, että myöskin pahoille, jotka eivät häntä kiitä, vaan väärinkäyttävät hänen kaikkia lahjojaan. Hänellä olisi oikeus sanoa: minä olen niin monta vuotta antanut auringon paistaa, antanut viljaa, maan hedelmää ja kaikkea hyvyyttä, mutta koska en saa siitä mitään kiitosta, niin minä sammutan auringon ja annan kiittämättömän maailman kuolla nälkään. Mutta armollinen Isä ei tee niin. Hän sanoo: niin suuri ei voi maailman kiittämättömyys olla, että se saisi minut vihaiseksi. Ellei se tahdo olla kiitollinen, niin minä ainakin tahdon olla armollinen, ja olen vielä ajan tullen heidät kiittämättömät löytävä.
Tätä taitoa on meidänkin opeteltava, jos muutoin tahdomme olla kristittyjä. Kristillisen rakkauden luonne on näet sellainen, että se vihastumatta jaksaa sietää kaikkea. Mutta sangen harvassa on niitä, joilla on tätä rakkautta; sen tähden onkin tosi kristityitä vähän. Muussa tapauksessa me tekisimme enemmän lähimmäisellemme hyvää, kiittämättömyydestä vihastumatta ja sitä maailman tavoin kummastelematta. Maailmaan koskee kipeästi ja sitä suuresti suututtaa, ellei hyvää työtä palkita. Mutta sinun tulee tottua kiittämättömyyteenkin. Jos sinä olet tehnyt tänään jollekulle hyvää, mutta hän palkitsee sinut huomenna kiittämättömyydellä, niin älä siitä vihastu. Sano sinä vain työtäsi jatkaen: jos tuolle meni hyvä teko hukkaan, niin osoitan hyvyyttä toiselle; näin opit sanomaan kuten Herra Kristus: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat?"
Huonon kiitoksen rakas Herrakin saa. Mutta hän tyytyy, kun edes yksi kymmenestä palaa takaisin kiittämään häntä. Ja tuskinpa hän saa kiitosta edes lahjojensa ja antimiensa kymmeneksestä. Siihenkin meidän on tottuminen ja pahastumatta tyytyminen siihen, jos tapaamme kymmenestä edes yhden, joka on sitä kiitollisuudella nauttinut. Nuo toiset saavat kyllä aikanansa kärsiä tylyytensä tähden. He eivät voi ainiaaksi paeta Herraa Jumalaa, joka tahtoo kiitollisuutta.
VIIDESTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus. 1. Joh. 2: 1, 2.
Kukapa ei joskus horjahtaisi tieltä? Ei minulla eikä kellään muullakaan ole mitään kerskattavaa. Silti meidän ei tarvitse epäillä Jumalan laupeutta. Se joka ei luota Jumalan laupeuteen, tekee yhtä suuren synnin kuin se, jolla on hyvät luulot ansioistansa. Sillä Herra on hyvä ja anteeksiantavainen, suuri armossa kaikille, jotka häntä avuksensa huutavat (Ps. 86: 5). Ei ainoankaan ihmisen vanhurskaus ole niin suuri, että se kelpaisi Jumalalle. Jos siis joku hairahtuu ja tekee syntiä, älköön vain enentäkö syntiänsä lankeamalla epätoivoon. Perkele peljättää aina sydäntä sen jälkeen, kuin olemme tehneet syntiä, ja saa meidät vapisemaan. Näin hän syöksee ihmisen syntiin, ajaakseen hänet vihdoin epätoivoon. Toisaalta hän sallii muutamien elää suruttomasti kiusaamatta heitä, uskotellakseen heille, että he ovat pyhiä. Kun hän sitten tavalla tai toisella on temmannut sanan sydämestä, silloin hän on voittanut. Perkele tahtoo kavaluudessaan tehdä pyhät syntisiksi ja päin vastoin pyhiksi syntiset, jotka vielä ovat synneissänsä. Älä siis ole epätoivoinen syntiä tehtyäsi, vaan nosta silmäsi sinne, missä Kristus rukoilee meidän edestämme. Hän on vastaajamme ja rukoilee meidän edestämme sanoen: Isä, tämän tähden minä olen kärsinyt, hänet minä otan turviini. Tämä rukous ei voi olla turha, sillä "ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme" (Hebr. 4: 15).
Nämä sanat pitäisi sen tähden kirjoittaa kultakirjaimin ja oikein painaa sydämeen. Käsitä ne siis näin ja sano: Herra Kristus, en tiedä ketään muuta vastaajaa, lohduttajaa ja välittäjää kuin sinut, enkä epäile sinun olevan siellä minunkin puolestani. Siihen minä pitäydyn vakaasti ja uskon: meidän tähtemme Kristus syntyi, meidän tähtemme hän kärsi, meidän tähtemme nousi kuolleista ja astui taivaaseen, istuu Isän oikealla puolella ja rukoilee edestämme. Saatana tekee kuitenkin voitavansa sokaistakseen sydämemme uskomasta sitä, mitä Pyhä Henki tästä pyhän Johanneksen kautta sanoo.
Kuinka ihmeellinen onkaan siis kristityn tila, kun sama ihminen on sekä syntinen että vanhurskas. Syntinen hän on synnin turmeleman lihan puolesta, joka hänessä on; vanhurskas Hengen puolesta, joka vetää häntä pois synnistä. Ja vaikka me teemme syntiä, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on vanhurskas, saastaton ja synnitön. Minkä me siis vanhurskautta tarvitsemme, on sitä hänellä, lohduttajalla ja välimiehellä, joka meidän edestämme huutaa Isälle: "säästä häntä", ja hänet on jo säästetty, "anna hänelle anteeksi, auta häntä!" Jeesuksen Kristuksen vanhurskaus on meidän puolellamme, sillä Jumalan vanhurskaus on Jeesuksessa Kristuksessa meidän. Synti tosin saa aikaan murhetta ja näyttää meille Jumalan vihan, mutta jos etsimme Jeesusta Kristusta, oikeata puolustajaa, niin ei ole hätää, sillä hän on meidän syntiemme sovitus. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan peljästyneitä, ei paisuneita sydämiä. Kristus tahtoo olla elämän Herra ja alkaja, ei synnin, eikä hän hyljeksi särjettyä ja nöyrää sydäntä.
Maanantai.
Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa. Matt. 6: 24.
Jumala ei voi sietää sitä, että hänen rinnallaan pidetään jotakuta muutakin jumalaa. Hän on kiivas Jumala, niinkuin hän itse sanoo, eikä hän voi sietää sitä, että joku palvelee häntä ja samalla hänen vihollistaan. Ole joko minun, hän sanoo, tai älä ensinkään! Ja todellakin: me tapaamme vain harvoja, jotka eivät riko tätä Raamatun sanaa vastaan. Herra langettaa ankaran tuomion. On kauhistavaista kuulla, että hän on sen sanova meistä. Kukaan ei kuitenkaan tahdo tunnustaa, jopa kukaan ei siedä sanottavan sitä sanaa, että me vihaamme ja halveksimme Jumalaa ja että me olemme hänen vihollisiansa. Ei ole ketään, joka häneltä kysyttäessä, rakastaako hän Jumalaa ja riippuuko hän hänessä, ei sanoisi: Totta toki minä häntä rakastan! Pidätkö sinä minua niin paatuneena ihmisenä, että minä olisin Jumalan vihollinen? Mutta ota huomioosi, mitä tämä raamatunkohta päättelee: Kaikki me vihaamme ja halveksimme Jumalaa ja rakastamme mammonaa, siinä riippuen. Onhan toki mahdotonta, että se, joka rakastaa rahaa ja tavaraa ja niissä riippuu, ei vihaisi Jumalaa. Vertaileehan Kristus tässä toisiinsa noita kahta, jotka ovat toistensa vihollisia, ja päättelee, että sinä toista näistä kahdesta rakastaessasi ja häneen liittyessäsi varmasti sitä toista vihaat ja halveksit. Vaikka siis ihminen tässä maailmassa eläisi muutoin kuinka moitteettomasti tahansa, mutta riippuu kiinni tavarassa, hän epäilemättä vihaa Jumalaa, ja taas toisaalta on varmaa, että se, joka ei riipu rahassa ja tavarassa, rakastaa Jumalaa.
Mutta missä ovat ne, jotka rakastavat Jumalaa eivätkä riipu kiinni rahassa ja tavarassa? Tarkkaapa koko maailmaa, niitäkin, joita sanotaan kristityiksi! Halveksivatko he rahaa ja tavaraa? Evankeliumin kuuleminen ja myös sen mukaan tekeminen ottaa lujille. Meillä on, Jumalan kiitos, evankeliumi, sitä kukaan ei voi kieltää. Mutta mitä me teemme lisäksi? Me vain tyydymme siihen, että osaamme siitä puhua, lainkaan huolehtimatta siitä, että myöskin tästä lähin sitä toteuttaisimme. Jos keneltä hukkuu kultaraha tai kaksi, hän huolestuneena pelkää, ettei häneltä sitä vain ole varastettu, mutta vailla evankeliumia hän voi olla kokonaisen vuoden! Yhtä kaikki tahdomme itseämme pidettävän evankelisina.
Tässä näemme, mitä me olemme: täynnä pahuutta ja epäuskoa. Jos me olisimme kristittyjä, me halveksisimme omaisuutta ja huolehtisimme siitä, että vihdoinkin omaksuisimme evankeliumin ja todistaisimme siitä teoin. Mutta sen kaltaisia kristittyjä on vähän, ja sen tähden meidän täytyy myös kuulla se tuomio, että olemme Jumalan halveksijoita ja vihaamme Jumalaa rikkauksien ja omaisuuden tähden. Maailma ei voi peittää karkeissa, ulkonaisissa synneissä ilmenevää epäuskoaan. Selvästihän todetaan sen rakastavan enemmän yhtä kultarahaa kuin Kristusta ja kaikkia apostoleita, vaikka nämä itse olisivat saapuvilla ja saarnaisivat. Mutta jos me saamme evankeliumin, saamme enemmän kuin koko maailma meille voi antaa. Mitäpä meillä olisi, ellei meillä olisi evankeliumia? Mehän saimme Jumalan, joka tekee hopean ja kullan ja kaiken, mitä maailmassa on, ja se on paljon enemmän kuin jos meillä olisi kirkollinen kultaa! Jos siis olisimme tosi kristittyjä, me sanoisimme: sinä hetkenä, jona evankeliumi tulee, meille tulee enemmän kuin koko maailma meille voi antaa, sillä jos meillä on tämä aarre, meillä on kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on. Tätä aarretta, niin Kristus sanoo, on palveltava yksinomaisesti, sen rinnalla ei lisäksi voida palvella mammonaa. Sinun täytyy joko rakastaa Jumalaa ja hänen tähtensä vihata rahaa tai sinun täytyy vihata Jumalaa ja rakastaa rahaa. Muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.
Tiistai.
Laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja. Hoos. 6: 6.
Tämä raamatunlause on hyvin merkillepantava, ei ainoastaan siksi, että siihen sisältyy kristillinen oppi, vaan myös sen tähden, että Kristus on sitä kahdesti maininnut. Kristus viittaa siihen puolustautuessaan fariseuksia vastaan, kun hän kutsuttuaan publikaani Matteuksen apostolin virkaan ei pitänyt häpeänä syödä syntisten kanssa (Matt. 9: 13). Tämä harmitti kovasti fariseuksia ja he napisivat häntä vastaan. Mutta Jeesus käski heidän mennä ja oppia, mitä tämä on: "Laupeutta minä tahdon enkä uhria". Tällä hän osoittaa Jumalan tahtovan laupeutta ja rakkautta, jolla autetaan toinen toistaan sekä ruumiillisessa onnettomuudessa ja vaivassa että myös hengellisessä vaivassa. Tämä tapahtuu niin, että käymme vaivaisten syntisten tykö, opetamme heitä, peljätämme heitä synnistä ja kehoitamme heitä sen sijaan jumalanpelkoon. Koska Jumala vaatii tällaista laupeutta ja rakkautta, niin Kristus on syystä puolustanut tekoansa.
Toisen kerran Kristus mainitsee tätä fariseusten nuhdellessa opetuslapsia siitä, että nämä sapattina katkoivat tähkäpäitä ja söivät niitä (Matt. 12: 7). Kristus sanoo siis tässä laupeudeksi sitä, ettei tuomita toista, niinkuin Paavalikin sanoo: "rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa" (1. Kor. 13: 5), toisin sanoen: se kääntää kaikki parhain päin. Nämä molemmat raamatunkohdat osoittavat, että sanalla 'rakkaus' ei tässä tarkoiteta mitään muuta kuin sitä, mitä mekin sanomme rakkaudeksi ja laupeudeksi. Se on, profeetta sanoo, Jumalalle paljon otollisempi ja kelvollisempi kuin uhri.
Hän yhdistää rakkauteen myös "Jumalan tuntemisen", jota hän pitää uhria parempana. Mutta Jumalan tunteminen ei taas ole muuta, kuin että tiedetään, mikä hänen jumalallinen tahtonsa on meitä kohtaan; tätä tuntemista emme täydellisesti saa laista. Laki ei näet tee muuta kuin osoittaa, mitä Jumala meiltä vaatii ja haluaa: rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Kristus sisällyttää sangen sattuvasti koko lain näihin kahteen käskyyn: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi" ja "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Matt. 22: 37, 40). Jos nyt tutkit, mikä Jumalan tahto on niitä kohtaan, jotka eivät näitä kahta käskyä pidä, niin saat havaita, että hän uhkaa heitä vihallansa ja iankaikkisella rangaistuksella.
Jumalan tosi tunteminen on sen tähden opittava evankeliumista. Siitä käy ilmi, että Jumalan Poika on lähetetty maailmaan tekemään syntisiä autuaiksi. Tällainen tunteminen ei herätä vihaa Jumalaa kohtaan, vaan kunnioitusta, rakkautta ja kuuliaisuutta. Kuka näet tahtoisi vihastuttaa hyvää tekevän, laupiaan Jumalan? Kuka tahtoisi vihata häntä? Kuka ei tahtoisi olla vapaasti ja mielellään hänelle kuuliainen? Sen tähden Jumalan tunteminen on tärkeintä jumalanpalvelusta, sillä siihen sisältyvät ahkeruus sanassa, usko, rukous, toivo ja kärsivällisyys vaivassa. Profeetta yhdistää tässä lain ja evankeliumin osoittaen, mikä on tärkeintä jumalanpalvelusta, jota meidän tulee ahkerasti harjoittaa, jos muutoin tahdomme Jumalan palvelijoita olla, nimittäin se, että rakastamme lähimmäistämme ja vastaanotamme evankeliumin, toisin sanoen, että uskomme itsellämme olevan syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän yksin Kristuksen kautta, lahjaksi ja sulasta armosta.
Keskiviikko.
Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Matt. 6: 25.
Kiinnittäkäämme huomiomme Herran sanoihin! Hän sanoo: "Älkää murehtiko!", mutta ei sano: "Älkää tehkö työtä!" Murehtiminen on meiltä kielletty, työnteko ei, jopa meidän on käsketty tehdä työtä: "Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu" (1. Moos. 3: 19). Mutta älkäämme murehtiko, siitä meitä tässä kielletään; onhan meillä rikas Jumala, joka lupaa meille ruoan ja vaatteet ennen kuin niistä huolehdimme ja niitä anommekaan. Me olemme siis houkkia, jopa me toimimme Jumalaa vastaan murehtiessamme, kuinka saisimme kootuksi rahaa ja omaisuutta, vaikka Jumala antaa meille runsaan lupauksen: hän tahtoo antaa meille kaiken ja varustaa meidät kaikella, mitä me tarvitsemme.
Mutta joku sanonee: Käskeepä pyhä Paavali meitä olemaan huolehtivaisia, esimerkiksi Roomalaiskirjeessä: "Joka on johtaja, johtakoon toimellisesti" (12: 8). Tähän vastaamme: Meidän elämässämme ja kristillisyydessämme on kaksi kohtaa: usko ja rakkaus. Edellinen kohdistuu Jumalaan, jälkimmäinen lähimmäiseen. Edellistä ei voida nähdä; se on usko, ja sen näkee Jumala yksin. Jälkimmäinen on nähtävissä; se on rakkaus, jota meidän on osoittaminen lähimmäisellemme. Siihen huolehtimiseen, jonka rakkaus aiheuttaa, me olemme velvoitetut; se huolehtiminen, joka esiintyy uskon ohella, sitä vastoin on kielletty. Minä en, uskoessani, että minulla on Jumala, omasta puolestani voi olla murehtivainen. Mitä minä näet pelkäisin tietäessäni Jumalan huolehtivan minusta niinkuin Isä lapsestaan? Mitä minä suuria murehdin? Minä sanon aivan yksinkertaisesti: Jos sinä olet minun Isäni, niin minä tiedän, ettei minulle tapahdu mitään pahaa, samoin myös, ettei minulta mitään puutu.
Mutta jos minä hätäillen alan itse murehtia itsestäni, on se uskoa vastaan. Sen tähden hän tämän murehtimisen kieltääkin. Rakkauden murehtimisen hän sitä vastoin tahtoo pysyttää; hän tahtoo, että meidän on murehdittava toisista jakelemalla heille omaisuuttamme ja lahjojamme. Jos olen hallitsija, minun on huolehdittava alamaisista; jos olen perheenisä, minun on huolehdittava kodistani, ja niin edelleen sen mukaan kuin kukin on Jumalalta lahjoja saanut. Jumala pitää murheen kaikista, ja tämä on se murehtiminen, johon usko pitäytyy. Mutta meidän on myöskin murehdittava toisistamme rakkaudessa: jos Jumala on minulle antanut jotakin, minä huolehdin siitä, että muutkin pääsevät siitä osalliseksi. Älköön siis ryhdyttäkö saivartelemaan, vaan käsittäkäämme asia aivan niin kuin sanat kuuluvat. Älkäämme murehtiko elatuksestamme. Jumala sanoo: Älä murehdi siitä, mitä sinulle annetaan; tee sinä vain työtä ja anna minun murehtia, kyllä minä annan. Huolehtios sinä sen sijaan siitä, kuinka oikein jaellet siitä, minkä hän sinulle antoi. Älä huolehdi siitä, kuinka sen saisit, vaan pyri siihen, että sekä perheväki että muutkin saisivat saman, minkä Jumala sinulle antoi, ja pidä silmällä sitä, että perheväkesi tekee työtä eikä käy kurittomaksi! Tosin Jumala kyllä voi elättää sinut työtä tekemättäsikin, mutta hän tahtoo sinua tekemään työtä ja näissä asioissa käyttämään sitä ymmärrystä, niitä aisteja ja niitä käsiä, jotka hän on sinulle antanut. Kaikissa asioissa Jumala toimii siten, että hän huolehtii, mutta antaa meidän tehdä työtä. Hän tahtoo antaa sen, mitä me itse emme voi valmistaa tai tehdä, mutta meidän on käytettävä sitä, mikä meille annetaan, ja sen avulla työskenneltävä.
Torstai.
Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota. Jes. 49: 15.
Tämä on oivallinen lohdutus; kuitenkaan sitä ei voida ilman uskoa ymmärtää. Profeetta kumoaa tässä murheellisten sydänten huutamisen sangen tutulla esimerkillä. Nainen on luonnostaan laupias, koska hän on syntynyt laupeutta ja rakkautta varten. Vaimo on luotu rakastamaan, niinkuin mies on luotu suojelemaan. Sen tähden ei ole ainoatakaan luotua, jolla olisi enemmän laupeutta kuin vaimolla, erittäinkin lastaan kohtaan. Niinpä mekin puhumme äidinsydämestä tarkoittaessamme sangen rakastavaista ja hyvää sydäntä.
Jumala lohduttaa meitä tässä profeetan suun kautta vertauksella Pyhästä Hengestä, käskien meidän katsoa äitiä, jolla on lapsi. Samoin kuin, hän sanoo, äidissä oleva luonnollinen rakkaus ei salli hänen unhottaa lapsukaistansa tai hyljätä sitä, samoin en minäkään unhota sinua.
Järki tosin tuntee tämän vertauksen, mutta ei usko olevansa sellainen äidinkohdun lapsi eikä havaitse kantajaansa, vaan luulee joutuvansa pois heitetyksi ja hirveästi sinne tänne viskellyksi. Tässä ei auta muu kuin että me vastoin kaikkia aisteja luotamme yksin sanaan ja yksinkertaisesti vastoin ajatuksiamme ja luuloamme uskomme asian niin olevan kuin sana sanoo. Sanan ulkopuolella ei näet ole mitään muuta kuin tuskaa ja hätää. Niin meitä nytkin vielä monin tavoin kiusataan. Ensiksi kiusaavat meitä evankeliumin vastustajat vainoamalla, sitten oma lihamme. Vielä lisäksi kaikki vihaavat meidän nimeämme evankeliumin uskojina, ja saatana kiusaa salaisesti jokaista omantunnon ja Jumalan vihan kauhistuksilla. Niin muodoin me olemme kadotetut, sen mukaan kuin liha kykenee asioita arvostelemaan.
Jos nyt siis emme voita näitä ulkonaisia tuntemisia ja riipu ainoastaan sanassa, uskoen, että Jumala ei meitä hylkää, vaan on rakastavan äidin kaltainen, joka ottaa meidät helmaansa ja kantaa meitä, niin me olemme hukassa. Jumala ei näet sen tähden ole antanut meille sanaansa eikä sen tähden kutsunut meitä sanansa kautta seurakuntaansa, että hän tahtoisi hyljätä meidät. Kiusauksia ja vainoja antamalla hän tahtoo näyttää meille sanansa vahvuuden ja voiman. Mikä nyt näyttää hylkäämiseltä, se on pikemminkin koettelemista, että omasta kokemuksestamme oppisimme tuntemaan sanan voiman. Tällaiset lupaukset on uskottava, niihin ei voida tarttua käsin. Meidän ajatuksemme, järkemme ja lihamme ajatukset, ovat pettäviä, ja siksi meidän tulee ennemmin uskoa Jumalan sanaa ja hänen lupauksiansa, kuin lihan ja omantunnon tuntemuksia ja levottomuutta.
Perjantai.
Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Matt. 6: 26.
Herra panee luodut meille esimerkiksi, oppiaksemme niistä murheitta uskaltamaan Jumalaan. Katsokaa taivaan lintuja, hän sanoo, ja oppikaa niistä. Ei yksikään kaarne murehdi elatuksestansa ja huomisesta ruoastansa, vaan asettuu yöksi pesäänsä lentääkseen sieltä huomenna ja löytääkseen syötävää sieltä, mistä Jumala on sitä sille määrännyt. Samoin tekevät muut linnut, kaikki ne löytävät riittävästi syötävää siitä huolehtimatta. Kun nyt taivaallinen Isänne niin ruokkii linnut, eikö hän sitten teitäkin ruokkisi? Ettekö te ole paljon suurempiarvoiset kuin linnut? Sen tähden linnut lentävät meidän silmiemme editse, saattaen meidät häpeään, koska ne ovat meidän opettajiamme. Jos kerran lintunen jättää murheensa ja käyttäytyy tässä kohden elävän pyhän tavoin, vaikkei sillä ole peltoja eikä riihiä, ei arkkuja eikä kellareita, laulaa, ylistää Jumalaa, on iloinen ja hyvällä mielin, tietäen itsellensä rakennetuksi riihen, jonka nimi on "teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne", miksemme tee niin mekin, joilla on se etu, että viljelemme vainioita ja kokoamme hedelmiä tallettaen niitä tarpeen varaksi? Tällä Kristus ei kuitenkaan kiellä meitä työtä tekemästä; onhan linnuillakin, vaikkeivät ne kylvä eivätkä niitä eivätkä tee sellaista työtä kuin ihmiset, oma työnsä: niiden täytyy levittää siipensä ja lentää ruokaa etsimään. Meidänkin tulee tehdä työtä. Työn Jumala on säätänyt ihmisille, niinkuin on kirjoitettu: "Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi" (1. Moos. 3: 19), ja "Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä" (2. Tess. 3: 10). Mutta kiellettyä on ihmisen ajatella, että Jumala on unhottanut hänet, ja luulla, että hänen on omalla murehtimisellaan hankittava elatuksensa.
Linnut ovat huolettomia, sillä ne tietävät, että niillä on rikas huolenpitäjä, taivaallinen Isä. Hän tahtoo olla myös meidän huolenpitäjämme, jos me vain sen uskoisimme ja tahtoisimme asian niin olevan. Tämä Isä osoittaa sen myös toiminnallaan antaessaan meille monta vertaa enemmän kuin linnuille. Miksi et siis tahdo uskoa häneen? Tee lintusten tavoin: opi uskomaan, laula, ole iloinen ja anna taivaallisen Isäsi huolehtia itsestäsi. Olethan onneton ihminen murheinesi, ellet tahdo luottaa Jumalaan. Mehän olemme kuitenkin pelkkiä houkkia murheinemme. Jos jyvän on kasvettava pellosta, tarvitaan siihen Jumala yksin antajaksi; ei meidän murheemme saa aikoihin mitään. Minkä me sille mahdamme, jos pellon kasvu palaa ja turmeltuu? Silloin nähdään ja ymmärretään, että kaikki on Jumalan kädessä. Mutta me ihmiset olemme nurinkurisia: emme opi uskomaan, vaan panemme uskon sijaan murheen.
Nämäpä lohdullisia sanoja ja suloisia esimerkkejä, jotka Herramme tässä eteemme kuvaa, ja niiden pitäisi todella taivuttaa meidät. Mutta surullista kyllä saamme kokea, että maailma ei uskalla Jumalaan, ei palvele Jumalaa, vaan mammonaa, ja ponnistelee ainoastaan kootakseen paljon rahaa. Joka siis tahtoo olla kristitty, älköön antako ahneuden ja murheiden voittaa itseänsä, vaan opetelkoon turvaamaan Jumalaan, tehköön työtä ja antakoon Jumalan huolehtia. Meidän tulee tehdä työtä ja nähdä paljon vaivaa, mutta kuitenkin tietää, ettei oma työmme vaikuta lopullista tulosta. Meidän tulee kyntää peltoa ja kylvää, ja kun vilja on kypsynyt, tulee se leikata; kuitenkin meidän täytyy tunnustaa, että kaikki oma työmme olisi ollut turhaa, ellei Jumala olisi antanut satoa. Jumalalle siis kunnia annettakoon, hänen siunauksensa tunnustettakoon ja häntä siitä kiitettäköön!
Lauantai.
Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Room. 8: 31.
Tämä teksti on lyhyt, mutta se on kaukana meistä, jos jokin hätä kohtaa meitä. Se sanoo, että Jumala on meidän ystävämme, joka lahjoittaa meille Kristuksen kanssa kaiken; kuitenkaan ei kukaan usko sitä, jos tuska ja kuolema lähestyvät meitä. Sen tähden on tarpeen näitä sanoja hyvin harjoittaa. Ne on pian sanottu, mutta hädässä ovat ne meistä kauempana kuin taivas. Opetelkaamme siis näitä sanoja, että saisimme niistä edes kipinän tuskassa, kun sielu luulee, että sen täytyy kuolla ja menehtyä tuskaan. Meidän onkin opittava ikävöimään osataksemme tuskassa huoata: ah, jospa kuitenkin olisi totta se, mitä niin usein olen kuullut! Silloin Jumala tahtoo uskollisesti auttaa ja vahvistaa meitä tämän uskon kipinän tähden. On siis kysymys tulevaisesta, joka ei vielä ole käsillä. Emme voi päästä edemmäksi täällä maan päällä, kuin että huokaamme: ah, jospa asiat olisivat paremmin!
Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme kolmeen kohtaan. Ensiksikin: Jumala on meidän, niinkuin sananlasku sanoo: jolla on Jumala ystävänä, sitä ei mikään luotu voi vahingoittaa. Jos siis Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Jumalan kädessähän ja hänen vallassaan on kaikki, sen tähden kaiken luodun on toimittava siihen suuntaan kuin Jumala tarkoittaa, siis myös autettava ja suojeltava meitä, niinkuin Jumala tekee. Hän on sen todistanut sillä, että Pojan tuli kärsiä ja kuolla. Jumala ei pidätä neuvoansa tykönään taivaassa, vaan julistuttaa sen meille Poikansa kautta, sallimalla hänen kuolla kaikkien ihmisten silmien nähden ristillä. Jo ennen maailman perustamista oli Kristuksen kuolema Jumalan silmien edessä, tosin salaisesti (Ef. 1: 4). Me emme kuitenkaan voineet uskoa sitä, ennen kuin Jeesus vaelsi täällä maan päällä, auttaen koko maailmaa ja vihdoin kuollen täyttääkseen sanansa.
Toiseksi: Jumala rauhoittaa omantunnon. Meidän omatuntomme sanoo: Minulta puuttuu vielä, minulla ei vielä ole, mitä hänellä on: minä olen syntinen, hän on vanhurskas. Minulle käy pahoin ja olen sen myös hyvin ansainnut. Silloin omatunto vapisee ja sanoo: Kristus saattoi kyllä kuolla, eihän hän ollut tehnyt yhtään syntiä, mutta minä olen täynnä syntiä, sen tähden ei minun ole hyvä kuolla. Silloin on käsillä kuoleman tuska. Sydän ei kuitenkaan voita kuolemaa näillä ajatuksilla, ne vain tekevät omantunnon murheelliseksi. Sen tähden Paavali kumoaa tässä moiset ajatukset ja sanoo: Käännä pois silmäsi siitä, mitä tunnet. Etkö näe kahta ryöväriä Kristuksen vieressä? Etkö näe, että toinen tulee autuaaksi? Minkä kautta? Ainoastaan uskon kautta hän tulee vanhurskautetuksi. Tee sinäkin samoin: jos sinulla on syntejä, niin usko. Silloin sinäkin saat sanoa: "Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?"
Vielä on merkille pantava, ettei kukaan saa ajatella tulevansa vapaaksi kaikesta synnin himosta ja pahoista ajatuksista. Jokainen huolehtikoon siitä, että hän ikävöi ja huokaa Jumalan puoleen: ah, tahtoisin niin mielelläni olla synnitön! Tätä Pyhän Hengen huutamista meissä kestää viimeiseen päivään saakka, sillä kristittyraukoissa on aina syntiä jäljellä. He tekevät syntiä, eivät kuitenkaan pahuudesta ja tahallaan, vaan heikkoudesta; sen Jumala kuitenkin voi antaa anteeksi. Jos meillä siis on Pyhän Hengen todistus, niin saamme mekin aina lohdullisesti sanoa: Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?
KUUDESTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse". Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi hänet äidillensä. Luuk. 7: 14, 15.
Me huomaamme, että Kristus sangen helposti voi temmata meidät kuolemasta takaisin elämään. Huomaamme myös, että hän tekee sen mielellään. Eihän kukaan pyytänyt häntä, vaan hän armahti köyhän lesken hätää ja kenenkään pyytämättä saapui paikalle tekemään pojan jälleen eläväksi. Meidän tulee siis sovittaa itseemme tämä esikuva, ettemme pelkäisi kuolemaa, vaan turvaisimme Herraan Kristukseen. Tämä tapahtuikin juuri meidän tähtemme. On kuin hän sanoisi: minä tiedän hyvin, että te pelkäätte kuolemaa; mutta älkää peljätkö, älköön sydämenne kauhistuko. Mitä voi kuolema teille tehdä, vaikka se kova onkin? Peljättää se kyllä voi. Mutta oppikaa olemaan päättämättä tuntemisenne mukaan ja antautumatta pelon valtaan. Katsokaa minuun, mitä minä voin ja tahdon tehdä. Minä voin herättää teidät kuolemasta yhtä helposti kuin te herätätte jonkun vuoteelta nukkumasta. Ja sen minä teen kernaasti. Ei minulta siis puutu tahtoa, ei voimaa eikä kykyä. Tästä seuraa, etteivät kuolleet, jotka lepäävät nurmen alla kirkkomaassa, makaa niinkään raskaasti kuin me vuoteissamme. He heräävät yhdestä ainoasta Kristuksen sanasta kuten tämä nuorukainen. Kuolema ei siis Herran Jumalan edessä ole kuolema. Meille se on kuolema, mutta Jumalan edessä se on niin keveä uni, että Kristuksen tarvitsee vain sanoa sana, niin me heräämme eloon.
Tämän asian Herra tahtoo painaa syvälle mieleemme, ettemme peljästyisi taudin emmekä kuolemankaan lähestyessä, vaan oppisimme sanomaan: Mitäpä sinä, kuolema, voit tehdä! Sinulla on kauheat hampaat, mutta minä en jää katsomaan vain sitä, mitä sinä teet, minä tahdon myös ajatella ja ottaa huomioon, mitä Herra Jumala voi tässä tehdä ja mitä hän tahtoo tehdä sitten, kun sinä olet minut niellyt. Hän ei sinua pelkää eikä huoli sinun raivostasi ja murhamielestäsi, vaan lausuu: Kuolema, minä olen sinun surmasi, helvetti, minä olen sinun tuhosi. Jos sinä voitkin surmata minun kristityitäni, niin minä puolestani voin surmata sinut ja tehdä heidät eläviksi.
Tämän lohdutuksen Herra esittää Nainin nuorukaisen tapauksessa. Vaikka kristityt kuolevat, he eivät ole kuolleet, vaan he nukkuvat unta, josta Kristus yhdellä ainoalla sanalla voi heidät herättää, niinkuin hän sanoo: "Hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen" (Joh. 5: 28, 29).
Maanantai.
Kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. 1. Joh. 5: 4.
Kristittyinä, Herramme Kristuksen oikeina opetuslapsina ja saarnaajina me joudumme sotimaan ja taistelemaan, emme tosin mitään maallista hallitusta vastaan, vaan maailmaa, perkeleen valtakuntaa vastaan. Perkeleellä on kaikkialla hengelliset aseet, joita käyttäen hän karkaa tosi kristittyjen kimppuun oikealta ja vasemmalta. Samalla tavoin hän ahdisti itse Kristustakin, sanoen: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta', ja: 'He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'." (Matt. 4: 6.) Näin saatana pilkkaa Kristusta, mutta Kristuksella on sana, muutoin hänet voitettaisiin. Kristus vastasi: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi'." Ja kun hän oli näissä varuksissa taistellut, perkele jätti hänet.
Kuka siis voittaa perkeleen ja maailman liittolaisineen? Johannes sanoo: "kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta". Uskon kautta Kristukseen saadaan voitto. Mitäpä ihminen, kehno, viheliäinen astia, mahtaisi saatanaa, tämän maailman jumalaa vastaan? Mutta Jumala on suurempi ja hän antaa aina meille voiton riemun Kristuksen kautta. Jumalalle kuuluu siis kaikki kunnia voitosta, kun me voitamme, ei meille itsellemme vähimmältäkään osalta. Me olemme aivan liian heikot saavuttamaan sellaista voittoa.
Tähän tarvitaan kuitenkin Jumalan sana, joka lupaa ja antaa uskoville Jumalan armon Kristuksessa Jeesuksessa, niin että vaikka maailma liittolaisineen syökseekin heidät moniin ja suuriin kiusauksiin, polkee ja ahdistaa heitä, he kuitenkin vihdoin saavat voiton ja riemuitsevat.
"Olla syntynyt Jumalasta" merkitsee: uskoa Jeesukseen Kristukseen. Joka kaikesta sydämestään uskoo Kristukseen, on oikea taistelija. Hän "voittaa", sanoo pyhä Johannes, käyttäen siis nykyajan muotoa, ei menneen eikä liioin tulevan. Me pysymme näet niin kauan kuin täällä maan päällä elämme, aina tosi taistelussa ja sodassa ja olemme voittamaisillamme. Sen tähden Kristus myös joka päivä muistuttaa ja kehoittaa meitä: Olkaa vahvat Herrassa! Sotikaa sitä vanhaa käärmettä vastaan! Hän se juuri saa aikaan valheen ja pahuuden, jotka kohtaavat meitä. Sitä hän on tehnyt alusta asti. Jumala on kerta kaikkiaan pannut meidät sutten keskelle tämän maailman valtakuntaan sotiaksemme niitä vastaan. Samalla hän on antanut meille aseet tähän: sanansa ja Henkensä, ja käskee meitä sotimaan. Hän itse tahtoo olla tässä sekä katselijana että voittajana. Meidän tulee siis, koska hän itse on meidän johtajamme, olla uskolliset, niinkuin kelpo sankarien sopii. Jos siis uskomme Jumalan laupeuteen Kristuksen kautta, niin saamme olla varmat siitä, että mekin saamme voiton.
Tiistai.
Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni. Miika 7: 8.
Nähdessään kansansa niin masentuneena ja sen viholliset niin ylpeinä, profeetta varoittaa vihollisia paisumasta sen johdosta, että hänen kansallensa, Israelille, käy pahoin. Puhettaan hän perustelee voimallisesti tiedolla, että hänen omansa, huolimatta siitä, että ovat langenneet ja makaavat maassa, kuitenkin jälleen nousevat. Samalla profeetta lohduttaa tässä omiansakin, jotka suuren onnettomuuden masentamina vapisivat sydämissään, heidän vihollistensa sen sijaan ollessa iloiset. Suurin osa kansaa olikin sodassa tuhottu; toisia oli viety vankeuteen. Profeetta antaa kuitenkin kansalle varman pelastuksen toivon sanoessaan: "minä nousen". Kansa ei pettynytkään, sillä Juudan kuningaskunta palautettiin jälleen, ja Jerusalemin muurit rakennettiin uudestaan, jos kohta murheen aikana. Vihdoin Kristus tuli, ja evankeliumin saarnan kautta myös muut kymmenen sukukuntaa nousivat ja yhdistyivät kristittyjen oikeaan, vähäiseen joukkoon.
Varsin merkillepantava on profeetan lisäys: "jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni". Hän ei ainoastaan osoita, millä kristittyjen on lohduttauduttava ristiä kantaessaan, vaan vastaa myös monien esittämään vastaväitteeseen. Kun näet profeetta edellä oli luvannut kansalleen varman pelastuksen toivon sanoessaan: "minä nousen", joku olisi saattanut vastustaa profeettaa sanoen: siihen tapahtumaan, johon sinä luotat, on vielä pitkä aika, ja sillä välin kaikkien täytyy kärsiä suurta hätää ja monet kuolevat. Sen tähden profeetta vastaa sanoen, että tämä onnettomuus, jota he kärsivät, on, niinkuin kuolemakin, hirvittävä pimeys. Tämän kauhean pimeyden hälventää kuitenkin hengellinen, iankaikkinen valkeus, itse Jumala, jonka sana loistaa valkeuden lailla pimeydessä ja saa aikaan sen, ettemme ristin ja kaikenlaisen kiusauksen aikana väsy tai käy alakuloisiksi ja toivottomiksi.
Tämä on nyt kristittyjen verraton ja ihana lohdutus, joka voittaa kaikenlaisen ajallisen onnettomuuden, vieläpä kuolemankin. Kristityn on kiusauksen aikana katsottava Jumalan sanaan, tosi hengelliseen valkeuteen; silloin hän saa tuntea, että pimeys, toisin sanoen kaikenlainen raskas ruumiin ja sielun kiusaus, tässä valkeudessa voitetaan. Näin ovat saaneet syntynsä esimerkiksi seuraavat lohdulliset sanat: "Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee" (Sananl. 3: 12), ja: "Kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi" (1. Kor. 11: 32). Tällaisia lauseita on epälukuisia profeettojen, apostolien ja Herran Kristuksen saarnoissa, ja ne valaisevat kristittyä, kun hän saa maistaa ristiä, olemaan pimeydessä epäilemättä. Nämä lohdulliset ydinlauseet saavat aikaan sen, että kristityt yhä voivat kärsivällisinä kestää ne kiusaukset, joita heidän lihansa ennen tuskin voi sietää; ja vihdoin he voittavat kiusaukset.
Keskiviikko.
Armahda minua. Herra, katso, kuinka minun vihamieheni minua vaivaavat, sinä, joka nostat minut kuoleman porteista. Ps. 9: 14.
Näin ajattelevat ja puhuvat kaikki ne, jotka ovat voittaneet joitakin vaivoja, kärsimyksiä ja onnettomuuksia ja joita nyt taas uudestaan ahdistetaan, vaivataan ja kiusataan; he huutavat rukoillen vapahdusta, niinkuin he ennen ovat saaneet vapahduksen. Profeetta ei siis tässä vain osoita, kuinka pyhillä on aina odotettavana vainoa ja kiusauksia sisältä ja ulkoa päin, vaan hän kuvaa tässä myös Kristuksen seurakunnan olemusta ja muotoa. Sitä edustaen hänellä on ylistyksen ja veisuun aiheena juuri se, mitä hän entisaikojen veritodistajissa ylistää, nykyisten puolesta huoaten valittaa ja kaikkien tulevaisten edestä rukoilee ja toivoo. Kun siis profeetta tässä rukoilee, että Herra armossaan ja hyvyydessään katsoisi hänen vaivaansa, hän mainitsee Jumalan entisiä ihmeitä, sitä, kuinka hän on nostanut hänet kuoleman porteista.
Näitä profeetan sanoja vastaa se, mitä, apostoli Paavali kirjoittaa jouduttuaan Aasiassa suuriin ahdistuksiin: "Me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä rukouksillanne, että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta, joka on osaksemme tullut." (2. Kor. 1: 8-11).
Sekä profeetta että apostoli päättelevät tässä suuremmasta pienempään sanoen: jos sinä ennen olet nostanut minut kuoleman porteista, niin ole minulle nytkin armollinen, kun minun vihamieheni vaivaavat minua. Se joka on suuressa onnettomuudessa saanut kokea toivon hedelmää, voi helposti uskoa ja toivoa vähäisen onnettomuuden kohdatessa.
"Kuoleman portit" tarkoittaa ruumiillista kuolemaa. Se ahdistaa ja on jo nyt käsillä eikä se, vaikka sitä pidetäänkin vähäisenä iankaikkisen kuoleman rinnalla, kuitenkaan ole erilainen kuin iankaikkinen kuolema. Ellei sitä Jumalan armosta voiteta, se totisesti on iankaikkisen kuoleman alkuna, muutoin sitä tuskin voitaisiin sanoa pyhien kohdalla uinahdukseksi ja levoksi. Meidän onkin huomattava, ettei profeetta puhu suorastaan kuolemasta, vaan "kuoleman porteista". Näin hän puhuu sen tähden, että me ymmärtäisimme, kuinka pyhä apostoli Paavali ja muut marttyyrit ovat niin taistelleet kuoleman kanssa, että he ovat maistaneet ja tunteneet iankaikkisen kuoleman, mitä Kristuskin mainitsee puhuessaan "tuonelan porteista" (Matt. 16: 18). Ellei profeetta näet olisi tarkoittanut jotakin kovempaa kuin ruumiillinen kuolema, hän ei olisi käyttänyt niin väkeviä sanoja.
Torstai.
Minä pyydän, ettette lannistuisi niiden ahdistusten vuoksi, joita minä teidän tähtenne kärsin, sillä ne ovat teidän kunnianne. Ef. 3: 13.
Roomaan, keisarin vangiksi jouduttuaan, Paavali lohduttaa rakkaita Efesossa kääntämiään kristittyjä, kehoittaen heitä pitämään kiinni häneltä oppimastaan opista antamatta hänen vankeudestaan kertovien puheiden peljästyttää itseään. Tämä kehoitus on vielä nytkin välttämätön kristikunnassa. Vaikeasti näet eksyttää heikkoja se, että murheiden tullen on kärsittävä evankeliumin tähden, ja erikoisesti se, että täytyy jopa menettää nekin, jotka ovat johtajia ja jotka ovat opettaneet ja johtaneet kansaa.
Vieläkin enemmän heitä rohkaistakseen ja vahvistaakseen Paavali alkaa kaunistaa kärsimystään ja murhettaan. Hän kääntää kaiken aivan toiseksi, päinvastaiseksi kuin maailman käsitys ja pilkkaajien arvostelu. Minun kärsimykseni ja murheeni, hän sanoo, joita maailman ja teidän lihallisten ajatustenne mukaan pidetään mitä turmiollisimpina, ei tuota teille vähintäkään vahinkoa, vaan se päin vastoin on minulle ja teille hyödyksi. Ja vaikka ihmiset siten luulevat tuottavansa teille mitä pahinta haittaa, niin ottakaa te siitä sellainen elvytys, jollaista he eivät osaa aavistaakaan! Sitä, minkä minä kärsin, minä en kärsi itseni tähden, vaan teidän tähtenne, toisin sanoen, teidän hyödyksenne: se on teille suuremmaksi hyödyksi kuin että minä olisin teidän tykönänne saarnaamassa. Kuinka niin? Minähän kärsin yksinomaan saarnani tähden ja sen evankeliumin tähden, jonka minä olen teille antanut. Minä panen sen tähden alttiiksi kaiken, mitä minä olen ja mitä minulla on, että te sen säilyttäisitte ja että te käsittäisitte sen olevan minun vakavan tarkoitukseni. Sen puolesta, minkä Kristus on minulle antanut ja uskonut, minä taistelen ja siitä huolehdin, pannen elämäni vaaroille alttiiksi. Näin minä kahleillani ja siteilläni kunnioitan evankeliumia, vahvistaen sen.
Tämän lisäksi hän efesolaisia rohkaistakseen jatkuvasti kaunistaa kärsimystään seuraavin sanoin: "Sillä ne ovat teidän kunnianne". Mimmoista uutta kieltä tämä on? Eikö mieluummin näin – heidän oman järkensä ja maailman toteaman mukaisesti –: Sinun vankilassa virumisesi on meidän kaikkien häpeä? Voikohan mikään sen suurempi häpeä tulla kurjien kristittyjen osaksi kuin se, että heidän saarnaajansa ja sielunhoitajansa, joilta heidän on määrä saada oppia ja lohdutusta, niin häpeällisellä tavalla sortuvat? Niinpä niin, maailman silmissähän asia näin todella onkin; mutta minä sanon teille: Jumalan silmissä ja totuudessa se on suureksi kunniaksi teille, ja siitä te voitte kerskata ja siihen nojautua. Te voitte kääntää kaiken sen, millä teitä pyritään häpäisemään, ja sanoa: Juuri siitä minä tiedän tämän opin oikeaksi ja Jumalan sanaksi; juuri niin Jumalan sanan ja terveellisen opin täytyykin käydä; näin sitä ja siinä riippuvaisia perkele ja maailma onkin häpäisevä ja vainoava! Tämä on kristittyjen kerskaus ja kunnia: "Meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset" (Room. 5: 3). Eipä kristittyjen kerskaus ole eikä saakaan olla sitä, mitä maailma suureksi kehuu ja suurena kunnioittaa, sillä maailma ei voi eikä tahdokaan kunnioittaa Jumalaa ja hänen sanaansa. Älkööt siis kristityt sitä kauhistuko älköötkä hävetkö, vaan päin vastoin olkoot iloiset ja raketkoot siitä itselleen rohkaisua ja kerskausta. Samoinhan kävi itsensä Kristuksen. Kristityillä pitäisi olla hätä, jos heille käy toisin ja jos maailma on heille suosiollinen.
Perjantai.
Hänen nousunsa on varma kuin aamurusko. Hoos. 6: 3.
Tämä lause tarkoittaa sanan virkaa ja evankeliumin oppia. Profeetta vertaa sitä aamuruskoon osoittaakseen, että tämä sanan valkeus, Herran tuntemus, leviää koko maailmaan. Epäilemättä profeetta on tässä kohden seurannut Daavidin ennustusta 19. psalmissa, jossa hän vertaa evankeliumin oppia aurinkoon, sanoen: "Se nousee taivasten ääristä ja kiertää niiden toisiin ääriin, eikä mikään voi lymytä sen helteeltä" (Ps. 19: 8). Mutta kun profeetan ennustus tässä koskee alkua, tavallaan evankeliumin ensimmäistä ilmestymistä, niin on aamurusko tarjonnut sopivamman vertauskohdan kuin aurinko. Aamurusko näet ikään kuin kaukaa ilmestyy maailmalle kasvaakseen vähitellen, jotta nouseva aurinko sitten valkeudellaan valaisisi koko maailman.
Tätä vertausta sopii soveltaa ja selittää niinkin, että me siitä opimme, mitä maailma on, jos sillä ei ole evankeliumin oppia. Maailmaa on opetettu tuntemaan lakia: sillä on hallituksensa ja valtionsa, joita ylläpidetään ja suojellaan ulkonaisen kurin ja kunniallisuuden lailla ja säädetyillä rangaistuksilla. Ei voidakaan kieltää, etteivät nämä olisi ihania ja arvokkaita Jumalan lahjoja; mutta ellei evankeliumin tuntemus tule tähän lisäksi, maailma eksyy suuresti, aivan kuin synkkänä yönä. Sillä ei näet ole Jumalan tuntemusta, tuota ainoaa, mikä kaunistaa ja täydentää muut lahjat, näyttää ihmisille niiden hyödyn ja käytön, että he viljelisivät niitä Jumalan kunniaksi ja lähimmäisensä parhaaksi. Tätä tällaisten lahjojen viljelyä maailma ei ymmärrä ilman evankeliumin tuntemista. Se luulee, että sen on käytettävä niitä omaksi kunniakseen, omaksi hyödykseen ja hyväkseen. Mutta näin väärinkäyttäessään näitä lahjoja maailma on onneton ja saa monin tavoin rangaistusta osakseen.
Samoin kuin kukaan ei voi estää aamuruskoa nousemasta eikä peittää sen loistetta näkyvistä, samoin, profeetta tahtoo osoittaa, ei evankeliumin virkaa voida estää eikä tyrehdyttää, vaikka perkele ja maailma suurella voimalla ja vallalla kokevatkin niin tehdä. Tähän soveltuvat sen tähden Kristuksen sanat: "Tuonelan portit eivät sitä voita" (Matt. 16: 18). Selitys on siinä, että tämän kuninkaan liikkeelle lähtö on evankeliumin kautta tehty yhtä varmaksi kuin aamuruskon nousu, jota ei voida estää, vaan joka vähitellen yhä kirkkaammin levittää loisteensa maailmaan.
Tämä lause sisältää siis sangen ihanan lohdutuksen, joka meidän pitäisi varsinkin tänä aikana sulkea sydämeemme. Jos näet tarkkaat vastustajien raivoa ja katsot kristillistä seurakuntaamme, kuinka suuri heikkous kaikkialla vallitsee, niin sano, eikö evankeliumi sinusta näytä himmeästi palavalta kynttilältä, joka näyttää voivan vähäisimmästäkin henkäyksestä sammua. Sen tähden profeetta lohduttaa meitä sillä, ettei evankeliumin valkeutta voida estää eikä tukahduttaa. Se joka sitä yrittää, näkee yhtä turhaa vaivaa, kuin jos koettaisi tukahduttaa nousevan aamuruskon.
Lauantai.
Minä olen sinun isäsi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. 2. Moos. 3: 6.
Tähän raamatunkohtaan Herra Kristus viittaa saddukeuksia vastaan, selittäen sen syvällisesti tarkoittavaksi kuolleitten ylösnousemusta (Matt. 22: 32). Nuo näet ajattelivat, että Jumala tosin on olemassa, mutta tämän elämän jälkeen ei ole mitään elämää. Tästä kuitenkin käy ilmi, että Jumala sanoo: Minä olen Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Kristus päättelee tästä, että tämän kuoleman jälkeen on toinen elämä ja että kuolleitten ylösnousemus on ilmaistu tässä. Näin hän todistaa, että Jumala on elävien eikä kuolleitten Jumala. Sillä, mikä ei mitään ole ja mikä on hajalleen siroteltuna, ei ole mitään Jumalaa. Jos Jumala on olemassa, hänen täytyy olla jonkun Jumala, josta vuotaa sulaa hyvyyttä niille, joissa hän on. Pakanatkin ovat odottaneet itsellensä hyvää Jumalalta, siksi he ovat kuvitelleet itselleen jumalia, kuka minkäkinlaisia, yksinomaan saadakseen neuvon ja avun, kun heille onnettomuus tapahtuu. Eivätkä pakanat olekaan erehtyneet siinä, että Jumala on jotakin, sen verran valkeutta on vielä ihmisen luonnossa, mutta siinä he ovat erehtyneet, ja siinä järki on sokea ja lankeaa epäjumalanpalvelukseen, että se pitää jumalina luotuja, jotka eivät ole Jumala ja jotka eivät tunne oikeata Jumalaa. Maailmassa on säilynyt yleinen tieto Jumalasta, niinkuin pyhä Paavalikin sanoo (Room. 1. ja 2. luku). Mutta kun ihmisen tulisi löytää Jumala, niin kaikki eksyvät. Siksi ei kukaan saa selittää Jumalaa tai nimittää häntä toisin kuin hän itse itseänsä nimittää ja selittää.
Tässä saa siis todistuksensa myös kuolleitten ylösnousemuksen uskonkohta. Jumalahan sanoo: Minä olen Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Jos hän nyt on Aabrahamin Jumala, täytyy Aabrahamin siis elää, jos hän on Iisakin Jumala, täytyy myös Iisakin elää. Kaiken, mitä Aabrahamiksi sanotaan, täytyy siis olla tallella, ei ainoastaan sielun, vaan myös koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen. Nämä sanat todistavat, että Aabraham, Iisak ja Jaakob jälleen virkoavat henkiin ja nousevat kuolleista, ei ainoastaan ruumiinensa, vaan ruumiineen ja sieluineen. Kuinka se on mahdollista? Ovathan he kuolleet ja lahonneet. Mutta Kristuksen sana on tosi, eikä pyhä Raamattu tässä valhettele sanoessaan, että kuolleet elävät. Vaikka he nimittäin ovat kuolleet, he kuitenkin elävät, sillä he elävät vielä kuolemassakin. Herralle Jumalalle he kaikki kuitenkin elävät, he ovat vain otetut pois meidän ihmisten näkyvistä. Kuitenkin he elävät vielä, ja on tapahtuva, että he viimeisenä päivänä taas astuvat esiin ja tulevat meidän näkyviimme. He elävät Jumalassa valmista elämää; kysymys on ainoastaan hetkestä, niin mekin saamme taas elää. He ovat vain sen tähden kuolleet, että heidän kuolevainen ruumiinsa muuttuisi. Jumala vaikuttaa tuohon kuolevaiseen ruumiiseen niin, että se jälleen tulee yhtä kirkkaaksi ja ihanaksi kuin aurinko on taivaalla. Herran Jumalamme edessä ei ole lainkaan kuolemaa, ja meidän ruumiillisten silmiemme edessä kuolema on ainoastaan siirtyminen. Meidän kuolemassamme käy aivan samoin kuin syntymässämme. Mitä me olimme sata vuotta sitten? Jumala on sen jälkeen meidät luonut. Hän voi siis kyllä jälleen saada esiin niidenkin ruumiit, jotka ovat kuolleet sata vuotta sitten. Hänelle kaikki elävät, nekin, jotka vastedes syntyvät ja ne, jotka jo ovat olleet.
SEITSEMÄSTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Muista pyhittää lepopäivä. 2. Moos. 20: 8.
Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikista luomisteoistansa (1. Moos. 2: 2). Sen tähden hän käski myös kansaansa Israelia lepäämään seitsemäntenä päivänä ja taukoamaan kaikista teoistaan. Sama lepopäivä on meillä nyt sunnuntaiksi muutettuna. Sunnuntai on meidän lepo- eli joutopäivämme, ja se meidän tulee pyhittää. Juutalaiset noudattivat kuitenkin ainoastaan ulkonaista pyhyyttä siinä, etteivät lepopäivänä tehneet työtä ja että söivät, joivat ja pukeutuivat toisin kuin muina päivinä. On kehnoa pyhyyttä Jumalan edessä, jos me lepopäivän kunniaksi käytämme ainoastaan toisia vaatteita ja toisenlaista ruokaa ja juomaa.
Oikea lepopäivä on hengellinen, ja se pidetään, kun sydän viettää oikeata lepopäivää. Se on tämän käskyn korkeinta, oikeaa hengellistä noudattamista, joka käsittää ihmisen koko olemuksen. Vertauskuvan tästä lepopäivän viettämisestä Kristus on antanut meille maatessaan naudassa, jossa hän piti lepopäivän oikein: lepäsi rauhassa, pidättyen kaikista töistä. Sen joka nyt tahtoo pitää oikean, hengellisen lepopäivän, täytyy olla kokonaan kuollut Kristuksen kanssa. Ei kukaan voi sitä oikein pitää, ellei hän ole täysin kuollut. Oikeaa lepopäivää me alamme täällä viettää, kun vanha Aadamimme lakkaa kaikista omista teoistansa, haluistansa ja himoistansa; kaikkien niiden täytyy olla kuolleita oikeana hengellisenä lepopäivänä. Kaiken, mitä meissä on, täytyy olla jumalallista, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa." (Gal. 2: 19, 20.) Tämä on kristittyjen oikeaa lepopäivän pyhittämistä. "Jeesuksen Kristuksen kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle" (Gal. 6: 14). Toinen on kuollut toiselle; maailma ei tiedä, mitä minä teen, enkä minä tiedä, mitä maailma tekee; toinen ei tunne toista: kaikki on kuollutta, kokonaan kuollutta. Mutta täysin me pyhitämme tämän lepopäivän vasta kun olemme kuolleet.
Kun me siis elämme niin kuin pyhä Paavali kirjoittaa itsestään, kaikki tulee meissä jumalalliseksi: kädet ja jalat, kieli, korvat, silmät, ruumis ja sielu, kaikki ajatukset ja kaikesta, mitä silloin teemme, olemme varmat, että Jumala sen meissä tekee. Kun me silloin teemme jotakin, mitä hyvänsä, niin me tiedämme sen olevan Jumalalle hyvin otollista. Mutta kun me siis olemme varmat siitä, että se on otollista Jumalalle, niin se ei ole meidän, vaan Jumalan tekoja; mehän teemme niitä kuuliaisina Jumalaa kohtaan ja tehden sitä, mikä on Jumalalle otollista, halukkaasti ja ehyin sydämin. Tällaiset ovat hengellisen lepopäivän oikeita tekoja, jotka kumpuavat uskosta, kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan ja hänen käskyjensä noudattamisesta; näin Jumala vaikuttaa oikean lepopäivän pyhittämisen. Tätä lepopäivää kristittyjen tulee viettää joka päivä.
Maanantai.
Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii. Ef. 4:1.
Tämä olkoon se pääasiallinen, se parhain, jonka mukaisesti kristitty ulkonaisen vaelluksensa maailmassa soveltakoon. Hän muistutelkoon mieleensä ja miettiköön, mitä varten Jumala on hänet kutsunut ja mihin asettanut, toisin sanoen, minkä tähden häntä kristityksi nimitetään. Sen mukaisesti hän eläköön ja antakoon elämänsä loistaa koko maailmalle, niin että Herran Kristuksen nimi ja sana tulisi ylistetyksi hänen elämänsä ja tekojensa kautta. Kristus itse kehoittaa omiansa: "Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa" (Matt. 5: 16). Samoin pyhä Paavali tahtoo saada sanotuksi seuraavaa: Teillä on nyt saatuna Jumalan sana ja armo, ja teistä on tullut niin autuaita ihmisiä, että teillä on kaikki se, mitä te tarvitsette, Kristuksessa. Tätä mieliinne muistutelkaa! Pitäkää mielessänne, että olette kutsutut peräti toiseen ja korkeampaan kuin muut ihmiset. Eläkää myöskin niin, että nähtäisiin teidän tavoittelevan suurempia omaisuuksia, jopa että jo olette saaneet paljon parempaa kuin maailma. Olkaa elämällänne kunniaksi ja ylistykseksi Herralle, joka teille on niin suuren aarteen antanut, älkääkä antako kenellekään aihetta aarteenne häpäisemiseen ja moittimiseen tai hänen sanansa halveksimiseen. Päin vastoin sillä houkutelkaa ja kehoitelkaa kaikkia, että he teidän vaelluksestanne ja hyvistä teoistanne saisivat aihetta uskomaan Kristukseen ja häntä ylistämään.
Kristityn pitää näet tietää, ettei hän täällä maailmassa elä itsellensä tai itsensä tähden, vaan että hänen mainen elonsa ja olonsa kuuluu hänen Herrallensa, Kristukselle; sen tähden se myöskin tähdätköön hänen kunniaansa ja ylistykseensä ja palvelkoon häntä, niin että hän pyhän Paavalin kanssa voi sanoa niin uskon- ja armonvanhurskauden hengellisessä elämässä kuin myöskin sen ulkonaisessa elämässä ilmenevistä hedelmistä: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2: 20). On siis kysymys Kristuksessa vaeltamisesta, jopa itse Kristuksen päällensä pukemisesta, että hän meissä loistaen tulisi tunnetuksi.
Ellei näin käy, synti tulee yhä raskaammaksi ja pahemmaksi. Jokaisella kristittyjen synnillä Jumala ei ainoastaan tottelemattomuuden tähden tule vihoitetuksi, vaan siihen liittyy myös toisen käskyn halveksiminen, mikä tekee synnin vielä raskaammaksi, Jumalan nimi kun siten joutuu pilkatuksi, ja muut pahentuvat. Paavalikin sanoo: "Teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa" (Room. 2: 24). Kristityn on siis täydellä syyllä elettävä niin, että hän varoo Jumalan ja Kristuksen kunniaa, ettei hänen nimeänsä häväistäisi ja ettei hän joutuisi vastaamaan siitä, mitä hän pahaa tekee. Kristittyjen on tätä estääkseen ahkerasti varottava elämällään antamasta mitään loukkaantumisen aihetta. Pitäkööt Jumalansa ja Herransa nimen ja kunnian niin rakkaana, etteivät päästä niitä halveksimisen alaisiksi, vaikka heidän sen tähden täytyisi uhrata kunniansa ja koko elämänsä, sillä niissä heillä on parhain aarteensa ja autuutensa.
Tällä kohdalla jokainen tutkikoon omaa elämäänsä, tarkaten, kuinka ahkera hän tässä asiassa on torjumaan evankeliumin pahennusta ja ojentamaan kaikki tekonsa ja toimintansa Jumalan vakaan käskyn mukaisiksi, Jumalan nimen ja evankeliumin kunniaksi ja kiitokseksi. Varmaankin jokainen silloin on löytävä paljon suuria ja raskaita syntejä. Onhan ihminen luotu olemaan Jumalan kuvana, jopa juuri sen tähden, että Jumala hänen kauttaan on tuleva ja tahtookin tulla tunnetuksi. Jumalan pitäisi siis todellakin aivan kuin kuvastimesta heijastua ja loistaa ihmisen koko elämästä ja vaelluksesta. Kristitylläkään älköön olko vakaisempaa ja suurempaa murhetta kuin elää niin, ettei Jumalan nimi tule häväistyksi.
Tiistai.
Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu. Ps. 1: 6
Niin tasainen ja kaunis on jumalattomien tie, että ihmisistä näyttää siltä, kuin he voisivat kestää tuomion vanhurskastenkin seurakunnassa. Jumala, jota kukaan ei voi pettää, tuntee kuitenkin hyvin heidän tiensä ja tietää heidät jumalattomiksi ihmisiksi. Sen tähden ei heitä hänen edessään lueta vanhurskasten joukkoon. Jumala yksin tuntee vanhurskaat. Mutta jumalattomia hän ei tunne, toisin sanoen, hän ei ylistä heitä eikä heidän toimiansa. Siksi heidän tiensä hukkuu. He eivät itse sitä lainkaan usko; kuitenkin se hukkuu, vaikka se on niin tasaiseksi raivattu ja niin monet sitä vaeltavat, ettei kukaan osaa siitä muuta ajatella, kuin että se kestää iankaikkisesti.
Huomaapa, kuinka vakaasti profeetta varoittaa meitä ulkokullattujen arvosta ja loistavasta ulkonäöstä, kiitellen meille kiusauksia ja vaivoja ja kehoittaen meitä niitä kestämään. Ihmiset halveksivat kaikkialla vanhurskasten tietä ja luulevat, ettei Jumala tiedä tästä tiestä mitään. Sen tietäminen ja uskominen on ristin viisautta. Sen tähden tunteekin yksin Jumala vanhurskasten tien, niin salattu se on vanhurskailta itseltäänkin. Hänen oikea kätensä kuljettaa heitä sangen ihmeellisesti, niin ettei heidän tiensä ole tunteen tai järjen tie, vaan uskon tie, joka yksin kulkee pimeydessä ja näkee näkymättömiä asioita.
Opi tästä, ettet veisaa tai lue psalmeja aivan kuin ne eivät sinuun koskisi. Meidän tulee lukea niitä niin, että me siitä lukemisesta parannumme, että uskomme vahvistuu ja omatuntomme saa lohdutuksen hätäänsä. Psalmit ovat näet erinomaista koulua ja harjoitusta meidän sydämellemme ja mielellemme oppiaksemme, millaisia meidän tulisi olla. Kun esimerkiksi luet tätä psalmia: "Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa" (1: 1), on sinun tarkoin otettava vaarin sanoista, inhottava jumalattomien neuvoa ja vakaasti rukoiltava itsesi ja koko kristikunnan puolesta, ettei jumalattomien neuvo viettelisi sinua eikä kristikuntaa. Samoin, kun tulet seuraaviin sanoihin: "eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat", sinun tulee taas hartaasti rukoilla itsesi ja kaikkien kristittyjen puolesta, ettei syntisten elämä ja vaellus, joka kyllä ulkonaisesti näyttää kauniilta, mutta on pelkkää ulkokultaisuutta, pettäisi sinua ja muita, vaan että pysyisit Jumalan sanassa, joka opettaa, kuinka meidän tulee uskoa ja mitä töitä kunkin elämänmuodossaan tehdä. Näin ei kukaan murehtisi siitä, että jumalattomat istuvat korkealla ja että heillä on suuri arvo ihmisten edessä, vaan kuulisi mitä Pyhä Henki Daavidin kautta sanoo heistä, nimittäin että he ovat syntisiä ja pilkkaajia, jotka eivät kysy oikeata Jumalaa, vaan palvelevat omaa jumalaansa, vatsaansa. Ja taas, kun luet, että jumalinen ihminen rakastaa Herran lakia ja tutkistelee sitä päivät ja yöt, niin älä ole suruton, tai vain teeskentele halua ja rakkautta Herran lakiin; huuda aina sydämestäsi Jumalan puoleen, että hän sytyttäisi sinussa halun ja rakkauden sanaan, ja tunnusta, että sinulta vielä puuttuu paljon. Edelleen kun luet, että hurskasten ja uskovaisten lehdet eivät lakastu, sinun tulee toivoa ja rukoilla, että kirkas ja puhdas Jumalan sana yhä enemmän kukoistaisi ja kasvaisi Kristuksen seurakunnassa. Ja jos näet näin tapahtuvan, iloitse ja kiitä Jumalan hyvyyttä ja armoa, josta tämä kaikki kumpuaa.
Keskiviikko.
He iloitsevat sinun edessäsi, niinkuin elonaikana iloitaan, niinkuin saaliinjaossa riemuitaan. Jes. 9: 2.
Profeetta puhuu niistä, joille evankeliumin valkeus on koittanut ja jotka ovat oppineet tuntemaan Kristuksen ja vastaanottaneet hänet. He iloitsevat, koska he ennen ovat olleet pimeydessä, sillä tässä valkeudessa on suurin ja ainoa tosi ilo sekä täydellinen ja ehtymätön tyydytys. Siksi hän sanookin: "Sinun edessäsi" iloitaan, toisin sanoen: sinun valkeudessasi. Sitten profeetta käyttää kahta vertauskohtaa ilmaistakseen jotenkin ilon suuruutta. Edellisen sisältävät sanat: "niinkuin elonaikana iloitaan", jälkimmäinen on sanoissa: "niinkuin saaliinjaossa riemuitaan". Nämä ovatkin oivallisia ja sattuvia vertauksia.
Silloin on tosiaankin puhdas ja viaton ilo vallalla, kun maan hedelmä onnellisesti ja runsaasti menestyy. Me iloitsemme siitä, että Jumala on antanut meille niin runsaasti, että saamme siitä elatuksemme ja ravintomme. Se ei ole sellaista iloa, jota lihan häpeällinen hekuma tavoittelee. Kun vainiot herättävät hyviä toiveita, tai kun sato on sangen hyvä ja suuri ja pellot ovat tuottaneet runsaan hedelmän, silloin kaikkien ihmisten sydämet riemuitsevat; kaikki ovat silloin siitä iloisia. Siksi tämä vertaus on sangen ihana ja sopii erinomaisen hyvin kuvaamaan evankeliumin siunausta.
Toinen vertaus on otettu sodassa saadusta voitosta. Voittajakansa iloitsee suuresti vihollisista saamastaan voitosta. Ja tähän iloon onkin syytä, sillä kun vihollinen on voitettu, niin saadaan taas rakas rauhakin. Elonaika herättää ilon, vihollisista saatu voitto synnyttää samoin ilon, ja tämä kahdenlainen ilo on erinomaisen suuri.
Näillä kahdella vertauksella profeetta on siis tahtonut ilmaista tuota verrattoman täydellistä ja suurinta iloa, iloa evankeliumin aarteen ja valkeuden löytämisestä. Runsaaksi siunaantunut elo ja täydellinen rauha ovat kaksi suurinta ja verrattominta asiaa, jotka turvaavat tämän ajallisen elämän ja takaavat sen jatkumisen. Tämä ilo ja riemu, jota profeetta kuvaa, ei kuitenkaan ole sellaista kuin niitten ilo ja riemu, jotka iloitsevat ajallisena elonaikana ja ajallisesta voitosta. Hän sanoo: "sinun edessäsi" on tämä meidän tosi ilomme, tarkoittaen: sinun valkeudessasi on täydellinen ja iankaikkinen elonaika, siinä on se varmin voitto, jossa totisesti jaetaan mitä runsain saalis, joka ravitsee ja juottaa meidät Jumalan huoneen runsailla lahjoilla. Tästä meidän suumme täyttyy naurusta, ja meidän kielemme on tulvillaan kiitosta siitä, että Jumala on lahjoittanut meille rakkaan Poikansa, jossa hän taritsee meille kaikki armonsa aarteet ja oikean rauhan. Tämä hengellinen ilo alkaa täällä, mutta tulee täydelliseksi vasta iankaikkisessa elämässä. Silloin me saamme nauttia sitä totista rauhaa, jonka Kristus, Jumalan Poika, on meille hankkinut, niinkuin hän sanookin: "Minussa on teillä rauha" (Joh. 16: 33). Tämä rauha on kuitenkin aivan toisenlainen, paljon suurempi, täydellisempi ja parempi kuin mikään rauha ja ilo maailmassa, mutta sitä kuitenkin jossakin määrin aavistelee se ajallinen ilo, jota ihmiset tuntevat silloin, kun rauha sodan jälkeen on jälleen palautettu ja kun runsasta, yltäkylläistä eloa korjataan.
Torstai.
Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Gal. 2: 20.
Kuulostaa siltä kuin Paavali puhuisi omasta henkilöstään. Sen vuoksi hän heti oikoo asian sanomalla: "en enää minä", toisin sanoen: Minä en enää elä omassa henkilössäni, vaan Kristus elää minussa. Henkilö tosin elää, mutta ei itsestään eli tähän henkilöön katsoen. Mutta kuka on tuo "minä", josta hän puhuu? Tämä "minä" on se, jolla on laki ja jonka pitää tehdä tekoja ja joka on henkilö sekin, mutta erotettu Kristuksesta. Paavali hylkää tämän "minän", koska "minä" Kristuksesta erotettuna henkilönä kuuluu kuolemalle ja helvetille. Sen vuoksi hän sanoo: "en enää minä, vaan Kristus elää minussa". Hän on se minun ilmentymäni, joka kaunistaa uskoni, niinkuin väri tahi valo kaunistaa seinän. Näin karkealla tavalla tämä seikka on esitettävä; jos näet asia hengellisellä tavalla esitettäisiin, me emme saattaisi käsittää, että Kristus on meissä ja jää meihin olemaan niin välittömästi ja likeisesti kuin valo tahi valkea väri seinään. Se Kristus, sanoo hän, joka näin on minussa ja minuun sidottuna ja pysyy minussa, on se, joka elää minussa sitä elämää, jota minä elän, jopa se elämä, jota minä näin elän, on juuri Kristus. Kristus ja minä olemme siis nyt tässä suhteessa yhtä.
Mutta minussa elävä Kristus hävittää lain, tuomitsee synnin ja surmaa kuoleman, koska niiden hänen läsnäollessaan välttämättä täytyy kadota. Onhan Kristus iankaikkinen rauha, viihdytys, vanhurskaus ja elämä, ja häntä pitää lain kauhujen, synkkämielisyyden, synnin, helvetin ja kuoleman väistyä. Minussa asuva ja elävä Kristus ottaa pois ja nielee kaiken minua vaivaavan ja ahdistavan onnettomuuden. Tämä Kristuksen minussa asuminen saa aikaan sen, että minä pääsen vapaaksi lain ja synnin kauhuista, minut riisutaan vanhasta olostani ja siirretään Kristukseen ja hänen valtakuntaansa, joka on armon, vanhurskauden, rauhan, ilon, elämän, autuuden ja iankaikkisen kunnian valtakunta. Mutta siinä valtakunnassa eläessäni mikään onnettomuus ei voi minua vahingoittaa.
Ja kuitenkin – ulkopuolelle jää vanha ihminen, lain alaiseksi. Vanhurskauttamiseen katsoen Kristuksen ja minun pitää kuitenkin olla mitä likeisimmin toisiimme yhdistyneinä: hän elää minussa ja minä hänessä, – on tosiaankin ihmeellistä puhua näin! Mutta kun hän elää minussa, on kaikki se, mikä minussa on armoa, vanhurskautta, elämää, rauhaa ja autuutta, Kristuksen omaa, ja kuitenkin se on minun omaani uskossa tapahtuvan kiinteän yhdeksiliittymisen voimasta, jossa meistä tulee aivan kuin yksi ruumis hengessä. Kun siis Kristus elää minussa, on välttämättömäsi! hänen mukanaan saapuvilla armo, vanhurskaus, elämä ja iankaikkinen autuus, – loitolla ovat laki, synti ja kuolema.
Näin Paavali pyrkii repimään meitä kerrassaan irti itsestämme, laista ja teoista ja siirtää meidät itse Kristukseen ja Kristuksen uskoon, niin ettemme vanhurskautusopin kysymyksessä ollen ottaisi huomioon mitään muuta kuin armon ja että erottaisimme sen mahdollisimman kauaksi laista ja teoista, joiden tällä kohdalla pitää olla loitolla.
Perjantai.
Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä. Aam. 8: 11, 12.
Tämä on kaikkein viimeisin rangaistus, jolla Jumala uhkaa, mutta samalla kaikkein suurin. Kaikki muut rangaistukset voisi vielä kestää, mutta hirmuisin rangaistus on, kun Jumala uhkaa ottaa pois tosi profeetat ja riistää ihmisiltä sanansa, niin ettei enää olisi ketään saarnaajaa, vaikka ihmiset haluaisivat kuulla Jumalan sanaa. Kaikessa muussa onnettomuudessa, olkoot kuinka suuria hyvänsä, voi Jumalan sanalla lohduttautua ja siitä rakentua, mutta jos Jumalan sana otetaan pois, silloin ei ole enää mitään lohdutusta eikä toivoa jäljellä, vaan pelkkää murhetta, vapistusta ja toivottomuutta, jopa itse kuolema.
Juutalaisilla oli heidän vankeutensa surkeuden aikana aina profeettoja, jotka lohduttivat ja vahvistivat heitä heidän ollessaan epätoivossa ja jotka johdattivat heitä toivomaan ja odottamaan Herraa Kristusta, joka oli tekevä lopun, ei ajallisesta kurjuudesta, vaan iankaikkisen kuoleman ja helvetin ikuisesta kurjuudesta. Mutta viimein, kun Kristus jo on tullut eivätkä he tahtoneet häntä vastaanottaa ja tunnustaa vapahtajaksensa, on heiltä sanakin otettu pois. Tätä Jumalan sanan nälkää on kestänyt aina tähän päivään saakka, niin että Israel on nyt paatunut ja sokea, niinkuin pyhä Paavali sanoo.
Sen tähden rukoilkaamme ja valvokaamme mekin, ettei tätä nälkää lähetettäisi meillekin, koska meille nyt Jumalan armosta on runsaasti annettu ja lahjoitettu Jumalan sana, ettei meille taas lähetettäisi paksua pimeyttä ja hirmuisia eksytyksiä Jumalan sanan sijaan ja ettei kävisi niin, että vaikka me halusta tahtoisimme kuulla Jumalan sanaa, ei olisi ketään, joka sitä meille opettaisi ja saarnaisi, niinkuin on käynyt niin monelle kansalle, jolla on ollut Jumalan sanaa yltäkyllin. Sillä kun Jumalan sana on poissa, mitäpä silloin on jäljellä muuta kuin ihmisjärjen sula pimeys. Se näet tahtoo mestaroida Jumalan sanaa eikä kuitenkaan osaa opettaa muuta kuin vääriä oppeja. Mitäpä osaisi pimeys ja sokeus saarnata tai opettaa muuta kuin pimeyttä ja eksytystä? Ei ole muuta valkeutta kuin ainoastaan se, joka saadaan uskosta Jumalan sanaan.
Meidän on siis ennen kaikkea oltava kiitollisia Jumalalle ja oikein käytettävä tätä verratonta hyvää tekoa, hänen sanansa lahjaa, niin kauan kuin se meillä on, ettemme, jos se otetaan pois meiltä, kiittämättömiltä ihmisiltä, lankeaisi suuriin eksytyksiin ja sokeuteen ja saisi kokea, mitä Valitusvirsissä sanotaan: "Jotka herkkuja söivät, ne nääntyvät kaduilla. Joita punapurppuran päällä kannettiin, ne tunkioita syleilevät" (4: 5). Me olemme kuitenkin valitettavasti liian kiittämättömät Jumalan sanasta; varsinkaan ne, joitten tulisi pitää murhetta Jumalan sanasta ja seurakunnasta, eivät siitä ollenkaan pidä lukua. Surkeata kyllä, ne jotka ovat heistä parhaat, joko ainoastaan etsivät hekumaa laiminlyöden seurakunnan, tai raivoavat hurskaita ja uskollisia opettajia vastaan. Jos tällaista jatkuu, on meitäkin kohtaava sama Jumalan tuomio, jolla profeetta tässä uhkaa; se on jo alkanutkin tulla osaksemme väärien ja jumalattomien opettajien muodossa.
Lauantai.
Jos joltakin teistä putoaa poika tai härkä kaivoon, eikö hän heti vedä sitä ylös sapatinpäivänäkin? Luuk. 14: 5.
Herra nuhtelee tässä vääriä pyhiä, jotka selittivät Jumalan sanaa nurjaan suuntaan ja kerskasivat pitävänsä sapatin, vaikka eivät osoittaneet mitään rakkautta. Heittiöitä moiset Jumalan sanan väärentäjät! Kun Jumalan sana käskee rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hänelle kaikkea hyvää, niin he väittävät: Ei suinkaan, minähän siten rikkoisin sapatin. Se on väärää opetusta ja Jumalan käskyn kumoamista. Jumala antaa sinulle käskyn juuri sapattina rakastaa lähimmäistäsi, hoitaa häntä ja tehdä hänelle sitä hyvää, mitä hän ruumiin ja sielun puolesta tarvitsee. Se nähdään siitä esimerkistäkin, jonka Herra tässä mainitsee. Ellei eläimen auttaminen sapattina ole syntiä, niin olettehan te perin kieroja pyhiä kieltäessänne sapattina rakastamasta ja auttamasta hätääntynyttä ihmistä, vaikka kyllä voitte rakastaa nautaanne ja aasianne ja mennä niitä köysin ja kangin kaivosta pelastamaan ja auttamaan.
Näin käy kaikkien niiden, jotka rupeavat Herraa Kristusta mestaroimaan ja neuvomaan: he joutuvat itse virittämäänsä ansaan ja heidän täytyy julkisesti tunnustaa olevansa aivan tyhmiä. Siten kävi näiden fariseusten, jotka rohkenivat ajatella, ettei Herra voi vapautua heidän paulastaan, paransi hän vesitautisen tai ei.
Mutta hänpä antaa heille vastauksen sellaisen, että heidän täytyy häveten punastua, tohtimatta enää ryhtyä mihinkään toimiin häntä vastaan. Hän sanoo heille: Juuri te ulkokultaiset rikotte sapatin. Ne viat, joita te etsitte minusta, ovat teissä itsessänne. Sapatin pyhittäminen on samaa kuin Jumalan sanan kuuleminen ja pyhien tekojen tekeminen, sitä että rakastetaan lähimmäistä ja tehdään hänelle, mitä hän tarvitsee. Tätä on tehtävä sapattina, ja se on oikeaa Jumalan palvelemista. Sitä tarkoittaa myös tuo kaunis lause profeetta Hoosean kirjassa (6: 6): "Laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja". Mitä on Jumalan tunteminen? Ei muuta kuin Jumalan sanan kuulemista. Ilman sanaa ei kukaan voi tietää Jumalasta mitään. Mutta kun sana ilmoittaa: minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka olen lähettänyt ainoan Poikani ja antanut hänet puolestasi kuolemaan ja joka olen kasteessa ottanut sinut omakseni, niin me siten sanan kautta opimme tuntemaan Jumalan armolliseksi ja laupiaaksi. Sitä ei järki ikinä voisi itsestään tietää ja käsittää. Koska siis sanan kautta tullaan tuntemaan Jumala, niin seuraa siitä, että Jumalan palvelemista ja oikeaa sapatin pyhittämistä on se, että kuullaan Jumalan sanaa ja eletään ja tehdään Jumalan sanan mukaan. Meille kristityille tulee siis joka päivän olla sapatti. Meidän tulee näet joka päivä kuulla Jumalan sanaa ja asettaa elämämme sen mukaan. Kuitenkin sunnuntai on säädetty sen tähden, että jokainen varsinkin sinä päivänä kuulisi ja oppisi Jumalan sanaa ja sen mukaan eläisi. Kuusi päivää täytyy ihmisen tehdä työtä ja hankkia elatustaan. Mutta seitsemännen päivän Jumala tahtoo saada pyhitetyksi; silloin ei pidä tehdä työtä, että jokainen esteettömästi saisi harjoittaa Jumalan sanan kuulemista ja sen noudattamista teoissa. Silloin ei ole tehtävä ajallisiin kohdistuvaa työtä, vaan sellaista, mitä Jumala sanassaan vaatii ja käskee.
KAHDEKSASTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Minä kiitän Jumalaani aina teidän tähtenne siitä Jumalan armosta, joka on annettu teille Kristuksessa Jeesuksessa. 1. Kor. 1: 4.
Näin apostoli ylistää korinttolaisilleen evankeliumin virkaa, että he todellakin pitäisivät sitä kallisarvoisena. Ja hän tekee sen esittäen itsensä esimerkiksi: hän itse omasta puolestaan kiittää Jumalaa heidän tähtensä, heitä sitäkin enemmän kiitollisuuteen herättääksensä. Muistelkoot toki, millaisia he olivat ennen ja mitä he nyt evankeliumin kautta ovat saaneet! Kavahtakoot saamansa armon unohtaen jälleen joutumasta entiseen sokeuteensa! Sen tähden hän sanoo: "Te olette nyt saaneet sen armon, että kaikessa olette rikastuneet hänessä", nimittäin kaikessa siinä, mikä kuuluu tulevaan elämään – evankeliumin tarkoitus ei ole tehdä ihmisiä rikkaiksi täällä maailmassa –, "niin ettei teiltä mitään puutu missään armolahjassa", ettekä te tarvitse mitään muuta kuin tämän ainoan, nimittäin sen, että Herra itse saapuu. Juuri se teidän vielä on saatava. Sen tulemista odotellessanne eläkää siitä armosta ja niistä lahjoista, joissa te kaikin tavoin olette rikastuneet, kunnes teidät kerran vapahdetaan tästä maailman syntisestä, ilkeästä elämästä ja kaikista sen tuskista. Tämä tietäkää ja kiittäkää Jumalaa siitä, ettei teidän ole tarvis tavoitella muita, parempia tai suurempia lahjoja, ikään kuin teillä vielä ei olisi kaikkea, mikä teillä pitää olla.
Mietipä toki itse, mitä parempaa voitaisiin omistaa tai halata kuin on se, mikä kristityllä evankeliumissaan ja uskossaan on! Niiden kauttahan hän on varma siitä, että synti hänelle kasteessa annettiin anteeksi ja hänet siinä puhtaaksi pestiin, Jumalan edessä vanhurskaaksi ja pyhäksi julistettiin ja siten myöskin jo Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi julistettiin. Ja vaikka hänellä tosin vielä on heikkoutta ja syntiä ja hän niitä tuntee, jopa vaikka hän pikaistuksissaan olisi langennutkin, hän voi antaa lähimmäisensä jälleen itseänsä rohkaista, itsensä päästää synnistä ja Jumalan sanalla ja sakramentin antamisella itsensä lohduttaa ja vahvistaa. Hän saattaa edelleen hädässään avuksihuutaen rukoilla, ja hänellä on se varma lupaus, että Jumala tahtoo häntä kuulla ja auttaa. Niin, voiko ihminen enempää halata tai mitä enempää hän tarvitsee kuin sen, että tietää kasteen kautta olevansa Jumalan lapsi ja omistavansa Jumalan sanan lohdutukseksi ja väkevyydeksi heikkoutta ja syntiä vastaan? Luuletko vähäiseksi rikkaudeksi ja aarteeksi sen tietämistä ja omistamista, että Jumala itse puhuu kanssasi ja ulkonaisen viran välityksellä sinussa vaikuttaa, opettaa, kehoittaa, lohduttaa, tulee avuksesi, jopa antaa sinulle lopullisen voiton perkeleestä, kuolemasta ja kaikesta maailmallisesta vallasta? Suuri rikkaus ja kallis aarre on se, että ollaan varmoja Jumalan sanasta eikä epäillä sen olevan Jumalan sanaa. Tämä voi lohduttaa sydäntä ja sen säilyttää. Meidän on siis nyt syystäkin mitä syvimmin kiittäminen Jumalaa siitä suuresta armosta ja lahjasta, että meillä jälleen on valo niin Raamatun käsittämiseen kuin kaikkien asioiden ymmärtämiseen. Voi kuitenkin käydä ja valitettavasti onkin käyvä samoin kuin kävi korinttolaisten keskuudessa. Apostoli kehoittaa siis meitä pysymään Jumalan armon ja lahjan tuntemisessa kiitollisina ja, koska me näiden kautta olemme niin rikkaat ja niin autuaiksi tehdyt, ettei meiltä enää mitään puutu, tästä lähin ainoastaan odottamaan, että Herra sen, minkä hän on meille luvannut ja jo uskossa lahjoittanut, tulemisellansa ilmeisenä asettaisi meidän nähtäväksemme.
Maanantai.
"Mitä arvelette Kristuksesta? Kenen poika hän on?" He sanoivat hänelle: "Daavidin". Matt. 22: 42.
Herra tahtoo tällä kysymyksellä kehoittaa juutalaisia ja meitä kaikkia pitämään Kristusta suuremmassa arvossa ja katsomaan häntä aivan toisenlaisin silmin kuin jos hän olisi vain Daavidin poika. Hän on myös Daavidin Herra, toisin sanoen hän ei ole pelkkä ihminen, vaan myöskin tosi Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt. Daavid ei olisi sanonut häntä Herraksi, jos hän ei olisi ollut muuta kuin pelkkä ihminen ja Daavidin poika. Olihan Daavid pyhimpiä ja oppineimpia kuninkaita, ja kuitenkin hän sanoo Kristusta, joka on hänen poikansa, Herrakseen.
Jos tahdotaan tämän ajallisen elämän perästä tulla iankaikkiseen elämään, ei lain opetus mitään auta. Emme näet voi tulla iankaikkiseen elämään ennen kuin olemme kaikista synneistä vapaat ja päästetyt. Vaikka lain hyöty ja tarkoitus onkin se, että tehdään vähemmän syntiä, ei sen avulla kuitenkaan voida syntejä kokonaan poistaa. Me tarvitsemme siis toisen, lakia paremman opin neuvomaan, kuinka me voimme päästä synnistä. Kun emme kykene lakia täydellisesti noudattamaan, niin laki on vain tuottamassa meille pahaa omaatuntoa, niin että syntien tähden täytyy peljätä Jumalan vihaa ja tuomiota.
Sen levottomuuden, minkä laki omassatunnossa vaikuttaa, on omiansa poistamaan se, että opit tuntemaan, kuka Kristus on ja mitä hän on tehnyt. Kristus itse sanoo, että hän ei ole vain Daavidin poika, joksi juutalaiset häntä luulivat, vaan myös Daavidin Herra, toisin sanoen iankaikkinen, tosi Jumala. Mitä hän sitten tekee? Hän tyhjentää itsensä jumaluudestaan, niinkuin Paavali sanoo, tulee ihmiseksi ja kuolee ristinpuussa. Minkä tähden? Sen tähden, että hän on se Jumalan Karitsa, toisin sanoen, se uhri, jonka Jumala sääsi maailman syntien sovitukseksi. Kuoltuaan hän nousee kolmantena päivänä kuolleista iankaikkiseen elämään ja istuu Jumalan oikealla puolella.
Tämä meidän tulee oppia Kristuksesta ja se tarkoin huomata. Joka sen taidon on saanut, hän on saanut avun; joka ei sitä taida, hänen täytyy hukkua syntiin ja kuolemaan.
Me olemme kaikki syntisiä, eikä laki meitä auta synnistä; päin vastoin se syyttää meitä Jumalan edessä, ja se vasta meidät oikein syntisiksi tekeekin. Siinä sitten olemme voimatta itse vähääkään tehdä pelastukseksemme. Me olemme synnissä siinneet ja syntyneet ja kuta kauemmin elämme, sitä suuremmaksi meidän syntimme kasvaa ja paisuu. Se ei ole niinkuin kuorma hartioillamme, jonka voimme luotamme työntäen heittää pois, vaan se on luissamme ja ytimissämme eikä sen vuoksi anna meille mitään lepoa. Se on meidän itsemmekin tunnustettava, jos vain tahdomme avata silmämme ja katsoa omaan sydämeemme.
Niin, ainoa pelastuskeino ja apu on se, että opimme tuntemaan, kuka Kristus on. Jos näet ensiksikin tiedät, kuka hän on, ja sitten myös kuulet, mitä hän tekee, niin olet saanut avun. Jos olet kurja syntinen, joka olet tehnyt paljon syntiä Jumalan tahtoa vastaan, niin katso tänne! Jumala lähettää Kristuksen kärsimään syntisten edestä ja sovittamaan heidät. Mitä enää suret velkaasi, jonka niin rikas Herra otti maksaakseen ja sen jo maksoi? Nyt on vain se pääasia, että vahvassa luottamuksessa omistat itsellesi hänen kärsimyksensä ja kuolemansa.
Tiistai.
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. Jes. 9: 1.
Minkä valkeuden? Auringonko vai järjen valkeuden? Ei. Nekin kyllä ovat oivallisia valoja, mutta ne ovat mitättömiä tämän iankaikkisen valtakunnan ja vanhurskauden valkeuden rinnalla, josta profeetta tässä puhuu. Auringon valkeus on erinomainen ja ihailtava, samoin myös järjen valkeus, joka on auringon valkeutta verrattomasti kirkkaampi. Järki viisauksinensa on taivas täynnä valkeutta ja tähtiä; mitä aurinko ei voi, sen voi järki. Ja kuitenkin, niinkuin kynttilä tuskin valaisee yhden pisteen, kun sitä verrataan aurinkoon, joka mitä kirkkaimmin tuo valoon kaikki esineet muotoineen ja väreineen, samoin ovat nämä auringon ja järjen ihmeteltävät valkeudet tuskin pieni, vähäinen kynttilä, jos niitä verrataan siihen valkeuteen, josta profeetta tässä puhuu.
Se on totisesti suuri valkeus, koska se opettaa ja valaisee meidän sydämemme. Se ei valaise sillä tavoin kuin aurinko tai järki valaisee. Kummallakaan niistä ei ole mitään valkeutta iankaikkisesta vanhurskaudesta, iankaikkisesta elämästä ja rauhasta. Mutta tämä suuri valkeus paistaa niin, että tiedetään synti kirotuksi, kuolema surmatuksi, helvetti hävitetyksi, perkele voitetuksi ja ihminen Kristuksen, Jumalan Pojan, kautta vapahdetuksi kaikkien näitten vihollisten hirmuvallasta. Tätäpä sopii nimittää suureksi valkeudeksi, se kun opettaa meille, kuinka synti, kuolema, helvetti ja saatana voitetaan, ja opettaa meille iankaikkista vanhurskautta, rauhaa ja elämää, sanomattomia hyviä tekoja, jotka Kristus meille tuo ja lahjoittaa. Tämä on totisesti äärettömän paljon suurempaa kuin kaikki se, mitä järjen viisaus milloinkaan opettaa.
Tätä profeetta Jesaja tarkoittaa nimittäessään tätä valkeutta "suureksi valkeudeksi". Sitä sanaa käyttämällä hän on tahtonut kuvata tämän valkeuden majesteettisuutta verrattuna noihin, joilla on jotakin valkeutta, ja meille opiksi ylistää samaista valkeutta. Hän puhuu näet tässä iankaikkisen vanhurskauden, iankaikkisen elämän ja rauhan valtakunnasta. Sen tähden hän puhuu siitä valkeudesta, joka on ominaista tälle valtakunnalle ja joka on Kristus itse. "Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan" (Joh. 1: 9).
Puhuessaan taas kansasta, joka vaeltaa pimeydessä ja asuu kuoleman varjon maassa, profeetta nimittää pimeydeksi tämän maailman valtakuntaa. Sitä valaisevat kuitenkin aurinko ja järki mitä armaimmin. Hän siis nimittää pimeydeksi järkeä, toisin sanoen, viisainten ihmisten kaikkein taitavimpia ja terävimpiä ajatuksia ja sääntöjä. Järki ei todellakaan taivaallisen valkeuden rinnalla ole mitään muuta kuin pelkkää pimeyttä; järki ei ymmärrä mitään hengellisestä viisaudesta, vanhurskaudesta ja rauhasta. Järki ei voi varmasti päätellä, mikä Jumalan tahto on meitä kohtaan. Tässä pimeydessä me pysymme ja vaellamme kaikin, ellei Kristus, totinen valkeus, meitä evankeliumilla valaise.
Keskiviikko.
Ja Joosef sanoi veljilleen: "Minä olen Joosef". 1. Moos. 45: 3.
Tässä käydään kova taistelu, kun Joosef yhtäkkiä ilmaisee itsensä veljillensä Aikaisemmin he olivat pitäneet häntä hirmuisena hallitsijana, koska Joosef käyttäytyi niin oudosti heitä kohtaan. Ja vaikka hän monin tavoin osoittautui sellaiseksi, että hänen veljensä varmaan olisivat saattaneet toivoa tuon vihaisen muodon alla vielä piilevän ystävällisyyttä ja armoa, niin he eivät kuitenkaan voineet sitä siksi ymmärtää. Mutta tässä hän ei pitkään kiertele, vaan puhkeaa paikalla sanoiksi: "Minä olen Joosef". Meillä on tässä ihana esimerkki siitä, kuinka Jumalan on tapana menetellä meitä kohtaan. Vaikka hän näet rankaisee jumalisia ja käyttäytyy aivan kuin hän ei olisikaan meidän Jumalamme ja Isämme, vaan näyttää ennemminkin olevan ankara tuomari, joka ainoastaan tahtoo piinata ja kokonansa kadottaa meidät, hän sanoo kuitenkin aikanaan, kun hänen otollinen hetkensä tulee: Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Tähän saakka olen suhtautunut sinuun ikään kuin olisin tahtonut kokonaan hyljätä sinut ja syöstä helvettiin, mutta niin on minun tapani leikitellä pyhieni kanssa. Ellei minun sydämeni olisi ollut niin armas sinua kohtaan, en olisi tahtonut sillä tavoin sinun kanssasi leikitellä.
Tällaiseksi siis kuvataan meille pyhien hallintaa meidän lohdutukseksemme, jotta me oppisimme kärsimään Jumalan kättä, joka opettaa ja koettelee meitä, tuntemaan itseämme ja nöyrtymään, että perisynti siten meissä yhä enemmän tulisi kuoletetuksi. Tämä ei tähtää meidän kadottamiseemme tai hylkäämiseemme, vaan siihen, että meidän luonnossamme oleva synti perattaisiin pois, oppiaksemme tämän: "Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää." (1. Sam. 2: 6, 7.)
Tällä tavoin on Joosefiakin ihmeellisesti koeteltu ja hyvin harjoitettu, kunnes hän kurituksesta nöyrtyi ja vihdoin tuli taas korotetuksi. Näin hän saavutti suuren taidon ja ymmärryksen jumalisuudessa ja niin suuren viisauden, että hän osasi neuvoa muitakin ja olla kaitsijana, vieläpä hallita koko maailmaa. Koko Egyptin valtakunta ei ollut kyllin suuri hänen viisaudelleen, vaikka hän siinä oli monille ihmisille hyödyksi neuvoen sekä kansaa että itse kuningastakin. Mutta mistä hän oli saanut tämän viisauden? Siitä, että hän aikaisemmin oli kuoletettu ja viety suureen ahdistukseen, hän oli ollut halveksittu ja hänen oli täytynyt joutua kokonaan epätoivoon, kuitenkin hän oli suurella rakkaudella kiusauksessa aina säilyttänyt oikean uskon ja toivon. Aivan samoin hän koettelee ja nöyryyttää myös veljiään, korottaakseen heidät myöhemmin. Sen tähden tämä on oiva esimerkki siitä, kuinka Jumalan on tapana hallita omiansa. Hänhän ei ole säästänyt ainokaista Poikaansakaan, vaan on antanut hänet alttiiksi kaikkien meidän edestä, että hän sovittaisi meidän syntimme.
Torstai.
Meillä on sellainen ylimmäinen pappi, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaissa. Hebr. 8: 1.
Vanhan liiton aikana oli monta uhripappia, mutta yksikään ihminen ei ole milloinkaan sen kautta saanut syntejään anteeksi. Siksi täytyi koko juutalaisten pappeuden lakata. Jumalan täytyi lähettää Poikansa, jotta saataisiin apu ihmisten omantunnon hätään. Kristus on nyt uhrattu, ja tämä kerta kaikkiaan tapahtunut Kristuksen uhri kelpaa iankaikkisesti. Me tulemme autuaiksi, kun uskomme siihen. Kristus on kuolemallaan uhrannut uhrin meille iankaikkiseksi puhdistukseksi synneistä. Kun nyt hänen kärsimisensä on loppunut, ja hänen uhrinsa tapahtunut, silloin alkaa hänen kunniansa. Ristillä hänen kunniansa katoaa, ja kuolema voittaa hänet, mutta Kristuksen taistelu kestää ainoastaan hetken. Ristillä hän myös rukoilee papillisen rukouksen: "Isä, anna heille anteeksi!" Tällä iankaikkisesti kelpaavalla uhrilla on täysi hyvitys suoritettu kaikkien ihmisten puolesta maan päällä, jotka vain tähän uhriin pitäytyvät ja valittavat syntiänsä Jumalalle.
Mitä Kristus sitten tekee? Hän istuutuu Jumalan oikealle puolelle. Kun koko maailma luulee hänen olevan hukassa, niin hän vasta alkaakin iankaikkisesti hallita, astuu meidän sijastamme Isän eteen ja rukoilee meidän edestämme, kun meitä syytetään synnistä. Meistä langetetaan tuomio, peljästynyt omatunto tuntee Jumalan vihastuvan syntiin. Silloin ei meitä voida auttaa muulla tavoin kuin Kristuksen uhrilla, Kristus rukoilee Isää meidän puolestamme sanoen: Isä, syntinen on heikko, hän on suuressa tuskassa, lahjoita hänet minulle, minä olen hänen edestänsä suorittanut hyvityksen, hän luottaa minun iankaikkiseen uhriini. Mutta sitä, joka luopuu tästä uhrista luottamaan johonkin muuhun, ei voida iankaikkisesti auttaa.
Kristus istuu nyt taivaassa odottamassa sitä hetkeä, jolloin kaikki hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi. Tämä on hänen vasituinen virkansa; hän ei makaa tuolla ylhäällä eikä torku, vaan pitää silmällä meitä. Jos nyt ihmiset kääntyvät hänen tykönsä, hän tahtoo olla saapuvilla ja auttaa. Jos joku joutuu kiusaukseen, valittakoon sitä Kristukselle, niin hän saa avun. Viholliset raivoavat vielä täällä ennen viimeistä päivää; liha, synti, kuolema ovat vielä jäljellä. Kuitenkin Kristus hallitsee omiansa heidän sydämissään. Hän lohduttaa heitä hädässä, puhdistaa heitä ja rukoilee heidän edestänsä. Viimeisen päivän tultua kaikki hänen kristittynsä saavat hallita hänen kanssansa, istuen Jumalan oikealla puolella; silloin surmataan vihollisista viimeinen. Täällä vallitsevat vielä epäluulot, elatuksen murhe ja epätoivo, kun Jumala näyttää tylyltä. Mikä on nyt Kristuksen omien lohdutus? Kristus, heidän ylimmäinen pappinsa, joka on meidän edestämme suorittanut hyvityksen, katsoo meidän puoleemme ja näkee, kuinka viholliset tahtovat sortaa meitä; sen tähden hän suistaa viholliset ja rukoilee Isää olemaan meidän osamme. Kun omatunto tuntee tämän, meillä on vapaa pääsy Isän tykö kaikessa tuskassa. Meiltä puuttuu ainoastaan näköä; meillä ei ole kyllin teräviä silmiä nähdäksemme pilvien lävitse taivaaseen, että Kristus on meidän puolustajamme. Sen tähden meidän tulee uskoa se, niinkuin Raamattu sanoo: "Meillä on sellainen ylimmäinen pappi, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaissa".
Perjantai.
Anna anteeksi kaikki rikokset, ota armoihisi, niin me tuomme sinulle uhrimulleiksi huultemme uhrit. Hoos. 14: 3.
Oikea parannus alkaa synnin tuntemisella ja synnin totisella tunnustamisella. Tätä synnin tuntemista ei kuitenkaan voi olla ilman suurta kipua. Kun sydän katsoo Jumalan tahtoa, sillä on silmiensä edessä synnin iankaikkinen rangaistus, nimittäin kuolema. Sitä se totisesti kauhistuu eikä ainoastaan murehdi tekemiään syntejä, vaan alkaa myös vihata syntiä. Tämä on Pyhän Hengen työtä. Ihmisen luonto ei ilman Pyhää Henkeä vihaa syntiä, vaan rakastaa sitä; se nauttii synnistä eikä voi siihen kyllästyä. Mutta kun Pyhä Henki parannuksen kautta uudistaa ihmisen, hän luo sydämeen kokonaan uudet taipumukset, niin että ihmiset näkevät synnin häpeän ja ajattelevat Jumalan rangaistusta ja vihaa. Näitä ajatuksia seuraa sitten syntiin kohdistuva viha ja harras halu saada anteeksi.
Jos me siis tunnemme synnin ja kadumme sitä, niin parannus on jo alulla. Täydelliseksi se tulee, jos tähän katumukseen liittyy usko Jumalan laupeuteen ja sydän kääntyy profeetan opetuksen mukaan Jumalan tykö ja pyytää syntejä anteeksi. Tämä usko ei sekään ole meidän, vaan Pyhän Hengen tekoa. Luonto näet pakenee Jumalaa nähdessään, että häneltä tulee rangaistus: luonto ei voi toivoa lunastusta samalta, jolta se näkee vihan tulevan. Tämän meidän luonnollisen mielemme Pyhä Henki parantaa evankeliumilla; hän ottaa sen kokonaan pois, vuodattaa sydämeen uskalluksen Jumalan laupeuteen ja opettaa meille, että vaikka Jumala vihaa syntiä, ei hän kuitenkaan tahdo syntisiä kadottaa. Onhan Jumala lahjoittanut maailmalle Poikansa ja luvannut, että hänen kauttansa saadaan toivoa syntien anteeksiantamusta ja iankaikkista elämää. Jos nyt sydän Pyhän Hengen armon avulla katsoo tätä taivaallisen Isän tahtoa, niin se saa vaivaansa toivon ja näkee aivan kuin kuoleman pimeydessä elämän valkeuden. Vaikka synti peljättää sydäntä, se ei kuitenkaan joudu epätoivoon, sillä se näkee synneistä maksetun kalliin lunastushinnan, Jumalan Pojan veren. Vaikka nyt sydän näkeekin synneillään ansainneensa kuoleman, se kuitenkin luottaa Jumalan laupeuteen, joka ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja saisi elää.
Mutta kun uskon kautta saamme synnit anteeksi, niin kumpuavat sitten myös sydämestä, aivan kuin puhtaasta lähteestä, puhtaat ja Jumalalle otolliset teot. Ja vaikka pyhissä vielä jäljellä olevan synnin tähden heidän kuuliaisuutensa ei ole täysin puhdas, se on kuitenkin Jumalalle otollinen uskon tähden, joka luottaa Kristukseen. Näitä tekoja sanotaan parannuksen hedelmiksi, ja niistä ensimmäinen on se, jonka profeetta tässä mainitsee, että me tuomme uhrimulleiksi huultemme uhrit, toisin sanoen: että kielemme julistavat Jumalan ylistystä hänen laupeutensa tähden, jonka hän on osoittanut meille Kristuksessa. Mitäpä muuta me viheliäiset ihmiset osaisimme tehdä kuin ylistää tätä Jumalan suurta hyvyyttä. Niinhän psalmissakin sanotaan: "Kuinka minä maksan Herralle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan? Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avuksi Herran nimeä." (Ps. 116: 12, 13.) Jos me näin uhraamme huultemme mullit julistaen hänen laupeuttansa, niin me olemme oikeita pappeja, sellaisia kuin Jumala tahtoo.
Lauantai.
Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Gal. 3: 26.
Paavalin, tuon verrattoman uskon opettajan huulilla on aina tällaisia sanoja: "uskon kautta", "uskossa", "uskosta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" jne. Hän ei sano: Te olette Jumalan lapsia, koska teidät on ympärileikattu, olette kuulleet lakia ja tehneet sen vaatimia tekoja, niinkuin juutalaiset luulottelivat ja valeapostolit opettivat, vaan: uskon kautta Kristukseen Jeesukseen. Laki siis ei tee – ja paljoa vähemmin siis ihmissäännökset – Jumalan lapsia; se ei voi saada aikaan uutta luomusta eikä uutta syntymää. Vanhan syntymän, jolla olemme syntyneet perkeleen valtakunnan jäseniksi, se kyllä panee katseltavaksemme, meitä näin valmistaen sitä uutta syntymää varten, joka toteutuu uskossa Kristukseen Jeesukseen, eikä lain kautta, niinkuin Paavali siitä päivänselvästi todistaa: "Te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia". On kuin hän sanoisi: Vaikka laki on teitä kiusannut, nöyryyttänyt ja tappanut, se ei kuitenkaan saanut teitä vanhurskaiksi, ei saanut teitä Jumalan lapsiksi, mutta usko sai. Mikä usko? Usko Kristukseen. Siis usko Kristukseen tekee Jumalan lapseksi, eikä laki. Samasta asiasta on kirjoitettu Johanneksen evankeliumissa: "Niille, jotka uskovat –, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi" (Joh. 1: 12).
Sen tähden kristityn omatunto ei tiedä laista mitään, vaan katsoo ainoastaan Kristukseen, jonka kautta hän on tullut tähän sanomattomaan kunniaan: Jumalan lapseksi. Niin tulee meidänkin tehdä, jos tahdomme olla kristittyjä ja jos omantunnon kiusauksessa ja kuoleman hädässä tahdomme saada lohdutuksen. Älkäämme turvautuko mihinkään muuhun kuin yksin Kristukseen uskolla, sanoen: minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka minun edestäni on ristiinnaulittu ja kuollut, jonka haavoissa ja kuolemassa minä näen syntini, mutta jonka näen myöskin ylösnousemuksellaan voittaneen minun syntini, kuoleman ja perkeleen ja hankkineen minulle vanhurskauden ja iankaikkisen elämän; en tahdo kuulla enkä nähdä mitään muuta kuin yksin hänet. Tämä on oikea usko, ja se meillä olkoon Kristukseen. Sen kautta me yhdistymme Kristukseen ja tulemme hänen jäsenikseen ja Jumalan lapsiksi.
Kuinka ylistettävä onkaan se sanoinkuvaamaton armo ja kirkkaus, mikä meillä on Kristuksessa Jeesuksessa, se että me kurjat syntiset, luonnostamme vihan lapset, pääsemme kuin pääsemmekin siihen kunniaan, että meistä uskon kautta Kristukseen tulee Jumalan lapsia ja perillisiä sekä Kristuksen kanssaperillisiä, taivaan ja maan herroja, – vaikka eihän mikään kieli, ei ihmisen eikä enkelin, saata sitä kirkkautta kylliksi ylistää!
YHDEKSÄSTOISTA KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Mutta tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, niin – hän sanoi halvatulle – nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi. Matt. 9: 8.
Jos kysyt, mistä kristillinen vanhurskaus tulee ja millä se on saatu tai hankittu, niin vastaus kuuluu: se tulee siitä, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on tullut taivaasta, tullut ihmiseksi, kärsinyt ja kuollut meidän syntiemme tähden. Tämä on syy ja väline, jonka kautta ja jonka tähden meille on lahjoitettu syntien anteeksiantamus ja Jumalan armo. Koska näet synti oli liian raskas, niin ettei mikään luotu voinut sitä poistaa, ja viha niin suuri, ettei kukaan voinut sitä lepyttää eikä sovittaa, täytyi meidän sijaamme astua toisen miehen, Jeesuksen Kristuksen, joka on Jumala ja ihminen, ja kärsimyksensä ja kuolemansa kautta sovittaa ja maksaa synnit. Tämä lunastus on sitä varten valmistettu ja suoritettu meidän edestämme, että sen kautta Jumalan viha sammutettaisiin ja synti poistettaisiin, Isä sovitettaisiin ja tehtäisiin meidän ystäväksemme, mikä nyt on tapahtunut.
Tämän tietävät ja uskovat kuitenkin vain kristityt. Tässä he eroavat kaikista muista ihmisistä maan päällä, sillä väärät kristityt ja tekopyhät kehuvat hekin Jumalaa laupiaaksi, eikä ole olemassa ketään, joka ei tietäisi kertoilla Jumalan armosta, mutta he eksyvät kuitenkin, niin etteivät he saa mitään armoa eivätkä syntiensä anteeksiantamusta. Se taas johtuu siitä, etteivät he tiedä, kuinka armo saadaan; he vaeltavat sokeudessa ja tahtovat teoillaan ja omalla pyhyydellään tuon kaiken saada aikaan, mutta näin he vain tekevät Jumalan vihan raskaammaksi.
On siis tarpeen, että me opettelemme etsimään anteeksiantamusta sieltä, mistä sitä on etsittävä, toisin sanoen, että hyvin opimme tuntemaan, käsittämään ja säilyttämään Herran Jeesuksen Kristuksen. Varmaa näet on, ettei kukaan saa ilman Kristusta tulla Jumalan eteen eikä voi löytää armoa eikä saada anteeksi pienintäkään syntiä. Koska sinä olet syntinen ja pysyt semmoisena, niin omatuntosi asettaa tunnettavaksesi Jumalan vihan ja rangaistuksen, niin ettet voi nähdä mitään armoa. Omasta povestasi et kuitenkaan löydä mitään, millä maksaisit synnin tai saisit aikaan jotakin, jonka tähden Jumala katsoisi sinun puoleesi ja pyyhkisi pois velkasi, niin että synti annettaisiin sinulle anteeksi. Mutta jos turvaudut Kristukseen ja otat hänet siksi, joka on antanut henkensä sinun edestäsi, ottanut päällensä sinun syntisi ja antanut itsensä ynnä koko ansionsa ja lahjansa sinun omaksesi, niin ei mikään synti mahda mitään sinulle.
Näin on meillä nyt sula armo ja syntien anteeksiantamus, mutta vain Kristuksen kautta ja Kristuksessa. Joka nyt tulee omine tekoineen Jumalan eteen armoa saadaksensa, se juoksee kiveä vastaan ja särkee päänsä, vieläpä saa osakseen armon sijasta pelkkää vihaa. On Herran Kristuksen kieltämistä, pilkkaamista ja häpäisemistä, jos joku rohkenee panna syntiä vastaan jotakin muuta kuin Kristuksen ansion, aivan kuin ei Kristuksen veri olisi riittävä poistamaan kaikkea syntiä. Jos siis tahdot päästä vapaaksi synnistä, niin älä millään muotoa etsi omia tekojasi tuodaksesi niitä Jumalan eteen, vaan pakene Kristuksen tykö. Hän on ottanut sinun syntisi sinulta ja sälyttänyt ne päällensä, sillä hän on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.
Maanantai.
Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. 1. Moos. 32: 24.
Tämä Jaakobin kanssa painiskelija oli kunnian Herra, itse Herra Jumala tai Jumalan Poika, joka oli tuleva ihmiseksi ja joka ilmestyi isille ja puhui heidän kanssaan. Jumala seurustelee valitsemansa kantaisän kanssa sangen ystävällisesti, suuren hyvyytensä mukaan, ja koettelee häntä. On kuin hän leikittelisi hänen kanssaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Tämä leikki aiheuttaa kuitenkin Jaakobille suurta kipua ja sydämen tuskaa. Kuitenkin se on täyttä leikkiä, niinkuin sen päätös selvästi osoittaa. Tästä käy näet ilmi, että se oli ainoastaan merkki suuresta rakkaudesta. Jumala leikittelee Jaakobin kanssa koetellaksensa ja vahvistaaksensa hänen uskoaan.
Tämän kertomuksen tarkoitus on olla esimerkkinä täydellisistä pyhistä ja raskaista, kaikkein kovimmista koettelemuksista, ei lihaa ja verta eikä perkelettä vastaan, vaan itse Jumalaa vastaan, joka ilmestyy vihollisen hahmossa ja käyttäytyy ikään kuin hän ei tahtoisi olla meille armollinen. Tosin Jaakob ei tiedä, kuka tämä mies on; hän tuntee kuitenkin hyvin olevansa Jumalan hylkäämä ja että Jumala on häntä vastaan ja häneen vihastunut. Mutta kun hän on saanut siunauksen, hän sanoo: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin". Tässä sukeutui raskaasta kiusauksesta, jopa itse kuolemasta uusi ilo ja elämä.
Tällainen on sangen hyvää ja terveellistä harjoitusta sekä täydellistä kuritusta, jolla on ihana ja autuas päämäärä, nimittäin että tunnettaisiin, mikä Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto on. Liha tosin ei osaa mitään muuta ajatella, kuin että kyseessä on paha, harmittava ja murhetta tuottava tahto. Mutta kun me itkemme, Jumala hymyilee ystävällisesti. Hän on suosiollinen niitä kohtaan, jotka pelkäävät häntä ja panevat toivonsa hänen hyvyyteensä. Mutta kiusaus epätoivoon, joka tavallisesti liittyy tähän, tekee lihan kivut ja peljästykset yhä suuremmiksi, nimittäin silloin kuin sellainen murheellinen sydän valittaa olevansa Jumalan hylkäämä. Tämä on äärimmäinen ja myös kaikkein raskain kiusaus epäuskoon ja epätoivoon, ja sillä koetellaan kaikkein suurimpia pyhiä. Joka tässä voi kestävästi odottaa, se tulee täydellisesti tuntemaan Jumalan tahdon, niin että hänkin lopulta voi Jaakobin kanssa sanoa: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin".
Sen tähden meidän tulee tarttua Jumalan sanaan ja siihen pitäytyen elää ja kuolla. Jumalan lupauksista saamme kyllä apua ja lohdutusta, ei ainoastaan perkelettä, lihaa ja maailmaa vastaan, vaan myös tätä suurta kiusausta vastaan. Sillä vaikka Jumala lähettäisi enkelin sanomaan: Älä usko tätä lupausta, niin meidän tulee sanoa: Väisty minusta, saatana. Tai vaikka Jumala itse ilmestyisi meille majesteettisuudessaan ja sanoisi: Sinä et ansaitse minun armoani, minä tahdon muuttaa päätökseni ja jättää pitämättä sinulle antamani lupauksen, niin meidän tulee taistella itse Jumalaakin vastaan. Niinhän Job sanoo: "Vaikka hän tappaisi minut, niin tahdon kuitenkin toivoa häneen; vaikka hän heittäisi minut helvetin syvyyteenkin, niin uskon kuitenkin pelastuvani". Älkäämme siis mitään muuta katsoko tai kuulko, vaan eläkäämme ja kuolkaamme ainoastaan uskossa.
Tiistai.
Teidän tulee uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen. Ef. 4: 23, 24.
Samoin kuin meidän on pantava pois vanha ihminen, samoin apostoli tahtoo meitä vastaavasti pukemaan päällemme uuden, päivästä päivään tullaksemme yhä enemmän uusiksi ihmisiksi. Tämä tapahtuu seuraavasti. Ensiksikin me, vapautettuina turmeltuneen luonnon eksyttävistä ajatuksista ja käsityksistä, sen luonnon, joka ei tunne Jumalaa oikein, ei ajattele hänestä oikein, ei pelkää häntä eikä usko häneen, nyt Jumalan sanan kautta saamme sydämeemme oikeita ajatuksia hänestä, niin että me pelkäämme hänen vihaansa synnin tähden ja oikeassa uskossa luotamme hänen armoonsa: hän on Kristuksen tähden antanut meille synnit anteeksi ja hän tahtoo, jos häntä avuksemme huudamme, vahvistaa meitä niitä vastaan ja antaa voimansa niiden vastustamiseksi ja voittamiseksi, että usko meissä lisääntyisi ja kasvaisi.
Tämä on "mielen hengeltä uudistumista", toisin sanoen, jatkuvaa lisääntymistä ja vahvistetuksi tulemista alulla olevassa Kristuksen oikeassa ja varmassa käsittämisessä ja selvässä tuntemisessa eksymystä ja omaa petollista käsitystä vastaan. Se joka näin on uudistunut, on sellainen ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen. Vanhassa ihmisessä ei ole mitään muuta kuin eksymystä, jonka avulla perkele johdattaa häntä turmioon. Uudella ihmisellä sitä vastoin on Henki ja totuus, jolla sydän valaistaan ja joka tuo myötänsä vanhurskauden ja pyhyyden, niin että ihminen seuraa Jumalan sanaa ja mielistyy hyvään, jumaliseen vaellukseen ja elämään. Eksymyksestä sitä vastoin on seurauksena halu ja rakkaus syntiin. Uusi ihminen on luotu Jumalan mukaan Jumalan kuvaksi. Hän on ehdottomasti toinen ihminen kuin se, joka elää eksymyksessä ja himoissa, vailla Jumalan tuntemista ja kuuliaisuutta häntä kohtaan. Jos hänen näet on oltava Jumalan kuva, täytyy hänessä sitten myöskin olla oikea Jumalan tunteminen, käsitys ja taju sekä myöskin jumalinen vanhurskaus- ja pyhyyselämä, niinkuin Jumalassa itsessäänkin on.
Aadam oli Jumalan luomalta tällainen kuva, sieluun katsoen totuudellinen, vailla kaikkea eksymystä, Jumalan oikeassa tuntemisessa ja uskossa, ja sitten myöskin ruumiin puolesta pyhä ja puhdas, vailla saastaisia himoja. Tällaisiksi olisivat hänen lapsensakin, siis kaikki ihmiset, jääneet syntymästään asti, ellei ihminen olisi antanut perkeleen vietellä itseään ja näin itseään turmellut. Kun siis kristityt Jumalan armon ja Hengen kautta jälleen uudistetaan Jumalan kuvaksi, on heidän myöskin elettävä niin, että sielu eli henki Kristuksen uskon kautta on vanhurskas Jumalan edessä ja hänelle otollinen, että ruumiskin eli ihmisen koko ulkonainen elämä on puhdas ja pyhä, ja että pyhyys näin on todellinen. Tähän taas ei muita auteta kuin kristityitä, jotka Kristuksen uskossa jälleen alkavat päästä iloiseen, turvalliseen mieleen Jumalaa kohtaan. Näin heidät asetetaan entiseen tilaan, jossa he ovat yhtä Jumalan kanssa ja siten vanhurskaita; he löytävät lohdutusta hänen armostansa ja sitten myöskin saavat halun ja rakkauden pyhään, Jumalan käskyjen mukaiseen elämään sekä vastustamaan jumalatonta elämää ja himoja. Nämä alkavat jonkin verran maistaa Jumalan hyvyyttä ja ystävällisyyttä, siinä tuntien ja ymmärtäen, mitä heillä paratiisissa oli. Jokaisen ihmisen, joka tahtoo olla kristitty, on siis pyrittävä siihen, että hänet havaittaisiin olevaksi siinä uudessa ihmisessä, joka on luotu Jumalan mukaan, ei sokeassa eksymyksessä ja petollisissa käsityksissä, vaan totuuden vanhurskaudessa ja pyhyydessä Jumalan edessä.
Keskiviikko.
Käänny, Herra, vapahda minun sieluni, pelasta minut armosi tähden. Ps. 6: 5.
Tässä jakeessa profeetta osoittaa sielunsa olevan kadotetun ja itse olevansa tuomittu. Sellaiseksi hän tuntee kiusauksen ajan, rukoillessaan pelastusta kuolemasta, joka väkisin hänen päällensä tunkee, ja helvetistä, joka tahtoo niellä hänet, niinkuin hän eräässä toisessa psalmissa sanoo: "Armahda minua, Herra, katso, kuinka minun vihamieheni minua vaivaavat, sinä, joka nostat minut kuoleman porteista" (Ps. 9: 14).
Profeetta osoittaa tässä kauniisti toivon voiman siinä, ettei hän aseta silmiensä eteen mitään muuta kuin Jumalan hyvyyden ja laupeuden ja sanoo: "pelasta minut armosi tähden". On kuin hän sanoisi: Ei minun ansioitteni tähden, jotka eivät mitään merkitse, niinkuin tämä kauhistukseni sinun vihasi tähden ja sydämeni ja sieluni raskasmielisyys enemmän kuin liiaksikin todistavat. Vaan pelasta minut armosi tähden, että sinun kunniasi ja laupeutesi tulisivat iankaikkisesti ylistetyiksi minun pelastuksessani. Vaikka minä en ansaitse tulla vapahdetuksi ja lunastetuksi, niin sinä kuitenkin ansaitset tulla ylistetyksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi iankaikkisesti. Mutta sinua ei ylistetä, eikä hyvyyttäsi ja laupeuttasi kunnioiteta, ellei ole niitä, jotka sinä vapahdat kuolemasta ja autat helvetistä. Niin kuuluvat sanat myös Manassen, Juudan kuninkaan, rukouksessa: "Näytä myös minussa hyvyytesi: pelasta minut, joka en ole mahdollinen, suuren armosi mukaan; niin minä alati kiitän sinua elämäni päivinä. Sillä sinulle veisaavat ylistystä kaikki taivaitten voimat, ja sinun on kunnia iankaikkisesti. Amen."
Katsohan, näin Jumala tekee laupeutensa ylistettäväksi ja suloiseksi ja vaikuttaa, että me mitä hartaimmin ja toden teolla sitä ikävöimme. Niin on meidän sitä ylistettäväkin, koska Jumala uhkaa meitä ja lähettää meille ansaitsemamme onnettomuuden. Toisia Jumala ei uhkaa tällaisella onnettomuudella ja hädällä, vaan sallii heidän vaeltaa mitään tuntematta ja ymmärtämättä, – ihmekö siis, jos he pitävät Jumalan laupeutta vähäpätöisenä ja halveksivat sitä ja jos he inhoavat ja karttavat tätä taivaallista mannaa.
Tässä kukistuu kerrassaan kaikki niitten lavertelu, jotka vanhurskautensa teoilla valmistautuvat kantamaan tätä Jumalan ankaraa tuomiota, joka tuskin on kestettävissä. Tämä on sanomatonta hulluutta. Sen tähden profeetta käy kiivaasti heidän kimppuunsa psalmin lopussa ja puhuttelee heitä näin: "Väistykää minusta, kaikki väärintekijät!" On kuin hän sanoisi: Ainoastaan minun ajatukseni kestää, pelasta minut, Herra, armosi tähden, minun vanhurskauteni ja vilpittömyyteni ovat kadonneet, voimani on luopunut minusta, oma ansioni on hukassa. Mutta silloin minä tulen autuaaksi ja kunniaan, kun minulle jälleen suodaan virvoitus sinun armosi ja laupeutesi kautta.
Saamme siis tästä sen opetuksen, että samoin kuin emme lainkaan saa luottaa itseemme, samoin emme myöskään saa epäillä Jumalan hyvyyttä ja laupeutta. Kuinka kelvottomia olemmekin, huutakaamme Jumalaa avuksi kuoleman ja helvetin valtaa ja voimaa vastaan.
Torstai.
Minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. Gal. 2: 20.
Apostoli Paavali ei kiellä vielä elävänsä lihassa, koska tekee kaikkia elollisen ihmisen tekoja ja koska vielä käyttää hyväkseen kaikkia ruumiin tarvikkeita: ruokaa, vaatteita jne., ja se on ilmeistä lihassa elämistä. Mutta tätä hän ei sano elämäkseen eikä sano sen mukaisesti elävänsä; hän tosin käyttää ruumiin tarvikkeita, mutta ei elä niissä, niinkuin maailma elää lihan voimasta ja lihan mukaan, koska ei tiedä mitään muuta elämää kuin tämän eikä toivo mitään muuta elämää.
Olkoon siis se elämä, jota elän lihassa, kuinka vähäistä tahansa, minä elän sen Jumalan Pojan uskossa. Toisin sanoen, se sana, minkä lausun ihmisäänellä, ei ole lihan sana, vaan Pyhän Hengen ja Kristuksen sana; näkö, kun silmilläni otan vastaan ja teen havaintoja, ei ole alkuisin lihasta, toisin sanoen, minun lihani ei sitä ohjaa, vaan Pyhä Henki. Niin ikään kuulo ei ole lähtöisin lihasta, vaikka se sijaitsee lihassa, vaan se on Pyhässä Hengessä ja on lähtöisin hänestä. Kristitty ei puhu muita kuin puhtaita, harkittuja, pyhiä ja jumalallisia asioita, joilla on tekemistä Kristuksen, Jumalan kunnian ja lähimmäisen autuuden kanssa. Ne eivät lähde lihasta, eikä niitä tehdä lihan mukaan, – ja kuitenkin ne ovat lihassa. Emmehän näet voi opettaa, saarnata, kirjoittaa, rukoilla emmekä kiittää ollen vailla näitä ruumiillisia lihan välineitä, jotka ovat tarpeen tuollaisten tekojen toteuttamiseksi; ja kuitenkaan ne eivät ole lähtöisin lihasta eivätkä saa alkuaan siitä, vaan Jumala lahjoittaa ja ilmaisee ne taivaasta käsin.
Tällä tavoin kristitty käyttää maailmaa ja kaikkea luotua; hänen ja jumalattoman välillä ei ole mitään erotusta. Ja sittenkin on olemassa äärettömän suuri erotus: minä tosin elän lihassa, ja kuitenkaan en enää elä omasta itsestäni, vaan "minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa". Tämä, mitä kuulet minun nyt puhuvan, lähtee toisesta lähteestä kuin se, mitä kuulitte minun ennen puhuvan. Näin siis minä elän lihassa, mutta en lihasta enkä lihan mukaan, vaan Jumalan Pojan uskossa.
Sanotusta saattaa käsittää, mistä lähtee tuo vieras ja hengellinen elämä, jota luonnollinen ihminen ei käsitä, hän kun ei tiedä, millainen se elämä on; tuulen hän kyllä kuulee humisevan, mutta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Hän kuulee hengellisen ihmisen äänen, hän tuntee hänen kasvonsa, tapansa ja eleensä, mutta ei ymmärrä, mistä tulevat nuo sanat, jotka eivät ole pyhää häpäiseviä eivätkä rienaavia niinkuin ennen, vaan pyhiä ja jumalallisia, ja mistä johtuu tuo mieliala ja menettelytapa, syystä että elämä on sydämessä uskon kautta: siellähän, lihan jouduttua tukahdutetuksi, hallitsee Pyhän Henkensä kanssa Kristus, joka nyt näkee, kuulee, puhuu, toimii, kärsii ja suoraan sanoen saa aikaan kaiken hänessä, vaikka liha rimpuilee vastaan, – lyhyesti puhuen, tämä elämä ei ole lihan elämää, vaikka sitä vietetään lihassa, vaan Kristuksen, Jumalan Pojan elämää, jonka kristitty uskossa omistaa.
Perjantai.
Ette siis te ole lähettäneet minua tänne, vaan Jumala; hän asetti minut faraon neuvonantajaksi ja koko hänen hovinsa herraksi ja koko Egyptin maan valtiaaksi. 1. Moos. 45: 8.
Joosef mainitsee usein ja painaa tarkoin veljiensä muistiin sen, että he hänet möivät ja kuinka se onnistui. Hän sanoo, ettei heidän myymisensä ollut häntä tuonut Egyptiin eikä heidän syntinsä ollut tehnyt hänelle mitään vahinkoa. Jumala oli ottanut ja käyttänyt sitä ja sillä saattanut häpeään saatanan, joka heidät oli vietellyt, muuttaaksensa näin suuren surkeuden suureksi kunniaksi. Jumala oli suuresta hyvyydestänsä kaiken kääntänyt hyväksi ja antanut sen koitua faraon, egyptiläisten ja muidenkin kansojen onneksi ja pelastukseksi.
Näin Joosef tekee voitavansa ollakseen veljillensä evankeliumin julistaja ja armon saarnaaja, joka kehuu ja ylistää heille Jumalan laupeutta. Hän näet sanoo: Jotta te pysyisitte hengissä, Jumala on pannut minut faraolle isäksi, niin että hän kuulee ja tottelee minua niin kuin lapsi isäänsä. On suuri kunnia, että jollakulla on tällainen suuri kuningas ja niin monta ruhtinasta maassa hänen sanojansa tottelemassa. Mutta, hän sanoo, tätä en minä ole saanut aikaan ettekä te, vaan Jumala on minulle antanut tämän kunnian. Tämä on sulaa Jumalan tekoa. Vaietkaa ja tunnustakaa se, sillä Jumala yksin tekee ihmeitä. Joosef lukee sen kaiken yksin Jumalan ansioksi. Sillä mitä minä olisin voinut tehdä, hän sanoo; minä olin orjaksi myyty, syytetty ja tuomittu ja vielä vankeuteen heitetty, mutta sieltä on minut pelastettu ja nyt korotettu tähän kunniaan ja herruuteen, ollakseni koko tämän kuningaskunnan isä, mestari, opettaja ja hallitsija. Hän tekee Jumalan laupeuden valtavaksi ja ylistää sitä suuresti vaikuttaakseen siten veljissänsä hänen sanansa uskomisen ja vakaumuksen siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, ei tapahdu inhimillisestä päätöksestä ja tahdosta, vaan niin kuin Jumala majesteettisuudessaan itse säätää ja ohjaa.
Siinä mielessä Joosef on nyt saarnannut veljillensä pitkään Jumala armosta ja laupeudesta, syntien anteeksisaamisesta ja siitä, kuinka Jumala osoittaa heille kaikkia hyviä tekoja, jotta he olisivat varmat siitä, että Jumala on heidät pelastanut kalliista ajasta ja ikään kuin yllättänyt heidät monilla lahjoilla. Tätä me nimitämme evankeliumiksi. Niinhän mekin, kun evankeliumia opetetaan, kaikkein ensiksi kuulemme, että meille julistetaan synnit anteeksi. Me tulemme näet vanhurskaiksi uskon kautta Jumalan armoon ja laupeuteen, jonka hän on meille Pojassansa Kristuksessa osoittanut, jos me ensin olemme tunteneet ja tunnustaneet syntimme ja omatuntomme on siitä peljästynyt, niinkuin nämä veljeksetkin ovat säikähtyneet ja pelkäävät, niin että tuntiessaan syntinsä olivat perin pohjin masennuksissa. Siksi seuraakin evankeliumi heti perästä, etteivät he menettäisi toivoaan, vaan uskoisivat, koska heitä nyt on kohennettu ja lohdutettu ja koska he ovat saaneet syntinsä anteeksi. Tämä on erinomainen esimerkki myös oivallisesta opettajasta ja siitä, kuinka parannusta on saarnattava ja kuinka ihmisiä kehoitettava synnin tuntoon ja uskomaan Jumalan armoon ja laupeuteen Kristuksessa.
Lauantai.
"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli! Ef. 4: 26.
Kuulostaa siltä kuin Paavali antaisi luvan vihastumiseen. Niin kyllä; hän kuvailee, kuinka tässä elämässä käy: ihmisiä kiusataan ja kiihoitetaan vihaan, eikä kaikki pääty täysin moitteettomasti: siihen sekaantuu aina jotakin, joka panee sydämen paisumaan. Perkelekin vielä lisäksi usuttaa ja kannustaa meitä vihaan. Tällaista sinä varmaan joudut tuntemaan, varsinkin mikäli tahdot olla hurskas kristitty, pysyä totuudessa ja suhteessasi kaikkiin elää oikein. Silloin sinä olet kokeva kaikenlaisia ilkeitä juonia, petollisuutta, uskottomuutta, parjausta niiden taholta, joille sinä olet tehnyt kaikkea hyvää, jopa ilmeistä väkivaltaa ja vääryyttä niiden taholta, joiden pitäisi sinua suojella ja auttaa oikeuksiisi. Tämä koskee sinuun kipeästi ja kiihoittaa sinua vihaan. Jopa sinä rakkaiden veljiesi ja kristittyjen parissa usein saat nähdä ja kuulla sellaista, joka sinua närkästyttää, tai sinä sanot vahingossa sanan, joka ei ole heille mieleen. Niin, toisin ei tässä elämässä voi käydä, liha ja veri ei voi välttyä tuntemasta yllykettä vihaan ja kärsimättömyyteen erikoisesti silloin, kun se hyvän tähden saa pahaa osakseen. Sen tähden perkele ahdistaa ihmistä, suunnitellen tulen sytyttämistä vihasta ja haluttomuudesta sinun ja lähimmäisesi välille.
Jo on silloin aika sinun olla varuillasi ja pidättyä synnistä, toisin sanoen, olla jättämättä ohjaksia vihan haltuun, siihen myöntyen. Te voitte luulla itsellänne olevan tarpeeksi suuttumisen ja kostamisen aihetta, mutta varokaa tekemästä sitä, mitä viha tahtoo! Ja vaikka pikaistuksissanne olisittekin menneet liian pitkälle, niin älkää toki jatkako samaan suuntaan. Älkää vaaliko vihaa, vaan tukahduttakaa ja hillitkää se mahdollisimman pian. Älkää siis salliko sen saada jalansijaa älkääkä hellikö sitä yli yön.
Jos näet vihaan myönnytään, se ei salli tehdä mitään sellaista, mikä on oikein, niinkuin pyhä Jaakobkin sanoo (Jaak. 1: 20), se vie ihmisen lankeemukseen, rikkomaan sekä Jumalaa että ihmisiä vastaan. Juuri samaa pyhä Paavalikin tarkoittaa: Jos saatte vihanpuuskan, niin älkää antako sille jatkumisen tilaisuutta, sen tahtoon myöntyen, sillä siten te ehdottomasti joudutte tekemään syntiä, vaan menkää kammioonne, puhelkaa itsellenne, rukoilkaa sen johdosta Isä meidän tai puhelkaa itsellenne jotakin hyvää Jumalan sanasta ja olkaa kärsivällisiä, Jumalaan luottaen, kyllä hän varmasti hankkii teille oikeuden. "Älkää antako auringon laskea vihanne yli!" Eihän kristitty saa elättää vihaa, vaan hänen on sammutettava ja tukahdutettava sen ensimmäinen virike.
Kaiken kaikkiaan, tässä on peruuttamaton lause: Mikään kristitty ei ole se, joka ei tahdo hillitä vihaansa ja joka voi pitää vihaa koko päivän tai yli yön. Täydellä syyllä kristityn on siis varottava tätä pahetta. Jumala voi vielä sietää sitä, että sydämesi alkaa kuohua ja viha sinussa liikehtii, vaikka sekin on synnillistä. Älköön vain se sinua kokonaan voittako älköönkä kumoon kaatako! Itseäsi tutkistellen ja Jumalan sanaa ja uskoasi mieleesi muistutellen sammuta ja lannista se yksin ollessasi tai levolle käydessäsi, kun olet rukoilemassa Isä meidän -rukoustasi, pyytämässä anteeksiantamusta ja vakaasti tunnustamassa, että Jumala on antanut sinulle anteeksi ja joka päivä antaa anteeksi paljon enemmän kuin lähimmäisesi voi sinua vastaan rikkoa.
KAHDESKYMMENES KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa. Matt. 22: 2.
Kristus kuvailee tässä mitä suloisimmin ja lohdullisimmin taivasten valtakuntaa vertaamalla sitä kuninkaallisiin häihin, joissa kuninkaan pojalle annetaan morsian. Siinä kaikki on täynnä ylintä iloa ja ihanuutta, ja paljon ihmisiä kutsutaan näihin iloisiin häihin. Kaikista vertauksista ja kuvista, joilla Jumala esittää meille Kristuksen valtakunnan, tämä kuva on erikoisen herttainen, siinä kun kristikunnan eli kristittyjen oloa ja elämää sanotaan häiksi eli aviolliseksi yhteydeksi: itse Jumala on täältä maailmasta Pojallensa valinnut seurakunnan, jonka hän on ottanut omaksi morsiameksensa. Jumala tahtoo näin meidän oman elämämme ja kokemuksemme puitteissa ilmaista, mitä meillä Kristuksessa on. Näin hän maailman yleisimmän elämänmuodon avulla, sen, jossa me olemme syntyneet ja kasvaneet ja jossa me itse elämme, kehittelee jokapäiväisen saarnan ja kehoituksen, että me mieliimme muistuttelisimme ja muistissamme säilyttäisimme sen suuren salaisuuden (Ef. 5: 32), että Jumala on määrännyt miehen ja vaimon avioelämän suureksi, ihanaksi ja ihmeelliseksi merkiksi ja silminnähtäväksi, mutta kuitenkin hengelliseksi kuvaksi todistamaan ja selittämään jotakin erikoista, jaloa ja suurta, inhimilliseltä järjeltä salattua ja sille käsittämätöntä, nimittäin Kristusta ja hänen seurakuntaansa.
Avioelämässähän, mikäli se on nimensä arvoinen ja mikäli sitä voidaan sanoa oikeaksi avioelämäksi, kehittyy ensiksikin molemminpuolinen sydämellinen luottamus, niinkuin Salomo hurskasta vaimoa ylistellessään hänen kiitoksekseen mm. sanoo: "Hänen miehensä sydän häneen luottaa" (Sananl. 31: 11). Samoin toisaalta vaimon sydän riippuu hänen miehessään, parhaimmassa ja kalleimmassa maallisessa aarteessansa, sillä hän tietää miehessään omistavansa kunniansa, suojan ja avun kaikkeen hätäänsä. Tällaisesta rakkaudesta ja sydämellisestä luottamuksesta seuraa edelleen myöskin kaiken sen yhteys, minkä he keskinäisesti omistavat, joko hyvää tai pahaa, tai mitä heille kummallekin tapahtuu: kummankin täytyy omistaa se kuin omansa ainakin sekä uhraten ja antaen auttaa toista sillä, mikä omistaa, ja keskinäisesti kärsiä tai nauttia, iloita tai murehtia aina sen mukaan kuin toiselle hyvin käy tai pahoin.
Katso, tämän Kristus näyttää meille kuvaten jokapäiväisiä häitä eli avioliittoa, jossa näemme nuhteettomien aviopuolisoiden rakkauden ja uskollisuuden ja lisäksi häiden morsiamen ja yljän ilon ja rikkaudet, oppiaksemme kaikkea tätä uskomaan sekä painamaan mieleemme sen, että Kristuksella varmasti on samanlainen sydän ja mieli morsiantansa, seurakuntaa, kohtaan, mutta paljon suurempi rakkaus, uskollisuus ja armo. Sen hän meille julkisesti osoittaa evankeliuminsa sanan ja Pyhän Hengen välityksellä, jotka hän seurakunnallensa antaa. Näin hän valmistaa ihanat, riemuiset häät kihlautumalla morsiamensa kanssa, ottamalla hänet tykönsä ja lisäksi kunnioittamalla häntä ja kaunistamalla hänet kaikella kaunistuksellansa: pyyhkii ja pesee pois synnit, vanhurskauttaa, lahjoittaa Pyhän Hengen ynnä hänen valonsa, antaa ymmärryksen, voiman ja kaikki ne lahjat, jotka ovat välttämättömät tulevaiseen elämään, – kaikki toisenlaisia käätyjä, sormuksia, sametteja, silkkejä, helmiä, koruja ja kalleuksia kuin nämä maalliset, jotka ovat vain taivaallisten rikkauksien kuollutta kuvausta! Nähdessäsi siis morsiamen ja yljän tai hääilon ja -kaunistukset, avaa silmäsi ja sydämesi tarkkaamaan, mitä sinulle siinä esittää ja osoittaa rakas Herrasi Kristus, joka sinulle, omalle, rakkaalle morsiamellensa ja myös elävälle jäsenellensä, mikäli häneen uskot, on valmistanut ihanat, kuninkaalliset häät, joissa on iankaikkinen ilo, hyvät oltavat, iankaikkiset kaunistukset ja kaiken hyvän rikkaus ja runsaus.
Maanantai.
Mutta te olette "valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa". 1. Piet. 2: 9.
Tässä apostoli antaa kristityille oikean nimityksen. Tämän lauseen hän on ottanut Mooseksen sanoista juutalaisille: "Sillä sinä olet Herralle, Jumalallesi, pyhitetty kansa; Herra, sinun Jumalasi, on valinnut sinut omaisuuskansakseen ennen kaikkia muita kansoja, mitä maan päällä on" (5. Moos. 7: 6). Samoin Herra sanoo: "Te olette minun omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun. Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa." (2. Moos. 19: 5, 6.) Tästä näet, mistä Pietari puhuu. Meidän on totuttava Raamatun puhetapaan papeista. Älköön siitä kukaan välittäkö, keitä ihmiset nimittävät papeiksi; anna heidän nimittää kutakin niin kuin he tahtovat. Pysy sinä vain Jumalan puhtaassa sanassa; keitä se nimittää papeiksi, niitä nimitä sinäkin papeiksi.
On aivan ilmeistä, että Pietari tässä puhuu kaikille kristityille sanoessaan: te olette valittu suku, pyhä heimo. Toisaalta hän ei ole puhunut tätä muista kuin niistä, jotka ovat asetetut Kristus-kalliolle ja uskovat. Näitä hän nimittää papeiksi, koska heidät on voideltu Pyhällä Hengellä ja he kantavat päivittäin Jumalalle oikeita rukouksen ja vanhan ihmisen kuolettamisen uhreja. Me kaikki olemme pappeja, mikäli olemme kristittyjä. Soisin näin ollen hyvin mielelläni, että tämä sana "pappi" olisi yhtä yleisessä käytössä kuin kristityn nimi. Pappina oleminen ei näet ole mikään ulkonainen virka, vaan sellainen virka, jolla on tekemistä Jumalan kanssa.
Samaa on sanottava siitä, että me kaikki olemme kuninkaita. "Pappi" ja "kuningas" ovat tykkänään hengellisiä nimityksiä, niin kuin "kristityt", "pyhät" ja "kirkko". Ja niin kuin sinua ei nimitetä kristityksi siksi, että sinulla on paljon rahaa ja tavaraa, vaan sen tähden, että olet rakennettu tälle kivelle ja uskot Kristukseen, niin ei sinua myöskään nimitetä papiksi siksi, että sinulla on pitkä takki ylläsi, vaan sen tähden, että saat lähestyä Jumalaa. Samoin sinä et myöskään ole kuningas sen tähden, että kannat kultakruunua ja hallitset monia maita ja kansoja, vaan sen tähden, että sinä olet kaiken olevaisen, kuoleman, synnin ja helvetin valtias. Sinä olet näet yhtä hyvin kuningas, kuin Kristus on kuningas, jos vain häneen uskot. Hän ei ole maallisten kuningasten kaltainen kuningas, hän ei kanna kultaista kruunua, hän ei tule ratsastaen suurella korskalla ja ratsusaatossa, vaan hän on kaikkien kuningasten kuningas, joka hallitsee kaikkea ja jonka alle kaiken täytyy alistua. Niin kuin hän on Herra, niin minäkin olen herra. Mitä näet hänellä on, on minullakin. Ovatko ajalliset kuninkaat kuninkaita myös Jumalan edessä, riippuu siitä, uskovatko he totisesti Kristukseen. Jumala ei mukaudu heidän kruununsa mukaan. Maan päällä ja maailman silmissä he tosin ovat kuninkaita, mutta kun kuolema tulee, silloin heidän kuninkuutensa on tiessään, sillä silloin he joutuvat makaamaan niitten jalkojen edessä, jotka ovat uskoneet, elleivät he itse ole uskoneet. Iankaikkisessa kuningaskunnassa ja iankaikkisessa papistossa, jonka Jumala on säätänyt, on jokainen, joka uskoo, totisesti kuningas ja pappi Jumalan edessä. Kun Pietari siis sanoo tässä: "te olette kuninkaallinen papisto", se on aivan samaa, kuin jos hän sanoisi: te olette kristittyjä. Jos siis tahdot tietää, mikä arvonimi, valta ja kunnia kristityillä on, niin näet tästä, että he ovat kuninkaita ja pappeja sekä valittua kansaa.
Tiistai.
Ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha. Älkää sentähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on. Ef. 5: 16, 17.
Tärkeimpänä mietittävänämme pitäisi olla sen kysymyksen, kuinka me keskuudessamme säilyttäisimme Jumalan sanan ja hänen tahtonsa – juuri se olisi oikeata viisautta ja oikeasta hetkestä vaarin ottamista. Ellemme niin tee, on meillekin käyvä niin kuin ymmärtämättömille, tyhmille ja houkille pitääkin käydä: meidän täytyy kuulla: Koska te ette ole tahtoneet pyhittää minun nimeäni, ette minun valtakuntaani levittää ettekä minun tahtoani tehdä, niin minäkään en anna teille teidän jokapäiväistä leipäänne, en anna teidän syntejänne anteeksi enkä auta ja pelasta teitä ahdistuksesta ja pahasta. Se on oleva niiden rangaistus, jotka eivät ole tahtoneet oppia tuntemaan Jumalan tahtoa eikä siihen sopeutumaan.
Paavali tahtoo varoittaa meitä. "Ottakaa vaari oikeasta hetkestä", hän sanoo, "sillä aika on paha". On kuin hän sanoisi: Älkää luulkokaan täällä saavanne hyviä päiviä älkääkä yrittäkö lykätä asioitanne toiseen, mielestänne muka parempaan aikaan, sillä ei aika kuitenkaan parane. Aina on vastuksinanne maailmassa perkele, joka aina ankarammin vain tahtoo estää teitä kaikesta hyvästä. Kuta kauemmin siis odotatte, sitä hankalammaksi teille hyvään ryhtyminen käy. Jos ajan laiminlyötte, ei jäljestä päin tule edes niinkään hyvää. Älköön teistä mikään olko mieluisempaa kuin Jumalan valtakunnan edistäminen ja kristikunnan parhaaksi palveleminen, kun sen vain voitte tehdä. Samoin Kristus sanoo: "Niin kauan kuin teillä valkeus on, uskokaa valkeuteen, että te valkeuden lapsiksi tulisitte" (Joh. 12: 36). Samoin pyhä Paavalikin, profeetta Jesajaa lainaten: "Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä!" (2. Kor. 6: 2). Pitäkää siis, hän sanoo, vaari siitä, ettette ole vastaanottaneet Jumalan armoa niin, että se jää turhaksi, toisin sanoen, ettette anna tämän autuaan ajan hukkaan kulua. Käyttäkää sitä niin kauan kuin vielä voitte, auttamalla Jumalan valtakunnan enentämistä omaksi ja toisten autuudeksi. Älkää säästäkö sitä toiseen aikaan, kun voi käydä niin, että aika luisuu teidän käsistänne.
Jumala tulee omalle ovellesi juuri nyt. Hän tervehtii sinua. Tahdothan kiittää häntä? Mutta jos annat hänen mennä ohitse, niin sinun täytyy Korkean veisun (5: 6) morsiamen kanssa valittaa: "Minä avasin rakkaalleni", hänen kolkutettuansa, "mutta rakkaani oli kadonnut, mennyt menojaan; minä etsin häntä, mutta en häntä löytänyt, minä huusin häntä, mutta ei hän minulle vastannut –". Älä ajattelekaan löytäväsi häntä sitten kun hän on mennyt pois, juoksit vaikka koko maailman ristiin rastiin. Silloin, kun hän vielä on saapuvilla, sinä voit etsiä häntä ja löytää hänet. Jesajakin sanoo: "Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan –" (55: 6). Jos laiminlyöt tilaisuuden ja päästät hänet ohitsesi, on kaikki etsiminen turhaa.
Pidä siis varasi! Ota oikeasta hetkestä vaarin, niin kauan kuin se sinulla on! Ota huomioosi ja tarkkaa uutterasti, mitä hän sinusta tahtoo, kun hän vielä on sinun lähelläsi. Haluatko tietää, mitä? Ota tarkasteltaviksesi uskontunnustuksesi ja kymmenen käskyä, kyllä ne sen sinulle ilmoittavat! Ojenna niiden mukaan elämäsi! Ota avuksesi Isä meidän -rukouksesi! Aloita itsestäsi, rukoile itsesi ja seurakunnan puolesta, että Jumalan nimi kaikkialla tulisi pyhitetyksi jne. ja että oma elämäsikin sujuisi hänen tahtonsa mukaan. Ahkerasti näin tehdessäsi sinä varmasti vaellat viisaasti, vältät syntiä ja teet hyvää: vaarinottamisesi ja ymmärryksesi ei näet anna sinulle tilaisuutta pahan harjoittamiseen. Jumalan sana kyllä sinulle pian sanoo, että sinun on pyhitettävä hänen nimensä, enennettävä hänen valtakuntaansa ja pidätyttävä tuottamasta lähimmäisellesi vääryyttä tai vahinkoa.
Keskiviikko.
Minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi, kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja laupeudella. Hoos. 2: 19.
Profeetta puhuu tässä siitä liitosta, jonka Jumala Poikansa Kristuksen Jeesuksen kautta tekee, kihlaten itselleen kristillisen seurakunnan. Pyhä Paavalikin on verrannut Herran Kristuksen ja hänen seurakuntansa liittoa avioliittoon. Myös Kristus näyttää saarnoissaan erityisesti rakastaneen vertausta häistä. Mutta sanoessaan: "minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi", Jumalalla on mielessään se liitto, jonka hän oli tehnyt Israelin kansan kanssa silloin, kun laki annettiin; se ei näet kestänyt ikiaikoja, vaan jonkin määräajan. Koska ihmiskunta ei voinut täyttää lakia, ei se liitto, joka oli tehty sillä ehdolla, että laki täytettäisiin, voinut olla iankaikkinen. Mutta se liitto, jonka Jumala on tehnyt meidän kanssamme kihlatessaan meidät itsellensä Kristuksen kautta, on iankaikkinen ja vielä paljon suuremman arvoinen. Se on näet armon liitto, jossa meille ei lueta syntiä, vaan annetaan se anteeksi uskon kautta Kristukseen.
Sanat: "minä kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella" sisältävät ensimmäisen jalokiven siinä sormuksessa, jonka Kristus lahjoittaa morsiamellensa, kristilliselle seurakunnalle, ja se on vanhurskaus. Se ei ole se vanhurskaus, jota maailma siksi nimittää ja jota laki opettaa, vaan se on sellainen vanhurskaus, että meille ei lueta meidän syntejämme, vaan ne annetaan meille anteeksi Kristuksen tähden. Sen tähden tämä uusi liitto on peräti toisenlainen kuin vanha oli. Laki esittää meille Jumalan sellaiseksi, joka lukee syntisille heidän syntinsä ja rankaisee heitä. Mutta Kristuksessa Jumala lukee jumalattoman vanhurskaaksi, antaa hänelle synnit anteeksi eikä rankaise häntä, vaan, Miikan sanoilla puhuaksemme, heittää synnit meren syvyyteen (Miika 7: 19).
Vielä hän sanoo: "minä kihlaan sinut itselleni tuomiolla". Toinen jalokivi siinä sormuksessa, jolla Kristus kaunistaa seurakuntansa, on se, että hän tahtoo olla tuomari. Tässä ei tarkoiteta sitä tuomiota, joka peljättää hurskaita, vaan sellaista tuomiota, jota Jumalaa pelkäävät hartaasti halajavat, nimittäin että Jumala kostaisi heidän puolestansa ja omasta puolestansa jumalallisen sanansa vihollisille. Siitä Pietarikin sanoo: "Herra tietää pelastaa jumaliset kiusauksesta, mutta tuomion päivään säilyttää rangaistuksen alaisina väärät" (2. Piet. 2: 9). Sanaan 'tuomio' sisältyvät näet sekä hurskasten pelastus että väärien rangaistus. Siksi tämä on iloinen ja tarpeen vaatima tuomio kristilliselle seurakunnalle, että hurskaat pelastuisivat onnettomuudesta ja jumalattomat saisivat rangaistuksensa.
Kolmanneksi hän sanoo: "Minä kihlaan sinut itselleni armolla". Se merkitsee: minä tahdon tehdä sinulle hyvää, kuulla sinun rukouksesi ja antaa sinulle yllin kyllin kaikkea, mitä tarvitset. Se on kolmas jalokivi siinä sormuksessa, jolla Jumala Kristuksen kautta on kaunistanut kristillisen seurakuntansa. Hän osoittaa sille kaikkea hyvää, ei ainoastaan pelasta sitä kaikesta pahasta, vaan myös armoittaa sen monilla ja suurilla hengellisillä ja ajallisilla lahjoilla. Vielä neljänneksi hän sanoo kihlaavansa itselleen seurakuntansa "laupeudella", toisin sanoen: jos se joutuu hätään ja vaaraan, hän tahtoo armahtaa sitä, jos se ristin ja onnettomuuden tähden makaa maassa, ei hän tahdo unhottaa sitä, vaan auttaa sitä kestämään onnettomuuden, niinkuin Hebrealaiskirjeessäkin sattuvasti sanotaan: "Ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu", joka armahtaa kristillistä seurakuntaansa, kun se joutuu kamppailemaan monessa raskaassa ja suuressa kiusauksessa.
Torstai.
Ja hän sanoi hänelle: "Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?" Matt. 22: 12.
Tässä Herra puhuu niistä, jotka lukeutuvat oikeiden kristittyjen joukkoon, kuulevat evankeliumia, ovat oikean seurakunnan ulkonaisessa yhteydessä ja antavat ihmisille itsestään sellaisen käsityksen, että hekin ovat evankeliumin ystäviä; asia ei kuitenkaan ole heille elintärkeä. Näin Kristus osoittaa, mikä on se joukko maailmassa, jota sanotaan seurakunnaksi. Se ei ole suinkaan se, joka vainoaa Jumalan sanaa ja hänen evankeliuminsa palvelijoita, sillä nämä ovat jo hänen lopullisella tuomiollaan kokonaan siitä suljetut ja erotetut, jopa he itse ovat itsensä siitä irroittaneet sillä julkisella ja heidän itsensäkin tunnustamalla teolla, että eivät ole tahtoneet omaksua eivätkä sietää evankeliumin saarnaa. Heitä ei sovi eikä saa kristittyjen keskuudessa pitää seurakunnan jäseninä, koska heillä ei ole samaa oppia eikä uskoa.
Maan päällä oleva Herran Kristuksen seurakunta sitä vastoin, mikäli ulkonaisesta yhteydestä puhutaan, on niiden yhteys, jotka kuulevat, uskovat ja tunnustavat oikean evankeliumin opin Kristuksesta ja joiden keskuudessa on Pyhä Henki, joka sanan ja sakramenttien kautta heitä pyhittää ja heissä vaikuttaa. Näiden seassa on kuitenkin muutamia vääriä kristittyjä ja ulkokultailijoita, jotka kuitenkin yksimielisesti pitäytyvät samaan oppiin ja osallistuvat sakramentteihin ja muihin seurakunnan ulkonaisiin toimituksiin. Kristittyjen näet täytyy yhteydessään sietää sellaisia. He eivät voi inhimillisin keinoin estää eikä torjua näitä olemasta heidän keskuudessaan. He eivät voi erottamalla poistaa heitä yhteydestään eivätkä he edes kykene kaikkia heitä arvostelemaan ja tuntemaankaan. Heidän täytyy näitä sietää ja jättää heidät yhteyteensä vain siihen asti, kunnes Jumala itse tuomioineen astuu esiin. Juuri tätä tietää se, että kuningas tulee sisälle itse katsomaan pöytävieraita ja että hän paljastaa miehen, jolla ei ole häävaatteita. Aivan samoin käy seurakunnassakin: todistettuaan syyllisiksi ja vikapäiksi tuollaiset katumattomat se työntää heidät seurakunnan ulkopuolelle, julkisesti selittäen heidät Jumalan valtakunnasta hyljätyiksi. Sillä samoin kuin nuo vainoojat itsensä pois sulkemalla ja itsensä erottamalla itse saattavat ilmeiseksi sen, etteivät he ole seurakunnan jäseniä, samoin niin ikään näiden toisten, jotka ajaksi mukaan soluttautuen ovat petollisesti verhoutuneet oikeiden kristittyjen nimeen ja muotoon, lopuksi täytyy käydä ilmeisiksi.
Tältä pohjalta saattaa hyvin käsittää, mitä tässä merkitsee se, että mies on vailla hääpukua: hän on vailla sitä uutta kaunistusta, jossa me olemme Jumalalle otollisia, ja se on usko Kristukseen, ja samalla myöskin vailla oikeita, hyviä tekoja. Hän jää oman lihallisen käsityksensä, epäuskonsa ja suruttomuutensa vanhoihin repaleisiin ja ryysyihin, vaille parannusta ja kurjuutensa tuntemista, hän ei sydämestään lohduttaudu Kristuksen armolla eikä sen voimalla elämäänsä paranna; hän ei evankeliumista etsi mitään muuta kuin sitä, mikä lihaa miellyttää. Häävaatteethan ovat selvästi se uusi sydämen valkeus, jonka yljän ja hänen häittensä suuren armon tunteminen sydämessä vaikuttaa: sydän riippuu kokonaan Kristuksessa ja tämän uskalluksen ja ilon läpitunkemana se myöskin halulla ja rakkaudella elää ja toimii niin, että tietää häntä miellyttävänsä, aivan kuin morsian tekee yljälleen.
Tätä Paavali sanoo Herran Kristuksen päällepukemiseksi, joka tapahtuu ensisijaisesti uskon kautta: usko uudistetaan ja puhdistuu; siitä sitten, mikäli usko on oikea, käyvät esiin hedelmät, niiksi osoittautuen. Ellei taas uskoa ole, ei myöskään ole käsillä Pyhää Henkeä eikä sellaisia hedelmiä, jotka ovat Jumalalle otollisia. Se näet, joka ei tunne Kristusta ja jonka sydämessä Kristusta ei ole, pitää Jumalan sanankin vähässä arvossa eikä aio elää sen mukaisesti: ei hän palvele Kristusta eikä lähimmäistään, vaikkakin hän ulkonaisesti on palvelevinaan, eksyttävällä muodolla pettäen.
Perjantai.
Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi. Ef. 5: 25, 26.
On todellakin sanomatonta armoa ja sulaa rakkauden hehkua, että Kristus, Jumalan Poika, alentuu niin syvästi ja antaa itsensä meille sekä niin paljon näkee vaivaa saattaakseen meidät tykönsä. Hän ei arvele vuodattaa kallista vertansa ja kärsiä mitä häpeällisimmän kuoleman, että me pääsisimme hänen morsiamensa asemaan ja saisimme omaksemme hänen aarteensa: iankaikkisen vanhurskauden, vapauden, autuuden ja elämän synnin, kuoleman ja perkeleen vallan sijaan, jossa me olimme. Hän antaa meille koko puhtautensa vapahtaakseen meidät synnistä, kaiken kunniansa peittääkseen ja poistaakseen meidän häpeämme, ruumiinsa ja henkensä auttaakseen meidät kuolemasta, kaikki taivaalliset aarteensa ja valtansa saattaakseen meidät tästä köyhästä ja kurjasta olosta kunniaansa ja pelastaakseen meidät niistä synneistä, joita meissä vielä on, etteivät meitä ne vahingoita, eikä perkele syytä, laki tuomitse eikä kuolema surmaa iankaikkisesti.
Tällaisia ovat ne suuret, taivaalliset aarteet, joita apostoli tässä ylistää. Tosin ne pysyvät, niinkuin hän sanoo, salaisuutena, toisin sanoen, kätkettynä aarteena, josta maailma ei mitään tiedä, vieläpä niin suurena, etteivät kristitytkään, jotka sanan kautta uskossa omistavat sen, voi sitä täysin tajuta. Joka sen oikein taitaisi sydämessään käsittää, ei voisi ilon tähden kauan elää maan päällä. Meidän lihamme ja veremme eivät viheliäisyydessään salli meidän päästä niin korkeisiin ajatuksiin, että osaisimme sitä oikein tutkistella ja pitää sitä niin suurena kuin se itse asiassa on. Meidän sydämemme on liian ahdas ja heikko, ja näitten hengellisten häitten kunnia liian suuri meidän sitä käsittääksemme. Samoin ylkä, Kristus, ja hänen puhtautensa ja kunniansa on liian suuri, ja se rakkaus, jonka hän tässä meille osoittaa, käsittämätön.
Meillä on kuitenkin vielä se suuri lohdutus, että hän lisäksi kärsii meidän jokapäiväistä heikkouttamme ja antaa sen anteeksi, jos vaan liitymme häneen. Hänen täytyy vielä joka päivä puhdistaa meitä; missä vielä on ryppyjä ja tahroja, sen verhoksi hän levittää vanhurskautensa, niin että me kuitenkin voimme säilyttää kerskauksen ja rohkenemme iloisesti nimittää ja tunnustaa hänet yljäksemme.
Kristityt siis saarnaavat ja saarnatkoot niin, että ylistävät ja kunnioittavat Jumalaa siitä, että hän osoittautuu armolliseksi meitä kohtaan ja on antanut meille Poikansa. Näihin hengellisiin häihin sisältyy näet kaikki, mitä hänellä on ja mitä hän voi antaa. Kristuksen ja meidän välillä vallitsee niin yhteinen omaisuuden osallisuus, että koko Kristuksen vanhurskaus tulee meidän vanhurskaudeksemme, ja päin vastoin kaikki meidän syntimme ja huonoutemme tulevat hänen omiksensa, niinkuin hän runsaasti on osoittanut ja vielä osoittaa meille. Oppikaamme siis kristittyinä, joiden tulee oppia tuntemaan aarteensa ja kunniansa, mekin kerskaamaan, lohduttautumaan ja iloitsemaan näistä hengellisistä häistä, kun me Jumalan armosta pääsemme siihen suureen kunniaan, että me olemme hänen Poikansa Kristuksen morsian. Onhan meillä sana ja kaste, olemme myös ruvenneet uskomaan, ja jos siinä pysymme, niin saamme olla varmat siitä, että Jumala on kaunistanut meidät kaunistuksellaan, poisottanut kaikki rypyt ja tahrat ja vielä yhä enemmän puhdistaa meitä.
Lauantai.
Minä kiitän Herraa hänen vanhurskaudestansa ja veisaan Herran, Korkeimman, nimen kiitosta. Ps. 7: 18.
Daavid on psalmissamme rukoillut ihmisten kiroamista, panettelua, vääryyttä ja pilkkaa vastaan, suojellakseen ja puolustaakseen viattomuuttansa, vanhurskauttansa ja vilpittömyyttänsä omantuntonsa mukaan ja niin paljon kuin ihmisten silmissä on tarpeen. Hän ei kuitenkaan luota meihin eikä nojaudu viattomuuteensa ja vanhurskauteensa seistäkseen niiden varassa Jumalan edessä. Paavalikin sanoo: "Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu" (1. Kor. 4: 4). Samoin profeetta sanoo tässä: Minulla on toinen vanhurskaus, laupeus ja armo, jonka kautta Herra antaa minulle anteeksi syntini ja vanhurskauttaa minut. Siitä vanhurskaudesta en kerskaa ikään kuin se olisi minun, vaan siitä minä tahdon iankaikkisesti ylistää Herraa, jonka oma se yksin on. Sen tähden olen hyvilläni siitä, että olen vanhurskaudellani palvellut Herraa ja ihmisiä ja vastustanut jumalattomia, mutta itse tahdon lohduttautua ainoastaan Jumalan vanhurskaudella ja kiittää häntä siitä.
Katsohan, kuinka ihmeellisesti profeetta tässä yhdellä lauseella kiittää Jumalaa ja ylistää hänen vanhurskauttansa selittäen ja ilmaisten samalla jumalallisen vanhurskauden laadun ja luonteen, nimittäin että se on ansaitsematon Jumalan lahja, jonka tähden on ylistettävä ja kunnioitettava Jumalan nimeä. Ajatus on siis tämä: minä tahdon kiittää Herraa iankaikkisesti, sillä hän on se, joka vanhurskauttaa; ellei hän tekisi vanhurskaaksi, ei minun vanhurskauteni voisi kestää omassatunnossani.
Mitä "Herran nimi" merkitsee, sen me tiedämme. Se on hänen ylistyksensä, kun veisataan hänestä ja sanotaan: hän on vanhurskas, hyvä, laupias, vapahtaja, auttaja ja pelastaja. Joka nyt uskoo tähän nimeen, tulee vanhurskaaksi ja autuaaksi; Jumala on näet sellainen, millaisen itse kukin uskoo hänen olevan. Mutta tuomitut ja jumalattomat eivät anna Jumalan nimelle mitään ylistystä: he ovat tuomitut siitä syystä, etteivät toivo Jumalalta mitään hyvää ja jumalattomat siitä syystä, etteivät he lainkaan tarvitse Jumalaa. Siksi Salomo sanoo: "Herran nimi on vahva torni, hurskas juoksee sinne ja saa turvan" (Sananl. 18:10).
Tästä nimestä tulee vanhurskaus ja autuus sekä iloinen omatunto, jos siihen vakaasti uskotaan. Profeetta opettaa siis aivan oikein, ettei Jumalan vanhurskautta saa pitää minkään teon ansiona. Kaikki ansio siitä tulee Herran nimelle, jota on ylistettävä, kunnioitettava, saarnattava ja pidettävä suuressa arvossa, että muutkin tämän ylistyksen ja saarnan kautta oppisivat tuntemaan Herran nimen, uskomaan siihen ja niin tulisivat autuaiksi. Melkein samaan tapaan sanotaan myös psalmissa 51: "Minä tahdon opettaa väärille sinun tiesi, että syntiset sinun tykösi palajaisivat. Päästä minut verenvioista, Jumala, minun autuuteni Jumala, että minun kieleni riemuitsisi sinun vanhurskaudestasi. Herra, avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi." Jumalattomat sitä vastoin eivät muuta julista ja ylistä kuin omaa kiitostansa ja vanhurskauttansa. Sen tähden tätä kiittämistä ja ylistämistä ei saa selittää vain tarkoittavaksi jotakin erityistä hiljaista kiitosta, jonka kukin itseksensä antaa Jumalan hyvistä teoista. Se tarkoittaa myös julkista kiitosta ja ylistystä, joka tapahtuu koko seurakunnan edessä saarnaviran kautta, armon sanan palveluksessa, jonka kautta Herran nimi tehdään jokaiselle tunnetuksi.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle, ja meni. Ja jo hänen ollessaan paluumatkalla hänen palvelijansa kohtasivat hänet ja sanoivat, että hänen poikansa eli. Joh. 4: 50, 51.
Kuninkaan virkamiehellä, jolle Herra oli sanonut: "mene, sinun poikasi elää", olisi ollut täysi syy olla uskomatta tätä sanaa, jos hän olisi tahtonut seurata järkeänsä, sanasta luopuen. Kuka uskoisi yhtä ainoaa sanaa niin voimalliseksi monen peninkulman päästä saamaan aikaan niin suuria? Mies olisi hyvin saattanut sanoa: Tiedän kyllä, kuinka jätin poikani vaarallisesti sairaana makaamaan. Jos hänen on saatava apua, niin, rakas Herra, ei apua taida olla siitä, että sinä nyt pakiset minun kanssani. Tule hänen tykönsä, koske häneen, puhu hänen kanssansa, sitten ehkä on jotakin toivoa. Kuninkaan mies karkoittaa kuitenkin kaikki sellaiset ajatukset, pysyy yksinkertaisesti sanassa ja uskoo sen niin lujasti kuin jos hän jo näkisi poikansa täällä edessänsä paranneena ja terveenä. Ellei hän olisi sydämessään niin ajatellut, hän ei olisi lähtenyt pois pelkkään sanaan tyytyen. Mutta Johannes sanoo sattuvasti: "Mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle, ja meni".
Tästä näet, mitä usko varsinaisesti on, jos sitä tahdotaan oikein kuvata. Usko ei ole mitään muuta, kuin että pidät varmana totena sen, mitä Kristus sinulle sanoo. Totuttele tähän ja opi ensinnä, mitä Jumala lupaa sinulle kasteessa, Kristus evankeliumissa ja ehtoollisessa. Liity koko sydämelläsi tähän lupaukseen äläkä anna muitten ajatusten eksyttää itseäsi tästä uskosta. Me tunnemme itsessämme lakkaamatta syntiä ja kuolemaa. Ellet nyt tahdo pysyä sanassa, vaan päästät sen käsistäsi ja arvostelet oman käsityksesi mukaan, niin synti vie sinut tuskaan ja epätoivoon, ja kuolema tempaa sinut väkisin. Entä kristitty? Hän tunnustaa synnin ja tietää, että hänellä on kuolema odotettavanaan. Kuitenkin hän riippuu sanassa voimiensa mukaan ja sanoo: Kristus on kuollut minun edestäni, sen tähden minä olen vapaa kuolemasta enkä kuole. Ei perkeleellä eikä kuolemalla ole osaa minuun, sillä Kristus on suorittanut täyden hyvityksen ja maksanut minun puolestani sen, mitä minä olin velvollinen maksamaan. Se on oikeaa uskoa, ja mahdotonta on sen eksyä tai pettyä, joka niin riippuu sanassa.
Nyt sanonet: Minä en näe mitään siitä, mitä minun tulee uskoa. Minä ainoastaan kuulen siitä; kuka siis tietää, on se totta? Vastaan: Usko se, mitä sana sinulle sanoo, niin et pety; lopulta se havaitaan totiseksi todeksi. Tee tässä niin kuin kuninkaan mies: hänenkin täytyi riippua sanassa. Hän ei nähnyt poikansa tilaa paremmaksi, mutta koska hän uskoi sanan, hänen palvelijansa tulivat ja sanoivat hänen poikansa olevan terve ja parantunut. Kun mies tulee kotia, hän näkee sen omin silmin, silloin hänen ei enää tarvitse uskoa, asiat ovat hänen nähtävinään sellaisina kuin hän oli uskonut. Niin on meidänkin laitamme oleva. Meillä on syntien anteeksiantamus, iankaikkinen elämä, emmekä kuitenkaan sitä havaitse. Vaikka sinä tänään olet kuullut saarnan ja käynyt Herran pöytään, olet kuitenkin henkilösi puolesta sama kuin eilenkin. Et tunne itseäsi lainkaan muuttuneeksi; sinulla on sama liha ja veri kuin ennenkin. Älä loukkaannu tähän, vaan pysy lujasti sanassa, joka julistaa sinulle synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Mene tämän kuninkaan miehen tavoin vähääkään epäilemättä, niin varmaan sinunkin hetkesi on tuleva. Samoin kuin uskot Kristuksen kautta saavasi syntien anteeksisaamisen ja iankaikkisen elämän, samoin sinä aikanaan sen saat toisessa elämässä.
Maanantai.
Vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa! Ef. 6: 10.
Herrassa vahvistumiseksi apostoli sanoo lujana ja vankkumattomana olemista siinä Herralta saadussa opissa, joka opettaa, kuinka meidän on Kristukseen uskominen ja sen mukaisesti eläminen: jokainen palvelkoon lähimmäistään omassa elämänmuodossaan ja kutsumuksessaan, sitä uskollisesti ja ahkerasti hoitaen. Paavali käyttää varta vasten ja aiheellisesti tätä väkevää sanaa "Vahvistukaa!" Sen, jonka on pysyttävä opissa ja kutsumuksessaan, on varustauduttava ja käytettävä voimaa. Ei tämä ole sellainen asia, joka toteutuu itsestään, esteittä ja vastustamisitta. On siis välttämätöntä, että herätellään itseään valvomaan, ettei kuulla mitään muuta eikä sallita itseään eksytettävän. On tunkeuduttava lävitse, alati oltava tiukkoja ja pyrittävä eteenpäin. Apostoli ei huoli sellaisista kristityistä, löppänöistä, jotka eivät siitä hyödy muuta kuin että sen osaavat ja siitä lörpöttelevät, aikomatta sitä elämäänsä soveltaa, vaan hän tahtoo heitä ajattelemaan, että se on elettävä ja toteutettava. Tässä onkin kysymys väkevyydestä, jopa sellaisesta väkevyydestä, joka on Jumalan, ei maailman eikä lihan ja veren väkevyyttä.
On siis ennen kaikkea välttämätöntä, että sinä heti uskomaan alettuasi vahvistut ja lujitut, et kuitenkaan millään muulla tavalla kuin Herrassa, joten vahvuus on Herran. Omasta povestasi et ole sitä löytävä. Senhän on oltava vahvuus ja voima, ei ainoastaan koko maailman vallan ja voiman vastapainoksi, vaan vieläpä perkeleenkin, joka todella on koko maailman mahtiherra. Apostoli sanoo sen tähden: Jos tahdotte olla vahvoja ja voittamattomia, niin antakaa Herran Kristuksen olla vahvuutenanne! Käsittäkää hänet hyvin ja harjoittautukaa hyvin hänessä, että hän tulisi teille hyvin tunnetuksi. Pitäkää hänen sanansa puhtaana! Aivan ahkerasti sitä oppikaa, päivittäin sitä viljellen ja sitä niin lujasti sydämiin painaen, että Jumalan sana ja teidän sydämenne tulevat yhdeksi, ollaksenne asiasta yhtä varmat, jopa paljon varmemmatkin kuin omasta elämästänne. Kun teillä se on, te olette aivan vahvoja ja lujia ja te voitte pysyä järkähtämättöminä ja varmoina.
Paavali mainitsee nämä molemmat, "vahvistumisen" ja "hänen väkevyytensä voiman", osoittaakseen, että meillä täytyy olla kaksi voimaa: toinen on se, että me pysymme lujina siinä, mitä meidän vääjäämättä on uskottava ja tehtävä, toisin sanoen, että meidän on oltava sisäisesti vahvat, ja toinen on se, ettemme ainoastaan lujasti ja tarkasti säilytä sitä, mikä meillä on, ja suojele itseämme, vaan että kykenemme myöskin varjelemaan sitä, ettei meiltä sitä oteta, ja lyömään takaisin vihollisemme, joka yrittää sitä meiltä ryöstää. Siksipä apostoli nimittääkin sitä "jumalallisen väkevyyden voimaksi". Onhan vastassammekin mahtavia, väkeviä vihollisia, joista perkele on kaikkia ihmisiä väkevämpi. Hän käy kimppuumme kaikin voimin, kun huomaa, että meillä on usko ja että me tahdomme siinä vahvistua. Hän suuntaa koko tehonsa ja nuolensa meihin. Hän ei suinkaan tahdo päästää asiaa niin pitkälle, että me pääsemme sanan käsityksen ja uskon alkuun, vielä vähemmän, että me siinä pysymme, varustaudumme häntä vastaan ja estämme häneltä voiton. Varsin vähän on niitä ihmisiä, jotka kestävät hänen töytäyksiään hamaan loppuun saakka, sankareina voittaen. Moni kyllä aloittaa, mutta he väsähtävät eivätkä jää pysyviksi. Eihän ihmisen olekaan mahdollista loppuun asti vastustaa ja säilyä, ellei Jumalan väkevyyden voima tulisi avuksi.
Tiistai.
Herra kuulee minun anomiseni. Herra ottaa minun rukoukseni vastaan. Ps. 6: 10.
Nämä ovat toivon sanoja ja omantunnon harjoitusta. Ne osoittavat hyvin profeetan sydämen ja ajatusten laadun: hän asettaa silmiensä eteen Jumalan laupeuden, pannen sen synnin, kuoleman ja helvetin hirmukuvaa vastaan. Puhuessaan toivossa ja hengessä, vielä seisomatta Jumalan edessä kasvoista kasvoihin, profeetta on varmaan myös toivossa tehty autuaaksi, toivossa saanut Jumalan armon ja toivossa saanut lohdutuksen. Tätä kaikkea hän kehuen julistaa, karkoittaakseen tyköänsä murheitten ja kiusausten paljouden.
Juuri siksi hän niin usein kertoo ja mieleensä teroittaa Jumalan hyvyyttä ja laupeutta, ikään kuin taistellen väkeviä iskuja antaen kaikkea vastaan, mikä vastustaa tätä ajatusta, ja kannustaen voimasanoilla omaa heikkouttansa toivoon. Kun tuska tai synti ahdistaa omaatuntoa, silloin ei saa torkkua eikä väistyä, ei saa odottaa tuskan ja kiusauksen itsestään taukoavan tai lohdutuksen ajan itsestänsä ilmenevän. Sillä ei asiaa auteta, vaan täytyy urhoollisesti taistella ja ahkeroida, säilyttää hyvät ajatukset Jumalan suhtautumisesta meihin ja pysyä varmana siitä, mistä profeetta tässä puhuu: "Herra kuulee minun anomiseni, Herra ottaa minun rukoukseni vastaan".
Eräässä psalmissa, jossa myös valitetaan tällaisia kiusauksia, lausutaan niin ikään julki hyvä luottamus ja toivo Jumalaan: "Veisatkaa kiitosta Herralle, te hänen hurskaansa, ylistäkää hänen pyhää nimeänsä. Sillä silmänräpäyksen kestää hänen vihansa, eliniän hänen armonsa." (Ps. 30: 5, 6.) Se merkitsee: meidän Jumalallamme ei ole halua kuolemaan ja helvettiin, vaan elämään ja autuuteen. Samoin profeetta sanoo vielä toisessakin paikassa: "Sinä olet minun varjelukseni, kätke minua murheessa, että minä pelastettuna sangen riemuisesti kerskaisin". Melkein kaikissa psalmeissa, joissa profeetta valittaa ja itkee tällaista kiusausta, hän heti lisää, kuinka päästään toivoon ja saadaan hyvä uskallus Jumalaan. Ellei näet tämä ajatus ja luottamus herää omassatunnossa, niin vaiva voittaa, eikä silloin ole ketään pelastajaa. Vaaditaan kuitenkin paljon, ennen kuin tällaiset ajatukset ja toivo voidaan saavuttaa, eikä niitä muulla tavalla voidakaan saada, kuin Jumalan sanan ja Kristuksen Jeesuksen kautta.
Niin käy tässäkin psalmissa. Hyvin tietäen, että hänen rukouksensa on kuultu, profeetta muodostaa täysin varmana sen mukaisen ajatuksen Jumalasta, vahvistuu siinä ja kertaa sitä niin usein, että hän myös käy ahdistamaan vastustajiakin, koska hän on varma siitä, mitä hänellä on Jumalalta odotettavana, nimittäin, että Jumala kuulee hänen anomisensa ja ottaa hänen rukouksensa vastaan.
Keskiviikko.
Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet. Ef. 6: 16.
Kovissa hengellisissä kiusauksissa tarvitaan kunnollinen, tukeva kilpi. Silloin kun perkele pyrkii tunkeutumaan omaantuntoosi, tähtäämään sydämeesi ja hävittämään elämäsi, voit tarjota hänelle vastuksen ja sujahduttaa kilpesi eteen, niin ettei hän pääse sinua vahingoittamaan eikä nuolillaan lävistämään! Kilpi on usko, joka pitäytyy sanaan Kristuksesta, tarttuu siihen ja vastaa perkeleelle: Jos olenkin syntinen ja jos en olekaan oikein elänyt tai jos olen tehnyt liian vähän, on kuitenkin tämä mies pyhä ja puhdas. Hän on antanut itsensä ja kuollut minun edestäni. Isä on lahjoittanut hänet minulle omakseni pyhyyksinensä ja vanhurskauksinensa. Jätä toki hänet rauhaan äläkä häntä syyttele! Tähän minä pitäydyn. Elämäni ja toimintani olkoot omassa arvossaan. Minä olen valmis tekemään ja pitämään niin paljon kuin jaksan ja sen, minkä olen ihmisille velkapää. Mutta jos siinä on puutosta ja jos se ei ole täysipainoista – sellaisenaan, Kristuksen ulkopuolella, se ei voikaan olla täysipainoista –, auttakoon ja pitäköön minun Kristukseni, jota sinä et voi saada vikapääksi. Tähän, aavan kuin kilpeeni, minä luotan; se on varma ja kestää kaikkea helvetin voimaa ja portteja vastaan. Sen tähden apostoli sanoo: Tällä kilvellä te voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet. Tämän hän puhuu kokeneena miehenä, joka usein on ollut siinä rytäkässä, jopa päivittäin on taistellut perkelettä vastaan ja tullut siihen kokemukseen, ettei mikään muu kestä niin kovassa kamppailussa. Ei silloin riitä kaikinpuolinen varustaminenkaan eikä valmius, ellei ole mitään muuta, jolla ottaa vastaan ja sivuun singahduttaa nuo palavat nuolet, jotka tunkeutuvat haarniskamme ja kaiken omamme lävitse.
Sinun täytyy siis tässä asiassa olla viisas ja tarkkaan varoa, kun perkele nuolillaan tähtää ja ampuu sydämeesi, riistääkseen sinulta turvasi ja luottamuksesi. Pidä kilpi aina käsillä ja aseta se, Herra Kristus, uskossa käsitettynä, häntä vastaan ja sano: Olkoon vaellukseni ja koko toimintani laita kuinka tahansa, siinäkin tapauksessa, että se on oikea ja pätee koko maailman edessä, kun sinä pyrit käymään sydämeni kimppuun ja tekemään tämän kaiken mitättömäksi, niin olkoon menneeksi, se kaikki menköön. Mutta silloin minä tartun kilpeeni; se peittää minut ja suojaa minut ja kaiken elämäni. Katso, silloin kaikki hänen nuolensa, olkoot ne kuinka myrkkyisiä tahansa, häneltä sammuvat; eivät ne ensinkään voi minua vahingoittaa, sillä tuossa on Kristus puolustajani, hän tunnustautuu minun omakseni ja sanoo: Minä olen hänelle antanut lihani ja vereni ja uhrannut pyhyyteni hänen puolestansa; jätä hänet siis rauhaan! Silloin hänen varmasti täytyy herjetä, ja sinä kykenet Kristuksen suojassa häntä uhmaamaan. Ei hän puhkaise reikää kilpeesi, sillä hän poltti itsensä niin pahoin Kristuksessa, ettei enää voi mitään häntä vastaan eikä siis meitäkään vastaan, jotka olemme Kristuksen omia: hän on, uskomme kautta, menettänyt kaiken oikeutensa meihin.
Katso, juuri tästä syystä onkin niin tarkasti käsitettävä ja alati sydämessä pidettävä Kristusta koskeva pääopinkohta. Perkeleen yrittäessä iskeä omaantuntoomme, se heti paikalla viskattakoon hänen eteensä. Jos hän näet hyökkää kimppuusi, kun olet suojaton ja yksinäinen, kilpeä paitsi, niin jo hän sinua nuolillaan pääsi haavoittamaan ja sydämesi sytyttämään, ja hän turmelee sekä elämäsi että tekosi. Kaikella viekkaudellaan ja kavaluudellaan hän ennen kaikkea yrittää silmistäsi siirtää tämän uskonkohdan, johdattaakseen sinut suojattomana, Kristuksen ulkopuolella olevana, kanssaan taistelemaan. Kyllä hän varsin hyvin tietää, ettei hän sitä kilpeä vastaan mitään voi.
Torstai.
Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut. 1. Moos. 4: 4, 5.
Tämä tärkeä kohta olisi tarkoin huomattava, perusteellisesti ymmärrettävä ja sitä oikein teroitettava, jotta uskoa ja luottamusta Jumalan laupeuteen kiitettäisiin uudessa liitossa vastoin luottamusta tekoihin yhtä selkein todistuksin, kuin sitä jo maailman alussa ylistetään. Eikö Mooses näillä sanoillaan todista selvästi, että Jumalan on tapana katsoa ensiksi henkilön eikä teon puoleen? Jos nyt henkilö on hyvä, niin myös hänen tekonsa miellyttää Jumalaa, mutta ellei henkilö ole hyvä, ei hänen tekonsakaan miellytä Jumalaa. Meidän uskomme ydinkohta on, että Jumala ottaa henkilön armoihinsa ennen kuin hänen tekonsa ja ettei henkilö tule vanhurskaaksi hyvän tai oikean tekonsa kautta, vaan että teko tulee hyväksi ja vanhurskaaksi sen henkilön kautta, joka on vanhurskas ja vilpitön. Niinhän tämä raamatunkohtakin todistaa. Koska Jumala mieltyy Aabeliin, hän mieltyy myös Aabelin uhriin, mutta koska hän ei mielly Kainiin, hän ei liioin mielly Kainin uhriin. Tästä seuraa, että Aabel on ollut vanhurskas ennen tekoansa ja että teko oli Jumalalle otollinen henkilön tähden eikä henkilö teon tähden.
Myös Hebrealaiskirjeen kirjoittaja on selkein silmin katsellut tätä tekstiä, kun hän sanoo näin: "Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan" (11: 4). Kainkin uhraa, jopa ennen Aabelia. Mutta hän uhraa sillä tavoin, että hän paisuu kunniastaan ja toivoo Jumalan mieltyvän hänen uhriinsa sen tähden, että esikoinen on sen antanut. Hän tulee siis ilman uskoa, syntejään tunnustamatta; hän ei liioin rukoile armoa ja syntien anteeksiantamusta eikä luota Jumalan laupeuteen, vaan toivoo uhrinsa kelpaavan Jumalalle sen tähden, että uhraaja on esikoinen. Näin kaikki tekopyhät tekevät; heidän ajatuksensa ja mielensä katsovat ainoastaan tekoja, he toivovat ja luulevat niiden tähden olevansa Jumalalle otolliset, eivät luota Jumalan laupeuteen, eivätkä toivo, että Jumala Kristuksen tähden antaisi synnin anteeksi. Juuri tällainen oli Kain. Aabel sen sijaan tunnustaa olevansa kelvoton ja vaivainen syntinen, pakenee sen vuoksi Jumalan laupeuden turviin ja uskoo, että Jumala on hänelle armollinen ja tahtoo armahtaa häntä. Jumala, joka katsoo sydämeen, suhtautuu nyt näihin veljeksiin, jotka yhdessä uhraavat hänelle, niin, että hylkää Kainin, ei hänen uhrinsa tähden, vaan sen tähden, että henkilö on paha, epäuskoinen ja täynnä ylpeyttä. Aabelin uhri sen sijaan kelpaa hänelle, koska uhraaja on hänelle otollinen.
Tämä teksti tähtää siis vanhurskautusoppiin. Ihmisen täytyy olla vanhurskas ennen kaikkea tekojansa; Jumala ottaa hänet ilman kaikkia tekoja turviinsa ainoastaan armosta, jonka usko käsittää ja pitää varmana. Usko ei näet tee vanhurskaaksi oman itsensä kautta, vaan sen tähden, että se käsittää Jumalan armon ja laupeuden, joka on ilmaantunut Kristuksessa. Teot taas, jotka tätä uskoa seuraavat, ovat ikään kuin todistuksia tästä uskosta; nekin kelpaavat Jumalalle, eivät kuitenkaan sinänsä, vaan uskon tähden, toisin sanoen henkilön tähden, joka uskoo.
Perjantai.
Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Gal. 2: 19.
Ovatpa nämä sanat: "minä olen kuollut pois laista" perin ponnekkaat. Apostoli ei näet sano: Olen vapaa laista, tahi: Pääsin vapaaksi laista sopivaan aikaan, tahi: Minä olen lain herra, vaan muitta mutkitta: "Minä olen kuollut pois laista", toisin sanoen, minulla ei ole lain kanssa kerrassaan mitään tekemistä. Ei muuten olisi voitukaan lain nojalla tapahtuvaa vanhurskauttamista vastaan sanoa sen voimakkaampaa kuin tämä, minkä Paavali sanoo: "Minä olen laista kuollut pois", toisin sanoen: Minä en ollenkaan välitä laista; siis minä en tule siitä vanhurskaaksi.
Mutta laista pois kuoleminen on samaa kuin lain velvoituksen ulkopuolella olemista, laista vapaana ja siitä tietämättä olemista. Se siis, joka tahtoo olla elävä Jumalan edessä, ahkeroikoon laista erossa olemista ja astukoon Kristuksen kera haudasta! Oppikaamme tietämään, että uskossa omistaessamme itse Kristuksen astumme aivan kuin sellaisen uuden lain piiriin, joka nielee tuon toisen lain, joka piti meitä vankeinaan. Samalla tavalla kuin se hauta, jossa Kristus lepäsi kuolleena, hänen noustuaan aukenee ja havaitaan tyhjäksi, ja Kristus sieltä häviää, samoin minäkin, uskoessani Kristukseen, nousen hänen kanssaan ja kuolen haudalleni, toisin sanoen laille, joka piti minua vankina. Jopa jäi tyhjäksi laki: minä pääsin vankilasta ja haudastani, nimittäin laista. Ei sillä siis enää ole oikeutta syyttää minua eikä pidättää minua vallassaan, koska olen ylösnoussut.
Mutta tämä määritelmä: laille eläminen on kuolleena olemista Jumalalle, ja laille kuoleminen on elämistä Jumalalle, on ihmeellinen ja aivan kuulumaton. Nämä kaksi totuutta ovat mahdollisimman järjenvastaiset; siksipä kukaan viisastelija ei niitä ymmärräkään. Mutta opi sinä ymmärtämään ne oikein! Se joka yrittää elää laille, toisin sanoen, joka vain tahtoo pyrkimyksillään päästä vanhurskaaksi laista, on syntinen ja jää syntiseksi; hän on siis kuollut ja kadotukseen tuomittu. Laki näet ei voi häntä tehdä vanhurskaaksi eikä autuaaksi, vaan todella häntä syyttäessään ja kamalasti kauhistaessaan se tappaa hänet. Laille eläminen siis on Jumalalle kuolemista, ja päin vastoin: laille kuoleminen on Jumalalle elämistä; mutta Jumalalle eläminen on samaa kuin vanhurskautuminen armosta eli uskosta Kristuksen tähden laitta ja teoitta. Jos siis tahdot elää Jumalalle, on välttämätöntä, että kuolet laille, mutta jos elät laille, olet kuollut Jumalalle.
Kristitty, jos hänet määritellään tarkasti ja selvästi, on siis armon ja syntien anteeksiantamuksen lapsi, jolla ei ole kerrassaan mitään lakia, vaan joka on lain, synnin, kuoleman ja helvetin yläpuolella. Ja niin kuin Kristus on vapaa haudasta, samoin kristitty on vapaa laista; ja samassa suhteessa kuin haudasta herätetty Kristus on hautaan, samassa suhteessa on vanhurskautettu omatunto lakiin; ja niin kuin Kristus kuolemallaan ja kuolleista nousemuksellaan kuolee haudalle, niin että sillä ei enää ole oikeutta häneen eikä se voi pitää häntä hallussaan, vaan Kristus nousee haudastaan, niin omatuntokin armolla vapautetaan laista. Niin on jokaisen, joka on syntynyt Hengestä (Joh. 3: 8).
Lauantai.
Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Ef. 6: 11.
Sanottuaan, että meidän pitää vahvistua ja että meillä pitää olla sellainen voima, jolla me voimme lyödä vihollisen, apostoli tulkitsee tässä sanansa selittäen, millä tavalla ja minkä avulla meidän on siihen päästävä ja mikä on oleva sota-asunamme ja suojanamme. Hän käskee meitä pukemaan yllemme sota-asun, aivan kuin tekevät sotilaat, joiden on oltava valmiina taisteluun ja puolustukseen. Mutta hänpä ei panekaan nähtäväksi sellaista sota-asua, jota käytetään täällä maailmassa ruumiin suojaksi, vaan sellaisen, jonka nimenä on Jumalan sota-asu. Sepä vasta eriskummainen sota-asu lienee! Mistäpä sen otamme, tai missä on sellainen aseseppä, joka osaa sellaisen sota-asun takoa? Malttakaapa, kyllä apostoli kohta mainitsee, mikä se on, ja hän luettelee järjestyksessä kaiken, mitä siihen kuuluu. Tässä hän kuitenkin vasta ylimalkaisesti sanoo, että se sota-asu ei saa olla kenenkään ihmisen, vaan itse Jumalan. Eipä täältä maan päältä löydy ainoatakaan aseseppää, joka kykenisi valmistamaan sellaisen sota-asun, jota voitaisiin käyttää perkeleen vastustamiseksi. Ei tässä näet kestä mikään inhimillinen voima eikä järki. Kaikesta tuosta hän, siihen puhaltaessaan, kykenee tekemään pelkkää tomua ja tuhkaa! Koska te siis, apostolin tarkoitus on sanoa, olette toisenlaisia sotilaita ja vastassanne on toisenlaisia vihollisia, täytyy teillä myöskin olla toisenlainen sota-asu kuin sellainen, jota maailma käyttää ja jonka se kykenee valmistamaan.
Apostoli nimittää sitä Jumalan sota-asuksi myöskin osoittaakseen sen asian, jonka puolesta meidän on taisteleminen. Sota näet on itse Jumalan. Me olemme hänen sotilaitansa taistelemassa hänen ja hänen asiansa puolesta. Meidän on siis myöskin oltava pukeutuneina hänen sota-asuunsa, siihen, jolla hän sotii. On kuin hän sanoisi: Teillä on Herra, jota perkele vihaa, hänen kruunuansa ja jumaluuttansa tavoitellen. Jos te siis tahdotte pitää häntä Herrananne ja olla osallisia hänen siunauksistaan, täytyy teidän vastassanne olla hänen vihollisensa, ja teidän täytyy sonnustautua häntä vastustamaan sekä hyökkäämällä että puolustautumalla. Jos ken haluaa olla jonkun herran alaisena, hänen täytyy myös astua hänen lippunsa alle ja pitää hänen vihollisiaan myös omina vihollisinaan. Koska siis perkele on Jumalan vihollinen, joka tahtoo hävittää hänen valtakuntansa, niin älkää kuvitelkokaan saavanne olla häneltä rauhassa. Varustautukaa sotaan, jopa juuri siinä sota-asussa, jolla hän itse kristikuntansa kautta sotii! Apostolin tarkoitus on kaikella tällä luoda meihin rohkeutta. Vaikka meidän tässä maailmassa täytyisikin koko elinaikamme olla taistelussa ja alistua siihen, että kaikki riehuu ja raivoaa meitä vastaan, on meidän kuitenkin pidettävä mielessä, että tämä ei tapahdu oman itsemme tähden, vaan Jumalan tähden, ettei meidän taistelumme ole omaa taisteluamme, vaan itse Jumalan taistelua, ja että me olemme hänen palveluksessaan. Sitä varmemminhan me voimme lohduttautua sillä, ettei hän ole meitä hylkäävä, vaan mitä uskollisimmin meitä auttava. Me emme siis näe vaivaa hukkaan, vaan hän saa meidän kauttamme suurvoiton.
Vaikka Jumala omasta puolestaan voisi torjua perkeleen yhdellä ainoalla sormella, jopa yhdellä ainoalla sanalla, hän kuitenkin tahtoo tähän käyttää meitä. Hän tekee tuolle ylpeälle ja vihaiselle hengelle kepposen, asettamalla häntä vastaan näin kurjan ja heikon hökkelin, joka häneen verrattuna on kuin kipinäinen isoa puhuria vastaan: hän voi puhaltaa meidät sammuksiin yhdellä ainoalla henkäisyllä. Jumala tahtoo kuitenkin lyödä hänet näin heikolla astialla ja meidän kauttamme saada kunniaa niin ylpeästä ja mahtavasta vihollisesta. Tämäpä kiukustuttaa perkelettä, Jumala kun työntää hänen eteensä niin raihnaisen ja mitättömän varusteen! Vimmaisena hän käy meihin käsiksi, valmiina silmänräpäyksessä murskaamaan meidät kuin saviastian. Meidän täytyy siis olla tämän varalle varustuneita. Meillä täytyy olla sellainen sota-asu, jonka avulla me voimme suojella itseämme. Se ei ole oma voimamme, vaan vieras väkevyys, nimittäin Jumalan. Näin sen tähden, ettemme kerskuisi emmekä luottaisi itseemme, aivan kuin omassa voimassamme voisimme kestää tämän vihollisen edessä.
KAHDESKYMMENESTOINEN KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin. Matt. 18: 33.
Meidän kristittyjen täytyy ryhtyä toimimaan ja osoittaa ihmisille, että meillä on vilpitön usko. Jumala ei sinun tekojasi tarvitse, uskosi riittää hänelle, mutta hän tahtoo tekemään tekoja sen tähden, että sinä sekä itsellesi että koko maailmalle voisit osoittaa uskosi. Kyllä hän sinun uskosi näkee, mutta sinä itse et, eivätkä ihmiset sitä vielä näe. Sinun on siis suunnattava tekosi lähimmäisen hyödyksi.
Tämä palvelija on kaikkien niiden esimerkki ja kuva, joiden on uskossa palveltava lähimmäistä. Mutta mitä hän tekeekään! Aivan sitä, mitä mekin! Me kuvittelemme uskovamme ja uskommekin jonkin verran ja me iloitsemme siitä, että olemme saaneet kuulla evankeliumia. Me osaamme siitä paljon pakista, mutta kukaan ei tahdo elää sen mukaisesti. Niin pitkälle olemme päässeet, että perkeleen oppi ja hänen lumoavat tekonsa ovat siirretyt menneisyyteen. Me huomaamme ja tiedämme nyt, mikä on oikein ja mikä väärin, että on suhtauduttava Jumalaan ainoastaan uskolla, mutta lähimmäiseen teoilla. Kuitenkaan emme ole päässeet niin pitkälle, että rakkaus alkaisi toimia ja että toinen tekisi toiselle niin kuin Jumala hänelle on tehnyt.
Palvelija ei suostu antamaan lähimmäiselleen anteeksi, vaan tahtoo pitää kiinni oikeudestaan. Aivan samoin me teemme sanoessamme: Ei minun tarvitse antaa omastani toiselle ja näin jättää oikeuttani syrjään. Jos tuo on minut vihastuttanut, on hänen velvollisuutensa sopia kanssani ja pyytää minulta anteeksi. Näinhän maailma opettaa ja toimii: ei mikään maallinen esivalta pakota sinua antamaan toiselle omaasi; se suostuu kyllä siihen, että teet omallasi, mitä itse tahdot. Järjen päätelmien mukaan sanotaan näin: Kullekin omansa! Mutta mitä evankeliumi sanoo? Jos Jumalakin olisi menetellyt samalla tavalla, pitänyt kiinni oikeudestaan ja sanonut: Pahoja rangaistessani minä teen oikein; minä otan sen, mikä minulle kuuluu, kuka tahtoo minua estää?, niin mihin kaikki joutuisimme? Perkeleen tykö meidän kaikkien pitäisi! Jos hän on luopunut oikeudestaan sinuun katsoen, hän myöskin tahtoo, että sinä teet samoin. Peruuta siis oikeutesi ja ajattele: Jos Jumala on antanut minulle anteeksi kymmenentuhatta leiviskää, miksi minäkin en jättäisi perimättä lähimmäiseni sataa denaria?
Nyttemmin omaisuutesi siis ei enää ole omaasi, vaan se kuuluu lähimmäisellesi. Kyllä Jumala olisi voinut pitää omansa: ei hän ollut velvollinen antamaan sinulle mitään; kuitenkin hän antaa itsensä sinulle kokonaan, hänestä tulee sinun armollinen Herrasi, hän on sinua kohtaan lempeä ja palvelee sinua kaikilla rikkauksillaan, ja kaikki se, mitä hänellä on, on omaasi. Miksi et sinäkin tekisi samoin? Jos siis tahdot olla hänen valtakunnassaan, on sinun tehtävä niin kuin hänkin tekee. Jos taas tahdot jäädä maailman valtakuntaan, et pääse hänen valtakuntaansa. Jos taas sanot: "Mutta eihän Jumala ota huomioon tekoja eikä ketään niiden perustuksella tee autuaaksi", vastaan siihen: Hän tahtoo, että teot tehdään vapaasti, ilmaiseksi, eikä sen tähden, että me niillä jotakin ansaitsisimme. Mitäpä sinulla olisi hänelle annettavaa, siten jotakin ansaitaksesi sen korvaukseksi, että hän armahtaa sinua ja antaa sinulle anteeksi kaiken sen, mitä olet rikkonut häntä vastaan? Tai mitä hän siitä hyötyy? Ei hän siitä hyödy, mutta kiitä ja ylistä sinä häntä ja tee niin kuin hän on tehnyt, että Jumalaa totisesti tulisi ylistetyksi sinussa. Näin sinä olet hänen valtakunnassaan, ja sinulla on kaikki, mitä sinulla pitääkin olla.
Maanantai.
Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa, sinun, joka olet asettanut valtasuuruutesi taivaitten ylitse! Ps. 8: 2.
Herran nimi ei ole yksi, vaan hänellä on monta nimeä. Nimi merkitsee näet kaikkea, mitä jostakusta voidaan hyvää sanoa; Herran nimi on siis samaa kuin hyvä maine, kunnia, kiitos, ylistys ja saarna, jonka kautta Herraan uskotaan, hänet tunnetaan, häntä peljätään ja rakastetaan, toisin sanoen: oikein kunnioitetaan ja ylistetään häntä siitä, että hän yksin on voimallinen, viisas, hyvä, vanhurskas, totinen, uskollinen, ystävällinen ja suloinen. Näin tehdään samalla tyhjäksi ihmiskunnia, ihmisten kerskaus ja suuri arvo, niin ettei kukaan muu kuin Jumala ole valtias, viisas, hyvä ja vanhurskas, vaan kaikki havaitaan syntisiksi, heiltä kun puuttuu se kerskaus, joka heillä tulisi olla Jumalassa: he ovat tosin vanhurskaat, mutta jumalattomalla tavalla ja täynnä omaa eikä Jumalan kiitosta. Se, joka tahtoo olla kristitty, ei enää ole voimakas omassa väkevyydessään, vaan tulee heikoksi. Jokaisen, joka uskoo Kristukseen, täytyy kärsiä: hän ei kosta, ei myöskään pelasta itseänsä, vaikka voisi, vaan antaa Jumalalle kunnian odottaen hänen käsivarttansa ja voimaansa pelastamaan hänet ja kostamaan. Kristitty ei myöskään ole viisas omassa viisaudessaan, vaan tulee hulluksi sekä omissa että ihmisten silmissä, antaen näin viisauden kunnian yksin Jumalalle, joka koeteltuaan häntä kiusauksella antaa hänen taivaassa periä viisauden kunnian. Samaten ei kukaan kristitty ole vanhurskas oman vanhurskautensa tähden, vaan antaa Jumalalle vanhurskauden kunnian; hänet luetaan pahantekijöitten joukkoon koko maailman silmissä, niinkuin omissaankin, että Jumalan tuomio tulisi nöyryydessä ylistetyksi. Kristitty halajaa siis uskon ja toivon kautta vanhurskaana sitä vanhurskautta, joka Jumalan edessä kelpaa ja joka antaa kunnian Jumalalle, sillä joka itseänsä ylistää, ei ole koeteltu. Näin nyt Herran nimi tulee suuresti ylistetyksi ja rakastetuksi, kun meidän nimemme tehdään tyhjäksi ja tulee sekä meidän itsemme että kaikkien muiden vihaamaksi.
Aivan sama tarkoitus on seuraavilla psalmin sanoilla: "Ylistäkää, te Herran palvelijat, ylistäkää Herran nimeä. Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti. Auringon noususta sen laskuun saakka olkoon Herran nimi ylistetty." (Ps. 113: 1-3.) Samoin Jesajakin: "Ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa." Miksi niin? "Sillä maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren." (Jes. 11: 9.) On kuin hän sanoisi: Jumalan tuntemus ja hänen nimensä ylistäminen, jotka evankeliumin kautta meren tavoin täyttävät maailman, saavat aikaan, että ihmiset elävät keskenään sävyisästi: he eivät riitele ymmärryksestä, vallasta eivätkä vanhurskaudesta, koska he tietävät, että tällaiset lahjat eivät ole heidän, vaan Jumalan.
Jumalaa profeetta nimittää sanoilla "meidän Herramme", koska hän hallitsee meitä uskon sanalla, jonka toteutumus on Kristuksen ihmiseksi tuleminen, hänen, joka on meidän armoistuimemme ja jossa jumaluuden koko täyteys asuu ruumiillisesti. Hänen kauttansa me tulemme vedetyiksi Isän tykö, niinkuin Kristus sanoo: "Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä" (Joh. 6: 44). Jumalisista ihmisistä ei siis ole maan päällä mitään kalliimpaa kuin Herran nimi; häntä ainoastaan he ylistävät, saarnaavat ja tunnustavat ihmisten edessä, hän kun yksin on valtias, viisas, pyhä, hyvä, vilpitön ja vanhurskas. Omaa nimeänsä eivät he lainkaan kehu tai ylistä, että vain Jumalan nimi tulisi ylistetyksi ja kunnioitetuksi ja saisi kiitoksen maassa ja taivaassa.
Tiistai.
Silloin palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä sanoen: "Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki". Matt. 18: 26.
Ennen kuin vertauksen kuningas kävi vaatimaan palvelijoiltaan tiliä, tällä palvelijalla ei ollut mitään omallatunnollaan; hän ei tuntenut velkaansa, vaan olisi yhä jatkanut samaan tapaan enentäen sitä. Mutta kun kuningas alkaa vaatia häneltä tiliä, hän tulee tuntemaan velkansa. Samoin käy meidänkin. Suurin osa ei lainkaan pidä lukua synnistä eikä pelkää Jumalan vihaa. Tosin he tunnustavat suullaan olevansa syntisiä, mutta jos olisi täysi tosi kysymyksessä, he puhuisivat aivan toisin. Tämäkin palvelija oli ennen tilintekoa sanonut: niin ja niin paljon minä olen velkaa herralleni, mutta sitten naurahtanut sille. Mutta kun tili on tehty ja kuningas määrännyt hänet vaimoineen ja lapsineen myytäväksi ja velan maksettavaksi, silloin hän tuntee sen.
Samoin mekin tunnemme, että on kysymys täydestä todesta, kun synti ilmoitetaan meille meidän sydämissämme; silloin on nauru kaukana. Silloin me sanomme: minä olen kaikkein viheliäisin ja onnettomin ihminen maan päällä. Tällainen tunteminen nöyryyttää ihmistä ja valmistaa tietä oikealle syntien anteeksiantamukselle. Missä tätä nöyryyttä ei ole, siellä ei myöskään voi olla mitään anteeksiantamusta. Siksi evankeliumi syntien anteeksiantamuksesta kuuluu vain oikeille kristityille, jotka oikein tuntevat ja tunnustavat syntinsä. Muita, niitä, jotka eivät tunnusta eivätkä tunne syntejänsä, se ei koske; he eivät liioin ymmärrä tätä syntien anteeksisaamisen uskonkohtaa; vaikka he kuulevat siitä saarnattavan, se pysyy kuitenkin heiltä salattuna.
Oikeilla kristityillä taas, jotka tuntevat syntinsä, on se lohdutus, että he tuntevat syntien anteeksisaamisen; he näet ovat kastetut, he kuulevat evankeliumia, heillä on synneistäpäästö ja pyhä sakramentti, ja he uskovat sanan. Jumala on pannut syntien anteeksiantamuksen aarteen sanaansa ja sakramentteihinsa ja käskenyt uskomaan sen. Sen tähden oikeat kristityt eivät tule Jumalan eteen niin kuin tämä kelvoton palvelija tuli herransa eteen, sanoen: Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki; myöskään he eivät väheksy syntiänsä, vaan tunnustavat, että heidän syntinsä ovat hyvin suuret, ja rukoilevat niitä anteeksi. Silloin he saavat, mitä uskovat, nimittäin syntien anteeksiantamuksen. Tämä armon ja anteeksiantamuksen valtakunta on alkanut meille kasteessa ja sitä jatkuu loppuun asti. Evankeliumin saarna, kaste, synneistäpäästö ja sakramentti ovat juuri sitä varten, että me yhä enemmän vahvistuisimme uskossamme syntien anteeksiantamukseen.
Tämä meidän on tarkoin huomattava tietääksemme, kuinka me vapaudumme synneistämme. Se ei näet tapahdu millään muulla tavoin kuin tuolla, jonka uskontunnustuksemme kolmas kohta sanoo: minä uskon syntien anteeksisaamisen. Se merkitsee: Minä tunnustan ja tunnen syntini totisesti, vapisen ja pelkään syntien tähden. Entä miten pääsen vapaaksi synnistä? Siten, että, vaikka syntiä onkin ja minä sen tunnen, minä kuitenkin uskon, ettei ole mitään syntiä, sillä se on annettu anteeksi. Mutta jos synti on annettu anteeksi, niin anteeksisaamista ei ole ansaittu. Anteeksi antaminen ei näet merkitse palkitsemista tai maksamista, vaan vapaata armosta, lahjaksi antamista. Siksi vaaditaan syntien anteeksiantamuksen osallisuuteen oikeata uskoa. Samoin kuin meidän täytyy vilpittömästi tuntea syntimme ja tunnustaa ne, samoin meidän täytyy myös uskoa syntien anteeksiantamus sanasta.
Keskiviikko.
Minä kiitän Jumalaani, niin usein kuin teitä muistan, aine kaikissa rukouksissani ilolla rukoillen teidän kaikkien puolesta, kiitän siitä, että te olette olleet osallisia evankeliumiin. Fil. 1: 3-5.
Kristillisen sydämen tila, sen tuntomerkit ja muoto ovat pyhän Paavalin sanojen mukaan seuraavat. Se on läpikotaisin iloinen ja mielissään siitä ja kiittää Jumalaa siitä, että muitakin ihmisiä tulee evankeliumin yhteyteen. Kristityllä on hyvä toivo niistä, jotka ovat alkaneet uskoa: hän laskee sydämellensä heidän autuutensa iloiten siitä kuin omastaan eikä hän voi tarpeeksi siitä kiittää Jumalaa; ja hän rukoilee lakkaamatta Jumalaa, että saisi nähdä sen ajan, jolloin hänen mukanaan paljon ihmisiä tulee samaan yhteyteen ja siinä pysyvät hamaan Herran Jeesuksen Kristuksen päivään saakka, hänen, joka on tekevä täydelliseksi kaiken sen, mikä täällä vielä on vajaata ja puuttuvaista, näin uskossa ja toivossa alati loukkaantumattomina säilyen, kunnes ehtivät siihen iloiseen päivään.
Katso, näin tuo hurskas apostoli puhelee, tyyten purkaen henkensä ja uskonsa oikeista hedelmistä täyttyvän sydämensä. Se sydän hehkuu iloa ja tyytyväisyyttä, kun näkee evankeliumin tulleen tunnetuksi, vastaanotetuksi ja kunnioitetuksi, ja sydämellistä rakkautta seurakuntaansa kohtaan: ei apostoli osaa toivottaa eikä Jumalalta rukoilla näille mitään parempaa kuin sitä, että ne niissä lisääntyisivät ja pysyisivät. Niin kallisarvoisena ja suurena hän pitää Jumalan sanan vastaanottamisen ja säilyttämisen.
Paavali antaa meille tässä esimerkin siitä, että myös meidän on oltava kiitollisia. Kristityn, joka evankeliumin kautta on oppinut tuntemaan ja uskoo Jumalan armon ja hyvän teon, on ensi työksensä sen johdosta ilmaistava kiitollisuutensa ei ainoastaan Jumalalle, mikä on pääasia, vaan myöskin ihmisille. Tultuamme kristityiksi on meidän oltava valmiit runsaasti ja hartaasti hoitamaan oikeaa jumalanpalvelusta ja uhreja. Mutta ei meillä ole mitään muuta eikä mitään parempaa ulkonaista jumalanpalvelusta eikä tekoa kuin se, jota Raamattu sanoo kiitosuhriksi: me saarnaamme, kuulemme, kunnioitamme ja edistämme Jumalan sanaa, emme ainoastaan suulla ja sanoilla, vaan koko sydämellä, hänen, armonsa kiitokseksi ja ylistykseksi. Juuri tämä on kiitollisuudessa parhainta. Jumala itse sanoo nimensä ylistämistä ja saarnaamista itselleen pakanoiden keskuudesta annettavaksi ja tuotavaksi puhtaaksi uhriksi (Mal. 1: 11). Tätä ei tuoda omien tekojen pyhyyden synnyttämästä ylpeydestä tai röyhkeydestä, vaan oikeassa, vapaaehtoisessa mielessä ja ilolla. Juuri tällaista uhria hän tahtoo. Sanoohan hän psalmissa: "Sinun kansasi uhraa sinulle alttiisti" (110: 3). Evankeliumin tuntemisen on meissä vaikutettava tämä, ettei meitä havaittaisi kiittämättömiksi ja ettemme unohtaisi Jumalan suurta hyvää tekoa.
Luonto ja järkikin opettavat, että kiittämättömyyttä, jota ihmiset toisiaan kohtaan harjoittavat, on pidettävä häpeällisenä vikana. Kuinka paljon vaikeampi, häpeällisempi ja kirotumpi onkaan sama pahe, jos sitä harjoitetaan itse Jumalaa kohtaan. Hänpä ei, meidän vielä ollessamme hänen vihollisiaan ja helvetin tuleen vikapäitä, lahjoittanut meille pohjattomasta, sanomattomasta hyvyydestään kymmentä tai sataatuhatta kultarahaa, vaan vapahduksen vihasta ja iankaikkisesta kuolemasta. Hän on täyttänyt meidät lohdutuksella, turvallisuudella ja hyvällä omallatunnolla, ilolla ja elämällä – hyvyyksiä, jotka eivät ole tulkittavissa eivätkä tässä elämässä käsitettävissä; tulevaisessa elämässä niissä on katselemista iankaikkisesti. Kuinka paljon kauhistavampaa siis onkaan tulla kiittämättömäksi tälle hyvälle teolle, niinkuin tuli se palvelija, joka oli päästetty kymmenentuhannen leiviskän velasta, mutta ei tahtonut päästää kanssapalvelijaansa sadan denarin velasta! Kenpä ottaisi uskoakseen, että täällä maailmassa on niin pahoja ihmisiä, jotka Jumalalle voivat osoittaa suurta kiittämättömyyttä kaikkein suurimmasta, iankaikkisesta hyvästä teosta!
Torstai.
Niin herran kävi sääliksi sitä palvelijaa, ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi. Matt. 18: 27.
Millaisena tapaa Jumalan se, joka sydämestään turvautuu Jumalan laupeuteen ja rukoilee armoa? Mitä suosiollisimpana ja armollisimpana. Kuulehan, mitä Jumalan Poika sanoo, hän, joka on Isän helmassa? "Niin herran", hän sanoo, "kävi sääliksi sitä palvelijaa ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi". Tämä on oikea, asiallinen kuvaus; tästä parhaiten tunnemme Jumalan ja hänen sydämensä laadun. Mutta se, joka kuvaa hänet toisenlaiseksi, hän kuvaa hänet väärin, muuksi kuin hän todella on.
Kun oma sydämemme luulee Jumalaa ankaraksi tuomariksi, jolta syntisten ei sovi odottaa mitään armoa, vaan täytyy pelätä kaikkea armottomuutta, on se aivan väärä ajatus. Asiaa ei muuta se, että laki ilmoittaa aivan samaa Herrasta Jumalasta. Laki puhuu näet niistä syntisistä, jotka eivät mitään armoa toivo eivätkä pyydä. Mutta ne syntiset, jotka tunnustavat syntinsä, surevat niitä ja katuvat sitä, että ovat vihoittaneet Jumalan, ja joiden suurimpana murheena on se, että ovat eläneet vastoin Jumalan tahtoa noudattamatta hänen käskyjänsä, ja sen tähden pyytävät armoa, ne saavat armon, niinkuin tässä osoitetaan. Jumala on näet armollinen Jumala. Hänellä on isän sydän. Sen tähden hän armahtaa meidän viheliäisyyttämme; se käy hänen sydämellensä. Ja niinkuin profeetta sanoo (Hes. 18: 23), hänellä ei ole iloa jumalattoman kuolemasta, vaan paljon enemmän siitä, että syntinen palajaa tieltään ja saa elää. Jos hän siis näkee sinun sydämestäsi pyytävän armoa, vihaavan syntiä ja siitä luopuvan, niin hän mielellään antaa kaiken velan anteeksi ja osoittaa sinulle armonsa. Sen me toteamme tästä palvelijasta, joka tunnusti velkansa ja rukoili armoa.
Entä mikä on se väline, jolla Jumala meille ilmoittaa armonsa? Sen osoittaa evankeliumi toisissa paikoissa: Jumalan Poika, rakas Herramme Jeesus Kristus, on ottanut pitääkseen huolta syntisistä, kantanut heidän syntinsä ja kuolemallaan ne sovittanut. Joka näin luottaa Herraan Kristukseen ja hänen kuolemaansa, hän on voittanut puolelleen Jumalan sydämen: Jumala ei voi vihastua eikä rangaista. Muutoinkin hänellä on armahtava sydän: hänen tulee sääli meidän viheliäisyyttämme ja kurjuuttamme. Sen tähden hän Aadamin ja Eevan langettua syntiin itse myös tarjoutui antamaan vaimon siemenelle voiman kukistaa perkeleen vallan.
Tämä siis on se oppimme, joka meillä, Jumalan kiitos, oikeana ja puhtaana on seurakunnassamme: me saamme synnit anteeksi, iankaikkisen vanhurskauden ja iankaikkisen elämän ainoastaan uskon kautta Jeesuksen Kristukseen, toisin sanoen, Jumalan armon ja laupeuden kautta. Sen me toteamme tästä palvelijasta; hän oli niin suuressa velassa, mutta hänelle annettiin velka anteeksi armosta, ilman hänen omaa ansiotaan ja ilman hänen tekojaan, ainoastaan sen tähden, että hän turvautui armoon ja rukoili sitä. Niiden oppi on siis eksyttävä, väärä ja Jumalaa häpäisevä, jotka saarnatessaan syntien anteeksiantamuksesta opettavat, että ihmisten, joiden on mahdoton itse maksaa velkaansa, on ne itse omilla teoillaan sovittaminen. Otapa tämän evankeliumin johdosta katsoaksesi, kummatko ovat totuutta lähempänä: mekö, jotka saarnaamme armosta, vaiko ne, jotka puhuvat omista teoista ja sovittamisista? Lyhyesti sanoen: tämän saarnan tarkoituksena on opettaa meitä näkemään, että Jumala tahtoo antaa meille anteeksi ja aivan ilman omaa ansiotamme ottaa meidät armoonsa ja unohtaa velkamme.
Perjantai.
Autuaat ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä. Matt. 5: 5.
Sangen sattuvasti Herra on tässä kuvannut oikeitten kristittyjen tilan, kuinka heidän käy ja mistä he saavat lohdutuksen. Maailmakaan ei saata olla sille huonosti käydessä itkemättä ja valittamatta. Mutta tutki tarkoin omaa sydäntäsi ja katso, mitä ajatuksia sieltä löydät. Sieltä tapaa sellaista itkua, joka ei ole muuta kuin häijyyden ja kiukun itkua, joka ei johdu siitä, että vahinko tekee sinulle kipeää, vaan siitä, ettet saata itse kostaa etkä siten asettaa vihaasi, niinkuin mielesi tekee. Sellaista vihaista ja kostonhimoista sydäntä, sanoo Kristus tässä, et tapaa minun opetuslapsistani. He itkevät kuin hurskaat lapset vain sen tähden, että vaurio koskee heihin kipeästi. Sen sijaan heillä on sävyisä mieli: he eivät ajattele kostoa, vaan jättävät sen Jumalalle ja jättävät asian sillensä. Koska Jumala niin on sallinut, he kärsivät mielellään, kunnes hän tuo neuvon ja avun.
Entä mikä on seurauksena tällaisesta mielenlaadusta? Se, että he saavat periä maan, toisin sanoen: kun he antavat koston Jumalalle, niin Jumala suojelee ja varjelee heitä ja auttaa heitä siunauksellaan, niin että jumalattomien ylpeys ja mielivalta ei saa heitä vahingoittaa. Sen esimerkitkin osoittavat. Hurskasta Joosefia hänen veljensä kovin ahdistivat. Kaikkien heidän juoniensa tarkoituksena oli sortaminen, ettei hän pääsisi edistymään. Mitä tämä hurskas lapsi teki? Ei hänkään tahtonut ruveta itse kostamaan, vaan antoi sen Jumalan tehtäväksi, nöyrästi kärsien kaiken, mitä Jumala salli hänen kärsiä. Silloin Jumala katsoi hänen puoleensa ja korotti hänet: hänestä tuli hänen veljiensä herra, ja Jumala asetti hänet suuren omaisuuden haltijaksi. Näin ei olisi käynyt, ellei hän olisi sietänyt veljiensä vastustusta. Samoin hirmuvaltias farao kovin vaivasi ja sorti Israelin kansaa Egyptissä: siten hän aikoi heidät masentaa, etteivät ikinä vahvistuisi. Mutta faraon ja Egyptin täytyi sortua, ja tuo kurja, sorrettu kansa, joka oli antanut koston Jumalalle, vahvistui niin, että se saattoi karkoittaa Kanaanin maasta pakanat ja itse periä maan.
Saman lohdutuksen Herra antaa tässäkin: Teidän, minun opetuslasteni, täytyy antautua sorron alaisiksi maailmassa; mutta varokaa tulemasta tyytymättömiksi, säilyttäkää sydämenne sävyisänä ja antakaa kosto minulle! Silloin asiat helposti saavat käänteen: teidän vihollisenne, jotka teitä tahtovat sortaa, peräti kukistuvat, mutta te jäätte minun perillisikseni ja maan herroiksi. Tähän lohdutukseen turvautukaamme pelkäämättä hirmuvaltiaita, jotka mielivät riistää meiltä hengen, elämän, omaisuuden ja kaiken. Heidän täytyy luopua siitä, jos me vain luotamme Jumalaan, joka voi meidät pelastaa ja meitä suojella.
Opi tästä ajattelemaan, kuinka kurja ja turmiollinen on kostonhimoinen sydän. Jos antaisit kärsivällisyydessä asiasi Jumalan haltuun, niin Jumala sinut pelastaisi ja varjelisi ja kääntäisi asiat parhaaksesi. Nyt sinä kostonhimollasi saatat itsesi vaaralle alttiiksi ja ehdoin tahdoin riistät itseltäsi sen aarteen, jonka muuten voisit Jumalalta saada. Tälläkin kohdalla siis arvostelu muuttuu toisenlaiseksi. Niitä, joilla on suuri vaikutusvalta, niin että voivat itse puolustautua ja suojella itseään, maailma pitää autuaina ihmisinä. Mutta onnettomiapa he ovat. Vaikka heillä nyt on jotakin, täytyy heidän kuitenkin hukkua. Maata he eivät saa periä. Sitä vastoin ne, jotka ovat sävyisät sydämeltä, nöyrästi kärsivät, mitä Jumala sallii, Jumalan kostoa odottaen, kunnes hän katsoo heidän puoleensa ja estää jumalattomain aikeet, he saavat – tehkööt hirmuvaltiaat mitä tahansa – periä maan, niin kuin kuulimme Joosefin ja Israelin kansan kohtaloista Egyptissä.
Lauantai.
Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi. Matt. 18: 35.
Herra nimittää meitä veljiksi keskenämme; sen tähden ei meidän välillämme sovi olla mitään vihamielisyyttä eikä riitaa. Mutta nyt me olemme kaikki niin puutteellisia, ettemme milloinkaan elä yhdessä loukkaamatta joskus toinen toistamme sanoilla, jopa teoilla. Miten on kaikki järjestettävä? Pitääkö meidän purra ja raapia toisiamme kuin koirat ja kissat? Ei suinkaan, vaan meidän tulee sydämestämme antaa anteeksi, ajatellen: Minäkö rupeaisin syyttämään veljeäni? Kun Jumala on minulle armollinen ja on antanut minulle anteeksi niin suuren velkani ja tehnyt sen vapaasti Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden, niin mitä rupeaisinkaan puuhaamaan yhden denarin tähden? Minä tahdon samoin poistaa sen tilistäni, unhottaa ja antaa sen anteeksi, kiittäen Jumalaa, kun hän on antanut minullekin anteeksi ja ottanut minut armoonsa, vaikka hänellä olisi ollut tuhansin verroin enemmän syytä vihastua minuun ja rangaista minua, kuin minulla on syytä vihastua lähimmäiseeni. Tämä on se oppi, jota rakas Herramme Kristus tässä julistuttaa kristityilleen, että me taipuisimme olemaan antamatta valtaa vihallemme, vertaisimme omaa velkaamme lähimmäisen velkaan ja olisimme iloiset siitä, että saamme molemmat pois pyyhityiksi.
Mutta tällä kohdallapa valitettavasti todetaan, ettemme ensinkään tätä oppia noudata. Me annamme perkeleen ajaa ja yllyttää itseämme vihaan, kostoon ja kaikenlaisiin onnettomuuksiin, suureksi vahingoksemme ja tappioksemme. Varmaa näet on: jos et tahdo antaa anteeksi, ei Jumalakaan anna anteeksi sinulle; jos tahdot kostaa, vihata ja rangaista, niin Jumalakin kostaa, vihastuu ja rankaisee. Mutta hänen vihansa ja rangaistuksensa on toisenlaista: Jumalan viha ja rangaistus on iankaikkinen. Sen alaiseksi sinä joudut vihastumalla pienestä asiasta, joka on syntynyt vähäpätöisen velan tähden, sinun veljeesi, johon nähden sinulla ei ole mitään valtaa. Jumalalla yksin on siihen valta, ja varmaan hän, jos sinä et itse ryhtyisi rankaisemaan, ehdättäen hänet, rankaisisi kanssapalvelijasi synnin paljoa kovemmin ja ankarammin, kuin osaat aavistaakaan. Se todetaankin aina: toinen synti rangaistaan toisella. Kun ihmiset ovat kostonhimoisia, kiukkuisia ja kärsimättömiä, niin perkele saattaa heidät niin pitkälle vihassa, etteivät taida eivätkä tahdokaan Isä meidän -rukoustansa rukoilla. Siinä heillä on kohta, joka pistää heidän kieleensä. Onhan kristityn rukoiltava: "Anna meille anteeksi meidän velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme". Siitä he varsin hyvin tuntevat, että jos ei Jumala anna heille anteeksi muutoin kuin sillä ehdolla, että hekin antavat anteeksi lähimmäiselleen, niin heidän syntinsä pysyvät anteeksiantamattomina. Sellaista tuomiota he eivät tahdo itsestään lausua, vaan jättävät mieluummin Isä meidän -rukouksen rukoilematta. Mutta eiköhän mielestäsi perkele ole oikein kynsiinsä saanut sellaiset ihmiset, jotka vihan tähden jopa lakkaavat rukoilemastakin? Ja mitä on kristityllä jäljellä, jos hän on lakannut rukoilemasta? Ei hänellä ole mitään; hän on kaksin verroin tottelematon Jumalaa vastaan!
Joka siis huomaa sydämensä näin vihan ja kiukun paaduttamaksi, hän ottakoon tutkiakseen tätä evankeliumia ja tarkoin sitä miettiäkseen! Rukoilkoon Jumalalta anteeksiantamusta, kun on niinkin kauan kantanut vihaa lähimmäistä vastaan ja elänyt epäkristillisesti! Antakoon heti sydämestänsä anteeksi, ettei Jumalan tuomio häntä äkisti kohtaisi, vaan hän saisi syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän Kristuksen, meidän lunastajamme ja autuaaksitekijämme kautta.
KAHDESKYMMENESKOLMAS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on. Matt. 22: 21.
Herra tahtoo, että esivalta, ruhtinaat ja valtaherrat ovat olemassa ja että meidän on oltava heille kuuliaisia, olivat he keitä ja millaisia hyvänsä, ensinkään välittämättä siitä, onko hallitus ja esivallan virka heidän käsissään ja hoidossaan oikeudella tai vääryydellä. On vain tarkattava valtuuksia ja esivaltaa, sillä se on Jumalan järjestämä ja asettama (Room. 13: 1). Sinä et saa sättiä esivaltaa, vaikka ruhtinaat ja hirmuvaltiaat sinua joskus sortaisivatkin ja vaikka he käyttäisivät valtuuksiaan väärin. Siitä heidän on varmasti tehtävä tili. Jonkin asian väärinkäyttö ei tee vääräksi asiaa, joka itsessään on hyvä. Ruhtinaitten mielivaltaa on myöskin siedettävä. Jos ruhtinas väärinkäyttää valtaansa, minä en silti saa vihata häntä, en väärinkäyttöä kostaa enkä teoilla rangaista. Hänelle on oltava kuuliainen Jumalan tähden, sillä hän on toimessaan Jumalan sijainen. Kiskokoot kuinka raskaita veroja hyvänsä, heitä on toteltava ja kärsivällisesti kestettävä kaikki Jumalan tähden. Tehkööt oikein tai väärin, kyllä kaikki aikanaan tulee ilmi. Jos siis esivalta riistää sinulta omaisuutesi, henkesi, kaiken, mitä sinulla on, niin sano: Kernaasti minä tämän teille annan; minä tunnustan teidät herroikseni ja mielelläni minä olen teille kuuliainen. Itse vastannette siitä, käytättekö Jumalan teille antamaa valtaa oikein vai väärin.
Mutta entä jos he aikovat riistää meiltä evankeliumin tai kieltävät sitä saarnaamasta? Silloin sinun on sanottava näin: En anna teille evankeliumia ja Jumalan sanaa, eikä teillä niihin valtaa olekaan. Onhan teidän hallituksenne ainoastaan ajallinen hallitus ajallisia arvoja varten. Evankeliumi sitä vastoin on hengellinen, taivaallinen aarre; älkää siis ulottako valtaanne evankeliumiin ja Jumalan sanaan! Me siis tunnustamme keisarin ajallisten omaisuuksien, mutta emme Jumalan sanan herraksi. Sitä emme salli itseltämme riistettävän, sillä se on sellainen Jumalan voima, jota vastaan eivät edes helvetin portit voi mitään (Matt. 16: 18).
Herra siis oivalla tavalla liittää yhteen nämä kaksi; ja hän erottaa ne toisistaan tällä lausumalla: "Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on". Jumalalle kuuluu se kunnia, että minä pidän häntä totuudellisena, kaikkivaltiaana ja viisaana Jumalana ja omistan hänelle kaiken sen hyvän, mitä ikänä voidaan mainita. Ja vaikka minä en tätä kunniaa hänelle annakaan, jää se joka tapauksessa hänelle itselleen: ei hänen kunniansa siitä vähene eikä enene. Minulle hän kuitenkin on totuudellinen, kaikkivaltias ja viisas, kun minä pidän häntä sellaisena ja uskon hänet sellaiseksi, millaiseksi hän itsensä suvaitsee ilmoittaa. Keisarille sen sijaan kuuluvat pelko, tulli, kasvu, korko ja kuuliaisuus. Jumala tahtoo pitää omanaan sydämen; ulkonainen elämä ja omaisuus kuuluvat esivallalle, joita sen on Jumalan sijaisena hallittava. Tämän pyhä Paavali varsin kauniisti, selvin ja kirkkain sanoin esittää Roomalaiskirjeessä, sanoessaan: "Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on, sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sen tähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa." (13: 1-3.)
Maanantai.
Herran tiet ovat suorat: vanhurskaat niillä vaeltavat, mutta luopiot niillä kompastuvat. Hoos. 14: 10.
"Herran tiet ovat suorat", se merkitsee: Jumalan sanan oppi on pyhä ja oikea, ja sen kätkijät vaeltavat oikein, sillä profeetta sanoo, että "vanhurskaat niillä vaeltavat". Ne näet, jotka kätkevät Jumalan sanan, tulevat vanhurskaiksi, koska he uskovat Jumalaan, joka Aabrahamin tulevan siemenen kautta lupaa synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Mutta jumalattomat, sanan hylkääjät, kompastuvat; ei niin, että oppi olisi siihen syynä, sillä oppi kyllä tekee autuaaksi ja vanhurskaaksi, vaan he kompastuvat omasta syystään. Koska he hylkäävät autuuden, heidän täytyy hukkua.
Tähän sopii Simeonin lause: "Tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan" (Luuk. 2: 34), samoin Kristuksen sanat: "En minä ole tullut maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan maailman. Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä" (Joh. 12: 47, 48), ja "Joka ei usko, se on jo tuomittu" (Joh. 3: 18). Samoin kuin profeetta tässä sanoo Herran teitä, joilla vanhurskaat vaeltavat, suoriksi, samoin Kristus sanoo saarnansa kautta tuovansa elämän kaikille, jotka sen uskovat. Mutta niitten, jotka eivät usko, vaan hylkäävät sen tai halveksivat sitä, täytyy kadottaa elämä ja vaipua iankaikkiseen kuolemaan ja kadotukseen. Näin profeetta lohduttautuu siis tässä ajatellessaan sitä suurta pahennusta, että niin harvat vastaanottavat sanan ja seuraavat sitä. Hän tahtoo myös esimerkillään tukea meitä, ettemme luopuisi puhtaasta opista tai alkaisi vieroa sitä siksi, että enemmistö pysyy suruttomana synneissään. Niin ei näet tapahdu opin tähden, ikään kuin se olisi huono, vaan se on perkeleen työtä, joka panee ihmisten sydämet vastustamaan sanaa.
Älkäämme siis epäilkö, vaan muistakaamme, että aivan samat pahennuksen aiheet olivat olemassa silloin, kun nämä pyhät miehet, profeetat, opettivat. Niin kuin he, joitten opetuslapsiksi meitä tuskin voi nimittää, ovat lohduttautuneet tällaista pahennusta vastaan, niin meidänkin tulee lohduttautua ja tyytyä siihen, että edes muutamat ovat viisaita ja mieleviä eivätkä enemmistöön yhtyen halveksi sanaa, vaan tuntevat syntinsä, tekevät parannuksen, rukoilevat syntejään anteeksi ja uskovat ne lupaukset, jotka Jumalan Poika on antanut kaikille, jotka uskovat häneen. Meille riittää, että me nousemme kuolemasta ja synnistä, kulkekoot muut, jotka eivät tahdo tulla lankeemuksestaan nostetuiksi, edelleen tietänsä. Miksi he eivät vastaanota Jumalan sanaa? Minkä tähden he eivät luota Jumalan Poikaan, jonka Isä on säätänyt meille ylösnousemukseksi ja elämäksi, kun me synnin tähden lankeamme ja makaamme maassa. Kiittäkäämme me kuitenkin Vapahtajamme ja välimiehemme Jeesuksen Kristuksen laupeutta ja iankaikkista Isää tästä äärettömästä lahjasta, että hän on ilmoittanut meille suorat tiensä, ja rukoilkaamme Jumalaa Pyhällä Hengellänsä hallitsemaan meitä ja varjelemaan meidät iankaikkisesti hänen käskyjensä teillä vaeltajina. Amen.
Tiistai.
Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. 1. Joh. 1: 8, 9.
Tämä on suloinen ja lohdullinen sana. Augustinus on huomauttanut olevan toista, että sinulla on syntiä, ja toista, että sinä teet syntiä. Eikä tämä ajatus olekaan väärä, koska pyhä Paavali sanoo, että vanhurskautetuissa asuu syntiä: "niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu" (Room. 7: 20). Hebrealaiskirjeessäkin puhutaan synnistä, "joka niin helposti meidät kietoo" (12: 11). Vaikka meistä näet onkin tullut uusia luomuksia, jäävät meihin kuitenkin aina synnin jäännökset. Meillä on syntiä, myrkky on vielä meissä, ja tämä synti yllyttää meitä synnin hedelmiin; niinhän näemme Daavidista, jonka hänessä riippuva ja hänessä asuva synti vei murhaan. Kun hän suostui siihen, niin hän teki syntiä. Samoin mekin lankeamme usein syntiin, vaikka olemme kristittyjä ja Kristuksen verellä vihmotut. Kristuksen tosi tuntemus vaikuttaa sen tähden ihmisessä synnin tunnon, ja siitä taas seuraa, että me huokaamme sitä. Mutta kun apostoli sanoo: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä", niin hän puhuu sen luulopyhiä vastaan, jotka kerskaavat omasta vanhurskaudestaan ja tahtovat olla synnittömät. He kuitenkin pettävät itsensä, koska pysyvät synneissänsä, eivätkä saa mitään anteeksi, eikä totuus ole heissä, sillä Jumala on sulkenut kaikki synnin alle, että koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä.
"Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, että hän antaa meille synnit anteeksi." Tämä on nyt toinen osa, ettet joutuisi epätoivoon tuntiessasi, että sinulla on syntiä. Ensin apostolin tarkoitus on vapauttaa sinut ylpeydestäsi ja luottamasta omaan vanhurskauteesi, sitten epätoivosta, kun tunnet syntisi. Tullaksesi vapaaksi synnistä, ainoastaan tunne ja tunnusta syntisi Jumalalle ja anna hänelle kunnia, sanoen Daavidin kanssa: "Minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi." (Ps. 51: 5, 6.) Paisuneet pyhimykset tuovat tarjolle rukouksensa ja almunsa, luottavat omaan vanhurskauteensa, kerskuvat ja sanovat: sitä ja sitä olen tehnyt, sen tähden olen sinun edessäsi vanhurskas, eikä minulla ole yhtään syntiä. Näin he luopuvat oikeasta perustuksesta, Kristuksesta, joka yksin voi meidät vanhurskauttaa. "Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ja tekee lihan käsivarreksensa ja jonka sydän luopuu Herrasta" (Jer. 17: 5).
Anna siis Jumalalle kunnia ja tunnusta hänelle syntisi. Hän on uskollinen pitämään lupauksensa ja vanhurskas antamaan vanhurskauden sille, joka tunnustaa Jumalan vanhurskaaksi. Jos siis voit myöntää, ettei sinulla ole mitään omaa vanhurskautta, vaan pelkkää syntiä, niin saat olla aivan varma siitä, että Jumala on uskollinen ja pitää järkähtämättömästi lupauksensa; tahtoo Kristuksen tähden antaa sinulle anteeksi syntisi. Hän on vanhurskas ja antaa jokaiselle tapahtua niin kuin hänelle pitääkin; sille, joka tunnustaa syntinsä ja uskoo, hän lahjoittaa Kristuksessa ansaitun vanhurskauden, tehden näin sinut vanhurskaaksi.
Keskiviikko.
Älkää kiusatko Herraa, teidän Jumalaanne, niinkuin kiusasitte häntä Massassa. 5. Moos. 6: 16.
Mooses puhuu tässä todellisesta Jumalan kiusaamisesta. Israel nimittäin kiusasi erämaassa Jumalaa leivän tähden: kun heillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, he menivät Mooseksen tykö, napisivat nälän tähden Jumalaa ja Moosesta vastaan, eivät tahtoneet uskossa kärsiä mitään puutosta eivätkä odottaa. He napisivat heti, kun ei ruokaa ollut saatavilla ja määräsivät Jumalalle määrän, ajan ja tavan, kuinka ja milloin hänen piti antaa heille. He tahtoivat sitoa Herran Jumalan antamaan heille heidän tahtonsa ja määrätyn mitan ja ajan mukaan. He eivät tahtoneet päivääkään odottaa Jumalaa sanoen: Minä tarvitsen sitä ja sitä, mutta jätän sinun varaasi, kuinka ja milloin sinä tahdot minulle antaa; sitten minä tahdon mielelläni sen vastaanottaa. Jumalan kiusaamista on, jos tahdomme saada Jumalalta jotakin sillä tavoin, että hänen täytyisi antaa meille meidän määräyksemme mukaan. Samoin, kun luovumme hänestä, niin ettemme tahdo odottaa päivääkään emmekä kerro hänelle, mitä tarvitsemme, tai emme tahdo luottaa häneen ja riippua lujasti hänessä, kun meille pahoin käy.
Niin tekivät israelilaiset, he kiusasivat Jumalaa erämaassa ja napisivat häntä vastaan. Mitä he ikinä tahtoivat, se hänen piti heti määräaikaan tehdä, esimerkiksi antaa heille vettä, viiriäisiä ja taivaan leipää. He määräsivät Jumalalle tavan ja ajan, milloin hänen tuli heille antaa. Näin mammona hallitsee kaikkina aikoina kahdella tavoin. Ensin kun käy hyvin, mammona tekee meidät suruttomiksi, niin että unhotamme Jumalan. Kun taas käy pahoin, se saa sinut kiusaamaan Jumalaa tai hylkäämään hänet ja valitsemaan jonkun toisen. Mammona siis tahtoo hallita sekä yltäkylläisyydessä että puutteessa. Etkö tätä selvästi huomaa? Jos ihmisillä on jotakin ja käy hyvin, unhotetaan Jumala, jos taas käy pahoin, hän kelpaa vielä vähemmän.
Mistä siis apu? Mammona hallitsee maailmaa. Ensimmäisen käskyn pitäminen on uhattuna, käyköön hyvin tai pahoin. Kuinka sitten ihmiset voisivat tulla hurskaiksi? Jos käy hyvin, unhotetaan Jumala, vaarassa taas Jumalaa kiusataan. Jos Jumala on ystävällinen, niin me tulemme kopeiksi, jos hän vihastuu, niin me joudumme epäilyksiin. Niin muodoin ei luonto voi hallita maailmaa, se kun ei voi olla kopeilematta hyvin käydessä. Toisaalta, pahoin käydessä luontomme ei voi kestävästi odottaa. Siksi Jumalan täytyy kaikissa asioissa antaa sekä myötä- että vastoinkäymistä ja hillitä meidän rohkeuttamme jonkin pelon kautta, jotta me pysyisimme kuuliaisina ensimmäiselle käskylle. Hyvin käydessä hänellä on jokin suru varalla, niin että sinun aina täytyy ajatella: nyt käy hyvin, mutta kyllä Jumala sen voi kääntääkin. Samoin täytyy hädässä tyytyä johonkin lohdutukseen, niin että pidämme kiinni Jumalan lupauksista emmekä kiusaa Jumalaa, joka tahtoo olla meidän Jumalamme. Näin ihminen pysyy oikealla tiellä, epäilemättä hädässä, vaan pysyen paikallaan ja ylistäen Jumalaa, kävipä hänelle hyvin tai pahoin.
Torstai.
Meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi. Fil. 3: 20, 21.
Me, jotka olemme Kristukseen kastetut ja uskomme, emme ole perustaneet elämäämme ja lohdutustamme ajalliseen eli maalliseen vanhurskauteen, vaan meillä on sellainen vanhurskaus, joka uskon kautta riippuu taivaassa olevassa Kristuksessa ja joka tavoittelee ainoastaan sitä, että me iankaikkisesti olisimme Kristuksen kanssa ja että hän tulemisellansa toisessa elämässä päättäisi tämän maallisen elämän ja antaisi ruumiille toisen elämän, niin että se tulisi aivan uudeksi, puhtaaksi ja pyhäksi, Kristuksen elämän ja ruumiin kaltaiseksi. Meitä ei näin ollen nimitetäkään enää tämän maan kansalaisiksi. Se, joka on kastettu kristitty, on kasteen kautta taivaan syntyperäinen kansalainen. Meidän on siis käyttäytyminen ja vaeltaminen niin kuin sinne kuuluvien ja sieltä kotoisin olevien sopii ja nyt lohduttautuminen sillä, että Jumala sellaisina ottaa meidät huomaansa ja tahtoo asettaa sinne. Mutta siihen mennessä odottakaamme Vapahtajaa, joka on meille taivaista alas tuova iankaikkisen vanhurskauden, elämän, kunnian ja kirkkauden! Ja vaikka ruumiimme täällä onkin niin surkea, kurja ja häpeänalainen, niin elämässä kuin kuolemassakin, hän kuitenkin tulemisellansa tahtoo sen tehdä aivan ihanaksi, puhtaaksi ja kirkkaaksi ja täyttää sen kunnialla, niin että siitä tulee täysin hänen oman, kuolemattoman ja kirkkaan ruumiinsa kaltainen, ei sen, mikä hänellä oli ristillä riippuessansa ja häntä hautaan laskettaessa, vaan sellaisen, jommoisena hän nyt kirkastettuna istuu Isän oikealla puolella. Emme siis saa sitä kammahtua, että meidän on riisuttava tämä ruumis ja jätettävä se kuoleman ja haudan turmeltavaksi, vaan meidän on toivossa iloisena odotettava hänen pikaista tulemistansa vapahtamaan meidät tästä kurjasta, löyhkäävästä saastasta.
Tämän hän on tekevä "sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi". Huomaapa, kuinka suuren kunnian ja kirkkauden Kristuksen vanhurskas tuopi meidän ruumiillemmekin! Kuinka pääseekään tämä huono, syntinen, kurja, saastainen ja turmeltu ruumis Jumalan Pojan, majesteetin Herran ruumiin täyteen kaltaisuuteen! Mitä olet sinä tai mitä on sinun ja kaikkien ihmisten voima ja mahdollisuudet saamaan aikaan sinussa tällaista! No niin, pyhä Paavali sanoo, ei tässä ensinkään auta inhimillinen vanhurskaus, ansio, kerskaus, voima, – se kaikki on kuin onkin pelkkää saastaisuutta, häpeää ja kadotukseen tuomittua. Mutta tässä onkin toinen voima, toinen vaikutus, ja se on Herran, Kristuksen, hänen, joka voi tehdä kaiken itsellensä alamaiseksi. Jos hän voi tehdä kaiken itsellensä kuuliaiseksi, voi hän ihanaksi kirkastaa myöskin kurjan ruumiinkin. Onhan se hänen käsissään kuin savi savenvalajan käsissä: tästä löyhkäävästä maankokkareesta hän voi tehdä kauniin, kirkkaan, uuden ja puhtaan astian eli ruumiin, aurinkoa kirkkaamman ja ihanamman.
Kasteen kautta hän näet on ottanut meidät kättensä huomaan juuri luodakseen ja antaakseen meille tämän syntisen, kirotun ja kuolevaisen ruumiillisen elämän asemesta uuden, katoamattoman vanhurskauden ja elämän. Tämä on se voima ja se vaikutus, joka vie ja nostaa meidät sellaiseen kunniaan, jollaista mikään mainen lainvanhurskaus ei kykene antamaan, sillä se jättää ihmisen ja hänen elämänsä häpeään ja turmioon. Kristuksen vanhurskaus sitä vastoin vaikuttaa suuren voiman, ja siitä nähdään, että meillä on tosi ja elävä Jumala, joka ei jätä meitä häpeään ja kuolemaan, vaan auttaa synnistä, kuolemasta ja kadotuksesta ja tahtoo asettaa tämän kuolevaisen ruumiinkin iankaikkiseen kunniaan ja kirkkauteen.
Perjantai.
Herra on sorretun linna, linna ahdingon aikana. Ps. 9: 10.
Tällä lauseella nuhdellaan kärsimättömiä ja lohdutetaan meitä kaikkia. Kärsimättömät näet, joista kaikki viivytys on raskasta, määräävät Jumalalle ajan ja tavan, kuinka ja milloin Jumalan tulisi auttaa heitä. Näin kiusataan Jumalaa. Eikä tällä ansaita armoa, vaan pikemminkin vihaa ja armottomuutta. Kristus on luvannut tahtovansa antaa kaiken niille, jotka anovat, kolkuttavat ja etsivät, mutta hän on yksin itsellensä pidättänyt paikan, ajan ja tavan. Jos hän näet kuulisi meitä heti kun huudamme, niin hän kuulisi meitä meidän suureksi vahingoksemme: silloin ei uskolle, toivolle ja rakkaudelle jäisi enää mitään tilaa. Niistä ei olisi enää meille mitään hyötyä, jos rukouksemme ja pyyntömme niin pian täyttyisivät. Psalmissa luemme israelilaisista erämaassa, kuinka he vaativat lihaa eivätkä tahtoneet antaa hillitä haluansa ja himoansa, vaan pysyivät yhä epäuskoisina ja kärsimättöminä siitä, että heidän täytyi odottaa. Silloin nousi heitä vastaan äkkiä Jumalan viha, niin että muutamia tuhansia heistä kerrassaan hukkui: "Eivät he olleet vielä himoansa tyydyttäneet, ja ruoka oli vielä heidän suussaan, kun heitä vastaan jo nousi Jumalan viha: hän tappoi heidän voimakkaimpansa ja kaatoi maahan Israelin nuoret miehet" (Ps. 78: 30). Jos usko, toivo ja rakkaus eivät olisi alinomaisessa harjoituksessa, ei myöskään seuraisi syntien puhdistusta eikä mitään syntisten himojen ja taipumusten kuolettamista, joista johtuen me ajattelemattomasti kiinnymme ainoastaan siihen, mikä on käsillä. Mutta ellei lihan haluja ja taipumuksia puhdisteta ja ellemme ole tottuneet kieltämään ulkonaisten asioiden merkitystä, emme voi tehdä yhtään hyvää tekoa, emme liioin milloinkaan miellyttää Jumalaa, emmekä näin ollen myöskään pelastua.
Jumala huolehtii laupeudessaan meistä niin suuresti, että hän meidän tähtemme viivyttelee antamasta sitä, mitä hän meidän kuitenkin käskee anoa, saadakseen sitten meille antaa moninkertaisesti. Sen tähden Jesaja sanoo: "Ei ole ikiajoista kuultu, ei ole korviin tullut, ei ole silmä nähnyt muuta Jumalaa, paitsi sinut, joka senkaltaisia tekisi häntä odottavalle" (64: 4). Pyhä Paavali kertaa tämän lauseen ja käyttää sanan "odottavat" sijasta sanaa "rakastavat" (1. Kor. 2: 9). Totisesti rakastavatkin loppuun saakka Jumalaa ne, jotka odottavat totuutta, Jumalaa, joka on meille antanut lupauksensa. Ne taas, jotka luopuvat odottamasta Jumalaa, rakastavat paljon enemmän itseänsä. Sen tähden sanotaan Psalmeissa: "Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa." (27: 14.) "Totisesti, Jumala on hyvä Israelille, niille, joilla on puhdas sydän" (73: 1). Puhdas, vilpitön sydän on se, joka ei etsi omaansa eikä huolehdi ainoastaan itsestään, kuinka täällä maan päällä voisi onnellisesti elää –; näille sydämille Jumala on armollinen lohduttaja.
Lauantai.
Kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. Matt. 6: 3, 4.
Joku sanonee: mitä se merkitsee, että rakas Herra Kristus käskee almun antamisen tapahtua salassa? Eikö siis almun saajille saa almusta mitään ilmoittaa? Vastaan: katso, missä tarkoituksessa Herra Kristus puhuu; hän näet katsoo sydäntä ja mieltä. Jos nimittäin annetaan ja lahjoitetaan kunniaa ja kiitosta tavoitellen, ei hyödytä Jumalan edessä mitään, vaikka monta köyhää näin tulisi autetuksi. Almujen antamiseksi salassa sanotaan sitä, että sydän ei rehentele eikä tahdo saada kunniaa ja mainetta, vaan antaa vapaasti, ottamatta huomioon, onko ihmisillä siitä mitään tietoa tai seuraako siitä hänelle kiitosta, vieläpä vaikka saisi osakseen halveksuntaa ja pilkkaa; tämä on almun antamista salassa, yksin Jumalan edessä, vaikka se muuten tapahtuisi julkisestikin. Se tekee näet peitetyksi sydämen yksinkertaisuus, joka ei kysy eikä ota huomioon, seuraako siitä antajalle kiitosta vai kiittämättömyyttä, hyvää tai pahaa. Näin sitä ei nähdä, vaikka muut ihmiset sen kyllä näkevät. Samoin täytyy myös saarnavirassa olevien tehdä niin, etteivät kysy, miellyttävätkö he siinä ihmisiä vai eivät, vaan ennemminkin valmistautuvat saamaan osakseen halveksumista, kiittämättömyyttä, vainoa ja kaikenlaista onnettomuutta. Jokainen hyvä teko tulee näet niin palkituksi; sitä koetellaan, että se kestäisi ja havaittaisiin oikeaksi, missä toiset, ulkokultaiset teot eivät kestä.
Sen joka tahtoo olla kristitty, täytyy siis olla sellainen, ettei hän tee eikä jätä tekemättä mitään hyvää tekoa ihmisten tähden. Hän tahtoo virallaan, kutsumuksellaan, rahallaan ja tavarallaan tai muulla, mitä hänellä on, palvella Jumalaa ja Jumalan kunniaksi tehdä voitavansa, vaikkei hän milloinkaan maan päällä siitä saisi mitään kiitosta. Mahdotonta onkin hurskaan ihmisen täällä tulla palkituksi kaikkein vähäisimmästäkään teostaan. Kristitty älköön toivokokaan enempää, kuin että hänellä on ruokaa ja vaatteita, älköönkä odottako mitään palkintoa maailmalta, joka ei tunne eikä kunnioita oikeata kristittyä. Ja vaikka se tuntisikin hänet, se ei kuitenkaan ole niin hurskas, että se tahtoisi häntä kiittää. Älköön siis maailman tähden tehtäkö mitään tai oltako tekemättä, vaan jätettäköön asia Jumalan haltuun, joka tahtoo runsaasti maksaa, ei salassa, vaan julkisesti koko maailman ja kaikkien enkelien nähden.
Missä nyt tällaista mieltä ei ole, siinä ei voida tehdä ainuttakaan hyvää tekoa, vaan tullaan kärsimättömiksi ja rauhattomiksi, ja maailman häpeällinen kiittämättömyys voittaa, turmellen tehdyt hyvät teot. Silloin paljastuu, että teko olikin tehty ihmisten eikä Jumalan tähden. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys maailmasta, vaan rakkaasta taivaallisesta Isästämme, jonka ylistykseksi ja kunniaksi me tahdomme tehdä kaikkea hyvää. Me lohduttaudumme sillä, että Jumala elää vielä silloinkin, kun koko maailma on hukkunut. Jumala on luvannut palkita ja kostaa, eikä hän valehtele meille. Tätä siis etsiös Jumalalta, niin et ole pettyvä.
KAHDESKYMMENESNELJÄS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Ja katso, nainen, joka oli sairastanut verenjuoksua kaksitoista vuotta, tuli takaapäin ja kosketti hänen vaippansa tupsua. Sillä hän sanoi itsekseen: "Jos vain saan koskettaa hänen vaippaansa, niin minä tulen terveeksi". Matt. 9: 20, 21.
Katsopa, millainen sydän tällä vaimolla on. Siinä on suurenmoinen usko ja luottamus. Hänen sydämensä ainoa ajatus oli tämä: hän auttaa minua totisesti, jos vain saan koskettaa kädelläni hänen vaatteensa lievettä. Kuitenkaan hän ei ollut niin rohkea, että olisi tohtinut astua hänen kasvojensa eteen. Vaimo pitää itseään kelvottomana puhumaan Kristuksen kanssa tai katsomaan häneen, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään ansiota, eikä hän ollut milloinkaan tehnyt Herralle mitään. Sen tähden hän tulee takaa päin hänen luokseen, lankeaa maahan ja ainoastaan koskettaa hänen vaippansa tupsua. Kerta kaikkiaan: tässä ei ole vähintäkään ansiota. Kuka oli ansainnut sen, että Herra silloin saarnasi kansalle? Tässä ei ole mitään valmistusta, ei ainoatakaan tekoa, vaimo parka vain, joka odottaa itselleen jotakin suurta Herralta, että hän nimittäin vapahtaisi hänet sairaudestaan. Kuinka hän olisi ollut siihen mahdollinen? Mahdollinen hän tosin oli, mutta ainoastaan saamaan eikä antamaan.
Se että me olemme tarpeessa, onkin oikea valmistus Kristuksen armoon ja hyvyyteen. Silloin sopivat somasti yhteen rikas ja köyhä, Kristus ja syntinen. Suuri ja työläs taito on kuitenkin uskoa olevansa köyhä ja armoa tarvitseva. Perkelekään ei kärsi sitä, vaan vetää ihmiset aina tekoihin, etteivät he huomaisi tarvitsevansa Kristuksen armoa ja laupeutta.
Tässä vaimossa meille siis ylistetään sattuvasti uskoa. Vaimo ei pyydä, että Herra koskisi häneen kädellänsä, vaan sanoo: Jos vain saan koskettaa hänen vaippaansa, niin minä tulen terveeksi. Tätä sanotaan uskoksi, eikä Herrakaan tahdo antaa sen jäädä salaan, vaan ylistää sitä kaiken kansan kuullen, kun vaimo oli tullut terveeksi, sanoen: Sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi.
On kuin hän tahtoisi sanoa: Oppikaa vain rohkeasti uskomaan, olipa hätänne millainen hyvänsä; minä tahdon paljoa mieluummin auttaa, kuin te voitte pyytää. Jos on kysymys kuoleman hädästä, niin minä tahdon paljoa mieluummin pelastaa teidät kuolemasta, kuin te tahdotte saada elämän. Osoittaahan hän tässä vaimon tapauksessa, että se käy niin helposti ja että hän niin mielellään sallii voiman lähtevän itsestään, jotta sairasparka tulisi terveeksi. Meidän tulee siis tästä esimerkistä oppia uskomaan Kristukseen ja odottamaan häneltä itsellemme kaikkea hyvää. Mutta kuinka käy? Me tosin ylistämme joka päivä Kristuksen tekemiä ihmeitä, kuitenkaan ei usko tahdo seurata. Joka on terve, uskoo Jumalan voivan auttaa häntä. Mutta jos joudumme köyhyyteen ja sairauteen, silloin usko on tiessään. Me emme tee muuta kuin valitamme, emmekä usko enää mitään apua olevan, vaikka kuulemme Jumalan tahtovan Kristuksen kautta olla meille armollinen ja mielellänsä auttavan meitä. Vaimoraukka on kenties vain kerran tai kahdesti kuullut Herrasta Kristuksesta ja hänen ihmeistänsä. Kuitenkin hän tarttuu Kristukseen niin väkevällä uskolla, että vaikka Herra Kristus olisi istunut taivasten päällä, vaimo olisi tuolla uskollaan, repinyt taivaan ja tuonut hänet alas, niin että Kristuksen olisi täytynyt auttaa häntä. Kristus ei näet voi kieltää apuaan, kun sitä häneltä täydellä todella ja oikeassa uskossa etsitään.
Maanantai.
Sanokaa hätääntyneille sydämille: "Olkaa lujat, älkää peljätkö. Katso, teidän Jumalanne! Kosto tulee, Jumalan rangaistus. Hän tulee ja pelastaa teidät." Jes. 35: 4.
Saatana ponnistelee saadakseen joko pimitetyksi tai kokoneen poistetuksi Kristuksen tuntemuksen, jonka me sanan kautta saamme ja omistamme. Kaikki riippuu sanasta. Meitäkin jokaista kiusaavat sisäisesti uskon heikkous, synnintunto, ylpeys ynnä muu. Tämän Pyhä Henki tietää ja siksi hän lohduttaa ystävällisin, isällisin sanoin, jotta me rakentuisimme Jumalan sanasta, emmekä luottaisi omaan voimaamme ja vanhurskauteemme, vaan Jumalan sanaan. Mikään muu lohdutus ei näet voi auttaa hätääntyneitä sieluja kuin Jumalan sana; siinä hädässä ei mikään lihallinen lohdutus riitä. Siksipä profeettakin esittää lohdutuksen sanan, että murheelliset saisivat lohdutuksen ja vahvistuisivat. Näin käskee Pyhä Henki, näin käskee ja puhuu Jumala, Isä ja Poika. Kun sinä tämän Jumalan äänen kuulet, on sinun oltava sille kuuliainen ja vastustettava saatanaa, joka sinulle laulaa päinvastaista.
Profeetta viittaa tällä lauseella myös siihen, että Herra Kristus viipyy ja lykkää avun tuonnemmaksi; hänhän puhuu ikään kuin tulevasta asiasta sanoessaan: "Hän tulee ja pelastaa teidät". Hän osoittaa meidän olevan vihollisten keskellä, jotka hylkäävät sanan ja maksavat meille hyvän pahalla. Tämän Pyhä Henki näkee ja sen tähden hän varoittaa: olkaa kärsivälliset, älkää peljätkö, älkää myös itse kostako, vaan jättäkää kosto Herrallenne, joka on tuleva ja voimallisesti rankaiseva vihollisenne, pelastaaksensa teidät.
Tämä on näin ollen jalo lohdutus. Sitä se on, kun katsomme perkeleen taitoa ja oveluutta, tuon vihollisen, joka niin monen monituisin tavoin päällemme karkaa, kunnes vihdoin uuvumme ja joudumme tappiolle. Tässä meidän tulee olla varustuneet ja ajatella, että hänen hirmuvaltaansa ei aina kestä, vaan että Kristus on tuleva kostajaksi ja vapahtajaksi.
Lisäksi meidän on otettava huomioon, että taivaan Jumalan on käsky tämä: "Olkaa lujat, älkää peljätkö". On kuin profeetta tahtoisi sanoa: Teillä tosin on voimakas vihollinen, mutta minä lupaan teille, että Herra on kostava sille. Vihollisten aikomukset eivät menesty, vaan teidät pelastetaan ja te tulette autuaiksi. Pitäkää ainoastaan sana ja viljelkää sitä. Pysykää sanassa.
Vielä sekin saa aikaan levottomuutta, ettei tosi seurakunta nauti mitään ulkonaista arvonantoa; se ei herätä mitään ulkonaista huomiota viisaudellaan, vaan tyhmyydellään. Sen katsotaan olevan vailla kunniaa, ja siksi sitä jo sen nimenkin vuoksi vihataan. Vielä sitä rangaistaan, siltä riistetään elämä, vapaus ja kaikki oikeudet. Sitä paitsi sitä raskauttavat myös salaisesti omat pahat teot ja synnit, ja se hairahtuu usein heikkoudesta. Kun näin käy, tulee siihen lisäksi perkelekin ja tekee nämä synnit niin ylen suuriksi, että synnin tekijän polvet vapisevat. Tämä vihollinen on sangen mahtava ja vaikea vastustaa sen moninaisten taitojen ja väsymättömän kestäväisyyden tähden; hän miettii yhä uusia vaaroja ja uutta petosta, saattaakseen meidät siihen, ja vaikka hän on kerran voitettu, niin hän palaa kuitenkin pian jälleen. Koska tämä sota on niin vaihtelevainen, meidän täytyy ahkeroida ollaksemme varustautuneet jumalallisin asein, sanalla, uskolla ja rukouksella, käydäksemme häntä vastaan niin, ettei meitä petoksella voitettaisi.
Tiistai.
Silloin Jeesus kääntyi, näki hänet ja sanoi: "Tyttäreni, ole turvallisella mielellä; sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi". Ja sillä hetkellä nainen tuli terveeksi. Matt. 9: 22.
Kuinka tämä naisparka sai avun? Hän tuli terveeksi tulemalla Kristuksen tykö ja panemalla toivonsa ja turvansa häneen. Ehkä joku, joka myös oli tullut terveeksi, oli kertonut hänelle, että on olemassa ystävällinen, hyvä mies, jonka nimi on Jeesus ja joka auttaa jokaista ja onkin juuri Jumalan lähettämä jokaista auttamaan. Varmaankin oli vaimolle kerrottu myös monesta ihmisestä, joita tuo mies oli auttanut. Kun vaimo tämän kuuli, hänkin kiiruhti Kristuksen tykö.
Niin tullaan terveeksi synnistä ja kristityksi: ei teoilla, vaan Kristuksen armosta ja hyvyydestä. Jolla nyt on murheellinen, raskautettu omatunto, joka pelkää synnin tähden, kauhistuu kuolemaa eikä tunne itsessään olevan mitään hyvää, hän tulkoon tämän miehen tykö, tunnustakoon puutteensa ja huutakoon avuksi häntä, niin Kristus totisesti auttaa. Vuodata sydämesi hänelle ja sano hänelle näin: Katso, tässä on tyhjä astia, Herrani, täytä se. Minä olen heikko uskossa, vahvista minua. Minä olen kylmä rakkaudessa, lämmitä minua ja tee minut palavaksi, niin että rakkauteni vuotaisi lähimmäiselleni. Minulla ei ole lujaa uskoa, minä välistä epäilen enkä voi täydellisesti luottaa Jumalaan; ah Herra, auta minua, lisää minulle uskoa ja luottamusta, sinussa on minulla kaiken rikkauteni aarre kätkettynä! Minä olen vaivainen, mutta sinä olet rikas ja olet tullut vaivaisia armahtamaan. Minä olen syntinen, mutta sinä olet vanhurskas; minä olen syntiä tulvillani, mutta sinussa on kaikki täydellisyys ja vanhurskaus.
Jos kerrankin tämän opit, niin uskosi on myös auttava sinua ja sinä tulet terveeksi. Toiset evankelistat mainitsevat tästä vaimosta, että kun hän oli tullut terveeksi, Jeesus tunsi voimaa lähteneen itsestänsä, minkä tähden hän kääntyi kansanjoukosta ja kysyi: "Kuka minuun koski? Minä tunsin, että voimaa lähti minusta." (Luuk. 8: 45, 46.) Näin Herra teki sen tähden, että vaimon usko oli hänelle mieleen ja hän tahtoi tehdä sen kaikelle kansalle tiettäväksi. Ei mikään ole hänelle rakkaampaa, kuin että häneen luotetaan ja uskotaan. Sen tähden Herra myös puhkee sanomaan vaimolle: "Tyttäreni, ole turvallisella mielellä; sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi". Eivätkö nämä olekin ystävällisiä sanoja? Kuinka vaimo mahtoikaan iloita niistä? Saman ilon ja rauhan saavat kaikki, jotka odottavat itsellensä tältä mieheltä hyvää. Missä nyt tämä ilo on, siinä seuraavat heti teot, jotka todistavat tästä ilosta. Niin täytyi tämän rauhan ja ilon vaimossakin ilmetä, sillä heti kun Herra oli tehnyt hänelle tämän hyvän teon, hän tunnusti sen koko kansan kuullen eikä hävennyt todistaa, että hän oli saanut jotakin Kristukselta eikä kuitenkaan ollut mitään siitä antanut. Juuri tällaisia tekoja ja kiitosta Jumala tahtoo meiltä, nimittäin että tunnustamme julkisesti tämän hänen hyvyytensä, armonsa ja hyvän tekonsa, jotta muutkin pääsisivät siihen, että antaisivat Kristuksen tehdä heille hyvää, niin kuin tässä tapahtui. Kun vaimo oli tullut terveeksi, hän tunnustaa Kristusta ja ylistää häntä muitten parannukseksi ryhtyen siis hyvien tekojen harjoitukseen. Ja aivan samoin kuin tämä vaimo tuli terveeksi ennen kuin hän teki oikeita hyviä tekoja, samoin meidän täytyy tulla kristityiksi ennen kuin voimme tehdä ainoatakaan hyvää tekoa.
Keskiviikko.
Ja mies antoi vaimolleen nimen Eeva, sillä hänestä tuli kaiken elävän äiti. 1. Moos. 3: 20.
Syntiinlankeemuksen tähden määrättiin vaimolle se rangaistus, että hänen tulee olla miehensä vallan alainen. Tästä vallasta on osoituksena, että vaimolle ei anna nimeä Jumala, vaan Aadam, hänen herransa, aivan samoin kuin Aadam aiemmin oli antanut nimet luoduille, jotka oli hänen valtaansa annettu. Samoin nainen menettää vielä tänäkin päivänä naimisiin jouduttuaan sukunimensä ja häntä nimitetään miehensä nimellä; olisi aivan ihmeellistä, jos mies tahtoisi itsensä nimitettävän vaimonsa nimellä. Tämäkin on osoituksena tuosta alamaisuuden rangaistuksesta, jonka vaimo on synnillä ansainnut. Vaimon tulee seurata miestänsä, kun tämä muuttaa toisesta paikasta toiseen. Näin meillä on luonnossa monenlaisia merkkejä ja jälkiä, jotka kaikki muistuttavat meille syntiä ja surkeuttamme.
Se nimi, jonka Aadam antaa vaimolleen, on sangen iloinen ja suloinen. Mikäpä näet olisi kalliimpaa, parempaa tai suloisempaa kuin elämä? Elämän rinnalla eivät merkitse mitään raha eikä kalliit kivet, ei tavara eikä koko maailman kunnia. Ihmiset antavat lapsillensa nimen tavallisesti maallisten asioitten mukaan, mutta Eevan nimi on otettu itse elämästä, joka on kaikkea muuta ylempänä.
Mooses lisää tähän syynkin, sanoen: "sillä hänestä tuli kaiken elävän äiti". Nämä sanat osoittavat, että Aadam on ollut Pyhän Hengen ihmeellisesti valaisema ja että hän on myös uskonut ja ymmärtänyt lupauksen vaimon siemenestä. Hän on vaimonsa nimellä tahtonut antaa kauniin osoituksen tästä uskostaan; sellaista hän ei antanut yhdellekään muulle luodulle. Näin hän herätti ja piti vireillä toivoa tulevaiseen siemeneen, vahvisti uskoansa ja lohdutti itseänsä sillä, että elämä on toivottavana ja uskottavana, vaikka koko luonto oli kuoleman alainen.
Ellei näet Aadam olisi tuntenut tulevaista elämää ja uskonut siihen, ei hänen sydäntänsä olisi voitu lohduttaa, eikä hän liioin olisi antanut vaimollensa niin iloista nimeä. Mutta antamalla hänelle tämän nimen hän osoittaa selvästi, että hänen sydämensä on Pyhältä Hengeltä saanut lohdutusta ja uskon syntien anteeksiantamukseen vaimon siemenen kautta. Hän nimittää vaimoansa Eevaksi sen tähden, että hänellä tässä nimessä olisi muistutus siitä lupauksesta, jonka kautta hänkin oli jälleen eläväksi tullut, ja saadaksensa tämän iankaikkisen elämän toivon jälkeläisilleenkin. Tätä toivoa ja uskoa Aadam ilmentää tällä Eevan nimellä, ikään kuin painaen merkin vaimonsa otsaan, samoin kuin ne, jotka pelastuvat vihollisistaan, nostavat lippuja ja muita iloisia voiton merkkejä.
Nyt joku sanonee: minkä tähden Aadam nimittää vaimoaan äidiksi, vaikka hän ei vielä ollut synnyttänyt? Aadam tekee näin uskonsa todistukseksi, koska hän uskoo, että Jumala ei tahdo hyljätä eikä hukuttaa ihmiskuntaa, vaan pitää sen voimassa. Sen tähden tämä nimi sisältää myös ennustuksen tulevasta armosta ja antaa tämän elämän alinomaisessa surkeudessa tarpeellista lohdutusta saatanan kiusauksia vastaan.
Torstai.
Silloin heidän sydämensä vavahti, ja he katsoivat säikähtyneinä toisiinsa sanoen: "Mitä Jumala on meille tehnyt?" 1. Moos. 42: 28.
Joosefin veljillä on paha omatunto, sen tähden he säikähtyvät niin hirmuisesti ja pelkäävät Jumalan kostoa. He pelkäävät Jumalan etsiskelevän heitä, eivätkä kuitenkaan vielä tunnusta syntiänsä. On ihmeellistä, että omatunto tuntee Jumalan tuomion ja hänen raskaan vihansa, mutta ihminen häpeää kuitenkin parannuksen tekoa ja synnin tunnustamista, vaikka hän sitten jäisikin iankaikkiseen kadotukseen ja vaivaan. Tämä tapahtuu perisynnin tähden. Siksi tulee jokaisen, joka on syntiä tehnyt, rukoilla Herran nimessä ja siinä tunnustaa syntinsä, silloin sekä synti annetaan anteeksi että myös ihmiset armahtavat häntä surkutellen hänen lankeemustansa. Kukaan ei kuitenkaan tahdo niin tehdä, vaan ihmiset tunnustavat itsensä syntisiksi ainoastaan yleisesti, mutta turmeltunut ihmisluonto ei salli itsekunkin tunnustaa oman vikansa. Tämä käy hyvin ilmi näitten veljesten esimerkistä: Joosef kääntelee heidän sydäntään monin tavoin, mutta he eivät tule ajatelleeksi, että tämä olisi Joosef, sillä he luulevat hänen jo aikaa kuolleen. He tosin tuntevat, että Jumala muistaa heidän syntinsä, mutta tunnustus ei vielä ole puhdas ja siksi Joosefin täytyy vielä enemmän ahdistaa heitä, pakottaaksensa heidät aivan kuin väkisin tunnustamaan. He panevat näet vielä asian Herran Jumalan syyksi ja sanovat: Mitä Jumala on meille tehnyt?
Mikä suuri hulluus meissä onkaan, kun näin pakenemme sitä ovea, josta meidän olisi käytävä sisälle autuuteen! Jos olisimme viisaat, eikä omatuntomme olisi niin paatunut ja tottelematon, silloin ei synti jumalisissa varmaankaan vaikuttaisi muuta kuin Pyhän Hengen parannusta ja opetusta ja vaikuttaisi hyvää, niinkuin Paavali sanoo: "Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat" (Room. 8: 28), siis syntikin. Miksi näin? Sen tähden että me, kun lankeamme syntiin, tulemme siitä nöyryytetyiksi ja saamme opetusta ja varoitusta paremmin varoaksemme syntiä ja näin saadaksemme aihetta kiittää Jumalaa, kun tunnustamme syntimme ja teemme parannuksen. Näin monenlainen hedelmä on synnillä, jos sitä vaan osattaisiin hengellisesti käyttää. Laki merkitsee tosin käytännössä kuolemaa ja kadotusta, mutta lisäksi täytyy ottaa huomioon myös hengellinen käyttö eli lain hyvä puoli: synti on tunnettava, sydän avattava, tunnustettava se, ja etsittävä apua. Silloin tulee synti meille hyödylliseksi, ja mitä enemmän sinua nöyryytetään, sitä pikemmin saat myös armon ja anteeksiantamuksen. Daavidkin vaikeni jonkin aikaa, niinkuin hän itsestänsä kertoo, mutta hän lisää: "Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni" (Ps. 32: 3). Pahan omantunnon tuskaa ei pidetä kurissa vaieten, kätkien ja peitellen. Kun profeetta Naatan tulee Daavidin tykö ja sanoo: "sinä olet se mies", silloin hän peljästyy ja tunnustaa: "minä olen tehnyt syntiä". Kun profeetta kuulee tämän sanan, hän sanoo heti Daavidille: "niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi". Mutta jos Daavid olisi tahtonut puolustaa ja kaunistella syntiä ja peittää sen, ettei joutuisi syntisenä pidetyksi, vaan olisi vanhurskas ja viaton, niin hän olisi ollut iankaikkisesti kadotettu. Oppikaamme tästä käyttämään hyväksemme onnettomuutta ja syntiä, niin saamme itse kokea, kuinka armollinen ja ystävällinen Herra on.
Perjantai.
– joka on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen. Kol. 1: 13, 14.
Tässä apostoli kuvailee, mistä meidän on kiitettävä Isää. Hän asettaa katseltavaksemme evankeliumin koko saarnan kaikkineen, ja se osoittaa, mitä meillä Kristuksessa on. Ja hän kuvailee sekä hyvän teon että tekijän persoonankin mitä oivallisimmin ja lohdullisimmin. Ensi työksemme, apostoli sanoo, meidän on syystäkin lakkaamatta mitä syvimmin kiittäminen evankeliumin tuntemisesta ja ilmoituksesta, sillä siinä meillä ei olekaan mitään vähäistä aarretta eikä sellaista omaisuutta, johon tämän maailman kullat, hopeat ja mitkään rikkaudet, mikään maailman ja tämän elämän ilo ja lohdutus olisivat verrattavissa, vaan lunastus iankaikkisesta, auttamattomasta, Jumalan sietämättömän vihan ja synnin tähden tulleen kadotustuomion aiheuttamasta vauriosta ja turmiosta, johon jo olimme joutuneina. Meillä ei ollut mitään apua, mitään pelastusta, jopa olimme niin suuren sokeuden ja pimeyden vallassa, ettemme edes itse surkeuttamme käsittäneet, vielä vähemmän osasimme suunnitella keinoja ja teitä siitä kirvoittuaksemme. Sen asemesta meillä nyt vailla kaikkea omaa valmistamistamme tai ansiotamme, neuvoamme ja tointamme, jopa ohi omien ajatustemmekin, Jumalan pohjattomasta rakkaudesta ja laupeudesta, varmasti on saatuna lunastus, joka on syntien anteeksiantamus.
Mikään kieli ei voi kertoa tämän hyvyyden ja rakkauden suuruutta, eikä totisesti tässä elämässä ainoakaan ihminen voi sitä käsittää. Helvetissä jumalattomat saavat sen kokea omassa kadotuksessaan ja iankaikkisen, jumalallisen majesteetin ja koko luomakunnan iankaikkisessa vihassa: he eivät voi mitään tästä iloisina katsella, vaan heidän täytyy kaikki tämä nähdä lakkaamattomalla murheella, sydämen tuskalla, kauhistuksella ja epätoivolla. Mutta koska synnistä on lausuttu iankaikkinen, muuttumaton kadotustuomio – Jumala ei saata suosia syntiä, ja sen tähden hänen vihansa pysyy sitä kohtaan iankaikkisesti ja peruuttamattomasti –, ei lunastusta ole voinut tapahtua ilman kallisarvoista maksua, joka suorittaa hyvityksen synnistä, ottaa kantaakseen vihan, sen maksaen, ja näin poistaa ja hävittää synnin. Tätä mikään luotu ei voinut saada aikaan. Asia ei ollut muulla tavoin ratkaistavissa eikä autettavissa, kuin että Jumalan ainoa Poika astuu meidän hätäämme ja, itse ihmiseksi tullen, kuormaa itsensä vakaalla, iankaikkisella vihalla ja antaa uhriksi oman ruumiinsa ja verensä. Tämän hän suuressa, mittaamattomassa laupeudessaan ja meitä kohtaan osoittamassaan rakkaudessa teki antautuessaan kantamaan iankaikkisen vihan ja kuoleman tuomion. Tämä maksu ja uhri on Jumalan edessä sangen kallis ja arvokas, koska se on hänen ainoan, rakkaan Poikansa suorittama, Pojan, joka on samaa jumaluutta ja majesteettia kuin hän itse: sen nojalla hän sovitettuna ottaa armoihin kaikki ja antaa synnit anteeksi kaikille, jotka uskovat hänen Poikaansa.
Näin me nautimme vain Kristuksen kallista maksoa ja ansiota, joka mittaamattomassa rakkaudessa on meille ansaittu ja lahjoitettu. Tässä meillä ei ole mitään omaa kerskattavaa, meidän on vain täydellä ilolla iankaikkisesti kiitettävä ja ylistettävä häntä, joka niin kalliin suorituksen on sitä varten uhrannut meidän, kadotukseen tuomittujen ja kelvottomien vapahtamiseksi. Siinä tapauksessa, että tämän lunastuksen pääkohta, syntien anteeksiantamus, on käsillä, seuraa välittömästi kaikki se, millä autuutemme tulee täydelliseksi: sen kautta otetaan iankaikkinen kuolema pois ja annetaan iankaikkinen vanhurskaus ja elämä. Kun me nyt näet olemme Jumalan kanssa sovitetut, Kristuksen verellä pestyt, on siten myöskin sovitettuna kaikki se, mikä on taivaassa ja maan päällä. Näin meillä on pelkkää iloa ja elämää Jumalassa ja hänen luoduissaankin.
Tämä on ja olkoon se evankeliumin saarna, joka ilmoittaa meille kummankin, sekä synnin että anteeksiantamuksen, sekä vihan että armon, sekä kuoleman että elämän; sen, että olimme pimeydessä, ja sen, että siitä jälleen olemme lunastetut. Ei se vaikuta niin, että ensin, lain tapaan, tekisi meistä syntisiä, tai tarkoittaisi opastaa meitä armoa ansaitsemaan ja hankkimaan, vaan se osoittaa, että me jo kadotukseen tuomittuina, synnin, kuoleman ja perkeleen vallassa ollessamme uskossa saamme ja opimme tuntemaan lahjoitetun lunastuksen, sitten siitä kiitollisia ollaksemme.
Lauantai.
Mutta kun väkijoukko oli ajettu ulos, meni hän sisälle ja tarttui hänen käteensä; ja tyttö nousi. Matt. 9: 25.
Kuolleen herättäminen on koko maailmalle mahdotonta, mutta Herralle Kristukselle se ei ole mikään vaiva eikä työ. Aivan kuin joku herättää makaavan unesta koskettaen vain vuodetta ja sanoen: 'nousehan', niin tekee Kristus tässä. Kristuksen on paljon helpompi herättää kuollut, kuin meidän herättää joku nukkuva unesta.
Herra tahtoisi mielellään meidän uskovan, ettemme eläisi päiviämme suruttomien tavoin, jotka eivät vähääkään välitä Jumalasta ja kuolemasta. Jos sinä niin halveksit Jumalaasi ja Herraasi, joka sekä on luonut sinut että myös tahtoo antaa sinulle iankaikkisen elämän, niin saat helvetin tulen palkaksesi. Jos tahdomme olla kristittyjä, niin varokaamme tuollaista suruttomuutta ja Jumalan halveksimista. Näemmehän, että meidän täytyy kuolla. Sen tähden meidän tulee oppia, että Jumala on meidän Jumalamme ja Herramme, joka tahtoo auttaa ja vapahtaa meidät kuolemasta, niinkuin ensimmäinen käsky meille opettaa: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä", toisin sanoen: minä olen sinun Jumalasi, joka vien sinut pois ja lunastan kaikesta hädästä, joka herätän sinut kuolemasta, joka teen sinut terveeksi ja parannan kaikki puutteesi ja joka vihdoin tempaan sinut maasta ja teen eläväksi. Jumala ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien (Matt. 22: 32). Koska nyt Jumala ensimmäisessä käskyssä sanoo tahtovansa olla tällainen Jumala, seuraa siitä, että hän tahtoo auttaa ja vapahtaa meitä kuolemasta. On kuin hän sanoisi: Usko vain minua, minä tahdon viedä sinut pois Egyptistäsi; en minä etsi omaa hyötyäni, vaan sinun hyötyäsi. Mitä minä muuten sinusta piittaisin? Olenhan minä ollut Jumala ennen kuin sinua olikaan, ja olen myös oleva sama Jumala, kun sinä jo kauan olet ollut kuolleena. Mitä minä teen, sen minä teen sinun hyväksesi. Sinun tulee oppia uskomaan, että minä voin ja tahdon auttaa siinä, missä ei kukaan muu voi auttaa, sillä minä vien sinut pois Egyptistäsi, nimittäin synnistä ja kuolemasta.
Meidän on opittava ymmärtämään, että Jumala tahtoo olla meidän Jumalamme, niinkuin Kristus tässä on tämän tytön Jumala. Tytön maatessa henkitoreissaan tulee hänen isänsä Jeesuksen tykö ja sanoo: Oi Herra, tule; näytä todeksi ensimmäinen käsky, laske kätesi hänen päällensä, että hän paranisi ja eläisi. Herra Kristus tuntee virkansa, nimittäin että hän on sellaista luvannut ensimmäisessä käskyssä, ja tahtoo sen tehdä, nousee ja seuraa isää, että opittaisiin ymmärtämään ensimmäinen käsky todeksi. Hän vie tytön pois kuolemasta ja sanoo hänelle: "Tyttö, minä sanon sinulle, nouse". Ja heti tyttö nousi ja käveli aivan kuin hänet olisi herätetty unesta.
Tämän on Kristus tehnyt merkiksi siitä, että hän voi ja tahtoo vapahtaa kuolemasta. Hän ei sitä tee aina ja jokaiselle; riittää, että Kristus on sen tehnyt muutaman kerran, säästäen toiset viimeiseksi päiväksi. Mutta sillä, että hän on näin tehnyt tälle tytölle, hän on tahtonut näyttää toteen ensimmäisen käskyn ja saada meidät ymmärtämään sitä, että oppisimme sanomaan näin: Koska Kristus on näin tehnyt, hän totisesti vieläkin osaa sen taidon. Se mitä hän on tehnyt tälle tytölle, olkoon minulle merkkinä, josta opin uskomaan, että hän viimeisenä päivänä tahtoo sen tehdä minullekin. Tähän minä luotan, sillä välin tyytyen siihen yhteiseen apuun, joka viimeisenä päivänä on tapahtuva.
KAHDESKYMMENESVIIDES KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin. Matt. 24: 24.
Kristus varoittaa omiaan karttamaan erittäinkin vastakristusta, joka väärällä opilla kääntää ihmiset oikeasta Kristuksesta luotuihin ja omiin tekoihin. Mutta miten on käynyt? Ei suinkaan ole puuttunut Herran Kristuksen uskollisia ja ahkeria varoituksia, niinkuin tässäkin kuulemme. Koko vika on ollut meissä: emme ole ottaneet varoituksesta vaarin, vaan sokeasti menneet uskomaan, mitä meille on uskoteltu, vaikka Herra sen erikoisesti kieltää, sanoessaan: älkää uskoko, vaikka saisitte nähdä ihmeitä ja merkkejä. Ne ihmeet ja merkit, jotka ovat oikeita, sopivat Herran Kristuksen sanan kanssa yhteen eivätkä ne viettele pois sanasta. Mutta perkelekin tekee ihmeitä, niinkuin Kristus tässä varoittaen todistaa. Paavali nimittää niitä petollisiksi ihmeiksi, koska niillä vahvistetaan valheita ja vietellään ihmiset pois sanan totuudesta. Sanoohan Kristus tässä itse, että väärät profeetat ja väärät kristukset tekevät suuria ihmeitä ja merkkejä, että ihmisiä eksytettäisiin pitämään totuutena ja uskomaan valheita ja erheitä. Näitä ihmeitä ei kuitenkaan tee Jumala, vaan perkele, jota meidän ei tarvitse uskoa.
Ajatellet tässä: mihin perustuu oikea oppi, josta ei saa luopua? Huomaa siis! Oikea oppi osoittaa ainoastaan Kristukseen ja esittää hänet oikein: hänen kauttaan sinä saatat vastoin syntiä ja kuolemaa lohduttaa sydäntäsi. Se käy siten, että meitä opetetaan uskomaan Kristus yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa todelliseksi, iankaikkiseksi ja kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, joka tuli maan päälle meidän ihmisten tykö, siinneenä Pyhästä Hengestä ja maailmaan syntyneenä neitsyt Mariasta. Vielä opetetaan, että hän kuoli ristillä, ei omien syntiensä tähden – ollen Jumala hän ei voinut tehdä syntiä –, vaan meidän syntiemme tähden, että hänen kuolemansa kautta Jumala sovitettaisiin, meidän velkamme maksettaisiin ja että mekin Herran Kristuksen ylösnousemuksen kautta pääsisimme iankaikkiseen elämään. Kristus siis voitti synnin ja kuoleman meidän hyväksemme, niin ettei synti ja kuolema saa meitä vahingoittaa. Hän istuu nyt Jumalan oikealla puolella varjelemassa meitä perkeleeltä ja armoittamassa meitä Hengellään. Hän kuulee meidän rukouksemme kaikessa, mitä me ruumiin ja sielun puolesta tarvitsemme ja mitä me hänen nimeensä rukoilemme. Tämä on oikeaa saarnaa Kristuksesta. Se on kaikin puolin sanan kanssa sopusoinnussa. Ei siinä tarvitse peljätä vastakristusta eikä hänen valheitaan. Sen seurausta on ensiksi, että tämä oppi sattuessaan sydämeen saattaa ihmiset ylistämään Jumalan armoa ja hyvyyttä, rakastamaan Jumalaa sydämestään ja ajattelemaan, miten he voisivat näin armollisen Jumalan edessä elää otollisesti. He alkavat sen tähden kaikesta sydämestään tehdä kaikkea, mitä tietävät Jumalan käskeneen, ja karttavat vakaasti kaikkea, mitä tietävät hänen kieltäneen. Nämä ovat oikeita, hurskaita ja pyhiä kristityitä. Heillä on syntien anteeksiantamus uskon kautta ja he elävät Jumalan pelossa, hänelle kuuliaisina. Sen tähden Kristus niin uskollisesti kehoittaa meitä pysymään tässä opissa, ettei meitä taivuteltaisi mihinkään muuhun.
Maanantai.
Me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole. 1. Tess. 4: 13.
Pyhä Paavali tahtoo sekoittaa kuoleman katkeruuteen makeutta ja sanoo: Te olette suruissanne kuolleitten tähden. Totta onkin, että tekee kipeää, kun kadottaa hyvän ystävän. Sitä en moiti, vaan kiitän. Onhan se merkki siitä, että on olemassa hyviä sydämiä, jotka huolehtivat vainajista. Tehkää kuitenkin ero teidän ja pakanoiden kuoleman, teidän ja pakanoiden murheen välillä. Pakanoilla ei ole mitään toivoa tämän ajallisen elämän perästä seuraavasta iankaikkisesta, mutta te tiedätte, että ette kuole, vaan ainoastaan vaivutte uneen. "Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan." Sanalla sanoen: Jumala ei jätä kuolleita sinne, minne me luulemme heidän jäävän, vaan on tuova heidät sinne, missä hän itse on.
Huomaa tarkoin, että apostoli ei sano: Jos uskotte, että Kristus on nukkunut, vaan tekee Kristuksen kuoleman vakavammaksi kuin meidän, ja sanoo: Jos me uskomme, että Kristus on kuollut; meistä hän taas sanoo, että me emme kuole, vaan ainoastaan nukumme. Hän ei sano meidän kuolemaamme kuolemaksi, vaan uneksi, mutta Kristuksen kuolemaa hän sanoo oikeaksi kuolemaksi. Näin hän pitää Kristuksen kuolemaa niin valtavana, että meidän tulee sen rinnalla pitää omaa kuolemaamme vain unena. Tämä on oikea lohdutustapa: se kuolema, jonka me kärsimme, hälvennetään meidän silmistämme niin paljon kuin suinkin, ainakin hengessä, ja heti katsotaan Kristuksen kuolemaan.
Pyhä Paavali tahtoo sanoa näin: Miksi te niin paljon ajattelette kuolemaanne; katsokaa tässä häntä, joka todella on kuollut, johon verrattuna kaikki muut kuolleet eivät ole mitään. Jos meidän siis tulisi murehtia, niin meidän olisi syytä murehtia Kristuksen kuolemaa, joka on ollut tosi kuolema: niin katkera, häpeällinen ja suuri, ja samalla myös niin voimallinen, että se on kastanut kaikki muut kuolleet, niin ettei heitä nimitetä kuolleiksi, vaan poisnukkuneiksi.
Sen tähden Paavali sanoo: jos suru ja murhe ahdistaa teitä omaistenne tähden, jotka te olette kadottaneet, niin katsokaa tätä kuolemaa ja peittäkää kaikkien muitten ihmisten kuolema Kristuksen kuolemaan. Kun nyt näin on, mitä hyödyttää paljo murehtimisemme muista, kun mekin kuolemme ja joudumme hautaan? Siinähän kuolee vain ihminen, eikä edes koko ihminen, vaan ainoastaan osa, nimittäin ruumis. Toista on, kun Jumalan Poika itse, kaikkien luotujen Herra, kuolee. Meidän kuolemamme ei ole niin katkera kuin Kristuksen kuolema oli; se oli aivan erilainen kuin kaikkien muitten kuolema sekä itsessään että henkilön tähden.
Pyhä Paavali tahtoo siis vetää meidät Kristuksen kuolemaan, jotta me näkisimme, kuinka äärettömän suuri se on, niin että jos sydämesi murehtii jotakuta hyvää ystävää, joka on kuoleman kautta mennyt pois, sinä oppisit sanomaan: Murehditko nyt niin suuresti tätä ystävääsi, jonka on täytynyt kuolla? Miksi et murehdi myös Kristuksen kuolemaa? Miksi et itke ja valita myös Herrasi Kristuksen tähden, jonka kuolema oli paljon suurempi ja katkerampi kuin kaikkien ihmisten? Parempaa lohdutusta ei voi olla, kuin että katsotaan, kuinka siitä on tullut niin voimallinen, että se on niellyt kaiken muun kuoleman, niin ettei sitä enää sanota kuolemaksi, vaan ainoastaan uneksi.
Tiistai.
Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme. Gal. 4: 26.
Tämä taivaallinen Jerusalem, joka on ylhäällä, on seurakunta, toisin sanoen koko maanpiirin hajallaolevat uskovaiset, joilla on sama evankeliumi, sama usko Kristukseen, sama Pyhä Henki ja samat sakramentit. Ällös siis käsitä tuota "ylhäällä" sanaa viisastelijoiden tapaan taivaallista, riemuitsevaa seurakuntaa, vaan maan päällä taistelevaa seurakuntaa tarkoittavaksi. Ei tätä sovi kummastella; sanotaanhan Filippiläiskirjeessä hurskailla olevan yhdyskuntansa taivaissa (3: 20), ei paikallisesti, vaan mikäli kristitty uskoo sanomattomia, taivaallisia lahjoja, sikäli hän on taivaissa, mikäli hän suorittaa tehtävänsä uskossa, sikäli hän askaroi taivaallisissa - Ef. 1: 3: "– joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa". Paavali siis sanoo uuden, taivaallisen Jerusalemin olevan meidän äitimme, josta me olemme syntyneet ja vielä joka päivä synnymme. Tämä tapahtuu hengellisesti sanalla ja sakramenteilla palveltaessa. Käsitämme myös, että Paavali ei aseta sitä Jerusalemia, joka on ylhäällä, maallisen Jerusalemin vastakohdaksi paikallisesti, vaan hengellisesti. Eihän hengellisellä Jerusalemilla, joka sai alkunsa ulkonaisesta, ole mitään määrättyä paikkaa, vaan se on levinnyt koko maailmaan ja on kaikkialla maailmassa, missä on evankeliumin omaavia ja Kristukseen uskovia ihmisiä.
Jerusalem, äitimme, on siis juuri seurakunta, Kristuksen morsian, josta me kaikki synnymme; ja hän synnyttää lakkaamatta lapsia maailman loppuun asti sanan palvelustointa käyttämällä, toisin sanoen opettamalla ja levittämällä evankeliumia, – sepä juuri onkin synnyttämistä. Evankeliumia hän taas opettaa seuraavasti: me pääsemme vapaiksi lain kirouksesta, synnistä, kuolemasta ja kaikesta muusta onnettomuudesta Kristuksen kautta, emme lain emmekä tekojen avulla. Se Jerusalem siis, joka on ylhäällä, toisin sanoen seurakunta, ei ole alistettuna lain ja tekojen alaisuuteen, vaan se on vapaa ja se on äiti, jolla ei ole lakia eikä syntiä eikä kuolemaa. Ja millainen äiti on, sellaisia lapsiakin hän synnyttää.
Käsilläoleva vertauskuva siis opettaa ihanasti: seurakunnan pitää yksinomaisesti opettaa evankeliumia oikein ja puhtaasti ja näin synnyttää lapsia. Näin me kaikki olemme toistemme isiä ja lapsia, sillä me synnymme toinen toisestamme. Seurakuntahan opettaa ja hoivaa meitä, kantaa meitä kohdussaan, helmassaan ja käsivarsillaan sekä täydellisentää meitä Kristuksen muodon mukaisiksi, kunnes kasvamme täydelliseksi mieheksi. Näin kaikki toimitetaan sanan viralla. Vapaan tehtävänä siis on loppumatta synnyttää lapsia miehelleen, Jumalalle, toisin sanoen, lapsia sellaisia, jotka tietävät tulevansa vanhurskaiksi uskosta eikä laista.
Keskiviikko.
Sitten kaikki israelilaisten seurakunta lähti liikkeelle Siinain erämaasta ja matkusti levähdyspaikasta toiseen Herran käskyn mukaan. Ja he leiriytyivät Refidimiin, siellä ei ollut vettä kansan juoda. 2. Moos. 17: 1.
Tässä Jumala koettelee Israelin kansaa ja sallii heidän kärsiä janoa. Eelimissä heillä oli kyllä ollut vettä, mutta nyt he ovat erämaassa, jossa ei ole mitään vettä. Näyttää siltä kuin ei olisi olemassa Jumalaa, joka huolehtisi heistä. Puute taas aiheuttaa sen, että he ovat unohtaneet kaikki entiset ihmeet, esimerkiksi, kuinka karvas vesi muuttui makeaksi (2. Moos. 15) ja kuinka Jumala antoi heille leipää taivaasta (2. Moos. 16). On häpeällistä, että ruumis hallitsee meitä ja estää meidät näkemästä Jumalan jokapäiväisiä ihmeitä. Herra Kristus sanoo: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne" (Matt. 6: 26). Tämä on jokapäiväinen ihme, jonka me näemme, eikä se kuitenkaan kosketa kenenkään sydäntä. Herra Kristus sanoo vielä: "Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?" On kuin hän tahtoisi sanoa: Te ette ole itse luoneet itseänne ettekä ole itse mitään antaneet itsellenne, eikä teillä kuitenkaan ole niin paljon uskoa, että luottaisitte Herraan Jumalaan! Meidän täytyy kaikkien tunnustaa, että meillä on elatuksemme jonkun toisen voimasta, nimittäin rakkaan Jumalamme. Tämä ihme meillä on joka päivä kodissamme, me kannamme sitä omassa ruumiissamme; emmekö sitä kysyisi?
Vielä Herra Kristus sanoo: "eikö ruumis ole enemmän kuin vaatteet?" On kuin hän sanoisi: Te huolehditte vaatteista, kun Jumala kuitenkin ylläpitää ruumiinne ja henkenne ja myös hankkii teille vaatteet. Emme tahdo siis pilkata israelilaisia siitä, etteivät he erämaassa uskoneet Jumalaa. Pistäpä kätesi omaan poveesi, niin löydät sieltä saman epäuskon, joka ei pidä sitä minään ihmeenä, että Jumala vielä joka päivä pitää sinusta huolen, antaen vaateet, ruumiin ja hengen sekä ruoan ja ravinnon. Kukaan ei kuitenkaan sitä ajattele eikä siitä häntä kiitä, että hän ylläpitää hengen. Tuskinpa kukaan kiittää Jumalaa aamulla noustessansa siitä, että Jumala on niin armollisesti häntä yön aikana varjellut. Niin on taivaan leipäkin ollut jotakin jokapäiväistä. Mutta kun Jumala jälleen ottaa sen pois, niinkuin israelilaisilla tässä ei ollut vettä, silloin tahdottaisiin mielellään saada sitä jälleen.
Jos Herra siis joka päivä antaisi meille kaikkea, niin me emme pitäisi sitä missään arvossa, emmekä sen kautta milloinkaan tulisi Jumalan tykö. Sen tähden meidän täytyy joutua koettelemukseen ja hätään, ja meiltä täytyy puuttua ruokaa ja juomaa, rahaa ja tavaraa, jotta meillä olisi syy etsiä Jumalaa, ettemme unhottaisi Jumalaa, kun olemme ravitut. Meidän luontomme näet on sellainen, että kun meillä ei ole puutetta, meitä on vaikea kesyttää. Mooseksenkin täytyy siitä valittaa: "Sinä tulit lihavaksi, paksuksi ja aloit äksyillä. Niin hän hylkäsi Jumalan, joka oli tehnyt hänet, ja halveksui pelastuksensa kalliota." (5. Moos. 32: 15.) Jos Jumala antaa kaikkea yltäkyllin, niin me tulemme itsekkäiksi ja suruttomiksi ja unhotamme Herran Jumalamme. Mutta jos Jumala tahtoo saada meiltä edes vähän ylistystä, kunniaa, avuksihuutamista tai kiitosta, niin hänen täytyy antaa meidän kärsiä puutosta ja hätää, jossain määrin ottaa meiltä pois jokapäiväinen leipä, muutoin ei kysytä hänen iankaikkisia aarteitaan.
Torstai.
Itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin huudon ja Jumalan pasunan kuuluessa. 1. Tess. 4: 16.
Tästä Kristuksen tulemuksesta pyhä Paavali puhuu myös jälkimmäisessä Tessalonikalaiskirjeessä (1:8), sanoen, että Herra Jeesus ilmestyy taivaasta "tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille". Heitä kohtaa silloin rangaistus, iankaikkinen kadotus, ja heidät syöstään helvetin syvyyteen.
Apostoli sanoo, että Kristus on tuleva itse, omassa henkilössään. Vaikka hän nytkin on joka paikassa, valliten ja halliten koko luomakuntaa, se kuitenkin tapahtuu salaisesti ja kätköstä, sillä hän ei näyttäydy. Mutta silloin hän on tuleva kunniassansa pyhien enkelien kanssa ja tulee ihmeteltäväksi kaikissa uskovissa. Hän on tuleva julkisesti, pilvessä, niin että "kaikkien silmät saavat nähdä hänet" (Ilm. 1:7). Hän on myös tuleva taivaasta, apostoli sanoo, "käskyhuudon, ylienkelin huudon ja Jumalan pasunan kuuluessa". Enkelit ovat hänen edelläjuoksijansa hänen ympärillään, ja ylienkeli muiden enkelien kanssa antaa äänensä kuulua ja puhaltaa pasunoihin.
Apostoli puhuu tapansa mukaan asiasta sellaisin sanoin, joita tavallisesti käytetään, kun puhutaan jostakin suuresta ja komeasta, jonkun voimallisen, mahtavan kuninkaan sotajoukon kulusta, joka matkaa sotaan sotalipun liehuessa, vaskirummun ja sotatorvien soidessa, suuren väenpaljouden ollessa liikkeellä sekä jalan että ratsain, niin että koko maa raikuelee ja tietää puhua siitä. Apostoli tahtoo näillä sanoilla osoittaa, että kaikkien kuningasten Kuningas ja herrain Herra tulee kirkkaassa, sanomattomassa loistossa kaikkien pyhien enkelien kanssa merkkeinensä ja sotalippuinensa, aivan toisenlaisen kuin inhimillisen sotahuudon äänen ja pasunan kaikuessa, sellaisen, josta koko maailma raikuu ja joka on oleva niin voimallinen, että taivas ja maa silmänräpäyksessä muuttuvat ja kaikki kuolleet heräjävät, ja ne, jotka elävät, muuttuvat. Siksi hän myös nimittää sitä Jumalan pasunaksi.
Älä tässä kiinnitä huomiotasi siihen, miltä tämä pasuna kuuluu, äläkä siihen, kuinka tämän äänen on mahdollista kaikua kautta koko maailman, vaan tarkkaa sitä, minkä erotuksen Paavali tässä tahtoo tehdä selväksi. Itse Herra, hän sanoo, on tuleva alas taivaasta käskyhuudon ja Jumalan pasunan kuuluessa. Jumalan pasuna, sana ja ääni on vallan toista kuin meidän sanamme ja äänemme, sillä sen kautta hän saa aikaan kaiken. Kun hän tahtoi herättää Lasaruksen, joka oli neljä päivää maannut haudassa, ei hän tehnyt muuta kuin sanoi: "Lasarus, tule ulos!" Silloin se tapahtui. Samoin hän teki myös muille kuolleille, jotka hän herätti, ja sairaille, jotka hän teki terveiksi. Taivaan ja maankin hän loi yhdellä ainoalla sanalla: Tulkoon! Samoin hän on tekevä myös viimeisenä päivänä, niin kuin hän itse sanoo: "hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen" (Joh. 5: 28, 29).
Perjantai.
Silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta hamaan tähän asti eikä milloinkaan tule. Matt. 24: 21.
Nämä sanat ovat sanotut Jerusalemin hävityksestä. Tämän hirmuisen vihan pitäisi peloittaa meitä synnistä. Samalla pitäisi Herran ystävällisen varoituksen kehoittaa meitä todella ottamaan vaarin Jumalan sanasta, ahkerasti kuulemaan sitä ja saamaan siitä parannusta. Juutalaiset, jotka eivät sanasta huolineet, saivat kauhean rangaistuksen; ne taas, jotka ottivat vastaan Kristuksen ja häneen uskoivat, välttivät tämän kurjuuden. Sitä ennen ei ollut käynyt oikeuden mukaan. Sokeat, paatuneet juutalaiset harjoittivat kaikenlaista väkivaltaa sanaa vastaan, olivathan he – hallitusherroja! Kurjat kristityt sitä vastoin saivat kaikkialla kärsiä vainoa: he eivät missään olleet turvattuina henkensä ja elämänsä puolesta. Mutta tätä tilaa kesti vain vähän aikaa. Kun Jumalan viha ilmestyi, pelastettiin hurskaat, mutta jumalattomat rangaistiin. Koska näet jumalattomain joukko ei tahtonut pitää Kristusta sinä Mooseksen heille lupaamana opettajana (5. Moos. 18: 15), joka oli ilmoittava ja osoittava heille iankaikkisen elämän tien, niin he eivät myös voineet uskoa häntä hänen saarnatessaan tulevaista vihaa.
Mutta uskovaiset antoivat Kristuksen haltuun sielunsa autuuden; sen tähden he pelastuivat vihasta ulkonaisella tavalla. Kun kaikenlainen väkivalta alkoi päästä voitolle ja puhdas oppi kokonaan turmeltui, ja kun – se oli suurin kauhistus – roomalaiset keisarit asettivat epäjumalankuviaan ja lippujaan pyhäkköön, siihen paikkaan, missä oli armoistuin ja juutalaisten kaikkein pyhin sija, niin hurskaat kristityt saattoivat siitä tietää, että nyt oli aika jättää koti ja paeta vieraisiin maihin. Niin Kristus palkitsee omansa, jotka uskolla ottavat vastaan hänen sanansa ja tulevat hurskaammiksi. Hän varjelee heitä varoituksellaan Jumalan vihasta.
Tämän pitäisi kehoittaa meitä sitä uskollisemmin pysymään sanassa ja kuulemaan sitä varsin hartaasti. Me olemme valitettavasti syntiemme ja pahuutemme tähden ehtineet vaarallisiin aikoihin: yleinen ahdinko vallitsee ja uhkaa kaikilla aloilla, kansat nousevat toisiaan vastaan. Meillä ei ole mitään vakuutta siitä, ettemme mekin jonakin päivänä joudu sodan jalkoihin. Ja kurjilta näyttävät olot omassa rakkaassa isänmaassammekin kalliin ajan ja eripuraisuuksien tähden. Tämä vitsaus on varattu ainoastaan sanan jumalattomille ylenkatsojille ja vainoojille; heitä se onkin kohtaava. Se ei koske niitä, jotka rakastavat ja arvossa pitävät Jumalan sanaa, kuulevat sitä vakavasti, tekevät parannusta ja joka päivä sotivat syntiä ja vanhaa Aadamia vastaan, noudattamatta pahan maailman esikuvaa, ja pitävät itsensä kurissa, ajatellen: Olenhan minä kristitty; tiedän, että Jumala vihaa ahneutta ja kaikkea vääryyttä; miksi luopuisinkaan jokusen kultarahan tähden kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan ja hänen sanastaan? Eikö minun mieluummin pitäisi lahjoittaa kymmenen kultarahaa Jumalan tähden, kuin yhdellä väärin ansaitulla rahalla kuormata sieluni ja vihoittaa Jumalani? Sellaiset ihmiset, jotka näin todella ottavat vaarin sanasta ja sydämestä turvaavat Kristuksen tähden Jumalan hyvyyteen ja karttavat syntiä, saavat nauttia varjelusta hurskautensa tähden, kun kaikille muille taas käy pahoin heidän syntiensä tähden. Siitä syystä tiedämme, että Danielilla ja hänen ystävillään, jotka olivat jumalisia eivätkä pakanain seassa mielivaltaisesti ryhtyneet synnillisiin tekoihin, oli vankeudessa ollessakin paljon keveämpi olo kuin toisilla, jumalattomilla juutalaisilla. Vieläpä Jumala heidät korottikin vihollisten keskellä, niin että heistä tuli mahtavia valtamiehiä, jotka vaikuttivat pakanain keskuudessa paljon hyvää. Ollos varma siitä, että Jumala on sinuakin suojeleva, jos olet hurskas ja jumalinen. Silloin on sinulla oleva siitä hyötyä ja sinä säilyt, vaikkapa olisit yksinäsi Turkin sydänmailla. Tämä meidän pitäisi oppia uskomaan ja elää sen tähden mielellämme hurskaasti, noudattaen Jumalan sanaa.
Lauantai.
Minä ylistän sinua. Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Matt. 11: 25.
Näitä sanoja ei ole niin ymmärrettävä, kuin vika olisi Jumalassa, ikään kuin hän ei tahtoisi suoda jokaiselle evankeliumin tuntemista. Hän on Jumala, joka tahtoo jokaisen tulevan autuaaksi. Sen tähden hän ei anna Poikaansa erityisesti joillekuille määrätyille, vaan koko maailmalle. "Niin on Jumala maailmaa rakastanut" (Joh. 3: 16). Hän ei myöskään julistanut saarnaa Pojastansa ainoastaan jollekin määrätylle paikkakunnalle, vaan julkisesti koko maailmalle. On siis ilmeistä, että hän halusta tahtoo, että jokainen sen vastaanottaisi, uskoisi ja tulisi autuaaksi. Toisaalta nähdään kuitenkin, että mikä maailmassa on viisasta, suurta ja mahtavaa, se halveksii evankeliumia eikä luule sitä tarvitsevansa. Varsinkaan ne, jotka ovat itsevanhurskaita, eivät voi kärsiä heidän tekojansa väheksyttävän ja ainoastaan Kristuksen kautta tulevaa armoa ylistettävän. Tällaista epäuskoa, kiittämättömyyttä ja paatunutta pahuutta Jumala ei kärsi, mutta hän ei tahdo silti ketään tukasta armoon vetää. Sen, joka ei tahdo huolia Isän armosta, vaan tahtoo olla viisaampi ja taitavampi kuin Jumalan sana, sen Jumala jättää sikseen ja antaa hänen koetella oman viisautensa voimia. Kuta enemmän nyt tällaiset ihmiset seuraavat viisauttansa, sitä kauemmaksi he harhaantuvat evankeliumista.
Kristus sanoo nyt: Isä, minä kiitän sinua tästä; heille tapahtuu oikein. Elleivät he tahdo sinun nimesi ja armosi kautta tulla autuaiksi, niin hukkukoot viisauksinensa. Mutta ne, jotka ovat köyhiä, viheliäisiä ja vaivattuja eivätkä saa muuten mitään lohdutusta maailmalta, kiittävät sydämestänsä Jumalaa siitä, että heillä on Jumalan sana, jota he saavat kuulla. Näiden tähden, Kristus sanoo, minäkin kiitän sinua, rakas Isä, että sinä kasvatat heitä päivästä päivään uskossa, vahvistat heitä sinun armosi tuntemuksessa ja teet heidät yhä palavammiksi ja nöyremmiksi rakkauteen ja kaikkeen hyvään.
Tämä kiitos opettaa meille erittäin paljon. Joka tahtoo luottaa omaan viisauteensa, hurskauteensa ja voimaansa ja halveksia Jumalan sanaa, se on päivä päivältä yhä enemmän loittoneva Jumalasta ja Jumalan sanasta. Päin vastoin, joka kuulee sanan, sydämellä sen vastaanottaa ja rukoilee, että sana tuottaisi hänessä hedelmän, sille Jumala tahtoo päivä päivältä yhä enemmän antaa siunausta ja hengellisiä lahjoja. Niin Jumala tekee, ja se on oikein tehty; älköön siis kukaan siihen loukkaantuko, vaan ylistäköön ja kiittäköön siitä Jumalaa, niinkuin Kristus tässä tekee. Surkuteltavaa on nähdä, että tähän aikaan niin monet, joilla on kristityn nimi, pitävät Jumalan sanaa niin halpana pilkaten ja häpäisten sitä. Älä sinä kuitenkaan siihen loukkaannu, vaan opi ymmärtämään Jumalan tuomio, että hän näet on ylpeitä vastaan eikä häntä mikään vähemmän miellytä, kuin että tahdotaan halveksia ja häväistä hänen sanaansa. Sen tähden hän vetää kätensä pois ja antaa heidän päivästä päivään yhä enemmän paatua. Tämä on heidän ansaittu palkkansa, että me siitä saisimme varoitusta emmekä heittäytyisi sanan ylenkatsojiksi, luottamaan omaan voimaan, viisauteen ja pyhyyteen, vaan pysyisimme aivan nöyrinä rakasta evankeliumia kohtaan, sitä mielellämme kuulisimme ja siitä oppisimme parantumaan.
KAHDESKYMMENESKUUDES KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Tuomiosunnuntai.
Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Matt. 25: 40.
Ehkä kysyttäneen, minkä tähden Kristus ottaa esiin ainoastaan ne teot, joita sanotaan laupeuden teoiksi. Miksi puuttuvat ensimmäisen taulun syvällisten käskyjen teot: oikein opettaminen, uskominen, rukoileminen, Jumalan sanan kuuleminen ja levittäminen yms.? Kuinka Kristus siis korottaa niin korkealle juuri ne teot, jotka loistavat pakanoidenkin keskuudessa? Ei suinkaan hän tahdo väittää epäkristittyjen näillä teoilla ansaitsevan iankaikkista elämää? Asian laita on näin: Hän itse osoittaa puhuvansa uskovien kristittyjen teoista sanomalla: "Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle". Eihän ole epäilystäkään siitä, että sen, joka tällaisia laupeuden tekoja harjoittaa kristittyjä kohtaan, täytyy itsekin olla kristitty ja uskova; se taas, joka ei usko Kristukseen, ei varmastikaan ole ainoallekaan kristitylle, vielä vähemmin itse Kristukselle niin myötämielinen, että hänen tähtensä osoittaisi laupeutta köyhille, tarvitseville jne. Kristus ottaakin siis juuri nämä tuomiolla esiin, langettaen tuomion puolin ja toisin, näitä tekoja tehneille ja tekemättömille heidän uskonsa ja heidän epäuskonsa julkiseksi todistukseksi.
Toinen syy siihen, minkä vuoksi Herra ottaa esiin juuri erikoisesti laupeuden työt, on se, että hän tahtoo muistuttaa meitä, jotka olemme kutsutut kristityiksi ja saaneet laupeuden. Herramme kautta lunastetut Jumalan vihasta ja iankaikkisesta kuolemasta, ja sen sijaan saaneet armollisen Jumalan, joka tekee meille kaikkea niin ajallista kuin iankaikkistakin hyvää. Älkäämme painako sitä mieleemme ainoastaan lunastuksena, vaan myöskin itsellemme annettuna esikuvana: kun hän on meille osoittanut niin suuren laupeuden, ettemme ole ruumiin emmekä sielun puolesta kadotettuja, meidänkin on tehtävä samoin lähimmäisellemme, ettemme joutuisi rikkomaan rakkauden ja laupeuden käskyä. Älkäämme sitä myöskään seuratko ainoastaan käskyn tähden tai uhkaavan tuomion tähden, vaan noudattaaksemme hänen meille osoittamansa äärettömän suuren hyvyyden esikuvaa.
Pidäpä siis sinäkin tällä kohdalla varasi, ollaksesi niiden seurassa, jotka Kristuksen tähden täällä ovat hyväntahtoisia ja laupeita, tai niitä, jotka itse kärsivät! Silloin saatat ilolla ikävöidä viimeistä päivää, eikä sinun tarvitse peljätä tuomiota. Onhan hän sinut jo siitä temmannut ja asettanut niiden joukkoon, jotka kerran seisovat hänen oikealla puolellansa. Meidän kristittyjen on näet todellakin toivottava ja sydämestämme halattava tuomion tuloa. Sen tähdenhän me rukoilemmekin: "Tulkoon valtakuntasi!", "Tapahtukoon tahtosi!" ja "Päästä meidät pahasta!", saadaksemme kuulla tuon iloisen ja rakkaan sanan: "Tulkaa, te siunatut, Isäni valtakuntaan!" Niin, varmaan on oleva sellaisia sydämiä, jotka iloiten ja omatunto hyvänä odottavat Kristuksen tuomioistuinta. Ovathan he siinä elämänmuodossa, jossa uskotaan, ja niiden yhteydessä, jotka uskovat Kristukseen ja osoittavat uskon hedelmät köyhiä rakastamalla ja hyvää tekemällä. Niin on, kuin olen sanonut: Se, jolla ei ole uskoa, ei tee laupeuden tekoja kristityille; se taas, joka niitä tekee, tekee ne sen tähden, että uskoo Kristuksessa omistavansa uskollisen Vapahtajan ja Lunastajan, joka hänet Jumalan kanssa sovitti. Hänellä täytyy siis olla hyväntahtoinen ja ystävällinen mieli lähimmäisiään, myöskin vihollisiaan, kohtaan, ja hänen tulee palvella heitä, huomatessaan heidän hätää kärsivän. Se, jolla on tämä mieli, olkoon vain iloinen ja hyvillä mielin, sillä hänellä on jo saatuna tuo autuaallinen, iloinen tuomio: Tule tänne, sinä siunattu –, olethan sinäkin yksi niistä, jotka ovat laupeutta osoittaneet, niin kuin minäkin sinulle osoitin.
Maanantai.
Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden, pelastaaksensa meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta. Gal. 1: 4.
Nämä ovat jaloja ja tarkoin merkillepantavia sanoja. Paavali päättelee niillä, etteivät laki ja ihmisen vapaa tahto merkitse mitään, ellemme usko, että Kristus on annettu alttiiksi meidän syntiemme tähden. Hän sanoo: "Joka antoi itsensä alttiiksi", niin kuin lahja annetaan ilmaiseksi ansiottomille. Hän ei ole suorittanut meille mitään, minkä me muka olisimme ansainneet; silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta (Room. 5: 10). Hän on meidän ja meidän syntiemme tähden antanut, ei kultaa tai hopeaa, vaan itsensä. Mitään suurempaa ja kalliimpaa ei voi olla olemassa. Näin verrattoman hinnan hän on suorittanut meidän synneistämme. Kuinka suuri onkaan Jumalan rakkaus meitä kohtaan! Kuinka ihanilla sanoilla pyhä Paavali esittääkään meille Isän Jumalan käsittämättömän laupeuden, kuinka suloiseksi hän sen meille tekeekään!
Pidä nyt varasi, ettet lue uneliaasti tätä sanaa "meidän syntiemme tähden", toisin sanoen: meidän edestämme. Sinulla ei ole mitään hyötyä siitä, jos uskot Kristuksen kuolleen muiden ihmisten syntien edestä – sen uskovat perkeleetkin. Sinun täytyy uskaltaen luottaa siihen, että Kristus on kuollut sinun syntiesi tähden ja että sinäkin kuulut niihin, joiden edestä Kristus on alttiiksi annettu. Tämä usko tekee sinut vanhurskaaksi, vaikuttaen senkin, että Kristus asuu, elää ja hallitsee sinussa. Tämä usko on myös "Hengen todistus meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia". Sen tähden saat päätellä, että sellainen halu ei ole sinun vallassasi. Se saadaan nöyrän hengen kautta, joka on aivan epätoivoinen itsestään. On siis väärin se, mitä muutamat sanovat, ettei ihminen voi tietää, onko hän autuuden tilassa vaiko ei. Kavahda olemasta epätietoinen! Ole järkähtämättömän varma siinä uskossa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun syntiesi tähden. Kuinka sinä saattaisit olla tuntematta tällaista uskoa, jos se sinussa on? Pyhä Augustinuskin uskaltaa sanoa mahdolliseksi, että se, jolla tällainen usko on, sen näkee.
Huomaa nyt, että Paavali ei sano: teidän syntienne tähden, vaan: meidän syntiemme tähden. Hän oli horjumattoman varma asiasta. Edelleen: "pelastaaksensa meidät", ei "teidät", vaan "meidät". Tällä sanalla hän kumoaa luottamuksen lakiin ja ihmisvanhurskauden tekoihin. Hän ei sano, että laki ja ihmisvanhurskauden teot vapahtavat meidät, vaan Kristus, joka on annettu alttiiksi. Mutta tämä vapahdus on hengellinen eikä ruumiillinen, ja se tapahtuu, kun sielu ristiinnaulitaan maailmalle, pahoille haluille ja himoille, jotka asuvat kaikkien ihmisten lihassa. Tästä Paavali puhuu kirjeessään Tiitukselle sanoen: "Armo kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee" (Tiit. 2: 12-14). Sen tähden hän on tähän lisännyt sanat: "pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta". Jos me tässä "maailmanajalla" tahtoisimme ymmärtää tämän elämämme aikaa eli juoksua, niin pyhä Paavali opettaisi, että kaikkien, jotka Kristukseen uskovat, välttämättä tulisi heti riistäytyä tästä elämästä. Ymmärrä siis nämä sanat niin, että sinäkin tunnustat olevasi osa tätä samaa pahaa maailmaa. Ei kukaan näet ole vanhurskas maan päällä (Ps. 14). Kun nyt siis Kristus pelastaa sinut tästä pahasta maailmanajasta, niin hän on pelastanut sinun itsestäsikin, kaikkein pahimmasta vihollisestasi. Sanoohan Paavali: "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää" (Room. 7: 18). Sen tähden sinä et koskaan omin voimin voita maailmaa, syntiä ja pahuutta, ellei Kristus sinua pelasta.
Tiistai.
Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa. Joh. 8: 51.
Kristus ei puhu tässä lain sanasta, vaan evankeliumista, joka on puhetta meidän syntiemme tähden kuolleesta Kristuksesta. Jumala ei ole voinut jakaa Kristusta maailmalle muulla tavalla kuin sulkemalla hänet sanaan, ja näin häntä levittäen hän julistaa häntä jokaiselle; muutoin Kristus olisi jäänyt sillensä, meiltä tuntemattomaksi, ja hän olisi niin kuollut ainoastaan itseksensä. Mutta kun sana julistaa meille Kristuksen, se julistaa meille hänet sellaisena, joka on voittanut kuoleman, synnin ja perkeleen. Se joka siis tarttuu sanaan ja pitäytyy siihen, tarttuu ja pitäytyy Kristukseen, ja näin hänellä sanan kautta on se hyöty, että pääsee iankaikkisesti vapaaksi kuolemasta. Sen tähden se on elämän sana, ja totta on: jos joku sen pitää, hän ei ikinä näe kuolemaa.
Tästä voidaan myöskin vaivatta ymmärtää, mitä Kristus tarkoittaa "pitämisellä": ei ole kysymys sellaisesta pitämisestä, kuin lain pitäminen teoilla; sana Kristuksesta on näet uskolla pidettävä sydämessä, ei käden tarttumalla tai tekemisin. Suotta ei käytetä tuota pitää-sanaa, sillä sota ja taistelu on käsillä silloin, kun synti puree, kuolema painaa ja helvetti tukaloitsee: kyllä silloin on tarpeen sanasta lujasti kiinni pitäminen: ei saa itseänsä kunnekaan kääntää! Huomaapa siis, miten Kristus, juutalaisille vastaten, oppiansa ylistää. Sillä on itsessään jumalallinen voima, ja tämä nostaa sen yli kaikkien taivasten ja kaiken luodun!
Kuinka siinä siis käy: ei nähdä eikä maisteta kuolemaa, vaikka kuitenkin niin Aabraham kuin kaikki profeetatkin ovat kuolleet, ja pitiväthän tietysti hekin saamansa Jumalan sanan? Tässä meidän on tarkattava Kristuksen puhetta. Kristus tekee erotuksen: kuolema on jotakin toista, ja kuoleman näkeminen eli maistaminen taas toista. Kaikkien meidän täytyy käydä kuolemaan, mutta kristitty ei maista, ei näe kuolemaa, toisin sanoen, hän ei tunne sitä, hän ei sitä niin hirveästi pelkää, vaan käypi siihen hiljaa ja rauhallisesti, aivan kuin nukahtaisi eikä kuolisi; jumalaton sen sijaan tuntee sen, kauhistuen sitä iankaikkisesti. Kuoleman maistamista on siis kuoleman voima ja katkeruus, jopa se tietää iankaikkista kuolemaa ja helvettiä. Tämän erotuksen tekee Jumalan sana; se on kristityllä, ja hän pitäytyy siihen kuolemassa, ja sen tähden hän ei näe kuolemaa, vaan sanassa elämän ja Kristuksen, ja sen tähden hän ei myöskään tunne kuolemaa. Jumalattomalla sitä vastoin ei ole sanaa, ja sen tähden hän ei näe mitään elämää, vaan pelkkää kuolemaa, ja se on katkera, se on iankaikkinen kuolema!
Kristuksen tarkoitus siis on seuraava. Se, joka riippuu hänen sanassansa, se ei kuoleman keskelläkään ollessaan tunne eikä näe kuolemaa, niinkuin Kristus sanookin: "Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut, sillä minä olen elämä" (Joh. 11: 25). Tästä huomaamme: on jotakin suurta olla kristitty, sillä hän on jo iankaikkisesti vapahdettu kuolemasta eikä hänen koskaan tarvitse kuolla. Hänen kuolemansa tosin ulkonaisesti katsottuna näyttää samanlaiselta kuin jumalattomankin kuolema, mutta sisäisesti on erotus niin suuri kuin taivaalla ja maalla; sillä kristitty nukkuu kuolemassa ja menee sen kautta elämään, mutta jumalaton menee elämästä ja tuntee kuolemaa iankaikkisesti: näemmehän, kuinka eräät vapisevat ja ovat epätoivossa, raivoten ja riehuen kuolinhädässään. Raamatussa nimitetään kuolemaa uneksi; aivan samoin kuin nukahtanut ei tiedä, mitä hänelle tapahtuu, ja ehtii aavistamattansa aamuun, samoin mekin äkisti nousemme viimeisenä päivänä: emme tiedä, miten jouduimme kuolemaan ja pääsimme sen läpi.
Keskiviikko.
Miksi sinä ääneen vaikeroit? Eikö sinulla ole kuningasta, onko sinun neuvonantajasi kadonnut, koska kipu on vallannut sinut niinkuin synnyttäväisen? Miika 4: 9.
Tämä on profeetan ihana kehoitus. Nähdessään Israelin kansan niin kovin pelkäävän vankeutta ja kurjuutta, että se unhottaa kaikki Jumalan lupaukset, hän varoittaa sitä mitä vakavimmin niin tekemästä. Tuskat ovat, hän sanoo, vallanneet teidät, niinkuin synnyttäväisen, siksi te olette murheelliset. Te vaikeroitte ja itkette aivan kuin teillä ei olisi kuningasta, johonka toivoa, ja kuin olisitte hukanneet neuvonantajanne. Siinä te teette sangen pahoin, sillä hän on totisesti tuleva. Älkää siis antako temmata tätä toivoa sydämistänne.
Tämä opettakoon meille, kuinka arkoja, heikkoja ja pelkureita me olemme vaaran uhatessa. Samoin kuin sydämemme vaarattomana aikana, kun kaikki käy onnellisesti ja hyvin, lankeaa suruttomuuteen, tullen röyhkeäksi ja kurittomaksi, samoin me toisaalta, joutuessamme suuriin vaaroihin, tulemme pelokkaiksi ja toivottomiksi, jopa luulemme, että Jumala on meille vihainen, ei välitä meistä eikä tahdo ottaa meitä turviinsa. Kiusauksen aikana näet ajatukset Jumalan vihasta yllättävät meidät niin, että olemme vähällä unohtaa Jumalan lupaukset.
Profeetta käyttää tässä Kristus-kuninkaasta omituista nimeä nimittäen häntä neuvonantajaksi. Samoin Jesajakin tekee (9: 5), siitä syystä, että hän antaa meille kalliit neuvot, niin ettemme huku ja joudu turmioon, kun hän lähettää meille kiusauksen, murheen ja ahdistuksen. Kun juutalaiset vietiin vankeuteen, ajattelivat he hukanneensa Jumalan, neuvonantajansa, ja joutuvansa pakanoitten joukkoon ilman mitään avun ja kotiinpaluun toivoa. Sen tähden profeetta kehoittaa mitä hartaimmin heidän sydäntänsä tuossa kovassa kiusauksessa taistelemaan sellaista epäilystä vastaan, ettei muka Kuningas ja neuvontaja lakkaamatta pitäisi huolta seurakunnastansa.
Profeetta varoittaa myös luottamasta suurissa vaaroissa, joissa olemme, mihinkään ihmisapuun, koska se merkitsisi nimen ja kunnian ryöstämistä Kristus-kuninkaalta. Silloinhan me olisimme omat neuvonantajamme, ellei meillä olisi muuta neuvonantajaa. Koska nyt Kristus-kuninkaalla on neuvonantajan nimi, minkä tähden seuraisimme muita neuvonantajia ja vieraita neuvoja? Jos on rakennettava, uskallettava ja kokonaan luotettava joko taitaviin neuvoihin tai apuun, kukapa ei tahtoisi ennen kaikkea luottaa tämän iankaikkisen, kaikkivaltiaan neuvonantajan neuvoihin?
Hänen neuvonsa ja aivoituksensa näyttävät kuitenkin aivan toisenlaisilta kuin maailman neuvot. Näyttää siltä kuin maailman aivoitukset olisivat arvokkaita ja kuin ne eivät voisi ketään pettää, sillä ne perustuvat rahaan ja tavaraan, valtaan, voimaan ja viisauteen, siis asioihin, joita ihmisjärki näkee ja tajuaa. Mutta tämän kuninkaan, Herramme Kristuksen, aivoitukset ovat heikkoja, eikä niillä ole mitään ulkomuotoa, niin kuin on hänen valtakuntansakin laita. Jumalan on tapana vasta silloin vapahtaa omansa, kun hän ensin on sallinut heitä kyllin koeteltavan. Sen tähden sokea maailma vieroksuu tällaista neuvonantajaa. Maailma tahtoo mieluummin pitäytyä rahan ja tavaran voimaan ja valtaan, kuin Jumalan sanaan. Kuitenkin kokemus todistaa sen, mitä Kristus sanoo: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa" (Matt. 24: 35). Ne jotka luottavat tähän neuvonantajaan, varjeltuvat ja tulevat pelastetuiksi kaikista kiusauksista.
Torstai.
Joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Matt. 18: 6.
Herra on tässä sangen vihastunut: häntä suututtaa kovin, ettei lapsia ja nuorisoa holhota. Joka viettelee yhden näistä pienistä, hän sanoo, kuka hyvänsä opettaa nuoret syntiä ja pahuutta tekemään, sen olisi parempi, että hän olisi kuollut. Herra tahtoo tällä osoittaa, että tämä synti rangaistaan sekä ajallisella kuolemalla että iankaikkisella kadotuksella. Maailma pitää tätä vähäpätöisenä rangaistuksena, ja siksi ovatkin kaikenlaiset viettelykset liikkeellä. Siitä syystä onkin nuoriso nyt niin säädytöntä, nurjaa ja hillitöntä, ettei se huoli muuta kuin valhetella, elää ruokottomasti, olla tottelematon ja harjoittaa kaikenlaista ilkivaltaa. Voi niitä, jotka heitä siihen auttavat! Tuomio on heistä jo langetettu, niinkuin Kristus sanoo: heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen. Mutta maailma ei sitä kuule, ennen kuin vahingoksensa saapi sen havaita.
Sen tähden rakas Herramme Jeesus Kristus kehoittaa meitä mielellämme palvelemaan nuorisoa, ettemme pahentaisi sitä, ja sanoo: ellette häpeä lapsia, niin hävetkää kuitenkin heidän enkeleitänsä; jos olette hävyttömät lasten aikana, niin muistakaa, että heidän enkelinsä seisovat heidän vieressänsä, kauhistuvat sitä ja katselevat sitä murheella. Jos se nyt murehduttaa enkelit, jotka aina ovat Herran Jumalamme edessä, niin näkee Jumalakin sen. Sen tähden huolehdittakoon tarkoin siitä, että nuoriso kasvatetaan hyvin, niin ettei ainoastaan vältetä kaikkea viettelystä, vaan että sitä myös pidätetään pahasta ja pidetään ahkerasti kurissa. Jos lapsi esimerkiksi kiroaa tai lausuu hävyttömän sanan, tulee sitä vakaasti nuhdella siitä ja sanoa: älä koskaan tee noin, sillä tuossa seisoo sinun enkelisi, joka näkee ja kuulee sen, kauhistuu moista kiroamista ja tulee siitä sangen murheelliseksi. Jos nyt enkelisi peljästyy siitä ja murehtuu ollessaan Jumalan kasvojen edessä, etkö luule Jumalankin huomaavan sitä ja siitä vihastuvan? Tällaisilla puheilla sopii kasvattaa nuorisoa, muuten se kasvaa synnissä ja oppii kaikenlaista pahuutta ja harjoittaa sitä. Mutta ellei sana ja uskollinen varoitus auta, niin vanhemmilla on käsky kurittaa lapsia.
Erittäinkin vanhempien tulee varoa sitä, etteivät aiheuta pahennusta huonoilla, häpeällisillä puheilla. Herra tarkoittaa tässä, että jokainen koettaisi estää nuorison viettelemistä. Jos niin tehdään, tehdään yhtä suuri palvelus, kuin jos kannettaisiin Herraa Kristusta itseään käsivarsilla. Sanoohan hän: "joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen, se ottaa tykönsä minut". Kun nuorta kansaa palvellaan, palvellaan sillä Kristusta, ja tehdään suuri palvelus itse Kristukselle; ja päin vastoin on suuri synti, jos vietellään nuorta kansaa. Kuten rakkaat enkelit vartioitsevat lapsia ja mielellänsä palvelevat heitä, niin meidänkin tulee auttaa heidän kasvatustansa hyvään palvelemalla heitä mielellämme. Maailma ei kuitenkaan sitä usko, siksi ei käykään niin kuin Kristus tässä tahtoo, vaan päin vastoin, niinkuin kaikkialla nähdään. Mutta meidän, jotka tahdomme olla kristityitä, tulee oppia, että isä, äiti ja opettaja tekevät Jumalalle suurimman palveluksen, minkä voivat hänelle tehdä, kun he hänen kunniakseen oikein kasvattavat ja opettavat nuorisoa.
Perjantai.
Jotka ovat osoituksena Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, että teidät katsottaisiin arvollisiksi Jumalan valtakuntaan, jonka tähden kärsittekin, koskapa Jumala katsoo oikeaksi kostaa ahdistuksella niille, jotka teitä ahdistavat. 2. Tess. 1: 5, 6.
Apostoli lohduttaa tässä tessalonikalaisia heidän kärsimisessään ja kärsivällisyydessään: Herra Kristus vapahtaa heidät ihanassa tulemisessaan ja korvaa heidän murheensa rauhalla ja ilolla, mutta iankaikkisesti hän kostaa heidän vainoojansa –. Lohduttamisensa hän ammentaa juuri heidän kärsimisestään ja Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, siten osoittaen sen syyn, minkä tähden Jumala sallii heidän täällä maan päällä kärsiä, ja mitä hän sen yhteydessä on päättänyt tehdä. Jos näet kristikuntaa tarkastelee inhimillisen järjen ja inhimillisten ajatusten mukaan, näyttää siltä, kuin maailmassa ei olisi kurjempaa ja vaivatumpaa joukkoa kuin juuri se, joka tunnustaa ristiinnaulittua Kristusta ja ylistää häntä; lakkaamattahan sitä maailmassa vainotaan, ja lisäksi perkele sitä rääkkää ja kiusaa kaikenlaisella surkeudella. Niinpä heistä itsestäänkin näyttää vain siltä, kuin sekä Jumala että kaikki ihmisetkin olisivat heidät hyljänneet, Jumala kun aina vain sallii heidän olla ristin painamina; muu maailma, erikoisesti heidän vainoojansa, sitä vastoin elelee kunnian kukkuloilla, onnessa, ilossa, vallassa ja rikkaudessa.
Mutta eihän tämä saa aina näin jatkua. Jumalan tarkoitus ei voi olla se, että hänen kristittynsä lakkaamatta saavat kärsiä ja menehtyneinä jäädä kuolemaan. Ei se ole sopusoinnussa hänen iankaikkisen, jumalallisen kunniansa eikä totuutensa kanssa, sillä sanassaan hän todistaa tahtovansa olla hurskasten Jumala, niiden, jotka häntä pelkäävät ja häneen luottavat, joille hän on antanut niin suuret lupaukset. Tästähän seuraa, että hän itsessään on päättänyt antaa sekä kristityillensä että myöskin tuolle toiselle joukolle jotakin muuta, kuin on se, mitä heillä nyt maailmassa on. Yksi niistä pääasiallisimmista syistä, joiden tähden hän sallii kristittyjen maailmassa kärsiä, on juuri se, että hän ajattelee valmistaa kummallekin toisen olotilan. Kummankin, sekä uskovien kristittyjen kärsimisen että jumalattoman maailman pahuuden ja uskovien vainoamisen, täytyy olla toisen, tulevan elämän ja Jumalan lopullisen tuomion epäämättömänä todistuksena; siten iankaikkisesti korvataan kaikille ihmisille, hurskaille ja jumalattomille.
Huomaa pyhän Paavalin tässä juuri sitä tarkoittavan kristittyjen murheista ja kärsimisistä puhuessaan: se osoittaa, että Jumala on tuomitseva vanhurskaasti, "että teidät katsottaisiin arvollisiksi Jumalan valtakuntaan, jonka tähden te kärsittekin –". On kuin hän sanoisi: Oi, rakkaat kristityt, pitäkää kärsimistänne rakkaana ja kalliina! Älkää kuvitelko Jumalan olevan teihin vihastunut tai teidät unhottaneen! Onhan teillä siitä runsas hyöty ja lohdutus; teillä on siinä todistus siitä, että Jumala tahtoo olla oikea tuomitsija, sekä siunata teitä runsaasti että sitä paitsi kostaa teidän vainoojillenne. Saatte siis epäilemättä lohduttautua sillä ja iloita siitä, että kuulutte Jumalan valtakuntaan ja että te jo olette tehdyt siihen otollisiksi, koskapa te sen tähden kärsitte. Se näet, minkä kristitty täällä maailmassa perkeleen ja maailman taholta kärsii, tapahtuu hänelle todellakin vain Jumalan nimen ja sanan tähden.
Mutta ei saa eikä voi iankaikkisesti niin olla, että maailman käy hyvin, mutta teidän pahoin. Koska Jumala on vanhurskas tuomitsija, täytyy tulla toinen olotila, jossa hurskailla on iankaikkista hyvää, pahoilla sitä vastoin iankaikkinen rangaistus. Sen tähden hänen täytyy tuomitsijana tarkata kaikkea ja kerran saapua taivaasta kostamaan vihollisilleen ja maksamaan heille heidän ansionsa mukaan ja antamaan kristityille heidän täällä kokemansa ajallisen kärsimisen korvaukseksi iankaikkisen rauhan ja ilon.
Lauantai.
Aadam vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin, sillä minä olen alasti, ja sentähden minä lymysin". 1. Moos. 3: 10.
Oppikaamme tästä, mikä nurja typeryys aina seuraa syntiä, nimittäin, että syntiset syyttävät itseänsä juuri sillä, jolla tahtovat osoittaa itsensä syyttömiksi, ja paljastavat itsensä tahtoessaan puolustaa itseänsä, varsinkin Jumalan edessä. Aadamkin tahtoo salata syntinsä ja verukehtia sillä, että sanoo pakenevansa, ei siksi, että hän oli tehnyt syntiä, vaan sen tähden, että hän oli kuullut Herran äänen; sitä hän oli peljästynyt ja häpesi, koska hän oli alasti. Hän ei kuitenkaan ajattele, että hänellä ei ennen ollut tätä pelkoa, eikä hän ollut hävennyt alasti olemistaan; koska kerran Jumala oli hänet sellaiseksi luonut, miksi hän olisi sitä hävennyt? Ennen oli hän käyskennellyt alasti paratiisissa Jumalan ja kaikkien luotujen nähden, hän tiesi Jumalan rakastavan häntä ja hänen halunsa oli Jumalan puoleen. Nyt hän häpeää alasti oloansa, pakenee Jumalaa ja lymyää. Nämä ovat varmoja todistuksia, joilla Aadam tuomitsee itsensä ja ilmaisee syntinsä.
Samoin tulevat jumalattomatkin viimeisenä päivänä itsensä tuomitsemaan, sillä pimeys ja salat ihmisten sydämissä tulevat ilmi, ja kaikkien ihmisten synnit ja pahat teot luetaan niin kuin avatuista kirjoista. Jumala kyllä tietää Aadamin tehneen syntiä ja olevan kuolemaan vikapää, mutta hän kysyy häneltä kuitenkin, että Aadamin oma todistus todistaisi hänen tehneen syntiä, koska hän pakenee Jumalaa. Jumalan pakeneminen on näet synti, niin kuin Jumalan tykö pakeneminen on avun ja kuuliaisuuden osoitus. Tällaisen todistuksen Aadam antaa itsestään, vaikka hän toivoo valheella voivansa kätkeä syntinsä, kun hän sanoo syyksi pakenemiseensa Herran äänen ja alastiolonsa.
Oppikaamme, että tällainen on synnin laatu ja luonne. Ellei Jumala heti auta ja kutsu syntistä takaisin, niin hän pakenee alinomaa poispäin Jumalasta, ja tahtoessaan valheella puolustaa syntiänsä, hän lisää syntiä syntiin, kunnes joutuu pilkkaamaan Jumalaa ja lankeaa toivottomuuteen. Näin toinen synti tuo aina toisen myötänsä ja saa aikaan iankaikkisen lankeemuksen, koska syntinen vihdoin paljoa ennemmin syyttää Jumalaa kuin tunnustaa oman syntinsä. Aadamin olisi pitänyt sanoa: Herra, minä olen syntiä tehnyt. Mutta sitä hän ei tee, vaan syyttää Jumalaa synnistä ja sanoo: Minä kyllä olisin pysynyt pyhänä paratiisissa maistettuani omenasta, jos sinä olisit siihen tyytynyt. En minä olisi paennut, ellen olisi säikkynyt sinun ääntäsi.
Vaikka siis Jumala syyttää ihmistä synnistä, ei hän kuitenkaan syntiänsä tunnusta, vaan syyttää pikemminkin Jumalaa lykäten syynsä Luojansa niskoille. Näin synti aina monin tavoin enenee, ellei Jumala armoineen tule avuksi. Aadamista tämä suurin ja jumalattomin hulluus on kuitenkin suurinta viisautta. Niin kokonansa on hämmästys hänet yllättänyt, ettei hän tiedä, mitä hän puhuu ja tekee. Juuri tahtoessaan tehdä itsensä syyttömäksi, hän syyttää itseänsä mitä ankarimmin ja lisää syntiänsä. Älkäämme kuitenkaan ajatelko, että näin on käynyt yksin Aadamille; me kaikki teemme niin, eikä luontomme salli meidän toisin tehdä, kun olemme syntiä tehneet. Silloin mekin aina ennemmin syytämme Jumalaa kuin tunnustamme hänelle syntimme.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN VIIKKO.
Sunnuntai.
Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. Matt. 25: 13.
Meiltä vaaditaan alituista valvomista ja Herran odottamista, koska emme tiedä, milloin Herran päivä on tuleva. Se pujahtaa esiin ennen kuin huomaammekaan; äkkiä se käsittää meidät ja panee meidät satimeen aivan kuin linnustaja paulalla tai verkolla pyydystää lintuja. Siihen rakkaat apostolitkin meitä perin ahkerasti kehoittavat. Paavali, kirjoitettuaan tessalonikalaisille paljon viimeisen päivän tapahtumista, sanoo välittömästi sen jälkeen: "Mutta aikakausista ja määrähetkistä ei teille, veljet, ole tarvis kirjoittaa, sillä itse te varsin hyvin tiedätte, että Herran päivän tulee niin kuin varas yöllä" (1. Tess. 5: 1, 2). Kristus itsekin sanoo: "Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee" (Matt. 24: 42). Tämä kaikki on puhuttu meidän suruttomuutemme vastustamiseksi: me olemme niin huolettomia, aina ajatellen, ettei mitään hätää ole, ettei viimeinen päivä tule vielä pitkiin aikoihin. Tätä vastustaakseen Kristus ja apostolit huutavat, että meidän pitää ottaa vaari siitä päivästä, valvoa ja olla alituisessa pelossa, ettei hän vain tapaisi meitä valmistumattomina. Ne siis, jotka valvovat, saavat ottaa vastaan armollisen Herran, mutta niillä, jotka ovat huolettomina, on oleva armoton Herra.
Vertauksella kymmenestä neitsyestä meille osoitetaan, millainen kristillisen seurakunnan tila on. Se kuvataan meille tässä varsin sattuvasti. Taivaan valtakunta on yksinkertaisesti sellainen valtakunta, joka on evankeliumilla rakettu. Se alkoi Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen, kun opetuslapset lähetettiin koko maailmaan saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille. Kun me siis puhumme uskosta, evankeliumista, toivosta ja rakkaudesta, niin, vaikkapa vain yhdestäkin näistä, on yksinkertaisesti siten tullut puhutuksi taivaan valtakunnasta. Käsilläoleva vertaus puhuu taivaan valtakunnassa, kristikunnassa, käynnissä olevasta harjoituksesta. Herra ottaa ja antaa tämän harjoituksen oman mielisuosionsa mukaan, että me alati olisimme pelossa: pelkäisimme Herran ottavan meiltä pois sen ilon ja harjoituksen, jotka tässä valtakunnassa ovat, ettei hän tapaisi meitä suruttomina ja kuorsaavina, niinkuin oli tyhmien neitsyeiden laita.
Tätä valtakuntaa saarnattaessa vaikutus on seuraava. Muutamat omaksuvat sen sydämestänsä, täydellä todella; he uskovat sanan ja lähtevät sitten tekemään hyviä tekoja, antavat lamppunsa loistaa maailman edessä, – he ovat näet hyvin varustuneet lampuilla ja öljyllä, toisin sanoen, uskolla ja rakkaudella. Tämä meille kuvataan ymmärtäväisillä neitsyeillä. On sitten eräitä, jotka hekin ottavat vastaan evankeliumin, mutta torkahtelevina. Asia ei ole heille tärkeä. He tosin tekevät paljon tekoja, mutta heiltä puuttuu usko. He luulevat saavansa asian toimeen teoilla. He ovat suruttomia, arvellen, ettei ole mitään hätää, kyllä Jumala teoilla hyvitetään. Nämä kuvataan meille tyhmillä neitsyeillä. Tässä valtakunnassa ovat nämä molemmat lajit. Siellä, missä evankeliumia ja Jumalan sanaa saarnataan, on myöskin uskon harjoitusta; toiset pääsevät perille, toiset eivät. Ota tällä kohdalla erikoisesti huomioosi: tämä vertaus ei puhu evankeliumin vainoojista – he ovat jo tuomitut ja tästä valtakunnasta jo syöstyt –, vaan Kristus puhuu niistä, jotka ovat tässä valtakunnassa. Hän nimeää tyhmätkin neitsyet, sillä heillä on kristityn nimi, ja he kuuluvat tähän valtakuntaan: he saarnaavat evankeliumia, tekevät hyviä tekoja, jopa he tekojensa ansiosta tuntuvat muita kiehtovammilta. Mikä heiltä puuttuu? He eivät ole tosi toimessa, he etsivät omaa kunniaansa, eivät yksin Jumalan kunniaa. Heissä ei ole mitään pelkoa; ilon he kyllä omaksuvat: kaikki he ovat menossa häihin, heitä on paljon ja heillä kaikilla on lamppunsa, mutta he eivät ole huolehtineet öljystä. Mutta kun ylkä, Herra Kristus, viimeisenä päivänä tulee, harva hänen kerallansa häihin kulkee.
Maanantai.
Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Matt. 5: 3.
Mitä on hengellinen köyhyys? Sen voimme helposti oppia tuntemaan sen vastakohdasta ja maailman esikuvasta. Maailma elää aina niin, että sitä luulisi hengellisesti rikkaaksi. Siellähän vallitsee mitä suurin suruttomuus: ei muka tarvitse peljätä ketään, vaikka eletään kaikenlaisissa synneissä ja paheissa. Niinpä näemme evankeliumeista, etteivät Johannes ja Kristus mistään muusta syystä niin vastustaneet fariseuksia, kuin siitä, että nämä luulivat olevansa hurskaita, että Jumala muka oli heille armollinen, että he istuivat hänen helmassaan –. Sellaiset ihmiset ovat hengellisesti rikkaita: he luulevat, että heillä on kaikkea kyllin eivätkä armoa tarvitse. Sen tähden he ovat hyvillä mielin, mikään ei sureta heidän sydäntään; he elävät aivan kuin heillä olisi jo takuu siitä, että he kaikin puolin tyytyvät Jumalaan ja Jumala heihin. He luulottelevat siis olevansa autuaita ihmisiä. Mutta oikeastaan he ovat autuudesta aivan osattomia: he eivät ikinä tule taivasten valtakuntaan, elleivät käänny.
Mutta ne, Herra sanoo, kuuluvat taivasten valtakuntaan, jotka ovat hengellisesti köyhiä, toisin sanoen, jotka eivät ole suruttomia, vaan vaeltavat Jumalan pelossa, eivät elä kaikkien tuulien mukaan, niinkuin maailma, vaan ottavat vaarin elämästään verraten käyttäytymistään tarkasti Jumalan sanaan ja huomaavat, kuinka synti on ihmisluonnon niin turmellut, ettei oikea kuuliaisuus mitenkään ota toteutuakseen. Ennen kuin arvaammekaan, olemme jo täynnä vihaa, kiukkua, kateutta, kärsimättömyyttä ja kaikkea hengellistä kurjuutta. Kun sitten seuraa rangaistus, joka ei tulematta jääkään, niin silloinpa alkaa valitus, tuska ja murhe, silloin mielellään omistettaisiin Jumalan armo ja oltaisiin vapaita sekä synnistä että sen rangaistuksesta. Sellainen sydän, jolla ei syntiensä ja Jumalan tulossa olevan tuomion tähden ole lepoa yöllä eikä päivällä, on hengellisesti köyhä. Ei siinä totisesti ole suurta iloa ja naurua. Sen tähden maailma pitääkin sitä pahana, onnettomana asiana. Mutta Kristus sanoo: Minun opetuslapsiani ovat sellaiset, joilla on arka, heikko ja särjetty sydän. He kyllä tietävät, mitä heidän pitäisi tehdä, mutta he eivät kykene sitä toteuttamaan. Joka päivä ja melkein joka hetki tapahtuu jokin onnettomuus: perkele kaataa heidät milloin mihinkin. Se ei vahingoita, Herra sanoo. Eläköön maailma surutonna, aivan kuin se ei milloinkaan olisi vesipisaraakaan tahrannut! Mutta kun te, minun kristittyni, olette mielestänne suurimpia syntisiä, niin olette autuaita, sillä te olette oikealla tiellä taivaaseen. Joka tuntee syntinsä, hän pyytää armoa; joka pelkää kuolemaa ja helvettiä, hän ihastuu elämästä ja taivaasta. Te olette siis autuaita ihmisiä, mutta nuo suruttomuudessa elävät eivät ole autuaita. Hengellisesti köyhänä oleminen tietää yksinkertaisesti sitä, että syntien ja myötäsyntyneen heikkouden tähden ollaan hengen ja mielen puolesta särjettyjä ja ahdistettuja. Siellä Jumala tahtoo asua, niinkuin Jesaja sanoo (66: 1, 2), hän lohduttaa armollansa jättämättä epätoivoon ahdistuksessa olevaa sielua. Pyhällä evankeliumilla hän valistaa Herran Kristuksen sellaisille sydämille, niin että he saavat lohdutusta ja iloa ja perivät taivaan valtakunnan.
Tämä siis on kristittyjen eli Kristuksen oikeitten opetuslasten ensimmäinen ominaisuus: he ovat hengellisesti köyhiä, toisin sanoen, he elävät Jumalan pelossa, eivät ole suruttomia, olisivat mielellään hurskaita, mutta huomaavat perkeleen ja oman lihan aina tiellään, minkä tähden he käyvät aroiksi, peljästyneiksi ja alakuloisiksi. Älkää silti peljästykö, Kristus sanoo. Te olette mielestänne onnettomia ihmisiä, joiden täytyy yötä päivää kantaa sydämessänne surkeutta ja murhetta, mutta uskokaa minua: te olette autuaita, teidän on taivasten valtakunta. Noiden toisten täytyy mennä helvettiin, noiden, jotka eläinten tavalla elävät suruttomuudessa eivätkä mielellään koskaan ajattele, millainen heidän suhteensa Jumalaan on ja miten he viimeisenä päivänä voivat tehdä tilin elämästään ja teoistaan.
Tiistai.
Ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Ef. 6: 17.
Pelastuksen kypäri on yksinkertaisesti vain toisen, ylhäällä taivaissa olevan elämän toivo ja odotus, elämän, jonka tähden me uskomme Kristukseen ja kärsimme kaiken. Kyllähän me näemme ja tunnemme sen surkeuden, jota perkele täällä maailmassa osaksemme toimittaa ja jolla hän meitä lakkaamatta kiusaa ja vaivaa. Hän nostattaa meitä vastaan kaiken: meidän täytyy kestää koko maailman vihaa, kiukkua ja raivoa. Jos meidän olisi tätä kaikkea kärsittävä ajallisten arvojen tähden, me mieluummin olisimme kuolleina. Pyhä Paavalikin sanoo: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia ihmisiä surkuteltavammat" (1. Kor. 15: 19). Meillä täytyy siis olla tiedossamme toinen lohdutus; sillä sekä maailma että perkele kiusaavat meitä niin surkeasti sekä ruumiin että hengenkin puolesta, ja me olemme siinä määrin kiusattuja kuin kaikki olisi hukassa ja hukkaan kärsittyä. Tämän kaiken voittamiseksi me voimme saada rohkeutta: Ellei maailma tahdo välittää siitä, että meidän täytyy palvella sitä hukkaan, kärsiä ja taistella, niin olkoon välittämättä, emmehän me ole siinä mielessä aloittaneetkaan. Ken ei halua pitäytyä meihin, jääköön pois. Elleivät tahdo olla ystäviä, olkoot sitten vihollisia ja kiusaantukoot omassa kiukussaan ja raivossaan! Meidän kerskauksemme sen sijaan on se, että me uskomme Jeesukseen Kristukseen, maailman, perkeleen ja kaiken Herraan. Hänen kauttaan on varmasti odotettavanamme toinen elämä. Hän on vapahtava meidät kaikesta tästä onnettomuudesta ja laskeva jalkojensa alaiseksi kaiken sen, mikä meitä nyt ahdistaa ja painaa. Tämäkin on kristityille välttämätön haarniska; emmehän me muutoin ajan mittaan voisi kestää. Me alistuisimme noihin häpeällisiin, pahoihin juoniin ja ilkivaltaan, jota perkele kautta koko maailman harjoittaa. Kaikkialla meidän täytyy kärsiä: meitä kolhitaan ja evankeliumimme ja kaikkien palvelukseksi koituvan kristillisen elämämme palkaksi meille aiheutetaan kaikkea kiittämättömyyttä, halveksimista, ivaa, häpeää ja pilkkaa.
Hengen miekka, Jumalan sana, on viimeinen, mutta kaikkein vahvin sota-ase, se jolla meidän on lyötävä perkele ja voitettava hänet. Ei näet riitä, että varustaudutaan hyvin vihollisen vastustamiseksi, tarpeen on myös hyökkäysvoima, jolla ajetaan takaa vihollista ja lyödään hänet pakosalle. Tässä ei siis riitä se, että usko ja toivo kilpenä ja kypärinä torjutaan vihollinen; on myöskin paljastettava miekka, suoritettava vastaisku ja siten pantava hänet niin ahtaalle, että hänen täytyy peräytyä ja paeta. Näin hänestä saadaan voitto. Tämä toteutuu erikoisesti silloin, kun sanaa julkisesti saarnastuolista opetetaan, mutta sitten myöskin, kun kukin kristitty sitä joko itsekseen tai toisten kanssa kuulee, lukee, veisaa, siitä puhuu ja sitä tutkii. Kun sitä sekoittamattomana ja puhtaana saarnataan, ahkerasti opitaan ja vakaasti sitä mietitään, sillä on niin suuri voima, ettei saatana voi sitä kestää. Se paljastaa näet hänen valheensa ja oveluutensa, joilla hän ihmisiä pettää, yrittäessään heitä ahdistaa väärään luottamukseen tai väärään uskoon, alakuloisuuteen tai epätoivoon. Se osoittaa Herran Kristuksen, jonka hän ristiinnaulitsi, mutta johon hän itsensä loukkasi, niin että Kristus polki häneltä pään rikki. Siksipä perkele häntä pelkää ja pakenee. Sana tuottaa hänelle vielä sen valtavan vahingon, että sen avulla häneltä temmataan paljon sieluja ja hänen valtakuntaansa heikennetään ja hävitetään. Sanaa sanotaan miekaksi, jotta kävisi ilmi, millä tavalla sitä on käytettävä: sitä on harjoitettava saarnaamalla, kuulemalla, oppimalla, ja muutoinkin suulla ja sydämellä pantava se käytäntöön, että se aina pysyisi terävänä ja säihkyvänä.
Huolehtikaamme siis ennen kaikkea siitä, että säilytämme sanan puhtaana ja sekoittamattomana ja uutterasti huolehdimme sen oppimisesta, ja rukoilkaamme Jumalaa, että hän aina pitäisi sitä käytännössä.
Keskiviikko.
Ja Israel sanoi Joosefille: "Katso, minä kuolen, mutta Jumala on teidän kanssanne ja vie teidät takaisin isienne maahan". 1. Moos. 48: 21.
Huomaapa, mikä usko ja jalo lohdutus Jaakobilla oli. Hän ei ollenkaan epäile sitä, että Jumala on pitävä puolen hänen pojistaan ja jälkeläisistään, vaan sanoo: "Jumala on teidän kanssanne". Samoinhan mekin kristittyinä olemme varmat siitä, että Kristus on meidän kanssamme hamaan maailman loppuun saakka. Jaakob lupaa heille myös sen, että heidät viedään takaisin isäinsä maalle. On kuin hän tahtoisi sanoa: Minä jätän teidät ja lähden tästä elämästä, mutta te ette kuitenkaan ole jäävä vaille lohdutusta. Aivan sama Jumala ja Vapahtaja, joka on ollut minun tykönäni niin monissa ja suurissa tämän elämän vaivoissa, on oleva teidänkin tykönänne ja jälleen viepä teidät siihen maahan, joka teille on luvattu.
Meidän on tarkoin pantava merkille nämä vahvan, täydellisen uskon sanat, joissa Jaakob vakaasti päättelee, että Jumala on pitävä huolen hänestä ja hänen jälkeläisistään, viheliäisyydessä ja kuolemassakin. Tässä meillä on sanat kaikkea epäilystä vastaan. Jaakob sanoo: minä tosin kuolen, mutta minä julistan teille edeltä käsin totisessa, kestävässä uskossa, että Jumala elää ja on teidän tykönänne, jotka elätte, samoin myös minun tykönäni, ja auttaa meitä, sillä minä uskon häneen. Tästä huomaamme, ettei usko ole muuta kuin oikea, totinen elämä itse Jumalassa, jonka sanasta on opittava tuntemaan iankaikkinen elämä ja kuolleitten ylösnousemus. Minä tosin kuolen, mutta Jumala elää – näin sanovat uskovaiset, jotka varmassa uskossa ja toivossa odottavat iankaikkista elämää ja kuolleitten ylösnousemusta. Hänhän sanoo: kuolema ei vahingoita minua eikä teitä, sillä Jumala on teidän kanssanne ja minun kanssani, ja minä olen hänen tykönänsä. Niin täysin varma hän on siitä, että Jumala lohduttaa heitä ja vie heidät takaisin isiensä maalle, aivan kuin jos he nyt kaikin olisivat matkalla sinne, ja maa olisi heidän silmäinsä edessä. Näin suuri voima on uskolla, joka kuoltuamme tekee meidät jälleen eläviksi, vieläpä jo samana hetkenä, kun rupeamme uskomaan ja käsitämme sanan. Herran sana näet pysyy iankaikkisesti, ja Jumala, joka puhuu meidän kanssamme, on iankaikkinen ja on myös iankaikkisesti meidän tykönämme.
Oppikaamme siis tällaisista esimerkeistä tuntemaan uskon oikea voima, jonka kautta me saamme vapahduksen kuolemasta ja käymme iankaikkiseen elämään. Niinhän Jaakob tässä sanoo: Minä kuolen, mutta Jumala elää, hän on teidän kanssanne; minä menen hautaan, ettekä te näe ettekä kuule minua, mutta minä tahdon jättää teille paljon paremman isän, joka paljon uskollisemmin voi pitää huolen teistä kuin minä. Hän on oleva teidän johtajanne ja Vapahtajanne. Jaakob ei siis kuole niin kuin se, joka epäilee sydämessänsä, vaan hän sanoo varmasta ja vahvasta uskosta rohkeasti: "Jumala on teidän kanssanne". Hänellä on siis kuolemassa elämä, ja kuoltuansakin hän elää kuitenkin, sillä hän turvaa Jumalaan ja Jumalan lupauksiin; usko nielee kuoleman. Sen tähden on se usko oikea, joka antaa Jumalalle sen kunnian, että hän on totinen, ja joka uskoo Jumalan sanan ja luottaa siihen. Tällainen usko voittaa kuoleman eikä välitä siitä, niinkuin Paavali tekee ja sanoo: "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" (1. Kor. 15: 55). Vaikka sinä tahdot niellä minut, minä olen kuitenkin jälleen tuleva valkeuteen ja elämään.
Torstai.
Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät. Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko. Room. 12: 12-14.
Ensiksikin apostoli kehoittaa tässä: Olkaa toivossa iloiset. Jumalattomat ovat iloisia, kun heillä on tarpeeksi omaisuutta, kunniaa ja mukavuuksia, mutta murheellisia, jos tuuli kääntyy. Heidän ilonsa on siis vääräaikaista iloa ja heidän murheensa vääräaikaista murhetta: he iloitsevat silloin, kun on aika murehtia ja murehtivat silloin, kun on aika iloita. Kristityt taas ovat sellaisia, että heillä ei ole mitään iloa ajallisesta kylläisyydestä ja mukavuudesta, vaan yksinomaan Jumalassa, ja sen tähden he iloitsevat enimmän silloin, kun lihan mukaan käy kaikkein onnettomimmin; sillä jos ajalliset aarteet kaikkoavatkin heiltä, on Jumala tulevaisine aarteinensa heitä sitä lähempänä. Näin kristityt ovat aina iloiset toivossa.
Vielä Paavali kehoittaa: Olkaa ahdistuksessa kärsivälliset. Evankeliumi antaa kristityille aina huonot päivät ja ristin, ja sen tähden se varustaakin meidät vain jumalallisin asein, toisin sanoen, se ei opeta meille keinoja onnettomuudesta vapautumiseksi ja rauhaan pääsemiseksi, vaan sitä, millä tavoin sen alaisina ollen pääsemme voitolle; se ei opeta, että paha väistyy meidän tekemisemme ja vastarintamme voimasta, vaan että se meissä vaivaa itsensä voimattomaksi ja väsyksiin, ahdistaessansa meitä kaikin voimin, lopuksi vaipuaksensa voimattomana omaan mitättömyyteensä aivan kuin hyökyaallot rantaa vastaan rynnätessään itsestään peräytyvät – kadotakseen. Ei ole väistyttävä, vaan kestettävä.
Erikoisesti apostoli sanoo, että meidän on oltava rukouksessa kestävät, toisin sanoen, emme saa sitä heittää sikseen emmekä käydä laiskoiksi, vaikka heti ei näkyisikään tulosta rukouksestamme; onhan parhain osa rukouksessa usko, joka nojautuu siihen Jumalan lupaukseen, että hän sanansa mukaisesti kuulee rukouksen. Mutta eipä usko heti paikalla saa sitä, minkä uskoo: se viipyy, näyttäen kääntyvän aivan päinvastaiseksi, mutta ei jää tulematta. Tähän kestäväisyyteen Kristuskin kehoittaa opettaen kaikkialla, että rukoukseen tulee liittyä uskon (Matt. 21: 22).
Opettaessaan meitä pitämään pyhien tarpeet ominamme, Paavali tietysti tarkoittaa maan päällä eläviä pyhiä, nimittäin kristityitä, sanoen heitä pyhiksi Jumalan sanan ja armon kunniaksi, joiden vaikutuksesta he ilman mitään tekojaan ovat pyhiä uskossa. Koituisipa todella suureksi Jumalan häpeäksi ja pilkaksi se, että kristitty pyrkisi kieltämään olevansa pyhä; sitenhän hän tunnustaisi, etteivät Kristuksen veri, Jumalan sana, Henki ja armo, jopa ei itse Jumalakaan ole pyhiä, ja tämän kaikenhan Jumala on uhrannut ja asettanut sitä varten, että hän olisi pyhä. Paavali mainitsee nyt pyhien tarpeet runsaammin innostaaksensa ja sytyttääksensä meitä tekemään hyvää kristityille. Hän alkaakin luetella pyhien eräitä tarpeita opettaen, kuinka heistä on huolehdittava: se älköön tapahtuko ainoastaan sanoin, vaan teoin: heitä kohtaan osoitettakoon tarpeen vaatiessa vieraanvaraisuutta. Tähän sisältyy kaikki muukin hoivaaminen, kuten nälkäisten ravitseminen, janoisten juottaminen ja alastonten vaatettaminen.
Näin juuri muistellessansa pyhien tarpeita, apostoli johdattaa mieliin, että on kristillisellä tavalla suhtauduttava vainoojiin ja sanoo: siunatkaa vainoojianne. Siunaaminen taas tietää kaiken hengellisen ja ulkonaisen hyvän toivottamista vainoojille. Huomatkaamme Hengen käskyksi ja hedelmäksi se, että rakastetaan vihollista, tehdään heille hyvää ja puhutaan heistä hyvää. Kristus sanoo: "Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat" (Matt. 5: 44).
Perjantai.
Ja niin he kivittivät Stefanuksen, joka rukoili ja sanoi: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" Ap.t. 7: 59.
Kas, tuossa on Stefanus polvillansa, unhottaa itsensä, henkensä ja elämänsä, ei puhu siitä sanaakaan. Hän ikään kuin ajattelee: Ruumis ei parempaa ansaitsekaan, se kuuluu tänne maahan, sillä siinä ei ole muuta kuin syntiä ja pahuutta; vähät siis siitä, vaikka se häpeällä hukkuukin. Vain siinä tapauksessa se tulee kalliiksi ja kunnialliseksi, että se kuolee Herran Kristuksen tähden; minä en siis tahdo sitä sen enempää surra. Mutta sitä minä rukoilen, että sinä, Herra Jeesus Kristus, ottaisit henkeni. – Stefanus on siis varma siitä, että kun henki vain saa avun Kristukselta, joka yksin voi auttaa, ei ruumiin puolesta ole hätääkään, se kyllä aikanansa seuraa jäljessä. Tässä siis selvästi osoitetaan, että Stefanus uskoi tämän elämän perästä seuraavan iankaikkisen elämän. Miksi hän muutoin olisi Kristuksen haltuun henkensä uskonut? Osoittaapa hänen uskonsa vielä sekin, ettei Mooses eikä laki, eivätkä muut ihmiset teoillansa, eikä hän itse omilla teoillaan voi auttaa henkeänsä, vaan Kristus, Jumalan Poika, yksin voi sen tehdä. Sen tähden hän luottaa häneen rukoillen, että hän sen tekisi. Tämä on Kristuksen oikeaa tuntemista ja oikeaa uskoa häneen, ja sitä varmasti seuraa vapaa, kevyt ja hyvä mieli suurimmissakin vaaroissa ja hirmuisimmassa hädässä.
Tätä taitoa meidän tulee aivan ahkerasti opetella voidaksemme kuoleman keskellä lausua samat sanat kuin pyhä Stefanuskin. Jumalan Poika, rakas Herramme Kristus, on tosin kaikissa vaaroissa omiensa apuna, suojeluksena ja vapahtajana pahan vihollisen ja maailman vainoista, jotka koettavat turmella meitä sekä ruumiin että hengen puolesta. Hänen erityisenä virkanansa on kuitenkin olla läsnä auttamassa meitä voimallisella avullansa kuoleman hetkellä, kun teemme täältä lähtöä ja kun synti, perkele ja kuolema meitä hätyyttävät. Minkä tähden hän on kuollut? Eiköhän maailman syntien tähden? Minkä tähden hän on meille kasteen asettanut? Eiköhän sitä varten, että tulisimme Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kuoleman kautta pääsisimme vapaiksi synnistä ja kuolemasta. Ja juuri sen tähden hän on myöskin seurakunnalle antanut avainten vallan antaa anteeksi ja pidättää syntiä. Samasta syystä hän on asettanut pyhän ehtoollisen sakramentin. Nämä eivät ole säädetyt tätä ajallista elämää varten. Maallisten suhteen kristittyjen täytyy päin vastoin olla tappiolla, ja jumalattomat näyttävät olevan voitolla, heille kun usein käy heidän oman mielensä mukaan. Sen kristityt kärsivätkin kernaasti tietäen, että he vasta tulevassa elämässä saavat nauttia sitä aarretta ja autuutta, jonka he omistavat.
Tämä tieto saattoi Stefanuksen unohtamaan itsensä siinä määrin, että antoi vihollisten suhtautua itseensä mielensä mukaan; ei hän sanallakaan kohtaloansa valittanut. Sitä hän vain rukoilee, että Kristus ottaisi hänen henkensä; silloin hän on tyytyväinen. Hän näet hyvin tietää, että kun Kristus kerran korjaa hengen, joka on luotu autuuteen, ruumiskaan ei jää siitä osattomaksi. Sitä mekin ahkerasti opettelemme rukoilemaan; silloin rukoilemme sitä, mitä kaikki pyhät ovat kaikkina aikoina rukoilleet ja minkä Kristus mielellänsä meille antaa. Juuri se onkin hänen työtään, se onkin käärmeen pään rikkipolkemista ja kuoleman voittamista. Samoinhan katuvainen ryövärikin rukoili ristillä: Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi! – Jos näin Stefanus rukoili oikein ja hänen rukouksensa myös kuultiin, kuinka luulemme niille käyneen, jotka eivät olleet samassa uskossa kuin hän, vaan vainosivat häntä ja surmasivatkin hänet juuri hänen uskonsa tähden? Se on meidän helppo arvata. Jos näet Kristus voi ja tahtoo auttaa hengen iankaikkiseen elämään, täytyy kai sekä ruumiin että sielun yhdessä hukkua, jos Kristusta ei tahdota ottaa vastaan.
Lauantai.
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. 4. Moos. 6: 26.
Tämä on lohdutuksen ja lopullisen voiton toivotus ristin, kuoleman, perkeleen ja kaikkien helvetin porttien keskellä sekä maailman ja lihassamme jäljellä olevien pahojen halujen vallitessa. Vaikka näet Jumala on meille muuttunut armolliseksi, antanut anteeksi synnin ja hallitsee meitä Hengellänsä, niin on meillä kuitenkin vielä käytävänä alituinen sota perkelettä ja jäljellä olevia syntejä vastaan. Kun perkele huomaa, että meillä on Jumalan armollinen sana ja että me olemme temmatut pimeyden valtakunnasta ja tulleet Jumalan lapsiksi, niin hän tulee raivoihinsa ja yllyttää meitä vastaan maailman vainoamaan meitä vallallaan ja eksyttämään viisaudellaan. On siis sangen tarpeellista, että Jumala sekä kääntää kasvonsa meidän puoleemme ja antaa meille Hengen, eli niinkuin pyhä Paavali sanoo, Hengen esikoislahjan, että myös jatkaa tätä valistamista, niin että saavutamme Hengen täydellisyyden ja vihdoin täydellisen voiton. Ei näet se, joka alkaa, tule autuaaksi, vaan se, joka kestää loppuun asti.
Tästä meidän täytyy oppia, mitä merkitsee se, että Herra kääntää kasvonsa meidän puoleemme. Ajatus on tämä: kun Jumala antaa kasvojensa valkeuden loistaa meille, niin nostattaa perkeleen, maailman ja oman lihamme kiusaus ja vaino sellaisen myrskyn meidän sydämessämme, että meistä tuntuu, kuin kalliin, jumalallisen sanan ihana valkeus olisi laskemaisillaan ja jättämäisillään meidät pimeyteen. Samoinhan usein, vaikka aurinko tosin nousee ihanasti ja valaisee suloisesti, kuitenkin pilvi ja rajuilma nousevat sitä vastaan ja pimittävät sen paisteen, niin ettei enää näy lainkaan aurinkoa, vaan se on kuin vaipumaisillaan ja rajuilma voittamaisillaan sen. Silloin sopisi sanoa auringolle: pysy vahvana, armas aurinko, äläkä anna pilvien ja myrskyn sortaa itseäsi ja muuttaa päivää yöksi, korota ihana valkeutesi kaikkien myrskypilvien ylitse ja säilytä meille päivä, etteivät pilvet pimeydellänsä veisi voittoa. Samoin tässäkin tämä siunaus tahtoo toivottaa, että Herra Jumala tahtoisi antaa sanansa valkeuden koittaa meille ja niin säilyttää se paistamassa sydämeemme kirkkaammin ja voimallisemmin kuin kaikki perkeleen, kuoleman ja synnin, epäilyksen, epätoivon, peljästyksen ja kaiken onnettomuuden kiusaus voivat sitä rasittaa. Jos Jumala ei niin tee, on perkele myrskypilvinensä meille liian voimakas ja himmentää ja pimentää meiltä Jumalan sanan rakkaan, meille koittaneen valkeuden ja ryöstää sen meiltä niin surkeasti, että tilamme muuttuu pahemmaksi kuin se ennen olikaan, niinkuin saamme kokea niistä, jotka lankeavat pois sanasta. On tosiaankin sangen tarpeellista tässä siunata ja rukoilla, huutaa ja toivottaa, että Jumala tahtoisi kääntää kasvonsa meidän puoleemme, toisin sanoen, voimallaan säilyttää kalliin sanansa valkeuden sydämissämme, vastoin perkelettä, joka tahtoo sortaa ja tukahduttaa meissä Jumalan sanan.
Tämä siunauksen osa sisältää kahdenlaista: kasvojen kääntämisen ja rauhan. Tässä ei toivoteta ainoastaan, että Herran kasvojen valkeus vahvistaisi ja lohduttaisi meitä perkelettä vastaan, vaan että Jumala myös antaisi meille rauhallisen sydämen ja hyvän rohkeuden tämän sodan ja levottomuuden kestäessä, että me emme ainoastaan kärsisi ja vihdoin voittaisi, vaan että meillä myös sodan ja levottomuuden riehuessa olisi rauha, ylistäisimme ja kiittäisimme Jumalaa, emmekä napisisi tai kävisi kärsimättömiksi hänen jumalallista tahtoansa vastaan. Näin meidän sydämessämme vallitsisi rauha, emmekä me kärsimättömiksi käyden nousisi Jumalaa ja ihmisiä vastaan, vaan pysyisimme rauhallisina ja hiljaisina siksi, kunnes lopullinen ja iankaikkinen rauha tulee.
KYNTTILÄNPÄIVÄ.
Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi. Luuk. 2: 29, 30.
On kuin Simeon tahtoisi sanoa: Jumalan olkoon kiitos ja ylistys, kun sain elää tämän päivän! Jo täyttyi se, mikä minulle luvattiin! Tämä aarre tekee minut iloiseksi ja kuoleman minulle suloiseksi. Toisin sanoen: nähdessämme hänet, joka on ollut lain alaisena, ja tuntiessamme hänet auttajaksemme, on mahdotonta, ettemme olisi iloiset ja pelottomat kaiken onnettomuuden tullen. Katsahtakaapa vain, mitä hurskaan vanhuksemme sydämessä on. Hänen on nyt kuoltava, ja hän tahtoo mennä – rauhaan! Mikä lohdullinen sana: kuolla ilolla ja rauhassa! Mistä hänelle tämä suloinen kuolema? Lapsoselta! Ken on koskaan sellaista kuolemaa nähnyt? Tarkatkaamme niitä, jotka perustautuvat tekoihinsa. Menevätkö hekin rauhaan, kun heidän on kuoltava? Kyllä se on nähty: sydän telmää, vapisee, lyö, tullaan valkeiksi kuin palttina, järki ja kaikki kyky hervahtavat: liiaksi voimakas ja valtava on kuolema.
Hurskas Simeon sitä vastoin kerskailee menevänsä rauhaan, aivan kuin kuolemaa ei käsillä olisikaan. Mistä hänellä tämä taito, kuolemaa pelkäämättömyys? Koko maailmahan kauhistuu kuolemaa, mutta hän pitää sitä – suloisena unena! Jos meidän mieli olla vailla pelkoa, täytyy lain, synnin ja kuoleman kaikota sydämestä. Hän ei peljännyt lakia, ja siitä syystä kuoleman kaunistuminen oli poissa. Jos näet on laki, on myös synnin tähden paha omatunto, mutta jos laki on poissa, on käsillä pelkkää vanhurskautta, poissa on Mooseskin, ja jos hän näin on poissa, poissa on myöskin synti, ja siten kuolemasta tulee suloinen uni.
Mutta mistä Simeon sen sai? Jos tekojen on se saatava aikaan, se varmasti olisi tähän merkitty; mutta Simeonpa ei edes ajattele mitään tekoja, vaan sanoo: "Sillä minun silmäni ovat nähneet Vapahtajan". Kaksi vähäistä kohtaa: näkeminen ja Vapahtaja! Rauhaisaan kuolemaan kuuluu Kristuksen näkeminen. Hänet nähdessämme me saatamme ilolla kuolla, mutta ellemme häntä näe, hän on turhaan saapuvilla. Pyhäkössä moni näki hänet, mutta he eivät nähneet oikein; Maria, Joosef, Simeon ja Hanna, naisprofeetta, näkivät hänet oikein, nuo muut, jotka eivät tähynneet häntä Marian ja Simeonin tavoin, eivät nähneet Kristusta eikä Vapahtajaa. Missä vika, kun eivät häntä nähneet – Sydämen silmissä vika oli: niiden täytyy olla kirkkaat, voidakseen nähdä tuon nuoren Valtiaan, joka meidän sijastamme kävi siteisiin, kärsi vääryyttä meidän tähtemme ja meidät vapautti, ei oman ansiomme tähden, vaan oman suosionsa ja rakkautensa tähden. Se joka hänet tällaiseksi näkee, voi uhmaillen sanoa: En tiedä mitään laista, synnistä enkä kuolemasta.
Oikea näkeminen ei kuitenkaan ole luonnollisin silmin näkemistä; sydämen uskon on se aikaansaatava. On mahdollista, että he näkivät hänet ulkonaisella tavalla, mutta eivät uskoneet häntä Vapahtajaksi. Simeonimme näki hänet toisin: hänen sydämeensä annettiin sana ja sanottiin: Hän se on! Niin emme mekään saa ainoastaan kuulla Kristuksesta, vaan meidän on Pyhän Hengen kautta uskottava sydämessä, ja sydän on Pyhän Hengen kautta valaistava, oppiaksemme Simeonin tavalla tuntemaan Kristuksen oikeaksi Vapahtajaksi. Luonnostaan sydämemme näet on paki paatunut, kova ja pimeä tunteakseen niin suurta autuutta ja nähdäkseen niin suurta valkeutta. Ei myöskään riitä se, että Maria, Joosef, Simeon ja Hanna hänet näkivät; minunkin täytyy hänet nähdä, minunkin täytyy oppia tuntemaan hänet, minunkin täytyy tietää hänet siksi oikeaksi Messiaaksi.
MARIAN ILMESTYSPÄIVÄ.
Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi. Luuk 1: 35.
Tämän enkelin sanoman tarkoituksena on ilmoittaa neitsyt Marialle ja meille kaikille, millainen lapsi hänestä on syntyvä: ei mikään tavallinen lapsi. Maria on tuleva raskaaksi, mutta se on tapahtuva hänen miehestä mitään tietämättään. Kuinka tämä voi tapahtua? Tämä on se erikoinen Jumalan teko, josta enkeli mainitsee. Ihminen ei ikinä voi järjellään käsittää, että tämä neitsyt on tuleva raskaaksi Pyhästä Hengestä tavalla, jota enkeli ei itsekään voi paremmin ja selvemmin sanoin selittää, kuin että Jumalan voima on hänet varjoava. Antakaamme tämän asian olla sellaisena, sitä sen enempää aprikoimatta. Me emme kuitenkaan voi sitä käsittää, meidän ajatuksemme eivät voi tajuta jumalallisen voiman vaikutusta.
Mutta sen me voimme käsittää, että kun tämä neitsyt tulee raskaaksi vain Pyhästä Hengestä, ensiksikin hänen lihansa tulee pyhitetyksi, ja että senkin, joka hänestä syntyy, täytyy olla pyhä ja synnitön. Sen tähden enkeli nimittääkin tätä lasta, sen vielä äitinsä kohdussa ollessa, pyhäksi. Vaikka Johannes Kastaja ja muutkin ovat olleet pyhitetyt äidin kohdusta asti, niin he ovat kuitenkin synnissä siinneet ja vasta sen jälkeen tulleet pyhitetyiksi. Mutta Jeesus-lapsi on pyhä, hänessä ei ole ikinä syntiä ollut; hän ei siis ole pyhitetty, vaan hän itse pyhittää kaikki.
Tästä me opimme ensiksikin oikein tuntemaan itsemme: luonnostamme olemme epäpyhiä ja syntisiä, siis tämän lapsen täydellisiä vastakohtia. Mutta me opimme siitä myös tietämään, kuinka voimme päästä vapaiksi epäpyhyydestä ja synnistä. Jos tahdomme päästä synnistä, emme mekään saa kääntyä niiden puoleen, jotka itse ovat syntisiä, ihmisiä kuten mekin ja armon tarpeessa olevia; meidän on kääntyminen tämän lapsen puoleen, joka on pyhä. Hänellä, eikä kenelläkään muulla, on voima meitä auttaa. Tämän pyhän lapsen syntymisen aiheuttaa juuri se, että me epäpyhät, syntiset ihmiset olemme Jumalan vihan ja kuoleman alaiset, emmekä itse voineet auttaa itseämme siitä kurjuudesta. Avun täytyi meille tulla sellaisen kautta, joka itse ollen synnitön voi toisiakin synnistä auttaa. Tämä auttaja on rakas Herramme Kristus, iankaikkinen Jumala ja tosi ihminen, siinnyt Pyhästä Hengestä puhtaan ja pyhän neitsyen Marian kohdussa ja syntynyt maailmaan, että me kääntyisimme hänen tykönsä, häneen turvaisimme ja hänen pyhyyteensä luottaisimme.
Yksinomaan tämän uskon kautta Maria tuli autuaaksi ja pelastui synnistä eikä suinkaan sen työn kautta, että synnytti Jumalan Pojan maailmaan. Tämä tosin oli erikoinen armo ja kunnia, niinkuin hän itsekin ylistysvirressään lausuu: "Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi". Mutta ainoastaan siten hän tuli Jumalan lapseksi ja iankaikkiseen elämään, että hän enkelin ilmoituksen mukaan uskoi tämän lapsen pyhittävän hänet ja armosta lahjoittavan hänelle iankaikkisen elämän. Mutta vaikka yksin hänellä on kunnia olla Jumalan äitinä ja synnyttää maailmaan Jumalan Poika, niin meidän tulee uskoa samoin kuin hänkin, että tämä lapsi on pyhä ja että hänellä on iankaikkinen valtakunta, toisin sanoen, että hän meillekin antaa iankaikkisen elämän ja meidätkin pyhittää.
Tästä asiasta on tänä juhlapäivänä saarnattava, että keskuudessamme pysyisi varmana ja selvänä se uskonkohta, että rakas Herramme Jeesus Kristus, Pyhästä Hengestä siinneenä, on sekä tosi Jumala että tosi ihminen, vaikka hän onkin yksi persoona. Kerskauksenamme perkelettä ja muita luotuja vastaan olkoon tämä: me olemme saaneet sen kunnian, että Jumala itse on meidän lihaamme ja vertamme. Hän ei vain asu ihmisessä ja ole häntä suojaamassa, mikä jo sekin olisi meille suuri ilon aihe, vaan hän on itse tullut siksi, mitä mekin olemme: hän on tullut meille niin likeiseksi, että hänellä on sama luonto, sama ruumis ja sielu kuin minullakin ja sinulla, kuitenkin sillä ainoalla erotuksella, että hän on kaikin puolin synnitön, me taasen syntiset.
Me olemme siis velvolliset sydämestämme kiittämään Jumalaa tästä armosta ja lahjasta: hän osoitti meille niin suuren ja korkean kunnian, että antoi Poikansa tulla ihmiseksi. Muutoin näyttää siltä, kuin Jumala vihaisi maailmaa. Tästä kuitenkin toteamme, ettei se ole totta, koskapa hän on niin likeisesti sukulaistunut kanssamme, ettei hän vain asu meissä, vaan on itse persoonallisesti tullut ihmiseksi. Tästä armosta meitä tänään muistutetaan kiittääksemme Jumalaa siitä, että hän pyhällä syntymisellään kumosi meidän epäpuhtaan ja epäpyhän syntymisemme vaikutukset ja toi meille kaikille sen siunauksen, että me hänen kauttansa tulemme pyhiksi ja autuaiksi. Sitä varten hän on antanut pyhän sanansa, pyhän kasteen ja ehtoollisen sakramentin. Jumala, armollinen Isämme, lähettäköön Pyhän Henkensä meidän sydämeemme, että me tämän uskoisimme ja siten iankaikkisesti autuaiksi tulisimme. Amen.
JOHANNES KASTAJAN PÄIVÄ.
Sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään. Luuk. 1: 76.
Me emme vietä tätä päivää Johanneksen tähden, vaan Jumalan tähden, kiittääksemme ja ylistääksemme häntä siitä, että hän lähetti maailmaan rakkaan Johanneksen ja teki hänestä sellaisen saarnaajan, joka on pitänyt puheita ja saarnoja siitä, ettei maailma voi tulla autuaaksi mitenkään muutoin kuin saamalla syntinsä anteeksi. Näin Johannes saarnasi Sakariaan ennustuksen ja hänen omien puheittensa mukaisesti. Fariseuksia ja juutalaisia hän nuhteli ja soimasi sellaisen saarnan johdosta, että muka on tultava autuaaksi omalla pyhyydellä ja hurskaudella. Hän sanoi heitä kyykäärmeitten sikiöiksi ja kehoitti heitä tekemään parannuksen soveliaita hedelmiä. Lyhyesti sanoen, hän kukisti kumoon kaikki ikään kuin pitkäisen leimauksella ja käski kaikkien tehdä parannuksen, niin niiden väärien parannuksentekijäin, jotka luulivat parannuksen tehneensä, kuin väärien pyhimystenkin, jotka eivät luulleet parannusta tarvitsevansa. Saarnassaan hän neuvoi kääntymään sen Uhrikaritsan puoleen, joka oli kantava ja pois ottava maailman synnit, toisin sanoen, kaikkien ihmisten, jotka maailmaan syntyvät.
Meidän tulee siis tänä juhlana kiittää rakasta Herraa Jumalaamme siitä, että hän antoi meille Johannes Kastajan, joka ensiksi saarnasi evankeliumia ja neuvoi meitä kääntymään Jumalan Karitsan puoleen. Profeetat tosin olivat jo ennen puhuneet Kristuksesta ja johdattaneet ihmisiä hänen tykönsä, mutta vain kaukaa, sillä hän oli vasta paljon myöhemmin tuleva maailmaan. Johannes saarnasi hänestä, sanoen, ettei kukaan voi tulla autuaaksi muutoin kuin saamalla syntinsä anteeksi ja Jumalan Karitsan kautta, joka ottaa pois maailman synnin. Hän myös sormella osoitti Karitsaa ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa".
Ennen kuin Johannes tuli tätä toimittamaan, kukaan juutalaisista ei osannut ajatella, että Karitsa oli ottava pois maailman synnin ja että Jeesus, Marian poika, oli se Jumalan Karitsa. He eivät olisi voineet edes aavistaa häntä siksi vielä silloinkaan, kun hän jo esiintyi heidän keskuudessaan ja vaelsi heidän parissaan. Mutta Johannes sanoi heti tultuaan: Tämä se on, hän on sen tekevä. Samoin Sakarias lausuu kiitosvirressään: "Sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään, antaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä anteeksisaamisessa". Toisin sanoen: hän on oleva sellainen saarnaaja, jonka taivaan Jumala on käskenyt saarnallaan osoittaa sitä Jumalan Karitsaa, jonka kautta ihmiset saavat syntinsä anteeksi ja tulevat autuaiksi.
Älkäämme siis viettäkö Johannes Kastajan päivää palvellaksemme pyhää Johannesta – sitä hän ei meiltä pyydä eikä vaadi –, vaan tunnustakaamme hänen virkansa ja iloitkaamme siitä; oppikaamme myös seuraamaan hänen sormensa viittausta, hänen osoittaessaan Jumalan Karitsaa. Ei Johannes ota häneltä kunniaa, vaan antaa sen hänelle, jolle se kuuluu. Hän sanoo, ettei hän ole arvollinen hänen kengänpaulaansa päästämään (Joh. 1: 27). Ja samoin: "En minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä." (Joh. 3: 28, 29.) On kuin hän mielisi sanoa: minä olen vain Jumalan ase, minä saarnaan ja kastan johdattaakseni teidät Jumalan Karitsan tykö.
Tämä meidän on ensiksi opittava tullaksemme oikein tuntemaan Jumalan Karitsaa. Ja tietäessämme, minkä rakkauden ja armon Jumala on meille osoittanut antaessaan meille Karitsan, jonka kautta saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän, tulee meidän myös osoittaa rakkautta lähimmäisellemme, tehdä hänelle hyvää, osoittaa hänelle armoa antamalla hänen rikoksensa anteeksi, jos hän on meitä loukannut ja vahingoittanut, niin kuin Jumalakin on antanut meille anteeksi. Jos näin teemme, olemme oikeita kristityitä ja Jumalalle otollisia. Rakkaan Johanneksen syntymästä ja hänen saarnastaan sydämestämme iloitkaamme ja Jumalaa kiittäkäämme! Amen.
PYHÄN MIKAELIN PÄIVÄ.
Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa. Matt. 18: 10.
Me vietämme tätä juhlapäivää oppiaksemme rakastamaan ja kunnioittamaan pyhiä enkeleitä, ei heidän itsensä tähden, vaan Jumalan tähden, ja rakastaaksemme, kunnioittaaksemme ja kiittääksemme Herraa Jumalaamme, joka on asettanut heidät suojelijoiksemme ja vartijoiksemme, varjelemaan ja suojelemaan meitä kaikesta perkeleen ja maailman väkivallasta, kavaluudesta ja kiusauksista ja kaikesta pahasta. Tietäkäämme, että jokaisella ihmisellä totisesti on enkelinsä, joka häntä kaitsee ja holhoaa. Sananlasku sanookin vaarasta pelastuneista: "Sinulla on hyvä enkeli", tai: "Hyvä enkelisi oli sinua suojelemassa". Hyvä ja kaunis puheentapa! Se muistuttaa meille siitä hyvyydestä, jota Jumala osoittaa meille pyhien enkeliensä kautta.
Vielä meidän on muistettava, että on olemassa erilaisia enkeleitä. Kuta korkeampi on henkilön asema, kuta tärkeämpi hänen tehtävänsä, sitä suurempi ja väkevämpi on hänen enkelinsä, joka häntä suojelee ja häntä auttaa ja varjelee perkeleeltä. Jokaisella lapsosella on myös totisesti heti sen synnyttyä oma enkelinsä. Nämä enkelit suojelevat ja varjelevat meitä perkeleen tuottamilta vahingoilta. Varmaa on näet sekin, että kaikkialla, missä olemmekin, on suuri joukko pahoja henkiä meitä väijymässä, peloittaakseen meitä, tehdäkseen meille vahinkoa ja hyökätäkseen meidän kimppuumme. Enkelit ovat näitä vastustamassa: he estävät ja tekevät tyhjiksi kaikki pahat juonet, niin ettei perkele saa tehdä meille vahinkoa, tahtoi minkä tahtoi. Sitä paitsi he auttavat meitä joskus vankeudesta ja muista ulkonaisista vaikeuksista, joihin perkele meidät saattaa. Pyhä Raamattu kertoo heidän vapauttaneen Pietarin ja muut apostolit ja muitakin pyhiä vankeudesta.
Meidän tulee siis ahkerasti kiittää Herraa Jumalaamme pyhien enkelien varjeluksesta, hän kun heidän kauttaan auttaa meitä tuollaisista vaaroista ja perkeleen vallasta, tuon, joka ei muuta tee kuin väijyy henkeämme ja koettaa meitä vietellä, niinkuin Kristus sanoo (Joh. 8:44): "Hän on ollut murhaaja alusta asti; hän on valhettelija". Kokemus osoittaa, että hän on sitä ahkeroinut maailman alusta asti, aina ollen ihmiskunnan vainooja ja vihollinen. Kohta kun Aadam ja Eeva olivat luodut, perkele puhalsi heihin myrkkynsä ja saattoi heidät kuoleman alaisiksi siinä määrin, että meidän, kaikkien heidän jälkeläistensä, täytyy vielä kuolla.
Se on perkeleen tapa: niin hän tekee yhä. Hän ei tyydy siihen, että meidän täytyy Aadamista ja Eevasta perimämme myrkyn tähden kaikkien kuolla. Hän yrittää yöt päivät tuottaa meille kaikenlaisia vaivoja. Varmaan hän mielisi joko surmata tai muutoin turmella vastasyntyneen lapsukaisen. Mutta Herraa Jumalaamme ja hänen hyviä enkeleitään me saamme kiittää siitä, ettei näin tapahdu. Meidän tulisi myös varoa elämällämme ja teoillamme murehduttamasta hyviä enkeleitä ja käyttäytyä niin, etteivät he näkisi eivätkä kuulisi meidän tekevän mitään pahaa ja sopimatonta. He ovat pyhiä ja puhtaita henkiä eivätkä siis voi sietää jumalatonta elämää. 34. psalmissa (8 j.) sanotaankin: "Herran enkeli asettuu niiden ympärille, jotka pelkäävät häntä, ja pelastaa heidät". Joka ei pelkää Jumalaa ja siitä syystä joutuu vaaraan ja hätään, hänet pyhät enkelit jättävät apua vaille. Heidän suojeluksensa toteutuu näet ainoastaan sillä ehdolla, ettei Jumalan sanaa ja järjestystä rikota eivätkä jumalattomat jää vaille syntiensä rangaistusta.
Jos siis annamme aihetta pahennukseen hävyttömillä puheilla tai käyttäymisillä, niin meidän tulee muistaa, että enkeli näkee sen. Huomatessaan, ettemme häntä ensinkään karta emmekä pelkää, hän antaa aikanaan perkeleen iskun sattua meihin. Mutta vaikka perkele väijyy henkeämme yötä ja päivää, toteamme kuitenkin useimpien ihmisten elävän terveinä ja raittiina ja pysyvän hengissä. Tästä pyhien enkelien avusta kiittäkäämme rakasta Herraa Jumalaamme uskollisesti ja kaikesta sydämestämme. Jos näet hyvät enkelit eivät olisi meitä aina vartioimassa ja varjelemassa, me olisimme monen monesti joka hetki surman omat.
Jumala, iankaikkinen Isä, varjelkoon Pyhän Henkensä kautta, Jeesuksen Kristuksen tähden, meitä kaikesta viettelyksestä, pitäköön meitä armollisesti oikeassa uskossa ja sanassaan ja tehköön meidät iankaikkisesti autuaiksi. Amen.
PYHÄIN PÄIVÄ.
Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: "Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?" Joh. Ilm. 6:10.
Kysynet, miksi Jumala sallii vihollisten tulla niin lukuisiksi ja väkeviksi ja niin kauan riehua kristityitä vastaan, ettei loppua kuulu? Voisihan hän piankin tehdä heistä lopun, niin ettei heistä jäisi jäljelle ainoatakaan. Vastaan: näin tapahtuu ainoastaan meidän ja koko kristikunnan tähden. Jos näet Jumala olisi yhdellä iskulla kukistanut paavikunnan ja muut vihollisensa, niin missä olisimme me, jotka emme vielä olleet syntyneetkään? Ja jos hän nyt tekisi niin, mihin jäisivät ne, jotka vielä pitää kastettaman? Näin täytyy käydä siksi, että ennen meitä olleiden pyhien luku ei ilman meitä tulisi täydelliseksi. Vaikka siis valtaistuin on jo aikoja sitten asetettu ja tuomio vihollisista jo kauan sitten lausuttu ja langetettu, sitä ei voida yhtäkkiä täyttää, vaan sen täytyy tapahtua vitkaan, kunnes Kristuksen valtakunta on levinnyt kautta koko maailman ja siihen yhä enemmän vedetty niitä, jotka kuuluvat taivaaseen. Kun se on tapahtunut, hävitetään kaikki tämän valtakunnan viholliset, niinkuin pyhä Paavali sanoo: "Hänen pitää hallitseman 'siihen asti kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle'" (1. Kor. 15: 25). Sen tähden täytyy käydä niin, että hänellä aina on vihollisia, jotka ryntäävät hänen kristikuntaansa vastaan ponnistaen voimansa äärimmilleen, ei kuitenkaan kauempaa, kuin hän on mitannut rajan, määrännyt ajan ja katsonut hetken, jolloin hän tahtoo tehdä heistä lopun.
Älköön kukaan siis toivoko, että me kristityt saisimme maan päällä rauhan tai vapautuisimme vihollisistamme. Meidän täytyy tyytyä katselemaan, kuinka viholliset kaikkina aikoina ahdistavat ja vainoavat kristikuntaa, ajatellen, että tämä tapahtuu niiden rakkaiden veljiemme tähden, jotka syntyvät meidän jälkeemme ja tulevat hekin Kristuksen tykö. Meidän isämme ovat saaneet kärsiä ennen meitä ja lohduttautua sillä, että me tulemme heidän jälkeensä, jottei kristikunta loppuisi heidän vielä maatessaan maan alla ja odottaessaan lopullista lunastustansa. Miksi siis me tahtoisimme saada paremman osan? Miksi emme mekin kärsisi veljiemme, omien lastemme ja lastenlastemme tähden. Onhan parempi vähän aikaa kärsiä ja antaa vihollisten purkaa vihaansa meihin, kuin että yksikään veljistämme jäisi joukostamme.
Sen tähden meidän tulee kärsiä mielellämme ja, jos niin ei olisi edeltä käsin luvattu, pyytää Jumalalta, ettei hän hävittäisi kaikkia vihollisia yhtaikaa. Lohduttautukaamme sillä, että on vielä paljon niitä, jotka tulevat seuraamaan meitä ja täyttämään pyhien luvun, niin kuin vastattiin Jumalan sanan tähden surmatuille sieluille, jotka olivat alttarin alla, "että vielä vähän aikaa pysyisivät levollisina, kunnes oli täyttyvä myös heidän kanssapalvelijainsa ja veljiensä luku, joiden tuli joutua tapettaviksi niinkuin hekin". Meidän täytyy siis tarkata samaa kuin hänkin, nimittäin lukua, joka ei vielä ole täysi, vaan jota joka päivä täytetään, kunnes me kaikki olemme koossa. Sillä välin meidän on lohduttauduttava sillä, että me olemme saaneet Valtiaaksi tämän kuninkaan, joka on näitä vihollisia jo paljon tallannut jalkoihinsa ja yhä tallaa, ja vihdoin on kukistava ne kaikki yhdellä kertaa. Ja vaikka henkemmekin menisi ja he, niin kuin näyttää, sortavat meitä, meillä on lohdutus siinä, että hän ei unhoita meitä, vaan tahtoo meitä aikanaan taas kohentaa ja nostaa, niin että vihollisemmekin joutuvat iankaikkisesti meidän jalkojemme alle.
Kristikunnalle täytyy käydä maan päällä samoin kuin on käynyt Herralle itselleen: sen täytyy kärsiä perkeleen ja maailman karkaavan kimppuunsa, niin että se joutuu sen tuntiessaan valittamaan niinkuin Jesajan (54. luvussa) kuvaama murheellinen tytär Siion, hyljätty, syvästi murheellinen vaimo, kurja, myrskyn raastama ja lohduton. Mutta hänpä sai Herralta sanan: "Sinä olet oleva kaukana väkivallasta, sillä ei sinulla ole pelkäämistä – – –, joka sinun kimppuusi karkaa, se eteesi kaatuu." Näin tulevat kristikunnan maahan polkijat kerran iankaikkisesti tallattaviksi. Samoin kuin Herran valtaistuin pysyy iankaikkisesti, samoin on myös hänen jalkojensa astinlauta pysyvä iankaikkisesti. Amen.