[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpLJ1yR1O5hdysciw8sfGdaGKX1Io82hG2c20uxjiAwk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1895,"Tähtisen perhe ja tilhispesä","Topelius, Toini",1854,1910,"1895-topelius-toini-tahtisen-perhe-ja-tilhispesa","1895__Topelius_Toini__Tähtisen_perhe_ja_tilhispesä",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1892,1893,37697,228050,false,58130,[23],"Children's stories, Finnish",[25,26,27],"Children & Young Adult Reading","Novels","Travel Writing","\"Tähtisen perhe ja Tilhispesä\" by Toini Topelius is a children's novel written in the late 19th century.\" The story revolves around the adventures of the Tähtinen family, particularly their journey to Italy, which serves to highlight themes of discovery and the charm of different cultures through the eyes of children. Main characters include the determined father, the busy mother, and their excited children: Kasimir, Maximilian, and Eufrosyne.  \"At the start of the novel, the Tähtinen family is preparing for their trip to Italy, which has been announced by the father, patruuna Tähtinen.\" The mother is thrown into a flurry of last-minute tasks to ensure that everything is in order, while the children express their excitement in various ways—Angelika is thrilled and prepares a diary for the trip, while Kasimir and Maximilian can hardly contain their joy at the prospect of adventure. As the family embarks on their journey aboard the \"Döbeln,\" they face minor mishaps, such as Kasimir losing his new hat to the sea, but overall, the children are eager to explore and enjoy new experiences as they travel to new places, particularly focusing on their observations and quirky interactions during the trip. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Nuorisolle suunnattu kertomuskokoelma seuraa Tähtisen perheen sivistymismatkaa Italiaan 1800-luvun lopulla. Alun perin lehtisarjana ilmestyneet tarinat kuvaavat aikakauden koulunuorison elämää, matkantekoa ja perhesuhteita huumorilla.","Toini Topeliuksen 'Tähtisen perhe ja tilhispesä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1895. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TÄHTISEN PERHE JA TILHISPESÄ\n\nKirj.\n\nToini Topelius\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe vanhemmille.\n\n\nNe kertomukset, jotka tässä esiintyvät kirjan muodossa, ovat aiotut\nlapsillemme 10:stä ikävuodesta 16:teen. Ne ovat ennen olleet painetut\nHelsingissä ilmestyneessä nuorison lehdessä \"Nya Trollsländan\"\nja esiintyvät ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sekä eheyden että\nkertomuksen juonen suhteen.\n\nOn aivan luonnollista, että kertomuksiin, jotka ovat ilmestyneet\npaloiteltuina, monesti pitkiltä väliajoilla, helposti tulee puutteita\nja aukkoja, joita tekijä ei parhaimmallakaan tahdolla jälestäpäin\nole voinut korjata. Aikomus onkin vaan ollut tarjota nuorisollemme\nhuvittavaa lukemista ja samassa kyhätä kuva koulunuorisosta meidän\naikanamme.\n\nHelsingissä Lokakuulla 1892.\n\n\n\n\nTÄHTISEN PERHEEN MATKA ITALIAAN.\n\n\nEnsi viikolla lähdemme me Italiaan, mamma, -- sanoi patruuna Tähtinen\nrouvalleen hyvin päättäväisen näköisenä. -- Sinä ja minä, Angelika,\nKasimir, Max ja pikku Eufrosyne. Se tekee lapsillekin hyvää päästä\nvähän muita maita katselemaan; se on niin sivistyttävää. Saviniemen\nnavetta kyllä matkan maksaa. Katso nyt että joudumme valmiiksi:\nruudukkaisia matkavaatteita pitää meidän kaikkien saada, se näyttää\nniin englantilaiselta. Hyvästi nyt, minä menen tilaamaan paikkoja\n\"Döbeln'issä\".\n\nTämä uutinen räjähti kuin pommi rouva Tähtisen hilla- ja\nsallaati-astioiden keskelle. Hän istui juuri keittiökamarissa\neräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä sitelemässä häränrakkoja\nhilla-astioihin, ettei niiden sisältö homehtuisi.\n\nHyvä ihme, mikä kiire hänelle nyt tuli! Pitihän hänen vielä hankkia\nkotimies talveksi, antaa ero palvelijoille, sijoittaa kukat tuttavien\nluo, kääntää nurin koko talo, hankkia matkavaatteita koko joukolle,\nkäydä jäähyväisillä ja... Niin, vaikein asia oli pesu, mitenkä saisi\nnyt enää vaatteet silitetyiksi. Saattoipahan kuitenkin hätätilassa\npistää jonkun raudan matkalaukkuun ja sitten voisi Angelika auttaa\nhäntä silittämään heidän hotelleissa viipyessään.\n\nUutinen matkasta teki erinomaisen vaikutuksen lastenkamarissa. Angelika\nsisko seisautti ompelukoneen ja lensi äidin kaulaan. Kasimir ja Max,\njokapäiväisellä kielellä Kasse ja Masse, päästivät indiaanin-tapaisia\nhuutoja paljaasta ihastuksesta ja pikku Eufrosyne, joka ei ymmärtänyt\nsyytä koko tähän melskeesen, yhtyi siihen hänkin voimiensa takaa.\n\nMikä paikka se Italia oli, sen tiesi ainoastaan Angelika, joka kartalla\noli nähnyt, että se oli saappaan näköinen. Kassen ja Massen mielestä\noli se ihan samaa, jos he menisivät Siperiaan, Madagaskariin tai\nItaliaan, kun vaan pääsivät koulusta ja saivat nähdä kalkkalokäärmeitä,\nindiaaneja ja tulivuoria. Ja pikku Eufrosyne luuli että se oli sama\nkuin istua äidin sylissä ja laulaa: \"souda, souda saareen, tuo sieltä\nmarjoja.\"\n\nNo, -- pappa Tähtinen hommasi matkapassia, matkarahaa ja\nmatkakirjallisuutta sekä ison punaisen Baedeker'in oppaaksi. Mamma\ntäytti matkalaukut, kuusi luvultaan ja pisti niihin muun muassa kaksi\nsilitysrautaa, viisi nukkea, papan musteastian, Angelikan luistimet ja\noman majavannahkapuhkion. Ja ihmeen pian ne laukut tulivat täyteen.\nAngelika viivoitti itselleen päiväkirjan ja osti Gulliverin matkat\nmatkalukemiseksi Kasselle ja Masselle. Pikku Eufrosynelle osti hän\nkaksikymmentä sokurimuru-tötteröä annettaviksi pienissä osissa,\nahneuden ja työttömyyden parantamiskeinona.\n\nRuudukkaiset vaatteet tulivat kotiin ja huomattiin erittäin komeiksi.\nKaikki oli nyt valmista ja eräänä tyynenä syyskuun yönä nousi koko\nTähtisjoukko höyrylaiva \"Döbeln'iin\", joka ei juuri koskaan ollut niin\nloistavaa lastia vastaanottanut.\n\nYö oli hiljainen ja tyyni, lapset nukkuivat ja Kasse kuuli unissaan\npropellin sanovan: \"jop' olette täällä, jop' olette täällä...\"\n\nMassesta taas tuntui aivan kuin se olisi lisännyt: \"sepä kumma!... sepä\nkumma!... sepä kumma!\"\n\nMuuta erinomaisempaa ei tapahtunut matkalla Tukholmaan, kuin että pikku\nEufrosyne erään kerran vieri alas portaita myöten salonkiin ja että\nKasse luovutti ihka uuden hattunsa Ahvenan meren haueille.\n\nKaksi päivää kesti matka, jonka kuluessa ei kukaan joutunut meritaudin\nuhriksi, ja sitten astuivat ystävämme maalle Tukholman satamassa, jossa\ntullinuuskijat, kantajat, ajopelit, poliisit ja muut vilisivät kuin\nmuurahaiset pesänsä ympärillä. Tullimies tarkasti hyvin toimessaan\nkaikki kuusi matkalaukkua, ei koskenut vaan lasten makeispusseihin.\nPappa huusi \"vossikkaa\" ja matkue liikkui Kuningattaren kadulla olevaan\nhotelliin päin.\n\nMatkalla huomautti Masse että ihmiset täällä puhuivat ihan kuin\nruotsalaisessa teaatterissa.\n\n-- Niin, -- tuumasi Kasse, ehkä heidän esi-isänsä ovat olleet\nteaatterilaisia.\n\nHotellissa, jossa asettuivat kahteen suureen huoneesen, tekivät pienet\nTähtiset kaikenlaisia havaintoja. Siellä saattoi loihtia esiin toisen\nmamsellin toisensa perästä sillä vaan, että painoi nappia seinässä.\nSiellä saattoi katsella koko Kuningattaren katua ylöspäin ja alaspäin\nikkunaan kiinnitetyssä heijastuslasissa. Siellä saattoi vetää avaimia\nvaatesäiliöiden laatikoista ja jouhia samettisohvista hevosenhäntiä\ntehdäkseen. Eläköön vapaus, arveli pappa, kun Masse sukkasillaan ajeli\nkoiraa pitkin talon käytäviä.\n\nMamman ja Angelikan piti nyt ruveta silittämään, sillä toinen puoli\nEufrosynen esiliinoista, Massen paidoista ja papan kauluksista olivat\njääneet silittämättä. Sitä paitse puoli tusinaa mamman aamumyssyjä.\nKasse sai painaa nappia ja sisään astui yksi noista koreista\nmamselleista, joka näytti happamelta kuullessaan, että tahdottiin tulta\nuuniin. Suurella vaivalla saatiin vihdoin raudat kuumiksi. Mamma ja\nAngelika laittoivat itselleen silityspöydän eräästä sängynpohjasta\nja kahdesta tuolista ja kaikki lapset seisoivat siinä ympärillä\nkatselemassa. Äkkiä heräsi pappa, joka oli nukahtanut sohvalle kasvot\nnenäliinan peittäminä, hirveästä hätähuudosta. Innostuneena auttamaan\noli Masse pistänyt käpälänsä niin lähelle silitysrautaa, että tämä\nsähähti vihasta ja kävi kaikkien hänen viiden sormensa ylitse. Kun\npappa hyökkäsi paikoiltaan, näki hän Massen, itkien tuskasta, tanssivan\nyhdellä jalalla, sillä välin kun Angelika hämmästyksessään pudotti\nsilitysraudan ja poltti kolon hienoon mattoon.\n\nSepä koko ilve! Kaikki lapset itkivät. Massen käsi oli tulipunainen ja\npappa sai maksaa 30 kruunua matosta.\n\nKun vihdoin kaikki olivat rauhoittuneet ja Masse raukka oli saanut\nlaastaria ja konvehtia, meni Tähtisen perhe Kansallismuseoon. Masse\nja Kasse, jotka olivat sotkeneet sanoja _museo_ ja _menageria_,\nluulivat täällä saavansa nähdä joukon villiä eläimiä häkeissä ja\nnolostuivat hirveästi, kun vaan huomasivat vanhoja vaatekappaleita,\nnahkavarustuksia, pyssyjä sekä täytetyitä hevosia. Ei sekään auttanut,\nettä pappa selitti niiden kuuluneen Kustaa II Adolfille, Kaarlo\nXII:nelle ja kuningatar Kristiinalle, pojat olivat kuitenkin pettyneet\ntoiveissaan.\n\nAngelikaa itketti pikkuisen, kun hän näki Kustaa II Adolfin hevosen\nja tarjosi salaa yhden kruunun vahtimestarille, jos vaan saisi ottaa\njouhen hevosen hännästä kotiin lähetettäväksi paraimmalle ystävälleen.\n\nMasselle ja Kasselle oli koko tämä matka hirveän kärsivällisyyttä\nkysyvää, sillä pappa kertoeli heille koko ajan tapauksia historiasta.\n\nKun vihdoin oli tarpeeksi katsottu ja ihailtu, kutsui pappa perhettään\npäivällisille. Se oli huvi, jota Masse ja Kasse käsittivät. Heidän\nmieleensä johtui heti kermamunkit vattusyltin kanssa, tortut, kreemi ja\nsokerileivokset. Vahvemmista ruuista he eivät huolineet.\n\n-- Enpä ole koskaan tietänyt, että Moses on ollut Ruotsissa, --\nihmetteli Masse, kun he ajoivat \"Mosebakke'n\" ohitse.\n\n-- En minäkään, -- myönsi Kasse, -- mutta sanoihan pappa, että meidän\npiti päästä ulkomaille sivistymään.\n\nPäivälliseksi saatiin sekä kananpoikapaistia, kermamunkkeja, pasteijia\nettä muuta hyvää. Kaikki kävi hyvin, paitse että pikku Eufrosyne sai\nsopan väärään kurkkuun ja suihkutti lihalientä mamman viheriäiselle\nsilkkimekolle ikäänkuin pieni valaskala. Masse sai lohenruodon\nkurkkuun, Angelika sisko takoi häntä selkään, vaan Masse syytti kipeää\nkättään siitä, ettei ollut voinut oikein perkata kalaansa.\n\nSeuraavana päivänä lähdettiin rautatiellä ajamaan Malmö'hön. -- Mitä?\n-- huudahti pappa säikähtyneenä. -- Kymmenen kruunun ylipaino? --\nKaskaitako? Ovatko meidän matkalaukut niin raskaat? Mitä sinä sitten\nolet pannut niihin, mamma rukka?\n\n-- En mitään muuta kuin mitä me tarvitsemme, -- vastasi mamma rukka. --\nEnhän minä voi olla ilman puhkiota, kun meidän täytyy viipyä koko talvi\nItaliassa. Angelika luistelee niin mielellään ja silitysrautoja täytyi\nmeidän ottaa mukaan pesun tähden.\n\n-- Nyt ne ovat maksaneet minulle neljäkymmentä kruunua, -- änkytti\npappa ja maksoi.\n\nRautatiellä mentiin huimaa vauhtia. Lapset osoittivat suurta taipumusta\npistämään päänsä ulos vaunujen ikkunoista, mutta näppärä Angelika\nveti niitä aina takaisin, vaikka hänen toisella silmällään piti lukea\n\"Avaraa maailmaa\" ja toisella vahtia poikia. Hän halusi suuresti päästä\nlaivaan Malmöön ja Köpenhaminan välillä, että saisi rauhassa kirjoittaa\npäiväkirjaansa. Mutta voi! Itämeri oli pahalla tuulella ja laiva\nkeikkui kauheasti.\n\nMasse ja Kasse makasivat milloin pöydän milloin sohvan alla tai\nportailla, harvemmin omilla vuoteillaan. Angelika koetti monta kertaa\nkantaa lasillisen vettä äidilleen, vaan kaasi sen aina jos johonkin\npaikkaan. Milloin vanhan rouvan avonaiseen matkapussiin, milloin\nlukevan neidin syliin tai passarineidin kahvitarjottimelle. Pappa\npyysi mammaa sitomaan häntä kiinni sohvan selkälautaan, mutta huomasi\nvasta silloin, kun oli liian myöhäistä, ettei hän voinut tehdä samaa\npalvelusta takaisin. Pikku Eufrosyne, joka luuli jotakin hirveää\ntapahtuvan, huusi koko ajan täyttä kurkkua, ettei häntä voitaisi\nsyyttää olemasta hiljaa, jos onnettomuutta olisi tapahtunut.\n\nKun Tähtisen perhe astui maalle Köpenhaminaan, olivat kaikki sen\njäsenet kalpeat ja väsyneet. Varsinkin oli se seikka tehnyt Kasseen ja\nMasseen syvän vaikutuksen, etteivät voineet syödä mitään kokonaiseen\npäivään, vaikka he selvästi olivat eroittaneet biffin hajua.\n\nNo, nyt oli kaikki taas hyvin. Mentiin asumaan mukavaan hotelliin\n_Kongens Nytorv'in_ varrelle ja tehtiin valmistuksia kaupungille\nmenoon. Heti jälkeen puolen päivän istuttiin omnibukseen ja mentiin\nTivoliin. Lasten mielestä oli tämä luvattu maa. Siellä oli norsuja ja\nlämpimiä torttuja, soitantoa ja apinoita, ilotulitusta, karuselli ja\nsuuren suuri ihmisjoukko.\n\n-- Ensin katselemme hiukan ympärillemme ja sitten huvittelemme, --\nehdoitti pappa.\n\nHän ja mamma menivät edellä. (Pikku Eufrosyne oli jätetty kotiin\nhotelliin.) Sitten tulivat pojat ja Angelika loistavan iloisina: hän\noli juuri Kööpenhaminassa saanut ensimmäisen kirjeen paraimmalta\nystävältään, joka oli luvannut kirjoittaa kerran viikossa, koko\nulkomaan matkan kestäessä.\n\n-- Eräs herra katselee Angelikaa, -- kertoi Masse.\n\n-- Katseleehan kissakin kuningasta, -- viisasteli Kasse.\n\nAngelika kääntyi ja huomatessaan että eräs vieras herra katseli häntä,\npunastui hän.\n\n-- Om forlaadelse, -- virkkoi vieras ja nosti hattuaan. -- De har en\nlille Orm på Deres Kjole.\n\n-- Hän puhuu jotakin käärmeestä, -- kuiskasi Kasse säikähtyneenä,\n\n-- Käärmeestäkö? -- kertoi Angelika vavisten. Hän pelkäsi kauheasti\nkäärmeitä. -- Käärmeestäkö? Missä se on?\n\n-- Tillader De? -- sanoi vieras ja viskasi pienellä kepin liikkeellä\njotakin Angelikan hihassa olevasta silkkirusetista.\n\nTämä oli Angelikalle liikaa. Kirkuen hyökkäsi hän vanhempiensa luo\npidellen käsiään kasvojensa edessä, -- Auttakaa! auttakaa! Käärme on\npurrut minua! Minussa on jossakin käärme. Kuinka kauheaa! Voi, voi,\nmitä me tulimmekaan tänne!\n\n-- Se oli vaan pieni mato! -- huusi Masse, joka tuli perästä täyttä\nlaukkaa. -- Vieras herra narrasi vaan. Minä näin että se oli mato, kun\nhän heitti sen maahan.\n\n-- Ehkä hän oli taskuvaras, -- sanoi pappa harmissaan. -- Täällä\nTivolissa usein tapaa varkaita.\n\n-- Onko sinulla tallessa kello? -- kysyi mamma huolestuneena. -- Entä\nmedaljongi? Ja kultavitjat kaulan ympärillä?\n\nAngelika koetti nyyhkyttäen taskujaan oliko häneltä jotakin viety,\nmutta kaikki oli kunnossa ja nyt saatettiin rauhassa jatkaa matkaa. --\nMutta missä Kasse oli? Minnekä oli Kasse joutunut?\n\nNyt käännyttiin takaisin, huudettiin, etsittiin, hommattiin. Turhaan,\nKassea ei näkynyt, ei edes hänen korvan lehteäkään. Kasse oli hävinnyt.\nMamma ja Angelika jätettiin Massen kanssa erääsen huvihuoneesen siksi\naikaa kun pappa meni telefoonaamaan kaikille tahoille.\n\nSillä välin kulki Kasse huolettomana eteenpäin päinvastaiseen suuntaan.\nEnsi hetkenä oli hän hiukan hämmästynyt, kun huomasi eksyneensä\nomaisistaan, mutta kohta rauhoittui jälleen. Olihan hän kerrankin\nKaisaniemellä eksynyt kevätjuhlassa kaikista tovereistaan ja kuitenkin\nonnellisesti osannut kotiin. Tulisi kaiketi yhtä hyvin toimeen\nTivolissa. Ja hauskaahan olisi kerran vapaasti liikkua omin päin.\n\nKasse kilisteli tyytyväisenä muutamilla kirkkailla vaskirahoilla, joita\noli ottanut säiliöstään kotona ja määrännyt huvia varten käytettäviksi\nulkomaan matkalla. Hän nautti vähän aikaa positiivin suloisista äänistä\nja nauroi täyttä kurkkua eräälle herrasväelle, joka meni kuperkeikkaa\nkarusellissa. Ja tuolla... tuollahan on norsu, ihkaelävänä! Toinen\ntoisensa perään kiipesi ylös portaita myöten, joita kuljettaja piteli\nja istui sohvaan, joka oli rakennettu eläimen selkään. Ja sitten sitä\nmentiin juhlallisesti ja hiljakseen.\n\nIhastuneena lähestyi Kasse. Sepä olisi jotakin pojille kerrottavaa\nlomahetkillä! Nyt täytyi käyttää tilaisuutta ja hankkia itselleen\noivallisen norsulla ratsastamisen.\n\nYks kaks joutui hän erään paksun herran ja kahden pienen pojan kanssa\nnorsun selkään. Kuljettaja sanoi: -- _vær kun rolig, min lille Dreng_\n-- jonkatähden Kasse luuli että häntä kehoitettiin huvittelemaan, mutta\nsamassa loukkautui siitä, että häntä kutsuttiin rengiksi.\n\nPaksu herra ja hänen poikansa puhelivat lakkaamatta sekä keskenänsä\nettä Kassen kanssa. Vaan koska Kassesta tuntui, että he puhuivat\nniinkuin heillä olisi tulikuumaa puuroa suussa, jolla pelkäsivät\nkieltään polttavansa, ei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään, paitse sitä\nkun herra taputteli häntä päähän ja pisti hänelle karamellin.\n\nKasse tunsi alussa vaan ihastusta ja riemua sekä muisteli \"Valkoisen\npuhvelin etsintää\", \"Orjapoikia Saharassa\" ja kaikenlaisia \"hirmuisen\"\nhauskoja kirjoja. Ikävä kyllä, näkyi norsu olevan hyvin vähän huvitettu\nkuljettamaan taakkaansa ympäri, ja kulki vaan, kun kuljettaja sitä\nhoukutteli sokuripalasilla. Norsun liikkumistapa muistutti myös niin\nkummallisesti laivan keikkumista matkalla Köpenhaminaan. Tästä rupesi\nKasse parka vähitellen tuntemaan itsensä niin alakuloiseksi, ettei\nkaramellikaan maistunut ja häntä hyvin halutti sylkeä sen pois suustaan.\n\nHän kalpeni yhä enemmän ja kenties miten hänen olisi käynyt, jos ei\npaksu herra poikineen olisi astunut alas ja Kasse noudattanut niiden\nesimerkkiä. Herra antoi kuljettajalle hopearahan ja osoitti hymyillen\nKassea, joka tällä kertaa ymmärsi tanskankieltä hyvin hyvästi ja\nvastasi: \"kiitoksia paljon\".\n\nSitten meni hän edemmäksi. Päivä alkoi kallistua iltaan päin, mutta\nei näkynyt pappa eikä mamma Tähtistä, eikä Angelikaa ja Massea. Mutta\nKassepa ei ollut millänsäkään. Hän löysi taskustaan sokerileivoksen,\njoka oli jäljellä päivällisten ylellisyydestä, hän tuijotti jokaiseen\nvastaantulevaan, häntä tyrkättiin oikealta ja vasemmalta, hän pakkautui\nmuiden poikain kanssa karusellin luo ja sattui vihdoin sähköradalle.\n\nKun hän kerran oli ratsastanut norsun selässä, niin minkätähden hän ei\nkoettaisi sähkörataa?\n\nHän kiipesi rohkeasti erääsen pieneen sievään sohvaan, jossa tuli\nistumaan selätysten muitten kanssa. Hei! nyt sitä mentiin ympäri aika\nvauhtia. Kasse nauroi ja taputti käsiään kilvan muiden kanssa, mutta\nkun hän astui alas, niin kävi hullusti.\n\nHän maksoi lippunsa ottaen kukkarostaan kirkkaan rahan. Konduktööri\nkatseli sitä, käänteli, rypisti otsaansa ja sanoi jotakin. Mutta\nkoska Kassesta tuntui, että hänelläkin oli kuumaa puuroa suussa, ei\npoika ymmärtänyt vähääkään, vaan vastasi rohkeasti jo maksaneensa.\nNyt tarttui konduktööri hänen kaulukseensa ja ärjyi vihaisesti rahaa\nosoittaen. Kasse luuli kuulleensa jotakin \"poliisista\" ja kääntyi\nlevottomaksi. Hän ponnisti päästäksensä irti, mutta ei siitä apua\nlähtenyt. Eikä sitä tiedä, kuinka Kasselle vihdoinkin olisi käynyt,\njos ei eräs herra samalla olisi kääntynyt ja sanonut: -- ah, den lille\nDreng! -- Kasse, jolta jo itku oli päästä, tunsi paikalla herran,\njoka oli puhunut Angelikalle käärmeestä, ja tunsi itsensä hyvin\nlohdutetuksi. Herra puhui jotakin konduktöörille, puhkesi nauruun\nja otti esille kukkaronsa. Konduktööri sai vaatimansa maksun ja\nKasse 50-penninsä ja samassa selvisi hänelle, ettei koko maailmassa\nkelpaakaan Suomen markat ja pennit.\n\nHerra tarttui nyt hänen käteensä, puheli vilkkaasti ja huitoi\nkäsillään. Siitä ymmärsi Kasse yhtä paljon kuin latinalaisesta\nkieliopistaan. Herra kuljetti häntä sillä välin ristiin rastiin\nväkitungoksen läpi erääseen huvihuoneesen, jossa pappa ja mamma\nTähtinen, Angelika ja Masse syleilivät häntä ilokyyneleitä vuodattaen;\nviimemainittu halusi hirveästi saada tietää hänen seikkailujaan. Tuo\nhyväntahtoinen herra oli jälleen tavannut Tähtisiä ja huomannut että\nhe olivat epätoivossa Kassen häviämisestä. Hän oli tuntenut ne ja\nkoettanut lohduttaa, vaikkeivät he juuri paljon käsittäneet hänen\npuheistaan. Sitten oli hän mennyt tutkimusretkelle Kassen löytääkseen,\njonka mamma Tähtinen jo luuli joutuneen hevosten jalkojen alle ja\nAngelika arveli kuoliaaksi rutistuneeksi väkijoukossa.\n\nPelastaja kutsuttiin teelle ja pappa Tähtinen kiitti häntä saksaksi,\njota kieltä hän itsepintaisesti arveli mukavimmaksi käyttää, vaikka\ntanskalainen useita kertoja vakuutti ei ollenkaan saksaa ymmärtävänsä.\n\nTuntia myöhemmin oli perhe poistunut Tivolista ja nukkui suloisesti\nhotellissa kyllästyneenä harhailuretkistä ja seikkailuista.\n\n\n\n\nOtteita Angelikan päiväkirjasta.\n\n\n3:na päivänä Lokakuuta. Ajoimme me junalla Köpenhaminasta Korsör'iin.\nLitisti Masse korvansa vaunujen ovessa. Saimme päivälliseksi erästä\nlajia puuroa, jota nimittivät _röd gröd med flöde_. Minä pidän enemmän\nuudispuurosta.\n\nP.S. Kaikilla paikoilla Tanskassa on melkein sama nimi. Ne loppuvat\nkaikki tavuun -- _rup_.\n\n4:nä p. Lokakuuta. Keikkui laiva kauheasti matkallamme Kiel'iin.\nIso Belt'illä ollessamme muistui mieleeni Kaarlo X Kustaa Välskärin\nkertomuksissa. Eufrosyne sai sokurimuru-tötterön, ettei huutaisi.\n\n6:na p. Lokak. säikähdyin oikein käärmettä Zoologischer Garten'issa\nHampurissa. Siellä oli myöskin apinoita, jotka voimistelivat ja\nirvistelivät. Masse olisi ostanut yhden niistä, mutta ne eivät olleet\nkaupan. Paluumatkalla alkoi sataa. Vettä tuli oikein kaatamalla useain\ntuntien kuluessa ja uudet ruudukkaiset vaatteemme menivät ihan pilalle.\nPoikien housut kutistuivat niin että saivat kulkea melkein paljain\nsäärin ja pikku Eufrosynen hame pieneni melkein vyöksi. Mamman hame\nlyheni niin, että alushameen reuna näkyi ja pappa oli melkein yhtä\npahassa pulassa. Mamma piteli viuhkaa silmien edessä ja minä peittelin\nitseäni päivävarjolla, sillä me häpesimme kauheasti. Olihan se ihan\nkeskellä päivää. Minä astuin eellimmäisenä, sitten tuli pappa ja\nviimeisenä mamma poikien ja Eufrosynen kanssa.\n\nHotellissa joimme me teetä, sillä meitä hyvin palelsi ja pappa rukka\noli hyvin peloissaan, että ehkä oli vilustunut vatsasta, sillä liivit\nja housut olivat hirveästi kutistuneet.\n\nP.S. Pysähdyimme yhdeksi päiväksi ostamaan uusia matkavaatteita.\n\nKöln 10 p. Lokak. Ostimme me kolme pullollista _oikeaa \"eau de\ncolognea\"_ (nyt olen oppinut sitä oikein kirjoittamaan). Täällä sitä\nmyös kutsutaan \"Donner Wetter\" -- ei \"Kölner Wasser\" se oli. Kyyppari\nsanoi, että vesi Rheinvirrassa Kölnin kohdalla on paljasta _eau de\ncolognea_.\n\nMasse ja Kasse pyysivät saada mennä alas rantaan ja täyttää pullon\nsillä vedellä, mutta pappa ei luvannut. Täällä ulkomaalla syödään niin\nkummallista ruokaa. Me emme ole kertaakaan saaneet hapanleipää, ja\nkun äiti eräänä päivänä pyysi piparruutti-lihaa, toi kyyppari sisään\nison vadillisen raakaa hienoksi hakattua lihaa, johon hän oli pannut\nhirveästi pippuria.\n\n11:sta p. Lok. Näimme me aasia. Pojat kiusasivat pappaa että saisivat\nostaa niitä, mutta hän ei luvannut.\n\nP.S. Näimme myös ison kirkon, jota kutsuttiin _dôme_, jossa oli koreita\nmaalatuita kuvia joka ikkunassa.\n\n12:sta p. Lok. (Rautatien vaunuissa.) Ihmiset ovat hyvin tuhmia\nulkomaalla. Tänään sanoin minä eräälle kyypparille: -- geben Sie\nmir ein glas oel. -- Silloin tuijotti hän minuun ikäänkuin tuo\nKölnin kyyppari oli tuijottanut mammaan ja toi minulle sitten lasin\nruokaöljyä. Rupesin oikein pahoin voimaan, kun näin sen.\n\n13:sta p. Lok. Oli minulla hirmuisen ikävä. Eufrosyne sai vitsaa,\nkun oli heittänyt kaksi nukkea ja mamman hatturasian ulos vaunujen\nikkunasta.\n\n15:sta p. Lok. Saavuimme me Parisiin. Joimme kahvia eräässä kahvilassa.\nSaivat pojat uusia hattuja (koira oli purrut rikki Massen hatun ja\nKassen hatun vei tuuli, kun hän katseli ulos rautatievaunun ikkunasta).\n\nP.S. Pienetkin lapset osaavat täällä puhua ranskaa.\n\n17:sta p. Lok. Saimme me aamiaiseksi eräitä paistetuita pähkinöitä,\njoita he nimittävät kastanjoiksi. Niitä syötiin voin kanssa. Masse\nja Kasse säästivät omiaan ja söivät niitä sitten rusinoiden kanssa.\nKävelimme kaupungilla koko päivän. Pojat saivat ajaa karusellissa,\njossa paljon poikia ja tyttöjä istui pienillä puuhevosilla, joita\nkone kuljetti ympäri piiriä. Näimme myös panoraaman, joka oli isossa\npyöreässä salissa ja jossa näyteltiin kuvia Parisin piirityksestä.\nSiellä oli sotilaita, hevosia, kuulia, painetteja ja kanuunia. Se oli\nniin luonnollista, ettemme hirvinneet jäädä niitä katselemaan. Pappa\nsanoi, ettei voinut varmasti tietää mitenkä oli kanuunain laita: joku\nsaattoi niitä erehdyksestä lauaista.\n\n20 p. Lok. Olimme teaatterissa ja näimme kappaleen: Ympäri maailman\n80 päivässä. Masse ja Kasse olivat niin ihastuneet norsuihin,\nhindulaisiin, hevosiin ja siihen somaan miespalvelijaan, jota\nkutsuttiin Passepartout, että Masse rupesi kahtareisin tuolille ja\nKasse seisoi toisella jalalla ja taputteli käsiään. Yöllä näkivät he\nunta että olivat muka hevosia, ja potkivat toisiaan kauheasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnpa Parisi aika iso kaupunki, ajatteli mamma Tähtinen, joka ennen oli\nluullut ett'ei mitään kaupunkia voisi verrata Helsinkiin, kun siinä\noli Grönqvistin kivirakennus ja komea kapelli esplanaadissa. Täällä\nnäki hän toisen Grönqvistiläisen rakennuksen toisensa perästä ja torit\nja kävelypaikat eivät suinkaan olleet kapellia huonompia. Ja voi\nminkälaisia puotia! Minkälaisia makkaroita ja juustoja! Niitäpä vasta\nsopisi panna pöydälle siellä kotona, kun olisi vieraita! Hän täytti\najatuksissa tavara-aittansa kaikilla makkarapuotien aarteilla ja olisi\nvaikka jättänyt silitysraudat Parisiin ja ottanut sieltä lihamakkaroita\nniin paljon kuin nämä painoivat, jos hän ei olisi muistanut, että\nheidän vielä täytyi käydä Roman paavia tervehtimässä, ennenkuin\nsaisivat kääntyä kotiin päin.\n\nNiin, saattoihan se Parisi olla kylläkin hyvä, mutta olipa siellä\nkuitenkin semmoinen kauhea hälinä ja joka hetki täytyi peljätä, että\nlapset joko eksyisivät tai tulisivat ryöstetyiksi nuoralla tanssijoiksi\ntai heidän päälle ajettaisiin, joka kaikki oli niin tavallista, (Masse\nja Kasse eivät kyllä matkan lopuksi muuta toivoneetkaan kuin että\nheidät joku ryöstäisi.) Täytyi siis kohta hakea levollisempia paikkoja\nja eräänä iltana ajaa hurautettiin yöjunassa Lyoniin.\n\nOli ruvettu makuuvaunuihin. Kaikki olisikin käynyt oivallisesti, jos\nvaan olisi ollut tilaisuutta jossakin seisahtua ja syödä aamiaista\ntai päivällistä -- neljää ruokalajia ilman mitään kiirettä niinkuin\nkotona Kaipiaisissa. Mutta se oli totta -- olihan nyt yö. Lapset\nkoettivat siristellä silmiään että ne pysyisivät auki, ja tuijottivat\nulos pilkkopimeään, jossa kipinät lensivät kuin lumihiuteet siellä\nkotona talvella. Angelika koetti kattolampun himmeässä valossa purkaa\najatuksiaan päiväkirjaan, mutta tungos ja täriseminen olivat niin\nkauheat ja vastustamattomasti nukuttavat, että kynä putosi hänen\nkädestään ja öiset ajatukset muuttuivat miellyttäviksi unelmiksi\nkalkkalokäärmeistä ja tanskalaisista ritareista. _Lyon'issa_ levättiin\nyksi päivän, syötiin biffia ja peseydyttiin puhtaiksi. Kasse ja\nMasse, jotka olivat istuneet vaunujen ikkunassa ja saaneet päällensä\nkivihiilisavua ja pölyä, näyttivät mustilta murjaaneilta ja niitä\ntäytyi ankarasti hieroa saippualla ja sienellä, ennen kuin vähänkään\nvaalenivat jälleen.\n\nPappa meni ulos salaperäisillä tuumilla ja toi kotiin silkkimekon\nmammalle, silkkiset kintaat Angelikalle, kaularusetin kullekin pojalle\nsekä pienen päivävarjon Eufrosynelle. Täytyihän sitä jotakin olla\nmuistiksi silkkimatojen maasta.\n\nSitten taas ajettiin koko päivä ja koko yö, ennenkuin seisahduttiin\nGenuaan. Pappa meni tupakan poltto-vaunuihin, muut kaikki saivat olla\nnaisina. Päivä kävi pitkäksi. Mamma nukkui. Angelika väliin luki\n\"Redclyffen Perillistä\", väliin kirjoitti päiväkirjaan. Eufrosyne\nvinkui yhä: \"mitä minä teen? mitä minä teen?\" kunnes kapalolapsi\ntehtynä mamman isosta huivista, nenäliinasta ja toisen veljen\npalttoosta vaati hänen äidillistä huolenpitoaan.\n\nGenuaan saavuttiin kello 7 j.p.p. Nythän papan piti tulla korjaamaan\naarteensa, jotka maltittomina tunkeutuivat vaunujen ovelle.\n\nMinuutit kuluivat, vaan pappaa ei näkynytkään. Täytyi malttaa mieltä.\nMutta aika vieri, minuutit kasvoivat jo puoleksi tunniksi, -- ehkä\npappa harjoitteli ranskan kieltä jonkun viehättävän ranskalaisen\nkanssa. Odotussali tuli aivan tyhjäksi, eikä pappaa vieläkään\nnäkynyt. Silloin kävi mamma todenperään levottomaksi. Hän meni ulos\nasemasillalle ja kääntyi kaikkein kohteliaimmalla hymyllään erään\nrautatieherran puoleen: -- soyez bien e cherchez mon homme qui... qui\n-- Mutta sitten hän sotkeutui ja herra pudisti päätään merkiksi, ettei\nollut ymmärtänyt yhtään sanaa. Angelika koetti käyttää säännöllisintä\nkouluranskaansa, mutta ihmiset eivät täällä olleet parempia kuin meidän\nrautatietyömiehet siellä kotona, he eivät ymmärtäneet sanaakaan ranskaa.\n\nMikä nyt neuvoksi? Kasse ehdoitti että hän menisi pappaa hakemaan,\nmutta mamma tarttui säikähtyneenä hänen korvaansa, peläten että hänkin\nhäviäisi. Masse itki ja Angelika, jonka mielestä todellisuus nyt oli\nyhtä romantillinen kuin \"Perillisessä\", toivoi itsekseen että tuo\ntanskalainen ritari vielä kerta esiintyisi pelastavana enkelinä.\n\nKun ei kukaan heitä ymmärtänyt eivätkä hekään ketään ymmärtäneet,\nmenivät he vihdoin odotussaliin kaluineen kampsuineen ja istuivat\nsiellä synkkiin mietteisiin vaipuneina papan katoamisen johdosta.\n\nKatsokaamme nyt minne oli joutunut perheen pää, joka oli kiivennyt\ntupakanpoltto-vaunuihin, saadaksensa rauhassa polttaa sikaria ja lukea\nFigaro'ta.\n\nSiellä ei silloin sattunut olemaan ketään. Pappa Tähtinen tunsi\nsydämmensä kevenevän useilla myriagrammeilla, kun huomasi itsensä\nyksinään sanomalehtensä ja sikarinsa kanssa. Hän nautti kumpaisestakin,\nnautti nauttimistaan -- kunnes puoleksi nukkui. Eräs konduktööri meni\nvaunun läpi, sanoen jotakin, jota hän ei käsittänyt. Pappa hymyili\nystävällisesti unessa ja sanoi umpimähkään: eh bieng! Sitten nukkui hän\noikein sikeästi, sillä samassa hiljeni kaikki hänen ympärillään ja kävi\nniin rauhalliseksi ja suloiseksi.\n\nNiin kului joku tunti, ennenkuin hän aivan sattumalta heräsi.\nIhmetellen minkätähden aurinko ei ollut noussut, hoiperteli hän\nmuutamia askeleita eteenpäin pimeässä, ja muisti samassa, että\nrautatievaunuissahan hän olikin. Hän sai oven auki, ulkona oli yhtä\npimeä. Missä ihmeessä hän olikaan? Ja juna oli seisahtunut! Hän ei\nkäsittänyt mitään. Vihdoin raapasi hän tulta tulitikulla, valaisi sillä\nympäristöä ja huomasi kauhistuksekseen, että hän useiden vaunujen\nja koneiden kanssa oli sulettu erääseen pimeään liiteriin. Paikalla\njuolahti hänen mieleensä hänen turvaton perheensä. Se oli hänen\nensimmäinen ajatuksensa. Toinen oli, että mitenkä hän pääsisi tästä\nvankilasta. Hän koputteli, polki maata, huusi. Hän huusi niin kovaa,\nettei ollut niin huutanut kuin poikana ollessaan. Vihdoin näkyi joku\nkuulleen häntä. Avain pistettiin lukkoon, ovi aukeni ja ulos hyökkäsi\nSaviniemen patruuna, puolikuolleeksi säikähtyneenä, raamuja käsissä ja\nkaulahuivirusetti niskassa. Hän selitti niin hyvin kuin vaan saattoi\nonnetonta tilaansa ja täytyi kärsiä se, että työmiehet makeasti\nnauroivat hänelle. Enemmän liikkeistä kuin sanoista ymmärsi hän nyt,\nettä ne vaunut, joissa hän oli istunut, olivat tulleet irroitetuiksi\nmuista sekä että juna oli vienyt hänen \"naisensa\" Genuaan. Vasta\npuolen tunnin kuluttua piti seuraavan junan lähteä. Siinä hän sitten\nmeni ja löysi omansa epätoivon viimeisellä asteella sekä koetti sitten\nlohduttaa heitä ja itseään hyvällä kupilla teetä Genuan parhaimmassa\nhotellissa.\n\nSeikkailu oli kuitenkin tehnyt perheeseen niin pahan vaikutuksen, että\npäätettiin heti seuraavana päivänä jatkaa matkaa. Genuan ja Pisan\nvälillä oli niin monta tunnelia, että Kasse rupesi niitä sormillaan\nlaskemaan. Mutta kun hänen kymmenen sormeansa eivät riittäneetkään,\notettiin Massen avuksi ja kun nekin loppuivat, täytyi Angelikan ottaa\nesille paperia ja kynä. Laskettiin niin että päät olivat mennä pyörälle\nja vihdoin kirjoitti Angelika kauniilla käsialalla päiväkirjaansa: 15:s\np. Marr. Näimme me 96 tunnelia Genuan ja Pisan välillä.\n\nPoikien paraita huvia oli ääneen lukea asemapaikkojen nimet. Eräänä\npäivänä tavasi Kasse silmät teekupin kokoisina: B-o-r-g-o...\n\n-- Borgå! -- Porvoo! -- huudahti Masse ihmeissään. -- Mamma, täällä on\nPorvoo Italiassakin! -- Saaneekohan täällä edes ostaa Porvoon tipoja\n[pieniä vehnäsiä]? -- huokasi mamma, jonka mieleen juohtui lämmin\npuolipäiväkahvi kotona Helsingissä, paksu kerma oman lehmän maidosta ja\nmainioita \"tipoja\" Brondin'ista.\n\nJonkun ajan kuluttua lähestyttiin taas asemaa. Konduktööri meni\nvaunujen läpi ja huusi: _Kervo!_\n\n-- Kervo! -- riemuitsi Kasse. -- Pappa, pappa! Ikään tulimme Porvoosen\nja nyt olemme Keravalla! Heillä on Kervo Italiassakin.\n\n-- Silloin varmaankin on junan muutos, -- sanoi pappa, joka\nhätääntyneenä heräsi lyhyestä unenpätkästä. -- Mutta näkyväthän ne\nkirjoittavan sitä C-e-r-v-o. Voimme siis olla rauhassa. -- Ja niin\nsaapuivat matkustajamme pitemmittä mutkitta Pisaan.\n\nAngelika kiiruhti sanomaan Pisan kallellaan olevasta tornista,\njosta hän oli lukenut koulussa. Hänen selityksistään ymmärsivät\nKasse ja Masse tornin semmoiseksi kuin Eufrosynen rakentamat tornit\nlastenkamarissa, jotka välttämättömästi kaatuivat, kun olivat jonkun\nkorkeus-määrän saavuttaneet. Pojat kieltäysivät sentähden seuraamasta\nvanhempia ylös torniin, siksi kunnes pappa juhlallisesti vakuutti\nei mitään vaaraa olevan pelättävissä. Pojat nolostuivatkin sitten\naika lailla, kun huomasivat, että olivat päässeet tähän torniin yhtä\nonnellisesti, kuin jos olisivat nousseet Nikolaikirkon portaita\nHelsingissä.\n\nFlorenzissa tapasi perhe koko joukon ruotsalaisia, norjalaisia ja\ntanskalaisia. Angelika tuli hyvin hyväksi ystäväksi erään nuoren\ntanskalaistytön kanssa ja Boboli-puutarhassa he tekivät ikuisen\nystävyyden liiton eräänä iltana, kun satakieli lauloi ja kuuvalo loihti\ntimantteja puihin ja pensaihin.\n\nKasse ja Masse panivat suurimman arvon kilpa-ajoihin Kasinossa. Hei,\nkuinka siellä lensivät nuo ruseteilla kaunistetut hevoset! Kuinka\nsanomattoman onnellisia olivat englantilaiset jockeyt, jotka ajoivat\npieniä leikkivaunujaan, niin että pöly vilisi heidän ympärillään. Kasse\nja Masse tunsivat palavan halun päästä tallipojiksi Florensiin.\n\nMutta eteenpäin sitä vaan mentiin. Kun tultiin Bolognaan, satoi\nrankasti. Asemalla huusivat eri hotellien omnibus-ajajat kilvan,\nitsekukin ylistäen omaa hotelliaan. Kaikkein kimakammin huusi \"Albergo\nPellegrino\" ja Kasse ja Masse, jotka pitivät tätä nimeä erittäin\nihanana, houkuttelivat pappaa kiipeämään Pellegrinon omnibukseen.\nHotelli oli pieni, likainen ja kallis ja mamma rupesi voimaan pahoin\nöljynsekaisesta ruuasta ja sade yhä jatkui, jonka tähden pappa jo\nseuraavana päivänä osti matkaliput Venetiaan.\n\nMamma rukka oli yhä kipeä ja koetti parantaa itseään \"Hjärnes\ntestamente\"-rohdolla, jota papalla oli mukana kotoa. Eufrosyne oli sinä\npäivänä hyvin kiusallinen ja hänen suunsa jauhoi lakkaamatta kuin mylly:\n\n-- Mamma, mitä tuo on? -- Mamma, saanko karamellin? -- Mamma, mitä\ntekee tuo ukko? -- Mamma, mitä me saamme päivälliseksi? -- Mamma,\nminkätähden ei kasva appelsiinia Kaisaniemellä? -- Mamma, saako Masse\nkovertaa reikää Kassen saappaaseen? -- Mamma...\n\nAngelika, joka Bolognassa oli ostanut uuden päiväkirjan, jonka kannessa\noli teräksestä tehty palava sydän, luopui huoaten aikomuksestaan\nalottaa sitä jollakin runollisella kyhäyksellä ja rupesi pientä siskoa\nhoitamaan.\n\nVenetiassa vastaanotti perhettä mitä ihanin kuuvalo, mutta he pitivät\nenemmän ponnistimilla varustetuista matrasseista ja illallisesta teen\nkanssa. Siis hotelliin.\n\n-- Vossikka! -- huusi pappa.\n\n-- Vossikka! -- kertoi Angelika.\n\n-- Vossikka! -- vinkuivat Kasse ja Masse.\n\nMutta vossikkaa ei näkynyt. Yltympäri näkyi vaan kanavia ja niiden\nkirkas, musta vesi kiilui kuuvalossa. Pitkiä kapeita veneitä näkyi\nkaikkialla ja niiden kulettajat tarjoutuivat huutaen ja kirkuen viemään\nmatkustavaisia sinne, minnekä pyrkivät.\n\n-- Täytyykö meidän nyt vielä tänä iltana lähteä vesille? -- huokasi\näiti.\n\nPappa löi otsaansa. Eihän Venetiassa olekaan vossikoita, kun\ngondooli-veneitä vaan. Mikä siis neuvoksi, jos ei gondooli! Melkein\nsamassa istui perhe jo gondoolissa, joka liikkui kanavaansa myöten\nihanassa kuuvalossa. Eufrosyne itki hiljaa väsymyksestä, Kasse\nja Masse ihmettelivät, Angelika oli haltioissaan. Pojat sotkivat\nalituisesti sanoja: _kanava_ ja _gondooli_ sekä puhuivat _kanavoista_\nja _gondooveista_. Olihan tuo Italia kummallinen maa! Ei vossikoita,\nei prenikka-ryssiä [prenikka = venäläinen mesileipä], ei nekkumummoja!\nEntä Venetia sitten, jossa oli paljaita kanavia ja niillä soutivat\ngondooleissa!\n\nPappa voi joukkonsa Markustorille, jossa tarjosi heille glassia. Se\nmaistui lapsista vieläkin paremmalta kuin Löfström'in sokurileivokset,\nvaikka tuuli oli kylmä ja he värisivät ohuissa ruudukkaisissa\nvaatteissaan. Pikku Eufrosynellä oli ilonsa kesyistä kyyhkysistä, jotka\ntuhansittain laskeutuivat alas Markustorille, jossa heitä ei häirinnyt\najo eikä kärrien pyörät. Ne söivät leipämuruja lasten käsistä ja yksi\nniistä piti Angelikan kukilla koristettua hattua ruusupensaana sekä\nistui siihen.\n\nSeuraavana päivänä käytiin dogien palatsissa, lyijykamareissa ja\n\"huokauksien sillalla\". Kun Kasse ja Masse kuulivat tämän nimen,\nalkoivat he heti huoata ja koettivat kilvan, kuka heistä saattaisi\nhuoata syvemmin ja kovemmin.\n\nKirje Angelika Tähtiseltä ystävälleen Rosamunda Rosenblixtille.\n\n    Roomassa 11 p. Helmik. 188-.\n\n    Rakas Rosamunda!\n\n    Olemme nyt olleet täällä jotenkin kauan ja kaikenlaista kummaa\n    on tapahtunut. En tiedä millä alottaisin. -- Joulu-iltana oli\n    meillä hirveän ikävä. Ajattelepas, heillä ei ole lipeäkaloja,\n    eikä joulupuuroa eikä joulukuusta Roomassa! Mammasta tuntui,\n    ettei se ollutkaan joulu-ilta, kun hän ei saanut lipeäkalaa.\n    Pojat olivat pahoillaan, kun ei ollut joulukuusta. Eufrosyne\n    itki, kun ei näkynyt joulupukkia. Minä olin suruissani, kun et\n    ollut kirjoittanut tavallista joulukirjettäsi. Kaikki olimme me\n    häijyjä ja tyytymättömiä. Vaan sitten kuulimme Pietarin kirkossa\n    ihanan joulumessun, ja siitä tulimme taas kiitollisiksi ja\n    iloisiksi. Emmekä myöskään jääneet ilman joululahjoja. Pojat\n    saivat kumipalloja, Eufrosyne nuken ja minä solen roomalaisesta\n    mosaiikista. Vaan kun sitten Masse jouluaamuna heitti pallonsa\n    erään ylhäisen roomalaisen ikkunasta, otettiin heiltä pallot pois\n    ja he vuodattivat runsaasti kyyneleitä.\n\n    Mutta enhän minä siitä aikonut kertoakaan, vaan siitä\n    kummallisesta, joka minulle tapahtui.\n\n    Koska meillä oli määrä viipyä täällä neljä kuukautta, arveli\n    pappa, että minun piti käyttää aikaa ja ottaa tuntia erään\n    kuuluisan ranskalaisen opettajan luona. Tällä on tytär, joka\n    on samanikäinen minun kanssani ja me tulimme kohta tutuiksi ja\n    pidämme paljon toisistamme, vaikka väliin hirveästi erehdymme\n    toistemme aikomusten suhteen, kun en vielä oikein osaa ranskaa.\n    _Giulialla_, -- se äännetään: Dschiulia, -- on ihan samanlainen\n    tukka kuin Hallonsköld'in tytöillä koulussa. Eräänä päivänä\n    saimme Giulia ja minä kahden ajaa ulos ostoksia tekemään. Me\n    ajoimme omnibuksessa pitkää, pimeää käytävää kahden korkean\n    talon välitse. Giulia, joka on minua vanhempi ja kokeneempi,\n    neuvoi minua pitämään kiinni kukkaroani taskussa, sillä näissä\n    pimeissä käytävissä on tavallista, että taskuvarkaat vievät\n    rahat. Minä tein hänen neuvonsa mukaan ja -- elähän mitä! --\n    palttooni taskussa tunsin kuin tunsinkin olevan suuren mieskäden!\n    En uskaltanut huutaa, sillä arvelin että varas siinä tapauksessa\n    voisi kuristaa minut; minä tartuin vaan kovasti hänen käteensä\n    ja hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Ja voitko ajatella, --\n    kun vaunut taas tulivat ulos valoon, huomasin minä että olin\n    erehdyksestä pistänyt käteni vieressäni istuvan herran palttoon\n    taskuun. Me istuimme siis ja pitelimme toistemme käsiä ja\n    tuijotimme kummastuneina toisiimme. Ja kaikkein ihmeellisintä\n    oli, että se herra -- minä näet tunsin hänen nyt, -- niin etkö\n    voi arvata... hän oli... tuo tanskalainen herra Tivolista! Hän,\n    joka pelasti Kassen eikä ollutkaan taskuvaras. Minä tunsin\n    hänet ja hän tunsi minut. Hän nauroi, mutta minua hävetti\n    niin hirveästi ja aioin ruveta itkemään. Silloin sanoi hän\n    hyväntahtoisesti: De maa ikke vaere forknydt, det var ju kun en\n    lille Misforstaaelse. Ja sitten auttoi hän minua alas vaunuista\n    niin iloisena ja reippaana, että minä en ollut enää millänikään.\n\n    Seuraavana päivänä tuli se tanskalainen herra meillä käymään.\n    Hän oli ylioppilas ja hänen nimensä on Jens Glitterup. Pappa\n    puhui hänelle saksaa, mutta me muut ruotsia, jota hän ymmärsi\n    paljoa paremmin. Sen jälkeen on hän ollut meillä monta kertaa ja\n    me sovimme oikein hyvästi. Ainoa mikä minulla on häntä vastaan,\n    on se, että hän niin vähän tietää Suomesta. Mutta minäpä olen\n    opettanut hänelle suomalaisen lauseen: sitä kuusta kuuleminen,\n    jonka juurella asunto; -- ja sitä hän useasti kertoo. Hän pitää\n    siitä yhtä paljon kuin minä. -- Hyvästi, rakas Rosamunda,\n    kirjoita pian kirjeitä odottavalle ystävällesi.\n\n    Angelika.\n\nTähtisen perhe viipyi Roomassa kolme kuukautta. He kävivät kaikkea\nkatseltavaa katselemassa, tanskalaisen ylioppilaan seurassa. He\nkuluttivat loppuun ruudukkaiset vaatteensa ja koi söi mamman puhkion.\nPapan kukkaro alkoi laihtua; mamma ajatteli kevätpesua siellä kotona,\nAngelika toivoeli saada kertoa matkasta Rosamundalle ja pienokaiset\nmuistelivat urpusia, sinivuokkoja ja koivun lehden alkuja. Yleinen\nkoti-ikävä valtasi seurueen ja ei aikaakaan, ennenkuin olivat jo\nkotimatkalla. Masse näki ensimmäisenä Viaporin huiput ja kirkasi\nriemusta. Sitten näkyi Nikolainkirkko ja kohta levisi heidän eteensä\ntuo rakas, tuttu Helsinki, ihanassa vihreässä kevätpuvussa. Mamman\nsilmiin nousivat kyyneleet, lapset riemuitsivat, pappa tilasi\nmarjanestettä ja vettä ja tarjosi kaikille. -- Maljasi, mamma, maljasi,\nAngelika! Ja teidänkin maljanne, pienet veitikat! Muu maa mustikka, oma\nmaa mansikka.\n\nEläköön! huusivat Kasse ja Masse, ja pikku Eufrosyne vinkui: eijäköön!\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA.\n\n\n\n\nTulo.\n\n\nKello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18... Seuraavana päivänä\navattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet\nkotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.\n\nNeidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu\nja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen\nensi vastaanottoa varten \"täyteen ylöspitoon\". Matot olivat juuri\nmankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen\nja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli\ntäynnä hiljaista odotusta.\n\nHiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka\nreippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi\nsisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa\nneuloen.\n\n-- Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos\nei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa,\n-- nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin!\nEntä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme\nlehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä...\nOletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä\njärjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti\nse makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin\nkäännettynä!... Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin\nja muistanut panna makkaraakin pöytään... ne voivat tulla vaikka minä\nhetkenä, lapset.\n\nAmadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä\nvälin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:\n\n-- Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten\npito tuottaa niin suurta edesvastausta!... Vaan täytyyhän sitä jollakin\ntavalla elää!...\n\nPelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa _seitsemää_\nvierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!\n\n-- No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan,\nsisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia\nsiivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat,\njotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet\nasuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan\nsaksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi.\nTiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua\nPorvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden\nkanssa... Kumma, etteivät jo ole saapuneet!\n\n-- Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! -- arveli Amadea, heittäen\naran katseen kelloon. -- Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet\ntytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja\nnuorempi kuuluu sepittävän runoja.\n\n-- Tyhjää! -- huudahti Konkordia neiti iloisesti. -- Sitähän sinäkin\nteit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua\nlahjakkaaksi. -- Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin\nettä hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa... hys, nyt soitetaan\nkelloa! -- Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle,\npieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.\n\n-- Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! -- huudahti Amadea niin\nsäikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän\nheidän hiljaiseen asuntoonsa... Minun täytyy muistuttaa Miinaa\nteekeittimestä. -- Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.\n\nEtehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni,\nastui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.\n\n-- Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, -- sanoi Konkordia neiti\nsydämmellisesti. -- Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja\nmamma?\n\n-- Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, -- vastasi luuloteltu Kasse. --\nTähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.\n\n-- Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan\nnäköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä\ntyttö! Missä on siskosi Syrena?\n\n-- Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, -- kuului huurteisen\nmoherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias\ntyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.\n\n-- Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!\n\n-- Bom! -- oikasi mainittu nuori mies kumartaen.\n\n-- Mitä! Joko taas sanoin hullusti? -- huudahti Konkordia neiti\nhämmästyneenä. -- Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään\nmuistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. -- Oletteko pyyhkineet\njalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa\npäällysnuttuja varten, -- paikat ovat numeroidut, niinkuin näette --\nminä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.\n\nLapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa\nkatsoneet toisiaan ja \"tantteja\", joiden haltuun he nyt joutuisivat.\nKonkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen\ntakaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat\nkatsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun.\nAmadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa\ntunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.\n\nMobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä,\nnäyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se\nkävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata\nenää kimmota.\n\n-- Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, -- miettivät\nlapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat\nruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat\nitsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella\nniitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä,\nkukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he\nsaattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?\n\nTeekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus\nantoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan\ntyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään\nikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä\nvielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta\nlautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti,\nettä Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa.\nPienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä\noli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut\nmuistutuksia tehdä.\n\nDea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja\nlevottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko\noli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti\nhäntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja\nviisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.\n\n-- Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä\nlisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, -- vakuutti\nKamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset\nposkensa ja pyylevät kätensä.\n\n-- Kuinka monta joululahjaa sait sinä? -- kysyi Svante\nvierustoveriltaan hiljaa.\n\n-- Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten\nneljätoista. Entä sinä?\n\n-- Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20\nmarkkaa! Minä rupean viulua soittamaan.\n\n-- Ohoh! -- huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että\npotkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti\npöytäliinalle.\n\nDika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: --\nKuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa\npöytäliinaa!\n\nIllallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa.\nMobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.\n\n-- Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, -- nauroi\nKamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen\nvuoteelleen pienen mustan hyppijän.\n\nDea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että\nmuistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat\nlapset yksin.\n\nSvantella ja Frits Amatuksella oli yhteinen huone. Edellinen heittäysi\nvatsalleen vuoteelle, lopettaaksensa \"Robin poikaa\", jota hän oli\nalottanut matkalla; jälkimmäinen otti esille matkalaukkunsa ja rupesi\nsyömään rusinoita ja manteleita. Kun he kuulivat ruokasalin kellon\nlyövän yhtä, hyppäsivät he pystyyn kauhistuneina muistellen, että\nheidän täytyisi olla koulussa kello 8 seuraavana aamuna. He päättivät\nkilpailla, kuka saattaisi nukkua ensimmäiseksi ja kohta kuuli Svante\nkadehtien Fritz Amatuksen korsaavan, sillä välin kun hänen ajatuksensa\nkiersivät maailman Robin pojan villien seurassa.\n\nSpirean ja Kamillan huoneessa oli kolmaskin vuode, joka oli aiottu\npikku Eufrosyne Tähtiselle.\n\n-- Mitä sinä pidät \"tantoista\", Spirea? -- kysäsi Kamilla hirveästi\nhaukotellen.\n\n-- Kyllä, -- kiltiltähän nuo tuntuivat kumpaisetkin, -- vastasi Spirea\nverkalleen. Hän ei ollut vielä varma.\n\n-- Minusta ne muistuttavat Karoa ja Mirriä siellä kotona, toinen\nhaukkuu hiukan ja toinen naukuu, -- tuumasi Kamilla ja ojensihe\nmukavasti pehmeällä vuoteellaan. -- Mutta, siunatkoon Jumala kaikkia\nihmisiä, -- lisäsi hän, -- meidän ei pidä nukkua pahoissa ajatuksissa.\n\nHän suuteli sisartaan ja nukkui samassa.\n\nFritz Amatus heräsi seuraavana aamuna siitä, että luuli näkevänsä\nisänsä venäläisen denschikin [miespalvelija] seisovan edessään, iso\nkuppi teetä kädessä ja sanoen: pasvoltje [suvaitsetteko?] Fritz\nKonstantinovitsch? Teen haju nousi hänen nenäänsä, hän raotti silmiään\nja ojensi kättään ottaaksensa kuppia...\n\nKilin, kalin, räiskis!\n\nFrits heräsi kerrassaan ja nousi istualleen. Voi, hän makasikin neidit\nTilhisten matalassa rautasängyssä ja lattialla oli lätäkkö ja siinä\nsirpaleita siitä lasista, jota hän oli teekuppina pitänyt. Fritz\nhämmästyi. Kotona oli hän kyllä silmiä räpäyttämättä pudottanut maahan\nparhaimmat posliinit, mutta muistellessaan Konkordia neidin ankaraa\nkatsantoa, kävi hän hiukan miettiväiseksi. Mutta pian hän tointui,\npisti sormensa veteen ja pirskoitti äkkiä vettä nukkuvan Svanten\nviattomille kasvoille.\n\nSvante nousi nuolena pystyyn.\n\n-- Mi-tä... mitä se on?\n\n-- Uusi _herätys-massiina_, -- vastasi Fritz vakavasti, -- hän käytti\nmielellään vieraskielisiä sanoja. -- Vinnillä on näet ruisku, jossa on\nuseita letkuja, yksi joka huoneeseen ja kello kuusi alkaa vesi juosta\nalas...\n\nSamassa kuului, kuinka Dika täti peukalollaan rummutti oveen.\n\n-- Joko olette nousseet, pojat? Minusta, tuntui, että kuulin lasin tai\nposliinin helisevän. Oletteko särkeneet jotakin?\n\n-- Minä vaan une... uneksin...\n\n-- Herkeä jo uneksimasta. Kello on kuusi ja teidän täytyy nousta.\nKuuletteko, mitä minä sanon?\n\n-- Kuullaan, neiti Patukka, -- mumisi Fritz ja hyppäsi vuoteesta. Hän\nsattui hyppäämään suoraan lätäkköön, uudet sukat kastuivat ja jalkaan\ntuli lasisirpale, jonkatähden Svanten täytyi ruveta tohtoriksi ja\nkaivella sitä pois. Tohtori oli unissaan ja kovasti kömpelö. Kotona\nolisi Fritz pitänyt velvollisuutenaan kirkua tuskasta, mutta nyt oli\nhän ääneti ja puri hammasta, vaikka kyyneleet hänen tahtomattansakin\nnousivat hänen silmiinsä.\n\nSvante nosti verkalleen tavaroitaan matkalaukusta, muutti puhtaita\nvaatteita päälleen kiireestä kantapäähän, pesi korvat ja kaulan sekä\nharjasi keltaista tukkaansa niin sileäksi, että kärpäsenkin jalka olisi\nsiinä liukahtanut. Kun hän vihdoin sitoi kaulahuiviaan, punertava\nsilkkikravatti valkosilla pilkuilla, pääsi häneltä huokaus. Huivi oli\nrouva Pingelbomin jäähyväislahja rakkaalle Svantelleen.\n\nFritz unhotti puhdistaa hampaat, leikitteli hiukan hevosellaan\nAlaschkalla, joka oli päällystetty nahalla, ihan kuin oikea hevonen\nja jonka hän kaikessa salaisuudessa oli ottanut mukaansa. Kun sitten\nDika tädin pasuuna jälleen kuului, heitti hän hätäisesti päälleen\ntummansiniset merimiesvaatteensa.\n\nSamaan aikaan istui Kamilla Ärtblom yönuttusillaan lattialla avonaisen\nmatkalaukkunsa ääressä ja itki.\n\n-- En _tahdo_ mennä kouluun puettuna tuohon vanhaan, ilkeään mekkoon,\n-- nyyhkytti hän, -- en _tahdo_, häpeän silmät korvat täyteen!...\n\n-- Rakas Kamilla...\n\n-- Niin, \"rakas Kamilla!\" Ei minun päälleni kasva uusia mekkoja siitä,\nettä sinä sanot \"rakas Kamilla!\"\n\n-- Mutta tiedäthän että äiti sanoi, ettemme molemmat voisi saada uusia\nmekkoja ja eihän tuo ruskea näytä ollenkaan vanhalta vielä.\n\n-- Näyttääpä! Se on vanhan kahvisäkin näköinen, tai luutturievun tai\nlehmännahkan, -- -- niin juuri lehmännahkan näköinen se onkin!\n\n-- Jospa äiti näkisi sinua noin kiivaana...\n\n-- Helppo on sinun saarnata! Sinä saat aina uusia vaatteita, kun olet\nvanhempi ja minulle annetaan sinun vanhat korjattuina ja ne minun\ntäytyy pitää hyvänä, vaikka kaik-ki tulevat nauramaan minulle koulussa!\n\nSpirea laskeutui ääneti polville matkalaukun viereen ja alkoi ommella\npitsiä kiivaan ja juonikkaan sisarensa mekkoon. Äiti oli heidän kotoa\nlähtiessä suudellut häntä ja sanonut: -- ole nyt viisaana, vanhempana\nsisarena Kamilla paralle! Elä koskaan anna hänen juonitella, mutta auta\nhäntä, kun voit ja ole hyvänä esimerkkinä. -- Sentähden Spirea pidätti\nniitä vihaisia sanoja, jotka jo olivat hänen kielellään. Mutta hän ei\nennättänytkään kuin pari kertaa neulalla pistää, ennenkuin Kamillan\nkäsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa ja Kamilla itkien ja nauraen\npuhui: -- anteeksi, anteeksi, Spirea! Enhän aikonut mieltäsi pahoittaa!\nMillähän tavalla voisinkaan tulla yhtä hyväksi kuin sinä ja äiti?\n\n-- Minä en suinkaan ole hyvä, mutta ajattele, että sinä pahoitat äidin\nmieltä, joka kerta kun olet pahankurinen. Ja sitä paitse erästä toista.\n\n-- Tiedän, -- Jumalaa! -- virkkoi Kamilla vakavasti. Mutta samassa\nlöysi hän jotakin eriskummallista matkalaukussaan.\n\n-- Johan nyt, Spirea, katsopas... uusi esiliina ja juuri semmoinen kuin\nolen itselleni toivonut! Lieneekö se minulle! Voi sitä äitiä, -- tämän\non hän ommellut ja pistänyt tähän minun sitä vähääkään aavistamatta!\n\nKamilla pani esiliinan päällensä, pisti kädet sen taskuihin ja hyräili:\n\n    \"Kun kerran, äiti, kävelin\n    Taskussa pähkinöitä...\"\n\n-- Oletteko valmiit, tyttöseni? -- kysäsi Dea täti ystävällisesti\novessa ja päästi sisään Mobellen hyvää huomenta sanomaan. Kamilla\npunastui ja herkesi laulamasta, mutta Dea täti poistui eikä ollut\nhuomaavinaan koko laulua.\n\nAamiaispöydässä Fritz turhaan katseli ympärilleen löytääksensä\nteekeittimen tai kahvipannun. Ei kuin leipää ja voita ja maitoa ja\nmaljallinen höyryävää velliä sille, joka tahtoi! Fritz parka! Jolla\non ymmärtämätön äiti, joka on antanut poikansa nukkua untuvilla kello\nyhdeksään saakka ja sitten lähettänyt palkollisen häntä palvelemaan, se\ntulee huonolle tuulelle, kun täytyy nousta kello kuusi ja syödä velliä.\nLohduttaakseen itseänsä kuiskasi Fritz Kamillalle: -- kohta alkaa\ntähtiä tippua taivaasta.\n\n-- Nytkö... päivällä?\n\n-- Niinpä niin, oikea tähtisade!\n\n-- Fritz, -- sanoi Dika täti samassa, pöydän toisesta päästä, --\nvuoteesi edessä löydettiin särkynyt juomalasi. Kumpiko teistä särki sen?\n\nSvante lensi tulipunaiseksi, mutta Fritz vastasi uhkamielisesti: --\nminä sen särin.\n\n-- Siinä tapauksessa et ollut oikein rehellinen tänä aamuna.\n\n-- Sanoinhan vaan että olin uneksinut ja se oli totta. Minusta näytti,\nettä Kostja tuli luokseni kantaen ison kupin teetä ja tuoresta\nvehnästä, -- ja niin särin lasin, kun ojensin kättä kuppia ottamaan.\n\nKamilla nauraa kikatti. Dea täti pudisti päätään, mutta Dika täti\nheitti Fritz'iin jotenkin tyytymättömän katseen silmälasien takaa. --\nVai niin, -- sinulla on semmoisia tapoja, -- lausui hän, -- no, no,\nkodit ovat erilaisia! Mutta, tiedätkö mitä, poikani, puolinainen totuus\non yhtä paha kuin kokonainen valhe.\n\nFritz olisi ehkä vielä vastannut tuhmasti, ellei samassa vaunut olisi\nseisahtuneet portaiden eteen. Ajuri, punaposkinen renki, yhtä lihava\nkuin hevoset, hyppäsi maahan ja samassa lensi vaunuista pieni tyttö\nkuin pallo, joka pyöri kummastuneen ajurin jalkojen juureen.\n\nHänen jälkeensä tuli samaa vauhtia voipytty, kaksi juustoa, kaksi\npoikaa ja omenapussi. Fritz oli hyökätä paikoiltaan, mutta Dika tädin\nkatse pidätti häntä. Heti sen jälkeen tuotiin vastatulleet sisälle ja\nesiteltiin juhlallisesti.\n\n-- Kasimir, Maximilian ja Eufrosyne Tähtinen. Terve tulleeksi! Mitenkä\njaksoivat vanhukset Saviniemellä?\n\nPojat raapivat lattiaa saappaillaan, -- se oli olevinaan kohtelias\nkumarrus. Eufrosyne niiasi hypähtäen ja vastasi vikkelästi: --\nKiitoksia paljon, kyllä he jaksoivat hyvin! Mamma käski sanoa paljon\nterveisiä ja lähettää kaksi voipyttyä ja yhden juuston... ei, kaksi\njuustoa ja yhden voipytyn tanteille...\n\n-- Eikö tipahtanut tähtiä? kuiskasi Fritz Kamillalle. Kolme yht'aikaa!\nLuin sen almanakasta näet.\n\nNuo kolme Tähtistä eivät olleet erittäin ujoja, vaan noudattivat heti\nkutsumusta tulla aamiaiselle. Kasse ja Masse, kolmen- ja kahdentoista\nvanhat, olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa; kumpaisellakin\noli terveet, punaiset posket ja kummallisen itsepintainen tukka, joka\naina oli pystyssä. Mutta Masse näytti koko lailla vikkelämmältä kuin\nKasse. Eufrosyne, 10 vuoden vanha, oli pienikasvuinen, mutta virkeä\nja kehittynyt ikäänsä katsoen. Hänellä oli vilkkaat ruskeat silmät ja\nhän huomasi heti, kuinka Fritz Amatus pudotti voileipänsä nurealle\npuolelleen matolle, nuoli veistä kielellä ja aina tuppautui puhumaan,\njuuri kun oli työntänyt suunsa täyteen voileipää.\n\nKello puoli kahdeksan alkoi talossa kuulua rähinää ja ovien pauketta,\nkun joukon piti lähteä kouluun. Svante, Spirea ja Kasse tunsivat\nsisällistä vavistusta, he tiesivät jo miltä tuntui tapella _der,\ndie, das'in_ kanssa, tai _aimer'in_ ja _amare'n_. Masse ja Kamilla\neivät juuri vähästä säikähtyneet ja mitä Fritz'iin ja Eufrosyneen\ntulee, olivat he vasta viime keväänä ottaneet sisäänpääsytutkinnon ja\nalottivat nyt huoletta ensimmäistä lukukauttaan. Svante kävi uudessa\nruotsalaisessa opistossa, Tähtisen pojat suomalaisessa normaalikoulussa\nja Fritz suomalaisessa yhteiskoulussa. Sisaret Ärtblom kävivät\nruotsalaisessa -- ja pikku Eufrosyne suomalaisessa tyttökoulussa.\n\n-- Tule pois, Svante, -- kehoitti Masse portailla, Fritz ja nuo muut\ntytöt ovat niin hirmuisen hitaita.\n\nFritz lensi punaiseksi kuin kukko.\n\n-- Mitä uskallat sanoa?\n\n-- No niin, voitko kieltää kuuluvasi tyttöjen joukkoon?\n\n-- Mutta minä en siltä ole mikään _tyttö_, -- väitti Fritz\nkapinallisella äänellä.\n\n-- Oletpa vainenkin. Kaikki, jotka käyvät tyttöjen koulussa, ovat\ntyttöjä, se on varmaa se. Onnea vaan sinulle mamselli Rittenpumper, kun\nsaat oppia ompelemaan ja kerimään, -- jatkoi Masse, kiitäen Fritzin ohi.\n\n-- Suu kiinni, tähtitaivas! -- huusi Fritz hänen jälkeensä, mutta\nhuomasi itse, ettei ollut sanonut mitään sukkelaa, meni äreästi\ntyttöjen ohitse, ja tyrkkäsi heitä ikäänkuin sattumalta. Kun hän\ntuli koulun pihalle, kuului jo kellon kimakka ääni, -- hän kiiruhti\nportaita ylös ja joutui pian keskelle poika- ja tyttöjoukon, jotka\nmuurahaisten tavalla kihisten kiiruhtivat rukoukseen. Fritz meni muiden\nmukana, mutta kun hän sitten rukouksen pidettyä joutui ensiluokalle\npojan viereen, jolla oli tuuhea punainen tukka ja toisella puolella\ntyttö, jolla oli ruudukas esiliina, rupesi häntä arveluttamaan. Hänelle\nmuistui mieleen, että hän useasti oli kirjoittanut \"viikko\" yhdellä\ni:llä, että hänellä oli tapana jättää pois kaikki t-viivat, ettei hän\noikein muistanut, olivatko Länsi-Intian saaret Välimeressä, vai missä\nihmeessä, sekä monta muuta tieteen hedelmää, joista hän ei vielä yhtään\nvoinut nauttia. Tänään ei kuitenkaan vielä sattunut hänen eteensä\nyhtään loukkauskiveä, lapsille annettiin läksyjä ja laskettiin kotiin.\n\nEteisessä tapasi Fritz jälleen vierustoveriaan. Hän kääntyi\nylenkatseella pois tytön luota ja alkoi puhutella poikaa.\n\n-- Mikä nimesi on?\n\n-- Hektor Hällström.\n\n-- Hektor? Sehän on koiran nimi.\n\n-- Entä sinun nimesi?\n\n-- Fritz Amatus Pumpenritter.\n\n-- Mitä, _Pumpernickeli?_ ivasi Hektor. Sehän on melkein sama kuin\npiparkakku. Tulehan tänne että saan maistaa kuinka imelälle maistut.\n\n-- Ole ilkkumatta! -- huudahti Fritz, joka ei voinut kärsiä että häntä\ntoistamiseen tänä päivänä ivattiin. Hän heitti koululaukkunsa lattialle\nja hyökkäsi punatukka-poikaan, joka kuitenkin oli häntä vahvempi, ja\nantoi hänelle pari läiskäystä suuhun, niin että veri purskahti Fritzin\nnenästä kuin suihkulähteestä.\n\n-- Sinäpä olet siivo poika, -- häpäisivät häntä vihollisensa, -- panet\nalkuun riitaa jo ensimäisenä päivänä.\n\nMuut lapset tunkeilivat uteliaina heidän ympärilleen, eräs opettaja\ntuli ulos ja lähetti Fritzin kotiin ankaralla varoituksella, ettei\nsaisi toiste olla niin raju. Vihaisena, nenä vuotaen sekä kyyneleitään\npidellen, Fritz kiiruhti pihalle. Portissa saavutti hänet tyttö, joka\noli istunut hänen vieressään. Tämä ojensi hänelle koululaukun ja sanoi\nujosti: etkö tahdo lainata minun nenäliinaani, voinhan saada sen\ntakaisin huomenna? --\n\nMutta Fritz ärjäsi hänelle ja meni yhä vihaisempana kotiin. Ei hänelle\nkelvannut tyttö toveriksi! Vaan eipä ylpeydestäkään apua. Heti hänen\nkotiin tultuaan, kysäsi häneltä Masse kuka tytöistä oli hänen nenäänsä\nraapinut ja Kasse tiedusteli kuinka monta ympärystä sukassa hänellä oli\nmäärä neuloa.\n\nVimmastuneena paiskasi Fritz oven taaksensa kiinni, tarttui kynään ja\nkyhäsi seuraavan kirjeen äidilleen:\n\n    Rakass äiti.\n\n    Mull on niin hirveen ikävä tiäällä. En ole saanut tippookaan\n    tieetä ja oaamusella särin lasin Konkortiia tantti sanoi että myö\n    kyllä vielä opitaan toisiamme paremmin tuntemaan ja koulussa löi\n    minua yks poika nin että nenästä juoksi ver hyväst nyt tule pian\n    noutamaan minut tiäältä kotiin pyytä ra...\n\n                                              rakass poikas Fritz.\n\n\n\n\nKauhea havainto.\n\n\nNuo seitsemän asuntokumppania tulivat pian hyviksi tovereiksi ja\ntutuiksi. Kamilla teki ystävyyden liiton Massen kanssa, joka oli\nleikkisä ja kekseliäs; Fritz Amatus suvaitsi seurustella vikkelän\nEufrosynen kanssa ja Kasse ihaili kaikessa hiljaisuudessa Svantea, joka\nnäytti oppineelta ja jolla oli 20-markan viulu.\n\nSpirealla vaan ei ollut mitään \"paria\", hän oli kuin viides pyörä\nvaunujen alla. Kuitenkin oli hän ikäänkuin kaikkien oma, kaikkien\nystävä ja uskottu. Hänen vieno, pehmeä, vaatimaton olentonsa houkutteli\nkaikkia luokseen aivan kuin takkavalkea myrskyllä ja pyryilmalla. Hänen\nhiljainen ahkeruutensa ja ankara totuudessa pysymisensä saattoivat\nhänelle kunnioitusta, ja tietämättänsä tahtomattansa vaikutti hän\nsuuresti tovereihin. Paitse tätä kaikkea oli hän niin kelpo sovittaja,\nkun \"tädit\" olivat joutuneet pahalle tuulelle lasten vehkeiden tähden.\n\nKun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään\nSpirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta\ntaistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä,\nainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt\nmekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan\npuoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat\ntoisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka\nhe sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät\nvaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää\nFritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he\njuuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.\n\nFritz Amatus piti sitä alussa häpeänä olla tytön suojelemana. Hän\nkohteli Spireaa uhkamielisellä kylmäkiskoisuudella, sekä uskoi\nEufrosynelle että hän oli \"niin kauhean tanttimainen\", mutta vihdoin\nvoitti Spirea hänenkin.\n\nSe oli eräänä päivänä, jolloin hän vimmastuneena, kuohuen vihasta ja\nitku kurkussa tuli kotiin, saatuaan kadulla joukon kohteliaisuuksia,\nsemmoisia kuin: \"tyttökoululainen\", \"neiti Ruttenpimper\", \"tyttö kulta\"\nja niin edespäin.\n\nHän ärtyi yhä enemmän, kun pojat kotona teeskentelivät\nmyötätuntoisuutta. \"Voi pienokaista\", \"voi mummo rukkaa\", --\npäivittelivät he.\n\nSpirea otti hänet silloin kamariinsa, jossa sillä hetkellä ei sattunut\nolemaan ketään. Fritz oli punainen raivosta ja puri huuliaan estääkseen\nkyyneltulvaa.\n\n-- Vai ovat nuo tytöt teidän koulussa niin hirveän häijyjä? -- sanoi\nhän, tarttuen Fritzin käteen.\n\n-- Sitä en ole sanonut, -- mumisi Fritz Amatus.\n\n-- He ovat tuhmia, valehtelijoita, turhamielisiä, kielikelloja...\n\n-- Kuka sen on sanonut? -- huudahti Fritz kummastuneena. Spirea ei\nollut kuulevinaan.\n\n-- He opettavat pojille laiskuutta ja tottelemattomuutta.\n\n-- Eipä, se ei ole totta. He ovat päinvastoin ahkerampia ja\ntottelevaisempia kuin pojat.\n\n-- ... He nauravat opettajille, valhettelevat toisistaan, kinastelevat\nja riitelevät...\n\n-- Eipä, Spirea, kuka on sanonut...\n\n-- Täytyyhän minun uskoa sitä, koska sinä olet niin onneton siitä, että\nsinulla on tyttöjä tovereina.\n\n-- Niin, kun he aina ärsyttävät minua...\n\n-- Kutka? Tytötkö?\n\n-- Ei, pojat tietysti.\n\n-- Kuule, Fritz, jatkoi Spirea, laskematta hänen kättään. -- Kuka on\nsuurempi houkka, se joka pilkkaa toista ilman syytä, vai se joka ottaa\ntämän pilkan niin itseensä, että hän tulee pahankuriseksi kaikkia\nihmisiä kohtaan, yksin viattomiakin.\n\n-- Se, joka toista pilkkaa, -- vastasi Fritz uhkamielisesti ja koetti\npäästä pakoon.\n\n-- Ei, veikkonen, vaan se joka viitsii huolia tyhmästä pilkasta,\nvaikka tietää ei mitään pahaa tehneensä. Jos minä olisin poikana,\nantaisin heidän härnätä minua vaikka kuinka paljon tahansa, koska se\nheitä huvittaa, ja minä en siitä tulisi tippaakaan huonommaksi. Minä\npäin vastoin näyttäisin heille, että pitäisin kunniana olla hyvien ja\nahkerien tyttöjen tovereina. Tai eivätkö ne ole hyviä? --\n\n-- He ovat oikein kunnon tyttöjä jokaikinen, -- sanoi Fritz suoraan.\nHän oli päättänyt ettei tästä lähin sano halaistua sanaa, joka ei olisi\ntotta.\n\n-- Näetkös! Tarvitsetko siis hävetä sitä että olet heidän toverinaan? --\n\n-- En sitä, mutta...\n\n-- Pysy nyt totuudessa, Fritz. Onko se sentähden, että he ovat\n_tyttöjä_.\n\n-- On, -- myönsi poika hiljaa ja vastahakoisesti.\n\n-- Siinä tapauksessa olet tuhmempi kuin luulinkaan. -- Spirea näytti\nvakavalta ja pahastuneelta.\n\nFritz Amatus seisoi hetken ja tuijotti saappaihinsa, tohtimatta\nvetää pois kättään, joka lepäsi niin isona ja karkeana Spirean\npehmoisessa ja lämpimässä. Tuon surullisen katseen edessä ei hän\nsaattanut olla jäykkänä ja uhkamielisenä. Hän tiesi, hän tunsi että\nhän oli väärässä ja Spirea oikeassa. Vasten tahtoansa täytyi hänen\nkunnioittaa tätä _tyttöä_, joka vaikka vaan neljäntoista vanha, oli\nniin viisas, tasainen ja rohkea. Samassa muisti hän myös kaikki pienet\ntyttötoverinsa, jotka olivat niin auttavaisia ja kilttiä ja joita hän\nkuitenkin aina oli niin äreästi kohdellut. Hän rupesi arvelemaan,\nettä eikö liene niitä tuhmasti kohdellut... Spirea tuntui hänestä nyt\nniin hyvältä... äitikin muistui mieleen ja häntä oli ikävä, -- koko\npäivän vastenkäymiset tulvasivat ikäänkuin takaisin hänen päällensä, ja\näkkiarvaamatta peitti hän kasvonsa vasemmalla nutun hihalla ja nyhkytti\n-- aivan kuin tyttö -- hillitsemättä ja sydämen pohjasta.\n\nSpirea silitti hänen pörröistä tukkaansa ja antoi hänen itkeä. Hän\ntiesi että sen jälkeen tuntuisi helpommalta. Vähän ajan kuluttua\npyyhkäsi Fritz hiukan hämillään kyyneleet silmistään ja koetti nauraa.\n\n-- En tahdo enää olla houkkana, -- sanoi hän. -- Olen ollut tuhma\ntytöille.\n\n-- Etkä huoli enää siitä, että pojat härnäävät sinua? Usko minua, jota\nvähemmin sinä huolit heistä sitä pikemmin herkeävät he pilkkaamasta.\n\nEräänä iltana kun tädit olivat poissa ja lapset olivat itsekseen,\nehdoitti Kamilla illallispöydässä, että he perustaisivat seuran tai\nyhdistyksen tarkoituksella sulostuttaa elämää itselleen ja muille ja\njota seuraa kutsuisivat... niin miksikä?\n\n-- _Hupi- ja hyöty-seuraksi_, ehdoitti Svante, joka oli kotoisin\nkylpylaitos-seudulta, jossa vuosittain semmoisia seuroja perustettiin.\n\n-- Eikö mitä, mutta ehkä _vapaaehtoiseksi pakinakunnaksi!_ -- ehdoitti\nKasse.\n\n-- Ole höpisemättä! -- varoitti Kamilla. -- Mitä sinä, Masse, ehdotat?\n\nMassen veitsi seisottui keskellä suuta. Hän mietti.\n\n-- _Ruoka- ja makeis-yhtiö_ olisi soma nimi. -- Hän nieli suuren\npotaattipalasen.\n\n-- Ei kelpaa! huudettiin. Se on teeskenneltyä.\n\n-- Ehkä: _yleinen sportti-akrobaatti-seurue_, lähti Fritz Amatus'en\ntäydestä suusta.\n\n-- Tai: _köyhien ystävät_, -- ehdotti Effi, joka oli kuullut isänsä\npaljon puhuvan \"hätää kärsivistä\" pitäjässä. Palkinnoksi sai hän\nyleisen naurun puuskan. --\n\n-- Ei, te ette keksi mitään kaunista ja soveliasta, lapsukaiseni, --\nlausui Kamilla päättäväisesti. -- Spirea, sinä et ole sanonut mitään.\nNo? --\n\n-- Yksinkertaisin nimi on paras. Minä ehdotan että nimitämme itseämme\n_Tilhiläisten Yhtiöksi_.\n\n-- Tilhiäkö me olemme, -- ivasi Masse. Siinä tapauksessa meidän pitäisi\nsyödä pihlajamarjoja ja käyttää koreita vaatteita.\n\n-- Minäpä olenkin syönyt kuusi pihlajamarjaterttua tänään, -- vakuutti\nFritz Amatus.\n\n-- Tässäpä on sopivaa koristusta vaikkapa tilhillekin taikka sitten\nhohkanärhille, -- huomautti Kasse, hypistellen rimssua Kamillan\nmekossa, sillä Kamilla parka oli aikalailla turhamielinen.\n\n-- Minusta ei Spirea tällä kertaa ole ollut niin viisas kuin\ntavallisesti ennen, -- lausui Svante kohteliaasti. -- Toinen nimi olisi\nsopivampi.\n\n-- Minä ehdotan: _Sukkelat Suut_, sanoi Kamilla,\n\n-- Se on hyvä nimi! Hyvin sopivaa! Olkoon menneeksi! -- kuului joka\ntaholta.\n\n-- Ja huomenna on meillä vuosikokous. Mepä pidämme puheita ja\nvalitsemme puheenjohtajan, aivan kuin suuret ihmiset, -- sanoi Kamilla\ninnostuneena.\n\n-- Ja sihteerin, talouden- ja rahastonhoitajan, -- lisäsi Svante,\nvarmana siitä että hän tulee valituksi johonkin kunniavirkaan.\n\nFritz oli niellyt viimeisen potaattinsa ja kaikki olivat kylläiset,\njonkatähden nousivat pöydästä ja menivät tyttöjen kamariin, joka oli\nkookas ja hauska. Masse ja Kamilla matkustivat maailman ympäri herra\nFogg'in kanssa, Fritz ja Eufrosyne pelasivat erästä peliä, Svante\nmeni omaan huoneesensa ja nau'utti viulullaan \"tuoll' on mun kultani\"\nja \"kukkuu\", ja Kasse vaipui kirjaan \"Kummallisia seikkailuja maalla\nja merellä\". Kukaan ei tietänyt missä Spirea oli tai mitä hän teki,\nmutta kun kello löi yhdeksän ja lapset alkoivat tuntea Nukku Matin\nlähestyvän, kaipasivat he häntä. Vasta silloin kun Kamilla ja Eufrosyne\njo olivat päältään riisumassa, tuli Spirea. Hän oli punainen ja kuuma\nkasvoiltaan ja vastasi estellen tyttöjen uteliaihin kysymyksiin. Hän\nhommaili vähän aikaa vaatesäiliönsä ääressä, jonka jälkeen pani maata\nhiljaisena ja alakuloisena.\n\n-- Seuraava päivä oli onneton. 1) Nukkuivat kaikki lapset liian\npitkään; 2) repi Kamilla ison kolon mekkoonsa, kun hänen piti ottaa\nsitä naulasta; 3) kaasi Svante, joka harvoin teki tuhmuuksia,\nmaitolasin pöytäliinalle; 4) kompastui Fritz Mobelleen, joka korsasi\nsuloisesti emäntänsä tuolin vieressä, niin että hän löi päänsä pöytään\nja sai aika kuhmun silmän kohdalle.\n\nKoulussa kävi huonosti. Spirea oli hajamielinen ja Kamilla\nuppiniskainen. Masse ei löytänyt Azorin saaria kartalla ja Kasse väitti\nKristoffer Kolumbuksen syntyneen v. 1790. Se oli ihan hullua.\n\nMutta pahinta oli sitten kotona.\n\nLapset huomasivat, että Dika täti näytti selittämättömän ankaralta\npäivällispöydässä sekä että Dea täti huokasi tavallista useammin. Miina\noli ollut kipeänä muutamia päiviä ja hänen sijaansa oli otettu ajurin\npieni neljätoistavuotias Maiju apulaiseksi kyökki-Katriinalle, joka ei\nvoinut yksin ennättää sekä laittaa ruokaa että palvella koko joukkoa.\nMaiju juoksi kuin eksynyt kana sinne tänne vatien ja lautaisten kanssa\nja oli vähällä säikähdyksestä pudottaa kaikkea käsistään, joka kerta\nkun Dika tädin katse sattui häneen.\n\nPäivällisen syötyä kutsui Dika täti lapset saliin. Vakavana asetteli\nhän silmälasejaan ja katseli lapsia toinen toisensa jälkeen. Nämä\nseisoivat hiljaisina ja hämmästyneinä hänen edessään.\n\n-- Tänä aamuna, -- alkoi hän sitten juhlallisesti, -- kun Dea\nsisar pyyhki pölyjä täällä, huomasi hän, että yksi rakkaimmista\nmuistokaluistamme, päätä nyökäyttävä kiinalainen, joka oli tehty\n_oikeasta_ posliinista ja seisoi ennen tuolla toisella hyllyllä, oli\nhävinnyt. Hän huusi minua, me kutsuimme Miinaa ja Katria, etsimme joka\npaikasta, mutta turhaan. Nyökäyttävä kiinalainen on yhä vaan poissa.\nVihdoin löysimme kaukaisimmassa sopessa muutamia posliinisirpaleita,\njoista meidän täytyi päättää, että _joku on särkenyt kiinalaisen ja\nkätkenyt palaset, ettei asia tulisi ilmi_.\n\n-- Meidän kallis kiinalaisemme, jonka perimme kolmekymmentä vuotta\nsitten tädiltämme, neiti Riddarsparrelta! -- huudahti Dea täti,\nkääntäen katseensa kattoon.\n\nDika täti jatkoi:\n\n-- Ei Katri eikä Miina ole voineet sitä särkeä, sillä Miinahan oli\nvuoteen omana ja Katri oli koko eilisillan, jolloin asian on täytynyt\ntapahtua, keittiössä, sillä hän kuivasi korppuja. Maiju on kielletty\nmenemästä saliin ja koskemasta mihinkään täällä, -- siis se ei ole\nkukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt\nkiinalaisen?\n\nHetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia,\njotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin\nrohkaisi Svante mieltään, -- hän arveli, ettei hänen arvonsa oikeastaan\nkannattanut olla tämmöisessä asemassa; -- hän vakuutti: -- minä en\ntiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.\n\n-- Enkä minä, enkä minä, -- kuului samassa koko lapsijoukosta. Dika\ntäti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen\nlapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan\nvasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden\ntakana hiukan kalpeana ja silmät maassa.\n\n-- Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen\nlemmikkinsä. -- Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!\n\nTäti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä ja\ntyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti\nympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan. Tämä\npunastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja vaikeni.\n\n-- Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla _sinä!_\n\n-- Minäkö? Voi en... kyllä... en voi sanoa mitään... Spirea, tuo\nkiltti, luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja\nhyrskähti itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti,\nvaikka vieno katse pilkisti silmälasien takaa: -- kerro suoraan, kuinka\nkaikki tapahtui!\n\nEi mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä Spireaan.\n\n-- Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?\n\n-- Ei vastausta.\n\n-- Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi valhettelemalla?\n\n-- Ei, ei, Dika täti, -- änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä,\n-- Mutta elkää kyselkö minulta, en _voi_ vastata kysymyksiinne.\n\nSanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle seuraamaan\nitseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä ja hämmentyneinä\ntyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua ja surinaa, ikäänkuin\nmehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa, jotkut koettivat toteen\nnäyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta, toiset taas ihmettelivät,\njosko hän todellakin oli tehnyt _sen_ ja mikä rangaistus hänelle\nmäärättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi Masselle\nkorvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli tyrkännyt hyllyä,\nkun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun tyttöjen piti mennä\nkouluun, -- heillä oli lisätunti jälkeen puolenpäivän -- näyttäytyi\nSpirea jälleen, itkettyneenä, mutta tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei\nuskaltanut häntä puhutella ja koko iltapäivä kului raskaan mielialan\nvallitessa. Jälestäpäin saivat lapset tietää Dea tädiltä, joka oli\nenemmän puhelias, ettei Spirea ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin\nkysymyksiin, vaan innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa.\nJonkun ajan kuluttua tulisi kyllä muka kaikki ilmi.\n\n\n\n\nKamillan seikkailu.\n\n\nKoko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa joukossa.\nPotaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä yhtä\nhalukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde oli\nkuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa. Dea\ntäti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan sekä\nylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään\nkaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän\noli yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä\ntapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että\nennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa,\nkun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja\nhajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa puolta\nkuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse taas sai\nvälistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei kiehumaan, hän\nkun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja kuinka vähäisessä\najassa asia olisi voinut tapahtua.\n\nTänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta\nmallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista,\nkiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että kun\nFritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän varsin\nkohteliaasti lausui: -- anteeksi, täti hyvä! -- joita lausetapoja\nsiihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.\n\nMutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein päättyvät\naika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen päiväpaiste\nnuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei ollut mikään\npoikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.\n\nKamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua\nPetterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan\npaperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä\nvapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin\noikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri\nkoko talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin\nPuttosenkin, -- rengin -- vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen\nsiniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta Perpetuan\nkoulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa. Morsiamella\noli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja koristettuna ja\nsulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana muotilehdessä), oli\npuettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti. Nekkuja ja karamelleja\ntarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen mukaan. Kun kello löi\nyhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta samassa kutsui Perpetuan\näiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen jälkeen täytyi Perpetuan\nsoittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja vielä sitten ei Kamilla\nmalttanut olla katselematta erästä Alcott'in uusinta kertomusta. Kuinka\nkävikään, niin löi kello kymmenen, ennenkuin hän muisti jäähyväisiä\nheittää.\n\n-- Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? -- huudahti Kamilla, kun kuuli\nnuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse sisään, jos\novat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin vakavasti, että\nminun piti olla kotona kello yhdeksän.\n\n-- Elä huoli, minä saatan sinua, -- lohdutti Perpetua. -- Jos juoksemme\naika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule! --\n\nJos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi\nlaskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä\noli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä\naavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat\npimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.\n\nKas tuossa nyt olikin jo se nurkka!\n\n-- Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan\nsaattamasta! Portti on auki... eikä, odotahan hiukan, elä mene!\nPerpetua, mitä minä teen! -- Portti on kiinni!\n\n-- Etkö saata kolkuttaa?\n\n-- Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!\n\nMikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia\nponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa\nheille tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja\nhe katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate\näkkiä Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti\nkourallisen hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti,\nkyllä hän kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä.\nAjuri ajaa rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa,\nsiinä kaikki. Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa,\nennenkuin uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot\nnäkyivät ikkunassa.\n\n-- Spirea! -- huusi Kamilla hiljaa.\n\nNyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin\nkäärittynä tirkisti ulos.\n\n-- Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?\n\n-- Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.\n\n-- Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta...\n\n-- Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan...\n\n-- Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, -- anna minun\n_koettaa_ tulla ikkunasta... ei, se on liian korkea... mitä minä teen?\nMaltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli... sukkelaan, sukkelaan,\njoku voisi tulla...!\n\nSpirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten koko\najan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää Eufrosyneä.\nVihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas ikkunasta. Mutta\nvoi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka nousi\nseisoalleen tuolille.\n\nRohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka\ntavallisesti oli kekseliäs: -- nytpä tiedän keinon! -- asettui\npolvilleen tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: --\nkas nyt, nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!\n\nKamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli.\nSillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta,\nkatkesi tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka\nputosivat suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli\nvalitti, että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään\nikkunassa, osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen\ntuolin, jolla ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten\nuudistettiin koe. Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen\navuttomilla ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni\nja hilasi hänet sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli\ntätä voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas\nPerpetualle: -- no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!\n\nPerpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.\n\nAni varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt asettaa\nkahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6 säntilleen\nviedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs\nmies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia\nTilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen\ntarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.\n\nDea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä\nkorppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka\nsilmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti:\n-- mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! --\n\n-- Mikä on? -- kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa\npehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.\n\n-- Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!\n\n-- Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui\nnousemaan vuoteelta.\n\nKirje kuului:\n\n    \"Neiti Konkordia Tilhinen.\n\n    Kun minä eilen illalla kello yhdentoista aikana kävelin asuntonne\n    läheisyydessä, huomasin kaksi henkeä, jotka nähtävästi tekivät\n    merkkejä jollekulle Teidän kunnioitettavassa talossanne asuvalle.\n    Hetken kuluttua aukesi ikkuna ja vilkas keskustelu alkoi, jota en\n    kuitenkaan kaukaisuuden tähden voinut kuulla. Sitten laskettiin\n    alas ikkunasta joku esine. Rupesin aavistamaan murtovarkautta ja\n    käännyin poliisia hakeakseni, mutta sitä ei ollut lähitienoilla.\n    Samassa huomasin minä, että toinen varkaista kiipesi sisälle\n    ikkunasta, jota vastoin toinen lähti pois juoksujalassa,\n    arvattavasti saaliin kanssa. Sillä kun minä sitten lähestyin\n    paikkaa, jossa rikos oli tapahtunut, en löytänyt mitään paitse\n    nämä kaksi esinettä, jotka minun täten on kunnia lähettää Teille,\n    toivossa että ne voivat johtaa Teitä varkaiden jälille.\n\n                                   Erinomaisella kunnioituksella\n                                            nöyrimmästi\n\n                                        _Eusebius Pilleri_\n                                          D:r Pharmacie.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Dika täti, joka nyt oli avannut\nkääryn ja veti esille tuolin jalan ja rutistuneen hatun, -- mitä\ntämä merkitsee? Yksi ruokasalin tuolin jalka... ja hattu... mies ei\nvarmaankaan ole aivan täyspäinen!\n\n-- Pidetäänhän apteekkari Pilleriä hyvinkin kunnioitettavana miehenä,\n-- keskeytti Dea täti painolla.\n\n-- Pidetään kyllä, mutta hänellä mahtaa olla joku vika päässä, -- intti\nDika täti, -- Murtovarkautta? Ja mekö emme olisi mitään kuulleet...?\n\n-- Niin, olisihan edes Mobelle herännyt...\n\n-- Ja mistä hän on saanut käsiinsä ruokasalin tuolin? Tämä ei ole ikinä\nrehellisesti tapahtunut.\n\nDea tädin hellä sydän täyttyi surullisilla aavistuksilla. Hän pudisti\npäätään. -- Tyttöjen kamarista ei kuulu hiiskahdustakaan. Kunpa vaan\nlapsirakat, eivät viruisi vuoteillaan murhattuina, -- lisäsi hän miltei\nitkien.\n\n-- Tässäpä ei auta nyt itku, vaan _toimia_ tässä täytyy, -- vastasi\nDika täti ja sitoi päättäväisen näköisenä paksun harmaan alushameensa\nnauhat. Viiden minuutin kuluttua kulki hän Miinan ja Katrin saattamana\nkaikkien huoneiden läpi, tutki kaikkea ja kaikkia, herätti niitä,\njotka vielä nukkuivat ja säikähdytti niitä, jotka jo pukivat päälleen.\nMurtovarkautta? Kolme varasta? Poliisi? Massen, Eufrosynen ja Fritz\nAmatuksen sydämet sykkivät iloisesta odotuksesta. Mutta kun Spirea\nja Kamilla vihdoin pääsivät selville asiasta, kohtasivat heidän\nkatseensa toisiaan. Spirea näytti olevan pahoillaan, Kamilla lensi\ntummanpunaiseksi ja kääntyi poispäin.\n\n-- Kamilla sinä teet väärin kun et kerro Dika tädille koko asiaa.\n\n-- Sitä ei _sinun_ tarvitse minulle sanoa, joka et itse tahtonut\ntunnustaa! -- vastusti Kamilla kiivaasti.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä katui hän kuitenkin katkerasti sanojaan,\nsillä kun hän kiersi käsivartensa Spirean kaulaan ja pyysi anteeksi,\nsuuteli häntä kyllä Spirea, mutta huokasi: -- sinäkin siis luulet minua\nsyylliseksi... valhettelijaksi ja pettäjäksi...?\n\n-- En, en, -- huusi Kamilla tuskallisesti, -- en ole sitä koskaan\nuskonut.\n\n-- Jos voisin tätä jollakin lailla ymmärtää, -- päivitteli Dika täti,\npuhuen oven takana Miinalle.\n\n-- Kukaan ei ole mitään kuullut eikä nähnyt. Mutta -- entä tuolinjalka?\nJa ruokasalin tuoleista puuttuu yksi. Eikö kukaan todellakaan ole\nkuullut mitään melua tänä yönä?\n\nHän astui nyt tyttöjen kamariin, tuolin jalka toisessa kädessä, hattu\ntoisessa ja yömyssy toisella korvalla. Kun Kamilla näki Dika tädin,\njoka muuten niin ankarasti noudatti kaikkea järjestystä, tämmöisessä\ntilassa, purskahti hän nauramaan. Spirean rukoilevat katseet saivat\nhänet kuitenkin tyyntymään, hän astui suoraan Dika tädin luo ja\ntunnusti koko asian.\n\n-- Nyt täytyy minun istautua, -- sanoi Dika täti, puoleksi huvitettuna\npuoleksi suuttuneena tuosta odottamattomasta uutisesta. -- _Sinä_ sinä\nja Pernilla olette siis...\n\n-- Perpetua, täti kulta, -- oikaisi Kamilla.\n\n-- Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet tuolin,\npolkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi kummitusta\nkeskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla...\n\n-- Perpetua, hyvä täti!\n\n-- Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti...\n\n-- _Perpetua_ on hänen nimensä, täti rukka.\n\n-- Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on helpompi\nmuistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa...? Se on todellakin niin kuin\nDea sanoo, että se, joka pitää koululapsia luonaan, sillä on hirveä\nedesvastaus.\n\nKun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi\nkatkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria\nmurtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:\n\n    \"Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.\n\n    Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä\n    kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta\n    rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille\n    tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista\n    koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään\n    ikkunasta, sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman\n    tunnin lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut\n    ja hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan\n    kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja\n    kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän syvimmällä\n    kunnioituksella\n\n                                           Konkordia Tilhinen.\"\n\nPäivällispöydässä ei osattu paljon muuta puhua kuin Kamillan hauskasta\nseikkailusta. Masse oli piirustanut koko tapahtuman ja salaa pistänyt\npaperin Kamillan lautasen alle.\n\n-- Kuinka te uskalsitte mennä yksinänne kotiin pimeällä, -- irvisteli\nKasse. -- Jospa olisi tullut poliisi vastaan...!\n\n-- Ja vienyt teidät putkaan; jatkoi Eufrosyne kiiluvin silmin.\n\n-- Olisipa ollut somaa, jos meidän tänään olisi täytynyt panna ilmoitus\nHufvudstadsbladetiin, -- arveli Dika täti silmää iskien.\n\n-- Ja ehkä saaneet maksaa löytöpaikkaa, -- huokasi Dea täti.\n\nKamilla oli sekä nolostunut että huvitettu, kuin niin suuressa määrin\noli kiinnittänyt itseensä yleisen huomion. Massen piirustusta katseli\njokainen ja paljon naurua se herätti.\n\nEpäselvällä taustalla nähtiin ikkuna ja siitä oli heilumassa kaksi\nvalkoista säärtä. Hattu ja nenä alempana osoittivat toisenkin henkilön\nläsnä oloa. Kaikki muu oli vaan mustaa kuin Egyptin pimeys.\n\nKaikki nauroivat paitse Spirea, joka yhä pysyi vakavana ja\nsurumielisenä. Jos kohta toverit eivät epäilleet häntä, katselivat\nhe kuitenkin väliin hiukan arasti häneen ja ikäänkuin vierastelivat\nhäntä. Hänen käytöksensäkin tuntui heistä välistä oudolta. Joskus meni\nhän ulos, ei tahtonut ketään mukaan ja viipyi kauan poissa. Joskus\nvaipui hän syviin mietteisiin iloisimman leikinkin kestäessä. Entä sitä\nsurullista katsetta, jolla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin!\n\nMyöhemmin samana päivänä, jolloin Dika täti oli kirjoittanut apteekkari\nPillerille, soi kello ja apteekkari itse omassa korkeassa persoonassaan\ntuli talossa käymään. Hän oli pieni ja laiha, siristelevät mutta\nsuopeat silmät ja kovin kohtelias käytökseltään. Spirea istui salissa\nläksyjään lukien, koska Kamilla tyttöjen huoneessa kuulusteli\nEufrosynen ja Fritz Amatus oli jostakin toisesta syystä myös vetäytynyt\nsinne kirjoineen karttoineen.\n\nKun Dika täti astui sisälle vieraansa kanssa ja kohteliaasti pyysi\nhäntä istumaan, lensi Spirea tulipunaiseksi ja hän kokosi hätäisesti\nkirjansa hiipiäkseen pois kenenkään huomaamatta. Dika täti meni\nkäskemään Miinaa kahvia keittämään ja juuri samassa kun Spirea\napteekkarin selän takana aikoi hiipiä tiehensä, kääntyi tämä ja otti\naskeleen häntä kohti, näytti iloisesti hämmästyvän ja ojensi hänelle\nkättä. Fritz Amatus kuuli hänen ystävällisesti sanovan: -- kas,\nneitihän se on! Toivon teidän jo löytäneen ihmeitten tekijän ja...\n\nÄkillinen rukoileva katse keskeytti hänet ja ennenkuin hän pääsi\njatkamaan, oli Spirea poistunut. Fritzkin vetäytyi toiseen huoneeseen,\nja kovasti häntä arvelutti, kun oli kuullut tuommoisia salaperäisin\nsanoja. Mitä salaisuuksia saattoi Spirealla olla ventovieraan herran\nkanssa? Missä tekemisessä saattoi hän olla ihmeitten tekijän kanssa?\nOliko hän ehkä sairas? Fritz Amatus tunsi ritarillisen sydämmensä\nkäyvän levottomaksi. Mutta ei _hän_ kaikessa tapauksessa tahtoisi\nurkkia Spirean salaisuuksia.\n\n\n\n\nKaisaniemellä.\n\n\nEufrosyne Tähtinen oli äidiltään saanut lähetyksen kotona leivotuita\nmesileipäsiä ja päätti panna toimeen pidot. Eräänä lauantain\niltapäivänä maaliskuussa, kun oli pari astetta kylmää ja mäet\nKaisaniemellä [eräs puisto Helsingissä] olivat ihan jäisiä, kutsui hän\nluokkatovereitaan Annia, Selmaa, Heddiä sekä Perpetuaa ja Kamillaa\nmäenlaskuun Kaisaniemelle. Spirea jäi kotiin, vaan muut lähtivät\niloisina ja juhlatuulella määrättyä kelkkamäkeä kohti, jokainen vetäen\njälessään \"Mustia\", \"Pelleä\" tai \"Kettua\" tai mikä minkinnimistä\nkelkkaa. Eufrosynellä oli hyvästi täytetty laukku toisella käsivarrella\nja toisella veti hän kelkkaansa \"Iloa\", joka oli hiukan ruostunut\nkesällä ja nyt teki melkoista vastarintaa.\n\nMäelle tultua näkivät he, että ennen heitä oli sinne ennättänyt\nmuutamia lyseolaisia.\n\n-- Hyi, kuinka ikävää! -- huudahti Kamilla. Nyt täytyy meidän hakea\nitsellemme toinen mäki.\n\n-- Eikö mitä, tämä on kaikista paras, -- sanoi Eufrosyne, -- sovimmehan\nnyt täällä poikain kanssa.\n\n-- Mutta kuinka uskallamme syödä mesileipiä heidän nähden, -- ihmetteli\nSelma.\n\n-- Me käännymme heihin selin! Ja sitä paitse ennättävät he mennä\ntiehensä senkin seitsemän kertaa, ennenkuin me rupeamme syömään.\n\nEufrosynen levollisuus tarttui toisiin ja he päättivät jäädä siihen\npaikkaan. Kamilla pani asian alulle siten, että äkkiä heittäytyi\nkelkalle ja laski menemään semmoista kyytiä, että jääsirpaleet\nsinkoilivat ympärille. Toiset seurasivat, muutamat vatsallaan, toiset\nsirosti poikkipuolin kelkkaa, kaikki reippaina ja rohkeina, vaikka koko\nruumista tärisytti nopea kulku.\n\nEi huolittu yhtään pojista, huudettiin heille vaan välistä\nkohteliaasti: pois tieltä! kun nämä eivät joutuneet kylliksi sukkelaan.\nMutta pojilla näkyi olevan enemmän halua tekemään tuttavuutta tyttöjen\ntai ehkä oikeammin heidän eväspussinsa kanssa. Yksi heistä tarjoutui\nvetämään ylös Kamillan kelkkaa, mutta sai kiellon. Toinen nosti maasta\nAnnin puhkion, jonka hän oli pudottanut ja toi sen hänelle. Kolmas ajoi\nSelman ohitse, jolla sivumennen sanoen oli melkoisen suuri nenä ja\nhuusi hänelle samassa: -- tehkää hyvin ja kääntäkää pois nenänne, että\npääsee sivuamaan!\n\nTämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät selvällä\nylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun sentähden\nyksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa keskustelua\nEufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori herra suuttui nyt\nvuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne seuraavan kerran kiiti hänen\nohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi hänen päästään lakin varsin\ntaitavasti sekä lähti juoksemaan portista ulos kadulle, riemuitsevien,\nhurraavien toverien seuraamana.\n\nTytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne kuohui\nvihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten milloin\nrukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi ja\nhänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen kaniininnahkalakki.\n\n-- Nytpä vasta kummia nähtiin, -- huudahti Kamilla, kun Effi punaisena\nja hengästyneenä palasi ajosta. -- Kuinka nyt pääset kotiin lakittomana?\n\n-- Ei ole hätää, -- vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto\nvähitellen pääsivät voitolle, -- minä sidon pienen huivini päähän.\n\n-- Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin...\n\n-- Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt emme\nenää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa, niin\nlohdutamme itseämme mesileipäsillä.\n\nEffi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen\nympärillään.\n\n-- Sinäpä et ole milläsikään, -- tuumasi joku tytöistä. -- Jospa se\nolisi ollut _minun_ uusi lakkini, niin itkisin harmista.\n\n-- Ja se se sitten auttaisi, -- nauroi Effi. -- Minäpä sanon teille,\netten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä\npoliisikamarille ja ilmoittaa asian.\n\n-- Poliisikam... puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. -- Kenenkä\nkanssa?\n\n-- Yksinäni tietysti, ellei teillä ole halua tulla mukaan. -- Ja\nEufrosyne nousi päättäväisen näköisenä. -- Meidän täytyy lähteä nyt,\nettä ennätän käydä siellä sivumennen. Lupasin tädeille olla kotona\nkello seitsemän.\n\nTytöt korjasivat hiussuortuvat lakkien alle, laittelivat huivien\nrusetteja ja pudistivat lumen toinen toisestaan. Eufrosyne sitoi pienen\nvaaleansinisen huivin pyöreitten, kuumentuneiden kasvojensa ympäri\nja kulki tyttörivin etunenässä pitkin Mikonkatua, huolimatta niistä\nihmettelevistä katseista, joita yksi ja toinen heitti häneen.\n\nAleksanterinkadun nurkalla tuli heitä vastaan Fritz Amatus, joka oli\nkäynyt apteekissa ostamassa itselleen lakritsia sunnuntairuuaksi.\n\n-- Minnekä sitä nyt ollaan menossa? -- kysyi hän ihmetellen, kun näki\nEufrosynen huivi päässä.\n\nKaikki tytöt kiiruhtivat yht'aikaa kertomaan julmasta tapauksesta\nja Fritz Amatus oli kylliksi oikeutta harrastava asettumaan heidän\npuolelleen.\n\n-- Malttakaahan, kun minä saan sen rosvon kiinni, -- sanoi hän\nritarillisesti ja katsoi synkästi kahteen viattomaan poikaan, jotka\njuuri katosivat nurkan taakse. Hän tarjoutui sitten seuraamaan\nEufrosyneä poliisikamarille, sekä oli erittäin hyvillään, kun huomasi\nmillä kiitollisuudella muut tytöt vastaanottivat tämän tarjouksen, he\npelkäsivät näet Effin puolesta. Senaatin torilta he erosivat toisistaan\nja Kamilla meni kotiin edeltäpäin kertomaan tapauksesta.\n\nEipä Fritz ja Eufrosyne kauas ennättäneet, ennenkuin jälkimmäinen\näkkiä seisahtui ja tarttui Fritz'in käsivarteen. -- Tuossa hän on,\n-- kuiskasi hän kiivaasti, -- juuri tuo... Etkö näe, tuo, jolla on\nniin isot korvat... Tuossa pilkistääkin jotakin valkoista hänen\ntaskustaan... se on ihan varmaan minun lakkini...\n\n-- Tuoko? Sehän on Kalle Blomstén! Sepä veijari! Kyllä minä lakin siltä\nsieppaan, siitä saat olla varma!\n\nFritz kahlasi pitkin askelin luulotellun varkaan jälkeen ja Eufrosyne\nseisahtui erääseen porttikäytävään näkemään, kuinka kävisi. Hän\nhuomasikin, että Fritz saavutti pojan ja että hän uhkaavalla liikkeellä\nvaati häneltä lakkia takaisin.\n\nKalle Blomstén näytti kummastunutta ja vihaista naamaa. Fritz sieppasi\nhänen taskustaan sen valkoisen esineen ja sai korvalleen vaivastaan.\nEffi näki jotakin vierivän ulos lakista, näki poikien kumartuvan alas\npoimimaan niitä, näkipä Fritzin lopuksi lyövän kättä Kallelle ja\nkääntyviin takaisin jotenkin nolona.\n\n-- No, _eikö_ se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa\naavistaen.\n\n-- Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä\nrepäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi.\nMutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan\nvarmat tuhmuuksistaan.\n\nFritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä\nrinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti\nkuunteli heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi\nhankkia heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz\nja Effi kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen\nastuttua tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin\nkäärittynä, päässä Eufrosynen kaivattu lakki.\n\n-- Mitä, -- mitä se merkitsee? -- Effiltä jäi suu auki kummastuksesta.\n\n-- Mi-tä?... Oletko sinä löytänyt sen? -- puhkui Fritz ja heitti\npäältään päällystakin.\n\n-- Ei, mutta sano, _mistä_ olet sen löytänyt?\n\nKamilla suvaitsi vihdoin vastata. -- Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä\naskeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä\ntohtinut yhtään kääntyä, mutta _tunsin_, että joku mies ajoi minua\ntakaa ja minä aloin jo oikein pelätä...\n\n-- Entä sitten?...\n\n-- Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: \"neiti, seisahtukaahan\nneiti!\" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni,\nyksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin\nkohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa\npuolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle\nvietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.\n\nLasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti\nhämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.\n\n-- Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.\n\n-- Se on Kostja! -- huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään\nnuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili\nhäntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: -- voi sinua Fritz\nKonstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! -- Sitten alkoi\nheidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat\nheidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he vaan\ntuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan kääntyi\nsanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi. Jäähyväisiä\nsanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti taskustaan\npussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen nenäliinan, josta\notti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta sädehtien antoi\nhän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin poskelle, niinkuin\nVenäjällä on tapana, ja meni tiehensä.\n\n-- No, Fritz Konstantinovitsch, -- sanoi Masse, -- jos enää ollenkaan\nosaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te puhuitte.\nToimita meille käännös!\n\n-- Hän sanoi, -- mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan\npoikki, -- että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen\nisältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne\nkuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle\nmatkalla nämä prenikat.\n\n-- Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, -- tuumasi Masse,\nvastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti jakeli.\nIltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella ja\npaistetuilla potaateilla illalliseksi.\n\n\n\n\nSerenaadi.\n\n\nSvante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti\nseisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten\ntapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan\nhyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse\ntoivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien\nkanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän\nsaakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska hän muka\nvalssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput franseesissa.\n\nTanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja\nrumia, kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan\nja semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä\nnimeltä Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti\notsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen.\nSvante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta\ntätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui\ntanssitunneilla, -- että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä\noli sanonut ja sen semmoista.\n\nEräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista luokkatovereista\nportailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa. He viittasivat\nhänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä sydämellä kuuli\nSvante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi Emilie Dentsch'ille.\nEnsin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta sitten tahtoi\nKåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa \"Ich weiss nicht\nwas soll es bedeuten\" viulun säestäessä ja tähän tarvittiin Svante\nviuluineen.\n\nTämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin pitoon,\n-- sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä puhumatta\nasuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui ylpeydestä ja ilosta,\nkun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka pian alkoikin sointua\njotenkin hyvin paitse alku.\n\nVihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo\nkauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla\nvaroituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.\n\nKello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon\nportilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa\nserttinkipussissa kainalossaan.\n\nPortti oli kiinni.\n\n-- Sen kyllä avasin, -- sanoi Kåhlfelt. -- He pelkäävät koirien tai\nvarkaiden tulevan makkarapuotiin.\n\n-- Makkarakopuotiin?\n\n-- Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt? Mutta\neipä siitä mitään, -- me kiipeämme aituuksen yli.\n\nHiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; -- viulu heilui\nkuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli\nhuonosti viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista\nenemmän ääni painuksissa, bassolla oli yskä. \"Hiljaa, oi hiljaa\",\nlaulettiin niin hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville,\nmutta kun kvartetti lauloi viimeisiä tahtia \"Kirkas tähti\" -laulusta,\nkiskaistiin ikkuna auki ja eräs pää pilkisti ulos.\n\n-- Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! -- kuiskasi\nKåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä jouseen\nja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun \"Ich weiss nicht...\", jonka\njälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi selälleen\nja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien luo,\npurkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.\n\n-- Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku heiritse\nkunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis...!\n\nKåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa\npussiin.\n\n-- Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila,\ntahi...\n\nMelu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän\nsällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä.\nKaikki puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.\n\n-- Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia lauluja,\n-- sanoivat jotkut.\n\n-- Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen kimppuun.\n\nKåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet\nhyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin aituuksen\nyli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri kun\nhänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.\n\n-- Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss,\nkanalja? -- Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.\n\nRäiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän\nloukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa päästämättä.\n\n-- Poika parka, koskiko häneen? -- puhui ystävällinen naisääni, sillä\nvälin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia ponnistuksia\npäästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen käsivarsi\ntuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.\n\n-- Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, -- jatkoi sama\nystävällinen ääni. -- Mennään tänne \"itkun parantajan\" luo, hän tietää\nkyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.\n\n-- Viuluni...! -- valitti Svante, alakuloisena liikatessaan\nhyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan\ntietääkseen.\n\nSvante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua\ntuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat \"itkun\nparantajaksi\", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen\nlaastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän kuluttua.\nMakkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin todellinen\nonnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia vaskirahoja Svanten\nkäteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella. Svante-paran päätä\npyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän ikävöi kotiin omaan\nvuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin voimansa liikkeelle.\nLiivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka tarjosi \"itkun\nparantajalle\" vaivasta.\n\nMennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että\nhuone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli\nköyhä ja kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni\nhuononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla hyllyillä\nja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia, kynttiläjalkoja\nja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin unessa luuli hän\nmyös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä nyökkäävän kiinalaisen,\nihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-tätien salista. Hän oli\nkuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen ajatella tätä lähemmin.\nPihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin pimeässä saattoi viulunsa\npalaset ja hiipi kovin alakuloisena ja suuttuneena ulos portista, jonka\n\"itkun parantaja\" hänelle avasi.\n\n-- Kummallinen nimi, -- arveli hän itsekseen. -- Mitähän varten ne\nhäntä niin kutsunevat?\n\nKun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa vuoteessaan tutussa\nhuoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz Amatuksen makaavan\nvatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän itsensä tyytyväiseksi.\nMillä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan houkutella itseään moiseen\ntuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei ollut edes yrittänyt häntä\nauttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja tanssikoulussa kysyi hän sitten\nhuonosti peitetyllä ivalla, oliko makkarantekijä ottanut hänen viulunsa\npanttiin kinkun sijaan, jonka Svante muka oli varastanut. Pahinta\noli kuitenkin että Emilie kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois\npäätään, kun näki Svanten tulevan.\n\nPari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.\n\nVihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä\nlempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla\nmillänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan...\nainoastaan...\n\n-- Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante\nsurkeasti.\n\n-- Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä pahaa.\n\nSvante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja hän\nkertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla\nkummallisella nimellä \"itkun parantaja\", näki hän Spirean äkkiä\npunastuvan ja kääntyvän pois.\n\n-- Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan näytti...\n\nHän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean suhteen,\nkiinalainen ja \"itkun parantaja\" kaikki pyöri hänen päässään yhtenä\nsekasotkuna.\n\n-- Svante hyvä, -- sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, -- odota\nvielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja\nkadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.\n\nMiettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli hän\nsitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.\n\n\n\n\nItkun parantaja.\n\n\nSeuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein askelin,\nkatseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut, ennenkuin saapui\nkaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän erääsen pihaan,\nseisahtui empien erään oven luo ja luki nimen vanhasta nuhraantuneesta\nnimikortista. Ilo kuvautui hänen kasvoilleen ja hän saattoi tuskin\npidättää huudahdusta: vihdoinkin!\n\nSe oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin\njälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä\nkeskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut\nneiti Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.\n\nSpirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä, joka\ntyöskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan\nhämillään huudahti: -- vai niin, neitikö se on!\n\n-- Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne, --\nsanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte\nmenneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän\nmuuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.\n\n-- Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, -- vastasi mies tylysti, --\nmutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat pöllöt\novat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.\n\n-- Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte\nkorjata määrättyyn päivään.\n\n-- Kukapa jaksanee kaikkia lupauksia muistaa! Mutta valmiinahan\nsekin on ollut jo monta viikkoa ja neiti saattaa nyt nähdä, ettei\nse ole mennyt pahaksi minun luonani. Se on kuin ihka uusi, ei\nsilmälaseillakaan voisi huomata, mistä se on ollut rikki. Olipa\nsentähden koko lailla vaikeata korjata sitä.\n\nHän kääri kiinalaisen paperiin ja antoi sen Spirealle, joka maksoi ja\nmeni. Kevein askelin kiiti hän Antinkadulle, jossa heti meni ajurin\nperheen asuntoon. Maiju oli yksin kotona soudattamassa pientä veljeään.\nSpirea otti pois paperin kiinalaisesta ja puhui iloisesti: -- Tunnetko\ntätä herraa, Maiju? Tule nyt minun kanssani Dika tädin luo, niin\nkerromme koko asian.\n\n-- Voi, voi, uskallanko minä? -- vaikeroi Maiju niin onnettomana, kuin\njos häntä olisi uhattu viedä vankilaan. -- Dika neiti on niin ankara ja\nisä lyöpi minut pahanpäiväiseksi.\n\n-- Lörpötyksiä! Nyt et saa enää myöhistää sitä, -- vakuutti Spirea.\nOlisihan se ihan viekkautta, jos ei nyt kaikkea kerrottaisi, eikä\nisäsikään enää voi olla niin kovin ankara, kun näkee että kiinalainen\non ehyt taas. Tädeistä minä vastaan. Tule ylös keittiöön niin pian kuin\nvoit.\n\nTuntia myöhemmin istui koko seurue hauskasti salissa lampun ympärillä,\nSvante koetteli surumielisenä pianolla soittaa \"Ich weiss nicht was\nsoll es bedeuten\" ja ajatteli viuluaan. Masse ja Kamilla ajattelivat\narvoituksia lasten lehdessä. Kasse vuoli puulusikkaa uunin luona, Fritz\npiirusti hevosia ja Eufrosyne pelasi \"viidentoista peliä\" kahden kesken\nitsensä kanssa. Mobelle makasi sohvalla sotkeutuneena Dea tädin lankaan\nja tädit istuivat kumpikin nojatuolissaan, sukkaa neuloen ja puhellen\npuoliääneen keskenänsä.\n\nSilloin aukeni ovi ja Spirea astui sisälle Maijun seuraamana, joka\nkantoi kääryä.\n\n-- Hyvät tädit, -- alkoi Spirea. Hän näytti iloiselta, mutta ääni\nvärähteli hiukan. -- Minulla on teille jotakin kerrottavaa. Kuten\nmuistatte, pyysin minä itselleni vähän aikaa, ennen kuin saattaisin\nkertoa särkyneestä kiinalaisesta ja nyt on hetki tullut, jolloin saatan\nkertoa kaikki.\n\nTuona onnettomana iltana menin minä saliin erästä kirjaa noutamaan\nja löysin silloin Maijun eräässä nurkassa itkemässä. Hän oli\nsärkenyt kiinalaisen, kun hänen piti nostaa äsken täyttämänsä lampun\npaikoilleen. Hän väänteli käsiään ja kertoi, että häntä oli kielletty\nkoskemasta mihinkään salin nurkkahyllyllä, mutta hän oli tehnyt sen\nauttaakseen Katria, koska Miina oli kipeä. Hän pelkäsi niin sinua, Dika\ntäti ja isäänsä, joka löisi häntä, kun saisi sen tietää. Minä tahdoin\nmielelläni auttaa häntä, kun näin kuinka toivoton hän oli ja tiesin,\nettä hän hyväntahtoisuudesta oli ollut tottelematon. Sentähden lupasin\nminä koettaa saada kiinalaista korjatuksi ja menin paikalla apteekkiin,\njossa useasti kitataan vanhaa posliinia...\n\nTässä koetti nyt Fritz Amatukselle kirkas valo.\n\nMutta siellä eivät osanneetkaan sitä korjata. Apteekkari oli vaan hyvin\nystävällinen ja neuvoi minua erään miehen luo, joka möi jonkunlaista\nposliinikittiä nimeltä \"itkurohto\"...\n\nSvante näytti tässä saaneen vastausta tuhansille kysymysmerkeille.\n\n... ja osasi korjata vaikeimpiakin vammoja posliini- ja lasitavaroissa.\nTämä mies lupasi viikon sisään korjata kiinalaisen, mutta kun sitten\nmenin sitä noutamaan, oli hän lähtenyt matkoille. Useita kertoja kävin\nhäntä hakemassa, mutta aina turhaan. Oi, kuinka olin pahoillani. Tuskin\nlöytyy yhtään ainoaa, puotia koko kaupungissa, jossa en olisi käynyt,\nsaadakseni toista kiinalaista ostaa. Semmoisia ei vaan ollut missään.\nApteekkari sanoi myös, että se oli kallis kalu, jommoisia nykyjään\nharvoin nähdään. Vihdoin tulin Svanten kautta... (Svante punehtui ja\nkatsoi ulos ikkunasta)... tietämään missä mies asui. Silloin menin heti\nsinne ja sainkin kiinalaisen. Ja tässä se nyt on. Annathan, rakas täti,\nanteeksi Maijulle, hyvä täti, hän on ollut niin pahoillaan.\n\nMaiju itki hiljaa kasvot esiliinan peittäminä ja koko seurue istui\näänettömässä odotuksessa.\n\n-- Tiedänhän minä, -- jatkoi Spirea, että on väärin salata mitään\nrangaistuksen pelosta. Mutta jota enemmän minä kehoitin Maijua\ntunnustamaan, sitä pahemmin pelkäsi hän, pieni raukka. Luulenpa, että\nhän voisi tehdä vaikka mitä, niin pelkää hän isäänsä.\n\n-- Sinun olisi kuitenkin pitänyt sanoa minulle kaikki, -- lausui Dika\ntäti ankarasti.\n\nSpirea näytti hiukan nololta, mutta myös veitikkamaiselta. -- Sinähän,\nhyvä täti, kerrot kaikki Dea tädille ja Dea täti kertoo Miinalle kaikki\nasiat ja niin olisivat meikäläiset saaneet sen tietää ja yks kaks olisi\nkoko seikka tullut Maijun isän korviin.\n\nFritz katsoi Eufrosyneen, tohtisiko tämä nauraa, Eufrosyne katsoi\nKamillaan, Kamilla Masseen, Masse Kasseen ja tämä Svanteen, joka\nvuorostaan heitti varovaisen katseen Dika tätiin. Kun tämän kasvoissa\nnäkyi ikäänkuin hymyn alkua, uskalsi hänkin vetää suunsa nauruun, ja\nseuraus oli, että koko rivi purskahti raikkaaseen nauruun. Täditkin\nhymyilivät ja Maijun kyyneleet alkoivat kuivua.\n\n-- Niin, -- sanoi Dika täti, -- eihän tästä juuri kannatakaan itkeä, ja\nsoma juttuhan se on ollut, kun sitä oikein ajattelee. Ja kannattaapa\nsitä ajatellakin. Tule tänne, Maiju, minä suon sinulle anteeksi, en\nainoastaan Spirean tähden, vaan olisin tehnyt sen heti, jos suoraan\nolisit kaikki tunnustanut. Olen ollut pahoillani kiinalaisesta,\nenimmäkseen sen tähden, kun tiesin että tottelemattomuutta tai\nvalhetta oli asiaan sekaantunut. Ja oikeassahan olenkin ollut. Mene\nkotiin, Maiju, ja pyyhi pois kyyneleesi. Sinun pitää nyt sanoa kaikki\nvanhemmillesi ja kertoa, että olen jo suonut sinulle anteeksi. Tämän\nläksytyksen sinä kyllä muistat ilman muuta rangaistusta kuin sitä, jota\nnyt olet useita viikkoja kärsinyt.\n\n-- Mitä sinuun tulee, Spirea parka, niin en tiedä, joko olet menetellyt\noikein tai väärin.\n\n-- Voi, täti kulta! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne. --\nParempi olisi ollut Maijulle... ja itsellesikin... jos vaikka vasten\nhänen tahtoansa olisit pakoittanut häntä tunnustukseen. Salaperäisyys\nja totuuden salaaminen ei ole koskaan paikoillaan, ellei juuri\njoululahjojen teossa.\n\nSpirea näytti alakuloiselta.\n\n-- Tai eikö ole niin, hyvä lapsi, että sinä koko tämän ajan olet\ntuntenut olevasi _marttyyrina_ ja sen kautta omasta mielestäsi kohonnut\nkorkeammalle. Mitä?\n\nSpirea punehtui, hän tunsi moitteen sattuvan. Dika täti katseli häneen\nystävällisesti ja jatkoi:\n\n-- En suinkaan epäile, ettet tarkoittanut hyvää. On niin tavallista\nnuorissa tekeytyä syylliseksi asiassa, jossa on ihan viaton. Ja sitten\ntuntuu niinkuin muut ihmiset olisivat väärässä ja niinkuin sitä\nitse olisi muita parempi. Todellinen viaton kärsiminen tekee meidät\nnöyriksi, mutta jos itse hankimme ristiä itsellemme, niin kasvattaa se\nmeissä vaan ylpeyttä ja itserakkautta.\n\nKaikki olivat ääneti ja yleinen mielipide oli, että Dika täti oli ollut\nliian ankara.\n\n-- Onpa nyt varmaankin \"moraalikakkuni\" maistunut hyvinkin pahalta,\n-- sanoi tämä hetken kuluttua. -- Katsokaapa vaan, kuinka Kamilla\nirvistelee! Tule tänne, Spirea, vanhan tätisi luo! Sinun kaltaisilla\nkilteillä, tyyneillä ja ymmärtäväisillä tytöillä on kaksi vaarallista\nvihollista: itserakkaus ja ylpeys. Sen tietää vanha tätisi ja tahtoo\nsinua siitä huomauttaa. Mutta sama täti ei hetkeäkään epäile, ettet\ntällä kertaa erehtynyt hellyydestä. No, oletteko nyt tyytyväiset\n\"moraalikakkuun\", lapset?\n\n-- Eläköön Dika täti! -- uskalsi Fritz Amatus huudahtaa ja Eufrosyne\nlisäsi rohkeasti: -- Mutta maistuisipa kakku paljon paremmalta hillan\nkanssa.\n\nDea täti pudisti hämmästyneenä päätään, mutta Dika täti sanoi nauraen:\n-- Vai niin? No, siinä tapauksessa täytynee Spirean ja Kamillan mennä\nhommaamaan meille vadillinen vesipuolukoita siirapin kanssa, tämän\nsuuren tunnustuksen kunniaksi.\n\n\n\n\nTilhiläiset.\n\n\nYleinen ja pitkällinen tyytyväisyys oli ensimmäinen seuraus kiinalaisen\ntulosta ja salaisuuden ilmituonnista. Tuntui ikäänkuin raskas kivi\nolisi vierinyt koko seurueen sydämmistä ja varsinkin Spirea oli mitä\niloisimmalla tuulella, aivan kuin vasta nyt olisi päässyt vapaasti\nhengittämään. Yleisen innostuksen vallitessa vei Svante viulunsa \"itkun\nparantajan\" luo ja sai sen takaisin ihmeen hyvästi korjattuna. Täten\noli seurueella kohta jälleen ilo kuulla sen vienoa naukumista iltasilla.\n\n-- Mitenkä kävikään seuramme, jota meidän piti nimittää \"_Sukkelat\nSuut_\"! -- ihmetteli Kamilla eräänä päivänä. -- Se taisikin unhottua\nkiinalaisen tähden?\n\n-- Nimestä en pidä minä, -- huomautti Spirea, -- se kuuluu\nlörpötteleväiseltä ja S.S. saattaisi sitä paitse luulla esimerkiksi\n\"Suomalaiseksi seuraksi\" tai \"Sivistys-Seuraksi\", joita on niin monta.\n\n-- Spirea on oikeassa, -- myönsi Svante, -- meillä täytyy olla toinen\nnimi.\n\n-- Kutsukaamme sitten itseämme Tilhiläisiksi, -- niinkuin Spirea\nviimein ehdoitti, -- arveli Fritz.\n\n-- Satuitpa nyt kerran oikeaan kohtaan, Fritz Konstantinovitsch, --\nhuusi Masse ja löi Fritziä veljellisesti olkapäähän.\n\n-- Niin kyllä, Tilhiläiset on kaikkein paras nimi, -- päätti Kamilla.\nJa tänä iltana perustamme jo seuran eli klubin, eikö niin? Valitsemme\npuheenjohtajan ja niin edespäin, niinkuin muutkin seurat.\n\n-- Kutsummekohan muitakin toveria? -- tiedusteli Eufrosyne.\n\n-- Ei, ei, onhan meitä kylliksi monta, hauskinta on ilman vieraita,\n-- vastustivat useimmat ja yksimielisesti päätettiin, että seura\nperustettaisiin jo samana iltana oikein juhlallisesti. Nimeksi\npantaisiin \"Tilhiläiset\" muistoksi tämän talven hauskasta yhdessä\nolosta. Oli vaan enää kaksi viikkoa kesälupaan ja kaikki tunsivat\ntarpeelliseksi jollakin lailla vahvistaa keskinäistä väliään, ennen\nkuin ero tulisi.\n\nTädit antoivat luvan juhlallisuuden viettoon ja seurue sai kokoon\nmarkan virvoitusten ostoon. Läksyjen luettua kokoontuivat kaikki\nkello seitsemän tyttöjen huoneeseen, joka tilaisuutta varten oli\njuhlallisesti järjestetty, sinne tänne oli ripustettu pyyhinliinoja,\njoihin oli ommeltu värillisiä nauhoja; -- ne olivat lippuina. Perällä\nikkunan luona seisoi puheenjohtajan tuoli pöydän takana, jolla oli\nkello, vasara ja vesikarahvi, tämän edessä oli tuoliriviä kokoukseen\nosaa ottajia varten.\n\nTuntui melkein juhlalliselta, kun puheenjohtaja soitti ja kaikki\nistautuivat paikoilleen. Vaan juuri sillä hetkellä, kun Svanten piti\nalottaa ulkoa opittua alkupuhettaan, ilmestyi Mobelle ovensuuhun,\nselässä yksi Dea tädin hienoista antimakasseista, ja tämän\nseurauksena oli niin rajaton nauru, että se uhkasi tukehduttaa kaiken\njuhlallisuuden. Puheenjohtaja Svante soitti yhtä mittaa kelloaan, sillä\nvälin kun hän itse kaikin voimin koetti puristaa huuliaan yhteen,\nnäyttääksensä arvokkaalta ja vasta sitten, kun saatiin pois tuo\nnelijalkainen kokoukseen tulija, väheni iloisuus hiukan ja kokous alkoi.\n\n-- Arvoisat läsnäolijat, -- alkoi Svante, punastui, ryki ja otti\narvokkaan ryhdin. -- Nuoruus on ilon ja... ja leikkien aika. Me olemme\nkokoontuneet tänne perustamaan... aikaan saamaan... alkuun panemaan...\nhm... klubin iloksi ja huviksi meille kaikille. Sen tarkoituksena\ntulisi olemaan koota meitä hauskoihin iltaseuroihin, joissa myöskin\ntulisi olemaan hyödyllisiä keskusteluja ja puheita. (Hyvä! Hyvä!)\nOhjelmaamme tulisi siten kuulumaan myöskin laulua, soitantoa, lausuntoa\nja sivistyttävää keskustelua...\n\n-- Ja paljon karamelleja, -- kuiskasi Fritz Eufrosynelle.\n\n-- Minä ehdotan, että tänä iltana, jolloin olemme kaikki kokoontuneet,\nvalitsemme joitakuita viranomaisia, jotka... jotka tulisivat klubia\neli yhdistystä johtamaan, mutta sitä ennen täytyy sille juhlallisesti\nmäärätä sopiva nimi.\n\n-- Puheenjohtaja! -- sanoi Masse.\n\n-- Puheenjohtaja! -- sanoi Kasse.\n\n-- Puheenjohtaja! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne.\n\n-- Herra Masse... Maksimilian Tähtisellä on sananvuoro, -- lausui\nSvante.\n\nMasse nousi, tumman punaisena vaivalla pidätetystä naurusta.\n\n-- Minä ehdotan, että kutsumme itseämme \"Tilhiläisiksi\" ja otamme\ntilhin siiven merkiksi.\n\n-- Eikä, eikä, -- väittivät tytöt.\n\n-- Hiljaa! Neiti Spirea Ärtblom'illa on sananvuoro.\n\nSpirea nousi. -- Nimi on kyllä hyvä, mutta koska me kuulumme\nkevätyhdistykseen pikku lintujen suojelemista varten, emme millään\ntavalla voi suostua edellisen puhujan ehdotukseen merkin suhteen. Minä\nehdotan pientä kirjavaa silkkitupsua...\n\n-- Minä yhdyn! -- kuului tyttöjen puolelta. Pojatkin suostuivat jo\nsitten hiukan kuiskattuaan ja väiteltyään.\n\n-- Siis on seura päättänyt, että klubin nimeksi pannaan \"Tilhiläiset\"\nja merkiksi kirjava silkkitupsu, -- Svante heitti kysyväisen katseen\nläsnäoleviin ja löi vasaralla pöytään.\n\nNyt ryhdyttiin vaaliin suletuilla lipuilla ja niiden lukeminen\nuskottiin Svantelle, Spirealle ja Kasselle. Fritz oli kirjoittanut:\n_Puhenjohtaja, Svante Pinkälpom; vaarapuhenjohtaja Spiräa Ertplom;\nsihteereri Kasse Tähtine; menojen ohjaaja Masse Tähtinen._\n\nFritz parka, ei hänen mielestään ollut tässä maailmassa mitään niin\nilkeää kuin tavaaminen.\n\nKaikki olivat äänestäneet samalla tavalla kuin Fritz, ja uusille\nvirkamiehille huudettiin \"eläköön!\"\n\nSen jälkeen tarjottiin virvoituksia: pumpernikkeleita ja karamelleja\nja pois ajettu seuraan tunkeilija kutsuttiin takaisin sekä nimitettiin\njuhlallisesti klubin \"huvitusneuvokseksi\". Mobelle lipoi kieltään\nylpeänä osoitetusta kunniasta ja paneutui mukavasti maata Spirean\nsyliin, aina väliin nakertaen seuran jäsenien antamia makupaloja.\n\nIlta kului laulun, soiton ja puheiden vaihdellessa. Puheenjohtaja piti\nlyhyen puheen yksimielisyydestä ja hyvästä tuulesta; sihteeri lausui\nrunon \"Vänrikki Stoolista\", menojen ohjaaja ehdoitti, että pelattaisiin\n\"englantilaisen matkaa\", johon kaikki suostuivat ja sen jälkeen\nlauloivat Spirea ja Kamilla duo'n. Vihdoin soitti Svante viulullaan\njoitakuita säveleitä. Karamellit pantiin ahkerasti kiertämään, ja\nhauska ilta päätettiin sokkosilla olemisella, jolloin yksin vakava\nSpireakin tuli niin innostuneeksi, että hiipi tuolien ja pöytien\nalle, välttääksensä sokon pitkiä käsivarsia. Mobelle, joka ihme kyllä\nei yhtään ollut unissaan, hyppeli haukkuen joka paikkaan ja piti\nvelvollisuutenaan tavoitella lasten vaatteiden liepeitä sekä haukkua\nsokolle.\n\nKun leikit olivat loppuneet ja jokainen ähkien ja puhkien kuumuudesta\nja ponnistuksista lepäsi tuolillaan, katosivat Spirea ja Kamilla\nhetkeksi. Palatessaan toivat he kahdeksan pientä kirjavaa silkkitupsua,\njotka he salaa olivat tehneet edellisenä päivänä. Ne jaettiin\nriemuhuutojen kaikuessa ja kiinnitettiin mikä kellonvitjaan (niillä,\njoilla oli kellot), mikä napin koloon, Fritz pani omansa lakkiin, joka\nherätti yleistä naurua.\n\n-- Tässähän onkin yksi liikaa! -- hoppuili Eufrosyne, kun jokainen jo\noli omansa ottanut.\n\n-- Eikä ole, -- arveli Kamilla, otti Mobellen syliinsä ja kiinnitti\nyhden tupsun tämän kaulavyöhön, juuri pienen pörröisen korvan kohdalle.\nPitäähän kaiken mokomin herra huvitusneuvoksella olla tupsunsa myös, --\nselitti hän.\n\n-- Oikein, oikein, eläköön Mobelle! -- huusi Fritz, joka oli tullut\nhiukan rajuksi sokkosilla olossa.\n\nTädit astuivat nyt sisälle muistuttamaan, että kello oli yhdeksän ja\nkokous siis lopetettava.\n\n-- Ja eläkööt Tilhis-tädit! -- huusi Masse rohkeasti.\n\n-- Eläköön! -- huusivat kaikki.\n\n-- Eläkööt Tilhiläiset ja Miina ja Katrina ja kaikki ihmiset! -- huusi\nEufrosyne, joka oli päässyt oikein vauhtiin.\n\nDea täti katseli verkalleen ympäriinsä ja nosti varmuuden vuoksi\nMobellen käsivarrelleen.\n\n-- Eläköön ahkeruus ja hyvä todistus, _sen_ sanon _minä_, -- liitti\nDika täti ystävällisesti. Nyt seurasi yleinen \"hyvän yön\" toivottaminen\nja sitten lentää leksottivat tilhit itsekukin pesäänsä.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin kiikkui Fritz Amatus meren lainehilla matkalla\nViaporiin, taskussa kaksi kymmenikköä ja viisi seitsemikköä; Svante\nviuluineen \"höyrysi\" Lovisaan. Tähtiset tärisivät Turun kärryissä\nSaviniemelle ja Ärtblom'in tytöt kiitivät junalla rakasta kotia kohti.\nEro tovereista, tädeistä ja Mobellesta ei tuntunut niinkään ikävältä,\nkun he ajattelivat syksyn tuloa ja tilhiläisten nuoriso-klubia.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nPieniä kahleita.\n\n\nKesä kului, syksy tuli ja iloinen seurue kokoontui jälleen\nTilhis-tätien asuntoon Antinkadun varrella. Päivettyneinä,\nilosilmäisinä ja lihavina kävivät he taaskin läksyjen kimppuun.\nKyllähän nämä väliin maistuivat hiukan karvaalta, kun he muistelivat\nkotirannan veneitä ja marjaisia mättäitä maalla, mutta olipahan taas\ntoisaalta hauskaa tavata tovereita ja opettajia sekä katsella Helsingin\niloista syksyistä elämää.\n\nKotona \"toverikunnassa\" oli kaikki entisellään. Dika täti oli kesän\najalla tehnyt matkan Englantiin tutkiaksensa sikäläisiä koululaisten\nasuntopaikkoja, vaan oli jo palannut monilla uusilla aatteilla\nvarustettuna, ja Dea täti, joka Mobellen kanssa oli käyttänyt\nkesäkylpyjä Lovisassa, oli tullut sieltä paljon nuoremman näköisenä, --\nväittivät lapset.\n\nFritz Amatus istui eräänä iltapäivänä vihamielissään pidellen\nyhtä numeroa \"Lasten lehteä\". Siinä oli näet kirjoitettu kehoitus\nkoululaisille, etteivät kotiin kulkiessaan astuisi taajoissa riveissä,\nniin että vastaan tulevien vanhojen setien ja tätien täytyi astua alas\nkatuojaan päästäkseen tuon elävän aituuksen ohitse.\n\n-- Onpa nyt kumma, ettei enää saa kulkea koulusta kotiin ilman\nmuistutusta, -- harmitteli Fritz ja heitti lehden hiotaan.\n\n-- Onpa ihan merkillistä, että vanhemmilla ihmisillä aina on niin\npaljon meitä vastaan sanomista!\n\n-- Niin, kummallista se kyllä on, -- myönsi Dika täti, joka oli\ntullut sisälle, sill'aikaa kun Fritz purki vihaansa Masselle. -- Ja\nkummallista on, että minä juuri tulin tänne pyytääkseni sinua huutamaan\nsisälle koululaukkuasi kirjoineen etehisestä, jossa ne ovat olleet\nsiitä lähtien, kuin tulit kotiin aamiaiseksi.\n\nFritziä nolostutti ja huvitti samassa. -- Sepä onkin varmaan Dika täti,\njoka on kirjoittanut tuon kehoituksen \"Lasten lehteen\", -- sanoi hän\nvoittoriemulla, etehisestä palattuaan. -- Minusta tuntuu että se niin\nmuistuttaa sinun puheitasi, täti.\n\n-- Entä jos niin olisikin, -- vastasi Dika täti ja asetti silmälasejaan\nparemmasti nenälle, katsellen samassa Fritziä eriskummallisella\npuoleksi vakavalla tavallaan.\n\n-- Eikö mitä? -- Eihän kuitenkaan!\n\n\n-- Mahdotonta! -- huusivat muut tilhiläiset tätiä ympäröiden.\n\n-- Ettäkö minä olen \"Saara-täti\"? On se aivan totta.\n\n-- Mutta emmehän me...\n\n-- Niin tekö olleet minua kaatamaisillaan? Ei, ette juuri _te_, mutta\nmuut lapset ovat niin tehneet. Luulenpa että useampi teistäkin joku\nkerta on tehnyt itsensä syypääksi samanlaiseen käytökseen, -- jospa ei\njuuri tänään eikä eilen.\n\nTilhiläiset olisivat hyvin mielellään sanoneet vastaan, mutta Dika\ntäti jatkoi: -- löytyy yksi sana, josta, näette, kaikki ihmiset ja\nvarsinkin lapset paljon pitävät. Se sana on _vapaus_. Mutta asian laita\non semmoinen, että vapaus kyllä on kallis ja hyvä, se on yksi Jumalan\nparaimmista lahjoista ihmisille, mutta jos ei vapautta ohjaa _rakkaus_,\non se kuin kesyttämätön varsa ilman ohjia, tai niinkuin tuli, joka\npolttaa, vaan ei lämmitä.\n\nKun lapset nurisevat niistä muistutuksista, joita vanhemmat ja muut\ntäysikasvaneet antavat heille, tarkoittavat he tietysti: -- voi, jospa\nnuo nyt antaisivat meidän olla rauhassa! -- Tai toisin: aivan vapaina.\nIlman muistutuksia, moitteita ja kehoituksia. Kuinka hauskaa se olisi!\nFritz Amatuksen koululaukku saisi seurustella kalossien kanssa, tai\nasuskella keittiön pöydällä pestävien astioiden välissä niinä tuntina,\njolloin sen herra ja omistaja ei olisi koulussa. Kamillan kolo hameessa\nsaisi kasvaa ja kehittyä esteettömästi, kunnes se tulisi esiliinan\nkokoiseksi ja alushame pilkistäisi esiin. Eufrosyne keikkuisi kaikilla\ntuolilla, kunnes ei koko talossa löytyisi yhtään ainoaa ehyttä. Masse\npureskeli kynsiään, kunnes joka ikinen niistä tulisi kauniilla jäljillä\nvarustetuksi...\n\n-- Voi, voi tätiä! -- huusivat muut tilhiläiset.\n\n-- No, pääskööt nyt muut tällä kertaa. Mutta mihin luulette joutuvanne,\njos jokainen teistä saisi aivan esteettömästi viljellä huonoja\ntapojanne? Se veisi teidät siihen, että niistä tulisi teille itsellenne\nkoko joukko pieniä näkymättömiä _kahleita_, jotka huomaamattanne\npitäisivät teidät kiinni sidottuina, estäisivät hyvien taipumusten\nja päätösten kehittymistä ja kypsymistä ja toisivat mukanaan yhä\ntoisia pahoja tapoja ja virheitä, -- ehkä ajan mukaan oikeita\nsyntejäkin! Poika, joka heti on valmis suuttumaan, vastaa pahasti ja\nkiivaasti, tulee helposti -- jos ei ajoissa koeta itseänsä voittaa, --\ntäysikasvuisena rajun luontonsa orjaksi. Ja tyttö, joka niin paljon\npitää tavaroistaan ja on niin halpamielinen, ettei mielellään lainaa\nkynää tai kumia toverilleen, tai kieltäytyy menemästä asialle, jotta\nsaisi rauhassa järjestää laatikkoaan, hän hoitaa itsekkäisyyden ja\ntylyyden siementä, joka kyllä itää ja kasvaa ja vähitellen vieroittaa\nhänestä kaikki ihmiset.\n\n-- Enpä ymmärrä minkätähden täti panee niin paljon painoa tuommoisiin\npikkuseikkoihin, -- tuumaili Kamilla.\n\n-- No, koeta ajatella, -- lisäsi Dika täti, -- että käsivarteesi olisi\npienenä ollessasi sidottu nauha. Alussa se ei yhtään sinua vaivaisi,\nmutta jota isommaksi ja pyöreämmäksi käsivartesi kävisi, sitä enemmän\nalkaisi nauha vaivata ja kiusata sinua. Se ei muodostuisi käsivarren\nmukaiseksi, vaan päin vastoin armottomasti puristasi sitä, kunnes koko\ntämä jäsen kuihtuisi ja jäykistyisi, syystä että nauha estäisi veren\nkiertokulkua.\n\nKamilla katseli miettiväisenä käsivarttaan.\n\n-- Kaikki pienet, alussa melkein huomaamattomat tavat voivat vähitellen\nkasvaa oikeiksi _virheiksi_. Ja kaikki ovat he saman äidin itsepäisiä\nlapsia, tuon ruman, häijyn _itsekkäisyyden_. Luuletteko te ettei\nitsekkäisyydellä ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei Fritzin\nkoululaukkua ole pantu paikoilleen tai että Masse järsii kynsiään?\nSaatte olla varmat siitä, että nekin ovat itsekkäisyyden synnyttämiä.\nFritz heittää laukkunsa etehisen lattialle tai keittiön pöydälle,\nsyystä että hänestä on ikävä kulettaa sitä huoneeseensa ja koska ei\n_ajattele, että jonkun muun täytyy tehdä se hänen sijassaan_. Masse\njärsii kynsiään, koska hän ei tahdo _vaivata itseään vastustamaan\nmitään halua_, olipa se kuinka pieni tahansa, ja koska _niin on\nmukavampi_. Kumpainenkin tahtoo tehdä vaan sitä, mitä heistä on\nhelpointa ja miellyttävää, huolimatta muiden mukavuudesta tai siitä,\nmitä on oikeaa ja kohtuullista.\n\nKaikki olivat ääneti.\n\n-- Paljon löytyy semmoisia pieniä kahleita, jotka pehmeinä ja notkeina\nkietoutuvat teidän ympärillenne. Toiset ovat itsessään vaarallisia\nja eivät tarvitse muuta kuin kasvaa rinnakkain teidän kanssanne\ntullaksensa synneiksi ja rikoksiksi. Mutta useat muut, jotka itsessään\nnäyttävät vähäpätöisiltä ja viattomilta, voivat yhdistyä kuin renkaat\nvitjassa ja muodostavat siten yhdessä virheen. Minä olen pannut\nmieleeni nämä erilaiset pahat tavat ja kirjoittanut ne muistiin. Luenko\nsen teille?\n\nLapset näyttivät noloilta.\n\nDika täti veti esille paperin taskustaan ja alkoi lukea:\n\n_Muutamat eivät koskaan pane tavaroitaan paikoilleen_.\n\n_Eivät tottele ensi käskemistä_.\n\n_Nurisevat, jos käsketään pientä asiaa toimittamaan_.\n\n_Jättävät viimeiseen hetkeen kaikki tehtävänsä_.\n\n(Spirea näytti tulevan hiukan hämilleen.)\n\n_Paiskaavat ovia jälkeensä, kun ovat jostakin suuttuneet_.\n\n_Ovat niin kiintyneet hauskaan toimeen, etteivät kuule, jos joku\npuhuttelee tai pyytää pientä palvelusta_.\n\n(Kasse ja Svante purivat huuliaan ja katsoivat ulos ikkunasta.)\n\n_Puhuttelevat siskojaan ja tovereitaan tylysti ja vihaisesti_.\n\n_Eivät syö kaikkia ruokalajia päivällispöydässä_.\n\n_Ovat tyytymättömät vaatteihinsa ja tahtovat aina olla puettuina\n\"niinkuin muut\"_. (Kamilla katsahti alas.)\n\n_Tahtovat aina leikissä muita hallita_. (Eufrosyne punastui.)\n\n_Näyttävät heti \"happamelta\", kun pieninkin vastus kohtaa_.\n\n_Eivät peseydy eivätkä kampaudu kunnollisesti eivätkä koskaan koeta\npitää vaatteitaan hyvästi_. (Tässä punehtuivat Fritz Amatus, Masse ja\nKamilla.)\n\n_Puhuttelevat palvelijoita tylysti ja käskeväisesti_.\n\n_Ovat ahneita makeisille ja sokurileivoksille_.\n\n_Pureskelevat kynsiään, vetelehtivät käsivarret pöytään nojautuneina,\nsyövät nielaisemalla ja ahneesti, eivät katso eteensä kadulla_...\n\n-- Voi, Dika täti kulta, lopeta jo, -- huusivat kaikki tilhiset! --\nMoraalikakkusi kasvaa liian isoksi, ei sitä jaksa niellä yhtaikaa.\n\nDika täti naurahti ja pisti paperin taskuunsa, mutta Fritz Amatus näki,\nettä siihen vielä oli kirjoitettu paljon, ja hän huokasi syvään.\n\n-- Täti, -- kysäsi hän, -- minkätähden minä olen itsekäs, jos loikoelen\nkäsivarret pöydällä, syön sopimattomasti tai likaan vaatteitani?\n\n-- Sentähden, ettet ajattele muiden epämukavuutta, vaivaa ja huolta,\nvaan ainoastaan omaa mukavuuttasi ja vapautta. Nämä itsessänsä\nvähäpätöiset pahat tavat ovat nyt pieniä kahleita, joitten et tunne\npainavan, mutta jos et ajoissa voita niitä, piirittävät he sinut\ntäydellisesti jonakin päivänä ja sanovat: -- nyt me olemme _sinun_\nhallitsijasi.\n\n-- Hm! -- mietti Fritz.\n\n-- Ja nyt olette tällä kertaa päässeet moraalikakusta, tilhis-parkani.\nSaa nähdä onko siitä mitään jälellä huomenna!\n\n\n\n\nKesäjuttuja.\n\n\nTakkavalkea leimusi iloisesti ruokasalissa eräänä kylmänä marraskuun\niltapäivänä, ja paistoi suoraan Fritz Amatukseen ja Masseen, jotka\nvenyttelivät uunin edessä, nauttien nokisista, porossa paistetuista\nomenista. Kamilla, Eufrosyne ja Kasse olivat vähän aikaa huvitelleet\npihassa, joka oli täynnä oivallisia luminietoksia; nyt seisoivat he\nkeittiössä rukoillen Katrilta kynttiläpalasta.\n\nKamilla pisti päänsä ruokasalin ovesta, jolloin tuli näkyviin pari\npunaista pakkasen puremaa korvaa. -- Ei Helsingissä voikaan hyvin usein\nolla sotasilla lumipalloilla, -- muistutti hän, -- sentähden täytyy\nottaa ajasta vaari. -- Kuulkaa pojat, me olemme rakentaneet pihalle\nlumilyhdyn -- visersi hän iloisesti, -- nyt sinne pannaan tulta, että\nSpirea ja tädit saavat sen nähdä, kun kohta tulevat. Missä Svante?\n\n-- Hän kirjoittaa.\n\n-- Turhia, eihän sitä pidä lauantai-iltana työtä tehdä, vai miten\ntytöt? -- Nämä viimeiset sanat lausuttiin Eufrosynelle keittiöön päin.\n\n-- _Tytöt?_ -- Kasse näytti kysymysmerkiltä.\n\n-- No, olkoon sitten \"ihmiset\", -- nauroi Kamilla. -- Voi, kas\ntuossahan saamme nyt kynttilän, -- elä unhota tulitikkuja, Kasse!\nTulkaa nyt, ihmislapset!\n\nPihalla seisoi heidän mestariteoksensa, lumiukko, joka oloihin\nkatsoen oli komea. Vatsa oli ontto ja laitettu lyhdyksi, johonka\nnyt pistettiin kynttilä ja etupuoli tukittiin pienillä sievästi\ntehdyillä lumipalloilla. Eufrosyne sytytti tulitikun; tuuli kauheasti\nja he saivat tuulelle uhrata kuusi tulitikkua. Vihdoin aukaisi Kasse\npäällysnuttunsa ja levitti hellästi suojellen käsivartensa ukon\nympärille, jolloin Effin onnistui sytyttää kynttiläpalan ukon vatsassa.\n\nKynttilä paloi hauskasti ja kirkkaasti, oikein ylenluonnollisesti,\narveli Kasse, joka seisoi siinä vieressä, hieroen paljaita palelevia\nkäpäliään. Dika tädin pojat eivät olleet raukkamaisia. Masse ja Fritz\nolivat nyt myös yhtyneet heihin, nuttujen napit kiinni ihan kaulaa\nmyöten, ja nyt alkoi kiivas lumisota, jonka kestäessä tytöt pitivät\npuoliaan yhtä hyvin kuin urhoollisimmat pojat. Kukaan ei itkenyt,\nvaikka välistä sai kovan kolauksen suoraan otsaan ja vaikka lumi\npitkinä rihmoina märkänä vetäytyi pitkin niskaa ja selkää. Se oli\nterveellistä ja vahvistavaa ja lapset löylyttivät toisiaan aika lailla.\n\nVihdoin alkoi heistä tuntua liian märältä. Lumiukkokin oli sodan\nvimmassa saanut kolauksen ja särkynyt kahtia. Tuossa makasivat nyt pää\nja vatsa vähän matkan päässä toisistaan ja kynttiläkin oli sammunut\nlumihyhmässä. Tilhit päättivät vihdoin lentää sisälle.\n\nJa nyt alkoi portaissa juoksu, jalkojen töminää kuului porstuassa\nsekä melua kalossien ja päällysnuttujen kanssa etehisessä, niin että\nMobellen täytyi tulla järjestystä ylläpitämään.\n\n-- Emmeköhän panisi toimeen jotakin _oikein_ hauskaa tänä iltana,\n-- ehdoitti Fritz, kun kaikki olivat riisuneet päällysvaatteet, ja\nvaihtaneet kuivia vaatteita päälleen.\n\n-- Keittäisimmekö nekkuja? -- ehdoitti Masse. Hänen ahneutensa vaati\nvielä muuta kuin nuo äskeiset nokiset omenat. -- Eikä, otetaan ennen\nesille joulutyömme, se on niin kodin tapaista ja hauskaa. -- Kasse\noli viime aikoina tullut innostuneeksi tekemään lahjoja äidille ja\nsukulaisille.\n\n-- Ei kuitenkaan ennen kuin Spirea tulee, -- selitti ritari\nPumpenritter; tulkaa nyt ensin tänne, niin koetamme saada Svantea\neleille!\n\n20-markan viulun onnellinen omistaja katsahti hajamielisenä ylös\nainekirjoituksestaan, kun kuuli ehdotuksien ja kutsumuksien satelevan\npäälleen. -- Jaha, -- kyllä! -- Svante kääri syvämielisenä ja\nperinpohjin paperinsa kokoon ja pisti ne pöytälaatikkoon, hänellekin\noli kyllä ilo mieleen. Eufrosynen ruskeat silmät vilkkuivat\nveitikkamaisuudesta.\n\n-- Mitä käsityötä sinä otat?\n\nSvante joutui hämilleen.\n\n-- Niin kyllä, käsityötä, -- sillä kaikilla muilla pojilla on, -- sanoi\nEffi päättäväisesti.\n\n-- Saanen ehkä keriä lankaa jollekulle teistä, -- arveli Svante ja\nkatseli arastellen seuraan keltaisen tukkansa alatse.\n\n-- No, sen saat. Tule nyt. Minä kuulen, että Spirea jo on kotona ja\nDika täti myös. Pidämme nyt oikein hauskaa käsityöseuraa.\n\nEufrosyne astui etunenässä ulos ruokasaliin. Istuttiin ison pöydän\nympärille ja työt otettiin esille. Dea täti neuloi ikuista harmaan ja\npunaisen kirjavaa sukkaa, Fritz Amatus virkkasi äidilleen koriliinaa ja\nsai hyviä neuvoja Kasselta, joka juuri oli tehnyt samanlaisen. Svante\nkeri lankaa ahkerasti ja kömpelömäisesti, sill'aikaa kun Masse piteli\nvyyhtiä ja alituiseen sotkeutui siihen sormillaan.\n\n-- Minusta ovat aina lauantai-illat niin hauskoja, -- uskoi\nEufrosyne Masselle, hiljaa kiikutellen tuolilla ja koukulla neuloen\nkiikkutuolimaton reunusta. -- Ei ole mitään läksyjä ajateltavina, ja\nsitten se aina tuntuu, kun kuuluisimme seuraan, kun istumme näin kaikki\nyhdessä ja teemme työtä.\n\nMasse nyökäytti päätään tyytyväisenä. -- Onhan tämä seura, vastasi hän,\n-- Tilhiläisten käsityöseura, -- ja pudotti samassa vyyhden.\n\n-- Minusta tuntuu, että voisimme lukea ääneen jotakin hauskaa kirjaa,\n-- jatkoi Eufrosyne, joka oli päättänyt nauttia niin paljon kuin\nmahdollista lauantai-illan vapaudesta. -- Oletko sinä, Fritz, lukenut\n\"Mustaa Robin poikaa\"? Se on semmoinen paksun paksu, täynnä kuvia ja\njulmia tapauksia. -- Eufrosyne oli juuri nyt sillä ijällä, jolloin enin\nnautitaan \"indiaanijutuista\".\n\n-- Käypi niin yksitoikkoiseksi aina lukea ääneen, -- vastusti Kamilla,\n-- jonka vilkas luonto teki hänelle vaikeaksi kuunnella lukemista; --\nminä ehdotan, että me laulamme \"pukki laulaa\" seitsemän-äänisesti.\n\n-- Hyi, -- ei! Mitäpä hauskaa siinä olisi? -- ihmetteli Kasse\nirvistellen. Hän ompeli puukannatinta jaavakanevalle ja laski juuri\npisteitä mallillaan.\n\n-- Mitä sinä, Svante, arvelet? -- kysyi Effi hiukan viekkaasti. -- Etkö\nsinä ole samaa mieltä minun kanssani?\n\n-- Kyllä, -- ja, jaha, mistä onkaan kysymys? -- Svante heräsi ikäänkuin\nunesta. Hänen ajatuksensa olivat eksyneet kauas kompositsiooniopin\nsalaisuuksiin ja hän käänsi kerää niin hitaasti, että Masse hyvinkin\nolisi ennättänyt joka käännöksen väliin nukahtaa.\n\n-- Emmekö voisi kertoa jotakin, jota itse olemme kokeneet, -- ehdoitti\nSpirea. Dika täti sanoo aina, että se on niin hyvä harjoitus.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- huudettiin miehissä! -- Ja Dika täti pannaan\npuheenjohtajaksi! riemuitsi Kamilla.\n\n-- Ei sitä tämmöiseen tarvita mitään puheenjohtajaa, -- sanoi Masse\nopettavaisesti.\n\n-- Vai niin, minä muistan vaan että meillä nyt oli oikea kokous.\n\n-- Mitä nyt kertoisimme? -- kysyi Masse varovaisesti.\n\n-- Jotakin, jota itse olemme kokeneet.\n\n-- Minäpä kaaduin kadulla tänään, -- pisti Eufrosyne väliin.\n\n-- Hyvin hauskaa kuulla, -- mutta siihen kai se juttu loppui, -- ivasi\nKasse.\n\n-- Ehkä me kerromme jotakin koulusta, -- arveli Svante, jolle vihdoin\noli käynyt selväksi, mistä muut puhelivat.\n\n-- Tai kotitapahtumista, kesäjuttuja, -- tuumasi Eufrosyne.\n\n-- Niin, kesästä, kesästä, se on hauskinta! -- kuului useita ääniä, --\nsaamme siten hiukan kesäiloa kolkon syksyn ajalla.\n\nMasse ja Kasse olivat haleta innosta päästä kertomaan. He olivat\nkäyneet Tanskassa sisar Angelikan ja lankomiehensä Jensin luona ja\nolivat täpösen täynnä mitä kummallisimpia juttuja.\n\n-- Minä ehdotan että kerromme ijän mukaan ja että täditkin yhtyvät\nmeihin, -- sanoi Kamilla, joka hyvin tiesi kuinka Dea täti kammosi\nkaikkea \"esiintymistä\", ja tunsi ilkeän halun houkutella vanhusta\nhupsutuksiin.\n\n-- Minä mieluummin kuuntelen, lapsi kulta, -- vastasi Dea täti tehden\nkieltävän liikkeen, -- minä olen liian vanha semmoisille. Minun nuorena\nollessani ei tytöillä juuri ollut tapana puhua, enkä minä siihen kykene.\n\n-- Kyllä te osaatte, tulkaa vaan mukaan, täti hyvä, -- intti Kamilla,\nmutta luopui sitten Spirean viitatessa pyynnöstään.\n\n-- Ehkä me sen sijaan saamme Dika tädin mukaan?\n\n-- Dika täti lukee vaatteita pesuun pantaviksi keittiössä, eikä jouda\ntulla, -- ilmoitti Spirea. Minä ehdotan, että heitämme arpaa siitä,\nmissä järjestyksessä meidän tulee kertoa ja sitten ulotamme vasta\nensimmäisenä vapaana iltana, kun Dika tätikin saattaa olla mukana.\nTäytyyhän meillä jokaisella olla hiukan valmistusaikaa.\n\nHuudettiin: -- hyvä, hyvä! --\n\nArpa laukesi seuraavassa järjestyksessä: Kamilla, Fritz, Masse, Svante,\nEufrosyne, Spirea ja Kasse.\n\n-- Voi kuinka tulee hir--r--ve--än hauskaa riemuitsi Eufrosyne. -- Aber\nwas soll ich beretten? --\n\n-- Minun vuoroni on ensimmäiseksi, valitti Kamilla.\n\n-- Tiedätkö Effi, minäpä kerron siitä... tuosta... arvaathan, kun me\nsinä kertana...\n\nEffi nyykäytti päätään.\n\n-- Se on kyllä hauskaa kuulla!\n\n\n\n\nKamillan kertomus.\n\n\nOli taaskin lauantai ja esitelmien piti alkaa. Tilhiläiset olivat\naika lailla ponnistelleet läksyjen kanssa koko viikon ja katsoivat\nitsensä sentähden nyt oikeutetuiksi hauskuuttelemaan ja olemaan\nhiukan vallattomina. Siksi oli Spirea kaikessa hiljaisuudessa\ntoimittanut kotiin vähän \"ylioppilaskauroja\" ja toiset olivat illan\nkunniaksi koristaneet itseään mikä milläkin. Masse oli tehnyt\nitselleen liikanenän paperista ja kiinnittänyt sen laastarilla. Fritz\nAmatus kantoi päässään paukutuskaramellin sisällön silkkipaperisen\nyömyssyn muodossa. Eufrosyne komeili, turhaan koettaen nauruaan\ntukehduttaa, Dika tädin vanhoilla silmälaseilla. Spirea esiintyi päässä\nvanhanaikuinen \"négligé-myssy\" viheriäisillä ruseteilla varustettuna.\nKamillalla oli Svanten sininen, vähän nuhraantunut lakki päässä. Svante\noli paremman puutteessa pukeutunut valkeisiin käsineihin ja Kasse\nilvehti Dika tädin isoon harmaasen huiviin käärittynä. Kun kello löi\nkuusi, kokoontuivat he kaikki ruokasaliin, jokaisella käsityö mukanaan\nja suut liikkuivat ihmeteltävän ahkerasti.\n\nIkävä kyllä olivat tädit sinä iltana kutsutut soittajaisiin ja Dea täti\noli hellällä varovaisuudella uskonut Mobellen ja \"muut lapsikullat\"\nSpirean äidilliseen huostaan. Kun \"lapsikullat\" kuulivat etehisen\noven pantavan lukkoon tätien mentyä, puhkesivat he kaikki ikäänkuin\nkomennosta yhteiseen rajuun ihastuksen huutoon ja Spirea yllytti\nheitä vielä pistämällä Mobellen, jota hän oli kantanut käsivarrellaan\netehisestä, keskelle pöytää ompelukorien ja työaseiden väliin!\n\n-- Hiljaa! -- huusi hän sitten, mutta nauroi itse niin innokkaasti\npöydän ympärillä istuville kummituksille, että myssy päässä meni\nkallelleen. -- Hiljaa! eihän tässä kuule omaa ääntään! Järjestystä\nkaikessa, -- sanoo Dika täti. Sentähden ehdotan minä, että me hiukan\nkoetamme rauhoittua, ennenkuin Kamilla alottaa kertomustaan.\n\nSpirealla oli yhä vielä suuri vaikutus toveriinsa ja melu hiljeni heti,\nmutta kuitenkin kului melkoinen aika, ennen kuin seurue valmistautui\nrauhassa kuuntelemaan Kamillan kesätarinaa. Heillä oli sitä ennen niin\npaljon toisilleen kerrottavaa edellisen viikon tapahtumisista.\n\n-- Ajatelkaapa, minä sain tänä päivänä 24 sivun pituisen kirjeen\nPerpetua Petterkvist'iltä, joka on tätinsä luona Oulussa, -- kertoi\nKamilla ja veti esille kuusitoista kertaa luetun kirjeen, varustettuna\nuseoilla mustepilkuilla.\n\n-- Vai niin, sentähden olitkin niin antelias, että kutsuit minua\nLöfström'iin sokurileivoksen syöntiin, -- nauroi Eufrosyne. Mutta\nSpirea ei näyttänyt tätä oikein hyväksyvän.\n\n-- Lupasimmehan Dika tädille, ettemme kovin usein antaisi halumme\nvietellä meitä makeisten syöntiin, -- muistutti hän -- ja nyt on jo\ntoinen kerta tällä viikolla Kamilla, kun sinä sen teet.\n\n-- Mutta _minäpä_ en antanut itseäni vietellä, -- kehui Fritz\ntyytyväisenä. Minä kulin syrjin Löfström'in ohi, vaikka vatsaa\nkiristeli makeishimo. Ja kun näin Selim Rundelin'in poikkeavan\nAddens'iin, läksin minä käpälämäkeen, ett'en tarvitsisi nähdä häntä\ntulevan ulos sieltä karamellipussi kourassa.\n\nKasse istui ääneti ja laski vapaamerkkisaalistaan, jonka tänään\noli koulussa saanut. Hän oli aikonut seuraavana kesänä päällystää\nSaviniemen uimahuoneen seinät paljailla vapaamerkeillä ja unhotti\nväliin sekä ruuan että juoman kalliin kokoelmansa tähden. Hänellä oli\nnyt 2,599 ja hän tarttui ahneesti Perpetuan kirjeessä olevaan merkkiin\ntäyttääksensä sataluvun.\n\nMasse laitteli tanssijaa kankeasta paperista Angelika sisaren pikku\nJensille ja leikkasi väliin erehdyksestä nenäänsä. Svante vuoli\nkummallisen näköistä puupalaa, josta selitti tulevan kerinpuut Saara\ntädille. Valkoiset käsineet olivat nyt jotenkin hankalat, mutta Svante\narveli ehkä kärsivällisyyden kasvavan siitä, kun piti niitä kädessään.\n\nHetkeksi keskeytyi vilkas pakina ja silloin otettiin \"ylioppilaskaurat\"\nesille, ja vastaanotettiin riemuhuudoilla.\n\n-- Nyt on minusta aika ryhtyä esitelmän pitoon, -- päätti Spirea,\nheittäen katseen Kamillaan, jonka noella tehdyt viikset olivat\ntahranneet koko posken korvia myöten.\n\n-- Paikalla, minä olen valmis. Jos läsnäolevilla on jotakin\nmuistutettavaa, niin olen minä taipuvainen kallistamaan korviani\nviisaasti puhuvien puoleen.\n\nSeurue oikaisi itsensä pystyyn, ja kuunteli tarkkuudella seuraavaa,\nmantelien hiljaa rätisten sormien välissä.\n\n-- No niin, -- alkoi Kamilla, -- minä vietin, kuten läsnäolevat\ntietävät, osan kesäluvasta Eufrosyne ystävän luona Saviniemen suuressa\nherraskartanossa...\n\nKasse mumisi jotakin, joka oli olevinaan liiallisen kiitoksen estämistä.\n\n... Täti ja setä Tähtinen soivat meille kaiken vapauden, minkä toivoa\nsaatoimme. Meillä oli lupa tehdä kaikkea, mitä ikinä tahdoimme, paitse\nhukuttaa itseämme lahteen tai tappaa itseämme ajamalla rajuilla\nhevosilla...\n\n-- Tai katkoa kaulamme tallin ylisellä, jossa olimme nuoralla\ntanssijoita, -- liitti Eufrosyne.\n\n... Niin, ja me nautimmekin vapaudestamme täysin määrin. Onneksemme\nolivat herrat Masse ja Kasse pistäytyneet Tanskassa käymään sisarensa\nAngelikan luona.\n\n-- Kiitoksia! -- lausui Kasse ja pudotti samassa nenänsä syliin, koko\nseuran suureksi huviksi.\n\n... Ja me koetimme korvata tätä tädin ja sedän korvaamatonta vahinkoa,\nkeksimällä tuhansia kepposia ja vallattomuuksia. Muun muassa oli meillä\nlupa ratsastaa Pollella ja Piijulla, hiljaisimmat elukat koko tallissa.\nMinä en ollut koskaan sitä ennen yrittänyt nousta hevosen selkään,\nmutta Effi oli taitava ratsastaja, enkä minäkään ollut aivan mahdoton\noppimaan...\n\n-- Ensi kerralla asetit satulan takaperin, -- nauroi Eufrosyne.\n\n... Mitäpä siitä! -- Eräänä päivänä olivat setä ja täti kylässä. Tulossa\noli iso vaatteiden pesu, eikä kenelläkään ollut aikaa huomata meidän\nvehkeitämme. Me olimme hirveän vallattomalla tuulella ja kävimme ensin\nviattoman Maija Liisan kimppuun, joka paikkasi verkkoja rantakodassa...\n\n-- Mutta sitten pisti Kamillan päähän, että meidän piti ratsastaa...\n\n-- Hiljaa, sinä! Niin, sitten tunsin itsessäni hirveän halun päästä\nkiitämään yli maiden mantereiden ja sanoin Effille: tule, niin\nlainaamme poikien vaatteita ja ratsastamme hiukan \"korkeamman koulun\"\ntavan mukaan, niinkuin sirkuksessa sanotaan.\n\nEffi oli heti valmis siihen ja niin me kohta pukeuduimme komeiksi\nnuorukaisiksi Massen ja Kassen vaatteiden avulla ja hiivimme talliin.\nPolle oli poissa, mutta Piiju seisoi siellä sekä Into, se suloinen\nkorskuva varsa-hevonen, jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa. -- Minä\notan Innon, -- huusin minä paikalla, eikä Effissä -- ollut kieltäjää.\nHän kiipesi Piijun selkään ja minä talutin Intoa tallista päästäkseni\naitan portailta sen selkään. Into oli hyvällä tuulella ja pysyi\nhiljaa...\n\n-- Hän tunsi kai hajun minun saappaistani ja pelkäsi, -- arveli Masse.\n\n-- Minulla oli näet sokuripala, jolla houkuttelin häntä. Ja me\nratsastimme hiljaa portista ulos maantietä myöten. Ihmiset, jotka\ntulivat meitä vastaan, luulivat meitä \"patruunan pojiksi\".\n\nMutta sittenpä sattui meitä vastaan iso majanmuutto-kuorma, joka näytti\noikein kummalliselta, kun tuolin jalat pistivät siitä ulos ja kaapit\nliikkuivat sinne tänne. En tiedä mitä Into ajatteli, mutta se nousi\npystyyn eikä tahtonut mennä eteenpäin. Minä varomattomasti lätkäytin\nsitä ruoskalla ja -- olisittepa nähneet sitä silloin! Se nousi pystyyn\nyhä hurjemmasti, pudisti päätään ja heittäysi sitten nelistämään niin\nrajusti, että Effi jäi kauas, -- kauas. Minä sitä taputtelemaan ja\nrauhoittamaan, mutta ei siitä mitään apua. Pitelin kiinni niin hyvin\nkuin taisin, mutta tunsin jo käsivarsieni raukenevan ja etten kauan\nenää jaksaisi estää itseäni putoamasta. Silloin tuli vastaan aita\nja portti. Minä säpsähdin. Kuinkahan käynee, -- ennätin ajatella ja\nsamassa vastasi Into kysymykseen heittäytymällä yks kaks yli aidan,\nniin että minä romahdin maahan naapurin apilas-niitylle...\n\n-- Ja kun minä vihdoin hengästyneenä ja kauhistuneena saavuin paikalle,\n-- jatkoi Eufrosyne, -- niin mitä luulette hänen sanoneen: -- tässä\non niin mainion hyvä olla, jospa olisin hevonen! Siellä hän loikoi\nselällään ilman pienintäkään naarmua ja haisteli apilasta, minäpä olin\nniin hirveän iloinen, että rupesin itkemään.\n\n-- Niin, Effi oli niin hyvillään siitä, ettei tapahtunut suurta\nonnettomuutta, -- jatkoi Kamilla hiukan vakavammasti. Ja kiitollinenhan\nminäkin olin, vaikk'en ollut yhtään pelännyt.\n\n-- Sitten otimme kiinni Innon, joka aivan tyyneenä maisteli apilaa ja\nläksimme kotiin. Olipa Massen nuttu saanut emä kolon aidassa...\n\n-- Ja me saimme aika läksytyksen äidiltä, joka juuri oli tullut kotiin\nja sitä me kuuntelimme katuvin sydämin.\n\n-- Olkoon onneksi! -- huusi Masse ja aivasti niin, että nenä lensi\nSpirean ompelukoriin ja Mobelle murisi suloisesti levätessään Effin\nkeskentekoisella sukalla.\n\n\n\n\nFritz Amatuksen kertomus.\n\n\nTeen juotua tuli Fritz'in vuoro kertoa kesästään. Hän asettui hiukan\nujostellen tuolin taakse, jonka selkälautaa hän ahkeraan hypisteli\nsekä katseli kuuntelijoita. Svante vuoli uutteraan kerinpuuta, josta\nkuitenkin näytti syntyvän iso kiekka. Kamilla parsi sukkia ja Masse\noli asettunut mukavaan asemaan sekä näytti taipuvan hiljaiseen\nkuuntelemiseen.\n\n-- Kesälupa on hyvin hauska aika, -- alkoi Fritz ja oli jo joutua\nhämille, kun näki Massen tähän nyökäyttävän suostumusta. -- Se on\nkauhean hyvä vaihtelu läksyjen päähän takomisen perästä ja kaiken\nsemmoisen, ja jokainen teistä käsittää tätä niin ihmeen hyvästi...\n\n-- No, kerrassaan! -- huokasi Masse ja tavoitteli peukalollaan liivin\ntaskusta unhottunutta lakritsipalasta.\n\n-- Ne, jotka asuvat maalla, -- jatkoi Fritz enenevällä rohkeudella,\nvoivat ehkä kaikkein parhaiten huvitella, mutta luulenpa että joka\npaikassa voi olla oikein hauska, jos vaan ei tule tautia tai muuta\nsurkeutta. Koko kesän asuin minä Kaivopuistossa täällä Helsingissä,\nja aioinkin oikeastaan kertoa muutamista mainioista seikkailuista ja\nilveilemisistä, joita me keksimme.\n\n-- Kutka me? -- urkki Kamilla. -- Sinä kai ja venäläiset? Eihän siellä\nasu kuin venäläisiä kesällä Kaivopuistossa.\n\n-- Ole hiljaa. Ei, -- meitä oli noin lähes puoli tusinaa poikia siellä,\nlähellä toisiamme asuvia, ja me heittelimme palloa aika lailla iltasin.\nMonesti olimme myös indiaaneina ja rosvoina, ja silloin oli oikein\nhirvittävän hauskaa...\n\n-- Siellähän olisi pitänyt Massen olla, -- keskeytti Eufrosyne, -- hän\noli kesällä musta kuin nokinen kahvipannu.\n\n-- No, no, sisko rukka, et sinäkään suinkaan ollut liinavaatteen\nnäköinen, -- vastasi Masse suopeasti.\n\nFritz Amatus ojentihe ja jatkoi:\n\n-- Eräänä päivänä olimme päättäneet jakaantua tasan kahteen puolueeseen\nja olla indiaaneina...\n\n-- Se tekee 2 1/2 miestä kummallakin puolella, -- kuiskasi Kasse\nSpirealle.\n\n-- Eipä niinkään, -- keskeytti Fritz sekaantumatta, -- meitä oli sinä\npäivänä tavallista enemmän, neljä kummallakin puolella. Edvin Ryynänen\noli ruskeanahkaisten päällikkönä ja sai nimen _ryntäävä_ päällikkö,\nmuut indiaanit olivat _Ketteräjalka, Pitkähius ja Täplikäs Pantteri_.\nMinä kuuluin kalpeakasvoisten joukkoon ja meillä oli olevinaan\npuulinnoitus juuri vallien alla.\n\n-- Kuka oli teidän johtaja? -- kysyi Svante ja leikkasi samassa\nsormeansa.\n\n-- Kalle Stenström uudesta ruotsalaisesta opistosta, selvitti Fritz.\n\n-- Se on aika poika, tiedättekö?\n\n...No niin, ruskeanahkaiset olivat ryöstäneet, meiltä koko karjamme, ja\nnyt meidän piti ajaa niitä takaa. Aseita ei ollut meillä kummallakaan\npuolella, se voima, jota enin kysyttiin, oli kintuissa. En ikänäni ole\njuossut niin kuin niinä päivinä! Ruskeanahkaiset olivat viekkaita ja\nvikkeliä, kuten semmoisen joukon olla täytyy ja vähän oli meillä toivoa\nsaada rosvot käsiimme ja karjan takaisin.\n\nVihdoin sai joku meistä kiinni Pantterin nutun liepeistä. Tämä koetti\nirtautua ja kiskoa irti vaatteensa, mutta me pidimme kiinni miehen ja\npakoitimme tunnustamaan itsensä voitetuksi. Hän sai nyt valita joko\nheti tulla tapetuksi, se on jäädä pois leikistä, tai jättää kansansa ja\ntulla meidän puolelle. Mutta Pantteri oli niin toimessaan, ettei hän\nkuolemankaan uhalla tahtonut tovereistaan luopua, ja silloin olimme me\nhirttävinämme hänen siten, että vähäksi aikaa asetimme puuta vasten.\nSitten sai hän kuleksia vapaana, sillä nyt pidettiin Pantteri tapettuna\nja se oli vaan hänen haamunsa, joka kummitteli metsässä ja väliin\nnäyttäytyi sureville tovereilleen.\n\nTässä vaikeni Fritz hetkeksi, mutta kun huomasi kaikkien silmät\nitseensä kääntyneiksi, jatkoi hän rohkeasti:\n\n-- Ainoa tapa, jolla ruskeanahkaiset saattoivat meistä päästä, oli se,\nettä sieppasivat meiltä lakit. Sen oli Stenström päättänyt merkitsevän\nsamaa, kuin jos nahka vedettäisiin päästä tai indiaanien kesken, että\nmyrkytetty nuoli oli ammuttu läpi sydämen. Itse oli hän ensimmäinen,\njolle tämä sattui, ja sai nyt \"autuailla metsästysmailla\" tehdä\nystävyyden liittoa _Täplikkään Pantterin_ kanssa. Me olimme julman\näkäiset _Pitkähiukselle_ sen jälkeen ja kohta sai hänkin matkapassin\nvarjojen maailmaan. _Ryntäävä päällikkö_ lensi kuin nuoli sillä\nerotuksella, että hän juoksi koukeroissa ja monta mutkaa tehden, mutta\nvihdoin tuli hänkin saaliikseni, -- olihan meidän puolella useita\nyhtä vastaan. Häntä pidimme me vankeudessa. Rolf Bergman nimitettiin\nvartijaksi ja haamut pitivät heille uskollisesti seuraa. He saivat\nlevätä, he. _Ketteräjalka_ oli oikein nimensä arvoinen. En ikänäni ole\nnähnyt semmoista sisilisko-juoksijaa! Me muut olimme ihan väsyneet ja\nhengästyneet ja aloimme ikävöidä voileipiämme ja limonaadia, joka oli\nmeillä puulinnoituksessa. \"Kuolleilla\" näkyi sitäpaitse olevan niin\nhauskaa. Sentähden päätimme tehdä sovintoa. Nenäliina kiinnitettiin\nkeppiin ja Sven heilutti sitä loppumattomasti, Ketteräjalka ymmärsi\nmerkin, vastasi, ja rauha tehtiin. Me päätimme antaa hänen jäädä eloon\nja saada toverinsa ruumiit takaisin, -- hänen taas piti jättää meille\nkarjamme vahingoittumatta. Indiaanilaisen taikakeinon kautta sai hän\ntoverinsa taas elämään. Stenström tointui myöskin ja pian istuimme\nme kaikki niin indiaanit kuin kalpeakasvoiset kaikessa ystävyydessä\neriskummallisen mainion voileipäkasan ympärillä vallien luona. Se oli\nraju ja hauska leikki. -- Seuraavana päivänä olivat jalat jäykkinä,\nenkä olisi ruvennut kirkontorniin kiipeämään, vaikka olisin palkaksi\nsaanut indiaanin päänahan.\n\nFritz Amatus teki syvän kumarruksen merkiksi, että esitelmä oli\npäätetty, kaasi itselleen lasillisen vettä ja kuunteli äänetönnä\ntilhiläisten sekä kiitoksia että moitteita.\n\n-- Sinä potkit koko ajan toisella jalalla, -- sanoi Eufrosyne.\n\n-- Sinä niistit nenääsi kuusi kertaa esitelmän kestäessä, -- muistutti\nMasse.\n\n-- Etpä yhtäkään kertaa sotkeutunut, ihmetteli Svante kiittäen, -- et\nsilloinkaan, kun minä leikkasin sormeani.\n\n-- Ei, Fritz'in esitelmä oli _oikein_ hyvä, -- sanoi Spirea\npäättäväisesti, -- soisinpa että me kaikki voisimme kertoa yhtä\nvilkkaasti ja luonnollisesti.\n\n-- Mutta nyt on minun vuoroni kertoa, -- pöyhisteli Masse, -- ja nyt\nsaatte kuulla kerrottavan seikkailusta, joka on oikein tosi.\n\nHän katsahti Kasseen ja kumpaisetkin purskahtivat salaperäiseen nauruun.\n\n\n\n\nMassen kertomus.\n\n\nMasse asettui tuolin taakse, kaasi itselleen lasillisen vettä, oli\nkorjaavinaan huivin rusettia, jota hänellä ei ollut, rykäsi ja alkoi:\n\n-- Hyvät naiset ja herrat! Me elämme aikakaudessa, jolloin...\njolloin... matkat ovat muodissa... hm. Niin veljeni Kasimir ja minä\nmyös päätimme tehdä... hm... tutkimusretken herttaiselle Tanskanmaalle.\n\n-- Tutkiaksenne marjapuuroa kerman kanssa, vai mitä? -- urkki Kamilla.\n\n-- No, siihen suuntaan. Meillä on onneksi läheisiä sukulaisia\nTanskassa, herrasväki Glitterup, jotka vastaanottivat meidät, niin kuin\nkorkeasti oppineille suomalaisille lyseolaisille sopii...\n\n-- Hyi, jos tuolla tavalla jatkuu, niin en minä suinkaan viitsi\nkuunnella, -- sanoi Eufrosyne haukotellen. Etkö voi aivan\nyksinkertaisesti sanoa, että te asuitte sisar Angelikan ja Jens langon\nluona ja olitte oivallisina setinä heidän pienille Jensilleen ja\nJepilleen?\n\n-- Olkoon menneeksi. Jättäkäämme siis korkeampi stiili ja sovittakaamme\npuheemme tavallisten ihmisten tavan mukaan! Sisar Angelika ja\nJens lanko asuivat ulkona \"Salmen\" luona, jos tiedätte mitä sillä\ntarkoitetaan, te merta näkemättömät sisämaalaiset!\n\n-- Kyllä kai, se oli kai \"Furusund-salmi\", josta Funtus oli kotoisin,\n[tarkoittaa erästä Topeliuksen satua] -- vastasi Fritz Amatus\nsukkelasti.\n\n-- Se meni päin mäntyyn! Se oli Juutinrauma, -- tuo kaikkialla kiitetty\nihana, kimalteleva, purjeita vilisevä, \"det overordentlig henrivende\nÖresund\"...\n\n-- Nyt sitä ruvetaan taas taivastelemaan! -- kuiskasi Kasse Svantelie.\n\n-- En tahdo nyt vaivata teitä kertomalla kaikista niistä\njuhlallisuuksista ja pidoista, joihin tulomme antoi aihetta, -- jatkoi\nMasse vaatimattomasti, -- vaan aion kertoa eräästä tapauksesta, jossa\nminä tulin esiintymään todellisena keskiajan ritarina.\n\n-- Eräänä päivänä, jolloin veljeni Kasimir tutkimuksiensa tähden oli\nestetty tekemästä minulle seuraa, menin minä yksin ulos seikkailulle\nkomeaan _Dyrehaveniin_, jossa puoleksi kesyt metsävuohet, hirvet,\npukit ja muut eläimet katselivat minua mielihyvällä. Kuljeskellessani\nsiellä kukka-säilytin olkapäällä, ajoivat vaunut minua vastaan leveällä\ntiellä. Vaunuissa istui kaksi naista ja pieni tyttö valkoisissa\npitsissä, höyhenissä ja muussa semmoisessa koreassa. Lapsi saattoi\nolla noin kolmen vuoden vanha. Vaunujen ohitse ajaessa huusi pieni\ntyttö jotakin, jota en kuullut. Hän kallistui minun puoleeni ja huusi\ntäyttä kurkkua, kun ajuri ei heti seisahtunut. Vihdoin näin minä\nvaunujen pysähtyvän ja tunsin äärettömän halun piiloutua pensaihin. Ja\nse olisi kyllä ollut parasta, jos niin olisin tehnyt, -- huokasi Masse\nsalaperäisesti. -- Mutta toisaalta taas olisi se saattanut näyttää\nlapselliselta ujostelemiselta ja sentähden jatkoin matkaani mistään\nhuolimatta.\n\nKun minä lähestyin vaunuja, viittasi toinen rouvista minua luokseen ja\nsanoi: \"min kjaere Dreng, vil De ikke sidde her hos Line, hun er saa\nfrygtelig nysgjaerrig paa den grönne Kasse De baerer?\" --\n\n-- Mitä, kannoitko sinä Kassea? -- huudahti Fritz Amatus kummastuneena.\n\n-- Oliko hän aivastamaisillaan, tai mitä sinä sanoit? -- kysyi Kamilla\nja katsoi pois sukan kolosta.\n\n-- Kuinka tuhmia te olette, -- ettehän ymmärrä rahtuakaan tanskan\nkieltä, -- sanoi Masse ylvästellen. -- Hän tarkoitti tuo rouva, että\nLine oli utelias näkemään sitä viheriäistä säilytintä tai koteloa,\njota kannoin olkapäällä... No, mitä minä muuta taisin, pentu vaunuissa\nnäytti hirveän itsepintaiselta, -- niin minä arvelematta istahdin\nperäistuimelle hänen viereensä ja hän heittäytyi heti sanomattomalla\ninnolla minun säilytintäni sekä itseäni tutkimaan.\n\nHetken kuluttua seisahtuivat vaunut erään puistossa olevan kesäasunnon\nluo. Rouvien piti mennä vieraskäynnille ja pyysivät minua olemaan Linen\nkanssa sen ajan. Minä kumarsin ja kiitin luottamuksesta, sekä toivoin\nettei palvelusaikani tulisi kauan kestämään.\n\nKun me vähän aikaa olimme käännelleet säilytintä ylös ja alas,\nripustaneet sitä vuoroon minun ja vuoroon Linen kaulaan, ehdoitti tämä\nettä meidän piti nousta pois vaunuista ja poimia kukkia, -- plukke\nblomster siihen. (Sen kai olisittekin ymmärtäneet.) Minkätähden ei? --\narvelin minä, ja niin me kiipesimme alas ja aloimme etsiä kukkia. Mutta\nuskotteko, -- emme löytäneet yhtään ainoaa, tuolla poletulla, paljaaksi\njärsityllä nurmikolla ei ollut enemmän kukkia kuin kauppatorilla täällä\nHelsingissä.\n\n-- Siellä on aina kukkia, -- hymyili Spirea.\n\nMasse ei ollut kuulevinaan.\n\n-- Line poimiskeli sen sijaan kaikenkarvaista roskaa, mitä ikinä löysi,\nja pisti säilyttimeen. Siihen tuli nyt paperikaistaleita, paperossin\npäitä, puikkoja, kiviä... sanalla sanoen vaikka mitä. Hän hyppeli\nsinne tänne kuin valkoinen kananpoika ja me etenimme yhä enemmän\nvaunuista. Minä tein useita kokeita saada hänet sinne palaamaan,\nmutta tuo vapautta rakastava otus potki minua, kun koetin ottaa hänet\nkäsivarrelle. Hetken kuluttua onnistui hänen löytää rapakko täynnä\njotain viheriäistä moskaa. Siitäkös ilo syntyi! Hän otti puikon ja\nrupesi sillä hämmentelemään rapakossa olevaa likaa, sillä välin kun\nminä rupesin saamaan pahoja aavistuksia.\n\nIsällisellä hellyydellä koetin minä taluttaa häntä pois tuosta\nviehättävästä paikasta, mutta hän oli huonosti kasvatettu ja löi minua\ntuolla likaisella puikolla. Voi, voi sentään, kun valkoiset pitsit\nkohta olivat muuttuneet viheriäisiksi kuin spenaatti! \"Line sviner ned\nsig\", sanoin minä hyvällä tanskan kielellä, nimittäin \"Line on porsaan\nnäköinen\", mutta hän heitti minuun autuaan katseen ja sanoi: \"nu maa\nLine putte Gröd i Lommen til mamma!\"\n\nJa niin hän rupesikin \"pistämään puuroa\" taskuunsa pienillä kourillaan.\nKun koetin häntä siitä estää, sain korvalle, ja samassa runsaasti sitä\nsamaa likaa, että olin ihan tukehtua.\n\nAlkoi käydä yhä vähemmin hauskaksi. Pentu rupesi näyttämään\njauhopussilta, joka olisi pistetty viheriäiseen suopaan ja mahdotonta\noli saada hänet luopumaan ihanasta rapakosta. Minä koetin kaikki\nmaailman keinot, mutta hän teki ne kaikki tyhjiksi ja löi minua, kun\ntulin lähelle. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, jolloin tultaisiin meitä\nhakemaan ja mitenkä silloin vastaisin luottamustoimestani. Entä kun\npäivällinen odotti siellä kotona ja minä olin _forfaerdeligt sulten_,\n-- kauheasti nälissäni, sivumennen sanoen.\n\nVihdoin tuli vapautuksen hetki pienokaisen mamman muodossa, joka\ntuli meitä hakemaan. Kun hän näki pennun, seisahtui hän äkkiä ja\npurskahti hillitsemättömään nauruun. Hän nauroi... niin, hän nauroi\n_niin_ että... Ja pentu nauroi myös ja löi itseään vatsaan likaisilla\nkäpälillään. Minä olin punastunut hämmästyksestä ja harmista sekä\nkoetin mumista jotakin selitykseksi. Mutta äiti taputti minua vaan\nystävällisesti olkapäähän ja sanoi: \"_ja, Line hun er nu ikke saa let\nat passe, hun er et lille Asen, det söde Barn_\", että se nimittäin oli\nsemmoinen otus että...\n\nSitte he kutsuivat minua päivälliseksi ja likainen Line kiersi\nkäsivartensa minun kaulaani ja...\n\n-- Vai niin! -- nyökäytti Kamilla, -- kyllä ymmärrän!\n\n... Ja semmoinen oli sen jutun loppu. Mutta minä tulen aina hyvälle\ntuulelle, kun satun muistamaan, kuinka olin paimentamassa tanskalaista\nkanan poikaa.\n\n-- Arvelet kai itseäsi täysikasvaneeksi kukoksi, -- sanoi Effi\nterävästi.\n\nMasse kiipesi esille tuolin takaa ja teki suuren kumarruksen. Kolme\nkertomusta yhtenä iltana pidettiin riittävänä määränä ja toiset\njätettiin vastaiseksi.\n\nTeen juotua päätettiin seuraavana iltapäivänä lähteä Töölölahdelle\nluistinretkelle. Kahvia piti otettaman mukaan ja Svante tarjoutui\nvapaaehtoisesti kokiksi, hänellä oli liian pitkät sääret voidaksensa\nluistella kauniisti. Mobelle kutsuttiin juhlallisesti mukaan, mutta Dea\ntäti pelkäsi, että sille tulisi yskä ja oli kylliksi ankara kieltämään\nhäneltä tätä huvia.\n\n\n\n\nSvanten löytö.\n\n\nOli kirkas ja tarpeeksi kylmä sunnuntai-iltapäivä joulukuun alussa. Se\nvähäinen lumi, mikä marraskuun loppupuolella oli ilahduttanut lasten\nsydämiä, oli nyt suurimmaksi osaksi poissa. Ainoastaan siellä täällä\npimennossa oli sitä vielä vähän, hienon sokurin näköistä.\n\nMutta joskin lunta oli vähän, niin oli sen sijaan oivallinen luistinjää\nsatamissa ja Kaisaniemellä olivat lammit aamusta iltaan täynnä\nluistelevaa nuorisoa. Töölönlahdelle eivät niin monet menneet ja\nsentähden olivat tilhiläiset suunnanneet sinne matkansa.\n\nSpirea oli edeltä puolen päivän koonnut toverit ympärilleen tyttöjen\nkamariin, koska tädit olivat kirkossa, ja siellä lukenut heille päivän\nevankelion. Hänellä oli aina tapana tehdä niin, sillä hän tiesi että\npitkät saarnat kirkossa olivat heille liian vaikeat käsittää. Ja kun\nhän yksinkertaisella tavallaan selitti päivän tekstiä, ymmärsivät\nhe häntä aina ja tunsivat lapsellisissa mielissään jonkunmoista\nvakavuutta. He tunsivat itseään keinutetuiksi kiitollisuuteen,\nkatumukseen ja rehellisiin koetuksiin taistella pahoja tapoja vastaan.\n\nKun Spirea oli lopettanut ja päivällinen kiireesti syöty kello kahden\naikaan, ruvettiin lähtöä tekemään. Kello kuusi piti heidän olla kotona\njälleen, että ennättäisi katsahtaa huomispäivän läksyihin.\n\nSyntyi melu semmoinen, että olisi voinut luulla seinien ja katon\nsärkyvän, kun kaikki seitsemän tömisten hyökkäsivät portaita alas\nluistimet olkapäässä. Dea täti kiitti onneaan, ettei Mobelle ollut\noppinut luistelemaan.\n\nSiellä sitä nyt mentiin milt'ei juoksujalassa Heikin-, Aleksanterin-\nja Mikonkatuja pitkin Kaisaniemen nenään. Siellä kiinnittivät he\nluistimet jalkaan ja kiitivät yli lahden, sillä välin kun Svante\nraskasta kahvikoria kantaen kahlasi perästä. Rannat olivat lumesta\npaljaat ja harmaat kivet pilkistivät, kuihtuneen ruohon välitse aivan\nkuin olisivat ikävöineet lumipeitettä, joka olisi käärinyt ne kaikki\npehmeään, valkoiseen vaippaansa. Aurinko katseli ystävällisesti paksun\ntalvisen sumuverhon välitse ja viisi varpusta Kaisaniemen ravintolan\nkatolla antoi tämän houkutella itseään laulamaan kevätkvintettiä.\n\nVäliin tuli ankara tuulenpuuska ja pudisteli tyttöjen hameita, niin\nkuin se olisi tahtonut saada niistä lähtemään kaiken koulutomun.\nKamilla oli vasta ikään oppinut seisomaan luistimilla ja kulki hitaasti\nmuiden jälessä. Mutta Spirea ja Eufrosyne olivat aika taitavia,\npuhumattakaan pojista, jotka osasivat tehdä vaikka minkälaisia\nleikkauksia jäähän ja kääntyä vaikka miten puolin. Fritz Amatus, joka\nkaikessa hiljaisuudessa piti Spireaa ihanteenaan, piirsi jäähän koko\njoukon vaikeimpia S-iä, samalla aina pysyen Spirean läheisyydessä\nnähdäksensä tarvitsisiko tämä mitään.\n\nMuiden luistellessa oli Svante kahvikorineen hakenut itselleen\nsuojapaikkaa rannassa, rakensi lieden kivistä ja keräili kuivia puun\noksia. Oikeastaan ei ollut luvallista sytyttää tulta näillä rannoilla,\nmutta onneksi eivät lapset tästä kiellosta tietäneet eikä sinne\nsattunut poliisiakaan estämään heitä.\n\nEi ollut helppo löytää puuta hyvästi siivotussa puistossa, mutta\nvihdoinkin se Svantelle onnistui ja kohta paloi iloinen tuli kivien\nvälissä. Svanten nenä kiilsi noesta ja tyytyväisyydestä. Hän asetti\nkahvipannun tulelle, se oli täynnä vettä. Kuinkahan paljon kahvia\nhänen piti ottaa... olisikohan kolme teelusikallista liian paljon? Hän\nsekoitti kahvin kylmään veteen ja odotti jännityksellä seurauksia.\n\nHetken kuluttua alkoi pannusta kuulua niin somia ääniä... kl... kl...\npani se. Ja isoja \"kahvikyyneleitä\" vuosi sekä suusta että nokasta.\nSvante näytti levottomalta. Mitähän tämä merkitsi, eikö löytynyt\nmitään parannuskeinoa moiselle nuhalle? Jo nyt taas! Pannusta valui\nvirtanaan poroista kahvia ja sammutti tulen yltympäri. Nytpä Svante\nsuuttui, asetti tuhman pannun vihaisesti ruoholle ja alkoi puhaltaa\ntuleen. Pannu rauhoittui, tuli pääsi uuteen voimaan, mutta, voi! kun\nhän jälleen tarttui pannuun, poltti se, ja hän heitti sen kirkuen\ntuskasta luotaan. Siinä se nyt makasi nenällään ja vuodatti sisältönsä\njäätyneelle ruoholle.\n\n-- Spirea hoi, tule tän-ne! -- huusi Svante hädässään ja viittasi sekä\nkäsillään että jaloillaan. Spirea tuli lentäen kuin pelastuksen enkeli,\nkuuli onnettomuuden, näki Svanten katumuksen, eikä hennonut häntä\ntorua. -- Otitko kaikki kahvijauhot? -- kysyi hän. -- En mitenkään,\n-- vastasi Svante ja näytti tötterön, -- mutta emmehän voi pureskella\nkuivia kahvia?\n\n-- Ei, sinun täytyy mennä ravintolaan vettä hakemaan, eihän sinne ole\npitkä matka. Mutta elä kaadu paluumatkalla, -- lisäsi Spirea nauraen,\nkun näki Svanten enemmän hartaasti kuin notkeasti kahlaavan ravintolaan\npäin pitkillä säärillään.\n\nSill'aikaa oli pöytä katettuna. Spirea levitti salvetin tasaiselle\nkivelle ja asetti siihen kupit, sokurin, leivän ja... mutta missä\nkerma? Vai niin, senhän sai Masse palttoonsa taskussa talletettavaksi.\nPahaa aavistaen kiiti hän jäälle tavoitellakseen Massea kiinni.\n\nTuolla kaukana he luistelivat. Hän huusi, mutta he eivät kuulleet.\nHänen täytyi juoksujalassa koettaa heitä saavuttaa ja tuli juuri\noikealla hetkellä, että sai nähdä Fritz Amatuksen ja Massen törmäävän\nyhteen ja aika kuperkeikalla koettavan jään kestäväisyyttä.\n\n-- Kas noin! Voi, sinua onnetonta, kun särit kermapullon, -- huudahti\nSpirea kärsimättömästi, kun näki jotakin valkoista tippuvan Massen\npalttoon taskusta.\n\n-- Nyt ei meillä ole mitään kermaa kahvin kanssa.\n\nMasse pisti ällistyneenä kätensä taskuun ja veti sieltä pullon kaulan\nkorkkineen sekä joitakuita lasisirpaleita ja märkiä paperipalasia.\nHänen katseensa tätä nähdessä oli niin oivallinen, että Spirea ei\nsaattanut olla nauramatta.\n\n-- No, poikiapa vasta kannattaa huviretkille kulettaa! Nyt on Svante\nkaatanut maahan kahvin ja sinä olet tehnyt lopun kermasta. Mistä saamme\nnyt virvokkeita?\n\n-- Oi, me juomme kahvia _ilman_ kermaa, sehän on _fiiniä_ ja käytetään\npaljon Köpenhaminassa, -- nimittäin jos ollenkaan saamme mitään\nkahvia... Massea näytti hyvin arveluttavan.\n\nKasse ja tytöt olivat sillä välin kokoontuneet Spirean ympärille,\nja koko seurue päätti asettua tulen ääreen odottamaan Svantea ja\nkahvipannua. Fritz Amatus hieroi punaiseksi paleltuneita käsiään; hänen\nkintaillaan oli se omituisuus, että ne aina hävisivät ja hän puhalsi\nnyt käsiinsä saadaksensa niitä lämpiämään.\n\n-- Kohennahan niillä tulta, niin kyllä lämpiävät, -- ehdoitti Kasse\nhyväntahtoisesti.\n\n-- Kohenna itse, murisi Fritz, -- eipä sinunkaan näytä kovin lämpimiltä.\n\nNyt ruvettiin valkean ympärille ja suut liikkuivat ahkerasti. Tässä ei\ntuntunut yhtään tuulen henki ja tuli levitti ihanaa lämpöä läheisimpiin\npaikkoihin.\n\n-- Oi, kuinka täällä sentähden on hauskaa, -- huudahti Kamilla. --\nMeillä on paljoa hauskempi, kuin isolla luistinradalla, -- voiko kukaan\nsanoa minkätähden?\n\n-- _Minkätähden?_ -- kertoi Masse tottelevaisesti.\n\n-- Senpätähden, kun me voimme olla niin vapaita keskenämme, -- vastasi\nKamilla ja antoi Masselle luunapin käteen.\n\n-- Se on varmaan sentähden, kun meistä tuntuu ikäänkuin olisimme\niloisia veljiä ja sisaria, -- sanoi Spirea herttaisella tavallaan ja\nFritz oli heti valmis huutamaan: niin, niin, eläkööt tilhiläiset!\n\n-- Mutta minnekä se Svante katosi? -- sanoi Kasse, joka oli kulkenut\nympäri puita hakien. -- Jos en kohta saa kahvia, niin rupean syömään\nruohoa.\n\n-- Tai sitten syömme sokuria ja korppuja vaan, niinkuin ennen, kun\nleikimme nukkien kanssa, -- tuumasi Effi.\n\n-- Heh! Ennenkö! Ikäänkuin et nytkin vielä leikkisi niillä, neiti\nNenäkäs, -- ivasi Masse, koskettaen arkaa kohtaa Effin sydämmessä. Hän\noli nimittäin saanut paljon kärsiä \"suurilta\" tovereilta koulussa siitä\nsyystä, että hän vielä leikitteli nukeilla, vaikka oli kahdentoista\nvuoden vanha, ja hän teki sen nyt enää ainoastaan suurimmassa\nsalaisuudessa.\n\nMasse sai häneltä ankaran silmäyksen, mutta samassa kiintyi kaikkien\nhuomio erääseen pitkään haamuun, joka hitaasti ja varovaisesti läheni\nKaisaniemeltä päin.\n\n-- Tuolla tulee Svantekin, -- huudahti Kamilla iloisena. -- Ja hän\nkantaa jotakin suurta muassaan, niin suurta kuin kelkka. Ei suinkaan se\nvoi olla kahvipannu!\n\n-- Ehkä se on koko sankollinen vettä, -- arveli Eufrosyne.\n\n-- Mitä ihmettä hän hilaa perässään? leipää? sokuritoppaa?\nsahtitynnyriä? -- Seurue oli täynnä hämmästystä.\n\nSillä välin lähestyi Svante sen verran, että he näkivät, mitä hän\nkantoi. Ja silloin sinkoili Svanten ympärille huudahduksia, kysymyksiä\nja varoituksia, kun tämä tultuaan perille asetti maahan taakkansa,\npienen itkevän noin vuoden vanhan pojan.\n\nKahvi unhottui samassa silmänräpäyksessä ja kaikki kokoontuivat\npienokaisen ympärille.\n\n-- Mitä kummia, Svante?\n\n-- Niin, tässä tuon minä pienen nälkäisen vieraan kahvipöytäämme, --\nsanoi Svante läähättäen, -- ja asetti maahan kahvipannun, jonka hän\noli kantanut toisessa kädessä. -- Voitteko ajatella... tämän pienen\nraukan löysin minä tien varrelta, jossa se nukkui korissa. Ja katsokaa,\nhänellä on paperilippu selässä, jossa on kirjoitettu: \"Olkaa armeliaat\nhänelle. Hänellä ei ole isää eikä äitiä.\"\n\n-- Raukka! -- kuului säälivästä joukosta.\n\n-- Oikea löytölapsi! -- huusi Effi ja näytti äärettömän onnelliselta.\n\n-- Enhän voinut häntä sinne jättää yksin, -- sanoi Svante ja pani\nlapsen varovasti Spirean syliin.\n\n-- Voi, saanko minä hänet? -- pyysi Kamilla ja Eufrosyne, mutta\npienokainen näkyi viihtyvän niin hyvästi Spirean luona, ettei tämä\nhennonut hänestä luopua. Kyyneleet pysähtyivät keskitielle ja hän\nkoetti hymyillä, kun Svante osoitti hänelle kelloa.\n\n-- Sinun olisi pitänyt viedä hänet johonkin taloon, -- sanoi Spirea\nmiettien.\n\n-- Ei, ei... keskeytti häntä kiivaat äänet, -- hän on meidän ja me\nviemme hänet mukanamme kaupunkiin. Saavatpa nyt tädit ihmetellä!\n\nPientä vierasta koetettiin nyt mitä hellimmästi hoitaa. Eufrosyne\nmakasi polvillaan Spirean edessä, joka piteli häntä sylissään ja hieroi\nhänen kylmiä käsiään. Svante oli uhrannut hänelle kellonsa, Kamilla\nsyötti häntä mesileivällä. Masse irvisteli kaikin voimin huvittaakseen\nhäntä. Kasse ja Fritz Amatus hakivat kiviä ja paperipalasia, jotka\nolivat olevinaan lehminä ja hevosina. Poika oli pitkän aikaa\ntyytyväisenä ja palkitsi heitä pienellä kiltillä hymyllä.\n\n-- Mikähän sen nimi on? -- huudahti Effi äkkiä.\n\nNiin, sitä ei ollut kukaan ajatellut ja sitä ei ollut edes selkäänkään\nkirjoitettu. Syntyi pitkällinen ja kiivas keskustelu.\n\n-- Kutsutaan häntä _Benoni_, -- ehdoitti Effi, joka äsken oli itkenyt\n\"Genovevan\" ääressä.\n\n-- Eikö mitä, se on niin vetelää! -- huusi Masse. -- Ennen sitten\n_Solon_ tai _Sokrates_.\n\n-- Tai _Heliogabalus_, -- nauroi Kasse, -- Mitä arvelee Spirea?\n\n-- Tänään on Danielin päivä, -- arveli Spirea painolla.\n\n-- Niin, niin, -- huudettiin joukossa. -- Pannaan hänelle nimeksi\nDaniel ja tulkoon hänestä mies, joka ei pelkää leijonaa eikä tiikeriä.\n\n-- Dan, pikku Dan, tahdotko sokuripalaa? -- Kamillan ääni tuli helläksi.\n\n-- Nytpä minä ehdotan, että ryhdytään juontiin, koska poika on\nristitty. Pitäähän ristiäisissä olla kahvia.\n\nJa Masse alkoi hyvin toimessaan kaataa kahvia kuppeihin. Kaikki\nistautuivat mukavasti ja, oi! kuinka se maistui, vaikka juotiin\nturkkilaisten tavalla ilman kermaa. Oli jo käynyt melkein pimeäksi ja\ntulen ympärillä loikovat haamut muistuttivat mustalaismatkuetta. Huomio\noli kiintynyt kahvikuppiin ja pikku Dan'iin, kunnes Svante katsoi\nkelloa ja hämmästyksellä huomasi sen jo olevan puoli seitsemän.\n\n-- Nyt täytyy meidän pötkiä kotiin niin sukkelasti kuin jalat\nkannattavat, muuten luulevat tädit meidän kaikkien hukkuneen, --\nmuistutti Effi. -- Yks kaks pistettiin kahvikalut vasuun, tuli\nsammutettiin lumella ja Dan käärittiin tyttöjen huiviin, sekä\nkannettiin vuorotellen. Matkue alkoi reippaasti marssia eteenpäin,\nKamillan ja Effin laulaessa: \"Oi kehtomme, sä Pohjola\".\n\nHeidän soittaessaan avasi Dea täti oven ja täynnä uutisia, ruohoja,\nnokea ja kahvinkeittopuun jäännöksiä hyökkäsi koko matkue häneen, niin\nettä häneltä oli mennä pää pyörälle. Hänen täytyi oikein istautua, niin\nhämmästyi hän, kun Svante näytti hänelle tuon pienen huiviin käärityn\nolennon ja sanoi: -- katsos, Dea täti, tässä on Daniel, jonka metsästä\nlöysin ja nyt tulee koko meidän seurueemme lapseksi, jos et sinä ja\nDika täti pane vastaan.\n\n-- Kuka rupeaa hänestä vastaamaan, lapsikullat? -- Ajatelkaa, vaikka\nhän saisi tuhkarokon ja kuolisi. -- Dea täti oli oikein punainen,\najatellessaan uusia äidillisiä huoliaan. Hän oli aina pitänyt\nlapsia joko hapraina leluina, jotka särkyivät, jos niihin koski,\ntai sitten maailman kauheimpina mellastajoina, joita kristillisellä\nnöyryydellä täytyi koettaa kärsiä. Hän katseli pienokaista, jota\nSpirea varovaisesti riisui, ja koko joukko kärsimyksiä esiintyi\nhänen mielikuvituksessaan hyvin vähän houkuttelevina. Hän huokasi ja\nsilitteli arasti pientä vaaleankiharaista päätä.\n\n-- Ehkä teidän pitäisi antaa hänelle kamilliteetä, hän näyttää niin\nkalpealta, -- sanoi hän ja säpsähti, kun poika samassa alkoi itkeä.\n\n-- Häntä vaan nukuttaa, raukkaa, -- arveli Spirea, jolla oli kaksi\npientä veljeä kotona ja oli tottunut niitä hoitamaan. -- Tule, niin\npääset minun vuoteeseeni, kunnes ennätämme tehdä tilaa sohvalle.\n\nKaikki lapset menivät nyt tyttöjen huoneeseen, johon laitettiin\nDan'ille pieni vuode sohvalle. Kamilla ja Effi riisuivat hänen päältään\nja pesivät. Hän oli puettu erittäin hienoihin ja ohuviin vaatteihin ja\nhänen koko pikku persoonassaan ei ollut mitään laiminlyömisen merkkiä.\nVarmaankin oli hänen äitinsä rakastanut ja hoitanut häntä, mutta mikäpä\nlienee sitten saattanut häntä hylkäämään lapsensa? Kuinka suloinen\nja kiltti hän oli. Hän itki vaan aivan hiljaa väsymyksestä ja ehkä\ntietämättänsä ikävöi oman äitinsä syliä.\n\nKun hän oli nukkunut, istuivat lapset vielä kotvasen aikaa hiljaa\npuhellen hänestä. Spirealle oli yhä enemmän selvinnyt, että vaikka\nhe kuinkakin paljon pitäisivät pienestä holhokistaan ja mielellään\nhoitaisivat häntä, niin eivät kuitenkaan saattaisi häntä luonaan pitää.\nOlivathan he poissa suuren osan päivää, eikä heillä ollut minkäänlaista\noikeutta työntää tätien niskoille tätä uutta kuormaa.\n\n-- Sitä paitse, -- jatkoi hän, -- tulisi hänen läsnäolonsa liian paljon\nvetämään meidän huomiotamme läksyistä ja se olisi väärin, koska kerran\nolemme täällä oppiaksemme.\n\n-- Sinäpä armoton olet, Spirea, joka ajattelet sitä iänikuista koulua\n_nyt_, kun on kysymys pelastaa pientä kurjaa olentoa nälästä ja\ntuskasta, -- intti Kamilla. Hän antoi aina mielellään tunteensa vallita\najattelematta ollenkaan, josko hänen tuumansa olivat mahdolliset\ntoteuttaa tai ei.\n\nPojat näyttivät miettiväisiltä ja Effin päässä pyöri monen monta\ntuumaa. -- Meidän täytyy kysyä Dika tädiltä, -- sanoi hän, -- en\nminäkään luule, että me läksyjen tähden voimme pitää häntä täällä.\nMutta Dika täti kyllä keinoja keksii, -- päätti hän.\n\nLapset arvelivat nyt parhaaksi odottaa Dika tädin tuloa, joka paraikaa\noli iltakirkossa. Kun hän tuli, hyökkäsivät kaikki tilhiläiset häneen\nja puhelivat kaikki yht'aikaa, niin ettei hän ymmärtänyt rahtuakaan.\n-- Antakaa nyt Spirean kertoa asianne, -- sanoi hän, -- muuten en\nkäsitä mitään. Spirea kertoi päivän tapahtuman, jonka jälkeen he kaikki\nvarpaisillaan hiipivät nukkuvan pojan luo.\n\n-- Eikö hän ole suloinen? -- Eikö hän saa jäädä meille? -- kysyi\nKamilla rukoilevalla katseella, välittämättä Spirean moittivista\nsilmäyksistä.\n\n-- Tännekö? Kuka häntä täällä hoitaisi, kun te luette läksyjänne tai\nolette koulussa. Ei, lapsi raukka, se ei käy laatuun! Mutta me voimme\nehkä saada Pullosen vaimon täällä tuvan puolella vastaan ottamaan\nhänet, kunnes ruvetaan häntä tiedustelemaan, ja silloinhan te aina\nvapaahetkinä voitte käydä tervehtimässä.\n\n-- Niin, niin, se on mainio keksintö, -- eläköön Dika täti! -- huusivat\npojat.\n\n-- Sinun pitäisi saada siitä kunniamerkki, täti hyvä, -- sanoi Spirea,\n-- tiesinhän minä, että sinä neuvon keksisit.\n\n-- Mutta emmekö saa pitää häntä _omanamme_, kunnes joku tulee ja ottaa\nhänet?\n\n-- Ja emmekö saa tehdä työtä hänen hyväkseen...?\n\n-- Ja välistä pitää häntä täällä ylhäällä?\n\n-- Kyllä, kyllä, sen kaiken saatte. -- Dika tädin silmät osoittivat\nsuurta hellyyttä, kun hän katseli sitä hylättyä pikku raukkaa, joka\nniin levollisesti ja makeasti nukkui lasten huoneessa. Kenenkä lapsi\nsaattoi hän olla? Hänen pikku paitansa oli hienointa palttinaa,\nmutta muut vaatteet osaksi likaisia ja karkeita. Lippu, joka oli\nkiinnitetty hänen selkäänsä, osoitti että hänet tahallansa oli hylätty.\nKummalliselta tämä tuntui. Ainoa mitä saattoi tehdä, oli että ilmoittaa\nasiasta poliisikamarilla sekä panna ilmoitus sanomalehteen ja pitää\nhuolta, ettei lapsella olisi mitään puutetta.\n\nSeuraavana päivänä menivät Svante ja Spirea Pullosen vaimon luo, joka\nasui leipomakamarissa, jossa ajurin joukko ennen oli asunut. Svante\nkertoi kuinka hän oli löytänyt sen pienen raukan hylättynä maantiellä\nja vaimo niisti nenäänsä esiliinaan liikutuksesta. Saattoihan hän\nottaa hänet, koska leipäkannikasta ei ollut puutetta. -- Nähkääs,\nhyvä herrasväki, minullakin oli tuommoinen pieni raukka ennen, mutta\nJumala soi hänelle paremman kohtalon kuin minkä me olisimme voineet\nhänelle valmistaa ja otti hänet luokseen. Mieheni oli niin pahoillaan,\nettei hän koko viikkoon ruvennut työhön, mutta sitten minä sanoin,\nettä syntiähän se on semmoinen sureminen ja rupesihan se sitten\ntaas kirjapainossa käymään. Hänpä nyt tulee oikein hyvilleen tuosta\nlapsirukasta.\n\n-- Katsokaa, matami, me tulemme olemaan ikäänkuin kummina tälle ja\nmaksamme määrätyn summan kuukaudessa hänestä, -- selitti Spirea, joka\noli laskenut, että jos he panivat kaikki kuukausrahansa yhteen, niin\nteki se 25 markkaa kuukausittain. Pullosen vaimo tyytyi 10 markkaan\nkuulta; jäännös pantaisiin hänelle vaatteiksi.\n\nTietysti he kaikki yhteisesti hommaisivat hänelle uusia pukuja!\nHauska kiire syntyi nyt kaikille ja jokainen noista seitsemästä\nkummista tahtoi omakätisesti saada jotakin valmistaa. Rahasäilyttimet\ntyhjennettiin ensimmäisiä ostoksia varten, paljoa ne eivät sisältäneet,\nsittenkun joululahjoiksi oli niistä otettu, -- mutta aina vähän aluksi.\nSpirea osti vaatetta ja villalankaa sekä leikkasi, -- minnekä ne\nolisivatkaan joutuneet ilman häntä? Svanten ja Effin piti kumpaisenkin\nneuloa yhden sukan, Kasse teki ruokaliinoja, Masse neuloi villamyssyä,\nKamilla ja Spirea ompelivat pieniä paitoja ja mekkoja, ja Fritz Amatus\npäärmi \"aivan yksinään\" kolme nenäliinaa, varustettuina punaisilla\nreunuksilla.\n\nJokaista vapaahetkeä käyttivät he näihin töihin Dan'ille, jolla ei\nollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon hellyyttä hänen pieni\nvähäpätöinen persoonansa herätti näissä hyväsydämmisissä, onnellisissa\nlapsissa. Pojat unhottivat luistelun ja vehkeet toverien kanssa; tytöt\nkertomuskirjansa ja joulusalaisuutensa. Dika tädin täytyi monesti\nkäyttää koko valtaansa, saadaksensa heidät ulkona pistäytymään hämärän\naikana. Dea täti oli puolestaan suuresti tyytyväinen tähän siveään,\nahkeraan henkeen ja palkitsi sitä kaikenmoisilla kirjavilla tilkuilla,\njoita haki säästöistään.\n\nSillä välin viihtyi Dan hyvästi Pullosen ja hänen vaimonsa luona.\nJoka päivä kävivät häntä tervehtimässä hänen kolme naiskummiansa ja\nneljä poikakummiansa ja hän oppi ne tuntemaan jokaisen erikseen.\nSunnuntaina kannettiin hän ylös niiden luo ja oli suuressa vaarassa\ntulla kuoliaaksi syötetyksi kaikenlaisilla herkuilla. Jos ei Pullosen\nvaimo sillä välin olisi pitänyt häntä yksinkertaisella ruualla ja\nkohtuullisella hellyydellä, ei hänellä tosiaankaan olisi ollut suuria\ntoiveita aikaa myöten päästä mieheksi.\n\nMutta lapsille itselleen oli tämä huolenpito hyödyllinen ja kehittävä.\nHe unhottivat ajatella itseään, heillä oli aina joku, jolle oli\nsäästettävä, jota piti koettaa huvittaa ja jolle oli työtä tehtävä.\nNe rahat, jotka ennen olivat menneet makeisiin tai joutaviin\nleikkikaluihin, pantiin nyt kauniisti Dan'in rahakassaan, ja pojat\nkoettelivat huvikseen lomahetkinään tehdä hänelle kaikenlaisia hauskoja\nleluja paperista tai puusta. Yksin Effikin vuoli hänelle pienen lapion,\njota hän innolla koetteli Dika tädin kukkaruukuissa.\n\nDika täti näki ilolla kuinka lapset unhottivat itsensä, ajatellaksensa\nlemmikkiään ja tehdäksensä hänelle työtä. Mutta hän oli hyvin tarkka\nsiinä suhteessa, ett'eivät saisi laiminlyödä läksyjänsä hänen tähtensä,\nja lapset pitivät tätiä liian suuressa kunniassa leikkiäksensä koskaan\nDan'in kanssa, ennenkuin heillä oli läksyistä puhdas omatunto.\n\nEräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat kaikki yhdessä lukujen\nlopetettua, pitivät he suurta neuvottelua Dan'in tulevaisuudesta. Ellei\nkukaan ilmoittaisi olevansa laillisesti oikeutettu häntä ottamaan, oli\nheidän luja päätöksensä yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestaan.\nDika täti oli kirkoissa kuuluttanut, että pieni poika oli löydetty\nsieltä ja sieltä ja tilhiläiset pelkäsivät joka päivä, ettei vaan\njoku tulisi ja veisi heidän aarteensa. Mutta viikko kului toisensa\nperästä eikä ketään kuulunut. Dan alkoi tepastella omilla pyöreillä\njaloillaan sekä ääntää ensimmäisiä epäselviä sanojaan. Jokaista\nedistystä vastaanottivat lapset riemuhuudoilla. Ja kun hän erään\nkerran kummastutti heitä sanomalla \"p-päll\" Mobellelle, nousi heidän\ninnostuksensa äärimmäisiin.\n\nPäivällispöydässä oli keskustelu mitä vilkkain. Kesäkertomukset\noli siirretty tuonnemmaksi ja Dan oli jonkun aikaa yksinomaisena\nkeskusteluaineena. He olivat käyneet oikein ahneiksi raha-ansiolle\nhänen tähtensä ja alinomaa pidettiin neuvoa siitä, kuinka saataisiin\nkokoon pieni rahasumma hänen tulevaisuuttaan varten. Pappa Tähtinen oli\nkyllä luvannut lahjoittaa rahasumman pohjarahastoksi, mutta Masse ja\nKasse olivat kieltäytyneet sitä vastaan ottamasta, \"koska itse voivat\ntyöskennellä hänen hyväksensä\". Kaikki olivatkin siinä yhtä mieltä,\nettei kukaan muu kuin he itse saisi pitää huolta hänen elatuksestaan.\nOlihan heitä koko seitsemän kappaletta, -- häpeähän se olisi, jos eivät\nhe yksissä tuumin voisi ansaita sen verran kuin hän tarvitsi.\n\nSvante otti hakataksensa kaikki talossa tarvittavat puut ja sai saman\nviikkopalkan kuin edellinen puunhakkaaja. Kasse möi 2,700 vapaamerkkiä,\njoilla oli aikonut sisustaa seinät Saviniemen uimahuoneessa;\neräs toveri antoi niistä 5 markkaa 40 penniä. Eufrosyne vuoli\nkukkakeppejä kahdelle Dea tädin tuttavalle, Kamilla virkkasi myssyjä\nja Spirea ompeli lasten esiliinoja, joita myötiin eräässä pienessä\nkauppapuodissa, Masse ilvehti \"klovn'ina\" koulussa lomahetkinä ja\nansaitsi koko joukon viispennisiä hyväntahtoisilta, naurunhaluisilta\ntovereilta. Fritz Amatus oli ainoa, joka ei ollut keksinyt mitään\nneuvoa ja hän suri sitä kaikessa hiljaisuudessa, vaikka ei virkkanut\nkenellekään mitään. Hän oli tarjonnut tovereilleen kaupan kahta\njotenkin huonosti pidettyä \"indiaanikirjaa\" sekä pyssyn, jolla ei enää\nsaattanut ampua, mutta ei kukaan tovereista ollut kyllin rikas niitä\nostamaan. Ja nyt mietiskeli hän yötä päivää keinoa, joka auttaisi häntä\nansaitsemaan.\n\n-- Mitä sanotte siitä, jos panisimme toimeen iltaman tovereille, josta\ntulot käytettäisiin Dan'ille? -- kysyi Svante. Hän oli joksikin aikaa\nunhottanut rakkaan viulunsa ja tunsi yhtäkkiä taas halun kuulla sen\nsuloisia ääniä.\n\n-- Kannattaapa ajatella, -- arveli Kasse miettiväisenä. -- Mitäpä me\njuuri voisimme aikaan saada?\n\n-- Voi, -- esitelmää ja laulua ja soloa viululle... ja\nvoimistelutemppuja... -- laski Effi innostuneena sormillaan.\n\n-- Niin, ja teaatteria, -- huudahti Kamilla.\n\n-- Me näyttäisimme \"Aksel ja Stiina\". Spirea näyttäisi Akselin osaa ja\nFritz Amatus... voi ei, päinvastoinhan tarkoitin.\n\nHän sai palkinnokseen yleisen naurun. Kaikki tulivat vähitellen\ninnostuneiksi Svanten aatteesta ja alkoivat vakavasti keskustella sen\ntoteuttamisesta. Spirea saattaisi kyllä pyytää heille tyttökoulun isoa\nvoimisteluhuonetta käytettäväksi, kun tarkoitus oli niin hyvä, --\nkuinka paljon siihen sopisi väkeä, -- ja sitten he ottaisivat 25 penniä\nsisäänpääsymaksua. Svante soittaisi viulua; Kamilla laulaisi Spirean\nsäestämänä; Kasse pitäisi esitelmän, Masse ja Effi esiintyisivät\nvoimistelijoina ja \"Aksel ja Stiina\" päättäisivät ohjelman. Puuttuisi\nainoastaan viikko joululupaan ja silloin panisivat iltamansa toimeen\nheti, ennenkuin toverit ennättäisivät koulujuhlissa väsyä.\n\nDea tädin päälle sateli huudahduksia, selityksiä ja kysymyksiä, kun\nhän hetkeksi istautui heidän luokseen, sukanneule kädessä. Hän ei\nennättänyt käsittää muuta, kuin että he aikoivat näytellä \"Aksel ja\nValborg\", ja että Massen piti seisoa päälaella. Kunpa laattia vaan\nkestäisi ja kunpa eivät sytyttäisi teatteria tuleen ja kunhan eivät\nvilustuisi kotiin tullessaan ja saisi keuhkokuumeen ja kuolisi!\n\nDika täti myöntyi kaikkeen, kunpa eivät vaan repisi kattoa hänen päänsä\npäältä. Hän oli avullinen kaikissa valmistuksissa, olipa välistä läsnä\nharjoituksissakin.\n\nMasse ja Eufrosyne harjoittelivat joka ilta itsekukin huoneessaan\nheittelemään jalkojaan niskaansa, hyppimään pöytien ylitse ja\nkävelemään käsillään, ynnä monta muuta kummallista temppua. Kamilla\nlauleskeli päiväkaudet: \"Mun isän oli sotilas\" ja \"Sanopas pieni\nlintu\"; -- Svanten viulu ilmoitti ahkerasti kauan pidätetyitä\nvalitusvirsiään ja Kasse mietiskeli esitelmäänsä niin, että hän\nkompastui joka kynnykseen. Fritz Amatus harjoitteli lankeamista nurin\nkäännetyn rahin ylitse, joka väliaikaisesti oli olevinaan Stiinan\nvillavakkana; suurella vaivalla sai hän vihdoin pörröiseen päähänsä\nkoko Akselin viisauden. -- Vihdoin vaikeni päivä, jolloin kaikkien\nnäitten ihmeiden piti tapahtuman.\n\nMutta olipa heitä sitä ennen kohdannut suuri vastus. Haluttu\nvoimistelusali ei ollutkaan saatavissa ja he saivat alentaa\nvaatimuksiaan aina tätien vähäiseen saliin asti. Kaikki olivat tästä\nnureissaan ja alakuloisina, kunnes Masse vakuutti, että hän siihenkin\nvalmistaisi istumapaikkoja ainakin viidellekymmenelle hengelle. Hän oli\nnähnyt pitkiä mainioita lautoja vaunuliiterissä, niitä he kantaisivat\nylös ja asettaisivat pukeille. Koko sali tyhjennettäisiin ja siihen\ntulisi ainoastaan penkki- ja tuolirivejä. Voitaisiinhan myös kohottaa\npääsymaksua viiteenkymmeneen penniin, niin sisäänpääsymaksu ei olisi\nniinkään pieni.\n\nSiten selkeni ilma ja hyvä tuuli palasi. Kamilla taputteli Dika tätiä\nja Eufrosyne silitteli Dea tätiä, kunnes he suostuivat yleiseen\nhävitykseen. Dea tädistä tuntui, ikäänkuin koko talon olisi täytynyt\nkumoon kaatua, mutta kun näki Dikan myöntyvän lasten tuumiin, suostui\nhänkin tuohon onnettomuuteen. Hän vetäytyi Mobellen kanssa hiljaiseen\nhuoneeseensa ja salli lasten Dikan, Miinan ja Pullosen avulla riehua\nja hommata niin paljon kuin ikinä tahtoivat. Väliin kuulivat nämä\nvienon äänen kysyvän oven raosta, eivätkö kuitenkin jo olisi ruvenneet\nkatumaan ja ennen jättäisi kaikki tyyni, ennenkuin väsyttäisivät\nitseänsä noin. Ja eikö Miina saattaisi hakea pari palokuntalaista\npenkkejä asettamaan. Hän sai vastineeksi, että heillä oli kaksi kättä\nitsekullakin ja että itsekukin teki työtä seitsenkertaisesti, niin että\nheillä nyt oikeastaan oli kuudenkymmenenkolmen miehen voima. Ja myös,\nettä \"Massit\", jotka olivat lautoja kantaneet, olivat likaisia kuin\ntulipalossa käyneet palokuntalaiset.\n\nSpirea ja Masse olivat oikeastaan toimeenpanijoina ja ihmetellä vaan\nsai heidän kekseliäisyyttään. Miinan leipomalauta päällystettiin\npunaisella isolla huivilla ja pantiin \"pukkien\" päälle puhujalavaksi.\nSen vieressä oli piano ja Massen laudat täyttivät muun salin. Ruokasali\noli teaatterina ja sen perällä _sermit_, jotka peittivät Stiinan\nvillavakan, kartat ja rukin, joiden piti näkyä vasta viimeiseksi. Ovet\nolivat esirippuina ja taiteilijat lupasivat vuorotellen avata ja sulkea\nniitä.\n\nKaikki oli valmista ja kello kuusi alkoi jo tulla katselijoita,\ntovereita kaikista kouluista, joissa oli tuttavia. Taiteilijoita alkoi\nvapisuttaa, kun kuulivat heidän ryminällä asettuvan penkeille. Kasse ja\nSpirea vastaan ottivat heitä ja järjestelivät, lyhimmät eteen, pisimmät\ntaakse. Dea tädille oli luvattu kutsua kahta liikaa \"tanttia\" ja Miina,\nDan sylissä, istui jollakin eturivillä. Sali oli täpösen täynnä ja\nviisikymmentäneljä uteliasta nenää kääntyi salaperäistä ruokasalinovea\nkohti.\n\nKelloa kilistettiin. Spirea istui pianon ääreen ja Svante astui esille\nsuurella kumarruksella, viulu kainalossa. Hän oli puettu hännystakkiin,\nkirjava nenäliina riippui pitkänä takataskusta, kaulahuivi oli viheriä\nja jakaus keskellä päätä. Tekeytyen vakavaksi, niisti hän itseään\nmahtavan näköisenä, asetteli nuotteja edessään, viritti viuluaan\nja alkoi. Se kuului oivalliselta ja Spirea säesti mainiosti. Viulu\nkyllä väliin vingahti vähän omituisesti ja kerran putosi nuottipidin,\nniin että hänen täytyi seisahtua ja sitten sattui Spireaan tulemaan\nnikko, niin että hän säikähdyksessään heitti pois kaksi tahtia. Mutta\nsemmoiset pikku seikat eivät häirinneet nautintoa, varsinkin kun\nviuluniekka välistä asettui selin yleisöön, jolloin iloiset naurut ja\nkäsien taputukset osoittivat, että hän oli onnistunut viehättää yleisöä.\n\nOverture'n soitettua tuli Kassen esitelmä, joka oli _tytöistä ja\npojista_. Puhuja, jolla oli valkoiset käsineet ja paperikukka\nnapinkolossa, puhui omasta kokemuksestaan. Hän kertoi kuinka hän ennen\nylenkatseella oli ajatellut tyttöjä ja kaikkia niiden toimia, mutta\nkuinka hän nyt kypsyneempänä... (naurua) oli huomannut tuhmuutensa ja\nnähnyt, että tytöt olivat vähintäinkin yhtä hyviä kuin \"me pojat\".\nPuhuja kertoi edelleen itseänsä moittivalla äänellä, kuinka hän oli\nylönkatsonut tyttöjen töitä ja pitänyt itselleen alentavana tarttua\nneulaan ja rihmaan. (Yleisö mumisi tyytymättömänä.) Mutta nytpä\nhäntä ei enää hävettänyt parsia omia sukkiaan tai virkata koriliinaa\näidilleen joululahjaksi. (Vilkkaita suostumuksen osoituksia.) Onhan\nhyvä olla muista riippumatta ja sentähden aikoi hän vähitellen kaikkea\noppia. Hän aikoi harjoittaa kahvin ja marjapuuron keittämistä, tilaa\ntekemään, huonetta järjestämään, vaatteita paikkaamaan ja saappaita\nkiilloittamaan. (Hyvä! hyvä!) Jopa, jos tarve vaatii, tavallisen\nhyvästi hoitamaan kapalolasta.\n\nNaurun ja melun kestäessä, joita nämä viimeiset sanat herättivät,\nkuului äkkiä keskeltä salia _läiskis_, sekä kikatusta ja kuisketta.\nYksi Massen laudoista oli pettänyt ja laskenut istujansa maahan. Mutta\nvahinko korvattiin pian ja esitelmää jatkettiin.\n\n-- Niin, kapalolapsia hoitamaan, -- jatkoi puhuja.\n\nMasse tuuppasi Effiä kylkeen ruokasalin oven takana, jossa he seisoivat\nväjymässä: -- niin, ja syöttää niitä potaattijauhoista ja siirapista\ntehdyllä vellillä, niin kuin hän tuonoin syötti Dan'ia, -- liitti hän.\n\n-- Minkätähden, -- jatkoi puhuja, -- emme me pojat oppisi tekemään\nkaikenlaista tarpeellista, sen sijaan että aina kääntyä avun pyynnöllä\ntyttöjen puoleen? Tyttöjen ei pitäisikään oikeastaan olla näin valmiit\naina auttamaan poikia, vaan päinvastoin olla heille sillä tavalla\navuliaat, että he oppisivat itseänsä auttamaan. Meidän kotona ollessa\nkuului yhä: Effi, juoksepa maitoa Kasselle! tai: Angelika, ompele nämä\nnapit Massen nuttuun; tai: Effi, juokse panemaan peltiä kiinni poikien\nkamarissa. Ja tytöt tottelivat kilttien lasten tavalla. Nykyään minua\nhävettäisi, jos antaisin tytön palvella itseäni. (Hyvä!)\n\n-- Niin! Ja tytöt voisivat myös puolestaan oppia semmoista tekemään,\njohonka tähän asti ovat tarvinneet poikien apua, esimerkiksi vuolemaan\nkaarnaveneitä ja keinotekoisia linnunpesiä, soutelemaan, laittamaan\nkelkkamäkiä ja kääntämään kukkapenkereitä. Mutta ajateltuani asiaa,\nolen huomannut, että me pojat useimmin tarvitsemme tyttöjen apua, kuin\nhe meidän.\n\nPuhuja tahtoi viimeiseksi huomauttaa, että se oli pojille suureksi\neduksi, jos heillä oli kilttiä, totuutta rakastavia ja reippaita\ntyttöjä toverinaan ja päätti esitelmänsä toivomuksella, että pojat\nja tytöt enemmän kuin tähän saakka tahtoisivat pitää toisiaan hyvinä\nystävinä ja tovereina.\n\nSamassa katsoi Kasse niin herttaisesti ja kunnioittavaisesti pitkään\ntyttöriviin edessään, että nämä kaikki innostuivat toveri-aatteesta ja\nhuusivat: hyvä! hyvä!\n\nKasse laskeutui puhujalavalta kestävien taputuksien kaikuessa ja hetken\nkuluttua astui Kamilla esiin. Hän oli puettu laulajattareksi maata\nviistävään hameeseen ja valkoisiin käsineihin, pitkä vaalea valetukka\npeitti hänen lyhyitä hiuksiaan ja kädessä oli hänellä vihkonen\npaperikukkia. Spirea säesti taaskin. Kamillalla oli kaunis ääni,\njonka tähden ei kuulunut yhtään huonolta, kun hän lauloi ensimmäistä\nnumeroaan: \"Sanopas, pieni lintu\". Yleisö taputti hurjasti ja hän sai\nlaulaa uudestaan. Nyt pyydettiin yleisöä viiden minuutin kuluessa\npitämään käsiä silmien edessä eikä katsella. Kaikki tottelivat, paitse\nkaksi lyseolaista, jotka tirkistivät sormien välitse. Kun he taas\nsaivat katsoa ylös, niin -- kas, -- siellä seisoikin uljas sotilaspoika\nsarkahousuissa, puukko vyöllä. Laulajattaren kuori näkyi hiukan\nseisomalaudan alta. Sotilaspoika alkoi laulaa: \"Mun isän' oli sotilas\";\nniin sotaisesti, että karvat Mobellen selässä nousivat pystyyn ja Dan\nMiinan sylissä kirkui ihastuksesta.\n\nSotilaspoika poistui tehtyään tervehdyksen sotilaitten tavalla, ja\nnyt seurasi kymmenen minuutin loma-aika, jonka kestäessä yleisö piti\npahempaa melua kuin kokonainen rykmentti indiaaneja.\n\nSitten tulivat Massen ja Effin taidetemput. Ruokasalin ovet aukenivat\nja näkyviin tuli erilaisia salaperäisiä \"pukkeja\", nuoria, lautoja sekä\neräs klovni (Masse), ja tanssijatar (Eufrosyne). He tekivät nyt mitä\nkummallisimpia temppuja, kävelivät käsillään, heittäytyivät suinpäin\nnenälleen, sipsuttelivat varpaillaan, kävelivät palloilla, sekä\nvääntelivät ja kääntelivät itseään jos johonkin suuntaan. Masse, jonka\nnenä oli jauhoilla valkoiseksi maalattu, jolla oli Dea tädin yömyssy\npäässä ja pienen lapsen väljä mekko lyhyillä hihoilla, ei tarvinnut\nkuin hiukan kääntyä, niin katselijat jo purskahtivat nauruun ja\nnauroivat, niin että olivat ihan menehtyä. Hänen komein tehtävänsä oli,\nettä päälaellaan seisoessaan syödä voileivän ja juoda lasin maitoa.\nTämän hän suorittikin hyvin taitavasti ja juhlallisesti katsojien\nsuureksi kummastukseksi. He odottivat jännityksellä saada nähdä\nvoileivän vierivän ulos nenästä, koska nenä nyt oli suuta alempana.\nMutta, hast du mir gesehen, voileipä menikin toista tietä ja temppujen\ntekijä nousi taas pystyyn sekä pyyhki tyytyväisenä suutaan.\n\nEffin vaikein temppu taas oli hyppiä nuoran yli, joka oli pingoitettu\nhuoneen poikki hänen päänsä tasalle. Tämän hän oli onnellisesti\nsuorittanut ainakin sata kertaa, eikä ollut mistään niin varma kuin\njuuri tämän tempun onnistumisesta. Harjoituksetkin olivat menneet\nloistavasti.\n\nMutta nyt oli sermi pantu siihen ja pienensi huonetta muutaman kyynärän\nverran, niin ettei Effi päässyt oikeaan vauhtiin. Hän juoksi, teki\nhyppäyksen, tarttui jalasta nuoraan ja putosi suinpäin lattiaan juuri\nkynnyksen luona.\n\nPienet luulivat sen kuuluvan asiaan ja taputtivat käsiään. Mutta\npian huomattiin että verta juoksi Effin nenästä ja silloin syntyi\nhälinää. Spirea juoksi vettä hakemaan, klovni ojensi hänelle kirjavan\nnenäliinansa, muut seurasivat häntä säälien ja kysellen kaikenlaista\nsermin taakse, johonka hän punaisena häpeästä oli vetäytynyt.\n\n-- Effi kulta, koskeeko paljon?\n\n-- Vieläkö nenäsi vuotaa?\n\n-- Voi enhän minä kivusta huoli, -- vastasi Effi hiukan kiivaasti. --\nMutta sehän se harmittaa, kun en onnistunut ja koko asia meni pilalle!\n-- Ja hän painoi päätään sohvatyynyyn ja kasteli Massen nenäliinaa\nnöyryytyksen kyynelillä.\n\n-- Elä huoli siitä, Effi! Sehän on joutavaa! Kun vaan nostamme sermin\npois, niin voit sitten uudistaa temppusi loistolla. -- Kasse silitti\nveljellisesti hänen otsaansa, johon oli tullut aika kuhmu. -- Minäpä\nannan sinulle ihka uuden kumipalloni, -- lohdutti Fritz Amatus, jonka\nsotaisa sydän suli kuin sokuri Effin kyynelten vuotaessa. Hänen täytyi\nhymyillä huolimatta surustaan, pisti hänelle kätensä, jota tämä puristi\nja päätti että nyt piti tulla itkusta loppu. -- Minä tulen paikalla\njälestä, menkää te vaan edeltäpäin, -- sanoi hän päättäväisesti. --\nOnhan meillä koko \"Aksel ja Stiina\" jälellä.\n\n-- Mutta oletpa kauheasti turvoksissa, -- arveli Kamilla.\n\n-- Nenäsi on kuin potaatti, -- vakuutti Fritz Amatus.\n\n-- Olkoon vaan, niin on heillä nauramisen syytä, -- vastasi Effi\niloisesti ja astui rohkeasti saliin, ikäänkuin sotilas, joka olisi\ntapellut isänmaan puolesta.\n\nHetken kuluttua avattiin ovet \"Akselille ja Stiinalle\". Esille tuli\nhyvin oppinut maisteri silmälasit nenällä, tukka pörröllään sekä pitkä,\nkapeahelmainen \"matami\" otsa rypyissä.\n\nPuhe sujui mainiosti, joskin sufflöörin (Svanten) ääni väliin kuului\njotenkin selvään. Aksel erehtyi joku kerta, yleisön erinomaiseksi\niloksi. Niin vakuutti hän esimerkiksi että: \"ei sitä tule viisaaksi\n_lukemisesta_ vaan _syömisestä_\", johonka Stiinakin kasvot poispäin\nkäännettyinä myöntyi. Ja sitten sotki hän \"_filonoliiaa, faremoraaneja\nja Semigradskin_ riippuvia puutarhoja\". Eipä tuota kuitenkaan moni\nhuomannut ja hänen järkähtämätön vakavuutensa pelasti häntä kaikista\npulista.\n\nYleisökin alkoi jo väsyä istumiseen ja oli iloinen, kun \"esirippu\"\npaiskattiin kiinni. Taiteilijat huudettiin esille ja tyrkkäsivät\ntoisiaan vuorotellen sisälle kumartamaan ja kiittämään. Sitten alkoivat\nkatselijat kiiruhtaa pois ei suinkaan paraimmassa järjestyksessä ja\nDea tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, kun kuitenkin katto ja lattia,\nseinät ja ikkunat olivat tallella.\n\nKun sisäänpääsymaksut sittemmin laskettiin, huomattiin että oli saatu\n35 markkaa 50 penniä. Muutamat hyväntahtoiset iltamassa kävijät olivat\nlipuistaan maksaneet kaksinkertaisesti hyvän tarkoituksen tähden. Rahat\npantiin seuraavana päivänä pankkiin ja tilhiläiset tunsivat olevansa\nraskaassa edesvastauksessa Dan'in suuresta omaisuudesta.\n\n\n\n\nFritzin salaisuus.\n\n\n-- Minnekkä olet menossa, Fritz? -- kysyi Kamilla uteliaasti eräänä\niltapäivällä jonkun aikaa tuon suuren iltaman jälkeen. Oli nyt jo\nkuudes päivä, kun Fritz heti päivällisen syötyä oli kiiruhtanut ulos ja\nviipynyt noin kolme tuntia. Kukaan ei tietänyt mitä hän toimitti, ei\nedes Spirea, jolle hän muuten kaikki uskoi.\n\n-- Enpä sano, -- vastasi Fritz salaperäisesti, ja käänteli ylös alas\nkaikkien päällysvaatteet löytääksensä lakkiaan.\n\n-- No, ole sitten sanomatta! -- virkkoi Kamilla loukkautuneena. --\nMinä huolin viis sinun tyhjänpäiväisistä salaisuuksistasi. -- Kamilla\noli näet tänään huonolla tuulella, kun ei ollut saanut kirjettä\nPerpetualta, vaikka tämä niin varmaan oli luvannut. Fritz pötki\ntiehensä ja Kamilla istui äreänä salin kiikkutuoliin ja rupesi kirjaa\nselailemaan.\n\n-- Spirea, kuule, mitä luulet Fritz'in hommaavan? -- kysäsi hän samassa\nsisareltaan, joka juuri tuli sisälle. -- Hän menee jonnekin joka\niltapäivä, eikä kukaan tiedä minne. Olen varma ettei Dika täti pidä\nsemmoisesta salaamisesta.\n\n-- Kyllä kai hän sen tädille kertoo, -- vastasi Spirea tyynesti.\n-- Meidän täytyy antaa hänen olla rauhassa, koska hän vakuuttaa ei\ntekevänsä mitään pahaa eikä tuhmaa.\n\n-- No, sinulla nyt aina on semmoinen taivaallinen kärsivällisyys sen\npojan suhteen. Minä nipistäisin häntä korvasta ja pakoittaisin häntä\ntunnustamaan. Voi, kuinka on ikävä, -- ikävä, -- _ikävä_, kun Perpetua\nei kirjoita! Nyt on kulunut enemmän kuin viikko siitä, kun sain\nkirjeen, vaikka itse olen kirjoittanut kolme kirjettä sen jälkeen.\n\n-- Sinä menetät niin paljon rahaa kirjevaihtoosi, Kamilla. Etkö voisi\njättää muutamia kirjeitä kirjoittamatta ja säästää rahat Dan'ille.\n\n-- Sitäpä en ikinä tee! -- huudahti Kamilla äreänä. Sinä olet\naina semmoinen viisaus-tantti, mutta minäpä en aijokaan antaa\nsinulle valtaa. Nyt et enää sallisi minun kirjoittaa paraimmalle\nystävällenikään! --\n\nKamilla nousi närkästyneenä, heitti kirjan luotaan, niin että se lensi\nsohvan alle ja paiskasi oven kovasti kiinni jälkeensä.\n\nSpirea oli tottunut näihin vihan purkauksiin. Hän nosti tyynesti kirjan\nja korjasi kiikkutuolimattoa, jonka Kamilla oli rutistanut. Hän tiesi\nettei tällä kertaa ollut loukannut Kamillaa, eikä myös ollut tyly ja\nsemmoisissa tapauksissa lauhtui Kamilla aina pian.\n\nHuomenna oli koululla joulujuhla ja ylihuomenna piti heidän lähteä\nkotiin. Hänen sydämmensä sykki ilosta ja hän ei tainnut ajatella muuta,\nkuin että niin pian taas saisi tavata isää ja äitiä ja pieniä veikkoja\n-- mellastajia. Mutta huomenna hänen piti olla mukana kuvaelmassa ja\npuvussa oli vähän laittelemista, jonka tähden hän otti ompelurasiansa\nja istautui ruokasalin pöydän ääreen, sillä siellä oli jo lamppu\nsytytetty.\n\nKello seitsemän kuuli hän paukauksen kyökin ovessa, ja heti sen jälkeen\nhyökkäsi Fritz Amatus hänen luokseen niin hikisenä, että tukka oli\notsassa kiinni, saappaat täynnä lunta ja kintaat kateessa. Hän pisti\nvoittoriemuisena kymmenen markan setelin hänen kummastuneiden silmiensä\neteen.\n\n-- Dan'ille! -- läähätti hän vaivaloisesti, kun Spirea ei heti älynnyt\nasiaa.\n\n-- Voi, Fizze kulta, mistä olet niin paljon rahaa saanut? -- huudahti\nSpirea hyvin mielissään. -- Mutta ennenkuin rupeat kertomaan, niin\nmuuta toiset saappaat ja kuivaa likomärkää tukkaasi. Oletpa tehnyt\ntyötä aika miehen tavalla, huomaan minä.\n\nFritz Amatus oli tottunut noudattamaan Spirean neuvoja ja meni\nsentähden poikain kamariin, josta kohta palasi kiiltävän puhtaana ja\nkuivat saappaat jalassa.\n\n-- Niin, näethän, Spirea, -- tiedäthän että olen ollut pahoillani, kun\nminulla ei ollut mitään... kun en voinut ansaita Dan'ille, -- alkoi hän\nistautuen Spirean viereen. -- Se on tuntunut oikein ikävältä, tiedätkö.\nJa minä kun ajattelin sitä niin, että olin tulla ihan höperöksi.\n\nNo, eräänä päivänä menin sitten Studen puotiin ostamaan kyynärän\nsilkkinauhaa Kamillalle. Silloin kuulin herran siellä sanovan eräälle\nrouvalle, joka oli jotakin ostanut sieltä: \"kyllä minä lähetän teille\nkotiin ostokset niin pian kuin mahdollista on, mutta ennen iltaa en\nvoi sitä tehdä, koska yksi juoksupojistani on sairastunut\". Silloin\njuolahti päähäni: tässä voit jotakin ansaita! Ja kun rouva oli mennyt\ntiehensä, puhuin minä herralle ja kysyin enkö minä saisi juosta hänelle\nasioita jälkeen puolenpäivän, koska niin mielelläni tahdoin hiukan\nansaita. Hän oli niin hyväntahtoinen ja lupasi minulle markan kolmesta\niltatunnista. Ja nyt olen käynyt siellä kuutena päivänä ja kantanut\nkotiin niin hirveän paljon tavaroita. Eräs hyvä rouva, joka varmaankin\non hyvin rikas, antoi minulle kokonaisen markan ja sitten sain minä\nkolme markkaa kotoa, joita saisin käyttää mihin hyvänsä ja se... se\ntekee yhteensä kymmenen markkaa.\n\nSpirea kuunteli Fritz'iä iloisena ja hämmästyneenä. Hänen pieni uljas\ntoverinsa, joka muulloin oli ollut niin arka arvonsa suhteen, oli nyt\npakoittanut itseään semmoiseen tekoon, voidaksensa antaa Dan'ille\njotakin itsensä ansaitsemaa. Se oli kelpo teko ja Spirea kunnioitti\nhäntä siitä.\n\n-- Kiitos sulle, Fizze, -- puhui hän ja tarttui hiljaa hänen tukkaansa.\n-- Enpä luullut sinun niin paljon huolivan Dan'ista, että tahtoisit\nruveta juoksupojaksi hänen tähtensä. Mutta se oli hyvästi tehty,\npoikani, ja Dan tulee kerran sinua siitä kiittämään.\n\nFritz Amatus punehtui ja katseli taakseen että -- jos kuka olisi ollut\nnäkemässä. Sen jälkeen pani hän ujosti käsivartensa Spirean kaulan\nympärille ja kuiskasi hänen korvaansa: -- niin, näetkö, ei se nyt ole\n_ainoastaan_ Dan'in tähden, kun minä sen tein, vaan minua hävetti\nolla... teitä muita huonompana.\n\nTämän tunnustuksen tehtyään Fritz Amatus syöksyi huoneesta, löi päänsä\noveen ja astui juuri sisälle pyrkivän Kamillan varpaille.\n\n-- Häijy poika! -- huusi Kamilla vihaisesti, -- sen hän varmaan\nteki tahallaan. -- Spirea viittasi sisartaan luokseen, kertoi\nhänelle lyhyesti Fritz'in salaisuuden ja sai hänet hiukan häpeämään\nsuuttumustaan. Vihdoin nauroi hän oikein sydämmen pohjasta, kun\najatteli miltä Fritz oli näyttänyt, kulkiessaan pitkin katuja isoja\nkuormia kantaen kuten varsinainen juoksupoika.\n\nKaikille muillekin uskottiin nyt vähitellen tuo suuri salaisuus. Masse\narveli että hän varmaankin oli luotu juoksupojaksi, sillä hänellä oli\nniin ihmeellinen taipumus seisomaan Edlund'in kulmassa. -- Mutta sinäpä\net malttaisi olla repimättä jokaisen kääryn päällystä nähdäksesi mitä\nsisässä olisi, -- vastasi Effi ja Masse myönsi että hän ainakin saisi\nponnistaa ylenluonnollisesti voimiaan, jos täytyisi olla sitä tekemättä.\n\nHeidän näin istuessaan kaikessa sovinnossa pöydän ympärillä, veti Fritz\nesille kirjettä taskustaan.\n\n-- Vai niin, -- sanoi hän, -- postiljooni saavutti minut pihalla ja\npyysi minua ottamaan tämän mukaani. \"Neiti Ka... Kamilla\"...\n\n-- Perpetualta! -- Kamilla hyppäsi tuoliltaan kuin heinäsirkka ja\ntempasi kirjeen Fritz'in kädestä. Unhottipa aivan torua siitä, ettei\nsitä oltu ennen annettu.\n\n-- Kirjoittipa se kuitenkin, kultasilmä! Hyvästi nyt hetkeksi! --\nUteliaana juoksi hän heidän omaan huoneeseensa kirjettä lukemaan.\n\n-- No, mitä kirjoitti kultasilmä? -- kysäsi Masse hiukan ivallisesti,\nkun Kamilla jälleen iloisena, ja tyytyväisenä ilmestyi heidän\njoukkoonsa. Masse ei mitenkään saattanut olla välistä kiusaamatta\nKamillaa hänen Massen mielestä naurettavasta Perpetuan ihailemisestaan.\nKamilla oli nyt ikihyvällä tuulella, ukkosen jyrinä oli tauonnut, ja\nhän veti hellästi huoaten kirjeen taskustaan.\n\n-- Jos vaan olette siivolla, niin ehkä luen teille tästä hiukan, --\nsanoi hän, kirjettä silittäen. -- Mutta kaikkea te ette saa kuulla.\nHän kertoo, että hänen sisarensa viettää häitä kolmantena joulupäivänä\nja että hän saa tulla morsiusneidiksi. Ja sitten hän kertoo\nkirjoittaneensa runon joululahjaksi eräälle opettajattarelleen, josta\nhän _hirmuisesti_ pitää. Ja sen minä luen teille, se on _niin_ kaunis.\nHän on kyllä minullekin runoja kirjoitellut, vaikk'en koskaan ole niitä\nnäyttänyt.\n\n-- Ne on varmaan ne, joita sinä kannat tuossa mitaljongissasi, jota et\nkoskaan pane pois, -- arveli Kasse.\n\n-- Ei, siinä on vaan kiehkura hänen otsatukastaan, -- vastasi Kamilla.\n\n-- Mutta kuule nyt! Kukaan teistä ei voisi niin kaunista kirjoittaa.\n\n    \"Niinkuin muinoin tähti loisti\n    Yli Betlehemin koitti,\n    Kirkas taivaan silmänen,\n    Niin sä olet sydämmellein.\n    Hymysuusi armainen\n    Tuhansine päärlyineen,\n    Onpi niinkuin tähtönen\n    Iltasella keväimen.\"\n\n-- Ohoh, -- keskeytti Masse, -- onko hänellä tuhat hammasta? Muilla\nkuolevaisilla on vaan kolmekymmentäkaksi.\n\n-- Ole hiljaa, kun et kuitenkaan ymmärrä. Sehän on vertaus vaan,\n-- vastusteli Kamilla, joka ei kuitenkaan pahastunut Massen\nymmärtämättömyydestä.\n\n-- Niin, mutta minäpä en ole koskaan nähnyt tähtiä kesäiltoina, --\nhuomautti Effi, joka hiukan ylenkatsoi runoja.\n\n-- Onhan se voinut olla elokuussa, -- arveli Kamilla.\n\n-- Ja Saviniemellä loistaa ainakin viisi tähteä koko kesän, -- liitti\nsiihen Svante kohteliaalla äänellä.\n\n-- Jos te olette noin ilkeitä, niin ette saa mitään kuulla, -- uhkasi\nKamilla, joka kuitenkin paloi halusta saada lukea koko kappaleen.\n\n-- Me olemme ääneti kuin kalakaijat, -- vakuutti Masse ja nipisti\nsamassa Effiä käsivarteen, niin että tämä kirkasi ja antoi hänelle\nkorvapuustin kintaalla, jota paraikaa neuloi.\n\n    \"Nyt lähestyypi joulupyhä,\n    Rakastakaamme sitä yhä...\"\n\n-- Ja heretkäämme tuommoista roskaa sepittämästä, -- kuiskasi Masse\nniin kovasti, että kaikki paitse Kamilla kuulivat sen ja purskahtivat\nnauruun.\n\n-- Hyi, kuinka häijyjä te olette! -- huudahti Kamilla parka\nloukkaantuneena. Hän luuli heidän nauravan tuolle kauniille runolle,\njota hän niin ihaili, ja nousi nyt lähteäksensä pois. Mutta silloinpa\nSvante ja Effi asettuivat hänen tielleen ja vakuuttivat, etteivät\nsaisi unta koko yönä, jos ei hän lukisi runoa loppuun. He olivat muka\nnauraneet Masselle, eikä runolle.\n\nKamilla leppyi ja istautui lukemaan jälleen, heittäen samassa Masseen\nmasentavan silmäyksen.\n\n    \"-- -- Rakastakaamme sitä yhä,\n    Lahjoja valmistakaamme,\n    Ja suurest' riemuitkaamme.\n    Minun lahjan' pieni on,\n    Vaan sydämmest' se lähtee.\n    Se sydän luokses' kiiruhtaa.\n    Pois kaikest' surust', vaivasta!\"\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi nyt, ja Masse koetti urhoollisesti pysyä\nvakavana. Fritz ja Svante heittivät pysyväisiä silmäyksiä Spireaan,\njoka näytti olevan hämillään. Tämä tiesi, että hänen pitäisi sanoa\njotakin, mutta vaikea oli sitä tehdä niin, ettei loukkaisi.\n\n-- Tiedättekö mitä, -- puhkesi hän vihdoin sanomaan, -- jos me nyt\najattelemme hiukan tarkemmin, niin valhettelemme tässä kaikki johonkin\nmäärin. Kukaan meistä ei pitänyt tuota runoa kauniina, mutta kukaan\nei uskalla sitä myöntää pelosta loukata Kamillaa. Mutta ymmärtäähän\nKamilla, että Perpetua siltä saattaa olla hyvä tyttö, vaikka hän ei\nosaa hyviä runoja kirjoittaa. Se on väärin, jos nauramme semmoiselle,\njota hän luultavasti on hyvin vakavasti ajatellut...\n\n-- Mutta tuommoinen houkuttelisi yksin lieroakin nauruun, -- vaikeroi\nMasse. -- Kun ajattelee, että hänen sydämmelläänkin on kaksi jalkaa.\n\n-- Elähän nyt, Masse, -- nyt olet julma. -- Spirea heitti häneen\nmoittivan katseen. -- Minä ymmärrän, että Perpetua pitää paljon\nopettajattarestaan, mutta hänen sijassaan olisin minä ennen osoittanut\nsitä ompelemalla hänelle esiliinan kuin runoja sepittämällä.\n\nKamillaa näytti arveluttavan ja vähitellen täytyi hänen järkensä\nmyöntää, että Spirea olikin oikeassa, ja nyt hän häpesi, että niin\najattelemattomasti oli paljastanut ystävänsä heikkouksia.\n\nMuut koettivat kaikenlaisilla hauskoilla tempuilla lieventää hänen\npahaa tuultaan, ja ilta kului siten yhtä hauskasti kuin tavallisesti.\nVieno surumielisyys sekaantui kuitenkin iloon, olihan tämä taas\nviimeinen ilta pitkään aikaan, kun he istuivat näin hauskasti kaikki\nyhdessä.\n\nViimeinen ilta! Huomenna sai lähteä kotiinpäin ajamaan kulkusten\nhelistessä ja täytetyillä matkalaukuilla. Poikain huone oli ääriään\nmyöten täynnä saappaita, vaatteita, salaperäisiä kääryjä ja kaiken\nmaailman roskaa. Svanten viulu pilkisti sokuritoppapaperista, --\nlaatikon oli hän sattunut rikki polkemaan. Luistimet, kirjat,\nlottopelit ja karamellitötteröt työnsivät toisiaan tuoleilta. Spirea\nlateli jo tavaroitaan matkalaukkuunsa; häntä auttoivat hyväntahtoisesti\nFritz ja Masse, jotka alituiseen pistivät jos jonkinlaisia kääröjä\nsiihen.\n\nDea täti käveli ympäri taloa hiljaisessa levottomuudessa. Hän vaan\naavisti, etteivät lapset joutuisi valmiiksi, ja mitenkä hän sitten itse\npääsisi Porvooseen, johonka häntä jouluksi oli kutsunut naimisissa\noleva veljensä poika. Yhä enemmän hän vakaantui siinä luulossa,\netteivät lapset joutuisi seuraavana päivänä lähtemään ja ettei hän\nennättäisi pukujansa tarkastaa, eikä antaa Mobellelle tarpeellista\njoulukylpyä sekä että kaikki jollakin tavoin menisi myttyyn.\n\n-- Spirea kulta, saanetkohan nyt kaikkea tuohon matkalaukkuun sopimaan?\nEthän vaan pane musteastioita ylös alas vaatteiden väliin? -- Mitenkä\nnyt joudut valmiiksi koulun juhlaan lähtemään?\n\n-- Kyllä minä valmiiksi joudun, hyvä täti, -- vastasi Spirea iloisesti.\n-- Pojathan auttavat minua. Kamillalla ja Effillä on melkein kaikki jo\nsisään pantu, ja minä puolestani lupasin auttaa poikia, koska tiesin\nsaavani puolta enemmän sopimaan matkalaukkuihin kuin he.\n\n-- Sen kyllä uskon. Mutta elähän nyt, Spirea kulta, liian paljon\nitseäsi vaivaa. Tulet sitten kipeäksi huomiseksi, etkä pääse lähtemään.\nSpirea hymyili. Dea täti aina ajatteli tauteja. Milloinkahan sitä piti\nolla vakaa ja rohkea ja reipas, jos ei kotimatkalle valmistaessa!\nRakas koti! Hän katseli mielihyvällä niitä pieniä kääryjä, joita hän\noli pannut sisälle, joissa oli joululahjoja ja joita oli ollut niin\n_hirveän_ hauska valmistaa. Siellä oli rahin päällys äidille, tohvelit\nisälle, kintaita ja tinasotamiehiä Knuut'ille ja ohjaksia sekä Noakin\narkku pikku Seb'ille. Ja nyt saisi taas olla hänen hevosenaan! Hän oli\nvielä sievempi kuin Dan, olihan hän hänen oma pieni, pystynenäinen\nveikkokultansa.\n\nDan tuotiin ylös jäähyväisille. Hän oli punaposkinen ja iloinen sekä\nojensi käsiään heille kaikille. Tilhiläiset antoivat Pullosen vaimolle\nkoko joukon pieniä kääryjä Dan'ia varten ankarasti varoittaen, ettei\nniitä saisi Dan'ille näyttää, ennenkuin joulu-iltana, eikä puhuakaan\nniistä. Hyvin ikävältä tuntui sanoa Dan'ille jäähyväiset. Mutta tämä\nnuori herra otti asian hyvin kylmäkiskoisesti, löi nyrkillään suoraan\nMassen nenään ja raapasi Kamillaa, niin että hänelle tuli raamu otsaan,\nMutta kaikki Dan'in teot otettiin mielihyvällä vastaan.\n\nMe saamme joululahjamme näin edeltäpäin, -- nauroi Kamilla. -- Odotahan\nsinä veijari, kun takaisin tullaan, niin puristan sinut kuoliaaksi.\n\nPäivällispöydässä puhuttiin enimmäkseen joulusta; tytöt melkein\nunhottivat, että heillä oli edessä jotakin niin tärkeää kuin joulujuhla.\n\n-- Minä olen pyytämällä pyytänyt isältä polkupyörää, -- sanoi Fritz\nAmatus suu täynnä potaattimuhennusta.\n\n-- Rakas lapsi, sinä taitat sillä jalkasi, -- varoitti Dea täti.\n\n-- Ja minä suurennuslasia, -- sanoi Kasse, -- joka piti\nluonnontieteistä. -- Ensi syksynä laitan minä näyttelyä corabus'eille\nja hämähäkeille.\n\n-- Minä olen houkutellut itselleni ilmapalloa, -- maiskutteli Masse, --\nsemmoista, jonka näimme Köpenhaminassa. Hei vaan...!\n\n-- Jumala varjelkoon meitä, Max! -- huudahti Dea täti kauhistuneena.\n-- Etkö ole kuullut, että ilmapallot tavallisesti tarttuvat puihin tai\nputoavat järviin tai lentävät suoraan ylös kuuhun...\n\n-- Kuuhunko! Sitä innokkaammin haluan nyt tästä lähtien sitä.\nAjatteleppas, Dea täti, kuinka huokealla sinä pääsisit matkustamaan\nminun kanssani! Evästä vaan tarvittaisiin matkalle! Hei, me menisimme\naika hurakkaa aina ukon luo kuuhun ja hänen akkansa luokse myös!\n\n-- Entä mitä Svante itselleen tahtoisi? uteli Kamilla.\n\n-- Minä tahtoisin... tahtoisin...\n\n-- Pasunaa! -- liitti Masse. -- Viulina paralla on ääni painuksissa,\nniinkuin useasti suurille laulajattarille tapahtuu, ja nyt aikoo Svante\nruveta pasunaa puhaltamaan.\n\n-- Hiljaa sinä! Minä toivosi itselleni -- _kangaspuut!_ -- Viimeinen\nsana tuli ikäänkuin väkisin Svanten kurkusta.\n\n-- Mitä maailman ihmeitä! -- Kangaspuut?! -- Masse heitti lusikan\nmaitoonsa, niin että tirskui ylt'ympäri ja sai moittivan silmäyksen\nDika tädiltä.\n\n-- Niinpä niin, kangaspuut! Minusta on kutominen hauskaa ja Spirea\nluulee että minulla on siihen taipumusta. Minä olen kutonut pölyliinoja\nLintumäen Saara-tädille.\n\n-- Voi, Svante kulta, kudo minulle silkkimekko, -- vinkui Kamilla.\n\n-- Ja minulle doffelipalttoo, -- Effin ruskeat silmät vilkkuivat\nveitikkamaisesti. Svante oli nimittäin joku aika sitten tiputtanut\nhänen palttoohonsa rikkihappoa, kun hänen piti koettaa saada pois\nmuutamia käsniä kädestään. Ja hädässään oli hän silloin vakuuttanut\nantavansa hänelle uuden sijaan.\n\n-- No, no, kunhan vaan hiukan odotatte, -- vastasi Svante hyvillään. --\nEn minä ota syykseni, jos ette saa mitä tahdotte.\n\n-- Minä nimitän sinut hovikutojakseni, -- lausui Masse juhlallisesti.\n\n-- Ja minä tilaan tusinan nenäliinoja semmoisilla reunuksilla, joita\nei voi hävittää, -- liitti Fritz Amatus, joka syksystä saakka oli\nhävittänyt vaan kahdeksan nenäliinaa.\n\n-- Mitä, hävitätkö sinä reunuksia? -- nauroi Kamilla. -- Meidän täytyy\ntästä lähtien ommella kiinni Fritz'in nenäliinat yhdestä nurkasta, niin\netteivät pääse putoamaan.\n\n-- Mutta nyt on kello kohta neljä, -- sanoi Dea täti levottomasti, kun\nkoko seurue lörpötteli, niin että unhottivat syödä. -- Tulette liian\nmyöhään joulujuhlaan.\n\nLusikat liikkuivat vähän aikaa suiden levätessä. Sen jälkeen syöksyivät\nkaikki paikoiltaan ja kiiruhtivat ulos. Tytöt menivät joulujuhlaan.\nPojat juoksivat eteläsatamalle kuluttamaan siellä viimeiset rahansa\nkelkkamäessä. Sitten tulivat he kotiin ja panivat maata jo kello puoli\nyhdeksän.\n\nSeuraavana aamuna olivat huoneet hiljaiset ja tyhjät ja Miina vuodatti\nkyyneleitä keittiössä. Dea täti käveli huoneesta huoneeseen hylätyn\näidin tavalla, Mobellen seuraamana, joka riiputti korviaan ja näytti\nsurumieliseltä. Dika täti keräili kaikenlaisia pikkukatuja, jotka\nmakasivat siellä täällä, muistuttaen hänen seitsemästä iloisesta\ntilhistään. Hän hymyili ajatellessaan, kuinka hänen vanha sydämmensä\noli sulanut siitä päivästä, jolloin he ensi kertaa pujahtivat hänen\nhuoneeseensa.\n\n\n\n\nTilhiläisten \"aprillinarraaminen\".\n\n\nOli 31 päivä maaliskuuta. Dea täti palasi päivälliselle oltuansa\nkahvilla ruustinna Fjäderholmin luona. Hän oli punainen ja hyvin\ntoimessaan ja veti päivällispöydässä pienen punaisen sahviaanisen\nkukkaron taskustaan.\n\n-- Ajattelepa, Dika, tämän minä löysin Abrahamin kadulla ihan jalkojeni\njuuresta! Ja siinä on 115 markkaa ja 97 penniä. Voitko ajatella moista\nkummaa!\n\nMassit ojensivat kaulansa ja Fritz Amatus pyysi saada katsella löytöä.\n\n-- Kuinka hauskaa, täti! -- huudahti Kamilla veitikkamaisesti, -- nyt\non sinulla varaa kutsua meitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.\n\n-- Taivas varjelkoon! Pitäähän omistajan saada omansa, arvaathan sen.\nNyt on sanomalehdissä ilmoitettava asiasta.\n\n-- No mutta, täti, -- Kamilla heitti Dea tätiin rukoilevan katseen ja\ntämä ei lainkaan huomannut veitikkaa silmäkulmassa, -- mutta, täti,\nvoithan kuitenkin ottaa siitä _vähän_ löytöpalkaksi ja sitten pidät\nmeille kestiä.\n\n-- Lapsi kulta, lausui Dea täti arvokkaasti, se ei käy laatuun. Minä\naijon jättää kukkaron takaisin omistajalle _ynnä sen kokonaisen\nsisällön_.\n\n-- Vovoih! -- huokasivat kaikki pienet teeskentelijät. Dika täti pysyi\nlevollisena.\n\n-- Saanko katsella tuota aarretta? -- sanoi Masse, jonka aivoissa pyöri\nkaikenlaisia vallattomia ajatuksia.\n\n-- Hm, onhan se \"fiini\"... kuusi osastoa, sata markkaa paperirahassa,\njäännös hopea- ja vaskirahassa. Saatat nyt ottaa edes nuo kaksi\nykspennistä. --\n\n-- Masse, kuinka voit noin puhua...? Dea täti näytti loukkautuneelta.\n\nPäivällisen jälkeen tunkeutuivat kaikki tilhiset Massien huoneeseen,\nyksin Spireakin oli vallattomalla tuulella. Masse johti puhetta:\n\n-- Huomenna on ensimmäinen päivä huhtikuuta, mikä myös \"aprilliksi\"\nsanotaan! Ymmärrättekö yskän... Ilmoitus tulee lehtiin aamusella...\nmeillä on kaikilla kuukauslupa... me pukeudumme valepukuihin...\nkumarramme ja vaadimme Dealta kukkaron. Osaammehan selvittää, minkä\nnäköinen se on sekä sisästä että ulkoa.\n\n-- Kyllä! kyllä! Mutta meitä on liian monta.\n\n-- Effi on liian pieni ja Spirea ei osaa teeskennellä. Niistä kahdesta\nei ole mihinkään, meitä tulee siis olemaan viisi vaan...\n\n-- Minä olen ennen katselijana, -- tuumasi Svante.\n\n-- Ei, sinusta tehdään kauppaneuvos, -- sinulla on semmoiset sääret.\nJa Kassesta tulee ylioppilas. Kamilla ja Fritz muuttuvat ylhäisiksi\nnaisiksi...\n\n-- Entä sinä itse?\n\n-- No, minä nyt sovin vaikka miksi, esimerkiksi näyttelijäksi.\n\nSpirea lupasi auttaa pukemisessa ja kiire tuli jokaiselle hankkia\nsopivia vaatteita. Dika tädille uskottiin niinkuin ainakin koko\nsalaisuus ja Spirea, joka hiukan oli pelännyt että hän ei suostuisi\nkoko yritykseen, tuli iloiseksi, kun näki että Dika täti piti asiaa\nniin viattomana kuin se itse teossa olikin.\n\nPari tuntia myöhemmin tuli Kamilla kotiin tuoden muassaan\nketunnahkaturkin, atlasilla päällystetyn, komean lakin sekä käsineet\nseitsemällä napilla varustetut. Effi oli hilannut kotiin Ella\nMelinderin sisaren nadon doffelipalttoon Fritz'ille ja Masse oli\nhankkinut kaksi hienoa turkkia itselleen ja Svantelle. Kasse sai tyytyä\nSvanten talvipukuun, joka ulottuikin hänelle kantapäihin saakka.\n\n-- Onpa onni että Dea täti on lyhytnäköinen, muuten saattaisi tuntea\nnapit Svanten palttoossa, -- sanoi Kamilla ihastuneena. -- Muista\nnyt, Kasse, että sinä olet köyhä ylioppilas, joka äskettäin on saanut\nisältään sisäänkirjoitetun kirjeen, joka sisälsi 115 markkaa 97\npenniä...\n\n-- Mutta eihän ylioppilailla ole punaisia sahviaanisia...\n\n-- Joutavia, -- keskeytti Masse, -- olethan saattanut lainata sitä\nmorsiameltasi.\n\nSvante näytti oivalliselta kauppaneuvokselta muhkeassa turkissaan,\njonka majavannahkainen kaulus oli nostettu korvia ylemmäksi, lakki oli\notsaan painettu. Hänellä oli niinkuin Massellakin valeparta ja viikset,\nmiehuuden edesauttamiseksi. Fritz Amatus oli sievä tyttö samettihattu\npäässä ja huntu silmillä ja Kamilla rikas rouva ketunnahkaturkissa ja\nkultaisissa rannerenkaissa.\n\nKun kaikki olivat puetut, pidettiin pari harjoitusta, jolloin Effi\nmainiosti näytteli Dea tädin osaa.\n\nIllallispöydässä olivat tilhiset niin täpösen täynnä naurua, että\nvähinkin syy saattoi heidät nauramaan oikein sydämmen pohjasta. Dea\ntäti oli vaipunut syviin mietteihin tärkeän ilmoituksen johdosta, joka\noli oleva ensimmäinen hänen kädestään lähtenyt kirjoitus, joka tulisi\npainetuksi lehtiin.\n\nDika täti sitä vastoin iski silmää seurueelle, kun joku viittasi\nhuomispäivään; häntä huvitti silminnähtävästi ja hän kuunteli\nhajamielisenä Dean valituksia.\n\nHuomispäivä valkeni. Tilhiläiset koettivat kilvan narrata toisiaan mitä\nsukkelimmalla tavalla ja Effi riemuitsi, kun oli saanut Dika tädinkin\njuoksemaan sillä hätähuudolla, että kahvi kuohui hellalle.\n\nDea täti ei malttanut kahvia juoda, ennenkuin oli saanut\n\"Hufvudstadsbladetin\" käsiinsä ja sieltä lukenut ilmoituksensa. Hänestä\noli melkein tuntunut niinkuin sensuurin pitäisi keksiä siinä jotakin\nvaarallista yhteiskunnalle ja kieltää koko numero ilmestymästä.\n\nNeljännestunnin kuluttua soitettiin eteisen kelloa ja Effi toi sanan,\nettä eräs herra tahtoi puhutella neiti Amadea Tilhistä.\n\nDea täti nousi; jännityksestä vapisevin polvin astui hän ulos saliin\ntukkansa silitettyään.\n\nPitkä, nähtävästi varakas herra, siniset silmälasit nenällä esitteli\nitsensä kauppaneuvos Svindelberg'iksi ja kertoi hävittäneensä kukkaron.\n\n-- Niin -- vastasi Dea täti kohteliaasti, mutta varovaisesti, -- olen\nkyllä löytänyt erään kukkaron, mutta tehkää hyvin ja selvittäkää, minkä\nnäköinen se oli.\n\n-- Punasta sahviaania, kuudella osastolla, sisältö 115 markkaa 97\npenniä, -- kuului turkinkauluksesta.\n\n-- Aivan oikein... kauppaneuvos on silminnähtävästi oikea omistaja, ja\nsuurimmalla ilolla minun on kunnia antaa teille takaisin...\n\n-- Pitääkö olla löytöpalkkaa?\n\n-- Oi, ei -- pyydän... olen kaikeksi onneksi... aivan tarpeetonta...\n\nKauppaneuvos otti markan taskustaan, pani sen pöydälle, kumarsi ja meni.\n\nMutta ovessa sattui hän törmäämään yhteen hyvin lihavan rouvan kanssa\nketunnahkaturkissa, ja tämä murisi jotakin \"kömpelömäisyydestä\" ja\n\"epähienosta käytöksestä\". Dea täti kiiruhti sovittamaan ja pyysi\nvierasta sisään astumaan.\n\n-- Nimeni on Eudoxia Pepparstein, -- sanoi rouva ylpeästi, -- ja minä...\n\n-- Minä ilmoitan sisarelleni, kiiruhti Dea täti sanomaan. -- Tehkää\nhyvin, istukaa.\n\n-- Minä tulen ilmoituksen johdosta... Dea täti vaaleni.\n\n-- Olen hävittänyt kukkaron...\n\n-- Oliko se punainen? -- änkytti Dea täti,\n\n-- Oli, 115 markkaa 97 penniä sisässä, kuudessa osastossa.\n\nDea tätiä vapisutti ikäänkuin horkassa.\n\n-- Täällä oli ihan juuri kauppaneuvos Svindelberg, joka myös oli\nkadottanut kukkaron...\n\n-- Ja hän sai sen? -- huusi Eudoxia äänellä, joka oli puoleksi\ntukehtunut naurusta, mutta joka Dea tädin korvissa kaikui kuin koston\npasuna.\n\n-- Enhän minä muuta tainnut, kun hän...\n\n-- Mutta minun _täytyy_ sanoa, -- puhkesi rouva sanomaan ja nousi\nvihaisena, se on _todellakin merkillistä_.\n\nSamassa ilmoitti Effi että kaksi herraa etehisessä kysyi Dea tätiä.\n\nTunteella semmoisella, kuin jos hänen olisi pitänyt mennä ukkosta\npiiloon, siirtyi Dea täti etehiseen, jossa häntä odottivat nuori\nkeikari punottuine viiksineen ja suurine liikkeineen ja vaatimaton\nylioppilas. Hän ei nähnyt, että ketunnahkaturkki hänen takanaan\npyöritti Effiä kerran ympäri.\n\nKeikari esitti asiansa: -- Olen lukenut erään ilmoituksen kukkarosta...\n\nYlioppilas virkkoi ujosti: -- Minäkin olen lukenut eräästä kukkarosta\nja se on minun.\n\nDea täti raukka tunsi kurkkunsa kuivuvan.\n\n-- Oliko siinä rahaa?\n\n-- 115 markkaa 97 penniä, -- vastasivat molemmat herrat yht'aikaa.\n\nNo, tämäpä vasta jotain! Tuo kauppaneuvos oli varmaankin veijari. Hänen\ntäytyi mennä Dikalta neuvoja kysymään. Vaan ennenkuin ennättikään\nlähteä, astui sisälle nuori kaunotar, päällysnutussa nahkareunus,\nsilmällä sininen huntu, ja kyseli kainosti kukkaroa kuudella osastolla,\nsisältö 115 markkaa 97 penniä.\n\nNyt oli Dea tädin mitta täynnä. Hän ei vastannut mitään neidin\nkysymykseen, hän hyökkäsi sisään Dikan luo, eikä nähnyt kuinka herrat\netehisessä sulkivat kaunottaren veljelliseen syliinsä ja kuinka Effi\nsieppasi keikarilta toisen komean viiksen.\n\n-- Dika, Dika, -- huusi Dea täti punaisena ja miltei itkien. -- En voi\ntätä enää kestää. Meidän täytyy lähettää poliisia hakemaan.\n\n-- Mikä nyt hätänä, Dea kulta, kysyi -- Dika täti viattomasti. -- Onko\nMobelle saanut hammastaudin?\n\n-- Ei, mutta etehinen on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat tuota kukkaroa\nja minä jo annoin sen eräälle. Voi, Dika, meidän täytyy heti lähettää\npoliisikamarille sana.\n\n-- Ehkä sinä erehdyt, -- puhukaamme lähemmin noiden ihmisten kanssa.\n\n-- Enhän minä erehdy, -- vastusti Dea loukkaantuneena, -- heidän pitää\nkaikkien saada 115 m. 97 penniä...\n\nKun tädit tulivat saliin, niin mitä saivatkaan nähdä? Kauppaneuvos,\nketunnahkaturkki, näyttelijä, ylioppilas ja kaunotar syöksivät heitä\nvastaan, huutaen täyttä kurkkua: Aprillia! Aprillia! Aprillia!\n\nRaskas taakka alkoi hitaasti vieriä Dea tädin sydämmestä -- kaikkihan\nhänessä kävi hitaasti -- ja aavistus asian oikeasta laidasta heräsi\nhänen mielessään.\n\nTilhiläiset hyökkäsivät kaikki yht'aikaa häneen.\n\n-- Dea täti, Dea täti, ethän vaan ole meihin suuttunut? Rakas Dea\ntäti! Kiltti, hyvä, ihmeellinen Dea täti, etkö muista, että tänään on\nensimmäinen päivä huhtikuuta? Et saa suuttua, kuuletko! Mobelle saapi\nkahvia vehnäsen kanssa, kun vaan et suutu.\n\nDea täti leppyi pian, eikä lienekään vielä ennättänyt suuttua. Itse\nteossa oli hänestä tieto siitä, että kaikki oli ollut vaan ilveilyä,\nniin suuri hyvä ja hän oli niin säikähtynyt, että hyvin vähän huomasi\npilaa, jota hänelle itselleen oli tehty. Hän tunsi kyynelten nousevan\nsilmiinsä ja lempeästi vastasi hän kaikkien noiden kummallisten\nvieraitten hyväilyksiin. -- Hyi, kuinka minua säikähdytitte! -- virkkoi\nhän vaan.\n\n-- Niin, täti hyvä, kyllähän me olimme hiukan ilkeitä tällä kertaa,\n-- lausui Kamilla katuvaisena, -- mutta et voi arvata, kuinka hirveän\nhauskalta se ensin meistä tuntui.\n\n-- Minun oli koko ajan sinua sääli, -- vakuutti Masse, -- joka\nkeksijänä tunsi hiukan omantunnon vaivoja.\n\n-- No, eihän se nyt sentään ollut niin vaarallista, -- lohdutti Dea\ntäti. -- Jälkeen puolen päivän kutsun teitä kaikkia omenakakkua syömään\nLöfström'iin.\n\n-- Ei, ei, ei, -- huudettiin innokkaasti. -- Me kutsumme sinua ja Dika\ntätiä ja Mobellea. Sinä olet kaikkein paras täti maailmassa Dika tädin\njälkeen. Eläköön Dea täti!\n\nDika täti nyykäytti päätään lapsille omalla, luottamusta herättävällä\ntavallaan. -- Suo minulle anteeksi, Dea, että myönnyin lasten\nleikintekoon, arvasinhan minä, ettet sitä pahaksi panisi... Mutta nytpä\nkävi joku etehisen ovessa...\n\n-- Se on eräs rouva, joka kysyy kukkaroaan, -- ilmoitti Spirea. Ja koko\nseurue purskahti iloiseen nauruun.\n\n\n\n\n\"Kun ei ole huonekaluja.\"\n\nIlveily I:ssä näytöksessä.\n\n\nKaikki olivat saapuneet paitse Svante. Tämä, joka kävi viimeistä\nlukukautta koulussa ja jonka tenttaamit kohta piti alkaa, oli pyytänyt\nsaada eri huonetta, voidaksensa lukea häiritsemättä ja tädit olivat\nsentähden vuokranneet hänelle huoneen toisella puolella porstuaa. Fritz\nAmatus, joka tähän saakka oli asunut Svanten kanssa, oli saanut uuden\ntoverin nimeltä Mikael Stubb, kymmenvuotias, viaton normaalikoululainen\nkeltanokka.\n\nOli ilta ennen Svanten tuloa. Seurue istui illallispöydässä ja nautti\nolutjuustoa ynnä potaattihaudikkaita.\n\n-- Onpa nyt koko harmi, -- huudahti Dika täti rypistynein kulmakarvoin,\n-- huonekalut Svanten huonetta varten saadaan vasta ylihuomenna. Siksi\nsaa poika parka nukkua paljaalla lattialla ja istua turkkilaisten\ntavoin omilla jaloillaan, -- liitti hän hymyillen.\n\nDea täti ei huomannut leikin tekoa, vaan hämmästyi yhtä paljon, kuin\njos hänelle olisi tarjottu viettää yönsä porttikäytävässä. -- Voi poika\nparkaa, kuinka häntä sitten paleltaa, -- ethän voine...\n\n-- En, en, arvaathan minun leikkiä laskevan. Me annamme kantaa sinne\nrautasängyn ja tuolin, niin tulee hän toimeen ensi päivinä.\n\n-- Minä annan hänelle kiikkutuolini ja yöpöydän, -- arveli Dea täti\nhyväntahtoisesti.\n\n-- Ja minä vaatelaatikkoni, -- huudahti Kamilla innostuneena.\n\n-- Ja minä annan hammasharjani, sillä sitä en kuitenkaan muista\nkäyttää, -- huusi Masse, syrjästä katsoen Dea tätiin, joka oli sen\nhänelle joululahjaksi antanut.\n\nEffi oli istunut hiljaa, mutta hänen vilkkuvista silmistään näkyi,\nettä hän ajatteli jotakin kepposta. Kun keskustelu hiljeni, hyppäsi\nhän paikoiltaan, löi kätensä yhteen ja huusi: -- tiedänpä, tiedän mitä\nme teemme! Rakas, kulta Dika täti, sano että me saamme, se olisi niin\nhirveän hauskaa!\n\n-- Eufrosyne on aina niin raju, -- huokasi Dea täti, -- joka jo luuli\ntuntevansa ukkosen ilman lähestyvän itseään.\n\n-- Niin, minä olen keksinyt... että kun Svante tulee... ja hänen\nhuoneensa on tyhjä, niin me... me laittaudumme huonekaluiksi, niinkuin\nsiinä näytelmässä, ja asetumme hänen huoneeseensa... Hänhän tulee\nhuomisiltana... me emme sytytä kynttilöitä, panemme vaan uunin lämmitä,\nja hän, joka on niin lyhytnäköinen!...\n\nEffi saattoi tuskin puhua naurun tähden ja muut tunsivat heti, kuinka\nsuuremmoinen tuo aate oli. Dika tätikin lupasi auttaa. Dea tätiä\npeloitti, että jos Svante saisi hermokohtauksia säikähdyksestä,\nmutta mikään ei voinut hillitä vallattomuuden henkeä. Ilta kului\nvalmistuksissa ja kaikki odottivat huomisiltaa suurella jännityksellä.\n\nPuoli tuntia ennen Svanten tuloa alkoivat nuo elävät huonekalut\nharjoittaa osiaan; Dika täti oli arvannut, että taiteilijat muuten\npian väsyisivät jaloista ja käsistä. Spirea, joka oli luotettavin,\nsai kunnian olla pöytänä. Hän asettui lattialle polvilleen, sai ison\ntarjottimen päänsä päälle ja pöytäliinan, joka peitti kaikki.\n\nKasse ja Masse rupesivat nojatuoleiksi. He istuivat kahdelle rahille\npöydän kumpaisellekin puolen, ojensivat käsivartensa tuolin nojien\nnäköisiksi ja saivat keltaisia puuvillapäällyksiä kasvoilleen ja\nkaikille jäsenilleen.\n\nKamillalla ja Effillä oli vaikeimmat tehtävät. Heidän piti olla\nolevinaan vaatesäiliönä ja asetettiin päät kumarruksissa vastakkain, --\nkäsillään nojasivat he tuoliin, joka oli ilman selkälautaa, ja heidät\npeitettiin tummanvärisellä isolla huivilla, joka pingotettiin niin,\nettä se muodosti selviä kulmia ja nurkkia. Pieni kuvastin ripustettiin\nseinään sille kohdalle ja muutamia pieniä kaluja pantiin salvetille,\njoka peitti vaatesäiliön.\n\nFritz Amatus tehtiin nuottipitimeksi. Hän asetettiin rallille, hänen\npäälleen pujotettiin vanha musta hame, hän painoi kyynäspäänsä lujasti\nkylkiä vastaan ja ojensi kätensä, niin että niissä saattoi pysyä\nnuottilehti. Stubb'ista tuli rahi, joka vaatimattomasti kätkeytyi uunin\nluo.\n\nKun kaikki olivat asettuneet ja tuli leimusi uunissa, kuului Svanten\nsoitto. Dika täti meni aukaisemaan. Hauska humina kuului huonekalujen\njoukosta, mutta äkkiä hiljeni kaikki. Etehisestä kuului seuraava\nkeskustelu:\n\n_Dika täti_: -- Kas tuossahan olet jälleen! Terve tulleeksi, poikani!\nKuinka jaksaa viulusi ja kuinka sinä itse jaksat? Niinkuin näet, tulet\nnyt uuteen ympäristöön (aukaisee oven Svanten huoneeseen); kunpa nyt\nviihtyisit hyvästi!\n\n_Svante_ (kumartaa): Kiitoksia paljon! Mitenkä voivat tilhiläiaet ja\nMobelle ja Dea täti?\n\n_Dika täti_: Hyvästi vaan, kiitos. Mobelle on kuitenkin saanut\nhammastaudin. Nyt menen ja lähetän Miinan tänne lampun kanssa. Astu\nsisälle ja nauti takkavalkeasta sillä välin. (Menee.)\n\n_Svante_ (katselee ympärilleen): Vai niin... tämä on nyt siis\nylioppilaskortteerini! Hiukan tyhjältä täällä näyttää, mutta kyllä\nhuone silloin tulee täyteen, kun tilhiläiset tulevat käymään...\nKas tuossa on nuottipihtini! Kuinka hyvä Dika täti on ollut, kun\non muistanut viuluani. Mitähän nuottia ne ovatkaan panneet minulle\ntähän?... \"Yksin\", laulu pianon mukasoitannolla, tehnyt Collan...\nMenisin vaikka takaukseen siitä, että nuo ovat Kamillan nuotit.\n\nParasta lienee että tyhjennän matkalaukkuni täällä odottaessani...\n(Vaatesäiliö aivastaa.) Ptsi! Luulenpa että minulla on naapureita.\nSitähän minäkin että Kalle Vinkvisthan asuu täällä seinän takana.\n(Koputtaa viereisen huoneen ovelle.) Hyvää päivää, Kalle! Hauskaa että\nollaan naapureita! (Kuuntelee. Vihainen ääni mumisee oven takaa.)...\nMitä?... Rouva Snabelinkö? Ompelijatar? Hyi, luulenpa että muutan\ntäältä pois! Kalle asuu varmaan toisessa päässä! (Aukaisee matkalaukun.\nLiikutetulla äänellä:) Äiti, kun on pannut tänne niin monta valkoista\nkaulahuivia! Voi, sitä äitiä! Kuusi paria sukkia ja kaksi tusinaa\nnenäliinoja; panen ne tänne pöydälle etteivät tule pölyisiksi...\nHirveän huono pöytä tämä, ihanhan se liikkuu... mutta eihän sitä\npidä niin paljon vaatia. (Toinen nojatuoli -- kuiskaa: Svante!\nSvante katselee hämmästyneenä ympärilleen.) Kuului aivan kuin joku\nolisi sanonut Svante!... Olen vielä ihan höperönä matkan perästä...\nTäytyneekö minun viettää yötä tässä pienessä nojatuolissa... (Istuu\nKassen päälle.) Tädit ovat varmaan hilanneet nämä kotiin jostakin\nhuutokaupasta, nehän ovat löyhät selästä niinkuin minun latinalainen\nsanakirjani ja kumma kuinka istuin tuntuu luiselta! Vaan mitäpä se\ntekee, kunpa vaan kestänevät. (Asettuu istumaan Massen päälle, joka\nhiljaa murisee.)... Johan minä taas kuulin jonkun ääntävän, se on\nvarmaankin Kalle, joka asuu tällä puolella. (Menee sen seinän luo,\njossa vaatesäiliö seisoo. Effi nauraa.)... Ei nyt ole asianlaita\noikein, korvissani soi niin kummallisesti tänään. (Kamilla viheltää.\nSvante kääntyy hämmästyneenä.)... No, tiesinhän että Kalle sittenkin\non läheisyydessä... (Koputtaa seinään.) Kalle!... Etkö kuule että\nkoputan? Ehkä hän nukkuu ja puhuu unessa, (Kuuntelee. Kasse korsaa.)\nNiinpä niin... sitäpä juuri arvelinkin. Sinä pöllö, joka et herää...\n(Rahi sattuu työntämään hiilihankoa niin että se kaatua romahtaa.\nSvante säikähtyneenä:) Kummitteleehan täällä, -- ihan kerrassaan\nkummittelee. Mutta olenhan minä ennenkin semmoisia nähnyt, kun asuin\nLintumäen vinnikamarissa, enhän minä vähistä huoli! Olkaat vaan! (Ottaa\nvaatteita matkalaukusta ja asettelee niitä osaksi pöydälle, osaksi\nvaatesäiliön päälle. Vaatesäiliö huokaa: oi, nyt en jaksa enää! Svante\ntaaskin kääntyy hämmästyneenä ja kuuntelee epäluuloisena seinän luona.\nNuottipidin laskee nuotit putoamaan ja kallistuu niitä nostamaan.)\n\n_Svante_: Ei, tämä alkaa tuntua ilkeältä... Jos en _tietäisi_, että\ntilhiläiset ovat toisella puolella taloa, niin... (Nuottipidin siirtyy\njuhlallisena eteenpäin, pöytä kumartaa, nojatuolit nousevat pystyyn,\nvaatesäiliö halkeaa kahtia, rahi ryömii esille nelin kontin.)... Kissa\nvieköön!... tilhiset ne sittenkin ovat. (Nipistää Kassea korvaan.) Kas\nniin, tuoleilla on korvat, nöyrin palvelijanne!\n\nNyt oli mahdotonta eläville huonekaluille enää pysyä hiljaa, nimittäin\npäällysten alla. Ne putosivat niinkuin kotelot perhosista ja esille\nryömi seitsemän iloista tilhistä, jotka rähisivät ja melusivat paremmin\nkuin joukko nälkäisiä vareksia. Svante puristi heidän käsiään ja kiitti\nnäytelmästä, -- se oli niin heidän kaltaistansa. Ja kun Dika täti tuli\nsisälle lampun kanssa, oli hän vähällä tukehtua, kun kaikki huonekalut\nyht'aikaa hyökkäsivät häneen.\n\n\n\n\nUusi salaisuus.\n\n\nDika täti istui eräänä syys-iltana ruokasalissa puolukoita\npuhdistamassa. Sitä tavaraa tarvittiin talossa paljon, sillä tilhit\novat niinkuin tunnettu on hyvin ahneita kaikenlaisille marjoille.\nSyysaurinko oli juuri piiloutunut vastapäätä olevan kivikartanon taakse\nja Dika täti sytytti lampun ja istui kiikkutuoliin sukkakudin kädessä.\n\nHuoneesta toisella puolella porstuaa kuului yhtä mittaa surullisia\nviulun ääniä ja joka kerta kun ne venyivät oikein pitkään \"cadens'iin\",\nhuokasi Dea täti ja katsoi sisareensa.\n\n-- Poika parka, hän on varmaankin onnettomasti rakastunut! --\n\n-- Joutavia! -- vastasi Dika täti reippaasti, -- hän söi liian paljon\nkaalia päivälliseksi ja semmoisesta tulee huono tuuli. Kun minä\nnuoruudessani joskus tulin sille päälle, että rupesin tuntehikkaaksi,\nantoi äitini minulle aina aika paljon rabarberia ja se auttoi\nmainiosti. Mutta sinussa se oli synnynnäistä eikä siinä auttanut\nminkäänlaiset kotirohdot.\n\nTilhiläiset alkoivat vähitellen saapua ja asettuivat toimeen lampun\nympärille. Vastustamaton voima veti heitä tavallisesti Dika tädin\npuoleen; hänen läheisyydessään oli ilma niin raitis ja virkistävä ja\nhänellä oli tavallisesti muutamia jyviä heille siroittaa. Effillä\noli tapana sanoa, että Dika täti maistui kuin pihlajanmarjahilla,\n-- katkeralta niille, jotka eivät häntä käsittäneet, imelältä ja\nhyvänmakuiselta niille, jotka häntä useammin maistelivat.\n\nTällä kertaa ennätti Kasse ensimmäisenä illan päämaaliin:\npuhelutunnille lampun ääressä. Hän kätki jotakin selän taakse ja koetti\nasettaa niin, ettei tädit näkisi mitä hän puuhasi. Mutta Dika tädin\nterävä silmä oli kohta keksinyt salaisuuden: sukka ilman kantapäätä.\n\n-- No, herra Kasimir, mitä sinulla on käsityönä tänään? -- kysyi hän\narmottomasti iskien silmää ja työnsi marjaruukun syrjään nähdäksensä\nparemmin.\n\nKasse näytti sukkaa ja teki surkean naaman. -- Tämän sain eilen\nhuviretkellä, -- sanoi hän huoaten.\n\n-- Varjelkoon, -- sinähän saattaisit pujotella pääsi sen läpi, sehän on\nkuin kanuunan aukko. Näytähän tänne! Sitä ei käy enää parsiminen, sinun\ntäytyy neuloa siihen toinen kantapää.\n\n-- Eikö sitä saattaisi pistää kiinni nuppineulalla? -- kysyi Kasse ja\ntunsi huolensa kevenevän. --\n\n-- Miksei, -- nauroi Dika täti. -- Neuvoisinpa sinua kuitenkin ennemmin\nkäyttämään sukkapuikkoja... odotahan, niin saat lainata minun.\n\n-- Kasse parka, -- keskeytti Dea täti kiikkutuolilta, -- kuinka olet\nmahtanut kastua jaloista.\n\n-- Ole huoleti, Dea, nyt ei ole satanut viikkoon.\n\nSillä välin kun Dika täti meni sukkapuikkoja noutamaan, pirahtelivat\nmuut tilhit sisälle. Spireaa vaan ei näkynyt. Kun Masse sai nähdä\nmarjaruukun, teki hän suuren hyppäyksen ilosta, joka saattoi Mobellen\nhiljaa murisemaan unissaan.\n\n-- Puolukoita! tuli ja loimeus, puolukoita! -- Ja hänen pitkät sormensa\nsieppasivat sukkelaan itselleen marjoja.\n\n-- Masse! -- varoitti Effi sisko.\n\n-- Sinä voit saada vatsaväännettä, -- arveli Dea täti levottomana.\n\n-- Tilaisuus tekee varkaan, -- puolusti Masse itseään. Minkätähden\nteillä ei ole kantta ruukussa.\n\nSamassa palasi Dika täti puikkoineen ja otti huostaansa Kassen sukan,\nja poika asettui miettiväisenä hänen viereensä oppiaksensa vaikeaa\ntemppua neuloa sukkaan uutta kantapäätä.\n\n-- Missä Spirea? -- kysyi Dika täti kääntyen. -- Onko hänellä läksyjä?\n\n-- Ei, hän istuu pimeässä meidän kamarissa, -- vastasi Kamilla. -- Minä\nluulen, että hän on pahoillaan jostakin.\n\n-- Voi, ehkä hän on kipeä, -- huudahti Dea täti säälien.\n\nDika täti nousi. -- Minäpä katson, -- sanoi hän ja meni kamariin\nSpirean luo.\n\nHän tapasi tämän pöydän ääressä istumassa, pää käsien nojassa.\nKaasulyhty kadulla valaisi huonetta himmeästi.\n\n-- Mikä sinun on lapseni! Oletko kipeä? -- Dika tädin käsi hyväili\nhänen tukkaansa.\n\n-- En ollenkaan, rakas täti. Hiukan vaan säikähtynyt ja alakuloinen.\n\n-- Säikähtynyt? Mistä? Etkö voi sitä minulle sanoa?\n\n-- Kyllä, mutta en ole tahtonut sitä muille kertoa. Minua on ajettu\ntakaa...\n\nDika tädin huulet puristuivat ja saattoipa melkein nähdä hänen silmänsä\nsäihkyvän.\n\n... eräs tuntematon nainen se oli. Hän seisoi tänä aamuna\nporttikäytävässä, kun minä menin kouluun ja sieltä tullessani tapasin\nhänet taas. Nyt kun hetkeä sitten tulin kotiin hämärässä, oli hän taas\ntielläni ja hänen synkkä, tutkiva katseensa säikähdytti minua. Mitä hän\nsaattaa minulta tahtoa? --\n\n-- Ehkä sinä erehdyt, -- vastasi Dika täti rauhoittuneena. -- Ehkä se\non vaan sattumalta, kun olet häntä niin usein kohdannut.\n\n-- Mahdollista. Vaan enpä pidä siitä, että hän minua niin katselee.\n\n-- Minkätähden et kysynyt häneltä, mitä hän tahtoi?\n\n-- Voi, kun olin niin tyhmä ja arka! Ja sitä paitse hän aina kääntyi\npoispäin, kun minä katsahdin häneen.\n\n-- Jos hän näyttää sinua vielä ajavan takaa, niin sano minulle. Minä\ntulen silloin ulos sinun kanssasi ja koetan ottaa asiasta selkoa. Elä\nole levoton lapseni, kukapa _sinulle_ tahtoisi mitään pahaa tehdä? Tule\nnyt muiden luo, niin poistamme surumielisyyden vesipuolukoilla.\n\nSpirea seurasi häntä kiitollisena. Tuntuipa hänestä oikein hyvältä, kun\noli semmoinen täti, jolle saattoi kaikkea uskoa, kun oma äiti ei ollut\nläsnä. Hän tuli taas hyvälle tuulelle ja oli iloinen muiden joukossa.\nSilloin tällöin heittivät Masset ja Kamillat häneen uteliaita katseita,\nja hänen uljas toverinsa Fritz Amatus näytti ikäänkuin olisi valmis\ntappelemaan koko maailman kanssa hänen tähtensä.\n\nNäytti siltä kuin Dika täti olisi ollut oikeassa ja kaikki ollut\nsattumalta vaan, sillä vaimoa ei näkynyt enää koko viikon kuluessa.\nJa tilhiläiset, joille asia oli uskottu, olivat ihan pettyneitä\ntoiveissaan, kun eivät päässeetkään minkäänlaisen suurenmoisen\nsalaisuuden perille.\n\nEräänä sunnuntai-iltapäivänä kun Pullosen vaimo oli kirkossa, oli\nSpirea ottanut pienen Dan'in mukaansa kävelemään. He istuivat hetkeksi\nvanhan kirkon puistoon, jossa oli paljon leikitteleviä lapsia, Dan\nviihtyi siellä varsin hyvin, pyöri kuin pallo ventovierasten ihmisten\njaloissa, juoksi kaikkien koirien perään ja kaiveli kuoppia käytäviin\npienellä lapiollaan.\n\nPäivä oli ollut lämmin ja kirkas; aikaisin laskeutuva aurinko oli\njättänyt jälkeensä ruusuisen valon, jota vasten kuvastuivat niinipuiden\nja vaahteroiden paljaat oksat. Se maalasi vanhan puutemppelin\nikkunoita, joista taas kaasuvalo loisti ja urkujen ääni tunkeutui aina\nväliin ulos, kun ovissa kulki kansaa.\n\nSpirea hengitti pitkään ja nautinnolla raitista syysilmaa. Hänellä oli\nollut paljon työtä tällä viikolla ja hän oli istunut paljon huoneessa.\nHän hymyili Dan'ille, joka kokoili kahisevia lehtiä pienellä lapiollaan\nja kantoi niitä yksitellen hänen istuimensa alle.\n\nLapion oli Fritz Amatus hänelle vuollut. Harmaan villalakin oli Svante\ntehnyt; lämpimän palttoon oli hän itse Dika tädin avulla ommellut;\nsukat olivat Effin tekemät ja esiliina Kamillan. Niin, melkein kaikki,\nmitä pienokaisen päällä oli, olivat hänen rakkaitten tilhiläistensä\nantamat. Spirean katse lepäsi hellänä heidän löytämässään pikku\naarteessa.\n\nSillä välin katseli hän hajamielisesti edes takaisin kulkevia ihmisiä.\nMuutamilla oli yhä kiire, eivät saaneet edes lepopäivänä rauhaa. Toiset\nkulkivat verkalleen ohitse, nauttien niinkuin hän illan kauneutta.\nAlkoipa jo kirkosta tulla ihmisiä yksitellen virsikirjat kädessä.\nSpirean piti täällä odottaa Pullosen vaimoa, itse piti hänen mennä\nerään toverinsa luo.\n\nHänen ajatuksensa kääntyivät kouluun ja tovereihin. Viimeistä vuotta\nkävi hän nyt koulua; ensi vuonna tähän aikaan istui hän kotona\nauttamassa äitiä pienten veikkojen hoidossa. Mutta mitä sitten tulisi?\n\nSitä hän mielessään kyseli, ei kuitenkaan levottomasti, mutta\nihmetellen vaan. Tiesihän hän, että elämä hänellekin toisi jonkun\ntehtävän, jonkun päämaalin...\n\nMutta minnekä oli Dan joutunut? Hän säpsähti ja kääntyi äkkiä. Voi\nsitä pientä veijaria, joka ei koskaan saattanut pysyä yhdessä kohti!\nNyt häntä taas ei näkynyt ja Spirea juoksi levottomana edes takaisin\npensaiden välissä, siinä toivossa, että hän olisi jossakin piilosilla.\n\nHän huusi monta kertaa: Dan! Dan! Mutta ei mikään pieni ääni vastannut.\n\nAlkoi jo tuntua ikävältä ja levottomalta. Olisiko hän jo ennättänyt\nkadulle, -- olihan hän ihan äsken hänen vieressään! Vaan mielelläänhän\nse aina meni löytöretkille! Voi, ettei hän ollut häntä paremmin\nhoitanut. Täytyi mennä häntä kadulta hakemaan, mutta -- miltä\nsuunnalta? Epätietoisena seisahtui hän portissa Bulevardikadulle päin,\nkun samassa näki Fritz Amatuksen, joka pitkin askelin tuli häntä\nvastaan.\n\n-- Fritz, -- huusi hän hätäisesti, -- tule auttamaan minua Dan'ia\nhakemaan! Hän on eksynyt jossakin täällä läheisyydessä... hän ei ole\nvoinut kauas ennättää.\n\n-- Elä näytä niin surkealta, kyllä minä hänet hankin käsiisi, --\nvakuutti Fritz, ja unhotti samassa että hänen olisi pitänyt mennä\nluokkatoverien kokoukseen, jossa tärkeitä asioita keskusteltiin.\n\nHe menivät eri suunnille, hakien ja kysellen. Pullosen vaimo, joka tuli\nkirkosta, sai tietää onnettomuuden ja juoksi miltei itkien talosta\ntaloon hakien lemmikkiään.\n\n-- Oletteko nähneet pientä poikaa harmaa lakki päässä ja punaiset\nsukat? -- kysyi hän jokaiselta vastaantulijalta. Toiset vastasivat ei,\ntoiset luulivat nähneensä, eikä hän siitä tullut hullua viisaammaksi.\n\n-- Ei hänen päällensä vaan liene ajettu, -- arveli hän kauhistuneena,\nmuistellen kuinka monessa pienessä vaarassa poika jo oli ollut. Kadun\nkulmassa huomasi hän sitten poliisin ja riensi hänen luokseen.\n\n-- Onko poliisi nähnyt että jonkun pienen pojan päälle juuri ikään on\najettu? -- kysyi hän, itku kurkussa. -- Hänellä oli harmaat sukat ja\npunainen lakki... eikä... olen ihan höperönä, harmaa oli lakki ja sukat\npunaiset ja lämmin palttoo ja... eikö poliisi ole häntä nähnyt?\n\n-- Mikä poika se oli?\n\n-- No, se oli minun ottopoikani ja nimensä on Daniel ja harmaa lakki\nhänellä oli...\n\n-- Olenhan minä nähnyt montakin harmaata lakkia, mutta sitä en tiedä\nolivatko sukat punaiset? Kysykää vahtikonttoorilta!\n\nSpirea ja Fritz palasivat nyt turhilta retkiltään. Pimeä oli\nsaavuttanut heidät, kaasulyhtyjä sytytettiin ja suru sydämmessä täytyi\nheidän palata kotiinsa. Pullosen vaimo oli mennyt poliisikamarille\nilmoittamaan asiaa.\n\nKotona säikähtyivät kaikki, kun kuulivat mitä oli tapahtunut.\nTilhiläiset juoksivat alituisesti ikkunasta ikkunaan voidaksensa\nmahdollisesti kaasun valossa nähdä pientä paksua palleroista kotiin\npalaavan, ja he säpsähtivät, jos ulkoa kuulivat pienintäkin liikettä.\nSpirea raukka oli ihan epätoivossa. -- Sehän on _minun_ syyni, _minun_\nsyyni, -- nyyhkytti hän. Minkätähden en pitänyt hänestä parempaa\nhuolta... Mutta minusta vaan näytti, että hän koko ajan oli minun\nrinnallani. En ymmärrä kuinka hän olisi päässyt portista kulkemaan,\nniin etten minä olisi häntä nähnyt... Voi, Dan'ia, voi! En _koskaan_\nsuo tätä itselleni anteeksi...\n\n-- Rauhoitu nyt, tyttö parka, -- lohdutti Dika täti, -- joka kääntyi\nlevottomaksi tytön äärettömästä surusta. Eihän se tarvitse olla\nmitään vaarallista. Varmaankin on Dan hiipinyt johonkin pihaan, ja\nsiellä ovat varmaankin korjanneet hänet. Huomenna he ehkä ilmoittavat\nhänet poliisikamarilla ja sinnehän on Pullosen vaimo jättänyt meidän\nosoitteen. Elä itke, lapseni, _vielä_ siihen ei ole syytä.\n\nDea täti istui kiikkutuolissa ihan masentuneena. -- Olenhan aina\nsanonut, ettei tule kuin onnettomuutta, kun rupeaa vieraitten lapsia\nhoitamaan. Poika on kai aikoja sitten kuollut... tiesi missä hän\nlöydetään...\n\n-- Elä säikäytä lapsia, Dea, -- kuiskasi Dika täti, joka näki Effin ja\nKamillan kauhistuneita katseita. Ääneen sanoi hän: -- en minä yhtään\nvielä ole toivottomuuteen vaipunut; ei lapset meidän aikana niinkään\nhelposti häviä. Nyt on minun ehdotukseni, että me kaikki panemme\nkoreasti maata, -- sinäkin Spirea kulta, -- ja huomenna lähdemme me\nmiehissä etsimään pientä kananpoikaamme. Minä lupaan että saatte olla\npoissa koulusta, sillä minä ymmärrän, ettei kukaan teistä kuitenkaan\nvoisi vastata opettajien kysymyksiin.\n\nHän nyykäytti päätään ystävällisesti ja tilhiset olivat hänelle hyvin\nkiitolliset. He olivat niin säikähtyneitä ja pois suunnilta, etteivät\nsaattaneet edes läksyjään lukea.\n\nKauan aikaa sen jälkeen, kun Kamilla oli sammuttanut kynttilän, kuuli\nhän Spirean nyyhkyttävän eikä kumpikaan heistä voinut nukkua, ennenkuin\naamupuoleen.\n\n\n\n\nTiedustelemisia.\n\n\nEnsimmäisenä päivänä ei saatu minkäänlaisia tietoja Dan'ista, eikä\ntoisena eikä koko seuraavalla viikolla. Dika tädin väite, ettei pieni\npoika niinkään helposti häviä, ei pitänyt paikkaansa, vaan päinvastoin\npoika oli kateessa, vaikka sitä uutterasti hakivat poliisit ja matammit\nja tilhiläiset.\n\nTilhispesässä oltiin mitä raskaimmalla tuulella. Tilhit eivät oikein\ntahtoneet toisilleen myöntää kuinka alakuloisia he olivat, mutta se\ntuntui jo itse ilmassa. Dika tätikin, joka tähän saakka oli pysynyt\nreippaana, alkoi surkastua, kun eivät ilmoitukset, tiedustelemiset\neivätkä muut puuhat auttaneet. Hän vaivasi aivojaan ajattelemalla\netteikö löytyisi jotakin uutta keinoa vielä, mutta jota enemmän aika\nkului, sitä enemmän synkistyivät toiveet.\n\nOlisiko se ollut hänen äitinsä? Häntä oli Dika monta kertaa muistellut\nja arveli, että tämä ehkä oli ottanut lapsen takaisin yhtä salaisesti,\nkuin sen ensin oli hylännyt. Mutta kummallista se sittenkin oli, että\nkaikki tiedustelemiset menivät niin aivan hukkaan, ettei pojasta\nnäkynyt jälkiäkään.\n\nTilhiläiset ajoivat joka päivä takaa kaikkia pieniä punaisia sukkia ja\nharmaita lakkia, joita vaan kaukaa näkivät.\n\nVarsinkin olivat Svante ja Fritz Amatus väsymättömiä, kuleskellen\nkaduilla jokaisena lomahetkenä keksiäksensä Dan'in lymypaikkaa. Sillä\nsen he kaikki pitivät varmana, että hänet pidettiin sulettuna johonkin\nhuoneeseen. Dika täti ei oikeastaan pitänyt tästä alituisesta kaduilla\noleskelemisesta, mutta hänestä oli niin luonnollista, että lapset\ntäten koettivat rauhattomuuttaan lieventää, ettei hän hennonnut heitä\nkieltää. Hämärän tultua ei hän kuitenkaan enää laskenut heitä ulos.\n\nEräänä iltapäivänä viipyivät Svante ja Fritz tavattoman kauan ulkona.\nOli jo pimeä ja tilhiläisten rauhattomuus kasvoi hetki hetkeltä. Dika\ntäti alkoi jo kulmakarvojaan rypistellä pimeässä kuleskelemisen tähden\nja Dea täti huokaeli tiheään sekä pudisteli päätään, arasti arvellen,\netteivätkö Fritz ja Svante nyt liene hävinneet samalla tapaa, kuin\nDan'kin. Spirea käveli salissa edes takaisin, ei voinut toimittaa sitä\neikä tätä ja säpsähti joka kerta, kun portaissa kuului askeleita.\n\n-- Lienee heille jotakin tapahtunut, kun ei heitä ala näkyä, -- arveli\nKasse synkästi ikkunan luona vahtiessaan.\n\n-- Ehkä he ovat päässeet jälille, -- tuumasi Kamilla.\n\n-- Ei tässä jaksa enää odottaa, -- valitti Masse, -- minä menen heitä\nhakemaan. -- Ja samassa hän jo oli etehisessä.\n\nVaan juuri samassa kuului kiireitä askeleita portaissa ja viivyttelijät\nhyökkäsivät sisälle hengästyneinä ja hyvin toimessaan.\n\n-- Me olemme löytäneet hänet, -- sanoi Fritz kuiskaamalla, ikäänkuin\nolisi pelännyt jonkun kuuntelevan.\n\n-- Ainakin olemme jälille päässeet, -- oikaisi Svante, pyyhkien\nsilmiltään hiestynyttä tukkaansa.\n\n-- Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi...\n\n-- Kertokaa, kertokaa! -- huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat\npaikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt\nliikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla,\nmutta häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.\n\n-- Niin, -- alkoi Svante, -- me olimme matkoillamme tulleet aina\nSörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä\ntakaisin...\n\n-- Kun kuulimme Dan'in itkevän, -- keskeytti Fritz surkealla äänellä.\n\n-- No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se _hänen_ äänensä, --\noikaisi Svante jälleen, -- meistä vaan tuntui...\n\n-- Ettekö nähneet häntä? -- kysyi Spirea levottomana, -- hänestä tuntui\nikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.\n\n-- Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme...\n\n-- Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, -- kehoitti Dika täti,\njonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.\n\n-- Kyllä, -- jatkoi Svante, -- me kulimme erään ikkunan ohi, joka oli\npuoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui heti\nja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja minusta\ntuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää huoneeseen,\nmutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä. Silloin huusin minä\nikkunasta: Dan! Dan! sinäkö siellä olet? Itku herkesi paikalla ja sen\njälkeen emme enää mitään kuulleet.\n\n-- Ja sitten juoksimme paikalla kotiin kertomaan teille, --\nlisäsi Fritz Amatus, jonka jalat koko ajan olivat maata polkeneet\nkärsimättömyydestä.\n\nDika täti näytti miettivän, -- Minusta tuntuu, että teidän\nperustuksenne ovat jotenkin löyhiä, -- sanoi hän. -- Olisihan se voinut\nolla vaikka mikä muu lapsi.\n\n-- Eikö mitä, -- vakuutti Fritz, -- _minäkö_ en tuntisi _Dan'in_ itkua?\n\n-- Minustakin kuului se _aivan_ semmoiselta, -- vahvisti Svante.\n\n-- Huomenna täytynee meidän mennä asiasta selkoa ottamaan, -- lausui\nDika tätä. Olisihan väärin, jos jättäisimme sikseen pienimmänkään\nmahdollisuuden löytää Dan'ia. Mutta tunnustaa minun täytyy, etten\nsuinkaan vielä ole vakuutettu olevanne hänen jälillään.\n\nTilhiläiset sitä vastoin olivat hyvin toivorikkaat. He olisivat\npaikalla tahtoneet lähteä Sörnäsiin tutkimusretkelle, mutta koska kello\noli yhdeksän ja matka pitkä, täytyi heidän malttaa mielensä seuraavaan\naamuun.\n\nDika täti, Svante ja Spirea lähtivät heti aamiaisen syötyä mainitulle\nretkelle. Toisetkin olisivat niin ihmeen mielellään menneet mukaan,\nmutta läksyt olivat tärkeämmät, kuin tämä löyhillä perustuksilla oleva\ntoivo, ja he saivat tyytyä siihen toivoon, että kenties ennättäisivät\nnähdä Dan'ia ennen kouluun menemistään kello 12.\n\nLähetyskunta astui omnibukseen ja lähti Sörnäsiin. Spirea oli niin\nlevoton, että tuskin pysyi paikoillaan; Svante koetti näyttää\nlevolliselta, mutta Dika täti odotti kärsivällisyydellä -- pitkää nenää.\n\nVähäisen matkan päässä Sörnäsistä astuivat he alas vaunuista. -- Tuossa\non talo, -- sanoi Svante ja osoitti pientä puutaloa tien varrella. --\nJuuri tämä ikkuna oli eilen auki.\n\nSpirean silmät tunkivat melkein lasin läpi, nähdäksensä kaivattua\nlemmikkiä sisässä. Hetken arveltuansa astuivat he huoneeseen.\n\nEstääksensä huoneen asukkaita piiloittamasta Dan'ia, menivät he sisälle\nkoputtamatta. He näkivät pienen siistin ja sievän huoneen, ikkuna\nuutimilla varustettu, kukkiva fuchsia pöydällä, sen toisessa ääressä\nhyväntahtoinen vanha neiti, joka neuloi sukkia koneilla.\n\nDika täti tervehti kohteliaasti; toiset myös.\n\n-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että näin tunkeudumme ventovierasten\nhuoneeseen, mutta asian laita on semmoinen, että olemme kadottaneet.\npienen pojan.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- on se tuhkarokko käynyt täälläkin milt'ei\njoka talossa, -- vastasi vanhus ystävällisesti.\n\n-- Ei se ollut tuhkarokko, -- sanoi Dika, jonka viimeiset toiveet jo\nolivat tyhjään rauenneet, -- vaan hän eksyi meiltä eräänä päivänä ja\nkaikki tiedustelemiset ovat olleet turhat.\n\n-- Sehän on hirveätä! -- huudahti neulojaneiti, lyöden pyylevät kätensä\nyhteen. -- Onko rouva ilmoittanut lehdissä?\n\nSvante ja Spirea vaihtoivat katseen, puoleksi veitikkamaisen, puoleksi\nsurullisen.\n\n-- Kyllä, olemme koettaneet kaikki ja poliisi on kauan aikaa ollut\nliikkeellä.\n\nSpirea, jonka silmät koko ajan olivat tutkineet vanhusta, arveli\nnyt huomaavansa hiukan levottomuutta hänen kasvoissaan. Hänen\nluulevaisuutensa heräsi uudestaan. Eikö Dan saattaisi olla jossakin\npiilossa? Vuoteen alla ehkä? Sohvan takana? Jossakin konttoorissa?\n\n-- Eilen, -- jatkoi Dika täti, -- kulkivat kaksi minun pojistani täällä\nohitse. He näkivät silloin ikkunan olevan auki ja kuulivat täältä\nlapsen itkua. Hämillään kun olivat, luulivat he paikalla meidän pikku\npojan täältä löytyvän, eivätkä voineet rauhoittua, ennenkuin minä olin\nluvannut tulla täällä käymään.\n\n-- Hyvä ihme, se oli varmaankin Jaana, joka valitti eilen. Minä olin\npannut ovet lukkoon ja hän ei viitsinyt mennä ulos ikkunasta.\n\n-- Kuka se Jaana sitten on? -- kysyi Dika täti,\n\n-- Se on kissani, -- vastasi neiti ja houkutteli sitä luokseen. -- Se\non niin ihmeen hyvä ja se kulkee aina niin minun perästäni...\n\n-- Mutta kyllä se oli lapsen ääni, jonka me kuulimme, eikä kissan, --\nvastusti Svante, joka tunsi, että hänen arvoansa loukattiin. -- Minäkö\nen osaisi eroittaa lapsen ääntä kissan äänestä?\n\n-- No, sitten se varmaankin lienee ollut suutarin Kalle tässä\nviereisessä kamarissa. Vanhemmat ovat pahoja sille raukalle ja hän\nhuutaa useasti.\n\n-- Kuinka vanha hän on? -- kysyi Spirea, jossa viimeisen toiveen kipinä\nvielä eli.\n\n-- Noin kahden vuoden vanha, -- vastasi neulojaneiti. -- Tahtooko\nherrasväki nähdä häntä, se on niin sievä poika? -- Ja vastausta\nodottamatta nousi hän ja meni sisälle naapurien luo, josta kohta\npalasi, taluttaen kädestä pientä pyöreäposkista Dan'in ikäistä\npoikaa. Hänellä oli nenä liassa, ja hän piti silmät alaspäin luotuina\nsekä imeksi leipäpalasta. Spirean sydän heltyi heti häntä kohtaan.\nKukapa hennoisi olla sinulle paha, ajatteli hän ja silitti pojan\npörröistä tukkaa, jolloin kaksi tummansinistä silmää kummastuneina\nkääntyivät häneen. Dika täti löysi sokuripalan taskustaan, Svante antoi\nlakritsipalan ja niin tuli pienelle likanokalle pidot.\n\nMutta voi, ei se kuitenkaan ollut Dan. Svantenkin täytyi myöntää\nerehtyneensä. Ei voitu millään tavalla luulla että tuo vanha kiltti\nneulojaneiti ja hänen kissansa piilottaisivat poikaa, eikä myös että\nsitä teki suutarin perhe, jolla oli tupa täynnä lapsia. Tutkimusmatkue\npyysi sentähden monta kertaa anteeksi sekä jätti jäähyväiset ja Dika\ntäti tilasi sovitusuhrina neljä paria sukkia.\n\nFritz paran nenä tuli puolta metriä pitemmäksi, kun he tulivat kotiin\n-- ilman Dan'ia -- ja koko tilhipesä oli alakuloisuutta ja surkeaa\nmieltä täynnä. Spirea ei puhunut yhtä sanaa, hän oli miettiväinen ja\nsurullinen koko päivän. Ja keittiössä istui Pullosen vaimo, ja itki\npunareunaiseen nenäliinaansa; eikä hän saattanut kulkea takan eikä\nlikasankon ohi muistelematta lemmikkiään.\n\nMutta illan tultua ja kun Spirean piti sanoa hyvää yötä, heitti hän\nkäsivartensa Dika tädin kaulaan ja kuiskasi: -- täti, minä aavistan\nettä se vaimo, joka minua ajoi takaa, on sama, joka on Dan'in vienyt!\n\n\n\n\nJälkiä.\n\n\nPäiviä ja viikkoja vieri; lukukauden loppu ja joulu lähestyivät.\nDan'in surkeaa kohtaloa ei aina joudettu niin paljon ajattelemaan,\nkun kotiin lähtö kohta oli käsissä ja joululahjat laitettavat. Spirea\nvaan ei koskaan saanut rauhaa surultaan ja omantunnon vaivoilta. Hän\nnäytti niin kalpealta ja alakuloiselta, että se koski kaikkiin. Toverit\nkoettivat häntä lohduttaa; Dika täti oli turhaan houkutellut häntä\nlähtemään kotiin muutamia viikkoja aikaisemmin, mutta hän ei suostunut\nsiihen. Hän ei saattanut jättää suruansa ja paikkakuntaa, ennenkuin oli\nsaanut edes jonkunlaisia tietoja lemmikistään.\n\nHän pysyi yhä siinä luulossa, että tuo mustasilmäinen, kamala nainen\noli vienyt Dan'in, ja kävellessään ulkona tarkasteli hän kaikkia\nihmisiä, toivossa nähdä häntä vielä kerta.\n\nEräänä päivänä pyysi Fritz Amatus Spireaa mukaansa jouluostoksia\ntoimittamaan. Hän tarvitsi ompelukoria äidilleen ja tahtoi kysyä neuvoa\nSpirealta. Tämä menikin mielellään. Fritz oli melkein kuin oma veli\nhänelle, niin tuttu ja luottamusta täynnä.\n\nHe menivät puodista puotiin, kauniina raittiina talvi-iltapäivänä.\nTähdet kimaltelivat ja lupailivat pakkasta, puotien ikkunat\nhoukuttelivat tuhansilla koreilla kaluilla.\n\nEsplanaadikadulla seisahtui Spirea äkkiä, tarttui kiivaasti Fritz'in\nkäsivarteen ja kuiskasi: -- näetkö... tuo vaimo tuossa ikkunan\nluona,... se on _hän_, joka...\n\nTuska esti häntä hengittämästä ja hän sai tuskin sanat suustaan.\nPuoti-ikkunoista tulevassa valossa näki Fritz, että hän oli aivan\nkalpea ja koko ruumis värisi.\n\n-- Nyt me emme enää laske häntä teille tietämättömille, -- kuiskasi\nSpirea jälleen ja koetti voittaa liikutustaan. -- Minua hän ei saa\nnähdä, se pilaisi, koko asian... mutta sinun täytyy seurata häntä\nkaukaa, panna mieleesi paikka, minne hän jää sekä tulla meille\nsanomaan, niin pian kuin mahdollista. Voi, Fritz, Fritz, nyt meidän\n_täytyy_ päästä jälille... hiljaa... hän alkaa kulkea! Mene sinä\njälessä, mutta varovaisesti, ettei hän huomaa. Minä menen kotiin\nedeltäpäin.\n\nFritz oli kovin mielissään ja piti tehtäväänsä suurena kunniana.\nVaikea se ei myöskään ollut; hän oli niin monta kertaa leikillä ollut\nvakoilijana ja ottanut selkoa vihollisten liikkeistä. Hän veti ylös\npalttoon kauluksen korvia myöten ja veti alas lakin silmille, että\nhyvin vähän näkyi kasvoja, arvellen että vaimo mahdollisesti voisi\nkääntyä ja tuntea hänet. Sitten alkoi hän hiljaa ja kaukaa seurata\nhäntä.\n\nVaimolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hän seisahtui usein\nkatselemaan koreita puodin ikkunoita. Fritz'in mielestä näytti hän\nilkeältä, mustine silmineen ja vihaisine katseineen ja poika piti häntä\nsilmällä oikean poliisin tavalla.\n\nKun hän oli päässyt suurimmista kaduista, alkoi hän kiiruhtaa\naskeleitaan. Fritz teki samaa, aina vaan kaukaa. Näin tulivat he\nyhä kauemmaksi aina Punavuorikadun päähän saakka. Siellä meni vaimo\nsisään erääseen pieneen rappiolla olevaan taloon. Fritz odotti hetken\nnähdäksensä jäisikö hän todellakin sinne ja kun häntä ei enää näkynyt,\nkatsoi hän talon numeroa ja kiiruhti kotiin minkä jaksoi.\n\nLäähättäen ja hiessä hyökkäsi hän keittiöön, heitti ovet selälleen, sai\nSpirean käsiinsä ja kertoi hänelle minkä tiesi.\n\nDika tädin kanssa pidettiin nyt lyhyt neuvottelu. Nyt täytyi olla\nsukkelat tuumat, jos mieli saada asiasta selkoa. Saattoihan nainen vaan\nolla jonkun tuttavan luona käymässä ja sitten taas ehkä katoaisi teille\ntietämättömille. Päätettiin sentähden, että Svanten piti käydä poliisia\nhakemassa ja sitten otettaisiin vossikka ja Dika täti, Spirea ja Svante\nlähtisivät kolmen Punavuoren kadulle.\n\nTaloon saavuttuaan astuivat he ensimmäisestä portaasta ylös. He\nsaapuivat likaiseen, pahasti haisevaan porstuaan, jossa oli kolme ovea.\n\n-- Parasta että konstaapeli jää tänne, sillä mehän saattaisimme mennä\nväärään huoneeseen ja silloin vaimo ehkä koettaa pakoon hiipiä, --\nkuiskasi Dika täti ja astui rohkeasti Spirean kanssa oikealla olevaan\nhuoneeseen. Poliisi jäi porstuaan.\n\nPaksu, ummehtunut ilma täytti huoneen, jossa kaksi naista asui; toinen\npöydän luona pienen savuavan lampun ääressä, paikkaellen vanhaa\nturkkia. Toinen makasi vuoteella, pää seinään päin kääntyneenä.\n\nVieraiden sisään tultua nousi edellinen ja kysyi äreästi, mitä he\ntahtoivat.\n\n-- Se _ei_ ole hän, -- kuiskasi Spirea, jonka katseet olivat vuoteella\nmakaavaan vaimoon.\n\nDika täti otti päällensä ankaran katsannon, joka tavallisesti sai\nihmiset tottelemaan ja kysyi äreästi: -- asuuko matami yksinään täällä?\n\nKuullessaan vieraan äänen säpsähti vaimo vuoteella sekä nousi\nistualleen kiinnittäen vasta tulleihin mustat, uhkaavat silmänsä.\n\n-- Vastausta ei näy tarvittavankaan, -- jatkoi Dika täti, -- minä näen\nettä täällä on se, jota haemme. -- Ja kääntyneenä naiseen, joka nyt\nistui sängyn laidalla eikä nähtävästi aikonut paeta, kysyi hän Spireaa\nosoittaen: -- Tunnetteko tätä nuorta neitiä?\n\nNainen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Dika täti uudisti\nkysymyksensä. Nainen vastasi huolettomasti: -- olenhan häntä jonkun\nkerran nähnyt. Puheesta kuului että hän oli kotoisin Ruotsista.\n\n-- Missä te olette häntä nähneet? -- kysyi Dika täti vieläkin ja heitti\nvaimoon ankarimmat silmäyksenpä.\n\n-- Erään pojan seurassa, -- sanoi vaimo pilkaten ja aikoi jälleen\nheittäytyä makaamaan.\n\nNäitä sanoja kuullessaan säpsähti Spirea ja huudahti puoliääneen: --\nse oli Dan! -- Hänen katseensa kiertelivät huonetta tutkien, mutta\neivät voineet missään keksiä Dan'in jälkiä. Dika täti astui lähemmäksi\nvaimoa, ikään kuin estääksensä häntä vetäytymästä pois kuulustelusta.\n\n-- Tiedättekö, -- sanoi hän laskien kätensä vaimon olalle, --\ntiedättekö että teitä syytetään pienen pojan ryöstämisestä? Vastatkaa\nminulle, oliko se _teidän_ poikanne?\n\n-- Vaimo nauroi jälleen. -- Minunko lapseni? -- sanoi hän. -- Ei, oli\nkai se hienompaa verta kuin minun!\n\nSpirea huokasi syvään ilosta ja kiitollisuudesta. Kenenkä lapsi hänen\nlemmikkinsä lieneekään ollut, oli hän iloinen siitä, ettei se ollut\ntämän ilkeän vaimon tapsi. Eikä hän ollut vähääkään tämän näköinen.\n\n-- _Tekö olette hänet vieneet?_ -- kysyi Dika täti taaskin, joka sanan\npainavasti lausuen.\n\n-- Minä, -- kuului ihmeteltävän suora vastaus. Nainen näytti nyt\nkyllästyneen tutkintoon ja meni ovea kohti, ikäänkuin päästäkseen\nkaikesta.\n\n-- Seisahtukaa! Tuolla ulkona on poliisi. Te ette pääse minnekään,\nennenkuin vastaatte kysymyksiini.\n\n-- Vai niin! Millä oikeudella rouva tulee tänne sekaantumaan muiden\nihmisten asioihin?\n\nNainen kääntyi uhkaavaisen näköisenä ja hänen mustat silmänsä\nsäihkyivät.\n\n-- Sen oikeudella, joka kokonaisen vuoden on hoitanut turvatonta lasta,\n-- sanoi Dika täti vakavasti. -- Niiden oikeudella, jotka ovat olleet\nisän ja äidin sijassa isättömälle ja äidittömälle...\n\n-- Mistä te sen tiedätte? -- keskeytti nainen uhkamielisesti. --\nTiedättekö te, kuka sen on isä ja äiti, tiedättekö, josko ne elää tai\nei; minä takaan, ettette sitäkään tiedä.\n\n-- Siinä lipussa, joka oli kiinnitetty pojan vaatteisiin, kun me\nlöysimme hänet, oli kirjoitettu, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä,\n-- uskalsi Spirea muistuttaa. -- Me olemme pitäneet häntä isättömänä ja\näidittömänä.\n\n-- Ha, ha, ha! se on niin helppo uskoa kaikenlaista tässä maailmassa.\nMutta minäpä sanon rouvalle ja neidille myös, että minä en anna\nitseltäni urkkia semmoista, jota en _tahdo_ sanoa ja herrasväki tekee\nparhaiten, jos nyt menee tiehensä.\n\nToinen nainen alkoi nyt loukattua puolustaa. Hän meni oven luo, aukasi\nsitä ja lausui äänellä, joka ei ollut ystävällinen eikä kohtelias:\n\n-- Kas niin, jos ei herrasväki osaa ulos, niin saan minä neuvoa, että\ntässä on ovi. Onhan se nyt ihan kummaa, ettei anneta rauhaa ihmisille\nsentähden vaan, että ne ovat köyhiä, vaan tullaan näin...\n\nHän oli unhottanut poliisin porstuassa. Oven auetessa astui tämä\nsisälle siinä luulossa, että häntä tarvittiin.\n\nSpirea rauhoittui, mutta Dika täti ei muuttunut.\n\n-- Blomstedt, -- sanoi hän, -- tämä nainen on itse tunnustanut, että\nhän on vienyt pois pojan, jota me haemme, vaikka se ei ollut hänen\nlapsensa. Olkaa hyvä ja ottakaa hänet teidän huostaanne. Ehkä hän\npuhuu teille paremmin kuin minulle. -- Naiselle sanoi hän vienommalla\näänellä: -- Elkää pelätkö, ei teille mitään pahaa tehdä. Mutta\ntäytyyhän meidän vetää edesvastaukseen niitäkin, jotka ovat koiran tai\nhevosen vieneet, kuinka paljon suuremmasta syystä siis semmoisen, joka\non lapsen ryöstänyt?...\n\n-- Minä _en_ ole häntä varastanut, -- puhkesi nainen puhumaan, --\nminulla oli oikeus tehdä, minkä tein. -- Sitten puhkesi hän rajuun,\nkatkeraan itkuun, mumisten kaikenlaista, jota muut eivät kuulleet.\n\nDika täti pyysi kuiskaten poliisia kohtelemaan häntä sääliväisyydellä\nja sen jälkeen lähti hän pois Spirean kanssa, sanottuansa vieläkin\nmuutaman ystävällisen sanan itkevälle naiselle.\n\n\n\n\nDan'in elämäkerta.\n\n\nSeuraavana päivänä meni Dika täti yksinään poliisikamarille\ntiedustelemaan oliko saatu mitään kuulla Dan'ista. Tilhiläisiä vaivasi\nmitä kauhein uteliaisuus hänen poissa viipyessään, eikä heidän ollut\nmahdollista syödä eikä valmistella joululahjoja, eikä lukea läksyjä.\n\n-- Jospa nyt Dan olisi mustalaissukua, -- arveli Masse istuen ikkunan\nluona, nenä litteäksi painettuna lasia vasten. -- Sepä vasta hauskaa\nolisi ja kummallista!\n\n-- Onko hän sinusta mustalaisen näköinen vaaleine hiuksineen, sinisine\nsilmineen? -- nauroi Kamilla. -- Ei, paremmin hän sittenkin on joku\nryöstetty kuninkaan poika.\n\n-- Minä työn vaikka pääni seinään, jos hän ei ole tavallinen pieni\ntalonpoikais-Matti Lapin tuntureilta, -- sanoi Kasse varmasti.\n\n-- Kaikkia tässä vielä! -- keskeytti Effi loukkaantuneena. Dan'illa\non aatelisnenä, eikä mikään lappalainen litteä-nokka. Missä ovat\nsilmäsi olleet, veli Kasimir? Minä puolestani luulen, että Dan on\njoku lastenkodin pienokaisista, jonka tuo ilkeä vaimo on ryöstänyt,\nsentähden että hän oli niin suloinen ja kaunis. Ehkä aikoi hän\nkasvattaa häntä nuoralla tanssijaksi ja saada hänestä ansiota.\n\n-- Mutta minkätähden hän siinä tapauksessa olisi pistänyt hänet Svanten\ntielle ja pyytänyt ihmisiä olemaan hänelle hyviä, -- ihmetteli Kamilla.\n\nHeidän tuumansa keskeytti etehisen kello, ja kaikki hyökkäsivät Dika\ntätiä vastaan ottamaan. Hän näytti vakavalta, mutta ei surulliselta\nja lapset miltei repivät häneltä päällysvaatteet, saadaksensa hänet\nniin pian kuin mahdollista salin nojatuoliin tyydyttämään heidän\nuteliaisuuttaan.\n\n-- Kas niin, kas niin, elkää rutistako hattuani!... Fritz, sinähän\npolet mekkoani! Odottakaa nyt hiukan, niin saatte kuulla... Kas nyt\nolen minä valmis... nyt menemme Dean luo.\n\n-- Ja sitten sinä kerrot, täti, huusivat kaikki kilvan.\n\n-- No, rauhoittukaa nyt! -- sanoi Dika täti ja istui sänkykamarin\nsohvaan, yhdeksän korvaparin ympäröimänä, Mobellen korvia lukuun\nottamatta, jotka unessa liikkuivat ylös ja alas.\n\n-- Nyt saatte kuulla todellisen elämäkerran, kun ette vaan keskeytä.\n\nKamilla nipisti Effiä käsivarteen, niin että oikein koski, sillä\njollakin tavoin piti hänen saada kärsimättömyyttään ilmoittaa.\n\n-- Oli kerran rikas tukkukauppias Köpenhaminassa...\n\n-- Köpen... -- kuiskattiin hämmästyneinä. Massit katsoivat toisiinsa,\nheistä tuntui melkein kuin jos olisivat Köpenhaminasta kotoisin.\n\n... jolla oli suloinen nuori rouva ja yksi ainoa pieni poika, -- jatkoi\nDika täti.\n\n-- Dan! Dan! -- huusi Fritz ihastuneena omasta terävyydestään.\n\n-- Hiljaa! Anna Dika tädin kertoa!\n\n-- Pojalla oli hoitaja, kotoisin Ruotsinmaalta, joka piti hänestä\npaljon ja hoiti hyvästi. Mutta hänellä oli kaksi suurta virhettä:\nhän oli epärehellinen ja hänellä oli kiivas ja häijy luonto. Rouva\nkoetti kauan aikaa lievittää näitä ominaisuuksia, osoittamalla hänelle\nystävällisyyttä ja luottamusta, mutta Rosalie, -- niin kutsuttiin\ntyttöä, kiusasi häntä usein vilpillä ja pahalla luonteellaan. Vanhemmat\nalkoivat syystä pelätä, että hän aikaa myöten tulisi vaikuttamaan\nvahingollisesti heidän pieneen poikaansa ja päättivät panna pois\nRosalien. Tämä itki ja rukoili ja lupasi parantua, mutta sen hän oli\ntehnyt niin monta kertaa, että hänen rouvansa tiesi, ettei se mitään\nmerkitseisi.\n\nRosalien piti siis muuttaa pois ja hänellä ei ollut enää kuin kolme\npäivää talossa oltavaa. Hän oli syvästi loukkaantunut, arveli että\nhäntä oli väärin kohdeltu ja mietti itsekseen, kuinka hän parhaiten\nvoisi kostaa emännälleen.\n\nEräänä iltana oli hänen herrasväkensä poissa iltaruualla tuttaviensa\nluona ja Rosalie yksinään kotona pojan kanssa. Toiset palvelijat\noli luvattu kylään, eikä heistä ollut kukaan kotona. Nyt päätti\nRosalie panna toimeen päätöksen, jota oli viimeisinä päivinä hautonut\nmielessään, sillä parempaa tilaisuutta ei koskaan tarjoutuisi. Hän\nhankki itselleen lipun erääseen suureen laivaan, joka kulki suoraan\nKööpenhaminasta Suomeen ja joka oli lähtevä samana iltana. Matkarahaa\notti hän itselleen emäntänsä rahalaatikosta, joka sillä kertaa sattui\nolemaan lukitsematta. Hän rauhoitti omaa tuntoaan sillä, että hän sitä\nvastoin jätti taloon palkkansa siltä vuodelta, jota ei vielä ollut\nsaanut.\n\nPuoli tuntia ennen laivan lähtöä otti hän pienen nukkuvan pojan\nkäsivarrelleen ja vasullisen vaatteita sekä hiipi pois talosta, jossa\nei kukaan huomannut hänen pakoaan.\n\nEksyttääksensä vanhempia, oli hän juuri sitä ennen heittänyt pojan\nviimeiseksi käytetyt vaatteet erääseen lampeen ja minä arvelen, että\nvanhemmat hyvin helposti saattoivat uskoa hänen kostaneen niin julmalla\ntavalla.\n\nTänne Helsinkiin tultuansa koetti hän saada työtä eräässä Töölön\ntehtaassa ja onnistuikin vihdoin. Mutta nyt alkoi poika käydä hänelle\nsuureksi haitaksi. Hänen palkkansa oli niin pieni, ettei hän voinut\nmaksaa vieraille pojan hoidosta, ja kun hän itse oli poissa koko\npäivän, ei hän myöskään voinut pitää lasta luonaan. Kauan aikaa\nmietittyään päätti hän asettaa pojan maantielle, siinä toivossa, että\njoku ohitse kulkeva armahtaisi häntä. Hän oli piilossa läheisyydessä,\nkun Svante otti pojan...\n\n-- Aivan kuin Moseksen äiti, kun Pharaon tytär hänet löysi, --\nkeskeytti Effi.\n\n... Muutamien kuukausien kuluttua alkoi hänen omatuntonsa kuitenkin\nvaivata häntä. Hän ei enää saanut rauhaa siltä ajatukselta, että hän\noli saattanut isäntäväelleen niin äärettömän suuren surun ja hän päätti\nhakea pojan käsiinsä ja lähettää hänet takaisin Tanskaan. Pitkään\naikaan hän ei kuitenkaan voinut häntä löytää. Hän kuleksi kaduilla\njokaisena vapaahetkenä ja niin tapahtui kerran että hän sai nähdä\nSpirean Dan'in kanssa, jonka hän heti tunsi. Hän astui hitaasti heidän\njälessään nähdäksensä missä he asuivat...\n\n-- Aivan niin kuin minä hänen jälessään, -- huudahti Fritz ihastuneena.\n\n... Useampien viikkojen kuluessa väijyi hän aina milloin missäkin\nsaadaksensa pojan käsiinsä, kunnes hän vihdoin onnistui sinä iltana\nvanhan kirkon luona.\n\n-- Minkä ihmeen tähden hän ei saattanut tulla meille ja kertoa asian\ntarkkaan, sen sijaan että varasti pojan? -- intti Kamilla vihaisena.\n\n-- Hän pelkäsi edesvastausta tietysti. Ja sitä paitse oli hänen\nluontonsa niin viekas, että hän mieluummin teki kaikkea salassa\nkuin käyttäysi rehellisesti. Hän tapasi erään vaimon, joka aikoi\nsiirtolaisena muuttaa Amerikaan ja tämä suostui suuren palkinnon\ntoivossa viemään pojan Kööpenhaminaan ja jättämään hänet vanhemmille.\n\n-- Voi, voi, voi! -- huokasi Effi. -- Tähän aikaan on siis pikku\nkultamme Köpenhaminassa! -- Kyyneleitä kiilui hänen silmissään, vaikka\nhän nauroi.\n\n-- Pahempi se olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt Austraaliaan, --\ntuumasi Masse. -- Köpenhaminassa voimme aina käydä häntä katsomassa,\nkun käymme sisar Angelikan luona. Minä tunnen Köpenhaminan yhtä hyvin\nkuin Helsingin...\n\n-- Elä kovin suurentele, veikkonen! Etkö muista, kun luulit\nettä _Amagertorv_ oli _Kongens Nytorv_ ja kun sinä juoksit aina\n\"_Rolighetsvei'iin_\" saakka tullaksesi _Tordenskjoldsgadeen?_\n\n-- No niin, sisko simasuu, sattuuhan viisaallekin erehdys, -- arveli\nMasse.\n\nKului runsas aika, ennen kuin tilhiläiset saivat sen päähänsä, että\nheidän lemmikkinsä oli poissa vieraassa maassa ja etteivät koskaan enää\nsaisi häntä _omakseen_ kutsua. Täytyihän heidän iloita siitä, että hän\noli päässyt omaan kotiinsa, mutta voi kuinka ikävä heille tulisi ja\nkuinka julmaa, etteivät enää saaneet pitää hänestä huolta. Entä kuinka\nPullosen vaimo itkisi, kun ei koskaan enää saisi häntä nähdä!\n\nHe istuivat kaikki äänettöminä ja alakuloisina, kun Dika täti\nlieventääksensä heidän suruaan sanoi:\n\n-- Eikä kukaan ole kysynyt Dan'in oikeaa nimeä!\n\n-- Niin tosiaankin! -- huusivat lapset, -- Eihän hänen nimensä nyt enää\nolekaan Dan. Vai miten, Dika täti?\n\n-- Arvatkaa!\n\n-- Kuka sitä arvaa! Olavi?... Jens?...\n\n-- Holger... Peter... Hans? -- ehdoitti Kasse.\n\n-- Ei, hänen nimensä on _Jörgen Duve_.\n\n-- Jör-gen Du-ve... kertoivat kaikki yhdestä suusta.\n\n\n\n"]