[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiAhHFRvFsKQo7NDCok9keK6dgC8jhG913LHwZAZ38rA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1893,"Aurinkokuninkaan perintö","Frich, Øvre Richter",1872,1945,"1893-frich-vre-richter-aurinkokuninkaan-perinto","1893__Frich_Øvre_Richter__Aurinkokuninkaan_perintö","Seikkailuromaani","romaani",[],[],"fi",1924,1937,26611,170217,true,null,[],[],[],"Kari Polo saa haltuunsa vaarallisen perinnön, joka johdattaa hänet San Franciscosta kaukaisille Galapagos-saarille. Seikkailuromaani seuraa matkaa halki valtameren ja inkojen muinaisten salaisuuksien äärelle, missä nuori mies joutuu keskelle jännittävää valtataistelua ja odottamattomia vaaroja.","Øvre Richter Frichin 'Aurinkokuninkaan perintö' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1893. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AURINKOKUNINKAAN PERINTÖ\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nØVRE RICHTER FRICH\n\n\nNorjan kielestä suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa: Kultaisen portin kaupungissa.\n\n 1. Kari Polon seikkailu.\n 2. Paperilappu.\n 3. Puukonpisto.\n 4. Kuolinvuoteen ääressä.\n 5. Vaarallinen perintö.\n 6. Tyttö.\n 7. Outo kotiinpaluu.\n 8. Isä ja poika.\n 9. \"Anne Kathrine\".\n10. Uusi kapteeni.\n11. Epäonnistunut näytelmä.\n12. Koprakuninkaan paluu.\n13. Aurinkokuninkaan perintö.\n14. Ehdotus.\n15. Yllätys.\n\nToinen osa: Galapagos-saaret.\n\n16. Etelää kohti.\n17. Havaintoja.\n18. Yömietteitä.\n19. Aamutunnelmia.\n20. Inkat.\n21. Kilpikonnanlähde.\n22. Pahoja suunnitelmia.\n23. Kaolan kepponen.\n24. Pikku Jane Humphrey.\n25. Aurinkokuninkaan lahja.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nKULTAISEN PORTIN KAUPUNGISSA\n\n\n\n\n1. luku.\n\nKARI POLON SEIKKAILU.\n\n\nTämä juttu ei syyttä suotta ala samasta päivästä, jona romantiikan\nhyökylaine ryöpsähti Kari Polon elämään.\n\nEipä silti, ettei olisi voinut löytää romantiikan jälkiä jo hänen\naikaisemmastakin elämästään -- ja hänen syntyperästään ja\nlapsuudestaan. Töin tuskin hän enää muisti isäänsä -- kookasta,\nvoimakasta miestä, jolla oli tuuhea tukka ja parta ja karkea ääni. Kari\nPolo oli silloin vain kahdeksanvuotias. Hän muisti vain hämärästi,\nkuinka kapteeni Josua Polo eräänä päivänä oli tarttunut poikaansa\nkäteen ja lähtenyt pitkälle matkalle niin päätä pahkaa, että se oli\nmelkein kuin pakoa. Joskus sattui vielä, että hän unissaan näki\nauringonpaisteisen saariston, sen punaiset luodot ja viheriät saaret,\nsen suuren majakkatornin, joka oli muurattu mahtavista kivistä ja\nkaukaa oli kuin musta hirsipuu. Mutta uni päättyi aina punaiseksi\nmaalattuun tupaan, joka oli turvallisessa kätkössä kaiskun niemen\nkainalossa. Sen edessä oli aukeahko selkä, vieressä pitkä lipputanko,\njossa liehui sinivalkoinen lippu, suuri ja komea. Niin, muuta ei Kari\npoika tuosta ajasta juuri muistanutkaan. Joskus vilahti mieleen jokin\nkotimaan sana. Joskus hän muisti, kuinka jäyhät, kookkaat kalastajat\niltaisin kokoontuivat tupaan ja harvakseen haastelivat kalastuksesta ja\nmaan asioista.\n\nMutta sitten tuntui, kuin kaikki yhtäkkiä olisi kerrassaan katkennut.\nMitä olikaan tapahtunut. Eräänä päivänä hän isän mukana lähti matkaan\n-- he tulivat suuriin kaupunkeihin, heidät sullottiin monien\nvähävaraisten joukkoon siirtolaislaivan kannelle, ja sitten he taas\nmatkustivat, niinkuin hänestä tuntui, satoja peninkulmia rautatietä. Ja\nsen jälkeen katosi hänen isänsä hänen elämästään. Hän joutui sen miehen\nhuostaan, joka nyt oli neljätoista vuotta kiduttanut häntä iänikuisella\nhymyilyllään, ulkokullaisella naamallaan ja ilkeydellään. Samuel Ryan\noli vanha kaivosinsinööri, joka eleli sen varassa, mitä oli aikaisemmin\nsaanut haalituksi kokoon, loppuelämän jalona tarkoituksena perheen\nkuoliaaksi kiduttaminen. Hän ei ollut edes reilu konna. Sillä\nkelpokäytöksinen lurjus on yleensä siedettävämpi kuin hapanmahainen\nilkeä tusinaihminen. Porvarillisesta näkökulmasta katsottuna entinen\nkullankaivaja oli esimerkillinen ihmisolio, joka kävi ahkerasti\nkirkossa ja uskoi lujasti perisyntiin. Mutta arkielämässä hän oli\nverraton vaimonsa kiduttaja, ja oli jo jauhanut nuuskaksi kaksi vaimoa\nraadannan jalkamyllyssä ja oli parhaillaan tekemässä kolmannelle\nsamoin. Sitä paitsi hän kuritti poikiaan niin perinpohjaisesti, että he\nkarkasivat kotoaan jo alaikäisinä. Lopuksi oli enää vain kasvattipoika\nKari Polo jäljellä. Ja hän sai sovittaa toisten synnit -- tosin\nvain rajoitetusti. Sillä poika tuotti hänelle tuloja. Joka\nvuosineljänneksenä tuli suuren Amerikanmanteren joltakin kulmalta\nmaksumääräys San Fransiskon pankkiin yhtä varmasti kuin amen kirkossa.\nSe oli neljänsadan dollarin suuruinen ja oli Josua Polon\nallekirjoittama -- mutta Herra tietää kenenkä käsialalla milloinkin.\n\nSitä paitsi Kari Polo venyi pituutta kovasti, ja kun hän oli\nneljäntoista ikäinen, ryhtyi hän todenteolla selvittämään välejään\nvanhan kullankaivajan kanssa -- eikä aivan tuloksetta. Sen jälkeen hän\nsai olla rauhassa Ryanin leinisiltä kourilta, mutta niiden korvikkeeksi\nsateli pistosanoja kuin rakeita, kun poika vain tuli näkösälle. Ja\nviimeinen Ryanin rouva, joka vastustelematta antoi viedä itsensä\nteurastuspenkkiin, ei voinut muulla tavoin lohduttaa poika raukkaa kuin\nluomalla häneen säälivän karitsankatseensa.\n\nSe oli kova koulu nuorelle uneksijalle, ja se teki hänestäkin kovan,\nvastustuskykyisen ja jäykkäsuisen. Hän oli alussa toveriensa kauhuna,\nmutta sitten heidän ylpeytenään. Sillä Kari Polo oli kuin luotu mihin\nurheiluun tahansa. Hänen suomalainen syntyperänsä ilmeni siinä. Ja San\nFransiskon ja sen ympäristön suurilla urheilukentillä tuo nuori\nteknologi saavutti mainetta, joka ei rajoittunut yksin Kaliforniaan.\nHän oli paras amatöörinyrkkeilijä, mitä teknillisen koulun raskaassa\nsarjassa milloinkaan oli nähty, ja jo nuorena haluttiin häntä mukaan\npesäpalloa pelaamaan, ja juuri Kari Polohan voitti Amerikan mestaruuden\nyksihankaisen soudussa v. 1921.\n\nMikään näistä asioista ei tehnyt pienintäkään vaikutusta vanhaan\nRyaniin, hänen mielestään kun kaikkinainen urheilu oli vain naurettavaa\nihmisruumiin voimien väärinkäyttöä. Karin toverit ihailivat häntä,\nmutta arkailivat häntä samalla vähin. Sillä hän oli jyrkkä ja\nluoksepääsemätön kuin meren korkea kallio. Hän ei saanut mitään\ntaskurahoja, eikä sen vuoksi voinut koskaan ottaa osaa tovereittensa\nilonpitoon. Hänen päivänsä päättyi tavallisesti kärtyisän kasvatusisän\nmyrkyllisten huomautusten höystämään illallisateriaan.\n\nSilloin iski romantiikka yhtäkkiä kouransa Josua Polon pojan niskaan,\nja se tapahtui seuraavalla tavalla.\n\nSan Fransisko oli pahalla tuulella. Satoi niin, että katukivet\nkumisivat, kun Kari Polo takinkaulus pystyssä kulki kiinalaiskorttelin\nohi. Hän kuuli äkkiä huutoa jostakin matalien talojen välistä. Joku\ntuli juosten pitkin poikkikatua, ja sitten kuului laukaus. Mutta\nrajuilma oli niin ankara, että se melkein kokonaan vaimensi äänen ja\nlaukauksen. Nuorukainen pysähtyi näyttämättä millään tavoin\nhämmästyneeltä. Huudot ja laukaukset eivät suinkaan ole harvinaisia\nKalifornian pääkaupungissa. Kohta hän näkikin selvästi, mitä oli\ntekeillä. Ensin tulla kipitti poikaviikari pitkin katua. Hän oli niin\npieni, ettei suinkaan vielä ollut voinut käydä rippikoulua. Mutta\nkädessä hänellä oli pieni revolveri. Hänen jäljessään juoksi kaksi\nepäilyttävän näköistä miestä. Pitkin harppauksin nämä nopeasti\ntavoittivat pakenijan ja kävivät häneen käsiksi. Revolveri putosi pojan\nkädestä, hän kaatui, ja surkea huuto pääsi hänen suustaan. Mutta siinä\näännähdyksessä oli jotakin, mikä sai Karin toimimaan nopeammin kuin hän\nitse oli aikonutkaan. Muutamassa hetkessä hän ehti temmeltävien luo.\nPakenevalta ja ahdistetulta pojalta ei suinkaan puuttunut rohkeutta.\nHän sätkytteli ja rimpuili vastaan kaikin voimin. Mutta miehet olivat\njo ehtineet saada kapulan hänen suuhunsa ja kietaisseet köydenpään\nhänen ranteittensa ympäri. He olivat parhaillaan sullomassa häntä\nsäkkiin, kun Kari Polon uhkaava hahmo ilmestyi paikalle.\n\n-- Mitä te puuhailette? kysyi hän levollisesti.\n\nMolemmat väkivallantekijät katsahtivat kummeksien häneen. Lyhdyn\nvaljussa valossa Kari sai tarpeeksi hyvän käsityksen heidän\nnaamatauluistaan: kaksi ilmeistä kelmiä siinä oli, ja kummankin\nvaanivat silmät koettivat välttää kysyjän katsetta.\n\n-- Paina tiehesi! sanoi toinen, tanakka, leveäharteinen lurjus, jolla\noli syvään kuoppiinsa painuneet silmät ja niska kuin härällä. -- On\nparasta olla sekaantumatta asioihin, joiden kanssa ei ole mitään\ntekemistä. Tämä on _meidän_ asiamme. Mene helvettiin --\nmuuten -- --\n\nUhkaavia sanoja selvensi käden huitaus, ja Kari näki vanhanaikaisen\nisopiippuisen Coltin heilahtavan ilmassa.\n\nTuo liike se sai hänet toimimaan. Hänen vasen nyrkkinsä iski\nsalamannopeasti miehen alaleukaan, samalla kuin hän kääntyi toisen\npoikaa pitelevän roikaleen puoleen ja sijoitti oikean suoran tämän\nsydänseutuihin. Se oli pallea-isku -- samanlainen kuin se, jolla Bob\nFitzsimon aikoinaan oli passittanut kunnonmiehen Jim Corbettin\nautuaille metsästysmaille. Eikä roistolle käynyt paljon paremmin kuin\nSullivanin voittajalle. Hän painui kasaan kuin säkki.\n\nRystysissä vähän kirveli. Mutta tulokset olivat paremmat kuin hän oli\nodottanutkaan. Kaksi tyrmäystä kahdella iskulla.\n\nNuori teknologi kumartui heti pojan puoleen, veti kapulan hänen\nsuustaan ja irroitti köyden hänen ranteittensa ympäriltä. Nuoren herran\nlaita oli vähän niin ja näin, sillä hän tuskin pysyi jaloillaan, ja\nKari sai miltei laahata hänet mukanaan pois paikalta, mistä oli parasta\nhävitä niin pian kuin mahdollista.\n\n-- No, tiedusteli hän, -- miltä nyt tuntuu -- --?\n\n-- Kiitos, paremmalta, mumisi poikanen koettaen kohentautua. Mutta Kari\ntunsi pienen olennon vapisevan.\n\n-- Kiitos avustanne, jatkoi pikku herra, joka koetti näyttää topakalta,\nvaikka se ei oikein ottanut onnistuakseen. -- Ja varjelkoon, miten te\nheitä mukiloitte! Jack Dempsey tuskin olisi sitä tehnyt paremmin.\n\nKari ei tuntunut huomaavan kohteliaisuuksia.\n\n-- Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän päättävästi. -- Muuten voimme\nmilloin hyvänsä saada revolverinkuulan hartioihimme!\n\nPoika vilkaisi pelästyneenä ympärilleen.\n\n-- Minä en pelkää, sanoi hän, mutta näkyi selvästi, että hän oli valmis\nyrittämään juoksua. Ja he pysähtyivät vasta ehdittyään suurelle\npuistokadulle, missä poika kiiruhti lähimmälle autoasemalle.\n\n-- Onko teillä yhtään rahaa? kysyi hän.\n\n-- Ei, vastasi Kari.\n\n-- No, yhdentekevää -- minne kummaan don José mahtoi joutua -- -- voi,\nhyvä Jumala, minkälainen seikkailu tämä oli -- -- Tahdotteko ilmoittaa\nminulle osoitteenne, jatkoi poika annettuaan ajajalle määräyksen. --\nNiin kerron sitten teille koko jutun alusta alkaen.\n\nKari kirjoitti nimensä ja osoitteensa paperilapulle ja ojensi sen\nhymyillen raollaan olevasta vaununikkunasta. Hän näki pienen kätösen ja\npään, joka nyökkäsi hänelle.\n\nMutta hymy hyytyi hänen huulilleen. Sillä hän oli nähnyt kasvot ja\nsilmät, jotka -- -- --, niin, nyt hän ymmärsi kaikki. Henkilö, jonka\nhän oli pelastanut, ei ollutkaan poika, vaan nuori nainen.\n\n\n\n\n2. luku.\n\nPAPERILAPPU.\n\n\n-- Sinä tulet myöhään, murisi kasvatusisä. -- Minä en pidä siitä, että\npäivällinen saa odottaa. Sen sinä tiedät. Mutta tietysti -- Herralla on\nomat tiensä! Ja minkälaiset sinun kätesi ovat! Tietysti -- tappelemassa\nvanhaan tapaan! Juoksussa huonojen tovereiden kanssa, juomassa ja\ntyttöjä jahtaamassa. Voi hyvä Jumala, minkälainen aika tämä nykyinen...\n\nKari Polo istuutui pöytään vastaamatta sanaakaan. Hän nyökäytti päätään\nkalpealle olioraukalle, joka istui pöydän päässä ja tarjoili teetä\nvapisevin käsin. Sitten hän tarkasteli välinpitämättömästi vasenta\nkättään. Niin, leukaisku oli kyllä tehonnut. Rystysten nahka oli rikki,\nja sijassa oli hyytynyttä verta.\n\nVanha Samuli näytti kuin raiteiltaan suistuneelta. Oli kai tapahtunut\nyhtä ja toista sellaista, mikä ei sopinut tavalliseen ohjelmaan, sillä\nhän istui vaitonaisena eikä yrittänytkään katkaista painostavaa\näänettömyyttä. Hän unohti kokonaan kasvattipojan veriset rystyset ja\njätti haukkumatta vaimoaan, vaikka perunat olivatkin puoliraakoja ja\npaisti sitkeää kuin pohjanahka.\n\n-- Kirotunmoinen sää, virkkoi hän lopuksi. -- Tuskin muistan sellaista\nolleen maanjäristyksen jälkeen.\n\nKari kohotti kummastuneena katseensa. Hän ei ollut vuosikausiin kuullut\nniin säyseitä sanoja siltä suunnalta. Sillä kun vanha Samuli Ryan\nturvautui maanjäristykseen ja käytti noin lienteää puhetapaa, jolla hän\nmuuten kunnioitti vain sen vapaakirkollisen seurakunnan piispaa, missä\nhän touhusi, piili asiassa kyllä jotakin pirunpeliä.\n\n-- Tulin tässä vain ajatelleeksi, jatkoi hän pyörittäen silmiään kuin\nvuohipukki tupakkaa vainutessaan, -- että nyt on kulunut neljätoista\nvuotta siitä, kun tulit talooni. Minä rohkenen väittää, että olen ollut\nkuin isä sinulle, minä olen kurittanut sinua ja taivuttanut sinua\nKaikkivaltiaan armoon -- -- mutta s--na vieköön, mikset sinä mene\npesemään puhtaiksi inhoittavia rystysiäsi?\n\nKari nousi tottelevaisesti kuullessaan tuon äkkinäisen siirtymisen\ntaivaasta helvettiin.\n\n-- Noh, noh, sanoi Ryan torjuen, -- en tarkoittanut niin pahaa,\nystäväiseni! Minä ajattelin, että -- tuota, en minä oikeastaan\najatellut mitään. Mutta on parasta, että pysyt täällä. Sillä on\ntapahtunut muuan asia, joka kysyy koko sielunvoimaasi. -- Mitä pirua\nsinä istut siinä ja mulkoilet minua kuin kollikissa? Ulos siitä vähän\näkkiä!\n\nViimeiset sanat oli tarkoitettu vaimolle, joka hävisi kuin ajatus.\n\n-- Vaimoväki, huomautti Ryan mielistelevän soinnukkaasti, -- ei kelpaa\nmiesten neuvotteluihin.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi Kari äkkiä. -- Sinulla on kai jotakin\nminulle kerrottavaa. Emmekö voisi käydä suoraan asiaan?\n\nVanhus loi kiukkuisen katseen häneen. Hänen kielellään pyöri jo vuoden\n78 valikoitu haukkumasana, mutta hän hillitsi itsensä ja nielaisi sen\nhuokaisten.\n\n-- Ei ole mitään aihetta hätiköidä. Nuorten on opittava malttamaan\nmielensä. Minä tahdon vain ensiksi muistuttaa sinulle, että minä niinä\nneljänätoista vuotena, jotka olet viettänyt kodissani, olen koettanut\nparhaan kykyni mukaan täyttää sen tehtävän, jonka ystäväni Josua Polo\nuskoi minulle: antanut sinulle hyvän teknillisen kasvatuksen ja muuten\nkehittänyt sinua tajuamaan kaikkea sitä, mikä kohottaa ihmissielua.\n\nVanhus, jonka rotansilmät koko ajan tiukasti tarkkailivat Karin\nkasvoja, ei voinut olla huomaamatta kasvattipojan ilmehikkäisiin\npiirteisiin ilmestyvää halveksivaa hymyä. Hän nielaisi pari\nesiinpyrkivää manausta ja jatkoi entiseen sävyyn:\n\n-- Sinähän olet monessa suhteessa osoittautunut -- hm -- kunnon\nnuoreksi mieheksi. Sinun tutkintosi ovat todella olleet tyydyttäviä,\nkuten huomaan todistuksista. Ne eivät näytä hullummilta. Mutta mitä\nkaivosinsinööri oikeastaan nykyaikana oppii? Teorioja, ja yhä vain\nteorioja. Me vanhat kaivosinsinöörit emme totisesti saaneet käydä\nkorkeakouluja, joissa olisi ollut laumoittain professoreja ja\nkojevärkkejä. Ei, meidän täytyi selviytyä jonkinlaisella\nvuoriopistolla, eikä siinä tosiaankaan ollut kehumista. Mutta sen\nsijaan meillä oli sitä enemmän käytännöllistä opetusta maastossa, ja\nsitä me tongimme niinkuin mäyrät. Toisenlaiset oli ajat silloin!\nSilloin, kun Mac Cormick halkoi Chilkoot-solaa ja Yukon oli kuin\nkiljuva jalopeura...\n\nVanhan kullankaivajan koko Klondyke-hurma oli takertua kurkkuun, sillä\nKari oli noussut.\n\n-- Kiitos ruoasta, hän sanoi, -- mutta kuinka olikaan uutisten laita,\njotka sinun piti kertoa? Onko tullut mitään tietoja sukulaisistani\nSuomesta?\n\nKoskaan ei ollut Samuli Ryanin kieltä niin kihelmöinyt kuin tällä\nhetkellä. Uskalsiko tuo penikka olla rääväsuinen? Mutta nuorukaisen\nkäytöksessä oli jotakin, mikä pani sulun sille manausten paisumukselle,\njoka kurimoi hänen kurkussaan. Ja sitä paitsi...\n\n-- Sukulaisistako? mumisi hän hajamielisenä. -- No niin... mutta käy\nnyt istumaan, pojuseni, käy istumaan! Eikö pistetä tupakaksi? Se\nrauhoittaa... Niinkuin tahdot! Mutta sinun täytyy vähän malttaa\nmieltäsi! Katsohan, sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystävyksiä. Me\ntutustuimme toisiimme liikeasioissa täällä Friskossa. Hänellä oli pieni\npurjealus kuten tiedät.\n\n-- Joka upposi miehineen kaikkineen, niin kyllä!\n\n-- Niin, tuota, niin luultiin, jatkoi Ryan hieman sanojaan venytellen.\nHänen julkeat ja keljut kasvonsa ilmaisivat selvää hämmennystä. --\nIsäsi oli, jos niin saan sanoa, rohkea mies, ja hänen liikeasiansa\neivät olleet kaikkein tavallisinta lajia... olosuhteet kävivät toisin\nsanoen täällä Friskossa hänelle vähän liian epävarmoiksi. Hän ei ollut\noikein tullinuuskijoiden suosiossa -- ymmärräthän? Ei, tuota, ei niin,\nettä _minä_ millään tavoin moittisin Josua Poloa. Hän on, toisin\nsanoen... hän oli monessa suhteessa varsin harvinainen mies, joka taisi\nammattinsa. Ja hän oli, jos saan sanoa, aivan vimmatun ylpeä mies. Se\noli kai jonkinlainen verenvika. Minä tunsin kerran toisen suomalaisen,\njoka...\n\n-- Nyt riittää loruilu, keskeytti Kari ja iski veriset rystysensä\npöytään, niin että astiat tärähtivät. -- Minä en ole enää mikään\npikkuvauva, jota tarvitsee ruokkia sokeritipoilla. Isäni on kuollut, ja\nminä pidän kunniassa hänen muistoaan! Anna hänen maata rauhassa\nunohdetussa haudassaan!\n\nSamuli Ryankin nousi. Hänen katseensa oli ilkeä ja vihamielinen, mutta\nhän hillitsi vielä ääntään.\n\n-- Sinun isäsi ei ole kuollut, virkkoi hän hitaasti, mutta vetäytyi\nsamassa turvaan pöydän taakse.\n\nTämä varovaisuustoimenpide ei ollut suinkaan turha. Sillä Kari tarttui\nterveellä kädellään niin lujasti häntä käsivarteen, että hän voihkaisi.\n\n-- Eikö isä ole kuollut? huudahti nuori teknologi. Se oli melkein kuin\nkiljaisu. -- Sinä valehtelet! Mutta missä hän sitten on? Vankilassako?\nPuhu vain suusi puhtaaksi. Minä en ole enää mikään poikanulkki!\n\nSamuli koetti turhaan säilyttää arvokkuuttaan.\n\n-- Isäsi ei ole kuollut, toisti hän juhlallisuuden vivahdus äänessään.\n-- Ei vielä... mutta anna minun nyt haastella rauhassa. Hän tuli eilen\nFriskoon saadakseen puhua kanssasi. Tarkoitus oli, että hänen piti\ntulla tänä iltana tänne -- vaikka minä tietyistä syistä varoitin häntä\ntulemasta. Mutta Josua oli itsepäinen. Ja niin tapahtui se, mikä kauan\non pyörinyt kielelläni, vaikka sinä joka kerran olet keskeyttänyt\nminut. Tunti sitten tuli vanha merimies tänne. Hän toi kirjeen\nisältäsi. Se oli paperilappu. Ja se oli täynnä tahroja.\n\nKarin katse melkein lävisti vanhan miehen.\n\n-- Kirje, sähisi hän, -- missä kirje on!\n\n-- Se oli osoitettu minulle, virkkoi Ryan. -- Siinä luki vain: lähetä\npoika minun luokseni niin pian kuin mahdollista... puukon pisto\nkylkeen! -- Ja tässä on osoite.\n\nHän viskasi melkein pilkallisesti likaisen paperilapun nuorukaiselle.\nKari tarttui siihen kiihkeästi. Käsiala oli kömpelöä ja osoite oli\nerään Pacific-kadun majapaikan osoite.\n\nMutta eniten kiinnittivät hänen huomiotaan muutamat tahmeat paperissa\nolevat tahrat. Ne saivat hänen kätensä vapisemaan.\n\nHän tarkasteli niitä lähemmin.\n\nNe olivat veritahroja.\n\n\n\n\n3. luku.\n\nPUUKONPISTO.\n\n\n\"Kultaisen portin\" kaupunki ei tähän aikaan suinkaan ollut mikään\nrauhallinen ja turvallinen paikka. Salakuljettajien jäljissä kulkivat\nmonenlaiset rikokset, ja niinpä tuskin herätti minkäänlaista huomiota,\nettä vanha laivuri, joka asui Pacific-kadun varrella kehnohkossa\nmajapaikassa, sateisena iltapäivänä saa puukonpiston kylkeensä juuri\nsilloin, kun hän oli lähtemässä majapaikastaan kaupungille. Kukaan ei\nmyöskään huolehtinut vanhuksesta hänen hoippuessaan kapeita portaita\nylös huoneeseensa. Hän riisuutui omin voimin ja koetti hurstilla tuketa\nlapaluun alla olevasta parin tuuman syvyisestä haavasta huppelehtivaa\nveritulvaa. Se tuntematon salaväijyjä, joka häntä oli puukolla iskenyt,\noli ilmeisesti ammattinsa taitava mies, joka ei aivan vähästä\nhäkeltynyt hommissaan. Vaivoin vanhus sai tuon pienen kolmikulmaisen\nhaavan tukituksi. Sen jälkeen hän kietaisi hurstin ympärilleen,\nojentautui tyynesti ja kylmäverisesti pitkäkseen vuoteelleen, pisti\nsuuren revolverin päänalusen alle ja odotti.\n\nVuoteessa viruva mies oli erikoinen näöltään. Hänen voimakkaat,\nlujapiirteiset kasvonsa olivat auringon ja tuulen ahavoittamat, ja\nniitä ympäröi tuuhea vaalea parta. Hänen vaaleansinisissä silmissään\noli lempeä ilme, ja ne olivat mitä jyrkimpänä vastakohtana sille\nkovuudelle ja raa'alle voimalle, jota pään muoto ja asento muuten\nilmaisi. Vaikkakin haava selvästi vaivasi häntä ja haittasi hengitystä,\nei hän kuitenkaan millään tavoin näyttänyt maltittomalta. Hän vartoi\njotakin rauhallisena kuin filosofi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään\nliikutusta. Ne olivat vain hiukan kalpeat.\n\nKun alkoi hämärtää, kuului raskaita askeleita portaista. Askelet olivat\nvarmoja ja tuttuja tahdiltaan, ja haavoittunut nyökäytti tyytyväisenä\npäätään. Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen lyhyenläntä, tanakka\nvääräsäärinen merimies.\n\nHänen ruumiinsa oli aivan kumma rakenteeltaan, eikä siinä ollut\ntavallisia ihmisruumiin suhteita. Hän oli tuskin viittä jalkaa pitempi,\nmutta hänen tomumajansa leveyttä sen siaan saattoi pitää melko\nliiallisena. Ruumis oli melkein pelkästään hartioita ja käsivarsia,\nsillä kun etu-ulottimet roikkuivat pitkinä sivuilla, ne jatkuivat\npitkän matkaa käyrille lyhyille säärille. Kasvot näyttivät synkiltä ja\nuhkaavilta, eikä suuri leveälierinen huopahattu suinkaan tehnyt hänen\nulkonäköään valoisammaksi. Hän näytti sellaiselta, jota ei mielellään\nkohtaa hämärässä.\n\n-- Makuullakos jo olette? murahti hän suomeksi. -- Eikös kaikki ole\n_ali right_? Hänen äänensä kurahteli omituisesti kurkussa, eikä se\nsuinkaan tehnyt miestä miellyttävämmäksi.\n\n-- Paraiksi tulit, Matti! virkahti vuoteessa lojuva mies äänekkäästi.\n-- Lempo minut vieköön, elleivät Guyaquil-rotat ole taas ryömineet\nloukoistaan!\n\nHartiakas vastatullut päästi kummallisen korajavan äännähdyksen.\nTuntui, kuin hän olisi saanut perunan kurkkuunsa, ja sanaa sanomatta\nhän sytytti sähkövalon ja katsahti pahaaennustavasti ympärilleen. Hän\nhuomasi verilammikon lattialla, veren tahraamat vaatteet ja\nhaavoittuneen lujissa nyrkeissä olevat veriset jäljet. Huolen pilvi\npimitti hänen tummia kasvojaan, ja hänen moukarimaiset kätensä\npuristuivat nyrkkiin.\n\n-- Haenko lääkärin? tiedusti hän koettaen turhaan vaimentaa ääntään.\n\n-- Ei kannata, vastasi haavoittunut. -- Nämä friskolaiset tekevät hyvin\ntällaiset työt -- olen kyllä saanut riittävästi ja enemmänkin. Ramiron\nsormet ovat pelissä. Minä olen ollut kömpelö ja varomaton, Matti. Mutta\nnyt on liian myöhäistä valitella. Sinun täytyy kiiruhtaa Ryanin luo ja\ntuoda Kari tänne -- ei ole aikaa hukattavana. Ota tämä mukaasi... ja\njos minä... vastoin luuloani... mitä vielä, minä kyllä tästä vielä\npiristyn! Anna minulle vähän tuosta pullosta tuolta kaapista. Ja sitten\npainele kuin piru olisi kintereilläsi. Minun täytyy saada puhella pojan\nkanssa -- kyllähän sen ymmärrät. Poika...\n\nMatti katsahti vanhaan laivuriinsa. Pienet terävät silmät olivat\nyhtäkkiä käyneet ihmeen sumeiksi. Hän koetti kurautella suustaan\nosanottavaista sanaa, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä hän mennä\nvaappui kaapille, otti esiin pullon ja pani sen pöydälle sairaan\nvuoteen ääreen.\n\n-- Minä luotan sinuun, Matti, jatkoi haavoittunut. -- Sinä olet ollut\nminulle suureksi avuksi. Ja jos minä tästä lähtisin, toivon, että sinä\njäät Karin turvaksi. Minä muistan niin hyvin hänet. Aika ei ole\nmuuttanut häntä muussa suhteessa kuin että hänestä on tullut iso mies.\nHän on Josua Polon poika. Minä en kenties ole ollut sellainen kuin\nminun olisi pitänyt olla, Matti. Mutta kun aikoinani sain kokea kovaa,\nniin hänen tähtensä minä raadoin. Ja nyt kun olen melkein päässyt\npäämäärään, niin että minulla olisi ollut jotakin antaa perinnöksi\nhänelle, niin...\n\nIlkeä yskä keskeytti hänen puheensa, ja verta pursui hänen suustaan.\n\n-- Pidähän kiirettä, Matti! mumisi hän käheästi, -- loppu lähenee\npikemmin kuin luulinkaan... Mutta ole varuillasi! Jos oikein tunnen\nRamiroa, niin on joku ulkona väijymässä meitä! Älä päästä ketään\nselkäpuolellesi ja pidä huoli siitä, ettei kukaan näe, mihin ajat.\n\n-- Mutta entäs te sitten, kapteeni? vastusti toinen.\n\n-- Älä ole huolissasi! Minä kyllä tästä selviän. Ramiron kätyrit ovat\npelkureita, eivätkä he mielellään kurkista revolverinpiippuun! Ja he\ntuntevat kyllä vanhan Josun. Hän osaa ampua kohdalleen, niin kauan kuin\nverenpisarakin on suonissa jäljellä. _Go ahead_, vanha veikko!...\n\nMatti vääntäytyi vastahakoisesti oven puoleen. Hän veti tupesta\nleveäteräisen veitsen ja kätki sen hihaansa. Sitten hän köntysti\nsurullisena matkoihinsa.\n\nVanha mies katseli tyytyväisenä hänen jälkeensä ja tarttui pulloon.\n\n-- Minä vedän joka tapauksessa heitä nenästä, mumisi hän ja joi\nmuutamia kelpo kulauksia. -- Ei ole vaikeata kuvitella, mitenkä he ovat\nhommansa järjestäneet. Ramiro on ollut \"_Anne Kathrinea_\" penkomassa ja\nlöytänyt laivasta kartan! Muuten hän ei olisi antanut elukoittensa\npistää minua hengiltä. Minä olin ainoa salaisuuden tuntija. Nyt hänellä\nei enää ollut mitään hyötyä vanhasta Josuasta. Mutta tahtoisinpa nähdä\nsen värikkään paholaisen, kun hän sen kartan avulla pyrkii aarteelle.\nSe antaa hänelle laavatuhkaa kullan asemesta... niin, kullan... Ei,\nKarin on saatava kaikki... Hän saa kyllä nujakoida lujasti, mutta jos\nhän on Josua Polon poika, niin luulisinpa hänen selviävän noista\nroistoista...\n\nSitten hän veti esiin revolverin, ojensi sen ovea kohden ja sulki\nsilmänsä. Pimeys ja hiljaisuus vyöryivät hänen ylitseen hänen siinä\nmaatessaan ja ajatellessaan Tyvenen valtameren ulapoilla viettämäänsä\nhurjaa ja seikkailurikasta elämää.\n\n\n\n\n4. luku.\n\nKUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.\n\n\nKun San Fransiskossa sataa, on kuin kaikki taivaan portit olisivat\nauki. Ja kun Kari Polo, yllään ohut likomärkä sadetakki kiiruhti pitkin\nautioita katuja, oli kuin kaikki rajuilman pahat henget olisivat\nliittyneet estämään häntä pääsemästä perille. Mutta hän ei pelästynyt\nmyrskyn ulvontaa, ukkosen jyrinää eikä sadetta, puhalsi kadunkulmassa\nhatun hänen päästään, ja se hävisi pimeyteen. Hän tuskin huomasikaan\nsitä, vaan antoi sateen valtoinaan valua pitkin vaaleaa, tuuheata\ntukkaansa, niin että se liimautui kiinni hänen korkeaan otsaansa.\n\nHän ei ajatellut muuta kuin yhtä asiaa -- sitä, että hän pian tapaisi\nisänsä, jonka hän jo kauan sitten luuli kuolleen ja lepäävän meren\nsuuressa hautausmaassa. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta isäänsä\nkohtaan sen vuoksi, ettei tämä ollut aikaisemmin antanut itsestään\nmitään tietoja. Hänen kookkaan, vakavan isänsä jättämä muisto oli niin\npuhdas ja kunnioitusta synnyttävä, ettei hänen mieleensä olisi koskaan\njuolahtanut sen solvaiseminen moittein. Vaisto sanoi hänelle, että isä\noli tehnyt niinkuin oli tehnyt sen vuoksi, ettei hän ollut voinut\nmenetellä toisin.\n\nOli sattunut, että vanha Ryan, tahtoessaan olla erikoisen myrkyllinen,\noli vähin viittaillut Josua Polon menneisyyteen. Mutta Karin silmiin\noli silloin ilmestynyt sellainen ilme, että se sai hänet heti\nhillitsemään ilkeytensä. Nuori teknologi ei tiennyt mitään niistä\nrahoista, joita Ryan sai hänen kasvatuksestaan; ja hän oli koko\najan ollut siinä uskossa, että hänen oli oltava yrmeälle ja\nepämiellyttävälle kasvatusisälleen kiitollinen kaikesta. Nyt\nalkoi hänessä itää jonkinlainen epäluulo, ettei vanhan Samulin\nhyväntekeväisyys pulpunnutkaan niin jaloista lähteistä kuin hän itse\noli kuvitellut.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Kaikessa oli jotakin salaperäistä, mikä sai\nsydämen kiivaammin sykkimään. Ryanin kummallinen puhetapa, hänen\nmerkillinen ystävällisyytensä, veren tahraama paperi ja hänen isänsä\nviesti -- kaikki tuo antoi umpimieliselle nuorelle miehelle yllin\nkyllin ajattelemisen aihetta hänen ollessaan matkalla Friskon\nsatamamajapaikkaan. Hänellä ei ollut edes niinkään paljon rahaa\ntaskussaan, että olisi voinut käyttää autoa tai raitiovaunua, mutta\njännitys pani vauhtia nuoreen, voimakkaaseen urheilijaan. Hän kulki ohi\nkiinalaiskaupungin, joka oli äänettömän ja kuolleen näköinen, ja\nmuisti, mitä hänelle oli tapahtunut noilla seuduin pari tuntia\ntakaperin. Ja suuri, loistava silmäpari sai hetkeksi hänen ajatuksensa\naivan hämmennyksiin. Mutta hän karkoitti tuon muiston ja alkoi\nuudelleen juosta. Kukaan ei rajuilman raivotessa kiinnittänyt huomiota\nhänen kiireeseensä. Yksinpä autotkin, jotka muuten täyttävät koko\nFriskon sireeniensä ulvonnalla, ja karkearakenteiset irlantilaiset,\njotka vartioivat kaupungin turvallisuutta, olivat vetäytyneet suojaan.\n\nPaljain päin ja ihoa myöten märkänä hän pääsi vihdoinkin perille.\nEpäillen hän kolkutti ovelle, sillä talo ei tosiaankaan ollut omansa\nherättämään luottamusta. Kilpi, joka oli osoittavinaan, että talossa oli\nhuoneita matkustaville, ei suinkaan ollut eilispäivänä paikoilleen\npantu. Mutta Kari ei tuuminut pitkiä aikoja. Hän hapuili portille, joka\noli raollaan, ikäänkuin se olisi pyytänyt matkustajaa käymään sisään.\nHetkisen hän tuli ajatelleeksi, että ehkä hän oli menossa satimeen.\nMutta hän torjui heti tuon epäluulon ja avasi oven hoippuroiden\neteenpäin pimeässä. Ruosteiset saranat olivat kirahtaneet, ja tuo ääni\noli ilmeisesti herättänyt huomiota sisemmällä. Portaiden yläpäässä\nnäkyi kynttilän valoa ja pörröinen, paksun häränniskan varassa oleva\npää. Näky ei suinkaan ollut houkutteleva, ja nuorukainen astui\nvaistomaisesti taaksepäin.\n\n-- Kuka siellä? kysyi käheä ääni englantia pahasti vääntäen.\n\nKari ilmoitti nimensä.\n\nPortailla oleva mies hätkähti, ja hänen teräviin silmiinsä tuli\nomituinen ilme.\n\n-- Tulehan lähemmä, jatkoi hän, tällä kertaa suomeksi. -- Mutta varo\nsitä käsipuuta -- huonot ne on vehkeet tällaisissa paikoissa...\n\nKari tuijotti ihmeissään portailla seisovaa kummallista oliota. Hänen\npuoleksi unohtunut äidinkielensä kuulosti niin omituiselta hänen\nkorvissaan. Hän ymmärsi joka sanan, ja oli kuin niiden pelkkä sointu\nolisi luonut valoa hänen kadonneen lapsuutensa muistoihin -- saariston,\nsalmien, punaisten tupien muistoihin...\n\n-- Onko isä täällä? hän kysyi. Ihmeekseen hän huomasi käyttäneensä\näidinkieltään.\n\nMies nyökäytti päätään.\n\n-- Pian, hän vastasi tuimasti. -- Kapteeni odottaa.\n\nSeuraavana hetkenä poika oli jo pienessä huoneessa ja vuoteen ääressä,\nmissä Josua Polo kamppaili kuolemaisillaan. Hänen ystävälliset silmänsä\nolivat kiintyneet nuorukaiseen, joka tunsi mitä syvintä liikutusta, kun\nheidän katseensa kohtasivat toisensa.\n\nNiin, siinä oli hänen isänsä! Vuodet eivät kylläkään olleet\nvierähtäneet jättämättä jälkiään vanhaan merimieheen, mutta silmät Kari\nkyllä tunsi. Oli, kuin ne olisivat seuranneet häntä hänen unelmissaan\nkaikkina kuluneina vuosina ja olleet kuin soihtuina hänen yksinäisellä\ntiellään vieraiden ihmisten keskellä.\n\n-- Poikani, sanoi Josua Polo, ja hänen äänessään oli syvää liikutusta,\njoka ilmaisi, mitkä hienot ja jalot kielet väreilivät vanhan\nseikkailijan sydämessä.\n\nSilloin murtui se kova kuori, jonka Samuli Ryanin rakkautta vailla\noleva kasvatus oli vähä vähältä kerrostanut nuorukaisen mielen\npaaduttamiseksi, ja sanaakaan sanomatta hän heittäytyi polvilleen\nvuoteen ääreen, tarttui peitteellä olevaan suureen, karkeaan käteen ja\nitki kuin lapsi...\n\n-- Rakas, rakas poikani, kuiskasi vanha merikarhu hellästi, kyynelten\nvaluessa hänen silmistään. -- Olen iloinen, että sinä tulit -- ajoissa.\n\nPoika kohotti päätään hätääntyneen näköisenä, kuullessaan nuo viimeiset\nsanat.\n\n-- Kuuntelehan, mitä sanon, virkkoi haavoittunut pakottautuen\nrauhalliseksi, -- me olemme molemmat miehiä, katsokaamme sen vuoksi\ntyynesti totuutta silmiin. Minulla on niin runsaasti sanottavaa, eikä\naikaa ole paljon jäljellä. Minä en elä enää kauan. Vihamiesteni on\nonnistunut nujertaa minut! Mutta nyt, kun sain tavata sinut, voin\nkuolla onnellisena... älä keskeytä puhettani, poikaseni! Minä tiedän\nkyllä, miten on laitani... kuuntele sinä vain! Sinä saat tietää\nkaikki... minä en kaikissa suhtein ole ollut sellainen kuin olisi\npitänyt. Minun näytti olevan vaikeata päästä eteenpäin lain rajoissa.\nMutta minulla oli poika, ja minä vannoin äitisi muiston nimessä, ettei\nse lika, mikä minua tahrasi, koskaan saisi koskea sinuun! Ja siksi minä\nuskoin sinun huolenpitosi Samuli Ryanille. Häntä suositeltiin tuohon\ntoimeen. Toivon, että hän täytti velvollisuutensa siitä palkasta, jonka\nminä vaivoin sain hänelle lähetetyksi. Minulla ei koskaan ollut onnea\nyrityksissäni. Kerran toisensa jälkeen minä sain hyvän toimen ja\najattelin asettua jonnekin rakentamaan kotia meille kummallekin. Se on\naina ollut unelmani ja kaipaukseni. Mutta kohtalo kohteli minua\nankarasti. Aina tuli jotakin väliin, mikä viskasi minut jälleen\ntakaisin köyhyyteen. Minä ostin itselleni pienen kuunarin, melkein\nhylyn. Mutta minä paikkailin sitä niin hyvin kuin taisin. Ja tämä Matti\nauttoi minua siinä puuhassa. Hän on kelpo merimies Pohjanmaalta ja\nlähti jo kauan sitten Itämerelle ja maailman vesiä purjehtimaan.\nItämeren rannikolta minä sain hänet käsiini. Hän on pohjalainen\npuukkojunkkari omaa laatuaan -- eikös niin, Matti?\n\nMerikarhu murahti jotakin vastaukseksi ja nyökäytti raskasmielisesti\npäätään.\n\n-- Mutta minä olen oppinut tuntemaan hänet. Hän ei ole ainoastaan\nperämieheni, vaan myöskin ystäväni. Ja hän on uskollinen kuin kulta --\nvaikkei hänen ulkokuorestaan päätellen sitä luulisi.\n\nTaas kuului murahtelua, joka oli olevinaan myöntelyä. Vanha merimies\nnyökäytteli silloin tällöin surumielisesti päätään.\n\n-- Minä olen puhellut Matin kanssa asioista, ennenkuin tulit, jatkoi\nisä. Näkyi selvästi, että hänen oli jo vaikeata puhua. -- Hän tahtoo\npalvella sinua yhtä uskollisesti kuin hän on tähän asti palvellut\nminua. Ja minua kohtaan tuntemansa kiintymyksen hän on kohdistava\nsinuun, eikö niin, Matti?\n\nKumppanin kurkussa korahteli, samalla kuin hänen valtainen rintakehänsä\nnousi ja laski. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta hän asetti toisen\nsuuren nyrkkinsä varovaisesti nuorukaisen olkapäälle, ikäänkuin hän\nolisi omalla tavallaan tahtonut hyväillä häntä.\n\nKari aikoi sanoa jotakin, mutta hänen isänsä puhkesi jälleen puhumaan.\n\n-- Loppu lähenee, kuiskasi hän käheästi. -- Ei ole aikaa hukattavana.\nSinä tiedät, mitä tarkoitan ja tunnen. Ja minä toivon, että sinä olet\nymmärtänyt minua ja jos olen rikkonutkin, annat minulle anteeksi.\nPaljon muuta ei minulta sinulle jää kuin \"_Anne Kathrine_\" ja Matti.\nKirottu huono onneni on aina sulkenut minulta rikkauden tien. Ja\nkuitenkin on minulla annettavana sinulle perintö, jonka suuruutta ei\nkukaan saata aavistaa. Minun ei ole suotu päästä siihen perintöön\nkäsiksi. Nyt, kun juuri olen tarttumaisillani Aladdinin lamppuun, on\nviikatemies hoputtamassa matkaan. No niin -- ei surra. Se onni, että\nsain tavata sinut, korvaa kaiken muun. Sillä minä näen silmistäsi, että\nsinä olet poikani! Seikkailunhalu loistaa niistä! Sinulla on hyvä\nsuomalainen nimi kunnianasi, etkä suinkaan unohda isänmaatasi! Mutta\nkuuntele nyt tarkoin. Erään kerran...\n\nHaavoittunut keskeytti äkkiä puheensa, ja hänen katseensa muuttui\nväijyväksi ja teräväksi...\n\nSitten hän nosti salamannopeasti oikean kätensä, joka oli ollut\npuoleksi peiton alla. Ase välkähti, ja kuului laukaus...\n\nTummat kasvot, jotka juuri olivat näkyneet oven raossa, hävisivät.\nPortaista kuului hoippuvia askeleita, ähkimistä ja kiukkuisia\nvieraskielisiä manauksia.\n\n\n\n\n5. luku.\n\nVAARALLINEN PERINTÖ.\n\n\nJosua Polo pani rauhallisesti hymyillen savuavan revolverin syrjään.\n\n-- Kuten näet, sanoi hän tyynesti, -- saat varsin kummallisen perinnön!\nSiinä piilee muutakin kuin määrättömien rikkauksien voittamista,\nmahdollisesti puukonpistoja ja muuta pirunpeliä. Ja jos pelkäät, niin\nvoit ajoissa vetäytyä syrjään... Mutta sinä et pelkää, jatkoi hän --\nsen tiedän nuoruusvuosistasi, joita olen tarkannut niin hyvin kuin olen\nvoinut. Sinulla on seikkailun leima otsassasi. Se ei koskaan petä. Sinä\net koskaan jää rahan orjanikeen valtaan. Mutta kullalla on arvonsa, ja\nkulta on rohkean seikkailijan päämäärä aina siitä ajasta saakka kuin\nFernando Cortez ja Francesco Pizarro nousivat Amerikan manterelle...\nminä annan sinulle nyt päämäärän, joka on niin suuri, että se voi\ntäyttää miehen elämän! Se, joka etsii kultaa, ajaa takaa vaarallista\npetoa. Mutta takaa-ajo itsessään tuottaa iloa ja tekee miehiä.\nYmmärrätkö?\n\nKari nyökäytti päätään, ja ihmeellinen syvä loiste ilmestyi hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Sinä olet nuori, ja kestävä ja harjaantunut kaikenlaiseen urheiluun,\njatkoi haavoittunut oltuaan hetkisen hiljaa, -- mutta ei mikään\nurheilukentän harjoittelu kehitä ihmistä siinä määrin kuin elämän kova\nkoulu. Vasta siinä oppii lihastosi ajattelemaan! Se kuulostaa\nomituiselta, mutta niin asia kuitenkin on... Kaikki ihmisen jänteet,\nkudokset ja hermot viisastuvat ja saavat kokemusta... vaisto täyttää\nne. Hyökkäykseen saat ihmisen voiman, ja puolustautumiseen eläimen\nvarman, luonnollisen vaiston. Se on toista kuin urheilukentällä\nhyppiminen pallo jaloissa... Puhun tästä kaikesta, jotta näkisit, että\nse tehtävä, jonka jätän suoritettavaksesi, ei ole mitään\nlastenleikkiä... Ja jos olisin viettänyt elämäni konttoripöydän\nääressä, niin olisin sanonut pojalleni: Älä sekaannu sellaiseen\npeliin... Mutta elämä on köyhää tehtaissa ja hallituksissa\nkonttoripöytien takana. Vapaaseen maailmaan johtaa sinun tiesi,\npoikani!... Kenties on olemassaolon taistelu siellä vaikeampaa, mutta\nse maksaa tuhatkertaisesti takaisin. Valinta on vapaa, mutta minä\ntiedän, minkä valitset...\n\n-- Kuuntele nyt tarkoin, mitä minulla on sinulle sanottavaa! Älä\nmerkitse mitään muistiin, vaan paina kaikki mieleesi... Noin puoli\nvuotta sitten saavuin Ecuadorin Guyaquiliin lastina liimaa, jota\nkuljetin Galapagos-saarilta. Purettuani lastin otin laivaan pienen\nmäärän ooppiumia, joka piti kuljetettaman San Fransiskoon eräälle\nrikkaalle kauppiaalle. Paina mieleesi hänen nimensä! Hän oli Antonio de\nRamiro. Samana iltana kuin meidän piti nostaa purjeet ja lähteä matkaan\nPunan ulkosatamasta, tuli muuan kiinalainen soutaen ja pyysi päästä\nmukaan. Minä olin hyvin vastahakoinen ottamaan laivaan matkustajia,\njotka saattoivat pistää nokkansa asioihini, ja kieltäydyin jyrkästi.\nMutta kiinalainen, joka puheittensa mukaan oli oleskellut monta vuotta\nPerussa ja Ecuadorissa, kerjäsi ja rukoili ja lupasi lopulta osuuden\naarteesta, jonka kätköpaikan hän muka tiesi. Joka toinen ihminen tässä\nmaan kolkassa höpisee kätketyistä aarteista, niin ettei se laisinkaan\ntehonnut minuun, ja minä käskin luultavasti kiinalaista menemään\nhiiteen... Mutta samassa lähti moottorivene rannasta, ja kurssista\npäättäen se aikoi tulla meitä tervehtimään.\n\nMinun ei oikein sopinut päästää tullimiehiä nuuskimaan lastiani, ja sen\nvuoksi kiireimmän kaupalla hissasin ankkurin ja levitin purjeet. Tuuli\noli navakka laitamyötäinen, ja minä laskettelin läpi salmen, ennenkuin\nmoottorivene ennätti puoliväliinkään matkaansa. Sillä aikaa olin jo\nehtinyt unohtaa kiinalaisen. Kun olimme päässeet kunnolla merelle, sain\nkummakseni nähdä tuon vinosilmäisen herrasmiehen istumassa jalat\nristissä kojun katolla kynsiään hieroskellen. No -- minä olin hyvällä\ntuulella, kun olin selvinnyt hyvin pälkähästä, ja annoin miehen olla\naloillaan. Hän oli perin kummallinen olio. Hän kuului aivan toiseen\nluokkaan kuin tavalliset kiinalaiset siirtolaiset. Minä en koskaan\nsaanut tietää hänen nimeään, mutta olen varma siitä, että hän oli\ntieteen merkkimies kotimaassaan. Mikäli minä ymmärsin, hän oli\nmatkustellut useimmissa Etelä-Amerikan maissa löytääkseen vanhan\ninkakulttuurin ja mongolilaisten muinaismuistojen välisen yhdyssiteen.\nValitettavasti en voinut seurata pitkällekään hänen tutkimuksiaan.\nOppikoulutietoni olin jo kauan sitten hikoillut Tyveneen valtamereen.\nMutta sen huomasin kuitenkin pian, että Guayaquilin matkustaja oli\nmerkillinen henkilö. Hän ei enää maininnut mitään kätketystä aarteesta,\nja totta puhuakseni olin unohtanut koko jutun, kun eräänä pimeänä yönä\ntulin Montereyhin, missä Ramiron apulaiset ottivat vastaan\nooppiumilastin. Kaikki kävi laskelmien mukaisesti, ja tullinuuskijoita\nvedettiin nenästä.\n\nMutta sitten sattui kaikkein merkillisin asia. Iltaa ennen kuin minun\njälleen piti lähteä merelle, tuli kiinalainen laivaan. Hän tahtoi\nmaksaa kyydistä, sanoi hän. Minulla oli ollut paljon iloa hänen\nseurastaan, ja siksi pyysin häntä pitämään rahansa. Hän oli\nkiitollinen, jos tulisin sinä iltana hänen vieraakseen erään hänen\nmaanmiehensä luokse kaupunkiin. Minulla ei ollut mitään erikoista\nestettä sinä iltana, ja seurasin sen vuoksi häntä. Meillä oli\nkuljettavana kokolailla pitkä matka. Eräällä sivukadulla hyökkäsi\nkimppuumme pari tuntematonta henkilöä, jotka ilmeisesti olivat olleet\nväijyksissä. Minä sain hiekkapussista sellaisen paukun päähäni, että\nkaaduin. Mutta päässäni sattui olemaan hyvin paksu lakki, joka vaimensi\niskua, ja toinnuin sen vuoksi pian pökerryksistäni. Silloin näin, että\nkolme miestä, joilla oli yllään laajat viitat, oli kumartunut\nkiinalaista kopeloimaan. On mahdotonta kuvailla hämmästystäni, kun\nerään miehen käsilyhdyn valossa näin itsensä don Ramiron ketunkasvot.\nHän puhui kiivaasti, manaili ja kiroili ja huusi kaikkia pyhimyksiä\nauttamaan häntä puuhassaan. Mutta pyhimyksillä ei ollut halua sinä\niltana puuttua asiaan. Minä en ole koskaan pitänyt rosvoamisesta,\nja koska kiinalainen oli ystäväni, kävin kauhistuneiden\nväkivallantekijöiden kimppuun iskien nyrkillä, revolverilla ja\nsaappaankoroilla. Hetkistä myöhemmin katu oli puhdas. Otin tajuttoman\nkiinalaisen syliini ja kannoin hänet lähimpään taloon. Kaikeksi onneksi\nsattui siinä asumaan kunnollista käsityöläisväkeä, joka antoi huoneen\nkäytettäväkseni. Mutta mies rukka oli aivan huonossa kunnossa. Roistot\nolivat melkein repineet hänet alastomaksi, ilmeisesti löytääkseen\njotakin, mikä näytti erikoisesti kiinnostavan heidän mieltään. Ja sitä\npaitsi he olivat veitsellään pistelleet häntä rintaan ja mahaan, niin\nettä verta virtasi hänestä kaikkialta. Sidoin hänet niin hyvin kuin\nosasin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.\n\nHieman ennen kuolemaansa hän tuli tajuihinsa. Hän pyysi minua\nirroittamaan kenkänsä paulat ja vetämään kengät jalastaan. Minä tein\ntyötä käskettyä. Toisen kengän pohjalla oli värillinen monisolmuinen\nnuorakimppu, ja toisessa oli Galapagos-ryhmässä sijaitsevan\nAlbemarle-saaren kartta monine viivoineen ja viittauksineen sekä pieni\npaksu pahvipalanen, jossa oli kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.\n\n-- Sinä olet ollut hyvä minulle, kuiskasi hän. -- Pidä nämä pikku\nesineet. Ne näyttävät sinulle kulta-aarteen tien. Nuorat ovat\nquiposeja. Minä olen kääntänyt niiden merkkikielen pahvipalaselle. Kuka\ntahansa kiinalainen voi selvittää kirjoitukseni. Mutta varo don\nRamiroa. Hän on saanut vihiä aarteesta. Ja hän puree...\n\nSanottuaan sen hän pani kapistukset käteeni, mumisi kiinaksi joitakuita\nkäsittämättömiä sanoja, sulki silmänsä ja heitti henkensä. Minä en\nkyllin ottanut vaaria hänen varoituksestaan. Don Ramiro puraisi vielä\nkerran ja nyt oli minun vuoroni... Mutta Matti auttaa sinua. Hän on\nkätkenyt kapineet \"_Anne Kathrinen_\" piiloihin. Ei paholainenkaan\nlöytäisi niitä sieltä. Don Ramiro on meidän poissa ollessamme ollut\nlaivassa tihutöillään. Hän löysi kartan, jonka tuhrin kokoon\njohtaakseni hänet harhaan. Hän luuli päässeensä päämäärään ja palkkasi\njonkun murhaamaan minut, jotten minä enää pääsisi sekaantumaan hänen\nasioihinsa. Sillä pirulla on vakoojansa ja kätyrinsä kaikkialla. Nyt\nminä vain pyytäisin sinua...\n\nJosua Polo vanhus ei saanut enempää sanoneeksi. Pitkä keskustelu ja\nkertomus olivat ehdyttäneet hänen viimeiset voimansa. Sisäinen\nverenvuoto oli jatkunut, ja valtainen yskänkohtaus puistatti suurta\nruumista verivirran purskahtaessa suusta.\n\nKari hypähti kauhistuneena pystyyn.\n\n-- Lääkäri tänne, huusi hän Matille, -- pian.\n\nSilloin Josua Polo aukaisi viimeisen kerran siniset silmänsä ja katseli\npoikaansa kasvoissaan ilme, jota ei poika koskaan voinut unohtaa.\n\n-- Ei tarvita lääkäriä, kuiskasi hän, -- ja kiitoksia siitä, että\ntulit... oma poikani.\n\nNe olivat vanhan seikkailijan viime sanoja. Hänen päänsä vaipui\npielukselle. Oli aivan hiljaista tuossa ränstyneessä huonepahasessa.\nVain rajuilma puistatti vielä hökkelin nurkkia. Mutta huoneen soppeen\nlysähti vanha merikarhu Matti kasaan ja uikutti kuin kipeä koira.\n\n\n\n\n6. luku.\n\nTYTTÖ.\n\n\nMuutamia maileja lounaaseen San Fransiskosta eikä varsin kaukana\nkuuluisasta Menloe Parkissa sijaitsevasta Standfordin yliopistosta on\nupean puiston ympäröimänä huvila, johon amerikkalaisen arkkitehtuurin\nsekä edut että puutteet olivat painaneet leimansa.\n\nSe on valtainen rakennuslaatikko kauheine koristeineen ja\nkaikentyylisine mauttomine torneineen. Mutta sitä kauniimpia olivatkin\nsitten puutarha ja puisto, jotka ympäröivät linnamaista rakennusta ja\njoissa punapuu elää mitä parhaimmassa sovinnossa kypressien ja vanhojen\ntammien rinnalla. Kaikesta voi päätellä, että se on mahtimiehen\nomaisuutta, jolla on ylen suuri pankkitili ja huono maku.\n\nCaspar G. Humphrey ei eronnutkaan paljon lännen rahamahtajien suuresta\njoukosta. Hänen uransa muistutti hieman Rockefellerin, Morganin ja Jay\nGouldin uraa. Eihän Amerikassa ole mistään kotoisin olla miljonääri tai\nmiljardööri, ellei ole aloittanut uraansa myymällä raamattuja,\nsanomalehtiä, housunkannattimia t.m.s. Sitten aletaan julkaista\nomaa lehteä, ostetaan öljylähteitä, rautateitä, terästehtaita,\nteurastuslaitoksia ja paikka pörssissä. Ja sillä on asia selvä.\nTuottajain selässä ratsastetaan ensimmäisten miljoonain kimppuun,\nniistä Washingtonin senaattiin ja parhaassa tapauksessa aina Valkoiseen\ntaloon.\n\nEi ole suinkaan mikään häpeä, että on ollut sanomalehtipoika tai\nraamatunmyyjänä, mutta se ei myöskään ole mikään suoranainen etu.\n\nKaiken alemman sivistyksen erikoispiirteenä on, että ylpeillään ja\nkeikaillaan sukuperän alhaisuudella. Ja oikea demokraatti on mielissään\nsivukatujen hajuista ja komeilee rappiolle itsensä juopotelleilla\nesi-isillä ja kuoliaaksi potkituilla, mutta jaloilla äideillä.\n\nJuuri sitä lajia oli Caspar G. Humphrey. Kun hän joskus lepuutti niitä\naivokeskuksia, jotka toimittivat yhteen- ja kertolaskua, saattoi\nsattua, että hän ulkonaisesti hienojen herrojen ja kunnianhimoisten\nkonttoristien kunnioitettavassa seurassa kertoili sankarillisesta\ndollaritaistelustaan. Sellaisina hetkinä hän saattoi käydä\nhellämieliseksi ja vuodattaa kyyneleitä ajatellessaan sitä aikaa,\njolloin hän kulutti kengänpohjiaan saadakseen kokoon pari senttiä ja\nkuitenkin sai pankkitilinsä kasvamaan. Mutta hän ei muistanut itkeä\nlaiminlyötyä sieluaan, ääretöntä tietämättömyyttään, mitä tuli yleensä\nolemassaoloon, ja kurjia dollariaivojaan, joissa ei ollut muuta kuin\nnumeroita ja lukuja.\n\nMuuten tuo komea, keski-ikäinen mahtavan Menloe Parkin huvilan omistaja\noli kaikkien muiden täysiveristen amerikkalaisten kaltainen: hänellä\noli voimakkaat leuat, joiden lihakset purukumin pureskelemisesta olivat\nkehittyneet täydellisiksi, harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat, jotka\npensaitten lailla riippuivat sarvisankaisten silmälasien yli, ja oli\nlopuksi -- kuten monen monien shekkikirjain omistajan sopii -- melkein\ntäydellinen epäkohteliaisuuden ja hävyttömyyden perikuva.\n\nTietysti Caspar G. Humphrey oli leskimies. Hän oli kirjanmyyjänä\nollessaan mennyt naimisiin pienen köyhän norjalaisen papintyttären\nkanssa, joka sinisilmäisenä ja lapsellisena kerran oli matkustanut\nihmeelliseen seikkailujen maahan, jonka nimi oli Kalifornia. Siellä hän\nsynnytti miehelleen tyttären ja eli sitten juuri niin kauan, että sai\nnähdä miehensä ryntäävän suureen rahamaailmaan. Hänen ainoana\nelämänilonaan oli ollut tuo samainen tytär, ja hänen ainoana surunaan\nhänen jättäessään tämän maailman oli, että hänen täytyi jättää lapsensa\nja päästä muuten parempaan maailmaan, missä hyvä Jumala ei pureskellut\nkumia ja rapistellut seteleitä, kurittanut alamaisiaan tai särpinyt\nruokaa mahaansa.\n\nCaspar G. Humphrey suri niin hyvin kuin kykeni, mutta ei sen kauempaa\nkuin oli aivan välttämätöntä. Suuri tulipalo puhkesi ja hävitti San\nFransiskon. Se merkitsi monen miljoonan voittoa uudelle rahamiehelle.\nPörssimahtajat ottavat hyötyä joka asiasta. He keinottelevat\nonnettomuuden ja onnenpotkun sattuessa. He ovat ihmiskunnan suuren\narmeijan sotarosvoja. Hyeenan vainuin he kuljeksivat kaikkialla ja\nryöstävät kaatuneita. Ja Humphreyn kaikki tuntosarvet olivat työssä.\nVähäistä myöhemmin hän rakennutti tuon pienen Menloe Parkin\nmiljoonikonlinnan itselleen ja tyttärelleen.\n\nPikku Jane Humphrey kasvoi tuollaisessa komeassa ympäristössä. Hänessä\nei ollut ainoatakaan piirrettä, joka olisi muistuttanut isää. Hän oli\nhuomattavasti äitinsä näköinen, ja Norjan vuonojen sininen loiste\nkuvastui hänen suurista ilmehikkäistä silmistään. Erotuksena oli vain,\nettä Janella oli mitä parhain mahdollisuus levittää lentoon siipiään,\nja sitä hän käyttikin vuosien mittaan sillä tavalla, että se\nkauhistutti hänen ympäristöään. Hän oli oppivainen, ja hänellä oli\nkiihkeä mielenkiinto kaikkia elämän vaihtelevia ilmiöitä kohtaan.\nVarttuessaan hänestä tuli yhä itsevaltaisempi. Kukaan ei voinut pitää\nkurissa tuota villiä tytönheilakkaa -- eivät opettajat, kodinhoitajat\ntai seuraneidit. Jopa hänen isänsäkin vältti asettamasta kovaa kovaa\nvastaan, hieman ihaillen hänen itsevaltaisuuttaan, ja antoi hänen\nkaikessa tehdä niinkuin ikinä halusi. Hänen kielensä oli terävä, hänen\narvostelunsa ihmisistä sattuvia, eikä hän suinkaan pidättynyt, kun\nniiksi tuli, käyttämästä haukkumasanoja, jotka olivat suorastaan\nkullankaivajain leiristä. Hänen ympärillään oli elämää ja vauhtia, jota\nei kukaan voinut vastustaa. Hän ei hukannut nuoruuttaan tanssisaleissa\nja veltostuneiden nuorukaisten seurassa. Hänen terve elämänilonsa ajoi\nhänet luonnon pariin. Hän ohjasi omin käsin isän suurta jahtia, hän\notti osaa Santa Barbara-kanavan merilintujen metsästykseen, ja hän\nampui paremmin kuin moni vanha alaskanmetsästäjä. Alinomaa hän keksi\njotakin uutta. Hän oli päätäpahkainen ja rohkea ja karkaisi pientä\nsolakkaa ruumistaan kaikenlaisella urheilulla.\n\nTämän kertomuksen alkaessa hän oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.\nHänellä oli harvinaisen miellyttävät kasvot. Ahava ja sade saivat\nesteettä leikkiä niillä ja painaa niihin raikkautensa leiman. Hänen\nruumiinsa oli kaunis, sopusuhtainen ja hyvin kehittynyt, ja hänen\nhiuksissaan oli tuo hieno kullanruskea kimmellys, joka tekee\nvaaleaveriset niin viehättäviksi, kun se hohtaa vaaleata ihoa vasten.\n\n-- Hän on kokonaan epänaisellinen ja mahdoton, mumisivat kaikki vanhat\nrikkiviisaat tädit kahvikesteissä.\n\n-- Hän menee päin helkkunaa aikaisemmin tai myöhemmin, sanoivat isän\nystävät, kun he merkitsevästi hymyillen katsoivat hänen jälkeensä.\n\nIsä itse ei sanonut mitään. Ja mitäpä hän olisikaan voinut sanoa? Pikku\nneiti suhtautui kaikkiin hänen varovaisiin vastaväitteisiinsä mitä\nitsevaltaisimmasti halveksuen. Ja isän huono omatunto sulki häneltä\nsuun. Joka kerran, kun hän katsahti sinisiin eloisiin silmiin, jotka\nsaattoivat säkenöidä vihasta, muisti hän sen naisen, joka hiljaa\nja äänettömästi oli kuihtunut kuolemaan hänen kovuutensa ja\nhäikäilemättömyytensä painon alaisena. Toisinaan hän saattoi\nhiljaisuudessa mietiskellä, oliko tyttären uhmakkuus ehkä rangaistus\nsiitä käyttäytymisestä, mikä oli tullut tytön äidin osaksi. Mutta\nmoiset aprikoinnit kuuluivat harvinaisuuksiin. Kun hän yleensä\najatteli, niin ajatteli hän vain pörssikeinottelujaan, ja siellä parani\nhänen menestyksensä ja arvonantonsa päivä päivältä. Muuten hän oli\nsalaa ylpeä tyttärestään ja siitä huomiosta, minkä hänen kauneutensa,\nräiskyvä toimintansa ja erikoisuutensa synnyttivät. Hän tunsi tytön\nperinpohjin rehellisen luonteen, eikä hänen mieleensä koskaan\njuolahtanut sekaantuminen tytön hurjiin päähänpistoihin -- vaikka ne\npanivatkin sievistelevät seurakanaset kaakattamaan.\n\nPaljon oli nuoria miehiä, jotka tuhlasivat sekä aikaa että vaivaa hänen\nsydämensä valloittamiseen. Mutta heidän ponnistuksensa olivat turhia.\nHän kohteli kaikkia nuoria miestuttaviaan luontevan toverillisesti,\njättämättä pienintäkään hakkailun mahdollisuutta heille -- kukille,\nkuutamoautoilulle, salaisille kädenpuristuksille ja salaa pensaston tai\nromanttisen puun takana siepatuille suukkosille. Hän ei milloinkaan\njatsannut ja kirkui musikaalisen suuttumuksen vallassa kuullessaan\njatsiorkesterin soittoa.\n\nHänellä ei ole sydäntä, valittivat aviomiesehdokkaat. Voi, mitä\ntiesivät nuoret tanssiaissankarit tytön sydämestä?\n\nMutta nuorten miesten joukossa oli muuan, joka ei antautunut\nniin vähällä. Eikä hän ollut edes Valtioista. Hän vetelehti\nStanford-yliopistossa, mutta hänen kotinsa oli Ecuadorin tasavallassa,\njonka johtomiehiä hänen isänsä oli. Hänen nimensä oli José de Ramiro,\neikä hän koskaan unohtanut mainitsematta, että hänen sukunsa polveutui\nvanhasta conquistadoresta, Pedro de Alvarado sankarista.\n\nNuori don José oli erittäin kaunis, ja hänen olemuksensa oli notkean\nmiellyttävä. Hän osasi salata sen jäytävän intohimon, joka hehkui hänen\nsydämensä pohjalla. Hän ei milloinkaan puhunut rakkaudesta eikä\npaljastanut sisimpäänsä. Hän näytteli erinomaisesti iloisen, rattoisan\ntoverin ilveilyosaa niin luonnollisesti, että Jane neiti hänen\nsuhteensa tunsi siltä taholta olevansa täysin turvassa eroottisilta\nyllätyksiltä. Ja sille seikalle hän antoi arvoa. Mitä hän tiesi\nrakkaudesta? Hän huomasi vain, että aurinko paistoi, että meri oli\nsininen, että elämä kiehtoi ja että seikkailunkaipuu oli voimakas kuin\nsuurten vesien pauhu.\n\nSellainen hän oli, tuo pieni, hurmaava tyttö, jonka Pohjan ja Lännen\nheimot olivat luoneet ja joka kasvoi ja kehittyi Kalifornian säteilevän\nja elämää antavan auringon loisteessa, -- runsasantoisen ja tuhlailevan\nluonnon hoivissa.\n\n\n\n\n7. luku.\n\nOUTO KOTIINPALUU.\n\n\nCaspar G. Humphrey nousi varhain. Niinkuin kaikki liikemonomanit hänkin\noli järjestyksen ja tottumuksen mies. Hän kylpi ensin, nielaisi\nlasillisen patenttilääkettä piristääkseen huonoa vatsaansa, ahmaisi\nsisäänsä kaurapuuroa kahdessa minuutissa, voimisteli hieman uusimmiksi\nsuositeltujen aamuvoimisteluohjeiden mukaan ja oli vihdoin täsmälleen\nkello kahdeksan suuren Cadillac-autonsa ääressä valmiina ajamaan\ntoimistoonsa San Fransiskoon.\n\nMutta eräänä aamuna hän myöhästyi perin kummallisella tavalla.\nNeekeriohjaajan juuri aikoessa panna koneen käyntiin ja Humphreyn jo\nlevitellessä auki päivän lehteä tuli vanha taksa-auto heiluen ja\nrämisten valtaisista rautaporteista. Näin varhainen aamuvieras sai\nhänet säpsähtämään, ja neekerin jalka, joka juuri oli painamaisillaan\nkäyntiinpanovipua, siirtyi taas sivulle. Humphrey katsahti\nkiukustuneena viheliäiseen ajopeliin, joka pysähtyi aivan hänen oman\nautonsa viereen. Hänen tyytymättömyytensä muuttui kuitenkin mitä\nsuurimmaksi hämmästykseksi, kun hän näki pienen olion hypähtävän\nvieraasta autosta ja huomasi tuon olennon omaksi tyttärekseen, vieläpä\npojan pukuun pukeutuneeksi. Hän näytti hyvin terhakalta ja hauskalta,\nmutta miljoonikon terävä silmä ei voinut olla huomaamatta, että nuori\nnaisenalku, jonka hiuksia peitti jonkinlainen lentäjänlakki, näytti\nsamalla hyvin hämmentyneeltä ja hajamieliseltä. Isä kurkottautui ulos\nvaununikkunasta.\n\n-- Mitä tämä on, Jane? kysyi hän ankarasti.\n\nTytär rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Ei mitään erikoista, isä, vastasi hän väsyneesti.\n\nHumphrey huomasi olevansa voiton puolella ja käytti tilaisuutta\nhyväkseen.\n\n-- Minusta tämä näyttää vähän merkilliseltä kotiinpaluuajalta! Ja\ntuollaiseksi pukeutuneena! Se ei sovi nuorelle sinun säätyisellesi\nnaiselle. Ajattelehan, mitä naapurimme sanoisivat, jos he näkisivät\nsinut!... Kauhistus, jos rouva Guggenheimer...\n\n-- Se vanha kummitus! keskeytti Jane väsyneesti.\n\n-- Kummitus tai mikä pöpö hyvänsä, niin täytyy kai sentään vähän\nkatsoa, mitä säädyllisyys ja hyvät tavat vaativat!\n\n-- Hölynpölyä, virkkoi nuori nainen ja hieroi pieniä kätösiään. -- On\naika raikasta vai mitä?\n\n-- Kaksitoista astetta Celsiusta, pääsi isältä vastentahtoisesti. Hänen\naamutottumuksiinsa näet kuului jokapäiväinen lämpömittarin tarkastelu.\n-- Mutta älä nyt koeta verukkeilla. Tämä on vakava juttu. Missä sinä\nolet ollut yöllä?\n\n-- St. Fransiksessa, vastasi Jane välinpitämättömästi.\n\nPelkkä pelästys sai Humphreyn pudottamaan suustaan palasen purukumia,\njota hän juuri oli alkanut muokata järjestelmällisen huolellisesti. Se\noli vanha kolportööriajan paha tapa.\n\n-- Mitä sinä oikein sanotkaan! huusi hän.\n\nNuoren tytön katse muuttui taaskin hämmentyneeksi.\n\n-- Niin, mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä? virkkoi hän hieman\nanteeksianova sävy äänessään. -- Olin pienellä löytöretkellä\nkiinalaiskaupungissa don Josén kanssa. Hän lupasi näyttää minulle\nooppiumiluolan. Sitä minä en voinut vastustaa. Ja kun ei naisia\npäästetä sisään, täytyi minun panna ylleni nämä kauheat housut. Sitten\npuhkesi kamala rajuilma, ja minä eksyin eroon don Josésta. Minä en\nuskaltanut lähteä kotiin myrskyn raivotessa, ja siksi pistäydyin St.\nFransikseen. Onko siinä mitään ihmeellistä?... Ja tässä minä nyt olen\ntaas häkkiin pantavaksi!\n\nHumphrey nojautui taaksepäin istuimellaan, ja pelkkä isällinen\narvokkuus painoi esiin kaksoisleuan.\n\n-- Minusta sinun käyttäytymisesi on mitä suurimmassa määrin\nkiusallista, sanoi hän hiukan saarnaavaan tapaan. -- Niin, vieläpä\nanteeksiantamatonta. Don José on hyvä poika, josta minä pidän, mutta\nminun on vaikeata antaa hänelle anteeksi, että hän on houkutellut sinut\ntuollaiseen. Kiinalaiskaupunkiin -- niinkö? Kauheata! Mitä rouva\nGuggenheimer sanoo, ja mitä sanoo rouva...\n\nTuo alinomainen rouva Guggenheimerin vaikuttaminen oli ilmeisesti\nnuoresta tytöstä kuin punainen vaate. Hänen nolostumisensa hävisi\nsilmänräpäyksessä.\n\n-- Kissa vieköön koko kanaväen, sanoi hän suuttuneena, ja hänen\nsinisiin silmiinsä syttyi loiste, josta Caspar G. Humphrey ei pitänyt.\n-- Eihän koko Friskossa ollut mokomaa lempolaista, joka olisi ajanut\ntänne sellaisessa myrskyssä. Mitä minun muka olisi pitänyt tehdä?\n\n-- No, no, no, mumisi miljoonikko torjuvasti. -- Mutta miten don Josén\nkävi?\n\nJane asteli hitaasti suuren Cadillacin luo ja kurkotti sisään\nvaununovesta. Aamuaurinko valaisi hänen kalpeita ja sielukkaita\nkasvojaan, ja Humphrey tunsi rintansa äkkiä paisuvan ylpeydestä.\nMillainen ihmeellinen tytär hänellä kuitenkin oli!\n\n-- Kuulehan nyt, isä, sanoi hän mielistelevästi, -- sinun täytyy pitää\nhuolta siitä, että tuo don Josén juttu selviää. Hae käsiisi joku\nyksityisetsivä ja käske heitä lähettämään väkeä etsimään häntä. Hänen\nisänsä on kaupungissa, ja olisihan sääli, jos...\n\n-- Minä puhun Barnesille. Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, ettei\nsynny mitään häväistysjuttua...\n\n-- Ja sitten sinun täytyy loikkia St. Fransikseen maksamaan laskuni ja\npuhumaan hiukan hotellinisännälle... ymmärrätkö?\n\nHumphrey nyökäytti päätään, mutta hänen katseensa muuttui äkkiä\nhuolestuneeksi.\n\n-- Ja miltä sinä näytätkään! huudahti hän. -- Oletko sinä ollut\ntappelussa?\n\nPikku Jane oli epähuomiossa ottanut päästään lentäjänlakin. Hänen\nkullanruskeat kiharansa lainehtivat alas hänen kaulalleen, mutta ne\neivät saaneet peitetyksi pitkää, veristä naarmua, joka ulottui hänen\ntoisen pikku korvansa luota aina leukaan saakka.\n\n-- Sattui pieni onnettomuus autossa, sanoi hän vältellen. Se ei\nmerkitse yhtään mitään... mutta nyt sinun täytyy kiiruhtaa, muuten\nmyöhästyt toimistosta. Ja minä kaipaan kylpyä ja kunnollisia vaatteita!\n\nMuutamia sekunteja myöhemmin mennä humisi Humphreyn Cadillac San\nFransiskoa kohden. Jane kiiruhti huoneeseensa. Se ei millään tavalla\nmuistuttanut nykyaikaisen naisen huonetta. Siinä ei ollut mitään\nhienonhienoa ylellisyyttä, ei silkkiseinäverhoja, peilejä tusinoittain,\npehmeitä leposohvia eikä pulleapatjaisia sänkyjä. Kaikki oli\nyksinkertaista, aistikasta ja aitoa, -- ja siellä täällä\nnäkyi merkkejä, jotka viittasivat nuoren tytön urheilu- ja\nulkoiluharrastukseen. Pieni täytetty karhunpenikka käpälät koholla oli\nseinäkomerossa, ja sen yläpuolella leijaili uhkaavana suuri\nkalifornialainen kondoori. Toisella seinällä oli asekokoelma, ja\nkeskellä siinä riippui kaksi ristiinpantua Winchestertussaria ja pari\nmeksikkolaista veistä. Toista seinää koristivat sukset, luistimet,\nlumikengät, verkkopallomailat ja komeaa purjealusta esittävät\nvalokuvat.\n\nSuuressa huoneessa ei ollut mitään, joka olisi osoittanut, että se oli\nnaisen asunto. Se muistutti enemmän rikkaan ylioppilaan työhuonetta.\n\nPikku Jane jäi kauan seisomaan ajatuksissaan. Hänen itsevarmuutensa oli\nkokonaan hävinnyt, kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa yksikseen.\nHänen vuoteensa yläpuolella riippui kauniin naisen muotokuva, jolla oli\nsyvät surulliset silmät. Se esitti hänen äitiään. Nuori tyttö huokaisi\nsyvään hänen ihmeen surumielisenä katsellessaan sielukkaita, melkein\nneitseellisiä äitivainajansa kuvan piirteitä.\n\n-- Rakas pikku äiti, kuiskasi hän, -- sinä näytät niin surulliselta.\nJos olen käyttäytynyt pahoin, niin anna minulle anteeksi!\n\nSitten hän alkoi hitaasti riisuutua. Kun hän veti yltään liivit, putosi\npaperiliuska lattialle.\n\nHän kumartui ottamaan sen käteensä. Siihen oli vain suurin kulmikkain,\nveden melkein kokonaan tahrimin kirjaimin kirjoitettu: _Kari Polo, 8th\nAvenue 182_.\n\n-- Aika seikkailu, mumisi hän. -- Ja miten suuri ja voimakas ja vaalea\nse poika oli!\n\nSitten hän pisti paperilapun huolellisesti kirjoituspöytänsä\nlaatikkoon, kiskaisi vaatteet yltään, ja pari minuuttia myöhemmin hän\njo loiskutteli suuressa marmorialtaassa.\n\n\n\n\n8. luku.\n\nISÄ JA POIKA.\n\n\nWhitcombin hotellissa keskellä The Civic Centeriä San Fransiskossa\nistui pieni hermostunut eteläamerikkalainen ja selaili aamulehtiä. Oli\nvarhainen aamuhetki, ja suuri lukusali oli tyhjän ja surullisen\nnäköinen.\n\nKun pieni mies teki eleen, joka romaanilaisten kansojen keskuudessa\nilmaisee pettymystä, ja laski käsistään sanomalehden, tuli sen takaa\nnäkyviin kellahtavat ryppyiset kasvot, joita kehystivät loistavanmustat\nhiukset, ohuet, mutta parturin taitavasti tempuillaan kaunistamat. Hän\noli luultavasti nuoruudessaan ollut kaunis mies, mutta päiväntasaajan\naurinko ja epävakainen elämä näyttivät runnelleen pahasti häntä.\n\nArkioloissa Antonio de Ramirolla oli aina viehättävä ja hyväntahtoinen\nhymy siltä varalta, että sitä tarvittiin, ja hänen olemuksensa tuntui\nvieraasta uskottavalta ja rakastettavalta. Mutta tällä kertaa, kun ei\nketään ollut lähettyvillä, oli tuo tavanomainen ikihymy hävinnyt hänen\nkasvoiltaan. Niin, vieläpä hän näytti suorastaan luihulta siinä\nistuessaan ja rummuttaessaan maltittomana pöytää timantein\nkoristelluilla pergamenttisormillaan. Ja kun ei ollut ketään\npuhekumppania, jutusteli hän itsekseen.\n\n-- Se poika ei sitten ikinä opi täsmälliseksi, murisi hän kärtyisästi.\n-- Sen tavan hän on perinyt äidiltään... Tai kenties on hänelle jotakin\ntapahtunut... Ei tainnut olla viisasta lainata hänelle paria miestäni,\njotta hän saisi pitää pikku peliään vanhan Humphreyn tyttären kanssa.\nPoika kyllä hoitaa asiansa, mutta hän on liian perso makealle. Hän ei\nvoinut malttaa mieltään, kunnes olisi saanut tytön hyvällä. Minä kyllä\ntunnen tuon intohimon. Se on sukuvika. Ehkäpä isoäitini kirottu\nintiaaniveri siinä kummittelee...\n\nHän keskeytti äkkiä muminansa ja katsahti levottomana ympärilleen. Ei\nsuinkaan vain lähettyvillä ollut ketään kuulemassa! Sillä tuo suvun\nveren sekoitus oli muuten salaisuus, jota hän ei ollut uskaltanut uskoa\nedes Guyaquilissä olevalle salakammiolleen. Virallisten tietojen mukaan\nhän polveutui suoraan alenevassa polvessa Pedro da Alvaradosta, mikä\nmuuten sivumennen sanoen oli oikea emävalhe. Espanjalaisethan ovat,\npäinvastoin kuin pohjoisamerikkalaiset, hyvin tarkkoja esi-isistään. Ja\nellei sellaisia ole, on jostakin haalittava nokkela genealogi sukupuuta\nrustaamaan.\n\nMutta kun ei huoneessa näkynyt elävää sielua, jatkoi hän\nyksinpuheluaan, tällä kertaa jo tyytyväisemmällä äänellä.\n\n-- Galapagos-saarten juttu edistyy hienosti. Vanha Polo on ollut oikea\naasi. Miksi hänen pitikään sekaantua meidän asioihimme?... Ei ole hyvä\nasettua poikkiteloin don Ramiron tielle. Voiko, tuhattulimmaista!\nkukaan sanoa, miksei tuo kaistapäinen kiinalainen tahtonut myydä\nminulle löytöään, jota varten hän kuitenkin pyysi minun apuani? Se\nmaksoi hänen henkensä... ja miksi Polo antoi hänelle laivassaan\nturvapaikan? Sen hän vuorostaan sai maksaa hengellään... Ja tuo hölmö\nantoi kiinalaisen kartan jäädä muitten papereittensa joukkoon. Lapsikin\nolisi päässyt siihen käsiksi! Don Ramiro se joka tapauksessa kuitenkin\ntulee korjaamaan Huayna-Capacin aarteen, jota espanjalaiset jo\nkohta neljäsataa vuotta ovat etsiskelleet hamasta Quitosta aina\nTiticaca-järveen saakka. Siitä ei ole enää mitään epäilystä.\nKiinalainen oli viisaampi kuin kaikki muut yhteensä. Hän luki vanhoja\nquipas-kirjoituksia yhtä helposti kuin dominikaanimunkki lukee latinaa.\nJa hän piirsi kartan niiden opastusten mukaan, jotka inkapapit jättivät\njälkeensä... Minusta tulee Ecuadorin rikkain mies, ja se rikkaus on\nvievä minut aina presidentinistuimelle saakka -- vaikkapa minun\ntäytyisi katkaista kolmen kenraalin kaulat.\n\nTuo rohkaiseva ajatus sai tumman herran tyytyväisenä luikauttamaan\nkurkkuaan.\n\nHänen yksinpuhelunsa katkesi äkkiä, kun hän kuuli askeleita selkänsä\ntakaa, ja entinen luotettava hymyily purjehti kuin käskettynä jälleen\nhänen elähtäneille kasvoilleen. Nuori mies lähestyi salin poikki. Hän\noli äskeisen yksikseen puhelijan uskollinen jäljennös. Samanlainen\nnuoleskeltu tukka ja samanlaiset mustat silmät! Mutta don José de\nRamirolla oli puolellaan nuoruuden etu. Hän olisi ainakin romanttisten\nsikarikaupanneitosten mielestä ollut kaunis, eikä suinkaan paljoakaan\npuuttunut, ettei tuo nuori puoliverivesa ollut Alfonsin-tyypin ihanne\narkisessa maailmassa. Hänkin käytti tarvittaessa samanlaista jaloa\nhymyä, joka oli isän erikoistaito. Hän näytti hyvin luotettavalta ja\nsaattoi vuorotellen näytellä naiivia, viatonta, poikamaista -- aina\ntilanteen vaatimusten mukaan. Hän oli vain kaksikymmenvuotias, mutta\noli tarkoin käyttänyt elinvuotensa. Kuin Catilina hän tunsi kaikki\npaheet, ja nuo sileäksi ajellut, hymyävät kasvot kätkivät peittoonsa\nkaiken sen siveellisen turmeluksen, jolla on hyvä maaperä etelän kuuman\nauringon alla. Isä luotti häneen täydellisesti. Don José oli lihaa\nhänen lihastansa ja yhtä paheellinen kuin hänkin -- tyypillinen\nsekarotuluonne, rohkea ja pelkuri samalla kertaa, synnynnäinen väijyjä\nja takaapäinhyökkääjä-luonne.\n\nNuori Ramiro ei tuntunut olevan parhaalla tuulellaan. Tällä kertaa, kun\nhän oli kahden isänsä kanssa, ei hän yrittänytkään peittää pettymystään\nja raivoaan.\n\n-- Hyvää päivää, poikaseni, sanoi don Antonio arvokkaasti. -- Sinä\ntulet myöhään, jatkoi hän hieman moittiva sävy äänessään. -- Mutta et\nkai syyttä vitkastellut. Ei näytä juuri siltä, kuin sinulla olisi ollut\nmenestystä.\n\nNuorukainen löi nyrkkinsä pöytään, niin että rystyset loistivat\nvalkoisina tummanruskean nahan alta. Käsi oli harvinaisen leveä ja\nkarkea ja sormenpäät tylpöt. Pitkät, vaaleanpunaiset, hyvin hoidetut\nkynnet eivät voineet peittää tuota muodottomuutta, joka ehkä oli\nintiaaniperua tai muuta Amazonjoen seutujen suvun esi-isäin sekoitusta.\n\n-- Olet liian malttamaton, poikaseni, sanoi don Antonio rauhoittaen. --\nSinun täytyy oppia odottamaan. Ota oppia suurista petoeläimistä. Olen\nkerran kuullut puhuttavan puumasta, joka kahdeksan päivää väijyi\nliikkumattomana kallionkielekkeen takana saadakseen erikoisen hienon ja\nmakuisan hopeakaniinin.\n\n-- No, saiko se kaniinin?\n\n-- Tietysti.\n\nDon José huokaisi helpotuksesta.\n\n-- Ymmärrän, virkkoi isä viekkaasti hymyillen, -- sinun eilinen\nhopeakaniinisi pääsi karkuun.\n\n-- Totta kai, p--u vieköön, sähisi poika, heittäytyi rentona syvään\nnojatuoliin ja alkoi kiertää savuketta.\n\n-- Kerrohan.\n\nDon José katsahti varovaisesti ympärilleen. Molemmat olivat yhä\nedelleenkin ainoat suuren salin vieraat.\n\n-- Pelkkää sattumaa, kirotun huonoa onnea, kuiskasi hän. -- Kaikki oli\njärjestetty niin hyvin kuin suinkin. Tuo pikku paholainen tahtoi\nehdottomasti nähdä Ho Chingin kellarin. Hän oli pukenut pojanvaatteet\nylleen. Aivan suoniani poltti, kun näin hänet. Hän oli kauniimpi ja\nkiehtovampi kuin Huaco inka-kansan paratiisissa. Mutta minä hillitsin\nvereni. Kaikki näytti suosivan suunnitelmiani. Myrsky raivosi, eikä\nainoatakaan sielua näkynyt kadulla. Meidän miehemme odottivat Ho\nChingin ulkopuolella. Luotettavat, varmat miehet ja sellaiseen puuhaan\ntottuneet. He hyökkäsivät kimppuumme. Minä huidoin hurjasti ympärilleni\nja sain siinä kahakassa itselleni vanhan sadetakin. He sieppasivat\ntyttöheilakan kiinni, mutta ennenkuin ennättivät pistää hänet säkkiin,\nriistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Meikäläiset tavoittivat hänet\npian ja vaiensivat hänen huutonsa suukapulalla... Mutta sitten tuli\nsiihen muuan nuori pojanjolppi, mistä lienee tullut. Hän juoksi miesten\nkimppuun, ja ennenkuin Smith ja Williams ehtivät antaa hänelle ansion\nmukaan, viruivat he molemmat katuojassa -- tainnoksissa. Tyrmättyinä\nkahdella iskulla! Minä tarkkasin tapausten kulkua kadunnurkan takaa,\nmutta en uskaltanut puuttua peliin.\n\n-- Entä tyttö?\n\n-- Hänet vei pelastaja mukanaan.\n\n-- Ja miten kävi meidän miesten?\n\n-- He virkosivat koko pian. He olivat niin raivoissaan, että mylvivät\nkuin härät. Möyrysimme sitten kaikki kolme. Rajuilma oli sillä välin\nyltynyt, niin että tuskin enää pysyimme jaloillamme. Niinpä pistäysimme\nHo Chingin luo ja rauhoitimme hermojamme Bolinderosooppiumilla. Minä\nnukuin ja...\n\n-- Hyväksyn ooppiumin kauppatavarana, sanoi vanhempi Ramiro kynsiään\nhieroskellen, -- mutta en nautintoaineena... sanopas, mitä nyt olet\naikonut tehdä?\n\nDon José ravisti päätään kaiken kallella kypärin.\n\n-- Meillä ei ole enää paljon aikaa hukattavana, virkkoi don Ramiro. --\nMeidän olisi jo tänään pitänyt päästä matkaan. Minä olen jo järjestänyt\nlomasi. Nyt on kysymyksessä tärkeämmät asiat kuin Humphreyn tytär.\nMutta sinun vuoksesi odotan pari päivää... Mene nyt minun huoneeseeni\nja paneudu vuoteeseen. Minä vuokraan sillä aikaa toisen huoneen\nitselleni. Puolen tunnin kuluttua Manuel tulee luoksesi ja kietoo\notsallesi siteen, jossa on siellä täällä veritahroja. Sinun on\nnäyteltävä pahasti mukiloidun osaa. Sankaria ja marttyyria. Sitä eivät\npikkutytöt voi vastustaa. Sitten soitan Humphreylle, ja ellen aivan\npahasti erehdy, on tyttö täällä muutaman tunnin kuluttua. Ja jos\nhänellä ehkä onkin ollut jonkinlaisia epäilyksiä sinun suhteesi, niin\nne häviävät kuin tuhka tuuleen, kun hän näkee sinun kärsimyksesi ja\nverisen siteesi... Niin on kaikki kunnossa, ja sinä voit aloittaa taas\nalusta... sanohan, miksi sinä et kosi tyttöletukkaa. Sehän on paljoa\nyksinkertaisempaa. Hänhän on oikea kultakala.\n\nDon José naurahti pilkallisesti.\n\n-- Sinä et tunne häntä, huudahti hän intohimoisesti. -- Hän nauraisi\nminulle vasten naamaa. Jokainen lemmensana, jonka lausuisin,\npeloittaisi hänet toiselle puolen maailmaa. Hän on puhdas ja kaino kuin\nPyhä neitsyt. Hänet on herätettävä väkivalloin -- ja sen olen päättänyt\ntehdä!\n\n-- No, no, sanoi isä ja nyökäytti ymmärtäväisesti päätään, -- mutta\nälähän pidä niin kovaa ääntä! Se kyllä järjestyy. Siitä apajasta\nheltiää kyllä rahaa siitäkin. Mutta pane nyt pitkäksesi ja teeskentele\nkovia kipuja. Pure huulesi verille, mutta älä hiiskahda sanaakaan. Nämä\namerikkalaiset voihkivat ja oihkivat aina, kun heillä on kipuja. Ja\nsitten minä menen soittamaan ja puhumaan vähän ovenvartijan kanssa...\n\nHän nousi ja poika teki samoin. He hymyilivät molemmat.\n\n\n\n\n9. luku.\n\n\"ANNE KATHRINE.\"\n\n\nKun Kari Polo muutaman päivän kuluttua isän kuolemasta ja hautauksesta\nsanoi hyvästit Samuel Ryanille, taritsi tämä eriskummallinen herrasmies\nhänelle erojaisiksi ylimääräisen annoksen valittuja manauksia. Hän\npuhui nuorison kiittämättömyydestä ja kevytmielisyydestä, viittasi\nvähän siihen suuntaan, että hänen kunnon ystävänsä Josua Polo aivan\nvarmasti oli ajatellut häntä testamentissaan, jos sellaisen tekemiseen\noli ollut aikaa, ja paasaili niin kauan taivasta ja helvettiä koskevia\nvertauksia ja voimasanoja, että Kari päättävästi käänsi hänelle\nselkänsä ja meni menojaan. Sitä vastoin hän sanoi liikuttavat ja hellät\njäähyväiset rouva Ryan raukalle, joka kyyneleitä vuodattaen ja\nvaikerrellen soi hänelle siunauksensa, ollen varma siitä, etteivät he\nkoskaan enää näkisi toisiaan. Se aavistus toteutuikin.\n\nKari oli hieman omituisessa mielentilassa, kun hän vähäiset kapineensa\nmukanaan meni lautalla Oaklandiin, missä hänen piti ottaa haltuunsa\ntuleva kotinsa. Tuo koti oli nimeltään \"_Anne Kathrine_\", pieni\nkaksimasto, joka oli hankkinut Josua Pololle hänen elatuksensa -- sekä\nlain rajoissa että niiden ulkopuolella.\n\nKari ei ollut odottanut suuria tuolta pieneltä alukselta, ja häntä\nkohtasi sen vuoksi iloinen yllätys, kun hän näki sen. Ei tosin ollut\nminkäänlaista epäilystä siitä, ettei \"_Anne Kathrine_\" ollut jo\nsivuuttanut parhaita päiviään. Mutta alus oli tehty hyvistä aineksista,\nja lujat, kalifornialaisesta tammesta veistetyt pohjalankut näyttivät\nmelkein ikuisesti kestäviltä. Ja Polo-vanhus oli osannut pienin ja\nyksinkertaisin keinoin tehdä vanhan ruhon myöskin silmää\nmiellyttäväksi. Väriltään se oli harmaa, mikä parhaiten sopi purrelle,\njonka oli parasta herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista. Sen\nsuuruus saattoi olla siinä sadan tonnin maissa.\n\nKarin mieli oli hiukan omituinen, kun hän astui isävainajansa\nlaivakojuun. Siinä oli kaksi kodikasta huonetta, joita kapea käytävä\nyhdisti. Kummassakin huoneessa oli kunnollinen vuode, ja Matti kertoi\nliikutetuin mielin kuuntelevalle nuorukaiselle isän järjestäneen\nhuoneet siten siinä mielessä, että poika ottaisi niistä toisen, jos hän\njoskus saisi poikansa mukaan merille. Molemmat huoneet oli maalattu\nvaaleansinisiksi, ja seinissä kiinni olevine, valkoiseksi maalattuine\npenkkeineen ne muistuttivat isänmaan rakkaita värejä. Kaikki oli\nkiiltävän puhdasta, niin että lamput ja kynttilänjalat loistivat, ja\nmolemmissa huoneissa oli sen puolison ja äidin kuva, josta alus oli\nsaanut nimensä.\n\nMatti oli myös päivän kunniaksi perinpohjin siistinyt itsensä, mikä jos\nmahdollista teki hänen ulkomuotonsa vielä entistä peloittavammaksi.\nHänen hiuksensa, jotka enemmän muistuttivat hevosen jouhia kuin ihmisen\ntukkaa, oli huolellisesti suittu sivuille, mutta törröttivät kuin\nsianharjakset pään ympärillä, ja kasvonsa hän oli huosinut niin\nperusteellisesti, että ne olivat aivan hehkuvan punaiset. Kaulaansa hän\noli solminut tulipunaisen kaulaliinan, ja siniset pyhävaatteet\nroikkuivat murheellisen näköisin laskoksin hänen jättiläishartiainsa ja\nkömpelön ruumiinsa ympärillä.\n\nMutta hänen silmistään loisti vilkkaan mielenkiinnon tuli, ja hän\nkoetti vaimentaa äänensä merkillisiä kurkkukorahduksia. Kari tunsi\nvaistomaisesti, että tuo kumma olio pani parhaansa ollakseen\nuudelle nuorelle isännälleen mieliksi ja että hän kuului niihin,\njotka seuraavat herraansa kuin uskollinen koira -- myötä- ja\nvastoinkäymisissä, hyvässä ja pahassa! Hän perehtyi pian yhä paremmin\nvanhan merikarhun sulkeutuneeseen ja arkaan olemukseen. Isävainaja oli\nkyllä ollut oikeassa siinä, kun hän sanoi, että Matilla oli sydän\nkullasta ja että hänestä kannatti pitää kiinni. Laivan miehistöön kuului\nsitä paitsi hawaijilainen kanakki nimeltä Kaola -- pieni laiha ruipelo,\njonka Josua Polo oli käsittänyt jollakin matkallaan. Hän tuntui myöskin\nhyvin vaiteliaalta, mutta Matti selitti, että hän oli mainio merimies\nja sitä paitsi erinomainen kokki.\n\nKari arvosteli miehistön kovin piskuiseksi niinkin suureen alukseen,\nmutta Matti oli toista mieltä. Hän kävi kuitenkin miettiväiseksi, kun\nKarin oli pakko tunnustaa, että hän mahdollisimman pintapuolisesti\ntunsi purjehdustaitoa, mutta hän lohduttautui pian, kun nuori laivuri\nlisäsi, että hänen teknillinen kasvatuksensa kyllä auttaisi häntä\nlyhyessä ajassa käyttämään sekstanttia ja laskemaan pituus- ja\nleveysasteita. Hän aikoi ensin käydä viikon kurssin San Fransiskossa\nerään asiantuntijan opissa, ja sitten saisivat oppikirjat ja käytäntö\ntäydentää muun. Parasta oli päästä matkaan niin pian kuin mahdollista.\n\nMutta sitä ennen \"_Anne Kathrinen_\" nuori kapteeni ja hänen\nperämiehensä sopivat siitä, että alus mitä pikimmin muutettaisiin\ntoiseen paikkaan, jotta vältyttäisiin uusilta isän vihollisen\nkonnankoukuilta, ja Matti ehdotti odotusajan satamapaikaksi pientä\nsopivaa lahtea, joka oli lähellä Transport Dockseja aivan Golden Gaten\nvieressä.\n\nSillä aikaa kuin perämies ja Kaola selvittivät laivaa valmiiksi\nnostamaan ankkurinsa, ryhtyi Kari tarkastamaan isänsä papereita.\nHeltynein mielin Kari huomasi, kuinka isä tietäen milloin hyvänsä\nsaattavansa joutua jättämään tämän maailman oli järjestänyt kaikki mitä\nmallikelpoisimmin, ja jokaisesta paperiliuskasta ikäänkuin säteili sitä\nlempeää huolenpitoa, jota hän oli tuntenut poikaansa kohtaan. Josua\nPolon ei ollut onnistunut kerätä rikkauksia. Mutta papereista kävi\nselville, että \"_Anne Kathrine_\" oli kokonaan hänen omansa ja että\nhänellä sitä paitsi San Fransiskon eräässä pankissa oli talletettuna\nhieman yli viidentuhannen dollarin. Lukuun ottamatta tuota summaa ja\nmuutamia satoja dollareita käteistä jäi Josua Pololta vain pinkka\nkellastuneita rakkauskirjeitä, jotka olivat peräisin siltä ajalta,\njolloin hän meni kihloihin Anne Kathrine Vuoren kanssa, sekä joukko\nvalokuvia, jotka esittivät Karia eri ikäkausina -- aina viimeksi\nvalokuvattuihin saakka, joita hän oli leikellyt eri urheilulehdistä.\n\nNuorukainen oli niin syventynyt tutkimuksiinsa, ettei hän huomannut,\nkuinka \"_Anne Kathrine_\" oli nostanut ankkurinsa ja täysin purjein\nliukui poikki San Fransiskon lahdelman Matin ehdottamalle paikalle.\n\nJa kun hän vihdoin viimein nosti katseensa isänsä papereista, kuuli hän\nhämmästyneenä ankkuriketjun taas ratisevan. Hän katsahti ulos ikkunasta\n-- toden totta he olivat Transport Docksien luona ja löytäneet hyvän\nankkuripaikan ja suojan tuulelta ja merenkäynniltä!\n\nSinä iltana Kari Polo tunsi rintaansa paisuttavan sen ihmeellisen\ntunteen, minkä vapaus ja riippumattomuus loihtii. Nyt hän oli vapaa\nmies omalla aluksellaan -- kuningaskunnan, vaikkapa pienen, niin\nkuitenkin oman, valtias! Hän oli nyt suuren, sinisen meren poika,\nluonnon suuren maailmanvaltion vapaa kansalainen. Meri oli houkutellut\nhäntä vuosikausia -- ja nyt hän oli kuulemassa meren äänettömiä\nsäveliä, milloin uhan ja voiman täyttämiä, milloin hillittömästä\nelämänhalusta riemuitsevia.\n\nJa kun hän sinä iltana istui pöydässä pikku miehistönsä seurassa ja söi\nyksinkertaista, mutta ravitsevaa illallista, tunsi hän sukulaisuutta\nesi-isiensä kanssa -- noiden rohkeiden, voimakkaiden miesten, jotka\nolivat taistelleet merta ja pohjolan ankaruutta vastaan vuosisatoja.\n\nJa äänipoijujen kellojen ulkona soittaessa Kari Polo lähti makuulle.\nHän näki vaihtelevia unia -- mutta lopulta kaikki unet sulautuivat\nihmeellisiksi tytön silmiksi, jotka loistivat suoraan hänen\nelämänjanoiseen sydämeensä. Silloin hän käännähti huokaisten...\n\nMutta sinä yönä Matti Jussinpoika Keskitalo makasi kokoonkäpristyneenä\nkannella uuden isäntänsä kajuutan ulkopuolella. Ja hänen mielensä oli\nkeveä ja toivorikas.\n\n\n\n\n10. luku.\n\nUUSI KAPTEENI.\n\n\nSan Fransiskon Kultaisesta portista, \"The Golden Gatesta\", on\nkirjoitettu paljon kauniita sanoja. Jack London on nähnyt sen loistavan\nja kimaltelevan, ja kuoleva Frank Norris uneksi taivaan portista\najattaessaan itsensä meren kuluttamille rantakallioille.\n\nMutta merimies ei ole yhtä ihastunut lähestyessään Kalifornian\npääkaupungin kuuluisaa väylän porttia. Hän ei näe paljoakaan\nkullanruskotusta, sillä yleensä hautoo sumu tiheänä keltaista\nmutavettä. Sumu on kosteata ja harmaata, ja kun sitä vielä paksuntavat\nsuuren kaupungin sauhut, ei sekoitus suinkaan ole juhlalliselta\nvaikuttava. Sumusireenien ulvonta sekaantuu vähäisten lauttojen\nmerkkihuutoihin, kun ne ristiin rastiin samoilevat lahdella, ja\nsatamassa kiljuvat laivat ahdingossa vasenta ja oikeata. Ei puutu\ntotisesti mekaa San Fransiskon lahdelta. Mutta Kari Polo nukkui\nensimmäisen laivanomistajayönsä hyvin, ja kun hän seuraavana aamuna\navasi silmänsä ja näki vaaleansinisten kajuutanseinien loistavan\nvastaansa, tunsi hän heränneensä kuin uuteen ja parempaan elämään. Hän\nojenteli voimakkaita jäseniään, katsahti pyöreään laivakelloon, joka\nnakutti äänekkäästi ja rohkaisevasti. Hän hypähti sängystä. Kello oli\nyhdeksän! Mitähän toiset ajattelivat mokomasta vetelehtimisestä?... No\nniin, tästä hetkestä alkaen tulisikin meno muuttumaan.\n\nHeti sen jälkeen koputettiin oveen ja kanakki toi aamukahvin\ntarjottimella. Se tuoksui houkuttelevalta, ja Kari tunsi hyvänolon\ntunteen koko ruumiissaan.\n\n-- Minä olin aika unikeko, virkkoi hän anteeksi pyytäen.\n\nPieni keltaisenruskea mies hymyili hyvänsuovasti, mutta hänellä ei\nollut mitään sanottavaa siihen asiaan.\n\n-- Haluatteko kylpyä? kysyi hän.\n\nKari tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n-- Kylpyäkö?\n\nVastaamatta Kaola nosti syrjään lattialla olevan kookosmaton, niin että\nsuuri luukku tuli näkyviin. Kanakki avasi luukun, ja sen alta tuli\nnäkyviin ihkasen uusi, tilava kylpyamme.\n\n-- Kapteeni teetätti tämän viimeistä kertaa ollessaan Valparaisossa.\nToisessa kajuutassa on samanlainen. Nämä ovat hyviä vehkeitä. Minä olen\npumpunnut vettä etukannen säiliöön, niin ettei tarvitse muuta kuin\nhanaa vääntää. Tuossa kaapissa on pesusieni ja kylpykaapu. Jos jotakin\nmuuta puuttuu, niin tarvitsee vain soittaa tuota kelloa.\n\nTämän selityksen jälkeen, -- joka muuten näkyi kovin koetelleen hänen\npuhekykyään -- kanakki hävisi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\nKari kummasteli kummastelemistaan. Vanha purkki, jonka hänen isänsä oli\nristinyt \"_Anne Kathrineksi_\", oli melkein ihanteellinen alus. Hän ei\nkuitenkaan tiennyt, että isä oli kaiken tuon mukavuuden kustantanut\nvain poikansa parasta ajatellen. Omaa mukavuuttaan hän ei ollut\npaljoakaan muistanut, koska hän tyytyi mitä yksinkertaisimpaan oloon ja\nelämään.\n\nKari ei pitkiä aikoja arvellut, vaan heitti yöpuvun yltään ja molski\npian raikkaassa suolavedessä.\n\nKun Matti hetken kuluttua koputti uuden kapteeninsa oveen saadakseen --\nkuten hän sanoi -- päivän määräykset, oli Kari jo pukeutunut ja oli\nvirkkuna ja toimintaintoisena valmis käymään käsiksi niihin\nvelvollisuuksiin, joita hänen uusi asemansa toi mukanaan.\n\nPerämies näytti paljoa hauskemman näköiseltä sininen jokapäiväisen työn\nkuluttama tervan, pien ja maalin tuhrima työnuttu yllään. Hihat oli\nkääritty kyynärpäihin saakka, niin että voimakkaat, karvaiset\nkäsivarret tulivat näkyviin muistuttaen enemmän gorillan käpäliä kuin\nihmiskäsiä. Saattoi aavistaa, mikä valtainen voima niissä piili.\n\n-- Voinko minä toimittaa jotakin maissa? kysyi Kari Matin soutaessa\nhäntä lähimpään laituriin.\n\n-- Meillä on laivassa muonaa moneksi kuukaudeksi, vastasi Matti. --\nVanha kapteeni oli kyllä ajatellut oikein pitkää matkaa. Mutta olkaa\nvaruillanne! Kirottu Ramiro maleksii kyllä vielä kaupungissa. Hänellä\nlienee poikakin täällä. Minä kyllä pidän huolen siitä, ettei\nasiaankuulumattomia pääse laivaan. Kaolalla ja minulla on kyllin työtä.\nMeidän täytyy vähän maalailla ja leikata uudet etupurjeet. Aluksesta\ntulee pian niin hieno kuin matkustajalaiva. Ja muistakaa, ettette anna\nRamiron tai hänen kätyriensä pistää nokkaansa papereihin.\n\n-- Minua ei ole niin helppoa siepata päivänvalossa, virkkoi Kari\ntunnustellen pullollaan olevaa sisätaskuaan.\n\nHänellä oli mukanaan ne paperit, joista isä oli hänelle puhunut. Matti\noli näyttänyt hänelle piilopaikan: peräsinlaitteessa ruorin takana\nolevan ontelokätkön.\n\nHän ei toistaiseksi vielä ollut erikoisemmin kiinnostunut salaperäiseen\naarteeseen. Uusi elämä, johon hän juuri oli astunut, antoi jo\nsellaisenaan riittävästi ravintoa hänen mielikuvitukselleen. Ja mitä\ntulee kätkettyjä rikkauksia koskevaan juttuun, niin oli Kalifornian\nilmapiiri alinomaa sellaisia täynnä.\n\nMutta hänen isänsä esittämä toivomus oli muuttunut laiksi. Hänen\nensimmäisenä tehtävänään oli oppineen itämaisten kielten tutkijan\netsiminen, jotta saisi tulkituksi nuo kiinalaiset pienen \"_Anne\nKathrinen_\" kätkössä olleen pahvilevyn harakanvarpaat. Hän oli\nohimennen tutustunut vanhaan filologiin, jonka erakkoelämä ja vanhojen\nkirjojen nuuskiminen oli takeena salaisuuden säilyttämisestä ja\nvaitiolosta. Kari oli tuntenut vanhuksen ainoan pojan, joka joitakuita\nkuukausia sitten oli joutunut onnettomuuden uhriksi, ja Kari oli ollut\nniitä harvoja, jotka olivat olleet saattamassa vainajaa hänen viime\nmatkallaan.\n\nOppinut otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan, ja vanha kirjatoukka\noli ylen onnellinen, kun joku vetosi hänen kovin harvinaisen alansa\ntietoihin. Katsahdettuaan nopeasti noihin hienolla käsialalla\npiirrettyihin merkkeihin hän lupasi käännöksen seuraavaksi päiväksi.\nNuorukainen jatkoi kevein sydämin vaellustaan kaupungissa, joka siihen\nasti oli suonut hänelle niin vähän ilon aihetta ja niin paljon\nkärsimyksiä. Nyt hän katseli sitä aivan toisin silmin. Sumu oli\nhälvennyt, ja auringonsäteet leikkivät talojen katoilla. Ihmisiä vilisi\nMarket Streetillä ja California Streetillä. Kaikki kaupungin valtimot\nsykkivät. Oli lounaan aika, ja pilvenpiirtäjistä tulvaili kadulle\nkalpeita miehiä ja naisia, jotka käyttivät tilaisuutta nauttiakseen\nauringosta, ennenkuin hävisivät ruokapaikkoihinsa.\n\nKarin ei tarvinnut pitää kiirettä. Hän saattoi hengähtää ja tuntea\nitsensä vapaaksi, irralliseksi niinkuin matkalainen ainakin. Ennen hän\noli aina juossut kilpaa toisten kanssa -- kouluun, urheilukentälle --\nmelkein ilman tietoista tarkoitusta. Mutta se aika oli ollut ja mennyt.\nNyt vasta hän saattoi elää oikeata elämää.\n\nHän asteli edelleen Raatihuoneen torille. Auditoriumin edessä hän\npysähtyi. Suuri auto humahti ohi matkalla Whitcombin hotelliin, joka\nvallitsi torin toista laitaa. Kari oli välähdyksenä nähnyt kasvot,\njoiden piirteet olivat syöpyneet hänen mieleensä, ja hän oli kohdannut\nkaksien suurten ihmettelevien silmien katseen. Nuori insinööri tunsi\nkalpenevansa. Hän huomasi sydämensä alkavan sykkiä tavallista lujemmin.\n\nAuto pysähtyi nykäisten, ja nuori tyttö, jolla oli yllään ilmava,\naistikas kävelypuku, hyppäsi käytävälle. Saattoiko tyttö tosiaankin\nolla sama -- jonka avuksi hän oli juossut kiinalaiskaupungissa tuona\nkohtalokkaana iltana?\n\nMutta hän ei ennättänyt enempää tuumiskella, sillä tuo viehättävä\nnainen kävi hänen kimppuunsa.\n\n-- Hyvänen aika, tehän siinä olette, toden totta, huudahti hän\nlämpimästi. -- Saatte uskoa, että olen teitä etsinyt! Vieläpä eilen\nkävin 8:nnella Avenuella pistäytyäkseni teidän luonanne. Mutta siellä\ntapasin ruman ukkelin, joka sanoi minulle varsin epämiellyttäviä\nasioita. Lopuksi hän ampaisi sen hämmästyttävän tiedonannon, että te\nolette mennyt tiehenne... Mutta kai te toki tunnette minut? Vaikka\nminulla oli pojan vaatteet ylläni sinä iltana... Ja kiitoksia teille\navustanne! Herra varjelkoon, kuinka te annoitte niitä päihin!\n\nHän astui askelen takaperin ja katsahti tutkivasti nuorukaiseen.\n\n-- Niin, niin, on teillä kokoakin! Leveät hartiat, hyvä ryhti... ja\nsitten seisotte jaloillanne perin komeasti... Oletteko te ylioppilas?\n\nKari oli tytön pitkän puheen aikana ennättänyt tointua\nhämmästyksestään.\n\n-- Olen insinööri, virkkoi hän. -- Olen iloinen, ettette te, neiti,\nkärsinyt mitään vahinkoa sinä iltana!\n\n-- Niin, mutta jännää se oli... jatkoi hän. -- Ja isänsydän raivosi...\nmutta muuten, olen tainnut unohtaa mainita nimeni! Minä olen Jane\nHumphrey -- ja minun isäni on Caspar G. Humphrey... jonka ehkä\ntunnette? Ja nyt teidän on tultava meitä tervehtimään Menloe Parkiin...\nmutta sanokaa, missä te nyt asutte.\n\nKari oli jo aivan malttanut mielensä. Nuoren naisen ujostelematon\ntoverillisuus ja hänen luonteva keimailematon puhetapansa sai\nnuorukaisen varmuuden entiselleen.\n\n-- Te olette hyvin ystävällinen, sanoi hän. -- Mutta viimeiseen\nkysymykseenne minun täytyy vastata, etten minä asu missään ollenkaan!\nMinä asun pienessä kuunarissa, joka on omani. Ja viikon perästä aion\npurjehtia etelään.\n\n-- Mitä sanottekaan? huudahti Jane innokkaasti. -- Onko teillä kuunari?\nOnko se suuri?\n\n-- On, noin sadan tonnin, luulisin. Se ei ole mikään huvijahti.\n\n-- Se minun on nähtävä, virkkoi tyttö ja tarttui häntä käteen. -- Minä\nolen puoleksi merimies. Isälläni on suuri pursi, jota minä itse ohjaan.\nMinä olen oppinut purjehdustaitoa, osaanpa vaikka tehdä tähdistä\nmittauksia.\n\n-- Sen taidon tahtoisin minäkin oppia!\n\n-- Ettekö osaa sitä? Mutta sittenhän... Joko kello on puoli yksi? Minun\ntäytyy pitää kiirettä. Minun täytyy käydä katsomassa sairasta. Ramiro\nkäy malttamattomaksi. Mutta tulkaa tapaamaan minua... Sanokaamme Palace\nHotellin edustalle kello puoli kaksi. Sitten lähdette minun matkaani\nautolla. Meillähän on senkin seitsemän asiaa selvitettävänä. Minä olen\nniin iloinen, kun tapasin teidät.\n\nTyttö puristi hänen kättään, nyökäytti kevyesti päätään ja lähti.\n\nKari jäi kauan seisomaan paikoilleen ihmetellen. Menikö päivä pilveen?\nEihän toki. Se loisti taas kirkkaana. Hän asteli onnellisin mielin ja\niloisena edelleen.\n\n\n\n\n11. luku.\n\nEPÄONNISTUNUT NÄYTELMÄ.\n\n\nDon José de Ramiro lojui isänsä vuoteella ja manaili ääneen. Siinä hän\nmakasi sidottuna ja kiedottuna kaikenlaisiin kääreisiin ja\nlaastaroituna niinkuin hän olisi ollut pommiräjähdyksessä. Hän ei ollut\nedes varma, esiintyikö hän edukseen kaikissa varustuksissaan, joihin\ninnokas espanjalainen lääkäri oli parhaansa tehdäkseen hänet kietonut.\nSitä paitsi paistoi aurinko kirkkaasti ulkona.\n\nNuori Ecuadorin aatelinen ähki. Isä oli hänet määrännyt harjoittelemaan\ntuskanpuuskien esittämistä. Vanha kettu tiesi muka kuin naulan kantaan,\nkuinka naisiin oli vaikutettava. Sitä he eivät voi vastustaa, oli hän\nsanonut. Älä unohda, hän oli lisännyt, että sinun on ilomielin\nkestettävä kipusi, koska sinä kärsit _tytön_ vuoksi. Se lause on tekevä\nsinusta sankarin ja marttyyrin... Ja don José oli hyvin oppivainen, ja\nnyt hän virui harjoittelemassa ähkimiskohtauksia, joiden piti olla\nvälittömiä, mutta jotka sangen väkinäisesti purkautuivat hänen\nsuustaan.\n\nMutta hiidessä -- miksi ei tyttö tullut? Hänen isänsähän oli soittanut.\nEi ollut erikoisen hauskaa maata odottamassa, kun oli terve kuin pukki.\nKoko sommiteltu juttu oli selvä: sankarillisesti taisteltuaan kolmea\nrosvoa vastaan, joista hän oli lyönyt kaksi katuun, oli hän saanut\nhiekkapussin iskun päähänsä ja joutunut kaamealla tavalla\npahoinpidellyksi. Sitten hän oli mennyt tainnoksiin... Sehän kuulosti\nhyvin luonnolliselta ja todenmukaiselta. -- Ei vain liian tarkkoja\nyksityiskohtia, oli ymmärtäväinen isä neuvonut, -- sillä ne eivät\nkoskaan valhetta paranna.\n\n-- Nyt on kello kohta jo puoli yksi, murisi kiukustunut don José, -- ja\nhänen piti olla täällä kello kaksitoista! Kiittämätön kuvatus!\n\nToivorikas nuorukainen oli jo niin perehtynyt siihen valhejuttuun, mikä\nhänen piti tarita, että se oli hänestä melkein kuin silkkaa totta. Niin\nkäy tavallisesti useimpien valheiden, jotka on taitavasti sommiteltu.\nHän tunsi jo marttyyrikruunun häilyvän päänsä päällä...\n\nJa eikö todellakin ollut marttyyrimaista virua ja hikoilla hotellin\nsängyssä, siteiden ja laastarilappujen peittämänä? Vihdoinkin kuului\nvarovaisia askeleita oven ulkopuolelta. Don José rypisti\nkulmakarvojaan. Nuo kissantassutukset hän kyllä tunsi. Isä sieltä tuli.\n\nHän ei erehtynytkään. Don Antonion jalot kasvot ilmestyivät ovesta. Hän\nnäytti miltei henkevöityneeltä. Oikein tilanteen tajuten hän oli\nvaihtanut tavallisen hymyilynsä isällisen arvokkaaksi, mihin liittyi\nhuolestunut tapauksen vaatima ilme. Hän oli erittäin huolellisesti\npukeutunut, ja San Fransiskon parhaan hierojan oli varsin\nmenestyksellisesti onnistunut poistaa pahimmat elostelun uurteet.\n\nArvon herra katsahti kummastuneena ympärilleen.\n\n-- Eikö hän ole vielä tullut? kysyi hän äänessään pieni pettymyksen\nväre.\n\n-- Ei, vastasi poika kiukkuisena, -- se ei ole hänen tapaistaan!\n\n-- Ei pidä koskaan luottaa naisiin, sanoi don Antonio saarnaavasti. --\nEllei heitä pidä tukasta kiinni, ovat he kuin pikkulinnut talonkatolla.\n\nArvon pari ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin kehitellä käsitystään\nnaissukupuolesta, sillä äkkiä naputettiin lujasti oveen.\n\n-- Sisään, sanoi don Antonio luoden varoittavan silmäyksen poikaan,\näänen kajahdellessa juhlalliselta kuin joulukello.\n\nAvulias piccolo aukaisi oven, ja kynnykselle ilmestyi Jane Humphrey.\n\nVanha Ramiro melkein haukkoi ilmaa. Sillä nuori tyttö, jonka raikkailla\nvaaleilla kasvoilla ja kullanruskeilla kiharoilla auringonsäteet\nleikkivät, oli kuin nuoruuden ja kauneuden ruumiillistuma.\n\nVuoteelta kuului voihkaisu, mutta tällä kertaa aivan luonnollisista\nsyistä. Don Antonio tuli pian tajuihinsa ja nousi.\n\n-- Oletan, että minulla on kunnia puhua neiti Humphreyn kanssa, sanoi\nhän kumartaen syvään ja kunnioittavasti. -- Minä olen Josén isä! Minua\nilahduttaa, että saan tutustua teihin, vaikkakaan tapaamisemme syy ei\nole kaikkein mieluisinta laatua... Poikani on käynyt hiukan huonosti,\njatkoi hän surunvoittoisesti hymyillen, -- mutta toivon, että hän\nsentään selviytyy hyvin. Nykyajan nuoriso on aina valmis tappelemaan!\nMinun nuoruudessani...\n\nEi tuntunut oikein siltä, kuin Jane erikoisesti olisi halunnut kuulla\ndon Antonion elämänkokemuksia.\n\n-- Voiko hän nyt paremmin? keskeytti hän toisen puheen.\n\nVanha kunnonmies nielaisi viisautensa lopun.\n\n-- Hänellä on aika kovia tuskia, kuiskasi hän ja läheni varpaillaan\nsänkyä, missä hiljaa vaikeroiva don José makasi. -- Mutta hän on\nkestävä kuin rauta. Hän sai muutamia pahoja mojauksia. Mutta hän maksoi\nkyllä samalla mitalla! Minä olen ylpeä hänestä!\n\nPikku Jane nyökäytti miettiväisenä päätään.\n\n-- Se oli loppujen lopuksi kaikki minun syytäni, sanoi hän hämillään.\n-- Mutta enhän voinut aavistaa, että olimme minkäänlaisessa vaarassa.\nJosé vakuutti, että se oli aivan vaaratonta! Kaikki tapahtui niin\nodottamatta. Minun kimppuuni hyökättiin pienen sivukadun kulmassa, ja\nminä eksyin don Josésta. Minä melkein luulin...\n\nSairaan voihkaus keskeytti hänen puheensa. Pieni Jane rypisti kulmiaan.\n\n-- Onko hänellä niin kovia tuskia? kysyi hän malttamattomasti.\n\n-- Kyllä. Mutta mitään hengenvaaraa ei ole. Se ajatus, että hän on\ntehnyt velvollisuutensa ja uskaltanut henkensä teidän puolestanne,\nauttaa varmasti hänen toipumistaan.\n\nJane katsahti hieman kummastuneena arvokkaasti esiintyvään\nnuolutukkaiseen espanjalaiseen. Hän huomasi, että poika tavallaan oli\nniin hänen kaltaisensa kuin marja mättäällä on toisen kaltainen --\nmutta isän silmissä oli jotakin, jota hän ei voinut sietää, katseen\nepäröintiä, joka teki levottomaksi. Ja se vaistomainen vastenmielisyys,\njota hän tunsi vanhusta kohtaan, siirtyi tiedottomasti poikaan, joka\nvirui vuoteessa ja vikisi kuin kissanpoika.\n\nVanha Antonio oli tehnyt pahan laskuvirheen järjestäessään tämän\nsairastamisilveilyn. Ne naiset, joiden kanssa hän oli ollut\ntekemisissä, olivat aivan toista maata kuin Jane.\n\nHän ei tuntenut uudenaikaista, luonnollista naista, jonka elämä on\nloitolla siitä aistiherkkyydestä ja väärästä itsensä pettävästä\ntunteiden kiihkosta, mikä on ominaista etelän Eevan-tyttärille.\n\nHän toivoi jo pääsevänsä koko käynnistä, mutta ei mielellään olisi\ntahtonut osoittautua olevansa kiittämätön ja epäoikeudenmukainen.\n\n-- Saanko minä lähettää hänelle hiukan kukkia? hän kuiskasi.\n\n-- Se ilahduttaisi häntä varmasti, sanoi don Antonio hymyillen. Koska\narvokkuus ei näkynyt tepsivän tyttöön, täytyi koettaa muita keinoja.\n\nMutta hän ei saanut tilaisuutta enempiin kokeisiin.\n\n-- Kun José toipuu hiukan, niin sanokaa hänelle terveiseni, virkkoi\nJane nopeasti ja vetäytyi ovea kohti. -- Hyvästi, don Ramiro. Oli\nhauskaa tutustua teihin.\n\nJa samassa hän jo oli tipotiessään.\n\nHymy hyytyi don Ramiron huulille. Sitten se muuttui irvistykseksi. Ja\nirvistys purkautui voimaperäiseksi manaukseksi.\n\nTuskin Janen askelet olivat laanneet kuulumasta käytävästä, kun don\nJosé kimmahti sängystä. Hän repi auki siteensä ja laastarilappunsa. Hän\nei enää voihkinut -- hän suorastaan mylvi.\n\n-- Sinä nauta! hän huusi isälleen.\n\nDon Antonion kuminaama oli hetkisen vääntynyt noloksi, mutta pian se\ntaas kimmahti entiselleen.\n\n-- No niin, sanoi hän kylmäverisesti, -- meidän on käytävä asiaan\nkäsiksi toisella tavoin. Hän sopii hyvin johonkin huviloistani\nEcuadorin rannikolle. Siellä ei ajanmittaan kannata nostaa kovin\nkorkealle nokkaansa.\n\nDon José loi vaanivan katseen isäänsä.\n\n-- Hän on _minun_ omani, sähähti hän.\n\n-- Tietysti, poikani, tietysti!\n\nJa hän hymyili entistä ehommin.\n\nMutta Whitcombin hotellin edustalle Jane pysähtyi hetkiseksi syviin\najatuksiin vaipuneena.\n\n-- Minä en pidä heistä, mumisi hän.\n\nÄkkiä hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, ja hänen silmänsä\nalkoivat loistaa odotuksesta. Hän hypähti autoon.\n\n-- Palatsi-hotelliin, huudahti hän ajajalle. Ja hän hyräili iloista\nsäveltä kevätauringon valaessa loistettaan yli Kalifornian pääkaupungin\nja tuodessa monta ihmeellistä viestiä nuoriin sydämiin.\n\n\n\n\n12. luku.\n\nKOPRAKUNINKAAN PALUU.\n\n\nMaailmassa ei ole mitään, mikä siinä määrin ilahduttaisi suurta ja\nlihavaa rahasydäntä kuin parinsadan tuhannen ansaitseminen noin vain\npanematta rikkaa ristiin.\n\nCaspar G. Humphrey oli juuri tuollaisessa asemassa, ja hänen\nmielentilansa oli yhtä loistava kuin ihmeellinen kevätaurinko hänen\nkorkeimman omakätisesti ohjatessaan kahdenistuttavaa vaunuaan Menloe\nParkia kohti.\n\nHänellä oli ollut viime aikoina huimaavan hyvä onni. Kaikki onnistui,\nmihin ikänä hän ryhtyi. Se kulmapotku, minkä hän oli antanut\nkopra-alalla, kuului sellaisiin liiketoimiin, joita ei amerikkalainen\npörssimaailma hevin unohda. Se hankkikin hänelle koprakuninkaan nimen\n-- arvonimen, josta Humphrey salaa oli hyvin ylpeä. Kansanvaltaisissa\nmaissa ajetaan -- kuten tunnettua -- kuin eläintä metsällä takaa\narvonimiä, ja lehtien uutisiinkin ilmestyy kunnioittavan alamaisuuden\npilkahdus, kun he näkevät vilauksenkin kuningaskunnasta ja aatelista.\nHänestä ei siis millään muotoa tuntuisi vastenmieliseltä, jos Jane,\nhänen tyttärensä, jalostaisi perheen varsin yksinkertaista sukupuuta\nmenemällä naimisiin herttuan tapaisen kanssa.\n\nHän päätti siis itsekseen lähettää Janen Eurooppaan katsomaan hiukan\navioliittomarkkinoita. Nuori don José oli kuin olikin erinomainen nuori\nmies. Mutta lukuunottamatta kaukaista ja ehkä jonkin verran\nkyseenalaista Pedro de Alvarado-sankarin sukulaisuussuhdetta ja isän\nrikkauksia ei Ecuadorin valkoverisestä, puoliverien sekoittamasta\nrodusta polveutuva nuori mies ollut aivan suuresti maineensa\nkunniakehän ympäröimä. Oli ollut aika, jolloin hän varsin tyytyväisenä\noli katsellut tyttärensä ja don Josén välistä ystävyyttä, mutta hänen\nviimeviikkoiset pörssiasiansa olivat päässeet sellaiseen vauhtiin, että\nhänen mielestään oli aika pistää sukupuuhun koristeeksi vaikkapa\nherttuankruunu!\n\nSilläpä se asia oli selvä. Pariisiin tytär vain! Hänen piti kulkea\nsamaa tietä kuin Vanderbildtin, Gouldin ja Astorin perheiden\nnaisjäsenet! Kyllä se siitä sitten lutviutuisi! Hän tunsi entisen\nKentuckystä kotoisin olevan everstin, joka parhaillaan oli Pariisin\nAmerikan-lähetystön palveluksessa. Tuo etevä herrasmies oli jäsenenä\nuseassa kerhossa, missä kuoleva ranskalainen aateli riutui\nsukupuuttoon, ja salaisuuksiin perehtyneissä miljardimiesten piireissä\noli tunnettu asia, että eversti Clairefeuille oli käytettävissä, kun\nsopivia avioliittoja piti solmittaman.\n\nCaspar G. Humphrey ei laisinkaan pelännyt, että hänen tyttärensä\nasettuisi vastustamaan Euroopan-matkaa, sillä siksi suuri\nseikkailunhalu hänessä oli. Mutta hän ei suinkaan ollut yhtä varma\nsiitä, että tyttö ilman muuta alistuvaisena suostuisi edeltäpäin\nsuunniteltuun avioliittoon. Oli syytä olla vähän valtioviisas. Siihen\nsuuntaan ei koprakuninkaalla tosin ollut luonnonlahjoja, mutta eversti\nClairefeuille sitä vastoin oli hyvin tunnettu siitä, että hän osasi\nhyvin punnita kilisevien dollarien ja hienojen velkaisista,\nluhistumaisillaan olevista ranskalaisista linnoista kasvavien\nsukupuiden väliset suhteet.\n\nKaikkia näitä asioita Humphrey mietiskeli kiitäessään autollaan Menloe\nParkia kohden. Mrs Guggenheimer ja hänen molemmat tyttärensä aikoivat\nkahdeksan päivän kuluttua lähteä Eurooppaan \"Mauretaniassa\". Se oli\nJanelle sopiva tilaisuus. Koprakuningas tunsi mitä suurinta\nkunnioitusta kaivoskuninkaan laillista toista puoliskoa ja hänen\ntyttäriään kohtaan, jotka olivat niin sivistyneitä, että he sanoivat\npalatsiaan Hotel de Rambouilletiksi, pitivät vastaanottajaan kerran\nkuukaudessa ja olivat niin vapaamielisiä, etteivät uskoneet helvettiin.\n\nTosin ei Jane voinut sietää tuota guggenheimeriläistä\nuskonnonhuijausta. Se oli pelkkää lavertelun sotkua ja tuoksahti\nhuonolta hajuvedeltä. Tuossa perheessä ei puheltu mistään muusta kuin\nErnest Renanista, Farrarista ja Bob Ingersollista, ja tytöt kutoivat\nsukkia ja ompelivat hartiahuiveja ja villakintaita kaikille niille,\njotka työskentelivät yhteiskuntaa hyödyttävän paholaisenuskon\npoistamiseksi. Mieskohtaisesti Humphrey oli uhrannut suuria summia tuon\npuuhan hyväksi, mikä mrs Guggenheimerin käsityksen mukaan oli edistynyt\nmainiosti, mutta hän ei voinut katsoa asiaa miksikään sydämenasiaksi.\nHän ei kuitenkaan epäillyt, ettei Janelle olisi tästä hyvin\nsivistyneiden ihmisten tuttavuudesta hyötyä ja ettei hänen matkaansa\nsivistyksen pääpaikkaan suuresti helpottaisi heidän seuransa.\n\nKaikki oli Janen itsensä varassa. Mutta kukapa nuori tyttö ei toivoisi\nPariisiin, vaikkapa joutuisi matkustamaan pirunmanaajienkin ja muiden\nhengellisten seurassa!\n\nTähän tulokseen Caspar G. Humphrey oli tullut, kun hän käännähdytti\nautonsa tilavalla pihalla portaiden eteen. Varovainen johdanto oli\nhänellä jo valmiina, kun hän nousi portaita kirjastoon, missä Jane\nhovimestarin ilmoituksen mukaan parhaillaan oli.\n\nMutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän huomasi tyttärensä\nvilkkaasti ja kiintoisasti keskustelevan kookkaan nuorukaisen kanssa,\njoka poltellen talon parhaita sikaareja kuunteli nuoren naisen\nselittelyjä. Jane tuli tyytymättömän näköiseksi, kun hän huomasi isän\nlähestyvän. Häntä näkyi keskeyttäminen ilmeisesti häiritsevän.\n\n-- Vai niin, joko sinä tulit, isä? virkkoi hän. -- Tämä on minun\nystäviäni -- mr Polo. Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen. Sinä\nkyllä muistat hänet! Hän voitti maljan, jonka sinä lahjoitit Amerikan\nparhaalle yksihangan soutajalle. Mr. Polo on insinööri ja lähtee pian\nkultaa etsimään!\n\nHumphrey nyökäytti alentuvasti päätään voimakkaalle, vaaleatukkaiselle\nnuorukaiselle, jolla oli avoimet ja rohkeat kasvot. Hän oli jollakin\ntavoin heikko urheilun suhteen. Se oli miltei ainoa intohimo, mitä hän\ntunsi liikeasiainsa ohella.\n\n-- Mr. Polo voitti myöskin Kalifornian mestaruuden amatöörinyrkkeilyssä\n-- raskaassa sarjassa. Onpa niitäkin, jotka väittävät, että hän on\nsuurempi haka kuin Dempsey!\n\nTaktiikka, jolla Jane kohteli isäänsä, oli aivan ovela. Seuraukset\nnäkyivätkin pian.\n\n-- Nyt minä muistan teidät! Te tyrmäsitte tuon Kalifornian yliopiston\nCharles Kingston jehun viidessä erässä!\n\n-- Neljässä, huomautti Polo ujostellen.\n\n-- Aivan oikein, niin juuri. Hänet poistettiin vähää ennen kuin kello\nsoi! Se oli hieno ottelu. Kuinka paljon te painatte?\n\n-- Kahdeksankymmentä viisi kiloa.\n\n-- Entäs kuinka pitkä olette?\n\n-- Sata kahdeksankymmentä yksi senttimetriä.\n\n-- Ahaa, sehän sopii! Olen iloinen, kun saan tutustua teihin. Ettekö\nhalua käydä istumaan ja juomaan kuppia teetä kanssamme tai...\n\n-- Minä olen pyytänyt mr. Poloa jäämään päivälliselle, keskeytti Jane.\n\n-- Mainiota, sanoi Humphrey hieman hajamielisesti. Hän tuli äkkiä\najatelleeksi Pariisin-matkan esityssuunnitelmaa. Se täytyi lykätä\ntuonnemmaksi.\n\n-- Saitko selvitellyksi St. Fransiksen-laskuni?\n\nHumphrey kävi oitis ankaran näköiseksi.\n\n-- Kyllä, sanoi hän. -- Se oli kolmen dollarin ja viidenkymmenen sentin\nlasku. Annoin puolitoista dollaria juomarahoja ja sanoin muutaman sanan\njohtajalle. Tuollaiset jutut eivät saa uudistua... Sitä paitsi ilmoitin\nBarnesille don Josén häviämisestä. Vähää ennen kuin lähdin toimistosta,\nsoitti hän minulle ilmoittaen, että don Josén oli nähty terveenä ja\nhyvinvoipana ajavan Pacific-kerhoon kello kaksi ja kymmenen.\n\n-- Mahdotonta, keskeytti Jane.\n\n-- Niin on kuin sanoin, jatkoi Humphrey. -- Barnes on luotettava kuin\nkronometri. Kuulehan: hän söi lounaan kerhossa seuraavanlaisen\nruokalistan mukaan: hummerimuhennosta, kananpoikaa ja paistettuja\nperunoita ja kurkkusalaattia, ja jälkiruoaksi...\n\n-- Mutta tuohan on pelkkää hölyn pölyä, väitti Jane. -- Näinhän omin\nsilmin Ramiron makaavan laastaroituna ja sidottuna Whitcomb-hotellissa,\nja hän uikutti kuin naukuva kissanpoika.\n\n-- Mahdotonta, keskeytti hänen isänsä vuorostaan. -- Nuori don José\npoltti sen jälkeen Havanna-sikarin ja oli naamaltaan kuin ukkospilvi.\nSen vaikutuksen Barnes itse sai hänestä. Tämä selostus maksaa minulle\nkaksikymmentä dollaria.\n\nKari oli noussut.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi hän, -- oliko miehen nimi don José Antonio de\nRamiro?\n\n-- Se on hänen isänsä nimi, vastasi Jane. -- Hänet tapasin myöskin. Hän\noli pieni naurettava ukkeli, jolla oli värjätty tukka ja joka oli\ntäynnä uskomattoman suurta arvokkuutta! Mutta miksi kysytte sitä?\n\n-- Siksi vain, sanoi nuorukainen kumeasti, -- koska minun täytyy vaatia\nhänet tilille eräästä asiasta! Ennemmin tai myöhemmin! Minulla on syytä\nuskoa, että juuri hän on murhauttanut isäni!\n\n\n\n\n13. luku.\n\nAURINKOKUNINKAAN PERINTÖ.\n\n\nPaha omatunto ei ole hyvä toveri sellaiselle nuorelle miehelle, joka\nmuuten voi kaikin puolin hyvin. Kari Polo tunsi olevansa paljosta\nkiitollisuudenvelassa Matille. Hänen merenkulkutietonsa eivät\nlaisinkaan edistyneet. Hän oli tosin kääntynyt asiantuntijan puoleen,\njoka oli antanut hänelle muutamia opetustunteja sekstantin käyttämisen\njalossa taidossa. Mutta käytännöllisten harjoitusten laita oli niin ja\nnäin, sillä pikku Jane Humphrey vei paljon hänen aikaansa.\n\nMilloinkaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut itseään niin\nonnelliseksi. Ja parin päivän kuluttua olisi tuo ihanuus ohitse. Janen\npiti matkustaa Pariisiin, ja hän itse aikoi etelään niille vesille,\njotka olivat houkutelleet valkoisia miehiä aina niistä ajoista saakka,\njolloin Amerikka löydettiin.\n\nEhkäpä oli parasta, että kävi niinkuin kävi. Hän uneksi vaarallisia\nunia. Loppujen lopuksi hän oli vain köyhä nuorukainen, jolla ei ollut\nmainehikkaita esi-isiä eikä rikkauksia tarjottavana hemmotellulle pikku\nnaiselle. Hänen sydäntänsä kirveli, kun hän ajatteli eroa. Mutta elämä\noli opettanut häntä malttamaan mielensä ja tyytymään siihen vähäiseen\nauringonpaisteeseen, mikä osui hänen polulleen. Ja olihan hänellä\nedessään suuri seikkailu -- seikkailu, josta isä oli puhunut silmät\nkuumeen houreesta loistavina. Huokaisten hän lähti sitten sen oppineen\nitämaisten kielten tutkijan luokse, joka oli luvannut selvittää\nkiinalaisen harakanvarpaat. Tuo kunnianarvoisa tiedemies oli kovin\nkiinnostunut asiaan ja otti hänet herttaisesti vastaan.\n\n-- Merkillinen päiväkirja, sanoi hän. -- Sen on kirjoittanut mies, joka\non erinomaisesti perehtynyt hävinneeseen eteläamerikkalaiseen\nintiaanikulttuuriin. Eikö tuon kiinalaisen kokoelmissa ollut muita\ntavaroita?\n\n-- Kyllä, myöskin kartta.\n\n-- Eikö mitään muuta? kysyi kielentutkija hieman pettyneenä.\n\n-- Oli vielä lisäksi muutamia värillisiä ja soinnillisia nuoria!\n\nVanha herrasmies kimmahti pystyyn.\n\n-- Enkös arvannutkin, huudahti hän ja haroi sormillaan tukkaansa, kuten\noppineiden on tapana tehdä. -- Kerronpa teille jotakin, nuori mies!\nKoko tämä asia koskee Perun ja Ecuadorin inka-kulttuurin muistoja.\nOtaksun, että te tunnette hiukan noita Amerikan alkuasukkaita, joiden\nsivistys oli monessa suhteessa korkeammalla kuin valloittajien,\nespanjalaisten, kulttuuri, niiden, joiden alamaisiksi he myöhemmin\njoutuivat. Inka-kansa ei tuntenut minkäänlaista kirjoitustaitoa.\nEi ole olemassa mitään hieroglyfejä tai riimuja, jotka kertoisivat\nheidän historiastaan. Ja kuitenkin kaikitenkin heillä oli oma\nhistoriankirjoituksensa. Heidän arkistonsa muodostivat ihmeelliset\nquiposit -- eri suuruisten ja eri väristen solmullisten nuorien kimput.\nNe yhteensä olivat jonkinlainen muistiteknillinen järjestelmä.\nJok'ikinen nuora, jokainen solmu, jokainen väri merkitsi omaa asiaansa.\nNe olivat kuin kirjan eri lehtiä, joita jokainen järjestelmää tunteva\nhelposti saattaa lukea. Täten säilyi Inka-kansan omituinen historia\nsukupolvesta sukupolveen... Ne värilliset nuorat, joista äsken\nmainitsitte ja jotka löysitte kiinalaisen tavaroiden joukosta, ovat\ntuollaisia quiposeja. Nykyaikaisen kielentutkijan ei juuri kannattaisi\nryhtyä ottamaan niistä selvää -- ei ainakaan mikäli minä tiedän! Mutta\nkiinalainen kykeni tuohon tehtävään. Hän mahtoi olla merkillinen\nmies...\n\nMitä Inka-kansan quiposeihin muuten tulee, niin ei kulunut montakaan\nmiespolvea siitä, kun Pizarro valloitti läntisen Etelä-Amerikan, ennen\nkuin niiden mainioksi tulkitsijaksi tuli Garcilasso de la Vega, jonka\näiti kuului Inka-heimoon ja jonka isä oli espanjalainen hidalgo. Häntä\nme saamme kiittää siitä, että tunnemme vanhan Inka-kansan\nseikkailumaisen historian sekä heidän suurenmoiset lakinsa, sivistyneet\nelintapansa ja uskonnolliset käsityksensä.\n\nKerron tämän teille, jotta ymmärtäisitte koko jutun yhtenäisyyden.\n\nKiinalainen, jonka nimi valitettavasti häviää unhon hämäryyteen, löysi\nnämä quiposit rauniokasasta nykyisen Guyaquilin seuduilta ja samalla\nkertaa karkeasti piirretyn, mutta selvän kartan, joka esitti erästä\nGalapagos-ryhmän saarta. Hän otaksuu, kuten hän itse on merkinnyt\nmuistiin, että nämä quiposit sekä kartta ovat peräisin joltakin\nInka-kansan jälkeläiseltä, jolla on espanjalaista verta suonissaan\n-- ehkäpä itseltään suurelta Garcilassolta.\n\nNäissä quiposeissa kerrotaan ihmeellinen tarina, jonka kiinalaisen\ntulkinnan mukaisesti olen merkinnyt tähän, mutta jonka lyhyesti\nselostan teille suullisesti:\n\nSuuri Inka-kuningas Huayna-Capac, Aurinkokuninkaan suvun kahdestoista\njärjestyksessä, oli eri valloitusretkillään koonnut äärettömiä\nrikkauksia. Näitä vartioivat Aurinkokuninkaan papit Aurinkotemppelissä\nTiticaca-järven rannalla. Kullalla ei oikeastaan ollut mitään arvoa\nInka-kansan silmissä. Sitä käytettiin rakennusten koristeena, ja\nkultasepäntaito oli suuriarvoinen heidän keskuudessaan. Kun\nHuayna-Capac sitten muutti manan majoille, oli Inka-valtakunta\nkukkeimmillaan, mutta juuri samoihin aikoihin oli Pizarro, josta tuli\ntuon ylpeän ja vapaan kansan pyöveli, noussut maihin Tumbegissa.\n\nMahtavalta kuninkaalta jäi kaksi poikaa, Huascar ja Atahualpa, jotka\nalkoivat taistella keskenään perinnöstä. Siinä taistelussa Huascar sai\nsurmansa.\n\nTuon veljesriidan aikana kuljetettiin Titicaca-järven suuri aarre\nAtahualpan käskystä ensin Cuzcon kaupunkiin ja sitten yli-inhimillisin\nponnistuksin Cordillierien ylitse Quitoon, nykyiseen Ecuadoriin. Sadat\nlama-eläimet kantoivat selässään kultaharkkoja ja vuorien kiipeilyyn\ntottuneet papit pääsivät päämääräänsä. Sillä välin espanjalaiset olivat\nkuitenkin mitä julmimmalla tavalla murhanneet Atahualpan ja käyneet\nahneesti etsimään hänen aarteitaan. He saivat vihiä pappien\nvuorimatkasta ja kalleuksien -- intiaanien mainitseman Aurinkokuninkaan\nperinnön -- kuljettamisesta, ja Gonzalez Pizarro lähetettiin Quitoon,\nja Hernando Pizarro paistatti monia pappeja saadakseen heiltä tietää,\nmihin he olivat panneet kulta-aarteet, -- mutta ilman tulosta.\n\nNiiden kalleuksien joukossa, joiden piti kuulua Huayna-Capacin\naarteisiin, oli myös se smaragdi, jonka suuri kuningas kerran oli\nanastanut nykyisessä Ecuadorissa lähellä rannikkoa asuvalta\nintiaaniheimolta. Tätä suunnatonta jalokiveä intiaanit olivat\npalvelleet jumalana. He sanoivat sitä Uminaksi, ja se oli heidän\nalkeellisen uskontokäsityksensä keskus.\n\nMutta Aurinkokuninkaan perintöä etsittiin niin innokkaasti, että\nmuutamat vielä elävät papit ja ennen mainittu Garcilasso veivät sen\nrannikolle varmempaan turvapaikkaan kätkettäväksi. Silloin heidät\nyllättivät espanjalaiset, juuri kun he kuitenkin jo olivat ehtineet\npurkaa lama-eläinten kuormat ja saattaa aarteen turvaan. Pappeja\nkidutettiin sitten tosikristilliseen tapaan, mutta oli mahdotonta saada\nheiltä mitään tietoja.\n\nTässä on lyhyesti sanottuna se, minkä kiinalainen harvinaisen\nterävä-älyisenä oli saanut selville niistä nuorista ja solmuista, jotka\nhän löysi Guyaqillista. Mutta siihen ei vielä pääty Aurinkokuninkaan\nperinnön tarina. Sen miehen, jonka kiinalainen otaksui olleen itsensä\nGarcilasson, onnistui tavalla tai toisella päästä pakoon. Muutamien\nuskollisten seuralaistensa avulla hän sai korjatuksi laivan, jonka\nespanjalaiset olivat tuominneet hylyksi, ja tähän alukseen hän kannatti\ntuon kauan etsiskellyn aarteen ja lähti merelle. Hänen tarkoituksenaan\noli ollut pyrkiä pohjoiseen, mutta jonkinlaisesta kohtalon oikusta\nlaiva ajautui länteen aina silloin tuntemattoman saariryhmän luo, joka\nsijaitsi 580 neljännespeninkulmaa Cap Lorenzosta.\n\nEi tiedetä, mitenkä laivan ja sen miehistön kävi. Mutta aarre\nkannettiin saarelle kätköön, ja inkain jälkeläinen, jolla oli\nespanjalainen isä, laati Ecuadoriin palattuaan kertomuksen, missä hän\nteki selvää aarteesta, kartan saaresta sekä kätköpaikasta, ja sen\nkiinalainen löysi siitä talosta, missä hän oli asunut. Kaikesta\npäättäen tuntuu siltä, kuin ei vielä kukaan olisi löytänyt\nAurinkokuninkaan perintöä!\n\nKari oli loistavin silmin kuunnellut vanhan miehen kertomusta.\n\n-- Aarre voisi siis todellakin olla jossakin Galapagos-saarilla?\n\nOppinut mies katsahti tyytymättömänä häneen.\n\n-- Aarreko? Mitä vielä! Jok'ikinen lapsikin höpsii näillä rannikoilla\naarteesta, ja monenmoiset aasit juoksevat itsensä kompurajalkaisiksi\netsiessään niitä. Tässä yhteydessä ei ole puhetta muuta kuin yhdestä\naarteesta, quiposeista, jotka teillä on hallussanne! Lempo vieköön\nkaiken muun.\n\nKari nousi hymyillen.\n\n-- Olen hyvin kiitollinen teille avustanne, sanoi hän. -- Jos teitä\nvähääkään ilahduttaa, saatte nuorat lahjaksi sillä ehdolla, ettette\npuolen vuoden aikana mainitse sanaakaan kenellekään tästä jutusta!\n\nItämaisten kielten tutkija syöksähti pystyyn.\n\n-- Kiitos, rakas nuori ystäväni, kiitos. Se on todella ruhtinaallinen\nlahja...\n\nKari meni syviin ajatuksiin vaipuneena raitiovaunupysäkille.\n\n-- Kulta ja jalokivet ovat katoavaa tavaraa nekin, mumisi hän. -- Mutta\nvalkoisen miehen kohtalo on ajaa niitä takaa ja toisinaan panna\nhenkensä alttiiksi niitä tavoittaessaan... Mitähän Jane sanoisi tästä\nasiasta?\n\n\n\n\n14. luku.\n\nEHDOTUS.\n\n\n-- Tuo on jo melkein satua, huudahti Jane käsiään taputellen. -- Ja\nmihin aiotte nyt ryhtyä?\n\nKari Polo pani syrjään vanhan kellastuneen kartan.\n\n-- En oikein tiedä, sanoi hän vitkaan. -- Isäni tahtoi, että lähtisin\nGalapagos-saarille. Hänen mielestään kartta, niin epätäydellinen kuin\nse olikin, osoitti, että aarre aikoinaan oli kaivettu kätköön\nAlbemarle-saarelle -- saariryhmän suurimmalle saarelle. Kuten\npiirustuksista käy selville, on etsittäessä lähdettävä suuresta\npoukamasta, missä korkein palmu kohoaa. Läheltä pitäisi löytyä\njonkinlainen tie, joka johtaa vesionkalolle, missä taas on suuri\nlaavapaasi. Sen alla pitäisi sitten Huayna-Capacin aarteen olla\nkätkössä. Tuo tuntuu hyvin yksinkertaiselta näin puusta katsoen, mutta\nitse asiassa se ei suinkaan ole niin helppoa kuin luulisi! Sitä\npaitsihan toiset ovat saattaneet käydä siellä ennen meitä!\n\n-- Mahdotonta, sanoi Jane päättävästi. -- Muutenhan oltaisiin varmasti\nkuultu puhuttavan suuresta smaragdista. Mikä sen nimi taas olikaan?\n\n-- Umina, vastasi Kari.\n\n-- Minä en voi sietää koruja! Mutta olisipa hassunkurista, jos saisi\nkäsiinsä jalokiven, jonka edessä kokonainen kansa on ollut kontillaan!\n\n-- Ei ole puutetta ihmisistä, sanoi Kari hymyillen, -- jotka ovat\npolvillaan kullan ja timanttien edessä! Sitä temppua en ole vielä\noppinut! Mutta itse seikkailu, sen myönnän, houkuttelee. Jännitys,\nvaivat ja vaikeudet -- ja vaara!\n\n-- Luuletteko, että jonkinlainen vaara voi uhata tuolla retkellänne?\nkysyi Jane.\n\n-- Varmasti! Tämän aarteen tavoittelu on äskettäin alkaneena jo\nmaksanut kaksi ihmishenkeä! Oppineen kiinalaisen ja minun isäni! Mikäli\nymmärrän, kääntyi kiinalainen ensin Guyaquilissä Don Antonio de Ramiron\npuoleen saadakseen häneltä tarvitsemaansa apua. Hän antoi silloin\nmuutamia yleisiä vihjauksia aarteesta. Mutta espanjalainen, joka\ntietysti oli saanut kuulla kerrottavan vanhoina sukutarinoina\nAurinkokuninkaan perinnöstä, lienee tahtonut päästä käsiksi kaikkeen ja\nviritti keltaiselle miehelle ansan. Kiinalainen, joka kaikesta päättäen\noli harvinaisen viisas ja taitava mies, oli aavistanut pahaa ja\nlähtenyt pakoon välttääkseen Ramiron sakkia. Hän tuli siten isäni\nalukseen -- ja lopun tiedätte jo!\n\n-- Inhoittava espanjalainen! Alan yhä enemmän uskoa, ettei don José ole\npaljoa isäänsä parempi! Kenties tuo väijytys, jonka alaiseksi jouduin,\nolikin suunniteltu?... Minkä vuoksi hänen muuten olisi tarvinnut\nnäytellä marttyyria? Joko hän on pelkuriraukka tai lurjus! Kumpikin\npakottavat minut toivomaan, etten koskaan enää näkisi häntä! Hyvä on,\nettä unohdin lähettää hänelle kukkia. Mutta älkäämme enää ajatelko\ntuota joukkoa! Kertokaa sen sijaan minulle, mitenkä aiotte menetellä!\n\nKari näytti äkkiä murheelliselta ja allapäiseltä.\n\n-- Minulla on ollut niin vähän aikaa ajatella asiata. Te olette ollut\nniin rakastettava, että minä tulen kaipaaman teidän mielenkiintoanne ja\nhyviä neuvojanne!\n\n-- Mutta tehän voitte pyytää minua tulemaan mukaan retkelle, sanoi\ntyttö innokkaasti. -- Minä pestaudun laivaan perämieheksi! Sehän sopii\nnipasta nappaan!\n\nKari katsoi häntä silmiin. Niiden ilmeessä ei ollut hiventäkään pilaa.\nTyttö näytti tarkoittavan juuri sitä, mitä hän sanoi. Ei enempää eikä\nvähempää.\n\nNuorukainen ojentautui suoraksi ja nauroi sydämellisesti.\n\n-- Niin, se olisi tosiaankin kaunista! Teidänhän sitä paitsi täytyy\nmuutaman päivän kuluttua matkustaa Pariisiin hakemaan herttuaa\nmieheksenne!\n\n-- Pyydän ettette pilkkaa minua, sanoi tyttö kiivaasti. -- Mehän olemme\nhyviä ystäviä jo ja tovereita -- vai kuinka?\n\n-- Kyllä, sanoi Kari.\n\n-- Mutta sitä ystävyyttä ei kannata kiitellä! Ja kuitenkin olemme niinä\nharvoina päivinä, joina olemme olleet yhdessä, havainneet, että meillä\non elämässä monta yhteistä harrastusta.\n\nKari nyökäytti päätään.\n\n-- Mutta sittenpä en ensinkään ymmärrä, mikä minua estäisi tulemasta\nmukaan Galapagos-saarille. Minä näet luotan teihin! Te ette koskaan\nastuisi sopivaisuuden rajan yli!\n\nKari oli punastunut pahasti.\n\n-- En tietystikään, änkytti hän, -- mutta...\n\n-- Minä en enää tunne teitä samaksi mieheksi, Kari, keskeytti tyttö. --\nTeillähän on niin monta jossia ja muttaa. Sanokaa, oletteko te ehkä --\nniin, mitenkä sanoisin -- hieman kuin pihkassa minuun?\n\nTällöin oli Janen vuoro hiukan punastua, mutta hänen levollinen ja\nvakava katseensa oli suunnattuna nuorukaiseen.\n\n-- Minä pidän teitä hyvin suuressa arvossa, sanoi Kari vitkaan, --\nmutta...\n\n-- Sittenhän asiat ovat aivan kohdallaan! Tuollainen rakastuminen onkin\npelkkää hölynpölyä, mikä sopii puotitytöille, mutta ei minulle! Me\nolemme ja pysymme hyvinä ystävinä -- oikein hyvinä ja luotettavina\ntovereina, jotka emme ajattele turhia ja meille kuulumattomia asioita.\nTahdotteko minut mukaanne -- vai ettekö tahdo?\n\nKari oli käynyt kalpeaksi. Hän taisteli ilmeisesti kovaa sisäistä\ntaistelua. Sitten tuli ankara ilme hänen sinisiin silmiinsä.\n\n-- Siitä asiasta ei enää sanaakaan, sanoi hän levollisesti ja\npäättävästi. -- Yksityiset toivomukseni eivät tässä merkitse mitään.\nTekisin kehnon kepposen isällenne ja muille ystävillenne, jos\nsuostuisin siihen. Maailma tuomitsisi teidät! Kukaan ei ymmärtäisi\nasian oikeaa laitaa. Kaikki kivittäisivät teitä! Minä pidän teistä\naivan liian paljon suostuakseni moiseen harkitsemattomuuteen.\n\nPikku Jane hymyili ystävällisesti.\n\n-- No niin, hyvä on. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että -- että\nette matkusta ennen minua!\n\n-- Sen lupaan!\n\n-- No niin, ei siitä sitten sen enempää! Mitä sanoisitte, jos\npelaisimme tenniserän ennen päivällistä?\n\n-- Kiinni on, vastasi Kari keventynein mielin.\n\nKun Caspar G. Humhprey sinä iltapäivänä palasi kotiin, huomasi hän\ntyttärensä tennisradalla tuimassa ottelussa nuoren insinöörin kanssa.\n\nHän nautti hetkisen molempien nuorten innosta, heidän notkeitten ja\nvoimakkaiden ruumiittensa liikkeistä ja siitä verrattomasta sulosta,\nmikä liittyi nuoruuteen. Humphreyltä pääsi vasten tahtoaan kevyt\nhuokaisu. Sitten hän jatkoi huolestuneen näköisenä matkaansa\nkirjastoon, missä hän istuutui hiukan aprikoimaan -- tosin ei tällä\nkertaa pörssikeinottelujaan. Hän teki vähän tiliä itselleen. Ja äkkiä\nhänelle selvisi, ettei hänen vahvin puolensa ollut ala, missä piti\nkilvoitella henkisten arvojen kanssa. Hän alkoi vähitellen ymmärtää,\nmikä ihmeellinen lahja isänrakkaus oikeastaan on ja miten se saattaa\nnyhtää paljon rikkaruohoa juurineen ihmismielestä. Ja hän muisteli sitä\nnaista, joka hiljaa ja kärsivällisesti kerran oli jakanut hänen\nkanssaan köyhyyden kuorman ja joka ei koskaan ollut väsynyt\nkehoittamaan häntä kärsivällisyyteen ja kestävyyteen. Hänen oli\npaljosta ollut kiittäminen vaimonsa rakkautta, jota hän ei siihen\naikaan ollut kyennyt arvostamaan kyllin korkeaksi! Nyt hän oli päässyt\nelämänsä päämäärään. Hän oli mahtimies -- pohatta, joka saattoi kiertää\nihmiset sormensa ympärille. Hänen nimeään mainittiin kunnioittaen ja\nkadehtien. Mutta mitä hän lopultakaan oli oikeastaan saavuttanut?\n\nNyt vasta hän ymmärsi, mitä merkitsivät sanat, että päämäärään\npyrkiminen tuo miehelle onnea ja tyydytystä, mutta ei itse päämäärän\nsaavuttaminen. Sillä mitä saavutus oikeastaan oli muuta kuin rajaton\npankkiluotto ja huono ruoansulatus? Hän muisti sanat, mitkä hän kerran\noli lukenut postillasta kirjankaupusteluaikanaan, että \"mitä auttaa\nihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi, jos hän saisi sielullensa\nvahingon?\" Tuo sielunkäsite oli ollut hänestä hyvin hämärä. Hänen\nsielunaan olivat olleet numerot, laskelmat, taitavat yhdistelmät,\nvastustajien harhaan johtaminen, epäpuhtaat suunnitelmat, lahjomiset ja\nköyhien lähimmäisten hädän ja vastoinkäymisten häpeällinen\nhyväkseenkäyttö. Mutta kuinka paljon hän oli huolehtinut omasta\ntyttärestään? Niin, tyttö oli saanut, mitä hän tahtoi, mutta oliko isä\nosoittanut hänelle kaikkea sitä rakkautta, huolenpitoa ja kiintymystä,\nmikä nuoren naisen mielessä herättää jaloutta ja hyviä tunteita? Ei!\nTytöstä oli tullut omavaltainen ja vallanhaluinen ja hemmoteltu, ja\ntaivaan ihme oli, ettei hän ollut joutunut harhateille. Mutta siitä\nhänet pelasti hänen perin rehellinen, luja luonteensa -- sinisilmäisen\npapintyttären antama perintö, tuon pienen, uutteran naisraukan, joka\nkerran oli harhautunut tänne Villiin länteen.\n\nMutta tästä lähtien kaikki muuttuisi! Hän huolehtisi kunnollisesti\npikku tyttärestä! Hän saisi puolisokseen nuoren ja kauniin herttuan --\njolla olisi komeasointuinen ranskalainen nimi!\n\nJa hän istuutui heti kirjoittamaan eversti Clairefeuillelle,\nkuuluisalle avioliittojen välittäjälle Pariisiin, ja pisti kuoreen\nsuurenpuoleisen Credit Lyonnaisin maksuosoituksen.\n\nTehtyään sen hän tunsi olevansa tyytyväisempi itseensä ja lähti\nkeventynein mielin päivällispöytään, missä molemmat nuoret jo häntä\nodottivat.\n\n\n\n\n15. luku.\n\nYLLÄTYS.\n\n\nKari Polo käveli murhemielin pitkin Market Streetiä. Hän oli juuri\nsanonut hyvästit Janelle, ja hänestä tuntui, kuin päivä yhtäkkiä olisi\nmennyt mailleen. Hänellä oli paljon tehtävää, sillä seuraavana aamuna\n\"_Anne Kathrinen_\" piti nostaa ankkurinsa ja suunnata kulkunsa etelää\nkohti. Iloinen odotus, joka hänen mielensä aikaisemmin oli täyttänyt\nhänen ajatellessaan tuota ensimmäistä kaukomatkaansa, oli tuntuvasti\nvaimentunut. Hän ei saanut mielestään loistavasilmäistä pikku tyttöä.\n\nMutta tytöstä eivät jäähyväiset suinkaan olleet näyttäneet raskailta.\n\n-- Me tapaamme taas pian, oli hän sanonut sydämellisesti puristaen\nKarin kättä. -- Ehkäpä pikemmin kuin aavistammekaan!\n\nMutta turhaan Kari oli koettanut noista raikkaista kasvoista etsiä\nvähäisintäkään liikutuksen häivettä. Hän ajatteli tietystikin jo\nPariisia -- herttuoita, naimisiinmenoa ja kaikkea muuta, mikä kuuluu\nnaisen osaan ja tehtäviin! Vanha Humphrey oli myöskin ollut hyvin\nystävällinen häntä kohtaan ja lahjoittanut hänelle uuden uutukaisen\nwinchesterin, jonka makasiini saattoi purkaa itsestään viisikymmentä\nammusta minuutissa. Kari iloitsi aika tavalla kauniista aseestaan,\nmutta mikään ei voinut haihduttaa hänen sinisten silmiensä\nsurunvoittoista ilmettä. Silloin tällöin hänestä tuntui, että Janea\nsuorastaan huvitti hänen hajamielisyytensä ja alakuloisuutensa. Tyttö\noli mitä riemukkaimmalla tuulella, ja Koprakuningas hykersi käsiään\najatellessaan, että kaikki sujuisi aivan nuottien mukaan. Janen ja\nKarin suhde oli tehnyt hänet hieman rauhattomaksi, mutta tyttö ei\nnäkynyt paljoakaan murehtivan nuoren insinöörin lähtöä. Kukaan ei\nkuitenkaan voinut olla huomaamatta, että Polo oli pihkassa korviaan\nmyöten. Niin paljon ihmistuntemusta oli toki vanhassa raharuhtinaassa\njoka tapauksessa. -- Mrs. Guggenheimer oli tyttärineen matkustanut\nedeltäkäsin New Yorkiin pannakseen hiukan puhtia sikäläiseen\npaikalliseen paholaisenvastustamisyhdistykseen, ja koko seurueen piti\nneljän päivän kuluttua nousta \"La France\"-laivaan matkustaakseen\nCherbourgiin.\n\nKari olisi tahtonut saattaa pikku ystävänsä junalle, mutta tyttö kielsi\njyrkästi.\n\n-- Juna lähtee niin myöhään, sanoi hän. -- Ja sitä paitsi en pidä\nasemalaiturien hellistä jäähyväisnäytelmistä. Isäkin on luvannut olla\ntulematta -- ja minähän olen niin tottunut selviämään omin päin!\n\nJa niinpä Kari siis kuljeskeli pitkin katua mielessään ne monet\nkymmenet asiat, mitkä hänen vielä piti toimittaa. Yksinäisyys painosti\nhäntä. Hänen täytyi oikein väkipakolla tempaista itsensä hereille,\njotta ei olisi suoraan joutunut autojen ja raitiovaunujen alle.\n\nNiin, mitä hänen pitikään hankkia? Aivan oikein: merikortit,\nmoskiittoverkko, lääkelaukku, tropiikkiasu, tupakkaa, kuokkia, lapioita\nym. Olipa siinä muistamista! Ja hän huoahti niin syvään, että kaikki\npienet konekirjoittajatytöt, jotka tulivat toimistoistaan, lämpenivät\npelkästä myötätunnosta.\n\nPalace Hotellin edustalla hän törmäsi Griffithiin, kuuluisaan\npesäpallopelaajaan.\n\n-- Olipa hyvä, että sain teidät käsiini, huudahti innokas pikkumies. --\nMe olemme kirjoittaneet ja vaaniskelleet ja panneet maat ja taivaat\nliikkeelle tavoittaaksemme teidät. Mutta kukaan ei ole tiennyt\nosoitettanne! Meidän täytyy saada teidät mukaamme, ymmärrättekö! Teidän\ntäytyy jo huomenna tulla treenaamaan! Pahus soikoon, olisipa kaunista,\njos berheliqläiset antaisivat meille rökkiin!\n\n-- Se on ikävä kyllä mahdotonta, vastasi Kari, jota toisen into hiukan\npiristi. -- Minun on suoritettava eräs tehtävä, jota ei voi enää\nsiirtää tuonnemmaksi!\n\nGriffithin naama venyi pitkäksi.\n\n-- Jos se on rahakysymys, sanoi hän, -- niin tiedätte, että se kyllä\njärjestyy.\n\nKari pudisti päätään.\n\n-- Ei, sillä ei ole mitään tekemistä rahavaikeuksien kanssa.\nIsäni on juuri kuollut, ja hänen viimeistä toivomustaan käyn nyt\ntäyttämään. Mutta muuten paljon kiitoksia tarjouksesta ja suuresta\nluottamuksestanne!\n\n-- No, jos niin on... virkkoi toinen. -- Mutta asiasta toiseen... Tehän\ntunnette nuoren Ramiron, tuon ecuadorilaisen, joka vetelehtii\nStanfordin yliopistossa.\n\n-- En, vastasi Kari ja kohdisti terävän katseen pieneen valmentajaan.\n-- Mitä hänestä sitten?\n\n-- Sepä ihmeellistä, virkkoi Griffith. -- Hän tuntui tuntevan hyvin\nteidät ja kysyi minulta, mitä te nykyään puuhailette. Kelpo poika\nmuuten, tuo don José, ja perin urheiluun kiinnostunut. Itse hän ei\nkelpaa paljon mihinkään... Kovin ikävää, ettei teille sopinut. Mutta\nnyt minulla on kiire. Hyvästi!\n\nKari kulki eteenpäin syviin ajatuksiin vaipuneena. Epäilisivätkö nuo\nespanjalaiset tosiaankin hänen hommiaan?... Ja jos hän oli ymmärtänyt\noikein isäänsä, oli Don Antonio siinä hyvässä uskossa, että hän oli\npäässyt salaisuuden perille ja tiesi, mistä aarre oli löydettävissä.\nKartta, minkä Ramiro oli varastanut \"_Anne Kathrinesta_\", oli Josua\nPolon kokoonsommittelema yksinomaan sitä varten, jotta Guyaquilin luihu\nmatadori saisi pitkän nenän, eikä mikään ilmaissut, ettei kartta olisi\ntätä tarkoitustaan täyttänyt. Mutta alkoi näyttää siltä, kuin molemmat\nRamiro-herrat myöskin olisivat koettaneet nuuskia, mitä nuorella\nPololla oli kiikarissa. Hehän saattoivat tuumiskella siihen suuntaan,\nettä vanha kapteeni oli antanut pojalleen suullisen selityksen siitä\nkartasta, minkä heidän kätyrinsä olivat saaneet haltuunsa hänen\nkajuutastaan. Ei ollut myöskään mahdotonta, että he olisivat saaneet\nselville, kuka se mies oli, joka oli tehnyt tyhjäksi don Josén\nsuunnitelmat viemällä turvaan Jane Humphreyn tuona iltana, jolloin\nroistot hyökkäsivät hänen kimppuunsa kiinalaiskaupungissa. Ja siinä\ntapauksessa hän tiesi, että hänen henkensä oli alinomaisessa vaarassa.\n\nTämä taistelun mahdollisuus ei ollut niinkään epämieluisa Kari Polosta.\nJanen lähdettyä hän tarvitsi kaikkea, mikä saattoi reipastuttaa häntä\nja hajoittaa ajatukset, jotka kummittelivat hänen aivoissaan. Hänen\nmielensä keventyi aikalailla, ja hän toimitti ripeästi ostoksiaan ja\nlähetti kaikki tavaransa satamaan, missä hän tiesi Matin ottavan ne\nvastaan. Ja niinpä hän vähitellen pääsi taas tasapainoon. Loppujen\nlopuksi ei kannattanut tavoitella turhia unelmia.\n\n    \"Love is only a dream, and Life\n    itself is hardly more!\"\n\nMutta Laurence Hope, tuo lempeä ja rakkaudenkylläinen runoilijatar ei\nkuitenkaan ollut aivan oikeassa. Sillä elämä tarjoaa usein\ntodellisuutta, joka haihduttaa unelmat ja viittaa päämäärään, joka\nkiihottaa miehisiä vaistoja ja tuottaa sitä iloa, mikä saavutetaan\njännityksen, seikkailujen ja vaivojen tietä.\n\nMutta kaikesta huolimatta hänen oli mahdotonta unohtaa pientä Jane\nHumphreytä, ja hän tunsi sydämensä sykkivän lujemmin, kun hän vain\najattelikin hänen avomielisyyttään ja toverillisuuttaan. Mutta hänen\noli lähdettävä suureen seikkailujen maailmaan, ja saattoihan sattua,\nettä köyhä poika sai omakseen kauniin ja rikkaan prinsessan.\n\nSitä paitsi ei voinut tietää, mitkä rikkaudet häntä odottivat kaukana\nGalapagos-saarilla.\n\nUmina, Huayna-Capacin aarrekammion suuri smaragdi -- se oli kuin hänen\npyrkimystensä symboli -- vihreä, loistava jalokivi, jota kokonainen\nkansa oli palvellut epäjumalanaan -- sammuttamattoman toivon ihana\ntimantti! Se oli hänen johtotähtensä -- hänen onnensa, hänen\ntulevaisuutensa. Ja ehkäpä se saattoi näyttää hänelle tien Jane\nHumphreyn sydämeen!\n\nMyöhään illalla Kari tuli laivaansa lopen väsyneenä. Kaikki oli selvää\nviimeistä myöten. Seuraavana aamuna \"_Anne Kathrine_\" kääntäisi\nkeulansa merelle. Hän ei ollut huomannut, että Matti oli tavallista\njurompi ja että tuo vanha merikarhu ei saanut suustaan sitäkään vähää,\nmitä hän ilmeisesti aikoi. Niinpä Kari meni makuulle ja heräsi vasta\nkahdeksan aikaan seuraavana aamuna. Häpeissään hän kiiruhti kannelle.\nMainingeista päättäen \"_Anne Kathrine_\" oli jo ehtinyt Golden Gaten\nulkopuolelle.\n\nKun hän kiipesi kannelle, paistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Miten\nihana päivä olikaan. Tuossa Cliff House päivää paistattamassa luotojen\nvälissä ja kaukana taivaanrannalla himersivät Farralone-saaret\npäivänkoitossa. Miten auringontäysi maailma! Suu puoliavoimena hän imi\nmeren raikkaita tuulia. Niin -- nyt hän tunsi olevansa merimiehen\npoika, joka lähti aavoille ulapoille lääkitsemään kaipaustaan.\n\n-- Hyvää huomenta, kapteeni, kuului ääni takaa, -- navakka luodetuuli\nja eteläinen merivirta. Olen ottanut kurssin Santa Barbara-kanaalia\nkohti.\n\nKari kiepsahti ympäri salamannopeasti. Ruotelin ääressä istui pieni\nöljytakkinen ja -lakkinen olio. Kasvoista ei näkynyt muuta kuin silmät.\nMutta ne silmät Kari Polo tunsi hyvin.\n\nSiinä oli Jane Humphrey.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nGALAPAGOS-SAARET\n\n\n\n\n16. luku.\n\nETELÄÄ KOHTI.\n\n\nKari Polo ei milloinkaan ollut kokenut sellaista hämmennystä. Hän\nhieroi silmiään. Mutta öljyvaatteinen haamu ei hävinnyt. Ei voinut\nmitenkään epäillä sen todellisuutta.\n\n-- Se purjehtii hyvin, jatkoi lyhyin nasevin sanoin ääni, jota Kari\nrakasti enemmän kuin mitään muuta. -- Ehkei haittaisi panna vähän\netupurjetta lisää! Olen lähettänyt laivamiehen hakemaan\npallohalkaisijaa!\n\n-- Mutta... änkytti Kari.\n\n-- Kapteeni on ehkä sitä mieltä, että panisimme myötäpurjeen, jatkoi\nperäsimen ääressä oleva olio puhettaan. -- Mutta en luule, että se on\ntarkoitustaan vastaava! Kauempana on kovempi merenkäynti ja tuuli\nyltyy... Kuulkaas, Kaola, pankaa loki pyörimään ja merkitkää, mitä se\nilmoittaa!... Onko teillä muuten mitään määrättävää, kapteeni?\n\nKari vaipui äänettömänä ruhvin katolle istumaan. Kanakki tuli laahaten\npatenttilokia, ja jonkinlaisen hymynhäiveen saattoi aavistaa liukuvan\nhänen muuten aivan liikkumattomilla kasvoillaan. Seuraavana hetkenä\nMatin hirvittävä pää pisti esiin etuluukusta. Hän nyökkäsi Karille\nalkaen samalla järjestää suurta sivupurjetta. Nuori mies yritti päästä\najatuksen alkuun, mutta veri kohisi hänen suonissaan ja hän tunsi\nitsensä aivan kaistapäiseksi. Hän ei tiennyt, pitikö hänen olla iloinen\nvai vihainen. Oli kuin kokonainen ristiriitaisten tunteiden armeija\nolisi taistellut hänen aivoissaan ja sydämessään. Mitä tämä nyt oikein\nolikaan?... Hän yritti mitä rehellisimmin päästä selvyyteen. Sitten hän\näkkiä hypähti pystyyn tuimannäköisenä.\n\n-- Tämä ei vetele, sanoi hän vakavasti, kanakin siirryttyä keulaan\npäin. -- Meidän täytyy kääntyä takaisin! Te ette voi jäädä laivaan!\nMinä en halua saattaa teitä häpeään! Teidän täytyy matkustaa Pariisiin.\n\nEi näyttänyt siltä, kuin hänen kylmästi lausumansa sanat olisivat\ntehneet minkäänlaista vaikutusta nuoreen naiseen.\n\n-- Teidän ei tarvitse huolehtia minun maineestani, virkkoi hän ja\nkatsahti tutkivasti isoapurjetta. -- Ettekö te ole ystäväni?\n\n-- Olen, vastasi Kari melkein lämpimästi, -- mutta juuri sen vuoksi...\n\n-- Jos olette todellinen ystäväni, keskeytti tyttö, -- ette enää puhu\nmoista lorua! Tuon Pariisin asian olen jo järjestänyt. Mrs.\nGuggenheimer on saanut sähkösanoman, että matkani on lykkäytynyt. Ja\nisä Humphrey ei aavista mitään eikä saa pitkään aikaan mitään\ntietää. Siitäkin olen pitänyt huolta. Sitä paitsi te tarvitsette\nvälttämättömästi perämiehen. Minä osaan kaiken sen, mitä te ette vielä\nole oppinut. Täytyy olla käytännöllistä kokemusta osatakseen purjehtia\n-- ja sitä on minulla! Luottakaa siihen, kapteeni. Minun nimeni on\ntästä lähtien Jan, niin ettei sukupuolen tarvitse kiusata ketään. Jan\nHumphrey, palvelijanne, ensimmäinen perämies fransiskolaisella\nkuunarilla \"_Anne Kathrinella_\". Ei mikään voima voi paljastaa minua.\nMinä olen leikkauttanut hiukseni, eikä vaatevarastossani ole\nainoatakaan naisen vaatekappaletta!\n\nKuin hetkellisen liikutuksen vallassa hän veti merimieshatun päästään,\nja sen alta tuli esiin pieni, pyöreä pojan pää.\n\n-- Miten suuri vahinko! huudahti Kari tahtomattaan.\n\nPieni merimies punastui hiukan ja pani hatun uudelleen päähänsä.\n\n-- Tällaisella pitkällä matkalla, jatkoi hän, hiukan opettava sävy\näänessään, -- ei sellaisille tunteille kuin turhamaisuus ole mitään\ntilaa. Ei kellään muulla tässä laivassa ole aavistustakaan, kuka minä\nolen. Olen sanonut yhteiselle ystävällemme Matille, että te olette\npestannut minut perämieheksi. Hän näytti alussa hieman vastahakoiselta,\nenkä ole aivan varma siitä, ettei hän murissut paria sanaa penikoista.\nMutta minä olen tottunut selviämään sen tapaisista merikarhuista, ja\nnyt olemme jo hyviä ystävyksiä... Mutta katsokaas, nyt se jo menee,\nniin että kohisee!\n\nMatti oli juuri saanut paikoilleen pallohalkaisijan, jonka peräpuolelta\ntuleva tuuli komeasti pullisti, ja \"_Anne Kathrine_\" paransi vauhtia,\nniin että vaahto kohisi pitkin sen aurinkoisia kylkiä.\n\nKari olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hän ei saanut pienintäkään\ntilaisuutta nuhteidensa ja moitteidensa uusimiseen.\n\n-- Kuulkaahan nyt, sanoi tyttö nopeasti, -- ei kannata hukata\nkehoituksia ja neuvoja minun ojentamiseeni. Tehän tunnette minut.\nEntinen Jane Humphrey oli kaikista yltiöpäisyyksistään huolimatta\nkunnon tyttö. Nuori Jan on toivoakseni osoittautuva yhtä reimaksi\npojaksi ja hoitava velvollisuutensa ja sitä paitsi oleva rohkea ja\niloinen. Mutta ruokaa hän tahtoo ja mieluimmin kipparin omasta\npöydästä. Sillä hän on nälkäinen kuin haikala.\n\nKari nousi huokaisten ja meni keulapuoleen.\n\n-- Olin taas aika unikeko, virkkoi hän puolittain anteeksipyytävästi.\n-- Mutta sitä ei tapahdu enää tästä lähtien. Miten on aamiaisen ja\nmuiden ateriain laita?\n\nMatti vilkaisi hiukan ihmetellen uutta herraansa.\n\n-- Kello kuudelta on kahvi, sanoi hän, -- aamiainen kello yhdeksältä,\npäivällinen kello kolmetoista ja illallinen puoli yhdeksältätoista.\nSiihen tapaan vanha kapteeni oli ne määrännyt. Hän oli hyvin tarkka\njärjestyksestä.\n\nKari nyökäytti päätään.\n\n-- Hyvä on, jatkoi hän. -- Tahdotko nyt toimittaa aamiaisen hyttiini\nminulle -- ja perämiehelle. Ja sitten saamme vuorotella vahdinpidossa.\n\n-- Perämies järjesti vahdit jo. Kaolalle tulee yövahti -- muun me\ntasaamme perämiehen kanssa.\n\nKari tunsi punan läikähtävän kasvoihinsa.\n\n-- No, entä minä sitten?\n\n-- Tehän olette kapteeni, kuului kummasteleva vastaus. -- Kapteeni\nvalvoo kaikkea.\n\nKarin suusta oli päästä luja vastaväite, mutta hän hillitsi itsensä,\nvirkkoi jonkin yhdentekevän sanan ja palasi takaisin pikku perämiehen\nluo.\n\n-- Te olette tosin jo järjestänyt kaiken, sanoi hän hiukan nuhtelevalla\näänellä. -- Mutta ette kai luule, että minä annan teidän istua ruorin\nääressä pitkälle yön selkään?\n\n-- Luulen kuin luulenkin, vastasi tyttö terhakasti hymyillen. --\nJättäkäämme kaikki joutavat temput heti alun alkaen. Minä en ole\nkoskaan voinut sietää liehakoitsevia herrasmiehiä. Ne ovat yleensä\nkeljuja ja rikkiviisaita. Minä en ole lähtenyt tälle matkalle mukaan\nollakseni hankalana matkustajana, vaan hoitaakseni työni. Ettekö\nymmärrä, miten ihmeelliseltä minusta tuntuu, kun saan kerrankin\ntoimittaa jotakin. Minä olen vain maleksinut koko elämäni ajan. Nyt\ntahdon punnertaa vähän enkä hellittää. Ettehän riistä minulta sitä\niloa? Hoi, kuulkaa, keulamiehet, vetäkää alas haruspurje, huusi hän\nniin römeällä äänellä kuin suinkin saattoi, -- se on vain tiellä!...\nTäällä laivassa on hurjan hauskaa, jatkoi hän mielistelevästi. -- Minä\nolen ryöstänyt teille aiotun kajuutan merenkulkukojuksi. Olen\nlevittänyt merikortin pöydälle ja merkinnyt kurssin. Eihän ole mitään\nsyytä ryömiskellä rantoja pitkin, kun koko Tyven meri on edessä.\nToistaiseksi olen merkinnyt kurssin vain Barbarakanaaliin saakka -- se\nkun johtaa St. Pedroon. Saamme kyllä tovin purjehtia, ennenkuin\npääsemme niinkin pitkälle. Mutta toistaiseksi liidämme kuin taivaan\npilvet. Luulen, että vauhti on 7-8 solmua. Mutta mikä tuo on?...\n\nNeljännespeninkulman päässä merellä näkyi suuri kokonaan katettu\nmoottorivene, joka hyvää vauhtia pyrki kaakkoa kohti.\n\nJane oli nostanut silmilleen suuren prismakiikarin, joka riippui hänen\nkaulassaan. Hänen kätensä vapisi hiukan, kun hän laski sen alas.\n\n-- Tunnetteko aluksen? kysyi Kari.\n\n-- Tunnen. Se on Ramiron moottoriristeilijä. Hän osti sen kuukausi\ntakaperin. Näin sen veistämöllä.\n\n-- Vihollinen on siis kannoillamme.\n\n-- Tuskinpa kannoillamme, sillä se kulkee nopeammin kuin \"_Anne\nKathrine_\". Otaksun, että se ennättää Galapagos-saarille neljätoista\npäivää ennen meitä. Ja perillä saa don Antonio, mikäli minä ymmärrän,\npitkän nenän. Mutta sitten...\n\n-- Jos hän tulee minun tielleni, ei siitä hänelle ole mitään iloa,\nmumisi Kari. Jane näki teräksen loisteen leimahtavan sinisistä silmistä\nja nyrkkien rystysten käyvän valkoisiksi.\n\nSilloin tuli kanakki ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä.\n\n\n\n\n17. luku.\n\nHAVAINTOJA.\n\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin Karin mielestä kaikki oli niinkuin olla\npiti. Hän ei ollut koskaan uskonut merielämää niin ihmeelliseksi kuin\nse todella oli.\n\nMutta Tyven valtameri onkin lempeä ja hyvä valtias. Ei ole ainoatakaan\nmuuta purjehdustietä maailmassa, joka tarjoaisi niin monia ilon aiheita\nkuin tuo valtameri, jonka Balboa keksi vuorenhuipulla seisten vuonna\n1513. Fernando de Magellaensin luotsit ristivät sen oikeudenmukaisesti\n\"tyveneksi mereksi\", ja vuosisatojen vieriessä se on ollut suuren,\nlempeän, mietiskelevän levon perikuva. Silloin tällöin -- mutta\nAmerikan rannikoilla ylen harvoin -- pyyhkäisee pieni suvisykloni\npitkin sen ulapoita ilmaa puhdistavasti, mutta sekään ei ole yhtä raju\nkuin sen Atlantin aukeilla raivoavat veljet tai Taka-Intian ja Kiinan\nrantojen puuskapäät.\n\nJane osoittautui mainioksi purjehtijaksi,\nja Kari oli hyvin oppivainen. He pitivät yhdessä mallikelpoista\nlaivapäiväkirjaa.\n\nKävi selville, että nuori neitonen oli valmistunut hyvin\njärjestelmällisesti tälle matkalle. Hänen suuret nahka-arkkunsa eivät\nsisältäneet mitään nykyaikaisen naisen välttämättömyyksiä, mutta sitä\nvastoin koko joukon sellaisia kapineita, jotka saattoivat olla hyödyksi\nmoisella pitkällä matkalla. Muun muassa hänellä oli kokonainen\nGalapagos-saaria käsittelevä kirjasto. Hieman vaatimattomat\nkapistukset, joita sanottiin laivan kronometriksi ja kompassiksi,\nvaihdettiin parhaisiin, mitä San Fransiskossa oli ollut saatavana, ja\nse pieni kotiapteekki, jonka Jane oli järjestänyt hyttiinsä, oli\nkauttaaltaan erinomainen.\n\n-- Minä olen käynyt sairaanhoitajattarenkurssin St. Francis-\nsairaalassa, tunnusti nuori nainen, -- ja minä osaan sitoa haavan tai\nlastoittaa murtuneen luun yhtä hyvin kuin joku muukin. Sitä paitsi olen\nsullonut tietokammiooni kaiken, mitä olen saanut selville tropiikin\ntaudeista -- enkä suinkaan vähimmin niiden välttämiskeinoja.\n\n-- Te olette siis koko ajan ajatellut mukana lähtemistä, vai kuinka?\nkysyi Kari.\n\n-- Tietysti, vastasi tyttö. -- Koko viime viikon aikana en muuta\najatellut. Hyvää ystävää ei jätetä pulaan -- senhän tiedätte. Mutta\nvalmistelujen tekemiseen ei ollut suuria aikoja. Isä luuli minun\njuoksentelevan muotikaupoissa ja antoi niin paljon rahaa kuin ikinä\npyysin. Sellaisten tavarain sijasta ostin kaikenlaista, mitä uskoin\ntällaisella matkalla tarvittavan ja koetin tehdä hyötyä niin paljon\nkuin mahdollista. \"_Anne Kathrinenhan_\" ei tarvitse hävetä\nmiehistöään... Minä olen aina selvinnyt hyvin merellä, ja isä sanoi\nminua aina \"kapteeniksi\", kun olimme jahdillamme purjehtimassa. Mutta\nnyt on minut siis alennettu perämieheksi, vaikka eipä sekään ole mikään\nhullumpi virka. Sanokaa, oletteko lukenut Jack Londonin kirjan \"Pitkän\nmatkan purjehdus Snarkilla\"?\n\n-- Olen.\n\n-- Se on kauan ollut lempikirjani. Nyt kuljemme kumpikin Snarkin\njälkiä. Te olette Jack ja minä olen Charmion!\n\n-- Mutta hehän olivat naimisissa! pääsi Karilta. Hän katui kuitenkin\nheti sanojansa. Ja Janen silmiin tuli pahaaennustava ilme, josta\nnuorukainen ei pitänyt.\n\n-- Ei ole mitään aihetta erikoisesti huomauttaa siitä puolesta, sanoi\ntyttö loukkaantuneena.\n\n-- En minä sitä tarkoittanutkaan, virkkoi toinen syyllisyyden\ntuntoisena.\n\n-- Avioliitto on kelvoton keksintö, sanoi tyttö kuin vakaumuksesta. --\nMinä luulen, että sen on säätänyt jokin paha voima tehdäkseen ihmiset\nnurjamielisiksi ja onnettomiksi. Mutta puhukaamme ennemmin jostakin\nmuusta. Minusta tuntuu, kuin te, kapteeni, pitäisitte sellaista\nkurssia, että kierrämme karusellia.\n\nKari näytti hämmentyneeltä ja kiiruhti kääntämään aluksen taas oikeaan\nsuuntaan.\n\nOli alkanut pimetä. \"_Anne Kathrine_\" oli aavalla merellä, ja Venus\nloisti heikosti kalpeanpunaisella iltataivaalla.\n\nJane säpsähti.\n\n-- On aika tähtihavainnon toimittamiseen, sanoi hän. -- Ei suinkaan sen\nvuoksi, että sitä nyt juuri tarvittaisiin, mutta aina on hyvä saada\nhiukan harjaannusta. Sekstantti esiin! Hetken kuluttua näemme\nPohjantähden. Harvoin näkyväisyys on niin hyvä kuin tällä kertaa!\nTahdotteko merkitä kronometriajan minun tehdessäni havainnot?\n\nHetkistä myöhemmin he jo innokkaasti kiikaroivat sitä kuuluisaa tähteä,\njoka on ollut merenkyntäjäin ilona ja lohtuna aina niistä ajoista\nalkaen, jolloin foinikialaiset ensi kertaa uskalsivat pienillä\nlaivoillaan Herkuleen patsaiden ulkopuolelle.\n\n-- Minkä vuoksi juuri Pohjantähteä pitää katsoa? kysyi Kari.\n\nTyttö katsahti hieman halveksuvasti häneen laskiessaan sivuun\nsekstantin.\n\n-- Ettekö tiedä, että juuri sitä käytetään leveysasteen määräämiseen?\n\n-- Kyllä, mutta...!\n\n-- Mittaatte ensin tähden korkeuden taivaalla, ja koska Pohjantähti\nkäytännöllisesti katsoen sijaitsee maanakselin pidennyksellä, saatte\nsiitä leveysasteen. Toisten tähtien kiertäessä ratojaan Pohjantähden\nympäri, on Pohjatähti melkein paikoillaan. Se kiertää vain aivan vähän,\nja huomioon ottamalla tuon pienen liikkeen voidaan näiden taulukkojen\navulla tarkoin laskea leveysaste. Se on varsin yksinkertainen ja\nluonnollinen asia.\n\n-- Minä en ehtinyt tähtiin saakka, huomautti Kari anteeksi pyydellen.\n-- Minä luulin, että puolipäiväkorkeuden merkitseminen riittäisi...\n\n-- Tähdet ovat merenkävijän luotettavin opas, lisäsi Jane innokkaasti.\n-- Kun sitten leveysaste on määrätty Pohjantähden avulla, voidaan\nmäärätä kulma, jonka se muodostaa jonkin toisen tähden kanssa --\nmieluimmin lännessä tai idässä olevan kanssa, koska suora kulma antaa\ntarkimman tuloksen. Voitte ottaa esim. Vegan idässä ja Procyonin\nlännessä. Tämä tuntikulma ilmoittaa meille silloin laivalla olevan ja\nGreenwichin normaaliajan välisen erotuksen -- mikä erotus sitten\nilmoittaa meille pituusasteen. Kaikki nämä suhteet ja kaavat on\nlaskettu valmiiksi näihin taulukoihin, joista meidän ne vain on\netsittävä. On vain oltava erittäin tarkkana, sillä pieninkin\nhavaintojen virhe voi merkitä useampia asteita... Ahaa, tuossa on\nProcyon... Menkää kronometrin ääreen, ja kun minä sanon \"nyt\",\nmerkitsette ajan puolen sekunnin tarkkuudella...\n\nJa pimeyden vaipuessa yli Kalifornian rannikoiden meren, meren, jota\nFrancis Draken laivat ensi kertaa kyntivät -- ja auringon viimeisen\nheijastuksen sammuessa yöhön istuivat nuo molemmat nuoret vielä\nlaskemassa ja he laskivat laskemistaan...\n\nJane ehti ensin valmiiksi, mutta odotteli kärsivällisesti\ntottumattomampaa toveriaan. Tulokset olivat yhtäpitäviä.\n\n-- No, mutta tehän olette oikea jehu! huudahti Jane ihastuneena.\n\n-- Oppiihan sitä jotakin teknillisessä korkeakoulussakin, sanoi Kari\nvaatimattomasti.\n\n-- Niin, tosiaankin, tehän olette insinööri. Onko teillä mitään\nerikoisalaa?\n\n-- Oikeastaan olen valmistunut kaivosinsinööriksi. Osaan yhtä ja\ntoista. Ja matematiikka on ollut keppihevoseni. Mutta mieleni on aina\npalanut merille. Isäni sanoi, että jokaista sukumme jäsentä veri vetää\nmerille. Hän itse aikoi lääkäriksi ja opiskeli yliopistossa, mutta\nmeren kaipaus kutsui häntä, hän muutti saaristoon, meni naimisiin. Äiti\nkuoli, ja me matkustimme pois tänne kauaksi. Lopun jo tiedättekin.\n\n-- Merkillinen kohtalo, sanoi Jane miettiväisesti. Luulen, että te\nolette syntynyt suuriin seikkailuihin... Mutta mitäs se oli? Laivakello\nlöi kahdeksan lasia. Minun vahtivuoroni on alkanut! Mutta ehkä teillä,\nkapteeni, on aikaa viivähtää vielä hetkinen kannella ja pitää seuraa\nminulle, niin voimme keskustella tähtien maailmasta.\n\nKari jäi paikoilleen vielä muutamaksi hetkeksi. Pienessä kajuutassa ei\noikeastaan ollut mitään varsinaista merkkiä siitä, että siinä asuu\nnainen, ja kuitenkin oli sen ilmassakin jo jotakin, joka sai Karin\najattelemaan nuorta metsää, keväältä tuoksuvaa metsää.\n\n-- Seikkailu, mumisi hän, -- niin seikkailu... vanha kaunis satu\nprinsessasta, joka nukkui viattomuuden unta elämän kultaisessa\nmetsässä... odottaen... uneksien...\n\n\n\n\n18. luku.\n\nYÖMIETTEITÄ.\n\n\nKari Polon ei ollut aivan helppoa päästä uneen sinä yönä.\n\nHän oli pitänyt perämiehelleen seuraa aina kello kahteentoista asti. He\neivät olleet paljoakaan keskustelleet keskenään. Sillä tähdet ovat\näänettömyyden palvelijoita. Niiden hiljainen kuiskailu eetterin\näärettömillä mailla pakottaa ihmisetkin kuuntelemaan ikuisuuden\nsfäärien soittoa.\n\nToivottaen lyhyesti hyvää yötä molemmat nuoret olivat eronneet\ntoisistaan siinä käytävässä, joka erotti molemmat kajuutat, ja kumpikin\noli mennyt omaan komeroonsa. Kari huomasi kuin sivumennen, ettei Jane\nlukinnut kajuuttansa ovea. Mutta hän ei tiennyt, että se oli maksanut\ntytölle mitä ankarimman taistelun ja itsensä voittamisen. Kun on\nkuusitoistavuotias ja vielä lisäksi heikompaa sukupuolta, tarvitaan\nhyvät hermot ja teräksinen mieli kaikkien pelon pikku paholaisten\nkarkoittamiseksi. Jane ei tiennyt, mitä hänen olisi tarvinnut pelätä.\nMutta don Josén seikkailu oli opettanut hänelle, että oli syytä olla\nluottamatta kaikkiin miehiin. Mrs. Guggenheimer saarnasi myöskin\nalinomaa, ettei milloinkaan voinut täysin luottaa miehen\nritarillisuuteen. Useimmat heistä olivat intohimoisia retkaleita, jotka\noli syytä toivoa kuumimpaan paikkaan, jos sellainen vastoin hänen\notaksumiaan ja vuorenvarmaa vakaumustaan oli olemassa. Eikä Jane\nsuinkaan ollut tietämätön Mr. Guggenheimerin harha-askeleista. Hän oli\nparhaillaan kesäleskenä ja oli jo ennättänyt hankkia itselleen\nkokonaisen seurueen kaikenkarvaisia naisia, joiden johtajana oli muuan\nSan Diegon tanssijatar ja Los Angelesin filmitähti. Mutta kun Jane sen\nlisäksi tiesi vanhan \"Guggemanin\" muussa suhteessa kunnon sedäksi, teki\nhän omat johtopäätöksensä niiden raakojen vaistojen vallasta, jotka\nyleensä hallitsivat miehistä sukupuolta. Kaikki tuon tapainen kokemus\nkiusasi häntä vääntämään hennoilla sormillaan lukkoon kajuuttansa oven\n-- mutta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt.\n\nTuo lukitsematta jättäminen oli vaistomaista ja viisasta samalla\nkertaa. Hän tunsi, ettei naisella voinut olla varmempaa asetta kuin\ntäydellinen vilpitön luottamus mieheen. Oli tosin olemassa siveellisiä\nraukkoja, jotka eivät piittaa enemmän toisesta kuin toisestakaan --\nmutta oikeilla miehillä on joka tapauksessa tietoisesti tai\ntietämättään jäljellä kyllin entisaikojen ritarillisuutta. Ja\nmaailmassa oli joka tapauksessa sentään oikeita miehiäkin, niin paljon\nkuin nykyaika olikin naisistuttanut miehiä ja miehistyttänyt naisia.\n\nTästä jälkimmäisestä Jane ei vielä tiennyt mitään. Hänen intonsa ja\ntoimekkuutensa ei ollut vielä sivunnut niitä aloja, missä elämän\nalkuvaistot vaanivat ihmisen kuolematonta sielua. Hän ei ollut vielä\nomistanut ainoatakaan ajatusta hänestä niin aivan joutavalle asialle\nkuin rakkaus oli. Koko hänen sielunsa hehkui seikkailunhalusta ja\nvapaudenkaipuusta. Hän oli vihdoinkin päässyt irti siitä\nyhteiskunnallisesta ympäristöstä, minkä sisältönä olivat pääasiassa\nvaatteet, tanssi ja keimailu. Täällä merillä häntä eivät kiusanneet\nisän miljoonat, huokailevat nuorukaiset ja naistenmetsästäjät. Hän\nsaattoi täällä olla oma itsensä kokonaan, pieni pirteä tytönheilakka,\njoka rakasti Jumalan vapaata luontoa ja viihtyi työn kimpussa ja\nretkeilyn riemujen keskellä. -- Hieman äidin romanttista mieltä hän\njoka tapauksessa oli perinyt. Ehkei hän itsekään tahtonut sitä\ntunnustaa, mutta toisinaan iltaisin, kun hän kätki päänsä pieluksiin,\ntuli hänen mieleensä outoja unelmia tuntemattomasta maasta. Ne\nkuiskivat ihmisistä, joiden koko elämä ei ole pelkkää businessia, vaan\njoilla joskus on ollut aikaa ajatella sitäkin, mikä liikkuu ihmissielun\nsisimmässä. Kuinka hän vihasikaan rahaa! Jo lapsuusvuosista pitäen oli\nkullan kilinä kaikunut hänen korvissaan. Ihmisiä arvosteltiin kokonaan\nsen mukaan, miten he kykenivät haalimaan kokoon rahaa. Koko\namerikkalainen yhteiskuntaelämä oli kullan himon saastuttama, ja\namerikkalaista naista kannettiin kultatuolissa elämän läpi. Hänen\nelämänsä oli säännöstelty peloittavan tarkasti. Miehet jumaloivat häntä\nhyödyttömänä ylellisyysesineenä, hänen ylleen puettiin ja hänen yltään\nriisuttiin, hän tanssi ja joi jäävettä, hän hakkaili ja keimaili hyveen\nkynnyksellä, hän meni naimisiin ja erosi jälleen. Niinhän elettiin\nparhaissa piireissä, ja elämän runsaus ja ylellisyys muuttui\ntyhjyydeksi ja lohduttomaksi yksitoikkoisuudeksi. Jumala varjelkoon\nmeitä vain kaikesta luonnosta, kaikesta elämänilosta, kaikesta omilla\njaloillaan seisomisen kaipauksesta, maailmaan pyrkimisen halusta,\nsatumaisten seikkailujen etsinnästä.\n\nPikku Jane syventyi miettimään kaikkia näitä elämän vaihtelevia\nilmiöitä hitaasti riisuessaan yltään paksua urheilupukuaan. Se ei\nerikoisen hyvin sopinut meripuvuksi polvihousujensa ja säärystimiensä\nvuoksi, mutta toiselta puolen hän tiesi näyttävänsä naurettavalta\ntavallisissa miesten pukimissa. Ah niin... hän oli oikeastaan syntynyt\npojaksi! Hänen tahtonsa ja tarmonsa olivat suuremmat kuin monen miehen\nvastaavat ominaisuudet, ja hänen rohkeutensa ja hurjuutensa eivät\nolleet niiden ominaisuuksien kaltaisia, joille hänen oma sukupuolensa\nantoi nuo nimet. Jos hän vain olisi ollut hiukan kookkaampi ja\nvoimakkaampi ja hänen kasvonpiirteensä olleet kehittyneemmät, olisi hän\nvoinut näytellä miestä niin hyvin, ettei kukaan olisi voinut paljastaa\nhäntä. Mutta armoton kohtalo oli tehnyt hänen ulkonäöstään erikoisesti\nnaisellisen. Hän oli hoikka ja solakka, mutta hänen ruumiinmuotonsa\nolivat joka tapauksessa niin pehmeät ja pyöreät, että hänen oli\ntäytynyt turvautua moniin temppuihin salatakseen niiden naisellisen\nluonteen.\n\nKaikki tuo tuotti Janelle monta huolta. Ja riisuutuessaan hän kävi yhä\nmiettiväisemmäksi. Ensi kerran hänestä tuntui, kuin hän ei olisi\nmenetellyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Loppujen lopuksi hän kuitenkin\noli kokonaan noiden kolmen miehen mielivallan varassa. Väristen hän\najatteli, että hän kuukautta aikaisemmin olisi aivan hyvin voinut\nseurata don Josén mukana samanlaiselle matkalle, jos tämä olisi sitä\nehdottanut. Hänen ihmistuntemuksensa ei siis ollut niin suuri kuin hän\nitse uskotteli. Ja ehkäpä hän tälläkin kertaa oli erehtynyt!... Mutta\nsen ajatuksen hän torjui oitis. Näiden miesten suonissa oli pohjan\npoikien verta, ja siihen voi luottaa enemmän kuin siihen kuumaan\nvereen, joka kuohui ekvaattorin seutujen rappeutuneiden sukujen\nsuonissa. -- Eivätkä hänen hyvät, uskolliset silmänsä ole _voineet_\nvalehdella!\n\nTähän lohdulliseen johtopäätökseen tyttö lopetti mietiskelynsä ja\naukaisi luukun, joka johti sille pienelle kylpyammeelle, minkä Josua\nPolo huolehtivaisena oli antanut sijoittaa kajuutanlattian alle. Hän\naukaisi hanan ja antoi suolaisen veden virrata ammeeseen. Se oli aika\nkylmää, ja hänen kasvonsa kävivät hyvin arvelevaisen näköisiksi, kun\nhän antoi sen valua sormiensa lomitse. Hetkisen hän tuumi jo luopua\nkoko yrityksestä, mutta sisu nousi heti tuota heikkoudenosoitusta\nvastustamaan. Ja luoden vielä tutkivan katseen ympärilleen hän riisui\nviimeisenkin vaatekappaleen ja astui päättävästi kylmään, raikkaaseen\nveteen, tuntien sen kirpeyden pistelevän kuin neulain hienoon,\nalastomaan ihoon.\n\n\n\n\n19. luku.\n\nAAMUTUNNELMIA.\n\n\nViiden aikaan seuraavana aamuna Kari heräsi. \"_Anne Kathrine_\" oli\nalkanut keinua pahemmin, ja tuuli ulvoi taklauksessa.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän oli jo kannella. Oli säteilevän\nloistava aamu, mutta merenkäynti oli yltynyt, ja voimakkaat mainingit\nliekuttivat lujaa pikku alusta. Pallohalkaisija oli taas saanut väistyä\nkeulapurjeen ja halkaisijan tieltä. Tuuli oli kääntynyt itäisemmäksi,\nja kuunarilla oli hyvä vauhti.\n\nMatti istui ruotelissa piippu suussa ja nyökäytti tyytyväisesti uudelle\nkapteenille.\n\n-- Se lentää kuin kilpapurjehtija, virkkoi hän. -- Yli yhdeksän solmua.\nJa virta on myötäinen.\n\nKari katsahti ympärilleen. Tuuli oli lakaissut tieltään viimeisenkin\nsumunhäiveen, jotka näillä seuduin muuten saattavat olla kovin\nkiusallisia. Idässä näki terävinä maan ääriviivat, auringon valaistessa\nkorkeita vuorenhuippuja. Hän tunsi hyvin paikat. Sillä rannikon\npuolella hän näki Carmelin luodot, missä hän tovereineen oli suurina\nretkipäivinä uinut saarien keskellä. \"_Anne Kathrine_\" teki hyvin\ntehtävänsä ja oli juuri kulkenut ohi Montereyn, vanhan Espanjan vallan\najoilta peräisin olevan kaupungin suuren poukaman. Sieltä juuri oli\nRobert Louis Stevenson kerran löytänyt itselleen levähdyspaikan\nmaailmanretkillään muutaman vuoden ravitakseen sieluaan Tyynen\nvaltameren runoudella.\n\n-- Minä pidän perää jonkin aikaa. Mikä on kurssi?\n\n-- Etelälounainen.\n\nMatti jäi vielä seisomaan ruhvin ääreen piippuaan puhdistelemaan.\nHänellä oli ilmeisesti jotakin tunnollaan. Kari, joka oli alkanut\nkäsittää vanhan merikarhun omituisuuksia, odotteli kärsivällisenä, mitä\ntuleman piti.\n\n-- No, mitä sanot asiain laadusta ja menosta, Matti? virkkoi hän\nauttaakseen toista puheen alkuun.\n\nMutta vanhalla merimiehellä ei näyttänyt olevan kiirettä. Hän katsahti\ntutkivasti kaikille puolille, raapi korvallistaan, sylkäisi yli laidan,\nsiirteli ruumiinpainoaan toiselta jalalta toiselle ja selvitteli\nkurkkuaan sellaisella tavalla, ettei se suinkaan olisi sopinut aivan\nhienoihin salonkeihin.\n\n-- Se kulkee hienosti, sanoi hän ikäänkuin koetellakseen äänensä\nkantavuutta.\n\n-- Minä en tosiaankaan uskonut, että se olisi niin hyväkulkuinen,\nrohkaisi Kari.\n\n-- Ei ole ainoatakaan purjehtijaa, joka voittaisi meidät tässä\ntuulessa, sanoi Matti vakaumuksellisesti. -- Meillä on hyvää aikaa.\nEhkä me ennättäisimme pistäytyä Santa Cabalinassa.\n\n-- Kylpypaikassako? Mitä meillä olisi siellä tekemistä?\n\n-- Niin, katsokaas... meillä on pikkusen tavaraa eräälle siellä\nolevalle ravintoloitsijalle! Emme saaneet aikaa sen perille\ntoimittamiseen, kun viimeksi olimme täällä. Mutta ehkä se nyt kävisi\npäinsä.\n\n-- Mitäs tavaraa se on?\n\nMatti hämmentyi yhä enemmän.\n\n-- Muutamia kiloja ooppiumia, pääsi vihdoin vanhan merimiehen\nmällisuusta.\n\nKari rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Me heitämme mereen koko roskan, sanoi hän päättävästi. -- Isäni\nmenettelytapoja olivat määräämässä toiset vaikuttimet, joita ei nyt\nenää ole olemassa. Hän teki sen poikansa hyväksi... mutta minulla ei\nole mitään sellaista syytä. Panen kiinalaisen pirunmoskan likoamaan\nsuolaveteen.\n\n-- Onko sellainen hoppu sentään hyväksi, herra kapteeni? kuului ääni\nkajuutan portaista, mistä Janen lyhyeksileikattu pojantukka sukelsi\nnäkyviin. -- Rahtunen ooppiumia ei kai vahingoita ketään. Mehän emme\nsitä polta. Mutta kiinalainen laukkaisi vaikka maailman loppuun, jos\ntietäisi saavansa kilon ooppiumia. Niin on isä sanonut monta kertaa. Ja\nminä uskon, että isäukko itse niinä vuosina, jolloin hän oli kaikkein\ntiukimmalla, teki hieman kauppoja ooppiumilla. Niin että siinä\nsuhteessa olemme samanlaisia syntisiä, koska molempien isät ovat olleet\nsamassa liemessä. Vai mitä mieltä sinä olet, Matti?\n\nMatti ei ollut yhtään mitään mieltä. Hän hymyili vain valtioviisaasti\nja vaappui keulaan päin, mistä laivakeittiöstä tuleva hieno\nsavunhattara todisti, että kahvi oli valmistumassa.\n\n-- Minun mielestäni te olette noussut varsin varhain, sanoi Kari hiukan\nkiusaantuneena. -- Perämiehen vahtihan alkaa vasta kello kahdeksalta.\n\n-- Aamuhetki kullan kallis ja aamuaurinko liiatenkin, vastasi Jane. --\nTäällä Carmelin edustalla on aina niin hurmaavaa. Ei ole mitään niin\nsuloista kuin Kalifornian rannikon aamuviileys. Sen huomaa vasta, kun\ntulee tropiikkeihin.\n\n-- Oletteko matkustanut pitkältikin eteläänpäin?\n\n-- En kauemma kuin Panamaan. Isä ei sietänyt kuumuutta. Olimme kerran\nsuunnitelleet matkaa Ecuadoriin, koska don José välttämättä tahtoi\nmeitä Guyaquiliin. Mutta siitä ei tullut mitään. Isä väitti, että hän\noli sairastumaisillaan keltakuumeeseen... ja niin matkustimme takaisin\nkotiin. Ja hyvä se olikin. Toivon, etten koskaan enää joutuisi näkemään\nRamiroa.\n\n-- Sitä ei tiedä niin tarkkaan. Minusta tuntuu, että hän ennemmin tai\nmyöhemmin tulee tiellemme!\n\nSiitä asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä Kaola toi kahvin. Ei ole\nmitään niin virkistävää kuin kuppi väkevää hyvää kahvia varhaisena\naamuhetkenä laivan kannella. Se karkoittaa mielen nurjuuden ja\nunenpöpperön. Se haihduttaa kaikki huolet ja saa mielen mieluisaan\ntasapainoon.\n\n-- Meilläpä on mainio kokki laivassa, huudahti Jane ihastuneena. --\nSillä jos kahvi on hyvää, on kaikki hyvää, sanotaan. Niin että täällä\nkyllä viihdytään.\n\n-- Se ilahduttaa minua, virkkoi Kari sydämellisesti.\n\n-- Kas niin, nauroi Jane, -- kahvi on piristänyt teitä. Sillä eilen\nolitte kuin olittekin hiukan kallella kypärin. Sanokaa minulle nyt\nrehellisesti: eikö olekin hauskaa, kun on hyvä kaveri laivassa?\nSellainen, josta voi olla sekä hyötyä että hauskuutta?\n\n-- Kyllä, vastasi Kari hiukan viivytellen, -- te tiedätte, minkä\näärettömän arvon annan teidän seurallenne, mutta toiselta puolen on\nminusta hyvin epämieluista, että antautuisitte mihinkään, mitä\njälkeenpäin saisitte katua. Jos isänne aavistaisi, että te olette\ntäällä, lähettäisi hän varmasti koko Yhdysvaltojen laivaston ajamaan\nmeitä takaa. Ja minut hirtettäisiin naisenryöstöstä.\n\nMolemmat purskahtivat iloiseen nauruun.\n\nJa Matti, joka istui köysikasalla ja hörppi kahvia nahkoihinsa, tuumi,\nettä asiat olivat kutakuinkin jullillaan ja hyräili Anssin Jukkaa.\n\nMutta \"_Anne Kathrine_\" se sittenkin taisi olla kaikkein parhaimmalla\ntuulella. Se aivan kuin lensi eteenpäin, niin että kuohu kohisi\nkeulassa, ja se tanssi ja karkeloi kuin nuori neitonen suurten\nmaininkien halki.\n\nSilloin oli Kari Polo keskeltä aaltojen pauhua ja tuulen laulua, kun se\nulvoi köysistössä, kuulevinaan isänsä kuiskauksen:\n\n-- Hyvä on, poikaseni! Pää pystyyn vain, sillä nyt alkaa elämäsi suuri\nseikkailu!\n\n\n\n\n20. luku.\n\nINKAT.\n\n\nKolmannen aamun alkaessa \"_Anne Kathrine_\" purjehti Santa Barbaran\nkanaaliin. Richardson's Rockilla oleva majakkatorni oli tiennäyttäjänä,\nja muutamia tunteja myöhemmin alus purjehti hyvässä myötätuulessa ohi\nsuurien San Miguelin, Santa Rosan ja Santa Cruzin saarten. Koko tämä\nrannikko on tupaten täynnä ylhänylhäisten espanjalaisten pyhimysten\nnimiä. Kun espanjalaiset ensi kertaa kävivät näillä väylillä, toivat he\nmuassaan paitsi hyviä miekkojaan ja raskaita muskettejaan joukoittain\nfransiskaanimunkkeja. Näiden miesten oli pidettävä huolta uusien\nlöydettyjen alueiden ristimisestä. Heillä oli sikäli helppo tehtävä,\nettä heidän vain tarvitsi käyttää nimien lähteenä almanakkaa. Ja koska\nespanjalainen almanakka silloin niinkuin oikeastaan nytkin sisälsi\nmiltei yksinomaan koeteltujen ja luotettavien pyhimysten nimiä,\nmuodosteltiin uusien valtaustenkin nimistö sen mukaisesti. Koko\nKaliforniaa ympäröi pelkkä pyhimyskehä, eikä amerikkalaisten ole\nonnistunut saada sitä kalpenemaan, vaikkei muutamien määrättyjen\npaikkojen uudelleen kastaminen olisi ollut poissa tieltä puhtaasti\nkäytännöllisistä syistä. Jumala ja espanjalaiset almanakat tietänevät,\nkuinka monella saarella, lahdelmalla ja kaupungilla on nimet sellaiset\nkuin Santa Rosa, San Miguel ja Santa Barbara.\n\nKumpaakin sukupuolta olevat etevät pyhimykset eivät ole aina kuitenkaan\ntuottaneet menestystä suojateilleen. Missään tapauksessa eivät nuo\nBarbara-kanaalin saaret ole tulleet kuuluiksi vilkkaasta asutuksestaan.\nJokunen merileijona mylvii vain kaukana saaristossa, ja ilman täyttää\nlukemattomien lintujen kirkuna.\n\n-- Nousimme aina maihin Santa Cruziin villihanhia ampumaan, selitti\nJane. -- Niitä vilisee täällä, ja pesimisaikana saimme ammutuksi satoja\npuolessa tunnissa. Se oli aivan kuin joukkoteurastusta. Mutta\nsellaiseen meillä ei ole tällä kertaa aikaa... Umina odottaa meitä,\nlisäsi hän hymähtäen.\n\n-- Mutta ajatelkaas, jos juttu koko Aurinkokuninkaan perinnöstä olisi\npelkkää kuvittelua!\n\n-- Niin varmasti onkin! Isä sanoi kerran, että häntä kävivät ainakin\nkolmesti viikossa tapaamassa sellaiset henkilöt, jotka salaisesti\ntahtoivat kertoa jostakin kätketystä aarteesta.\n\n-- No, mutta mitä sitten kannattaa sen takaa ajaminen?\n\nJanen silmät loistivat.\n\n-- Itse aarre ei ole se suuri seikkailu -- vaan sen tavoittaminen!\nEikähän kukaan tiedä mitään varmaa! Don Antonio ajaa takaa harhaa,\nmutta meillä on kuitenkin _jokin_ kiinnekohta! Ja se se on jännää. Minä\nnäen silloin tällöin unta vihreistä salamantereista, jotka eivät taida\ntietää onnea unikirjan viime painoksen mukaan. Mutta luulen Uminan\nkummittelevan mielikuvituksessani.\n\n-- Te kyllä saatte sen, jos sen kerran löydämme.\n\n-- Varokaa lupaamasta liikoja! Maailman suurinta smaragdia, intiaanien\nvanhaa epäjumalaa, ei niin vain lahjoiteta... Mutta minä en voi\nkieltää, ettei koko juttu olisi aika hatara. Mitä enemmän lukee\nvanhasta Inka-valtiosta, sitä käsittämättömämmäksi taru muuttuu.\nMonissa kohdin kerrotaan suuresta smaragdista. Kun Huayna-Capac kukisti\nsen intiaaniheimon, jolla oli jalokivi hallussaan, pani hän toimeen\nUminan mitä tarkimman etsiskelyn. Mutta missään ei kerrota, että hän\nolisi löytänyt sen. Francesco Pizarrokin sai kuulla kerrottavan tuosta\nkallisarvoisesta korusta. Eikä ole epäilystä siitä, ettei hänen kaksi\njulmaa veljeään, Hernando ja Gonzales, olisi mitä pirullisimmin\nkidutuksin koettaneet puristaa lujamielisiltä inkoilta tietoa\nHuayna-Capacin aarteesta. Ja nämä tyrannit olivat niin julmia, että on\nhelppoa ymmärtää heidän koettaneen todella kaikki keinot.\n\n-- Mutta mistä olette saanut kaikki nuo tiedot? kysyi Kari hämmästyksen\nkuvastuessa hänen kasvoistaan.\n\n-- Muuta kirjallisuutta minulla ei ole ollutkaan koko viime viikkona.\nMutta te ette saa keskeyttää minua, sillä minun tietoni ovat niin\nvereksiä, että ne pyrkivät ilmoille!... Katsokaas, Inka-kansa asui\nPerun eteläisessä osassa Titicaca-järven ympärillä. Se oli heidän suuri\nmerensä, eikä mikään anna aihetta uskoa, että he milloinkaan olisivat\nlähteneet ylänkövaltakunnastansa puolenneljättä kilometrin korkeudesta\nmerenpinnan yläpuolelta valtameren puoleen. Kuten tiedätte he olivat\nauringonpalvojia. Mutta he palvelivat myöskin tuntematonta jumalaa,\njota he sanoivat Pachacamaciksi -- joka käännettynä merkitsee jotakin\nsellaista kuin \"Maailmankaikkeudelle elämää antava\". Heidän lakinsa\nolivat hyvin inhimilliset, ja koko heidän maailmankäsityksensä\ntodistaa korkeata kulttuuria. Kullalla oli ennen arvoa vain\nkoristelutarkoituksissa ja koruina. Kauppaa ei heidän keskuudessaan\nkäyty. He jakoivat keskenään, mitä heillä oli, ja ruhtinas piti huolta\nsiitä, että jokainen sai, mitä tarvitsi. Siis varsin omituinen muoto\njonkinlaista imperialistista sosialismia. Kun syventyy Inka-valtakunnan\nkulttuuriin, sanoo eräs kirjailija, saa vähitellen sen käsityksen, että\nse kansa, joka mitä inhoittavimmalla tavalla jesuiittojen\nkidutuskojeilla tuhottiin tai sai kuolla orjuuteen kultakaivoksissa,\noli paljoa korkeammalla siveellisellä tasolla kuin sen pyövelit, jotka\nJeesuksen nimessä murhasivat uhrinsa. Nämä ovat kovia sanoja, mutta\ntosia. Espanjalaiset ahnehtivat kultaa ja yhäti lisää kultaa, kunnes\nvanhan kansan viimeinen jälkeläinen oli nääntynyt Cuzcon vankiluolissa\ntai kadonnut Amazonin aarniometsiin.\n\nJane melkein läähätti ja hänen kaunopuheisuutensa oli vähällä takertua\nkurkkuun.\n\n-- Teidän pitäisi oikeastaan olla kaikesta tästä selvillä, kun nyt\nolette lähtenyt tälle matkalle, jatkoi hän niin arvokkaasti kuin\nprofessori. -- Se joka käy Aurinkokuninkaan perintöä tavoittamaan,\ntietäköön myöskin, miten merkillinen se perintö on.\n\nKari katseli ihmetellen nuorta naista, jonka kasvot olivat punehtuneet\nhänen ponnistellessaan niin monien historiallisten asiain selittelyssä.\n\n-- Sitten te kai myöskin tiedätte, mikä merkitys noilla quiposeilla on,\njotka kiinalainen selitti.\n\n-- Quiposit, jatkoi Jane innokkaasti, -- niin, ne ovat Inka-kansan\nkirjallisuutta. He eivät kirjoittaneet kirjaimin, vaan nuorin ja\nsolmuin. Olen melkein näkevinäni edessäni nuo inkojen vanhat lukutoukat\nistumassa vuorillaan ja selvittelemässä punonnaisiaan. Siellä he\nhiljaisina öinä solmivat värillisiä nuoriaan, ja solmut merkitsivät\ntapauksia, ja nuorien värivivahdukset antoivat leimansa jokaisen\ntyylille! Ja ellei se, mitä he runoilivat, tyydyttänyt, niin he\nsaattoivat -- kuten joku kuuluisa heidän aikalaisensa on sanonut --\nhirttää itsensä omilla runoillaan.\n\n-- Mutta kaiken tämän kai Ramiro tietää?\n\n-- Eipä suinkaan! Hän on laiskin ja tietämättömin Standfordin\nyliopiston oppilas. Mutta sitä vastoin hän oli täpösen täyteen ahdettu\nkätkettyjen aarteiden tarinoita. Se on rikkaiden eteläamerikkalaisten\nerikoisuus, ja he käyvät hyvin juhlallisiksi ja salaperäisiksi, kun\nniistä asioista tulee kysymys. Eikä kuitenkaan ole ainoakaan sielu\nviime vuosina löytänyt kultaharkon näköistäkään Ecuadorista tai Perusta\nhuolimatta kaikista kaivauksista ja nuuskimisista.\n\n-- Meidän kyllä käy aivan samalla tavoin!\n\n-- Käyköön vain, mutta sitten olemmekin saaneet kokea tuhansia\nseikkailuja, jännitystä ja ihanaa ulkoilmaelämää... Mutta kas... tuossa\ntulla tupsahti päivällisruokamme.\n\nMatti oli juuri kiskaissut merestä suuren, välkkyvän kalan, joka\npar'aikaa pyristeli kannella.\n\nVanhus lävisti voitonriemusta huutaen suurella veitsellä sen niskan.\n\nSe oli delfiini. Ja se upotettiinkin heti sen jälkeen Kaolan pataan.\n\n\n\n\n21. luku.\n\nKILPIKONNANLÄHDE.\n\n\nViikkoja oli vierryt; pitkät kauniit päivät Tyvenellä valtamerellä,\nmyllertävän myrskyn käsissä, pilkkopimeässä yössä, Tropiikin helteessä\nolivat menneet menojaan. Eräänä päivänä oli päämäärä nuorten\nonnenetsijäin edessä -- Isabellan-saari, jonka valtavien tulivuorten\nympärillä oli punasinervä himerrys. Molemmille puolin päiväntasaajaa\nulottuu suuri saari, jossa on kuusi jättiläismäistä tulivuorenaukkoa ja\nmaaperä, jonka pohjana on tulivuorenkeilojen sylkemää laavaa.\n\nNiin -- siinä oli Charles Darwinin saari, eriskummainen tuhkakasojen,\njähmettyneiden laavakallioiden, outojen maisemien sekoitus. Siellä oli\nharhaillut tuo suuri haaveksija ja tarkastellut ihmeellisen maan\nirvistelevää pääkalloa -- saarta ja sen köyhää, mutta merkillistä\nkasvillisuutta ja sen melkein esihistoriallista eläinkuntaa.\n\nTuskin missään maapallolla on niin merkillisiä maastomuotoja kuin tällä\nsaarella, minkä kuoppaiset kuumaisemat ovat jumalten ja ihmisten\nhylkäämiä ja unohtamia.\n\nYksistään saaren värityskin on jo erilainen kuin mikään muu. Saarta\nkietoo tropiikkien harmaanvioletti värihuntu, mutta valtaisten\ntulivuorenaukkojen puolivarjossa leikkivät valonhäivähdykset kuin\nsisiliskon silmässä. Maa on tosin kuollutta, mutta sen alastonta\nluurankoa verhoaa alinomaa värisevä loiste, valonheijastusten\nsalaperäinen häivähtely, joka alkaa rantakallioiden smaragdinvihreistä\ntyrskyistä ja sitten alati liikkuvin väriasteikoin kiipeää jyrkänteitä\nylös leikkivän, säkenöivän värimeren lailla.\n\nSellainen se oli tuona aamuna Jane Humphreystä ja Kari Polosta, kun he\npienessä jollassaan lähestyivät rantaa, missä tiheät mangroveviidakot\nnäyttivät voivan estää kaikki maihintuloyritykset. Haukku seisoi\nkeulassa. Se oli pieni bulldoggi, jonka he olivat saaneet Santa\nCabalinasta, kuuluisasta kylpypaikasta, käydessään maissa ottamassa\npaloöljyä. Lahjoittajana oli itse Charlie Chaplin. Hän oli saanut\nkoiran eräältä Japanin ja Amerikan väliä matkustavalta kapteenilta.\nKoira oli siitä kummallinen, että se ei milloinkaan oikein viihtynyt\nmaissa, vaan kaipasi merelle. Sen isäntä oli säälinyt koiraa ja\nlahjoittanut sen Janelle, ja siitä olikin pitkällä purjehdusmatkalla\nollut paljon huvia. Tällä kertaa tuo voimakas bulldoggi tuntui olevan\nmerkillisen hermostunut. Tämän tästä se käänsi päätään ja katsoi\npitkään \"_Anne Kathrinea_\", joka keinui auringonpaisteessa. Keittiöstä\nnousi hienoinen sauhu Kaolan valmistellessa lounasta. Hän oli yksin\nlaivassa, mutta mitkäpä vaarat olisivat uhanneet pientä alusta\nasumattoman saaren äärellä?\n\nMatti souti, ja kokonaisen tunnin he kulkivat rantaa pitkin keksimättä\npienintäkään aukkoa läpitunkemattomasta viidakosta. Näytti tosiaankin\nsiltä, kuin Aurinkokuninkaan perintö olisi ollut hyvässä turvassa.\n\nMutta sattuma suosi heitä. Äkkiä pisti hirvittävä eläimenpää esiin\nkallioreunamalta aivan meren ääreltä. Tuon ruman pään nähdessään Haukku\nalkoi murista.\n\n-- Sen täytyy olla vesilisko, huudahti Jane. -- Soutakaamme lähemmäksi.\nSe on ainoa jäljelläoleva meren esihistoriallisten asujainten\nedustaja...!\n\nEi tuntunut siltä, että tuo omituinen eläin olisi pelännyt rahtuakaan.\nSe ryömi korkeammalle kalliota pitkin, ja he saattoivat pian nähdä sen\nkoko pituudessaan. Lisko oli noin metrin ja kolmenneljänneksen\npituinen, selkä oli tummanharmaa, mutta vatsa loisti keltaiselta ja\npunaiselta häivähdellen.\n\nBulldoggi katseli tuota rumaa eläintä yhtä kummastuneena kuin lisko\nvuorostaan sitä. Siinä muinais- ja nykyaika tuijottivat toisiinsa.\nSitten lisko siirtyi paikaltaan, huokasi syvään ja liukui hiljaa\nveteen, missä pitkä ja kapea varjo osoitti, mihin päin se kulki.\n\nMutta tuolla Galapagoksen liskolla oli oma tehtävänsä. Tieten tai\ntietämättään se oli määrätty Aurinkokuninkaan aarteiden viimeiseksi\nvartijaksi.\n\nSillä samassa silmänräpäyksessä, kun nuo kolme veneessä olevaa ihmistä\ntoipuivat siitä hämmästyksestä, mihin tuo kummituseläin oli heidät\nsaattanut, he näkivät edessään mangroveviidakossa aukon. Siinä olivat\nkai ihmiskädet joskus raivanneet viidakkoa. Mutta raivauksen oli\ntäytynyt tapahtua kauan sitten, sillä itse rantaäyräs oli uudelleen\nkasvanut umpeen, ja elleivät he olisi juuri liskon vuoksi pysähtyneet\nsille kohtaa, he tuskin olisivat huomanneet harmaanvihreän\nlehväpunonnaisen vähäistä harvennusta.\n\nMatille ei tuottanut suurta vaivaa tien aukominen ohueen\nviidakkovyöhön, ja puolen tunnin kuluttua pääsi pikkuinen retkikunta\nmaihin.\n\nSaari tuntui ihmeellisen kuolleelta. Ei ollut lintujen laulua,\nruohikossa ei kiemurrellut käärmeitä, eikä edes kärpästen surinaa\nkuulunut. Eläinmaailmakin tuntui kivettyneen samalla kertaa kuin laava.\nKaikki se vilisevä elämä, joka tekee tropiikit niin viehättäviksi, oli\ntyystin poissa, ja hiljaisuus vallitsi yksinäisellä saarella.\n\n-- Mutta tässähän on polku, huudahti Jane kummastuneena ja osoitti\nmaassa näkyvää juovaa, joka aivan kapeana viiruna kiemurteli loivasti\nkumpuilevaa maastoa. Se oli kaikkien samanlaisten, ihmisjalan polkemien\npolkujen kaltainen.\n\n-- Se on kai kilpikonnanpolku, vastasi Kari. -- Saaren isät ovat ehkä\nkokoontuneet neuvottelemaan.\n\nSuuret kilpikonnat olivat tästä polusta päätellen hyviä tienrakentajia.\nPolku oli leveä ja selvästi näkyvä. Siellä täällä saattoi nähdä jälkiä\nkilpikonnien valtaisista käpälistä, sillä niiden jalkojen painannaiset\nolivat kuin norsujen polkemia.\n\nErittäin arvelevaisesti Haukku lähti kulkemaan poljettua eläinten\npolkua. Se kääntyi yhä uudelleen katsomaan \"_Anne Kathrlnea_\", joka\nkuitenkin kauan sitten oli peittynyt näkyvistä. Koira näytti\npelokkaalta ja huolestuneelta.\n\nKaksikymmentä minuuttia marssittuaan pieni kulkue pysähtyi\nalgaroba-puisen metsikön reunaan. Siinä he näkivät merkillisen näyn.\n\nVesionkalon ääressä oli kymmenkunta kilpikonnaa imemässä itseensä\nraikasta vettä päät pistettyinä veden alle. Ne olivat vaipuneet juomaan\nlaisinkaan ajattelematta, että niitä mikään olisi voinut häiritä. Se\noli aikojen aamun idylli.\n\nMatin silmät olivat selällään ihmetyksestä, kun hän näki nuo valtaiset\neläimet ja niiden komeat kuoret, ja hän ryhtyi heti valmistuksiin\nvallatakseen jonkin niistä itselleen. Mutta Kari pidätti häntä.\n\n-- Ne ovat aivan turvattomia, sanoi hän, -- emmekä me edes saisi\nmokomaa hirviötä kuljetetuksi mukanamme.\n\nVanha merikarhu murahti hyväntahtoisesti ja pisti suuren puukkonsa\ntuppeen.\n\n-- Kaikkihan käy ihmeteltävästi yhteen, tuumi Jane nauraen, -- lähde on\ntuossa -- mutta missä on palmu?\n\n-- Se on kai mennyt kaiken häviämisen tietä, sanoi Kari. -- Mutta\ntuossa on laavamöhkäle -- siitä ei voi olla mitään epäilystä.\n\nMöhkäleen oli luonnonoikku muodostellut aivan erikoisen näköiseksi. Se\npäättyi kärkeen ja muistutti intialaista vinoon asettunutta pagodia. Ja\nikäänkuin vanhanaikaisen vaikutelman vahvistamiseksi se oli täynnä\nuurteita ja halkeamia.\n\nKari kävi hyvin miettiväiseksi nähdessään tuon kivenvonkaleen, eivätkä\nhänen huolensa haihtuneet, kun hän lähestyi sitä paikkaa, jonka oli\nilmoitettu säilyttävän Aurinkokuninkaan aarteet. Sillä ei jälkeäkään\nsaattanut havaita mistään palmuntapaisesta -- ei kantoakaan ollut siitä\njäljellä. Ja mikä oli vielä pahempaa: tällaisessa maaperässä ei palmu\nkoskaan saattanut edes kasvaa. Jokin yksinäinen kaktus oli siellä\ntäällä kiinnittynyt karuun maaperään ja korosti vain sen köyhyyttä.\nSillä tuo paksulehtinen kasvi on niitä ryysyjä, joilla autiot seudut\nkoettavat peittää alastomuuttaan.\n\nMutta eniten huomiota herätti laavamassassa oleva syvennys, joka\nmuistutti merkelihautaa. Se saattoi olla likimain neljän viiden metrin\nsyvyinen, ja laidat olivat niin jyrkkiä, ettei ainoakaan elävä olento\nsaattanut omin voimin päästä ylös tuosta vaarallisesta onkalosta, jonka\npohjalla pulppusi likaiselta vedeltä näyttävää tummaa nestettä.\n\n-- Mikä tuo on? kysyi Jane huomatessaan ihmetyksen kuvastuvan Karin\nkasvoista.\n\n-- En voi sanoa mitään varmaa, vastasi nuorukainen epäröiden. -- Mutta\nminun täytyy murhemielin tunnustaa, että Aurinkokuninkaan aarteet\nluultavasti ovat uponneet maan sisään. Kaikki osoittaa sitä. Ne ovat\nehkä jossakin syvällä maan uumenissa, mutta olisi toivotonta yrittää\nniiden etsimistä. Jonkinlaiset maanjäristykset ovat hävittäneet tätä\nseutua satasen vuotta sitten tai niille main, ja ne ovat kääntäneet\nmaan pintakerrokset mullin mallin. Vain tuo valtainen laavamöhkäle on\njäänyt paikoilleen. Se on rakoillut, mutta on kuitenkin yhtä\njärkkymättömänä siinä kuin se oli silloin, kun Huayna-Capacin aarre\nkätkettiin siihen suureen halkeamaan, josta kartassa mainitaan. Tuota\nhalkeamaa ei enää ole olemassa. Sehän näkyy selvästi. Sen paikalla on\ntässä vain tuo suuri kuoppa.\n\n-- Täällä on minusta merkillinen haju, sanoi Jane.\n\nKari katsahti häneen. Hänen silmissään oli omituinen ilme. Hän aikoi\nsanoa jotakin, mutta samassa Haukku vavahti ja katsahti palavin silmin\nympärilleen. Ja merkillisintä oli, että Matti käyttäytyi samalla\ntavoin. Hänkin murisi itsekseen, ja hänen hiuksensa näyttivät kuin\nnousevan pystyyn niskasta.\n\n-- Se johtuu kai kilpikonnista, mumisi Jane, mutta äkkiä tuntui, kuin\nihmeellinen pelko olisi kuristanut häntä kurkusta. Eläimen vaistot ja\nvanhan merikarhun kokemus varoittivat jostakin vaarasta. Se lähestyi\nheitä. Oliko vaara eläin vai ihmisiä?... Matin käsi oli jo tarttunut\nvyössä olevaan puukkoon, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat.\nBulldoggin ärinä kävi yhä vihaisemmaksi ja muuttui lopulta kiivaaksi\nhaukunnaksi, joka kajahti kumeasti ja kammottavana hiljaisuudessa. Kari\nhapuili revolveriaan -- mutta sen hän oli unohtanut laivaan. Pikku Jane\npainautui vaistomaisesti häntä vasten.\n\nLaukaus pamahti. Verijuova ilmestyi Matin ruskeihin kasvoihin, ja\nkarjaisten kuin haavoittunut jalopeura hän kohotti suuret kätensä ja\nlysähti kokoon aivan syvän haudan partaalla.\n\nÄkkiä alkoi aika viske kilpikonnanlähteen ääressä. Manuel etunenässä\nja molemmat Ecuadorin herrat jälkijoukkona hyökkäsi koko\nmoottoriristeilijän miehistö juosten yli laavan peittämän maan. Don\nJosélla oli vielä savuava winchesteri kädessään.\n\nOsat oli nähtävästi jaettu etukäteen. Molemmat nyrkkeilijät\nheittäytyivät yhdessä Karin kimppuun sitäkin raivokkaammin sen vuoksi,\nettä he olivat huomanneet voivansa maksaa hänelle vanhoja kalavelkoja.\n\nKari oli päästänyt Janen ja asettunut hänen eteensä. Hän oli taas\ntaisteluun valmis, ja teräs välkähti hänen katseestaan.\n\n-- Anna sille junkkarille muistiaisia, kiljui don Antonio, -- ja sinä,\nManuel, leikkaa kurkku tuolta poikaviikarilta.\n\nViimeksi mainittu ei vitkastellut yrittäessään täyttää käskyä, mutta\ndon José, jonka kasvoille äkkiä oli ilmestynyt omituinen ilme, pidätti\nhäntä.\n\n-- Jumala varjelkoon, kuiskasi hän ilkeästi ja voitokkaasti hymyillen,\n-- eikös siinä olekin Jane Humphrey! Ota hänet kiinni ja sido hänet,\nhuusi hän Manuelille, -- mutta jos hiuskarvankaan hänestä taitat, ammun\nsinut kuin koiran.\n\nTaistelu päättyi lyhyeen.\n\nKari kävi molempien nyrkkeilijäin kimppuun kylmäverisen raivokkaasti ja\npakotti heidät pian puolustamaan itseään. \"Battling-Herman\" sai\nkohokoukun, mikä pani hänet ulvomaan kivusta, ja \"Knockout-Mike\" oli\nvähällä toistamiseen joutua pois pelistä kovan ja voimakkaan nyrkin\nansiosta.\n\nDon José kiiruhti miestensä avuksi. Mutta Haukku kimmahti hänen\nkimppuunsa ja sijoitti komeat hampaansa nuoren keikarin kapeihin\ntanssikoipiin. Nuori Ramiro kiljui kuin haavoitettu hyena, ja vain\näärimmäisin ponnistuksin hänen onnistui päästä irti sitkeän koiran\nleukojen puristuksesta. Hän lennätti eläimen kauas luotaan, ja Haukku\nputosi siihen hautaan, joka juuri oli kiinnittänyt Kari Polon huomiota.\nSiten oli urhean koiran mahdotonta sillä hetkellä auttaa isäntäänsä\nmuulla tavoin kuin raivokkaasti haukkumalla.\n\nSilloin sekaantui Manuel leikkiin. Hän hiipi Karin kimppuun takaapäin\nja iski häntä päähän hiekkapussilla. Isku olisi riittänyt kaatamaan\nhäränkin, ja urhoollinen nuorukainen vaipuikin hitaasti maahan,\nhorjahti muutamia askelia silmät ummessa, kuiskasi nimen, jonka vain\nkauhistunut Jane ymmärsi, ja putosi kuoppaan, missä Haukku surkeasti\nulvoen tervehti herraansa.\n\nManuel oli jo sillä aikaa sitonut puoleksi tiedottoman Janen,\nkiinnittänyt hänen kätensä lujasti, mutta kuitenkin säälivästi selän\ntaakse, niinkuin sopiikin miehen, joka on saanut hoivatakseen niin\narvokkaan kultalinnun.\n\nJa molempien toisten tappelupukarien ähkien ja puhkien koettaessa\ntoipua vammoistaan astui don José sidotun poikasen luo. Hän unohti\nkokonaan sääressään olevan haavan, kun hän näki kasvot, joista hän oli\nuneksinut ja joita hän oli kiihkeästi himoinnut.\n\n-- Rakas, tuli käheä huudahdus hänen suustaan.\n\nJanen katse jäykistyi pelosta. Sitten hän sylkäisi nuorukaista\nkasvoihin.\n\n-- Minä otan sinut sittenkin omakseni. Mutta ensin on sinun näytettävä,\nmihin inkojen aarre on kätketty.\n\nSilloin pikku Jane pyörtyi.\n\n\n\n\n22. luku.\n\nPAHOJA SUUNNITELMIA.\n\n\nDon Antonio huokasi helpotuksesta ja silmäili silloin tällöin\nihastuneena nuorta tyttöä, joka jälleen oli vironnut ja istui kokoon\nkyyristyneenä kappaleen matkaa hänestä. Hän tuijotti ahdistajiinsa\njäykin, epätoivoisin ilmein.\n\n-- Missä on inkojen aarre? kysyi don Antonio hunajaisella äänellä.\n\nTyttö nauroi -- kovaa, vihlovaa naurua.\n\n-- Vai niin, hyenat ovat myöskin saalistamassa, kirkui hän\npilkallisesti. Hän koetti huudollaan vaimentaa surua, joka raateli\nhänen sydäntään. -- Mutta tällä kertaa on takaa-ajonne turha!\nHuayna-Capacin aarteen on maa niellyt.\n\nRamiro katsahti epäluuloisesti häneen.\n\n-- Tuskin, virkkoi hän lyhyesti ja kumartui tytön puoleen koukkuisilla\nkynsillään koettaen repiä hänen nuttuaan. -- Missä kartta on?\n\nJane kävi hyvin kalpeaksi.\n\n-- Antakaa minun olla rauhassa, huusi hän, -- irroittakaa käteni, niin\nsaatte kartan.\n\nVanha kyynikko näytti kuitenkin aikovan jatkaa tutkimuksiaan, mutta\nsilloin puuttui don José asiaan.\n\n-- Pidä näppisi loitolla hänestä, ärähti hän kiivaasti. -- Tyttö on\nminun, tajuatko?\n\nDon Antonio katsahti ilkeästi jälkeläiseensä.\n\n-- Niinkuin tahdot, sanoi hän lopuksi. Irroita hänen kätensä,\nManuel!... Ja katsokaamme karttaa!\n\nEnnen niin kallisarvoisen, mutta äsken arvottomaksi käyneen paperin\nJane oli kuin olikin kätkenyt poveensa ja ojensi sen pilkallisesti\nhymyillen miehille.\n\nDon Antonio huomasi hymyn eikä suinkaan ollut siitä hyvillään.\nJoutuisiko hän uudelleen nenästä vedetyksi.\n\n-- Mutta tämä on kyllä oikea, sanoi Ramiro senior. -- Tässä on\nIsabellan-saari, ja minä tunnen hyvin Josua Polon harakanvarpaat.\nPääsemme varmasti kultaan käsiksi.\n\nJanen pilkkanauru sai hänet uudelleen hätkähtämään.\n\n-- Etkö sinä sitten ymmärrä, senkin vanha puoliverinen paviaani, sanoi\nhän äänen värähdellessä itkun ja vihan välillä, -- että maanjäristys on\nmullistanut maan ja nielaissut kullan. Katso ympärillesi. Missä on\npalmu, ja missä on halkeama, josta piti päästämän aarrekammioon? Maa on\nkerrankin ollut yhtä ahne kuin ihmiset.\n\nIsä ja poika katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Tyttö taitaa olla oikeassa, mumisi don José ja tarkasti maastoa. --\nVanha laavalohkare on kyllä paikoillaan, mutta muu näyttää uudemman\najan järjestelyltä. Sama juttu kuin Titicaca-järven aarteen häviäminen\nPerussa. Tiedettiin tarkalleen, missä sen piti olla, mutta kun sitä\nalettiin kaivaa, oli se hävinnyt. -- Kirotut maanmulkkaukset.\n\nKolmen heitukan möyriessä laavassa turhaan puolen tunnin ajan käytteli\nRamiron sukukunta kaikkia mahdollisia manauksia ilmaistakseen huonoa\nonneaan.\n\nMutta he väsyivät siihen pian, ja lopulta don Antonio veti poikansa\nsyrjään. Ilo loisti uudestaan hänen silmistään.\n\n-- Unohdat erään asian, virkkoi hän. -- Aarre on meiltä mennyt, mutta\nsijalle olemme saaneet uuden.\n\nNuori José katsahti hieman epävarmasti isäänsä.\n\n-- Miten niin?\n\nVanha Ramiro keikautti päätään tarkoittavasti Janeen päin.\n\n-- Jos käytämme tuota aarretta ymmärtävästi, sanoi hän, -- niin saamme\nsiitä ehkä enemmän rahaa kuin Huayna-Capacin aarre olisi voinut\ntarjota.\n\nStandfordin yliopiston ylioppilas näytti hieman epäilevältä. Hän oli\nsentään kasvatuksensa ja sukuperänsä puolesta enemmän gentlemanni kuin\nisänsä. Rahankiristäminen pani sittenkin hänet arvelemaan. Isä ei\nvoinut käsittää sellaista hienotunteisuutta ja hämmästyi aimo lailla,\nkun don José huomautti:\n\n-- Eikö olisi käytännöllisempää, että minä menisin hänen kanssaan\nnaimisiin?\n\nDon Antonio katsahti ällistyneenä häneen.\n\n-- Et suinkaan kuvittele, että tuo pahuksen pentu vielä menisi\nnaimisiin kanssasi kaiken tapahtuneen jälkeen?\n\n-- Miksipä ei? Nuori Ramiro alkoi selitellä vilkkaasti. --\nAmerikkalaiset naiset ovat omaa luokkaansa. Minä tunnen heidät. Heillä\non moraalinsa. Ja sen moraalin alkuna on avioliitto.\n\n-- Lempo soi, sanoi don Antonio. -- Se ei kuulosta hyvälle. Mutta et\nsuinkaan...\n\n-- Rauhoitu, ukkoseni, sanoi don José yrittäen sitoa Haukun hampaitten\njälkiä. -- Etkö ymmärrä, hiukan kloroformia tai opiumia, ja jälkeenpäin\nselitykset, niin hän kyllä taipuu...\n\nSilloin naurahti don Antonio sydämellisesti. Hän huomasi, ettei hedelmä\nollut pudonnut kauaksi puusta.\n\n-- En tiedä oikein, sopiiko se sittenkään ihan, sanoi hän\nmiettiväisesti. -- Caspar Humphreyn rahat tulisivat nyt ylen sopivaan\naikaan. Luulen, että voisimme saada tytöstä miljoonan -- jos\npalauttaisimme hänet eheänä. Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin,\njatkoi hän, huomatessaan, että poika alkoi kiivastua. -- Jos olet\nsaanut haavasi sidotuksi, on meidän lähdettävä veneille... Kuulehan,\nManuel, -- mitenkä on Matin ja poikapukarin laita?\n\n-- Kuolleita kuin kivi, vastasi Manuel, -- ainakin olen\nsuomalaispojasta varma. Ja tuo vanha gorilla sai kuulan kallonsa\nlävitse. Koira-retkale on ainoa hengissä oleva noista kolmesta -- mutta\nse pahus kyllä pian kuolee nälkään kuopassa.\n\n-- Kirottu penikka, kähisi don José ja veti nenäliinan kireämmälle\nvertavuotavan haavan ympäri.\n\nJa niin lähti voitokas kulkue marssimaan. Se ei näyttänyt varsin\nylpeältä. \"Knockout-Mike\" ei vieläkään voinut mahakipujen vuoksi\nojentautua suoraksi, \"Battling-Herman\" sylki verta, ja don José ontui.\n\nManuel kantoi nyyhkyttävää Janea sylissään, ja don Antonio kulki saaton\nviimeisenä.\n\nMutta kilpikonnat jäivät paikoilleen ja joivat, niin että vatsassa\nkulahteli.\n\nKun pieni kulkue pääsi rantaan, kuului etujoukosta vihainen karjunta,\njoka kantoi aina don Antonion korviin, vaikka hän laahustikin kaukana\nmuiden jäljessä.\n\nMitä oli tapahtunut?\n\nMolemmat veneet, joilla taistelevat joukot olivat tulleet\nmangrove-viidakon aukeamaan, olivat hävinneet.\n\n\n\n\n23. luku.\n\nKAOLAN KEPPONEN.\n\n\nKaola, Honolulun jostakin alkuasukasmajasta kotoisin oleva\nkanakkiparka, ei suinkaan ollut laiskojen, saamattomien ja\nkaihomielisten maanmiestensä kaltainen. Hän kuului niihin ihmisiin,\njotka aina ovat puuhassa. Hän oli laivan messinkiosia kiilloittaessaan\näkkiä kuullut hiljaista moottorin jyskettä, oli painunut näkymättömiin\nja tarkastanut avonaisesta venttiilistä tulijoita. Suurella\nmerikiikarilla hän oli huomannut aluksen perässä don Antonio de Ramiron\n-- isäntänsä vihamiehen. Hän oli sitten jonkin ajan kuluttua uinut\nmaihin, välttänyt synnynnäisellä taitavuudellaan ahdistavan haikalan\nhyökkäykset, sitonut yhteen molemmat rannassa olevat veneet, soutanut\ntakaisin \"_Anne Kathrineen_\" mieli murheen painamana ja kostoa hautoen.\nTultuaan uudelleen laivalle hän haki käsiinsä suuren winchesterin,\njonka Kari oli saanut vanhalta Humphreyltä, ja varustautui muutenkin\nvastaanottamaan vieraita.\n\nPian hän kuulikin rannalta huutoa ja melua. Kiikarilla katsoen hän näki\ndon Antonion viittoilevan nuorasta vedettävän sätkyäijän lailla, mutta\nei myöskään voinut huomata muuta omaa väkeä kuin pienen perämiehen. Hän\nymmärsi kaiken. Roistot olivat kai sitä paitsi huomanneet valepukuisen\npojan tytöksi -- ja Jumala olkoon hänelle armollinen!\n\nJoka hetki hän odotti moottoriristeilijän tuloa. Mutta hän ei tiennyt,\nettä moottoriristeilijä oli monen mailin päässä pohjoisessa ja sen\nmolempien mulattien oli määrä odottaa pienen moottoriveneen tuloa,\nviipyipä se miten kauan tahansa.\n\nSitä vastoin don Antonio oli pian selvillä, että lempo oli irti.\nSotaneuvottelu pidettiin eikä manauksia suinkaan säästetty. Päätökseksi\ntuli, että oli mahdollisimman pian päästävä moottoriristeilijän\nyhteyteen. Mutta vuoret olivat korkeita ja maasto melkein mahdotonta\njalankulkuun. Lopulta sovittiin kuitenkin siitä, että Manuel yrittäisi\nmaatietä niin lähelle moottoriristeilijää kuin mahdollista ja ohjaisi\nsen paikalle -- tietysti suuresta palkkiosta.\n\nMuut leiriytyivät niin hyvin kuin saattoivat, ja lopen uupuneina\nvaipuivat molemmat espanjalaiset pian uneen. Kummankin nyrkkeilijän oli\nmäärä pitää vahtia -- mutta hekin kyllästyivät pian hiljaisuuteen, ja\nkoko seurue nukkui vähän ajan perästä hurskaan unta. Kaikki muut paitsi\nJane, joka istui sidottuna selkä vasten puuta ja tuijotti mielensä\ntoivottomuuteen.\n\nHän tuskin tajusi enää elävänsä. Hänen silmänsä kiiluivat kuumeesta.\nMutta se ei ollut tropiikkien vaarallinen kuumevieras, vaan murtuneen\nsydämen hivuttavaa polttoa. Hän ei ajatellut muuta kuin kuolemaa --\nkunpa se tulisi ja veisi hänet hyvän, ritarillisen toverin luo, jota\nhän oli rakastanut. Nyt hän ymmärsi sen. Kari oli ollut koko hänen\nelämänsä -- ja Kari oli kuollut.\n\nYmpärillä ryömivät skorpionit ja myrkylliset tuhatjalkaiset, mutta hän\nei huomannut niitä.\n\nSillä välin oli vanha kilpikonna juonut kyllikseen. Se ei ollut muuta\nkuin kerran pitkän elämänsä aikana nähnyt mokomia kaksijalkaisia kuin\nne, jotka juuri olivat siinä mekastaneet. Kerran se oli myöskin nähnyt\nmaanjäristyksen. Mutta siitä oli kauan.\n\nYhtäkkiä se äkkäsi laavalohkareen luona, missä ennen oli kasvanut\nkorkea palmu, suuren takkuisen olion, joka nousi takajaloilleen ja\nkatseli hämmästyneenä ympärilleen. Kilpikonna veti varmuuden vuoksi\npäänsä kuoren suojiin.\n\nMutta pörröinen olio oli Matti, eikä hänellä ollut mitään pahoja\naikeita kilpikonnan pään menoksi. Hän tunnusteli naamaansa ja tunsi\nveren hyytyneen poskilleen poskipäistä korvaan saakka. Poskiluusta oli\nosa murtunut, ja siihen oli syntynyt suuri vaaraton haava. Mutta muuten\nhän tunsi olevansa hyvässä kunnossa. Olihan noissa poskipäissä vähän\npienentämisen varaa. Mutta pahasti se luoti oli iskenyt, kun ihan\npökerryksiin oli pannut. Mitähän tässä sillä välin oli tapahtunut? Hän\nei muistanut muuta kuin että hieno herra don José oli ojentanut pyssyn\nhäntä kohden...\n\nSilloin Matti kuuli hiljaista uikutusta. Ääni kuului kuin maan sisästä.\nVarovasti hän lähestyi syvän haudan reunaa, ja pian muuttui vaikerrus\niloiseksi haukunnaksi. Haudassa virui Haukku Kari Polon rinnalla. Ja\nKari Polo alkoi samassa myös liikahdella. Puolet hänen ruumiistaan oli\npinnan alla mustassa haisevassa nesteessä, mutta Manuelin vakuutus,\nettä hän oli lyönyt mäsäksi nuorukaisen kallon, ei pitänyt paikkaansa.\nSuomalainen kallo ei ole mikään munankuori, ja likainen kuopassa oleva\nneste oli vaimentanut putoamista, ja uskollinen koira oli raastanut\nisäntänsä ruumiin kuivalle kohdalle. Koska hiekkapussi ei ollut\nvahingoittanut aivojen jalompia osia, toipui Karikin varsin nopeasti.\nHän kohosi pystyyn, kun näki Matin pään kurkistavan haudan reunalta. --\nMissä perämies on? hän kysyi Matilta. Missä Jane oli, missä Herran\nnimessä Jane oli? Pian Kari kuitenkin uudelleen rohkaistui. Hän riisui\npuseronsa ja puristi nesteen siitä, otti vyötäisiltään ohuen lujan\nköyden, löysi pohjalta raskaan mustan kiven, sitoi sen köyden päähän ja\nheitti Matille. Haukku ja Kari pääsivät pian taas ihmisten ilmoille.\n\nLyhyt sotaneuvottelu pidettiin. Kari katui katkerasti, kun oli jättänyt\npyssynsä laivaan, mutta nähdessään Matin suuren puukon hän rauhoittui\nvähän. He päättivät heti palata rantaan nähdäkseen, oliko \"_Anne\nKathrine_\" vallattu. Kari kääri köyden uudelleen kokoon ja pisti\nraskaan, mustan kiven aseekseen taskuunsa. Kivi ja hänen vaatteensa\nolivat kuin tervaan kastetut.\n\nNopeaa vauhtia he samosivat eteenpäin. Mangrovemetsän reunassa Haukku\npysähtyi. Olisivatko don Antonio ja hänen miehensä vielä saaressa?\nVarovasti Kari ryömi edelleen Haukun jäädessä Matin luo. Hän tuli\nviidakon aukeamaan, minkä reunaan hän pysähtyi. Ei kuulunut\nhiiskaustakaan. Oli kuin luonnon valtimot olisivat lakanneet\ntykkimästä.\n\nKari taivutti varovasti oksan syrjään, ja se, mitä hän näki toisella\npuolen matalien puiden varjossa, täytti hänet loppumattomalla ilolla.\nSiinä oli koko joukkue unen helmoissa. Molemmat Ramirot, isä ja poika\nerillään jonkin matkan päässä nyrkkeilijöistä. Mutta puunrunkoon\nnojaten istui yksinäisenä Jane Humphrey ja tuijotti surullisena\nlaskevaan aurinkoon.\n\nSilloin yhtäkkiä kohtasi hänen katseensa toisen katseen. Ja samassa\nhetkessä tiesi kumpikin, ettei muu kuin kuolema saattanut heitä enää\nerottaa.\n\n\n\n\n24. luku.\n\nPIKKU JANE HUMPHREY.\n\n\nJane liukui varovaisesti kankeaan ruohikkoon. Hän oli heti selvillä\nsiitä, mitä piti tehtämän. Käsistä ja jaloista sidottuna hän ei\npystynyt kävelemään, mutta tyttö keksi keinot. Hitaasti hän kieritteli\nitseään maata pitkin sitä viidakkoa kohti, missä oli huomannut\nystävänsä. Ja muutaman minuutin kuluttua oli hänen jäseniensä ympärille\nkiedotut siteet katkaistu. Hiljaa he hiipivät kohti rantaa nähdäkseen,\nolisiko mahdollista päästä yhteyteen Kaolan kanssa.\n\nMutta juuri sillä hetkellä oli valtainen tuhatjalkainen kiivennyt\nuteliaana \"Knockout-Miken\" karvaiselle paljaalle rinnalle, ja vaikka\neläin oli kovin rauhallinen, se kuitenkin suuttui pahasti, kun\nnyrkkeilijä unissaan pyyhkäisi sitä kädellään, ja puraisi myrkyllisesti\nhäiritsijäänsä. Se oli samaa jättiläiskokoa kuin kilpikonnat, ja sen\npuraisu oli myrkyllinen ja kirpeä, niin että nyrkkeilijä kiljahtaen\nkimposi pystyyn. Koko seurue heräsi, ja pako huomattiin.\n\n-- Tapella saamme, virkkoi Kari rannalla mitaten katseellaan, miten\nkaukana Kaolan täyttä vauhtia tuleva vene vielä oli rannasta.\n\n-- Voimmehan uida venettä vastaan, ehdotti Jane.\n\nTuuma ei tuntunut hullulta, mutta Haukku teki tenän. Se uikutti ja\nkoetti estää toisia menemästä veteen. Aivan viime hetkessä Kari huomasi\nuhkaavan vaaran, suuren haikalan.\n\n-- Mieluummin käymme sitten taisteluun ihmishaikaloja vastaan, sanoi\nhän Matille. -- Ehkä jaksamme pitää puoliamme siksi, kunnes Kaola\nennättää avuksi... Jääkää te tänne odottamaan Kaolaa. Ellei Matilla ja\nminulla ole onnea, saatte te molemmat soutaa laivaan ja nostaa\npurjeet...\n\nTyttö katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n-- Ei milloinkaan, sanoi hän levollisesti.\n\n-- Mutta miksi ei...\n\n-- Minä luulin, sanoi Jane värisevällä äänellä, -- sinun sekä tuntevan\nettä ymmärtävän, ettemme me molemmat enää voi erota.\n\nKari oli hetkisen aivan sekapäinen. Sitten karahti punerrus hänen\nahavoituneille kasvoilleen. Kömpelönä ja liikuttuneena hän sulki pikku\nolennon syliinsä...\n\nJuuri sinä hetkenä don Antonio hyökkäsi poikineen ja miehineen esiin\npensastosta. He huusivat raivosta ja hämmästyksestä. Eipä ollut heistä\nkukaan odottanut näkevänsä noita molempia, joiden he luulivat saaneen\nsurmansa Kilpikonnanlähteen luona. Tuon erehdyksen vuoksi don José oli\nunohtanut winchesterinsä leiripaikalle -- eikä muuta ampuma-asetta\nollut saarella.\n\nStandfordin yliopiston ylioppilas oli oikeastaan pelkuri raukka, mutta\näskeinen näky sai hänet kiihdyksiin, ja hän oli kuin rotta, joka puree\nmyrkyllisesti, silloin kun sen raivo sitä rohkaisee.\n\nIsä ja poika työnsivät palkkasotureitaan edellään, ja miehet vetivät\nesiin puhveliveitset. Mutta nyrkkeilijät eivät näyttäneet aivan\nhalukkailta hyökkäämään.\n\nKari huomasi, ettei Manuelia näkynyt missään, ja hänen mieleensä\njuolahti heti, että mies oli varmasti lähetetty moottoriristeilijää\nnoutamaan. Kunpa vain voittaisi hiukan aikaa, niin ehkäpä tästä\nselvittäisiin. Mutta vanha kettu ymmärsi myös asian. Muutaman minuutin\nkuluttua Kaola saapuisi veneellä ja ase mukanaan, ja taistelun loppu\nsaattaisi silloin olla epävarma.\n\n-- Mitäs me oikein tässä tappelemme, aarre on joka tapauksessa...\naloitti Kari.\n\n-- Älkää kuunnelko, mitä tuo valkoinen juippi sanoo, huusi don Antonio.\n-- Käykää vain päälle, pojat!\n\nDon José, äärimmäisen mustasukkaisena, seisoi isänsä rinnalla ja\nkiljui, minkä jaksoi, veistään heilutellen.\n\nKäheällä ulvonnalla mieltään rohkaisten syöksyi \"Battling-Herman\"\neteenpäin. Pitkä veitsi välkkyi hänen kädessään. Kari tapaili taskuaan,\nmissä oli se raskas, kova kivi, jonka hän oli löytänyt syvästä haudasta\nKilpikonnanlähteen luota. Kuin uusi Daavid hän linkosi kiven voimiensa\ntakaa nyrkkeilijän päätä kohti. Eikä tämän Goliatin käynyt sen paremmin\nkuin filistealaisten sankarinkaan. Kivi osui häntä päähän, ja hän\nkaatui päistikkaa maahan. Tuo odottamaton tapaus vaikutti aivan\nlamauttavasti hänen toveriinsa. \"Knockout-Miken\" naama oli mennyt aivan\nkeltaiseksi. Mikä merkillinen kirvelevä polte hänen rintaansa äkkiä\nalkoi ahdistaa, ja mistä johtui, että hänen silmissään kaikki\nmusteni?... Veitsi kirposi hänen kädestään, hän vaipui polvilleen,\nhoippui hetkisen sinne tänne ja tuupertui suinpäin maahan. Hänet oli\nkaatanut -- ei ihminen, vaan Galapagos-saarten vaarallisin petoeläin,\nmyrkyllinen tuhatjalkainen.\n\nMatti oli sillä välin hyökännyt molempien toisten kimppuun. Kun\nurhoollisen Pedro de Alvaradon epäiltävät jälkeläiset näkivät tuon\nkarhumaisen olennon tulevan vääjäämättä kohti, heittivät he puukot\nkäsistään ja karkasivat käpälämäkeen kuin kaksi pelästynyttä\nvillieläintä pitkin kilpikonnanpolkua.\n\nMuutaman minuutin kuluttua Kaola oli rannassa. Taistelu oli päättynyt.\nKari kumartui tiedottoman \"Battling-Hermanin\" puoleen ja otti\nkummallisesti hymyillen maasta kiven, joka oli tehnyt hänen\nvastustajansa taisteluun kelvottomaksi, ja pisti sen uudelleen\ntaskuunsa.\n\nMutta pikku Jane tarrautui kiinni ystäväänsä. Hänen kätensä vapisivat,\nhänen huulensa värisivät. Ja Karin mielestä hänen säteilevistä\nsilmistään loisti jotakin uutta ja outoa.\n\n-- Anna anteeksi minulle heikkouteni, sanoi hän. -- Minusta ei ole\npaljon mihinkään. Olen vain naispahanen. Pikku Jane Humphrey. Mutta\nminä olen niin onnellinen!\n\nMatti vilkuili tyytyväisenä heihin. Sitten hän huokaisten pisti puukon\ntuppeensa.\n\nKaukana laavalouhien keskellä kuljeskeli don José ja ulisi kuin koira.\n\nMutta vanha kunnianarvoisa kilpikonna löntysti sävyisästi muutamia\naskeleita pieniä herkullisia kaktuksenvesoja kohden ja alkoi pureskella\nniitä ylimielisen hitaasti. Se antoi maapallon pyöriä rataansa\navaruudessa eikä ajatellut mitään.\n\n\n\n\n25. luku.\n\nAURINKOKUNINKAAN LAHJA.\n\n\nKoprakuningas Caspar G. Humphrey istui toimistonsa kaikkein pyhimmässä\nja oli synkkä kuin ukkospilvi. Hän oli juuri pannut syrjään suurelta\namerikkalaiselta avioliitonvälittäjältä eversti de Clairefeuilleltä\nsaamansa perusteellisen haukkumakirjeen.\n\nMiksei tuhannen tulimmaista hänen tyttärensä ollut laisinkaan saapunut\nPariisiin? Herttua oli Pariisissa odottanut kaksi kuukautta ja pelannut\nkaikki rahansa. Mistä tämä häpeällinen sanansa syöminen johtui, tämä\npuijaaminen ja valehteleminen jne.?\n\nKoprakuningas oli juuri palannut tarkastamasta Tyvenen valtameren\nrannalla olevia kopra-asemiaan. Matkalla hän oli saanut suuren paiseen\notsaansa. Ja tällainen hirveä häväistys odotti häntä kotona! Mihin\nihmeeseen tyttö oli joutunut? Isä oli kirjoittanut hänelle\nmaisemakortteja etelästä, saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta\nkiittämättömältä lapselta. Hän oli kummastusta, raivoa, häpeää\ntäynnään.\n\nHänen juuri hautoessaan moisia mietteitä ja päättäessään, että olisi\nparasta uskoa nuo huolet yksityisetsivän huomaan, koputettiin oveen ja\nnuori konttoristi kysyi pelokkaalla äänellä, sopisiko Mr. Humphreyn\nottaa vastaan eräs insinööri Kari Polo, koska hänellä muka oli tärkeätä\nasiaa.\n\nKoprakuningas liikahti kiukkuisasti osoittaen sillä kyllin selvästi,\nettei hän halunnut ottaa ketään vastaan, vaikka itse paha olisi\npyrkinyt puheille. Mutta yht'äkkiä hänelle selvisi, että Polo tunsi\nhänen tyttärensä ja sitä paitsi näytti olevan kunnon poika, joka ehkä\nsaattaisi neuvoa hänelle, mitä hänen tuli tehdä onnettomalle\ntyttärelleen.\n\n-- Päästäkää hänet sisään, sanoi hän hämmästyneelle konttoristille,\njoka juuri oli puikahtamaisillaan pakoon ovesta.\n\nKaikesta edellisestä johtui, että Kari Polon vastaanotto oli\nkutakuinkin mukiinmenevä. Humphrey puristi hänen kättään ja teki sen\nhavainnon, että nuori insinööri näytti ensiluokan mieheltä -- juuri\nhänen makuunsa sopivalta. Ensimmäisten säätä ja säänvaihtelulta\nkoskevien esilauseiden jälkeen kysyi miljonääri:\n\n-- Te näytätte niin auringonpaahtamalta. Oletteko ollut jollakin\npitemmällä matkalla?\n\n-- Minä olen ollut Galapagos-saarilla, vastasi Polo hieman\nnolostuneena.\n\n-- Onko siellä mitään tehtävissä?\n\n-- Aivan varmasti.\n\n-- Metallejako, guanoako, kopraa vai kahvia?\n\n-- Ei -- mutta paloöljyä äärettömät määrät!\n\nCaspar G. Humphrey kimmahti kuin kumipallo. Itse asiassa hän oli\nalkanut vähitellen kyllästyä kopraan, ja viimeisenä puolena\nvuotena olivat paloöljyä koskevat ajatukset ja keinotteluyritykset\npyörineet hänen päässään. Siinä oli tulevaisuuden ala, nyt kun\nhiilivarastot olivat alkaneet ehtyä ja kaikkiin laivoihin asetettiin\nraakaöljymoottoreja. Paloöljy oli ajan tunnus. Kaliforniassa oli tosin\nhyvin hyviä löytöjä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä ajan\nlisääntyneisiin tarpeisiin verrattuna.\n\n-- Varsin kiintoisaa kuultavaa, sanoi hän turhaan yrittäen peittää\nsuunnatonta mielenkiintoaan. -- Sanoitteko, että Galapagos-saarilla?\n\n-- Kyllä, ne kuuluvat Ecuadoriin.\n\nHumphrey hieroi tyytyväisenä käsiään. Hän oli ollut monenlaisissa\ntekemisissä Ecuadorin kanssa ja auttanut sitä monissa\nvallankumouksissa. Sen hallitus oli kuin vahaa kelpo amerikkalaisten\nrahavaltiaiden käsissä.\n\n-- Entä maasto -- tuottaako se mitään vaikeuksia?\n\n-- Ei, päälähde sijaitsee tuskin kilometrin päässä hyvästä satamasta.\nMinä olen Los Angelesissa erikoisesti tutkinut paloöljyjen esiintymiä\n-- se on minun varsinainen alani. Ei tarvitse mitään erikoisia\nporauksia, koska öljy maanjäristysten ansiosta on tunkeutunut\npintakerroksiin. Luulisin, että öljymääriä voidaan pitää miltei\nloppumattomina.\n\nKoprakuningas ei kauempaa voinut säilyttää teeskenneltyä\nvälinpitämättömyyttä naamassaan.\n\n-- Hyvä, virkkoi hän, -- jos on kysymyksessä liikeyritys, niin kyllä\nminä olen mukana. Mutta ehdotan, että jatkamme neuvotteluja kotona.\nHaluatteko syödä päivällistä kanssani? Valitettavasti tyttäreni ei ole\nkotona. Hän on Pariisissa.\n\nSamassa puhelin soi. Humphrey tarttui kuulotorveen tyytymättömän\nnäköisenä. -- Kuka puhuu?... Mitä lempoa, sinäkö se olet, Jane? Herra\nJumala, mistä sinä tulet? Se oli todellakin enemmän kuin yllätys...\n\nHän oli ajatellut kysyä tytöltä yhtä ja toista, mutta kun vieras\nhenkilö oli läsnä, täytyi hänen jättää isälliset tiedustelunsa\nmyöhemmäksi.\n\n-- Kyllä minä tulen, minä tulen kotiin... päivälliselle. Olen pyytänyt\nvanhan tutun, insinööri Polon meille -- muistat kai hänet -- vai\nkuinka?... Mutta koska sinä juuri olet saapunut kotiin, niin voi hän\ntulla toisella kertaa... Vai niin, vai ei sinulla ole mitään hänen\ntuloaan vastaan. No, sitten en peruuta kutsua. Hän on tässä vieressä ja\nkuulee, mitä me puhelemme. Meillä on liikeasioita keskusteltavana.\nMutta missä pahuksessa sinä olet piil...? No niin, ymmärräthän.\n\nKoprakuningas pani kuulotorven paikoilleen hieman hämillään. Hän oli\nhuomaamattaan käyttänyt samaa mehevää tyyliä kuin äskeinen eversti de\nClairefeuille kirjeessään. Mutta hänen ei missään tapauksessa enää toki\ntarvinnut turvautua salapoliisiin.\n\nJa huolimatta paiseesta ja kirjeestä ja herttuasta ja hänen\nristiretkien aikaisesta linnastaan hän tunsi olevansa varsin hyvällä\ntuulella astuessaan suurimpaan autoonsa yhdessä Kari Polon kanssa.\nNuorukaisen kasvojen ilmeet olivat puhelinkeskustelun aikana muuttuneet\nhuolestuneista huvittavaksi naurulihasten nykimiseksi.\n\nJa sitten seurasi päivällinen Caspar G. Humphreyn asunnossa Menloe\nParkissa. Tuossa istui pikkuinen Jane auringon ruskettamana yllään\nvalkoinen puku ja kasvoiltaan ehkä hieman entistään laihempana kutrien\nleikkiessä sievän pään ympärillä.\n\nHumphrey istui kuin elävä kysymysmerkki täynnä ihailua. Oliko tuo tyttö\ntodellakin hänen uhmakas ja vallanhimoinen tyttärensä, tuo nuori\nnainen, jolla oli säteilevä kaino hymy huulillaan ja rakastettava\nolemus?... Milloinkaan ei vanha miljonääri aikaisemmin ollut tuntenut\nniin viihtyvänsä perhepiirissään.\n\nJa tuo Polo, joka oli tullut Galapagos-saarilta, oli oikein kelpo\nheppuli!...\n\nMutta silloin tällöin välähti hänen mieleensä hienoinen epäluulo, että\nkaikkeen oli jokin koira haudattuna. Mutta mikä?... Ilmassa oli\njonkinlaista jännitystä.\n\nOtaksuma ei ollutkaan aivan väärä. Jälkiruoan aikana pommi räjähti. Hän\noli itse siihen syypää.\n\n-- Te mainitsitte äsken, sanoi Humphrey vieraalleen, -- että teillä on\nmuutakin sydämellänne. Oletteko ehkä löytänyt kultakaivoksen?\n\nKari näytti hieman hämmästyneeltä.\n\n-- Voisihan sitä melkein sellaiseksikin sanoa!\n\nHumphrey nauroi vallattomasti.\n\n-- Teillä on tosiaankin ollut onnea viime aikoina.\n\nNuori mies oli äkkiä käynyt vakavaksi.\n\n-- Luotatteko minuun? kysyi hän.\n\n-- Totta kai, vastasi koprakuningas, -- sillä mikäli minä ymmärrän on\nteissä hyvää ainesta, voisinpa uskoa teille mitä tahansa.\n\nKari nousi juhlallisesti.\n\n-- Tahtoisitteko uskoa tyttärenne minun käsiini?\n\nPommi räjähti.\n\n-- Oletteko hullu, huusi miljonääri. -- Tyttärenikö... ei ikinä...\nRanskassa odottelee parhaillaan herttua ja hänen hieno vanha linnansa\ntytärtäni.\n\n-- Hän saa kyllä odottaa, sanoi Jane hiljaa ja laski pienen\nahavoituneen kätensä hyväillen isänsä käsivarrelle.\n\nVanhus katsahti häneen, ja ensi kerran täytti hänet isällinen tunne,\njoka oli pakottaa hänet sulkemaan tyttärensä syliinsä ja suutelemaan\nhäntä. Sillä ne silmät, jotka tytär oli perinyt norjalaiselta\npapintyttäreltä ja joita hän oli niin rakastanut, olivat täynnä\nkyyneleitä. Ne kimmelsivät kuin timantit hänen silmäripsissään.\n\n-- Rakas Jane, sanoi hän. -- Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot.\n\nTuona juhlallisena hetkenä kuului ulkoa haukuntaa ja suuri bulldoggi\nsyöksyi riemusta hyppien sisään. Se tervehti molempia ystäviään ja\nnuuski armollisesti hyväksyen koprakuningastakin.\n\n-- Mikäs hirviö tuo on? kysyi Humphrey.\n\n-- Se on Haukku, vastasi Jane. -- Nyt puuttuvat vain Matti ja Kaola,\nniin koko perhe olisi koolla.\n\n-- Minä en ymmärrä hituistakaan kaikesta, sanoi koprakuningas.\n\n-- Me olemme tehneet matkan... aloitti Jane.\n\n-- ... ottaaksemme haltuumme perinnön, jatkoi Kari ja laski\njättiläismäisen smaragdin pöydälle.\n\nHumphrey oli tukehtua mielenliikutukseen, kun hän näki säteilevän,\nhiomattoman kiven, joka säkenöi, niin että se aivan huikaisi silmiä.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Se on Umina, vastasi Jane. -- Kari löysi sen sattumalta\nöljylähteestä.\n\n-- Uminako?\n\n-- Niin. Se on samainen kuuluisa jalokivi, jota entisaikaan palveltiin\nepäjumalana ja joka koristi Huayna-Capacin aarrekammiota. Se on onnemme\nsymbooli, isä. Se on Aurinkokuninkaan meille antama morsiuslahja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa molemmat nuoret astelivat käsi kädessä puiston auringonpaisteeseen\nja hävisivät korkeitten puitten varjoon.\n\nHaukku seurasi heitä kappaleen matkaa. Mutta se oli hienotunteinen\nkoira, ja kun se ehti puitten luo, kääntyi se miettiväisenä takaisin.\nSe oli muistavinaan herkullisen luun, jota sen piti välttämättömästi\nlähteä kaluamaan.\n\n\n\n"]