Kari Polo saa haltuunsa vaarallisen perinnön, joka johdattaa hänet San Franciscosta kaukaisille Galapagos-saarille. Seikkailuromaani seuraa matkaa halki valtameren ja inkojen muinaisten salaisuuksien äärelle, missä nuori mies joutuu keskelle jännittävää valtataistelua ja odottamattomia vaaroja.
Øvre Richter Frichin 'Aurinkokuninkaan perintö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1893. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
AURINKOKUNINKAAN PERINTÖ
Seikkailuromaani
Kirj.
ØVRE RICHTER FRICH
Norjan kielestä suomennettu
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa: Kultaisen portin kaupungissa.
1. Kari Polon seikkailu.
2. Paperilappu.
3. Puukonpisto.
4. Kuolinvuoteen ääressä.
5. Vaarallinen perintö.
6. Tyttö.
7. Outo kotiinpaluu.
8. Isä ja poika.
9. "Anne Kathrine".
10. Uusi kapteeni.
11. Epäonnistunut näytelmä.
12. Koprakuninkaan paluu.
13. Aurinkokuninkaan perintö.
14. Ehdotus.
15. Yllätys.
Toinen osa: Galapagos-saaret.
16. Etelää kohti.
17. Havaintoja.
18. Yömietteitä.
19. Aamutunnelmia.
20. Inkat.
21. Kilpikonnanlähde.
22. Pahoja suunnitelmia.
23. Kaolan kepponen.
24. Pikku Jane Humphrey.
25. Aurinkokuninkaan lahja.
ENSIMMÄINEN OSA
KULTAISEN PORTIN KAUPUNGISSA
1. luku.
KARI POLON SEIKKAILU.
Tämä juttu ei syyttä suotta ala samasta päivästä, jona romantiikan hyökylaine ryöpsähti Kari Polon elämään.
Eipä silti, ettei olisi voinut löytää romantiikan jälkiä jo hänen aikaisemmastakin elämästään – ja hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Töin tuskin hän enää muisti isäänsä – kookasta, voimakasta miestä, jolla oli tuuhea tukka ja parta ja karkea ääni. Kari Polo oli silloin vain kahdeksanvuotias. Hän muisti vain hämärästi, kuinka kapteeni Josua Polo eräänä päivänä oli tarttunut poikaansa käteen ja lähtenyt pitkälle matkalle niin päätä pahkaa, että se oli melkein kuin pakoa. Joskus sattui vielä, että hän unissaan näki auringonpaisteisen saariston, sen punaiset luodot ja viheriät saaret, sen suuren majakkatornin, joka oli muurattu mahtavista kivistä ja kaukaa oli kuin musta hirsipuu. Mutta uni päättyi aina punaiseksi maalattuun tupaan, joka oli turvallisessa kätkössä kaiskun niemen kainalossa. Sen edessä oli aukeahko selkä, vieressä pitkä lipputanko, jossa liehui sinivalkoinen lippu, suuri ja komea. Niin, muuta ei Kari poika tuosta ajasta juuri muistanutkaan. Joskus vilahti mieleen jokin kotimaan sana. Joskus hän muisti, kuinka jäyhät, kookkaat kalastajat iltaisin kokoontuivat tupaan ja harvakseen haastelivat kalastuksesta ja maan asioista.
Mutta sitten tuntui, kuin kaikki yhtäkkiä olisi kerrassaan katkennut. Mitä olikaan tapahtunut. Eräänä päivänä hän isän mukana lähti matkaan – he tulivat suuriin kaupunkeihin, heidät sullottiin monien vähävaraisten joukkoon siirtolaislaivan kannelle, ja sitten he taas matkustivat, niinkuin hänestä tuntui, satoja peninkulmia rautatietä. Ja sen jälkeen katosi hänen isänsä hänen elämästään. Hän joutui sen miehen huostaan, joka nyt oli neljätoista vuotta kiduttanut häntä iänikuisella hymyilyllään, ulkokullaisella naamallaan ja ilkeydellään. Samuel Ryan oli vanha kaivosinsinööri, joka eleli sen varassa, mitä oli aikaisemmin saanut haalituksi kokoon, loppuelämän jalona tarkoituksena perheen kuoliaaksi kiduttaminen. Hän ei ollut edes reilu konna. Sillä kelpokäytöksinen lurjus on yleensä siedettävämpi kuin hapanmahainen ilkeä tusinaihminen. Porvarillisesta näkökulmasta katsottuna entinen kullankaivaja oli esimerkillinen ihmisolio, joka kävi ahkerasti kirkossa ja uskoi lujasti perisyntiin. Mutta arkielämässä hän oli verraton vaimonsa kiduttaja, ja oli jo jauhanut nuuskaksi kaksi vaimoa raadannan jalkamyllyssä ja oli parhaillaan tekemässä kolmannelle samoin. Sitä paitsi hän kuritti poikiaan niin perinpohjaisesti, että he karkasivat kotoaan jo alaikäisinä. Lopuksi oli enää vain kasvattipoika Kari Polo jäljellä. Ja hän sai sovittaa toisten synnit – tosin vain rajoitetusti. Sillä poika tuotti hänelle tuloja. Joka vuosineljänneksenä tuli suuren Amerikanmanteren joltakin kulmalta maksumääräys San Fransiskon pankkiin yhtä varmasti kuin amen kirkossa. Se oli neljänsadan dollarin suuruinen ja oli Josua Polon allekirjoittama – mutta Herra tietää kenenkä käsialalla milloinkin.
Sitä paitsi Kari Polo venyi pituutta kovasti, ja kun hän oli neljäntoista ikäinen, ryhtyi hän todenteolla selvittämään välejään vanhan kullankaivajan kanssa – eikä aivan tuloksetta. Sen jälkeen hän sai olla rauhassa Ryanin leinisiltä kourilta, mutta niiden korvikkeeksi sateli pistosanoja kuin rakeita, kun poika vain tuli näkösälle. Ja viimeinen Ryanin rouva, joka vastustelematta antoi viedä itsensä teurastuspenkkiin, ei voinut muulla tavoin lohduttaa poika raukkaa kuin luomalla häneen säälivän karitsankatseensa.
Se oli kova koulu nuorelle uneksijalle, ja se teki hänestäkin kovan, vastustuskykyisen ja jäykkäsuisen. Hän oli alussa toveriensa kauhuna, mutta sitten heidän ylpeytenään. Sillä Kari Polo oli kuin luotu mihin urheiluun tahansa. Hänen suomalainen syntyperänsä ilmeni siinä. Ja San Fransiskon ja sen ympäristön suurilla urheilukentillä tuo nuori teknologi saavutti mainetta, joka ei rajoittunut yksin Kaliforniaan. Hän oli paras amatöörinyrkkeilijä, mitä teknillisen koulun raskaassa sarjassa milloinkaan oli nähty, ja jo nuorena haluttiin häntä mukaan pesäpalloa pelaamaan, ja juuri Kari Polohan voitti Amerikan mestaruuden yksihankaisen soudussa v. 1921.
Mikään näistä asioista ei tehnyt pienintäkään vaikutusta vanhaan Ryaniin, hänen mielestään kun kaikkinainen urheilu oli vain naurettavaa ihmisruumiin voimien väärinkäyttöä. Karin toverit ihailivat häntä, mutta arkailivat häntä samalla vähin. Sillä hän oli jyrkkä ja luoksepääsemätön kuin meren korkea kallio. Hän ei saanut mitään taskurahoja, eikä sen vuoksi voinut koskaan ottaa osaa tovereittensa ilonpitoon. Hänen päivänsä päättyi tavallisesti kärtyisän kasvatusisän myrkyllisten huomautusten höystämään illallisateriaan.
Silloin iski romantiikka yhtäkkiä kouransa Josua Polon pojan niskaan, ja se tapahtui seuraavalla tavalla.
San Fransisko oli pahalla tuulella. Satoi niin, että katukivet kumisivat, kun Kari Polo takinkaulus pystyssä kulki kiinalaiskorttelin ohi. Hän kuuli äkkiä huutoa jostakin matalien talojen välistä. Joku tuli juosten pitkin poikkikatua, ja sitten kuului laukaus. Mutta rajuilma oli niin ankara, että se melkein kokonaan vaimensi äänen ja laukauksen. Nuorukainen pysähtyi näyttämättä millään tavoin hämmästyneeltä. Huudot ja laukaukset eivät suinkaan ole harvinaisia Kalifornian pääkaupungissa. Kohta hän näkikin selvästi, mitä oli tekeillä. Ensin tulla kipitti poikaviikari pitkin katua. Hän oli niin pieni, ettei suinkaan vielä ollut voinut käydä rippikoulua. Mutta kädessä hänellä oli pieni revolveri. Hänen jäljessään juoksi kaksi epäilyttävän näköistä miestä. Pitkin harppauksin nämä nopeasti tavoittivat pakenijan ja kävivät häneen käsiksi. Revolveri putosi pojan kädestä, hän kaatui, ja surkea huuto pääsi hänen suustaan. Mutta siinä äännähdyksessä oli jotakin, mikä sai Karin toimimaan nopeammin kuin hän itse oli aikonutkaan. Muutamassa hetkessä hän ehti temmeltävien luo. Pakenevalta ja ahdistetulta pojalta ei suinkaan puuttunut rohkeutta. Hän sätkytteli ja rimpuili vastaan kaikin voimin. Mutta miehet olivat jo ehtineet saada kapulan hänen suuhunsa ja kietaisseet köydenpään hänen ranteittensa ympäri. He olivat parhaillaan sullomassa häntä säkkiin, kun Kari Polon uhkaava hahmo ilmestyi paikalle.
– Mitä te puuhailette? kysyi hän levollisesti.
Molemmat väkivallantekijät katsahtivat kummeksien häneen. Lyhdyn valjussa valossa Kari sai tarpeeksi hyvän käsityksen heidän naamatauluistaan: kaksi ilmeistä kelmiä siinä oli, ja kummankin vaanivat silmät koettivat välttää kysyjän katsetta.
– Paina tiehesi! sanoi toinen, tanakka, leveäharteinen lurjus, jolla oli syvään kuoppiinsa painuneet silmät ja niska kuin härällä. – On parasta olla sekaantumatta asioihin, joiden kanssa ei ole mitään tekemistä. Tämä on meidän asiamme. Mene helvettiin – muuten – –
Uhkaavia sanoja selvensi käden huitaus, ja Kari näki vanhanaikaisen isopiippuisen Coltin heilahtavan ilmassa.
Tuo liike se sai hänet toimimaan. Hänen vasen nyrkkinsä iski salamannopeasti miehen alaleukaan, samalla kuin hän kääntyi toisen poikaa pitelevän roikaleen puoleen ja sijoitti oikean suoran tämän sydänseutuihin. Se oli pallea-isku – samanlainen kuin se, jolla Bob Fitzsimon aikoinaan oli passittanut kunnonmiehen Jim Corbettin autuaille metsästysmaille. Eikä roistolle käynyt paljon paremmin kuin Sullivanin voittajalle. Hän painui kasaan kuin säkki.
Rystysissä vähän kirveli. Mutta tulokset olivat paremmat kuin hän oli odottanutkaan. Kaksi tyrmäystä kahdella iskulla.
Nuori teknologi kumartui heti pojan puoleen, veti kapulan hänen suustaan ja irroitti köyden hänen ranteittensa ympäriltä. Nuoren herran laita oli vähän niin ja näin, sillä hän tuskin pysyi jaloillaan, ja Kari sai miltei laahata hänet mukanaan pois paikalta, mistä oli parasta hävitä niin pian kuin mahdollista.
– No, tiedusteli hän, – miltä nyt tuntuu – –?
– Kiitos, paremmalta, mumisi poikanen koettaen kohentautua. Mutta Kari tunsi pienen olennon vapisevan.
– Kiitos avustanne, jatkoi pikku herra, joka koetti näyttää topakalta, vaikka se ei oikein ottanut onnistuakseen. – Ja varjelkoon, miten te heitä mukiloitte! Jack Dempsey tuskin olisi sitä tehnyt paremmin.
Kari ei tuntunut huomaavan kohteliaisuuksia.
– Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän päättävästi. – Muuten voimme milloin hyvänsä saada revolverinkuulan hartioihimme!
Poika vilkaisi pelästyneenä ympärilleen.
– Minä en pelkää, sanoi hän, mutta näkyi selvästi, että hän oli valmis yrittämään juoksua. Ja he pysähtyivät vasta ehdittyään suurelle puistokadulle, missä poika kiiruhti lähimmälle autoasemalle.
– Onko teillä yhtään rahaa? kysyi hän.
– Ei, vastasi Kari.
– No, yhdentekevää – minne kummaan don José mahtoi joutua – – voi, hyvä Jumala, minkälainen seikkailu tämä oli – – Tahdotteko ilmoittaa minulle osoitteenne, jatkoi poika annettuaan ajajalle määräyksen. – Niin kerron sitten teille koko jutun alusta alkaen.
Kari kirjoitti nimensä ja osoitteensa paperilapulle ja ojensi sen hymyillen raollaan olevasta vaununikkunasta. Hän näki pienen kätösen ja pään, joka nyökkäsi hänelle.
Mutta hymy hyytyi hänen huulilleen. Sillä hän oli nähnyt kasvot ja silmät, jotka – – –, niin, nyt hän ymmärsi kaikki. Henkilö, jonka hän oli pelastanut, ei ollutkaan poika, vaan nuori nainen.
2. luku.
PAPERILAPPU.
– Sinä tulet myöhään, murisi kasvatusisä. – Minä en pidä siitä, että päivällinen saa odottaa. Sen sinä tiedät. Mutta tietysti – Herralla on omat tiensä! Ja minkälaiset sinun kätesi ovat! Tietysti – tappelemassa vanhaan tapaan! Juoksussa huonojen tovereiden kanssa, juomassa ja tyttöjä jahtaamassa. Voi hyvä Jumala, minkälainen aika tämä nykyinen...
Kari Polo istuutui pöytään vastaamatta sanaakaan. Hän nyökäytti päätään kalpealle olioraukalle, joka istui pöydän päässä ja tarjoili teetä vapisevin käsin. Sitten hän tarkasteli välinpitämättömästi vasenta kättään. Niin, leukaisku oli kyllä tehonnut. Rystysten nahka oli rikki, ja sijassa oli hyytynyttä verta.
Vanha Samuli näytti kuin raiteiltaan suistuneelta. Oli kai tapahtunut yhtä ja toista sellaista, mikä ei sopinut tavalliseen ohjelmaan, sillä hän istui vaitonaisena eikä yrittänytkään katkaista painostavaa äänettömyyttä. Hän unohti kokonaan kasvattipojan veriset rystyset ja jätti haukkumatta vaimoaan, vaikka perunat olivatkin puoliraakoja ja paisti sitkeää kuin pohjanahka.
– Kirotunmoinen sää, virkkoi hän lopuksi. – Tuskin muistan sellaista olleen maanjäristyksen jälkeen.
Kari kohotti kummastuneena katseensa. Hän ei ollut vuosikausiin kuullut niin säyseitä sanoja siltä suunnalta. Sillä kun vanha Samuli Ryan turvautui maanjäristykseen ja käytti noin lienteää puhetapaa, jolla hän muuten kunnioitti vain sen vapaakirkollisen seurakunnan piispaa, missä hän touhusi, piili asiassa kyllä jotakin pirunpeliä.
– Tulin tässä vain ajatelleeksi, jatkoi hän pyörittäen silmiään kuin vuohipukki tupakkaa vainutessaan, – että nyt on kulunut neljätoista vuotta siitä, kun tulit talooni. Minä rohkenen väittää, että olen ollut kuin isä sinulle, minä olen kurittanut sinua ja taivuttanut sinua Kaikkivaltiaan armoon – – mutta s–na vieköön, mikset sinä mene pesemään puhtaiksi inhoittavia rystysiäsi?
Kari nousi tottelevaisesti kuullessaan tuon äkkinäisen siirtymisen taivaasta helvettiin.
– Noh, noh, sanoi Ryan torjuen, – en tarkoittanut niin pahaa, ystäväiseni! Minä ajattelin, että – tuota, en minä oikeastaan ajatellut mitään. Mutta on parasta, että pysyt täällä. Sillä on tapahtunut muuan asia, joka kysyy koko sielunvoimaasi. – Mitä pirua sinä istut siinä ja mulkoilet minua kuin kollikissa? Ulos siitä vähän äkkiä!
Viimeiset sanat oli tarkoitettu vaimolle, joka hävisi kuin ajatus.
– Vaimoväki, huomautti Ryan mielistelevän soinnukkaasti, – ei kelpaa miesten neuvotteluihin.
– Mitä on tapahtunut? kysyi Kari äkkiä. – Sinulla on kai jotakin minulle kerrottavaa. Emmekö voisi käydä suoraan asiaan?
Vanhus loi kiukkuisen katseen häneen. Hänen kielellään pyöri jo vuoden 78 valikoitu haukkumasana, mutta hän hillitsi itsensä ja nielaisi sen huokaisten.
– Ei ole mitään aihetta hätiköidä. Nuorten on opittava malttamaan mielensä. Minä tahdon vain ensiksi muistuttaa sinulle, että minä niinä neljänätoista vuotena, jotka olet viettänyt kodissani, olen koettanut parhaan kykyni mukaan täyttää sen tehtävän, jonka ystäväni Josua Polo uskoi minulle: antanut sinulle hyvän teknillisen kasvatuksen ja muuten kehittänyt sinua tajuamaan kaikkea sitä, mikä kohottaa ihmissielua.
Vanhus, jonka rotansilmät koko ajan tiukasti tarkkailivat Karin kasvoja, ei voinut olla huomaamatta kasvattipojan ilmehikkäisiin piirteisiin ilmestyvää halveksivaa hymyä. Hän nielaisi pari esiinpyrkivää manausta ja jatkoi entiseen sävyyn:
– Sinähän olet monessa suhteessa osoittautunut – hm – kunnon nuoreksi mieheksi. Sinun tutkintosi ovat todella olleet tyydyttäviä, kuten huomaan todistuksista. Ne eivät näytä hullummilta. Mutta mitä kaivosinsinööri oikeastaan nykyaikana oppii? Teorioja, ja yhä vain teorioja. Me vanhat kaivosinsinöörit emme totisesti saaneet käydä korkeakouluja, joissa olisi ollut laumoittain professoreja ja kojevärkkejä. Ei, meidän täytyi selviytyä jonkinlaisella vuoriopistolla, eikä siinä tosiaankaan ollut kehumista. Mutta sen sijaan meillä oli sitä enemmän käytännöllistä opetusta maastossa, ja sitä me tongimme niinkuin mäyrät. Toisenlaiset oli ajat silloin! Silloin, kun Mac Cormick halkoi Chilkoot-solaa ja Yukon oli kuin kiljuva jalopeura...
Vanhan kullankaivajan koko Klondyke-hurma oli takertua kurkkuun, sillä Kari oli noussut.
– Kiitos ruoasta, hän sanoi, – mutta kuinka olikaan uutisten laita, jotka sinun piti kertoa? Onko tullut mitään tietoja sukulaisistani Suomesta?
Koskaan ei ollut Samuli Ryanin kieltä niin kihelmöinyt kuin tällä hetkellä. Uskalsiko tuo penikka olla rääväsuinen? Mutta nuorukaisen käytöksessä oli jotakin, mikä pani sulun sille manausten paisumukselle, joka kurimoi hänen kurkussaan. Ja sitä paitsi...
– Sukulaisistako? mumisi hän hajamielisenä. – No niin... mutta käy nyt istumaan, pojuseni, käy istumaan! Eikö pistetä tupakaksi? Se rauhoittaa... Niinkuin tahdot! Mutta sinun täytyy vähän malttaa mieltäsi! Katsohan, sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystävyksiä. Me tutustuimme toisiimme liikeasioissa täällä Friskossa. Hänellä oli pieni purjealus kuten tiedät.
– Joka upposi miehineen kaikkineen, niin kyllä!
– Niin, tuota, niin luultiin, jatkoi Ryan hieman sanojaan venytellen. Hänen julkeat ja keljut kasvonsa ilmaisivat selvää hämmennystä. – Isäsi oli, jos niin saan sanoa, rohkea mies, ja hänen liikeasiansa eivät olleet kaikkein tavallisinta lajia... olosuhteet kävivät toisin sanoen täällä Friskossa hänelle vähän liian epävarmoiksi. Hän ei ollut oikein tullinuuskijoiden suosiossa – ymmärräthän? Ei, tuota, ei niin, että minä millään tavoin moittisin Josua Poloa. Hän on, toisin sanoen... hän oli monessa suhteessa varsin harvinainen mies, joka taisi ammattinsa. Ja hän oli, jos saan sanoa, aivan vimmatun ylpeä mies. Se oli kai jonkinlainen verenvika. Minä tunsin kerran toisen suomalaisen, joka...
– Nyt riittää loruilu, keskeytti Kari ja iski veriset rystysensä pöytään, niin että astiat tärähtivät. – Minä en ole enää mikään pikkuvauva, jota tarvitsee ruokkia sokeritipoilla. Isäni on kuollut, ja minä pidän kunniassa hänen muistoaan! Anna hänen maata rauhassa unohdetussa haudassaan!
Samuli Ryankin nousi. Hänen katseensa oli ilkeä ja vihamielinen, mutta hän hillitsi vielä ääntään.
– Sinun isäsi ei ole kuollut, virkkoi hän hitaasti, mutta vetäytyi samassa turvaan pöydän taakse.
Tämä varovaisuustoimenpide ei ollut suinkaan turha. Sillä Kari tarttui terveellä kädellään niin lujasti häntä käsivarteen, että hän voihkaisi.
– Eikö isä ole kuollut? huudahti nuori teknologi. Se oli melkein kuin kiljaisu. – Sinä valehtelet! Mutta missä hän sitten on? Vankilassako? Puhu vain suusi puhtaaksi. Minä en ole enää mikään poikanulkki!
Samuli koetti turhaan säilyttää arvokkuuttaan.
– Isäsi ei ole kuollut, toisti hän juhlallisuuden vivahdus äänessään. – Ei vielä... mutta anna minun nyt haastella rauhassa. Hän tuli eilen Friskoon saadakseen puhua kanssasi. Tarkoitus oli, että hänen piti tulla tänä iltana tänne – vaikka minä tietyistä syistä varoitin häntä tulemasta. Mutta Josua oli itsepäinen. Ja niin tapahtui se, mikä kauan on pyörinyt kielelläni, vaikka sinä joka kerran olet keskeyttänyt minut. Tunti sitten tuli vanha merimies tänne. Hän toi kirjeen isältäsi. Se oli paperilappu. Ja se oli täynnä tahroja.
Karin katse melkein lävisti vanhan miehen.
– Kirje, sähisi hän, – missä kirje on!
– Se oli osoitettu minulle, virkkoi Ryan. – Siinä luki vain: lähetä poika minun luokseni niin pian kuin mahdollista... puukon pisto kylkeen! – Ja tässä on osoite.
Hän viskasi melkein pilkallisesti likaisen paperilapun nuorukaiselle. Kari tarttui siihen kiihkeästi. Käsiala oli kömpelöä ja osoite oli erään Pacific-kadun majapaikan osoite.
Mutta eniten kiinnittivät hänen huomiotaan muutamat tahmeat paperissa olevat tahrat. Ne saivat hänen kätensä vapisemaan.
Hän tarkasteli niitä lähemmin.
Ne olivat veritahroja.
3. luku.
PUUKONPISTO.
"Kultaisen portin" kaupunki ei tähän aikaan suinkaan ollut mikään rauhallinen ja turvallinen paikka. Salakuljettajien jäljissä kulkivat monenlaiset rikokset, ja niinpä tuskin herätti minkäänlaista huomiota, että vanha laivuri, joka asui Pacific-kadun varrella kehnohkossa majapaikassa, sateisena iltapäivänä saa puukonpiston kylkeensä juuri silloin, kun hän oli lähtemässä majapaikastaan kaupungille. Kukaan ei myöskään huolehtinut vanhuksesta hänen hoippuessaan kapeita portaita ylös huoneeseensa. Hän riisuutui omin voimin ja koetti hurstilla tuketa lapaluun alla olevasta parin tuuman syvyisestä haavasta huppelehtivaa veritulvaa. Se tuntematon salaväijyjä, joka häntä oli puukolla iskenyt, oli ilmeisesti ammattinsa taitava mies, joka ei aivan vähästä häkeltynyt hommissaan. Vaivoin vanhus sai tuon pienen kolmikulmaisen haavan tukituksi. Sen jälkeen hän kietaisi hurstin ympärilleen, ojentautui tyynesti ja kylmäverisesti pitkäkseen vuoteelleen, pisti suuren revolverin päänalusen alle ja odotti.
Vuoteessa viruva mies oli erikoinen näöltään. Hänen voimakkaat, lujapiirteiset kasvonsa olivat auringon ja tuulen ahavoittamat, ja niitä ympäröi tuuhea vaalea parta. Hänen vaaleansinisissä silmissään oli lempeä ilme, ja ne olivat mitä jyrkimpänä vastakohtana sille kovuudelle ja raa'alle voimalle, jota pään muoto ja asento muuten ilmaisi. Vaikkakin haava selvästi vaivasi häntä ja haittasi hengitystä, ei hän kuitenkaan millään tavoin näyttänyt maltittomalta. Hän vartoi jotakin rauhallisena kuin filosofi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään liikutusta. Ne olivat vain hiukan kalpeat.
Kun alkoi hämärtää, kuului raskaita askeleita portaista. Askelet olivat varmoja ja tuttuja tahdiltaan, ja haavoittunut nyökäytti tyytyväisenä päätään. Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen lyhyenläntä, tanakka vääräsäärinen merimies.
Hänen ruumiinsa oli aivan kumma rakenteeltaan, eikä siinä ollut tavallisia ihmisruumiin suhteita. Hän oli tuskin viittä jalkaa pitempi, mutta hänen tomumajansa leveyttä sen siaan saattoi pitää melko liiallisena. Ruumis oli melkein pelkästään hartioita ja käsivarsia, sillä kun etu-ulottimet roikkuivat pitkinä sivuilla, ne jatkuivat pitkän matkaa käyrille lyhyille säärille. Kasvot näyttivät synkiltä ja uhkaavilta, eikä suuri leveälierinen huopahattu suinkaan tehnyt hänen ulkonäköään valoisammaksi. Hän näytti sellaiselta, jota ei mielellään kohtaa hämärässä.
– Makuullakos jo olette? murahti hän suomeksi. – Eikös kaikki ole ali right? Hänen äänensä kurahteli omituisesti kurkussa, eikä se suinkaan tehnyt miestä miellyttävämmäksi.
– Paraiksi tulit, Matti! virkahti vuoteessa lojuva mies äänekkäästi. – Lempo minut vieköön, elleivät Guyaquil-rotat ole taas ryömineet loukoistaan!
Hartiakas vastatullut päästi kummallisen korajavan äännähdyksen. Tuntui, kuin hän olisi saanut perunan kurkkuunsa, ja sanaa sanomatta hän sytytti sähkövalon ja katsahti pahaaennustavasti ympärilleen. Hän huomasi verilammikon lattialla, veren tahraamat vaatteet ja haavoittuneen lujissa nyrkeissä olevat veriset jäljet. Huolen pilvi pimitti hänen tummia kasvojaan, ja hänen moukarimaiset kätensä puristuivat nyrkkiin.
– Haenko lääkärin? tiedusti hän koettaen turhaan vaimentaa ääntään.
– Ei kannata, vastasi haavoittunut. – Nämä friskolaiset tekevät hyvin tällaiset työt – olen kyllä saanut riittävästi ja enemmänkin. Ramiron sormet ovat pelissä. Minä olen ollut kömpelö ja varomaton, Matti. Mutta nyt on liian myöhäistä valitella. Sinun täytyy kiiruhtaa Ryanin luo ja tuoda Kari tänne – ei ole aikaa hukattavana. Ota tämä mukaasi... ja jos minä... vastoin luuloani... mitä vielä, minä kyllä tästä vielä piristyn! Anna minulle vähän tuosta pullosta tuolta kaapista. Ja sitten painele kuin piru olisi kintereilläsi. Minun täytyy saada puhella pojan kanssa – kyllähän sen ymmärrät. Poika...
Matti katsahti vanhaan laivuriinsa. Pienet terävät silmät olivat yhtäkkiä käyneet ihmeen sumeiksi. Hän koetti kurautella suustaan osanottavaista sanaa, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä hän mennä vaappui kaapille, otti esiin pullon ja pani sen pöydälle sairaan vuoteen ääreen.
– Minä luotan sinuun, Matti, jatkoi haavoittunut. – Sinä olet ollut minulle suureksi avuksi. Ja jos minä tästä lähtisin, toivon, että sinä jäät Karin turvaksi. Minä muistan niin hyvin hänet. Aika ei ole muuttanut häntä muussa suhteessa kuin että hänestä on tullut iso mies. Hän on Josua Polon poika. Minä en kenties ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla, Matti. Mutta kun aikoinani sain kokea kovaa, niin hänen tähtensä minä raadoin. Ja nyt kun olen melkein päässyt päämäärään, niin että minulla olisi ollut jotakin antaa perinnöksi hänelle, niin...
Ilkeä yskä keskeytti hänen puheensa, ja verta pursui hänen suustaan.
– Pidähän kiirettä, Matti! mumisi hän käheästi, – loppu lähenee pikemmin kuin luulinkaan... Mutta ole varuillasi! Jos oikein tunnen Ramiroa, niin on joku ulkona väijymässä meitä! Älä päästä ketään selkäpuolellesi ja pidä huoli siitä, ettei kukaan näe, mihin ajat.
– Mutta entäs te sitten, kapteeni? vastusti toinen.
– Älä ole huolissasi! Minä kyllä tästä selviän. Ramiron kätyrit ovat pelkureita, eivätkä he mielellään kurkista revolverinpiippuun! Ja he tuntevat kyllä vanhan Josun. Hän osaa ampua kohdalleen, niin kauan kuin verenpisarakin on suonissa jäljellä. Go ahead, vanha veikko!...
Matti vääntäytyi vastahakoisesti oven puoleen. Hän veti tupesta leveäteräisen veitsen ja kätki sen hihaansa. Sitten hän köntysti surullisena matkoihinsa.
Vanha mies katseli tyytyväisenä hänen jälkeensä ja tarttui pulloon.
– Minä vedän joka tapauksessa heitä nenästä, mumisi hän ja joi muutamia kelpo kulauksia. – Ei ole vaikeata kuvitella, mitenkä he ovat hommansa järjestäneet. Ramiro on ollut "Anne Kathrinea" penkomassa ja löytänyt laivasta kartan! Muuten hän ei olisi antanut elukoittensa pistää minua hengiltä. Minä olin ainoa salaisuuden tuntija. Nyt hänellä ei enää ollut mitään hyötyä vanhasta Josuasta. Mutta tahtoisinpa nähdä sen värikkään paholaisen, kun hän sen kartan avulla pyrkii aarteelle. Se antaa hänelle laavatuhkaa kullan asemesta... niin, kullan... Ei, Karin on saatava kaikki... Hän saa kyllä nujakoida lujasti, mutta jos hän on Josua Polon poika, niin luulisinpa hänen selviävän noista roistoista...
Sitten hän veti esiin revolverin, ojensi sen ovea kohden ja sulki silmänsä. Pimeys ja hiljaisuus vyöryivät hänen ylitseen hänen siinä maatessaan ja ajatellessaan Tyvenen valtameren ulapoilla viettämäänsä hurjaa ja seikkailurikasta elämää.
4. luku.
KUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.
Kun San Fransiskossa sataa, on kuin kaikki taivaan portit olisivat auki. Ja kun Kari Polo, yllään ohut likomärkä sadetakki kiiruhti pitkin autioita katuja, oli kuin kaikki rajuilman pahat henget olisivat liittyneet estämään häntä pääsemästä perille. Mutta hän ei pelästynyt myrskyn ulvontaa, ukkosen jyrinää eikä sadetta, puhalsi kadunkulmassa hatun hänen päästään, ja se hävisi pimeyteen. Hän tuskin huomasikaan sitä, vaan antoi sateen valtoinaan valua pitkin vaaleaa, tuuheata tukkaansa, niin että se liimautui kiinni hänen korkeaan otsaansa.
Hän ei ajatellut muuta kuin yhtä asiaa – sitä, että hän pian tapaisi isänsä, jonka hän jo kauan sitten luuli kuolleen ja lepäävän meren suuressa hautausmaassa. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta isäänsä kohtaan sen vuoksi, ettei tämä ollut aikaisemmin antanut itsestään mitään tietoja. Hänen kookkaan, vakavan isänsä jättämä muisto oli niin puhdas ja kunnioitusta synnyttävä, ettei hänen mieleensä olisi koskaan juolahtanut sen solvaiseminen moittein. Vaisto sanoi hänelle, että isä oli tehnyt niinkuin oli tehnyt sen vuoksi, ettei hän ollut voinut menetellä toisin.
Oli sattunut, että vanha Ryan, tahtoessaan olla erikoisen myrkyllinen, oli vähin viittaillut Josua Polon menneisyyteen. Mutta Karin silmiin oli silloin ilmestynyt sellainen ilme, että se sai hänet heti hillitsemään ilkeytensä. Nuori teknologi ei tiennyt mitään niistä rahoista, joita Ryan sai hänen kasvatuksestaan; ja hän oli koko ajan ollut siinä uskossa, että hänen oli oltava yrmeälle ja epämiellyttävälle kasvatusisälleen kiitollinen kaikesta. Nyt alkoi hänessä itää jonkinlainen epäluulo, ettei vanhan Samulin hyväntekeväisyys pulpunnutkaan niin jaloista lähteistä kuin hän itse oli kuvitellut.
Mitä olikaan tapahtunut? Kaikessa oli jotakin salaperäistä, mikä sai sydämen kiivaammin sykkimään. Ryanin kummallinen puhetapa, hänen merkillinen ystävällisyytensä, veren tahraama paperi ja hänen isänsä viesti – kaikki tuo antoi umpimieliselle nuorelle miehelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta hänen ollessaan matkalla Friskon satamamajapaikkaan. Hänellä ei ollut edes niinkään paljon rahaa taskussaan, että olisi voinut käyttää autoa tai raitiovaunua, mutta jännitys pani vauhtia nuoreen, voimakkaaseen urheilijaan. Hän kulki ohi kiinalaiskaupungin, joka oli äänettömän ja kuolleen näköinen, ja muisti, mitä hänelle oli tapahtunut noilla seuduin pari tuntia takaperin. Ja suuri, loistava silmäpari sai hetkeksi hänen ajatuksensa aivan hämmennyksiin. Mutta hän karkoitti tuon muiston ja alkoi uudelleen juosta. Kukaan ei rajuilman raivotessa kiinnittänyt huomiota hänen kiireeseensä. Yksinpä autotkin, jotka muuten täyttävät koko Friskon sireeniensä ulvonnalla, ja karkearakenteiset irlantilaiset, jotka vartioivat kaupungin turvallisuutta, olivat vetäytyneet suojaan.
Paljain päin ja ihoa myöten märkänä hän pääsi vihdoinkin perille. Epäillen hän kolkutti ovelle, sillä talo ei tosiaankaan ollut omansa herättämään luottamusta. Kilpi, joka oli osoittavinaan, että talossa oli huoneita matkustaville, ei suinkaan ollut eilispäivänä paikoilleen pantu. Mutta Kari ei tuuminut pitkiä aikoja. Hän hapuili portille, joka oli raollaan, ikäänkuin se olisi pyytänyt matkustajaa käymään sisään. Hetkisen hän tuli ajatelleeksi, että ehkä hän oli menossa satimeen. Mutta hän torjui heti tuon epäluulon ja avasi oven hoippuroiden eteenpäin pimeässä. Ruosteiset saranat olivat kirahtaneet, ja tuo ääni oli ilmeisesti herättänyt huomiota sisemmällä. Portaiden yläpäässä näkyi kynttilän valoa ja pörröinen, paksun häränniskan varassa oleva pää. Näky ei suinkaan ollut houkutteleva, ja nuorukainen astui vaistomaisesti taaksepäin.
– Kuka siellä? kysyi käheä ääni englantia pahasti vääntäen.
Kari ilmoitti nimensä.
Portailla oleva mies hätkähti, ja hänen teräviin silmiinsä tuli omituinen ilme.
– Tulehan lähemmä, jatkoi hän, tällä kertaa suomeksi. – Mutta varo sitä käsipuuta – huonot ne on vehkeet tällaisissa paikoissa...
Kari tuijotti ihmeissään portailla seisovaa kummallista oliota. Hänen puoleksi unohtunut äidinkielensä kuulosti niin omituiselta hänen korvissaan. Hän ymmärsi joka sanan, ja oli kuin niiden pelkkä sointu olisi luonut valoa hänen kadonneen lapsuutensa muistoihin – saariston, salmien, punaisten tupien muistoihin...
– Onko isä täällä? hän kysyi. Ihmeekseen hän huomasi käyttäneensä äidinkieltään.
Mies nyökäytti päätään.
– Pian, hän vastasi tuimasti. – Kapteeni odottaa.
Seuraavana hetkenä poika oli jo pienessä huoneessa ja vuoteen ääressä, missä Josua Polo kamppaili kuolemaisillaan. Hänen ystävälliset silmänsä olivat kiintyneet nuorukaiseen, joka tunsi mitä syvintä liikutusta, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Niin, siinä oli hänen isänsä! Vuodet eivät kylläkään olleet vierähtäneet jättämättä jälkiään vanhaan merimieheen, mutta silmät Kari kyllä tunsi. Oli, kuin ne olisivat seuranneet häntä hänen unelmissaan kaikkina kuluneina vuosina ja olleet kuin soihtuina hänen yksinäisellä tiellään vieraiden ihmisten keskellä.
– Poikani, sanoi Josua Polo, ja hänen äänessään oli syvää liikutusta, joka ilmaisi, mitkä hienot ja jalot kielet väreilivät vanhan seikkailijan sydämessä.
Silloin murtui se kova kuori, jonka Samuli Ryanin rakkautta vailla oleva kasvatus oli vähä vähältä kerrostanut nuorukaisen mielen paaduttamiseksi, ja sanaakaan sanomatta hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen, tarttui peitteellä olevaan suureen, karkeaan käteen ja itki kuin lapsi...
– Rakas, rakas poikani, kuiskasi vanha merikarhu hellästi, kyynelten valuessa hänen silmistään. – Olen iloinen, että sinä tulit – ajoissa.
Poika kohotti päätään hätääntyneen näköisenä, kuullessaan nuo viimeiset sanat.
– Kuuntelehan, mitä sanon, virkkoi haavoittunut pakottautuen rauhalliseksi, – me olemme molemmat miehiä, katsokaamme sen vuoksi tyynesti totuutta silmiin. Minulla on niin runsaasti sanottavaa, eikä aikaa ole paljon jäljellä. Minä en elä enää kauan. Vihamiesteni on onnistunut nujertaa minut! Mutta nyt, kun sain tavata sinut, voin kuolla onnellisena... älä keskeytä puhettani, poikaseni! Minä tiedän kyllä, miten on laitani... kuuntele sinä vain! Sinä saat tietää kaikki... minä en kaikissa suhtein ole ollut sellainen kuin olisi pitänyt. Minun näytti olevan vaikeata päästä eteenpäin lain rajoissa. Mutta minulla oli poika, ja minä vannoin äitisi muiston nimessä, ettei se lika, mikä minua tahrasi, koskaan saisi koskea sinuun! Ja siksi minä uskoin sinun huolenpitosi Samuli Ryanille. Häntä suositeltiin tuohon toimeen. Toivon, että hän täytti velvollisuutensa siitä palkasta, jonka minä vaivoin sain hänelle lähetetyksi. Minulla ei koskaan ollut onnea yrityksissäni. Kerran toisensa jälkeen minä sain hyvän toimen ja ajattelin asettua jonnekin rakentamaan kotia meille kummallekin. Se on aina ollut unelmani ja kaipaukseni. Mutta kohtalo kohteli minua ankarasti. Aina tuli jotakin väliin, mikä viskasi minut jälleen takaisin köyhyyteen. Minä ostin itselleni pienen kuunarin, melkein hylyn. Mutta minä paikkailin sitä niin hyvin kuin taisin. Ja tämä Matti auttoi minua siinä puuhassa. Hän on kelpo merimies Pohjanmaalta ja lähti jo kauan sitten Itämerelle ja maailman vesiä purjehtimaan. Itämeren rannikolta minä sain hänet käsiini. Hän on pohjalainen puukkojunkkari omaa laatuaan – eikös niin, Matti?
Merikarhu murahti jotakin vastaukseksi ja nyökäytti raskasmielisesti päätään.
– Mutta minä olen oppinut tuntemaan hänet. Hän ei ole ainoastaan perämieheni, vaan myöskin ystäväni. Ja hän on uskollinen kuin kulta – vaikkei hänen ulkokuorestaan päätellen sitä luulisi.
Taas kuului murahtelua, joka oli olevinaan myöntelyä. Vanha merimies nyökäytteli silloin tällöin surumielisesti päätään.
– Minä olen puhellut Matin kanssa asioista, ennenkuin tulit, jatkoi isä. Näkyi selvästi, että hänen oli jo vaikeata puhua. – Hän tahtoo palvella sinua yhtä uskollisesti kuin hän on tähän asti palvellut minua. Ja minua kohtaan tuntemansa kiintymyksen hän on kohdistava sinuun, eikö niin, Matti?
Kumppanin kurkussa korahteli, samalla kuin hänen valtainen rintakehänsä nousi ja laski. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta hän asetti toisen suuren nyrkkinsä varovaisesti nuorukaisen olkapäälle, ikäänkuin hän olisi omalla tavallaan tahtonut hyväillä häntä.
Kari aikoi sanoa jotakin, mutta hänen isänsä puhkesi jälleen puhumaan.
– Loppu lähenee, kuiskasi hän käheästi. – Ei ole aikaa hukattavana. Sinä tiedät, mitä tarkoitan ja tunnen. Ja minä toivon, että sinä olet ymmärtänyt minua ja jos olen rikkonutkin, annat minulle anteeksi. Paljon muuta ei minulta sinulle jää kuin "Anne Kathrine" ja Matti. Kirottu huono onneni on aina sulkenut minulta rikkauden tien. Ja kuitenkin on minulla annettavana sinulle perintö, jonka suuruutta ei kukaan saata aavistaa. Minun ei ole suotu päästä siihen perintöön käsiksi. Nyt, kun juuri olen tarttumaisillani Aladdinin lamppuun, on viikatemies hoputtamassa matkaan. No niin – ei surra. Se onni, että sain tavata sinut, korvaa kaiken muun. Sillä minä näen silmistäsi, että sinä olet poikani! Seikkailunhalu loistaa niistä! Sinulla on hyvä suomalainen nimi kunnianasi, etkä suinkaan unohda isänmaatasi! Mutta kuuntele nyt tarkoin. Erään kerran...
Haavoittunut keskeytti äkkiä puheensa, ja hänen katseensa muuttui väijyväksi ja teräväksi...
Sitten hän nosti salamannopeasti oikean kätensä, joka oli ollut puoleksi peiton alla. Ase välkähti, ja kuului laukaus...
Tummat kasvot, jotka juuri olivat näkyneet oven raossa, hävisivät. Portaista kuului hoippuvia askeleita, ähkimistä ja kiukkuisia vieraskielisiä manauksia.
5. luku.
VAARALLINEN PERINTÖ.
Josua Polo pani rauhallisesti hymyillen savuavan revolverin syrjään.
– Kuten näet, sanoi hän tyynesti, – saat varsin kummallisen perinnön! Siinä piilee muutakin kuin määrättömien rikkauksien voittamista, mahdollisesti puukonpistoja ja muuta pirunpeliä. Ja jos pelkäät, niin voit ajoissa vetäytyä syrjään... Mutta sinä et pelkää, jatkoi hän – sen tiedän nuoruusvuosistasi, joita olen tarkannut niin hyvin kuin olen voinut. Sinulla on seikkailun leima otsassasi. Se ei koskaan petä. Sinä et koskaan jää rahan orjanikeen valtaan. Mutta kullalla on arvonsa, ja kulta on rohkean seikkailijan päämäärä aina siitä ajasta saakka kuin Fernando Cortez ja Francesco Pizarro nousivat Amerikan manterelle... minä annan sinulle nyt päämäärän, joka on niin suuri, että se voi täyttää miehen elämän! Se, joka etsii kultaa, ajaa takaa vaarallista petoa. Mutta takaa-ajo itsessään tuottaa iloa ja tekee miehiä. Ymmärrätkö?
Kari nyökäytti päätään, ja ihmeellinen syvä loiste ilmestyi hänen silmiinsä.
– Sinä olet nuori, ja kestävä ja harjaantunut kaikenlaiseen urheiluun, jatkoi haavoittunut oltuaan hetkisen hiljaa, – mutta ei mikään urheilukentän harjoittelu kehitä ihmistä siinä määrin kuin elämän kova koulu. Vasta siinä oppii lihastosi ajattelemaan! Se kuulostaa omituiselta, mutta niin asia kuitenkin on... Kaikki ihmisen jänteet, kudokset ja hermot viisastuvat ja saavat kokemusta... vaisto täyttää ne. Hyökkäykseen saat ihmisen voiman, ja puolustautumiseen eläimen varman, luonnollisen vaiston. Se on toista kuin urheilukentällä hyppiminen pallo jaloissa... Puhun tästä kaikesta, jotta näkisit, että se tehtävä, jonka jätän suoritettavaksesi, ei ole mitään lastenleikkiä... Ja jos olisin viettänyt elämäni konttoripöydän ääressä, niin olisin sanonut pojalleni: Älä sekaannu sellaiseen peliin... Mutta elämä on köyhää tehtaissa ja hallituksissa konttoripöytien takana. Vapaaseen maailmaan johtaa sinun tiesi, poikani!... Kenties on olemassaolon taistelu siellä vaikeampaa, mutta se maksaa tuhatkertaisesti takaisin. Valinta on vapaa, mutta minä tiedän, minkä valitset...
– Kuuntele nyt tarkoin, mitä minulla on sinulle sanottavaa! Älä merkitse mitään muistiin, vaan paina kaikki mieleesi... Noin puoli vuotta sitten saavuin Ecuadorin Guyaquiliin lastina liimaa, jota kuljetin Galapagos-saarilta. Purettuani lastin otin laivaan pienen määrän ooppiumia, joka piti kuljetettaman San Fransiskoon eräälle rikkaalle kauppiaalle. Paina mieleesi hänen nimensä! Hän oli Antonio de Ramiro. Samana iltana kuin meidän piti nostaa purjeet ja lähteä matkaan Punan ulkosatamasta, tuli muuan kiinalainen soutaen ja pyysi päästä mukaan. Minä olin hyvin vastahakoinen ottamaan laivaan matkustajia, jotka saattoivat pistää nokkansa asioihini, ja kieltäydyin jyrkästi. Mutta kiinalainen, joka puheittensa mukaan oli oleskellut monta vuotta Perussa ja Ecuadorissa, kerjäsi ja rukoili ja lupasi lopulta osuuden aarteesta, jonka kätköpaikan hän muka tiesi. Joka toinen ihminen tässä maan kolkassa höpisee kätketyistä aarteista, niin ettei se laisinkaan tehonnut minuun, ja minä käskin luultavasti kiinalaista menemään hiiteen... Mutta samassa lähti moottorivene rannasta, ja kurssista päättäen se aikoi tulla meitä tervehtimään.
Minun ei oikein sopinut päästää tullimiehiä nuuskimaan lastiani, ja sen vuoksi kiireimmän kaupalla hissasin ankkurin ja levitin purjeet. Tuuli oli navakka laitamyötäinen, ja minä laskettelin läpi salmen, ennenkuin moottorivene ennätti puoliväliinkään matkaansa. Sillä aikaa olin jo ehtinyt unohtaa kiinalaisen. Kun olimme päässeet kunnolla merelle, sain kummakseni nähdä tuon vinosilmäisen herrasmiehen istumassa jalat ristissä kojun katolla kynsiään hieroskellen. No – minä olin hyvällä tuulella, kun olin selvinnyt hyvin pälkähästä, ja annoin miehen olla aloillaan. Hän oli perin kummallinen olio. Hän kuului aivan toiseen luokkaan kuin tavalliset kiinalaiset siirtolaiset. Minä en koskaan saanut tietää hänen nimeään, mutta olen varma siitä, että hän oli tieteen merkkimies kotimaassaan. Mikäli minä ymmärsin, hän oli matkustellut useimmissa Etelä-Amerikan maissa löytääkseen vanhan inkakulttuurin ja mongolilaisten muinaismuistojen välisen yhdyssiteen. Valitettavasti en voinut seurata pitkällekään hänen tutkimuksiaan. Oppikoulutietoni olin jo kauan sitten hikoillut Tyveneen valtamereen. Mutta sen huomasin kuitenkin pian, että Guayaquilin matkustaja oli merkillinen henkilö. Hän ei enää maininnut mitään kätketystä aarteesta, ja totta puhuakseni olin unohtanut koko jutun, kun eräänä pimeänä yönä tulin Montereyhin, missä Ramiron apulaiset ottivat vastaan ooppiumilastin. Kaikki kävi laskelmien mukaisesti, ja tullinuuskijoita vedettiin nenästä.
Mutta sitten sattui kaikkein merkillisin asia. Iltaa ennen kuin minun jälleen piti lähteä merelle, tuli kiinalainen laivaan. Hän tahtoi maksaa kyydistä, sanoi hän. Minulla oli ollut paljon iloa hänen seurastaan, ja siksi pyysin häntä pitämään rahansa. Hän oli kiitollinen, jos tulisin sinä iltana hänen vieraakseen erään hänen maanmiehensä luokse kaupunkiin. Minulla ei ollut mitään erikoista estettä sinä iltana, ja seurasin sen vuoksi häntä. Meillä oli kuljettavana kokolailla pitkä matka. Eräällä sivukadulla hyökkäsi kimppuumme pari tuntematonta henkilöä, jotka ilmeisesti olivat olleet väijyksissä. Minä sain hiekkapussista sellaisen paukun päähäni, että kaaduin. Mutta päässäni sattui olemaan hyvin paksu lakki, joka vaimensi iskua, ja toinnuin sen vuoksi pian pökerryksistäni. Silloin näin, että kolme miestä, joilla oli yllään laajat viitat, oli kumartunut kiinalaista kopeloimaan. On mahdotonta kuvailla hämmästystäni, kun erään miehen käsilyhdyn valossa näin itsensä don Ramiron ketunkasvot. Hän puhui kiivaasti, manaili ja kiroili ja huusi kaikkia pyhimyksiä auttamaan häntä puuhassaan. Mutta pyhimyksillä ei ollut halua sinä iltana puuttua asiaan. Minä en ole koskaan pitänyt rosvoamisesta, ja koska kiinalainen oli ystäväni, kävin kauhistuneiden väkivallantekijöiden kimppuun iskien nyrkillä, revolverilla ja saappaankoroilla. Hetkistä myöhemmin katu oli puhdas. Otin tajuttoman kiinalaisen syliini ja kannoin hänet lähimpään taloon. Kaikeksi onneksi sattui siinä asumaan kunnollista käsityöläisväkeä, joka antoi huoneen käytettäväkseni. Mutta mies rukka oli aivan huonossa kunnossa. Roistot olivat melkein repineet hänet alastomaksi, ilmeisesti löytääkseen jotakin, mikä näytti erikoisesti kiinnostavan heidän mieltään. Ja sitä paitsi he olivat veitsellään pistelleet häntä rintaan ja mahaan, niin että verta virtasi hänestä kaikkialta. Sidoin hänet niin hyvin kuin osasin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Hieman ennen kuolemaansa hän tuli tajuihinsa. Hän pyysi minua irroittamaan kenkänsä paulat ja vetämään kengät jalastaan. Minä tein työtä käskettyä. Toisen kengän pohjalla oli värillinen monisolmuinen nuorakimppu, ja toisessa oli Galapagos-ryhmässä sijaitsevan Albemarle-saaren kartta monine viivoineen ja viittauksineen sekä pieni paksu pahvipalanen, jossa oli kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
– Sinä olet ollut hyvä minulle, kuiskasi hän. – Pidä nämä pikku esineet. Ne näyttävät sinulle kulta-aarteen tien. Nuorat ovat quiposeja. Minä olen kääntänyt niiden merkkikielen pahvipalaselle. Kuka tahansa kiinalainen voi selvittää kirjoitukseni. Mutta varo don Ramiroa. Hän on saanut vihiä aarteesta. Ja hän puree...
Sanottuaan sen hän pani kapistukset käteeni, mumisi kiinaksi joitakuita käsittämättömiä sanoja, sulki silmänsä ja heitti henkensä. Minä en kyllin ottanut vaaria hänen varoituksestaan. Don Ramiro puraisi vielä kerran ja nyt oli minun vuoroni... Mutta Matti auttaa sinua. Hän on kätkenyt kapineet "Anne Kathrinen" piiloihin. Ei paholainenkaan löytäisi niitä sieltä. Don Ramiro on meidän poissa ollessamme ollut laivassa tihutöillään. Hän löysi kartan, jonka tuhrin kokoon johtaakseni hänet harhaan. Hän luuli päässeensä päämäärään ja palkkasi jonkun murhaamaan minut, jotten minä enää pääsisi sekaantumaan hänen asioihinsa. Sillä pirulla on vakoojansa ja kätyrinsä kaikkialla. Nyt minä vain pyytäisin sinua...
Josua Polo vanhus ei saanut enempää sanoneeksi. Pitkä keskustelu ja kertomus olivat ehdyttäneet hänen viimeiset voimansa. Sisäinen verenvuoto oli jatkunut, ja valtainen yskänkohtaus puistatti suurta ruumista verivirran purskahtaessa suusta.
Kari hypähti kauhistuneena pystyyn.
– Lääkäri tänne, huusi hän Matille, – pian.
Silloin Josua Polo aukaisi viimeisen kerran siniset silmänsä ja katseli poikaansa kasvoissaan ilme, jota ei poika koskaan voinut unohtaa.
– Ei tarvita lääkäriä, kuiskasi hän, – ja kiitoksia siitä, että tulit... oma poikani.
Ne olivat vanhan seikkailijan viime sanoja. Hänen päänsä vaipui pielukselle. Oli aivan hiljaista tuossa ränstyneessä huonepahasessa. Vain rajuilma puistatti vielä hökkelin nurkkia. Mutta huoneen soppeen lysähti vanha merikarhu Matti kasaan ja uikutti kuin kipeä koira.
6. luku.
TYTTÖ.
Muutamia maileja lounaaseen San Fransiskosta eikä varsin kaukana kuuluisasta Menloe Parkissa sijaitsevasta Standfordin yliopistosta on upean puiston ympäröimänä huvila, johon amerikkalaisen arkkitehtuurin sekä edut että puutteet olivat painaneet leimansa.
Se on valtainen rakennuslaatikko kauheine koristeineen ja kaikentyylisine mauttomine torneineen. Mutta sitä kauniimpia olivatkin sitten puutarha ja puisto, jotka ympäröivät linnamaista rakennusta ja joissa punapuu elää mitä parhaimmassa sovinnossa kypressien ja vanhojen tammien rinnalla. Kaikesta voi päätellä, että se on mahtimiehen omaisuutta, jolla on ylen suuri pankkitili ja huono maku.
Caspar G. Humphrey ei eronnutkaan paljon lännen rahamahtajien suuresta joukosta. Hänen uransa muistutti hieman Rockefellerin, Morganin ja Jay Gouldin uraa. Eihän Amerikassa ole mistään kotoisin olla miljonääri tai miljardööri, ellei ole aloittanut uraansa myymällä raamattuja, sanomalehtiä, housunkannattimia t.m.s. Sitten aletaan julkaista omaa lehteä, ostetaan öljylähteitä, rautateitä, terästehtaita, teurastuslaitoksia ja paikka pörssissä. Ja sillä on asia selvä. Tuottajain selässä ratsastetaan ensimmäisten miljoonain kimppuun, niistä Washingtonin senaattiin ja parhaassa tapauksessa aina Valkoiseen taloon.
Ei ole suinkaan mikään häpeä, että on ollut sanomalehtipoika tai raamatunmyyjänä, mutta se ei myöskään ole mikään suoranainen etu.
Kaiken alemman sivistyksen erikoispiirteenä on, että ylpeillään ja keikaillaan sukuperän alhaisuudella. Ja oikea demokraatti on mielissään sivukatujen hajuista ja komeilee rappiolle itsensä juopotelleilla esi-isillä ja kuoliaaksi potkituilla, mutta jaloilla äideillä.
Juuri sitä lajia oli Caspar G. Humphrey. Kun hän joskus lepuutti niitä aivokeskuksia, jotka toimittivat yhteen- ja kertolaskua, saattoi sattua, että hän ulkonaisesti hienojen herrojen ja kunnianhimoisten konttoristien kunnioitettavassa seurassa kertoili sankarillisesta dollaritaistelustaan. Sellaisina hetkinä hän saattoi käydä hellämieliseksi ja vuodattaa kyyneleitä ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän kulutti kengänpohjiaan saadakseen kokoon pari senttiä ja kuitenkin sai pankkitilinsä kasvamaan. Mutta hän ei muistanut itkeä laiminlyötyä sieluaan, ääretöntä tietämättömyyttään, mitä tuli yleensä olemassaoloon, ja kurjia dollariaivojaan, joissa ei ollut muuta kuin numeroita ja lukuja.
Muuten tuo komea, keski-ikäinen mahtavan Menloe Parkin huvilan omistaja oli kaikkien muiden täysiveristen amerikkalaisten kaltainen: hänellä oli voimakkaat leuat, joiden lihakset purukumin pureskelemisesta olivat kehittyneet täydellisiksi, harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat, jotka pensaitten lailla riippuivat sarvisankaisten silmälasien yli, ja oli lopuksi – kuten monen monien shekkikirjain omistajan sopii – melkein täydellinen epäkohteliaisuuden ja hävyttömyyden perikuva.
Tietysti Caspar G. Humphrey oli leskimies. Hän oli kirjanmyyjänä ollessaan mennyt naimisiin pienen köyhän norjalaisen papintyttären kanssa, joka sinisilmäisenä ja lapsellisena kerran oli matkustanut ihmeelliseen seikkailujen maahan, jonka nimi oli Kalifornia. Siellä hän synnytti miehelleen tyttären ja eli sitten juuri niin kauan, että sai nähdä miehensä ryntäävän suureen rahamaailmaan. Hänen ainoana elämänilonaan oli ollut tuo samainen tytär, ja hänen ainoana surunaan hänen jättäessään tämän maailman oli, että hänen täytyi jättää lapsensa ja päästä muuten parempaan maailmaan, missä hyvä Jumala ei pureskellut kumia ja rapistellut seteleitä, kurittanut alamaisiaan tai särpinyt ruokaa mahaansa.
Caspar G. Humphrey suri niin hyvin kuin kykeni, mutta ei sen kauempaa kuin oli aivan välttämätöntä. Suuri tulipalo puhkesi ja hävitti San Fransiskon. Se merkitsi monen miljoonan voittoa uudelle rahamiehelle. Pörssimahtajat ottavat hyötyä joka asiasta. He keinottelevat onnettomuuden ja onnenpotkun sattuessa. He ovat ihmiskunnan suuren armeijan sotarosvoja. Hyeenan vainuin he kuljeksivat kaikkialla ja ryöstävät kaatuneita. Ja Humphreyn kaikki tuntosarvet olivat työssä. Vähäistä myöhemmin hän rakennutti tuon pienen Menloe Parkin miljoonikonlinnan itselleen ja tyttärelleen.
Pikku Jane Humphrey kasvoi tuollaisessa komeassa ympäristössä. Hänessä ei ollut ainoatakaan piirrettä, joka olisi muistuttanut isää. Hän oli huomattavasti äitinsä näköinen, ja Norjan vuonojen sininen loiste kuvastui hänen suurista ilmehikkäistä silmistään. Erotuksena oli vain, että Janella oli mitä parhain mahdollisuus levittää lentoon siipiään, ja sitä hän käyttikin vuosien mittaan sillä tavalla, että se kauhistutti hänen ympäristöään. Hän oli oppivainen, ja hänellä oli kiihkeä mielenkiinto kaikkia elämän vaihtelevia ilmiöitä kohtaan. Varttuessaan hänestä tuli yhä itsevaltaisempi. Kukaan ei voinut pitää kurissa tuota villiä tytönheilakkaa – eivät opettajat, kodinhoitajat tai seuraneidit. Jopa hänen isänsäkin vältti asettamasta kovaa kovaa vastaan, hieman ihaillen hänen itsevaltaisuuttaan, ja antoi hänen kaikessa tehdä niinkuin ikinä halusi. Hänen kielensä oli terävä, hänen arvostelunsa ihmisistä sattuvia, eikä hän suinkaan pidättynyt, kun niiksi tuli, käyttämästä haukkumasanoja, jotka olivat suorastaan kullankaivajain leiristä. Hänen ympärillään oli elämää ja vauhtia, jota ei kukaan voinut vastustaa. Hän ei hukannut nuoruuttaan tanssisaleissa ja veltostuneiden nuorukaisten seurassa. Hänen terve elämänilonsa ajoi hänet luonnon pariin. Hän ohjasi omin käsin isän suurta jahtia, hän otti osaa Santa Barbara-kanavan merilintujen metsästykseen, ja hän ampui paremmin kuin moni vanha alaskanmetsästäjä. Alinomaa hän keksi jotakin uutta. Hän oli päätäpahkainen ja rohkea ja karkaisi pientä solakkaa ruumistaan kaikenlaisella urheilulla.
Tämän kertomuksen alkaessa hän oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Hänellä oli harvinaisen miellyttävät kasvot. Ahava ja sade saivat esteettä leikkiä niillä ja painaa niihin raikkautensa leiman. Hänen ruumiinsa oli kaunis, sopusuhtainen ja hyvin kehittynyt, ja hänen hiuksissaan oli tuo hieno kullanruskea kimmellys, joka tekee vaaleaveriset niin viehättäviksi, kun se hohtaa vaaleata ihoa vasten.
– Hän on kokonaan epänaisellinen ja mahdoton, mumisivat kaikki vanhat rikkiviisaat tädit kahvikesteissä.
– Hän menee päin helkkunaa aikaisemmin tai myöhemmin, sanoivat isän ystävät, kun he merkitsevästi hymyillen katsoivat hänen jälkeensä.
Isä itse ei sanonut mitään. Ja mitäpä hän olisikaan voinut sanoa? Pikku neiti suhtautui kaikkiin hänen varovaisiin vastaväitteisiinsä mitä itsevaltaisimmasti halveksuen. Ja isän huono omatunto sulki häneltä suun. Joka kerran, kun hän katsahti sinisiin eloisiin silmiin, jotka saattoivat säkenöidä vihasta, muisti hän sen naisen, joka hiljaa ja äänettömästi oli kuihtunut kuolemaan hänen kovuutensa ja häikäilemättömyytensä painon alaisena. Toisinaan hän saattoi hiljaisuudessa mietiskellä, oliko tyttären uhmakkuus ehkä rangaistus siitä käyttäytymisestä, mikä oli tullut tytön äidin osaksi. Mutta moiset aprikoinnit kuuluivat harvinaisuuksiin. Kun hän yleensä ajatteli, niin ajatteli hän vain pörssikeinottelujaan, ja siellä parani hänen menestyksensä ja arvonantonsa päivä päivältä. Muuten hän oli salaa ylpeä tyttärestään ja siitä huomiosta, minkä hänen kauneutensa, räiskyvä toimintansa ja erikoisuutensa synnyttivät. Hän tunsi tytön perinpohjin rehellisen luonteen, eikä hänen mieleensä koskaan juolahtanut sekaantuminen tytön hurjiin päähänpistoihin – vaikka ne panivatkin sievistelevät seurakanaset kaakattamaan.
Paljon oli nuoria miehiä, jotka tuhlasivat sekä aikaa että vaivaa hänen sydämensä valloittamiseen. Mutta heidän ponnistuksensa olivat turhia. Hän kohteli kaikkia nuoria miestuttaviaan luontevan toverillisesti, jättämättä pienintäkään hakkailun mahdollisuutta heille – kukille, kuutamoautoilulle, salaisille kädenpuristuksille ja salaa pensaston tai romanttisen puun takana siepatuille suukkosille. Hän ei milloinkaan jatsannut ja kirkui musikaalisen suuttumuksen vallassa kuullessaan jatsiorkesterin soittoa.
Hänellä ei ole sydäntä, valittivat aviomiesehdokkaat. Voi, mitä tiesivät nuoret tanssiaissankarit tytön sydämestä?
Mutta nuorten miesten joukossa oli muuan, joka ei antautunut niin vähällä. Eikä hän ollut edes Valtioista. Hän vetelehti Stanford-yliopistossa, mutta hänen kotinsa oli Ecuadorin tasavallassa, jonka johtomiehiä hänen isänsä oli. Hänen nimensä oli José de Ramiro, eikä hän koskaan unohtanut mainitsematta, että hänen sukunsa polveutui vanhasta conquistadoresta, Pedro de Alvarado sankarista.
Nuori don José oli erittäin kaunis, ja hänen olemuksensa oli notkean miellyttävä. Hän osasi salata sen jäytävän intohimon, joka hehkui hänen sydämensä pohjalla. Hän ei milloinkaan puhunut rakkaudesta eikä paljastanut sisimpäänsä. Hän näytteli erinomaisesti iloisen, rattoisan toverin ilveilyosaa niin luonnollisesti, että Jane neiti hänen suhteensa tunsi siltä taholta olevansa täysin turvassa eroottisilta yllätyksiltä. Ja sille seikalle hän antoi arvoa. Mitä hän tiesi rakkaudesta? Hän huomasi vain, että aurinko paistoi, että meri oli sininen, että elämä kiehtoi ja että seikkailunkaipuu oli voimakas kuin suurten vesien pauhu.
Sellainen hän oli, tuo pieni, hurmaava tyttö, jonka Pohjan ja Lännen heimot olivat luoneet ja joka kasvoi ja kehittyi Kalifornian säteilevän ja elämää antavan auringon loisteessa, – runsasantoisen ja tuhlailevan luonnon hoivissa.
7. luku.
OUTO KOTIINPALUU.
Caspar G. Humphrey nousi varhain. Niinkuin kaikki liikemonomanit hänkin oli järjestyksen ja tottumuksen mies. Hän kylpi ensin, nielaisi lasillisen patenttilääkettä piristääkseen huonoa vatsaansa, ahmaisi sisäänsä kaurapuuroa kahdessa minuutissa, voimisteli hieman uusimmiksi suositeltujen aamuvoimisteluohjeiden mukaan ja oli vihdoin täsmälleen kello kahdeksan suuren Cadillac-autonsa ääressä valmiina ajamaan toimistoonsa San Fransiskoon.
Mutta eräänä aamuna hän myöhästyi perin kummallisella tavalla. Neekeriohjaajan juuri aikoessa panna koneen käyntiin ja Humphreyn jo levitellessä auki päivän lehteä tuli vanha taksa-auto heiluen ja rämisten valtaisista rautaporteista. Näin varhainen aamuvieras sai hänet säpsähtämään, ja neekerin jalka, joka juuri oli painamaisillaan käyntiinpanovipua, siirtyi taas sivulle. Humphrey katsahti kiukustuneena viheliäiseen ajopeliin, joka pysähtyi aivan hänen oman autonsa viereen. Hänen tyytymättömyytensä muuttui kuitenkin mitä suurimmaksi hämmästykseksi, kun hän näki pienen olion hypähtävän vieraasta autosta ja huomasi tuon olennon omaksi tyttärekseen, vieläpä pojan pukuun pukeutuneeksi. Hän näytti hyvin terhakalta ja hauskalta, mutta miljoonikon terävä silmä ei voinut olla huomaamatta, että nuori naisenalku, jonka hiuksia peitti jonkinlainen lentäjänlakki, näytti samalla hyvin hämmentyneeltä ja hajamieliseltä. Isä kurkottautui ulos vaununikkunasta.
– Mitä tämä on, Jane? kysyi hän ankarasti.
Tytär rypisti kulmakarvojaan.
– Ei mitään erikoista, isä, vastasi hän väsyneesti.
Humphrey huomasi olevansa voiton puolella ja käytti tilaisuutta hyväkseen.
– Minusta tämä näyttää vähän merkilliseltä kotiinpaluuajalta! Ja tuollaiseksi pukeutuneena! Se ei sovi nuorelle sinun säätyisellesi naiselle. Ajattelehan, mitä naapurimme sanoisivat, jos he näkisivät sinut!... Kauhistus, jos rouva Guggenheimer...
– Se vanha kummitus! keskeytti Jane väsyneesti.
– Kummitus tai mikä pöpö hyvänsä, niin täytyy kai sentään vähän katsoa, mitä säädyllisyys ja hyvät tavat vaativat!
– Hölynpölyä, virkkoi nuori nainen ja hieroi pieniä kätösiään. – On aika raikasta vai mitä?
– Kaksitoista astetta Celsiusta, pääsi isältä vastentahtoisesti. Hänen aamutottumuksiinsa näet kuului jokapäiväinen lämpömittarin tarkastelu. – Mutta älä nyt koeta verukkeilla. Tämä on vakava juttu. Missä sinä olet ollut yöllä?
– St. Fransiksessa, vastasi Jane välinpitämättömästi.
Pelkkä pelästys sai Humphreyn pudottamaan suustaan palasen purukumia, jota hän juuri oli alkanut muokata järjestelmällisen huolellisesti. Se oli vanha kolportööriajan paha tapa.
– Mitä sinä oikein sanotkaan! huusi hän.
Nuoren tytön katse muuttui taaskin hämmentyneeksi.
– Niin, mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä? virkkoi hän hieman anteeksianova sävy äänessään. – Olin pienellä löytöretkellä kiinalaiskaupungissa don Josén kanssa. Hän lupasi näyttää minulle ooppiumiluolan. Sitä minä en voinut vastustaa. Ja kun ei naisia päästetä sisään, täytyi minun panna ylleni nämä kauheat housut. Sitten puhkesi kamala rajuilma, ja minä eksyin eroon don Josésta. Minä en uskaltanut lähteä kotiin myrskyn raivotessa, ja siksi pistäydyin St. Fransikseen. Onko siinä mitään ihmeellistä?... Ja tässä minä nyt olen taas häkkiin pantavaksi!
Humphrey nojautui taaksepäin istuimellaan, ja pelkkä isällinen arvokkuus painoi esiin kaksoisleuan.
– Minusta sinun käyttäytymisesi on mitä suurimmassa määrin kiusallista, sanoi hän hiukan saarnaavaan tapaan. – Niin, vieläpä anteeksiantamatonta. Don José on hyvä poika, josta minä pidän, mutta minun on vaikeata antaa hänelle anteeksi, että hän on houkutellut sinut tuollaiseen. Kiinalaiskaupunkiin – niinkö? Kauheata! Mitä rouva Guggenheimer sanoo, ja mitä sanoo rouva...
Tuo alinomainen rouva Guggenheimerin vaikuttaminen oli ilmeisesti nuoresta tytöstä kuin punainen vaate. Hänen nolostumisensa hävisi silmänräpäyksessä.
– Kissa vieköön koko kanaväen, sanoi hän suuttuneena, ja hänen sinisiin silmiinsä syttyi loiste, josta Caspar G. Humphrey ei pitänyt. – Eihän koko Friskossa ollut mokomaa lempolaista, joka olisi ajanut tänne sellaisessa myrskyssä. Mitä minun muka olisi pitänyt tehdä?
– No, no, no, mumisi miljoonikko torjuvasti. – Mutta miten don Josén kävi?
Jane asteli hitaasti suuren Cadillacin luo ja kurkotti sisään vaununovesta. Aamuaurinko valaisi hänen kalpeita ja sielukkaita kasvojaan, ja Humphrey tunsi rintansa äkkiä paisuvan ylpeydestä. Millainen ihmeellinen tytär hänellä kuitenkin oli!
– Kuulehan nyt, isä, sanoi hän mielistelevästi, – sinun täytyy pitää huolta siitä, että tuo don Josén juttu selviää. Hae käsiisi joku yksityisetsivä ja käske heitä lähettämään väkeä etsimään häntä. Hänen isänsä on kaupungissa, ja olisihan sääli, jos...
– Minä puhun Barnesille. Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, ettei synny mitään häväistysjuttua...
– Ja sitten sinun täytyy loikkia St. Fransikseen maksamaan laskuni ja puhumaan hiukan hotellinisännälle... ymmärrätkö?
Humphrey nyökäytti päätään, mutta hänen katseensa muuttui äkkiä huolestuneeksi.
– Ja miltä sinä näytätkään! huudahti hän. – Oletko sinä ollut tappelussa?
Pikku Jane oli epähuomiossa ottanut päästään lentäjänlakin. Hänen kullanruskeat kiharansa lainehtivat alas hänen kaulalleen, mutta ne eivät saaneet peitetyksi pitkää, veristä naarmua, joka ulottui hänen toisen pikku korvansa luota aina leukaan saakka.
– Sattui pieni onnettomuus autossa, sanoi hän vältellen. Se ei merkitse yhtään mitään... mutta nyt sinun täytyy kiiruhtaa, muuten myöhästyt toimistosta. Ja minä kaipaan kylpyä ja kunnollisia vaatteita!
Muutamia sekunteja myöhemmin mennä humisi Humphreyn Cadillac San Fransiskoa kohden. Jane kiiruhti huoneeseensa. Se ei millään tavalla muistuttanut nykyaikaisen naisen huonetta. Siinä ei ollut mitään hienonhienoa ylellisyyttä, ei silkkiseinäverhoja, peilejä tusinoittain, pehmeitä leposohvia eikä pulleapatjaisia sänkyjä. Kaikki oli yksinkertaista, aistikasta ja aitoa, – ja siellä täällä näkyi merkkejä, jotka viittasivat nuoren tytön urheilu- ja ulkoiluharrastukseen. Pieni täytetty karhunpenikka käpälät koholla oli seinäkomerossa, ja sen yläpuolella leijaili uhkaavana suuri kalifornialainen kondoori. Toisella seinällä oli asekokoelma, ja keskellä siinä riippui kaksi ristiinpantua Winchestertussaria ja pari meksikkolaista veistä. Toista seinää koristivat sukset, luistimet, lumikengät, verkkopallomailat ja komeaa purjealusta esittävät valokuvat.
Suuressa huoneessa ei ollut mitään, joka olisi osoittanut, että se oli naisen asunto. Se muistutti enemmän rikkaan ylioppilaan työhuonetta.
Pikku Jane jäi kauan seisomaan ajatuksissaan. Hänen itsevarmuutensa oli kokonaan hävinnyt, kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa yksikseen. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui kauniin naisen muotokuva, jolla oli syvät surulliset silmät. Se esitti hänen äitiään. Nuori tyttö huokaisi syvään hänen ihmeen surumielisenä katsellessaan sielukkaita, melkein neitseellisiä äitivainajansa kuvan piirteitä.
– Rakas pikku äiti, kuiskasi hän, – sinä näytät niin surulliselta. Jos olen käyttäytynyt pahoin, niin anna minulle anteeksi!
Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua. Kun hän veti yltään liivit, putosi paperiliuska lattialle.
Hän kumartui ottamaan sen käteensä. Siihen oli vain suurin kulmikkain, veden melkein kokonaan tahrimin kirjaimin kirjoitettu: Kari Polo, 8th Avenue 182.
– Aika seikkailu, mumisi hän. – Ja miten suuri ja voimakas ja vaalea se poika oli!
Sitten hän pisti paperilapun huolellisesti kirjoituspöytänsä laatikkoon, kiskaisi vaatteet yltään, ja pari minuuttia myöhemmin hän jo loiskutteli suuressa marmorialtaassa.
8. luku.
ISÄ JA POIKA.
Whitcombin hotellissa keskellä The Civic Centeriä San Fransiskossa istui pieni hermostunut eteläamerikkalainen ja selaili aamulehtiä. Oli varhainen aamuhetki, ja suuri lukusali oli tyhjän ja surullisen näköinen.
Kun pieni mies teki eleen, joka romaanilaisten kansojen keskuudessa ilmaisee pettymystä, ja laski käsistään sanomalehden, tuli sen takaa näkyviin kellahtavat ryppyiset kasvot, joita kehystivät loistavanmustat hiukset, ohuet, mutta parturin taitavasti tempuillaan kaunistamat. Hän oli luultavasti nuoruudessaan ollut kaunis mies, mutta päiväntasaajan aurinko ja epävakainen elämä näyttivät runnelleen pahasti häntä.
Arkioloissa Antonio de Ramirolla oli aina viehättävä ja hyväntahtoinen hymy siltä varalta, että sitä tarvittiin, ja hänen olemuksensa tuntui vieraasta uskottavalta ja rakastettavalta. Mutta tällä kertaa, kun ei ketään ollut lähettyvillä, oli tuo tavanomainen ikihymy hävinnyt hänen kasvoiltaan. Niin, vieläpä hän näytti suorastaan luihulta siinä istuessaan ja rummuttaessaan maltittomana pöytää timantein koristelluilla pergamenttisormillaan. Ja kun ei ollut ketään puhekumppania, jutusteli hän itsekseen.
– Se poika ei sitten ikinä opi täsmälliseksi, murisi hän kärtyisästi. – Sen tavan hän on perinyt äidiltään... Tai kenties on hänelle jotakin tapahtunut... Ei tainnut olla viisasta lainata hänelle paria miestäni, jotta hän saisi pitää pikku peliään vanhan Humphreyn tyttären kanssa. Poika kyllä hoitaa asiansa, mutta hän on liian perso makealle. Hän ei voinut malttaa mieltään, kunnes olisi saanut tytön hyvällä. Minä kyllä tunnen tuon intohimon. Se on sukuvika. Ehkäpä isoäitini kirottu intiaaniveri siinä kummittelee...
Hän keskeytti äkkiä muminansa ja katsahti levottomana ympärilleen. Ei suinkaan vain lähettyvillä ollut ketään kuulemassa! Sillä tuo suvun veren sekoitus oli muuten salaisuus, jota hän ei ollut uskaltanut uskoa edes Guyaquilissä olevalle salakammiolleen. Virallisten tietojen mukaan hän polveutui suoraan alenevassa polvessa Pedro da Alvaradosta, mikä muuten sivumennen sanoen oli oikea emävalhe. Espanjalaisethan ovat, päinvastoin kuin pohjoisamerikkalaiset, hyvin tarkkoja esi-isistään. Ja ellei sellaisia ole, on jostakin haalittava nokkela genealogi sukupuuta rustaamaan.
Mutta kun ei huoneessa näkynyt elävää sielua, jatkoi hän yksinpuheluaan, tällä kertaa jo tyytyväisemmällä äänellä.
– Galapagos-saarten juttu edistyy hienosti. Vanha Polo on ollut oikea aasi. Miksi hänen pitikään sekaantua meidän asioihimme?... Ei ole hyvä asettua poikkiteloin don Ramiron tielle. Voiko, tuhattulimmaista! kukaan sanoa, miksei tuo kaistapäinen kiinalainen tahtonut myydä minulle löytöään, jota varten hän kuitenkin pyysi minun apuani? Se maksoi hänen henkensä... ja miksi Polo antoi hänelle laivassaan turvapaikan? Sen hän vuorostaan sai maksaa hengellään... Ja tuo hölmö antoi kiinalaisen kartan jäädä muitten papereittensa joukkoon. Lapsikin olisi päässyt siihen käsiksi! Don Ramiro se joka tapauksessa kuitenkin tulee korjaamaan Huayna-Capacin aarteen, jota espanjalaiset jo kohta neljäsataa vuotta ovat etsiskelleet hamasta Quitosta aina Titicaca-järveen saakka. Siitä ei ole enää mitään epäilystä. Kiinalainen oli viisaampi kuin kaikki muut yhteensä. Hän luki vanhoja quipas-kirjoituksia yhtä helposti kuin dominikaanimunkki lukee latinaa. Ja hän piirsi kartan niiden opastusten mukaan, jotka inkapapit jättivät jälkeensä... Minusta tulee Ecuadorin rikkain mies, ja se rikkaus on vievä minut aina presidentinistuimelle saakka – vaikkapa minun täytyisi katkaista kolmen kenraalin kaulat.
Tuo rohkaiseva ajatus sai tumman herran tyytyväisenä luikauttamaan kurkkuaan.
Hänen yksinpuhelunsa katkesi äkkiä, kun hän kuuli askeleita selkänsä takaa, ja entinen luotettava hymyily purjehti kuin käskettynä jälleen hänen elähtäneille kasvoilleen. Nuori mies lähestyi salin poikki. Hän oli äskeisen yksikseen puhelijan uskollinen jäljennös. Samanlainen nuoleskeltu tukka ja samanlaiset mustat silmät! Mutta don José de Ramirolla oli puolellaan nuoruuden etu. Hän olisi ainakin romanttisten sikarikaupanneitosten mielestä ollut kaunis, eikä suinkaan paljoakaan puuttunut, ettei tuo nuori puoliverivesa ollut Alfonsin-tyypin ihanne arkisessa maailmassa. Hänkin käytti tarvittaessa samanlaista jaloa hymyä, joka oli isän erikoistaito. Hän näytti hyvin luotettavalta ja saattoi vuorotellen näytellä naiivia, viatonta, poikamaista – aina tilanteen vaatimusten mukaan. Hän oli vain kaksikymmenvuotias, mutta oli tarkoin käyttänyt elinvuotensa. Kuin Catilina hän tunsi kaikki paheet, ja nuo sileäksi ajellut, hymyävät kasvot kätkivät peittoonsa kaiken sen siveellisen turmeluksen, jolla on hyvä maaperä etelän kuuman auringon alla. Isä luotti häneen täydellisesti. Don José oli lihaa hänen lihastansa ja yhtä paheellinen kuin hänkin – tyypillinen sekarotuluonne, rohkea ja pelkuri samalla kertaa, synnynnäinen väijyjä ja takaapäinhyökkääjä-luonne.
Nuori Ramiro ei tuntunut olevan parhaalla tuulellaan. Tällä kertaa, kun hän oli kahden isänsä kanssa, ei hän yrittänytkään peittää pettymystään ja raivoaan.
– Hyvää päivää, poikaseni, sanoi don Antonio arvokkaasti. – Sinä tulet myöhään, jatkoi hän hieman moittiva sävy äänessään. – Mutta et kai syyttä vitkastellut. Ei näytä juuri siltä, kuin sinulla olisi ollut menestystä.
Nuorukainen löi nyrkkinsä pöytään, niin että rystyset loistivat valkoisina tummanruskean nahan alta. Käsi oli harvinaisen leveä ja karkea ja sormenpäät tylpöt. Pitkät, vaaleanpunaiset, hyvin hoidetut kynnet eivät voineet peittää tuota muodottomuutta, joka ehkä oli intiaaniperua tai muuta Amazonjoen seutujen suvun esi-isäin sekoitusta.
– Olet liian malttamaton, poikaseni, sanoi don Antonio rauhoittaen. – Sinun täytyy oppia odottamaan. Ota oppia suurista petoeläimistä. Olen kerran kuullut puhuttavan puumasta, joka kahdeksan päivää väijyi liikkumattomana kallionkielekkeen takana saadakseen erikoisen hienon ja makuisan hopeakaniinin.
– No, saiko se kaniinin?
– Tietysti.
Don José huokaisi helpotuksesta.
– Ymmärrän, virkkoi isä viekkaasti hymyillen, – sinun eilinen hopeakaniinisi pääsi karkuun.
– Totta kai, p–u vieköön, sähisi poika, heittäytyi rentona syvään nojatuoliin ja alkoi kiertää savuketta.
– Kerrohan.
Don José katsahti varovaisesti ympärilleen. Molemmat olivat yhä edelleenkin ainoat suuren salin vieraat.
– Pelkkää sattumaa, kirotun huonoa onnea, kuiskasi hän. – Kaikki oli järjestetty niin hyvin kuin suinkin. Tuo pikku paholainen tahtoi ehdottomasti nähdä Ho Chingin kellarin. Hän oli pukenut pojanvaatteet ylleen. Aivan suoniani poltti, kun näin hänet. Hän oli kauniimpi ja kiehtovampi kuin Huaco inka-kansan paratiisissa. Mutta minä hillitsin vereni. Kaikki näytti suosivan suunnitelmiani. Myrsky raivosi, eikä ainoatakaan sielua näkynyt kadulla. Meidän miehemme odottivat Ho Chingin ulkopuolella. Luotettavat, varmat miehet ja sellaiseen puuhaan tottuneet. He hyökkäsivät kimppuumme. Minä huidoin hurjasti ympärilleni ja sain siinä kahakassa itselleni vanhan sadetakin. He sieppasivat tyttöheilakan kiinni, mutta ennenkuin ennättivät pistää hänet säkkiin, riistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Meikäläiset tavoittivat hänet pian ja vaiensivat hänen huutonsa suukapulalla... Mutta sitten tuli siihen muuan nuori pojanjolppi, mistä lienee tullut. Hän juoksi miesten kimppuun, ja ennenkuin Smith ja Williams ehtivät antaa hänelle ansion mukaan, viruivat he molemmat katuojassa – tainnoksissa. Tyrmättyinä kahdella iskulla! Minä tarkkasin tapausten kulkua kadunnurkan takaa, mutta en uskaltanut puuttua peliin.
– Entä tyttö?
– Hänet vei pelastaja mukanaan.
– Ja miten kävi meidän miesten?
– He virkosivat koko pian. He olivat niin raivoissaan, että mylvivät kuin härät. Möyrysimme sitten kaikki kolme. Rajuilma oli sillä välin yltynyt, niin että tuskin enää pysyimme jaloillamme. Niinpä pistäysimme Ho Chingin luo ja rauhoitimme hermojamme Bolinderosooppiumilla. Minä nukuin ja...
– Hyväksyn ooppiumin kauppatavarana, sanoi vanhempi Ramiro kynsiään hieroskellen, – mutta en nautintoaineena... sanopas, mitä nyt olet aikonut tehdä?
Don José ravisti päätään kaiken kallella kypärin.
– Meillä ei ole enää paljon aikaa hukattavana, virkkoi don Ramiro. – Meidän olisi jo tänään pitänyt päästä matkaan. Minä olen jo järjestänyt lomasi. Nyt on kysymyksessä tärkeämmät asiat kuin Humphreyn tytär. Mutta sinun vuoksesi odotan pari päivää... Mene nyt minun huoneeseeni ja paneudu vuoteeseen. Minä vuokraan sillä aikaa toisen huoneen itselleni. Puolen tunnin kuluttua Manuel tulee luoksesi ja kietoo otsallesi siteen, jossa on siellä täällä veritahroja. Sinun on näyteltävä pahasti mukiloidun osaa. Sankaria ja marttyyria. Sitä eivät pikkutytöt voi vastustaa. Sitten soitan Humphreylle, ja ellen aivan pahasti erehdy, on tyttö täällä muutaman tunnin kuluttua. Ja jos hänellä ehkä onkin ollut jonkinlaisia epäilyksiä sinun suhteesi, niin ne häviävät kuin tuhka tuuleen, kun hän näkee sinun kärsimyksesi ja verisen siteesi... Niin on kaikki kunnossa, ja sinä voit aloittaa taas alusta... sanohan, miksi sinä et kosi tyttöletukkaa. Sehän on paljoa yksinkertaisempaa. Hänhän on oikea kultakala.
Don José naurahti pilkallisesti.
– Sinä et tunne häntä, huudahti hän intohimoisesti. – Hän nauraisi minulle vasten naamaa. Jokainen lemmensana, jonka lausuisin, peloittaisi hänet toiselle puolen maailmaa. Hän on puhdas ja kaino kuin Pyhä neitsyt. Hänet on herätettävä väkivalloin – ja sen olen päättänyt tehdä!
– No, no, sanoi isä ja nyökäytti ymmärtäväisesti päätään, – mutta älähän pidä niin kovaa ääntä! Se kyllä järjestyy. Siitä apajasta heltiää kyllä rahaa siitäkin. Mutta pane nyt pitkäksesi ja teeskentele kovia kipuja. Pure huulesi verille, mutta älä hiiskahda sanaakaan. Nämä amerikkalaiset voihkivat ja oihkivat aina, kun heillä on kipuja. Ja sitten minä menen soittamaan ja puhumaan vähän ovenvartijan kanssa...
Hän nousi ja poika teki samoin. He hymyilivät molemmat.
9. luku.
"ANNE KATHRINE."
Kun Kari Polo muutaman päivän kuluttua isän kuolemasta ja hautauksesta sanoi hyvästit Samuel Ryanille, taritsi tämä eriskummallinen herrasmies hänelle erojaisiksi ylimääräisen annoksen valittuja manauksia. Hän puhui nuorison kiittämättömyydestä ja kevytmielisyydestä, viittasi vähän siihen suuntaan, että hänen kunnon ystävänsä Josua Polo aivan varmasti oli ajatellut häntä testamentissaan, jos sellaisen tekemiseen oli ollut aikaa, ja paasaili niin kauan taivasta ja helvettiä koskevia vertauksia ja voimasanoja, että Kari päättävästi käänsi hänelle selkänsä ja meni menojaan. Sitä vastoin hän sanoi liikuttavat ja hellät jäähyväiset rouva Ryan raukalle, joka kyyneleitä vuodattaen ja vaikerrellen soi hänelle siunauksensa, ollen varma siitä, etteivät he koskaan enää näkisi toisiaan. Se aavistus toteutuikin.
Kari oli hieman omituisessa mielentilassa, kun hän vähäiset kapineensa mukanaan meni lautalla Oaklandiin, missä hänen piti ottaa haltuunsa tuleva kotinsa. Tuo koti oli nimeltään "Anne Kathrine", pieni kaksimasto, joka oli hankkinut Josua Pololle hänen elatuksensa – sekä lain rajoissa että niiden ulkopuolella.
Kari ei ollut odottanut suuria tuolta pieneltä alukselta, ja häntä kohtasi sen vuoksi iloinen yllätys, kun hän näki sen. Ei tosin ollut minkäänlaista epäilystä siitä, ettei "Anne Kathrine" ollut jo sivuuttanut parhaita päiviään. Mutta alus oli tehty hyvistä aineksista, ja lujat, kalifornialaisesta tammesta veistetyt pohjalankut näyttivät melkein ikuisesti kestäviltä. Ja Polo-vanhus oli osannut pienin ja yksinkertaisin keinoin tehdä vanhan ruhon myöskin silmää miellyttäväksi. Väriltään se oli harmaa, mikä parhaiten sopi purrelle, jonka oli parasta herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista. Sen suuruus saattoi olla siinä sadan tonnin maissa.
Karin mieli oli hiukan omituinen, kun hän astui isävainajansa laivakojuun. Siinä oli kaksi kodikasta huonetta, joita kapea käytävä yhdisti. Kummassakin huoneessa oli kunnollinen vuode, ja Matti kertoi liikutetuin mielin kuuntelevalle nuorukaiselle isän järjestäneen huoneet siten siinä mielessä, että poika ottaisi niistä toisen, jos hän joskus saisi poikansa mukaan merille. Molemmat huoneet oli maalattu vaaleansinisiksi, ja seinissä kiinni olevine, valkoiseksi maalattuine penkkeineen ne muistuttivat isänmaan rakkaita värejä. Kaikki oli kiiltävän puhdasta, niin että lamput ja kynttilänjalat loistivat, ja molemmissa huoneissa oli sen puolison ja äidin kuva, josta alus oli saanut nimensä.
Matti oli myös päivän kunniaksi perinpohjin siistinyt itsensä, mikä jos mahdollista teki hänen ulkomuotonsa vielä entistä peloittavammaksi. Hänen hiuksensa, jotka enemmän muistuttivat hevosen jouhia kuin ihmisen tukkaa, oli huolellisesti suittu sivuille, mutta törröttivät kuin sianharjakset pään ympärillä, ja kasvonsa hän oli huosinut niin perusteellisesti, että ne olivat aivan hehkuvan punaiset. Kaulaansa hän oli solminut tulipunaisen kaulaliinan, ja siniset pyhävaatteet roikkuivat murheellisen näköisin laskoksin hänen jättiläishartiainsa ja kömpelön ruumiinsa ympärillä.
Mutta hänen silmistään loisti vilkkaan mielenkiinnon tuli, ja hän koetti vaimentaa äänensä merkillisiä kurkkukorahduksia. Kari tunsi vaistomaisesti, että tuo kumma olio pani parhaansa ollakseen uudelle nuorelle isännälleen mieliksi ja että hän kuului niihin, jotka seuraavat herraansa kuin uskollinen koira – myötä- ja vastoinkäymisissä, hyvässä ja pahassa! Hän perehtyi pian yhä paremmin vanhan merikarhun sulkeutuneeseen ja arkaan olemukseen. Isävainaja oli kyllä ollut oikeassa siinä, kun hän sanoi, että Matilla oli sydän kullasta ja että hänestä kannatti pitää kiinni. Laivan miehistöön kuului sitä paitsi hawaijilainen kanakki nimeltä Kaola – pieni laiha ruipelo, jonka Josua Polo oli käsittänyt jollakin matkallaan. Hän tuntui myöskin hyvin vaiteliaalta, mutta Matti selitti, että hän oli mainio merimies ja sitä paitsi erinomainen kokki.
Kari arvosteli miehistön kovin piskuiseksi niinkin suureen alukseen, mutta Matti oli toista mieltä. Hän kävi kuitenkin miettiväiseksi, kun Karin oli pakko tunnustaa, että hän mahdollisimman pintapuolisesti tunsi purjehdustaitoa, mutta hän lohduttautui pian, kun nuori laivuri lisäsi, että hänen teknillinen kasvatuksensa kyllä auttaisi häntä lyhyessä ajassa käyttämään sekstanttia ja laskemaan pituus- ja leveysasteita. Hän aikoi ensin käydä viikon kurssin San Fransiskossa erään asiantuntijan opissa, ja sitten saisivat oppikirjat ja käytäntö täydentää muun. Parasta oli päästä matkaan niin pian kuin mahdollista.
Mutta sitä ennen "Anne Kathrinen" nuori kapteeni ja hänen perämiehensä sopivat siitä, että alus mitä pikimmin muutettaisiin toiseen paikkaan, jotta vältyttäisiin uusilta isän vihollisen konnankoukuilta, ja Matti ehdotti odotusajan satamapaikaksi pientä sopivaa lahtea, joka oli lähellä Transport Dockseja aivan Golden Gaten vieressä.
Sillä aikaa kuin perämies ja Kaola selvittivät laivaa valmiiksi nostamaan ankkurinsa, ryhtyi Kari tarkastamaan isänsä papereita. Heltynein mielin Kari huomasi, kuinka isä tietäen milloin hyvänsä saattavansa joutua jättämään tämän maailman oli järjestänyt kaikki mitä mallikelpoisimmin, ja jokaisesta paperiliuskasta ikäänkuin säteili sitä lempeää huolenpitoa, jota hän oli tuntenut poikaansa kohtaan. Josua Polon ei ollut onnistunut kerätä rikkauksia. Mutta papereista kävi selville, että "Anne Kathrine" oli kokonaan hänen omansa ja että hänellä sitä paitsi San Fransiskon eräässä pankissa oli talletettuna hieman yli viidentuhannen dollarin. Lukuun ottamatta tuota summaa ja muutamia satoja dollareita käteistä jäi Josua Pololta vain pinkka kellastuneita rakkauskirjeitä, jotka olivat peräisin siltä ajalta, jolloin hän meni kihloihin Anne Kathrine Vuoren kanssa, sekä joukko valokuvia, jotka esittivät Karia eri ikäkausina – aina viimeksi valokuvattuihin saakka, joita hän oli leikellyt eri urheilulehdistä.
Nuorukainen oli niin syventynyt tutkimuksiinsa, ettei hän huomannut, kuinka "Anne Kathrine" oli nostanut ankkurinsa ja täysin purjein liukui poikki San Fransiskon lahdelman Matin ehdottamalle paikalle.
Ja kun hän vihdoin viimein nosti katseensa isänsä papereista, kuuli hän hämmästyneenä ankkuriketjun taas ratisevan. Hän katsahti ulos ikkunasta – toden totta he olivat Transport Docksien luona ja löytäneet hyvän ankkuripaikan ja suojan tuulelta ja merenkäynniltä!
Sinä iltana Kari Polo tunsi rintaansa paisuttavan sen ihmeellisen tunteen, minkä vapaus ja riippumattomuus loihtii. Nyt hän oli vapaa mies omalla aluksellaan – kuningaskunnan, vaikkapa pienen, niin kuitenkin oman, valtias! Hän oli nyt suuren, sinisen meren poika, luonnon suuren maailmanvaltion vapaa kansalainen. Meri oli houkutellut häntä vuosikausia – ja nyt hän oli kuulemassa meren äänettömiä säveliä, milloin uhan ja voiman täyttämiä, milloin hillittömästä elämänhalusta riemuitsevia.
Ja kun hän sinä iltana istui pöydässä pikku miehistönsä seurassa ja söi yksinkertaista, mutta ravitsevaa illallista, tunsi hän sukulaisuutta esi-isiensä kanssa – noiden rohkeiden, voimakkaiden miesten, jotka olivat taistelleet merta ja pohjolan ankaruutta vastaan vuosisatoja.
Ja äänipoijujen kellojen ulkona soittaessa Kari Polo lähti makuulle. Hän näki vaihtelevia unia – mutta lopulta kaikki unet sulautuivat ihmeellisiksi tytön silmiksi, jotka loistivat suoraan hänen elämänjanoiseen sydämeensä. Silloin hän käännähti huokaisten...
Mutta sinä yönä Matti Jussinpoika Keskitalo makasi kokoonkäpristyneenä kannella uuden isäntänsä kajuutan ulkopuolella. Ja hänen mielensä oli keveä ja toivorikas.
10. luku.
UUSI KAPTEENI.
San Fransiskon Kultaisesta portista, "The Golden Gatesta", on kirjoitettu paljon kauniita sanoja. Jack London on nähnyt sen loistavan ja kimaltelevan, ja kuoleva Frank Norris uneksi taivaan portista ajattaessaan itsensä meren kuluttamille rantakallioille.
Mutta merimies ei ole yhtä ihastunut lähestyessään Kalifornian pääkaupungin kuuluisaa väylän porttia. Hän ei näe paljoakaan kullanruskotusta, sillä yleensä hautoo sumu tiheänä keltaista mutavettä. Sumu on kosteata ja harmaata, ja kun sitä vielä paksuntavat suuren kaupungin sauhut, ei sekoitus suinkaan ole juhlalliselta vaikuttava. Sumusireenien ulvonta sekaantuu vähäisten lauttojen merkkihuutoihin, kun ne ristiin rastiin samoilevat lahdella, ja satamassa kiljuvat laivat ahdingossa vasenta ja oikeata. Ei puutu totisesti mekaa San Fransiskon lahdelta. Mutta Kari Polo nukkui ensimmäisen laivanomistajayönsä hyvin, ja kun hän seuraavana aamuna avasi silmänsä ja näki vaaleansinisten kajuutanseinien loistavan vastaansa, tunsi hän heränneensä kuin uuteen ja parempaan elämään. Hän ojenteli voimakkaita jäseniään, katsahti pyöreään laivakelloon, joka nakutti äänekkäästi ja rohkaisevasti. Hän hypähti sängystä. Kello oli yhdeksän! Mitähän toiset ajattelivat mokomasta vetelehtimisestä?... No niin, tästä hetkestä alkaen tulisikin meno muuttumaan.
Heti sen jälkeen koputettiin oveen ja kanakki toi aamukahvin tarjottimella. Se tuoksui houkuttelevalta, ja Kari tunsi hyvänolon tunteen koko ruumiissaan.
– Minä olin aika unikeko, virkkoi hän anteeksi pyytäen.
Pieni keltaisenruskea mies hymyili hyvänsuovasti, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen asiaan.
– Haluatteko kylpyä? kysyi hän.
Kari tuijotti häneen hämmästyneenä.
– Kylpyäkö?
Vastaamatta Kaola nosti syrjään lattialla olevan kookosmaton, niin että suuri luukku tuli näkyviin. Kanakki avasi luukun, ja sen alta tuli näkyviin ihkasen uusi, tilava kylpyamme.
– Kapteeni teetätti tämän viimeistä kertaa ollessaan Valparaisossa. Toisessa kajuutassa on samanlainen. Nämä ovat hyviä vehkeitä. Minä olen pumpunnut vettä etukannen säiliöön, niin ettei tarvitse muuta kuin hanaa vääntää. Tuossa kaapissa on pesusieni ja kylpykaapu. Jos jotakin muuta puuttuu, niin tarvitsee vain soittaa tuota kelloa.
Tämän selityksen jälkeen, – joka muuten näkyi kovin koetelleen hänen puhekykyään – kanakki hävisi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Kari kummasteli kummastelemistaan. Vanha purkki, jonka hänen isänsä oli ristinyt "Anne Kathrineksi", oli melkein ihanteellinen alus. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että isä oli kaiken tuon mukavuuden kustantanut vain poikansa parasta ajatellen. Omaa mukavuuttaan hän ei ollut paljoakaan muistanut, koska hän tyytyi mitä yksinkertaisimpaan oloon ja elämään.
Kari ei pitkiä aikoja arvellut, vaan heitti yöpuvun yltään ja molski pian raikkaassa suolavedessä.
Kun Matti hetken kuluttua koputti uuden kapteeninsa oveen saadakseen – kuten hän sanoi – päivän määräykset, oli Kari jo pukeutunut ja oli virkkuna ja toimintaintoisena valmis käymään käsiksi niihin velvollisuuksiin, joita hänen uusi asemansa toi mukanaan.
Perämies näytti paljoa hauskemman näköiseltä sininen jokapäiväisen työn kuluttama tervan, pien ja maalin tuhrima työnuttu yllään. Hihat oli kääritty kyynärpäihin saakka, niin että voimakkaat, karvaiset käsivarret tulivat näkyviin muistuttaen enemmän gorillan käpäliä kuin ihmiskäsiä. Saattoi aavistaa, mikä valtainen voima niissä piili.
– Voinko minä toimittaa jotakin maissa? kysyi Kari Matin soutaessa häntä lähimpään laituriin.
– Meillä on laivassa muonaa moneksi kuukaudeksi, vastasi Matti. – Vanha kapteeni oli kyllä ajatellut oikein pitkää matkaa. Mutta olkaa varuillanne! Kirottu Ramiro maleksii kyllä vielä kaupungissa. Hänellä lienee poikakin täällä. Minä kyllä pidän huolen siitä, ettei asiaankuulumattomia pääse laivaan. Kaolalla ja minulla on kyllin työtä. Meidän täytyy vähän maalailla ja leikata uudet etupurjeet. Aluksesta tulee pian niin hieno kuin matkustajalaiva. Ja muistakaa, ettette anna Ramiron tai hänen kätyriensä pistää nokkaansa papereihin.
– Minua ei ole niin helppoa siepata päivänvalossa, virkkoi Kari tunnustellen pullollaan olevaa sisätaskuaan.
Hänellä oli mukanaan ne paperit, joista isä oli hänelle puhunut. Matti oli näyttänyt hänelle piilopaikan: peräsinlaitteessa ruorin takana olevan ontelokätkön.
Hän ei toistaiseksi vielä ollut erikoisemmin kiinnostunut salaperäiseen aarteeseen. Uusi elämä, johon hän juuri oli astunut, antoi jo sellaisenaan riittävästi ravintoa hänen mielikuvitukselleen. Ja mitä tulee kätkettyjä rikkauksia koskevaan juttuun, niin oli Kalifornian ilmapiiri alinomaa sellaisia täynnä.
Mutta hänen isänsä esittämä toivomus oli muuttunut laiksi. Hänen ensimmäisenä tehtävänään oli oppineen itämaisten kielten tutkijan etsiminen, jotta saisi tulkituksi nuo kiinalaiset pienen "Anne Kathrinen" kätkössä olleen pahvilevyn harakanvarpaat. Hän oli ohimennen tutustunut vanhaan filologiin, jonka erakkoelämä ja vanhojen kirjojen nuuskiminen oli takeena salaisuuden säilyttämisestä ja vaitiolosta. Kari oli tuntenut vanhuksen ainoan pojan, joka joitakuita kuukausia sitten oli joutunut onnettomuuden uhriksi, ja Kari oli ollut niitä harvoja, jotka olivat olleet saattamassa vainajaa hänen viime matkallaan.
Oppinut otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan, ja vanha kirjatoukka oli ylen onnellinen, kun joku vetosi hänen kovin harvinaisen alansa tietoihin. Katsahdettuaan nopeasti noihin hienolla käsialalla piirrettyihin merkkeihin hän lupasi käännöksen seuraavaksi päiväksi. Nuorukainen jatkoi kevein sydämin vaellustaan kaupungissa, joka siihen asti oli suonut hänelle niin vähän ilon aihetta ja niin paljon kärsimyksiä. Nyt hän katseli sitä aivan toisin silmin. Sumu oli hälvennyt, ja auringonsäteet leikkivät talojen katoilla. Ihmisiä vilisi Market Streetillä ja California Streetillä. Kaikki kaupungin valtimot sykkivät. Oli lounaan aika, ja pilvenpiirtäjistä tulvaili kadulle kalpeita miehiä ja naisia, jotka käyttivät tilaisuutta nauttiakseen auringosta, ennenkuin hävisivät ruokapaikkoihinsa.
Karin ei tarvinnut pitää kiirettä. Hän saattoi hengähtää ja tuntea itsensä vapaaksi, irralliseksi niinkuin matkalainen ainakin. Ennen hän oli aina juossut kilpaa toisten kanssa – kouluun, urheilukentälle – melkein ilman tietoista tarkoitusta. Mutta se aika oli ollut ja mennyt. Nyt vasta hän saattoi elää oikeata elämää.
Hän asteli edelleen Raatihuoneen torille. Auditoriumin edessä hän pysähtyi. Suuri auto humahti ohi matkalla Whitcombin hotelliin, joka vallitsi torin toista laitaa. Kari oli välähdyksenä nähnyt kasvot, joiden piirteet olivat syöpyneet hänen mieleensä, ja hän oli kohdannut kaksien suurten ihmettelevien silmien katseen. Nuori insinööri tunsi kalpenevansa. Hän huomasi sydämensä alkavan sykkiä tavallista lujemmin.
Auto pysähtyi nykäisten, ja nuori tyttö, jolla oli yllään ilmava, aistikas kävelypuku, hyppäsi käytävälle. Saattoiko tyttö tosiaankin olla sama – jonka avuksi hän oli juossut kiinalaiskaupungissa tuona kohtalokkaana iltana?
Mutta hän ei ennättänyt enempää tuumiskella, sillä tuo viehättävä nainen kävi hänen kimppuunsa.
– Hyvänen aika, tehän siinä olette, toden totta, huudahti hän lämpimästi. – Saatte uskoa, että olen teitä etsinyt! Vieläpä eilen kävin 8:nnella Avenuella pistäytyäkseni teidän luonanne. Mutta siellä tapasin ruman ukkelin, joka sanoi minulle varsin epämiellyttäviä asioita. Lopuksi hän ampaisi sen hämmästyttävän tiedonannon, että te olette mennyt tiehenne... Mutta kai te toki tunnette minut? Vaikka minulla oli pojan vaatteet ylläni sinä iltana... Ja kiitoksia teille avustanne! Herra varjelkoon, kuinka te annoitte niitä päihin!
Hän astui askelen takaperin ja katsahti tutkivasti nuorukaiseen.
– Niin, niin, on teillä kokoakin! Leveät hartiat, hyvä ryhti... ja sitten seisotte jaloillanne perin komeasti... Oletteko te ylioppilas?
Kari oli tytön pitkän puheen aikana ennättänyt tointua hämmästyksestään.
– Olen insinööri, virkkoi hän. – Olen iloinen, ettette te, neiti, kärsinyt mitään vahinkoa sinä iltana!
– Niin, mutta jännää se oli... jatkoi hän. – Ja isänsydän raivosi... mutta muuten, olen tainnut unohtaa mainita nimeni! Minä olen Jane Humphrey – ja minun isäni on Caspar G. Humphrey... jonka ehkä tunnette? Ja nyt teidän on tultava meitä tervehtimään Menloe Parkiin... mutta sanokaa, missä te nyt asutte.
Kari oli jo aivan malttanut mielensä. Nuoren naisen ujostelematon toverillisuus ja hänen luonteva keimailematon puhetapansa sai nuorukaisen varmuuden entiselleen.
– Te olette hyvin ystävällinen, sanoi hän. – Mutta viimeiseen kysymykseenne minun täytyy vastata, etten minä asu missään ollenkaan! Minä asun pienessä kuunarissa, joka on omani. Ja viikon perästä aion purjehtia etelään.
– Mitä sanottekaan? huudahti Jane innokkaasti. – Onko teillä kuunari? Onko se suuri?
– On, noin sadan tonnin, luulisin. Se ei ole mikään huvijahti.
– Se minun on nähtävä, virkkoi tyttö ja tarttui häntä käteen. – Minä olen puoleksi merimies. Isälläni on suuri pursi, jota minä itse ohjaan. Minä olen oppinut purjehdustaitoa, osaanpa vaikka tehdä tähdistä mittauksia.
– Sen taidon tahtoisin minäkin oppia!
– Ettekö osaa sitä? Mutta sittenhän... Joko kello on puoli yksi? Minun täytyy pitää kiirettä. Minun täytyy käydä katsomassa sairasta. Ramiro käy malttamattomaksi. Mutta tulkaa tapaamaan minua... Sanokaamme Palace Hotellin edustalle kello puoli kaksi. Sitten lähdette minun matkaani autolla. Meillähän on senkin seitsemän asiaa selvitettävänä. Minä olen niin iloinen, kun tapasin teidät.
Tyttö puristi hänen kättään, nyökäytti kevyesti päätään ja lähti.
Kari jäi kauan seisomaan paikoilleen ihmetellen. Menikö päivä pilveen? Eihän toki. Se loisti taas kirkkaana. Hän asteli onnellisin mielin ja iloisena edelleen.
11. luku.
EPÄONNISTUNUT NÄYTELMÄ.
Don José de Ramiro lojui isänsä vuoteella ja manaili ääneen. Siinä hän makasi sidottuna ja kiedottuna kaikenlaisiin kääreisiin ja laastaroituna niinkuin hän olisi ollut pommiräjähdyksessä. Hän ei ollut edes varma, esiintyikö hän edukseen kaikissa varustuksissaan, joihin innokas espanjalainen lääkäri oli parhaansa tehdäkseen hänet kietonut. Sitä paitsi paistoi aurinko kirkkaasti ulkona.
Nuori Ecuadorin aatelinen ähki. Isä oli hänet määrännyt harjoittelemaan tuskanpuuskien esittämistä. Vanha kettu tiesi muka kuin naulan kantaan, kuinka naisiin oli vaikutettava. Sitä he eivät voi vastustaa, oli hän sanonut. Älä unohda, hän oli lisännyt, että sinun on ilomielin kestettävä kipusi, koska sinä kärsit tytön vuoksi. Se lause on tekevä sinusta sankarin ja marttyyrin... Ja don José oli hyvin oppivainen, ja nyt hän virui harjoittelemassa ähkimiskohtauksia, joiden piti olla välittömiä, mutta jotka sangen väkinäisesti purkautuivat hänen suustaan.
Mutta hiidessä – miksi ei tyttö tullut? Hänen isänsähän oli soittanut. Ei ollut erikoisen hauskaa maata odottamassa, kun oli terve kuin pukki. Koko sommiteltu juttu oli selvä: sankarillisesti taisteltuaan kolmea rosvoa vastaan, joista hän oli lyönyt kaksi katuun, oli hän saanut hiekkapussin iskun päähänsä ja joutunut kaamealla tavalla pahoinpidellyksi. Sitten hän oli mennyt tainnoksiin... Sehän kuulosti hyvin luonnolliselta ja todenmukaiselta. – Ei vain liian tarkkoja yksityiskohtia, oli ymmärtäväinen isä neuvonut, – sillä ne eivät koskaan valhetta paranna.
– Nyt on kello kohta jo puoli yksi, murisi kiukustunut don José, – ja hänen piti olla täällä kello kaksitoista! Kiittämätön kuvatus!
Toivorikas nuorukainen oli jo niin perehtynyt siihen valhejuttuun, mikä hänen piti tarita, että se oli hänestä melkein kuin silkkaa totta. Niin käy tavallisesti useimpien valheiden, jotka on taitavasti sommiteltu. Hän tunsi jo marttyyrikruunun häilyvän päänsä päällä...
Ja eikö todellakin ollut marttyyrimaista virua ja hikoilla hotellin sängyssä, siteiden ja laastarilappujen peittämänä? Vihdoinkin kuului varovaisia askeleita oven ulkopuolelta. Don José rypisti kulmakarvojaan. Nuo kissantassutukset hän kyllä tunsi. Isä sieltä tuli.
Hän ei erehtynytkään. Don Antonion jalot kasvot ilmestyivät ovesta. Hän näytti miltei henkevöityneeltä. Oikein tilanteen tajuten hän oli vaihtanut tavallisen hymyilynsä isällisen arvokkaaksi, mihin liittyi huolestunut tapauksen vaatima ilme. Hän oli erittäin huolellisesti pukeutunut, ja San Fransiskon parhaan hierojan oli varsin menestyksellisesti onnistunut poistaa pahimmat elostelun uurteet.
Arvon herra katsahti kummastuneena ympärilleen.
– Eikö hän ole vielä tullut? kysyi hän äänessään pieni pettymyksen väre.
– Ei, vastasi poika kiukkuisena, – se ei ole hänen tapaistaan!
– Ei pidä koskaan luottaa naisiin, sanoi don Antonio saarnaavasti. – Ellei heitä pidä tukasta kiinni, ovat he kuin pikkulinnut talonkatolla.
Arvon pari ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin kehitellä käsitystään naissukupuolesta, sillä äkkiä naputettiin lujasti oveen.
– Sisään, sanoi don Antonio luoden varoittavan silmäyksen poikaan, äänen kajahdellessa juhlalliselta kuin joulukello.
Avulias piccolo aukaisi oven, ja kynnykselle ilmestyi Jane Humphrey.
Vanha Ramiro melkein haukkoi ilmaa. Sillä nuori tyttö, jonka raikkailla vaaleilla kasvoilla ja kullanruskeilla kiharoilla auringonsäteet leikkivät, oli kuin nuoruuden ja kauneuden ruumiillistuma.
Vuoteelta kuului voihkaisu, mutta tällä kertaa aivan luonnollisista syistä. Don Antonio tuli pian tajuihinsa ja nousi.
– Oletan, että minulla on kunnia puhua neiti Humphreyn kanssa, sanoi hän kumartaen syvään ja kunnioittavasti. – Minä olen Josén isä! Minua ilahduttaa, että saan tutustua teihin, vaikkakaan tapaamisemme syy ei ole kaikkein mieluisinta laatua... Poikani on käynyt hiukan huonosti, jatkoi hän surunvoittoisesti hymyillen, – mutta toivon, että hän sentään selviytyy hyvin. Nykyajan nuoriso on aina valmis tappelemaan! Minun nuoruudessani...
Ei tuntunut oikein siltä, kuin Jane erikoisesti olisi halunnut kuulla don Antonion elämänkokemuksia.
– Voiko hän nyt paremmin? keskeytti hän toisen puheen.
Vanha kunnonmies nielaisi viisautensa lopun.
– Hänellä on aika kovia tuskia, kuiskasi hän ja läheni varpaillaan sänkyä, missä hiljaa vaikeroiva don José makasi. – Mutta hän on kestävä kuin rauta. Hän sai muutamia pahoja mojauksia. Mutta hän maksoi kyllä samalla mitalla! Minä olen ylpeä hänestä!
Pikku Jane nyökäytti miettiväisenä päätään.
– Se oli loppujen lopuksi kaikki minun syytäni, sanoi hän hämillään. – Mutta enhän voinut aavistaa, että olimme minkäänlaisessa vaarassa. José vakuutti, että se oli aivan vaaratonta! Kaikki tapahtui niin odottamatta. Minun kimppuuni hyökättiin pienen sivukadun kulmassa, ja minä eksyin don Josésta. Minä melkein luulin...
Sairaan voihkaus keskeytti hänen puheensa. Pieni Jane rypisti kulmiaan.
– Onko hänellä niin kovia tuskia? kysyi hän malttamattomasti.
– Kyllä. Mutta mitään hengenvaaraa ei ole. Se ajatus, että hän on tehnyt velvollisuutensa ja uskaltanut henkensä teidän puolestanne, auttaa varmasti hänen toipumistaan.
Jane katsahti hieman kummastuneena arvokkaasti esiintyvään nuolutukkaiseen espanjalaiseen. Hän huomasi, että poika tavallaan oli niin hänen kaltaisensa kuin marja mättäällä on toisen kaltainen – mutta isän silmissä oli jotakin, jota hän ei voinut sietää, katseen epäröintiä, joka teki levottomaksi. Ja se vaistomainen vastenmielisyys, jota hän tunsi vanhusta kohtaan, siirtyi tiedottomasti poikaan, joka virui vuoteessa ja vikisi kuin kissanpoika.
Vanha Antonio oli tehnyt pahan laskuvirheen järjestäessään tämän sairastamisilveilyn. Ne naiset, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, olivat aivan toista maata kuin Jane.
Hän ei tuntenut uudenaikaista, luonnollista naista, jonka elämä on loitolla siitä aistiherkkyydestä ja väärästä itsensä pettävästä tunteiden kiihkosta, mikä on ominaista etelän Eevan-tyttärille.
Hän toivoi jo pääsevänsä koko käynnistä, mutta ei mielellään olisi tahtonut osoittautua olevansa kiittämätön ja epäoikeudenmukainen.
– Saanko minä lähettää hänelle hiukan kukkia? hän kuiskasi.
– Se ilahduttaisi häntä varmasti, sanoi don Antonio hymyillen. Koska arvokkuus ei näkynyt tepsivän tyttöön, täytyi koettaa muita keinoja.
Mutta hän ei saanut tilaisuutta enempiin kokeisiin.
– Kun José toipuu hiukan, niin sanokaa hänelle terveiseni, virkkoi Jane nopeasti ja vetäytyi ovea kohti. – Hyvästi, don Ramiro. Oli hauskaa tutustua teihin.
Ja samassa hän jo oli tipotiessään.
Hymy hyytyi don Ramiron huulille. Sitten se muuttui irvistykseksi. Ja irvistys purkautui voimaperäiseksi manaukseksi.
Tuskin Janen askelet olivat laanneet kuulumasta käytävästä, kun don José kimmahti sängystä. Hän repi auki siteensä ja laastarilappunsa. Hän ei enää voihkinut – hän suorastaan mylvi.
– Sinä nauta! hän huusi isälleen.
Don Antonion kuminaama oli hetkisen vääntynyt noloksi, mutta pian se taas kimmahti entiselleen.
– No niin, sanoi hän kylmäverisesti, – meidän on käytävä asiaan käsiksi toisella tavoin. Hän sopii hyvin johonkin huviloistani Ecuadorin rannikolle. Siellä ei ajanmittaan kannata nostaa kovin korkealle nokkaansa.
Don José loi vaanivan katseen isäänsä.
– Hän on minun omani, sähähti hän.
– Tietysti, poikani, tietysti!
Ja hän hymyili entistä ehommin.
Mutta Whitcombin hotellin edustalle Jane pysähtyi hetkiseksi syviin ajatuksiin vaipuneena.
– Minä en pidä heistä, mumisi hän.
Äkkiä hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa odotuksesta. Hän hypähti autoon.
– Palatsi-hotelliin, huudahti hän ajajalle. Ja hän hyräili iloista säveltä kevätauringon valaessa loistettaan yli Kalifornian pääkaupungin ja tuodessa monta ihmeellistä viestiä nuoriin sydämiin.
12. luku.
KOPRAKUNINKAAN PALUU.
Maailmassa ei ole mitään, mikä siinä määrin ilahduttaisi suurta ja lihavaa rahasydäntä kuin parinsadan tuhannen ansaitseminen noin vain panematta rikkaa ristiin.
Caspar G. Humphrey oli juuri tuollaisessa asemassa, ja hänen mielentilansa oli yhtä loistava kuin ihmeellinen kevätaurinko hänen korkeimman omakätisesti ohjatessaan kahdenistuttavaa vaunuaan Menloe Parkia kohti.
Hänellä oli ollut viime aikoina huimaavan hyvä onni. Kaikki onnistui, mihin ikänä hän ryhtyi. Se kulmapotku, minkä hän oli antanut kopra-alalla, kuului sellaisiin liiketoimiin, joita ei amerikkalainen pörssimaailma hevin unohda. Se hankkikin hänelle koprakuninkaan nimen – arvonimen, josta Humphrey salaa oli hyvin ylpeä. Kansanvaltaisissa maissa ajetaan – kuten tunnettua – kuin eläintä metsällä takaa arvonimiä, ja lehtien uutisiinkin ilmestyy kunnioittavan alamaisuuden pilkahdus, kun he näkevät vilauksenkin kuningaskunnasta ja aatelista. Hänestä ei siis millään muotoa tuntuisi vastenmieliseltä, jos Jane, hänen tyttärensä, jalostaisi perheen varsin yksinkertaista sukupuuta menemällä naimisiin herttuan tapaisen kanssa.
Hän päätti siis itsekseen lähettää Janen Eurooppaan katsomaan hiukan avioliittomarkkinoita. Nuori don José oli kuin olikin erinomainen nuori mies. Mutta lukuunottamatta kaukaista ja ehkä jonkin verran kyseenalaista Pedro de Alvarado-sankarin sukulaisuussuhdetta ja isän rikkauksia ei Ecuadorin valkoverisestä, puoliverien sekoittamasta rodusta polveutuva nuori mies ollut aivan suuresti maineensa kunniakehän ympäröimä. Oli ollut aika, jolloin hän varsin tyytyväisenä oli katsellut tyttärensä ja don Josén välistä ystävyyttä, mutta hänen viimeviikkoiset pörssiasiansa olivat päässeet sellaiseen vauhtiin, että hänen mielestään oli aika pistää sukupuuhun koristeeksi vaikkapa herttuankruunu!
Silläpä se asia oli selvä. Pariisiin tytär vain! Hänen piti kulkea samaa tietä kuin Vanderbildtin, Gouldin ja Astorin perheiden naisjäsenet! Kyllä se siitä sitten lutviutuisi! Hän tunsi entisen Kentuckystä kotoisin olevan everstin, joka parhaillaan oli Pariisin Amerikan-lähetystön palveluksessa. Tuo etevä herrasmies oli jäsenenä useassa kerhossa, missä kuoleva ranskalainen aateli riutui sukupuuttoon, ja salaisuuksiin perehtyneissä miljardimiesten piireissä oli tunnettu asia, että eversti Clairefeuille oli käytettävissä, kun sopivia avioliittoja piti solmittaman.
Caspar G. Humphrey ei laisinkaan pelännyt, että hänen tyttärensä asettuisi vastustamaan Euroopan-matkaa, sillä siksi suuri seikkailunhalu hänessä oli. Mutta hän ei suinkaan ollut yhtä varma siitä, että tyttö ilman muuta alistuvaisena suostuisi edeltäpäin suunniteltuun avioliittoon. Oli syytä olla vähän valtioviisas. Siihen suuntaan ei koprakuninkaalla tosin ollut luonnonlahjoja, mutta eversti Clairefeuille sitä vastoin oli hyvin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin punnita kilisevien dollarien ja hienojen velkaisista, luhistumaisillaan olevista ranskalaisista linnoista kasvavien sukupuiden väliset suhteet.
Kaikkia näitä asioita Humphrey mietiskeli kiitäessään autollaan Menloe Parkia kohden. Mrs Guggenheimer ja hänen molemmat tyttärensä aikoivat kahdeksan päivän kuluttua lähteä Eurooppaan "Mauretaniassa". Se oli Janelle sopiva tilaisuus. Koprakuningas tunsi mitä suurinta kunnioitusta kaivoskuninkaan laillista toista puoliskoa ja hänen tyttäriään kohtaan, jotka olivat niin sivistyneitä, että he sanoivat palatsiaan Hotel de Rambouilletiksi, pitivät vastaanottajaan kerran kuukaudessa ja olivat niin vapaamielisiä, etteivät uskoneet helvettiin.
Tosin ei Jane voinut sietää tuota guggenheimeriläistä uskonnonhuijausta. Se oli pelkkää lavertelun sotkua ja tuoksahti huonolta hajuvedeltä. Tuossa perheessä ei puheltu mistään muusta kuin Ernest Renanista, Farrarista ja Bob Ingersollista, ja tytöt kutoivat sukkia ja ompelivat hartiahuiveja ja villakintaita kaikille niille, jotka työskentelivät yhteiskuntaa hyödyttävän paholaisenuskon poistamiseksi. Mieskohtaisesti Humphrey oli uhrannut suuria summia tuon puuhan hyväksi, mikä mrs Guggenheimerin käsityksen mukaan oli edistynyt mainiosti, mutta hän ei voinut katsoa asiaa miksikään sydämenasiaksi. Hän ei kuitenkaan epäillyt, ettei Janelle olisi tästä hyvin sivistyneiden ihmisten tuttavuudesta hyötyä ja ettei hänen matkaansa sivistyksen pääpaikkaan suuresti helpottaisi heidän seuransa.
Kaikki oli Janen itsensä varassa. Mutta kukapa nuori tyttö ei toivoisi Pariisiin, vaikkapa joutuisi matkustamaan pirunmanaajienkin ja muiden hengellisten seurassa!
Tähän tulokseen Caspar G. Humphrey oli tullut, kun hän käännähdytti autonsa tilavalla pihalla portaiden eteen. Varovainen johdanto oli hänellä jo valmiina, kun hän nousi portaita kirjastoon, missä Jane hovimestarin ilmoituksen mukaan parhaillaan oli.
Mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän huomasi tyttärensä vilkkaasti ja kiintoisasti keskustelevan kookkaan nuorukaisen kanssa, joka poltellen talon parhaita sikaareja kuunteli nuoren naisen selittelyjä. Jane tuli tyytymättömän näköiseksi, kun hän huomasi isän lähestyvän. Häntä näkyi keskeyttäminen ilmeisesti häiritsevän.
– Vai niin, joko sinä tulit, isä? virkkoi hän. – Tämä on minun ystäviäni – mr Polo. Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen. Sinä kyllä muistat hänet! Hän voitti maljan, jonka sinä lahjoitit Amerikan parhaalle yksihangan soutajalle. Mr. Polo on insinööri ja lähtee pian kultaa etsimään!
Humphrey nyökäytti alentuvasti päätään voimakkaalle, vaaleatukkaiselle nuorukaiselle, jolla oli avoimet ja rohkeat kasvot. Hän oli jollakin tavoin heikko urheilun suhteen. Se oli miltei ainoa intohimo, mitä hän tunsi liikeasiainsa ohella.
– Mr. Polo voitti myöskin Kalifornian mestaruuden amatöörinyrkkeilyssä – raskaassa sarjassa. Onpa niitäkin, jotka väittävät, että hän on suurempi haka kuin Dempsey!
Taktiikka, jolla Jane kohteli isäänsä, oli aivan ovela. Seuraukset näkyivätkin pian.
– Nyt minä muistan teidät! Te tyrmäsitte tuon Kalifornian yliopiston Charles Kingston jehun viidessä erässä!
– Neljässä, huomautti Polo ujostellen.
– Aivan oikein, niin juuri. Hänet poistettiin vähää ennen kuin kello soi! Se oli hieno ottelu. Kuinka paljon te painatte?
– Kahdeksankymmentä viisi kiloa.
– Entäs kuinka pitkä olette?
– Sata kahdeksankymmentä yksi senttimetriä.
– Ahaa, sehän sopii! Olen iloinen, kun saan tutustua teihin. Ettekö halua käydä istumaan ja juomaan kuppia teetä kanssamme tai...
– Minä olen pyytänyt mr. Poloa jäämään päivälliselle, keskeytti Jane.
– Mainiota, sanoi Humphrey hieman hajamielisesti. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi Pariisin-matkan esityssuunnitelmaa. Se täytyi lykätä tuonnemmaksi.
– Saitko selvitellyksi St. Fransiksen-laskuni?
Humphrey kävi oitis ankaran näköiseksi.
– Kyllä, sanoi hän. – Se oli kolmen dollarin ja viidenkymmenen sentin lasku. Annoin puolitoista dollaria juomarahoja ja sanoin muutaman sanan johtajalle. Tuollaiset jutut eivät saa uudistua... Sitä paitsi ilmoitin Barnesille don Josén häviämisestä. Vähää ennen kuin lähdin toimistosta, soitti hän minulle ilmoittaen, että don Josén oli nähty terveenä ja hyvinvoipana ajavan Pacific-kerhoon kello kaksi ja kymmenen.
– Mahdotonta, keskeytti Jane.
– Niin on kuin sanoin, jatkoi Humphrey. – Barnes on luotettava kuin kronometri. Kuulehan: hän söi lounaan kerhossa seuraavanlaisen ruokalistan mukaan: hummerimuhennosta, kananpoikaa ja paistettuja perunoita ja kurkkusalaattia, ja jälkiruoaksi...
– Mutta tuohan on pelkkää hölyn pölyä, väitti Jane. – Näinhän omin silmin Ramiron makaavan laastaroituna ja sidottuna Whitcomb-hotellissa, ja hän uikutti kuin naukuva kissanpoika.
– Mahdotonta, keskeytti hänen isänsä vuorostaan. – Nuori don José poltti sen jälkeen Havanna-sikarin ja oli naamaltaan kuin ukkospilvi. Sen vaikutuksen Barnes itse sai hänestä. Tämä selostus maksaa minulle kaksikymmentä dollaria.
Kari oli noussut.
– Suokaa anteeksi, sanoi hän, – oliko miehen nimi don José Antonio de Ramiro?
– Se on hänen isänsä nimi, vastasi Jane. – Hänet tapasin myöskin. Hän oli pieni naurettava ukkeli, jolla oli värjätty tukka ja joka oli täynnä uskomattoman suurta arvokkuutta! Mutta miksi kysytte sitä?
– Siksi vain, sanoi nuorukainen kumeasti, – koska minun täytyy vaatia hänet tilille eräästä asiasta! Ennemmin tai myöhemmin! Minulla on syytä uskoa, että juuri hän on murhauttanut isäni!
13. luku.
AURINKOKUNINKAAN PERINTÖ.
Paha omatunto ei ole hyvä toveri sellaiselle nuorelle miehelle, joka muuten voi kaikin puolin hyvin. Kari Polo tunsi olevansa paljosta kiitollisuudenvelassa Matille. Hänen merenkulkutietonsa eivät laisinkaan edistyneet. Hän oli tosin kääntynyt asiantuntijan puoleen, joka oli antanut hänelle muutamia opetustunteja sekstantin käyttämisen jalossa taidossa. Mutta käytännöllisten harjoitusten laita oli niin ja näin, sillä pikku Jane Humphrey vei paljon hänen aikaansa.
Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi. Ja parin päivän kuluttua olisi tuo ihanuus ohitse. Janen piti matkustaa Pariisiin, ja hän itse aikoi etelään niille vesille, jotka olivat houkutelleet valkoisia miehiä aina niistä ajoista saakka, jolloin Amerikka löydettiin.
Ehkäpä oli parasta, että kävi niinkuin kävi. Hän uneksi vaarallisia unia. Loppujen lopuksi hän oli vain köyhä nuorukainen, jolla ei ollut mainehikkaita esi-isiä eikä rikkauksia tarjottavana hemmotellulle pikku naiselle. Hänen sydäntänsä kirveli, kun hän ajatteli eroa. Mutta elämä oli opettanut häntä malttamaan mielensä ja tyytymään siihen vähäiseen auringonpaisteeseen, mikä osui hänen polulleen. Ja olihan hänellä edessään suuri seikkailu – seikkailu, josta isä oli puhunut silmät kuumeen houreesta loistavina. Huokaisten hän lähti sitten sen oppineen itämaisten kielten tutkijan luokse, joka oli luvannut selvittää kiinalaisen harakanvarpaat. Tuo kunnianarvoisa tiedemies oli kovin kiinnostunut asiaan ja otti hänet herttaisesti vastaan.
– Merkillinen päiväkirja, sanoi hän. – Sen on kirjoittanut mies, joka on erinomaisesti perehtynyt hävinneeseen eteläamerikkalaiseen intiaanikulttuuriin. Eikö tuon kiinalaisen kokoelmissa ollut muita tavaroita?
– Kyllä, myöskin kartta.
– Eikö mitään muuta? kysyi kielentutkija hieman pettyneenä.
– Oli vielä lisäksi muutamia värillisiä ja soinnillisia nuoria!
Vanha herrasmies kimmahti pystyyn.
– Enkös arvannutkin, huudahti hän ja haroi sormillaan tukkaansa, kuten oppineiden on tapana tehdä. – Kerronpa teille jotakin, nuori mies! Koko tämä asia koskee Perun ja Ecuadorin inka-kulttuurin muistoja. Otaksun, että te tunnette hiukan noita Amerikan alkuasukkaita, joiden sivistys oli monessa suhteessa korkeammalla kuin valloittajien, espanjalaisten, kulttuuri, niiden, joiden alamaisiksi he myöhemmin joutuivat. Inka-kansa ei tuntenut minkäänlaista kirjoitustaitoa. Ei ole olemassa mitään hieroglyfejä tai riimuja, jotka kertoisivat heidän historiastaan. Ja kuitenkin kaikitenkin heillä oli oma historiankirjoituksensa. Heidän arkistonsa muodostivat ihmeelliset quiposit – eri suuruisten ja eri väristen solmullisten nuorien kimput. Ne yhteensä olivat jonkinlainen muistiteknillinen järjestelmä. Jok'ikinen nuora, jokainen solmu, jokainen väri merkitsi omaa asiaansa. Ne olivat kuin kirjan eri lehtiä, joita jokainen järjestelmää tunteva helposti saattaa lukea. Täten säilyi Inka-kansan omituinen historia sukupolvesta sukupolveen... Ne värilliset nuorat, joista äsken mainitsitte ja jotka löysitte kiinalaisen tavaroiden joukosta, ovat tuollaisia quiposeja. Nykyaikaisen kielentutkijan ei juuri kannattaisi ryhtyä ottamaan niistä selvää – ei ainakaan mikäli minä tiedän! Mutta kiinalainen kykeni tuohon tehtävään. Hän mahtoi olla merkillinen mies...
Mitä Inka-kansan quiposeihin muuten tulee, niin ei kulunut montakaan miespolvea siitä, kun Pizarro valloitti läntisen Etelä-Amerikan, ennen kuin niiden mainioksi tulkitsijaksi tuli Garcilasso de la Vega, jonka äiti kuului Inka-heimoon ja jonka isä oli espanjalainen hidalgo. Häntä me saamme kiittää siitä, että tunnemme vanhan Inka-kansan seikkailumaisen historian sekä heidän suurenmoiset lakinsa, sivistyneet elintapansa ja uskonnolliset käsityksensä.
Kerron tämän teille, jotta ymmärtäisitte koko jutun yhtenäisyyden.
Kiinalainen, jonka nimi valitettavasti häviää unhon hämäryyteen, löysi nämä quiposit rauniokasasta nykyisen Guyaquilin seuduilta ja samalla kertaa karkeasti piirretyn, mutta selvän kartan, joka esitti erästä Galapagos-ryhmän saarta. Hän otaksuu, kuten hän itse on merkinnyt muistiin, että nämä quiposit sekä kartta ovat peräisin joltakin Inka-kansan jälkeläiseltä, jolla on espanjalaista verta suonissaan – ehkäpä itseltään suurelta Garcilassolta.
Näissä quiposeissa kerrotaan ihmeellinen tarina, jonka kiinalaisen tulkinnan mukaisesti olen merkinnyt tähän, mutta jonka lyhyesti selostan teille suullisesti:
Suuri Inka-kuningas Huayna-Capac, Aurinkokuninkaan suvun kahdestoista järjestyksessä, oli eri valloitusretkillään koonnut äärettömiä rikkauksia. Näitä vartioivat Aurinkokuninkaan papit Aurinkotemppelissä Titicaca-järven rannalla. Kullalla ei oikeastaan ollut mitään arvoa Inka-kansan silmissä. Sitä käytettiin rakennusten koristeena, ja kultasepäntaito oli suuriarvoinen heidän keskuudessaan. Kun Huayna-Capac sitten muutti manan majoille, oli Inka-valtakunta kukkeimmillaan, mutta juuri samoihin aikoihin oli Pizarro, josta tuli tuon ylpeän ja vapaan kansan pyöveli, noussut maihin Tumbegissa.
Mahtavalta kuninkaalta jäi kaksi poikaa, Huascar ja Atahualpa, jotka alkoivat taistella keskenään perinnöstä. Siinä taistelussa Huascar sai surmansa.
Tuon veljesriidan aikana kuljetettiin Titicaca-järven suuri aarre Atahualpan käskystä ensin Cuzcon kaupunkiin ja sitten yli-inhimillisin ponnistuksin Cordillierien ylitse Quitoon, nykyiseen Ecuadoriin. Sadat lama-eläimet kantoivat selässään kultaharkkoja ja vuorien kiipeilyyn tottuneet papit pääsivät päämääräänsä. Sillä välin espanjalaiset olivat kuitenkin mitä julmimmalla tavalla murhanneet Atahualpan ja käyneet ahneesti etsimään hänen aarteitaan. He saivat vihiä pappien vuorimatkasta ja kalleuksien – intiaanien mainitseman Aurinkokuninkaan perinnön – kuljettamisesta, ja Gonzalez Pizarro lähetettiin Quitoon, ja Hernando Pizarro paistatti monia pappeja saadakseen heiltä tietää, mihin he olivat panneet kulta-aarteet, – mutta ilman tulosta.
Niiden kalleuksien joukossa, joiden piti kuulua Huayna-Capacin aarteisiin, oli myös se smaragdi, jonka suuri kuningas kerran oli anastanut nykyisessä Ecuadorissa lähellä rannikkoa asuvalta intiaaniheimolta. Tätä suunnatonta jalokiveä intiaanit olivat palvelleet jumalana. He sanoivat sitä Uminaksi, ja se oli heidän alkeellisen uskontokäsityksensä keskus.
Mutta Aurinkokuninkaan perintöä etsittiin niin innokkaasti, että muutamat vielä elävät papit ja ennen mainittu Garcilasso veivät sen rannikolle varmempaan turvapaikkaan kätkettäväksi. Silloin heidät yllättivät espanjalaiset, juuri kun he kuitenkin jo olivat ehtineet purkaa lama-eläinten kuormat ja saattaa aarteen turvaan. Pappeja kidutettiin sitten tosikristilliseen tapaan, mutta oli mahdotonta saada heiltä mitään tietoja.
Tässä on lyhyesti sanottuna se, minkä kiinalainen harvinaisen terävä-älyisenä oli saanut selville niistä nuorista ja solmuista, jotka hän löysi Guyaqillista. Mutta siihen ei vielä pääty Aurinkokuninkaan perinnön tarina. Sen miehen, jonka kiinalainen otaksui olleen itsensä Garcilasson, onnistui tavalla tai toisella päästä pakoon. Muutamien uskollisten seuralaistensa avulla hän sai korjatuksi laivan, jonka espanjalaiset olivat tuominneet hylyksi, ja tähän alukseen hän kannatti tuon kauan etsiskellyn aarteen ja lähti merelle. Hänen tarkoituksenaan oli ollut pyrkiä pohjoiseen, mutta jonkinlaisesta kohtalon oikusta laiva ajautui länteen aina silloin tuntemattoman saariryhmän luo, joka sijaitsi 580 neljännespeninkulmaa Cap Lorenzosta.
Ei tiedetä, mitenkä laivan ja sen miehistön kävi. Mutta aarre kannettiin saarelle kätköön, ja inkain jälkeläinen, jolla oli espanjalainen isä, laati Ecuadoriin palattuaan kertomuksen, missä hän teki selvää aarteesta, kartan saaresta sekä kätköpaikasta, ja sen kiinalainen löysi siitä talosta, missä hän oli asunut. Kaikesta päättäen tuntuu siltä, kuin ei vielä kukaan olisi löytänyt Aurinkokuninkaan perintöä!
Kari oli loistavin silmin kuunnellut vanhan miehen kertomusta.
– Aarre voisi siis todellakin olla jossakin Galapagos-saarilla?
Oppinut mies katsahti tyytymättömänä häneen.
– Aarreko? Mitä vielä! Jok'ikinen lapsikin höpsii näillä rannikoilla aarteesta, ja monenmoiset aasit juoksevat itsensä kompurajalkaisiksi etsiessään niitä. Tässä yhteydessä ei ole puhetta muuta kuin yhdestä aarteesta, quiposeista, jotka teillä on hallussanne! Lempo vieköön kaiken muun.
Kari nousi hymyillen.
– Olen hyvin kiitollinen teille avustanne, sanoi hän. – Jos teitä vähääkään ilahduttaa, saatte nuorat lahjaksi sillä ehdolla, ettette puolen vuoden aikana mainitse sanaakaan kenellekään tästä jutusta!
Itämaisten kielten tutkija syöksähti pystyyn.
– Kiitos, rakas nuori ystäväni, kiitos. Se on todella ruhtinaallinen lahja...
Kari meni syviin ajatuksiin vaipuneena raitiovaunupysäkille.
– Kulta ja jalokivet ovat katoavaa tavaraa nekin, mumisi hän. – Mutta valkoisen miehen kohtalo on ajaa niitä takaa ja toisinaan panna henkensä alttiiksi niitä tavoittaessaan... Mitähän Jane sanoisi tästä asiasta?
14. luku.
EHDOTUS.
– Tuo on jo melkein satua, huudahti Jane käsiään taputellen. – Ja mihin aiotte nyt ryhtyä?
Kari Polo pani syrjään vanhan kellastuneen kartan.
– En oikein tiedä, sanoi hän vitkaan. – Isäni tahtoi, että lähtisin Galapagos-saarille. Hänen mielestään kartta, niin epätäydellinen kuin se olikin, osoitti, että aarre aikoinaan oli kaivettu kätköön Albemarle-saarelle – saariryhmän suurimmalle saarelle. Kuten piirustuksista käy selville, on etsittäessä lähdettävä suuresta poukamasta, missä korkein palmu kohoaa. Läheltä pitäisi löytyä jonkinlainen tie, joka johtaa vesionkalolle, missä taas on suuri laavapaasi. Sen alla pitäisi sitten Huayna-Capacin aarteen olla kätkössä. Tuo tuntuu hyvin yksinkertaiselta näin puusta katsoen, mutta itse asiassa se ei suinkaan ole niin helppoa kuin luulisi! Sitä paitsihan toiset ovat saattaneet käydä siellä ennen meitä!
– Mahdotonta, sanoi Jane päättävästi. – Muutenhan oltaisiin varmasti kuultu puhuttavan suuresta smaragdista. Mikä sen nimi taas olikaan?
– Umina, vastasi Kari.
– Minä en voi sietää koruja! Mutta olisipa hassunkurista, jos saisi käsiinsä jalokiven, jonka edessä kokonainen kansa on ollut kontillaan!
– Ei ole puutetta ihmisistä, sanoi Kari hymyillen, – jotka ovat polvillaan kullan ja timanttien edessä! Sitä temppua en ole vielä oppinut! Mutta itse seikkailu, sen myönnän, houkuttelee. Jännitys, vaivat ja vaikeudet – ja vaara!
– Luuletteko, että jonkinlainen vaara voi uhata tuolla retkellänne? kysyi Jane.
– Varmasti! Tämän aarteen tavoittelu on äskettäin alkaneena jo maksanut kaksi ihmishenkeä! Oppineen kiinalaisen ja minun isäni! Mikäli ymmärrän, kääntyi kiinalainen ensin Guyaquilissä Don Antonio de Ramiron puoleen saadakseen häneltä tarvitsemaansa apua. Hän antoi silloin muutamia yleisiä vihjauksia aarteesta. Mutta espanjalainen, joka tietysti oli saanut kuulla kerrottavan vanhoina sukutarinoina Aurinkokuninkaan perinnöstä, lienee tahtonut päästä käsiksi kaikkeen ja viritti keltaiselle miehelle ansan. Kiinalainen, joka kaikesta päättäen oli harvinaisen viisas ja taitava mies, oli aavistanut pahaa ja lähtenyt pakoon välttääkseen Ramiron sakkia. Hän tuli siten isäni alukseen – ja lopun tiedätte jo!
– Inhoittava espanjalainen! Alan yhä enemmän uskoa, ettei don José ole paljoa isäänsä parempi! Kenties tuo väijytys, jonka alaiseksi jouduin, olikin suunniteltu?... Minkä vuoksi hänen muuten olisi tarvinnut näytellä marttyyria? Joko hän on pelkuriraukka tai lurjus! Kumpikin pakottavat minut toivomaan, etten koskaan enää näkisi häntä! Hyvä on, että unohdin lähettää hänelle kukkia. Mutta älkäämme enää ajatelko tuota joukkoa! Kertokaa sen sijaan minulle, mitenkä aiotte menetellä!
Kari näytti äkkiä murheelliselta ja allapäiseltä.
– Minulla on ollut niin vähän aikaa ajatella asiata. Te olette ollut niin rakastettava, että minä tulen kaipaaman teidän mielenkiintoanne ja hyviä neuvojanne!
– Mutta tehän voitte pyytää minua tulemaan mukaan retkelle, sanoi tyttö innokkaasti. – Minä pestaudun laivaan perämieheksi! Sehän sopii nipasta nappaan!
Kari katsoi häntä silmiin. Niiden ilmeessä ei ollut hiventäkään pilaa. Tyttö näytti tarkoittavan juuri sitä, mitä hän sanoi. Ei enempää eikä vähempää.
Nuorukainen ojentautui suoraksi ja nauroi sydämellisesti.
– Niin, se olisi tosiaankin kaunista! Teidänhän sitä paitsi täytyy muutaman päivän kuluttua matkustaa Pariisiin hakemaan herttuaa mieheksenne!
– Pyydän ettette pilkkaa minua, sanoi tyttö kiivaasti. – Mehän olemme hyviä ystäviä jo ja tovereita – vai kuinka?
– Kyllä, sanoi Kari.
– Mutta sitä ystävyyttä ei kannata kiitellä! Ja kuitenkin olemme niinä harvoina päivinä, joina olemme olleet yhdessä, havainneet, että meillä on elämässä monta yhteistä harrastusta.
Kari nyökäytti päätään.
– Mutta sittenpä en ensinkään ymmärrä, mikä minua estäisi tulemasta mukaan Galapagos-saarille. Minä näet luotan teihin! Te ette koskaan astuisi sopivaisuuden rajan yli!
Kari oli punastunut pahasti.
– En tietystikään, änkytti hän, – mutta...
– Minä en enää tunne teitä samaksi mieheksi, Kari, keskeytti tyttö. – Teillähän on niin monta jossia ja muttaa. Sanokaa, oletteko te ehkä – niin, mitenkä sanoisin – hieman kuin pihkassa minuun?
Tällöin oli Janen vuoro hiukan punastua, mutta hänen levollinen ja vakava katseensa oli suunnattuna nuorukaiseen.
– Minä pidän teitä hyvin suuressa arvossa, sanoi Kari vitkaan, – mutta...
– Sittenhän asiat ovat aivan kohdallaan! Tuollainen rakastuminen onkin pelkkää hölynpölyä, mikä sopii puotitytöille, mutta ei minulle! Me olemme ja pysymme hyvinä ystävinä – oikein hyvinä ja luotettavina tovereina, jotka emme ajattele turhia ja meille kuulumattomia asioita. Tahdotteko minut mukaanne – vai ettekö tahdo?
Kari oli käynyt kalpeaksi. Hän taisteli ilmeisesti kovaa sisäistä taistelua. Sitten tuli ankara ilme hänen sinisiin silmiinsä.
– Siitä asiasta ei enää sanaakaan, sanoi hän levollisesti ja päättävästi. – Yksityiset toivomukseni eivät tässä merkitse mitään. Tekisin kehnon kepposen isällenne ja muille ystävillenne, jos suostuisin siihen. Maailma tuomitsisi teidät! Kukaan ei ymmärtäisi asian oikeaa laitaa. Kaikki kivittäisivät teitä! Minä pidän teistä aivan liian paljon suostuakseni moiseen harkitsemattomuuteen.
Pikku Jane hymyili ystävällisesti.
– No niin, hyvä on. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että – että ette matkusta ennen minua!
– Sen lupaan!
– No niin, ei siitä sitten sen enempää! Mitä sanoisitte, jos pelaisimme tenniserän ennen päivällistä?
– Kiinni on, vastasi Kari keventynein mielin.
Kun Caspar G. Humhprey sinä iltapäivänä palasi kotiin, huomasi hän tyttärensä tennisradalla tuimassa ottelussa nuoren insinöörin kanssa.
Hän nautti hetkisen molempien nuorten innosta, heidän notkeitten ja voimakkaiden ruumiittensa liikkeistä ja siitä verrattomasta sulosta, mikä liittyi nuoruuteen. Humphreyltä pääsi vasten tahtoaan kevyt huokaisu. Sitten hän jatkoi huolestuneen näköisenä matkaansa kirjastoon, missä hän istuutui hiukan aprikoimaan – tosin ei tällä kertaa pörssikeinottelujaan. Hän teki vähän tiliä itselleen. Ja äkkiä hänelle selvisi, ettei hänen vahvin puolensa ollut ala, missä piti kilvoitella henkisten arvojen kanssa. Hän alkoi vähitellen ymmärtää, mikä ihmeellinen lahja isänrakkaus oikeastaan on ja miten se saattaa nyhtää paljon rikkaruohoa juurineen ihmismielestä. Ja hän muisteli sitä naista, joka hiljaa ja kärsivällisesti kerran oli jakanut hänen kanssaan köyhyyden kuorman ja joka ei koskaan ollut väsynyt kehoittamaan häntä kärsivällisyyteen ja kestävyyteen. Hänen oli paljosta ollut kiittäminen vaimonsa rakkautta, jota hän ei siihen aikaan ollut kyennyt arvostamaan kyllin korkeaksi! Nyt hän oli päässyt elämänsä päämäärään. Hän oli mahtimies – pohatta, joka saattoi kiertää ihmiset sormensa ympärille. Hänen nimeään mainittiin kunnioittaen ja kadehtien. Mutta mitä hän lopultakaan oli oikeastaan saavuttanut?
Nyt vasta hän ymmärsi, mitä merkitsivät sanat, että päämäärään pyrkiminen tuo miehelle onnea ja tyydytystä, mutta ei itse päämäärän saavuttaminen. Sillä mitä saavutus oikeastaan oli muuta kuin rajaton pankkiluotto ja huono ruoansulatus? Hän muisti sanat, mitkä hän kerran oli lukenut postillasta kirjankaupusteluaikanaan, että "mitä auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi, jos hän saisi sielullensa vahingon?" Tuo sielunkäsite oli ollut hänestä hyvin hämärä. Hänen sielunaan olivat olleet numerot, laskelmat, taitavat yhdistelmät, vastustajien harhaan johtaminen, epäpuhtaat suunnitelmat, lahjomiset ja köyhien lähimmäisten hädän ja vastoinkäymisten häpeällinen hyväkseenkäyttö. Mutta kuinka paljon hän oli huolehtinut omasta tyttärestään? Niin, tyttö oli saanut, mitä hän tahtoi, mutta oliko isä osoittanut hänelle kaikkea sitä rakkautta, huolenpitoa ja kiintymystä, mikä nuoren naisen mielessä herättää jaloutta ja hyviä tunteita? Ei! Tytöstä oli tullut omavaltainen ja vallanhaluinen ja hemmoteltu, ja taivaan ihme oli, ettei hän ollut joutunut harhateille. Mutta siitä hänet pelasti hänen perin rehellinen, luja luonteensa – sinisilmäisen papintyttären antama perintö, tuon pienen, uutteran naisraukan, joka kerran oli harhautunut tänne Villiin länteen.
Mutta tästä lähtien kaikki muuttuisi! Hän huolehtisi kunnollisesti pikku tyttärestä! Hän saisi puolisokseen nuoren ja kauniin herttuan – jolla olisi komeasointuinen ranskalainen nimi!
Ja hän istuutui heti kirjoittamaan eversti Clairefeuillelle, kuuluisalle avioliittojen välittäjälle Pariisiin, ja pisti kuoreen suurenpuoleisen Credit Lyonnaisin maksuosoituksen.
Tehtyään sen hän tunsi olevansa tyytyväisempi itseensä ja lähti keventynein mielin päivällispöytään, missä molemmat nuoret jo häntä odottivat.
15. luku.
YLLÄTYS.
Kari Polo käveli murhemielin pitkin Market Streetiä. Hän oli juuri sanonut hyvästit Janelle, ja hänestä tuntui, kuin päivä yhtäkkiä olisi mennyt mailleen. Hänellä oli paljon tehtävää, sillä seuraavana aamuna "Anne Kathrinen" piti nostaa ankkurinsa ja suunnata kulkunsa etelää kohti. Iloinen odotus, joka hänen mielensä aikaisemmin oli täyttänyt hänen ajatellessaan tuota ensimmäistä kaukomatkaansa, oli tuntuvasti vaimentunut. Hän ei saanut mielestään loistavasilmäistä pikku tyttöä.
Mutta tytöstä eivät jäähyväiset suinkaan olleet näyttäneet raskailta.
– Me tapaamme taas pian, oli hän sanonut sydämellisesti puristaen Karin kättä. – Ehkäpä pikemmin kuin aavistammekaan!
Mutta turhaan Kari oli koettanut noista raikkaista kasvoista etsiä vähäisintäkään liikutuksen häivettä. Hän ajatteli tietystikin jo Pariisia – herttuoita, naimisiinmenoa ja kaikkea muuta, mikä kuuluu naisen osaan ja tehtäviin! Vanha Humphrey oli myöskin ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan ja lahjoittanut hänelle uuden uutukaisen winchesterin, jonka makasiini saattoi purkaa itsestään viisikymmentä ammusta minuutissa. Kari iloitsi aika tavalla kauniista aseestaan, mutta mikään ei voinut haihduttaa hänen sinisten silmiensä surunvoittoista ilmettä. Silloin tällöin hänestä tuntui, että Janea suorastaan huvitti hänen hajamielisyytensä ja alakuloisuutensa. Tyttö oli mitä riemukkaimmalla tuulella, ja Koprakuningas hykersi käsiään ajatellessaan, että kaikki sujuisi aivan nuottien mukaan. Janen ja Karin suhde oli tehnyt hänet hieman rauhattomaksi, mutta tyttö ei näkynyt paljoakaan murehtivan nuoren insinöörin lähtöä. Kukaan ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että Polo oli pihkassa korviaan myöten. Niin paljon ihmistuntemusta oli toki vanhassa raharuhtinaassa joka tapauksessa. – Mrs. Guggenheimer oli tyttärineen matkustanut edeltäkäsin New Yorkiin pannakseen hiukan puhtia sikäläiseen paikalliseen paholaisenvastustamisyhdistykseen, ja koko seurueen piti neljän päivän kuluttua nousta "La France"-laivaan matkustaakseen Cherbourgiin.
Kari olisi tahtonut saattaa pikku ystävänsä junalle, mutta tyttö kielsi jyrkästi.
– Juna lähtee niin myöhään, sanoi hän. – Ja sitä paitsi en pidä asemalaiturien hellistä jäähyväisnäytelmistä. Isäkin on luvannut olla tulematta – ja minähän olen niin tottunut selviämään omin päin!
Ja niinpä Kari siis kuljeskeli pitkin katua mielessään ne monet kymmenet asiat, mitkä hänen vielä piti toimittaa. Yksinäisyys painosti häntä. Hänen täytyi oikein väkipakolla tempaista itsensä hereille, jotta ei olisi suoraan joutunut autojen ja raitiovaunujen alle.
Niin, mitä hänen pitikään hankkia? Aivan oikein: merikortit, moskiittoverkko, lääkelaukku, tropiikkiasu, tupakkaa, kuokkia, lapioita ym. Olipa siinä muistamista! Ja hän huoahti niin syvään, että kaikki pienet konekirjoittajatytöt, jotka tulivat toimistoistaan, lämpenivät pelkästä myötätunnosta.
Palace Hotellin edustalla hän törmäsi Griffithiin, kuuluisaan pesäpallopelaajaan.
– Olipa hyvä, että sain teidät käsiini, huudahti innokas pikkumies. – Me olemme kirjoittaneet ja vaaniskelleet ja panneet maat ja taivaat liikkeelle tavoittaaksemme teidät. Mutta kukaan ei ole tiennyt osoitettanne! Meidän täytyy saada teidät mukaamme, ymmärrättekö! Teidän täytyy jo huomenna tulla treenaamaan! Pahus soikoon, olisipa kaunista, jos berheliqläiset antaisivat meille rökkiin!
– Se on ikävä kyllä mahdotonta, vastasi Kari, jota toisen into hiukan piristi. – Minun on suoritettava eräs tehtävä, jota ei voi enää siirtää tuonnemmaksi!
Griffithin naama venyi pitkäksi.
– Jos se on rahakysymys, sanoi hän, – niin tiedätte, että se kyllä järjestyy.
Kari pudisti päätään.
– Ei, sillä ei ole mitään tekemistä rahavaikeuksien kanssa. Isäni on juuri kuollut, ja hänen viimeistä toivomustaan käyn nyt täyttämään. Mutta muuten paljon kiitoksia tarjouksesta ja suuresta luottamuksestanne!
– No, jos niin on... virkkoi toinen. – Mutta asiasta toiseen... Tehän tunnette nuoren Ramiron, tuon ecuadorilaisen, joka vetelehtii Stanfordin yliopistossa.
– En, vastasi Kari ja kohdisti terävän katseen pieneen valmentajaan. – Mitä hänestä sitten?
– Sepä ihmeellistä, virkkoi Griffith. – Hän tuntui tuntevan hyvin teidät ja kysyi minulta, mitä te nykyään puuhailette. Kelpo poika muuten, tuo don José, ja perin urheiluun kiinnostunut. Itse hän ei kelpaa paljon mihinkään... Kovin ikävää, ettei teille sopinut. Mutta nyt minulla on kiire. Hyvästi!
Kari kulki eteenpäin syviin ajatuksiin vaipuneena. Epäilisivätkö nuo espanjalaiset tosiaankin hänen hommiaan?... Ja jos hän oli ymmärtänyt oikein isäänsä, oli Don Antonio siinä hyvässä uskossa, että hän oli päässyt salaisuuden perille ja tiesi, mistä aarre oli löydettävissä. Kartta, minkä Ramiro oli varastanut "Anne Kathrinesta", oli Josua Polon kokoonsommittelema yksinomaan sitä varten, jotta Guyaquilin luihu matadori saisi pitkän nenän, eikä mikään ilmaissut, ettei kartta olisi tätä tarkoitustaan täyttänyt. Mutta alkoi näyttää siltä, kuin molemmat Ramiro-herrat myöskin olisivat koettaneet nuuskia, mitä nuorella Pololla oli kiikarissa. Hehän saattoivat tuumiskella siihen suuntaan, että vanha kapteeni oli antanut pojalleen suullisen selityksen siitä kartasta, minkä heidän kätyrinsä olivat saaneet haltuunsa hänen kajuutastaan. Ei ollut myöskään mahdotonta, että he olisivat saaneet selville, kuka se mies oli, joka oli tehnyt tyhjäksi don Josén suunnitelmat viemällä turvaan Jane Humphreyn tuona iltana, jolloin roistot hyökkäsivät hänen kimppuunsa kiinalaiskaupungissa. Ja siinä tapauksessa hän tiesi, että hänen henkensä oli alinomaisessa vaarassa.
Tämä taistelun mahdollisuus ei ollut niinkään epämieluisa Kari Polosta. Janen lähdettyä hän tarvitsi kaikkea, mikä saattoi reipastuttaa häntä ja hajoittaa ajatukset, jotka kummittelivat hänen aivoissaan. Hänen mielensä keventyi aikalailla, ja hän toimitti ripeästi ostoksiaan ja lähetti kaikki tavaransa satamaan, missä hän tiesi Matin ottavan ne vastaan. Ja niinpä hän vähitellen pääsi taas tasapainoon. Loppujen lopuksi ei kannattanut tavoitella turhia unelmia.
"Love is only a dream, and Life
itself is hardly more!"Mutta Laurence Hope, tuo lempeä ja rakkaudenkylläinen runoilijatar ei kuitenkaan ollut aivan oikeassa. Sillä elämä tarjoaa usein todellisuutta, joka haihduttaa unelmat ja viittaa päämäärään, joka kiihottaa miehisiä vaistoja ja tuottaa sitä iloa, mikä saavutetaan jännityksen, seikkailujen ja vaivojen tietä.
Mutta kaikesta huolimatta hänen oli mahdotonta unohtaa pientä Jane Humphreytä, ja hän tunsi sydämensä sykkivän lujemmin, kun hän vain ajattelikin hänen avomielisyyttään ja toverillisuuttaan. Mutta hänen oli lähdettävä suureen seikkailujen maailmaan, ja saattoihan sattua, että köyhä poika sai omakseen kauniin ja rikkaan prinsessan.
Sitä paitsi ei voinut tietää, mitkä rikkaudet häntä odottivat kaukana Galapagos-saarilla.
Umina, Huayna-Capacin aarrekammion suuri smaragdi – se oli kuin hänen pyrkimystensä symboli – vihreä, loistava jalokivi, jota kokonainen kansa oli palvellut epäjumalanaan – sammuttamattoman toivon ihana timantti! Se oli hänen johtotähtensä – hänen onnensa, hänen tulevaisuutensa. Ja ehkäpä se saattoi näyttää hänelle tien Jane Humphreyn sydämeen!
Myöhään illalla Kari tuli laivaansa lopen väsyneenä. Kaikki oli selvää viimeistä myöten. Seuraavana aamuna "Anne Kathrine" kääntäisi keulansa merelle. Hän ei ollut huomannut, että Matti oli tavallista jurompi ja että tuo vanha merikarhu ei saanut suustaan sitäkään vähää, mitä hän ilmeisesti aikoi. Niinpä Kari meni makuulle ja heräsi vasta kahdeksan aikaan seuraavana aamuna. Häpeissään hän kiiruhti kannelle. Mainingeista päättäen "Anne Kathrine" oli jo ehtinyt Golden Gaten ulkopuolelle.
Kun hän kiipesi kannelle, paistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Miten ihana päivä olikaan. Tuossa Cliff House päivää paistattamassa luotojen välissä ja kaukana taivaanrannalla himersivät Farralone-saaret päivänkoitossa. Miten auringontäysi maailma! Suu puoliavoimena hän imi meren raikkaita tuulia. Niin – nyt hän tunsi olevansa merimiehen poika, joka lähti aavoille ulapoille lääkitsemään kaipaustaan.
– Hyvää huomenta, kapteeni, kuului ääni takaa, – navakka luodetuuli ja eteläinen merivirta. Olen ottanut kurssin Santa Barbara-kanaalia kohti.
Kari kiepsahti ympäri salamannopeasti. Ruotelin ääressä istui pieni öljytakkinen ja -lakkinen olio. Kasvoista ei näkynyt muuta kuin silmät. Mutta ne silmät Kari Polo tunsi hyvin.
Siinä oli Jane Humphrey.
TOINEN OSA
GALAPAGOS-SAARET
16. luku.
ETELÄÄ KOHTI.
Kari Polo ei milloinkaan ollut kokenut sellaista hämmennystä. Hän hieroi silmiään. Mutta öljyvaatteinen haamu ei hävinnyt. Ei voinut mitenkään epäillä sen todellisuutta.
– Se purjehtii hyvin, jatkoi lyhyin nasevin sanoin ääni, jota Kari rakasti enemmän kuin mitään muuta. – Ehkei haittaisi panna vähän etupurjetta lisää! Olen lähettänyt laivamiehen hakemaan pallohalkaisijaa!
– Mutta... änkytti Kari.
– Kapteeni on ehkä sitä mieltä, että panisimme myötäpurjeen, jatkoi peräsimen ääressä oleva olio puhettaan. – Mutta en luule, että se on tarkoitustaan vastaava! Kauempana on kovempi merenkäynti ja tuuli yltyy... Kuulkaas, Kaola, pankaa loki pyörimään ja merkitkää, mitä se ilmoittaa!... Onko teillä muuten mitään määrättävää, kapteeni?
Kari vaipui äänettömänä ruhvin katolle istumaan. Kanakki tuli laahaten patenttilokia, ja jonkinlaisen hymynhäiveen saattoi aavistaa liukuvan hänen muuten aivan liikkumattomilla kasvoillaan. Seuraavana hetkenä Matin hirvittävä pää pisti esiin etuluukusta. Hän nyökkäsi Karille alkaen samalla järjestää suurta sivupurjetta. Nuori mies yritti päästä ajatuksen alkuun, mutta veri kohisi hänen suonissaan ja hän tunsi itsensä aivan kaistapäiseksi. Hän ei tiennyt, pitikö hänen olla iloinen vai vihainen. Oli kuin kokonainen ristiriitaisten tunteiden armeija olisi taistellut hänen aivoissaan ja sydämessään. Mitä tämä nyt oikein olikaan?... Hän yritti mitä rehellisimmin päästä selvyyteen. Sitten hän äkkiä hypähti pystyyn tuimannäköisenä.
– Tämä ei vetele, sanoi hän vakavasti, kanakin siirryttyä keulaan päin. – Meidän täytyy kääntyä takaisin! Te ette voi jäädä laivaan! Minä en halua saattaa teitä häpeään! Teidän täytyy matkustaa Pariisiin.
Ei näyttänyt siltä, kuin hänen kylmästi lausumansa sanat olisivat tehneet minkäänlaista vaikutusta nuoreen naiseen.
– Teidän ei tarvitse huolehtia minun maineestani, virkkoi hän ja katsahti tutkivasti isoapurjetta. – Ettekö te ole ystäväni?
– Olen, vastasi Kari melkein lämpimästi, – mutta juuri sen vuoksi...
– Jos olette todellinen ystäväni, keskeytti tyttö, – ette enää puhu moista lorua! Tuon Pariisin asian olen jo järjestänyt. Mrs. Guggenheimer on saanut sähkösanoman, että matkani on lykkäytynyt. Ja isä Humphrey ei aavista mitään eikä saa pitkään aikaan mitään tietää. Siitäkin olen pitänyt huolta. Sitä paitsi te tarvitsette välttämättömästi perämiehen. Minä osaan kaiken sen, mitä te ette vielä ole oppinut. Täytyy olla käytännöllistä kokemusta osatakseen purjehtia – ja sitä on minulla! Luottakaa siihen, kapteeni. Minun nimeni on tästä lähtien Jan, niin ettei sukupuolen tarvitse kiusata ketään. Jan Humphrey, palvelijanne, ensimmäinen perämies fransiskolaisella kuunarilla "Anne Kathrinella". Ei mikään voima voi paljastaa minua. Minä olen leikkauttanut hiukseni, eikä vaatevarastossani ole ainoatakaan naisen vaatekappaletta!
Kuin hetkellisen liikutuksen vallassa hän veti merimieshatun päästään, ja sen alta tuli esiin pieni, pyöreä pojan pää.
– Miten suuri vahinko! huudahti Kari tahtomattaan.
Pieni merimies punastui hiukan ja pani hatun uudelleen päähänsä.
– Tällaisella pitkällä matkalla, jatkoi hän, hiukan opettava sävy äänessään, – ei sellaisille tunteille kuin turhamaisuus ole mitään tilaa. Ei kellään muulla tässä laivassa ole aavistustakaan, kuka minä olen. Olen sanonut yhteiselle ystävällemme Matille, että te olette pestannut minut perämieheksi. Hän näytti alussa hieman vastahakoiselta, enkä ole aivan varma siitä, ettei hän murissut paria sanaa penikoista. Mutta minä olen tottunut selviämään sen tapaisista merikarhuista, ja nyt olemme jo hyviä ystävyksiä... Mutta katsokaas, nyt se jo menee, niin että kohisee!
Matti oli juuri saanut paikoilleen pallohalkaisijan, jonka peräpuolelta tuleva tuuli komeasti pullisti, ja "Anne Kathrine" paransi vauhtia, niin että vaahto kohisi pitkin sen aurinkoisia kylkiä.
Kari olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hän ei saanut pienintäkään tilaisuutta nuhteidensa ja moitteidensa uusimiseen.
– Kuulkaahan nyt, sanoi tyttö nopeasti, – ei kannata hukata kehoituksia ja neuvoja minun ojentamiseeni. Tehän tunnette minut. Entinen Jane Humphrey oli kaikista yltiöpäisyyksistään huolimatta kunnon tyttö. Nuori Jan on toivoakseni osoittautuva yhtä reimaksi pojaksi ja hoitava velvollisuutensa ja sitä paitsi oleva rohkea ja iloinen. Mutta ruokaa hän tahtoo ja mieluimmin kipparin omasta pöydästä. Sillä hän on nälkäinen kuin haikala.
Kari nousi huokaisten ja meni keulapuoleen.
– Olin taas aika unikeko, virkkoi hän puolittain anteeksipyytävästi. – Mutta sitä ei tapahdu enää tästä lähtien. Miten on aamiaisen ja muiden ateriain laita?
Matti vilkaisi hiukan ihmetellen uutta herraansa.
– Kello kuudelta on kahvi, sanoi hän, – aamiainen kello yhdeksältä, päivällinen kello kolmetoista ja illallinen puoli yhdeksältätoista. Siihen tapaan vanha kapteeni oli ne määrännyt. Hän oli hyvin tarkka järjestyksestä.
Kari nyökäytti päätään.
– Hyvä on, jatkoi hän. – Tahdotko nyt toimittaa aamiaisen hyttiini minulle – ja perämiehelle. Ja sitten saamme vuorotella vahdinpidossa.
– Perämies järjesti vahdit jo. Kaolalle tulee yövahti – muun me tasaamme perämiehen kanssa.
Kari tunsi punan läikähtävän kasvoihinsa.
– No, entä minä sitten?
– Tehän olette kapteeni, kuului kummasteleva vastaus. – Kapteeni valvoo kaikkea.
Karin suusta oli päästä luja vastaväite, mutta hän hillitsi itsensä, virkkoi jonkin yhdentekevän sanan ja palasi takaisin pikku perämiehen luo.
– Te olette tosin jo järjestänyt kaiken, sanoi hän hiukan nuhtelevalla äänellä. – Mutta ette kai luule, että minä annan teidän istua ruorin ääressä pitkälle yön selkään?
– Luulen kuin luulenkin, vastasi tyttö terhakasti hymyillen. – Jättäkäämme kaikki joutavat temput heti alun alkaen. Minä en ole koskaan voinut sietää liehakoitsevia herrasmiehiä. Ne ovat yleensä keljuja ja rikkiviisaita. Minä en ole lähtenyt tälle matkalle mukaan ollakseni hankalana matkustajana, vaan hoitaakseni työni. Ettekö ymmärrä, miten ihmeelliseltä minusta tuntuu, kun saan kerrankin toimittaa jotakin. Minä olen vain maleksinut koko elämäni ajan. Nyt tahdon punnertaa vähän enkä hellittää. Ettehän riistä minulta sitä iloa? Hoi, kuulkaa, keulamiehet, vetäkää alas haruspurje, huusi hän niin römeällä äänellä kuin suinkin saattoi, – se on vain tiellä!... Täällä laivassa on hurjan hauskaa, jatkoi hän mielistelevästi. – Minä olen ryöstänyt teille aiotun kajuutan merenkulkukojuksi. Olen levittänyt merikortin pöydälle ja merkinnyt kurssin. Eihän ole mitään syytä ryömiskellä rantoja pitkin, kun koko Tyven meri on edessä. Toistaiseksi olen merkinnyt kurssin vain Barbarakanaaliin saakka – se kun johtaa St. Pedroon. Saamme kyllä tovin purjehtia, ennenkuin pääsemme niinkin pitkälle. Mutta toistaiseksi liidämme kuin taivaan pilvet. Luulen, että vauhti on 7-8 solmua. Mutta mikä tuo on?...
Neljännespeninkulman päässä merellä näkyi suuri kokonaan katettu moottorivene, joka hyvää vauhtia pyrki kaakkoa kohti.
Jane oli nostanut silmilleen suuren prismakiikarin, joka riippui hänen kaulassaan. Hänen kätensä vapisi hiukan, kun hän laski sen alas.
– Tunnetteko aluksen? kysyi Kari.
– Tunnen. Se on Ramiron moottoriristeilijä. Hän osti sen kuukausi takaperin. Näin sen veistämöllä.
– Vihollinen on siis kannoillamme.
– Tuskinpa kannoillamme, sillä se kulkee nopeammin kuin "Anne Kathrine". Otaksun, että se ennättää Galapagos-saarille neljätoista päivää ennen meitä. Ja perillä saa don Antonio, mikäli minä ymmärrän, pitkän nenän. Mutta sitten...
– Jos hän tulee minun tielleni, ei siitä hänelle ole mitään iloa, mumisi Kari. Jane näki teräksen loisteen leimahtavan sinisistä silmistä ja nyrkkien rystysten käyvän valkoisiksi.
Silloin tuli kanakki ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä.
17. luku.
HAVAINTOJA.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Karin mielestä kaikki oli niinkuin olla piti. Hän ei ollut koskaan uskonut merielämää niin ihmeelliseksi kuin se todella oli.
Mutta Tyven valtameri onkin lempeä ja hyvä valtias. Ei ole ainoatakaan muuta purjehdustietä maailmassa, joka tarjoaisi niin monia ilon aiheita kuin tuo valtameri, jonka Balboa keksi vuorenhuipulla seisten vuonna 1513. Fernando de Magellaensin luotsit ristivät sen oikeudenmukaisesti "tyveneksi mereksi", ja vuosisatojen vieriessä se on ollut suuren, lempeän, mietiskelevän levon perikuva. Silloin tällöin – mutta Amerikan rannikoilla ylen harvoin – pyyhkäisee pieni suvisykloni pitkin sen ulapoita ilmaa puhdistavasti, mutta sekään ei ole yhtä raju kuin sen Atlantin aukeilla raivoavat veljet tai Taka-Intian ja Kiinan rantojen puuskapäät.
Jane osoittautui mainioksi purjehtijaksi, ja Kari oli hyvin oppivainen. He pitivät yhdessä mallikelpoista laivapäiväkirjaa.
Kävi selville, että nuori neitonen oli valmistunut hyvin järjestelmällisesti tälle matkalle. Hänen suuret nahka-arkkunsa eivät sisältäneet mitään nykyaikaisen naisen välttämättömyyksiä, mutta sitä vastoin koko joukon sellaisia kapineita, jotka saattoivat olla hyödyksi moisella pitkällä matkalla. Muun muassa hänellä oli kokonainen Galapagos-saaria käsittelevä kirjasto. Hieman vaatimattomat kapistukset, joita sanottiin laivan kronometriksi ja kompassiksi, vaihdettiin parhaisiin, mitä San Fransiskossa oli ollut saatavana, ja se pieni kotiapteekki, jonka Jane oli järjestänyt hyttiinsä, oli kauttaaltaan erinomainen.
– Minä olen käynyt sairaanhoitajattarenkurssin St. Francis- sairaalassa, tunnusti nuori nainen, – ja minä osaan sitoa haavan tai lastoittaa murtuneen luun yhtä hyvin kuin joku muukin. Sitä paitsi olen sullonut tietokammiooni kaiken, mitä olen saanut selville tropiikin taudeista – enkä suinkaan vähimmin niiden välttämiskeinoja.
– Te olette siis koko ajan ajatellut mukana lähtemistä, vai kuinka? kysyi Kari.
– Tietysti, vastasi tyttö. – Koko viime viikon aikana en muuta ajatellut. Hyvää ystävää ei jätetä pulaan – senhän tiedätte. Mutta valmistelujen tekemiseen ei ollut suuria aikoja. Isä luuli minun juoksentelevan muotikaupoissa ja antoi niin paljon rahaa kuin ikinä pyysin. Sellaisten tavarain sijasta ostin kaikenlaista, mitä uskoin tällaisella matkalla tarvittavan ja koetin tehdä hyötyä niin paljon kuin mahdollista. "Anne Kathrinenhan" ei tarvitse hävetä miehistöään... Minä olen aina selvinnyt hyvin merellä, ja isä sanoi minua aina "kapteeniksi", kun olimme jahdillamme purjehtimassa. Mutta nyt on minut siis alennettu perämieheksi, vaikka eipä sekään ole mikään hullumpi virka. Sanokaa, oletteko lukenut Jack Londonin kirjan "Pitkän matkan purjehdus Snarkilla"?
– Olen.
– Se on kauan ollut lempikirjani. Nyt kuljemme kumpikin Snarkin jälkiä. Te olette Jack ja minä olen Charmion!
– Mutta hehän olivat naimisissa! pääsi Karilta. Hän katui kuitenkin heti sanojansa. Ja Janen silmiin tuli pahaaennustava ilme, josta nuorukainen ei pitänyt.
– Ei ole mitään aihetta erikoisesti huomauttaa siitä puolesta, sanoi tyttö loukkaantuneena.
– En minä sitä tarkoittanutkaan, virkkoi toinen syyllisyyden tuntoisena.
– Avioliitto on kelvoton keksintö, sanoi tyttö kuin vakaumuksesta. – Minä luulen, että sen on säätänyt jokin paha voima tehdäkseen ihmiset nurjamielisiksi ja onnettomiksi. Mutta puhukaamme ennemmin jostakin muusta. Minusta tuntuu, kuin te, kapteeni, pitäisitte sellaista kurssia, että kierrämme karusellia.
Kari näytti hämmentyneeltä ja kiiruhti kääntämään aluksen taas oikeaan suuntaan.
Oli alkanut pimetä. "Anne Kathrine" oli aavalla merellä, ja Venus loisti heikosti kalpeanpunaisella iltataivaalla.
Jane säpsähti.
– On aika tähtihavainnon toimittamiseen, sanoi hän. – Ei suinkaan sen vuoksi, että sitä nyt juuri tarvittaisiin, mutta aina on hyvä saada hiukan harjaannusta. Sekstantti esiin! Hetken kuluttua näemme Pohjantähden. Harvoin näkyväisyys on niin hyvä kuin tällä kertaa! Tahdotteko merkitä kronometriajan minun tehdessäni havainnot?
Hetkistä myöhemmin he jo innokkaasti kiikaroivat sitä kuuluisaa tähteä, joka on ollut merenkyntäjäin ilona ja lohtuna aina niistä ajoista alkaen, jolloin foinikialaiset ensi kertaa uskalsivat pienillä laivoillaan Herkuleen patsaiden ulkopuolelle.
– Minkä vuoksi juuri Pohjantähteä pitää katsoa? kysyi Kari.
Tyttö katsahti hieman halveksuvasti häneen laskiessaan sivuun sekstantin.
– Ettekö tiedä, että juuri sitä käytetään leveysasteen määräämiseen?
– Kyllä, mutta...!
– Mittaatte ensin tähden korkeuden taivaalla, ja koska Pohjantähti käytännöllisesti katsoen sijaitsee maanakselin pidennyksellä, saatte siitä leveysasteen. Toisten tähtien kiertäessä ratojaan Pohjantähden ympäri, on Pohjatähti melkein paikoillaan. Se kiertää vain aivan vähän, ja huomioon ottamalla tuon pienen liikkeen voidaan näiden taulukkojen avulla tarkoin laskea leveysaste. Se on varsin yksinkertainen ja luonnollinen asia.
– Minä en ehtinyt tähtiin saakka, huomautti Kari anteeksi pyydellen. – Minä luulin, että puolipäiväkorkeuden merkitseminen riittäisi...
– Tähdet ovat merenkävijän luotettavin opas, lisäsi Jane innokkaasti. – Kun sitten leveysaste on määrätty Pohjantähden avulla, voidaan määrätä kulma, jonka se muodostaa jonkin toisen tähden kanssa – mieluimmin lännessä tai idässä olevan kanssa, koska suora kulma antaa tarkimman tuloksen. Voitte ottaa esim. Vegan idässä ja Procyonin lännessä. Tämä tuntikulma ilmoittaa meille silloin laivalla olevan ja Greenwichin normaaliajan välisen erotuksen – mikä erotus sitten ilmoittaa meille pituusasteen. Kaikki nämä suhteet ja kaavat on laskettu valmiiksi näihin taulukoihin, joista meidän ne vain on etsittävä. On vain oltava erittäin tarkkana, sillä pieninkin havaintojen virhe voi merkitä useampia asteita... Ahaa, tuossa on Procyon... Menkää kronometrin ääreen, ja kun minä sanon "nyt", merkitsette ajan puolen sekunnin tarkkuudella...
Ja pimeyden vaipuessa yli Kalifornian rannikoiden meren, meren, jota Francis Draken laivat ensi kertaa kyntivät – ja auringon viimeisen heijastuksen sammuessa yöhön istuivat nuo molemmat nuoret vielä laskemassa ja he laskivat laskemistaan...
Jane ehti ensin valmiiksi, mutta odotteli kärsivällisesti tottumattomampaa toveriaan. Tulokset olivat yhtäpitäviä.
– No, mutta tehän olette oikea jehu! huudahti Jane ihastuneena.
– Oppiihan sitä jotakin teknillisessä korkeakoulussakin, sanoi Kari vaatimattomasti.
– Niin, tosiaankin, tehän olette insinööri. Onko teillä mitään erikoisalaa?
– Oikeastaan olen valmistunut kaivosinsinööriksi. Osaan yhtä ja toista. Ja matematiikka on ollut keppihevoseni. Mutta mieleni on aina palanut merille. Isäni sanoi, että jokaista sukumme jäsentä veri vetää merille. Hän itse aikoi lääkäriksi ja opiskeli yliopistossa, mutta meren kaipaus kutsui häntä, hän muutti saaristoon, meni naimisiin. Äiti kuoli, ja me matkustimme pois tänne kauaksi. Lopun jo tiedättekin.
– Merkillinen kohtalo, sanoi Jane miettiväisesti. Luulen, että te olette syntynyt suuriin seikkailuihin... Mutta mitäs se oli? Laivakello löi kahdeksan lasia. Minun vahtivuoroni on alkanut! Mutta ehkä teillä, kapteeni, on aikaa viivähtää vielä hetkinen kannella ja pitää seuraa minulle, niin voimme keskustella tähtien maailmasta.
Kari jäi paikoilleen vielä muutamaksi hetkeksi. Pienessä kajuutassa ei oikeastaan ollut mitään varsinaista merkkiä siitä, että siinä asuu nainen, ja kuitenkin oli sen ilmassakin jo jotakin, joka sai Karin ajattelemaan nuorta metsää, keväältä tuoksuvaa metsää.
– Seikkailu, mumisi hän, – niin seikkailu... vanha kaunis satu prinsessasta, joka nukkui viattomuuden unta elämän kultaisessa metsässä... odottaen... uneksien...
18. luku.
YÖMIETTEITÄ.
Kari Polon ei ollut aivan helppoa päästä uneen sinä yönä.
Hän oli pitänyt perämiehelleen seuraa aina kello kahteentoista asti. He eivät olleet paljoakaan keskustelleet keskenään. Sillä tähdet ovat äänettömyyden palvelijoita. Niiden hiljainen kuiskailu eetterin äärettömillä mailla pakottaa ihmisetkin kuuntelemaan ikuisuuden sfäärien soittoa.
Toivottaen lyhyesti hyvää yötä molemmat nuoret olivat eronneet toisistaan siinä käytävässä, joka erotti molemmat kajuutat, ja kumpikin oli mennyt omaan komeroonsa. Kari huomasi kuin sivumennen, ettei Jane lukinnut kajuuttansa ovea. Mutta hän ei tiennyt, että se oli maksanut tytölle mitä ankarimman taistelun ja itsensä voittamisen. Kun on kuusitoistavuotias ja vielä lisäksi heikompaa sukupuolta, tarvitaan hyvät hermot ja teräksinen mieli kaikkien pelon pikku paholaisten karkoittamiseksi. Jane ei tiennyt, mitä hänen olisi tarvinnut pelätä. Mutta don Josén seikkailu oli opettanut hänelle, että oli syytä olla luottamatta kaikkiin miehiin. Mrs. Guggenheimer saarnasi myöskin alinomaa, ettei milloinkaan voinut täysin luottaa miehen ritarillisuuteen. Useimmat heistä olivat intohimoisia retkaleita, jotka oli syytä toivoa kuumimpaan paikkaan, jos sellainen vastoin hänen otaksumiaan ja vuorenvarmaa vakaumustaan oli olemassa. Eikä Jane suinkaan ollut tietämätön Mr. Guggenheimerin harha-askeleista. Hän oli parhaillaan kesäleskenä ja oli jo ennättänyt hankkia itselleen kokonaisen seurueen kaikenkarvaisia naisia, joiden johtajana oli muuan San Diegon tanssijatar ja Los Angelesin filmitähti. Mutta kun Jane sen lisäksi tiesi vanhan "Guggemanin" muussa suhteessa kunnon sedäksi, teki hän omat johtopäätöksensä niiden raakojen vaistojen vallasta, jotka yleensä hallitsivat miehistä sukupuolta. Kaikki tuon tapainen kokemus kiusasi häntä vääntämään hennoilla sormillaan lukkoon kajuuttansa oven – mutta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt.
Tuo lukitsematta jättäminen oli vaistomaista ja viisasta samalla kertaa. Hän tunsi, ettei naisella voinut olla varmempaa asetta kuin täydellinen vilpitön luottamus mieheen. Oli tosin olemassa siveellisiä raukkoja, jotka eivät piittaa enemmän toisesta kuin toisestakaan – mutta oikeilla miehillä on joka tapauksessa tietoisesti tai tietämättään jäljellä kyllin entisaikojen ritarillisuutta. Ja maailmassa oli joka tapauksessa sentään oikeita miehiäkin, niin paljon kuin nykyaika olikin naisistuttanut miehiä ja miehistyttänyt naisia.
Tästä jälkimmäisestä Jane ei vielä tiennyt mitään. Hänen intonsa ja toimekkuutensa ei ollut vielä sivunnut niitä aloja, missä elämän alkuvaistot vaanivat ihmisen kuolematonta sielua. Hän ei ollut vielä omistanut ainoatakaan ajatusta hänestä niin aivan joutavalle asialle kuin rakkaus oli. Koko hänen sielunsa hehkui seikkailunhalusta ja vapaudenkaipuusta. Hän oli vihdoinkin päässyt irti siitä yhteiskunnallisesta ympäristöstä, minkä sisältönä olivat pääasiassa vaatteet, tanssi ja keimailu. Täällä merillä häntä eivät kiusanneet isän miljoonat, huokailevat nuorukaiset ja naistenmetsästäjät. Hän saattoi täällä olla oma itsensä kokonaan, pieni pirteä tytönheilakka, joka rakasti Jumalan vapaata luontoa ja viihtyi työn kimpussa ja retkeilyn riemujen keskellä. – Hieman äidin romanttista mieltä hän joka tapauksessa oli perinyt. Ehkei hän itsekään tahtonut sitä tunnustaa, mutta toisinaan iltaisin, kun hän kätki päänsä pieluksiin, tuli hänen mieleensä outoja unelmia tuntemattomasta maasta. Ne kuiskivat ihmisistä, joiden koko elämä ei ole pelkkää businessia, vaan joilla joskus on ollut aikaa ajatella sitäkin, mikä liikkuu ihmissielun sisimmässä. Kuinka hän vihasikaan rahaa! Jo lapsuusvuosista pitäen oli kullan kilinä kaikunut hänen korvissaan. Ihmisiä arvosteltiin kokonaan sen mukaan, miten he kykenivät haalimaan kokoon rahaa. Koko amerikkalainen yhteiskuntaelämä oli kullan himon saastuttama, ja amerikkalaista naista kannettiin kultatuolissa elämän läpi. Hänen elämänsä oli säännöstelty peloittavan tarkasti. Miehet jumaloivat häntä hyödyttömänä ylellisyysesineenä, hänen ylleen puettiin ja hänen yltään riisuttiin, hän tanssi ja joi jäävettä, hän hakkaili ja keimaili hyveen kynnyksellä, hän meni naimisiin ja erosi jälleen. Niinhän elettiin parhaissa piireissä, ja elämän runsaus ja ylellisyys muuttui tyhjyydeksi ja lohduttomaksi yksitoikkoisuudeksi. Jumala varjelkoon meitä vain kaikesta luonnosta, kaikesta elämänilosta, kaikesta omilla jaloillaan seisomisen kaipauksesta, maailmaan pyrkimisen halusta, satumaisten seikkailujen etsinnästä.
Pikku Jane syventyi miettimään kaikkia näitä elämän vaihtelevia ilmiöitä hitaasti riisuessaan yltään paksua urheilupukuaan. Se ei erikoisen hyvin sopinut meripuvuksi polvihousujensa ja säärystimiensä vuoksi, mutta toiselta puolen hän tiesi näyttävänsä naurettavalta tavallisissa miesten pukimissa. Ah niin... hän oli oikeastaan syntynyt pojaksi! Hänen tahtonsa ja tarmonsa olivat suuremmat kuin monen miehen vastaavat ominaisuudet, ja hänen rohkeutensa ja hurjuutensa eivät olleet niiden ominaisuuksien kaltaisia, joille hänen oma sukupuolensa antoi nuo nimet. Jos hän vain olisi ollut hiukan kookkaampi ja voimakkaampi ja hänen kasvonpiirteensä olleet kehittyneemmät, olisi hän voinut näytellä miestä niin hyvin, ettei kukaan olisi voinut paljastaa häntä. Mutta armoton kohtalo oli tehnyt hänen ulkonäöstään erikoisesti naisellisen. Hän oli hoikka ja solakka, mutta hänen ruumiinmuotonsa olivat joka tapauksessa niin pehmeät ja pyöreät, että hänen oli täytynyt turvautua moniin temppuihin salatakseen niiden naisellisen luonteen.
Kaikki tuo tuotti Janelle monta huolta. Ja riisuutuessaan hän kävi yhä miettiväisemmäksi. Ensi kerran hänestä tuntui, kuin hän ei olisi menetellyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Loppujen lopuksi hän kuitenkin oli kokonaan noiden kolmen miehen mielivallan varassa. Väristen hän ajatteli, että hän kuukautta aikaisemmin olisi aivan hyvin voinut seurata don Josén mukana samanlaiselle matkalle, jos tämä olisi sitä ehdottanut. Hänen ihmistuntemuksensa ei siis ollut niin suuri kuin hän itse uskotteli. Ja ehkäpä hän tälläkin kertaa oli erehtynyt!... Mutta sen ajatuksen hän torjui oitis. Näiden miesten suonissa oli pohjan poikien verta, ja siihen voi luottaa enemmän kuin siihen kuumaan vereen, joka kuohui ekvaattorin seutujen rappeutuneiden sukujen suonissa. – Eivätkä hänen hyvät, uskolliset silmänsä ole voineet valehdella!
Tähän lohdulliseen johtopäätökseen tyttö lopetti mietiskelynsä ja aukaisi luukun, joka johti sille pienelle kylpyammeelle, minkä Josua Polo huolehtivaisena oli antanut sijoittaa kajuutanlattian alle. Hän aukaisi hanan ja antoi suolaisen veden virrata ammeeseen. Se oli aika kylmää, ja hänen kasvonsa kävivät hyvin arvelevaisen näköisiksi, kun hän antoi sen valua sormiensa lomitse. Hetkisen hän tuumi jo luopua koko yrityksestä, mutta sisu nousi heti tuota heikkoudenosoitusta vastustamaan. Ja luoden vielä tutkivan katseen ympärilleen hän riisui viimeisenkin vaatekappaleen ja astui päättävästi kylmään, raikkaaseen veteen, tuntien sen kirpeyden pistelevän kuin neulain hienoon, alastomaan ihoon.
19. luku.
AAMUTUNNELMIA.
Viiden aikaan seuraavana aamuna Kari heräsi. "Anne Kathrine" oli alkanut keinua pahemmin, ja tuuli ulvoi taklauksessa.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän oli jo kannella. Oli säteilevän loistava aamu, mutta merenkäynti oli yltynyt, ja voimakkaat mainingit liekuttivat lujaa pikku alusta. Pallohalkaisija oli taas saanut väistyä keulapurjeen ja halkaisijan tieltä. Tuuli oli kääntynyt itäisemmäksi, ja kuunarilla oli hyvä vauhti.
Matti istui ruotelissa piippu suussa ja nyökäytti tyytyväisesti uudelle kapteenille.
– Se lentää kuin kilpapurjehtija, virkkoi hän. – Yli yhdeksän solmua. Ja virta on myötäinen.
Kari katsahti ympärilleen. Tuuli oli lakaissut tieltään viimeisenkin sumunhäiveen, jotka näillä seuduin muuten saattavat olla kovin kiusallisia. Idässä näki terävinä maan ääriviivat, auringon valaistessa korkeita vuorenhuippuja. Hän tunsi hyvin paikat. Sillä rannikon puolella hän näki Carmelin luodot, missä hän tovereineen oli suurina retkipäivinä uinut saarien keskellä. "Anne Kathrine" teki hyvin tehtävänsä ja oli juuri kulkenut ohi Montereyn, vanhan Espanjan vallan ajoilta peräisin olevan kaupungin suuren poukaman. Sieltä juuri oli Robert Louis Stevenson kerran löytänyt itselleen levähdyspaikan maailmanretkillään muutaman vuoden ravitakseen sieluaan Tyynen valtameren runoudella.
– Minä pidän perää jonkin aikaa. Mikä on kurssi?
– Etelälounainen.
Matti jäi vielä seisomaan ruhvin ääreen piippuaan puhdistelemaan. Hänellä oli ilmeisesti jotakin tunnollaan. Kari, joka oli alkanut käsittää vanhan merikarhun omituisuuksia, odotteli kärsivällisenä, mitä tuleman piti.
– No, mitä sanot asiain laadusta ja menosta, Matti? virkkoi hän auttaakseen toista puheen alkuun.
Mutta vanhalla merimiehellä ei näyttänyt olevan kiirettä. Hän katsahti tutkivasti kaikille puolille, raapi korvallistaan, sylkäisi yli laidan, siirteli ruumiinpainoaan toiselta jalalta toiselle ja selvitteli kurkkuaan sellaisella tavalla, ettei se suinkaan olisi sopinut aivan hienoihin salonkeihin.
– Se kulkee hienosti, sanoi hän ikäänkuin koetellakseen äänensä kantavuutta.
– Minä en tosiaankaan uskonut, että se olisi niin hyväkulkuinen, rohkaisi Kari.
– Ei ole ainoatakaan purjehtijaa, joka voittaisi meidät tässä tuulessa, sanoi Matti vakaumuksellisesti. – Meillä on hyvää aikaa. Ehkä me ennättäisimme pistäytyä Santa Cabalinassa.
– Kylpypaikassako? Mitä meillä olisi siellä tekemistä?
– Niin, katsokaas... meillä on pikkusen tavaraa eräälle siellä olevalle ravintoloitsijalle! Emme saaneet aikaa sen perille toimittamiseen, kun viimeksi olimme täällä. Mutta ehkä se nyt kävisi päinsä.
– Mitäs tavaraa se on?
Matti hämmentyi yhä enemmän.
– Muutamia kiloja ooppiumia, pääsi vihdoin vanhan merimiehen mällisuusta.
Kari rypisti kulmakarvojaan.
– Me heitämme mereen koko roskan, sanoi hän päättävästi. – Isäni menettelytapoja olivat määräämässä toiset vaikuttimet, joita ei nyt enää ole olemassa. Hän teki sen poikansa hyväksi... mutta minulla ei ole mitään sellaista syytä. Panen kiinalaisen pirunmoskan likoamaan suolaveteen.
– Onko sellainen hoppu sentään hyväksi, herra kapteeni? kuului ääni kajuutan portaista, mistä Janen lyhyeksileikattu pojantukka sukelsi näkyviin. – Rahtunen ooppiumia ei kai vahingoita ketään. Mehän emme sitä polta. Mutta kiinalainen laukkaisi vaikka maailman loppuun, jos tietäisi saavansa kilon ooppiumia. Niin on isä sanonut monta kertaa. Ja minä uskon, että isäukko itse niinä vuosina, jolloin hän oli kaikkein tiukimmalla, teki hieman kauppoja ooppiumilla. Niin että siinä suhteessa olemme samanlaisia syntisiä, koska molempien isät ovat olleet samassa liemessä. Vai mitä mieltä sinä olet, Matti?
Matti ei ollut yhtään mitään mieltä. Hän hymyili vain valtioviisaasti ja vaappui keulaan päin, mistä laivakeittiöstä tuleva hieno savunhattara todisti, että kahvi oli valmistumassa.
– Minun mielestäni te olette noussut varsin varhain, sanoi Kari hiukan kiusaantuneena. – Perämiehen vahtihan alkaa vasta kello kahdeksalta.
– Aamuhetki kullan kallis ja aamuaurinko liiatenkin, vastasi Jane. – Täällä Carmelin edustalla on aina niin hurmaavaa. Ei ole mitään niin suloista kuin Kalifornian rannikon aamuviileys. Sen huomaa vasta, kun tulee tropiikkeihin.
– Oletteko matkustanut pitkältikin eteläänpäin?
– En kauemma kuin Panamaan. Isä ei sietänyt kuumuutta. Olimme kerran suunnitelleet matkaa Ecuadoriin, koska don José välttämättä tahtoi meitä Guyaquiliin. Mutta siitä ei tullut mitään. Isä väitti, että hän oli sairastumaisillaan keltakuumeeseen... ja niin matkustimme takaisin kotiin. Ja hyvä se olikin. Toivon, etten koskaan enää joutuisi näkemään Ramiroa.
– Sitä ei tiedä niin tarkkaan. Minusta tuntuu, että hän ennemmin tai myöhemmin tulee tiellemme!
Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä Kaola toi kahvin. Ei ole mitään niin virkistävää kuin kuppi väkevää hyvää kahvia varhaisena aamuhetkenä laivan kannella. Se karkoittaa mielen nurjuuden ja unenpöpperön. Se haihduttaa kaikki huolet ja saa mielen mieluisaan tasapainoon.
– Meilläpä on mainio kokki laivassa, huudahti Jane ihastuneena. – Sillä jos kahvi on hyvää, on kaikki hyvää, sanotaan. Niin että täällä kyllä viihdytään.
– Se ilahduttaa minua, virkkoi Kari sydämellisesti.
– Kas niin, nauroi Jane, – kahvi on piristänyt teitä. Sillä eilen olitte kuin olittekin hiukan kallella kypärin. Sanokaa minulle nyt rehellisesti: eikö olekin hauskaa, kun on hyvä kaveri laivassa? Sellainen, josta voi olla sekä hyötyä että hauskuutta?
– Kyllä, vastasi Kari hiukan viivytellen, – te tiedätte, minkä äärettömän arvon annan teidän seurallenne, mutta toiselta puolen on minusta hyvin epämieluista, että antautuisitte mihinkään, mitä jälkeenpäin saisitte katua. Jos isänne aavistaisi, että te olette täällä, lähettäisi hän varmasti koko Yhdysvaltojen laivaston ajamaan meitä takaa. Ja minut hirtettäisiin naisenryöstöstä.
Molemmat purskahtivat iloiseen nauruun.
Ja Matti, joka istui köysikasalla ja hörppi kahvia nahkoihinsa, tuumi, että asiat olivat kutakuinkin jullillaan ja hyräili Anssin Jukkaa.
Mutta "Anne Kathrine" se sittenkin taisi olla kaikkein parhaimmalla tuulella. Se aivan kuin lensi eteenpäin, niin että kuohu kohisi keulassa, ja se tanssi ja karkeloi kuin nuori neitonen suurten maininkien halki.
Silloin oli Kari Polo keskeltä aaltojen pauhua ja tuulen laulua, kun se ulvoi köysistössä, kuulevinaan isänsä kuiskauksen:
– Hyvä on, poikaseni! Pää pystyyn vain, sillä nyt alkaa elämäsi suuri seikkailu!
20. luku.
INKAT.
Kolmannen aamun alkaessa "Anne Kathrine" purjehti Santa Barbaran kanaaliin. Richardson's Rockilla oleva majakkatorni oli tiennäyttäjänä, ja muutamia tunteja myöhemmin alus purjehti hyvässä myötätuulessa ohi suurien San Miguelin, Santa Rosan ja Santa Cruzin saarten. Koko tämä rannikko on tupaten täynnä ylhänylhäisten espanjalaisten pyhimysten nimiä. Kun espanjalaiset ensi kertaa kävivät näillä väylillä, toivat he muassaan paitsi hyviä miekkojaan ja raskaita muskettejaan joukoittain fransiskaanimunkkeja. Näiden miesten oli pidettävä huolta uusien löydettyjen alueiden ristimisestä. Heillä oli sikäli helppo tehtävä, että heidän vain tarvitsi käyttää nimien lähteenä almanakkaa. Ja koska espanjalainen almanakka silloin niinkuin oikeastaan nytkin sisälsi miltei yksinomaan koeteltujen ja luotettavien pyhimysten nimiä, muodosteltiin uusien valtaustenkin nimistö sen mukaisesti. Koko Kaliforniaa ympäröi pelkkä pyhimyskehä, eikä amerikkalaisten ole onnistunut saada sitä kalpenemaan, vaikkei muutamien määrättyjen paikkojen uudelleen kastaminen olisi ollut poissa tieltä puhtaasti käytännöllisistä syistä. Jumala ja espanjalaiset almanakat tietänevät, kuinka monella saarella, lahdelmalla ja kaupungilla on nimet sellaiset kuin Santa Rosa, San Miguel ja Santa Barbara.
Kumpaakin sukupuolta olevat etevät pyhimykset eivät ole aina kuitenkaan tuottaneet menestystä suojateilleen. Missään tapauksessa eivät nuo Barbara-kanaalin saaret ole tulleet kuuluiksi vilkkaasta asutuksestaan. Jokunen merileijona mylvii vain kaukana saaristossa, ja ilman täyttää lukemattomien lintujen kirkuna.
– Nousimme aina maihin Santa Cruziin villihanhia ampumaan, selitti Jane. – Niitä vilisee täällä, ja pesimisaikana saimme ammutuksi satoja puolessa tunnissa. Se oli aivan kuin joukkoteurastusta. Mutta sellaiseen meillä ei ole tällä kertaa aikaa... Umina odottaa meitä, lisäsi hän hymähtäen.
– Mutta ajatelkaas, jos juttu koko Aurinkokuninkaan perinnöstä olisi pelkkää kuvittelua!
– Niin varmasti onkin! Isä sanoi kerran, että häntä kävivät ainakin kolmesti viikossa tapaamassa sellaiset henkilöt, jotka salaisesti tahtoivat kertoa jostakin kätketystä aarteesta.
– No, mutta mitä sitten kannattaa sen takaa ajaminen?
Janen silmät loistivat.
– Itse aarre ei ole se suuri seikkailu – vaan sen tavoittaminen! Eikähän kukaan tiedä mitään varmaa! Don Antonio ajaa takaa harhaa, mutta meillä on kuitenkin jokin kiinnekohta! Ja se se on jännää. Minä näen silloin tällöin unta vihreistä salamantereista, jotka eivät taida tietää onnea unikirjan viime painoksen mukaan. Mutta luulen Uminan kummittelevan mielikuvituksessani.
– Te kyllä saatte sen, jos sen kerran löydämme.
– Varokaa lupaamasta liikoja! Maailman suurinta smaragdia, intiaanien vanhaa epäjumalaa, ei niin vain lahjoiteta... Mutta minä en voi kieltää, ettei koko juttu olisi aika hatara. Mitä enemmän lukee vanhasta Inka-valtiosta, sitä käsittämättömämmäksi taru muuttuu. Monissa kohdin kerrotaan suuresta smaragdista. Kun Huayna-Capac kukisti sen intiaaniheimon, jolla oli jalokivi hallussaan, pani hän toimeen Uminan mitä tarkimman etsiskelyn. Mutta missään ei kerrota, että hän olisi löytänyt sen. Francesco Pizarrokin sai kuulla kerrottavan tuosta kallisarvoisesta korusta. Eikä ole epäilystä siitä, ettei hänen kaksi julmaa veljeään, Hernando ja Gonzales, olisi mitä pirullisimmin kidutuksin koettaneet puristaa lujamielisiltä inkoilta tietoa Huayna-Capacin aarteesta. Ja nämä tyrannit olivat niin julmia, että on helppoa ymmärtää heidän koettaneen todella kaikki keinot.
– Mutta mistä olette saanut kaikki nuo tiedot? kysyi Kari hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoistaan.
– Muuta kirjallisuutta minulla ei ole ollutkaan koko viime viikkona. Mutta te ette saa keskeyttää minua, sillä minun tietoni ovat niin vereksiä, että ne pyrkivät ilmoille!... Katsokaas, Inka-kansa asui Perun eteläisessä osassa Titicaca-järven ympärillä. Se oli heidän suuri merensä, eikä mikään anna aihetta uskoa, että he milloinkaan olisivat lähteneet ylänkövaltakunnastansa puolenneljättä kilometrin korkeudesta merenpinnan yläpuolelta valtameren puoleen. Kuten tiedätte he olivat auringonpalvojia. Mutta he palvelivat myöskin tuntematonta jumalaa, jota he sanoivat Pachacamaciksi – joka käännettynä merkitsee jotakin sellaista kuin "Maailmankaikkeudelle elämää antava". Heidän lakinsa olivat hyvin inhimilliset, ja koko heidän maailmankäsityksensä todistaa korkeata kulttuuria. Kullalla oli ennen arvoa vain koristelutarkoituksissa ja koruina. Kauppaa ei heidän keskuudessaan käyty. He jakoivat keskenään, mitä heillä oli, ja ruhtinas piti huolta siitä, että jokainen sai, mitä tarvitsi. Siis varsin omituinen muoto jonkinlaista imperialistista sosialismia. Kun syventyy Inka-valtakunnan kulttuuriin, sanoo eräs kirjailija, saa vähitellen sen käsityksen, että se kansa, joka mitä inhoittavimmalla tavalla jesuiittojen kidutuskojeilla tuhottiin tai sai kuolla orjuuteen kultakaivoksissa, oli paljoa korkeammalla siveellisellä tasolla kuin sen pyövelit, jotka Jeesuksen nimessä murhasivat uhrinsa. Nämä ovat kovia sanoja, mutta tosia. Espanjalaiset ahnehtivat kultaa ja yhäti lisää kultaa, kunnes vanhan kansan viimeinen jälkeläinen oli nääntynyt Cuzcon vankiluolissa tai kadonnut Amazonin aarniometsiin.
Jane melkein läähätti ja hänen kaunopuheisuutensa oli vähällä takertua kurkkuun.
– Teidän pitäisi oikeastaan olla kaikesta tästä selvillä, kun nyt olette lähtenyt tälle matkalle, jatkoi hän niin arvokkaasti kuin professori. – Se joka käy Aurinkokuninkaan perintöä tavoittamaan, tietäköön myöskin, miten merkillinen se perintö on.
Kari katseli ihmetellen nuorta naista, jonka kasvot olivat punehtuneet hänen ponnistellessaan niin monien historiallisten asiain selittelyssä.
– Sitten te kai myöskin tiedätte, mikä merkitys noilla quiposeilla on, jotka kiinalainen selitti.
– Quiposit, jatkoi Jane innokkaasti, – niin, ne ovat Inka-kansan kirjallisuutta. He eivät kirjoittaneet kirjaimin, vaan nuorin ja solmuin. Olen melkein näkevinäni edessäni nuo inkojen vanhat lukutoukat istumassa vuorillaan ja selvittelemässä punonnaisiaan. Siellä he hiljaisina öinä solmivat värillisiä nuoriaan, ja solmut merkitsivät tapauksia, ja nuorien värivivahdukset antoivat leimansa jokaisen tyylille! Ja ellei se, mitä he runoilivat, tyydyttänyt, niin he saattoivat – kuten joku kuuluisa heidän aikalaisensa on sanonut – hirttää itsensä omilla runoillaan.
– Mutta kaiken tämän kai Ramiro tietää?
– Eipä suinkaan! Hän on laiskin ja tietämättömin Standfordin yliopiston oppilas. Mutta sitä vastoin hän oli täpösen täyteen ahdettu kätkettyjen aarteiden tarinoita. Se on rikkaiden eteläamerikkalaisten erikoisuus, ja he käyvät hyvin juhlallisiksi ja salaperäisiksi, kun niistä asioista tulee kysymys. Eikä kuitenkaan ole ainoakaan sielu viime vuosina löytänyt kultaharkon näköistäkään Ecuadorista tai Perusta huolimatta kaikista kaivauksista ja nuuskimisista.
– Meidän kyllä käy aivan samalla tavoin!
– Käyköön vain, mutta sitten olemmekin saaneet kokea tuhansia seikkailuja, jännitystä ja ihanaa ulkoilmaelämää... Mutta kas... tuossa tulla tupsahti päivällisruokamme.
Matti oli juuri kiskaissut merestä suuren, välkkyvän kalan, joka par'aikaa pyristeli kannella.
Vanhus lävisti voitonriemusta huutaen suurella veitsellä sen niskan.
Se oli delfiini. Ja se upotettiinkin heti sen jälkeen Kaolan pataan.
21. luku.
KILPIKONNANLÄHDE.
Viikkoja oli vierryt; pitkät kauniit päivät Tyvenellä valtamerellä, myllertävän myrskyn käsissä, pilkkopimeässä yössä, Tropiikin helteessä olivat menneet menojaan. Eräänä päivänä oli päämäärä nuorten onnenetsijäin edessä – Isabellan-saari, jonka valtavien tulivuorten ympärillä oli punasinervä himerrys. Molemmille puolin päiväntasaajaa ulottuu suuri saari, jossa on kuusi jättiläismäistä tulivuorenaukkoa ja maaperä, jonka pohjana on tulivuorenkeilojen sylkemää laavaa.
Niin – siinä oli Charles Darwinin saari, eriskummainen tuhkakasojen, jähmettyneiden laavakallioiden, outojen maisemien sekoitus. Siellä oli harhaillut tuo suuri haaveksija ja tarkastellut ihmeellisen maan irvistelevää pääkalloa – saarta ja sen köyhää, mutta merkillistä kasvillisuutta ja sen melkein esihistoriallista eläinkuntaa.
Tuskin missään maapallolla on niin merkillisiä maastomuotoja kuin tällä saarella, minkä kuoppaiset kuumaisemat ovat jumalten ja ihmisten hylkäämiä ja unohtamia.
Yksistään saaren värityskin on jo erilainen kuin mikään muu. Saarta kietoo tropiikkien harmaanvioletti värihuntu, mutta valtaisten tulivuorenaukkojen puolivarjossa leikkivät valonhäivähdykset kuin sisiliskon silmässä. Maa on tosin kuollutta, mutta sen alastonta luurankoa verhoaa alinomaa värisevä loiste, valonheijastusten salaperäinen häivähtely, joka alkaa rantakallioiden smaragdinvihreistä tyrskyistä ja sitten alati liikkuvin väriasteikoin kiipeää jyrkänteitä ylös leikkivän, säkenöivän värimeren lailla.
Sellainen se oli tuona aamuna Jane Humphreystä ja Kari Polosta, kun he pienessä jollassaan lähestyivät rantaa, missä tiheät mangroveviidakot näyttivät voivan estää kaikki maihintuloyritykset. Haukku seisoi keulassa. Se oli pieni bulldoggi, jonka he olivat saaneet Santa Cabalinasta, kuuluisasta kylpypaikasta, käydessään maissa ottamassa paloöljyä. Lahjoittajana oli itse Charlie Chaplin. Hän oli saanut koiran eräältä Japanin ja Amerikan väliä matkustavalta kapteenilta. Koira oli siitä kummallinen, että se ei milloinkaan oikein viihtynyt maissa, vaan kaipasi merelle. Sen isäntä oli säälinyt koiraa ja lahjoittanut sen Janelle, ja siitä olikin pitkällä purjehdusmatkalla ollut paljon huvia. Tällä kertaa tuo voimakas bulldoggi tuntui olevan merkillisen hermostunut. Tämän tästä se käänsi päätään ja katsoi pitkään "Anne Kathrinea", joka keinui auringonpaisteessa. Keittiöstä nousi hienoinen sauhu Kaolan valmistellessa lounasta. Hän oli yksin laivassa, mutta mitkäpä vaarat olisivat uhanneet pientä alusta asumattoman saaren äärellä?
Matti souti, ja kokonaisen tunnin he kulkivat rantaa pitkin keksimättä pienintäkään aukkoa läpitunkemattomasta viidakosta. Näytti tosiaankin siltä, kuin Aurinkokuninkaan perintö olisi ollut hyvässä turvassa.
Mutta sattuma suosi heitä. Äkkiä pisti hirvittävä eläimenpää esiin kallioreunamalta aivan meren ääreltä. Tuon ruman pään nähdessään Haukku alkoi murista.
– Sen täytyy olla vesilisko, huudahti Jane. – Soutakaamme lähemmäksi. Se on ainoa jäljelläoleva meren esihistoriallisten asujainten edustaja...!
Ei tuntunut siltä, että tuo omituinen eläin olisi pelännyt rahtuakaan. Se ryömi korkeammalle kalliota pitkin, ja he saattoivat pian nähdä sen koko pituudessaan. Lisko oli noin metrin ja kolmenneljänneksen pituinen, selkä oli tummanharmaa, mutta vatsa loisti keltaiselta ja punaiselta häivähdellen.
Bulldoggi katseli tuota rumaa eläintä yhtä kummastuneena kuin lisko vuorostaan sitä. Siinä muinais- ja nykyaika tuijottivat toisiinsa. Sitten lisko siirtyi paikaltaan, huokasi syvään ja liukui hiljaa veteen, missä pitkä ja kapea varjo osoitti, mihin päin se kulki.
Mutta tuolla Galapagoksen liskolla oli oma tehtävänsä. Tieten tai tietämättään se oli määrätty Aurinkokuninkaan aarteiden viimeiseksi vartijaksi.
Sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nuo kolme veneessä olevaa ihmistä toipuivat siitä hämmästyksestä, mihin tuo kummituseläin oli heidät saattanut, he näkivät edessään mangroveviidakossa aukon. Siinä olivat kai ihmiskädet joskus raivanneet viidakkoa. Mutta raivauksen oli täytynyt tapahtua kauan sitten, sillä itse rantaäyräs oli uudelleen kasvanut umpeen, ja elleivät he olisi juuri liskon vuoksi pysähtyneet sille kohtaa, he tuskin olisivat huomanneet harmaanvihreän lehväpunonnaisen vähäistä harvennusta.
Matille ei tuottanut suurta vaivaa tien aukominen ohueen viidakkovyöhön, ja puolen tunnin kuluttua pääsi pikkuinen retkikunta maihin.
Saari tuntui ihmeellisen kuolleelta. Ei ollut lintujen laulua, ruohikossa ei kiemurrellut käärmeitä, eikä edes kärpästen surinaa kuulunut. Eläinmaailmakin tuntui kivettyneen samalla kertaa kuin laava. Kaikki se vilisevä elämä, joka tekee tropiikit niin viehättäviksi, oli tyystin poissa, ja hiljaisuus vallitsi yksinäisellä saarella.
– Mutta tässähän on polku, huudahti Jane kummastuneena ja osoitti maassa näkyvää juovaa, joka aivan kapeana viiruna kiemurteli loivasti kumpuilevaa maastoa. Se oli kaikkien samanlaisten, ihmisjalan polkemien polkujen kaltainen.
– Se on kai kilpikonnanpolku, vastasi Kari. – Saaren isät ovat ehkä kokoontuneet neuvottelemaan.
Suuret kilpikonnat olivat tästä polusta päätellen hyviä tienrakentajia. Polku oli leveä ja selvästi näkyvä. Siellä täällä saattoi nähdä jälkiä kilpikonnien valtaisista käpälistä, sillä niiden jalkojen painannaiset olivat kuin norsujen polkemia.
Erittäin arvelevaisesti Haukku lähti kulkemaan poljettua eläinten polkua. Se kääntyi yhä uudelleen katsomaan "Anne Kathrlnea", joka kuitenkin kauan sitten oli peittynyt näkyvistä. Koira näytti pelokkaalta ja huolestuneelta.
Kaksikymmentä minuuttia marssittuaan pieni kulkue pysähtyi algaroba-puisen metsikön reunaan. Siinä he näkivät merkillisen näyn.
Vesionkalon ääressä oli kymmenkunta kilpikonnaa imemässä itseensä raikasta vettä päät pistettyinä veden alle. Ne olivat vaipuneet juomaan laisinkaan ajattelematta, että niitä mikään olisi voinut häiritä. Se oli aikojen aamun idylli.
Matin silmät olivat selällään ihmetyksestä, kun hän näki nuo valtaiset eläimet ja niiden komeat kuoret, ja hän ryhtyi heti valmistuksiin vallatakseen jonkin niistä itselleen. Mutta Kari pidätti häntä.
– Ne ovat aivan turvattomia, sanoi hän, – emmekä me edes saisi mokomaa hirviötä kuljetetuksi mukanamme.
Vanha merikarhu murahti hyväntahtoisesti ja pisti suuren puukkonsa tuppeen.
– Kaikkihan käy ihmeteltävästi yhteen, tuumi Jane nauraen, – lähde on tuossa – mutta missä on palmu?
– Se on kai mennyt kaiken häviämisen tietä, sanoi Kari. – Mutta tuossa on laavamöhkäle – siitä ei voi olla mitään epäilystä.
Möhkäleen oli luonnonoikku muodostellut aivan erikoisen näköiseksi. Se päättyi kärkeen ja muistutti intialaista vinoon asettunutta pagodia. Ja ikäänkuin vanhanaikaisen vaikutelman vahvistamiseksi se oli täynnä uurteita ja halkeamia.
Kari kävi hyvin miettiväiseksi nähdessään tuon kivenvonkaleen, eivätkä hänen huolensa haihtuneet, kun hän lähestyi sitä paikkaa, jonka oli ilmoitettu säilyttävän Aurinkokuninkaan aarteet. Sillä ei jälkeäkään saattanut havaita mistään palmuntapaisesta – ei kantoakaan ollut siitä jäljellä. Ja mikä oli vielä pahempaa: tällaisessa maaperässä ei palmu koskaan saattanut edes kasvaa. Jokin yksinäinen kaktus oli siellä täällä kiinnittynyt karuun maaperään ja korosti vain sen köyhyyttä. Sillä tuo paksulehtinen kasvi on niitä ryysyjä, joilla autiot seudut koettavat peittää alastomuuttaan.
Mutta eniten huomiota herätti laavamassassa oleva syvennys, joka muistutti merkelihautaa. Se saattoi olla likimain neljän viiden metrin syvyinen, ja laidat olivat niin jyrkkiä, ettei ainoakaan elävä olento saattanut omin voimin päästä ylös tuosta vaarallisesta onkalosta, jonka pohjalla pulppusi likaiselta vedeltä näyttävää tummaa nestettä.
– Mikä tuo on? kysyi Jane huomatessaan ihmetyksen kuvastuvan Karin kasvoista.
– En voi sanoa mitään varmaa, vastasi nuorukainen epäröiden. – Mutta minun täytyy murhemielin tunnustaa, että Aurinkokuninkaan aarteet luultavasti ovat uponneet maan sisään. Kaikki osoittaa sitä. Ne ovat ehkä jossakin syvällä maan uumenissa, mutta olisi toivotonta yrittää niiden etsimistä. Jonkinlaiset maanjäristykset ovat hävittäneet tätä seutua satasen vuotta sitten tai niille main, ja ne ovat kääntäneet maan pintakerrokset mullin mallin. Vain tuo valtainen laavamöhkäle on jäänyt paikoilleen. Se on rakoillut, mutta on kuitenkin yhtä järkkymättömänä siinä kuin se oli silloin, kun Huayna-Capacin aarre kätkettiin siihen suureen halkeamaan, josta kartassa mainitaan. Tuota halkeamaa ei enää ole olemassa. Sehän näkyy selvästi. Sen paikalla on tässä vain tuo suuri kuoppa.
– Täällä on minusta merkillinen haju, sanoi Jane.
Kari katsahti häneen. Hänen silmissään oli omituinen ilme. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta samassa Haukku vavahti ja katsahti palavin silmin ympärilleen. Ja merkillisintä oli, että Matti käyttäytyi samalla tavoin. Hänkin murisi itsekseen, ja hänen hiuksensa näyttivät kuin nousevan pystyyn niskasta.
– Se johtuu kai kilpikonnista, mumisi Jane, mutta äkkiä tuntui, kuin ihmeellinen pelko olisi kuristanut häntä kurkusta. Eläimen vaistot ja vanhan merikarhun kokemus varoittivat jostakin vaarasta. Se lähestyi heitä. Oliko vaara eläin vai ihmisiä?... Matin käsi oli jo tarttunut vyössä olevaan puukkoon, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat. Bulldoggin ärinä kävi yhä vihaisemmaksi ja muuttui lopulta kiivaaksi haukunnaksi, joka kajahti kumeasti ja kammottavana hiljaisuudessa. Kari hapuili revolveriaan – mutta sen hän oli unohtanut laivaan. Pikku Jane painautui vaistomaisesti häntä vasten.
Laukaus pamahti. Verijuova ilmestyi Matin ruskeihin kasvoihin, ja karjaisten kuin haavoittunut jalopeura hän kohotti suuret kätensä ja lysähti kokoon aivan syvän haudan partaalla.
Äkkiä alkoi aika viske kilpikonnanlähteen ääressä. Manuel etunenässä ja molemmat Ecuadorin herrat jälkijoukkona hyökkäsi koko moottoriristeilijän miehistö juosten yli laavan peittämän maan. Don Josélla oli vielä savuava winchesteri kädessään.
Osat oli nähtävästi jaettu etukäteen. Molemmat nyrkkeilijät heittäytyivät yhdessä Karin kimppuun sitäkin raivokkaammin sen vuoksi, että he olivat huomanneet voivansa maksaa hänelle vanhoja kalavelkoja.
Kari oli päästänyt Janen ja asettunut hänen eteensä. Hän oli taas taisteluun valmis, ja teräs välkähti hänen katseestaan.
– Anna sille junkkarille muistiaisia, kiljui don Antonio, – ja sinä, Manuel, leikkaa kurkku tuolta poikaviikarilta.
Viimeksi mainittu ei vitkastellut yrittäessään täyttää käskyä, mutta don José, jonka kasvoille äkkiä oli ilmestynyt omituinen ilme, pidätti häntä.
– Jumala varjelkoon, kuiskasi hän ilkeästi ja voitokkaasti hymyillen, – eikös siinä olekin Jane Humphrey! Ota hänet kiinni ja sido hänet, huusi hän Manuelille, – mutta jos hiuskarvankaan hänestä taitat, ammun sinut kuin koiran.
Taistelu päättyi lyhyeen.
Kari kävi molempien nyrkkeilijäin kimppuun kylmäverisen raivokkaasti ja pakotti heidät pian puolustamaan itseään. "Battling-Herman" sai kohokoukun, mikä pani hänet ulvomaan kivusta, ja "Knockout-Mike" oli vähällä toistamiseen joutua pois pelistä kovan ja voimakkaan nyrkin ansiosta.
Don José kiiruhti miestensä avuksi. Mutta Haukku kimmahti hänen kimppuunsa ja sijoitti komeat hampaansa nuoren keikarin kapeihin tanssikoipiin. Nuori Ramiro kiljui kuin haavoitettu hyena, ja vain äärimmäisin ponnistuksin hänen onnistui päästä irti sitkeän koiran leukojen puristuksesta. Hän lennätti eläimen kauas luotaan, ja Haukku putosi siihen hautaan, joka juuri oli kiinnittänyt Kari Polon huomiota. Siten oli urhean koiran mahdotonta sillä hetkellä auttaa isäntäänsä muulla tavoin kuin raivokkaasti haukkumalla.
Silloin sekaantui Manuel leikkiin. Hän hiipi Karin kimppuun takaapäin ja iski häntä päähän hiekkapussilla. Isku olisi riittänyt kaatamaan häränkin, ja urhoollinen nuorukainen vaipuikin hitaasti maahan, horjahti muutamia askelia silmät ummessa, kuiskasi nimen, jonka vain kauhistunut Jane ymmärsi, ja putosi kuoppaan, missä Haukku surkeasti ulvoen tervehti herraansa.
Manuel oli jo sillä aikaa sitonut puoleksi tiedottoman Janen, kiinnittänyt hänen kätensä lujasti, mutta kuitenkin säälivästi selän taakse, niinkuin sopiikin miehen, joka on saanut hoivatakseen niin arvokkaan kultalinnun.
Ja molempien toisten tappelupukarien ähkien ja puhkien koettaessa toipua vammoistaan astui don José sidotun poikasen luo. Hän unohti kokonaan sääressään olevan haavan, kun hän näki kasvot, joista hän oli uneksinut ja joita hän oli kiihkeästi himoinnut.
– Rakas, tuli käheä huudahdus hänen suustaan.
Janen katse jäykistyi pelosta. Sitten hän sylkäisi nuorukaista kasvoihin.
– Minä otan sinut sittenkin omakseni. Mutta ensin on sinun näytettävä, mihin inkojen aarre on kätketty.
Silloin pikku Jane pyörtyi.
22. luku.
PAHOJA SUUNNITELMIA.
Don Antonio huokasi helpotuksesta ja silmäili silloin tällöin ihastuneena nuorta tyttöä, joka jälleen oli vironnut ja istui kokoon kyyristyneenä kappaleen matkaa hänestä. Hän tuijotti ahdistajiinsa jäykin, epätoivoisin ilmein.
– Missä on inkojen aarre? kysyi don Antonio hunajaisella äänellä.
Tyttö nauroi – kovaa, vihlovaa naurua.
– Vai niin, hyenat ovat myöskin saalistamassa, kirkui hän pilkallisesti. Hän koetti huudollaan vaimentaa surua, joka raateli hänen sydäntään. – Mutta tällä kertaa on takaa-ajonne turha! Huayna-Capacin aarteen on maa niellyt.
Ramiro katsahti epäluuloisesti häneen.
– Tuskin, virkkoi hän lyhyesti ja kumartui tytön puoleen koukkuisilla kynsillään koettaen repiä hänen nuttuaan. – Missä kartta on?
Jane kävi hyvin kalpeaksi.
– Antakaa minun olla rauhassa, huusi hän, – irroittakaa käteni, niin saatte kartan.
Vanha kyynikko näytti kuitenkin aikovan jatkaa tutkimuksiaan, mutta silloin puuttui don José asiaan.
– Pidä näppisi loitolla hänestä, ärähti hän kiivaasti. – Tyttö on minun, tajuatko?
Don Antonio katsahti ilkeästi jälkeläiseensä.
– Niinkuin tahdot, sanoi hän lopuksi. Irroita hänen kätensä, Manuel!... Ja katsokaamme karttaa!
Ennen niin kallisarvoisen, mutta äsken arvottomaksi käyneen paperin Jane oli kuin olikin kätkenyt poveensa ja ojensi sen pilkallisesti hymyillen miehille.
Don Antonio huomasi hymyn eikä suinkaan ollut siitä hyvillään. Joutuisiko hän uudelleen nenästä vedetyksi.
– Mutta tämä on kyllä oikea, sanoi Ramiro senior. – Tässä on Isabellan-saari, ja minä tunnen hyvin Josua Polon harakanvarpaat. Pääsemme varmasti kultaan käsiksi.
Janen pilkkanauru sai hänet uudelleen hätkähtämään.
– Etkö sinä sitten ymmärrä, senkin vanha puoliverinen paviaani, sanoi hän äänen värähdellessä itkun ja vihan välillä, – että maanjäristys on mullistanut maan ja nielaissut kullan. Katso ympärillesi. Missä on palmu, ja missä on halkeama, josta piti päästämän aarrekammioon? Maa on kerrankin ollut yhtä ahne kuin ihmiset.
Isä ja poika katsahtivat toisiinsa.
– Tyttö taitaa olla oikeassa, mumisi don José ja tarkasti maastoa. – Vanha laavalohkare on kyllä paikoillaan, mutta muu näyttää uudemman ajan järjestelyltä. Sama juttu kuin Titicaca-järven aarteen häviäminen Perussa. Tiedettiin tarkalleen, missä sen piti olla, mutta kun sitä alettiin kaivaa, oli se hävinnyt. – Kirotut maanmulkkaukset.
Kolmen heitukan möyriessä laavassa turhaan puolen tunnin ajan käytteli Ramiron sukukunta kaikkia mahdollisia manauksia ilmaistakseen huonoa onneaan.
Mutta he väsyivät siihen pian, ja lopulta don Antonio veti poikansa syrjään. Ilo loisti uudestaan hänen silmistään.
– Unohdat erään asian, virkkoi hän. – Aarre on meiltä mennyt, mutta sijalle olemme saaneet uuden.
Nuori José katsahti hieman epävarmasti isäänsä.
– Miten niin?
Vanha Ramiro keikautti päätään tarkoittavasti Janeen päin.
– Jos käytämme tuota aarretta ymmärtävästi, sanoi hän, – niin saamme siitä ehkä enemmän rahaa kuin Huayna-Capacin aarre olisi voinut tarjota.
Standfordin yliopiston ylioppilas näytti hieman epäilevältä. Hän oli sentään kasvatuksensa ja sukuperänsä puolesta enemmän gentlemanni kuin isänsä. Rahankiristäminen pani sittenkin hänet arvelemaan. Isä ei voinut käsittää sellaista hienotunteisuutta ja hämmästyi aimo lailla, kun don José huomautti:
– Eikö olisi käytännöllisempää, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin?
Don Antonio katsahti ällistyneenä häneen.
– Et suinkaan kuvittele, että tuo pahuksen pentu vielä menisi naimisiin kanssasi kaiken tapahtuneen jälkeen?
– Miksipä ei? Nuori Ramiro alkoi selitellä vilkkaasti. – Amerikkalaiset naiset ovat omaa luokkaansa. Minä tunnen heidät. Heillä on moraalinsa. Ja sen moraalin alkuna on avioliitto.
– Lempo soi, sanoi don Antonio. – Se ei kuulosta hyvälle. Mutta et suinkaan...
– Rauhoitu, ukkoseni, sanoi don José yrittäen sitoa Haukun hampaitten jälkiä. – Etkö ymmärrä, hiukan kloroformia tai opiumia, ja jälkeenpäin selitykset, niin hän kyllä taipuu...
Silloin naurahti don Antonio sydämellisesti. Hän huomasi, ettei hedelmä ollut pudonnut kauaksi puusta.
– En tiedä oikein, sopiiko se sittenkään ihan, sanoi hän miettiväisesti. – Caspar Humphreyn rahat tulisivat nyt ylen sopivaan aikaan. Luulen, että voisimme saada tytöstä miljoonan – jos palauttaisimme hänet eheänä. Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, jatkoi hän, huomatessaan, että poika alkoi kiivastua. – Jos olet saanut haavasi sidotuksi, on meidän lähdettävä veneille... Kuulehan, Manuel, – mitenkä on Matin ja poikapukarin laita?
– Kuolleita kuin kivi, vastasi Manuel, – ainakin olen suomalaispojasta varma. Ja tuo vanha gorilla sai kuulan kallonsa lävitse. Koira-retkale on ainoa hengissä oleva noista kolmesta – mutta se pahus kyllä pian kuolee nälkään kuopassa.
– Kirottu penikka, kähisi don José ja veti nenäliinan kireämmälle vertavuotavan haavan ympäri.
Ja niin lähti voitokas kulkue marssimaan. Se ei näyttänyt varsin ylpeältä. "Knockout-Mike" ei vieläkään voinut mahakipujen vuoksi ojentautua suoraksi, "Battling-Herman" sylki verta, ja don José ontui.
Manuel kantoi nyyhkyttävää Janea sylissään, ja don Antonio kulki saaton viimeisenä.
Mutta kilpikonnat jäivät paikoilleen ja joivat, niin että vatsassa kulahteli.
Kun pieni kulkue pääsi rantaan, kuului etujoukosta vihainen karjunta, joka kantoi aina don Antonion korviin, vaikka hän laahustikin kaukana muiden jäljessä.
Mitä oli tapahtunut?
Molemmat veneet, joilla taistelevat joukot olivat tulleet mangrove-viidakon aukeamaan, olivat hävinneet.
23. luku.
KAOLAN KEPPONEN.
Kaola, Honolulun jostakin alkuasukasmajasta kotoisin oleva kanakkiparka, ei suinkaan ollut laiskojen, saamattomien ja kaihomielisten maanmiestensä kaltainen. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka aina ovat puuhassa. Hän oli laivan messinkiosia kiilloittaessaan äkkiä kuullut hiljaista moottorin jyskettä, oli painunut näkymättömiin ja tarkastanut avonaisesta venttiilistä tulijoita. Suurella merikiikarilla hän oli huomannut aluksen perässä don Antonio de Ramiron – isäntänsä vihamiehen. Hän oli sitten jonkin ajan kuluttua uinut maihin, välttänyt synnynnäisellä taitavuudellaan ahdistavan haikalan hyökkäykset, sitonut yhteen molemmat rannassa olevat veneet, soutanut takaisin "Anne Kathrineen" mieli murheen painamana ja kostoa hautoen. Tultuaan uudelleen laivalle hän haki käsiinsä suuren winchesterin, jonka Kari oli saanut vanhalta Humphreyltä, ja varustautui muutenkin vastaanottamaan vieraita.
Pian hän kuulikin rannalta huutoa ja melua. Kiikarilla katsoen hän näki don Antonion viittoilevan nuorasta vedettävän sätkyäijän lailla, mutta ei myöskään voinut huomata muuta omaa väkeä kuin pienen perämiehen. Hän ymmärsi kaiken. Roistot olivat kai sitä paitsi huomanneet valepukuisen pojan tytöksi – ja Jumala olkoon hänelle armollinen!
Joka hetki hän odotti moottoriristeilijän tuloa. Mutta hän ei tiennyt, että moottoriristeilijä oli monen mailin päässä pohjoisessa ja sen molempien mulattien oli määrä odottaa pienen moottoriveneen tuloa, viipyipä se miten kauan tahansa.
Sitä vastoin don Antonio oli pian selvillä, että lempo oli irti. Sotaneuvottelu pidettiin eikä manauksia suinkaan säästetty. Päätökseksi tuli, että oli mahdollisimman pian päästävä moottoriristeilijän yhteyteen. Mutta vuoret olivat korkeita ja maasto melkein mahdotonta jalankulkuun. Lopulta sovittiin kuitenkin siitä, että Manuel yrittäisi maatietä niin lähelle moottoriristeilijää kuin mahdollista ja ohjaisi sen paikalle – tietysti suuresta palkkiosta.
Muut leiriytyivät niin hyvin kuin saattoivat, ja lopen uupuneina vaipuivat molemmat espanjalaiset pian uneen. Kummankin nyrkkeilijän oli määrä pitää vahtia – mutta hekin kyllästyivät pian hiljaisuuteen, ja koko seurue nukkui vähän ajan perästä hurskaan unta. Kaikki muut paitsi Jane, joka istui sidottuna selkä vasten puuta ja tuijotti mielensä toivottomuuteen.
Hän tuskin tajusi enää elävänsä. Hänen silmänsä kiiluivat kuumeesta. Mutta se ei ollut tropiikkien vaarallinen kuumevieras, vaan murtuneen sydämen hivuttavaa polttoa. Hän ei ajatellut muuta kuin kuolemaa – kunpa se tulisi ja veisi hänet hyvän, ritarillisen toverin luo, jota hän oli rakastanut. Nyt hän ymmärsi sen. Kari oli ollut koko hänen elämänsä – ja Kari oli kuollut.
Ympärillä ryömivät skorpionit ja myrkylliset tuhatjalkaiset, mutta hän ei huomannut niitä.
Sillä välin oli vanha kilpikonna juonut kyllikseen. Se ei ollut muuta kuin kerran pitkän elämänsä aikana nähnyt mokomia kaksijalkaisia kuin ne, jotka juuri olivat siinä mekastaneet. Kerran se oli myöskin nähnyt maanjäristyksen. Mutta siitä oli kauan.
Yhtäkkiä se äkkäsi laavalohkareen luona, missä ennen oli kasvanut korkea palmu, suuren takkuisen olion, joka nousi takajaloilleen ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Kilpikonna veti varmuuden vuoksi päänsä kuoren suojiin.
Mutta pörröinen olio oli Matti, eikä hänellä ollut mitään pahoja aikeita kilpikonnan pään menoksi. Hän tunnusteli naamaansa ja tunsi veren hyytyneen poskilleen poskipäistä korvaan saakka. Poskiluusta oli osa murtunut, ja siihen oli syntynyt suuri vaaraton haava. Mutta muuten hän tunsi olevansa hyvässä kunnossa. Olihan noissa poskipäissä vähän pienentämisen varaa. Mutta pahasti se luoti oli iskenyt, kun ihan pökerryksiin oli pannut. Mitähän tässä sillä välin oli tapahtunut? Hän ei muistanut muuta kuin että hieno herra don José oli ojentanut pyssyn häntä kohden...
Silloin Matti kuuli hiljaista uikutusta. Ääni kuului kuin maan sisästä. Varovasti hän lähestyi syvän haudan reunaa, ja pian muuttui vaikerrus iloiseksi haukunnaksi. Haudassa virui Haukku Kari Polon rinnalla. Ja Kari Polo alkoi samassa myös liikahdella. Puolet hänen ruumiistaan oli pinnan alla mustassa haisevassa nesteessä, mutta Manuelin vakuutus, että hän oli lyönyt mäsäksi nuorukaisen kallon, ei pitänyt paikkaansa. Suomalainen kallo ei ole mikään munankuori, ja likainen kuopassa oleva neste oli vaimentanut putoamista, ja uskollinen koira oli raastanut isäntänsä ruumiin kuivalle kohdalle. Koska hiekkapussi ei ollut vahingoittanut aivojen jalompia osia, toipui Karikin varsin nopeasti. Hän kohosi pystyyn, kun näki Matin pään kurkistavan haudan reunalta. – Missä perämies on? hän kysyi Matilta. Missä Jane oli, missä Herran nimessä Jane oli? Pian Kari kuitenkin uudelleen rohkaistui. Hän riisui puseronsa ja puristi nesteen siitä, otti vyötäisiltään ohuen lujan köyden, löysi pohjalta raskaan mustan kiven, sitoi sen köyden päähän ja heitti Matille. Haukku ja Kari pääsivät pian taas ihmisten ilmoille.
Lyhyt sotaneuvottelu pidettiin. Kari katui katkerasti, kun oli jättänyt pyssynsä laivaan, mutta nähdessään Matin suuren puukon hän rauhoittui vähän. He päättivät heti palata rantaan nähdäkseen, oliko "Anne Kathrine" vallattu. Kari kääri köyden uudelleen kokoon ja pisti raskaan, mustan kiven aseekseen taskuunsa. Kivi ja hänen vaatteensa olivat kuin tervaan kastetut.
Nopeaa vauhtia he samosivat eteenpäin. Mangrovemetsän reunassa Haukku pysähtyi. Olisivatko don Antonio ja hänen miehensä vielä saaressa? Varovasti Kari ryömi edelleen Haukun jäädessä Matin luo. Hän tuli viidakon aukeamaan, minkä reunaan hän pysähtyi. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Oli kuin luonnon valtimot olisivat lakanneet tykkimästä.
Kari taivutti varovasti oksan syrjään, ja se, mitä hän näki toisella puolen matalien puiden varjossa, täytti hänet loppumattomalla ilolla. Siinä oli koko joukkue unen helmoissa. Molemmat Ramirot, isä ja poika erillään jonkin matkan päässä nyrkkeilijöistä. Mutta puunrunkoon nojaten istui yksinäisenä Jane Humphrey ja tuijotti surullisena laskevaan aurinkoon.
Silloin yhtäkkiä kohtasi hänen katseensa toisen katseen. Ja samassa hetkessä tiesi kumpikin, ettei muu kuin kuolema saattanut heitä enää erottaa.
24. luku.
PIKKU JANE HUMPHREY.
Jane liukui varovaisesti kankeaan ruohikkoon. Hän oli heti selvillä siitä, mitä piti tehtämän. Käsistä ja jaloista sidottuna hän ei pystynyt kävelemään, mutta tyttö keksi keinot. Hitaasti hän kieritteli itseään maata pitkin sitä viidakkoa kohti, missä oli huomannut ystävänsä. Ja muutaman minuutin kuluttua oli hänen jäseniensä ympärille kiedotut siteet katkaistu. Hiljaa he hiipivät kohti rantaa nähdäkseen, olisiko mahdollista päästä yhteyteen Kaolan kanssa.
Mutta juuri sillä hetkellä oli valtainen tuhatjalkainen kiivennyt uteliaana "Knockout-Miken" karvaiselle paljaalle rinnalle, ja vaikka eläin oli kovin rauhallinen, se kuitenkin suuttui pahasti, kun nyrkkeilijä unissaan pyyhkäisi sitä kädellään, ja puraisi myrkyllisesti häiritsijäänsä. Se oli samaa jättiläiskokoa kuin kilpikonnat, ja sen puraisu oli myrkyllinen ja kirpeä, niin että nyrkkeilijä kiljahtaen kimposi pystyyn. Koko seurue heräsi, ja pako huomattiin.
– Tapella saamme, virkkoi Kari rannalla mitaten katseellaan, miten kaukana Kaolan täyttä vauhtia tuleva vene vielä oli rannasta.
– Voimmehan uida venettä vastaan, ehdotti Jane.
Tuuma ei tuntunut hullulta, mutta Haukku teki tenän. Se uikutti ja koetti estää toisia menemästä veteen. Aivan viime hetkessä Kari huomasi uhkaavan vaaran, suuren haikalan.
– Mieluummin käymme sitten taisteluun ihmishaikaloja vastaan, sanoi hän Matille. – Ehkä jaksamme pitää puoliamme siksi, kunnes Kaola ennättää avuksi... Jääkää te tänne odottamaan Kaolaa. Ellei Matilla ja minulla ole onnea, saatte te molemmat soutaa laivaan ja nostaa purjeet...
Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
– Ei milloinkaan, sanoi hän levollisesti.
– Mutta miksi ei...
– Minä luulin, sanoi Jane värisevällä äänellä, – sinun sekä tuntevan että ymmärtävän, ettemme me molemmat enää voi erota.
Kari oli hetkisen aivan sekapäinen. Sitten karahti punerrus hänen ahavoituneille kasvoilleen. Kömpelönä ja liikuttuneena hän sulki pikku olennon syliinsä...
Juuri sinä hetkenä don Antonio hyökkäsi poikineen ja miehineen esiin pensastosta. He huusivat raivosta ja hämmästyksestä. Eipä ollut heistä kukaan odottanut näkevänsä noita molempia, joiden he luulivat saaneen surmansa Kilpikonnanlähteen luona. Tuon erehdyksen vuoksi don José oli unohtanut winchesterinsä leiripaikalle – eikä muuta ampuma-asetta ollut saarella.
Standfordin yliopiston ylioppilas oli oikeastaan pelkuri raukka, mutta äskeinen näky sai hänet kiihdyksiin, ja hän oli kuin rotta, joka puree myrkyllisesti, silloin kun sen raivo sitä rohkaisee.
Isä ja poika työnsivät palkkasotureitaan edellään, ja miehet vetivät esiin puhveliveitset. Mutta nyrkkeilijät eivät näyttäneet aivan halukkailta hyökkäämään.
Kari huomasi, ettei Manuelia näkynyt missään, ja hänen mieleensä juolahti heti, että mies oli varmasti lähetetty moottoriristeilijää noutamaan. Kunpa vain voittaisi hiukan aikaa, niin ehkäpä tästä selvittäisiin. Mutta vanha kettu ymmärsi myös asian. Muutaman minuutin kuluttua Kaola saapuisi veneellä ja ase mukanaan, ja taistelun loppu saattaisi silloin olla epävarma.
– Mitäs me oikein tässä tappelemme, aarre on joka tapauksessa... aloitti Kari.
– Älkää kuunnelko, mitä tuo valkoinen juippi sanoo, huusi don Antonio. – Käykää vain päälle, pojat!
Don José, äärimmäisen mustasukkaisena, seisoi isänsä rinnalla ja kiljui, minkä jaksoi, veistään heilutellen.
Käheällä ulvonnalla mieltään rohkaisten syöksyi "Battling-Herman" eteenpäin. Pitkä veitsi välkkyi hänen kädessään. Kari tapaili taskuaan, missä oli se raskas, kova kivi, jonka hän oli löytänyt syvästä haudasta Kilpikonnanlähteen luota. Kuin uusi Daavid hän linkosi kiven voimiensa takaa nyrkkeilijän päätä kohti. Eikä tämän Goliatin käynyt sen paremmin kuin filistealaisten sankarinkaan. Kivi osui häntä päähän, ja hän kaatui päistikkaa maahan. Tuo odottamaton tapaus vaikutti aivan lamauttavasti hänen toveriinsa. "Knockout-Miken" naama oli mennyt aivan keltaiseksi. Mikä merkillinen kirvelevä polte hänen rintaansa äkkiä alkoi ahdistaa, ja mistä johtui, että hänen silmissään kaikki musteni?... Veitsi kirposi hänen kädestään, hän vaipui polvilleen, hoippui hetkisen sinne tänne ja tuupertui suinpäin maahan. Hänet oli kaatanut – ei ihminen, vaan Galapagos-saarten vaarallisin petoeläin, myrkyllinen tuhatjalkainen.
Matti oli sillä välin hyökännyt molempien toisten kimppuun. Kun urhoollisen Pedro de Alvaradon epäiltävät jälkeläiset näkivät tuon karhumaisen olennon tulevan vääjäämättä kohti, heittivät he puukot käsistään ja karkasivat käpälämäkeen kuin kaksi pelästynyttä villieläintä pitkin kilpikonnanpolkua.
Muutaman minuutin kuluttua Kaola oli rannassa. Taistelu oli päättynyt. Kari kumartui tiedottoman "Battling-Hermanin" puoleen ja otti kummallisesti hymyillen maasta kiven, joka oli tehnyt hänen vastustajansa taisteluun kelvottomaksi, ja pisti sen uudelleen taskuunsa.
Mutta pikku Jane tarrautui kiinni ystäväänsä. Hänen kätensä vapisivat, hänen huulensa värisivät. Ja Karin mielestä hänen säteilevistä silmistään loisti jotakin uutta ja outoa.
– Anna anteeksi minulle heikkouteni, sanoi hän. – Minusta ei ole paljon mihinkään. Olen vain naispahanen. Pikku Jane Humphrey. Mutta minä olen niin onnellinen!
Matti vilkuili tyytyväisenä heihin. Sitten hän huokaisten pisti puukon tuppeensa.
Kaukana laavalouhien keskellä kuljeskeli don José ja ulisi kuin koira.
Mutta vanha kunnianarvoisa kilpikonna löntysti sävyisästi muutamia askeleita pieniä herkullisia kaktuksenvesoja kohden ja alkoi pureskella niitä ylimielisen hitaasti. Se antoi maapallon pyöriä rataansa avaruudessa eikä ajatellut mitään.
25. luku.
AURINKOKUNINKAAN LAHJA.
Koprakuningas Caspar G. Humphrey istui toimistonsa kaikkein pyhimmässä ja oli synkkä kuin ukkospilvi. Hän oli juuri pannut syrjään suurelta amerikkalaiselta avioliitonvälittäjältä eversti de Clairefeuilleltä saamansa perusteellisen haukkumakirjeen.
Miksei tuhannen tulimmaista hänen tyttärensä ollut laisinkaan saapunut Pariisiin? Herttua oli Pariisissa odottanut kaksi kuukautta ja pelannut kaikki rahansa. Mistä tämä häpeällinen sanansa syöminen johtui, tämä puijaaminen ja valehteleminen jne.?
Koprakuningas oli juuri palannut tarkastamasta Tyvenen valtameren rannalla olevia kopra-asemiaan. Matkalla hän oli saanut suuren paiseen otsaansa. Ja tällainen hirveä häväistys odotti häntä kotona! Mihin ihmeeseen tyttö oli joutunut? Isä oli kirjoittanut hänelle maisemakortteja etelästä, saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta kiittämättömältä lapselta. Hän oli kummastusta, raivoa, häpeää täynnään.
Hänen juuri hautoessaan moisia mietteitä ja päättäessään, että olisi parasta uskoa nuo huolet yksityisetsivän huomaan, koputettiin oveen ja nuori konttoristi kysyi pelokkaalla äänellä, sopisiko Mr. Humphreyn ottaa vastaan eräs insinööri Kari Polo, koska hänellä muka oli tärkeätä asiaa.
Koprakuningas liikahti kiukkuisasti osoittaen sillä kyllin selvästi, ettei hän halunnut ottaa ketään vastaan, vaikka itse paha olisi pyrkinyt puheille. Mutta yht'äkkiä hänelle selvisi, että Polo tunsi hänen tyttärensä ja sitä paitsi näytti olevan kunnon poika, joka ehkä saattaisi neuvoa hänelle, mitä hänen tuli tehdä onnettomalle tyttärelleen.
– Päästäkää hänet sisään, sanoi hän hämmästyneelle konttoristille, joka juuri oli puikahtamaisillaan pakoon ovesta.
Kaikesta edellisestä johtui, että Kari Polon vastaanotto oli kutakuinkin mukiinmenevä. Humphrey puristi hänen kättään ja teki sen havainnon, että nuori insinööri näytti ensiluokan mieheltä – juuri hänen makuunsa sopivalta. Ensimmäisten säätä ja säänvaihtelulta koskevien esilauseiden jälkeen kysyi miljonääri:
– Te näytätte niin auringonpaahtamalta. Oletteko ollut jollakin pitemmällä matkalla?
– Minä olen ollut Galapagos-saarilla, vastasi Polo hieman nolostuneena.
– Onko siellä mitään tehtävissä?
– Aivan varmasti.
– Metallejako, guanoako, kopraa vai kahvia?
– Ei – mutta paloöljyä äärettömät määrät!
Caspar G. Humphrey kimmahti kuin kumipallo. Itse asiassa hän oli alkanut vähitellen kyllästyä kopraan, ja viimeisenä puolena vuotena olivat paloöljyä koskevat ajatukset ja keinotteluyritykset pyörineet hänen päässään. Siinä oli tulevaisuuden ala, nyt kun hiilivarastot olivat alkaneet ehtyä ja kaikkiin laivoihin asetettiin raakaöljymoottoreja. Paloöljy oli ajan tunnus. Kaliforniassa oli tosin hyvin hyviä löytöjä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä ajan lisääntyneisiin tarpeisiin verrattuna.
– Varsin kiintoisaa kuultavaa, sanoi hän turhaan yrittäen peittää suunnatonta mielenkiintoaan. – Sanoitteko, että Galapagos-saarilla?
– Kyllä, ne kuuluvat Ecuadoriin.
Humphrey hieroi tyytyväisenä käsiään. Hän oli ollut monenlaisissa tekemisissä Ecuadorin kanssa ja auttanut sitä monissa vallankumouksissa. Sen hallitus oli kuin vahaa kelpo amerikkalaisten rahavaltiaiden käsissä.
– Entä maasto – tuottaako se mitään vaikeuksia?
– Ei, päälähde sijaitsee tuskin kilometrin päässä hyvästä satamasta. Minä olen Los Angelesissa erikoisesti tutkinut paloöljyjen esiintymiä – se on minun varsinainen alani. Ei tarvitse mitään erikoisia porauksia, koska öljy maanjäristysten ansiosta on tunkeutunut pintakerroksiin. Luulisin, että öljymääriä voidaan pitää miltei loppumattomina.
Koprakuningas ei kauempaa voinut säilyttää teeskenneltyä välinpitämättömyyttä naamassaan.
– Hyvä, virkkoi hän, – jos on kysymyksessä liikeyritys, niin kyllä minä olen mukana. Mutta ehdotan, että jatkamme neuvotteluja kotona. Haluatteko syödä päivällistä kanssani? Valitettavasti tyttäreni ei ole kotona. Hän on Pariisissa.
Samassa puhelin soi. Humphrey tarttui kuulotorveen tyytymättömän näköisenä. – Kuka puhuu?... Mitä lempoa, sinäkö se olet, Jane? Herra Jumala, mistä sinä tulet? Se oli todellakin enemmän kuin yllätys...
Hän oli ajatellut kysyä tytöltä yhtä ja toista, mutta kun vieras henkilö oli läsnä, täytyi hänen jättää isälliset tiedustelunsa myöhemmäksi.
– Kyllä minä tulen, minä tulen kotiin... päivälliselle. Olen pyytänyt vanhan tutun, insinööri Polon meille – muistat kai hänet – vai kuinka?... Mutta koska sinä juuri olet saapunut kotiin, niin voi hän tulla toisella kertaa... Vai niin, vai ei sinulla ole mitään hänen tuloaan vastaan. No, sitten en peruuta kutsua. Hän on tässä vieressä ja kuulee, mitä me puhelemme. Meillä on liikeasioita keskusteltavana. Mutta missä pahuksessa sinä olet piil...? No niin, ymmärräthän.
Koprakuningas pani kuulotorven paikoilleen hieman hämillään. Hän oli huomaamattaan käyttänyt samaa mehevää tyyliä kuin äskeinen eversti de Clairefeuille kirjeessään. Mutta hänen ei missään tapauksessa enää toki tarvinnut turvautua salapoliisiin.
Ja huolimatta paiseesta ja kirjeestä ja herttuasta ja hänen ristiretkien aikaisesta linnastaan hän tunsi olevansa varsin hyvällä tuulella astuessaan suurimpaan autoonsa yhdessä Kari Polon kanssa. Nuorukaisen kasvojen ilmeet olivat puhelinkeskustelun aikana muuttuneet huolestuneista huvittavaksi naurulihasten nykimiseksi.
Ja sitten seurasi päivällinen Caspar G. Humphreyn asunnossa Menloe Parkissa. Tuossa istui pikkuinen Jane auringon ruskettamana yllään valkoinen puku ja kasvoiltaan ehkä hieman entistään laihempana kutrien leikkiessä sievän pään ympärillä.
Humphrey istui kuin elävä kysymysmerkki täynnä ihailua. Oliko tuo tyttö todellakin hänen uhmakas ja vallanhimoinen tyttärensä, tuo nuori nainen, jolla oli säteilevä kaino hymy huulillaan ja rakastettava olemus?... Milloinkaan ei vanha miljonääri aikaisemmin ollut tuntenut niin viihtyvänsä perhepiirissään.
Ja tuo Polo, joka oli tullut Galapagos-saarilta, oli oikein kelpo heppuli!...
Mutta silloin tällöin välähti hänen mieleensä hienoinen epäluulo, että kaikkeen oli jokin koira haudattuna. Mutta mikä?... Ilmassa oli jonkinlaista jännitystä.
Otaksuma ei ollutkaan aivan väärä. Jälkiruoan aikana pommi räjähti. Hän oli itse siihen syypää.
– Te mainitsitte äsken, sanoi Humphrey vieraalleen, – että teillä on muutakin sydämellänne. Oletteko ehkä löytänyt kultakaivoksen?
Kari näytti hieman hämmästyneeltä.
– Voisihan sitä melkein sellaiseksikin sanoa!
Humphrey nauroi vallattomasti.
– Teillä on tosiaankin ollut onnea viime aikoina.
Nuori mies oli äkkiä käynyt vakavaksi.
– Luotatteko minuun? kysyi hän.
– Totta kai, vastasi koprakuningas, – sillä mikäli minä ymmärrän on teissä hyvää ainesta, voisinpa uskoa teille mitä tahansa.
Kari nousi juhlallisesti.
– Tahtoisitteko uskoa tyttärenne minun käsiini?
Pommi räjähti.
– Oletteko hullu, huusi miljonääri. – Tyttärenikö... ei ikinä... Ranskassa odottelee parhaillaan herttua ja hänen hieno vanha linnansa tytärtäni.
– Hän saa kyllä odottaa, sanoi Jane hiljaa ja laski pienen ahavoituneen kätensä hyväillen isänsä käsivarrelle.
Vanhus katsahti häneen, ja ensi kerran täytti hänet isällinen tunne, joka oli pakottaa hänet sulkemaan tyttärensä syliinsä ja suutelemaan häntä. Sillä ne silmät, jotka tytär oli perinyt norjalaiselta papintyttäreltä ja joita hän oli niin rakastanut, olivat täynnä kyyneleitä. Ne kimmelsivät kuin timantit hänen silmäripsissään.
– Rakas Jane, sanoi hän. – Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot.
Tuona juhlallisena hetkenä kuului ulkoa haukuntaa ja suuri bulldoggi syöksyi riemusta hyppien sisään. Se tervehti molempia ystäviään ja nuuski armollisesti hyväksyen koprakuningastakin.
– Mikäs hirviö tuo on? kysyi Humphrey.
– Se on Haukku, vastasi Jane. – Nyt puuttuvat vain Matti ja Kaola, niin koko perhe olisi koolla.
– Minä en ymmärrä hituistakaan kaikesta, sanoi koprakuningas.
– Me olemme tehneet matkan... aloitti Jane.
– ... ottaaksemme haltuumme perinnön, jatkoi Kari ja laski jättiläismäisen smaragdin pöydälle.
Humphrey oli tukehtua mielenliikutukseen, kun hän näki säteilevän, hiomattoman kiven, joka säkenöi, niin että se aivan huikaisi silmiä.
– Mikä se on?
– Se on Umina, vastasi Jane. – Kari löysi sen sattumalta öljylähteestä.
– Uminako?
– Niin. Se on samainen kuuluisa jalokivi, jota entisaikaan palveltiin epäjumalana ja joka koristi Huayna-Capacin aarrekammiota. Se on onnemme symbooli, isä. Se on Aurinkokuninkaan meille antama morsiuslahja.
Ja molemmat nuoret astelivat käsi kädessä puiston auringonpaisteeseen ja hävisivät korkeitten puitten varjoon.
Haukku seurasi heitä kappaleen matkaa. Mutta se oli hienotunteinen koira, ja kun se ehti puitten luo, kääntyi se miettiväisenä takaisin. Se oli muistavinaan herkullisen luun, jota sen piti välttämättömästi lähteä kaluamaan.