[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftLLj7irpOu6uzV5QKbsr6WO8QYqDgj5fVbIeyyPowx8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1896,"Fabiola eli katakombien kirkko","Wiseman, Nicholas",1802,1865,"1896-wiseman-nicholas-fabiola-eli-katakombien-kirkko","1896__Wiseman_Nicholas__Fabiola_eli_katakombien_kirkko",null,"romaani",[],[],"fi",1854,1902,54403,367650,false,58141,[23,24,25],"Christian fiction","Church history -- Primitive and early church, ca. 30-600 -- Fiction","Historical fiction",[27],"Historical Novels","\"Fabiola eli katakombien kirkko\" by Nicholas Patrick Wiseman is a novel published in 1854. Set in early fourth-century Rome during Emperor Diocletian's persecution of Christians, the story follows Fabiola, a privileged young Roman noblewoman whose violent act against her Christian slave girl Syra begins an unexpected spiritual transformation. The novel interweaves fictional characters with real early Christian martyrs, exploring themes of faith, forgiveness, and the underground community gathering in the catacombs. Written partly as a response to anti-Catholic literature, it celebrates Christian solidarity and courage. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Mannstén, Emil",280,"Historiallinen romaani sijoittuu 300-luvun alun Roomaan keisari Diokletianuksen kristitynvainojen aikaan. Teos seuraa ylhäisen Fabiola-neidon henkistä kasvua sekä varhaiskristittyjen salaista elämää ja marttyyrikuolemia katakombien suojissa.","Nicholas Wisemanin 'Fabiola eli katakombien kirkko' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1896. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO\n\n\nKirj.\n\nNICHOLAS WISEMAN\n\n\nSuomentanut\n\nEmil Mannstén\n\n\n\n\n\nSortavalassa,\nKarjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Äiti ja poika.\n    II. Pakanallinen ylimys-asunto.\n   III. Erilaisia vieraita.\n    IV. Yöllisinä hetkinä.\n     V. Susi ja kettu.\n    VI. Fabiola ja hänen orjansa.\n   VII. Huvila ja sen asukkaat.\n  VIII. Lankeemus.\n    IX. Katakombit.\n     X. Eräs kokous keisarin palatsissa.\n    XI. Suruhuoneesta huvilalle.\n   XII. Edikti.\n  XIII. Ensimäinen uhri.\n   XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.\n    XV. Taistelun kautta voittoon.\n   XVI. Sebastianus.\n  XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.\n XVIII. Nemesis.\n   XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.\n    XX. Vihdoin löydetty.\n\n\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\nÄiti ja poika.\n\n\nSiirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan\nkaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja\nlähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna\n302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua\nsuloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti\nkävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin\ntai Sallustiuksen puutarhoihin.\n\nLiittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi\nnimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja\nTiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen\nkäytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin,\noli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä\nrakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa\nMars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa\nsekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi\nyksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota\nvastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat\nylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli\nesim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus;\nEsqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut \"kultaisen\ntalon\" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan\nkylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja,\nrakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa\n(thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen\näskenmainituista puutarhoista.\n\nTalo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan\nläheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen\naikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia\nvailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta\npeljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin,\nkäytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa\nviipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva\nmosaikkiin sovitettu tervehdys \"Salve\" (tervetuloa).\n\nKaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan\npatriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta\nkomeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme,\nkomeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin\nlepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin,\nhienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin\nvaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole\nväriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin\nviehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon\nkukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja\nsitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla\nvihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa\nruukuissa versovat säiliön reunamilla.\n\nSamoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu\nakkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa\neikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata.\nEttä joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu\nkankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.\n\nPöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon\nvaltijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään\nkuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt\nkestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta\nmenneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä,\njonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa,\nniistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa\neroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta\nkomeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole\nteeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman\nmuita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka\non hänen leskeytensä merkkinä.\n\nKoristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei\nhänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on\nkiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.\n\nSuloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme\npysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa\nkäsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole\nyksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut\nhänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin\nraskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa\nvesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan\nsiitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän\ntutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.\n\nTämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin\npitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta\nhuomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä\npääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain\nympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin\npuettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä\non hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota\nvanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.\n\nSittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä\nsydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen\njalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun\npojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn\npojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli\nmäärätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta\nniin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki\nlevottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän\npuhuttelee poikaa seuraavasti:\n\n\"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän\nvain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?\"\n\n\"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että\ntuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin\ntehdä\", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin.\n\"Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes\nnukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten\näsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää\nuurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut\nonnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin\nvalkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut\ntilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin\nolen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki\".\n\nLieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?\n\nMiten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi\nhuulilleen ja jatkoi:\n\n\"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi\nkoitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä\ntänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen\nviipymiseeni?\"\n\n\"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius\", vastasi äiti. \"Ei mikään,\nmikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää\".\n\n\"Hyvä on\", aloitti hän. \"Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle\nollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen.\nEnsinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme\nCassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean\nfilosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden\ntähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole\nkuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka\nuseimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat\nolisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa\nheitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta!\nSen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen,\nkun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli\ntäynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja\nesimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet,\nryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen\nnuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja\nmitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan!\nMutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut\ntunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana\nkristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani\nhuomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen\nkiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda\nitseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'\"\n\n\"Kuinka, onko Cassianus sitten _kristitty_?\" keskeytti äiti puhujan.\n\"Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa\npidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä\nvalinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin\nmuukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja\nuskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten\naiheutettu?\"\n\n\"Pelkäänpä, että oli\", vastasi Pankratius. \"Minulta ei jäänyt\nhuomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet\nsananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä,\nCorvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta\".\n\n\"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?\" kysyi\nLucina.\n\n\"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa.\nMutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin\nnurjamielinen, sitä en tiedä\".\n\n\"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?\" kysyi vielä äiti.\n\n\"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän\nminua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän,\n'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä _täällä_?\nMinulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on\nhuvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea\netevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää\npuhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen\nkuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on\nkaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on\ntekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy\nminun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä\nnimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee,\nniin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja\nkirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat\nkädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka\novat nähneet uhkamielisyytesi'\".\n\nYhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja\nkuiskasi tuskin kuultavasti: \"Ja sinun vastauksesi, poikani?\"\n\n\"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni\nkoskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään\nkoulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä\nmuita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin\nkieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat\nmuut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi\niloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun\nminun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus\neteeni, tulipunaisena vihasta ja -- -- --\". Tässä keskeytti kertoja\npuheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja\nkyynelten viljavina juostessa: \"Minä en saata jatkaa, minä en tahdo\nkertoa mitä sitten seurasi\".\n\n\"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä\nsalaa mitään minulta\", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä\nkiihtyneen pojan pään päälle. \"En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin\nolen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?\"\n\nToinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:\n\n\"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä,\nsinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että\nolet salannut asuntopaikkasi meiltä -- kyllä me siitä selvän otamme.\nSiksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani\nkostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin,\nettä kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka\nsinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin\npakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani:\n'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni\ntuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet\nhuohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot,\njoilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla\non ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin\nvoimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää _sillä tavoin_ tuntisi\nniiden hirvittävää valtaa!\"\n\n\"Ja mitä teit sinä, poikani?\" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.\n\n\"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen\nastui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä\nylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka\nlempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin,\ntuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous _vihollistensa_\npuolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa\nsydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis\nkäteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi,\nniinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti\nsinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti\nkauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti.\nHartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta.\nJa nyt, rakas äiti\", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin,\n\"etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä _onnelliseksi_ päiväksi?\"\n\nTämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha\nnaispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja\npronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo\nosui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti\nääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla\nsuutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen\ntäynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan\nhellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella\näidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi\nmoittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten\nilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus\nsiihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä\nmuinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä\nainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! -- -- --\n\nMutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan\ntaistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden\nrukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti\noli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti\nrukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli\nvahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken\nyksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän\nhenki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän\npäivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa\ntäyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja\nsamalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin\nsilmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon\npuolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja\nmennyt kuolemaan?\n\nMiekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että\nJumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties\nhäneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti\ntämmöinen uhri -- mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli\nluvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden\nkestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa\nitselleen sekä lapselleen, kunnes: \"Herra, niinkuin sinä tahdot!\nTapahtukoon sinun tahtosi!\" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen\nrauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.\n\nJa mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä\njuhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus\nsiitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin\nsitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä\naavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä\nkirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi\nhänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että\nmuualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin\nkatolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja\nkalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä\nhänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se\nei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan\nmieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja\nitseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää\nsen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.\n\nKun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän,\nloistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä\nmelkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta\nLucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi\nliikutettuna: \"Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut\nhartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin\nsaisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se\nhetki on nyt tullut\".\n\n\"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?\" kysyi\nPankratius hämmästyneenä.\n\n\"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi.\nTästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään.\nSiitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää\nsinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi\nvoinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta\nkuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä\nsydämellisestä vakaumuksesta\".\n\n\"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla\nmahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen\ntähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan\nsen, jolla hän tahtoo _ylistää Jumalaa_?\"\n\n\"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit\nsen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut.\nJumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille,\njoka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi\ntäysi-arvoiseksi pojaksi\".\n\n\"Oi, äiti, rakkahin äiti\", huudahti poika syvästi liikutettuna,\n\"kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi\npojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi\n'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista\npakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen\nedessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut\nheidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat\nvaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka\nonkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka\ntulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset\nkärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi,\ntapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!\"\n\n\"Riittää, lapseni!\" virkkoi äiti kyynelsilmin. \"Riisu nyt lapsuuden\nmerkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla\".\n\nKun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti:\n\"Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen,\nminkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven,\nolen tähän asti säilyttänyt sinua varten\".\n\nJa hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti\nne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen,\njonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. \"Isäsi\nverta\", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. \"Olen itse\nkoonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen\nläheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden\".\n\nSyvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nPakanallinen ylimys-asunto.\n\n\nJätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin\nja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin\nerään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa\nisostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan\ntoisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme\ntalossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista\ntaide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa -- Fabius\non hänen nimensä -- huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät\nlattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja\nFryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu,\nhuolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista,\njotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä --\nhuolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon\nLucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa\nylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija\nSpitta laulaa: \"Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra\nja Vapahtaja Jeesus Kristus!\" Talonomistaja on näet pakana ja hänen\ntalonsa pakanallinen.\n\nFabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä\noli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan\najatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan\nlaiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai\ntoiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine\nkuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän\njossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä,\noli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain\nkaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä\nviehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä\npuistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja\nkeskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota\nhän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.\n\nFabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti\nmitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen\nvaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti\nsuurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen\norjiensa asiaksi.\n\nMe emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin\nhänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola.\nMarmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei\ntodista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen\nhienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin\nja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja\npukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt\nmonta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä\ntäydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun\non, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta,\njotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi -- äiti\nkuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen -- oli hän saanut kaikki, mitä\nmielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli\nparaimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen\nkasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua\njostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.\n\nVietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin\noppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi,\njoka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli\nkauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt\nmitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi\nsitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen,\npaheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä\nkuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän;\ntämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa\nesineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta\npaheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä\nvastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka\npuhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä.\nHän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.\n\nMe näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili,\ntoisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa\nnaisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti\nleikellyssä norsunluisessa varressa, -- sen aikuinen mieluinen ase\nRooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai\npurkaessaan vihaansa heihin.\n\nTällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa\nympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä\nulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi\nheistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija,\njoista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää\nmyös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa\nmukaan nimenä Afra.\n\nToinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti\nosaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista\näidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä\nnäkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu\nerinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän\non hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä\nhetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen\nsijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista\ntaidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden\nlausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet\nsuostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä\nsaamiensa lahjojen kautta.\n\n\"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar\", aloitti musta orjatar,\n\"jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja\nmillaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri)\non herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin\nkauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen\ntapaista ole ennen Roomassa nähty\".\n\n\"Mitä minuun tulee\", virkkoi viekas kreikkatar, \"en koskaan tohtisi\nvaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin\nesiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka\non tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana.\nSe on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen\nvalmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle\nsilkkikankaalle\".\n\n\"Entä sinä, Syra\", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen\nkolmannen puoleen, \"olisikohan _sinulla_ mitä sanomista? Mitä _sinä_\ntoivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?\"\n\n\"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin\nettä aina olisit onnellinen\", vastasi puhuteltu, \"ja mitä itseeni\ntulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan\ntehnyt vain velvollisuuteni\".\n\nOrjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan\nylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: \"Minusta\nnäyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee\nsuustasi lauhkeata sanaa\".\n\n\"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen\nimartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset\nhuulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevat _siltä_\ntaholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitä _meiltä_?\"\n\nOrjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli\nmiltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan\nsinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä\ntavalla!\n\n\"Etkö siis vieläkään ole oppinut\", tiuskasi kiihoittunut emäntä, \"että\nsinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista\nhinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon?\nMinulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja\njos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinun\n_täytyy_ se tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että\norja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma\nhän _kokonaan_ on\".\n\n\"Tosin kyllä\", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, \"henkeni on\nsinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika,\nterveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut\nitsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla\non kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan\nostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa\nloppuva\".\n\n\"No, ja mitähän se olisi?\" kysyi Fabiola ivallisesti.\n\n\"Sieluni!\"\n\n\"_Sielusi?_\" toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan.\n\"Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?\"\njatkoi hän mieli kuohuvana.\n\n\"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi\", vastasi puhuteltu;\n\"mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä\ntämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että\nminulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu\nminusta inhottavaa\".\n\nOrjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät\nolisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton\nvastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys\nja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja\nhalveksivasti: \"Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet\noppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia\nja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta\nja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain\nunelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä.\nMutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi\nenemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että\nkun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat\nsurmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi\nhengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle --\nluuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan\nsamaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla\non toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?\"\n\n\"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius)\nsanoo\", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja\nsilmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. \"Enemmänkin\",\njatkoi hän luottavaisesti; \"minä tiedän ja uskon, että voimallinen\nääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän\nlunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut\nmaasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä\nJumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä\nketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja\nkirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena\nolen katseleva häntä -- tämä varma toivo elää minussa\".\n\n\"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut\nkykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!\" huudahti Fabiola yhä\nyltyvällä kiivaudella. \"Moiset hullutukset ovat perattavat _sinusta\npois_. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä\nen ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut\nmitään sentapaista\".\n\n\"Eräässä koulussa kotimaassani\", oli vastaus, \"eräässä koulussa, jossa\nei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan\nvälillä\".\n\n\"Mitä?\" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. \"Sinä et\nsiis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit\nnyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan\nasemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko\nhautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?\"\n\nOdottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana,\nsilmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta\npelottomasti vastasi: \"Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi\npyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja\nasemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta\", lisäsi hän vapisevalla\näänellä, \"päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän\nsuhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä --\nolkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä\nsyvemmät tiedot -- ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää\nkuin tämä _maallinen_ elämä?\"\n\nEnsi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola\näärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen\nvihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn\npalvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän\naseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät\nkyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui\njulmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien\nläsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.\n\n\"Mene, mene\", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta,\n\"mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut\nhaavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy\nhyvittää se\". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten\njoukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle,\nilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä.\nAntamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli\ntäydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus,\njoka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain\njoukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.\n\nTämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen,\njoka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan\nvaltijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias\ntyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia\nkoristuksia, -- herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja\nystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei\nmuista itseänsä, se huolehtii vaan muista.\n\nSyra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen\nolennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä\nhuolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: \"Minä tiedän jo; odota\nminua eteishuoneessa\".\n\nKun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen\nkasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman\nkäytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret\npoistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti.\nNiiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan\nvallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä\nEufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.\n\nEufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin\nihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista\ntäydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin\nkaikista Rooman naisista.\n\n\"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta\", sanoi Fabiola, \"että\nniin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan\nmuutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella\nheidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman\nuteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka\nhienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan,\nvaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja\nsukuperäänsä\".\n\n\"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään\nhyvät vanhempani aina sen sallivat\", vastasi Agnes lempeästi.\n\n\"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä,\nyksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin\naina pikku morsiamen näköinen\", huomautti Fabiola puoleksi leikillään.\n\"Mutta mitä tuo on?\" jatkoi hän peljästyneenä. \"Oletko satuttanut\nitsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua\ntoiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni\".\n\nMutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi\nhän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä\nFabiolan.\n\n\"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti\nolen rangaissut oikullista orjaa?\" lausui Fabiola. \"Todellakin, Agnes,\nminusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin\nhalveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?\"\n\n\"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä\ntunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he\novat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin\nmeidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme\".\n\n\"_Orjat_ minun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän\nomaisuutemme, ja saavat vain liikkua -- -- --\"\n\n\"Malta, malta\", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka\nalkoi pikastua. \"Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja\nsanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen\npyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti\nhalua pitää häntä läheisyydessäsi\".\n\n\"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja\ntunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on\ntähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan\".\n\n\"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on\",\njatkoi Agnes.\n\n\"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea\nitsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista.\nTe näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei\ntunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja\ntäyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus,\njoka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä\nolisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen,\nniin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi\nmaata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni?\nMinähän lasken vain leikkiä\".\n\nAgnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä\nvastasi: \"Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on\nmäärätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä\nmieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön.\nLuovuta hänet minulle!\"\n\n\"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin\nvakavalta kannalta\", vastasi Fabiola. \"Minulla on liian korkea ajatus\nymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi.\nMitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa\nkesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa\nniin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun\nläheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi\nyöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties\nsuureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani\".\n\n\"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?\" kysyi Agnes.\n\n\"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin\nhäntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän\npanee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään\nsäästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen\nkuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan\neräälle sokealle kerjäläistytölle\".\n\n\"Rakkahin Fabiola\", huudahti Agnes, \"minun täytyy saada hänet omakseni.\nSano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä\nmukaani!\"\n\nJa mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman\narmaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti\nhän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään\njonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi\nhäntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis\nvierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen,\nniinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nErilaisia vieraita.\n\n\nNuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli\nkuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että\nrikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu\nja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu,\ntarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä\nesiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä\nkysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä\nei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, -- se\nei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin\nlemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan.\nKaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja\nProkulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty\nvieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta\nnuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat\nheidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä\nherättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen\nupseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä\noli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti\npelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden\nkääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi,\nmutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä\nitämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari\nMaksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet\nhänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan\nteeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei\npöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä\nhuvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja\nvertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.\n\nHänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti\nRooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot\nhienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus\nkussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin\npuheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja\nhyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia\nitselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi\nmyöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa\nhovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi\noli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä\ntuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut\nkukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla\nkielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja\nsalaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.\n\nFulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut\nnuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia\npalvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi\ntäyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman\nkevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty\nmuukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä,\nhän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan\nja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta\nei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat\nkatseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai\nluullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi\nilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen\nmiellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.\n\nVieraat sijoittuivat kohta pöydän ympärille. Naiset söivät istuallaan,\nherrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille.\nVähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli\npää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus\noli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset\nDiokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden\nkuluessa.\n\n\"Mahdotonta!\" väitti Fabius. \"Muutamia päiviä sitten kävin\nrakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän\nedistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana,\nkoko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta\ntekemistä\".\n\n\"Aivan oikein\", todisti Fulvius. \"Mutta minä tiedän luotettavimmasta\nlähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin\npaljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu\nEspanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan\nmuutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään\".\n\n\"Ja miksi paremmin _kristittyjen_ kuin muiden pahantekijäin avulla?\"\nkysyi Fabiola ihmeissään.\n\n\"No niin\", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, \"suoraan\nsanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti\nsanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä\nviidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea\nhänet\".\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyivät useat yht'aikaa.\n\n\"Tavalliset pahantekijät\", kuului vastaus, \"ovat aivan haluttomia\ntyöhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he\nraakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt\nsamallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö\npäällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he\novat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria\npatriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai\nkantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta\novat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja\nkuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin,\nsillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään\nheille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut\nheidän koskaan valittavan\".\n\n\"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä\",\nhuomautti Fabiola. \"Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten\novat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai\nluonnottoman tunnottomia!\"\n\n\"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää\", vastasi Prokulus.\n\"Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, joko\nAlppivuorista tai muurahaiskeosta\".\n\nKyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta\noppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta\njuhlallisella äänellä: \"Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka\nperustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin\nRoomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden,\nPietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen\nkaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja\nAaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle\npienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita.\nMutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan\nkanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että\ntoinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia\nenteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta\nveljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas\nMardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet\nviidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari\nja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius\nPilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa\nkäskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät\nristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana\nkunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten\nhe myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja\npääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien\nkeskellä\".\n\nPöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä\ntarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen\nAgnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin\nmerkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.\n\n\"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat\", huomautti\nProkulus. \"Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten\nkerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!\"\n\n\"Se on melkein varmaa\", virkkoi Fulvius. \"Mutta eihän meidän ole\ntarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan\nvissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja\npanttereita Numidiasta\". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti\nSebastianusta: \"Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä,\nSebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla\nerinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean\nkeisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan\".\n\nPuhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania\ntuimasti silmiin, vastasi tyynesti: \"Fulvius, minä en ansaitsisi\nnimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin\nsaattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai\nnaista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan\nvihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä\njalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin\nkäskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle\".\n\n\"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?\" Tällä häijyllä\näänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä\nnuorukainen Sebastianuksen puoleen.\n\n\"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen\npuolella\", oli vastaus.\n\n\"Sebastianus on oikeassa\", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. \"En\nole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä\najatuksia\".\n\nSiihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.\n\nIsäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin,\nnimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten\ntiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin\nnaima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi.\nNiistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen\ntuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen\njohtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi\nluuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan.\nMitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta\ntulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli\nhän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän\nyhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää\ntytärtään älykkäisyydellään.\n\nMutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka\nhaavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle\nhaavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään\näänekkäillä huudahduksilla. \"Onneton raukka\", sanoi hän pestessään ja\nsitoessaan haavaa, \"tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä\nolet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet\nkauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava -- ja kuitenkin\non se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan\nkärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta\nverenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua\".\n\n\"Epäilemättä oli syy minussa\", vastasi Syra raukeasti hymyillen; \"kuka\nkäski minun sanoa hallitsijatartani vastaan\".\n\n\"Sanoa vastaan, sanoa _häntä_ vastaan?\" vastasi vanhus, uskomatta\nkorviaan. \"Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar\ninttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta\nvastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei\nsiis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän\nsinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää,\nettä olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä\nvoisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla\ntoisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista\nkappaleista. No, kai sellainenkin saadaan\".\n\nNiin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi\nhänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen,\ntaidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin.\nSyra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin\npaikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen\nrakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen\nvuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi\nniin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa\naikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden\nhän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.\n\nMyöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti\nkätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan\nhuoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan\nvieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään\ntyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat,\nmutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.\n\n\"Istu, Cecilia\", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan\nsydämelliseen tervehdykseen. \"Tänään saat olla oikein niinkuin\nkesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana\".\n\n\"Saanhan juhla-aterioita joka päivä\", vastasi sokea.\n\n\"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni\non lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka\niloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi\". Iloisesti juteltaessa\nnautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja\nSyra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa\nkateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin\nkäsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi\nEufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin\nhyvin kuin voi yhdellä kädellä.\n\nKulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät\nmaahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa.\nVieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun\nvaltaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa\ntutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten\nkuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen\nlumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa,\nsamaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia\nliikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa,\nja Fulvius hän se oli -- lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli\nseisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa,\nFulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin\ntuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille\nvakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan\nmaasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta\nruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle,\nhuomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan\nläpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.\n\nKalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi\nnöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle\nsaattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa\nhuivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin\npuhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä\nkalpeiksi kuin Fulviuksenkin.\n\n\"Epäilemättä sama huivi\", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla\nkielellään, \"mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa\".\n\n\"Oletko siitä niin varma?\" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta\nläpitunkevin katsein.\n\n\"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole\nnähnyt\", oli vastaus. \"Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen\non tullut verta?\"\n\n\"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on\ntullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä.\nKenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan\nraivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole\nvaadittu meiltä\".\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että\notit... otit... ylös maasta tämän?\"\n\n\"En luule\".\n\n\"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se\nparemmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän\nhelpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna\".\n\n\"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla\nyksin\", vastasi Fulvius.\n\nMolemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle,\nEurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän\nkauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka\nuskollinen ohjaaja ynnä samalla -- pahahenki hän oli.\n\nTuskallisten unien vaivaamana nukkuja heittelihen sinne tänne\nvuoteella. Hänen edessään häämöttää etäisyydessä kaupunki, jonka\nläpi virtaa kirkasvetinen joki. Virralla nostaa eräs laiva ankkurin;\nlaivan kannella seisoo joku, joka viuhtoo hänelle jäähyväisiksi\nkirjatulla huivilla. -- -- Kuva muuttuu toisellaiseksi. Laiva\ntaistelee korkeassa aallokossa hirmumyrskyä vastaan, mutta sama\nhuivi liehuu ylhäällä mastossa. Nyt törmää laiva karille ja uppoaa,\nlaivassa olijain kamalasti huutaessa syvyydestä. Ainoastaan päämasto\nloistavine viirineen näkyy vielä kuohuvien aaltojen yläpuolella,\nkunnes mustasiipinen olento, ympärillään vesilintuja ja kädessään\nsoihtu, lentää sinne, riuhtaisee viirin irti mastosta ja pitelee sitä\nraivoisassa vihan vimmassa nukkuvan edessä, joka näkee siihen leimuvin\nkirjaimin kirjoitetun sanan \"Nemesis\". -- --\n\nMutta jo on aika meidän katsoa, miten on laita Syran, joka sillä välin\nei ole turhaan rukoillut ja taistellut. Myrsky hänen sydämessään oli\nlaannut; hän oli saavuttanut rauhan. Semmoinen oli hän, kun Agnes,\nilosta loistavana, saapui hänen luoksensa ilmoittaakseen, että hänellä\noli iloinen uutinen kerrottavana. \"Hallitsijattaresi on luovuttanut\nsinut minulle\", sanoi hän; \"huomenna annan noutaa sinut, ei orjana\npalvellaksesi minua, vaan tullaksesi vapaaksi, tullaksesi minun\nsisarekseni\".\n\nMutta Syra, sen sijaan että olisi iloinnut, muuttui kasvoiltaan aivan\nsurulliseksi ja vastasi vapisevalla äänellä: \"Onhan kovin ystävällistä\nsinun puoleltasi, jalo Agnes, että niin paljon ajattelet minun\nparastani, mutta suo anteeksi pyyntöni: anna minun pysyä sinä mikä\nolen\".\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Agnes ihmeissään.\n\n\"Siksi\", vastasi puhuteltu, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen\nposkiaan pitkin, \"koska luulen, että minä täällä olen sillä paikalla,\nminkä Jumala on minulle määrännyt. Minä tiedän, että Fabiola on\nsinulle rakas. Mimmoinen jalo sielu, mimmoinen ymmärrys hänellä on!\nMimmoiset lahjat ja ominaisuudet! Jospa vain totuuden valo häntä\nelähyttäisi, mitäpä saisikaan hän aikaan kristittynä! Ja että hän\nsaataisiin kristinoppiin taipumaan, sitä rukoilen yötä päivää, se on\nminun pää-ajatukseni. Elää hänen edessään kristillistä elämää, vaikkapa\nheikkoudessakin, ja opettaa häntä rakastamaan sitä -- sen olen minä\nottanut tehtäväkseni\".\n\n\"Sinä olet voittanut, sisko!\" huudahti Agnes syvästi liikutettuna.\n\"Minä luovun sydämeni mielihalusta. Pitkitä niinkuin olet alkanut,\nuskovana, rukoilevana, ja työsi ei ole jäävä hedelmiä vaille!\" Samassa\nastui huoneeseen orja ja ilmoitti, että kantotuoli odotti ulkona. Nuori\npatriisitar sanoi nyt sydämelliset jäähyväiset ja poistui.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\nYöllisinä hetkinä.\n\n\nSill'aikaa kuin Agnes kantotuolissaan lähestyy vanhempainsa kotia, on\nFabiuksen talossa noussut aika meteli, ainakin siinä osassa rakennusta,\njoka oli orjattarille määrätty.\n\nKun näet Syra toisen kerran tahtoi sidottaa haavansa, kaipasi hän\ntuota kirjailtua huivia; mutta Eufrosyne sanoi, että sen täytyy löytyä\nja lähti orjattarien kanssa sitä etsimään. Etsiminen oli kuitenkin\nturha. Suopea hoitajatar-vanhus, joka arveli orjatyttö-paran kätkeneen\nkallisarvoisen huivin, ostaakseen sillä vastedes itsensä vapaaksi,\nvalitti haikeasti sen katoamista, ja Syran itsensä mielestä oli se,\nvaikka toisista syistä, vieläkin haikeampaa. Että kukaan ylhäisistä\nvieraista olisi juljennut viedä jotakin vierasvaraisen isännän talosta,\nniin, kenenpä päähän se olisi juolahtanut! Kun ei sitä tarkimmallakaan\netsimisellä löydetty, uskoi Eufrosyne lopulta ihan varmasti, että se\noli noitumisen kautta kadonnut, eikä hän voinut muuta luulla kuin\nettä musta Afra, jonka silmätikkuna hän tiesi Syran olevan, oli tyttö\nparkaa kiusatakseen tämän ilkeän tempun toimeenpannut. Numidiatarta\npidettiin toisena Canidiana (Canidia on Horatiuksen teoksista tunnettu\nkuuluisana noita-akkana Keisari Augustuksen ajoilta). Sillä tekosyyllä,\nettä hän muka keräili ruohoja ja kaunistus-aineita, joilla oli tehoisa\nvaikutus ainoastaan siinä tapauksessa, että ne poimittiin täysikuun\naikana, lähti Afra, Eufrosynen voimatta sitä estää, valmistamaan,\nkuten vanha hoitaja epäili, kuolettavia myrkkyjä tahi ottaakseen osaa\nfetishi-pappien irstailupitoihin tahi yhtyäksensä niitten kanssa,\njoille hän maksua vastaan jakeli neuvojaan tahi kauppasi taikakeinojaan.\n\nKun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti\najatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni\nhänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli\nseisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti\npoistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius\noli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi,\nsen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella.\nKauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi\nolla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän\nhartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.\n\nAgneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa\nja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin\nkuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle,\nmissä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä\npeljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli\nSyraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen\nmuutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää\nkoskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan\nkäteensä. Mutta -- onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin\nsuuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt\nhänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois\nja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.\n\nEnsinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen\ntyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon --\nja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon\nviattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman\nsisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset,\njoita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan\noli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt\naivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin\nkeinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet\nloitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että\noli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä\najatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli\nvuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan\nenää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen\nkutsujaan.\n\nTeräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli\nläpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja\nviekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa\nSebastianusta toisiinsa. \"Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!\"\nsanoi hän itsekseen. \"Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat!\nEi koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole\nnähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita\nsilmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan\nniinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia\nurotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospa\n_hänessä_ olisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset\nteeskentelevät!\" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho\ntäytti hänen sielunsa.\n\nEi kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin\norjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten\ntuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt\nnoin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin\nkäännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä\nkuitenkin käyneen lempeämmäksi -- hän ei osannut selittää syytä\nsiihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt\nmitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran\npelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta\nKristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta,\njoka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen\nkristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan\ntähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja\nesirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena,\nFabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein\nvirkistävä uni sulki hänen silmänsä.\n\nMe jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja\nkäydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä\nkeisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia\nyksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia\nvapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa,\njoka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin\nkaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen näemme myöhään illalla Sebastianuksen\nerään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen\nkomeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius,\nei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen\nkuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän\npalavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä\nnuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä\nei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista,\nvaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja\nurhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä,\nettä hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän\njoutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan\nja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin\noivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi\nantautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai\ntekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta\nluottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana\nja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja\nihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät\nhe kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu,\nsilminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen\nulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin.\nHiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti\nkulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla\ntaivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona,\nuiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät\nmelkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona\nMonika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan\nerään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.\n\nSuurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä\nColosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon\nlempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin\nkukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja\nmuhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta\nnäitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista\nihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään.\nVanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten\nseisoivat molemmat toistensa vieressä.\n\n\"Oi, Sebastianus\", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten\njuhlallisen vaitiolon, \"jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen\nsilmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan\nsilloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas!\nEiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan\nläpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana\nmahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja\nenkelit oleskelevat!\"\n\n\"Kaunis ajatus, Pankratius poikani\", vastasi ystävä. \"Senkautta on\noleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan\nkirkon toisistaan\".\n\n\"Suo anteeksi\", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän\nkatseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, \"suo\nanteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin\navoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä\naukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät\narenalle. Mutta kuule, mitä se oli?\"\n\n\"Jalopeuran kiljuntaa\", vastasi Sebastianus hämillään.\n\n\"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä\nmitään ollut.\"\n\n\"Niin, kuule\", jatkoi Pankratius innoissaan, \"ne ovat pasunoita ja\ntorventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka\nkaikuessa meidät viedään voittoon!\"\n\nNäitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran\nPankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä\nhyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen\nhäneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen\nmieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei\nSebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja\nkohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt\nniin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia\narvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi,\nkristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi.\nAivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. \"Mutta mitä jalo\nLucina siihen sanoo?\" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna\noli kuunnellut nuorukaisen sanoja.\n\n\"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä\", vastasi\nPankratius. \"Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en\nliikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa\npitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin\nlahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä\ntahdon saada sinulta neuvoa\".\n\n\"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori\nystäväni\", vastasi vanhempi. \"Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt\nkuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?\" jatkoi hän kuiskaten.\n\"Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla\nlisänimellä höystettynä\".\n\nKuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja\nkuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen -- äänen, voimatta\nkumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran\nlähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.\n\n\"Minä tunnen tuon neekeri-naisen\", kuiskasi Sebastianus; \"se on\nFabiolan musta orjatar Afra\".\n\n\"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus\", lisäsi Pankratius\nyhtä hiljaa.\n\nEttei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille\nselvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan,\nvarmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski\nFabiolaa.\n\nOrjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että\nCorvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli\nkutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän\noli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä\nmiehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi\npuolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan\nensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen\njuuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut,\nkun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista\ntylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät\nkasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän\noli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli\nhienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan,\nyhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja\nruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät\ntunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä,\nhän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa.\nKukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut\nhäntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle\noli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka\nusein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia,\nja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa.\nVilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, -- ne\neivät häntä liikuttaneet.\n\nNiin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi\nrikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa\nrikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa\ntulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen\noli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis\nihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien\nhänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä\nhankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti\nhän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia\nnämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren\nkanssa.\n\n\"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan.\nMitä tietoja minulle tuot?\" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.\n\n\"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen\nCajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen\nenemmän rahaa\".\n\n\"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki,\nmitä viime kuukausina olen saanut isältäni?\"\n\n\"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?\"\n\n\"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär\".\n\n\"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä\nvoiteta\".\n\n\"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet\ntai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin\nkalliita?\"\n\n\"Niiden valmistamiseen tarvitaan mitä harvinaisimpia yrttejä, jotka\ntietysti maksavat rahaa. Ja luuletko sinä kenties, että niinä rupeaisin\nyön aikaan kulkemaan hautojen välissä Appiuksen tiellä, jollei minulle\nkunnollisesti maksettaisi siitä? Mutta millä tavalla sitten aiot\nkannattaa puuhiani? Kuten jo sanoin, sinun täytyy jouduttaa asian\nonnistumista\".\n\n\"Mitenkäs minä voisin sen tehdä? Tiedäthän, ett'en ole niin luotu enkä\nmyöskään osaa saada kenenkään rakkautta puoleeni. Mieluummin minä\nturvaan sinun loihtutaitoosi\".\n\n\"Kuule sitte mitä sinulle neuvon. Ellei sinussa itsessäsi ole kykyä\nsaamaan puolellesi Fabiolan rakkautta...\"\n\n\"Rikkautta kai tarkoitat\".\n\n\"Niitä ei käy erottaminen toisistaan. Mutta yksi keino on, jolla on\nvastustamaton voima, turvaa siihen: se on kulta\".\n\n\"Sitähän minä juuri haenkin; mitenkä voin saada sitä hankituksi?\"\n\n\"Miksi et voisi hankkia sitä samalla tavoin kuin Fulviuskin?\" vastasi\nneekerinainen ilkeästi hymyillen.\n\n\"Kuinka sitten?\" kysyi ahnehtija kiihtyneenä.\n\n\"_Veren_ kautta. Minä olen tehnyt tuttavuutta vanhan palvelijan kanssa,\njoka samalla on Fulviuksen huoneenhaltijana. Jos kohta hänen ihonsa\nväri ei ole yhtä musta kuin minun, on hänen sydämensä sitä mustempi.\nKielemme ovat niin läheistä sukua toisilleen, että haitatta ymmärrämme\ntoistemme puhetta. Hän tutkisteli minulta tarkoin myrkkyjuoman\nvalmistamis-tapaa, lupasipa suorastaan ostaa minut vapaaksi ja tehdä\nminut vaimokseen. Mutta minulla on paljoa parempaakin toivossa kuin\ntämä. Kuitenkin onnistui minun saada häneltä tietää kaikki mitä\nhalusin\".\n\n\"Ja se oli?\"\n\n\"Että Fulvius on saanut vihiä suuresta salaliitosta Diokletianusta\nvastaan. Mutta viekkaan ukon vilkkuvista silmistä minä selvästi\nhuomasin, että salaliitto ei ollut muuta kuin Fulviuksen keksintöä.\nHän on sitä tarkoitusta varten saapunut Roomaan ja hänellä on tärkeitä\nsuosituskirjeitä muassaan\".\n\n\"Mutta minulla ei ole kykyä salaliittojen ilmisaamiseen eikä niitten\nkeksimiseen\", valitti Corvinus.\n\n\"On tässä muitakin keinoja. Ajattele vain kristittyjä. Eiköhän\njonkinlainen vaino liene niitä vastaan hankkeissa?\"\n\n\"On kyllä, jopa hyvin ankarakin, ettei julmempaa ole ennen nähty\".\n\n\"Seuraa sitte neuvoani: ota tilaisuudesta vaari\".\n\n\"Minä ymmärrän\", vastasi prefektin poika, nähtävästi paljoa\nkeventyneemmällä mielellä. \"Sinäkään et siis ole mikään kristittyjen\nystävä?\"\n\n\"_Ystävä?_ Minä _vihaan_ koko joukkiota. Ne henget, joita minä\npalvelen, ovat kristittyjen pelkän nimenkin tuimimpia vihollisia. Minua\naavistaa\", lisäsi hän, vetäen suutaan irviin ja puhuen kuiskaavalla\näänellä, \"että yksi orjakumppaneistani kuuluu noihin vihattaviin. Oi,\nkuinka minä vihaan heitä!\"\n\n\"Kuuleppas! Minä kävin tänään muurien ulkopuolella kohtaamassa\nmaanmiehiäsi; niitä tuli koko joukko\", kertoi Corvinus, \"mutta\ntotisesti, sinä viet voiton heistä kaikista!\"\n\n\"Todellakin\", virkkoi Afra iloissaan. \"Keitä ne olivat?\"\n\n\"Paljaita afrikkalaisia\", vastasi Corvinus nauraen. \"Jalopeuroja,\npanttereita ja leopardeja\".\n\n\"Konna, sinä tohdit pilkata minua?\"\n\n\"Ole rauhassa. Ne ovat vartavasten tulleet tänne nielläkseen vihatut\nkristittysi. Erotkaamme muutoin ystävinä. Tästä saat rahaa, mutta tiedä\nse, että ne ovat viimeiset, ja ilmoita minulle, milloin lemmenjuoma\nrupee vaikuttamaan. Viittaustasi kristittyjen ja heidän rahojensa\nsuhteen minä en unhota. Se on aivan minun mieleni mukaan\".\n\nSitten erosi tämä pari. Afra, joka oli poikkeavinaan Palatinon ja\nCoeliumin kukkulain välitse kulkevalle tielle, kääntyi pian takaisin\nja puhui itsekseen: \"Sinua höpäkköä, joka näyt luulevan että minä\nuskaltaisin sinun tähtesi ryhtyä hankkeisiin Fabiolan kaltaista\nhenkilöä vastaan!\"\n\nSebastianus päätti niin pian kuin mahdollista varoittaa Fabiolaa,\nmutta toistaiseksi täytyi hänen odottaa, kunnes Fabiola palaisi\nmaalta. Sen jälkeen menivät hän ja Pankratius huoneeseen, jossa useita\nkristittyjä ystäviä jo oli koolla. Kaiken epäluulon poistamiseksi, jos\nniin sattuisi, että joku kutsumaton yhtäkkiä ilmautuisi, oli pöytä\nkatettu yksinkertaista ateriaa varten. Koolla oli hyvin sekalainen\njoukko miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja; olipa joukossa muutamia\n\"keisarinkin huoneesta\".\n\nSebastianus, joka nautti keisarin rajatonta luottamusta, käytti\nkaiken vaikutusvoimansa, taivuttaakseen keisarillisessa palatsissakin\npakanoita kristinuskoon, eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Semmoisia\noli tänäkin iltana saapunut keisarin palatsista ja sen läheisyydestä,\nolipa Castuluskin, jolla oli korkea virka hovissa, saapunut hurskaan\nvaimonsa Irenen kanssa. Kaikki tämä oli suureksi osaksi keisarillisen\ntribunin ansio.\n\nTänpäiväisessä kokouksessa piti keskusteltaman siitä, mitenkä\nparaiten saataisiin pakanallisen ympäristön huomio johdetuksi pois\nvastakääntyneistä, ja mitenkä samalla evankeliumin totuudet voitaisiin\nnäille tehdä perinpohjin tunnetuiksi. Oli ehdotettu, että joukko nuoria\nkristittyjä uskottaisiin entisen kaupunginprefektin Chromatiuksen\nhuostaan, ja tämä tuuma saavutti yksimielisen hyväksymyksen. Tultuaan\nkristityksi, oli Chromatius ottanut eron virastaan, ja Sebastianus oli\nkeisarilta hankkinut hänelle luvan siirtyä maatilalleen Campaniaan.\nKun kaikki tähän vuodenaikaan muuttivat maalle ja keisarikin oli\naikonut lähteä matkalle Napoliin ja sieltä kulkea kautta koko eteläisen\nItalian, oli aika nuorten kristittyjen siirtymiseen sovelias. Tuuma\narveltiin helposti voitavan panna toimeen huomiota herättämättä.\n\nMuuan vapautettu nuorukainen, nimeltä Torkvatus, jonka ei ollut\nkiittäminen keisarillista tribunia ainoastaan hengestään ja\nvapaudestaan, vaan vielä siitäkin, että hän oli tullut käännetyksi\nkristinuskoon, ei tuossa kokouksessa kuitenkaan käyttäytynyt siten\nkuin olisi odottanut kristityn nuorukaisen käyttäytyvän vanhempia ja\nkokeneempia kristittyjä kohtaan. Pöyhkeänä ja suurentelevaisena hän\npuheli ja pani vastaan, kaiken suhteen oli hänellä jotakin moittimista,\nvieläpä hän säädetyt varokeinotkin leimasi suorastaan arkuudeksi ja\nihmispeloksi. Tuhmanrohkeasti kehui hän itse olevansa valmis seuraavana\npäivänä menemään Forumille, kaatamaan siellä maahan jonkun alttarin ja\nilmoittamaan sitte itsensä tuomarille kristityksi. Koeteltiin kaikin\ntavoin saada hänet malttamaan mielensä ja taivutetuksi lähtemään\nmuitten mukana maalle. Lopulta ilmoitti hän, jos kohta vastahakoisesti,\nsuostuvansa siihen. Sittenkuin yhteinen harras rukous oli pidetty,\npäätettiin yöllinen kokous, ja kun kaikki, sydämelliset jäähyväiset\nsanottuaan, olivat lähteneet pois, tahtoi Sebastianus itsepintaisesti\nlähteä saattamaan rakastettua turvattiaan kotiin.\n\n\"Minua ei tuo Torkvatus miellytä. Minä pelkään, että hän saattaa meille\nvielä paljo tekemistä\", huomautti Pankratius, jäätyään ystävänsä kanssa\nkahden kesken.\n\n\"Suoraan sanoen, olen minäkin aivan samaa mieltä\", vastasi vanhempi,\n\"ja minä toivoisin, että hän olisi vähemmin intoileva. Mutta emme saa\nunhottaa, että hän on vasta-alkaja kristillisyyden alalla. Suokoon\nJumala, että hän kasvaisi armossa ja viisaudessa\".\n\nTultuaan keisarillisen palatsin uloimpaan pihaan, kuulivat yölliset\nkulkijat sekavaa, kammottavaa huutoa viereisestä pihasta, missä\nnumidialaiset joutsimiehet pitivät majaa. Kysyttyään vahtiin asetetulta\nsotamieheltä, sai Sebastianus tietää, että musta-ihoinen orjatar, joka\noli kihloissa numidialaisen päällikön kanssa, oli saapunut sinne heidän\nyölliseen uskonnolliseen juhlaansa. Hänen siellä ollessaan pidettiin\naina noin suurta melua. Kenties, arveli vartija, ovat nuo afrikkalaiset\nniin kutsuttuja kristittyjä.\n\n\"Miksikä niin luulet?\" kysyi upseeri.\n\n\"Olen kuullut puhuttavan, että kristityt yön aikana kokoontuvat\nlaulamaan inhottavia lauluja ja harjoittamaan mitä riettaimpia\nrikoksia\", vastasi vahtisotamies. \"Kerrotaan sitäkin, että he\nteurastavat lapsen ja syövät sen lihan. Kauheasta hälinästä päättäen on\nsiellä jotakin sentapaista ehkä tekeillä\".\n\nTämä selonteko oli kipeästi koskenut Kristuksen opetuslapsen mieleen.\n\"Eikö ihmeellistä\", alotti hän kotvan perästä yksivakaisella\näänellä, \"että yhä vieläkin, vaikka kristinoppi on kolmesataa\nvuotta vanha, sen tunnustajat asetetaan yhdenvertaisiksi kamalimman\ntaikauskon harjoittajien kanssa, että uskontomme sekoitetaan mitä\niljettävimpiin epäjumalan- ja synninpalveluksiin, että syyksemme\nluetaan mitä häpeällisimpiä paheita? Emmekö pyydä elää jumalisesti ja\nkunniallisesti, emmekö pyydä vaeltaa valkeudessa? Oi, Herra, kuinka\nkauan!\"\n\n\n\n\nViides Luku.\n\nSusi ja kettu.\n\n\nMustan Afran viittaukset eivät olleet vaikutusta tekemättä kunnottoman\nCorvinuksen mieleen. Tämän orjanaisen viha kristinuskoa ja kristittyjä\nkohtaan johtui siitä, että hänen entinen hallitsijattarensa,\nkristityksi tultuaan, oli päästänyt kaikki orjattarensa vapaiksi,\npaitsi Afraa. Niin vaarallisen henkilön vapaaksi päästämistä oli\nmainittu nainen pitänyt liiaksi uskallettuna ja sentähden luovuttanut\nhänet toiselle omistajalle.\n\nCorvinus oli monta kertaa kohdannut Fulviuksen kylpylaitoksissa tai\nhuvipaikoilla ja kadehtinut muukalaisen ylhäistä käytöstä, hänen\nhienoja vaatteitaan ja seurustelutaitoaan; mutta hän ei ollut vielä\nkertaakaan rohjennut puhutella häntä. Nyt sitävastoin, kun hän oli\nsaanut tietää, että hienolla, nuorella miehellä oli yhtä halpamainen\nluonne, ehkäpä vielä huonompikin, kuin hänellä itsellään, niin oli\nasian tila hänestä yhtäkkiä muuttunut. Kenties saattoi muukalaisesta\ntulla hänelle tärkeä liittolainen; mitä häneltä itseltään hienoudessa\nja kyvykkyydessä puuttuu, sen saattaa hän, Corvinus, ruumiinvoimillaan\nja huimapäisyydellään korvata; hän ja Fulvius voivat siten täydentää\ntoinen toistaan. Niin aprikoi tuo muuten hieman paksupäinen veijari.\nKun hän sitäpaitsi varsin hyvin tiesi, että hänellä Afran paljastusten\nkautta oli nuori muukalainen vallassaan, päätti hän koettaa solmia\nliiton miehen kanssa, josta muuten saattoi koitua hänelle vaarallinen\nkilpailija.\n\nKymmenen päivää oli ehkä kulunut tuon yöllisen keskustelun jälkeen, kun\nCorvinuksen nähtiin kävellä laahustelevan ilman tarkempaa päämäärää\nPompeiuksen puutarhoissa. Nämä erosivat muista puutarhoista pitkien\nplataani-kujain kautta, jotka muodostivat mainioita varjokäytäviä.\nKiveen veistetyt petoeläinten kuvat, suihkukaivot ja keinotekoiset\nlammikot lisäsivät suuresti puiston kauneutta. Väliäpitämätönnä\nkuljeskellessaan paikasta toiseen Corvinus kohtasi Fulviuksen ja astui\nmuitta mutkitta suoraan häntä vastaan.\n\n\"Mitä tahdot minusta?\" kysyi muukalainen, luoden halveksivan katseen\ntungettelijan vaatteisiin.\n\n\"Tahdon vaihtaa kanssasi puhetta, josta voisi olla hyötyä niin sinulle\nkuin minullekin\", oli vastaus.\n\n\"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee,\ntäytyy minun suuresti epäillä arveluasi\". Tämä vastaus lausuttiin\nhalveksivalla äänellä.\n\n\"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä\nvaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja\nminä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin\nkysymyksessä\".\n\nKun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui\nmuukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen\nverran, että julkeasti kysyi: \"Mitä sillä tahdot sanoa?\"\n\n\"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät\nsormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet\nsillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin\ntoogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta\".\n\n\"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja,\nFulvius\", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta\ntointui pian hämmästyksestään ja kysyi: \"Millä oikeudella uskallat sinä\nlausua noin hullun syytöksen minua vastaan?\"\n\n\"Sinä olet saanut ilmi\", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla\nkorotuksella viimeiset sanat, \"saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja\nDiokletianus -- -- --\"\n\nMutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet\nkysymällä: \"Mikä on nimesi, ja kuka olet?\"\n\n\"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika\", kuului vastaus.\n\nSukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja\nhän vastasi tukahutetulla äänellä: \"Ei niin sanaa enää; näen ystäviä\ntulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa\nylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän\nhäiritsemättä jatkaa keskustelua\".\n\nJotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa\nonnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai\nhän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja\nseuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän\nkärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.\n\nVihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka\nhuppukaulus oli vedetty alas kasvoille. \"Terve, toveri! Pelkäänpä,\nettä olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa,\nliiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu\", lausui hän\nodottavalle.\n\n\"Totta kyllä\", vastasi toinen, \"että minun olisi ollut kovin ikävä,\nellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut\npäätäni\".\n\n\"Mitä se on?\" kysyi tulija uteliaasti.\n\n\"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan,\non kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja,\nkummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat\nerään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi\nkorkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään\", kertoi Corvinus.\n\n\"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?\" kysyi Fulvius.\n\n\"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään\nsaiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!\"\n\nSamassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö\nkädestä talutti. \"Kohta olemme perillä\", virkkoi iloisesti haasteleva\nlapsi, \"sitten saat istua ja levätä\".\n\n\"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain\nminua noutamaan\".\n\n\"Sen tein niin mielelläni\", oli vastaus. \"Harvoin on minun suotu\nolla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on\nitsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman\njalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!\"\n\n\"Tyttö on sokea\", huomautti Fulvius, kääntyen Corvinuksen puoleen.\n\"Etkö sinäkin huomannut, miten jäykästi hän astui, katsomatta oikealle\ntahi vasemmalle?\"\n\n\"Eihän tuo vain liene se paikka, josta niin paljo puhutaan, minne\nkerjäläisiä kaikenmoisia kokoontuu kemuja pitämään ja missä sokeiden\nsanotaan näkevän ja rampain käyvän? Varmaa vain on, että kaikki ne,\njotka minä tänä aamuna olen tarkannut, ovat tykkänään toista maata kuin\nkärttelijäät ruikuttelija-kerjäläiset Arician sillan luona. Kaikki\nhe ovat olleet säädyllisen ja tyytyväisen näköisiä; ei ainoakaan ole\npyytänyt minulta almua\". Niin jutteli Corvinus.\n\n\"Kummallista! Aivan varmaan tässä piilee jokin salaisuus, jonka perille\nminä tahtoisin päästä. Siitä voisi kenties lähteä hyvää voittoakin.\nSanoithan, että vanha patriisi olisi muka hyvin rikas?\"\n\n\"Mahdottoman rikas!\"\n\n\"Hm! Eikö voisi keksiä mitään keinoa päästä sinne sisään?\"\n\n\"Se on minulla jo valmiina! Minä tekeydyn ontuvaksi ja pujahdan\nrohkeasti sisään toisten raajarikkoisten mukana\", huudahti Corvinus.\n\"Paitsi minua on muitakin, jotka eivät ole talossa ennen käyneet, se\non ilmeistä, sillä hyvin useat ovat minulta kysyneet, onko tuo jalon\nAgneen asunto\".\n\n\"Kenen?\" kysäisi Fulvius hämillään.\n\n\"Kas, miksikä noin säikähdit? Tosin se on hänen vanhempiensa talo,\nmutta heidän tyttärensä nimi on paremmin tunnettu, epäilemättä, koska\nhän on rikas perijätär, melkein yhtä rikas kuin Fabiola\".\n\nFulvius vaikeni, mutta ei millään tavoin kumminkaan ilmaissut niitä\najatuksia, mitkä tiedonanto hänen sielussaan herätti. Tuokion perästä\nvirkkoi hän suurella malttavaisuudella: \"Tuumasi ei kai liene\nhulluimpia. Voisithan ainakin koettaa. Kun minä jo kerran ennenkin olen\ntalon tyttären tavannut, tahdon minä puolestani koettaa onneani pääoven\nkautta. Sitten on meillä kahta vertaa suuremmat menestymisen toiveet\".\n\n\"Sanonko sulle, mitä ajattelen?\" kysyi Corvinus. \"Jos me molemmat\nyhdistetyin voimin antaumme johonkin yritykseen, tulee asian\ntoimeenpanolla aina olemaan kaksi puolta, aivan samaten kuin milloin\nkettu ja susi liittyvät yhteen karjalaumaa tuhoamaan\". Tähän törkeään,\nhyvin vähän imartelevaan vertaukseen ei Fulviukselta riittänyt kuin\nhalveksiva silmänluonti, johon tuo raaka veitikka vastasi häijyllä\nirvinaurulla. Näitten valmistusten jälkeen lähtivät liittokumppanit\nkumpikin asemilleen.\n\nKoska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan\njalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon:\nsiirrymme ajatuksissamme sinne.\n\nTämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua,\njoka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin\ntunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana\nolivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa\npuolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt\nja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.\n\nTämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä\nkeskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä\niällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan,\noli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli\nvanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta\nvanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes\naina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten\nolemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien\nsydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman\norjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus\neivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien\npoispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen -- siinä hänen korkein\nilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta\njohtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti\nsisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja\nkomeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot\nolivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat\ntulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta\nkäytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia\nvarten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.\n\nMiksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri\njoukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy,\njonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön,\nminkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle\nystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli\nSebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat\njaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen\noli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua\ntarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius\nsaapuneet.\n\nCorvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen\nonnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin\nkäyttävän: \"Deo gratias\" (\"Jumala olkoon kiitetty\"). Hänestä alkoi\nkumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana\nseisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia.\nLopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan\nlahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan\nahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän\nurkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen;\nmitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen\neteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta?\n-- Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina\nkatselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet\nhäneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet\nkäskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä.\nHän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi\nniin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää\npoikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa\noli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan\nhäntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi\nehkä livahtamaan pois.\n\nMutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata\nhänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo\nhänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin\ntiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut!\nSilloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea\nnuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti\nolivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä,\nystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin\nhäneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan\nsisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän\nhyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän\nei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle,\nkuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: \"Corvinus,\nsinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi\nolet jättänyt vanhempiesi kodin?\"\n\n\"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu\", vastasi ilkiö jurolla äänellä,\nsillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan.\n\"Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi\".\n\n\"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis,\njos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme\nsiinä tapauksessa viereiseen huoneeseen\".\n\n\"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot\ntehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois\".\n\n\"Corvinus\", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, \"sinä olet\nsen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi\nsanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät\nmuuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut\nkiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot,\navojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät\nsinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta\nkaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen\".\n\n\"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti\",\npyyteli Corvinus.\n\n\"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko\nmenetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten\nerota virastaan\".\n\n[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa\nkuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja\nkansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi\nitse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]\n\n\"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä\nsaata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme\nhäviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja\ntekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan\".\n\n\"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten\nanteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä\nolevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla\nvieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä\nsiis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa\nketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut\nisäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. \"En kuuna\npäivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä\nkauheassa paikassa. Vannon kautta -- -- --\"\n\n\"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa\nminua!\" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä\nseisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen;\nmutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat\npäättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat\ntuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän\nsuinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.\n\n\"Jättäkää se minun asiakseni\", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea\npäin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle\nyhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos,\npäästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: \"Älä unhota\nlupaustasi!\"\n\nSillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon\npääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan\navoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin\ntavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi\nFulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden\nvanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita\nketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin\nsovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat\nhänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: \"Mikä on\nnimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?\"\n\n\"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar\", kuului vastaus.\n\n\"Oletko siis kristitty?\" uteli Fulvius edelleen terävällä äänellä.\n\nTyttöparalta menivät silmät suuriksi ja hän vastasi vallan\nyksinkertaisesti: \"En\", ja kun tuon viattoman lapsen koko olento\nvahvisti tämän todeksi, tyytyi Fulvius siihen. Tytön äiti oli muuan\nmaalaisvaimo, joka oli ollut Agneen imettäjänä. Kun vaimo sitte\nhiljakkoin oli kuollut, oli Agnes vanhempiensa luvalla ottanut orvoksi\njääneen lapsen kotiinsa, saamaan kristillistä kasvatusta. Koska\ntyttönen vasta joitakuita päiviä oli oleskellut uudessa kodissaan,\ntiesi hän kristinopista hyvin vähän, tokkopa ollenkaan. -- Mitä\nnyt oli tehtävä? Fulvius oli hämillään ja neuvotonna; yksinäisyys\nteki hänen asemansa yhtä tukalaksi kuin Corvinuksen keskellä taajaa\nihmisjoukkoa. Hän aprikoi, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin mutta\nsitenhän olisivat hänen tuumansa menneet myttyyn. Toiselta puolen ei\nhän itseltään salannut, että hän kauemmaksi tunkeutumalla saattoi\ntuottaa itselleen suuria ikävyyksiä. Tänä pulmallisena hetkenä näki\nhän talon nuoren valtijattaren astelevan kevyesti pihan poikki, ilon\nja päivänpaisteen ilmeisenä juurikuvana. Nähtyänsä Fulviuksen hän heti\nseisahtui, ikäänkuin odottaen, että Fulvius jotakin sanoisi. Tämä\ntaasen läheni häntä mitä miellyttävimmästi hymyillen ja kohteliaimmasti\nkumartaen sekä puhutteli Agnesta seuraavin sanoin: \"Olen tullut ennen\ntavanmukaista vierailuaikaa, jalo Agnes, jotenka minun siis katsottanee\nkäyttäytyvän epähienosti; mutta minä en voinut odottaa tavallista\nkäynti-tuntia, kirjoituttaakseni itseni alamaisimmaksi klientiksi tähän\nylhäiseen patriisitaloon\".\n\n[Arvollisempiin patriisitaloihin liittyi tavallisesti suuri joukko\nköyhiä sukulaisia sekä vapautettuja orjia ja näiden jälkeläisiä, jotka\npysyivät talon suojeluksen alaisina. Näitä nimitettiin klienteiksi\neli suojateiksi, ja kyseissä oleva patriisi nimitettiin heidän\nturvaherrakseen (\"patronus\").]\n\n\"Meidän talollamme\", vastasi nuori neitonen, \"ei ole kunnia ottaa\nvastaan klienttejä; me emme vaadi itsellemme mahtavuutta ja\nvaikutusvaltaa\".\n\n\"Anteeksi; moisen päämiehen hallitsemana on talolla mitä suurin\nvaikutusvoima ja mahti semmoinen, joka helpolla voittaa sydämet ja\ntekee nöyriä orjia\".\n\nVähintäkään huomaamatta, että nämä sanat saattoivat viitata\njuuri häneen itseensä, vastasi nuori neitonen luonteisella\nteeskentelemättömällä suloudellaan: \"Oi, kuinka totta olet puhunut!\nTämän huoneen Herra hallitsee todellakin kaikkien sen jäsenten sydämiä!\"\n\nNämä rakastettavan tytön sanat ynnä vielä enemmän hänen ihastuksensa ja\nloistava muotonsa saattoivat Fulviuksen kovasti hämilleen. Hän tointui\nsentään kohta entiselleen, ja kun hän ei tahtonut päästää suotuisaa\ntilaisuutta käsistään, lausui hän julkeasti: \"Sinusta minä juuri\npuhuin, ja pyydän sinun vastaanottamaan sanani vilpittömän ihailuni\nja rajattoman rakkauteni osoitteena\". Niin sanottuaan notkisti hän\npolvensa neitosen edessä ja pyysi tarttua hänen käteensä, mutta Agnes\nkääntyi punastuen ja vavisten hänestä pois.\n\nSeuraavassa tuokiossa kavahti konna ylös maasta. Hän näki\nSebastianuksen lähenevän. Tämä oli tullut kutsumaan Agnesta köyhäin\nluo, jotka odottivat häntä. Agnes vetäytyi pois, jota vastoin\nSebastianus, katse totisena, ankarana, astui rauhanhäiritsijää vastaan,\njoka aivankuin menehtyneenä loi silmänsä maahan. \"Fulvius, sinä täällä?\nMikä on saattanut sinut tänne?\" kysyi talon vanha ystävä.\n\n\"Minä arvelen\", vastasi puhuteltu, rohkaisten luontoaan, \"että\nkoska minä yhtä hyvin kuin sinäkin olemme yhdessä talon tyttären\nkanssa olleet vieraina samassa perheessä, niin ei minulla ole\nvähempää oikeutta kuin muillakaan klienteillä käydä hänen luonaan\nkunniaterveisillä\".\n\n\"Mutta eihän kuitenkaan näin sopimattomaan aikaan\", vastasi Sebastianus\ntyynesti.\n\n\"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille\", vastasi konna,\n\"ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle\".\n\nLoukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän\nvoi hillitä suuttumustaan. \"Malta mielesi, Fulvius\", jatkoi hän\narvokkaasti; \"ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa\nolla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei\npitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen\nyhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon\näsken teit itsesi syypääksi\".\n\n\"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö\",\nhuudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. \"Sinähän olet, kuten hoetaan,\nFabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet\nsaada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden\nkäsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa\".\n\nJollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja\nvarmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi\nsyvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. \"Ei ole\nsinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin\", sanoi hän,\nja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti\nhänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus\nlisäsi: \"Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla\nkäytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua,\nkunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi\nmainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä\nRoomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!\"\n\nMutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen\nitsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli\nEurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata\nCorvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle\nkertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut\nkaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan\naikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus\nhuomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella\nriidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi\nhän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta\nhän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä,\nsillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa\nsaada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan\nhuomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen\nkuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun\npään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse\nkahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein\nsinkauttivat hänet ulos tielle.\n\n\"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti,\nQvadratus\", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle\njättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä\nkristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että\nkonna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.\n\nNoloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä\nkadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen,\nvähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi.\nUsein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat\ntoisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen\nkohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut\nsiitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli\nainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\nFabiola ja hänen orjansa.\n\n\nLokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun\nverran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti\nkuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa\ntullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle,\nniin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli\nheräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään,\nmetsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen\nkuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli\npilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee\nse lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja\nsen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein,\nennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää\nnyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo\nlähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä\nloistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat\nsen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan\nniin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on\ntarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista\nsiemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen\non kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt\nvaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi\novatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo\novat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä\nkauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan\nkuninkaalliseen purppuraan.\n\nVerraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä\nkukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen\nliidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman\ntai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi\nlevitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme\neteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja\nvärejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat,\nrehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat,\njotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat\nhuviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli -- siinä näky, jota\nei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden\nvälitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine\nsuihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin\nsanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia,\njoita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka\nsydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis,\nettä Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa\npois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.\n\nNiihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä,\nkuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat\nkeskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti\nhän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi\nlukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään\nkukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa\nkohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta\nsisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä\nsaaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta\nkuumuudelta.\n\nFabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa\npaikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan\njohonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä\nkosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen\nasioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti\nyksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli\nhankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia\nteoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla\nlempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras\nhämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän\npatriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa\ntutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä\nennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä\nkuitenkaan suuresti oudoksune.\n\nOn helposti ajateltavissa, miten kummastuneena Fabiola ennen\nmainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli\nmieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen\nvapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai\nkuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan.\nAiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa\nhyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta\nsiitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin\noli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän\noli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan\nhän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja\nrakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin\nherroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina\npoikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä\nniihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet\nvihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva\nuskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä\nrupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö\nhänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja\nitsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene\naikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen\norja on hänen tähtensä tehnyt.\n\nMutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja\nahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut\npitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän\nhuomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla\nhellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen,\nettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka\nolisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa\nepä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?\n\nEnsimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan\nkanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen,\nettä Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista,\nettä orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen\nsivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi\nhienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia\nelämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja\nkäsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti\nyhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi\nFabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren\nkäskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen\nmakuuhuone -- etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, -- vaan\nFabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä\nhuolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen\nelämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos\njoku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei\nhän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä\nmielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.\n\nKuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia.\nHämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus\nhänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän\nperustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain\npöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki\nkorkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija,\njoita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että\nSyra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon\nlukenut -- päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle\nsuurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden\nsalainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset\nsiveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa\nsopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty\nsoittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja\nhuonoa.\n\nKuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää,\nmissä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus\njohtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut\nvielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen\ntietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi\nVapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: \"Minä kiitän sinua,\nIsä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja\ntoimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille\".\n\nEräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin\ntunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli\nkyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa\nluettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: \"Pane pois\ntuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on\nilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille\nmolemmille\".\n\nEsilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen\nja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa\ntodeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus\nmarttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin\nhyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat\nniiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin\nsuinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui\nrukoilevasti: \"Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi\ntätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla\".\n\nFabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa\nsuostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä.\nSenvuoksi hän hymyillen kysyi: \"Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi?\nMinä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja\niljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä\ntekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me\nemme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen\".\n\n\"Ja kuitenkin\", huomautti Syra, \"on henkesi osallisena siinä\nkuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot,\nhuvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä\najattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä,\nsellaiset ajatukset synnillisiä\".\n\n\"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole\nsyntiä?\" kysyi Fabiola ihmeissään.\n\n\"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo\nvaltijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme\neli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän\nsisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon\ntoimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima\non nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta\nvastaaminen?\n\n\"Minä käsitän sinua\", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. \"Mutta\nyksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän\nvastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta.\nKenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa\nsisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia\nyhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla\nteolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen\ntoiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta\nedesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi\nsitä tuomitakseen?\"\n\n\"Jumala\", vastasi Syra syvällisen totisesti.\n\nFabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin\nuutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä\nsiihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin\nennen. \"Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon\ntahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän\npitävän huolta meistä?\" kysyi hän.\n\n\"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut\nniistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä\njumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta\ntaivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja\njoka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä.\n'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä\non elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on\nse, joka on ja on ollut ja on oleva -- ilman alkua tai loppua! Voima,\nviisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat\nhänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia\nja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä\ntyhjäksi!\"\n\nFabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli\noraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi\nkertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen\nsilmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa\nhänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan\nihmeihinsä. \"Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja\nherkkä!\" ajatteli hän. \"Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden\nja valistuksen maana!\" \"Mutta Syra\", aloitti hän vihdoin uudelleen,\n\"uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka\non kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla\ntoimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?\"\n\n\"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän\nkristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti\npohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se\nnäkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden\npeittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä\nhyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin\nlymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi\nsanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä\nsäteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä\naurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa\nvirrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja\nolisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden\nkaikkien läpi\".\n\n\"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra\", huomautti Fabiola, kun\noli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi\nhän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. \"Vieläpä\nenemmänkin\", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, \"ne kuulostavat\ntotuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei\nkoskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei\nmielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua\nolennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on\najatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä,\njohon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä\ntuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun\nhänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin,\nkuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!\"\n\nYhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä\nsanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen\najatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen,\nja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat\ntiedossa. \"Ja sittenkin, kuinka totta!\" se ajatus palasi ehtimiseen.\nNiinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas\nsielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa,\njotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään\ntyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen\nkasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä\naavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi\ntahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti,\nettä silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten\nvaltiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen\norja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala\nilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle\nrauhansa.\n\nSilloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja\nlempeästi: \"Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun\nsielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään\nvain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet\nsanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain\nulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko\nantanut minulle anteeksi?\"\n\nTämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa\nvaltaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa\nkäsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren\nkaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän\nkeskustelua.\n\n\"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet\npuhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?\" kysyi\nhän.\n\n\"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar\", vastasi\norjatar. \"Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme\nhänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä\nme elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan\nmeidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä\".\n\n\"Mutta\", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, \"eikö ole mitään suurta\npalvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella\ntarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi\",\njatkoi hän vielä nöyrempänä, \"teidän koulussanne tulla oppimaan,\nmitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?\"\n\n\"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla\njumaluuden arvoinen\".\n\n\"Niin, tietysti\", vastasi Fabiola. \"Sonni lienee kylliksi hyvä\nJupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi\nsille kelpaava, josta olet puhunut minulle?\"\n\n\"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton,\npuhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen\".\n\n\"Ja mikähän se olisi, Syra?\"\n\n\"_Vain hän itse_\".\n\nFabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti\nluotuna Syraan: \"Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin\nselvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät\nnämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla\".\n\n\"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti\nkuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on\ntotta se, mitä olen puhunut\", vakuutti Syra.\n\n\"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni\ntarvitsee levätä\". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja\nmiettiväisenä takaisin huoneisiinsa.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\nHuvila ja sen asukkaat.\n\n\nToivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata\nsanoa: \"yö on kulunut\". Mutta olemme iloksemme nähneet, että \"päivä\njo koittaa.\" Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän\nvalkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen\nloistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta,\nettä \"Jumala antaa apunsa oikeamielisille\", ja että \"joka etsii, hän\nlöytää\"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin\netsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon\nalkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä\ntoivehikkain silmin?\n\nFabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti\nhänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena\nkoetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja\nmitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka\nhänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin\nviehättäväksi?\n\nSeuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana\naina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin\nChromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon\ntaattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta,\nsekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta\nkristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia\nhuhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan\nkuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan\nollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa\nmonille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa\nnähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta\nnämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin\nperheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka\nsiellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia\njuhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis,\njos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.\n\nKevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti\ntasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro\noli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä\nviiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun.\nVerrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla\npieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien\nympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut\nulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää,\nmikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut\nportista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit\nja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot\nkoristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet\nniin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, -- eikä enää\nsiis vastannut nimeään \"Ad Statuas\" (kuvapatsaitten huvila).\n\nChromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla\ntavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta\ntäällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä\nitse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius,\nhuomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki\nFabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties\noli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon.\nTämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä\nkauniimpia kasveja oli sen koristuksena -- mutta mitään kuvapatsaita ei\nvaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen\nrotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet,\nmutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut\nolla hämmästystään ilmaisematta.\n\n\"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit\nkuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?\"\nkysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän\noli antanut niiden mennä vasaran alle.\n\n\"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin\npitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo\",\nvastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.\n\n\"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria\",\nselitti ukko. \"Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi;\nvielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai\nkenties nenättömän päänkin\".\n\n\"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!\" huudahti\nFabiola hämmästyneenä. \"Kuinka sinä hennoit niin tehdä?\"\n\n\"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet\", oli vastaus. \"Minä olen\nnimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten\ntoverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä;\njuuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni\".\n\n\"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et\npitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?\"\nkysyi Fabiola.\n\n\"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja\ntalossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla,\nsuorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi\nvaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana\nolisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin\noli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä\ntäällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne\nolisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona\".\n\n\"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos\nsinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen\npitää entisen nimensä?\"\n\n\"Niinhän se kyllä olisi\", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä\nteräväjärkisyydestä; \"mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut\npalmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi,\ntulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)\".\nTämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.\n\nYstävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi\nChromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa.\n\"Tiedätkö, Chromatius\", alkoi Fabiola, \"että kaikenmoisia kummallisia\nhuhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden\nolevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi\nkuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte\nfilosoofillista, tasavaltaista elämää\".\n\n\"Hyvin mairittelevaa\", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen\nkumarruksen.\n\n\"Mutta ei siinä vielä kaikki\", jatkoi Fabiola; \"teitä pidetään\nsuorastaan saiturina\".\n\nEi ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä\nväitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän\ntavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti\nhän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa\nkohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: \"Me elämme\ntosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen\nohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia.\nMe nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden\nharjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset\novat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla.\nMääräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan\nhengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta\".\n\n\"Kaikki tuo on varsin kaunista\", huomautti hänen vieraansa, \"mutta minä\nen ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään,\nettä kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti\nväittänyt tätä panettelua perättömäksi\".\n\n\"Miksi suuttuneena, lapseni?\" vastasi ukko lempeästi. \"Oletko\nmilloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?\"\n\n\"Oi, en; minua ei haluta tuhlata aikaani semmoiseen\", vastasi Fabiola\nhalveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä\nkauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena\npakananaisena. \"Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin\nihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan\nepäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä\njulmimmatkin rikokset ovat luvallisia!\"\n\n\"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä\", vastasi\nChromatius, \"mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä\".\n\n\"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita\nkurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?\" tarttui Fabiola hänen\npuheeseensa.\n\nTämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen\nkuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa\nsilmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa\näsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla\näänellä: \"Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä\nvanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi.\nSuo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä\npäivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän\njo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron\nhaikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta.\nSiksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan\nsananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen\".\n\nIlokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan\noppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen\noli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola\nlähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua\näsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa\nhuoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä\nistui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet\nFabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.\n\n\"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti\nkunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo\", vastasi\nnuori mies säädyllisesti, \"semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä\nisäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut\nterveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta\".\n\nChromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka\nyhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi\nkirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka\nistui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä\nrivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen\nympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden\nsattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän\ntarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle,\njonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita,\nlausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin\nFabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun\npergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän\nkenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta\nlahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!\n\nEipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä\ntuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi\naavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut\nunhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää\nääntä, jolla hän lausui: \"Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti\nsiunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!\"\n\nLiikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo\nsalaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan\nTorkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt\nportillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos\nkunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen\nja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui\nFabiolasta vastenmieliseltä. \"Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola\",\npuhutteli nuorukainen häntä; \"saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että\ntämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?\"\n\n\"On kyllä\", kuului vastaus. \"Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin\npian kuin suinkin saa sen käsiinsä\".\n\n\"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi.\nMinä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa\nkäyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä\nmatkalla\", vastasi Torkvatus.\n\nHetkisen emmittyään Fabiola vastasi: \"Sallisitko minun tarjota sinulle\njotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin\nsuinkin?\"\n\n\"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella\nvastaan hyväntahtoisen tarjouksesi\", vastasi sanansaattaja hetkeäkään\narvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö\nei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä\npaitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä\ntyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään.\nHänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen\nmielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan\nrakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän\nolisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti\nTorkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle\nGehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? --\n\nEräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta\nsentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa\nrahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta\nkirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman\npergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa,\nja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin\noli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta\nteoksesta. Siinä luki: \"Mutta minä sanon teille: Rakastakaa\nvihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää\nhyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka\nvainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi,\njoka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille\nkuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin\".\n\n\"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen\nfilosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia.\nSeuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva?\nMutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa\nminulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen\nmiellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa.\nMutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä\nopeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle\ntuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen\nkaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!\"\n\n\"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka\npudotin!\" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa.\nPalvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus\nvahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.\n\nVarhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan\nedustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin\nmuulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen\nläsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä.\nMonta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin;\nhän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä\nuskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille\nmatkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle\nkäteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus,\nopetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja\nrukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi\nja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle,\nvaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä\nvuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten\nhartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän\nnuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen\nsumman rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.\n\nVihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen\nhyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi\nTorkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle.\nToisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä\nulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä\nja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä\nlienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila\nkun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan\nmatkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka\noli lähin kaupunki ison valtatien varrella.\n\nMaakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua.\nMiellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta\nvei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon,\njossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä\nja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat\netempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien\nvieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin\nolisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata\nylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi\nnäköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan\nlahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina\nlintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.\n\nJa mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä\nvireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän\ntuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä.\nHänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin\nvarjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset\npuutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine\nholvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä\nkauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä\npurppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.\n\nHän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut\nkatsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään,\nmässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi\nmaailmankaupungissa -- ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut\nhalaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin -- eikö hän sittenkin\ntavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita\nyhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan\ntukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin?\nMutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole\nPolykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti\nja lempeästi? -- Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun\npöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä\nmieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä\ntoisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse,\njoka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.\n\nSen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin,\nviattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen,\nmutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa\nihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen\nläpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen\nläpi, kärventämättä siipiään!\n\nMielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän\nratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan\nsolakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi\nsiellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä\nnäky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa\nkertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä\nsen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.\n\n\"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä\npimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä\ntahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn\nmyllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista\nja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka\nhirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku\nvenheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko\nkohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren\npintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja\nnukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan\nympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi\nsuurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin,\nmutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi?\n-- Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla\npäästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen\nhavaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan\nja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä\npähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut\nympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä\nkeskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää\nympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan\npäältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin\nonnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki\naina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän\noli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin\nheitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja\nväänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti\nohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan:\n'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei\nympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta.\nSilloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti\nsilmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot\npeittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen\".\n\n\"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?\"\nihmetteli Torkvatus itsekseen. \"Vai lieneekö se vain kuvallinen\nkertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? -- Voiko joku\nsamalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se\najatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia\nympyröitä ja -- -- --\"\n\n\"Fundi!\" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä,\nja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla.\nKuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan\nvälttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne\nkirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen,\njolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen\ntuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin\nystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa\nyksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.\n\nHän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka\nosaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa\ntunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin\nsyntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät\nkaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa\nhänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti\nvierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän\navoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä\nhän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi\nolemaan niin turmiolliset seuraukset!\n\nPäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset\nja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa,\nhän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle\nsaattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan\nravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan\nasia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja\nvaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa,\nkunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi,\nvaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen,\nhyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli\nvallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa\nmaailmanvaltakuntaa.\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\nLankeemus.\n\n\nHienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle.\nKun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja\nTorkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen\nnykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan\nvähillä puuhilla.\n\nNiinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen\nseuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi\naikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä\nnautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat\npurot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa\npakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja\nhäirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa,\nhillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin\nkekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei\nkoskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa\nhuudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan;\nylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä\nja hurjilla juomingeilla.\n\nPyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin\nvieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut\nhilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi\nodottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen\nkylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä\nasioista keskustelivat toistensa kanssa. \"Arvelet siis huhun olevan\ntotta?\" kysyi toinen.\n\n\"Epäilemättä\", oli vastaus. \"Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa\non noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt\nrakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä\naamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä\".\n\n\"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat\nbasilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!\" jatkoi\nensimäkien puhuja. \"Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan\nuskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis\nhävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on\nsille pahana silmätikkuna\".\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi toinen. \"Minun isäni on sitä mieltä, että\nkristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen\nkeisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä\nkohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä\nitäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin\nkorkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin\nentisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita\nvihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa\".\n\n\"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty,\nettä jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä\nrikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme.\nSinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein\nselvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan\nvoiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta;\nsen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme\nyhteisin voimin\". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen.\nEnnenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet\nväliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen\niltaruualle.\n\nFulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä\nisäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt\nvallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli\njoutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton\nraivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut\nhänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen\ntavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.\n\n\"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana\nvaltoihinsa\", jatkoi hän puoleksi leikillään, \"sillä minä kyllä\nhuomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni,\nAgnesta!\"\n\n\"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää,\nettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi\", vastasi Fulvius.\n\n\"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt\nuudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä\nymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos\nhän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa,\neikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa\nsinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon\nmieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja\nminä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta,\nolet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää\nFabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana\nRoomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti\".\n\nTämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta,\nei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta\nillalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä,\nmainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen\nhienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän\njuovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.\n\nKeskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan\nitäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen\njälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa\nvähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan\nvarmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma\nGalerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta\nepäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai\nvastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä\nviimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä\nodotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta,\njota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.\n\nVieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle.\nJa kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja\nyleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta\nkieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden\nmielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin\ntoista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli\nheidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen\npiti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava\npois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän\nuskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.\n\nTämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen\nkatseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt\nsen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin\nvain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut\nhäneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään\nhillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan\nvasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta\npikarillisen viiniä toisensa jälkeen -- mutta ei kuitenkaan virkkanut\nmitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät\nkristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius\nkylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan\nsurmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin\nvoimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä\näänellä hän huusi: \"Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!\"\n\n\"Kuinka voit väittää sitä?\" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.\n\n\"Siksi\", vastasi kiihoittunut, \"siksi, että minä itse olen kristitty ja\nolen valmis kuolemaan uskoni puolesta!\"\n\nJos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet\nkomeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja\nmurskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä\nodottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät\njokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan\nkuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän\npalavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi\nhävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota\nvastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan,\nmiten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu\nmies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin\nhän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä,\ntyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin\nmaamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta.\nOlihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi\npaiskata kiristyspenkille.\n\nMutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen.\nKen joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan,\nnäkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt,\nkuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän\njoka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille\n-- hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät,\nkun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli\ntoivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä\nkavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli\ntäysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi\nsuulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen\nvähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.\n\nSeura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa\nkarttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty.\nEi tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui\nFulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja\nCorvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen\nkäteensä ja lausui: \"Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani\nhoukutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle\nkalliiksi\".\n\n\"Minä en pelkää\", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; \"minä aion\npysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" kuiskasi kiusaaja. \"Orjat saattaisivat lopulta antaa\nilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme\nhäiritsemättä jatkaa puhettamme\". Niin sanoen veti hän vastarintaan\nkykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä\nparhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka\nroomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista\nseurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla\npöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä\npyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti\nmolemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä\nvälin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. \"Hoo\", huudahti hän\nlopulta nauraen, \"kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään\nkanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?\"\n\nTorkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut\nhänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus\nkäynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn\nonnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen\notti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät\nhuulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua,\nminkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän\noli vannoen luopunut.\n\nTämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin\nilves vaanii saalistaan. \"Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin\nminullakaan\", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, \"mutta\nehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi,\nettä määrättäisiin pikkuinen panos\".\n\n\"Mutta sen tulee olla hyvin pieni -- vain huvin vuoksi -- sillä minä\nolen heittänyt pois pelaamisen\". \"Ei yhtä kertaa kerraksi lueta\",\noli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui\nCorvinus tietysti helposti siihen.\n\nSopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta.\nTorkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään\nunhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. \"Corvinus?\nCorvinus?\" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen\njotakin, \"eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?\"\n\n\"Kuka?\" kysyi puheena oleva kiihkeästi.\n\n\"Niin, oikein\", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä\nvastapelaajan kysymyksestä; \"Corvinus, niin kutsuttiin sitä\ntappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle\nkristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle\".\n\nCorvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta\nviittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä:\nTuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä\nhän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut,\nettä hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan\nopettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti\nesiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras\nkeino suuttuneen tyynnyttämiseksi.\n\n\"Hän asuu -- malttakaas -- mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi!\nMinä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan\nuskoni puolesta... Mutta pettämään en suostu ketään -- ei, sitä\nen tee!\" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin.\nRupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius\nCorvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan\nhänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan\nyhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän\ntottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa\nsuuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin.\nFulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään\ntappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius,\njoka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran,\nuskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin -- ja sitä menoa\njatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui\nvaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja\npelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.\n\nKeskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan\nhän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta\nhierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan\nainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi\nhän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni -- voitonhalun henki,\nkullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.\n\nMelkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista\ntappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan\ntäydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi\nFulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren\nsumman. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat.\nKaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius\nkorjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi\nja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan,\nvuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus\nFulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.\n\nKun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia\nsyytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet\nristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään,\nikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. \"Mitä minun on\ntekemistä sinun kanssasi?\" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.\n\n\"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan\", oli ilkkuva vastaus. \"Sinä\nolet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi\" -- ja\nFulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa -- \"maineesi,\nrauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa\nvihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä\nuskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin\npäästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit\nniin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä\ntuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet\npettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin\nminä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja\nesittämään itseäsi kristittynä?\"\n\nAh, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa\nparannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla,\nja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa\nsitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä\npuolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. \"No\", alotti\nhellittämätön kiusaaja taasen, \"oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä\nkristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?\"\n\n\"En kumpaakaan\", vastasi Torkvatus allamielin.\n\n\"Mitä sinä sitte aiot?\" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen\nkidutettua haukankatseellaan.\n\n\"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit\", ähkyi onneton.\n\nFulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän\nkäytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä\nkoki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään\npuuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi\nFulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä\nhän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius\nesitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt\nväärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. \"Nouse huomenna\nvarhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään\ntapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa\nmitään!\" Niin sanat kuuluivat.\n\n\"Siis, _kavaltajaksiko_ minun on rupeaminen?\" oihki Torkvatus.\n\n\"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai\nodottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda!\nCorvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin\".\n\n\"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!\" kuului oihkiva vastaus.\n\nEipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan\nja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt\nviha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan,\nleimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet\nrauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja\nlopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta\nväkivallan teosta.\n\nCorvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin\nTorkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui\nFulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä\ntilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja\nviettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo --\nkaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan.\nJaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja\näänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä.\nSemmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan,\npani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen\nja huudahti: \"Olisiko tämä Kharybdis?\"\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\nKatakombit.\n\n\nOli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin\nkääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita\nkatuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa,\nmissä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta,\njota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa.\nYstävämme Pankratius -- hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan\ntätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä\nkeksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista\nsiisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla,\nnäyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä,\naukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän\näijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon\nAgneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa\nriippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi\nhänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat\nhänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin\nolikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja,\nvaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut \"fossorin\"\n(haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja\nSeverus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää\nuskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja,\njotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa\nmaan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat\nvirvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien\nnauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet\nvainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.\n\nKatakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana\nkatakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen,\nlaajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti,\njoka n.k. karstakiveä -- eräs pehmeä hiekkakivi -- kaivamalla oli\nmuodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu\nsorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin\nKonstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit\nolemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä\npitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin\nja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella.\nYlt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville\nkivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon\ntaidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva\nlauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai\npalmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.\n\n[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu\nYios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat\nyhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee \"kala\". Tätä sanaa, samoin\nkuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan\nheille tunnettuna uskonmerkkinä.]\n\nMolemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä\nasian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan\nluo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen\nmiellyttävällä, herttaisella äänellään: \"Ja nyt, rakas Diogenes,\ntahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta\".\n\n\"Suosion-osotusta minulta?\" kysyi ukko ihmeissään. \"Ja se olisi?\"\n\n\"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki\nkoukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni\nniitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan\nnuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne\nkaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen,\nsanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen\nkaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus\".\n\n\"Torkvatus?\" toisti Severus. \"Luuletko voivasi luottaa häneen?\" Mutta\nDiogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen\nhieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen\nseurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen\nmielenlaadusta.\n\n\"Kyllähän minun täytyy tunnustaa\", huomautti Pankratius, \"että\ntunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää\nhän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen\nkristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?\"\n\n\"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan\nkylpylaitokseen\", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui\nhänen puheeseensa: \"Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?\" \"Eipä\njuuri niinkään\", oli vastaus, \"mutta sinä et kai ole kuullut, että\nCucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet),\nja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan\nhommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin\nheille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka\nMajus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä\nsatuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen\nkiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan,\ntuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi\ntekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman\nhyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan\nnähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?\"\n\n\"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi\",\nvastasi Pankratius. \"Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä\nsitä tiedä. Toivokaammehan parasta!\" Sen jälkeen lausui hän hyvästit\ntuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat\nsaattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi.\nSydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen,\nja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo\näskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla.\nSiinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen\nseurueen tuloa.\n\nSeuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa\nDiogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä\npaikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi\noikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen\nviattomasti: \"Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa,\nennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?\"\n\n\"Koko monta\", vastasi Severus kuivasti.\n\n\"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?\"\n\n\"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut\", oli vastaus.\n\nTorkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän\najan perästä kyselyään.\n\n\"Mistä saattaa tuntea oikean tien?\" kysyi hän ja pysähtyi samassa\nnäennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron\nääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että\nepäluulon-alainen teki merkin hietaan. \"Tule, tule\", huusi hän\nTorkvatukselle, \"muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot,\njotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat\ntämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin\nteille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa\".\n\nUseita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja\nvarten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen\nnäytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen\nhän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi\nehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi\nhäntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa\naavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä\nsuurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta\npitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti\nlöydettävissä.\n\nSeveruksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään\nlisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti\nhän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin.\nMutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi\nveljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että\njumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto\nsiitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.\n\nTäten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja\npoikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan,\njota muuan vanha kirjailija kutsuu \"onnelliseksi, siunatuksi\nCampaniaksi\". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken\nsen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota,\nei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat,\nrauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana.\nMikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli\nmahdoton salata?\n\nFabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki,\njoka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin.\nHänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki \"alkanut nuhdella\nhäntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden\",\nvaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen\nolevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän\nsattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä\nkyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut\nitsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä,\njonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa\noli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi\nluvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista\nja kauhistuksista? Mutta -- mitäs sanoja nämä ovat: \"Sillä ei ole\nyhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole\nmitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa\nvanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on\nJeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut,\nuskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin\nhänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen\nkautta, joita Jumala kärsinyt on\". -- Sillä _kaikki_ ovat syntiä\ntehneet, myös _hänkin_, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin\npaljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta!\nOi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä,\nkuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen -- seuraavassa\ntuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja\najattelemistaan.\n\nValtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti\njäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen\nsyynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän.\nMuutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa,\nlevitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti\nhäntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi\nkristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle\nolivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola\nkysyvin katsein osoitti!\n\n\"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota\",\naloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. \"Sanoja en kyllä käsitä,\nmutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra,\nmitä tämä, _sillä kaikki ovat syntiä tehneet_, merkitsee? Et kai sinä\nkumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?\"\n\nKristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli\nodottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan\nedessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon\nsiveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä,\nja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen\nmuotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa\nluetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset\najatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin\npuhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan\nainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille\nkaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi\npuhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti\nhänen puheensa. \"Oo, Syra\", lausui hän liikutettuna, \"millaisiin\npohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin\nsinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!\"\n\n\"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut _siihen_, kallis\nvaltijattareni\", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen\nluvun ensimäistä värsyä, \"näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen:\n'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on\nrauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'\"\n\nRyhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki\nFabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän\nhalusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut,\notti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia,\nosaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka\nniin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka\ntyperiltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten,\npakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti\nkyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena\nheitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan\nkristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi\nvoitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää\nhulluus, vaan Jumalan voima.\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\nEräs kokous keisarin palatsissa.\n\n\nKristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä\nmaailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus\nsen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen\nkäsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon\nsortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen\ntunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja\nylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain\ntelotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että\nnuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti\ntoinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen\nmenestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli\nsaatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.\n\nTämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan\nneuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan,\nkunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen\nvaltakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava\nukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä,\npurkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla\nankaruudella.\n\nVihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus\nyhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin\nja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja\nvaltion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö,\nkaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja\nesittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän\nosaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä;\nne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä\nraivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät\npyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat\nolivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse\notti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti\nvanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren\nvaltakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.\n\nNiinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti\nasuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä\ntoinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä\npalatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes\nRoomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö\nerikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, -- ei suinkaan -- hänen\nmielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin\nlumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden,\nettä hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja\nmetsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis\nroomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin\nalhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla\nsivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu\nmiltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli\nlisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus,\npukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis\nmitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen\nmies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa\nja mieltä vailla, -- sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi\ntuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis,\nettä toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät\nhänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän\nyksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut\nkasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat\nsilmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta -- eikö\nsemmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa,\nken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä,\nraivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus,\nsemmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?\n\nTurvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa\nkeisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä\ntoiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita\nneuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään,\nistui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko\nhenkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus,\nheidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa\npuhuttiin.\n\nKohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan,\nmikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat\npuheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan\nvalitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli\nsaattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti,\nkuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin\nrutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli\nselittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä\noli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut\njumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin\nkautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin,\nennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri\noraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys\nylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt\njumalia puhumasta.\n\nPappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli\nvaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä\nrasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt\nsamallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen\nmennä menojaan.\n\nTuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä\nsuosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen\nja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet\nitsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista\nsepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin\nhyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa\njumalten halveksijoita kohtaan.\n\nLopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki\nedeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa.\nSanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän\nmahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo\nikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion\nja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että\nhe täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien\njohdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli\nsäästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli\nnimeltään Agag -- mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän\nonnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.\n\n\"Ja vielä tänäkin hetkenä\", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan\nmuu kuin tuo tunnettu Calpurnius, \"ovat kristityt yhtä vaarallisia\nvihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin\nhe pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä\narastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään\".\n\nPuhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta\nsalin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen.\nVaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin\nsanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa\nkuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita\nmuukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan\nkeskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä\ntahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän\nei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin\npitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa,\njonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: \"Prefekti,\nsanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä\ntoimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita\".\n\n\"Hän on tässä, keisarillinen herrani\", vastasi puhuteltu ja talutti\nCorvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu\njohtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään\nnauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. \"Kunniani\nkautta\", aloitti hän nauraen, \"luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin\nsitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun\npoikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän\non juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari\nläpikotasin\".\n\nSen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena\nkiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: \"Kavahda itseäsi,\npoika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta\npuolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin\nasioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos\nniitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: että\n_pienistä_ virheistä vastaat selkänahallasi, _suuremmista_ vastaat\npäälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös\nkirveitä!\"\n\nKun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki\nFulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta\njoka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. \"Tules tänne, oiva\nitämaalaiseni\", huusi hän urkkijalle, \"astu lähemmä!\"\n\nFulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan\ntunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki\ntarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että\nhänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen -- syystä mistä,\nsitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo\nkyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein\nsilmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi?\nVai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa\nmuukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta\npitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle\nkaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen\ntäytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.\n\nCorvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva\ntoverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an\nkohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. \"Älä ensinkään tekeydy hurskaan\nnäköiseksi\", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle\npalvelijalle. \"Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet\ntullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin\ntavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun\nheidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta\npuuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en\nole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt\nrunsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä\ntunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä\nterävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien\nja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa\nse kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!\" Fulvius lähti, ollen\nsamaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo \"erinäiset syyt\"\ntulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.\n\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\nSuruhuoneesta huvilalle.\n\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan,\nlähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin\nhellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä\nuhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että\nniistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa,\nSebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän\noli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen\nja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja\nystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle.\nLyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus\nja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä\nhänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden\nja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti\nmelkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua\nhänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla\nhänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea,\nkun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut\ntulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä\nseikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten\nsuurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä\nerhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön\nCorvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin,\njoka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut\ntyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät\nolleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut\nhäntä kutsuillaan.\n\nKoska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin\nfyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän\nvelvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä\nliittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata\nitselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa\nSebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä\nvarokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä\nyöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena\nkoskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt\nAfran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin\nturmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.\n\n\"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi\", lausui hän\nkääntyen Sebastianukseen, \"sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla\nolet tämän varoituksen minulle antanut\".\n\n\"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin\ntehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa\",\nkuului vastaus.\n\n\"Tarkoitat kaiketi ystävillesi\", puuttui Fabiola äkisti puheeseen;\n\"muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä\nharjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi\".\n\n\"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?\" kysyi kristitty.\n\n\"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko\nauttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja\nhaluavan syöstä sinut turmioon?\"\n\n\"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa\nkoittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän\nköyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?\"\n\nFabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän\nolivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä,\nsamallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.\n\n\"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla\", alkoi hän vavahtaen,\n\"ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on\npalvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on\njäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset\nmielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin,\ntuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa\".\n\n\"Siksipä\", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, \"en tahdo vaivata\nitseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä\nepikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria,\njosta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en\nennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten\nrauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'\".\n\n\"Entä sitten?\" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. \"Mitähän jos\nuusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa,\njolla ei viimeistä sivua ensinkään ole -- mitäs sitten? Mitäs sitten,\njalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?\"\n\n\"Toivoa?\" vastasi Fabiola hämmästyneenä. \"Ja kuitenkin, -- minä\nymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä\nmuita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy\naina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut\nmoninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien\nnuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin\nsotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit\nloistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme,\nettä toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua\".\n\n\"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena\nkuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen\ntai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka\nrakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn\ntoivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun\njuhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun\npöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla\nkoristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan,\njoka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa,\n-- niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin,\navaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen\nelämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin\nilmoittaahan se _hänen_ läheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis\".\n\n\"Ja ken on hän, josta sinä puhut?\" kysäsi Fabiola innokkaasti.\n\"Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen\nedellään?\"\n\n\"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen\nkuolemamme nähdä hänet\", vastasi Sebastianus, \"mutta -- -- --\". Tässä\nhänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä\nsisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta\n(lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita).\n\"Suo anteeksi, Sebastianus\", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen,\nja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.\n\nUupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä\nsuljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin\nkäsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: \"Isältänikö?\" kuului välttelevä\nvastaus: \"Ainakin hänestä\".\n\nFabiola aukaisi tuon vähäisen käärön, silmäsi sukkelasti läpi\nsisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei\nSebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa\nleposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka\nhuudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli\nilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!\n\nPihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä\nlähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola\nTorkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä\nAasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut\nmaatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa.\nHän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli\nkumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää\nnäkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään\nkauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä\nkärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän\nsuostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti\nhänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla.\nLuonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä,\njoita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä\nkertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän\neräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet\nkylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän\nheitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle\nlapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja\npäätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa\nvarten Aasiaan.\n\nFabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä\nväliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä\ntilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät,\ntuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli\nkadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea\nryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan:\n\"Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?\" Tällä oli toivottu\nvaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä\nkiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui\nkatkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän\nelävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi,\nkunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet\nolivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.\n\nTällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet\nhänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin\nlohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten\nesim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka\narvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui\nkristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin\ntällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras,\ntarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan\nhuomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja\nrukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas\nsuru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera\ntappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!\n\nEnsimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua\nsijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia\nhyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä\noli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut\nolemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko\nhänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka\nnäkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan\nkuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta\nkuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! -- Fabiolaa pöyristi.\n\nOi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle,\nmiten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä\nhaudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain\ntulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni\nhaltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli\nkulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata\nyht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut\nmuuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin\nfilosofia? -- Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä,\nsuruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin,\njonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään\nkohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä\npoistettu.\n\nKuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka\nmielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin\npuhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta,\nneuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka\nkuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa\nkautta \"tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja\nkatoomattomuuden!\" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra\npakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja\nlohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä\nnaiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse\nlähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan\noli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa\njälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli\nhän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin\ntemmatuksi synkistä mietteistään.\n\nSe oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki\nsoihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina\nvahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen\nlemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä.\nJuhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin\ntuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka\nsitten sai sijansa perhehaudassa.\n\nCalpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen,\nkäytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään\ntilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin.\nHän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja\nnäitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat\nkaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille\nopeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin\nhe pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja\nvastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät\nkuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt\npäiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. \"Ja,\noi\", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen\npuheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista\nFalernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten\njuomaa, \"oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin\nminä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia\nelysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!\" Nämä\ntunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.\n\nKun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan\nrikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä\njärjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi\nsurukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää\nväärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt,\nhän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin\nkansalainen!\n\nVasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun\nverhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen,\njonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja\nriennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita\nnuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.\n\nKiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen,\nettä Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin\nhyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen\ntäydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen.\nSiirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä\nviehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen\nrauhaisaan kotiinsa.\n\nMe tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista\npeninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä,\njotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat\nohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi\naurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot\nsavupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä\nalastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat\njoulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.\n\nMutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen\ntytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota\nlempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen\nkädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo;\nrohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään.\nMutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä\nlempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka\nmakasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat\nlähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee\nAgneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes\ntaputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin\npelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä,\nseuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän\njohonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään,\nkun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.\n\nKun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut\nlempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään\nerikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta\ntullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän\nnyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä\ntervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli\nosoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.\n\nPaitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä\nmainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon\ntyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius,\njoka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon\ntytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon,\njosta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä\ntoistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei\njäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä\nsaattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt\nkäyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle\nuudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos\nja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija\nei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen\nsisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon\nomistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan\nepäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa\nerään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen\noli sanottu löytävän sen, jota haki.\n\nPäivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille\nviimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira\nhänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan\nseppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä\nhän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään;\neipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli\nse vaiti.\n\nSeuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin\nunhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta\nsen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta,\nniinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. \"Jalo Agnes, minä olen\ntullut\", aloitti hän, \"lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen\nkunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten\nvalita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään\ntuoda\".\n\n\"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä\nihanampi tarjona\", vastasi puhuteltu.\n\nFulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli\nsiitä varsin hyvillään ja jatkoi: \"Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin\nsinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen\".\n\n\"Se on jo tapahtunut\", vastasi Agnes ihastuneena.\n\n\"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on\nvieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi\", jatkoi hän ja\nlausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä\ntarkoituksesta.\n\nNiin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että\nhän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella,\niloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui\njulki asiansa.\n\n\"Jalo Agnes\", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, \"yhteisen\nystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen\nhartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut\näkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin\nvilpittömästä, rakastavasta sydämestä\".\n\nYmmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän\ntunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. \"Jätä minut!\"\nhuusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa\ntoiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä\näänellä: \"Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut\nminulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut\nnopsempi minua -- se on tuo Sebastianus, tuo -- -- --\"\n\n\"Ken olet sinä?\" puuttui joku hänen puheeseensa, \"ken olet sinä, joka\nrohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on\ntahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?\"\n\nKuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan,\njoka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat.\nFulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä\nikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: \"Ja ken olet\nsinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet\nvalmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin\nhänen yksinäisyydessään?\"\n\nFulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt\njulkeasti: \"Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden\nesiintyä valtiattarena tässä talossa?\"\n\n\"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi\nisäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua\ntekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini\". Kun Fabiola\ntämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli\ntytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen\nsitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois\nkiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi\nnyrkkejään ja huusi uhkaavasti: \"Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet\nvielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea\nja kokea, miten Aasia kostaa!\"\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\nEdikti.\n\n\nVihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli\nkristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus,\njoka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla,\noli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi.\nNikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi,\nnimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän\nrohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli\nvarmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi\ntapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu,\nolisi pakottanut hänet siihen.\n\nJulistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille\nyhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja\nripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut\nvasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta\nseuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä\nvaltavamman vaikutuksen.\n\nEtt'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa,\nturvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten\nkorkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti\nvahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin\nosasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan\nraaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista\nja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat\nheidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain\nhurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän\nlatinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat\nroomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman\nhenkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias\nkuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä\nmillaisiin veritöihin tahansa.\n\nJoku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei\nyksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille\nannettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi\njok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä\ntunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi\nyöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan\nkristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin.\nTunnussana oli: \"numen imperatorum\" -- \"keisarien jumalaisuus\".\n\nPäätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin\nkiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien\nmieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen,\njoka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen\noli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta\nruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei\nvoiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa\nsäästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki\naikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.\n\nDakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä,\njolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi\ntajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen\ntulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja\nmyrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta,\nkäyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä\nunhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa\noli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina\nkiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli\nlapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella\nmilloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki\nnykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.\n\nMelkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa\nkanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa\nSuburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta\nastui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja\nDiogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.\n\n\"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä\", vastasi toinen heistä,\nQvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. \"Pankratius\nja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme\nillallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen\ntehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava\njotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän\nkanssamme pikarillisella jaloa viiniä\". Näin vastaten ojensi hän\nkukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi\nsitten, kääntyen toverinsa puoleen: \"Kääri kaapu hyvin ympärillesi,\nPankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä\nja kostea. Noin juuri\", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut\nkehoitusta. \"Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että\nilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan\".\n\n\"Menkää, poikani!\" vastasi äijä. \"Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä\nteillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin\nkiitettävää\".\n\nSittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa,\nkiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli\npuoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin.\nPantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn\nkokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. \"Tuoss' on\", huusi hän nauraen,\n\"se suuri edikti prameilevine alkusanoineen\".\n\n\"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat,\nimperatorien ja Caesarien isät -- mutta tuleen mokoma!\" Niin sanoen\nviskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa\nsilmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään\nsalanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema\nodottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta\niloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen\nyrityksensä onnistumisesta.\n\nJo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan\nja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään\nkaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän\nvitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa\nkuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä\nlaudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen\nalla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa,\nmutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse\nilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että\nsiis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän\nhänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: \"Konna, mitenkä julistus on\nkadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!\"\n\n\"Hiljaa vaan\", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä.\n\"Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani\njätit!\"\n\n\"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?\" huusi\nraivostunut.\n\n\"No, kyllähän tiedät, että minä en ole mikään oppinut, enkä ymmärrä\nkirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen\",\noli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi\noiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi\nnoitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan\nnäköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor\nukko tai joku muu jumala.\n\n\"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?\" keskeytti hänet Corvinus.\n\"Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?\"\n\n\"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin\npeitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas\nluotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi\nhän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen\nkanssaan\". Niin kuului kertomus.\n\n\"Kummallinen juttu!\" mumisi Corvinus itsekseen. \"Mutta kuule, mies,\nmiksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi\najamaan miehiä takaa?\" kiljui hän.\n\n\"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja,\nmutta ei jumalia eikä tonttuja\", vastasi dakialainen järkkymättömän\ntyynesti. \"Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan\nse riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit\nvartioitavakseni!\"\n\n\"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!\" uhkasi Corvinus. \"Etkö tiedä, että\nolet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua\nmitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman\nsitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?\"\n\n\"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa\nvirkkanut? Et sitä minulta kuullut\".\n\n\"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut\nkristittyjä\", huomautti Corvinus.\n\n\"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi)\nja --\". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. \"Mitä?\" ärjäsi hän.\n\"'Numen' se oli, eikä 'nomen'\".\n\n\"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä\nvaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta\nkieltänne?\"\n\nMielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja\nlopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen\nsijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut\njättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi.\nUhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi\nrangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä\nForumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. \"Näetkös,\npäällikkö\", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut\nhänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä\nkuvastamaan, \"näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä\nasiassa melkein samassa asemassa?\"\n\nCorvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. \"Ja\", jatkoi tämä,\n\"jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin.\nSillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi\nonkaan -- -- tästä laudasta\".\n\n\"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo,\nikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi\ntapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda\nasunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä\nikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään\". Nämä näennäisesti hyvää\ntarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa\naavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.\n\nMoniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään\ndakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut\nmurhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan\npidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään\noli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut\nasian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan.\nHän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan\nympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään\nentisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan\nhänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois,\nhankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.\n\nTäyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita\nForumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen\nsijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet\nihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina,\nmutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta\njulkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat\nolleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat\nkiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen\nvainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.\n\nMuissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli\ntämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten\njoukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius,\ninnokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan\nhuomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on,\nvastasi Fulvius kiihkeästi: \"Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista\nkeisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle\".\n\n\"Oletko kuullut\", virkkoi kolmas, \"että on ediktin luona vahtina\nseisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston\nlävistämänä?\"\n\nTämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja\nvarmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta;\nkristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin\nvaarallisia.\n\n\"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin\njulistamiseen\", huomautti Fulvius. \"Ja totisesti, kaikkeen siihen\nkonnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin\nkyllin ankarasti kohdella heitä. -- Vai mitä sanot sinä siitä?\" jatkoi\nhän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun\nkestäessä.\n\n\"Minä luulen\", vastasi puhuteltu tyynesti, \"että jos kristityt\ntodella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi\nansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin\ntapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon\".\n\n\"Ja se olisi?\" kysäisi Fulvius halveksivasti.\n\n\"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka\nei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he.\nMinä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä\nvastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut\navioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas,\nkelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä\nkukaan syyttää\".\n\nYhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää\nsyntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni\nehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta\noli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että\nse vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt\nSebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen\nkuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.\n\nSebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti\npääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: \"Oi, Herra, kuinka kauan!\"\nHänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: \"Olkaa\nvahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte\".\nJa sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui\nopetuslapsilleen: \"Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä\nturvassa; minä voitin maailman\".\n\n\"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi\", vastasi alakuloinen\ntribuni. \"Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä\nsemmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?\"\n\n\"Katakombeihin\", oli vastaus. \"Etkö ole kuullut, että minut on määrätty\nkuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne,\nryhtyäkseni virkaani\". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian\ntoimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin,\njatkoi sokea iloisesti matkaansa.\n\nSanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen\nainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka\nolivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi\nlepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä.\nPäin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen\nuskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta\nkatakombeissa.\n\nKuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden\npakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta\nCucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun\nei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi\npitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan\nViktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken\ntehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen\nkatakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti\noli määrätty julaistavaksi.\n\nSittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän\njoutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen\nennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut\nolevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta\nuutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja\nvaltijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta\nsiitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti\nsaattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin\nhänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti\npanna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain\naamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat.\nEnsinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään.\nArvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina.\nSill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui\nmaan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan,\najaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius\nmaan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut\nhuostaansa.\n\nViktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä\njok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti\nilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten\ntavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.\n\nEtt'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo.\nOsaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä\nkäyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut\ntarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän\ntapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta\npuolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi\naikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää,\nja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.\n\nTiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin\ntuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin\nhän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston\nrinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun.\nLuettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen\ntielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran,\nsen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime\nhetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka\nkiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista\nsanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon\ntähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa\nparempiin käsiin.\n\nKohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus\nsotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion\nherättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan.\nJo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin.\nCorvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut.\nFulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa,\nasettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä\nkauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.\n\n\"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä\", sanoi muuan vanha,\nharmaapartainen soturi. \"Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira.\nUlkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään\nhaluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin\nmikä syöpäläinen\". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten\npuolelta. \"Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita\nkavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin\ntusinankaan verta\", huomautti toinen.\n\n\"Heidän noitatemppujaan minä pelkään\", jatkoi kolmas, \"en heidän\nurhollisuuttaan\".\n\nCorvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä\ninnostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää\nollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset.\nMaan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä\nheidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he\nvihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat\njohtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.\n\nHeidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava\nsuloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä,\nettä nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä\nkuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: \"Herra on minun valistukseni\nja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä\nminä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni,\nlähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä\nloukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun\nsydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä\nturvaan sittekin häneen\". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas\nääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin\nuskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut\nikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi\nturvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?\n\n\"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta\", mutisi Corvinus. \"Oh,\nniin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen!\nMinä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta\nonnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!\" jatkoi hän\nkääntyen heidän puoleensa, \"se joka saattaa käsiini elävänä tai\nkuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma,\nettä hän saapi runsaan palkkion\".\n\n\"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!\" huusi muuan\njoukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista,\nodottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että\nlampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.\n\n\"Ei mitään hätää!\" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei\nitse asiassa ollut. \"Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät,\nhaudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja\nniille kristityille, jotka me otamme vangiksi\". Turhaan oli hän\nneuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa\nvahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä\njyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä\nvalaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut\npystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä\nhyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi\nsattui jysähtämään jotakin vastaan.\n\nSeuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän\nedetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät\nloimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta,\ntäyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka\nuhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin\nlukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan\nhaki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt.\nKuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien\ntuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien\nluvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!\n\nKavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet\neivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli\npitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut\nvaroillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon\nlähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne\nhän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten.\nSiellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla\ntarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä\nvauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat\nmatalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian\ntukettu.\n\nKiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen\nniskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen\nsäikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen;\nsaattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä\nselville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.\n\nViipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan\nsivukäytävään.\n\nVaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä\nkera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän\noli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas\nalkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. \"Nyt riittää\", sanottiin.\n\"Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän\npois noiduttu\". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet\nniin mitään.\n\nTukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina,\nmustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset\npalausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he\ntoinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo\nloistamaan haudoilla.\n\nEnnenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka,\nodotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika\nlailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon\nloimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen\nolento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.\n\n\"Mitä se on?\" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.\n\n\"Noita\", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; \"paikan suojelushenki\",\nvirkkoi toinen; \"aave\", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät\nlähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi\nheitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei\nliikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui\nhäntä käsivarteen. \"Kuka sinä olet?\" aloitti hän käheällä äänellä.\n\n\"Kristitty\", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.\n\n\"Vie hänet ulos tuonne!\" käski Corvinus raivoissaan. \"Jonkun on ainakin\nvastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu\".\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\nEnsimäinen uhri.\n\n\nCecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja\nniin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon,\njonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta\nsyvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että\nsokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen\nasiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.\n\n\"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin\", ennätti Pankratius sanomaan.\n\n\"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on\nkalliimpi kuin minun\", vastasi sokea. \"Pankratius, anna minulle\nlamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista\ntietä muille!\" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla\nvihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja\ntuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet\nolivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla,\nasettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä\nystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä\nparemmin tietä.\n\nKun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä\nainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa\nkuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa -- maan alta\noli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti\nCorvinusta, että tämä vapisi kiukusta. \"Mutta missä Torkvatus on?\"\nkysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan\npoikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta\noli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut\nvapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut\nhänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.\n\nMutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen\nja käski tuimalla äänellä: \"Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle\ntotuus!\"\n\n\"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun\", vastasi sokea vienolla\näänellä. \"Etkö näe, että minä olen sokea?\"\n\n\"Sokea?\" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen\npiirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä\nvallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden\nliittymis-kohdan.\n\n\"Olisi naurettavaa\", aloitti hän, \"jos te kaksikymmentä aseissa olevaa\nmiestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö\nmukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas.\nMutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle\nselvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun\nkanssa\".\n\n\"Ei mitään petosta\", vastasi puhuteltu äissään. \"Muista viedä hänet\nsinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä\nuhria\".\n\n\"Ole huoleti\", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean\ntytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan.\nMutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän\ntekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi\nhän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli\nFulvius häntä osan-ottavalla äänellä: \"Tyttö rukka! Kuinka kauan olet\nollut sokea?\"\n\n\"Koko ikäni\", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi\nhän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli\ntullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut\nheidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan,\nturvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän\nasti antanut häneltä mitään puuttua.\n\n\"Sinä olet siis kristitty?\" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.\n\n\"Olen kyllä\", vastasi sokea.\n\n\"Se oli siis kristillinen kokous, johon minä äskettäin näin sinun\nvarhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?\" uteli hän edelleen.\nSokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä\ntiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut\nperää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista\nhänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko\ntäytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen\nomakseen.\n\nHetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä.\n\"Tiedätkö minne sinua nyt viedään?\"\n\n\"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut\nhänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa\", kuului vastaus.\n\n\"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos\nolisit menossa pitoihin?\" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän\nnyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin\nja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä\ntuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka\npovessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään\ntämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä\nystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi\nkristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä.\nMutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja\nvangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään\niloiten oli selittänyt, että hän _ei voinut_ eritä Herrastaan ja\nVapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia\nuhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä.\nÄänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka\nkautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari\nja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi\nonnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun\nhänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin\ntekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. \"Hän on\nkuollut!\" sanoi hän hiljaisella äänellä.\n\nTertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada\nvakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa\nvallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas,\nsointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi\nhuusi: \"Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka,\nasetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja\nsinun julmaa herraasi?\"\n\n\"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet\nsinä tielleni?\" huusi Corvinus. \"Tällä kertaa et varmaankaan pääse\nkäsistäni\". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla\nkirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka\nerotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän\nerästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti\npaljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus\nkellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi\ntuiki tyynesti: \"Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?\"\n\n\"En, en\", vastasi raivostunut läähättäen. \"Päästä minut, Qvadratus,\nmuuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan\npilkkasi isääni. Päästä minut!\"\n\nSittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt\npakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän\ntakaa-ajajan menemään.\n\nSill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis\nTiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä\nseisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata\nkukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti\npoistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen\nkäteensä ja merkitsevästi kuiskasi: \"Capuan portilla jalon Lucinan\nhuvilassa, tunti jälkeen auringon laskun\".\n\n\"Jätetään varmasti\", oli vastaus.\n\nPalattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin,\nkertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli\nmahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön\nkaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä\ntuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain\naamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä\nvastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään\nuudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui\nvastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän\noli vahdissa.\n\n\"Missä on poika-lurjuksesi?\" oli ensimäinen tervehdys, jolla\nMaksimianus jyrisi prefektiä vastaan.\n\n\"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta\nsaada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka\nkohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen\", vastasi Tertullus.\n\n\"Kohtalo?\" huusi hirmuvaltias. \"Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä\non seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku\ntotta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!\"\n\nVavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi\nkeisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan,\nettä Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai\nkeisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi.\n\"Tule, nouse ylös\", käski hän hetkisen kuluttua, \"tee tili itsestäsi ja\ntunnusta millä tavoin edikti katosi!\"\n\nCorvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa\nja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa\nhohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin\nsukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille,\njonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.\n\n\"No\", sanoi Maksimianus vihdoin, \"en tahdo liian ankarasti sua\nkohdella. Liktorit, päästäkää kirveenne!\" Käskyä toteltiin\nsilmänräpäyksessä; liktorit vetivät välkkyvät kirveensä vitsakimpuista\nja tutkivat niiden terää. Mutta Corvinus heittäytyi vielä kerran\nkeisarin jalkoihin ja rukoili: \"Säästä henkeni! Jos sen teet, saatan\nolla sinulle avuksi, ilmaisemalla tärkeitä tietoja!\"\n\n\"Kukahan sinun arvotonta henkeäsi pyytääkään?\" ärjäsi Maksimianus.\n\"Kirveet syrjään, liktorit; vitsat ovat hänelle kyllin hyvät!\"\n\nSeuraavassa tuokiossa sidottiin kädet epäsuosioon joutuneelta\nja tunikka vedettiin hänen hartioiltaan. Iskuja sateli veriseen\nammattiinsa harjaantuneiden liktorein käsistä, kunnes Corvinus\nkeisarillisen herransa suureksi tyytyväisyydeksi ulisi ja matona\nkieritteli. Rangaistuksen saatuaan, täytyi kuritetun, kivuistaan\nhuolimatta taas astua keisarin eteen, joka pilkaten kysyi, mitä\nmerkillisiä tietoja hänellä oli ilmaistavana.\n\n\"Minä tiedän, kuka se eilen repi pois keisarillisen ediktisi. Hänen\nnimensä on Pankratius. Forumilta löytämäni veitsen kautta olen tullut\nhuimapäisen ilkityöntekijän jäljille\", kertoi Corvinus surkealla\näänellä.\n\n\"Miksi et itse ottanut häntä kiinni ja jättänyt tuomarien käsiin?\"\nkysyi keisari.\n\n\"Päivän kuluessa olen kahdesti tullut häntä niin lähelle, että olen\nkuullut hänen äänensä, mutta molemmilla kerroilla pääsi hän minulta\nkarkuun\".\n\n\"Varo, ett'ei se tapahdu kolmatta kertaa, ellet tahdo kärsiä\nrangaistusta hänen sijastaan! Mutta mitenkä olet tullut tuntemaan hänet\nja hänen veitsensä?\"\n\n\"Hän ja minä kävimme yhdessä Cassianuksen koulua; sen jälkeen on\nCassianuskin tullut kristityksi\".\n\n\"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät\nvaltakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan\njumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut\nkapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!\"\nhuudahti keisari vihastuneena. \"Tiedätkö missä hän on olentoa?\"\n\nCorvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan\nentinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.\n\n\"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?\" kysyi Maksimianus.\n\n\"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten\nkristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa\", oli vastaus.\n\n\"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut\nkristityksi?\" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa:\n\"Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää\nkehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan;\npidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse\npakenemaan!\" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka\nkuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: \"Mitä se minuun kuuluu?\nVangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin\nkohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa\nminua\".\n\nNiine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia\nlääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä\ntuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa\nväsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään\nhänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja\ntyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka\nalaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.\n\nMe annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen\netevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa\nmukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi\nhän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan\nEurotaalle.\n\n\"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa\", huomautti vanhus,\njärkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.\n\n\"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä\ntoiveita tulevaisuuteen nähden\", kuului vastaus.\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi Eurotas. \"Siten, että jalo Agnes on minun\nvallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn,\ntäytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni\".\n\n\"Valitse sitte jälkimäinen\", vastasi vanhus, entinen ilme kasvoissaan.\n\"Se tie on lyhyin ja helpoin\".\n\n\"Mutta kunniani!\" vastasi Fulvius. \"Enhän saata suostua ottamaan\nvastaan rukkasia, niinkuin olen sinulle kertonut\".\n\n\"Se on kuitenkin jo tapahtunut, ja tämä häpeällinen hylkääminen vaatii\nkostoa. Pidä mielessäsi, ett'ei sinulla ole hetkeäkään aikaa tuhlata\nhullutuksiin! Rahavarasi ovat melkein lopussa. Sinun _täytyy_ ottaa\nratkaiseva askel\".\n\n\"Mutta olisihan sinullekin, Eurotas, mieluisempaa, jos voisin saada\ntuon rikkauden rehellisellä tavalla, enkä halpamaisilla keinoilla\nanastaisi sitä\", lausui Fulvius. Sana \"rehellisellä\" pani ilkamoisen\nhymyn väreilemään vanhuksen huulilla. \"Hanki omaisuus haltuusi millä\nkeinoin hyvänsä, kunhan se tapahtuu lyhyintä ja varminta tietä! Eihän\nminun liene tarvis muistuttaa sinua sopimuksestamme, jonka tuntenet\ntarpeeksi hyvin. Joko pääsee perheemme entiseen arvoonsa ja entiseen\nloistoonsa tahi sammuu sen nimi sinussa ja sinun kanssasi. Se ei saa\nkauemmin elää häpeässä ja köyhyydessä\".\n\n\"Minä tiedän sen jo, tiedän sen; ei sinun tarvitse joka päivä\nmuistuttaa minulle asioiden tukalaa tilaa\", vastasi Fulvius käsiään\nväännellen ja joka jäsenessään vavisten. \"Anna minulle vain aikaa, niin\nkääntyy vihdoin kaikki hyväksi\".\n\n\"Aikaa kenties niin kauan, kunnes kaikki toiveet ovat häipyneet?\"\nvastasi Eurotas kylmästi. \"Nyt juuri on asemamme kaikkea muuta kuin\nloistava. Mutta, lienee ehkä jo aika, että tulet tietämään ken\noikeastaan olen\", pitkitti hän.\n\n\"Etkö ollut ennen isäni uskollinen palvelija, jonka hoitoon hän uskoi\nminut?\" kysyi Fulvius ihmeissään.\n\n\"En isäsi palvelija, vaan hänen vanhin veljensä, ja siksi juuri\nperheen pää\", oikaisi Eurotas. \"Siitä asti kuin isäni huolimattomuus\nja tuhlaavaisuus saattoi perheemme loiston ja rikkauden häviöön,\nei ajatuksillani ja toiveillani ole ollut kuin yksi tarkoitusperä,\nnimittäin sen entiselleen saattaminen. Luullen isäsi, minun nuoremman\nveljeni, paremmin pystyvän tätä päämäärää saavuttamaan, luovuin minä\neräillä ehdoilla oikeudestani ja omaisuudestani. Noihin ehtoihin\nkuului, että sinun tulisi olla minun holhoukseni alaisena ja henkisen\nkehityksesi yksinomaan minun johdettavissani. Sinä tiedät, kuinka olen\nsinua kasvattanut, kuinka olen ahkeroinut yksinomaan istuttaa sinuun\nsitä, ett'ei sinulla valitessasi keinoja päämäärämme saavuttamiseksi\nsaa olla mitään epäröimisiä\".\n\nJännitetyllä tarkkaavaisuudella, hämillään ja kovasti häpeissään oli\nFulvius kuunnellut tätä paljastusta; mutta synkeä vanhus jatkoi,\ntähystellen häntä terävin, läpitunkevin silmin: \"Ethän kai ole\nunhottanut, minkä hirvittävän rikoksen kautta saatoimme perheen\nomaisuuden hajanaiset jäännökset sinun käsiisi\".\n\nFulvius hytkähti, kuullessaan tämän muistutuksen, peitti kasvot\nkäsiinsä ja pyysi: \"Oi, älä mainitse sitä, Eurotas! Taivaan nimessä,\nsäästä minua siitä!\"\n\n\"Hyvä on\", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, \"tahdon puhua\nlyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta\nsaavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua,\nkatsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta\non tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää\nsekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista\nrehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi\nja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös\ntoimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja\nviekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta\nnoitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti\ntoisiinsa punoutuneet -- me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä\nsyöksymme turmioon\".\n\nFulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin\nhän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla\nsiteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen.\nNiin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet,\ntunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty\nkiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin\nlammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen,\nmutta haki turhaan toivottua lepoa. -- --\n\nMutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti\nkertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin\ntuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa\nmaanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa\nvainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema\nlakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen\nja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!\n\nOli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän\nkaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen\noli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli\nhautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis\nsille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin\njoutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt\nlähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.\n\n\"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, on\nJumala ottanut tykönsä kotiin\", oli vastaus.\n\n\"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!\" sanoi onneton kumealla\näänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi\nliikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet\ntuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten\njoukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös\nitsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat:\n\"Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka\nteidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi;\nja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan\nkaltaisiksi\".\n\nVanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta\nhuolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota\nhän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa\nja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja\nkiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa\nturviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen\nnaapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten\nystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että\nhän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on\ntuottava kristitylle nimelleen kunniaa.\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\nPankratius rakkaudentöitten harjoittajana.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius\nystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli\nmäärännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen\ntalonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt\ntullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin\njulman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.\n\nSiihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen.\nUskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman\nasukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan\nsydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä,\npoiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle\ntielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti\ntahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin\nCampaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja\nmieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa,\nosaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin\nkolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että\nkristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan\nedelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.\n\nPankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä\nhuvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin\nkuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen\nkirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti\nharkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan\nystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären\nhuvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi,\nkutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan.\nNiinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen\nturvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien\nkristittyjen orjien huostaan.\n\nKun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista\nlepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa\ntietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat\npoikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin\nulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa\nasunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan.\nPankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä\nvakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan\nitselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja\nkuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan,\nja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja\njos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.\n\nTällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt\n\"kuvapatsaitten huvilalle\" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään\ntaloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki\nsolat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei\nelävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä\nolisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan,\njoka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen\nherransa oleskelee.\n\n\"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee\", vastasi puhuteltu\nmurteellisella latinankielellä.\n\n\"Sinä teet pilaa minusta\", yrmyili Corvinus. \"Sano, mitä tietä hän\nratsasti pois ystävineen\".\n\n\"Tuota tietä läpi veräjän\", oli vastaus.\n\n\"Ja mihin se vie?\"\n\n\"Näetkö tuolla?\" vastasi puhuteltu. \"Näetkö veräjän? Sen näet kyllä,\nmutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä\ntässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on\".\n\n\"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?\" jatkoi Corvinus.\n\n\"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?\"\n\n\"Mitkä kaksi?\" kysyi Corvinus.\n\n\"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli\nsuuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun\ntuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin\nminä nostan tämän lapioni maasta\".\n\n\"Taaskin nuo kaksi!\" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. \"Vielä kerran on\ntuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta\nsen on hän saava kalliisti maksaa!\"\n\nVähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle,\npäätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi\nkaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen\npahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!\n\nKoston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan\nopettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa\nympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä\nentiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui\nvaltion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja,\npakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa,\narvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen\nnimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.\n\nTuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja\nja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla\nkunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä\nristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen\njuureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. -- Mutta me jätämme\ntämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat\nnuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten\njuosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun\nCorvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää,\nlähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta.\nMuuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli\nlähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta\nmyöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen\nvalmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu\nviipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi\nkätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän\nrauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui\nPankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset,\nkristilliset hautajaiset.\n\nKun marttyrin maalliset jäännökset oli siunattu viimeiseen lepoon,\nlähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei\nollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön\njohdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta,\nvaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli\nkatsellutkin.\n\nMitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin\noli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi,\nmiten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä\nsiitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa\narvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä,\nettä heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi\nrikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?\n\nTuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että\nkotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän\ntietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin\nlevätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen\nitsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti\nhän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien\nkuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien,\njoka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon\nvesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt\nniljakaksi.\n\nEipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja\nylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän,\nkun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta\nruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan.\nViimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta\ntoiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan\njohtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain\nseurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes\nvaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.\n\nJuuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa\nnelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon\nuhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet\nonnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa\ntuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun\nhimmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida\nylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta\nsavinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä\nylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä\ntietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja\nuupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt\nvastentahtoisesta kylvystään nousta.\n\n\"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa\nnojaan\", mutisi tuima soturi.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti!\n-- Kas niin!\" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä\nystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen\nkäsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan\noksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin\nveteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä.\nYhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet\nkuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka\nolisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna\nmakaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat\nkaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.\n\nJuuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen\nseuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän\nhuostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli\nsolahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi\nmyötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan,\njoka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli\nmyöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat\njäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen\nkukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet\nlähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää\nvarastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.\n\nSinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut\nkostoa. -- -- --\n\nJos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli\nollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin\nantamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten\nlukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja\nsiitä aiheutuneen vainon _jälkeen_. Ja kun oli saatu tietää, että\nDiokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä\nmielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä\nlisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan\nsatamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot\nniitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka\nnyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa\ntähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin\nrasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen\nja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen,\nmuurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen\ntehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää\nkuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli\nosaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli\nvälttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten\nverhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat -- siinä kaikki, mitä heillä\noli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta,\nlisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä\nsilmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita\nturvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa\ntyössä yhtämittaa ponnistelivat -- tapahtui tämä sitten esimiesten\nmielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.\n\nRooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä\nuskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen\nnuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä\nvaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa\nvartijansa leppeämmiksi.\n\nValitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin\nsyy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja\nniitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen\njuhlatilaisuuksissa.\n\nSemmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut\nerinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen\nuhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan\nhaihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa\njälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä\noli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin\nsyntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus\nja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä\nsitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.\n\nEräänä päivänä joulukuun lopulla tapaamme Corvinuksen matkalla\ntermeihin, mukanansa telottajan apulainen, jolla oli yhtä tarkka silmä\nvalitessaan rotevia taistelijoita kilpatannerta varten, kuin konsanaan\nkarjakauppiaalla, joka valikoipi raavaita torille tuodusta karjasta.\n\"Rabirius\", huusi prefektin poika vankien ylipäällysmiehelle, \"minä\ntulen keisarin käskystä valitsemaan jumalattomista kristityistäsi\nmuutamia, jotka saavat kunnian tulevana juhlana taistella\namfiteatterilla\".\n\n\"Se on mahdotonta. Minulta ei liikene ainoatakaan\", oli vastaus.\n\"Minun on saatava rakennus määräajalla valmiiksi; mutta se käy minulle\nmahdottomaksi, jos minulta vielä riistetään työväkeä\".\n\n\"Se ei ole minun asiani\", vastasi Corvinus lyhyesti. \"Kyllä kai niitä\ntulee uusia, joilla aukot saadaan täytetyksi. Kuljeta sinä vaan minua\nja Catulusta ympäri, jotta saamme valita itsellemme sopivaa väkeä\".\n\nYlipäällysmiehen täytyi, vaikka väkinäisestikin ja äristen, mukautua\npakon vaatimuksiin ja hän saattoi nuo vastenmieliset lähettiläät\nväljemmälle paikalle. Joukko työmiehiä pystytti siinä paraillaan yhtä\nniistä suurista graniittipylväistä, jotka olivat hakatut yhdestä\nainoasta kivestä ja määrätyt asetettavaksi suuren salin kulmiin.\nCatulus erotti joukosta heti kaksi nuorta miestä, jotka olivat\nvarreltansa muita vahvemmat.\n\n\"Nuo kaksi täytyy minun saada, Rabirius\", sanoi sitten tuo villien\neläinten nöyrä hankitsija. \"Ne sopivat mainiosti. Epäilemättä ovat\nhe kristittyjä; sen näkee siitä iloisesta mielestä, jolla he tekevät\ntyötä\".\n\n\"Mutta juuri noita minä en voi mitenkään luovuttaa. Ne ovat minulle\nyhtä arvokkaat kuin kuusi muuta tai kuin pari hevosia. Odota kunnes\nraskaimmat työt saadaan tehdyksi, niin sitten joutavat he\", vastasi\nylipäällysmies. \"Molemmat, Largus sekä Smaragdus, polveutuvat tosin\narvokkaasta suvusta, mutta tekevät työtä kuin plebeijit, eikä heidän\nolisi ensinkään vastenmielistä seuraamaan sinua\".\n\n\"No hyvä, sen kunnian he tulevat saamaan!\" vastasi Corvinus\nnauraen. \"Minä kirjoitan heidät, mutta pidä huolta siitä, että ne\ntäysikelpoisessa kunnossa sitten jätetään minulle\".\n\nYlipäällysmiehen täytyi vasten tahtoansakin katsella, kuinka tuo ovela\nCatulus valikoitsi jommoisenkin joukon hänen paraimpia työmiehiään,\njotka Corvinus sitten otti haltuunsa. Lopulta saapuivat he erään\nryhmän luokse, jonka oli suotu hetken levähtää työstään. Ryhmän\nkeskellä istui kunnian-arvoinen ukko, jolla oli pitkä, valkoinen,\nryntäille ulottuva parta; hänen vieressään oli kaksi nuorukaista,\njotka olivat ottaneet tehtäväkseen oman työnsä ohessa niin paljon kuin\nsuinkin olla avullisina vanhukselle ja muille vähäväkisille veljille.\nMarmorijärkäleellä ukon edessä istui muita vankeja kuunnellen niin\nhartaasti niitä ukon puheita, että he näyttivät kokonaan unhottaneen\nraskaat kärsimyksensä. Tämä isä Kristuksessa teroitti heidän mieliinsä,\n\"ettei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian verta, kuin meille\nilmoitetaan\"; hän muistutti heille sitä, \"että katoomaton, puhdas ja\nikuinen perintö on taivaassa tallella pantu niille, jotka Jumalan\nvoimalla varjellaan uskon kautta autuuteen\". Näistä kalliista\ntotuuksista lämmenneenä puhui hän ihastuksella siitä ajasta, \"jolloin\nhe saavat iloita, jotka nyt vähän aikaa -- oi, niin peräti vähän,\nverraten pitkän iankaikkisuuden rikkomattomaan iloon! -- saavat\nmurehtia monenlaisissa koettelemuksissa\".\n\nSemmoisenkin miehen sydämessä kuin Corvinuksen näytti tämän joukon\nnäkeminen synnyttävän paremman, vaikka heti haihtuvan tunteen.\nValitettavasti haihtui se jo seuraavana silmänräpäyksenä, ja hän kysäsi\nvälinpitämättömästi, mikä äijä on nimeltään. \"Hänet saat kernaasti\nottaa\", vastasi Rabirius, \"hänestä ei ole ruuankaan verosta tekijää\".\n\n\"Sinäpä olet aika vekkuli\", vastasi Corvinus nauraen. \"Kelpaisi sitä\narenalla katsella! Miltähän näyttäisi, jos katsojain eteen pantaisiin\ntaistelemaan ikäloppu ukon rahjus! Ei, nuoria niiden pitää olla, jotka\neivät hevillä suostu jalopeurain ja pantterien revittäviksi. Mutta\nkas, tuollahan on yksi, jonka nimeä et ole meille vielä ilmoittanut,\ntuo, joka seisoo kasvot poispäin käännettyinä, ilman kahleita ja\nvanginpukua\".\n\n\"Hänen nimeään en tiedä\", vastasi puhuteltu. \"Tiedän vain hänestä, että\nhän on kunnon nuorukainen, joka uhraa täällä pahantekijäin hyväksi\nmelkoisen osan aikaansa, auttaa heitä ja toimittaa monenlaisia töitä\nheidän sijastaan. Tästä oikeudesta hän tietysti maksaa kelpo rahat, ja\nniinpä en ole tuosta tietävinänikään\".\n\n\"Mutta sillä ei minusta vielä ole hyvä\", huusi Corvinus pilkallisella\näänellä ja niin kovaa, että muukalainen kuuli sen ja ehdottomasti\nkäänsi kasvonsa puhujaan päin. Silloin karkasi Corvinus saaliinsa\nniskaan kuin peto ja huusi riemuissaan: \"Vangitkaa hänet heti paikalla!\nTällä kertaa et enää pääse käsistäni, Pankratius!\"\n\n\n\n\nViidestoista Luku.\n\nTaistelun kautta voittoon.\n\n\nYhdessä parinkymmenen muun uskolaisen kanssa vietiin Pankratius\nvangittuna Rooman katuja pitkin Mamertinolaiseen vankilaan.\nVankiraukkojen avuttomina ja turvattomina käydä raahustaessa\npäämääräänsä kohden, tyrkkivät ja kolhivat heitä vartijat säälimättä,\nvieläpä mukana seuraava roistoväkikin haukkui heitä pahanpäiväisesti,\nviskellen kiviä ja likaakin heidän päälleen. Vankilassa tapasivat he\nmuita, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jotka samaten kuin hekin\noli katsottu uhreiksi. Ennenkuin Pankratius pantiin käsirautoihin,\nennätti hän vain salaa pistää kukkaronsa erään sotamiehen käteen ja\npyytää, että tämä antaisi jalolle Lucinalle tiedon hänen tilastaan.\n\nVankila vanhassa Roomassa oli todellakin kauhea olinpaikka, eikä\nsuinkaan, kuten meidän päivinämme usein nähdään esimerkkejä, asunto,\njoka ei isostikaan pelota eräitä pahantekijöitä, koska heille siellä on\ntarjona parempaa ruokaa ja hoitoa kuin heidän omissa oloissaan.\n\nMamertinolaiseen vankilaan kuului kaksi maanalaista, päällekkäin\nsijaitsevaa, neliskulmaista kamaria. Yhdestä ainoasta katossa olevasta\nympyriäisestä aukosta pääsi valo ja ilma tunkeumaan huoneeseen.\nSamasta aukosta vangit itsekin sekä heidän ruokansa ja mitä heille oli\nvälttämätöntä laskettiin sinne alas. Mitä puutteita ja vaivoja vanki\nparkojen tämän johdosta täytyi kärsiä, ei käy kielin kertominen. Ei\nihmettä, jos moni uhri, joka oli määrätty petojen revittäväksi, jo\ntäällä nääntyi tuskiinsa, olletikin kun tuo kamala, ummehtunut vankila\noli täysi.\n\nJotta Rooman laki ainakin muodollisesti tulisi noudatetuksi,\nvietiin kristityt tuomarin eteen tavanmukaisesti kuulusteltaviksi.\nPankratiuskin ynnä hänen kristikumppaninsa vietiin hekin tätä\ntarkoitusta varten tuomiosaliin. Kiiru oli sitä suurempi, kun\ntaisteluleikkien oli määrä alkaa kolmen päivän perästä.\n\nKuulusteltuansa useita kristittyjä, jotka kaikki pysyivät lujina\n-- paitsi yhtä, joka toisten suureksi suruksi uhkauksilla ja\nkauhean kuoleman pelotuksilla saatiin luopumaan, -- kääntyi tuomari\nPankratiuksen puoleen ja puhui hänelle seuraavasti: \"Ja sinä,\nrajupäinen nuorukainen, joka olet uskaltanut repiä alas jumalaisen\nkeisarin ediktin, sinäkin olet saava armon, jos suostut uhraamaan\njumalille. Osoita hetipaikalla, että olet säveä ja ymmärtäväinen!\nOlethan tuskin vielä päässyt lapsenkenkiä kuluttamasta!\"\n\n\"Olen Jeesuksen Kristuksen palvelija\", vastasi Pankratius levollisesti.\n\"Häntä minä tunnustan suullani, hänessä riipun kiinni sydämelläni,\nhäntä ainoata minä palvelen. Tunnustan ainoan totisen Jumalan; mutta\nsinun jumalasi ja niitten palvelijat ovat turmelukseen tuomitut\".\n\n\"Lyökää herjaajaa vasten suuta ja ruoskikaa häntä vitsoilla!\" käski sen\njälkeen tuomari vihastuneena. \"Kiitän sinua\", vastasi jalo nuorukainen\nnöyrästi, \"että tuomitset minut samaan rangaistukseen, kuin Herrani ja\nVapahtajani on kärsinyt, minun edestäni\".\n\nKohta sen jälkeen nousi tuomari ja julisti tavallisessa muodossa\nkuolemantuomion: \"Lucianus, Pankratius, Rustinus sekä heidän toverinsa,\nja samaten naiset Secunda ja Rusina, jotka kaikki ovat tunnustaneet\nolevansa kristittyjä ja kieltäytyneet tottelemasta pyhää keisaria ja\nrukoilemasta Rooman jumalia, ovat heitettävät petojen eteen Flaviuksen\namfiteatterilla\".\n\nIlosta ja raivosta ulisten saattoi roistoväki uskolliset tunnustajat\ntakaisin vankilaan. Moni ei tosin voinut poistaa mielestään sitä\nvaikutusta, minkä pilkattujen arvokas käytös sekä ilmeinen tyytyväisyys\nja iloisuus olivat tehneet, ja vetäytyi häpeissään pois. Oi, jospa nämä\nolisivat voineet luoda silmäyksen kolkkoon, tukehuttavaan vankilaan ja\nnähdä, mikä rauha ja ilo siellä loisti noiden kuolemaan tuomittujen\nkasvoista! Jospa he olisivat kuulleet, miten paksut, jykevät kiviseinät\nkaikuivat kiitosvirsistä, joita Pankratius viritti, vieläpä miten\nvangitkin syvyydestä, alimmaisesta vankilasta siihen yhtyivät,\nväkivaltainen kuolema silmäinsä edessä veisaten psalmeja ja hengellisiä\nvirsiä!\n\nKuten tavallisesti suotiin vangeille muutamia etuja teloituksen\nedellisenä päivänä. Noista eduista herätti etenkin heissä iloa heidän\nomaisilleen annettu lupa käydä heidän luonaan. Nämä käyttivät ahkerasti\nhyväkseen tätä lupaa ja lähtivät vankilaan, lausuakseen viimeiset\njäähyväisensä. Illan tullen tuotiin vangit tyrmästä kestitettäviksi\nniin kutsutulla vapaalla aterialla, jossa kaikkea oli niin yltäkyllin,\nkuin jos olisi ollut juhla. Pöydän ympärillä oli joukko pakanoita,\njotka olivat uteliaina tunkeuneet sinne katselemaan kuolemaan\ntuomituita. Ihmeekseen eivät katsojat huomanneet merkkiäkään siitä\nkerskailevasta kuoleman halveksimisesta, siitä katkeruudesta tai\npelvon-alaisuudesta, jolla kuolemaan tuomitut tahallisesti söivät\nkuolin-ateriaansa. Tyynellä iloisuudella ja hiljaisesti keskustellen\nnauttivat kristityt tätä viimeistä yhteistä ateriataan maan päällä,\npitäen sitä todellisena rakkauden-ateriana. Pankratius ei kuitenkaan\nvoinut pitäytyä nuhtelemasta tungettelevia heidän tunnottomuudestaan\nja raaoista huomautuksistaan, jonka jälkeen ainakin kunnollisemmat\nhiipivät pois.\n\nSebastianus kun oli tuttu vankilan päällysmielien kanssa, oli hän\nvaikeuksitta päässyt joka päivä käymään vankien luona ja hankkinut\nheille monenlaista lievitystä. Tänäänkin, päivistä viimeisenä, oli\nhän tullut sanomaan hyvästit paraimmalle, hartaasti rakastetulle\nystävälleen, joka puolestaan ikävöiden oli odottanut isällistä\ntoveriaan. Molemmat vetäytyivät hieman syrjään, ja Pankratius aloitti:\n\"Muistatko, Sebastianus, kun me sinä iltana kuulimme petojen kiljuntaa\nja näimme ikkunasta amfiteatterin monilukuisien holvikaarien ikäänkuin\navautuvan kristittyjen riemusaatoille?\"\n\n\"Kyllä, poikani; se ilta pysyy iäti mielessäni. Kaiketi oli sinulla jo\nsilloin aavistus siitä, mikä odottaa sinua siellä huomenna\".\n\n\"Olet oikeassa\", vakuutti nuorukainen. \"Minä olin mielessäni varma\nsiitä, että minä olisin ensimäisiä uhreja, jotka inhimillinen julmuus\noli syöksevä niiden raadeltavaksi. Mutta oi, Sebastianus, mikä olen\nminä, ollakseni mahdollinen saamaan sen armon, että jo huomenna -- ei,\nkuule! vartija Capitoliumissa ilmoittaa puoliyön hetkeä, -- jo tänään!\nsaan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin, Hänet, sieluni rakastetun, ja\nsaan vastaan-ottaa Hänen puhkaistusta kädestään palmunoksan ja kruunun!\nJa kuitenkin, Sebastianus\", jatkoi hän, tarttuen ystävän molempiin\nkäsiin, \"on se totta; se on totisesti niin!\"\n\n\"Onnellinen Pankratius!\" huudahti Sebastianus, kun ystävä suurella\nihastuksella oli puhunut taivaallisesta ihanuudesta, joka odotti häntä\ntuon lyhyen kamppailun jälkeen. \"Sinähän nautit jo ennakolta taivaan\niloa ja autuutta!\"\n\nSeisottuansa siinä kotvan aikaa ikäänkuin hurmaantuneena, tuli\nnuorukainen äkkiä ajatelleeksi äitiään. Häntä ajatellessa kiertyi\nkyyneliä tuon hellästi rakastavan pojan silmiin. \"Rakkahin äitini!\"\nsanoi hän liikutettuna. \"Mutta minä saan ennen taistelua vielä kerran\nnähdä hänet, kuten sovittu on, vielä kerran kuulla hänen rakkaan\näänensä. Minä tiedän, että hän ei ole tekevä minua heikoksi. Ja nyt,\nSebastianus\", jatkoi hän ja heittäytyi nyyhkien ystävän rinnoille,\n\"kiitos sinulle kaikesta uskollisesta rakkaudestasi! Mutta yhtä\nvielä sinulta pyydän: pysy tänään, kunnes kaikki on loppu, minun\nläheisyydessäni ja ota huostaasi viimeinen perutavarani, jonka annat\näidilleni!\"\n\n\"Mielelläni sen teen, maksakoon se vaikka henkeni!\" vakuutti ystävä.\n\"Eromme ei tule kestämään kauan, ystäväni, veljeni! Mene nyt, syö ja\njuo\" -- ja hän osoitti ilta-ateriaa, jolla kristittyjen tuli vahvistaa\nitseään viimeistä retkeään varten -- \"syö ja juo, sillä sinulla on\nvaikea taival kuljettavana!\"\n\nViileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet\nnäyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset\njuhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa\njuhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin,\nmyöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä\nporttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää\ntäyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen,\nkunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan\nylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan\nrakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan\nihmisjoukon kera.\n\nHovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä\njuhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä\n--; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan\nhänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli\nhirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä\npuolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin\nhäntä ja hänen hoviaan varten varalla.\n\nKuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien\nkevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei\nhaavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti\nhietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat\nkristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin.\n\"Kristittyjä! Jalopeuroja!\" ulvoi kärsimätön roistoväki.\n\nVarhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin\nkutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään,\nmutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi\nja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja\nmenestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien\nheitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla.\nLopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut\nsittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon\nkamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.\n\nSamoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. -- Kääntyen\nvoitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: \"Jumalille\nolkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut.\nPitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin\nvoittanut!\"\n\n\"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut\nkanssasi?\" kysyi Pankratius ihmeissään.\n\n\"Lakkaamatta ja kaikkialla\", kuului vastaus. \"Sinä olet seuraillut\nminua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan\nolen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun\nkiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen\nvihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua,\nnyt on kostonpäiväni tullut\".\n\n\"Minusta\", vastasi Pankratius hymyillen, \"ei se mitään taistelua ole\nollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani\nen ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi\".\n\n\"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut\nikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?\"\n\n\"Missä niin?\" kysyi Pankratius hämmästyneenä.\n\n\"Kuten sanottu, kaikkialla. Koulussa, jalon Agneen kodissa, Forumilla,\nkatakombeissa, oman isäni tuomioistuimen edessä, Chromatiuksen\nhuvilassa, niinkuin sanoin, joka paikassa\".\n\n\"Ja kenties silloinkin, kun vaunusi pirstautuivat Appiuksen tiellä?\"\nhuomautti Pankratius. \"Mutta kuuntelehan tyynesti minua, Corvinus\",\njatkoi hän. \"Me seisomme tässä viimeisen kerran silmätysten. Kun olin\nvanhalle opettajallemme Cassianukselle osoittanut viimeisen palveluksen\nja matkustin kumppalini seurassa takaisin Roomaan, kuulin hurjasti\nkiitävien vaunujesi raminaa, kannustin ratsuani ja ehdin parahiksi\nsinua pelastamaan. Tainnoksissa olit sinä, hänen murhaajansa, hänen,\njoka oli minulle kallis ja rakas; sinä olit vallassani ja minä kostin!\"\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi Corvinus säpsähtäen, kuullessaan puhuttavan\nvanhan opettajan kuolemasta.\n\n\"Siten että vedin sinut ylös vedestä, ystäväni avulla hieroin ja\nlämmitin sinua, kunnes sydämesi jälleen rupesi tykyttämään, ja jätin\nsinut sitten seuralaistesi huostaan, kuolemasta pelastettuna\".\n\n\"Valehtelet!\" huusi raaka nuorukainen. \"Minut vetivät ylös palvelijani\netkä sinä! Sen ovat he kaikki todistaneet\".\n\n\"Antoivatko he sinulle veitsenikin, joka putosi vyöstäsi yhdessä\nleopardin-nahkaisen kukkarosi kera?\"\n\n\"Kukkaro, erään afrikattaren lahja, oli kaikissa tapauksissa sellainen\nkuin sinä sanot; mutta he väittivät sen hukkuneen kanavaan\".\n\n\"Minä annoin sen miehillesi\", vastasi Pankratius, \"käskien jättämään\nsen sinulle; mutta veitsen, joka oli minun, otin itselleni. Tässä se\non. Katsele sitä tarkoin! Uskotko nyt minua! Uskotko vieläkin, että\nlakkaamatta olen kiemurrellut käärmeenä tielläsi?\"\n\nKun ei Corvinus ollut kyllin jalomielinen, tunnustaakseen olevansa\nvoitettu, ei hän voinut muuta kuin hävetä vanhan koulutoverinsa edessä.\nJa tuo häpeä tuntui polttavan aina hänen sielunsa sisimpään. Hän oli\nvähällä vaipua rauenneena maahan, hoiperteli pois ja katosi. Hän\nkirosi taisteluleikit, keisarin, äänekkään hälinän, petojen kiljunnan,\nhevosensa ja vaununsa, isänsä ja itsensä, sanalla sanoen kaikki --\npaitsi yhtä. Kirota Pankratiusta -- sitä hän ei enää olisi voinut,\nvaikka hänen henkeänsä olisi kysytty.\n\nJuuri kun hän aikoi lähteä, asettui Pankratius hänen tielleen, tarttui\nhänen käteensä ja sanoi lemmekkäällä, mutta totisella äänellä:\n\"Corvinus, minä olen antanut sinulle sydämestäni anteeksi. Mutta\ntuolla ylhäällä on Jumala, joka ei anna anteeksi ilman katumusta ja\nparannusta. Etsi häneltäkin syntein anteeksiantoa! Ellet sitä tee, niin\nsanon sinulle jo edeltäkäsin, että sinä kerran olet kuoleva samalla\nkuolemalla, kuin minun nyt on kärsittävä\".\n\nHiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko\npäivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut,\nei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli\nkuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen\nisänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla\nvaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.\n\nTuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo\nkäskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily,\nlyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus -- ja saattue lähti\nliikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka\njohti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen\nvieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä\nympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi\npolvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi\nsuuteli, ja pyysi: \"Siunaa minua, rakas äiti!\"\n\n\"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua\nvarten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä\nkilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle\nelämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva\nluoksesi\".\n\n\"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?\" huusi päällikkö lähestyen,\nja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen\näiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman\nnuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Rohkeutta, rakas\nystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä,\nlähetä minulle viimeinen katseesi ja -- siunauksesi!\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan\nhengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään\ntaakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu\nkuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt\nhavainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus\nsiitä, että Sebastianuskin oli kristitty.\n\nMuutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa,\nviimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten\nkärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu\njäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina\nodotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin\nyksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin,\nniin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä --\nkaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.\n\nMutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin\näärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren\nmarttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä,\njuoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi;\nvertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain\neläinten kiljunaa äänekkäämmin.\n\nKun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti\npuskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että\npölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: \"Ärsytä häntä, sinä pelkuri!\"\n\nPankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan\nhuolimatta ei sonni häneen kajonnut. \"Hän on noita! Hänellä on kaulassa\ntenhokalu!\" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto:\n\"Noita! Tenhokalu!\" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli\nasettunut, huusi nuorukaiselle: \"Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se\npois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!\"\n\n\"Herra\", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, \"se mitä minä\nkannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä\nsamassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa\nnöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta\nJeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin\nhenkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin\njättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta!\nSe oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri\nauttaisi minuakin siihen!\"\n\nÄänetön hiljaisuus seurasi. Kansa näytti olevan syvän liikutuksen\nvallassa. Uljaan nuorukaisen arvokas käytös, sulosointuinen ääni,\nmiellyttävä olento, pelkäämättömyys ja ääretön innostus asiaansa,\nsanalla sanoen, kaikki oli yhtäkkiä aikaansaanut valtavan käänteen\nkatsojain tunteissa ja ajatuksissa. Sen huomasi Pankratius ja vapisi\nenemmän heidän suosionsa kuin heidän raivokkuutensa tähden. Eikö\nhän ollut toivonut jo tänään saada astua sisään taivaan kultaisesta\nportista, ja nytkö tämä hänen toiveensa menisi hukkaan? Hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä, ja äänellä, joka uudelleen värähdytti kuulijain\nsydämiä, rukoili hän ääneen: \"Tänään, niin tänään, rakas Herra, on\ntulemisesi päivä! Älä viivy enää! Kuten jo olet riittävästi osoittanut\nvoimasi minussa niille, jotka eivät usko sinuun, niin osoita nyt myös\narmosi minussa, joka uskon sinuun!\"\n\n\"Pantteri!\" kuului ääni. \"Pantteri!\" kajahti tohina vastaan kuin\nlumivyöryn jyminä, tuhatääninen kuoro niitten 150,000 ihmisen suusta,\njotka täyttivät amfiteatterin rivit. Kaikkien katseet olivat tähdätyt\nyhteen ainoaan kohtaan. Erakon kammiossa ei olisi saattanut olla\nhiljaisempaa. Kun villi pantteri oli hiipinyt lähemmä uhriaan, loikkasi\nse mahtavalla hypyllä yht'äkkiä uhrinsa niskaan. Pankratius seisoi\npystyssä vielä hetkisen, vei oikean kätensä huulilleen, katsahti\nhymyillen Sebastianukseen ja, lähetettyään kevyellä kädenliikkeellä\nviimeiset jäähyväiset ystävälleen, kaatui hän ja oli muutamain\ntuokioiden kuluttua onnellisesti voittanut. Nuoren marttyrin maalliset\njäännökset saivat leposijan Aurelianuksen tien vierellä siinä osassa\nkatakombeja, joka kohta sen jälkeen samoin kuin sen läheinen porttikin\nsai periä hänen nimensä. Myöhemmin rakennettiin basilika hänen hautansa\nkohdalle; tämä on vieläkin säilynyt ja kantaa samaten hänen nimeään.\n\n\n\n\nKuudestoista Luku.\n\nSebastianus.\n\n\nKeskellä ankarinta vainoaikaa liikkui Sebastianus taistelukentällä kuin\nsotapäällikkö, joka verivirtojen vuotaessa vain ajattelee voittoa.\nMitä useamman ystävän hän menetti, sitä köyhemmäksi tosin tuli hänelle\nmaailma, mutta sitä rikkaammaksi taivas, ja hänkin oli valmis uhraamaan\nhenkensä, niinkuin tätä ennen kuolleet kristityt taistelijat olivat\ntehneet. Usein ajatteli hän armasta Pankratius ystävää ja seisoi\nmietteissään siinä paikassa, jossa aikaisin kehittynyt nuorukainen\noli puhunut siitä, mikä täytti hänen sydämensä. Mutta yksin jäänyt\ntunsi kaikissa tapauksissa olevansa melkein yhtä lähellä suojattiaan\nkuin silloin, kun lähetti hänet Campaniaan, ja iloitsi siitä\nmahdollisuudesta, että hän pian saisi yhtyä hänen kanssaan taivaassa\niankaikkisesti. Hän oli tullut täyteen varmuuteen siitä, että se aika\noli lähellä. Sen vuoksi ryhtyi hän jo valmistuksiin, myi tavaransa,\njolla oli arvoa, ja jakoi siitä karttuneet tulot köyhille, joten\nkeisarin ja ilmiantajien osaksi ei paljoakaan jäänyt.\n\nFulviuksen saama osa kristittyjen jälkeenjääneestä omaisuudesta ei\ntosin ollut vähäinen, mutta yleensä hän kuitenkin tunsi pettyneensä\ntoiveissaan. Vaikk'ei hän tänä aikana ollutkaan pakotettu turvautumaan\npeljätyn keisarin rahoihin, ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään\nsäästetyksi itselleen. Paitsi sitä oli hänen joka ilta tehtävä tili\nkovalle Eurotaalle siitä mitä hän päivän kululla oli saanut aikaan,\nja kestettävä monta katkeraa soimausta, monta häijyä muistutusta.\nKuinka iloinen olikaan hän, voidessaan ilmoittaa ankaralle herralleen\nja valtijalleen, että hän nyt saattoi pyydystää jalompia otuksia,\nettä hän nyt tähtäsi keisarin suosikkiin, joka epäilemättä keisarin\npalveluksessa oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.\n\nTilaisuus mainitun jalon otuksen kaatamiseen oli pian tarjoutuva\nhänelle. Tammikuun 9 päivänä oli nimittäin suuri vastaan-otto\nkeisarillisessa palatsissa, ja siihen saapuivat ne henkilöt, joiden\noli joko jotakin armoa anottava tahi joilla oli syytä peljätä keisarin\nvihaa. Fulviuskin, joka muutoin vain vastahakoisesti tuli keisarin\nnäkyviin, oli nyt saapunut. Tavallisuuden mukaan odotti häntä kylmä\nvastaan-otto. Hän ei kumminkaan niin hevillä hämmentynyt, huolimatta\nniistä kirouksista ja haukkumasanoista, joita sinkautettiin häntä\nvastaan, vaan astui rohkeasti lähemmäksi, lankesi polvilleen tyrannin\neteen ja aloitti puheensa seuraavaan tapaan:\n\n\"Keisarillinen herra! Sinä, jumalainen, olet usein syyttänyt minua\nsiitä, että palvelukseni ovat olleet niin vähäiset, verrattuina armoosi\nja anteliaaseen käteesi. Mutta nyt on mitä hävyttömin salahanke ja\nilkein kiittämättömyys tullut tietooni. Molemmat ovat välittömässä\nyhteydessä jumalaisen personasi kanssa\".\n\n\"Konna, mitä tahdot sillä saada sanotuksi?\" ärjäsi tyranni\nkärsimättömästi. \"Puhu verukkeitta, muuten käsken haalia sanat\nkurkustasi rautakoukulla!\"\n\nFulvius nousi ja vastasi kylmäverisellä tyyneydellä, osoittaen samassa\nkeisarillista tribunia: \"Sebastianus on kristitty\".\n\nVihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi:\n\"Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi\ntahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista\nei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!\"\n\n\"Tästä löydät riittäviä todistuksia\", vastasi ilmiantaja ja ojensi\npolveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle.\nItsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus\nlähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: \"Keisarillinen herrani,\nminä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja\nolen ylpeä kristitystä nimestäni\".\n\nKeisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan\nosattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön\nosapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut\nkuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen\noli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen\nsilmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin\nrikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita\nhänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi\nhän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän,\nkeisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan\nja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.\n\nKristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän\nvihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen\nhyökkäystä. \"Kuule minua, keisarillinen herrani!\" alotti hän arvokkaan\nryhdikkäästi. \"Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten\nolen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena\nturvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita,\njotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin\nvalitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät\ntai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo\npuoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä;\nanna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi\nheidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin\nja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset\nja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt\nheiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi\".\n\n\"Hulluutta! Mielettömyyttä!\" huusi raivostunut pilkallisesti.\n\"Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita\nvihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani\nvahvistamaan\".\n\n\"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin\nhyvänsä petturina menettelemästä?\" vastasi tribuni. \"Enkö minä aina\nole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt\npetturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta\nminä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva\nmeidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle\nenemmän kuin sinun\".\n\n\"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut\nuskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa\nkuolemaa, jonka olet ansainnut\", ivasi tyranni.\n\n\"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä\nparaiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani\nolla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan.\nNyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän\nsentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt\nminulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää\".\n\n\"Sen kysymyksen ratkaisen minä\", vastasi keisari. \"Kuolema! kuuluu\ntuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta\", jupisi hän\nitsekseen, \"se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava\nkaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule\ntänne, Qvadratus\", huusi hän kovasti, \"vangitse kristitty tribunisi.\nEtkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?\"\n\n\"Siksi, että minäkin olen kristitty.\"\n\nUusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli\nsuoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä\ncenturioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen\nsuhteen piti meneteltämän toisin.\n\n\"Kutsu tänne Hyfaks\", huusi tyranni.\n\nHyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi\nmaalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen\naseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas\nseisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.\n\n\"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla\nvarhain, mutta tehtävä hyvin!\" lausui Maksimianus hänelle.\n\n\"Kyllä\", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset\nhampaansa paljastuivat.\n\n\"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on\nkristitty\".\n\nJos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen\npäälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin\ntämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään\nverityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se\najatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.\n\n\"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi\", käski Maksimianus, \"ja jo\nhuomis-aamuna -- kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette\nhumalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa,\nsidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti\nkuoliaaksi. Huomaa, _hitaisesti_! Minä en käske, että jonkun\nparhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli\nhänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta\nnuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee\nkuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä,\nmuuten...\"\n\nMutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli\npian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen\ntribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty\nammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän\ntyrmistynyt kuin Fabiola.\n\nSebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin,\npuhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon?\nMahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus\nollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä,\nkuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? -- Ei, niin ei voinut\nolla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus\nsiitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla\nsäädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, -- vaikka hän varsin hyvin\ntiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla\nvarma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen\nomakseen? -- Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä\nkullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen\ntuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän\noli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se\ntäytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän\nja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut\nFabiolan mieleenkään. -- Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin\nperehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin\nsitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten\nkirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä,\nmitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä\ntapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt\nkristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä\nkatkerimmin.\n\nJa mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa\nnäistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei\nSebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni\nterävä nuoli.\n\nIltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi\nhän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian.\nYlenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar\nyht'äkkiä kysäisi: \"Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?\"\n\n\"Minkä?\" oli vastaus.\n\n\"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän\non niin pulska nuori mies!\"\n\n\"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti\", käski\nFabiola.\n\n\"Tokihan tiedän muutakin\", vastasi viekas numidiatar. \"On lisäksi\ntullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!\"\n\n\"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä\", sanoi\nFabiola närkästyneesti.\n\n\"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa\nkääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei\nhän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat\nampuneet. Monta ovat he tosin -- tietysti paljaasta sattumuksesta --\npelastaneetkin\". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä\näänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla\noli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi\nnyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin\nkatsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi\nmitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin\nhäneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä\nyksinkertaisin, viattomin ilme: \"Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja\nraukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!\"\n\nMutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta\ntarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa\nkorvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka\ntaholle: \"Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?\"\n\n\"Pidän kyllä!\" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra\npani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi\nhiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: \"Mutta se tulee maksamaan\npaljo\".\n\n\"Sano mitä vaadit!\" oli vastaus.\n\n\"Sata sestertiota [sestertio = 190 markkaa] ja vapauteni\".\n\n\"Päätetty; mutta mitä voit antaa minulle vakuudeksi?\"\n\n\"Sen, että olet lupauksesi kautta sidottu ainoastaan siinä tapauksessa,\nettä hän elää neljäkolmatta tuntia teloituksen jälkeen\".\n\n\"Ja mitä vaadit minulta takaukseksi?\" kysyi Fabiola.\n\n\"Sanasi on mulle kyllin riittävä takaus, jalo hallitsijatar\".\n\n\"Mene sitte, Afra; älä hukkaa silmänräpäystäkään!\"\n\nAfrikalaisten jousimiesten päällikkö hämmästyi melko lailla, kun Jubala\n-- siten oli hänellä tapana kutsua maalaistaan -- myöhään illalla\nsaapui hänen kortteeriinsa. \"Miksi tulet tänne näin myöhään, Jubala?\nEtkö tiedä, ett'ei tänään mikään juhlapäivä ole?\"\n\n\"Tiedän, Hyfaks; mutta minun on sovittava tärkeästä asiasta kanssasi;\nse koskee sinua ja minua ja vankiasi\".\n\n\"Katsoppa häntä!\" vastasi barbari, osoittaen kädellään pihaan. \"Ei\nluulisi, että hän on määrätty ammuttavaksi huomenna. Katso miten\nrauhallisesti hän nukkuu! Eikö näytä siltä, ikäänkuin aikoisi hän\nhuomenna pitää häitä, sen sijaan että hänen on mentävä kuolemaan?\"\n\n\"Niinkuin sinä ja minä, Hyfaks, vietämme häitä ylihuomenna\", tokasi\nAfra.\n\n\"No, sitä vielä kestänee odottaa; sinä tiedät, että ennen sitä on\ntäytettävä muutamia ehtoja. Ensiksikin täytyy sinun olla vapaa, sillä\nminä en voi ottaa aviokseni orjatarta; toiseksi se ei voi tapahtua\nilman myötäjäisiä, ja ne pitää olla hyvät, sillä minä en ole vielä\nkoskaan ollut semmoisessa kiipelissä rahasta kuin nyt\".\n\n\"Hyvä, kaikesta siitä on pidetty huolta. Minä en ainoastaan saata\nviettää häitämme vapaana, vaan voin vielä tarjota sinulle nuo halutut\nmyötäjäisetkin. Paljonko odotat saavasi?\"\n\n\"Vähintäin neljäkymmentä sestertiota\", kuului vastaus.\n\n\"Minulla on kahdeksankymmentä sinulle\", vastasi tuleva puoliso\nnähtävästi voitonriemuisena.\n\n\"Mainiota!\" huudahti Hyfaks, ihmeissään ja samalla iloisena. \"Mutta,\nJubala, mistä olet yhtäkkiä saanut niin paljo rahaa. Keltä olet\nvarastanut, tai kenen olet myrkyttänyt, ihmeteltävä papittareni? Miksi\ntulee meidän odottaa ylihuomiseen? Miksi ei viettää häitä jo huomenna\ntai kernaasti minun puoleltani vaikka jo tänä iltana\".\n\n\"Kärsivällisyyttä, Hyfaks! Rahat ovat oikealla tavalla ansaitut, mutta\nniihin liittyy myöskin ehtoja. Niinkuin jo sanoin, olenkin tullut\nluoksesi vangin tähden\".\n\n\"No, mitä hänen sitten on tekemistä häittemme kanssa?\"\n\n\"Paljonkin\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän ei saa kuolla\".\n\nNämä sanat kuultuaan afrikkalaisten jousimiesten päällikkö katsoi\nmaalaiseensa tuijottavin silmin, joista yht'aikaa kuvastui viha ja\ntyperyys. Näytti melkein siltä, kuin olisi hän mielinyt käydä käsiksi\nnumidiattareen. Tämä taasen seisoi pelotonna hänen edessään ja katseli\nhievahtamatta häneen mustilla silmillään. Tämä tytön katse näytti\nvaikuttavan lumoavasti häneen, niinkuin hänen kotimaassaan käärmeen\nsilmä lumoo korppikotkan. \"Oletko järjiltäsi?\" huudahti Hyfaks vihdoin.\n\"Olisit yhtä hyvin oitis pyytänyt päätäni. Jos olisit nähnyt keisarin\nmuodon, kun hän jätti vangin huostaani, niin olisit ollut yhtä varma\nsiitä kuin minäkin, että hän tarkoitti totta vangin suhteen\".\n\n\"Tietysti täytyy sen näyttää siltä kuin olisi hän kuollut, ja siksi hän\nilmoitetaankin, mutta neljäkolmatta tuntia hänen luullun kuolemansa\njälkeen täytyy hänen vielä olla hengissä. Hänen uskolaisensa pitävät\nkyllä huolta hänen poisviemisestään\", selitti nainen järkähtymättömällä\ntyyneydellä.\n\n\"Olisin toivonut, että olisit sanonut kaksitoista neljänkolmatta\nasemasta\", virkkoi Hyfaks.\n\n\"Oh, tiedän sinut varmaksi laskijaksi, joka kyllä pystyt suorittamaan\nosasi hyvin. Viidentenäkolmatta tuntina hän kernaasti kuolkoon; mitä se\nminuun koskee!\"\n\n\"Se on mahdotonta, Jubala, hän on siksi korkea-arvoinen henkilö, ettei\nse käy päinsä\".\n\n\"No, sitten ei kaupoistamme tule mitään\", vastasi numidiatar näköjään\nvälinpitämättömänä. \"Ainoastaan mainituilla ehdoilla maksetaan rahat\nulos. Kylläpä pidät sata sestertiota vähässä arvossa!\" Niin sanoen\nkääntyi hän ovea päin ikäänkuin lähteäkseen pois.\n\n\"Äläs! äläs! älähän tuota niin kiirehdi!\" huusi Hyfaks, jonka povessa\nahneuden pahahenki sai ylivallan. \"Katsotaanpa! Puolet rahoista\nmenevät kuin menevätkin väkeni lahjomiseen\". Kaikki hänen epäilyksensä\nhaihtuivat kumminkin, kun Jubala ilmoitti hänelle, että hänellä sitä\ntarkoitusta varten vielä oli kaksikymmentä sestertiota; mutta nämä\nrahat olivat ainoastaan siinä tapauksessa varmasti saatavissa, että\nvanki eli vähintään neljäkolmatta tuntia mestauksen jälkeen. \"Päätetty,\nprinsessani, lumoojattareni!\" vastasi ahnehtija irvistäen. \"Ja sitten\nvietämme iloiset häät!\"\n\nSebastianuksella, joka vielä makasi sikeässä unessa pihanmuurin\nluona, ei ollut tietysti aavistustakaan siitä sopimuksesta, minkä\nnämä kaksi olivat keskenään hänen hengestään hieroneet. Nukuttuansa\nmuutamia tunteja kovalla marmorialustalla, heräsi hän virkistyneenä\nja voimistuneena, ja kun kaikki hänen ympärillään oli hiljaa, nousi\nhän kohotetuin käsin rukoillakseen tai oikeimmiten ylistääkseen ja\nkiittääkseen siitä kunniasta, joka hänelle Jeesuksen Kristuksen\nsotamiehenä tänään oli tuleva osaksi. Jos hän ennen oli pelvotta\nkatsellut kuolemata silmiin, taistellessaan sotatantereella maallisen\nruhtinaansa puolesta, niin kuinka äärettömästi iloisempana saattoikaan\nhän mennä kuolemata kohti taivaallisen Herransa puolesta, olletikin kun\nvoitonpalmu epäilemättä häntä sen jälkeen odotti!\n\nKun Hyfaks aukaisi oven ja näki vankinsa seisovan siinä ihastuksissaan,\naamuruskon valaisemana, tunsi tämä raaka julmurikin sen niin\nvaikuttavan itseensä, että hän olisi saattanut ryömiä pihan poikki\nja rukoilla häntä kasvot maahan päin kumartuneina. Mutta --\nrahat, nuo sata sestertiota, ne täytyy saada ansaituksi! Hänellä\noli siis tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin osoittaa kunnioitustaan\nluullulle jumalanpojalle. Siinä tarkoituksessa valitsi hän sadasta\njousimiehestään viisi taitavinta, uskoi heille tuumansa ja sai heidät\nhelpolla yritykseen suostumaan, sittenkuin tietysti oli ilmoittanut\nheille mikä suuri palkkio tässä oli ansaittavana. Paitsi sitä olivat\nkristityt jo tarjonneet melkoisen summan ruumiista ja tilanneet kaksi\norjaa kuljettamaan sitä pois. Tästäkin summasta saavat osansa nuo\nviisi uskottua, joiden vaiteliaisuuteen johtajan kävi täydellisesti\nluottaminen.\n\nKohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun\nja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta.\nMies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui\nturvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja\nlaskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää.\nVerta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas\nja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki\nköydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.\n\nKohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu\noli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle,\nkuiskasi heille musta naisen haamu: \"Hän elää vielä!\" Sentähden eivät\nkantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen\nasunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä\nniin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut\nlempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin,\nilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta\noli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin\nkykenisi vuoteeltaan nousemaan.\n\nNeljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti\nkuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei\nhän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun\nvielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti\norjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan.\nTämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula\nhurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin\ntapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.\n\nFabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen\ntilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi\nhän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä\nrakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien\nsuorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua\noli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän\nystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin\ntietoisena kristillisen perheen keskuuteen.\n\nIreneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten\njäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu\npitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että\nkärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten\nvälillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin,\nlähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja\nlaaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen\nmonivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös\nsitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn\nperheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja\nymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta\nrakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään,\nyksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut\nkäytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian\noikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy\ntytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa\nhaihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa\nkohtaan.\n\nVaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola\nyhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen\nmuuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen\nhengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli\nFabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta.\nTämmöiset olivat hänen tuumansa -- mutta Jumala oli päättänyt toisin.\n\nEmme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut\nmarttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin\npitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun\non kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle -- ja sitten\nherää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä\n-- se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema.\nEikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt\npurjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä\ntaisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne\naalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa\nsamalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan,\nannettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin\nvaltaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut\nparatiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen\nole sallittu puhua? -- Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa\nkuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä\nvarmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä.\nHän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki\npako- tai piileymis-ehdotukset.\n\n\"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus\", tapasi hän sanoa, \"puhua\nrohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää\nhyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa\nsentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua\".\n\n\n\n\nSeitsemästoista Luku.\n\nTaistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.\n\n\nEnnenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti,\ntahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä\nvälin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi\nkovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan\ntuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut\ntuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun\nkannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi\nkaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä\nmuistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa?\nJa eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli\nsaanut tietää Agneenkin olevan kristityn?\n\nKun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada\nsuullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden\nkirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä\nkasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä\nhartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa\nhän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei\nsattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin\nmahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.\n\nPiakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin\nlaaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen\nkanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu\nkieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti\ntähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi\nhän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja\nsäälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.\n\nFabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään\nmuotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen,\nettä hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan,\nhankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola\ntunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus,\nettä Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa\nkuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan.\nEihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen\nsydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen\nrukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille,\nsamaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta\npuusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen\npuheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän\nanomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin\nahneus oli hänelle kyllin tunnettu.\n\nLahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan\nannettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten\narmon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon\npalatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja\nportaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin\naihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle,\npäästäkseen tarkoitustensa perille.\n\nPukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä\npitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat\ntulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai\nepäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta.\nSiinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan\nvastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä\nhänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas,\nvaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan.\nFabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin,\nmutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan,\nluomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän\njonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä\nkuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan\nrohkeutta armonanojain mieliin!\n\nVihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi\naskelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti,\nvähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli\nratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut\nrukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan\nylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä\ntuntematon Jumala!\n\nMaksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle\nojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan\nsinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin\nkatsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla\nvalkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa\npääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän\nSebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja\nvakavana -- ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut\nkeisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan,\ntervehtiäkseen häntä.\n\n\"Maksimianus\", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.\n\n\"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi\nnimeä?\" huusi tyranni.\n\n\"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi!\nKoston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin\nmaaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan\ntai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden\nolet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava\nsinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava\nkirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä\njumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa\nristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!\"\n\nÄänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia\nsanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan\nkunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli\nkuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui\nhämmästyksestään ja huusi julmistuneena: \"Halloo! Menköön joku heti\nylös ja tuokoon tänne tuon\", -- hän vältti lausumasta nimeä. \"Hyfaks,\ntule tänne!\" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut\nSebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään\nvarmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari\nsattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli\ntämä tuota peljättyä käskyä.\n\nHänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa.\nViisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa,\nja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka\nseisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat\npaljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina\nsisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin\nasetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.\n\n\"Hyfaks\", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, \"keisari käskee kutsua\nsinua\".\n\n\"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni\", vastasi maurilainen,\n\"että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman\nettä sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei\nkeisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi\".\n\nTätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli\nhäntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa\nhän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin;\nne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois\nepämieluisia uhreja. \"Ovelat veijarit!\" huudahti barbari nauraen. \"Se,\nvie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!\" Niin sanoen veti hän\nsormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi\nsen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille\nja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset\npainuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta\nulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin\njo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka\nkatsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet\nmaahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin\nlyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän\norjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?\n\nOllen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen\ntekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen\nkeisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut\nolevansa vastuun-alainen mistään.\n\n\"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä,\nettä työ kunnollisesti suoritetaan\", vastasi Maksimianus ja käski\nsen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi.\nSebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka\nkylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta\nja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin\nruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen\nolevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle\njalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla\nkuin muutoin: \"No, mikä sinun pyyntösi sitten on?\" Mieli valtavasti\njärkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä\nja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla\näänellä: \"Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!\"\n\n\"Minkätähden myöhäistä?\" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten\npergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: \"Kuinka, tiesitkö\nsinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?\"\n\nMiksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä\nvaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? -- \"Mutta\noletpa oikeassa, se on myöhäistä\", jatkoi keisari ystävällisellä\näänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä\nmaahan, poistua paikalta. \"Mutta nytpä johtuu mieleeni\", sanoi hän ja\npidätti Fabiolan, \"että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista\nsormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon\nonnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin\nkuin minun sormessani. Hyvästi!\"\n\nNoilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän\nhiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin\nsyvästi murheissaan, -- mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat\nkovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus\ntunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon\nhajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan,\nmiettiväisenä asuntoonsa.\n\nMurhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui\nsiinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään\nkreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka\nsäikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä\nodotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje\nteki häneen.\n\nFabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan\nhuutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä\nvalittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään\ntiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla\nkäsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli\nkirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.\n\n\"Mistä tulet?\" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen\npuoleen.\n\n\"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa\".\n\n\"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?\"\n\n\"Jalo Agnes itse\".\n\n\"Miksi hän raukka on siellä?\"\n\n\"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä\".\n\n\"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen\nluokseen, ja ota tämä vaivoistasi\".\n\nSotamies poistui. Mutta Fabiola kääriytyi paksuun viittaan ja lähti\nmatkalle seuralaisitta.\n\nVaikeuksia kokematta sai hän tulla siihen koppiin, joka oli määrätty\nnuorelle patriisittarelle hänen ylhäisen syntyperänsä ja annettujen\nrunsaiden lahjoitusten vuoksi.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Fabiola kiihtyneenä, sittenkun oli\nsyleillyt serkkuaan.\n\n\"Muutama tunti takaperin minut vangittiin ja tuotiin tänne\", vastasi\nAgnes tyynesti.\n\n\"Ja onko tuo Fulvius sitten niin hullu, että syyttää sinua semmoisesta,\nmikä heti voidaan näyttää perättömäksi?\"\n\n\"Mistä syyttää?\"\n\n\"Että olet kristitty\".\n\n\"Se minä olen, Jumalan kiitos!\" vastasi vanki hymyillen.\n\nFabiola ei siitä ollenkaan kiivastunut, kuten hän ennen olisi tehnyt.\nTämä tieto ei näköjään ollut hänelle niinkään odottamaton. Koska hän\nkerran oli nähnyt kaikki miehuuden avut yhdistyneinä kristityssä\nSebastianuksessa, mitenkä hän niin ollen olisi saattanut oudoksua sitä,\nettä henkilö, jota hän aina oli pitänyt naisellisuuden esikuvana,\nmyöskin tunnusti samaa uskoa! Melkein kunnioittavasti painoi hän alas\npäänsä ja kysyi: \"Kuinka kauan olet ollut kristittynä?\"\n\n\"Kristitty olen ollut koko ikäni\", oli vastaus. \"Olen niin sanoakseni\näidinmaidossa imenyt sisään kristin-uskon\".\n\n\"Mutta miksi olet salannut sen minulta?\" kysyi Fabiola, ja hänen\nsanansa kaikuivat niin vienosuruisesti, juurikuin hellä nuhde.\n\n\"Koska näin, kuinka pinttynyt sinä olit ennakkoluuloihin kristin-uskon\nsuhteen; koska tiesin, kuinka sinä halveksit kristittyjä, pitäen heitä\nnaurettavaan taika-uskoon langenneina ja mitä kauhistavimpia rikoksia\nharjoittavina ihmisinä. Sinä et huolinut kuulla mitään meistä, ja minä\nen uskaltanut kristin-uskoa ylistelemällä lietsoa ilmituleen tuota\njalossa sydämessäsi kytevää vihaa\".\n\n\"Voi, rakas Agnes\", sanoi Fabiola liikutettuna. \"Jos olisin tiennyt,\nettä te molemmat, Sebastianus ja sinä, kuuluitte kristittyihin, en\nolisi voinut heitä niin vihata, kuin valitettavasti olen tehnyt!\nMutta\", jatkoi hän, kun oli hieman tyyntynyt, \"tottahan tulet\nvaatimaan, että Fulviuksen on todistuksilla osotettava syytöksensä\ntodeksi?\"\n\n\"Oi, miksikä? Se olisi tarpeetonta, rakas Fabiola. Minä olen jo\ntunnustanut olevani kristitty, ja aion huomenna julkisesti uudistaa\nsaman tunnustuksen\".\n\n\"Huomenna? Jo huomenna?\" vastasi Fabiola, kauhulla ajatellen niin pian\nodotettavaa erohetkeä.\n\n\"Ja eikö se ole suloisen riemullinen sanoma, kallihin serkku?\" vastasi\nAgnes eloisasti, ja tarttui Fabiolan käteen. \"Oi, ajatteles, niin pian\njo olen pääsevä Herrani ja Vapahtajani luo, ja minä olen varma siitä,\nettä sinäkin, Fabiola, olet tuleva hänen luokseen, ja me molemmat\ntulemme sanomattoman autuaiksi hänen luonaan taivaassa!\" Fabiola oli\nsyvästi liikutettu. Luvaten tulla uudestaan ennen päivän koittoa\nseuraavana aamuna, lähti hän paluumatkalle. Eikö kaikki, mitä hän\ntänään oli kokenut, ollut unta?\n\nMelkein samaan aikaan oli kaupunginprefektin talossa ollut tärkeä\nneuvottelu isän ja pojan välillä. Sen aiheena olivat juuri nuo molemmat\nserkukset tai oikeammin Agneen omaisuus ja Fabiolan persoona. Niin\nuskomattomalta kuin kuuluneekin, oli Corvinuksella aikomuksena pyytää\ntuon rikkaan patriisittaren kättä, ja voitonhimoinen isä hyväksyi\ntäydelleen hänen tuumansa. Kavalan Afran kuiskattua Corvinukselle,\nettä Fabiola epäilemättä suostuisi hänen aviokseen, jos hän voisi\ntarjota hänelle paljon kultaa, oli Corvinus lakkaamatta ajatellut\nsitä. Mutta mistä saada tuo niin silmittömästi tavoiteltu rikkaus? No\nniin, nythän siihen näytti suotuisa tilaisuus tarjoutuvan. Fulvius,\njoka ilmiantajana tulee vaatimaan itselleen puolet jalon Agneen\nomaisuudesta, saisi epäilemättä tyhjin käsin mennä tiehensä, keisari\nkun arvatenkin pidättää hänen osuutensa ja haalii kaikki itselleen,\narveli prefekti. Mutta vaikk'ei tyranni suostuisikaan Fulviukselle\nantamaan hänen osaansa, voisi hänet kenties saada kehoitetuksi\nluovuttamaan se lähimmälle sukulaiselle -- ja juuri Fabiolalle. Ja\nkun jalon patriisittaren sitten on kiittäminen prefektin poikaa niin\nsuunnattomasta rikkaudesta, ei hän varmaankaan voisi kieltäytyä\ntulemasta hänen omakseen.\n\nCorvinuksen mielestä oli isän tuuma tietysti mainio, ja isä vetäytyi\nviimein yksityiskammioonsa, luvattuaan mietiskellä valmiiksi\nsuunnitelman tämän suuren tarkoitusperän saavuttamiseksi.\n\nJa nyt toiseen taloon, jossa melkein yksin ajoin niin-ikään\nperheneuvottelua pidettiin. Se oli Fulviuksen ja hänen setänsä.\nViimeksi mainittu, tultuaan myöhään illalla kotia, näki veljenpojan\nistuvan miettiväisenä huoneessaan. \"No, Fulvius, onko tyttö varmassa\ntallessa?\"\n\n\"Niin varmassa kuin hän lukkojen ja salpojen takana ikinä olla saattaa,\nmutta hänen mielensä on yhtä vapaa ja itsenäinen kuin konsanaan\".\n\n\"Se on yhdentekevä. Pyövelin kirves sellaisen mielen kohta taltuttaa.\nMutta onko hänen kohtalonsa päätetty, ja ovatko seuraukset varmat? Se\non pääasia\", lausui Eurotas.\n\n\"Ensimäinen kylläkin, ellei arvaamattomia esteitä satu\", kuului\nvastaus; \"mitä jälkimäiseen tulee, riippuu se siitä, millä tuulella\nkeisari on. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olen pahoillani, miksi\nniin nuoren elämän olen saattanut surman suuhun, kun ei tiedä, mitä\nhyötyä siitä on\".\n\n\"Fulvius\", vastasi siihen vanhus ankaralla äänellä, ja hänen kasvojensa\npiirteet olivat niin kovat kuin graniitti-kallio aamusumussa, \"pois\nkaikki hentous tässä asiassa! Tiedätkö mikä päivä on huomenna?\"\n\n\"Kyllä; maaliskuun yhdeskolmatta\".\n\n\"Se on aina sinuun nähden ollut ratkaiseva päivä. Saadaksesi toisen\nhenkilön omaisuuden aloit sä sinä päivänä -- -- --\"\n\n\"Pidä suusi, jos saan luvan sanoa!\" keskeytti nuorempi, hirveässä\ntuskassa, vanhuksen puheen. \"Kuinka saatat sinä aina uudestaan ja\nuudestaan muistuttaa minulle kaikkea sitä, minkä kernaimmin tahtoisin\nunhottaa?\"\n\n\"Hyvässä tarkoituksessa! Sinä tahdot unhottaa oman itsesi, mutta sitä\net saa tehdä. Minun täytyy poistaa kaikki tekosyyt, joiden nojalla sinä\nsaattaisit antautua omantunnon, siveellisyyden tai oman kunniantuntosi\njohdettavaksi. On hullua puhua säälistä ihmistä kohtaan, joka estää\nsinua saavuttamasta onneasi, erittäinkin moisella tavalla\".\n\nFulvius puri kiukuissaan huultansa ja peitti kasvot molemmilla\nkäsillään. Eurotas ei ollut tästä milläänkään, vaan jatkoi\nleppymättömällä ankaruudella:\n\n\"No, huomispäivä on siis jälleen ratkaiseva, kenties kaikin puolin\nratkaiseva päivä sinulle. Pohtikaamme tyynesti, mitä mahdollisia\ntoiveita se meille tarjoo! Sinä menet siis keisarin luo ja pyydät, mitä\nsinulle oikeutta myöten on tuleva. Ja jos saat osuutesi -- -- --\"\n\n\"Niin myyn kaikki niin pian kuin mahdollista, maksan velkani ja muutan\nsemmoiseen maahan, missä nimeäni ei ollenkaan tunneta\".\n\n\"Mutta jos pyyntösi hyljätään?\"\n\n\"Niin ei voi käydä! Se on mahdotonta!\" huusi Fulvius ikäänkuin\nkiristyspenkissä, kun vain ajattelikin sitä. \"Se on oikeudellinen,\nansionmukainen vaatimus. Sitä ei voida minulta kieltää\".\n\n\"Älä hätäile liiaksi, nuori ystäväni! Moni on, kuten sananlasku sanoo,\nsatulansakarasta tuiskahtanut maahan. Entäpä siis, jos oikeutesi\nsinulta kielletään?\"\n\n\"Silloin minä olisin mennyttä miestä! Samassa olisivat kaikki toiveeni\nporona. Siinäkin tapauksessa minun täytyy pois täältä\".\n\n\"Luuletko siis, että Efraim koronkiskuri, jolle olet niin paljon\nvelkaa, ilman muuta päästää sinut karkuteille? Etkö huomaa, että\nkaikki, mitä sinulle voi tapahtua, riippuu yksistään siitä, mitä\nhuomispäivä tuo mukanaan? Mutta terästä luontosi. Kaiken tämän olen\nesiintuonut kehottaakseni sinua rohkeuteen\".\n\nNukkumista ei Fulviuksen tietysti ollut ajatteleminenkaan.\nRauhoittuakseen ja jäähdyttääkseen tulikuumaa otsaansa lähti hän ulos.\nKylmän kipakka yö-ilma teki hänelle hyvää. Ilman varmaa päämäärää kulki\nhän rientäen eteenpäin, aina vaan eteenpäin, kunnes vihdoin seisottui\nTertulluksen vankilan ulkopuolella. Olihan hän jo lukuisia kertoja\nuskotellut itseään, että tuo jalo roomatar oli pilkannut häntä ja\nhäpeällisesti hyljännyt hänen naimatarjouksensa -- ja kuitenkin tunsi\nhän, että tytön käsi oli hänelle rakkaampi kuin hänen päänsä. Eikö\nkuolin-iskua vieläkin voisi väistää? Hän päätti vielä kerran koettaa\nja, jos mahdollista, pelastaa hänet.\n\nPäivän tunnussanan kun tiesi, oli hänen helppo päästä sisään, ja\nhän saatatti itsensä jalon Agneen koppiin. Agnes ei säikähtänyt\neikä pyrkinyt pakoon, vaan seisoi tyynenä hänen edessään ja virkkoi\nlempeällä äänellä: \"Fulvius, jätä minut rauhaan ainakin täällä. Minulla\non elettävänä enää muutamia tunteja, anna minun viettää ne rauhassa\".\n\n\"Minä olen tullut, jalo Agnes, tehdäkseni nämä tunnit vuosiksi ja\ntarjotakseni sinulle onnea rauhan asemesta. Vielä kerran uudistan\ntarjoukseni ja lupaan sinulle elämän yhdessä käteni kanssa. Tämä on\nviimeinen kerta\".\n\n\"Enkö ole sanonut sinulle, että olen kristitty, ja tuhat kertaa\nmieluummin annan elämäni kuin kiellän uskoni\".\n\n\"Sinulta ei vaadita kumpaakaan, jos tahdot seurata minua. Vankilan\novet ovat minulle avoinna. Pakene minun kerallani elääksesi kaikista\nkeisarillisista edikteistä huolimatta onnellisena minun rinnallani!\"\n\nMutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa\njättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli\nhänet sysännyt tyköänsä -- lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi!\nHänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja\nkatkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään\nuhkaavasti viitaten: \"Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle\ntilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani\nvaiko kuoleman?\"\n\n\"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen\nkatalan rinnalla\", huusi muuan ääni ovelta.\n\n\"Hän on saava maistaa sen!\" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina\nja loi vimmastuneen katseen tulijaan. \"Etkä sinäkään ole välttävä\nkostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine\nvarjoinesi\". Sen kanssa hän lähti.\n\nViimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli\nhetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes\ntarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta\nrakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt\nminulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös\ntäyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.\n\n\"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!\" vastasi Fabiola syvästi\njärkähytettynä.\n\n\"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon\nopetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja\nkuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja\nsynnin!\"\n\nKun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti\nAgnes ilon-ihastuksessa: \"Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä\nkuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne\novat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on\nvalmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä\nitke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta\non kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!\" Fabiola painoi\nrakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes\nvastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan\npoistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti\nlähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.\n\nKatsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa\ntoisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri\nyleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu\npainettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa\npiirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan\nkookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin\nForumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin\nkallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan\nei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi\npalvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen\nvaltijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat\nnaiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen\nainoaan esineeseen.\n\nVanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat\nkaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän\nkuin muitakaan ympärillä seisovia.\n\n\"Miks'ei hän ole raudoissa?\" kysyi prefekti tiuskaten.\n\n\"Sitä ei tarvita. Hän käy aivan vapaaehtoisesti\", vastasi Catulus, \"ja\nhän on niin nuori\".\n\n\"Mutta hän on yhtä vastahakoinen kuin mikä vanha akka. Pane heti raudat\nhänen käsiinsä!\"\n\nPyöveli haki käsirautojen joukosta sopivia ja, löydettyään kaikista\nköykäisimmät ja pienimmät, kiinnitti hän ne syytetyn ranteihin. Agnes\npudisti hymyillen käsiään, ja samaten kuin apostoli Paavali muinoin\nravisti kyykäärmeen irti kädestään, niin putosivat käsiraudat kalisten\nhänen jalkoihinsa.\n\n\"Meillä ei ole pienempiä\", huomautti pyöveli; \"pitäisi noin nuoren\nihmisen kantaa toisenlaisia rannerenkaita\".\n\n\"Vaiti, mies!\" keskeytti hänet vihastunut tuomari; kääntyen vangin\npuoleen, jatkoi hän sitten hieman leppeämmällä äänellä:\n\n\"Agnes, nuoruutesi, asemasi ja huonon kasvatuksesi tähden minä säälin\nsinua. Tahtoisin jos mahdollista pelastaa sinut. Malta mielesi, nyt\nkun vielä aikaa on! Luovu kristin-uskon vääristä, turmiollisista\nopetuksista, tottele keisarillisia käskyjä ja uhraa jumalille!\"\n\n\"Tarpeetonta on kiusata minua kauemmin\", vastasi Agnes. \"Päätökseni\non peruuttamaton. Minä halveksin vääriä jumaliasi ja voin palvella\nainoastaan elävää Jumalaa. -- Iankaikkinen Jumala, avaa suuriksi\ntaivaan portit, jotka ennen olivat ihmisiltä suljetut! Korkeasti\nylistetty Kristus, kutsu luoksesi se sielu, joka pysyy kiinni sinussa!\"\n\n\"Kyllä näkyy, että minä vain kulutan aikaa\", sanoi malttamaton\nprefekti, joka huomasi säälin ilmauksia kansanjoukon keskuudessa.\n\"Sihteeri, kirjoita päätös\".\n\n\"Me tuomitsemme Agneen keisarillisen ediktin halveksimisesta miekalla\nmestattavaksi\".\n\n\"Minkä tien varrella ja monenko peninkulmakiven luona on tuomio\ntoimeenpantava?\" kysyi mestaaja. [Mestaaminen toimitettiin tavallisesti\nkaupunginporttien ulkopuolella toisen, kolmannen tai neljännen\npeninkulmakiven luona.]\n\n\"Se on heti toimeenpantava\", oli vastaus.\n\nAgnes nosti kätensä korkeutta kohti ja laskeutui sen jälkeen tyynesti\npolvilleen. Omin käsin veti hän silkinhienoiset hiuksensa silmilleen\nja taivutti niskansa miekan katkaistavaksi. Silmänräpäyksen keskeytys\nseurasi sen jälkeen, sillä pyöveli vapisi liikutuksesta eikä kyennyt\nmiekkaa heiluttamaan. Polvillaan olevaa tyttöstä tuossa valkoisessa\npuvussaan, käsivarret ristissä rinnalla, pää alaspäin kumartuneena,\nniin että hänen kiharansa miltei koskivat maahan ja peittivät hänen\nkasvonsa, sopi kait verrata harvinaiseen kasviin, jonka hento varsi,\nvalkoinen kuin lilja, taipui suunnattomain kukkain painosta.\n\nVasta kun tuomari kovilla sanoilla oli nuhdellut pyöveliä tämän\nviivyttelemisestä ja vaatinut häntä tekemään velvollisuutensa, rohkaisi\ntämä mielensä. Miekka välähti ilmassa, ja seuraavassa tuokiossa\noli kukka erotettu varrestaan; lempeä neitonen, suloinen taimi oli\nsiirretty taivaalliseen yrttitarhaan.\n\n\n\n\nKahdeksastoista Luku.\n\nNemesis.\n\n\nSill'aikaa kuin tuntematon nuori mies, voitonriemuinen hymy huulillaan,\nsilmiään pois kääntämättä oli katsellut mestausta, oli ylhäinen nainen\nkääntynyt poispäin, siksi kunnes syvää hiljaisuutta seurannut sorina\nilmaisi hänelle, että kaikki oli lopussa. Nyt astui hän pelkäämättä\nesiin, riisui päältään upean indialaisen viittansa ja levitti sen\nikäänkuin käärinvaatteeksi mestatun yli. Yleinen mielihyvän hälinä\nseurasi tätä aito naisellista hienotunteisuutta todistavaa tekoa.\n\nJalo patriisitar seisoi nyt surupuvussaan tuomarin edessä. \"Herra\ntuomari\", lausui hän syvästi liikutettuna, mutta sentään selvällä,\nylhäisellä äänellä, \"minä pyydän sinulta yhtä armon-osoitusta. Älä\nanna sotamiesten raakojen käsien enää häväistä sen jäännöksiä, joka\noli minulle kaikista rakkain maan päällä; salli minun kannattaa hänet\nisiensä perhehautaan. Hän oli yhtä hyvä kuin hän oli jalo\".\n\nTertullus, joka nähtävästi oli ärtyisällä tuulella, ei kuitenkaan ollut\nvähintäkään halukas suostumaan tähän pyyntöön, vaan käski Catuluksen\nmuitta mutkitta heittää ruumiin Tiberiin tai katsoa, että se tuli\npoltetuksi.\n\nMutta Fabiola ei ollut niin helpolla karkoitettavissa. Hän, tuo ylpeä\nroomatar, joka eläissään ani harvoin, niin, tuskinpa milloinkaan oli\nmitään pyytänyt, hän turvautui nyt rukouksiin ja pyysi niin hartaasti,\nniin liikuttavin sanoin, että yleinen myötätuntoisuuden hyminä alkoi\nkuulua kansanjoukon keskeltä. Tätä tukahduttaakseen kysäsi Tertullus\nhäneltä terävällä äänellä: \"Oletko sinäkin kristitty?\"\n\nFabiola vitkasteli hetkisen, mutta vastasi sitten pontevalla äänellä:\n\"En, mutta minun täytyy tunnustaa, että jos mikään voisi taivuttaa\nminut siihen, niin juuri se, mitä tänään olen sattunut näkemään\".\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen\nhenkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut\", tässä kyyneleet\nmelkein tukauttivat hänen äänensä -- \"sill'aikaa kuin pedot, petomaiset\nhirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja\novat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään\nolette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä\nmaa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän\nsukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei\nolisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka\nkaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan\nhänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä\nvankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan\naasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta\naateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, -- siksi on hänen päänsä\njoutunut mestauskirveen alle\".\n\nPuhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen,\nmutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: \"Kaikki on valhetta\nja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa\nkristitty?\"\n\n\"Kuule minua vielä kerran armollisesti\", jatkoi Fabiola, kääntyen\narvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. \"Kun minä nyt todistuksilla\nosoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta\npuhuvan. Etkö sinä\", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, \"etkö sinä\nvielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja\nluvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi,\nhän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää\nkristillisen uskonsa?\"\n\nIkäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana,\nkykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä\nlausui: \"Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti\nkohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon:\npakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman\njulkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä\npaikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi\". \"Onko lupa kysyä\", jatkoi\nhän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen,\n\"mikä on nimesi, ylevä nainen?\"\n\nFabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin\ntoiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään\ntulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata\nsivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola\non tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on\nhänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa\nmitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja\nvihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana\nhäpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.\n\nFabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka\nsuojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle\nastua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu,\nkuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen\npaareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja\nsaattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset\njäännökset.\n\nTertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut\nsemmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus\nläksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen\nkertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan,\njonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja\njoka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle.\nIlmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen\nyleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki\nFulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista\npienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa\npitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen\nhallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle.\nEi hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi,\njaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.\n\n\"Ha ha, hänet minä tunnen\", vastasi Maksimianus kovasti nauraen,\nniin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle\nmieleen. \"Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen\njalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä,\njuuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen\nperintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen\njohdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle\".\n\nTertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta\nlaatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun\njalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle\nkirjoittanut nimensä -- ohimennen sanoen niin epäselvästi, että\nkoulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt -- sai prefekti\npoistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä.\nKirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen\ntoimitettavaksi.\n\nTuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius,\nuskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa.\nHän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut\nhyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta\naamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen\nkasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä\ntän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla\naavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten\nluotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi\nei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se\nsamainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän\nkuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa\npalkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta\nkarkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa\nhäntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä\nhuolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin,\nvaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen\ntakavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen\noli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti\nhymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa\npeljätyn keisarin edessä.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" ärjähti hirmuvaltias hänelle.\n\n\"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta\noikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen\nomaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin\nansaitun palkkansa\".\n\n\"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut,\nettä sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että\ntyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä\nennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä\nparempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista\nneuvoa kahta kertaa\".\n\n\"Minä noudatan silmänräpäyksessä tätä korkeimman tahtosi vihjausta\",\nvastasi Fulvius. \"Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja.\nKäske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään\nviipymättä lähden Roomasta\".\n\n\"Ei sanaakaan enää!\" jyrisi itsevaltias. \"Lähde matkaan, ja heti\npaikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun\nnähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan\nluovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle\".\n\nFulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin\nkättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. \"Niin ollen on hän\nsittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!\" mutisi hän, päästyään kappaleen\nmatkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla\nasiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta\nhuomautti vain aivan kuivasti: \"Huomaan että kaikki on mennyttä\".\n\n\"Oletko tehnyt valmistuksesi?\" kysyi pettynyt.\n\n\"Melkein\", oli vastaus. \"Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt\nvähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti\nvoimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt\nitsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään.\nPaitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi\nasia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti\nolla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten\".\n\n\"Mitä sinä myrkyllä aiot?\" kysyi Fulvius.\n\n\"Kai sen arvannet kysymättäkin\", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään\nkasvojen lihasta. \"Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa,\nmutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla\nköyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua\".\n\nFulvius purasi huultaan. \"Niinkuin tahdot\", vastasi hän, \"minä olen\nkyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se\nolisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön\ntullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on\ntärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme\".\n\n\"Mikä niin?\" kysyi Eurotas hämmästyen. \"Sen täytyy toistaiseksi pysyä\nminun salaisuutenani\", vastasi Fulvius. \"Mutta ellen olisi paikalla\nkaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä\nja koeta pelastua ilman minua\".\n\nTämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan\nkatseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen\nluotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin,\nantamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.\n\nTämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut\nmatkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon;\nse näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa,\njoka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin,\njommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.\n\nEurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin\nvievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille\ntunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi\npientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen,\nkun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas\nehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää\nkultarahan Jubalan käteen.\n\nJubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus\nuseita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen\ntaaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen\nafrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin\noli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken\npuhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä,\njoka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää\nkoskaan näyttäytyisi siellä.\n\nOn kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista.\nVallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä\ntapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti\nrauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka\noli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea\nhänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja\ntahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut\ntäydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan\nAgneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä\nriistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista\nystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut\nhänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun\nystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä\npaarien ääressä! \"Kuinka omituista\", sanoi hän itsekseen, \"että juuri\nniiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää\nolla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden\nesikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin\nkorkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten\nsanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden\nkahden rinnalla!\" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä\nja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia,\nedellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja\nTertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä\npöyristytti.\n\nHänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta,\njoka sanoi olevansa \"keisarin sanansaattaja\". Ovenvartija oli tosin\nkieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin\npuoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen\nsanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.\n\nFabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi\nsanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet\nhetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana,\nei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka\nkömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka\nhän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle,\nkeisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä\nrakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä\nitsensä hänen jalkojensa juureen.\n\nKeisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää,\neikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan\nvastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä\nvastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan\nkautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle\nantajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene\npersonallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus\nsen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli\ntämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että\nprefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt\nomaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut\nhänelle samana hetkenä, jona... Hän ei saattanut lopettaa lausetta.\n\nKosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden\nilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän\nkohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan\nperille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa\nniin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt\njättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi.\nCorvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi\nhyvillä mielin pois.\n\nJäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen\najatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan\nasiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset\ntapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: \"Jumalan kiitos,\nettä nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!\"\n\nTuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän\nsyrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma\nharhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon.\nSeuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: \"Saanko kysyä, ketä sinä\nmoisilla mairesanoilla kunnioitat?\"\n\n\"Sinua, Fulvius!\" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. \"Eikö\nsiinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan?\nRohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan\nsyrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun?\nPoistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!\"\n\n\"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!\" vastasi rauhanhäiritsijä\nkääntymättä takaisin. \"Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta\nkun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana\ntoistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat\nliiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta.\nKukaan ei kuule huutoasi\".\n\nJa niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli\nCorvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija,\njoka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa\nvieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla,\nett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään,\nolipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius\njulkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta\navannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen\nvaltiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että\nkeisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi,\nettä vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa\nkun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä\npääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei\ntapaisi ovenvartijaa ovella.\n\nKäskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista\nja alkoi: \"Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä\näkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse\nolet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun\non palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin\nkutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään -- minun ei\nole tarvis mainita hänen nimeään -- jonka katseet ja sanat heti saivat\nminut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet\nminua kohtaan\".\n\n\"Julkea mies!\" huudahti Fabiola. \"Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen!\nEi ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän\nkummankaan sydämessä\".\n\n\"Mitä jaloon Agneeseen tulee\", pitkitti Fulvius, \"niin tiedän sen\nluotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen\nveljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen\nmonta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani\".\n\nFabiola tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi. Eihän hän saattanut\nkieltää tämän väitteen todenperäisyyttä! Hän muisti isänsä viittaukset\nmielettömistä luuloistansa.\n\n\"Minä kyllä tiedän\", vastasi hän, \"että rakas isäni erehtyi tässä\nsuhteessa; mutta minä, jolta tuo kallis tyttönen ei mitään salannut...\"\n\n\"Paitsi uskontonsa\", puuttui Fulvius hänen puheeseensa, katkerasti\nnaurahtaen.\n\n\"Vaiti!\" jatkoi Fabiola. \"Se sana kuuluu jumalan-pilkkaamiselta sinun\nsuussasi. Minä tiedän, ett'ei hän sinua kohtaan tuntenut muuta kuin\ninhoa ja vastenmielisyyttä\".\n\n\"Niin, sittenkuin sinä olit saanut ne tunteet hänessä hereille. Ensi\nkohtaamisemme hetkestä saakka olet sinä yhdessä tuon petollisen\nupseerin kanssa, joka on saanut niittää palkkansa, ollut katkera,\nleppymätön viholliseni. Hänelle olit sinä ajatellut sitä paikkaa,\njota minä ajoin takaa. Hillitse kiukkusi; sillä sinun täytyy kuulla\nminua loppuun asti. Sinä olet hävittänyt maineeni, sinä myrkytit hänen\ntunteensa, sinä sait rakkauteni muuttumaan leppymättömäksi vihaksi!\"\n\n\"Sinun _rakkautesi_?\" puuttui Fabiola närkästyneesti hänen\npuheeseensa. \"Ellei kaikki mitä olet sanonut, olisi ilkeätä valetta\n-- mitä rakkautta sinä olisit saattanut tuntea häntä kohtaan? Mitäpä\nmuuta arvoa sinä olisit voinut panna hänen teeskentelemättömään\nsäveyteensä, hänen luonnolliseen vilpittömyyteensä, hänen harvinaiseen\nymmärrykseensä, hänen viattomaan puhtauteensa, kuin mitä susi panee\nlampaan kärsivällisyyteen tai korppikotka kyyhkysen säveyteen? -- Ei,\nhänen rikkauttaan, hänen korkeata asemaansa, hänen aateluuttaan sinä\najoit takaa. Minä luin sen liekehtivistä silmistäsi, kun ensi kerran\ntähystelit häntä basiliskikatsein!\"\n\n\"Ei ole totta! Jos tarjoukseni olisi otettu vastaan, jos olisin\nsattunut saamaan arvokkaan puolison, olisin tuottanut asemalleni\nkunniaa; olisin ollut kodikas, tyytyväinen, lemmekäs, yhtä kelvollinen\nomistamaan tämän ystävän...\"\n\n\"Kuin kuka hyvänsä\", liitti siihen Fabiola, \"joka tarjotessaan hänelle\nkätensä sanoo olevansa yhtä valmis kolmen tunnin kuluessa aviokseen\nottamaan tai murhaamaan hänet. Mutta tyttö suostuu mieluummin\njälkimäiseen, ja kosija pitää sanansa. Mene pois näkyvistäni! Sinä\nsaastutat ilman, jossa liikut!\"\n\n\"Minä menen, jahka olen toimittanut asiani, ja kun minä lähden, on\nsinulla hyvin vähän syytä olla iloinen. Sinä olet niin ollen vakaalla\naikomuksella ja ilman syytä tehnyt kaikki rehelliset aikeeni tyhjiksi,\nhävittänyt ainoan toiveeni, riistänyt minulta yhteiskunnallisen\nasemani, arvoni ja perheellisen onneni. Mutta ei siinä vielä kyllin.\nKaiken päälliseksi olet sinä ollut syyllinen kaikessa siinä, mistä\nnyt syytät minua. Olet salaa kuunnellut keskustelujani, olet tänään,\nunhottaen naisellisen arvokkuutesi, esiintynyt Forumilla minua vastaan\njulkisesti päättääksesi sen, minkä hiljaisuudessa olet alkanut, olet\nvastoin oikeutta ärsyttänyt tuomarit ja ihmiset minua vastaan ja sen\nkautta tehnyt minut vihattavaksi keisarinkin edessä. Jollei väkevämpi\ntunne kuin pelko olisi ajanut minua tänne, olisin kuin pyytäjiään\npakoileva susi koettanut karata ulos lähimmästä kaupunginportista\".\n\n\"Ja minä sanon sinulle, Fulvius, että niin pian kuin sen teet, on\nhyveiden mitta tässä jumalattomassa kaupungissa oleva suurempi kuin se\nnyt on\", vastasi Fabiola. \"Vielä kerran käsken sinua ainakin poistumaan\ntalostani, tai lähden itse ulos!\"\n\n\"Emme ole tulleet vielä loppuun\", pitkitti Fulvius. Hänen kasvonsa\nolivat sillä välin käyneet yhä tulisemmiksi, hänen huulensa olivat\nverettömät. \"Sinua on minun kiittäminen siitä, että nyt olen pakotettu\nlähtemään Roomasta rutiköyhänä, kodittomana karkulaisena, yhteiskunnan\nhylkynä; olet riistänyt minulta tuon armaan tytön, rauhan, kunnian ja\nkodin, mutta lisäksi olet vienyt minulta vaivalla ansaitun, laillisen\nomaisuuteni\".\n\n\"Julkea, hävytön mies, joka tohdit soimata minua varkaaksi omassa\ntalossani!\" huudahti jalo roomatar vihastuneena. \"Se on tuleva sinulle\nkalliiksi!\" Fabiola tahtoi kavahtaa ylös, mutta sillä uhkauksella,\nettä hänen ensi avunhuutonsa myöskin tulisi olemaan hänen viimeisensä,\npainoi Fulvius hänet alas leposohvalle ja jatkoi kylmäverisesti: \"Minä\ntoistan vielä, mitä olen sanonut. Eikö sitä syystä voida nimittää minun\nomakseni, minkä olen hankkinut niin paljolla vaivalla ja taistelulla\nja viettämällä niin monta unetonta yötä. Nimitä verirahoiksi niitä\njos tahdot -- hyvä se, mutta sitä katalampaa on, että sinä niin\nhäpeällisellä tavalla riistät ne minulta. Eikö ole sama, kuin jos rikas\nottaisi koiralta pois saaliin, sittenkun koira on tullut verisesti\nhaavoitetuksi sitä pyytäessään?\"\n\nTähän saakka oli Fabiola urhoollisesti tukahuttanut kaiken pelon, mutta\nnyt valtasi hänet kammo, kuultuaan nämä sanat. Hän oli yhtäkaikki aivan\navutonna sekä kokonaan väkevän, raivokkaan miehen vallassa, jonka hänen\nluulonsa mukaan, ainoastaan mielettömyys saattoi johdattaa sellaisia\npuhumaan. Kooten kaiken mielenmalttinsa vastasi Fabiola siis näköjään\ntyynenä, katsoen rohkeasti häntä silmiin: \"Pyydän sinua, mene nyt. Jos\nhaluat rahoja, niin saat; mutta pyydän, että menet pois, ettei vihasi\nvie sinulta järkeäsi\".\n\n\"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet mielessäsi?\" vastasi Fulvius\nivallisesti.\n\n\"Että sinä väärin luulet minun tämmöisenä päivänä voivan edes unissani\najatella serkkuni omaisuutta tahi käyttää hänen väkivaltaista\nkuolemaansa omaksi hyväkseni\".\n\n\"Ja kuitenkin on asianlaita niin. Keisari on itse sanonut minulle, että\nhän on lahjoittanut sinulle kaikki. Ja ethän tahtone uskotella minulle,\nettä tämä antelias, jalomielinen ruhtinas koskaan on lahjoittanut\npois penniäkään, ilman että häntä on rukousten kautta saatu siihen\ntaivutetuksi?\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään\", vastasi Fabiola. \"Mutta sen tiedän, että\nkernaammin olisin kuollut puutteeseen kuin pyytänyt itselleni\npienintäkään ropoa sellaisista rahoista\".\n\n\"Pitäisikö minun sitten uskoa, että joku tässä kaupungissa on ollut\nniin jalomielinen, että pyytämättä on tehnyt sen sinun puolestasi? Ei,\nse olisi liiaksi uskomatonta. Mutta mitä tämä on?\" Samassa sattuivat\nhänen silmänsä lahjoituskirjaan, joka oli pöydällä; hän silmähti\nhätäisesti sen läpi ja jatkoi sitten kiristäen hampaitansa kiukusta:\n\"Nyt todistan sinut syylliseksi siihen halpamielisyyteen, ahneuteen,\njulmuuteen ja muihin paheisiin, joista olet minua soimannut. Sinä olet\nitse paljoa suuremmassa määrässä syypää niihin. Katsos tätä kauniilla\nkäsialalla kyhättyä asiakirjaa ja uskalla sitten väittää, ett'ei\nkaikki ollut valmistettu jo ennen serkkusi kuolemaa! Ja tätä sinä,\nteeskentelijä, et ole häikäillyt tekemästä, seistessäsi suojelevaisena\nja vesissä silmin tuon pahaa aavistamattoman sivulla!\"\n\n\"Lakkaa, sinä hurjapäinen\", huusi Fabiola voimatta kestää tuon\nraivostuneen liekehtivää katsetta. Mutta Fulvius jatkoi vielä\nkiihkoisemmalla äänellä: \"Ja nyt, kun olet ryöstänyt minut niin\nhäpeällisellä tavalla, nyt tarjoat minulle rahoja! Tehtyäsi\nsuunnitelmani tyhjäksi, tarjoat minulle sääliäsi! Saatettuasi minut\nkerjäläiseksi, uskallat tarita minulle almua, almua omasta palkastani,\nsemmoista jota helvettikin suopi kadotetuille uhreilleen!\"\n\nFabiola nousi uudestaan, mutta Fulvius tarttui häneen ja piti häntä\nrautakourin kiinni. \"Ja kuule nyt, mitä vielä viimeksi tahdon sanoa\nsinulle\", jatkoi hän käheämmällä äänellä. \"Anna pois minulle, mitä\nvastoin oikeutta olet itsellesi anastanut. Se on väärin, että minä\nolen tehnyt työn ja sinä kannat maksun siitä. Luovuta omaisuus minulle\nvapaaehtoisena lahjana, niin minä lähden tieheni. Jollet sitä tee,\nniin olet allekirjoittanut oman kuolemantuomiosi\". Näitä sanoja säesti\nhurja, uhkaava katse.\n\nSemmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan\nvoinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen\nrohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti\nympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä \"Fulvius, kuule\nminun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle\nse omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle\nspitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin\nhaluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan,\nen mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman\nkuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen\noppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle:\nmene pois!\"\n\n\"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut,\njotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut;\nminäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse\nsaan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä -- sinä\nonnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua\nsiitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan\nestää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden\nolen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi\nkuolla!\"\n\nNäin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten,\nsillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen\npukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti\npaiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa\ntekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo\nnäki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa\ntunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin\najoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä,\nrukoileva ääni soi hänen korviinsa: \"Anna olla, Orontius! Minä olen\nsisaresi Mirjam!\"\n\n\"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!\" huusi Fulvius\näänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.\n\nSen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei\nFabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin\nlattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: \"O Herra\nJeesus, tämä on sinun kostosi!\"\n\nJälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen\npäällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta,\nmutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento\nverissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli\nheittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan\nveljensä tikarinpiston.\n\n\n\n\nYhdeksästoista Luku.\n\nFabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.\n\n\nFabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain\nensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi\npalvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt\nlevottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun\nnäki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos.\nOvenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.\n\nFabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi,\nmuun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten\noli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä\nkiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi.\nViipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri\nolikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi\nloi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut\nystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!\n\nLääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan\nsairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla\ntavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa\nkättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen\nkuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta,\nlevotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin\nkuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun\nmurhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin,\nsillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut\nhuutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa\nhyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta,\nmainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen\nkautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä\nkova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä\nuhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka\njo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi,\nolivat taistelleet keskenään vallasta.\n\nFulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli\nlausunut: \"Muista huivia, jonka täältä anastit!\" Nämä sanat säväyttivät\nhänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että,\njos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi\nsyöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla\npuheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen\nsiitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan\nmatkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta\nsitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen\nmaahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka\nkyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään\nsaattanut hänelle syvän haavan rintaan.\n\nSittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet\nSebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla\nsairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata\nliikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään\nkuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman\nonnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä\nkristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija,\njoka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri\noli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä\nainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.\n\nFabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja\ntahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä\nhuoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että\nmurhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti\nollut aavistustakaan.\n\nVaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden\nedellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt\nsairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli\nsairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi\ntunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta\njo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen\nsairasta hoitamaan.\n\nLupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna\nja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet\nhoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin\nantaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius\nlääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin\nkirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.\n\nMirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto\nollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään\nliikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että\nuskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua:\n\"Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam\".\n\n\"Olet oikeassa, jalo valtijatar\", kuiskasi sairas.\n\n\"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä\", virkkoi Fabiola, johon\nnuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; \"pikemmin tulisi\nminun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään\nsovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi\ntulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä,\nvaan vapaasyntyisenä\".\n\nMirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen\npukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli\nkiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa,\nettä hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon\ntähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua\npelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen\nJumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen,\nrukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.\n\nHän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin\nja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään.\nKaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan\nenää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä\nolivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut\nniin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä\nrakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin\nelämässä kuin kuolemassa!\n\nKuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain\npäiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä\nvahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan\nenää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti!\nKuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella\nsairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä\nMirjamille, -- ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan\nuskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli\nkuullut hänen rukouksensa!\n\nKun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli\nollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti:\n\"Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni?\nOlihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun\". Hetken\nkuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: \"Kuule minua\nsilmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä\nolemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma:\nMuuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä\nherraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan\nkädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit\nsitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen\nrikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä\nruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä\nviimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja\nomaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen\nveljenään?\"\n\n\"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian\nkorkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa\nmenettelyäsi varjoon, sillä minä puhuin _inhimillisestä_ hyveestä.\nJos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla\nmahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!\"\n\nMirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen\nihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä:\n_\"Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli\nsamalla totinen Jumala!\"_\n\nFabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam\nrukoili ääneti.\n\n\"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni\", aloitti Fabiola\nvihdoin uudestaan. \"Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle\nuskollisena opastajana\".\n\nJa mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta\nroomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja\nkaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä\npelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin\nRoomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka\nennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan\nkiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti\nkokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun\nJeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana\nJumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan\nmeidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan,\noppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha\nlääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa\niloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta\nkristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi\nkristillisen kirkon yhteyteen.\n\nDionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja\nmolemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen\nrauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman\noikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä\nheidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle\nkatekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi\npyhään kasteesen.\n\nVanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn\npäälle, lausui hän syvästi liikutettuna: \"Ole hyvässä turvassa,\ntyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut\njohdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty\norja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta\ntodellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia\ntunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo\".\n\n\"Äitini?\" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. \"Hän kuoli\nkohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?\"\n\nVanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi,\nettä hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä.\nDionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että\nnuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan\n\"rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä\", jonka tuomiot ovat\ntutkimattomat ja tiet käsittämättömät.\n\nYksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar\nEufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia,\njalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan\nensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste\npääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina\njalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana\nsairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.\n\nSinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola\nsiten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti\nkerromme.\n\nJoitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian\nkaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan\nvanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin\nylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa\nhuolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen\nvaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti,\nsitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja\nantoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen\nkasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu\nnimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti\nhurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa,\nosoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen.\nÄidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta\nnautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman\nhuveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla\nvetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla\nolevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi\nkreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa,\npuhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä\nja puheissa orjien kanssa käytettiin.\n\nÄiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä\nsaattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan\ntyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa\njälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen,\nettä tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen\npuolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän\nmäärännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta\ntässä säädöksessä.\n\nHänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle\nkannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen\nkautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä\nnäöltään, -- Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan\nhänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä\npelastajana että turmiontuojana.\n\nEurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että\nhän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä\nkotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman\nkunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen\nsuurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, -- -- hän oli tyytynyt\nkohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.\n\nVietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa\nkauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan\njommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä.\nHämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti\nvähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna.\nMonia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat\nja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena\nisäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa\nkoko talonväeltä.\n\nJonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän\npojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle\njättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen\nystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin\nkaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen,\nylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman\nmiehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston\npalauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta\ntahansa.\n\nTähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja\ntoimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa\npaikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän\niskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen\nitselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi\npyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa\nuskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä\nja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei\nmuuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam\nsuostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta\npysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin\ntahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana\nsäilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät\nrukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän\nviittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena\nhaittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä\nraivattava tieltä pois.\n\nOrontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi\nsaada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän\nviimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta\nsaattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa\nMirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu\n3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään,\noli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.\n\nKuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi\npienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista\nhuivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että\nmitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin\nhäneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi\nhänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam\naina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen\nja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle\nkaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten,\nheltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse,\njonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta\nkääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:\n\n\"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi\ntodellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän\nkirjoituksen alle\". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam\nkynän ja allekirjoitti sen.\n\nOrontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle\neikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet\nviekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan\nmaata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän\nnyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka\njäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain\nmuotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.\n\nEnsi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua;\nmutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän\nystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin\nviisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin\nlähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää\nsikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet,\nainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka\nkapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.\n\nSen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin\nsuunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle,\njuurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita\nhänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman\npäivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen\nluotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin,\njotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat\neloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä,\nettä Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana,\nsillä hehän eivät muuta tienneet.\n\nMirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi\npoloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle\nTarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun\nFabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia\nmillä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen\ntyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä\nSyra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes Luku.\n\nVihdoin löydetty.\n\n\nMuutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli\ntehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon\nvaltijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan\nsuuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun\nFabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen\nasiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: \"Minun nimeni on Efraim, jalo\nnainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka\nsuorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska\nolen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua\nmaksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\" kysyi Fabiola ihmeissään. \"En voi uskoa,\nettä serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja\".\n\n\"Ei hän\", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, \"vaan muuan nuori\nmies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria\nsummia tuota omaisuutta vastaan\". Fabiola oli jo aikeessa muitta\nmutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan\nkarkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa\nvalmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan,\nvälittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.\n\n\"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien\nsummien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet\nvarsin vähäiset\", vakuutti liikemies.\n\nFabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen\neikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet\nhuoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi\nkoronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai\nsiis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän\nlisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä\nkautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan\nlaillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola\nmaksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle\nrunsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen\npuheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.\n\nNämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin\nhoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen.\nToivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin\ntäydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain\npalvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas,\nnimittäin Agnes-vainajan huvilaan.\n\nMirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta\nerinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia,\npalasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi\nkuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään\nparantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä\ntahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista,\njotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka\nFabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta\nmaalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan\nhänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon\ntotuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan\nsiitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!\n\nKuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä,\neivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa,\nolkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai\nisä -- samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia\nruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka\nilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen\npäivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla\nviettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen\nvanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli\nse päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin\nkatakombeissa.\n\nKun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös\nensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta,\nvihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä\nsyleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia.\nEi ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä\nvalkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen,\nja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.\n\nMutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa.\nYstävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen,\nraskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä\nkutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän\nillalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman\npöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko\nelinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi\ntuottanut hänelle niin suurta iloa.\n\nSeuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja\nvirkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen:\n\"Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?\"\n\nFabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien\nsanojen johdosta. \"Aiotko siis jättää minut?\" kysyi hän suruisena.\n\"Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla.\nMutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun\nainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua\".\n\nKyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen\nja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja\nhuudahti valtavasti liikutettuna: \"Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä\nminut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi.\nCampanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi.\nSilloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja\niloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta\".\n\nMutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi\ntoiveittensa viedä häntä harhaan. \"Jumala on antanut minun elää\",\npitkitti hän, \"kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka\nkiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni\novat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen\nkanssa!\"\n\n\"Oi, älä jätä minua niin pian!\" rukoili Fabiola nyyhkien.\n\n\"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi\", vastasi sairas\nlempeästi. \"Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta\nmielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen\npukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin\".\n\nDionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona,\nhuomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli\ntapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon,\njosta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan\nvahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.\n\nSiitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa\nvuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena\nsielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin\nkuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle\njäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin\ntyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella\nkuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä\nMirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä\nmailta tuoden hyviä sanomia, -- se oli hänelle sillä hetkellä aivan\nkäsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt\nhengessä ja profetallisin katsein ennustanut.\n\nMirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun\nolletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki\nja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.\n\nMe menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin\npitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin\nvähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että\nkristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon\nsortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta,\nGaleriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius\nitäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa.\nVieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja\nottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino\nkristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan,\ntoimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta \"kun Kristus\nsuojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!\" Hän, joka on\nsanonut seurakunnastaan: \"Helvetinportit eivät voi sitä voittaa\",\non vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän\nlupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko\nseurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä\nhuolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin\noli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: \"Ja kuta enemmän heitä\nvaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät\".\n\nJa mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain?\nDiokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan,\nsittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään\npurppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin,\nomantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä\nhirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon\nvaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä\ntunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu\nhirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan;\nMaksiminus -- -- -- mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo\nkristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.\n\nJätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna\n303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti\npyhän kasteen v. 337.\n\nNoin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin\nKonstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen\nvuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme\nFabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli\nrakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla\nkohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin\noli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut\nhaudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai,\nselkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam\noli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut\nmuukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja\njossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei\nollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.\n\n\"Kun rukoilija oli noussut polviltaan\", kertoi Torkvatus edelleen,\n\"osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä\nerään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin\nseuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä\nsiihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen\nsydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi\nhänen ollut vaikea erota siitä\".\n\n\"Niin, hän se on!\" huudahti Fabiola liikutettuna; \"ja minun täytyy\npuhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva\nkatseesi näki?\"\n\nSillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki\nhän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat.\nMuukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut\nhuudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja\nnäki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius\nnäytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea\nja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä\nvielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet\nja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli\njuomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa\nhuonosti hoidettu.\n\n\"Ha, ha, Corvinus\", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; \"etköhän\nsinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus\ntulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta?\nEiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat\nroviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?\"\n\n\"Kuka sitä sanoo?\" kysyi Corvinus kalveten.\n\n\"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista\", oli vastaus.\n\n\"Ja aivan oikeudenmukaista\", tokaisi toinen.\n\n\"Ei tee mitään\", sanoi Corvinus. \"Kun vain rupeaa kristityksi, niin\naina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi,\nennenkuin seisoisin -- -- --\"\n\n\"Siinä missä Pankratius seisoi\", jatkoi joku pistävästi.\n\n\"Suus kiinni!\" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön\nvihanpuuska valtasi hänet. \"Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!\"\n\n\"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä\", huusi\nnuorukainen ja juoksi tiehensä. \"Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!\"\n\nKaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon\najamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.\n\nToivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä\nja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne\npäin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa\nkarjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen,\njonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein\närsyttänyt tuota julmaa petoa. \"Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun\nmielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei\nminun tarvitse peljätä sinua!\" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet\nhänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan\nsuurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen\nkaulaansa.\n\nHänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti\ntoivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin\nasuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen\nseurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan -- joka näytti\nviinaan menevältä niinkuin hänen herransakin -- lääkäriä noutamaan, ja\nkoetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi\nsaapua.\n\nHänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina\nhäneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: \"Tunnetko minua?\" --\n\"Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni -- haa, kettu! Minun\nkettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia\nkristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut\nsurman suuhun? Ha, ha, ha!\"\n\n\"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä\nen soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin\nkristitty\", oli yksitotinen vastaus.\n\n\"Sinä kristitty?\" huusi Corvinus. \"Sinä, joka olet vuodattanut\nenemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko\nhe sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut\nnukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt\npieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano,\nmitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä\nrauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua\nvaivattaisiin vähemmän kuin minua?\"\n\n\"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös\nlöytänyt sen voiteen, joka parantaa _kaikki_ haavat, niin sinunkin.\nKerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt\", vastasi\nFulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta\nantoi vähän tai tuskin mitään toiveita.\n\nHänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi\nhäntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa.\nSiitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.\n\nKuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä\nkarkasi Corvinus ylös ja huusi: \"Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan\njo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut\nminuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!\" Sen\nkarjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän\ntavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin\nhuppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen\nkylmänä! -- Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen\ntästä kauheasta paikasta pois.\n\nSeuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki\nsuurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti\noli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä\npalaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen\nnäytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä\nhämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli\nmaksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän\nEfraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.\n\nFabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt\ntunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä\nvaltavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta,\n-- sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä\ntulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen\nastua hänen silmäinsä eteen.\n\n\"Älä puhu siten, Orontius\", vastasi Fabiola; \"sinulla ei ole mitään\nmuuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia,\nse että meidän tulee rakastaa toinen toistamme\".\n\nPitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti\nvakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa\ntälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen.\nFabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan\nuskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan.\nViljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää,\nkuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja\nhengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.\n\n\"Minä olen palannut, jalo Fabiola\", lausui hän vapisevalla äänellä\nja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, \"ruvetakseni sinun\norjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen\nluoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit\naikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!\"\n\n\"Ylös! Ylös!\" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. \"Et orjani, vaan veljeni\nKristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle\njotakin elämästäsi\".\n\nOrontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti\nkertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden\nkuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen\nparissa erämaassa.\n\nYhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena,\npääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut\nRoomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon.\nKaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous\nolisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat\nsetä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei\nsielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet\naivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan,\nluultavasti --, sanoi kertoja vesissä silmin -- siksi, että näkivät\nKainin merkin hänen otsallaan.\n\nViimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas,\njoka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan\nkristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen\nvaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika\ntottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin\nkaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan\nlepopaikakseen.\n\nHeidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata\nsedän huulilta. \"Aika on nyt tullut\", sanoi hän, \"jolloin viimeinen\npäätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen\".\nNäin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman\nveljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan\nsovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi\nkuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi\nhäneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen\nsuuhunsa.\n\nFulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän\njälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja\npyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko\nseisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa\nedessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän\nvastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.\n\nUkko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia\nviettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut\nkotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten\nkanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla\npuronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset\nateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä\nhellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän\nvaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan\näidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto\nhänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta.\nTuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta\nmikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein\nhuudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: \"Minun\npahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!\" Mutta veljet\nkohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet\nsen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja\njoka ei työnnä ketään pois.\n\nPitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin\nluottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut\nhänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän\nsai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi\nsitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi\nhänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita\nharvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut\nkärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt\nsaamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten\nvarmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi\nsummaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen\npäätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen.\nSiinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi\nhämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.\n\nSuurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut\nhänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi\nryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä\npaluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen\npuolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.\n\nGazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki\nhänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä\nvierasmajoissa.\n\nFabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken\npuistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui\nhän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan\npensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: \"Pelasta\nminut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo\ntappaa minut!\"\n\nPakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi\nmitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä\najaa takaa, vastasi onneton: \"Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut\nkärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi\nkuin koskaan ennen!\" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei\ntäällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin\npitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: \"Ah, jalo\nvaltijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi!\nKuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian\ntavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin\ntahtonut tulla kristityksi!\"\n\nÄkkiarvaamattoman ihastuksen saattoi Fabiolalle se, kun hän sitä\npaitsi sai tietää, että Jubala erään vanhan kristityn naisen kautta\noli oppinut rakastamaan kristin-oppia. Mutta siitä pitäin oli hänen\nmiehensä ruvennut kohtelemaan häntä yhä julmemmin, ja tänä aamuna oli\nhän suorastaan uhannut ampua Jubalan.\n\n\"Onko avioliittosi sitten aina ollut niin onneton?\" kysyi Fabiola\nosanottavasti.\n\n\"Aina, olletikin sen päivän jälkeen, kun Hyfaksille kerroin, että eräs\nmuukalainen, Eurotas nimeltä, kerran oli tarjonnut minulle kätensä. Ah,\nsepä oli todellakin vaarallinen ihminen, täynnä pahoja intohimoja ja\nperin tunnoton! Sen ilkiön nimeen liittyy niinikään tuskallinen muisto\".\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Orontius.\n\n\"Kun hänen piti lähteä Roomasta, jätti hän minulle toimeksi valmistaa\nkahdenlaista myrkkyjuomaa hänelle. Toisen, joka oli aiottu muuanta\nvihamiestä varten, tuli olla tappavan, toisen sitä vastoin tuli saattaa\nvain muutaman tunnin kestävään horrokseen. Hän tuli hakemaan pulloja,\nmutta juuri kuin minä olin selittämäisilläni hänelle, että kuolettava\nmyrkky oli pienessä pullossa eikä suuressa, kuten olisi voinut otaksua,\nyllätti meidät mieheni, joka mustasukkaisuuden valtaamana ajoi tuon\nhirmuisen miehen ovesta ulos. Pelkäänpä sen vuoksi, että jokin erehdys\non voinut sattua, joka on tuottanut kuoleman sille, jolle se ei ollut\naiottukaan\".\n\nFabiola ja Orontius katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja ihmettelivät\nitsekseen Jumalan oikeudenmukaista sallimusta. Silloin päästi nainen\nyht'äkkiä kimeän huudon. Nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Fabiola\nvastaan-otti hänet syliinsä ja Orontius huomasi mustat kasvot, jotka\nirvistellen tirkistivät puutarhan-veräjästä sisään. Ravakan hevosen\nselässä nelisti seuraavassa tuokiossa numidialainen jousimies paikalta\npois, partialaisten tavan jälkeen jousi seljässä.\n\nNuoli, jonka hän juurikaan oli ampunut, oli huomaamatta sujahtanut\nFabiolan ja Orontiuksen välitse ja oli valitettavasti liiankin tarkasti\nsattunut maaliinsa.\n\n\"Tahtoisitko kuolla kristittynä, Jubala?\" kysyi Fabiola naiselta, joka\nverissään lepäsi hänen sylissään.\n\n\"Koko sydämestäni\", oli vastaus.\n\n\"Uskotko sinä kolmiyhteiseen Jumalaan?\"\n\n\"Uskon\".\n\n\"Ja että Jeesus Kristus on tullut maailmaan ja kuollut meidän syntiemme\ntähden?\"\n\n\"Riennä, Orontius!\" huusi Fabiola ja viittasi läheisyydessä solisevalle\nsuihkukaivolle päin.\n\nMutta tätä kehoitusta ei olisi tarvinnutkaan. Orontius seisoi jo\nkaivon vieressä. Hän otti kahmalollisen vettä ja vuodatti kuolevan\nafrikattaren päälle, lausuen samalla kasteen asetussanat.\n\nMuutamain silmänräpäysten kuluttua oli hän kuollut. Vahvasti luottaen\nsiihen, että laupeus vielä yhdennellätoista hetkellä oli tullut tuon\nkurjan pimitetyn sielun osaksi, kuten ryövärille ristinpuussa, meni\nOrontius yhdessä Fabiolan kanssa sisään; täällä jatkettiin vielä\nmuutamia tunteja hiljaista, sydämellistä yhdessä-oloa, jonka jälkeen\nvieras lähti paluumatkalle.\n\nTämän jälkeen suotiin hänelle vain muutamia vuosia elinaikaa ja niin\nsai hän laskea matkasauvan kädestään ja taivaassa, yhdessä ennemmin\nkuolleen armaan äitinsä ja rakkaan sisarensa kanssa, iäti kiittää\nja ylistää Herraa, joka oli vapahtanut hänet, pelastanut _hänetkin_\n\"pimeyden vallasta ja siirtänyt hänet rakkaan Poikansa valtakuntaan\".\n\nFabiola saavutti korkean iän. Uhraten aikaansa ja voimiansa, lahjojansa\nja omaisuuttaan Jumalansa palvelemiseen, oli ja pysyi tuo muinoin niin\nylpeä roomalainen patriisitar hiljaisena ja nöyränä Herran palvelijana,\nja siunauksesta rikkaan elämänsä päätyttyä, muutti hän autuaasti\n\"siihen lepoon, joka Jumalan kansalle on vielä tarjona\".\n\n\n\n"]