[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOU_lleuXRKIOH5u72NgeLtBo4XQbEYQyPH3tzi0lSVE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1894,"Felicitas","Dahn, Felix",1834,1912,"1894-dahn-felix-felicitas","1894__Dahn_Felix__Felicitas","Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1882,28830,188945,false,58116,[23,24],"Migrations of nations -- Fiction","Salzburg (Austria : Land) -- History -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Romance","\"Felicitas: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta\" by Felix Dahn is a historical novel written in the early 20th century. The narrative takes place during the tumultuous period of migrating tribes around the year 476 AD, intimately exploring the lives and struggles of individuals caught between the fading power of the Roman Empire and the encroaching Germanic tribes. The story centers on characters like Fulvius and Felicitas, who navigate love, identity, and the socio-political turmoil of their time.  The opening of the novel introduces us to a narrator who reflects on his scholarly research in Salzburg and his fascination with the remnants of Roman civilization amid the growing presence of Germanic tribes. As he wanders through the countryside, he becomes lost in thoughts about the Roman past, feeling a significant connection to a particular site where he uncovers a message inscribed on a marble stone, declaring \"Here lives happiness; let nothing evil enter.\" This sets the stage for the unfolding story, hinting at the intertwined fates of junior characters in a world on the brink of change, and foreshadowing that Felicitas holds a significant role in this looming conflict. The narrative shifts between historical reflection and the personal lives of its central characters, combining elements of romance with the harsh realities of an era marked by migration and conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],303,"Historiallinen romaani sijoittuu kansainvaellusten aikaan vuoteen 476 roomalaiseen Juvavumin kaupunkiin. Kertomus seuraa nuoren avioparin, Fulviuksen ja Felicitaksen, elämää ja koettelemuksia germaanien hyökkäyksen uhatessa heidän kotiseutuaan.","Felix Dahnin 'Felicitas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1894.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","FELICITAS\n\nHistoriallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta\n(V. 476 j.Kr.)\n\n\nKirj.\n\nFELIX DAHN\n\n\nSaksasta suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nMonta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen\narkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.\n\nTutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin\ngermanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset\nvarustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin\ntekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan;\nuseat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää\nkotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli\nheille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla -- olkoonpa\nvaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen\nulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään\nheille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja\ntaistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.\n\nKun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa\nSalzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin,\naina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.\n\nAjatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden\nviimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.\n\nJuuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut\nkirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset\nmuistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta.\nTämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan \"kapitolin\"\nkautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa,\nsaanut tuon komean nimen \"_Claudium Juvavum_\" ja oli vuosisatoja\nei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen\nkukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa\nkirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina,\nasukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja\ntoripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.\n\nSe, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni\nesineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin,\nkaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot\nnäin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän\nelämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät\ngermanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat\npilvet.\n\nUseimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen\nviereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja\nkulkien Seebruckissa (_Bedaium'issa_) mainitun järven laskujoen, Alzin,\nsekä Pfünz'issä (_Pons Oeni'ssa_) Innin (_Oenon_) yli, vei Vindeliciaan\nja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (_Augusta\nVindelicorum'iin_).\n\nTämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään\nsuurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä\nrehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja,\nruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi\noli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös\nrikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein\nrakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat\nne koristuksina seudun laajassa laaksossa.\n\nKuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen\nmailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten\nhuviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet\nuljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan\nroomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten\nratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta\nVindeliciasta, -- ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä\nkarttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja\nsyystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti\nvarustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota\njäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.\n\nTällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin\njoskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä\nmuistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle\npensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä\nrauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä\nmuratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati\nkorviini.\n\nAstuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti\nnostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita\nmuinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en\nvoinut saada.\n\nPäätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron\nalkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan\nloivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset\nmielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin\nsotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.\n\nTuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja\njalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä,\ntiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin\nmielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin\nurheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron\npiileilevän synnyinpaikan.\n\nPuolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka\nkansa tuntee nimellä _Heiden-Schupf_ [Pakanainsuoja].\n\nMitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia\nkivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa\nmyös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana\nlähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea!\nKukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut\nkivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti\nveistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä\nreunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia\ntiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen\nponnistuksista, vaan myöskin -- sen tunnustan -- hartaasta\ntoivomuksesta -- olin vielä vallan nuori! -- että roomalainen Mercurius\ntai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä\njohtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan\nnimi, \"Pakanainsuoja\", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien\nantama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet\n\"Pakanaintieksi\". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja\nmarmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko,\nvähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea\nläheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli\nepäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa\nmuodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten\nparaimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun\nhuomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n\nlegionan merkin: _primigenia pia fidelis_.\n\nJa kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan\ntiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle,\nvaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan\nmarmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:\n\n    hic...\n\nTässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista\nja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen\nlevy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja\nturvepeitteen alle?\n\nMinä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas -- raskas\nehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin\nkookas.\n\nTurhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa\npaksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle\nsalaisuutensa.\n\nOliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani:\n\"_Hic_\", \"täällä\" -- _mitä_ oli \"täällä\" tapahtunut?\n\nKun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn\nhaljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella\nensimäistä kivilevyn palasta -- ne sopivat tarkalleen toisiinsa.\n\nNytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä\njoutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun\nkuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa,\nsammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin\npahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli\ntaivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui\nmoni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin\nlaaja levy.\n\nVihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen -- jo ensi alussa oli varma\nvakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut --\nettä saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä\nsain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta\npalasta; sen salaperäinen \"hic\"-sana osoitti pian, mistä päin oli\netsiminen jatkoa.\n\nRaaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä,\nsillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon\ntästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin,\nmutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten\nkirjoitetut rivit:\n\n    Hic habitat Felicit...\n    Nihil mali intret.\n\nAinoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta,\nsiitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen\nkuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen\npiti olla _-as_. -- Tämä kirjoitus on suomeksi:\n\n    Täällä asuu onni:\n    Älköön mikään paha tänne tulko!\n\nNähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan\nkynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha\netäällä.\n\nTurhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.\n\nIstahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin\najattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka\nehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen\npuutarhan hedelmällisestä mullasta.\n\nTällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta\nmaailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan\nhiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua\npulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi,\nkuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä,\nkun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean\nsaksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina\nherättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen\nääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä\ntäällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka\njättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja\netsimään -- ne surisivat unisina lauluansa.\n\nMietin: kenen \"onni\" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen\nkirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet\nkyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli\nhakattu, oli rikki -- onneton merkki! -- Ja mitä laatua oli tämä onni?\n\nMutta odotahan! -- tuona aikana oli \"Felicitas\" aina _naisen nimi_;\nehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi\nlemmekkäästi mainita: \"Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani;\nälköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!\"\n\nMutta kuka oli \"Felicitas\"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja\nmiten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko...? -- --\n\nNoin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni\nolin nukkunut.\n\nJa nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä\nkajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse\ntuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius!\n-- huusin -- Liuthar! missä he ovat?\n\n\"Felicitas!\" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista\nja pimeää.\n\nOlinko siis uneksinut?\n\nNo, -- ajattelin, -- _tästä_ unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta\npidän kiinni!\n\nSinä et saa luotani liidellä.\n\nAinoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.\n\nJa minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän\ntarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nOli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,\nVindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä\nMercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta\nhuvilaa.\n\nTäällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; --\nkaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä\nJuvavumin läntiseltä portilta, _porta Vindelica'lta_, palasivat\nkotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta\npäättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet\nkasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.\n\nNiin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa\nympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului\nainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta\nlähteestä ja -- juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa\nsuihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun\npuutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni\nHermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa\n-- kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.\n\nKaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella\nhoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja\npeltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa\nnisua.\n\nMutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin\nkaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui\nkuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.\n\nOli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä -- samoin kuin\nkaakostakin -- kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista\nkulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu\ntie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka,\nkauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin\nmittausopillisiin muotoihin -- taiteellinen vai epätaiteellinenko\nkuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman\nkeisarien puutarhoista.\n\nTätä pitkää käytävää -- portista aina asuinhuoneitten ovelle asti --\nkoristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat:\nNympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus\nteki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi\nniitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne\nolivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin\nperäti lahjaksi annetut -- olihan Crispus nuoren isännän setä.\n\nPuutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku\nympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa\nkäytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen,\nparanteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.\n\nNyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana,\njonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että\nhuvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen\nsidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen _tunicaan_,\npuristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle,\nhivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi,\nkäänsi päätään hieman sivulle -- linnun lailla, joka oikein tarkkaan\ntahtoo jotain silmäillä -- ja luki nyt portin kynnyslevyltä,\ntyytyväisenä päätään nyökäyttäen:\n\n\"Niin, niin! Täällä asuu onni, _minun_ onneni, _meidän_ onnemme,\nniin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu -- onnellisena ja\nonnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän\nkynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan!\n-- Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta\nmissä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua.\"\n--\"Felicitas\", hän huusi, kääntyen taloa kohti, \"tulehan tänne, tule!\"\n\nHän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka\nnuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,-- milt'ei vähän puutarhassa\nseisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta\nperityn jäsenmitan mukaan veistänyt -- hänen lakitonta päätään peitti\ntummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien\nsilmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa\nmaailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta\nvähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat\nvahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua.\nHän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin:\n\"Felicitas!\"\n\nSamassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta\ntangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka\nolisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin\nsijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö -- vaiko vaimo -- tuo lapsi,\ntuskin seitsemäntoista-vuotias? -- Niin, hän lienee jo ollut vaimo,\nsillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla\nkädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista\nmieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen\nlastansa pidellessään.\n\nNostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti:\n\"Hiljaa, lapsemme nukkuu.\"\n\nJa nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä\nkiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti\nkohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja\npainoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti\nvalkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka,\ntaivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva:\nnuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti\nkirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään\nluonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja\nkuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain\nitsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi\ntulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen,\nei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati\nneito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava:\nrakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon\nja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja\nsamalla kunnioitusta herättävä. Kaiken -- kasvojen, vartalon ja värin\n-- kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen\nläheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.\n\nHänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon\nniitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti\naalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi,\nja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen\nvaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella\nkiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko\nhänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka;\npaljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti\nkaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset\nja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan\nalapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.\n\nKuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja\nläheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli\ntuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on\nominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten\npäivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset,\nikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen\nkasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti\ntaipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa\nantilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.\n\nTämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella\nnukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle,\nlitteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen\nsen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli\niltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille -- tämä\nnaurahti unessaan.\n\nTalon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:\n\n\"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja\ntiedä ja tunne\" -- ja hän suuteli hellästi vaimoansa -- \"_Sinä, Sinä_\nitse olet onni -- _Sinä_ asut täällä\".\n\nNuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan\nauringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja\npunastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen\nrintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: \"Oi, Fulvius, sinä\nlemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!\"\nJa hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle\nolkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.\n\nMies syleili häntä hellästi. \"Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme,\n-- määrätön ja rajaton.\"\n\nÄkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja\nkatsoi miestään arasti silmiin. \"Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin.\nKuiskaillaan\", hän sanoi itsekin kuiskaten, \"että he ovat kateellisia\".\nJa hän painoi sormensa miehensä suulle.\n\nMutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja\nhuudahti: \"Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka\nsitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En\nusko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää\nlienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa.\"\n\n\"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja\njoka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin\nkertoo varoittaen basilikan pappi.\"\n\n\"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme\nsuojelleet.\"\n\n\"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele.\nAinoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme -- barbareita\nvastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja\nvievät meiltä lapsemme!\"\n\nJa hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.\n\nMutta nuori isä naurahti: \"Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan\nlapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta\ntotta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin\nporttien edustalla.\"\n\n\"Niin, niin; voivatpa niinkin!\" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja\npaksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa\nperästä.\n\n\"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!\" huusi Fulvius hänelle.\n\n\"Tervetultuanne, setä\", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.\n\nCrispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa -- joka oli ollut aivan\notsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä\nkasvojansa ja nykerönenäänsä -- alas niskaan, niin että se jäi\nnahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: \"Älköön Hygiea\nsinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä\nsinua -- neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi\nviime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä\ntiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli\nvaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen\nviiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset\novat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet\nyli virran.\"\n\n\"Kas niin!\" nauroi Fulvius, \"ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene,\nkultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen\nseoksensa, niin, ei liikaa vettä! -- Ja jos he tulevat -- eivät he\nmeitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton\njälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan\npelkää.\"\n\n\"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?\"\n\nFelicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen\nkäsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.\n\nFulvius pudisti kiharaista päätään: \"En pelkää. He eivät tee hänelle\nmitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin\nei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä\n-- muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa -- jotka mielellään\nryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä.\"\n\nJa hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.\n\n\"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan\", hän\npuhui edelleen.\n\n\"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin\ntribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa.\"\n\n\"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!\"\n\n\"Sain -- onnekseni -- hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti\ntuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen\nlausuvan sinun nimesi ja -- Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno\nseisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut.\nJa nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja\nhänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun\nhuvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin\nlitteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa\nsisällyksen ja -- heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa\njuoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne,\nennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat\nhe täällä.\"\n\n\"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt\nvaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta\nmarmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt\nodottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki\nrahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle\nen ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän\non minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut.\"\n\n\"Varo, varo! _Hänen_ puukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa.\nJa hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset\npalkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää,\nsuojellaksemme itseämme barbareja vastaan.\"\n\n\"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko?\nKaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain\ntule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt\nhuolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle.\"\n\n\"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin\nveripisarat suonistamme pusertaa.\"\n\n\"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu;\neihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun\nvapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! -- Mutta minkä\nniminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta,\nmitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme\ntiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta.\"\n\n\"Ja se käy yhä huonommaksi!\"\n\n\"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enää _voi_ tulla, siinä toki\nlohdutus.\"\n\n\"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni\nMediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja\nsoturit väkivallalla.\"\n\n\"Meille se on yhdentekevää\", naurahti nuorukainen. \"Tiesi kuinka paljon\nminulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata.\"\n\n\"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!\"\n\n\"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa.\"\n\n\"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita\nheidän pitäisi puolustaa.\"\n\n\"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset\nhäviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät\nvaivaiset jäämme.\"\n\n\"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine\nkultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli.\"\n\n\"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin\nvoisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin\nkauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä\nniinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni\ntähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut\naina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan\ntoimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet\nsoita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja,\npuutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin\novat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut\nmarmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä\nmaalla.\"\n\n\"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin --?\"\n\n\"Jäädäkö? -- Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille\nihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että --\"\n\n\"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!\"\n\nVanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen\nnaurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin\nnäköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman\nmuotonsa mukaan.\n\n\"Puoleksi vain!\" Fulvius vastasi, \"äitini oli norilainen tarhurineiti\nInduciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta].\nJa eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensä\npaholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet.\nJos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit.\"\n\n\"Mutta he ovat pakanoita.\"\n\n\"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni\nuhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä.\"\n\n\"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat.\"\n\n\"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin\nkerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta\nmeidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan\nsäntilleen samaa kuin heidän keisarinsa.\"\n\n\"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin\npolttaneet tuhaksi monta kaupunkia.\"\n\n\"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet\npalkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo\nasua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan\nrakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja\nlaitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun\nväkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla\nturpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan\nherran -- orjia. Silloin maata _ei_ viljellä. He tekevät juuri sen\nverran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat\nsaavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän\nherransa. -- Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun\npaikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on\nlukemattomia valkotukkaisia lapsia. -- Sillä niin paljon lapsia kuin\ntällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! -- Muutamassa\nvuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun\nmetsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia\nvilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät\nsiirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa\nverrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti\nravitsee sekä voittajat että voitetut.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Crispus, \"siihen kokemukseen on tultu\nnaapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian\npaljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa\nlankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä\nviittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!\" huokasi Crispus, \"muuten\ntulevat he yhä lähemmäksi meitä\".\n\n\"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja\nbasilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain\nherra tai keisarin veronnostaja.\"\n\n\"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin _magister\narmaturarum_ [ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua --!\"\n\n\"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja\nettä vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi\nurhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen\nhän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa\nNoricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa\nkeisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana\nlinnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia\nrangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei\nole millä maksaisivat.\"\n\n\"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa\nsotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne\nasti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä\nkuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka\nkuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan\nnähnyt meidän _campus Martio'ssamme_ [Marskentällä], joksi hän sitä\nnimittää.\"\n\nFulvius naurahti: \"En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä\ntarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja\njos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin\n-- kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos\ngermanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta\nmaata ja jos he _tarvitsevat_ peltojamme, silloin ei Severus voi heitä\nperäyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla\n'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen\nlahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla\nratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. --\nVaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä\npylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule\nsiis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus\naikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina\nsiitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan\nFelicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja\nbarbarit.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli\nilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin\nLegionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja\nviipyivät siten kauemmin tiellä.\n\n\"Ei, ei\", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua\npäätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi\npitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: \"niin kiireesti, niin\nväkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä,\ntribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle,\nettä minun tieni on aivan varma, aivan varma.\"\n\n\"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!\"\nhuusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään,\nniin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.\n\n\"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä\nmaakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut\nnukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen.\nVereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta\nvuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut\nsen naisen, jota olen halunnut. Minä _tahdon_ omistaa hänet, tuon\nhoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee\nsuonistani.\"\n\nJa hänen leimuavat silmänsä salamoivat.\n\n\"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!\"\n\n\"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen,\ntuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan\nmustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot\nsitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin\njaksavat!\"\n\n\"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?\"\n\n\"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko?\nJuvavumin keisari -- olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi\nastua yli kapitolin muurien.\"\n\n\"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! -- Ei, ei julkisia,\nkauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä\novat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta\nkirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa\nsinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat\neivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista.\"\n\n\"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!\"\n\n\"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita\nkristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat.\nVaroa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen\nkirouksen alainen.\"\n\n\"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää\nennen hänen kiroustansa!\" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita\nkiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui\nilmassa.\n\nMutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa\nlaskuja: \"Hyödytöntä! Etkö tiedä, että _he_ ovat kuolemattomia? Jos\nlyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettää _toisen_. Ja he ovat kaikki\ntoistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja\nminä -- minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet\neroitettu pyhästä kirkosta?\"\n\nNyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: \"Sinä! Zeno Byzantilainen!\nSinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika.\nJa minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen\nmieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja\nmurhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?\"\n\n\"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä\npelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva\nvalta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja;\nbarbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten -- silloin\nkätkeymme -- he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla,\nmissä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua\npitää; Ja pappia ei -- voi lahjoa. Eihän tuo raukka _saakaan_ elää\nihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka\nhalajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit.\nVaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on\nkukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa.\"\n\n\"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!\" lausui Leo hiljaa\nhammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi\nkärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.\n\n\"Senhän vuoksi olen olemassa\", jatkoi kauppias, \"sinua palvellakseni --\"\n\n\"Ja ansaitaksesi rahaa\", Leo tokaisi halveksivasti.\n\n\"Josta vasta -- valitettavasti -- olen saanut ainoastaan puolet!\"\n\n\"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat\nkamarissani.\"\n\n\"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut\nkaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä\nheittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa\nvääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein\nparasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko,\nkuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole\nsuuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte\nhelpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle.\"\n\n\"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa,\nainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat\nAntiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa\nsinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?\"\n\n\"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen\npurppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan\npaluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa\njulistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja\nkun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään\nnaapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet\nvapautuskirjeen. Jolleivät ole -- hyvää yötä sitte, Felicitas! -- Kohta\nolemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä\npolku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo,\njoka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!\"\n\n\"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan.\"\n\nNiin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.\n\nZeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään\nkynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.\n\n\"_Hic habitat Felicitas!_\" luki tribuno. -- \"Kuinkahan kauan vielä?\"\nhän nauraen kysyi.\n\n\"_Nihil mali intret_\" jatkoi kauppias. \"Hyvä, etteivät toivomukset ole\nlakeja.\"\n\n\"Muuten _me_ emme astuisi tänne!\" päätti toinen ja astui uhkamielisesti\nrohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja\nvastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui,\nkoetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen,\nkiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHeti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään\navuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen\nrajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan,\njoka tahtoi häntä auttaa.\n\n\"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt!\nVai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy\nkantaa.\"\n\n\"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo\nkivenhakkaaja.\"\n\n\"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua\nhuoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin\nmuutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni!\nHeidän pitää toimittaa minut täältä pois.\"\n\nNiin tapahtui.\n\nRahakauppiaan hakiessa sotamiehiä, oli kivenhakkaaja lähestynyt maassa\ntuskittelevaa; mutta yhteenkään kysymykseen vastaamatta käänsi Leo\nhänelle selkänsä. Hammastaan purren, ja salaten kipuaan, hän antoi\nvahvojen maurilaisten kantaa itsensä kaupunkiin, jossa hänet asetettiin\nkantotuoliin ja vietiin sitte kapitoliin. --\n\nSillävälin oli Fulvius estellyt kauppiasta tulemasta taloonsa. \"Ei\ntämän kynnyksen yli, teidän korkeutenne!\" sanoi hän tarttuen kiinni\npyrkijään. \"Minä olen taikauskoinen, sinun katseesi on paha! Kohta kun\nhuomasin sinun ja tribunon, kiiruhdin teitä vastaan ja tempasin mukaani\ntämän säkin, jossa on tarkasti laskettuna sinulle tuleva raha. Kas\ntässä!\" -- ja hän alkoi puutarhan muurille laskea hopearahojansa --\n\"tässä, lue mukanani! Olen tarkkaan laskenut, summa on viisikymmentä\nsolidia, siihen kolmenkymmenen prosentin korot -- ja vielä viisitoista\nsolidia! Ja tässä, -- sillä ilman kuittia en maksa velkaani! -- tässä\non vahataululle kirjoitettu kuitti; ota kynä ja pistä nimesi sen alle\n-- mene sitten tiehesi äläkä koskaan palaja!\"\n\nMutta Zeno lykkäsi laihalla kädellään hopeakolikot vastenmielisesti\nsyrjään, niin että muutamat putosivat maahan kivilevylle ja\npyörähtelivät siinä.\n\n\"Niin pian emme pääse irti toisistamme, sinä vieraanvarainen isäntä ja\nkiitollinen lainansaaja.\"\n\n\"Kiitollinen! kolmekymmentä prosenttia on mielestäni kyllin suuri\nkiitos. Ja vieraanvaraisia ei olla Harpyijoille eikä Lemureille. Ota\nvastaan, mikä sinulle kuuluu ja mene!\"\n\n\"Jos minä otan kaikki, mikä minulle kuuluu\", vastasi nyt byzantilainen\nhirmustuneena, \"niin _menet sinä_ enkä minä tästä talosta ja tältä\nmaalta\".\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee, että tässä nyt ei kysytä ainoastaan, kurjaa\nviittäkymmentä solidia korkoineen. Minun on sinulta saatava enemmän\nkuin kaksikymmentä kertaa se summa: minun on tämä talo, minun tämä\nkoottu tavara, ja luultavaa on, että sinä itse olet minun kaikkine\nluinesi, joita nahassasi kannat; minun on myös tuo orjan tytär, joka\nhuolestuneena kuuntelee tuolla esiripun takana ja samoin lapsi hänen\nrinnallaan -- uuhi karitsoinensa on minun.\"\n\nNämä pahaa ennustavat sanat lausuttiin ensin hiljempää, kähisevällä\näänellä, vaan sitte yhä kovemmin ja uhkaavammin, niin että Fulvius\npeljästyneenä katsahti taaksensa, kuuliko hänen nuori vaimonsa tämän\nonnettomuutta ennustavan uhkailun.\n\nMutta Felicitas oli jo vetäytynyt esiripun taakse, tullen levolliseksi,\nkun ei enää näkynyt tuota rajua upseeria, jota hän pelkäsi, itsekään\ntietämättä miksi. Olihan hänellä tiedossa, että raha oli valmiina\nkoronkiskuria varten. -- Tuvassa hän jätti hymyillen hyvästi\nvieraalleen, joka tyhjennettyään pikarinsa, lähti ovesta. Ei pilven\nhaituvakaan synkistyttänyt nuoren vaimon valkoista otsaa, kun hän\nnyt laskeutui polvilleen ja kallistaen tyttömäiset kasvonsa vasta\nherännyttä lasta kohden, veti syrjään pukunsa viljavat laskokset\npoveltansa ja, hieman punastuen, painoi uhkuvan rintansa pienoisen\nhuulille.\n\nSillävälin oli hänen puolisonsa, pelon ja vihan valtaamana,\nkyynäspäillään työntänyt vitkastelevaa kauppiasta yhden askeleen\nulommaksi portista; hänen paljaitten käsivarttensa jäntereet\npingoittuivat, hän puristi molempia nyrkkejänsä. Uhkaavana, vaan\nsanatonna hän seisoi tuon miehen edessä, joka niin kamalia sanoja oli\nlausunut.\n\nSamassa astui Crispus heidän luokseen; hän tarttui nuoren\nveljenpoikansa oikean käden ranteeseen, sillä tämä oli juuri uhkaavasti\nkohottanut kätensä lyömiseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusi tuo paksu setä huolestuneena.\n\nFulvius ei saanut sanaakaan suustaan.\n\nMutta Zeno vastasi: \"Se merkitsee, että minä olen tämän talon\nostanut keisarin viskaalilta ja sen lisäksi kaikki valtion vanhat\nveronvaatimukset. Ja verokirjan mukaan on tämän perijän suoritettava\nomansa ja isänsä vuosikymmeniä maksamatta ollut arentivero, joka jonkun\naikaa, keisarin määräyksen mukaan, oli seitsenkertainen; kaikkiaan\nsiis, sakko siihen luettuna, yli seitsemän tuhatta solidia.\"\n\nCrispus laski silmänräpäyksessä, että, jos hän antaisi koko\nomaisuutensa, ei sekään riittäisi veljenpoikaa pelastamaan, sillä siinä\nei vielä ollut seitsemättä osaakaan. --\n\n\"Se merkitsee\", Zeno jatkoi, \"että minä, koska velallinen epäilemättä\nei voi maksaa, otan hänet velkavangikseni ja toimitan huomenna\nkaupungin hallitukselta itselleni omistusoikeuden häneen.\"\n\n\"Oi, Felicitas!\" vaikeroi Fulvius.\n\n\"Ole huoleti, minä otan äidin ja lapsen luokseni, siksi kunnes\noikeudenkäynti on päättynyt\", lohdutti häntä hyväntahtoinen setä.\n\n\"Oikeudenkäyntikö?\" nauroi Zeno. \"Oikeudenkäynti, joka alkaa\ntäydellisillä todistuksilla, on pian päättynyt. Minun vaatimukseni on\nkeisarillisten verokirjojen nojalla aivan oikea. -- Ja tuo naisolento\n--\"\n\n\"Tahdotko ehkä vaatia puolisonkin miehensä velasta? Sitä ei ole\nroomalaisessa laissa\", huusi Crispus.\n\n\"Veistele sinä vain kipsisiä narrikuviasi äläkä opeta minulle lakia\nja lain teitä! Tuo nuori vaimo on orjain lapsi ja vanhempainsa herran\nomaisuutta. Tämä herra kuoli jättämättä mitään testamenttia ja ilman\ntiettyä perillistä. Hänen omaisuutensa lankesi, perimättömänä tavarana,\nviskaalille ja samoin hänelle kuuluvat orjat ja heidän lapsensa.\"\n\n\"Vanha Krates vapautti vähää ennen kuolemaansa sekä Felicitaan että\nhänen vanhempansa.\"\n\n\"Missä on vapautuskirje?\"\n\nKoska molemmat olivat vaiti, jatkoi rahakauppias riemuiten puhettansa:\n\n\"Te vaikenette. Siis on asia, niinkuin arvelinkin: teidän vanhempienne\nkoto paloi, kun siirtolaiset nostivat kapinan veronkantajia vastaan,\nja samassa paloi myös mainittu paperi. Hän on kuin onkin siis\norjana syntynyt, vapautusta ei voida todistaa; siis minulle vain se\norjansikiö!\"\n\nSilloin sai viha ja tuska ylivallan nuoressa aviomiehessä; hän työnsi\nnyrkkinsä tuon pahanilkisen rintaa vastaan, niin että tämä hoiperteli\ntaaksepäin. \"Oletko siis, sinä vanha syntinen, jo ennakolta, samoin\nkuin minut ja minun taloni, myös ostanut viskaalilta minun vaimoni?\"\n\n\"En itse hänestä välitä\", kauppias irvisteli, \"tämä nuori\nkreikkalaisnainen tulee minua kauniimman ja nuoremman herran omaksi,\njoka hänelle paremmin sopii: pian on nuori leijona hänet luolaansa\nlaahaava. Tiedät kai, millä tavalla leijona rakkautta kosii.\"\n\n\"Tribuno!\" Fulvius kirkasi. \"Mutta sitä ennen minä kuristan hänet\nnäillä kourillani kuoliaaksi. Ja sinä, mokoma parittaja, tässä --\"\n\nMutta Crispus heitti molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja piti\nhänestä kiinni.\n\nSiten sai argentarius aikaa poistua sieltä. Kiireesti hän astui ylös\nLegionaintielle vievää polkua; kun hän oli saapunut sinne, kääntyi hän\nja katseli vihreitten puitten välitse huvilaa, nosti uhaten nyrkkinsä\nja huusi siellä seisovalle miehelle:\n\n\"Voi teitä, te voitetut!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nCrispus aikoi palata takaisin huoneeseen.\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi Fulvius.\n\n\"Kysyä Felicitaalta, eikö ole minkäänlaista jäljennöstä tai todistusta\nvapautuksesta.\"\n\nMutta nuori aviomies pidätti häntä.\n\n\"Ei, ei! Hän ei saa mitään aavistaa, tuo hento, voimaton ja onnellinen\nlapsi! Tämä kauhistava isku hänet murtaisi.\"\n\n\"Kuinka voit sen häneltä salata, jos huomenna jo kaikki pannaan\ntäytäntöön? Sillä minä en epäile, ettei kaikki se ole totta, mitä\nkoronkiskuri puhui verovelastasi ja talosi ostosta. Se ei vielä ole\npahinta; sinä voit paeta niinkuin monet tuhannet verovelalliset ovat\ntehneet, paeta vuoristoon, metsiin, barbarien luo. Jätä tänne tämä\nkiviläjä!\"\n\n\"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!\" --\n\n\"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte.\nMutta Felicitas ja rintalapsi -- he eivät vielä voi paeta kanssasi,\nheidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja\nminä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset\neivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan\ntodistuksia! Todistuksia!\"\n\n\"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten\nomistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he\nkertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa\npienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan.\nKun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien\nvetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset\nlapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen\naiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi\njoukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli\npalaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit\nolivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä\nsaattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa\nhiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja\nseetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri\noli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana.\"\n\n\"Eikö heillä ollut jäljennöstä?\"\n\n\"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin\nse heidän kuolemansa jälkeen myytiin.\"\n\n\"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?\"\n\n\"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan\ntestamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen\nniin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa.\"\n\n\"Eikö ole todisteita?\"\n\n\"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti.\"\n\n\"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!\"\n\n\"Epätoivoon se saattaa!\"\n\n\"Mutta miten kevytmielistä! Vuosikausia olette eläneet ilman --\"\n\n\"Vuosikausiako? Vielä ei hän ole täyttä vuottakaan ollut omani. Sitä\nennen oli se hänen vanhempiensa tehtävä. Mutta minkä he sille voivat,\nnuo hyvät vanhukset, ja vieraitahan he täällä olivat. Eivätkähän\nhe voineet herättää kuolleista herraansa ja pyytää häneltä uutta\nvapautuskirjettä.\"\n\n\"Eivätkö muut ihmiset sitä lukeneet?\"\n\n\"Se on mahdollista; mutta he voivat ainoastaan todistaa lukeneensa sen,\neikä että se oli laillinen.\"\n\n\"En näe muuta keinoa nyt kuin kiireesti paeta, paeta!\"\n\n\"Kiireellinen pakeneminen on mahdotonta pienen lapsemme ja nuoren äidin\nkanssa, joka tuskin vielä on entisellään. Ja pako! -- Se ei ole minun\ntapaistani. Ennemmin voimakasta vastarintaa!\"\n\n\"Sinäkö ja minä ja halveksittu Philemon kykenisimme vastustamaan\ntribunon peitsekkäitä palkkalaisia? Sillä, tiedä se, juuri hän kaiken\ntämän takana piileksii.\"\n\n\"Sitä minäkin! Näinhän, kuinka tuon pedon tuliset silmäykset kiintyivät\nFelicitaaseen, hänen niskaansa, hänen -- minä kuristan sen kuoliaaksi.\"\n\n\"Sinä olet kuoleman oma ennenkuin häntä vastaan kättäsi kohotat.\"\n\n\"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa,\nmistä pieninkin valonsäde?\"\n\n\"Kirkosta\", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli\nvakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.\n\n\"Sinä!\"\n\n\"Sinä täällä!\"\n\n\"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on\ntapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä,\nkeskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani\npuutarhan hienolla hiekalla.\"\n\n\"Mitä olet kuullut?\" Fulvius huudahti pelokkaana.\n\nMutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja\nonnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.\n\n\"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli\nnyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'.\"\n\nFulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas\nei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti\nhellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: \"sinä toki et ole noita\npolvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys -- taikka tekopyhyys --\nheidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa\nreijistä.\"\n\n\"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi\nhurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin\nsynnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen\nlopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaan _yksi_ synti ja sen nimi on:\nFulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun\naina ajatella kirkkoa ja Johannesta. -- Tämä johtuu eräästä tapahtumasta\naikaisimmassa lapsuudessani\", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.\n\n\"Mistä tapahtumasta?\" kysyi Crispus käyden varsin tarkkaavaksi.\n\n\"Silmäni olivat kipeät ja senvuoksi käytin monta viikkoa käärettä\nniiden päällä ja istuin vallan pimeässä, en muista kuinka kauvan,\nsillä olin tuskin kuusivuotias lapsi. Silloin kuulin Krateen, meidän\nisäntämme, joka asiantuntijana, itse minua hoiti, sanovan: 'ottakaa\nvain hänet tänä iltana mukaanne basilikaan, se ei enää ole vahingoksi\nhänen silmillensä. Ja hänen täytyy olla siinä läsnä, niin käskee laki'.\"\n\n\"Mitä sanot? Missä läsnä?\" kysyivät molemmat miehet henkeään vetämättä.\n\n\"Sitä en tiedä. Olinhan niin pieni. Mutta sen vain selvästi muistan,\nettä vanhemmat iltasella taluttivat minua välissään; isäntä oli myöskin\nmeidän mukanamme; minun silmäni olivat sidotut, sillä syksyinen kylmä\niltatuuli olisi voinut olla vaarallista, sanoi patruuna, ja minut\nvietiin läheiseen kirkkoon. Täällä otettiin kääre pois ja\" --\n\n\"Ja mitä?\" --\n\n\"Mitä näit? Mitä tapahtui?\"\n\n\"Ensi kerran, kuukausien kuluttua, sain tyydyttää silmieni ikävää\nvalolla, loistavalla, lempeällä valolla. Alttarin edessä, jota monet\nvahakynttilät valaisivat, seisoi Johannes, hohtavan valkoiseen\nvaatteeseen puettuna. Patruuna työnsi meidät alttarin alimpaa porrasta\nkohti ja puhui sitte koko joukon sanoja, joita minä en ymmärtänyt,\npappi siunasi meitä, vanhemmat itkivät liikutuksesta -- ei tuskasta\n-- ja suutelivat patruunan polvia. Kääre sidottiin taas silmilleni ja\nkirkon valosta mentiin jälleen pimeyteen. Siitä asti ovat valo, kirkko\nja Johannes mielestäni samaa. Kysykää vain Johannekselta, jos olette\nneuvottomia.\"\n\nFelicitas ei voinut täydellisesti ymmärtää sitä, mitä nyt tapahtui.\n\nHänen miehensä suuteli tulisesti hänen otsaansa ja silmiänsä; hänen\nsetänsä puristi hänen kättään.\n\n\"Mene kotiin\", Fulvius vihdoin huudahti. \"Meidän täytyy heti lähteä\nkirkkoon; sinä olet oikeassa, kuten aina. Sinä, sinä olet meille\nparaimman, ainoan pelastavan tien neuvonut.\"\n\nPainaen vielä viimeisen suudelman puolisonsa poskelle, Fulvius vei\nhänet kiireesti puutarhaan.\n\n\"Ei ole enää epäilemistäkään\", virkkoi Crispus, kun Fulvius palasi,\n\"etteivät he ole ainoastaan kirjeen kautta vapautetut, vaan suuremman\nvarmuuden vuoksi on heidät vielä kirkossa pappien edessä julistettu\nvapaiksi, kaikkia lain temppuja noudattamalla. Ja tuo lapsi on\naavistamattaan sen meille ilmoittanut suurimmassa hädässämme!\"\n\n\"Ja tuo pappi oli --\"\n\n\"Johannes itse!\"\n\n\"Hän elää vielä -- kiitos kaikille pyhille! Hän voi tässä todistaa.\"\n\n\"Niin, hänen täytyy tehdä se jo ennen yötä! Vierastenmiesten\nläsnäollessa pitää hänen julistaa se raadille. Nopeasti nyt kirkkoon!\"\n\n\"Johanneksen luo!\"\n\nJa molemmat kiiruhtivat minkä jalat kantoivat ensin Legionaintielle ja\nsitte kaupunkiin päin Vindeliciaporttia kohti. -- --\n\nSillä aikaa käveli Felicitas puutarhan polkua hitaasti, usein pysähtyen\nja katsellen rakastettuansa niin kauan kun hän tuolla korkealla tiellä\nsaattoi nähdä hänen ylevän vartalonsa eroittuvan taivaan rantaa vasten.\n\n\"Mikähän heitä huolestuttanee?\" hän puhui, päätänsä hiljaa pudistaen.\n\n\"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. -- Aurinko on\nnyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee\nvielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt\nmenen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti,\nFulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä -- niin,\nminun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi.\"\n\nJa hän astui huoneen ovesta sisään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nMutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. --\n\nKun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti,\njossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni\npapinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa\npäässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.\n\n\"Hänellä on kiire\", Crispus tuumasi.\n\n\"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä.\"\n\nJa hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui\npapinkartanon kapealla portilla.\n\n\"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa\",\nFulvius huolestuneena sanoi.\n\n\"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää\nheitä kuin sakea liima.\"\n\nSamassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän,\nkapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu\nniukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään\nesiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.\n\nTuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu\nkansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja;\nseinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala\nja kyyhkynen.\n\nJohannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin\nheti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden\npainama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli\npiti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja\nlanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea\nhopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui\naaltoillen alas hänen rinnalleen.\n\n\"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät\",\nhän sanoi viitaten vastatulleille. \"Näillä veljillä on kiire;\nnäettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta\nasiansa ajaneet. -- Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä\ntoimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan\npalkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti.\"\n\n\"Minä menen\", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään\npunastuen, \"en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain --\"\n\n\"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, -- vaan sen kuiskasi\nsinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus -- että Johannes ehkä\nkäskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien\nturvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta\nvarjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä\nsaavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene,\npoikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!\"\n\n\"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?\" Crispus huudahti\nhämmästyneenä.\n\n\"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen\nkiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat\neivät siis olleet roomalaisia miehiä.\"\n\n\"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus,\nsaatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset\nMerkurius\", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten\npelosta.\n\n\"Tuskinpa tällä kertaa\", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, \"koska\nyksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin\najaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon\nkimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen\nvaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin,\nheittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät\nmeidän vuodentulojamme nauti. -- Enemmän kuitenkin kuin tämä _lännestä\ntuotu_ ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että _idästä_,\nOvilavasta ja Lentiasta, _ei ole tuotu_ minkäänlaista ilmoitusta. Tosin\ntuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille,\nmutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä.\nNo, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen\nyletessäkin! -- Mutta sinä, Stephanus\" --\n\nVaan puhuteltu ei kuullut.\n\nLempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: \"Kuules,\nStephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista\nBojorix-nimeäsi? -- Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille,\nettä panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin,\nmaksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei\nheidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna\ntoimitan leskelle rahan.\"\n\n\"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?\"\n\n\"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten\nhaavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin\nkoskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni,\nja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä\nmatkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te\nvaellatte valkeudessa.\"\n\nMolemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä\nheidän tahtoessaan sitä suudella.\n\n\"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat\", puheli vanhus, \"mitenkä voin\nteitä auttaa?\"\n\nMolemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta,\npikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.\n\nPappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. \"Niin on\", hän sitte sanoi,\n\"asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates,\nheidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi\nminun edessäni, tässä basilikassa.\"\n\n\"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!\" riemuitsi Fulvius.\n\n\"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo\ntänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen\nei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan\nGandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain\nmuutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana -- ennen\nyötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena\nkapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut,\nsanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut\nverkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli\nsyöksynyt linnan ikkunasta alas.\"\n\n\"Siellä asuu tribuno!\" huusi Crispus.\n\nFulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.\n\n\"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita\nkäsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää\nheti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon\ntuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän\nkanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua\nniinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle\nperintösi.\"\n\nHe kiiruhtivat kaikki kadulle.\n\nSiellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni\nhiljakseen.\n\nKun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui\nargentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:\n\n\"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on\nepäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen\npakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet -- -- mutta\ntuossahan hän seisookin.\"\n\nZeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän;\nhänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota\nkansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti\nheitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut\ntervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla\nhänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen\nohitseen.\n\n\"Seis, Zeno Byzantilainen!\" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei\nolisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. \"Minä\ntahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa.\nMinä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo\ntäytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä\nseurakunnassa.\"\n\nSilloin kauppias vaaleni.\n\n\"Sinä olet koronkiskuri ja hän -- hän on ruumiin ja sielun murhaaja.\nMinä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä:\njos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo\nkuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu\nvapaaksi minun edessäni kirkossa.\"\n\n\"Sen voit helposti sanoa\", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.\n\n\"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa.\"\n\n\"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus\", ajatteli toinen.\n\n\"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut\nkutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan\nsiitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan\nnostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä.\"\n\nByzantilainen vapisi.\n\n\"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi\ntodistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät\nensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!\"\n\nEnnenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja\nkadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä;\ncenturio kiiruhti kauppiaan luo:\n\n\"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! --\nTribunolta.\"\n\nZeno otti häneltä vahataulun. \"Miksi avonaisena?\" kysyi hän epäillen.\n\n\"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen\", sotamies sanoi\nnaurahtaen; \"me emme lue, me vain tappelemme.\"\n\nZeno luki:\n\n\"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen.\nHuomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos\ntoimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni.\"\n\nKreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi\nkynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:\n\n\"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa\nsinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku.\" -- \"Vie tämä\ntribunollesi\", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.\n\n\"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician\nportille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin.\" Hän antoi\ntaulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.\n\n\"Vindelician portilleko? Odota vähän!\"\n\nJa Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.\n\n\"Seis, centurio!\" huusi viimemainittu. \"Minun vanginvartijani eivät ole\nsaapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari\nDiokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova\nkeisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on\nVindelician portin vieressä.\"\n\nSilmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski\nkätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.\n\n\"Oi Felicitas!\" huokasi turvaton Fulvius.\n\n\"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!\" huusi Crispus ja\nkiiruhti pois.\n\nHän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä,\nsillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja\nhänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä,\nnaisia ja lapsia.\n\n\"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!\" huusi centurio, juoksi ratsun luo\nja sieppasi kiinni suitsista. \"Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on\nhätänä?\"\n\nRatsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui\nvettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän\npiti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.\n\n\"Ilmoita tribunolle!\" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä\nvoimiaan ponnistaen. \"En voi enempää -- nuoli on niskassani -- he ovat\ntulossa -- sulkekaa portit! -- Germanit ovat likellä kaupunkia!\"\n\nOhjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.\n\nHän oli kuollut. --\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nOliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin\nporttien ulkopuolella?\n\nTämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.\n\nAsiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat\nolleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä\nenemmän, oli ikipäiviksi suljettu.\n\nPortit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan\ntämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut:\n\"Ratsun selkään! Valleille!\" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut\norjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin\nvaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä\nhyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.\n\nSeveruksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään\nainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut\nrynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja\nporttien suojelemisessa.\n\nValleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat\nhämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta\nvoitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä,\nja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen\nja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja\nrattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta\nsammuttaneet.\n\nMinkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä\nhevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran\nyksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena\nvirtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan\nvirrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi\nsamassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta\nhän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista.\nHuviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan\nsatakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä,\nettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.\n\nVielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta\nsanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että\nratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui\nvettä. -- Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli?\nSiksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan\nsanomaansa kaikkein suorinta tietä?\n\nHänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli\ntehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja\nvasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli\ntosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen\nkärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä;\nsen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran\nhöyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka\noli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli\nlyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli\nnäitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli\nluultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut\nkypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli\ntakaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.\n\nEnempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.\n\nMutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli\nedellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin\ntunnin matkan päässä olevalle \"Halaunien kukkulalle\", josta saattoi\nnähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan\nikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka\nkeisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli\npitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.\n\nMiten oli noiden neljän miehen käynyt?\n\nSitä ei kukaan tiennyt. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli peloittava; kaikki kaupunkilaiset valvoivat sen illasta aamuun.\nVartijat kävelivät ahkerasti valleilla tulisoihtuineen, ja muutamin\npaikoin, joissa leveät kivilevyt peittivät nurmea tai multapenkereitä,\npaloi pieniä valkeita. Vasta varhaisen kesäkuun aamun koittaessa,\nsammutettiin valkeat. Ja vaikka vartijat nyt kirkkaassa aamuvalossa\nterävästi tähystelivät ympäröivää seutua, ei missään voitu huomata\njälkeäkään vihollisesta.\n\nJuvavumin torille saapui pian tavallisuuden mukaan joka haaralta\nmaakansaa ostamaan tai myymään tavaroita. He hämmästyivät, kun\nhuomasivat porttien kirkkaalla päivällä olevan lukossa. Ne avattiin\nsitten varovasti, kun ensin oli pyrkijät tarkasti tutkittu ja päästy\nselville siitä, että he olivat rehellisiä ihmisiä eikä vakoojia, ei\nmyöskään talonpojiksi puettuja barbareita.\n\nMitään aavistamattomat ihmiset kummastelivat suuresti tätä tavattoman\nankaraa vahdinpitoa. Heiltä kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut\naavistustakaan; he tiedustelivat päinvastoin itse uteliaasti, mitä oli\ntapahtunut.\n\nJuuri luoteesta, Vindeliciasta päin, josta barbarein ryntäystä\nodotettiin, oli tullut yhtä paljo maakansaa kuin ennenkin; he eivät\nolleet huomanneet mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloa. Mutta\nkaakosta päin ei tullut juuri ketään; sitä ei ihmetelty, sillä\nsielläpäin oli vain muutamia huviloita ja siirtolaistaloja, ja harvoin\ntuli sieltä väkeä torille. Eilistä säikähdystä olisi piankin pidetty\nainoastaan kauheana unena, ellei kuollut ratsastaja olisi kaikille\nollut mykkänä todistajana asian todenperäisyydestä.\n\nKun nyt ensimäiset aamuhetketkin kuluivat ilman minkäänlaista uhkaavaa\nmerkkiä, eikä vihollista havaittu etäisimmässä kaukaisuudessa enempää\nkuin kaupungin alapuolella olevalla sillallakaan, joka vei Ivarus-joen\nyli, (toinenkin silta yhdisti vielä kaupungin muurien sisäpuolella\nIvaron rannat), komensi Severus Vindelician portit aukaistaviksi.\nTribunon täytyi vikaantuneen polvensa vuoksi jäädä kapitoliin,\nmutta Severus riensi vähäisen joukon kanssa sillalle, rakennutti\nkallionlohkareista ja laudoista vasemmalle rannalle, sillan äärimäiseen\npäähän, varustuksen ja jätti sinne kolmekymmentä keihäänkantajaa ja\nlinkomiestä. Tarkasti urkittuaan, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei\nmerkkiäkään vihollisesta ollut näkyvissä, hän palasi taas kaupunkiin.\nSitte antoi tuo varovainen vanha sotamies jälleen sulkea avatun portin\nja käski väen pysyä paikoillaan torneissa. Jos jotain merkillisempää\ntapahtuisi, oli siitä heti lähetettävä hänelle ilmoitus Amphitriteen\nkylpypaikkaan, jonne hän nyt lähti huuhtoakseen itsestään yön huolet ja\nmarssimisen hien ja tomun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylvyn jälkeen istui hän nyt mukavassa rauhassa villaisella nahalla\npeitetyllä marmorirahilla ja hivutteli milloin käsivarsiaan, milloin\njalkojaan aina lanteilta polviin saakka. Tämä viidenkymmenenviiden\nvuoden vanha mies oli vankan terveyden ja voiman esikuva; käsivarsista,\nreisistä ja sääristä saattoi nähdä, että metsästäminen ja voimistelu\nolivat pitäneet hänen muuten jotenkin lihavan ruumiinsa kunnossa.\nLopetettuaan kuivaamisen, vaipui hän vähitellen syviin mietteisiin, pää\npainui yhä alemmaksi ja vihdoin aivan rintaa vasten. Hetken kuluttua\nhän ojensi oikean kätensä alaspäin ja rupesi piirtelemään kuvia\nvalkoiseen hienoon hiekkaan, joka peitti marmorirahin ja kylpyammeen\nvälisen käytävän.\n\n\"Asetanko rivini lähemmäksi germanien kiilaa?\" hän mutisi itsekseen.\n\"He voivat tuskin liikkuakaan enää. Ja kuitenkin! kuitenkin auttaa\ntässä vain tarkat laskut, jos mielii voiton heistä saada -- tarkat\nlaskut meidän laukauksistamme ja heidän laukauksistaan. Kunpa saisi sen\nselville! Parasta olisi --\"\n\n\"Parasta olisi\", keskeytti häntä surumielinen ääni, \"jos nukkuisimme\nsitä hämärää unta, jossa ei enää kuulu meidän laukauksiamme sen enempää\nkuin heidänkään.\"\n\nSeverus kääntyi; sisemmän kylpyhuoneen villainen esirippu liikahti\nja kaunis, paraimmassa miehuuden ijässä oleva mies seisoi aseisiin\nvarustettuna hänen takanaan.\n\n\"Sinä, Cornelius! -- Mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"Tiedäthän ajatukseni Onnellisinta olisi ihmisille, jos eivät olisi\ntänne syntyneetkään.\"\n\n\"Häpeä toki! Kolmenkymmenen vuotias ja jo noin elämään väsynyt.\"\n\n\"Häpeä sinä. Pian olet kuudenkymmenen vanha ja vielä niin\nelämänhaluinen.\"\n\n\"Mitä sinulla on asiaa?\"\n\n\"Antaisinhan vain yhden neuvon: toimita kaikki kaupungin miehet\nkapitoliin ja lähetä kiireimmiten Alppien toiselle puolen apua\npyytämään.\"\n\n\"Sinä näet näkyjä ja kummituksia!\"\n\n\"Jospa vain _niitä_ näkisin! Mutta minä näen germanit!\"\n\n\"Eihän kukaan näe heistä jälkeäkään, ei ainakaan näillä mailla ja\nmantereilla.\"\n\n\"Sehän juuri onkin kamalinta. Heidän _täytyy_ olla lähellä, aivan\nlähellä, eikä kukaan meistä tiedä, missä he ovat.\"\n\n\"Miksi täytyy heidän olla lähellä?\"\n\n\"Koska harmaa haikara ei muuten vielä kesäkuussa lähtisi eteläänpäin ja\nkoska se lentää niin matalatse. Keskiyön tietämissä kävin vaihtamassa\nvahteja Latina-portin torniin. Tornin huipusta tähystelin tarkasti läpi\nöisen ilman, vaan en nähnyt mitään, enkä, paitsi satakielen laulua,\nmyöskään mitään kuullut. Vaan äkkiä kuulin harmaan haikaran huudon.\"\n\n\"Se ei usein ole täällä\", Severus sanoi, \"mutta tavataan kuitenkin\nvälistä lammikoissa ja suoniityillä\".\n\n\"Se on totta, mutta sen huuto ei kuulunut virrasta, se kajahti virran\ntältä puolelta, vuoren metsiköstä päin.\"\n\n\"Ehkäpä se siellä pesii.\"\n\n\"Mutta se oli sen _muutto_huuto. Ja ne muuttavat vasta elokuussa.\nEnsimäiseen huutoon yhtyi toinen, kolmas, neljäs, kunnes nuo äänet yhä\nheikommin, yhä etäämmältä kaikuen vihdoin vaikenivat.\"\n\n\"Kenties oli se vain kaiku vuorimetsistä!\"\n\n\"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se\nalhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun\nkuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä.\" --\n\nVanhus hymyili ystävällisesti. \"Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se\nkalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen\nkerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla\nnostin.\"\n\n\"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. -- Ja yhtä usein\nkuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se\nkuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti.\"\n\n\"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit,\nmeitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta\npäin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran\nyli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla\nhaikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei\nminulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen;\nnäyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet\nosia! -- Tiedän kyllä\", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan\nvälähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, \"tiedän kyllä, että\nCornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden.\"\n\n\"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä,\nmitään arvoa?\" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta,\n\"Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin\nJuutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma --\nminun unelmieni ylpeys -- vaipuu, vaipuu lakkaamatta.\"\n\n\"Siinäpä sinä juuri erehdytkin\", vastasi vanhus levollisesti. \"Minä\nsyöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani\" -- hän tarttui\nviereisellä patjalla olevaan aseeseen -- \"jos minun täytyisi\ntuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta\nesi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän\ngermanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä,\nkun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien\nvannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle\nuskollisuutta. Ja he vannoivat.\"\n\n\"Siitä on jo pitkät ajat.\"\n\n\"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin\nennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä\nmiekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa.\nSinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse\nkahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla.\"\n\nJa vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.\n\n\"Suo anteeksi, että sinua oikaisen\", nuorukainen naurahti\nsurumielisesti, \"et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten,\nillyrikalaisten ja -- eniten germanien avulla olet lyönyt toisia\ngermaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan\nkelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa\nkeltiläistä verta -- ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa\npalvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen\nkeisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua\nhyvistä töistäsi, tänne -- kunnialliseen maanpakoon.\"\n\n\"Se oli varsin -- ansaitsematonta\", puhui Severus nousten seisaalleen,\n\"mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota.\"\n\n\"Liian myöhäistä!\" toinen huokasi. \"_Fuimus Troes!_ Me olemme hukassa.\nPartilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille -- perikato. Näyttää\nsiltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi\nkerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus\nimeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan\npedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme.\nMutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin\npisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita,\nkun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään\nroomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä\nimettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot\nheti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut\nja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset.\nHe saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He\ntunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan\nrohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari\nClaudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista -- neljä\nvuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He\nkasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole\nHerkuleiksi. -- Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu.\nGermanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia.\"\n\nSeverus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. \"Minä\nkunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä\nsanojesi mukaan; sinunkin _Thalamosi_ [Makuuhuone] on tyhjänä, anna\n_Hymenaion_ [Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä.\"\n\n\"Vai niin!\" naurahti Cornelius pilkallisesti. \"Siksikö, että vielä\njoku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa\nensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei!\nToden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä\npaljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne\nkolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että\nbarbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän\nkuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä\näärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei\nole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia --\nse ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti\nlukuisamman orjaväestönsä edessä! -- Olisit vain nähnyt niitä murhaa\nuhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät\nherraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin\nläpi! -- Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen\nollut ja kaikkia olen koetellut -- Roomassa, Ravennassa, Byzantissa,\nsotilaana, virkamiehenä, kirjailijana -- aina hyvällä menestyksellä, ja\nkuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen\nkoetellut -- mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini\nJuvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen\nkoronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa,\njoka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä\n-- mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia -- vaan kristitty\npappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman,\nvaan taivaan valtakunta. -- Olen saanut kylläkseni! -- Ja vieläkin\nkerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia\n-- kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät -- sellainen kansa ei\nenää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit,\ntulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani\nCamillon tai Scipion sodassa!\"\n\nSeverus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. \"Lupaa\nminulle\", hän sanoi, \"lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että\nolemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme\".\n\nKatkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: \"Sen luulen\nvoivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole\nkyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota.\"\n\nSamassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu\ntemmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja\nhuusi: \"Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä,\nvirran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nVanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen\npäällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla\nolevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.\n\nHän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset\nsäteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.\n\nPortilla hän kohtasi erään tribunon lähettämän centurion. Jo ennemmin\nkuin valleilla olevat vartijat, oli Leo korkeasta kapitolistaan nähnyt\nläntisestä metsästä hyökkäävät germanit. Hän käski nyt centurion sanoa,\nettä niitä oli ainoastaan sadan paikoilla, ja että hän itse heti oli\nratsujoukkoinensa rientävä portille, sillä hän saattoi jälleen nousta\nhevosen selkään.\n\nSeverus käski palkkasoturin sillaikaa seurata häntä vallille. Tarkasti\nhe sitten Corneliuksen kanssa tähystelivät vasemmalta puolen jokea aina\nläntismetsään saakka ulottuvan laakson yli. Kauan aikaa katseltuaan\nkääntyi soturi, aikoen sanoa jotain Corneliukselle, kun samassa huomasi\nkaksi siirtolaista, jotka alakuloisina silmäilivät samaan suuntaan.\n\n\"No!\" sanoi hän heille. \"Yksinkertaisiapa olitte. Vannoitte kaikkien\npyhien kautta, ettette olleet huomanneet mitään merkkiä vihollisista.\nTeidän majanne ovat kuitenkin vielä kauempana, aina läntismetsän\nlänsipuolella. Barbarien täytyi siis piileskellä teidän kylänne ja\nkaupungin välillä! Olitteko mykkiä ja kuuroja?\"\n\n\"Taikka _tahdoitteko_ olla sellaisia?\" Cornelius lisäsi epäluuloisena.\n\"Näetkös\", hän sanoi Severukselle, \"heillä on kyllä syytä vetää yhtä\nköyttä barbarien kanssa, jotka tosin ovat raakoja ja tuittupäisiä,\nmutta jotka eivät julmuudella kiristä alustalaisiltaan heidän viimeistä\nmarkkaansa niin kuin keisarin viskaalit.\"\n\nMutta vanhempi siirtolainen otti nyt sanavuoron: \"Ei, herra! minä en\nole kavaltaja, minä en suosi barbareja, sillä olenhan toki palvellut\nsuurta Aëtiusta ja saanut kunniallisen eron sekä palkaksi pienen\nmaatilan. Uskokaa vanhaa legionalaista -- ja jos minua ette usko,\nniin pitäkää minut täällä panttivankina, siksi kun sota on ratkaistu.\nMinä keitin vielä eilen tämän veljenpoikani kanssa pikiä metsässä\n-- Ravennassa maksetaan siitä aika hyvästi -- ja koko metsä ei ole\nviidenkään millierin [millier = 2,5 peninkulmaa] levyinen; jos\nbarbareita olisi ollut siellä paljo, olisimme sen kaiketi huomanneet.\nMillään muotoa ei siellä voinut olla kansainvaellus-laumoja;\nkorkeintaan muutamia seikkailijoita, joukko ratsumiehiä, jotka\ntoistaiseksi tutkivat, mitenkä hyvin maa on varustettu.\"\n\n\"Me tahdomme heille näyttää, mitenkä se on varustettu!\" huudahti\nSeverus, uhkaavasti puistaen nyrkkiään. \"Sotavanhus on oikeassa,\nCornelius. Minä luotan häneen. Siellä ei ole enempää kuin tuo\nkourallinen ratsumiehiä, jotka pyöriskelevät täällä läheisyydessämme --\nvaan mepä heitä kuritamme. Himilko, mene takaisin tribunon luo! Minä\npyydän päästä hänen maurilaisistaan -- kuuletko, minä pyydän niistä\npäästä, kunniamme vaatii osoittamaan näille rosvoille, että Juvavumin\nkansalaiset yksistään ovat kyllin voimakkaat heitä kurittamaan.\"\n\n\"Minä suostun tuumaasi\", sanoi Cornelius, \"ne lienevät ainoastaan\npartioretkeläisiä.\"\n\n\"Silti tahdon olla varsin varuillani; aion lannistavalla ylivoimalla\ntasoittaa heidät maahan. Tällä kertaa minun _täytyy_ voittaa -- sinun\nlupauksesi tähden, kelpo Cornelius-poikani.\"\n\nHän taputti Corneliusta isällisellä ystävyydellä olkapäälle ja astui\nkapeita tikapuita alas vallilta. Portille saavuttuaan hän antoi\ntuubanpuhaltajalle käskyn kiireesti juosta kaikkiin kaupungin-osiin\nja rynnäkkö-merkkiä puhaltamalla kutsua koko kaupunkilais-sotajoukko\nVindelician portille; päällekarkauksen piti alkaa neljännestunnin\nperästä.\n\nPian rämähtivät nuo kiihoittavat äänet kaupungin joka kulmalla\nja kaikilta kaduilta virtaili luoteiselle portille vapaaehtoisia\nsotamiehiä. Ensimäisiä oli paksu Crispus, joka läähättävänä ilmestyi\nläheisestä työpajasta; hän kantoi mahdottoman raskasta keihästä\nhartioillaan ja sen lisäksi oli hänellä vielä paksu kilpi -- liian\nsuuri taakka, sillä ilma oli kuuma ja Crispus vanha ja lihava. Päässä\noli hänellä kypärin asemesta jokin keittiöastia, jossa vanha _ancilla_\n[naispalvelija] entisinä rauhanaikoina oli paistanut hänelle makeita\n-- ehkäpä liian rasvaisia juhlatorttuja; nyt oli pannu kiiltäväksi\npuhdistettu, mutta se oli aivan liian suuri päähineeksi ja takoi korvia\njoka askeleella. Vanha Crispus ei näyttänyt erittäin sotaiselta.\n\nSeverus tarkasti häntä, pudisteli päätään ja virkkoi: \"No niin, tahto\non hyvä --\"\n\n\"Ja liha ei ole heikko!\" ivasi Cornelius.\n\n\"Mutta\", Severus jatkoi, \"mieluummin näkisin täällä solakan\nveljenpoikasi, kivenhakkaajan. Miksikä hän kieltää isänmaalta apunsa?\nPiilotteleeko hän aina nuoren vaimonsa luona?\"\n\n\"Täällä hän piilottelee!\" huusi korkealta heidän päänsä päältä\nrukoileva ääni, ennenkuin Crispus oli ehtinyt vastatakaan, vaan\nainoastaan viitata kädellään portin vieressä olevaa tornia. Ja toisen\nkerroksen ikkuna-ristikon takaa saattoivat he nähdä, kuinka Fulvius\nsieltä ojenteli molempia käsiään heitä kohti.\n\n\"Laske minut täältä, oi päällikkö! Auta minua alas ja peitselläni\ntahdon sinua kiittää.\"\n\n\"Niin päästä hänet vapaaksi!\" pyysi nyt vuorostaan myös Crispus\nhämmästyneeltä Severukselta, \"käske vartijan, joka seisoo tuolla\novella, päästää hänet irti. Zeno koronkiskuri on panettanut hänet\nkiinni.\"\n\n\"Carcerarius! laske vapaaksi tuo mies\", komensi vanhus. \"Minä tarvitsen\ntuollaisia voimakkaita nuoria käsivarsia. Maksakoon hän ensisijassa\nvelkansa isänmaalle; jos hän kaatuu, on hän veloistaan vapaa, jos hän\njää elämään, tulee hän jälleen tähän torniin.\"\n\nVanginvartija vitkasteli, mutta kun Cornelius oli antanut hänelle\nkorvapuustin, näkyi hän muuttavan mielensä. \"Tämä on väkivaltaa!\" hän\nhuusi ja piteli korvallistaan. \"Minun täytyy pakosta mukautua.\"\n\n\"Luja ja uskollinen roomalaissielu!\" pilkkasi Cornelius.\n\nSamassa juoksi Fulvius yli kynnyksen, tempasi kilven ja keihään,\njotka hänelle tuotiin asevarastosta vallilta ja huudahti; \"Pois, pois\nportille!\"\n\nCornelius katseli häntä hyvillä mielin. \"Tuollaista intoa minä ylistän!\nSinä ikävöit taistelua; niinkö?\"\n\n\"Eipä niinkään, herrani\", vastasi nuorukainen vilpittömästi,\n\"ainoastaan Felicitasta ikävöin\".\n\nCorneliuksen vastenmielisesti kääntyessä poispäin, Crispus lohdutti\nveljensä poikaa: \"Vallilla ollessani olen alati pitänyt taloasi\nsilmällä; ole rauhallinen vain, ei yksikään barbari ole vielä tullut\njoen yli.\"\n\n\"Entäs tribuno?\" kuiskasi nuori aviomies.\n\n\"Hän ei vielä ole liikahtanutkaan kapitolista.\"\n\n\"Entäs Zeno?\"\n\n\"On täydessä toimessa kuljettaessaan aarteitansa kaupunkiin ja niitä\npiilottaessaan.\"\n\nNyt palasivat tuubanpuhaltajat kiertokulultaan. Kaukaisimpienkin\nkaupunginosien miehet jo saapuivat. Severus ja Cornelius jakoivat\nheidät kahteen joukkoon, kumpaiseenkin noin kolmesataa miestä. Sitte\ntuo vanha sotasankari astui esiin ja lausui: \"Roomalaiset! Juvavumin\nmiehet! Seuratkaa minua! Pois portin edustalle ja turmio barbareille!\"\n\nHän odotti meluavia hyväksymishuutoja, vaan kaikki olivat kuin mykkiä.\nAinoastaan yksi mies astui rivistä esiin ja sanoi huolestuneen\nnäköisenä: \"Saanko kysyä?\"\n\n\"Kysy!\" Severus vastasi vastenmielisesti.\n\n\"Montakohan barbaria siellä lienee?\"\n\n\"Tuskin sataakaan.\"\n\n\"Ja meitä on kuusisataa!\" tuumasi urho tyytyväisenä ja kääntyen\nporvarein puoleen löi miekalla kilpeensä sekä huudahti äkkiä:\n\"Portille! ja turmio barbareille!\"\n\n\"Turmio barbareille!\" huusi nyt koko joukko.\n\nPortti hinattiin auki ja kaupungin miehet riensivät nyt nostosillan\nyli, joka samassa lankesi vallikaivokselle. Muurikehälle jätettiin\nainoastaan harvoja vahteja. Vaimot ja lapset kiirehtivät kodeistaan\nvalleille seuraamaan katseillaan omaisiansa, jotka rivakasti marssivat\nkaupungin alapuolella olevaa siltaa kohti, minkä läntiseen päähän,\nkuten kuulimme, oli jo aamulla rakennettu varustus sekä asetettu\nvähäinen sotajoukko.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nPäivällis-aikaan, kun alemannilaiset ratsastajat ensiksi huomattiin,\nvenyi Leo tribuno pehmeällä, jalopeuran nahalla peitetyllä vuoteellaan\nkapitolin korkean tornin mukavasti sisustetussa huoneessa.\n\nHän oli mitä parhaimmalla tuulella. Jalkaa ei enää pakottanut, eikä se\nestänyt häntä liikkumasta. Tyytyväisenä hän silitteli tiheätä, mustaa\npartaansa, joka reunusti hänen pronssinruskeita, kapeita kasvojansa,\nmitkä alkuaan olivat olleet jalot ja kauniit, vaan jo aikoja sitte\nmonen rajattoman intohimon uurtamat.\n\nHänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku\ntulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista\norjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi\norja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun\nviiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan.\n\"Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä\nvereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä\nkylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!\"\n\nJa hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle\npojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin\nperimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli\npurppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään,\nsaadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.\n\nVanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä\nkauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti\nhän sitte puhui: \"Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni.\nLaske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion\nhumiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen\nmies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan.\"\n\nLeo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen\nvieressään tuolilla, pojan selkään. \"Mene matkoihisi, tiuskea rakki!\n-- Davus\", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan\njärjestykseen, \"laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä\nkahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa -- niin\nperiköön hänet hitto!\"\n\nPoika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus\ntempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren\ngermanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota\ntähtäsi.\n\nPian oli hän hyvällä mielellä taas.\n\n\"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori\nhillitsemätön karhu\", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa\npartaansa. \"Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!\"\n\nJa hän joi sen pohjaan.\n\nSitte hän nousi seisoalleen. \"En tarvitse enää tukea!\" Viitaten\nvanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.\n\n\"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja\nainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa\novat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja\nsotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun\nhaarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan.\nMinä janoon taistelua ja voittoa! -- Tuolla alhaalla kaupungin\nkaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja\nkattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista\nvihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö,\nankarimmin ahdistetaan -- hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla\npulassa -- silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin\nerämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin\nluo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin\nulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota\nnostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska\nitse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on\nminua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema\nja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi -- Felicitas! -- Käske\nvaljastaa Pluto-ratsuni!\" sanoi hän vanhalle orjalle, \"ja auta minut\naseisiin\".\n\nVanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli\njo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja\nkiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen\ntunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat.\nLeon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen,\njonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta\nnorsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti\npientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta,\nmutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.\n\nVyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen\nkotelo.\n\n\"Ota, ota ne, herrani!\" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti\nsysäsi ne pois.\n\n\"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla --.\"\n\n\"Älä pilkkaa niitä\", varoitti vanhus, \"muuten ne suuttuvat eivätkä\nenää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on\negyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin\nparrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia\n-- minä näin viime yönä niin pahan unen.\"\n\n\"Kanna siis itse niitä!\"\n\n\"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun\nviettävän häitä --\"\n\n\"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa -- Felicitaanko kanssa?\"\n\n\"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa.\"\n\n\"Hän kuuluu olevan varsin kaunis\", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti\nvahvat käsivartensa; \"lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!\"\n\n\"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!\" huusi orja.\n\n\"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta.\nMiksi? Sano mistä syystä?\"\n\n\"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin --\"\n\n\"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!\" naurahti maurilainen. \"Ainoastaan\nitsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun\nlääketiedettäsi ja sormiasi.\"\n\n\"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä\nrakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi\nolla!\"\n\nSotilas nauroi yhä äänekkäämmin: \"Rakastaako? Rakastanhan minä joka\nkuukausi aina uutta vaimoa!\"\n\n\"Sinä kukistat sen, jota rakastat!\" --\n\n\"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt\nsamanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan\nAstartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa.\nJa mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin\nolin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet\nminut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat!\n-- Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana\nkärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin,\nsuudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi\nviimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen\npäälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin\nkeisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin\npalkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi\nja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he\nminut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun\nolen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut\ntyttö. -- Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä\nkotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako?\nRooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään\nkiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan.\nNo hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat\", ja hän\ntaputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä.\n\"Saalista -- nautintoa -- taistelua! Viinin, aseitten, naisten\nhurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei\nheräämistä enää -- ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa.\"\n\nSenjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin\nikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin\njyrkkiä portaita alas.\n\nVanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.\n\nAvarassa tornipihassa komensi tribuno koko _ala'nsa_ [500-miehinen\nsotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä\nkaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi,\nkunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski\nhän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin\nkäytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia\nkohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö\nvälttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin\nedustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää\nsinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle\nja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava\nkantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.\n\n\"Joka tapauksessa\", hän tuumaili, \"on vastahakoisen naisen laahaaminen\njyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä\nyhtä huonosti kuin Gallalle!\"\n\nAnnettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton,\nkomean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi\nkipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.\n\nSatulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui\nseinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden\nseimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi,\nkeihäs ja sotatappara -- kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun\nhänet vangittiin.\n\n\"Hahaa, tuleva Antinous!\" sanoi hän nauraen. \"Laskekaa, laskekaa\nhänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten\nsankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen\nkanssaan koko joukko samanlaisia karhuja.\"\n\nHän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn,\nkimeästi hirnuen.\n\n\"Varo itseäsi\", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui\nkahleetonna tallin ovelle. \"Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet\nsinut maahan musertavat!\"\n\nMutta naurahtaen vastasi tribuno: \"Pois, pois portille! Ja turmio\nbarbareille!\"\n\nJa tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa\npäällikköään seuraten, alas laaksoon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno\nsillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.\n\nOmistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri\njoukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin\nnoiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata\nbarbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.\n\nVaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian\nvarovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli\nhänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita\ntalouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja\nsikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.\n\nJo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään\nalemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan\nIvarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa,\nerään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia\npalvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen\nolevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin\ntaloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.\n\nNämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia\nja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin\nvastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat\nihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä\nvoiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski\norjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia,\nsiten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan\nyhä raskaampia taakkoja.\n\nHe kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat\nedellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja\nviimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.\n\n\"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!\" huudahti vapautettu orja Calvus\n-- häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi -- eräälle\nvalkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa\nraskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei\njaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen\nselkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui\nmaahan.\n\nSilloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli\nkovemmissa kahleissa kuin kukaan muu -- hän oli rajuimmin taistellut\nja hänen monista haavoistaan virtasi verta -- ja pysäytti samalla myös\nne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. \"Minä pyydän sinua, Calvus,\narmahtamaan isääni!\" hän huusi. \"Salli minun ottaa hänenkin taakkansa.\"\n\n\"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka\nsinulle sopii!\" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä\nhäntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.\n\nHaavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen\npuristuneilta huulilta.\n\nMutta Calvus jatkoi: \"Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt\njulkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja\nsiihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko\nottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta\nsyötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia\nkidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva\nsinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana.\" --\n\nVanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran\nlävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.\n\nToisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa\noleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon\npihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.\n\n\"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot\", oli Zeno sanonut tälle\nvapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu\nomaisuus oli merkitty. \"Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä\nomaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu.\nMyöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä\ntuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita\nseikkoja Mucius-langoltani\", kuiskasi hän naurahtaen, \"ja muistutan\ntietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden\nAmphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia.\"\n\nPihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi\npahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä\nseisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa,\n-- veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.\n\nZeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: \"Oi,\noi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut\nluoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan\npäälläkin Herran Kristuksen oma!\"\n\n\"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!\" pilkkasi Zeno. \"Calvus, tuo\nukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä\nlihaa. Turha on häntä lihottaa.\" --\n\nSamassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen\nrautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. \"Kuule,\nCalvus\", hän kuiskasi, \"kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se\njoutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan\nsamalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet\nvaltion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia.\nJa lyijy heidät pian myrkyttää. -- Nyt kylpypaikalle!\"\n\nSen sanottuaan hän lähti pihasta.\n\nTuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi\nhalvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen;\nhän oli tämän vanhempi veli.\n\nMutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä\nveljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi\nsyvään kumarrellen: \"Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle\ntämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan\nkanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin\nettä hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin\nvaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa.\"\n\nKirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä\notsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä\nluo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty\npaperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: \"Puolipäivän jälkeen.\" Këix\nvei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.\n\nHalvattu seisoi taas Calvuksen takana: \"Minkä vastauksen saan, herra?\"\n\nVastenmielisesti ojensi vapautettu syytöskirjan takaisin tuojalle:\n\"Nielköön maa tuon papin! Hän tietää sellaista, mikä ei hänelle kuulu.\nMinä tulen itse puhumaan herrasi kanssa. Käy edelläni! -- Sinä onnut\nkamalasti, Kottys!\" naurahti hän. \"Mutta se keino auttoi kuitenkin. Me\nluulimme sinut parantumattomaksi ja möimme sinut sentähden tuomarille.\nMutta senjälkeen kun uusi herrasi antoi leikata poikki jänteitäsi, olet\njättänyt kaikki pakenemis-yritykset ja tullut kesyksi, aivan kesyksi.\"\n\nNäin puhuen jätti Calvus Kottys-orjan kanssa pihan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin kuluttua palasi Zeno kylpypaikalta; kun hän kulki pihan yli,\nistuivat orjat, sekä kahleettomat että kahlehditut, nauttimassa niukkaa\npäivällis-ateriaansa, johon kuului pieniä ohraleivän palasia ja\nsipulia, sekä huonoa, etikaksi hapannutta viiniä.\n\nHän lähti kirjoitushuoneeseensa laskuja tekemään.\n\nSiellä ei kukaan uskaltanut häntä häiritä -- sen jokainen tiesi.\n\nMuissa huoneissa oli esirippu, ainoastaan tässä oli lukolla varustettu\npuu-ovi.\n\nMatala ikkuna ei ollut pääkadulle päin, vaan ahtaalle kujalle.\n\nPian tavattoman kova hälinä, ikäänkuin ihmisjoukon huudoista ja\njuoksusta aiheutunut, kajahti kaukaa hänen korviinsa.\n\nSamassa aukaistiin ovi aivan hiljaa.\n\nHämmästyneenä ja samalla häiritsijälle suuttuneena kääntyi Zeno oveen\npäin.\n\nHän hämmästyi vielä enemmän, sillä vanha Thrax seisoi kynnyksellä.\nTämä veti varovaisesti oven kiinni, väänti sen avaimella lukkoon ja\nnosti sormensa varoittavasti huulilleen, siten kehoittaen herraansa\nvaikenemaan, sillä tämä oli karjaissut hänelle vihoissaan.\n\n\"Pakene, herra! Pakene joutuisasti! Ikkunan läpi! Sinä olet kuoleman\noma, jos he saavat sinut kiinni.\"\n\n\"Ketkä? Ovatko barbarit jo täällä?\"\n\n\"Orjasi! He ovat nostaneet kapinan, kaikki koko kaupungissa. Kohta he\nryntäävät tänne.\"\n\nByzantilainen kauhistui. Hän tunsi kyllä minkälaiseen kostoon hän oli\nheitä yllyttänyt.\n\nNyt kuuli hän jo rajua melskettä pihasta.\n\nHän survoi suuren pussin täyteen kultakappaleita ja samoin pienen\nkukkaron kalliita kiviä, joita hän juuri oli levitellyt pöytänsä\nkivikannelle ja aikonut laskea; vanhus tempasi tuolin ikkunan luo, että\nZenon olisi ollut helpompi kiivetä.\n\nHän säpsähti; hämmästyksellä huomasi hän, miten hänen orjansa koetti\nhäntä pelastaa.\n\n\"Miksi teet sinä tämän minulle?\"\n\nOrja vastasi juhlallisesti: \"Sen teen Vapahtajan tähden. Johannes on\nopettanut minulle, että minun Herrani Jeesus Kristus on käskenyt meidän\nkostaa pahaa hyvällä.\"\n\n\"Mutta mihin, mihin voin paeta?\"\n\n\"Basilikaan! Johannes on sinua suojeleva.\"\n\n\"Johannes!\"\n\nZeno mietti, olikohan tribuno jo ehtinyt tehdä hänen verisen neuvonsa\nmukaan.\n\nHänen polvensa horjahtivat. Hänellä ei ollut voimia kiivetä edes\nmatalalle ikkunalaudalle.\n\nRähisevä meteli tuli yhä lähemmäksi.\n\nHän kuuli Calvuksen huutavan: \"Armoa! armoa!\" ja samassa kuului\nkumahdus.\n\n\"Voi minua!\" ähkyi Zeno päästyään viimeinkin vanhuksen avulla\nikkunalle, \"jos he löytävät minut piilostani --\"\n\n\"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä --\"\n\n\"Ja sinä et anna minua ilmi!\" huusi byzantilainen, tempasi tikarin\ntupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä\nheittäysi alas kujalle.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.\n\nBarbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet\nkaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman\npäässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua\nsiltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.\n\nKaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen\nvalmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää\nvihollista.\n\nKun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista\nreiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään\nvasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt\nvarustuksen läpi -- sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo\naamusta asti olivat vartioineet -- kajahti idästä, korkeilta kallioilta\noikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.\n\nCornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: \"Kuulitko\nkotkan huudon?\"\n\nSeverus nyökkäsi myöntävästi: \"Hyvä enne roomalaisille sotureille!\nNäetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa\nsiipensä lentoon?\"\n\nMutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen\nmetsään päin: \"Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas.\"\n\n\"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! _Lännestäpäin_ vihollinen uhkaa.\nKeihäs alas. Eteenpäin!\"\n\nYlivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan\nkahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin\nkaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin,\nkun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen\nharvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan\nmuutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.\n\nJuuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat\nnostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen\nheitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.\n\n\"Seis!\" huusi Severus joukolleen. \"He haluavat keskustella.\nKuunnelkaamme heitä!\"\n\nMolemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja\nCorneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan\ntaaksepäin.\n\nToinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti\nlumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta\nhuomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin\nkymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin\noikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi\nja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista\npeitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka\nkeskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita -- riimukirjoitus\ntai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu\nhaarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari\noli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku\nlähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut,\nnilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea\nnahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus -- ratsastaja\nhalveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin\nlyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa,\njoka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään;\nluultavasti oli äidin käsi -- sillä tämä nuorukainen oli vielä\nvarmasti vaimoton -- kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset\nraidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin\ntytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat,\nkullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla\nroomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan\nhaikaran pyrstöhöyhenet.\n\nToinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen\nvuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas\nrinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen\nvaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen\nniin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä\npalmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan\nriippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä\npäältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi\nmaalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka\nluultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.\n\nPäällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti\nvasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle,\njoka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.\n\n\"Ensin kädenlyönti\", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella\näänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, \"ensin\nkädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. -- Sinä olet,\nsen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä\nuljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta.\nJa minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka\non alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole\nvielä minua voittanut.\"\n\nSeverus virkkoi otsaansa rypistäen: \"Minä kuulin isäsi nimen ja omasi;\nAugusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet.\"\n\n\"Mutta emme siitä välittäneet\", huudahti kuninkaanpoika ja hänen\nkirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. \"Ketä haluttaisi\nasua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme\nmyöskään tahdo asettautua.\"\n\n\"Siitä on kyllä pidetty huolta\", uhkasi Severus.\n\nMutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. \"Nähkäämme! -- Mutta\nsano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle?\nKenen nimessä puolustat Juvavumia?\"\n\n\"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen\nkuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus\nAugustulus.\"\n\nSilloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti\nsen Corneliukselle. \"Sen voin aavistaa!\" hän sanoi. \"Te tiedätte\nvähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa\ntapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle\nkirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus\nAugustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä\nsaarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun\nlankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar -- kuuluisan rohkea mies.\nHän on sen meille itse kirjoittanut.\"\n\nCornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni;\nmykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.\n\n\"Ei epäilemistäkään!\" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. \"Minä\ntunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei\nvalehtele.\"\n\n\"Emmekä mekään valehtele\", huudahti Liutharin harmaapartainen\nseuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen\nkädestä. \"Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi\nlyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään.\"\n\nVanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä,\ntarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että\nkirjaimet olivat ylösalaisin.\n\nSeverus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän\nnäköisenä. \"Minä olen sen tiennyt\", puhui sitte jälkimäinen. \"Olen\nmelkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi -- ja nyt, kun\nse on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi.\"\n\n\"Ei enää imperatoria Roomassa!\" voihkasi Severus.\n\n\"Italia barbarien hallussa!\" huokasi Cornelius.\n\n\"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit\", puhui\nkuninkaanpoika totisella äänellä. \"Mutta nyt kaiketi huomaatte, että\ntaistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä\nhyväksi tahdotte taistella?\"\n\n\"Tulevaisuuden hyväksi!\" huusi Severus.\n\n\"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!\" huusi Cornelius.\n\n\"Ikuisen Rooman puolesta!\" virkkoivat molemmat.\n\n\"Vielä on Byzantilla valtaa -- pian lähettää Byzantti uuden keisarin\",\nuhkasi Severus.\n\n\"Ehkäpä\", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen \"Mutta sillävälin\ntarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille\nsanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin\nomassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä --\"\n\n\"Ketkä ovat ne liittolaiset?\" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.\n\n\"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan\", vastasi Liutharin\nseuralainen jurosti.\n\nMutta kuninkaanpoika jatkoi: \"Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä\ntahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni\ntyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta\nteille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista.\"\n\nMutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: \"Hurja\nbarbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta\npuhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta\net ajattelemaan roomalaisen tavalla!\"\n\n\"Minä puolestani arvelen\", lisäsi Cornelius, \"että maanne on teille\nkyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin\nkahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian\nharvalukuiset väistyäksemme edestänne.\"\n\nSilloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu\nomituiseen hymyyn: \"Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi\nliian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi.\nIhmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran:\njättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!\"\n\n\"Ei niinkään! Takaisin, barbari!\" huusivat molemmat roomalaiset samalla\nkertaa.\n\nSilloin käänsi Liuthar hevosensa.\n\n\"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin\nhallussa.\"\n\nMolemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.\n\n\"Haduwalt, puhalla torveen!\"\n\nVanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys\nkaikui roomalaisten korviin.\n\nJa ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä\nja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa\nidästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta\nsellainen hirvittävä pauhina -- sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten\nkalsketta -- että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin\nkääntyivät kauhistuneina sinne päin.\n\nHeidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja\npensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi\nsillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin,\nsyöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa\nympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja.\nKatkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat,\nkuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä\nvastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa,\nkiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia\npuunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.\n\nJuvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan\nvoineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.\n\nKaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon\npalkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat\npäälliköt sen tornia: keisarillinen _vexillum_ [lippu] liehui vielä sen\nhuipussa.\n\nMutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla\nhe tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti\nroomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi\ntoiselta puolen.\n\nSeverus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan\nmiehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun\nensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa\nsillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta,\nhätyytettiin.\n\nSilloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän;\nhän kääntyi.\n\n\"Antautukaa\", huusi kuninkaanpoika.\n\n\"Te olette hukassa!\"\n\n\"Emme milloinkaan!\" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa\nkarkaavaa vastaan.\n\nLiuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin\nratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen\nkohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt\nhänen sydämensä.\n\n\"Minä kostan kuolemasi!\" huusi Severus ja aikoi kääntyä\nkuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto\nhäntä itäänpäin.\n\nVihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa\nsekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen\njoukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa\nheidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain\nkanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät\nJuvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan\nvihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka\nhaaralle.\n\nSamassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata\nmiestä.\n\nSeverus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.\n\nSilloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen\nvihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias\nmies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan\nrynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt\nkulki hän jalkaisin.\n\nMaakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään,\nhänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat\nhartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen\nhartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: \"Heitä pois\nmiekkasi, vanha mies\", huusi tämä voimakas urho latinaksi, \"ja elä\".\n\n\"Tämänkö miekan? Heittääkö?\" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä.\n\"Minä en tahdo enää elää!\"\n\n\"Kuole sitten!\" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.\n\nSeverus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se\nputosi kahtena kappaleena hänen päältään.\n\nHän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut\nkädestään voitollista miekkaansa.\n\nVoittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen\nsotatapparansa.\n\n\"Sano minulle, ennenkuin kuolen\", puhui Severus hiljaisella äänellä,\n\"kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko\nalemanneja?\"\n\n\"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule\nlännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet\nkaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen\nlegionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat\nserkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin!\nTuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja\nlapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee\nisompi lauma.\"\n\n\"Ja mikä on nimenne?\"\n\n\"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin\nmiehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta\nkuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis,\nvanhus! Sinulle jää vielä --\"\n\n\"Tämä miekka\", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan\naina kahvaa myöten sydämeensä.\n\nJättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.\n\n\"Sääli tuota vanhusta\", virkkoi hän. \"Hän on kuollut. Ja sääli\", jatkoi\nhän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, \"tätä kelpo säilää, jos\nse menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta\nherraa. -- Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki\nmenestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia!\n-- _Hojoo, Sigoo! Heiloo_!\" huusi hän molempien kämmentensä läpi:\n\"Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua,\nhuutaa sinua! _Hojohoo, Sigoo! Heilohoo!_ Nyt jakakaamme saalis ja maa!\"\n\nLiuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:\n\n\"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!\" huusi hän\niloisella äänellä.\n\nMutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja\nsotaista meteliä.\n\n\"Vielä ei voitto ole täydellinen\", tuumasi Garibrand, osoittaen\ntapparallaan kapitolia.\n\nNyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää,\nsotaisaa räikkynää.\n\n\"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!\"\nhuusi herttua. \"Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja\nkarannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen!\nKaupunkiin! Urhojeni avuksi!\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nPaitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset\nkaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli\nbajuvarilaisten herttua komentanut: \"Tänään vankeja! Ei kuolleita!\nTietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta\njokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle.\"\n\nNiissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat\nmyöskin Crispus ja Fulvius.\n\nKun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen.\n\"Felicitaan luo virran yli!\" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten,\nsamoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti;\nsillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.\n\nMutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt\npois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo\nkaukana hänestä.\n\nAlemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva\nnuorukainen ajoivat heitä takaa.\n\nPian saavuttivat he Crispuksen.\n\nRatsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla\npeitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa.\nKeittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen\nnenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä\nkuolleeksi.\n\nMutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun\nnuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti\ntempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn,\nvetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle\nmakeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä\nkasvoja.\n\n\"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut!\nEipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei\nvedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi,\njos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa.\nMinusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit\ntodistuksen antaa.\"\n\nNäin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan\nvakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä\ntarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.\n\nHän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan\nmerkiksi:\n\n\"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on\nJaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole\nkastettu -- eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä.\"\n\n\"Oivallista!\" huusi alemannilainen. \"Tänne, veikkoset!\" Suuri lauma\nalemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään\nmielihyvästä hieroskellen. -- \"Jaffa-juutalaisen luo kiittämään\nZiu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat\nmeidät sinne -- ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo\njuutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen.\"\n\nTästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan\nkallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt\nainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin\nmäärin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä\naiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän\nsen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen\njuomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.\n\nKodistaan hänellä ei ollut surua: \"Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa\n-- hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet.\nRahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät\nsieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat\nniiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta\nvahinkoa -- ne voi jälleen liimata kiinni.\"\n\nMutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli\npakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään\nvangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet;\nratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan\ntoiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.\n\nCrispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta\nFelicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui\nhäneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. \"Eteenpäin! Sinä\net aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen\nkurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken\nlisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda.\"\n\nJa koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä\ntepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti\nkuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään\nkaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina\nylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli\nviskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.\n\nHän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen\ntukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän\najatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut\nkelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen\nnevaisella rannalla.\n\nKun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän,\nkääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti,\nkohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte\nkäsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.\n\n\"Hyvästi tähdätty!\" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään,\njolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.\n\nKilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen\npäälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla\nja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin\nnuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.\n\nHypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa\ntuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää\ntasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti\nselin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.\n\nKumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja\nnauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.\n\n\"Tervehdä Danubiota minulta\", huusi hän, \"kun olet uinut hänen\nluokseen\".\n\nKääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan\nkadunkulmaan.\n\nSuuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti\ntaaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen\nlankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti\neteenpäin.\n\nVielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon\nportin.\n\nSe oli auki.\n\nHän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei\nainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän\ntunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen\ntavanneet.\n\nSe oli tyhjä.\n\nPakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen\npyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.\n\nTäällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan,\npitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.\n\nUusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.\n\nOliko Johannes murhattu? -- Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä\nsuojella?\n\n\"Voi minua!\" ähkyi hän.\n\nHänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti\nkohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.\n\n\"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?\" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.\n\n\"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?\" kysyi Johannes ja käänsi\nläpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.\n\n\"En minä -- en minä! -- Mutta tribuno aikoi --\"\n\n\"Minä ymmärrän! -- Mitä sinä sitten täältä haet?\"\n\n\"Pelastusta, pelastusta!\" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas\nainoastaan uhkaavaa vaaraa. \"Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet\nkapinaan. Tuomarin talo jo palaa.\"\n\nSamassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen\nheijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.\n\n\"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut\nruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun\" -- ja hän heitti raskaan\npussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten\nportaitten yli lattialle.\n\n\"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle\nmitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan -- tai puolet siitä! -- ei,\nkaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen\npalvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta\nminut, pelasta!\"\n\nJa hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita\nkiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.\n\nJohannes viittasi häntä nousemaan: \"Minä tahdon pelastaa sinut --\nKristuksen tähden, ei kullan tähden.\"\n\n\"Jääthän luokseni?\" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.\n\n\"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja\ntaistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin\nvielä kerran rukouksen avulla koota voimia.\"\n\n\"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!\" huusi Zeno ja tarttui lujasti\nhäneen.\n\nMutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: \"Minun\ntäytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin\ntämän murhan. Mutta sinä -- sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo\nonnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan\neivätkä minun rukoustani.\" --\n\n\"Niin, niin!\" myönsi Zeno.\n\nHän ajatteli Këix-orjaansa -- hurjistunutta eläintä.\n\n\"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä.\nKatso tänne!\"\n\nNäin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä\nalttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat\nhämärään, jotenkin tilavaan kellariin.\n\n\"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta\nholvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä\npalajan, kun vaara on ohitse.\"\n\n\"Mutta jos -- jos --\"\n\n\"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin\nkohottaa kivikantta. Kiiruhda!\"\n\n\"Minua hirvittää -- tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on\nkuolleitten luita, luurankoja -- anna anteeksi -- onko luolassa\npyhimysten jäännöksiä?\"\n\n\"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat\nöljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä.\"\n\nSilloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.\n\nJohannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä.\nKuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti\nsiitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän\nripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani\nsisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle\novelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta\nsivuovesta huoneittensa kautta ulos.\n\nMuutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti\nhakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.\n\nOvi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri\njoukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko\nvaltasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin\nkuullakseen.\n\nEnsin hän erotti vaimon äänen:\n\n\"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on\nminut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni -- mutta\nei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!\"\n\n\"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!\" neuvoi toinen\nääni.\n\n\"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!\" kiljasi kolmas.\n\nMutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;\n\n\"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi\nmurentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka\nviimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut\nhänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme\nauki Zenon oven, löysin isäni -- ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko.\nSeitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!\"\n\n\"Yhdessäkin on kyllä\", naurahti Kottys, \"jos murhaat hänet\nyhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme\nMucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa.\"\n\n\"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet.\nHaavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa.\nKatsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan\neteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin\nhuoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!\"\n\n\"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!\" kiljui koko orjajoukko ja karkasi\njyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen\nhuoneeseen.\n\nPiileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan\näärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä\nhiki juoksi hänen otsaltaan.\n\nVaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat\nolivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.\n\nHän lohdutteli itseään: \"Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan\nkaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin\ntaukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki\nentiseen järjestykseensä.\" Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen\nmielensä rohkaistui.\n\nHän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista\nhautaansa.\n\nHän oli kompastua erääseen arkkuun.\n\nKauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se:\n\"Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?\"\n\nHän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä\nja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku\nkaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.\n\nUusi ajatus välähti pakenijan mieleen.\n\nÄkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. \"Täällä en\nkuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin -- paremmin kuin haarniska\n-- suojelee minua tämä verho.\"\n\nHetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan\npois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä,\nnousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää\nkirkkoa.\n\nHänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla\nkiiltelevät kultakappaleet.\n\nTakaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: \"He\nenemmän janoovat verta kuin kultaa.\"\n\nSaituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.\n\n\"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa\nsitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet\njoutuisivat sille kelvottomalle.\"\n\nHän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.\n\nKaikki hiljaista.\n\nSitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun,\nsulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon.\nEnsin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin\noikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin\nhalkeamasta.\n\nHän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui --\nsilloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä\nainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen.\nNe kalskuivat kuin rauta.\n\nZeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.\n\nMutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon\nkäytävän kynnyksellä.\n\nHänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät\nhervottomiksi.\n\nHän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa\nJohannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä\nyli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen\nniskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: \"kuole,\npappi\".\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nMurhaajasta alkoi tuntua, ettei hänen uhrinsa ollutkaan niin vanttera\nkuin presbyteri; hän kumartui alas, niin että hänen korkean kypäränsä\nmusta jouhitöyhtö pöyheänä taipui alaspäin, ja nosti murhatun päätä,\nvetäen kaapua syrjään.\n\nHämmästyksestä hieman huudahtaen antoi hän sen taas pudota:\n\"Kohtalon oikkuja! Rahakauppias! Mitenkä hän on täällä? Miksi tuossa\nvalhepuvussa? Missä lienee sitten pappi?\"\n\nMutta ennenkuin tribuno ehti syvemmältä näitä kysymyksiä mietiskellä,\nkääntyi koko hänen huomionsa auki murretulta pääovelta päin kuuluvaan\nmeluun. Se oli varsin hämmästyttävää laatua. --\n\nKun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski\nhän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan\noriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi\njalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten\nkautta tunkea papin huoneeseen.\n\nMatkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja\nkuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja\nsamassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo\nastui hänen eteensä.\n\n\"Sinäkö, tribuno?\" huusi pakeneva.\n\n\"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!\"\n\n\"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse\nsinne. Sitten tulen auttamaan.\" --\n\nSenjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti,\nrientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään,\nja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta --\nliittolaiselleen.\n\nTuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien\nja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.\n\n\"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa\", ajatteli tribuno ja\naikoi mennä pääovesta ulos. \"Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat\nporttien edustalla!\"\n\nVaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna\nkuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli\ngermanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu;\nhän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.\n\n\"Germaneitako kaupungissa? Uskomaton asia!\"\n\nVarovaisesti astuttuaan basilikan kynnykselle, näki hän suureltatorilta\npäin koko lauman, ainakin yli sata germanilaista tulvailevan kirkkoa\nkohti. Ja he tulivat jalkaisin: he eivät siis olleet noita jo kauvan\nnähtyjä ratsumiehiä.\n\n\"Tunkeudunko läpi? Mahdotonta! Takaisin! Papin asunnon kautta!\"\n\nHän riensi basilikan käytävää pitkin ja lattiasta nostetun kivilevyn\nohitse Johanneksen huoneeseen.\n\nSinnekin hän kapealta kadulta kuuli barbarien ääniä ja raikasta naurua\nja huutoa. Hän näki parven germaneita lähestyvän basilikaa ja heidän\netupäässään paksun roomalaisen, joka kantoi viinileilejä.\n\nNiin nopeasti kuin hänen raskaat aseensa suinkin sallivat, juoksi hän\ntakaisin kirkkoon ja hypähti, nähden sen ainoaksi pelastuksekseen,\ntuohon avonaiseen hautaan sekä tempasi marmorikannen kiinni. Samassa\nhän kuuli, miten molemmista ovista tunki sisään germanilaumoja.\n\nMeluten ja voitostaan riemuiten tervehtivät he toisiansa Juvavumin\nvankeuteen teljetyn päällikön pään päällä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nMe liitymme nyt mieluummin marmorilattialla juominkeja pitäväin\ngermanein kuin sen alla hyödyttömästi kiukuttelevan sadattelijan\nseuraan.\n\n\"Terve, te urhoolliset bajuvarit! Tervetultuanne voittoon!\"\n\n\"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit.\"\n\n\"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?\"\nvirkkoi edellisen puhujan asekumppani. \"Ensin sujautti Liuthar,\nmainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa\nviiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli\nlähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin\nkuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat\nsitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti -- luippasi tiehensä; mutta\nnäyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. -- Sitte\nluikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli -- alemannilaisen\nratsu osaa uida kuin joutsen -- ja laukkasi itäisille vuorille päin,\nteidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat\noikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet.\"\n\n\"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa\ntodellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle\", pisteli\nSuomar, toinen alemanni.\n\nBajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: \"Mistä\nsellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto?\nArvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan --\nteitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet!\nJa useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä\nhidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät\nkuitenkaan olleet kyllin nopeat!\"\n\nSolvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa\nhieroen Vestralp, edellinen alemanni. \"Sopikaa pois, te molemmat, sinä\nSuomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat\nsaapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka\nhe ehkä myöhästyivät, korvattu.\"\n\n\"Se on usein nähty!\" huusi Rando, kolmas alemanni.\n\n\"Viimeksi\", jatkoi Suomar, \"aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä\ntiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan.\"\n\n\"Vait! Mitä tuo oli?\"\n\n\"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?\"\n\n\"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta.\"\n\n\"Etsikää! Onko joku haavoitettu alttarin takana?\"\n\nPari soturia kiiruhti mainitulle epäluulonalaiselle paikalle ja etsi\nalttarin takaa, mutta mitään ei löytynyt.\n\n\"Mutta mikä tuossa portailla makaa?\"\n\n\"Kuollut.\"\n\n\"Roomalainen.\"\n\n\"Nähtävästi pappi.\"\n\n\"Sen ovat kaiketi kapinalliset orjat tehneet, jotka heti yhtyivät\nmeihin, kun olimme kiivenneet muurien yli\", puhui Herbert, eräs ijäkäs\nbajuvarilainen alapäällikkö. \"He ovat nyt paraimmat oppaamme runsaisiin\nsaalispaikkoihin.\"\n\n\"Viekää pois ruumis! Noilla kiviportailla on ryypätessämme mukava\nistua\", virkkoi Helmdag, edellisen poika.\n\n\"Uskallapa, sinä ilkiö! Se on korkeimman, taivaallisen Herran pöytä\",\nuhkasi Rando.\n\n\"Siinä ei ole perää\", kiljasi Helmdag. \"Sinä olet kaiketi\nkadotuksenalainen katolilainen? Tämähän on roomalainen\nkerettiläiskirkko, synnillisempi kuin mikään hirmutyö. Niin sanoi\nminulle gotilainen kastajani Novin piispa.\"\n\n\"Sinä häpeämätön arianilainen!\" vastasi Rando. \"Sinä Kristusta\ntunnustamaton paholainen! Minä vielä opetan sinut antamaan Herralle\nKristukselle saman kunnian kuin hänen isällensä. Minä täytän suusi\nnyrkilläni. Jälkiruuaksi saat syödä -- jokainoan hampaasi!\"\n\n\"Me kunnioitamme aina poikaa vähemmän kuin isää\", mutisi Helmdag.\n\n\"Olkaa vähemmällä, te molemmat!\" käski Vestralp. \"Täyttäkää kumpikin\nsuunne, mutta -- Rooman viinillä! Tänne nahkainen leilisi, Crispus,\nroomalais-sankari! Ei ole tarvis aukaista pauloja. Kas näin: miekan\nisku vain! Ja punaista verta pulppuilee haavasta. Tuokaa kypäränne\nja kuperat kilpenne, niin vuodatan niihin tämän kauriinnahkaisen\nroomalaisen jaloa verta. -- Mitä äskeiseen kiviportaita koskevaan\nriitaan tulee, niin uskokaa minua: kunnon mies kunnioittaa kaikkea\nsitä, mikä on toiselle pyhää. Senvuoksi, veljet, tahdomme kaikki\nväistää noita portaita.\"\n\n\"Entäs kulta ja hopea seinillä ja pilareilla ja kiviarkuilla?\" kysyi\narianilainen Helmdag.\n\n\"Säästämmekö sen rosvoaville orjille?\" tuumasi katolilainen Rando.\n\n\"Emme!\" huudahti sama sivistynyt pakana, joka tähän asti oli yrittänyt\nrakentaa rauhaa: hän oli Vestralp, kypäräkkään Crispuksen voittaja. \"Se\nei olisi tarpeellista! Ne jaamme me keskenämme Ziu-jumalan, roomalaisen\npiispan ja Arion palvelijain kesken.\"\n\nJa niin he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vasemmassa kädessä kantaen\nviinillä täytettyä vaskista kypäräänsä tai sudennahkaista lakkiansa,\njosta tavan takaa ottivat aika kulauksen, mursivat he oikeassa kädessä\nolevalla sotatapparalla _sarkophageista_ [kivinen ruumisarkku],\npilareista ja pyhäinjäännösarkuista kaikennäköiset koristukset,\nmetallikuvat, jalokivet sekä myöskin väärennetyt jalokivet, joiden\nkirkkaat värit häikäisivät heidän silmiään.\n\nNuori solakka bajuvari Garizo nosti kohteliaasti kumartaen pyhän Annan\nkaulalta raskaat, safireilla koristetut kultavitjat: \"Anteeksi, pyhä\njumalatar tai mikä lienetkään, mutta sinä olet ennen kaikkea kuollutta\nkiveä vain ja peloittavan ruma; se, minkä voin povestasi nähdä, on.\naivan keltaista, mutta minun morsiameni Albrun on elävä, nuori ja\nlumoavan kaunis. Paljon kirkkaammin kiiltävät nämä siniset helmet hänen\nvalkealla kaulallaan.\"\n\n\"Missä teidän vaimonne, lapsenne ja muut aseettomat ovat?\" kysyi\nVestralp tuolta toimeliaalta sulhaselta.\n\n\"Suurin osa saapuu tänne vasta huomenna\", vastasi Garizo, \"sillä\nniin pitkälle olemme kuitenkin ehtineet, me hidastelijat, joiksi\nmonisanainen heimolaisesi meitä äsken nimitti. Sen olemme kuitenkin\noppineet, että ensiksi on sotilaitten lähdettävä tappeluun ja\njäljestäpäin vasta, kun maa on voittojen kautta altis, tulevat\naseettomat.\"\n\n\"Taitaapa tuohon nimeen olla hiukan syytä, koska sen niin pahaksi\npanette\", naurahti Vestralp. \"Jos joku sanoisi teitä 'pelkureiksi',\nniin nauraisitte vain ja paiskaisitte hänet kumoon. Te olette\nmerkillistä väkeä. Ei yhdenkään toisen heimon viha ole niin levollinen,\nvaan samalla niin peloittava.\"\n\n\"Sen seikan tahdon sinulle selittää\", vastasi hitaasti valkeapartainen\nHerbert. \"Me olemme kuin vuoret. Ne seisovat järkähtämättöminä,\nhyörittäköön ja pyörittäköön niiden ympärillä miten paljo tahansa.\nMutta jos ne kerran suuttuvat, suitsuttavat ne tulta ja tulikiveä.\"\n\n\"Mutta tällä kertaa olette kuitenkin osoittaneet voivanne olla.\nkavaliakin\", muistutti Suomar. \"Sukkelilla juonilla olette estäneet\nvihollisen saamasta minkäänlaista vihiä tulostanne. Kaikkia teitä,\nyksinpä metsästäjienkin polkuja, vartioitsitte tarkasti, että teidän\nlähestymisenne pysyisi salassa, siksi kun seisoisitte aivan Juvavumin\nporttien edustalla.\"\n\n\"Mutta ettei roomalaisissa heräisi minkäänlaisia epäluuloja\", lisäsi\nHerbert, \"lähetimme muutamia omia roomalaisia siirtolaisiamme,\ntalonpojiksi ja käsityöläisiksi puettuina, tänne kaupunkiin ostamaan\nja myömään, ikäänkuin olisivat he olleet Ovilavan ja Laureacumin\nasukkaita.\"\n\n\"Mitä jos he olisivat ilmaisseet kaikki?\" kysyi Suomar.\n\n\"Silloin olisivat heidän omaisensa olleet kuoleman omat. Se\nteroitettiin kyllin pontevasti heidän mieleensä. Muuten köyhä kansa\nsuostuu paljo kernaammin meihin kuin roomalaisiin kiduttajiinsa.\"\n\n\"Varsin vähällä lakkasivat kaupunkilaisetkin meitä vastustamasta. Hekin\nnäkyvät mukautuvan, kun huomaavat, ettemme syö heitä suuhumme\", sanoi\nHelmdag naurahtaen.\n\n\"Tosiaankaan eivät muut kuin tribunon ratsumiehet ja hänen\njalkaväestönsä tapelleet urhoollisesti ja rajusti.\"\n\n\"Kerro siitä!\" kehoitti Vestralp. \"Me, jotka ottelimme joen toisella\npuolen, emme vieläkään voi käsittää, kuinka menettelitte rynnäkössä ja\nkuinka niin pian saitte linnan antautumaan.\"\n\n\"Kautta Ziun miekan! Se kävi varsin kummasti\", alkoi Rando kertoa.\n\"Suurella, torilla, jossa eräs jalopeuran-nahkaan puettu kristittyjen\npyhimys seisoo nuijaansa kohottaen --\"\n\n\"Aimo pyhimys! -- Sehän on pakanain jumala.\"\n\n\"Ei, puolijumala.\"\n\n\"Yhdentekevää\", jatkoi Rando. \"Hän ei ainakaan ole auttanut\nroomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me\nalemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen\nbajuvarien kanssa -- ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten\nmetsästäjät! -- päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo\nkaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät\ntribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään\nemme nähneet -- hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta\nsieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi\naniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen\ntäytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi\nkapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen,\nja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas\nnämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet --.\"\n\n\"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!\" keskeytti häntä ylpeästi\nHelmdag-bajuvari. \"Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme\nleijonan uljuus.\"\n\n\"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne?\nKarhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän\nkaltaisenne.\"\n\n\"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen\", sanoi vanha\nHelmbert, tullen poikansa avuksi. \"Tietysti te tiedätte enemmän kuin\nme, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin\nei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit,\nmeidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien\nkanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan\nsiivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi\nsilloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa\nkautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi\nkahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin\nkansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään:\n'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi,\nja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa.\nKaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi\nRooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä\nasti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja\nlaulavat kansamme _bardit_ [muinais-saksalaisten ja -brittiläisten\nlaulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi.\"\n\n\"No niin! jatkan siis ja -- teidän kunniaksenne. Kissojen -- tai koska\nse sinulle, Helmdag, on mieluisampaa -- leijonain lailla syöksyivät\nbajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin\npolkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä\nhänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja\nisaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen\ntuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi\nhevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä\nteimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että\nkoko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka.\nBajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse,\nhyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun\npantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet\nja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja\nmonet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen.\nKuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä\nvasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen\nlinnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle,\nalkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs\nbajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä,\nsillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella,\nja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin,\nkuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville\nkumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen\npaon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne\nasti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään\nrautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset\nolivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman\niskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla\nkultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin\npurppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän\nlaajalle loistavan, sinisen kilven.\"\n\n\"Hortar!\" huusi silloin herttua Garibrand. \"Veljeni poika, joka\nvarastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi. _Hänen_\nkilpensä! -- Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te\nbajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!\"\n\n\"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä\nmyöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko\nkapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt.\nPortin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan\nkorkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät\nalati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä,\nepäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat\nhevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin\nsisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo\nbajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori\nHortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään.\"\n\n\"Eläköön nuori Hortar!\" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.\n\nMutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta.\nEräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut\nkovaääniseen kiistaan.\n\nMolemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten\nroomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan\nottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti\nveistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää\ngratiota.\n\nHe olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja\nmeluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja\nVestralpia.\n\nSiinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi\nsillä toista, joka heti veti tapparansa esille.\n\n\"Seis, Agilo!\" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.\n\n\"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja\",\nnuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.\n\n\"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia\", huusivat molemmat riitelevät kuin\nyhdestä suusta.\n\n\"Minä sen ensiksi näin\", huusi alemanni. \"Minä tahdon sen\nlemmikkihevoseni rintalevyksi.\"\n\n\"Minä sen ensiksi käteeni otin\", väitti häntä vastaan bajuvari. \"Siinä\nkohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen\nlapseni kilpikehdon päälle.\"\n\n\"Riitanne on helposti ratkaistu\", sanoi Vestralp, nosti kohtalon\ntyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.\n\nHelmbert tarkasti molempia palasia: \"Ei Forasitso itsekään, Votanin\npoika, joka Helgolannissa oikeutta valvoo, olisi voinut tarkemmasti\njakaa. Teille jää molemmille puolitoista jumalatarta. Menkää siis\nyhdessä sovintoa juomaan.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoivat riitelijät ja olivat taas hyvillään.\n\n\"Mutta täältä on jo viini loppunut\", valitti alemanni.\n\n\"Muuten olisin minä jo aikoja sitte sen juonut\", sanoi bajuvari\nhuoahtaen.\n\n\"No, Crispus, sinä Marsin ja Bellonan poika! Missä on lisää viiniä?\"\nkysyi Vestralp.\n\nCrispus laahustihe puhkuen esiin. \"Herra, näyttää tosiaan\nmahdottomalta, mutta he ovat todellakin jo juoneet kaikki tyyni.\nKuitenkin\", hän sanoi kuiskaamalla, \"luulen, että Jaffa-veitikalla\nvielä on vähäinen leili kaikkein parasta viiniä jälellä; mutta se on\nainoastaan sinua varten, joka pelastit henkeni.\" Ääneensä hän jatkoi:\n\"Tässä on ruukullinen vettä; jos sekoitamme siihen leilin viimeiset\ntilkat, saamme vielä kutakuinkin hyvää juomaa.\"\n\nMutta Vestralp iski keihäällään paksuposkiseen ruukkuun niin että\nse rämähti rikki ja sisällys virtasi pitkin lattiaa. \"Se mies, joka\nsekoittaa viiniinsä vettä, syöstään pois alemannien suvusta!\" --\nhuudahti hän. -- \"Tuon paraimman leilin\", kuiskasi hän Crispukselle,\n\"saa juutalainen pitää itse. Hän tarvitsee kaiketi vahvistavaa juomaa\nkaiken pelkonsa jälkeen.\"\n\nSilloin kajahti ulkoa torventoitotus.\n\nHeti sen jälkeen temmattiin rikotut pääovet auki ja kynnykselle astui\njättiläiskokoinen bajuvari.\n\n\"Täällä te suloisessa hekumassa istutte ikäänkuin kaikki olisi\npäätetty\", huusi hän raikuvalla äänellä, \"ja kuitenkin riehuu\nsota uudelleen kaupungin kaduilla. Roomalaisten orjat polttavat\nja hävittävät. Onhan kaupunki meidän. Suojelkaa Juvavumia, te\nbajuvarilaiset miehet! Niin käskee herttua Garibrand.\"\n\nViivyttelemättä tarttuivat kaikki germanit aseisiinsa ja huutaen:\n\"Suojelkaamme bajuvarilaisten Juvavumia!\" syöksyivät kirkosta ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kaikki jälleen oli hiljaista, kohotettiin varovasti marmorilevyä,\nja tribuno kiipesi sieltä ylös. Tuo urhoollinen, sotaisa mies oli tämän\najan kuluessa kärsinyt katkeria tuskia.\n\nVaikkei hän ollutkaan roomalainen, ja vaikka hän ei mistään\nvelvollisuuksista tietänyt, loukkasi hänen sotilaskunniaansa kuitenkin\nse tieto, että hän sokeasti seuraten intohimojansa ja ainoastaan omia\npyyteitään silmällä pitäen oli saattanut barbarien voiton niin helpoksi.\n\nHän tuijotti synkkänä eteensä ja puri huuliansa. \"Ratsumieheni,\nkapitolin, Juvavumin, kostoni papille, voiton -- kaikki olen\nkadottanut! -- paitse Felicitasta! Hän on tuleva omakseni ja sitte\npois, pois yli Alppien. -- Mihinkähän on Plutoni joutunut?\"\n\nLeo hiipi papin asunnon kautta kapealle kadulle ja koetti niin paljo\nkuin suinkin astua seinustan varjossa. Alkoi jo hämärtää; niin kauan\nolivat barbarit pitäneet juominkeja hänen päänsä päällä. -- Joka kadun\nkulmassa hän väijyi petoeläimen lailla ja syöksyi sitte nopeaa vauhtia\ntoiselle puolelle katua sekä vältti kulkemista aukeilla paikoilla ja\nleveillä väkirikkailla kaduilla. Äkisti kuuli hän takanaan etäältä\nkajahtavia ääniä ja rähisevää meteliä. Hän katsahti taaksensa:\ntuliliekkejä leimusi sakean savun keskeltä taivasta kohti.\n\nTribuno joudutti askeleitaan ehtiäksensä pian pohjoispuoliselle\nvallille. Jos kohta germanit olivat sangen huolettomia, niin ei hän\nkuitenkaan voinut toivoakaan, että Vindelician porttia ei vartioitaisi.\nMutta hän tiesi erään salaisen laskuportin, jonka hän saattoi saada\nauki ilman avaintakin ja joka niinikään johti Vindeliciaan vievälle\ntielle. Tätä porttia kohti hän nyt kiiruhti.\n\nKukaan ei häntä puhutellut ja kukaan ei nähnyt, kun hän polkuja sekä\nportaita karttaen kiipesi vallia ylös, aukaisi pienen portin, sulki\nsen varovasti ja liukui jyrkkää rinnettä alas vallikaivokseen. Tämä\noli ennen ollut täynnä vettä, vaan nyt, kun sulkulaitos oli hävinnyt,\noli se useita vuosikymmeniä ollut kuivana, kasvaen miehen korkuista\nrikkaruohoa ja vesaikkoa.\n\nTuskin oli hän ehtinyt kaivokseen, kun hänelle tervehdykseksi kajahti\nheleä hirnunta -- ja hänen uskollinen oriinsa hypähti, päätänsä\npudistellen, häntä vastaan.\n\nKaksi hevosta hirnui pensaikosta siihen vastauksen; samalla kömpi\nsieltä käsin ja jaloin kaksi miestä. Ne olivat Himilko-centurio ja eräs\ntoinen maurilainen.\n\nHiljaa viittasivat he häntä tulemaan heidän piilopaikkaansa.\n\nKun bajuvarit hajoittivat heidän joukkonsa, olivat he paenneet tänne.\nOri, jonka vartija oli kaatunut, oli seurannut heitä, ja he olivat\nhevosineen piiloutuneet tähän pimeään syvyyteen.\n\n\"Ensimäinen kirkas valonsäde tänä synkkänä päivänä\", virkkoi tribuno.\n\"Paetkaamme kaikki kolme. Tulkaa! Tuossa vasemmalla aivan kaivoksen\nääressä on virta. Ratsumme juoksevat sinne tuokiossa ja uivat yli joen.\nMinun täytyy ensin poiketa Mercurius-kukkulalle, joka on Vindelician\ntien vieressä. Ja sitte -- yli vuorten!\"\n\n\"Herra!\" rukoili häntä Himilko. \"Odota yötä! Kaksi kertaa olemme jo\nyrittäneet paeta sitä tietä, vaan molemmilla kerroilla on meidän\ntäytynyt palata, koska alemannilaiset ratsumiehet ajelevat siellä\nja estävät karkulaisia pääsemästä pakoon. Hädin tuskin onnistui\nmeidän enää piiloutua tänne. Vasta yön pimeydessä uskallamme uudistaa\nyrityksemme.\"\n\nTribunon täytyi vastenmielisesti tunnustaa tuon neuvon olevan\npaikallaan. Hän huomasi myös, että yöllä olisi mukavinta toimittaa\naiottu naisryöstö. Senvuoksi päätti hän kun päättikin, vaikka\nkärsimättömyytensä vain vaivoin oli hillittävissä, tässä piilopaikassa\nodottaa pilkkopimeän tuloa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nEtäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa,\njatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet\npois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä\nkokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit\nolivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja\nkarkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.\n\nTäällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin\nrakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi\nkuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan\nlemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa\nhävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin\nkuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko\nkaupungin.\n\nMakasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja\nniitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet.\nVahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman\npuolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana\nvastuksena.\n\nMutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta,\nAmphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja\ntoisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa\njuhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.\n\n\"Hei!\" hän huusi. \"Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin\nkoskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt\nSaturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka\ntällä kertaa -- Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!\"\n\nHän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne\nalkoivat vähitellen kyteä.\n\nMutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.\n\nHetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien\nrakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla,\nja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.\n\n\"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne\nalas! Sammuttakaa soihtunne taikka -- Votanin keihään kautta! -- ei\nyksikään teistä jää elämään.\"\n\nVastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli\ntemmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: \"Luuletko, että aiomme\nvain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse\nisäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme\nme hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella\nepätoivoisten ja mielettömäin kanssa.\"\n\nHurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi:\n\"Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!\"\n\nJohannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään\ntuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla\nja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia,\nisaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.\n\n\"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat\nsukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte.\"\n\nTuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi.\nBajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin\ntekivät useimmat orjatkin.\n\nJohannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät\nkunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen -- sillä niitäkin oli\nkapinallisiin liittäytynyt -- lankesi polvilleen ja suuteli hänen\npukunsa lievettä.\n\nSitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.\n\nAinoastaan Kottys koetti häntä estellä. \"Pois, pappi!\" hän huusi ja\nheilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa,\nkosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta\nvuotavana.\n\n\"Voi, veli, sinua!\" huudahti Këix. \"Sinä murhasit ainoan tuen, mikä\nmeillä kurjilla raukoilla enää on -- isämme parhaan ystävän!\"\n\nRaivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin\nympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase,\nkolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen\npystytetyltä Neptunukselta.\n\nMelkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. Myöskin\nKottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: \"Anna minulle anteeksi, isä\nJohannes!\"\n\nTämä nousi seisoalleen: \"Sinä olet katunut -- siis on Jumala sinulle\nanteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan\nanteeksi annettavaa.\"\n\nHän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut\npois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin\nliekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta\nkohti ja sanoi:\n\n\"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme.\nSinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä\nhelvettiin väistymään.\"\n\nTuli sammui.\n\nJohannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja\nusko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.\n\n\"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!\"\n\nTällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois\naseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät\nmyös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä\nJohannesta kohti.\n\nSilloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: \"Tämä on hyvä\nteko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano\", hän jatkoi\nja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, \"luotitko varmasti niihin\nlumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä\nensinkään?\"\n\nJuhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: \"Senvuoksi, ettei meidän\ntule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin\nei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään.\"\n\n\"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut\", sanoi herttua arvelevaisena\npäätään pudistaen, \"että joku teistä kristityistä papeista jäisi\nvastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän\nvaltaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä\nsitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne,\nte ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus\nnimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla\nyhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte\nvapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä\npalvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En\nkärsi mitään vastustusta.\"\n\nHän kohotti uhkaavaisesti kättään.\n\nMutta Johannes vastasi pelkäämättä:\n\n\"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei\nmikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo\nvoittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette\nmyöskään tule häntä vastustamaan.\"\n\n\"Mutta te\", sanoi hän orjille, \"nouskaa ylös. Minä olen rukoileva\npuolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa\nheille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette\nheidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat\nKristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille\nopettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman\npaikan taivaallisen isän sydämessä.\"\n\n\"Ja minä\", jatkoi herttua, \"tahdon opettaa orjille, että me germanit\nolemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman\nmielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat\ntuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte\nluotettavan oikeusistuimen turvaksenne -- omat kumppaninne! Olkaa siis\nhyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nVähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu\ntukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä\npitkin Merkurius-kukkulalle päin.\n\n\"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu\", puhui\ntoinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä\ntaivasta kohti.\n\n\"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät.\nLähettäkää minulle pian onni. -- Aavistanhan, että tiedätte\", lisäsi\nhän hiljaa, \"mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia\nluullakseni siitä syystä, että se on tyhjä.\"\n\nHän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja\netsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen\nvalkea vaippansa häilyi tuulessa.\n\nNuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset\ntekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.\n\n\"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista\", murisi hänen\nseuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, \"niin\nnäyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni\nasti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se\non tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti\nkäymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä\non vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan.\nAivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti\nryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin\npari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta\nbajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. -- Kuule, heidän herttuansa\non aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi\nkiinni.\"\n\n\"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules,\nukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!\"\n\n\"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi\nainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa -- tuollaisessa metsäriistan\npyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi -- kuten kuningas\nsitä nimittää -- mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti,\nbajuvarein kaupunki.\"\n\n\"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten\nvalani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo\nkuin haluat.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa.\"\n\n\"Mutta missä siis?\"\n\n\"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit\njanosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on\nvähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen\nkatolta tänne asti.\"\n\n\"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta\nja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä.\"\n\n\"Minulle yhdentekevää.\"\n\n\"Siis valitsemme suuremman.\"\n\n\"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon\nyläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä\ntottelen mielelläni tähtiä -- siis oikealle!\"\n\nNäin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle\npolulle.\n\n\"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun\ntaitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa.\"\n\n\"Emme joudu\", vastasi Liuthar. \"Herttua Garibrand on määrännyt sen\ntapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme\nhyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan\npäävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että\nmeillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja\nitäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut\ntuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle\nvaltansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista\nja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan\nJuvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua,\nBojormetsän kautta _Regina Castraa_, Rooman lujinta varustusta\npiirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?\"\n\n\"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa\ntulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä\nläheisemmin, Liuthar.\"\n\nNuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.\n\n\"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista,\njoita ikinä olen nähnyt\", jatkoi vanhus innostuen. \"Hänen isänsä ja\nkuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä\nmolemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää\nvasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin\nympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut\nkosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta\nroomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt\njo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi\nvoimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista\nverta.\"\n\n\"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta\", sanoi tuo\nkaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.\n\n\"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit\njokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti\nharvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet.\"\n\n\"Mitenkä, vanhus? -- Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!\"\n\n\"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa\nväkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut\nmorsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset,\nlaihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta\npilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille,\njos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen\nkaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat\nkiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin\nsaakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti\nkaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin\nkeväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta!\nHän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole\nratsastanut häntä kosimaan?\"\n\n\"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi:\n'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne\ntervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon,\nmutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis!\nnyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä\nmerkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu\nsuurilla kivilevyillä.\"\n\n\"No, no\", naurahteli vanhus, \"ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät\nhuoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen\njanoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa!\nEi Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan.\nPois kivet tieltä!\"\n\nHän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin\nladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti\nhäntä siitä.\n\n\"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä\ntalon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen.\"\n\n\"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä\", sanoi vanhus\nnaurahtaen. \"Mitä siinä sanotaan?\"\n\nLiuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:\n\n    \"Hic -- habitat -- -- felicitas\n    Nihil -- mali -- intret --\"\n\nNuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta.\nHänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.\n\n\"Ihmeellistä!\" sanoi hän hiljaa itsekseen. \"Täälläkö asuu onni? -- Sekö\nonni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?\"\n\n\"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut\nlumonnut?\" kysyi Haduwalt.\n\n\"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen.\"\n\nSilloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi\nhäntä poistumaan.\n\n\"Lähtekäämme täältä pois\", kuiskasi hän huolestuneena. \"Mieluisammin\ntunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta\nsano, mitä se kirjoitus merkitsee?\"\n\n\"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:\n\n    \"Tääll' asuu onni ja armahin autuus;\n    Kauas sa karkoitu turmion tuoja.\"\n\n\"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!\"\n\nJa Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja\nkeihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian\njyskyen kaatui puutarhaan päin.\n\nNuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. \"Tämä kirjoitus ei minua\npeloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä\nasuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne.\nJa me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia.\"\n\n\"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi\", tuumaili vanhus arvelevan\nnäköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä.\nTämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän\nesiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.\n\nSuuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä\nkukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut\navutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.\n\n\"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nYhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi\nesiripun syrjään.\n\nVaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena\nseisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.\n\nHämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman\ntaivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä\nkuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen,\nmarmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento -- se oli Felicitas.\n\nVasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa\nvasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä\nvielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella\nviinillä täytettyä hopeamaljaa.\n\n\"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni\nkartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko\nminua ja lastani?\"\n\nLiuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin\nsilmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.\n\nMutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja\nvirkkoi syvällä vakavuudella:\n\n\"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle\nkuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin\nkummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen\nsuojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten\nsisarta. -- No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan\",\nkehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti\nkeihään hänen kädestänsä.\n\nNuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja\nojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa\nhänen kasvoistaan. \"Mikä on nimesi?\" kysyä hän matalalla, vapisevalla\näänellä.\n\n\"Felicitas!\"\n\nNuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. \"Onni! Autuus! Sekö on\nnimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!\"\n\n\"En ymmärrä sinua.\"\n\n\"Ei ole tarviskaan\", mutisi Haduwalt. \"Mutta anna jo minullekin jotakin\njuotavaa.\"\n\nFelicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.\n\n\"Toden totta\", jatkoi vanhus, \"asuukin täällä joku ihmeitä tekevä\nhaltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan\nmaljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?\"\n\n\"Näin teidän lähestyvän -- säikähdyttyäni kivilevyjen maahan\nvierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut\nkokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua\nsuojella!\"\n\n\"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan\npuolustajaa.\"\n\n\"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini\nminua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä\npuolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta\nsitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli\nhän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa.\"\n\n\"Puolisoasiko?\" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten\nemännän esimerkkiä. \"Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?\"\n\n\"Ei niinkään!\" nuhteli nuori vaimo. \"Hän lähti jo eilen illalla\nkaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole\nnähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve\nja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna\nkiiruhtavan Ivarus-sillan yli.\"\n\n\"Älä sure\", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, \"ainoastaan jotkut harvat\novat tappelussa kaatuneet\".\n\n\"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin\nlevollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman,\njaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti\nJumalaan.\"\n\nHaduwalt ajatteli tosin itsekseen: \"Monen urhoollisen miehen olen\nkyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan\"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä\nkokemuksestaan mitään, vaan vastasi: \"Niin, niin; hän on luultavasti\nvangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. -- Tämä voimakas\nkuninkaanpoika\", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia,\n\"on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet\nvapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi.\"\n\nLiuthar hengähti syvään: \"Kuinka kauan olette olleet naimisissa?\" hän\nkysyi.\n\n\"Yksitoista kuukautta.\"\n\n\"Yksitoista kuukautta -- täynnä onnea!\" puhui Liuthar hitaasti\nitsekseen.\n\n\"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät -- olet kai itse\nnaimisissa?\"\n\n\"Minäkö? En! Mutta minä -- minä voin sen ehkä aavistaa.\"\n\nFelicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen\nihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.\n\nHän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei\nhuolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti\ntuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien\nsilmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut.\nMutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin\nsilmiin katseli hän mielellään.\n\nVähitellen nousi Felicitas.\n\n\"Tosin olen peljännyt\", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin\nihastuttavammaksi, \"tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia,\nniin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun\nkuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta\nkun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta\n-- sillä sitä olin pahoin peljännyt -- ja kun toinen teistä, joka oli\nvalkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan\nlangenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää,\nsilmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin\nviinimaljan. -- Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin\nsilmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä.\nJa minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien\npienokaisen makuuhuoneeseemme.\" Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa,\nainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen\ntakaseinällä. \"Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä\ntässä talossa voidaan tarita.\"\n\n\"Älä suinkaan unohda viiniä!\" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.\n\nKun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla\npoistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.\n\n\"Kuule, oi kuule\", huudahti hän ja seurasi häntä.\n\nMutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä\nmenemästä.\n\n\"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!\"\n\nLiuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. \"Hänen täytyy kuulla, että\nminä\" -- samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.\n\n\"Vai niin, vai -- niin, vai -- niin!\" sanoi vanhus hitaasti ja\npysähtyi joka sanan välissä. \"Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran\nnäki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta\nuhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella,\nettä riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään\ntaikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit\nlumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä?\nTahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista\nkaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle\nlateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan\nmaistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet\nhedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua\noivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on\njo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä\nviekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt\nolisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna\nja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen\näitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään\najattele Adalagardista, morsiantasi?\"\n\n\"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä\nkyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni\nlausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä\nsitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen\nkäsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi\nminuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen -- --\nei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi\nhäneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?\" jatkoi\nhän uneksien. \"Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni.\nNiin -- nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin\nuljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään\nsaaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren\nvalkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen\ntänään.\" Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.\n\n\"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin\nen sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin\nharhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala -- --\nvai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka\nkuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä,\nmurtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti\nsulkisit syliisi.\"\n\n\"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!\" virkkoi Liuthar jotenkin\nynseästi.\n\n\"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia\nvalkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän\nparemmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet\ntoisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne\nrakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä\nsalaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, -- silloin sanoisin: käytä\nsitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt -- vaan tuossa\nhän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta.\nHän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle\nmitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja\nminä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset\nhänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin\nvastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja\nistuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen.\"\n\nMutta nyt suuttui Liuthar.\n\n\"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä\non pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui.\nMitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa?\nMinun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen\nhaltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu\norjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai -- minun palvelijattareni\nniinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää.\"\n\n\"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista\njumalatartasi! Jos sinä olisit _minun_ poikani etkä kuninkaani poika,\nniin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta\nasiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei\nalemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän\npojan lailla.\"\n\nNyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta\nhän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta\nvuohenjuustoa ja lihaa.\n\n\"Heti, heti!\" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen,\nja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä\ntäytettyä ruukkua.\n\nKaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun\nhän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun\nrivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja\nvarovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.\n\nLiuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt\nsieppasi häntä käsivarresta kiinni. \"Anna hänen olla, poikani! Hän ei\nyksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se\ntapahtua, -- ja sitä minä en tahdo nähdä.\"\n\nLiuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti\nvahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.\n\nVaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa\neikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.\n\nVaan pian nousi emäntä pöydästä. \"Olen hyvin väsyksissä\", hän sanoi.\n\"Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan\nolla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen\nhengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää\nhyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän\narvoisillennekaan vieraille.\"\n\n\"Minä en mitään tarvitse\", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. \"Minä\nen voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla,\nkilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!\"\n\n\"En; minä nukun mieluimmin _täällä_, -- juuri täällä\", vastasi hän ja\nhänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. \"Mutta sudennahkani\non minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. -- Olet kaiketi lukinnut\nmakuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan\npäästävän?\"\n\n\"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista.\"\n\n\"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. -- Tässä makaan varsin\nmukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku\naivan rauhallisesti!\" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa\nasetteli ruoan ja astiat paikoillensa. \"Ei hiirikään voisi tästä\npujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku\nviereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma\nmaistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen\nvielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!\"\n\n\"Rauhallista yötä, vieraani!\" sanoi Felicitas ja poistui.\n\nLiuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä,\nviiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.\n\nHän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.\n\n\"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon\nkynnyksen yli\", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi\nuhkamielisenä. \"_Hänkö_ voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on\njuonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar\njättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt\njuuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää.\nMitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä -- sitä en\nvielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan\nylitse.\"\n\nJa nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa\nystävää kohtaan.\n\nTämä tirkisteli hänen jälkeensä.\n\nKun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:\n\n\"Kuules, emäntä!\"\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?\"\n\n\"On kyllä! täällä on yksi.\"\n\n\"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen\nvyöhöni; ja sinä -- sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti\nkiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa\nunta, niin nykäise lankaa.\"\n\n\"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa.\"\n\n\"Älä luota siihen\", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita\nsilmäluomiaan. \"Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei\nalemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua\nnykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään -- jos\nmahdollisesti olisin nukkunut -- ja kiiruhdan sinua auttamaan.\"\n\n\"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi\nmeitä puutarhassa.\"\n\n\"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään\nkuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti\nkerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! -- Hän\nmiellyttää minuakin\", mutisi hän. \"Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun\ntäytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar\nei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja\nhän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä\nhieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon\nvilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä\nyksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas.\"\n\nPieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen\nesiripun läpi.\n\nUlkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi\nhiljaisuus.\n\nAinoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta\nkuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt\nlaski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.\n\nSitte haparoi hän lankaa vyöstään.\n\n\"Kaikki hyvin\", mutisi hän, \"enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! --\nSata-yksi!\"\n\nSen edemmäksi ei hän laskenut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nLämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.\n\nLoistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.\n\nJa nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen\nhaltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita\npuita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.\n\nTuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat\nnyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa\ntuoksuaan leppoisaan ilmaan.\n\nNuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.\n\nViereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin\nraikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä\nkuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien\nsävelien viehätysvoima oli liian suuri.\n\nVieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt\nkypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan\nkeihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi,\njos hän haluaisi lepoa.\n\nMutta hän ei saanut lepoa.\n\nPäättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi,\nja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.\n\nOrja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät\nriittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja\npystyttänyt senkin siihen.\n\nLiuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun\nviehättävää kumotusta.\n\nHän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa,\neilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin\nkauniilta -- minkähän näköinen hän mahtoi olla?\n\nOi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten\ntakana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen\nmielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen\nolennon kuva.\n\n\"Felicitas!\" huoahti hän hiljaa.\n\nKauvan hän istui liikahtamatta.\n\nSilloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.\n\nLiuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina\nhänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan\nJuvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen\nkorva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.\n\nHän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.\n\n\"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä\", hän tuumasi. \"Keitähän ne\nlienevät? Pakenevia roomalaisiako -- vaiko hänen puolisonsa?\"\n\nHän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se\nkätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun\nvalossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin\nkirkkaalla päivällä.\n\nKavioitten töminä hiljeni äkisti.\n\nVakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi\nratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen\npeninkulmapatsaaseen.\n\nPisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta\njouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän\nvalkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.\n\n\"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene\nhuvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä\non tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? -- Joutavia! Kuningas Liutbertin\npoika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa.\"\n\nSamassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.\n\n\"Odottakaa tässä\", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä\nheittokeihästään, \"minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne,\nniin huudan teitä. Mutta minä arvelen --\"\n\n\"Seis, roomalainen, seis!\" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa\nkeskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: \"Mitä täällä tahdotte?\"\n\n\"Germaniko täällä? Surma hänelle!\" huusivat kaikki kolme.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta\ntaaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa\nvastaan aika sysäyksen.\n\nJos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo\nterävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja\n-- taittui.\n\nSuuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.\n\n\"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa\", huusi iskun saanut vimmastuen.\n\"Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa.\"\n\nKolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme\nkilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se\nläpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä\nriipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.\n\nVoimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen\noli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.\n\n\"Haduwalt!\" hän huusi lujalla äänellä. \"_Waffenâ Feindio!_ Avuksi!\"\nSamassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen -- tribunon\noikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.\n\n\"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!\" huusi\ntoinen, eli Himilko-centurio.\n\nJa nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella\nalemannilaisen kimppuun.\n\nMutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa,\njonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat,\nsuonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla\niskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi\nääntä päästämättä selälleen maahan.\n\nLiuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen\nvihollisen otsasta.\n\n\"Haduwalt! Avuksi!\" huusi hän kovalla äänellä.\n\nSillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.\n\nTuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että\nse rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena\nkappaleena hänen kädestään.\n\nSamassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen\nkuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle\nilmaan.\n\nTämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun\nja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.\n\nRaju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt\nvoitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot,\nettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.\n\nTuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään\nviimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten.\nVaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin\nhämmästyvän kookasvartaloista germania.\n\n\"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa\nkammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia.\nJätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä\nnoutanut.\"\n\n\"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja.\"\n\n\"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan -- erään vaimon.\"\n\n\"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi.\"\n\n\"Mitenkä?\" huusi toinen vimmastuneena. \"Sinä näyt jo olevan tuttu\ntässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän\nsiksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva.\"\n\n\"Ei koskaan!\" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa\ntribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä\nrämähti halki ja putosi palasina maahan.\n\nMutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli\nsotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten,\nvarsi katkennut.\n\nSilmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan\nlyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään\naseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle,\npäästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä\nmurhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän\nroomalaismiekkansa ja huutaen: \"Felicitas on minun!\" ryntäsi germania\nvastaan.\n\nHeti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan,\nkaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla\nsuonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen\nhuudahtamalla: \"Felicitas!\" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten.\nVoimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen\nmaahan; miekka putosi hänen kädestään.\n\nLiuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä\nsillä hänen kurkkunsa.\n\nMutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.\n\nLiuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia.\n\"Felicitaan tähden\", puhui hän. \"Ja nyt -- hänen luokseen! Minä luulen\n-- sen ansainneeni.\"\n\nHän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan\noikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella,\njonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän\nastui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta\nkohti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nVarovasti veti hän ulko-oven keltaisen esiripun syrjään, niin että kuu\nestämättä voi valaista pimeää huonetta. Makuuhuoneen punaisen esiripun\nedessä makasi Haduwalt jyrisevästi kuorsaten, ja hänen vieressään oli\nviiniruukku typösen tyhjänä.\n\nNuorukainen hiipi nyt varpaillaan hänen luokseen ja erotti hiljaa\nesiripun kumpaisetkin osat toisistaan. Hänen täytyi naurahtaa\nhuomatessaan kekseliään Haduwaltin kepposen; lanka tosin riippui vielä\nvartijan vyössä kiinni, mutta Felicitaan käsi oli auennut, ja kerä oli\npudonnut lattialle hänen vuoteensa viereen.\n\nLiuthar kohotti jalkansa korkealle ja astui vanhuksen yli\nmakuuhuoneeseen.\n\nSeinäkomerossa päänalaisen takana seisoi pieni savilamppu; siitä\nvirtasi lempeä, punertava valo leposijan yli, jonka vieressä rintalapsi\nmakasi oljista palmikoidussa kehdossa.\n\nTuo nukkuva sulotar oli heittänyt hajalleen runsaat kultahiuksensa;\nkutreina valuivat ne nyt hänen paljaille hartioilleen ja kauniille,\nvaikka vielä hennolle povelleen, jolta villapeite oli laskeunut alas.\nToisen välkkyvän-valkoisista käsivarsistaan oli hän nostanut niskan\nalle ja toisella hän kuin suojellen peitti rintojansa.\n\nNuorukainen hiipi yhä lähemmäksi häntä.\n\nNiin lumoavan kaunis ei Felicitas valveillaankaan ollut. Ja nuo\nsilmät, joiden vakava katse oli häntä niin hyvin suojellut, olivat nyt\nvaipuneet uneen.\n\nHänen pehmeät huulensa olivat puoliksi auki; Liuthar tunsi niiden\nlämpimän henkäyksen ja koko hänen ruumiinsa vavahteli.\n\n\"Yksi suudelma vain!\" ajatteli nuorukainen. \"Siitä hän ei ole heräävä.\"\n\nHän kumartui jo hänen kasvojensa yli, mutta silloin liikahtivat\nFelicitaan huulet ja hän lausui unissaan hellällä äänellä: \"Tule,\nFulvius, suutele minua!\"\n\nKuin salaman iskemänä kavahti Liuthar pystyyn ja hyppäsi kynnyksen\nja vartijan yli, riensi pois, pois puutarhaan, löi molemmat kätensä\nsilmilleen ja vaikeroi: \"Oi, minkä rikoksen olin tehdä!\"\n\nHän heittäytyi maahan ja kätki kuumeesta polttavan päänsä kasteiseen\nruohoon. Katumus, tuska ja hillitsemätön kaipaus aaltoilivat hänen\nmielessään, kunnes vihdoin kyynelten tulva tyynnytti niiden myrskyn.\n\nKauvan hän siten makasi.\n\nVaan pian rupesi väsyneen ja haavoitetun Liutharin nuoruus vaatimaan\noikeuksiansa ja hän vaipui syvään, huolettomaan uneen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nKun kesäinen aurinko seuraavana aamuna loistavana kohosi Juvavumin\nyli ja linnut iloisina tervehtivät uutta päivää, heräsi Liuthar --\nparantuneena ja entistä varttuneempana.\n\nHaavaa ei enää pakottanut ja hänen mielikuvituksensa, joka olikin ollut\npaljoa enemmän kiihtynyt kuin hänen sydämensä, oli rauhoittunut.\n\nHän ei enää tuntenut tyytymättömyyttä, vaan huuhdottuaan kasvonsa\nviileässä lähdevedessä astui iloisella mielellä asuinhuoneen portaille\nkätkien kääreessä olevan käsivartensa valkean vaippansa alle.\n\nSiellä hän kohtasi Haduwaltin, joka haukotellen ojenteli käsivarsiaan\nja sanoi:\n\n\"Tarpeeksi kauvanhan näyt nukkuneen! Minä luullakseni en ole koko yönä\nummistanut silmiäni.\"\n\n\"Mutta ehkäpä korvasi!\" nauroi Liuthar. \"Missä on talon nuori emäntä?\nMinun on nälkä.\"\n\n\"Täällä olen\", virkkoi Felicitas. \"Tuon teille heti tuoreita munia,\nmaitoa ja hunajaa. Philemon lypsää lehmäämme tuolla niityllä talon\ntakana.\"\n\n\"Ajatelkaahan\", lausui hän tultuaan huoneestansa esiripun takaa ja\nojentaen kätensä kumpaisellekin vieraalle. \"Varhain tänä aamuna, heti\nkun portit olivat aukaistut, palasi vanha orjamme niittyjen poikki\nkaupungista; hänen täytyi hetken koputella taka-ovelle, ennenkuin\nheräsin. Olin nukkunut niin makeasti.\"\n\n\"Ja näit luultavasti suloisia unia\", virkkoi Liuthar naurahtaen.\n\n\"Suloisia, kuten aina, kun uneksin Fulviuksesta. -- Philemon tosin ei\nole isäntäänsä löytänyt, mutta olen kuitenkin iloinen, sillä vanhus\non tarkastellut kaikkia haavoitettuja ja kuolleita, jotka Johannes on\nkoonnut kirkkoonsa ja -- kiitos olkoon Jumalalle, kaikille taivaan\npyhille ja hyville suojelusenkeleille! -- Fulvius ei ollut niiden\njoukossa.\"\n\nJa hän istuutui vieraittensa viereen.\n\nPhilemon astui nyt sisään kantaen paksua ruukkua, joka oli täynnä\nvaahtoavaa maitoa. Hän katseli hämmästyksellä molempia germaneja, joita\nhänen emäntänsä oli kuvaillut puolustajiksi eikä vihollisiksi, ja meni\njälleen takaisin sisähuoneeseen. Felicitas seurasi häntä, ottaakseen\nsyliinsä lapsensa, joka kuului heränneen.\n\n\"Sanoppa, sinä tuima asetaidon opettaja\", virkkoi Liuthar, \"aiotko sinä\nvanhoilla päivilläsi ruveta opiskelemaan naiskäsien näppäryyksiä? Vai\nmiksi olet kiinnittänyt tuon kerän vyöhösi?\"\n\nHämillään huomasi vanhus vatsallaan pitkän, pitkän langan, joka oli\nkietoutunut hänen kömpelön jalkansa ympärille.\n\n\"Tämänkö? No niin, tämä on vain salaisuus talon emännän ja minun\nvälillä. Hän on minuun suuresti ihastunut, paljoa enemmän kuin sinuun,\nja, etten pakenisi, kiinnitti hän minut vuoteeseensa.\"\n\n\"Sinähän uhkasit kannella äidilleni minusta --\"\n\n\"Niin, niin; ja jos en minä olisi valvonut, niin kukatiesi --\"\n\n\"Nyt minä sitävastoin tahdon kertoa Grimmtrudille, ankaralle\nvaimollesi, että sinä annat sitoa itsesi nuoren kaunottaren\nvuoteeseen.\" Niin sanoen haki nuorukainen kerän lattialta ja pisti sen\ntaskuunsa.\n\n\"Tahdon tallettaa tämän kerän\", jatkoi hän totisena, \"muistoksi siitä\nhetkestä, jolloin Haduwalt nukkui ja lanka oli irrallaan lattialla,\nvaan Liuthar valvoi -- kolmen puolesta.\"\n\nSilloin astui Felicitas, lapsi käsivarrella, jälleen huoneeseen.\n\n\"Päivä joutuu ja huoleni enenee\", hän huokasi. \"Rakas Fulvius, missähän\nviipynet?\"\n\n\"Tässä olen!\" huusi kirkas, iloinen ääni ja esiripun takaa riensi tuo\nikävöity puoliso esiin.\n\nIlosta huudahtaen lennähti Felicitas häntä vastaan. Fulvius sulki sekä\nhänet että lapsen syliinsä.\n\nLiuthar nousi seisoalle. Hän saattoi tuskatta katsella noita molempia\nja katseli avoimin, iloisin silmäyksin kotiin palajavaa puolisoa.\n\nTämä astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja mitteli silmillään\nkaunista nuorukaista; silmänräpäyksen ajan hän värisi pelosta. Mutta\nhänen kauhunsa poistui kuin pilven varjo, kun hän katsoi vaimonsa\nrauhallisiin, onnen kirkastamiin kasvoihin.\n\n\"Tahdotko tietää vaiheeni, lemmittyni? Toissapäivänä suljettuna\nvelkavankilaan, eilen aamulla Severuksen vapauttamana viety sotaan --\ntapellut, paennut, takaa-ajettuna pudonnut virtaan, puolikuolleena\nuinut rannalle, ollut ratsumiesten vankina, viety kaupunkiin ja tänä\naamuna pelastunut Herran tai pyhän Pietarin ihmeen kautta, en tiedä\nkummanko.\"\n\n\"Ihmeen! Kiitos armolliselle Jumalalle! Hän kuuli rukoukseni. Vaan\nminkälaisen ihmeen kautta?\"\n\n\"Johannes, joka ei milloinkaan väsy auttamasta omiansa, rukoili jo\neilen illalla bajuvarein herttuaa vapauttamaan sodassa vangitut\njuvavumilaiset. Tuo mahtava mies sanoi kyllä mielellään vapauttavansa\nne vangit, jotka hänen osalleen lankeisivat. Mutta sotilailtansa ei\nhän sanonut muulla tavalla kuin oston kautta voivansa anastaa vankeja\n-- germaneilla on nimittäin aivan toisenlaiset lait kuin meillä --\neikä häntä haluttanut senvuoksi aarreaittaansa tyhjentää. Suuri osa\nvapautettiin jo samana yönä, mutta vielä suurempi jäi orjuuteen ja\nniiden joukossa olin myös minä. Mutta aamun koittaessa ilmestyi\nJohannes uudestaan kapitoliin, johon herttua oli asettunut asumaan,\nja -- osti meidät kaikki vapaiksi. Sinä hämmästyt ja kysyt, mistä se\nmies, joka ei omista enempää kuin kaapunsa ja sauvansa, on saanut niin\npaljo kultaa? Niin, siinäpä se ihme juuri onkin! Kun hän, surullista\nkohtaloamme murehtien, oli palannut basilikaan, löysi hän eräästä\nvanhasta haudasta säkillisen kultarahoja ja kukkaron täynnä kalliita\nkiviä, jotka yltäkyllin riittivät meitä lunastamaan. Mutta mistä oli\ntämä aarre sinne tullut? Sitä ei kukaan tiedä. Varmaankin on Herran\nenkeli kuullut Johanneksen esirukoukset ja lähettänyt hänelle nämä\nkalleudet. Ja minä lupaan sinulle, hurskas Felicitas, että tästälähin\nkuuntelen Johanneksen sanoja hartaammin kuin tähän asti. Mutta sinua,\nrakkaani, sinuahan on kauhea vaara uhannut --\"\n\n\"Vaan ei vahingoittanut\", lisäsi hän hymyillen. \"Kiitos taivaalle,\nkiitos vieraillemme ja ehkäpä myös -- sisäänkäytävän kirjoitukselle! Ne\novat täältä torjuneet kaiken onnettomuuden!\"\n\n\"Tiedätkö edes, mikä vaara sinua on uhannut?\"\n\n\"Kuinka voisin sen tietää? Enhän ole liikkunut kodin ulkopuolella.\"\n\n\"Et siis aavistakaan, kuinka totta puhuit. Kuule ja hengitä sitte\nvapaasti jälleen: kun vastikään riensin kaupungista ja lähestyin\nkotoa, huomasin kolme peninkulmapatsaaseen sidottua hevosta ja niistä\ntunsin yhden liiankin hyvin -- tribunon mustan oriin. Kauhistuneena\njuoksin porttiamme kohden; siellä minua kohtasi kamala näky: kaksi\nkuoliaaksi lyötyä maurilaista ja aivan kynnyksen päällä selällään,\nrusennetuin aivoin, tuo hirvittävä tribuno itse. Hänen kasvojaan peitti\nse marmorilevy, jossa kirjoitus on, ja siitä oli yksi kulma hänen\npääkallossaan. Tuo kivi oli kaatanut voittamattomaksi uskotun tribunon;\nmutta mikä käsi mahtoi sen viskata?\"\n\nSilloin veti Haduwalt, joka tämän kertomuksen aikana kummeksien oli\nkatsellut nuoren herransa kasvoja, vaipan Liutharin hartioilta, osoitti\nveristä käärettä hänen käsivarrellaan ja virkkoi:\n\n\"Tämä käsi! Ja minä -- oi rakas Liuthar, minä sillä aikaa nukuin.\"\n\n\"Jotenkin raskaasti\", naurahti nuorukainen ja virkkoi, kääntyen\nkivenhakkaajan puoleen: \"Niin, minä sen sankarin kaasin, kun hän aikoi\ntulla tänne --\"\n\n\"Felicitasta ryöstämään!\" lisäsi Fulvius, likistäen pelästynyttä\npuolisoansa rintaansa vasten. \"Oi, herra! Miten taidamme teitä kylliksi\nkiittää?\"\n\nFelicitas ei voinut sanoa sanaakaan: hän loi vain kyynelten kautta\nkiitollisen katseen pelastajaansa: niin kaunis hän ei yölläkään ollut.\n\n\"Kiittääkö!\" naurahti Liuthar. \"Tappelinhan oman henkeni puolesta.\nMutta kuulkaa -- tuolta tulee joku.\"\n\nPuutarhasta kuului aseellisten askeleita, ja sisään astui, viiden\nsotilaan seuraamana, herttua Garibrand.\n\n\"Te molemmat olette toimittaneet sankarin työn tämän portin edustalla.\nTribunon, jota me olemme etsineet kaikkialta, kaatoi varmaankin --\nsinun kätesi. Siis löydän sinut vihdoin viimein, sinä nuori sankari.\nTuon sinulle tervetulleen sanoman isältäsi. Eräs lähettiläs on\nsaapunut. Roomalaislinna Regenjoen varrella on valloitettu. Orpanani,\nherttua Agilolf, ja isäsi ovat tehneet päätöksen kihlauksestasi.\nAgilolf pyytää toivottaa sinut tervetulleeksi saleihinsa. Adalagardis,\nihanin kaikista Germanian ruhtinaitten lapsista, odottaa sinua.\"\n\n\"Eläköön minun kuninkaani poika! Siinä saa hän palkan tästä yöstä!\"\nhuudahti Haduwalt.\n\n\"Kihlauksestaniko päättäneet? Enhän milloinkaan ole häntä nähnyt\",\nsaneli Liuthar hitaasti.\n\n\"No niin, sillä ehdolla, että toisiinne suostutte\", lausui herttua.\n\n\"Kyllä Adalagardis pian Liuthariin suostuu\", naurahti Haduwalt ja\ntaputteli punastuvaa nuorukaista olkapäille. \"Ja minä myös toivon\",\nkuiskasi hän salaisesti hänen korvaansa, \"että se kaunotar, jota saat\nrakastaa, on oleva sinulle mieleen.\"\n\n\"Valitse nyt\", jatkoi herttua puhettaan, \"ja sinä saat minkä saaliin\nhaluat. Teitä alemanneja, ja sinua etupäässä, on meidän kiittäminen\nvoitosta.\"\n\n\"Tulen heti kanssasi\", sanoi Liuthar vilkkaasti ja nousi seisoalleen.\n\"Auta minua, vanha ystäväni!\"\n\nVanhus veti nyt pantsarin solet kiinni ja nuorukainen asetti kauniiseen\npäähänsä uljaan roomalaiskypärän haikarasulkineen.\n\nKorkeana, jalon itsetunnon kirkastamana seisoi siinä kuninkaallinen\nnuorukainen.\n\n\"Nyt on kaikki hyvin\", riemuitsi Fulvius. \"Tribuno kuolleena, Zeno\ntuntemattoman käden, luultavasti orjainsa murhaama, niin luuli\nJohannes. Ravennassa ei enää ole keisaria; niin vakuutti meille eilen\ntämä nuori sankari. Minä olen siis kaikesta valtiovelastani vapaa.\"\n\n\"Se on erehdys\", naurahti Liuthar; \"tämä mahtava herttua on astunut\nkeisarin sijaan ja sinä olet nyt hänelle velkaa.\"\n\nHuolestuen koetteli Fulvius korvallistaan ja katseli tuota vantteraa\nmiestä.\n\n\"Älä pelkää\", pitkitti Liuthar. \"Minä pyydän, herttua Garibrand, että\ntämä huvila ja siihen kuuluva maa, kaikista veloistaan vapaana, saa\nolla osa minulle tulevasta voittosaaliista.\"\n\n\"Käyköön, niinkuin sanoit\", vastasi bajuvari.\n\n\"Fulvius ja Felicitas! Teille molemmille lahjoitan tämän vapaan\ntiluksen. Todistakoon sen nämä seitsemän vapaata miestä, jos joku\nteidän omistusoikeuttanne vastedes väittäisi vääräksi.\"\n\n\"Kiitoksia, herra, kiitoksia.\"\n\n\"Sinä olet kaiketi kivenhakkaaja Fulvius?\" kysyi herttua. \"Pappinne\nJohannes on kehunut sinua uskolliseksi ja kelvolliseksi mieheksi.\nJos sellaisena pysyt, tahdon nimittää sinut tällä puolella kaupungin\nporttia olevien tiluksieni hoitajaksi.\"\n\nSilloin kuiskasi Felicitas muutaman sanan miehellensä ja läheni\nsenjälkeen hieman punastuen Liutharia, kantaen lastansa käsivarrellaan.\n\n\"Herra! Koska annat niin paljo, niin pyydän sinua antamaan vieläkin\nenemmän. Meidän pieneltä pojaltamme puuttuu vielä nimi. Tulevana\nsunnuntaina vien hänet basilikaan Johanneksen kastettavaksi. Sano,\nminkä nimen annamme hänelle?\"\n\n\"Felix Fulvius\", sanoi kuninkaanpoika ja laski liikutettuna kätensä\nlapsen pienelle päälle -- \"ja -- Liuthar, jotta vielä useasti\nkuulisitte nimeni. Mutta germanilainen tapa vaatii, että ken nimen\nantaa, se antaa myös lahjan. Tässä, nuori emäntä, ota tämä sormus! Minä\nanastin sen kerran eräältä patriisilta, jonka kaasin sodassa. Augusta\nVindelicorumin kauppiaat sanoivat sen olevan yhtä kallisarvoisen kuin\npuolet koko heidän kaupungistaan. Olkoon se teille aarteena hädän\nhetkeä varten. Ja nyt -- jääkää hyvästi!\"\n\n\"Seis!\" huusi Haduwalt. \"Sillä lailla ei oteta jäähyväisiä -- ainaisia\njäähyväisiä. Sinä kysyit, Fulvius, kuinka voisit kiittää tätä sankaria\n-- salli nuoren vaimosi antaa hänelle suudelma. Usko minua -- hän sen\nansaitsee, sillä hän on jalo nuorukainen.\"\n\nFulvius vei punastuvan Felicitaan tämän luokse. Liuthar painoi\nsuudelman tuolle valkoiselle otsalle ja huudahti: \"Jää hyvästi, sinä\nihanainen -- ainaiseksi!\"\n\nSamassa hän oli kadonnut. Esirippu vielä häilyi hänen menostaan.\n\nToiset germanit seurasivat häntä. Puutarhan sisäänkäytävän takana\nseisoivat heidän ratsunsa. Pian ajoivat he täyttä laukkaa Vindelician\nporttia kohti. --\n\nFulviuksen ensimäinen työ, senjälkeen kun kuolleet olivat kannetut\npois, oli sovitella kynnyslevy kirjoituksineen paikallensa. Murtuneen\nkulman jätti hän pois. \"Se on meitä kaikkina elämämme päivinä\nmuistuttava\", sanoi hän, \"miten siunauksesta rikas tämä kirjoitus on\nollut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sen siunaus kesti puolisoitten koko elämän ajan.\n\nEi mikään onnettomuus saapunut heidän kynnyksensä yli, niin kauan kun\nhe täällä asuivat.\n\nFelix Fulvius Liutharin jälkeen kukoisti vielä monta poikaa ja tytärtä\nheidän ympärillään.\n\nVaikka kulkutauditkin raivosivat Juvavumissa, ei milloinkaan mikään\nkipu kohdannut näitä vanhempia eikä heidän lapsiaan.\n\nIvarus-virta paisui usein yli reunojensa, tuoden turmiota ihmisille ja\neläimille, hukuttaen taloja ja toukoja, mutta tämän kynnyksen edessä\nMerkurius-kukkulalla se joka kerta pysähtyi.\n\nVuoren vieremä hävitteli usein naapuripuutarhoja, suuri kallionlohkare\npoukahti usein tälle ihmeelliselle kynnyslevylle asti, mutta särkyikin,\nvahinkoa tekemättä sitä vasten, tuhanneksi kappaleeksi.\n\nFulvius tuli Juvavumin herttuaallisten tilusten hoitajaksi ja oli\nuskollisuutensa tähden herttua Garibrandin paraimmassa suosiossa.\n\nEräänä kesäkuun iltana, jolloin Fulvius ja Felicitas jo olivat\nvanhoja ja harmaapäisiä, ainakin kahdeksankymmen-vuotiaita, mutta\nvielä terveitä ja raittiita, istuivat he käsitysten puutarhassaan. He\nistuivat pienellä rahilla sisäänkäytävän ääressä ja heidän jalkansa\nlepäsivät kynnyslevyllä, jossa kirjoitus oli.\n\nHe ajattelivat menneitä aikoja.\n\nSatakieli viserteli vienosti lähellä olevassa tammimetsässä.\n\nMutta se vaikeni vähitellen.\n\nIlma kävi raskaaksi ja taivaan rannalta kohosi ukkosen pilviä.\n\nSalamoi ja kuului jylinää.\n\nLapset tulivat, taluttaakseen vanhat vanhempansa asuinhuoneeseen.\n\nMutta kun Felix Fulvius Liuthar ennen muita ehti heidän luokseen,\nhuomasi hän heidät kuolleiksi.\n\nSama salamanisku oli heidät surmannut.\n\nMutta he pitivät vielä toistensa kädestä kiinni ja hymyilivät,\nikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: \"Tämä kuolema, joka näin tuli, ei\nollut onnettomuus, vaan onni.\"\n\n\n\n"]