[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGTCysKgVa5diPzf4O11hrC_CQo9fU3eQ7d98b0Crefo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1898,"Saksanmaa","Inha, I. K.",1865,1930,"1898-inha-i-k-saksanmaa","1898__Inha._I._K.__Saksanmaa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1910,124790,918956,false,58142,[22],"Germany",[24,25],"History - European","Travel Writing","\"Saksanmaa\" by Into Konrad Inha is a geographical account written in the early 20th century. The text serves as a comprehensive exposition of Germany's landscape, climate, flora, fauna, and its socio-economic context, aiming to illuminate the ties and historical connections between Finland and Germany. In this work, the author appears to blend scholarly research with an accessible narrative style to engage readers in understanding the subject matter.  The opening of \"Saksanmaa\" introduces the author's purpose: to delve into an in-depth exploration of Germany as a cultural and geographical neighbor to Finland. Inha emphasizes the significance of Germany in the educational and cultural development of the Finnish people, highlighting historical trade relations and the influence of German literature. The text also expresses the author’s intent to provide not just an educational overview but a captivating narrative, drawing connections between German and Finnish landscapes while setting the stage for further exploration into the country's climate, geography, and its historical roots. (This is an automatically generated summary.)",[],469,"Inhan laaja teos esittelee Saksanmaan luontoa, historiaa, kansaa ja taloutta 1900-luvun taitteessa. Se käsittelee maan geologista rakennetta, eri heimojen vaiheita sekä Saksan merkitystä suomalaiselle kulttuurille. Kirja kuuluu Kansanvalistusseuran julkaisemaan maantieteellisten kuvaelmien sarjaan.","I. K. Inhan 'Saksanmaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1898. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SAKSANMAA\n\nKirj.\n\nI. K. Inha\n\n\n\nMaantieteellisiä kuvaelmia XXXIV\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistusseura,\n1910.\n\nRaittiuskansan Kirjapaino, Helsinki.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\n\nSAKSANMAAN LUONTO.\n\nJOHDANTO.\nSÄÄT JA VUODENAJAT.\nSAKSANMAAN MAISEMAT.\n  Pohjois-Saksan alanko.\n  Keski-Saksan vuoristokynnys.\n  Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.\n  Alppien rintama.\nMAAN RAKENNE JA RAKENNUSHISTORIA.\n  Geologiset ajanjaksot ja muodostumat.\n  Saksanmaan geologinen kartta.\n  Maan muotoilun vaiheet.\n  Mannun aarteet ja maakamara.\nKASVISTO.\n  Metsät.\n  Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.\n  Kedot ja luonnonniityt.\n  Nummien, soitten ja rämeitten kasvisto.\n  Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.\n  Viljelyskasvit.\nELÄINKUNTA.\n\nKANSA JA ASUTUS.\n\nSAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.\n  Vanha Germania.\n  Frankkien valtakunta.\n  Saksalais-roomalainen keisarikunta.\n  Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.\n  Uskonpuhdistuksen aika.\n  Saksan kansan alennuksen tila.\n  Saksan valtakunnan syntyminen.\nNYKYISET HEIMOT.\n  Saksilaiset.\n  Frankit.\n  Baijerilaiset.\n  Thüringiläiset.\n  Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.\nVILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.\n  Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.\n  Saksalainen talo\n  Kylän vaiheet.\nKANSANTAPOJA.\n  Juhlatapoja.\n  Ampujain juhlat.\n  Kuvia ammattilaiselämästä.\n  Yleisiä kansanjuhlia.\n  Kotitapoja.\nESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.\nSAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.\n\nSAKSAN VALTAKUNTA.\n\nSAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.\n  Siirtomaat.\n  Siirtolaisuus.\n  Uskonnot.\n  Valtiomuoto ja hallinto.\nASUTUKSEN KESKUSTAT.\n  Etelä-Saksan kaupungit.\n  Länsi-Saksan kaupungeita ja teollisuusalueita.\n  Pohjois-Saksan kaupungeilta.\n  Berlin.\n  Pohjanmeren rantakaupungit.\n  Kaupungeita Itämeren rannalla.\nSAKSAN TALOUDELLISET OLOT 19:LLÄ VUOSISADALLA.\n  Kehityksen yleinen kulku.\n  Maanviljelyksen valheita.\n  Käsityö ja kotiteollisuus.\n  Kulkuneuvojen ja kaupan kehitys.\n  19:nnen vuosisadan saavutukset.\nELINKEINOJEN NYKYISESTÄ KANNASTA.\nOPETUSLAITOS.\nKESKI-EUROPAN LIIKEREITIT.\nMAANPUOLUSTUS\n\n\n\n\nAlkusana.\n\n\n\"Saksanmaan\" esitys poikkeaa siitä suunnitelmasta, jota näissä\nMaantieteellisissä kuvaelmissa yleensä on noudatettu. Maasta, joka on\nniin monista matkakertomuksista tuttu, olisi tosiaan vaikea kirjottaa\nsamanlaista kuvausta kuin oudommista. Esitys on sen vuoksi pyrkinyt\nenemmän syventymään aineeseen, se on pyrkinyt katselemaan Saksanmaata\nsaksalaisen tutkimuksen valossa.\n\nSiihen onkin sitä enemmän syytä, kun Saksanmaa suuressa määrin on\nvarsinainen kultuurikeskustamme. Sinne ensi sijassa suuntaavat matkansa\nne, jotka meiltä lähtevät ulos opinnoitaan täydentämään, päästäkseen\ntiedossa ja taidossa aikansa tasalle. Perusteellisempi selonteko\nsemmoisesta maasta lienee siis omiaan suorastaan hyödyttämäänkin.\n\nEsitys on kuitenkin koettanut pysyä pikemmin kertovana kuin opettavana,\nse koettaa kiinnittää antamansa tiedot lukijan mieleen ilman erikoista\nmuistelemista. Sitä varten on useinkin samoja asioita mainittu moneen\nkertaan, mutta eri puolilta valaistuina.\n\n\"Saksanmaata\" kirjottaessani olen mukaillen käyttänyt niitä lähteitä,\njotka on tekstin jälkeen mainittu, ja useita muitakin. Näitten\nlähdeteosten ansiota ovat esityksen edut, mikäli niitä on.\n\nTeos pyrkii antamaan valaisevia tietoja, tutkimuksen kirkastaman\nyleiskuvan siitä maasta ja kansasta, jonka kanssa Suomella on niin\nvanha ja vakaantunut ajatusten vaihto ja kauppayhteys.\n\nEpätasaisuuksia varsinkin nimien kirjotuksessa ja muissakin seikoissa\nen ole voinut välttää. Puolustukseni on se, että varsinkin vieraitten\nnimien kirjotus kielessämme vielä on kovin epävakaisella kannalla. Olen\nyleensä, mikäli mahdollista, noudattanut alkukielen kirjotustapaa.\nAinoastaan tavallisimmat nimet olen kirjottanut suomalaisen käytännön\nmukaisesti.\n\nLuku \"Saksalaisia vaikutuksia Suomessa\" on t:ri V. Voionmaan\nkirjottama.\n\nI.K.I.\n\n\n\n\n\n\nSAKSANMAAN LUONTO.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nSaksanmaa, viimeinen Europan maista, joihin kulkumme suuntaamme näissä\nmaantieteellisissä kuvauksissa, on monessa suhteessa lähin naapurimme.\nSe on meidän kannaltamme katsoen Länsi-Europan portti.\n\nYksi ainoa sisämeren selkä erottaa siitä maamme, eikä tämäkään ole sen\nsuurempi, kuin että vähäisemmätkin alukset ovat voineet kautta aikain\nsen poikki purjehtia ja ylläpitää liikettä Saksanmaan satamiin.\n\nSuomen kauppa on jo vanhoista ajoista käynyt Saksaan juuri tätä tietä,\nnämä yhteydet ovat vanhat ja tutut. Läntiset ja itäiset naapurimme\ntosin ovat lähempänä ja ne ovat aina suuremmassa määrässä vaikuttaneet\nvaltiollisiin kohtaloihimme, ensinnä Ruotsi ja sitten Venäjä. Mutta\nkansamme itsemääräinen kauppaliike on mieluimmin pyrkinyt Saksaan.\nSinne olemme tottuneet myymään suuren osan tuotteistamme, mutta vielä\nenemmän sieltä ostamaan. Itämeren eteläisistä satamista olemme\ntottuneet saamaan etenkin kultuuritarpeemme. Samaa tietä on kultuuri\nitsekin suureksi osaksi maahamme tullut. Viittaamme vain niihin\naikoihin, jolloin suomalaisten opinetsijäin -- keskiajan lopulla ja\nuuden ajan alussa -- oli tapana täydentää opintonsa Saksanmaan\nyliopistoissa. Kaikki tiedämme, että sama on vielä tänä päivänä asian\nlaita, vieläpä monin verroin suuremmassa määrässä. Saksanmaan\nkirjallisuus on ammoisista ajoista vaikuttanut hedelmöitsevästi\nPohjoismaiden, myös Suomen kirjallisuuteen, Saksan runoilijat ovat\nulkomaalaisista meillä enimmin luetut, saksan kieli maassamme\nyleisimmin tunnettu vieras kieli, Saksan tiede tärkein ulkomaalainen\nlähde, josta tieteellinen elämämme ammentaa. Kultuurimme on, sanalla\nsanoen, samoin kuin muittenkin Pohjoismaitten kultuuri, verso\nSaksanmaan viljelyspuusta.\n\nSamoin kuin Saksanmaa on kultuurin puolesta meillä edustanut\nLänsimaita, samoin Saksanmaan luonto meille lähinnä edustaa niitä\nlauhkeampia, kaikenlaiselle kasvullisuudelle edullisempia ilmanaloja,\njotka ovat maanosamme uudenaikaisen kehityksen varsinainen pohja ja\nperustus. Viljelyskasvit, jotka meidän maassamme menestyvät ainoastaan\nlämpöisimmissä kohdissa, eivätkä kaikki niissäkään, puut, joita\nhuolella ja suurilla kustannuksilla viljelemme kaupunkiemme puutarhain\nkaunistuksina, ne ovat Saksassa jo niin sanoaksemme luonnon varsinaiset\n\"työneuvot\". Mutta toiselta puolen tapaamme Saksassa sentään paljon\nsamojakin viljelyskasveja ja puita, kuin omassa maassamme, ja tämä\nvaikuttaa, että siellä tunnemme itsemme puoleksi tuttavallisessa,\nvaikka omaa maatamme satoisemmassa luonnossa. Tutustuminen Saksanmaan\nluontoon, vertaus Saksanmaan ja Suomen luonnontuotteiden välillä on\nniin ollen omiaan suuressa määrässä valaisemaan oman maamme\nedellytyksiä Europan kansain kultuuripiirissä.\n\nJa vielä Saksa on lähin maa, jossa voimme tutustua oman maamme ja muun\nmaailman sisällisen rakenteen erilaisuuksiin. Suomi on alkuaikain\nsuuresta historiasta saanut pitää vain muutaman lehden, noin\nsanoaksemme. Voimme omassa maassamme tutustua ainoastaan niihin\nmaanpinnan muotoihin, jotka suuri jääkausi on jälkeensä jättänyt. Mutta\nSaksassa sitä vastoin voimme lukea niitäkin lehtiä, jotka meillä\nkaikkein vanhimpain ja nuorimpain aikain väliltä puuttuvat. Meidän\nmaassamme jääkauden levittämä sora lepää ikivanhain gneissien,\ngranittien ja kiteytyneiden liuskeitten päällä, mutta Saksanmaalla\ntapaamme myös ne lukuisat, äärettömän pitkäin aikain kuluessa\npäällekkäin latoutuneet ja kallioksi kovettuneet maakerrokset, jotka\nmeidän maassamme puuttuvat alkuvuoren ja jääkauden muodostuksien\nväliltä. Voimme siellä vielä helpommin ilmeisemmistä muodostuksista\ntutkia maankuoren ihmeteltävää sisällistä rakennetta ja niitä valtavia\nluonnonvoimia, jotka ovat eri paikoissa eri tavalla, missä kohottaneet\nmaan korkeiksi vuoriksi, missä saaneet sen painumaan haudoiksi ja\nlaaksoiksi. Muutamat osat Saksasta ovatkin näiden geologisien\ntutkimuksien \"klassillinen pohja.\"\n\nMielenkiintoamme Saksanmaahan vielä lisäävät historialliset muistomme.\nKolmenkymmenen vuoden sotaa seuraavina aikoina hallitsimme yhdessä\nRuotsin kanssa melkoisia osia tästä alueesta. Monet kerrat ovat\nsuomalaiset Ruotsin armeijoissa samoilleet näitä maita ristiin rastiin,\ntaistellen suurien siveellisten asiain puolesta, mutta myös palvellen\nitsekkäitäkin valtiollisia tarkotuksia. Vielä tänä päivänä saksalainen\näiti joskus pelottelee uppiniskaista lastaan suomalaisten pelätyllä\nnimellä.\n\nSuomalainen matkailija tuntee omituisia vaikutuksia, kun hän, nykyisen\nSaksan valtava kehitys ja voima silmäinsä edessä, ajattelee kahden\npienen pohjoismaisen kansan entisiä uhkarohkeita seikkailuita.\nHänen rintansa paisuu, kun hän kautta Saksanmaan, aina Bodenjärven\nrannoilla saakka, tuon tuostakin kohtaa paikkoja, joissa esi-isät ovat\nvertaan vuodattaneet enimmäkseen voitokkaissa taisteluissa. Mutta\nistuessaan moisen taistelutantereen läheisyydessä iltaansa jossain\neteläsaksalaisessa ravintolassa, jossa kylän parhaat miehet\nystävällisesti kutsuvat vieraan pöytäänsä istumaan, ei häntä juuri\nhaluta seuralle muistutella näitä entisiä urhotöitä, siksi musertavaksi\nhän huomaa Saksanmaan ja oman maansa nykyisten voimasuhteiden\nerotuksen. Mutta hänen mielenkiintoaan maata kohtaan nuo muistot\nepäilemättä kaikessa hiljaisuudessa lisäävät.\n\nKolmenkertaiset ovat niin ollen syyt, jotka kehottavat meitä\nSaksanmaahan tutustumaan. Kohtaamme siellä luonnon, joka on ensimäinen\naskel lämpöisempiä ilmanaloja kohti. Verestämme siellä mainehikkaita\nmuistoja, käyden esi-isäin entisillä opinpaikoilla ja sotikedoilla. Ja\nkolmanneksi, näemme siellä uudenaikaisen viljelyksen, teollisuuden ja\nniitten luomat elämänehdot suurenmoisessa riennossaan, tutustumme\nkansaan, joka valtavain, vuosituhannen kestäneiden kamppailuitten\njälkeen on sisällisen itsenäisyyden ja kansallisen eheyden löytänyt ja\ntällä pohjalla antautunut rauhan työhön, toteuttaakseen elämässään\nuudenaikaisen tieteen edistyneimmät ennätykset.\n\nSaksanmaan maisemat oikeastaan ovat suomalaisellekin lukijalle varsin\ntutut runoilijain teoksista ja omain kansalaisten matkakertomuksista.\nKen ei olisi lukenut Rheinistä ja sen viinitarhoista, tai Thüringin\nmonista linnanraunioista ja niihin liittyvistä taruista? Emme ehkä sen\nvuoksi monellekaan kerro uusia asioita, mutta koetamme yhdistää näitä\ntietoja kokonaiskuvaksi, tieteellisellä pohjalla selitellä näitä\nmaisemia, etsiä niistä viljelyksen edellytykset ja tarkastella, miten\nnämä edellytykset ovat nykyisen ja menneen kehityksen määränneet.\nTavallaan on tämä työ Saksassa helpompi kuin monessa muussa maassa,\nsillä harvassa maassa on kotimaan oloja niin perusteellisesti ja\nperinpohjaisesti tutkittu ja joka puolelta valaistu kuin Saksassa.\nMutta toiselta puolen ainesten suunnaton laajuus työtä vaikeuttaakin.\nTyhjentävän esityksen laatiminen tuosta maasta kysyisi suurempia voimia\nja laajempia tietoja, kuin meillä on käytettävänämme.\n\nTeemme ensinnä selkoa Saksanmaan luonnosta, sen ilmanalasta,\nmaisemista, maisemain sisällisestä rakenteesta, kasvikunnasta ja\neläinkunnasta ynnä elinkeinojen luonnonperusteista.\n\nSen tehtyämme lähdemme tutustumaan Saksan kansaan, sen heimoihin,\nhistorialliseen kehitykseen ja nykyiseen elämänlaatuun.\n\nJa viimeksi koetamme piirtää kuvan nykyisen Saksanmaan valtiollisista\noloista, viljelyksestä ja ennätyksistä kultuurin eri aloilla.\n\n\n\n\nSÄÄT JA VUODENAJAT.\n\n\nIlmanala on ensimäinen ja tärkein niistä vaikuttimista, jotka määräävät\njonkun maan maantieteelliset olot.\n\nKasvullisuus, viljelyksen mahdollisuudet, usein melkoisessa määrässä\nihmisten henkiset kyvyt ja taipumuksetkin riippuvat lämmönvaihteluista,\nsateenmääristä ja tuulista. Ja paljon suuremmassa määrin kuin yleensä\nluullaankaan maan pintamuodot ja maanlaatu niistä johtuvat.\n\nJo kauan ovat sääilmiöt olleet tunnetut, mutta vasta aivan viime\naikoina on ruvettu säiden ja vuodenaikain vaiheita käsittämään.\nSaksanmaallakin, jossa jo vanhastaan on havainnoita tehty, ollaan kyllä\ntäysin selvillä ilmanalasta eri osissa maata, mutta vasta näillä\nvuosikymmenillä on ruvettu käsittämään syitä, jotka määräävät sen\nyleiset piirteet ja paikalliset vaihtelut.\n\n\nVähän yleistä ilmatiedettä\n\nSyyt, jotka määräävät jonkun seudun ilmanalan, ovat kahta lajia:\nyleisiä ja paikallisia. Yleisten syitten käsittämiseksi meidän täytyy\nluoda silmäys paljon ulomma käsiteltäväämme maantieteellistä aluetta.\n\nIlmakehä virtauksineen on noin sanoaksemme \"kansainvälistä omaisuutta\".\nSama ilma, joka tänään kohisee metsissämme, on viime kuukausien\nkuluessa vaeltanut ehkä kymmeniä tuhansia kilometrejä, ollut\nkorkeuksissa, minne eivät rohkeimmatkaan ilmapurjehtijat ole päässeet,\nrepinyt kuohuihin valtameren suolaisia aallonharjoja, hivellyt\nerämaitten polttavaa hiekkaa. Mutta vaikka ilma näin vapaasti virtailee\nkautta maapallon, niin eivät sen liikkeet siltä ole lakeja vailla.\n\nJonkun maan taikka seudun ilmanalan määrää luonnollisesti ensi\nsijassa maantieteellinen leveys, s.o. paikan tai maan etäisyys\npäiväntasaajasta. Kuta lähempänä päiväntasaajaa alue on, sitä enemmän\nse saa auringosta lämpöä, kuta kauempana napoihin päin, sitä pienempi\non auringon lämmittävä vaikutus. Mitään muuta suoranaista\nlämmönlähdettä ei maanpinnalla ole, kuin aurinko. Maapallon oma\nsisällinen lämpö ei sanottavasti vaikuttane ilmastollisiin oloihimme.\nSilmäys karttaan riittää osottamaan, että Saksa auringon lämmittävään\nvoimaan nähden on koko joukon edullisemmassa asemassa kuin Suomi.\nSaksanmaan pohjoinen rannikko on kokonaista viisi leveysastetta\netelämmässä, kuin meidän maamme lauhkeimmat seudut.\n\nMutta tämä perussyy ei likimainkaan riitä selittämään maanosamme ja sen\neri osien yleisiä lämmönsuhteita. Jos arvostelemme, koko maapallon\noloja lukuun ottaen, mikä kunkin leveyspiirin vuotuinen keskilämpö\nolisi, jos auringon antama lämpö suoranaisesti sen hyväksi tulisi,\nilman lisiä tai vähennyksiä, niin saisimme seuraavat keskiarvot:\n\n                      Vuoden    Lämpimin  Kylmin\n                    keskilämpö  kuukausi  kuukausi\n\n    50:s leveyspiiri +  5,6°     + 18,1°   -  7,2°\n    60:s     \"       -  1,1°     + 14,1°   - 16,1°\n    70:s     \"       - 10,7°     -  7°     - 26,3°\n\nMaapallolla löytyy laajoja alueita, joiden lämpösuhteet ovat vielä\nhuonommat kuin nämä alhaiset keskiarvot. Mutta löytyy myös seutuja,\njoissa ne ovat paljon korkeammat, ja näihin suosituihin seutuihin\nkuuluu meidän maanosamme, varsinkin sen läntinen ja luoteinen puoli.\nKuinka \"lämpimästi\" meitä tosiaan suositaan, se selviää seuraavista\ntodellisista keskiarvoista:\n\n                               Vuoden   Lämpimin  Kylmin\n                               keskil.    kuuk.    kuuk.\n\n    50:s leveyspiiri keskil.   + 9,6°    + 19,3°  + 0,0°\n      (Frankfurt a. Main)\n    60:s leveyspiiri           + 5.0°    + 16,5°  - 5,0°\n      (Tammisaari)\n    70:s leveyspiiri           + 1,9°    + 11,8°  - 5,2°\n      (Hammerfest)\n\nVuoden keskilämpö on siis Frankfurtissa 4°, Tammisaaressa noin 6° ja\nHammerfestissa kokonaista 12,6° korkeampi, kuin vastaavien\nleveyspiirien keskimäärä koko maapallon olot huomioon ottaen. [Taulujen\nvertaus osottaa siis, että meidän maamme nauttii suhteellisesti vielä\nsuurempaa suosiota maanosamme ilmanalaa lauhduttavain vaikuttimien\npuolelta, kuin Saksa nauttiikaan.]\n\nNäiden seutujen ilmanalaan siis täytyy vaikuttaa muitakin erittäin\nvoimallisia syitä, kuin auringon asema taivaalla. Nuo syyt ovat\nilmakehässä tapahtuvat virtaukset.\n\nAlkuvoimana, joka synnyttää ilmakehässä virtauksia, on päiväntasaajan\nseutujen ja napaseutujen suuri lämmönerotus. Napaseuduilla ilma on\nkylmempää ja siitä syystä myös raskaampaa ja tiiviimpää, kuin\npäiväntasaajan luona, ja pyrkii sen vuoksi virtaamaan maanpintaa pitkin\npäiväntasaajaa kohti. Päiväntasaajalta taas ilma valuu napoja kohti\nylemmissä ilmakerroksissa. Jos maa ei pyörisi akselinsa ympäri, niin\nsyntyisi tämän kautta aivan välitön ilmanvaihto päiväntasaajan ja\nnapain välillä. Mutta maan pyöriminen ynnä merien ja mantereitten\nepätasaiset lämpösuhteet muuttavat virtauksen suunnan ja tekevät koko\nilmiön hyvinkin monimutkaiseksi.\n\nYmmärtääksemme, miten maan pyöriminen vaikuttaa ilmavirtain suuntiin,\nkuvitelkaamme, että päiväntasaajan seuduilta sysäämme pallon vierimään\nnapaa kohti suorinta tietä jotakuta puolipäiväpiiriä pitkin. Ellei\nmaa pyörisi akselinsa ympäri, niin pallo saapuisikin navalle\npuolipäiväpiiriä pitkin. Mutta maan pyöriminen muuttaa sen suuntaa\nmerkillisellä tavalla ja tämä suunnan muuttuminen se on, joka on\nkaikkein tärkein ilmavirtauksien ja tuulien suuntia määräävä laki.\n\nLuonnollisesti pallolla päiväntasaajan kohdalla on sama\nlänsi-itänopeus, kuin maanpinnallakin sillä kohdalla. Mutta napaa\nkohti kulkiessaan pallo tulee seutuihin, joitten länsi-itänopeus\nvähenemistään vähenee, koska ne maan akselin ympäri vuorokaudessa\nkiertävät sitä pienemmän piirin, kuta kauempana ovat päiväntasaajasta.\nNavoissa tämä pyörimisnopeus tietysti on 0, navat toisin sanoen\npyörivät paikallaan. Mutta päiväntasaajalta liikkeelle lähtenyt pallo\npitääkin sen länsi-itänopeuden, joka sillä alkuaankin oli -- otaksumme,\nettei hankausta olisi -- ja joutuu sen vuoksi yhä enemmän edelle\npuolipäiväpiiristä, jota pitkin ajattelimme sen lähtevän liikkumaan. Se\ntoisin sanoen poikkeaa yhä kauemmaksi itäänpäin puolipäiväpiiristä ja\njoutuu lopulta kiertämään spiraalia maan ympäri napaa kohti. Jos taas\nsamalla tavalla työnnämme pallon kulkemaan navoilta päiväntasaajaa\nkohti, niin se niinikään kiertää spiraalia, mutta jää nyt\njälkeen meridianista, jonka suuntaan sen työnsimme, koska pallon\nlänsi-itänopeus navalla on 0. Sama ilmiö uudistuu eteläisellä\npallonpuoliskolla, ja tästä johtuu, että kaikki liikunto pohjoisella\npallonpuoliskolla pyrkii kääntymään oikealle kädelle, eteläisellä\npallonpuoliskolla taas vasemmalle.\n\nKaikki massat ovat saman lain alaiset ja varsinkin ilmavirrat, joita\neivät kiinteät rannat sido uomaan, niinkuin mannermaalla virtaavia\njokia. Virratessaan korkeammasta ilmapaineesta matalampaan ilma ei\npääsekään suoraa reittiä kulkemaan, vaan kääntyy pohjoisella\npallonpuoliskolla oikeaan, eteläisellä pallonpuoliskolla vasempaan.\nPäiväntasaajalta ylemmissä ilmakerroksissa napoja kohti valuva ilma\nniin ollen kääntymistään kääntyy pois alkuperäisestä suunnastaan itää\nkohti ja lopputuloksena siitä on kummankin navan ympärillä valtava\nilmapyörre, jonka suunta kummallakin pallonpuoliskolla on lännestä\nitään. Siitä johtuu, että esimerkiksi Suomen leveysasteilla tuulet\nkorkeammissa ilmakerroksissa vuoden umpeensa näyttävät käyvän lännestä\nitään.\n\nNäitten molempien suunnattomien pyörteitten alla ilmapaine vuoden\numpeensa on alhainen ja niihin sen vuoksi virtaa ilmaa käännepiirien\nseuduilta, jossa vuoden halki, etenkin merien päällä, on korkea\nilmapaine. Käännepiirien maksimeista virtaa ilma toiselle puolen\npäiväntasaajaa kohti, synnyttäen tunnetut pasaadituulet, toiselle\npuolen taas napaa kohti, muuttuen pohjoisella pallonpuoliskolla\netelätuulista ensinnä lounaisiksi ja sitten länsituuliksi. Siinä syy,\nmiksi Luoteis-Europassa -- ja Suomessakin -- länsituulet ovat\nvallitsevina vuoden umpeensa sekä korkeammissa että alemmissa\nilmakerroksissa. Mantereitten häiritsevän vaikutuksen vuoksi tämä\ntuulijärjestelmä kuitenkin alituiseen jakaantuu pienemmiksi pyörteiksi,\njotka tosin pääasiallisesti kulkevat suuren pyörteen suuntaan, mutta\noman pyörimisliikkeensä kautta saavat aikaan, että tuuli paikallisesti\nvaihtelee tavattomasti, kiertäen usein hyvinkin lyhyessä ajassa kaikki\nilmansuunnat.\n\n\nEuropan luoteispuoliskon ilmanala.\n\nEuropan ja siis Saksanmaankin tärkein ilmastollinen määrääjä on niin\nollen _korkea ilma-paine, joka vuoden umpeensa asuu käännepiirin\nseuduilla_, Madeiran ja Azorien saariston välimailla. Vastapyörteen eli\nantisyklonin tuulijärjestelmää noudattaen puhaltavat sieltä lämpimät ja\nkosteat merituulet, lauhduttaen maanosamme talvea, lieventäen kesän\nkuumuutta. Mutta ei siinä kyllin. Ne myös ajavat edellään valtavat\nmäärät lämmintä vettä, synnyttäen siten _Golf-virran, joka taas\npuolestaan ylläpitää tuulien tavatonta lämpimyyttä aina napapiirille\nsaakka ja vielä sen ohikin_.\n\nKäännepiirin korkean ilmapaineen vaikutusta vahvistaa toinen yhtä\ntärkeä, vaikkei yhtä vakinainen ilmastollinen määräin, nimittäin\n_matala ilmapaine, eli minimi, joka vuoden umpeensa asustaa lämpöisellä\nPohjois-Atlantilla_, etenkin Islannin seuduilla. Minimiin virtaa ilmaa\nympäristöstä, ja sen kautta syntyy Luoteis-Europassa saman suuntaisia\nmerituulia, kuin käännepiirin vastapyörrejärjestelmänkin kautta.\n\nMerten ja mantereitten epätasainen lämpiäminen kuitenkin melkoisesti\nhäiritsee tätä ihanteellista sopua, niinkuin jo huomautimme. Talvella\nmanteret ja varsinkin Aasian laaja pinta jäähtyvät paljon kylmemmiksi,\nkuin ympäröivät meret, ja kylmä, raskas ilma sen vuoksi muodostaa\nniitten päällä hyvin korkean ilmapaineen. Siten kehittyy Aasian päälle\nlaaja maksimi, josta vastapyörteen tavoin säteilevät tuulet virtaavat\njoka suunnalle lämpöisempiä meriä kohti. Aasian maksimi sulkee\npiiriinsä suuren osan Itä-Europastakin, vieläpä pistää niemekkeen\nKeski-Europpaankin, melkein niin pitkälle kuin Alppeja ulottuu.\nTalvella sen vuoksi ilmapaineen kaltevuus Pohjois-Atlantilla olevaa\nminimiä kohti on paljon suurempi kuin kesällä, jonka vuoksi talvella\nyllä mainitut lounaiset ja läntiset tuuletkin puhaltavat kovemmin,\ntuoden mukanaan runsaita sateita. Kuta kauemmaksi minimi ulottuu\nJäämerelle, sitä voimakkaammat ja vakaammat ovat merituulet, sitä\nlämpimämpi Luoteis-Europan talvi. Kesällä sitä vastoin, jolloin Aasian\npäälle manteren kuumenemisesta syntyy laajat syvät minimit, suhde\nmuuttuu. Ilmapaineen kaltevuus Pohjois-Atlantin minimiä kohti on pieni,\nusein melkein olematon, ja tuulet sen vuoksi ovat kesällä\nvaihtelevammat.\n\nJoskus tapahtuu kuitenkin se kumma, että Keski-Europpaan talvella\npistävä korkean ilmapaineen kieleke kehittyy itsenäiseksi\nvastapyörteeksi, josta ilma virtaa ulospäin joka suunnalle.\nKeski-Europpa silloin kokonaan erottuu valtameren ilmavirtauksesta,\nsiellä vallitsee leutojen merituulien ja sateisten säitten sijasta\nkirkkaat, mutta kylmät mannerilmat ja kovat pakkaset, etenkin jos vielä\nmaata peittää lumivaippa. Semmoisina talvina ihmiset lauhkeassa\nKeski-Europassakin huonosti varustetuissa asunnoissaan muistavat,\nkuinka suuria ilmastollisia etuja maanosamme luoteinen puolisko\ntavallisissa oloissa nauttii, ja kuinka kylmä täällä olisi, ellei muuta\nlämmitystä saataisi, kuin mihin maantieteellinen leveys oikeuttaa.\nTämmöiset poikkeustalvet ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Mutta vielä\nSaksassa kammolla muistellaan talvea 1879 silloisten pitkällisten ja\nankarain pakkasten vuoksi.\n\nKuta suurempi on edellä mainittujen Atlantin poikki tulevien\n_vaeltavien pyörteitten_ luku, sitä myrskyisempi, sateisempi ja\nlämpöisempi on Luoteis-Europan ja siis Saksanmaankin talvi.\n\nHuomautimme jo, että ilmapaineen jakautuminen kesällä on koko joukon\ntoisenlainen kuin talvella. Aasian päällä oleva korkea ilmapaine on\nsilloin mantereitten kuumenemisen vuoksi muuttunut minimiksi, joka imee\npuoleensa ilmaa joka puolelta. Tämä minimi ulottuu Aasiasta Iraanin\nkautta aina Saharan kuumille hiekka-aavoille saakka. Pohjoista ja\nlänttä, siis Europpaa kohti ilmapaine sieltä tasaisesti nousee.\nPohjois-Atlantin minimi on melkoisesti mataloitunut, jopa usein melkein\nkokonaan hävinnyt. Moinen ilmapaineen jakautuminen on omiaan\nsynnyttämään Luoteis- ja Keski-Europassa viileitä pohjatuulia, jotka\novatkin kevätkesästä yleiset. Samaa vaikuttaa käännepiirin kohdalla\noleva maksimikin, sillä se kesäksi muuttaa majaansa, siirtyen koko\njoukon pohjoisempaan. Senkin aikaan saamat tuulet puhaltavat kesällä\nenemmän länsi- ja pohjoispuolelta kuin talvella. Kun vielä Unkarissa\narojen kuumettua muodostuu paikallinen minimi, niin saa Saksanmaa hyvin\nraakoja ja kosteita merituulia, ja hyvin usein jonkinlaisen takatalven.\nToisinaan kuitenkin Keski-Europan päälle keväällä ja kesällä muodostuu\nkorkean ilmapaineen alue, ja silloin siellä on hyvin lämpimät ja kuivat\nkevätilmat. [Yleisiä ilmatieteen seikkoja ynnä erityisesti Europan\nilmanalan vaikuttimia käsittelee I. Leiviskä Kansanvalistusseuran\nKalenterissa vuosik. 1908.]\n\n\nSaksanmaan lämpösuhteet.\n\nNäin olemme tehneet selkoa niistä yleisistä ilmastollisista laeista,\njotka määräävät Saksanmaan ilmanalan. Sääilmiöiden monimutkaisuuden\nvuoksi esitys ei voi olla muuta kuin aivan yleispiirteinen. Monesti\nsyntyy pyörteitä ja vastapyörteitä, jotka eivät näytä saavan selitystä\nmaanpinnalla vallitsevasta ilmapaineen jakautumisesta, vaan kaikesta\npäättäen johtuvat ylempien ilmakerrosten virtauksista, joiden selville\nsaaminen on vasta alulla.\n\nSaksanmaa on alaltaan siksi laaja, että maantieteellinen asema jo\nvaikuttaa melkoisia eroovaisuuksia sen eri seutujen ilmanalassa. Mutta\nnämä eroovaisuudet suuremmassa määrässä johtuvat siitä, miten lähellä\nmikin paikka on Atlantin merta, kuin pohjois-eteläasemasta. Pohjanmeren\nrantamaisemilla on täydellinen meri-ilmasto, samanlainen kuin Brittein\nsaarilla tai Länsi-Norjalla, maan itäosilla sitä vastoin jo melkoista\nmantereisempi ilmanala. Pohjanmeren rannoilla talvet ovat erinomaisen\nleudot, kesät viileät, idässä taas talvet jotenkin kireät, mutta kesät\nsen sijaan lämpöiset. Kuitenkin ovat eroovaisuudet talvella paljon\nsuuremmat kuin kesällä. Jos luomme silmäyksen talvikuukausien\nsääkarttoihin, niin huomaamme samain keskilämpöjen kautta kulkevain\nviivain, isotermien, kulkevan melkein suoraan pohjoisesta etelään, eikä\nidästä länteen, niinkuin luonnollinen lämpöjärjestys vaatisi. 0°\nisotermi kulkee vuoden kylmimpänä kuukautena Bremenista Magdeburgiin,\nsiitä suoraan etelään Müncheniin, ja tästä kaakkoa kohti Triestiin,\nAdrian meren rannalle. Länteen käsin tästä viivasta vuoden kaikkien\nkuukausien keskilämpö on 0° korkeampi, itään päin taas talven kovuus\nlisääntymistään lisääntyy, niin että Weichselin seuduilla jo kolmen\nkuukauden keskilämpö jää 0° alapuolelle, Breslaussa, Königsbergissä ja\nDanzigissa kylmimmän kuukauden keskilämpö on jo -2°.\n\nSaksalaiset itse, näitä numeroita aprikoidessaan, pudistelevat\npäätään talviensa kovuudelle, ja tosin he elävätkin koko joukon\nepäedullisemmassa ilmanalassa, kuin heidän läntiset naapurinsa,\nranskalaiset. Mutta meidän kannalta katsoen sitä vastoin Saksanmaan\nlämpösuhteet näyttävät kylläkin edullisilta. Mitä on tuo talvi meidän\ntalveemme verraten? Suomessa on kylmimmän kuukauden keskilämpö aivan\nlounaisrannikollakin -5° ja sisämaassa -7°, -8°, jopa -9°, ja\nkeskilämpö on etelärannalla neljänä kuukautena 0° alempi ja sisämaassa\nviitenäkin. Jos vuoden keskilämpöjä vertaamme, niin vertaus on meille\nvieläkin epäedullisempi. Saksanmaan koillisimmassa kulmassa vuoden\nkeskilämpö on -7° ja lisääntyy siitä lisääntymistään lounatta kohti,\nkunnes se Münchenissä jo on +10°. Meidän maassamme ainoastaan lounaisin\nkolkka pääsee +5 asteeseen, ja siitä vuoden keskilämpö vähenemistään\nvähenee sisämaahan päin, ollen Tampereella vielä +4°, mutta\nJyväskylässä vain -2°. Edullisempi on meille vertaus kesälämpöjen\nvälillä. Jos katselemme lämpöisimmän kuukauden isotermejä, niin\nhuomaamme 16° isotermin heinäkuussa hipaisevan Itämeren etelärantoja,\n18° isotermin kulkevan Pohjois-Saksan halki lännestä itään, 20°\nisotermin taas Moselin, Mainin ja Neckarin seutuja. Meillä taas on koko\nSuomi Uudenkaupungin, Seinäjoen, Kuopion ja Pielisen eteläpuolella\nheinäkuussa 16 astetta lämpöisempi ja 17 asteenkin isotermi erottaa\nkoko kaakkoisen Suomen Helsinkiä ja Värtsilää myöden piiriinsä.\nHeinäkuu ei niin ollen ole suurimmassa osassa maatamme kovin paljoa\nkylmempi kuin Pohjois-Saksassa, vaikka erotus Saksan lämpöisempiin\nseutuihin verraten jo onkin melkoinen. Mutta kasvikunnan menestyminen\nriippuu enemmän kesän lämpöisyydestä, kuin talven kylmyydestä, eivätkä\nmeidän maamme lämpösuhteet sen vuoksi ole Saksaan verraten aivan niin\nepäedulliset, kuin vuoden keskilämmöt näyttävät edellyttävän. Mutta\nerotus on kuitenkin siksi suuri, että se ratkaisevalla tavalla määrää\nkasvullisuudenkin erotukset.\n\nSuurimmat lämmönerotukset Saksassa ovat, niinkuin jo huomautimme, idän\nja lännen välillä. Syynä siihen, ettei lämpömäärä tuntuvammin kohoo\netelää kohti, on maan yleneminen sille suunnalle. Jos vuoden\nkeskilämpöjä vertaamme, niin huomaamme Baijerin ja Schwabin\nviileämmiksi, kuin Friesland ja Holstein. Tosin Baijerissa kesät ovat\npaljonkin lämpöisemmät, mutta talvet sitä vastoin paljon kylmemmät. Jos\nvertaamme Westfalia ja Sachsia, niin huomaamme talven, kevään ja\nsyksynkin olevan Westfalissa lämpöisemmän, mutta kesän taas koko joukon\nviileämmän, kuin Sachsissa. Pohjanmeren hengessä vuodenaikain erotus on\npienempi. Kuta enemmän sisämaahan edistymme, sitä suuremmaksi se käy,\ntoisin sanoen, sitä mantereisemmaksi muuttuu ilmanala. Verraten\nepäedullisessa asemassa on Itämeren etelärannikko, jota huomautimme 16°\nisotermin heinäkuussa hipaisevan. Syynä varsinkin alkukesän viileyteen\nnäillä rannoilla on se seikka, että Itämeri pohjoisissa osissaan\nmuodostuvain jäitten vuoksi keväällä niin myöhään lämpiää. Pommerissa\nja Preussissa kasvikunta sen vuoksi virkoo eloon koko joukon myöhemmin\nkuin kauempana sisämaassa, ja vuodentulo sen mukaan myöhästyy.\n\nMutta suurikin osa Saksanmaasta saa usein kokea jonkinlaista\ntakatalvea, niinkuin jo mainitsimme. Rahvas on kokemuksensa nojalla\nsijottanut sen \"kolmen ankaran herran\" taikka \"kolmen jäämiehen\",\nMamertuksen, Pankratiuksen ja Servatiuksen nimipäiville (11, 12 ja 13\np. toukok.). Syitä tähän takatalveen ei vielä ole täysin selvitetty.\nLuultiin sen johtuvan mereltä tulevasta kylmästä ilma-aallosta, jonka\nsai aikaan ilmapaineen erotus maan nopeaan lämmetessä keväällä, meren\nsitä vastoin pysyessä kauemmin verraten viileänä. Mutta uusimmat\nilmapurjehdushavainnot viittaavat siihen, että ilma-aallon saavatkin\naikaan ilmakehän korkeampien kerroksien virtaukset.\n\nIlmanalan kovuutta tai lauhkeutta ilmaisee hyvin havainnollisesti\nvesiteitten vapaus jääesteistä. Pohjanmeren rannoille kovimpinakin\ntalvina muodostuu ainoastaan lyhytaikainen jääreuna, mutta Itämeren\nkaakkoiskulmalla jäät tuon tuostakin sulkevat laivoja ja salpaavat\njoksikin aikaa meriliikkeen. Vielä helpommin jäätyvät sisämaan joet\nsekä suolattoman vetensä, että mataluutensa ja kapeutensa vuoksi.\nEnglannissa ja Ranskassa sisämaankin laivaliike pysyy vuoden umpeensa\nvapaana, mutta Saksanmaan joilla ja kanavilla täytyy laivaliikkeen joka\ntalvi seisahtua yhä pidemmäksi ajaksi, kuta kauempana idässä ne ovat.\nRheinillä muodostuu jäälauttoja säännöllisesti joka talvi, ja kovina\ntalvina täytyy laivaliikkeen seisahtua joksikin ajaksi. Lampiloilla ja\nkanavilla taas luistellaan Rheinin maakunnissa viikkokausia, samoin\nkuin Hollannissakin. Elbe on Magdeburgin kohdalla jäässä noin 24\npäivää, Oderin keskijuoksu kuukauden, Weichselin suupuoli kaksin kolmin\nkuukausin. Mutta paljon kauemmin näissä joissa uiskentelee milloin\nsuurempia, milloin pienempiä jäälauttoja. Kaikki mainitut joet\njuoksevat etelästä pohjoiseen ja sen vuoksi niitten alkujuoksu\ntavallisesti joutuu tulville ja luo jääpeitteensä aikaisemmin kuin\nsuupuoli. Tämä taas saa suupuolessa aikaan vaarallisia jääpatouksia ja\nturmiollisia tulvia, joitten voittaminen ainoastaan suurien\npatorakennusten ja uomanoikomuksien kautta on ollut mahdollinen.\n\nSemmoiset ovat Saksanmaan ilmanalan yleiset piirteet. _Paikalliset\nolot_, etupäässä maanpinnan korkeussuhteet, niitä kuitenkin melkoisesti\nmuuttelevat. Keski- ja Etelä-Saksa ovat epätasaista maata, täynnään\nvuorijonoja, kukkulamaita ja ylänköjä. Vuoret muuttelevat tuulien\nsuuntia, suojelevat takanaan olevia maita missä kylmiltä, missä\nlämpöisiltä tuulilta, kallistavat viljelyksiä auringon puoleen taikka\nviettävät maineen varjoisaan pohjoiseen. Sen vuoksi tapaamme tällä\nalalla paljon \"ilmastollisia keitaita\", jotka ympäristöönsä verraten\novat missä edullisemmassa, missä epäedullisemmassa asemassa. Rheinin,\nMainin ja Moselin suojaisissa laaksoissa on päivärinteitä, joilla\njaloimmat viinit kypsyvät ja kaikenlaiset muut etelämpien seutujen\nkasvit viihtyvät. Mutta paljon enemmän on semmoisia keitaita, jotka\novat verraten paljon kylmemmät, kuin seudun vakinainen ilmanala\nedellyttää, nimittäin vuorimaat. On laskettu, että vuoden keskilämpö\nalenee noin puolen astetta kutakin sataa metriä kohti, minkä maa kohoo.\nUseimmat Saksan Keskivuorista ovat lähes 1,000 metriä korkeat ja\nkorkeammatkin, ja sen vuoksi siellä on jotenkin laajoja aloja, joissa\nilmanala ei ole niinkään edullinen kuin meillä Etelä-Suomessa, jopa\nsemmoisiakin, jotka tuskin vetävät Kuusamolle vertoja. Kilometriä\nkorkealla vuorella keskilämpö yllä olevan laskun mukaan on jo viisi\nastetta alempi, kuin juurella olevien seutujen. Mutta kasviston\nviihtymiseen nähden se on vielä tätä keskimäärääkin epäedullisempi.\nVuoristossa nimittäin, kumma kyllä, talvien kylmyys lisääntyy korkeuden\nmukana hitaammin kuin kesäin. Vuorilla toisin sanoen talvet ovat\nverraten lauhkeat, mutta kesät sitä kylmemmät. Siinä syy, miksi\nsemmoisissa keskilämmöissä, missä meidän maamme alavilla seuduilla\nvielä vilja kypsyy, Saksan vuorilla ei enää menesty puukaan. Kesän\nkylmyys on Saksan vuorimaissa vaikuttanut, että viljelys niissä on\nturhaan koettanut uusia aloja vallottaa. Monessa paikassa on sen päin\nvastoin täytynyt peräytyä ja jättää raivattuja alueita uudelleen\nmetsittymään.\n\n\nSade ja kosteus.\n\nYhtä tärkeä kuin lämpö, on jonkun ilmanalan viljelysarvon määräämiselle\nkosteus. Kosteuden puolesta Saksanmaan ilmanala tyydyttää kaikki\nkohtuulliset vaatimukset. Pikemmin se on liian kosteata kuin kuivaa.\n\nSataa kaikkina vuodenaikoina, enemmän kuitenkin sydänkesällä kuin\nkeskitalvella. Saksalaisten \"mätäkuu\" on heinäkuu, siis vähän\naikaisemmin kuin meillä. Syksy on verraten kaunista vuodenaikaa, paitsi\nPohjanmeren rannalla, jossa syksy on runsaimpain sateitten aika.\nPohjois-Saksassa Elben itäpuolella sateenmäärä on noin 450-550 millim.,\nElben länsipuolella jonkun verran runsaampi. Keski- ja Etelä-Saksassa\nsateenmäärä on koko joukon suurempi, noin 600-700 millimetriä vuodessa.\nVertauksen vuoksi mainittakoon, että se Suomessa häälyy 500 millimetrin\nkahden puolen. Varsinaista sadeaikaa ei ole, sateet ovat enimmäkseen\nlyhyet, mutta sataa sitä useammin. Harvoin sen vuoksi sade tulviakaan\naiheuttaa, paitsi joskus vuorimaitten liepeillä, kun tapahtuu valtainen\n\"pilvensorto\" (Wolkenbruch), tavattoman rankka sade, joka lyhyessä\najassa sortaa maahan enemmän vettä, kuin mitkään virrat ja ojat voivat\nmukanaan viedä.\n\nMutta ilmanala on kuitenkin melkoista kosteampaa, kuin yllä mainitut\nsateenmäärät edellyttävät. Mereltä tuleva ilma on täynnään vesihöyryä,\nvaikkei tämä aina sadakaan maahan. Kun talvella ei sada lunta, niin\nkosteus laskeutuu maahan härmänä, kesällä runsaana kasteena, ja kosteat\nsumut useinkin täyttävät sadekuurojen väliset aukot. Maa onkin siitä\nsyystä melkein alati hyvässä kasteessa ja parhaina kesähelteinäkin\ntapaamme kosteutta jotenkin lähellä maanpintaa. Sen vuoksi ovatkin\nSaksassa niityt niin vihannat vuoden umpeensa, metsät niin rehevät,\nlähteet alati kumpuavat, purot rattoisat. Toisina vuosina kosteus on\nliiallinenkin. Vaikkei Saksanmaalla yleensä satukaan varsinaisia\nkatovuosia, niin vaihtelee kuitenkin sateen määrä melkoisesti. Syynä on\njoko liiallinen sade kesällä, taikka lumen puute talvella. Useammin\nkuitenkin riittämätön lumipeite on syynä laihojen vahingottumiseen.\n\nKun muistamme, että laihot Suomessakin toisina talvina turmeltuvat\nliian vähän lumen vuoksi, niin käsitämme hyvin, kuinka Saksassa\nlumipeite tavallisinakin vuosina on riittämätön. Saksan talvi on\nyleiseen melkein samanlaista, kuin talvi Suomen etelärannikolla\njoulukuussa. Pakkaset eivät ole niin kiinteät, että lumi pysyisi, vaan\npitkälliset ja vetevät suojat enimmäkseen sulattavat sen yhtä pian kuin\nse tulikin, jättäen maan paljaaksi ja veteläksi, kunnes uusi pakkanen\nsen jäädyttää ja uusi lumisade peittää. Suuret myrskyt, jotka talvella\nlakaisevat Pohjois-Saksan avaria viljelysaavoja, vievät mukanaan lumen,\nellei suoja ole ennättänyt sitä kiinnittää. Toisinaan lumi sataakin\nvaltaavain tuiskujen kera, joiden voimalle meidän rauhallinen talvemme\nei tiedä vertoja. Lumen tulo on silloin niin runsas, että se voi\nseisauttaa Saksankin rautateitten jättiläisliikkeen moneksi päiväksi,\nja pahimmat kinokset ovat kaira-auroilla pois korjattavat. Vaikka siis\ntalvi Itämeren eteläpuolella onkin leuto meidän talveemme verraten,\nniin ovat sen ilmiöt kuitenkin usein suurenmoisemmat. Mutta pakkanenkin\nvoi joskus lyhyiksi ajoiksi alentua 20°-30° jäätymäkohdan alapuolelle\nSaksanmaan äärissä.\n\nAinoastaan vuoristoissa talvi kattaa maan pysyvällä lumivaipalla.\n\"Vuoristoissa lumi ei koskaan jää tulematta\", lausuu eräs saksalainen\nmaantieteilijä, \"ja se pysyy kauvan, verhoo havumetsät hopean hohtavaan\nkorupukuun ja kattaa maan kauttaaltaan tieksi, jota pitkin puita\nvoidaan kuljettaa valtateitten varsiin taikka virtain rannoille.\"\nMoinen kuvaus todistaa, ettei rekikeli Saksanmaan alavammilla mailla\nole hyvinkään vakinaista. Mutta lumi ei ole vuoristossa ainoastaan\npysyväinen, sitä myös sataa paljon runsaammin kuin lakeuksilla.\n\nYleinen ilmiö kaikissa vuorimaissa on, että sateen tulo niissä on\njohonkin määrättyyn korkeuteen saakka paljon runsaampi, kuin vuoriston\njuurella. Syynä tähän ilmiöön on se seikka, että vuoret pakottavat\ntuulia kohoomaan kylmempiin ilmakerroksiin. Samalla kun ilma\nkohotessaan jäähtyy, niin se myös maksaa tämän voimanponnistuksen\nluovuttamalla sateena osan kosteudestaan. Suomessa emme tätäkään eroa\nhuomanne selvään muualla, kuin Lapin tuntureilla, mutta Saksan\nvuorimaissa on ero jo hyvin tuntuva ja suurin tietysti Alpeilla. Siinä\nsyy, miksi vuorinen Keski- ja Etelä-Saksa saa enemmän sadetta, kuin\nlakea Pohjois-Saksa. Yleensä voidaan alankomaan ja vuoriston rajaa\npitää sateenmääränkin rajana. Niinkin yksinäiset ja verraten\npienialaiset vuoristot kuin Harz saavat koko joukon enemmän sadetta\nkuin ympäristö. Mutta ne seudut sitä vastoin, jotka ovat vuoriston\ntakana, vallitsevan sadetuulen, Saksassa merituulien suojassa, saavat\ntyytyä vähempään sateenmäärään. Niitten osa on jo osaksi vuorilla\nsatanut. Yksinäisen Harzinkin itäpuolella on moinen seutu, vaikka pieni\nalaltaan, joka on kuivempaa, kuin läheiset lakeudet kahden puolen. Sama\non muiden vuorimaitten laita. Alppien pohjoisrinteillä sataa toisin\npaikoin jopa 2,000 millimetriä vuodessa, Saksanmaan Keskivuoristoissa\nnoin 1,000 millimetriä. Tämäkin sateenmäärä on lähes kahta vertaa\nsuurempi, kuin mitä alavilla mailla sataa.\n\nUsein kokee sen vuoksi matkailija pettymyksiä, vaeltaessaan Saksanmaan\nromantisissa, raunioistaan ja taruistaan kuuluilla vuorilla. Harva se\nmatkustaja, joka Brockenille, Harzin korkeimmalle kukkulalle noustuaan,\nsaa nauttia sen avaran näköalan ihanuutta. Enimmäkseen kukkulaa verhoo\nkaamea sumuvaippa, jonka läpi eivät näy edes lähimmät kukkulatkaan.\n\nBrockenilla onkin vuodessa 241 sumupäivää, ja kauniit päivät ovat\nenimmäkseen talvella. Sama on laita Thüringissä, Schwarzwaldissa ja\nvarsinkin Riesengebirgessä, sumu tavallisesti peittää kauneimmat\nnäköalat. Glatzin Schneebergiltä näkyy Schneekopp, Riesengebirgen\nkorkein kukkula, keskimäärin noin kuutena päivänä vuodessa. Talvella\novat näköalat sittenkin vapaammat, ja epäilemättä sekin puolestaan\nvaikuttaa siihen, että hiihtäminen Saksan vuoristoissa vuosi vuodelta\nleviää ja saavuttaa suosiota.\n\nSumu ja sade eivät ole ainoa haitta, joka kesäaikana tuottaa\nmatkailijalle pettymyksiä Saksan maisemissa. Lukemattomat tehtaat\nsyytävät ilmoihin kivihiilisavua, joka teollisuusalueissa peittää\nvähänkin kaukaisemmat maisemat likaiseen harsoonsa. Vielä\nhäiritsevämpää on se savu, joka keväisin kohoo Pohjanmeren rannoilta,\nkun sikäläisiä soita poltetaan. Sankkana vaippana se kohoo korkealle\nilmaan ja purjehtii merituulen kantamana kauas sisämaahan, jopa Alppien\nreunoille saakka, käärien kaikki maisemat harmaan ruskeaan, katkuavaan\nhuntuunsa. \"Taivas on silloin pilvetön\", kertoilee muuan kirjailija,\n\"ja aurinko laskee veripunaisena ikäänkuin suunnaton tulipalo.\"\n\nMuistan jyrkän vastakohdan, kun erään kerran Kreikan ja Italian\nhelottavista väreistä aivan äkkiä saavuin Pohjois-Saksan lakeuksille.\nKaikki värit olivat täällä raskaammat, sameammat, luonnon viheriäkin\nikäänkuin saven sekaista. Yksitoikkoiset pilvilautat uiskentelivat\nmatalalla lakeuksien päällä, ja sini, joka niiden välistä pilkotti,\noli ikäänkuin rauennut. Omituisen kolealta tuntui tämä luonto\näkkinäkemältä, ja tämän vastakohdan nähdessäni älysin, miksi nämä\nseudut roomalaisten sotilaitten ja kauppiaitten mielestä tuntuivat niin\nkaameilta ja usvan kiehtomilta. Mutta toiselta puolen, missä taivas\nusein verhoutuu pilviin, siellä ovat valaistukset vaihtelevammat,\ntunnelmat rikkaammat. Nousevat myrskyt, taivaanrannalle painuvat\nukkospilvet, poutataivas harvinaisena sitä ihanampi, syvämietteiset\nauringonlaskut, kaikki tämmöiset taivaan ilmiöt ovat sitä ihanammat\ntämmöisessä maisemassa, jossa näköpiirin lakeus pakosta kohottaa\nkatsetta korkeuksiin, jossa taivaan jokapäiväinen ilmaus on\nraskasmielinen vakavuus.\n\nMutta ei ainoastaan säitten mukaan vaihtele Saksanmaan taivas, eri\nseuduillakin on omat vivahduksensa. \"Toisenlainen on\", lausuu Ratzel,\n\"pilvikatto Pohjanmerellä, jossa pilvet repaleisin syrjin riippuvat\nmustan, herkästi kuohuvan meren päällä, toisenlainen Alppien äärillä,\njoitten kirkkaita sinisiä seiniä kohti lujasti vyötetyt,\nkorkealaitaiset pilvilaivat seilailevat, kokoontuakseen korkeimpain\nkukkulain ympärille ankkuriin. Ja vielä toisenlaiselta näyttävät ne\nrusottavat, kullalla silatut, alta melkein suoriksi viistetyt\npilvenpankot, jotka itsepintaisesti lepäävät Saksan Keskivuorten\npäällä, ikäänkuin eivät tahtoisi milloinkaan väistyä. Itä-Saksan\npaksun, kolme ja neljäkin kuukautta pysyvän lumipeitteen päällä,\nAlppien rinteitten päällä kaartuu siniheleämpi tammikuun taivas, kuin\nLuoteis-Saksan lakeuksilla, joita talvellakin kattaa kostea, vihmainen\npilvivaippa. Ja syksyllä taas on ylänkömaitten säteilevä taivaankansi\nvaikuttava vastakohta virranlaaksojen sumuille.\"\n\nSaapuessaan Välimeren auringonpaisteisilta rannoilta Saksaan oikopäätä\njonain raskaana, pilvisenä päivänä, matkustaja elävästi tuntee\nilmanalain erotuksen. Mutta saapuessaan Saksanmaan rannoilta meren\npoikki Suomen rannoille samanlaisena päivänä, palaava matkamies\nehdottomasti tuntee samanlaisen tunteen, katsellessaan niitä kaameita\nhöyryjä, jotka hatariksi laihoiksi pilviksi hitaasti kokoontuen ujuvat\nhänen vastaansa kotimaan karisilla harmailla rantavesillä. Silloin hän\ntulee ajatelleeksi, että pimentola on puolestaan hänen maansa Saksaan\nverraten. Ja kuitenkin tiedämme, että Suomessakin luonnon vihannat\nvärit, taivaan sininen kansi, helteessä helottavien vuorien kyljet\nsaattavat olla niin hehkuvan kirkkaat, ettei paremmasta väliä.\n\n\n\n\n\nSAKSANMAAN MAISEMAT.\n\n\nLähestyessämme Itämeren puolelta Saksanmaata kohtaamme rannikon, joka\nmelkein kaikkialla kohoo selvänä merestä. Se ei ole hajaantunut\nlukemattomiksi saariksi ja luodoiksi, niinkuin oman maamme eteläinen ja\nlounainen syrjä, vaan saaria on harvassa, ja missä niitä ensinkään on,\nsiellä ne kuuluvat melkein yhtämittaisena juoksevaan rantaviivaan. Vesi\nmataloituu tasaisesti rannikkoa lähestyessämme, mutta vuorovesien puute\nItämeressä kuitenkin vaikuttaa, että rantavedet ovat kuljettavia niin\npitkältä, kuin syvyyttä on riittävästi. Ranta itse kohoo enimmäkseen\nkuivana ja toisin paikoin ylävänäkin merestä.\n\nToisenlainen on Pohjanmeren rannikko. Vuorovesien erotus on melkoinen,\ntulvavuoksilla yli 3 metriä, ja vielä myrskyn yhtyessä vuokseen voi\nmerivesi kohota jopa seitsemänkin metriä tavallista korkeammalle.\nSemmoinen meri runtelee rantojaan toisella voimalla, kuin tulvavuoksia\nja myrsky tulvia puuttuva sisämeri. Varsinainen rantaviiva on katkennut\nsaaririutaksi, jonka takana meri leveältä on niin matalaa, että se\npakoveden aikana on suureksi osaksi aivan kuivana. Ja tämän leveän\nvuoronkuivan takana on varsinainen ranta pitkät matkat niin alavaa ja\nvetistä, että se ainoastaan suurenmoisilla rakennuksilla on voitu\nsaattaa asuntakelpoiseksi. Satamiksi pätevät ainoastaan jokien\nsuistamot. Mutta juuri tältä lyhyeltä rannikolta, joka on laivakululle\nkaikkein vaarallisimpia sekä myrskyjensä että matalainsa vuoksi,\nhaarautuu Saksanmaan vuosi vuodelta kehittyvä ja paisuva laivaliike,\nsillä se on valtameren rantaa, Itämeren taas ahdassuisen sisämeren\nranta. Saksanmaalla on Itämeren rantaa suorin tein noin 900 kilometriä,\nPohjanmeren rantaa vain 300 kilometriä.\n\nRannikon takana leviää lännessä kapeampi, idässä leveämpi alankomaa,\n_Pohjois-Saksan alanko_. Ainoastaan lännessä tämä alue kuitenkin on\naivan tasaista, idässä se enimmäkseen on kumpu- ja kunnasmaisema jossa\ntoisin paikoin tapaamme laajoja järviseutuja satoine lampineen ja\njärvineen. Melkoiset vetevät joet ovat kyntäneet palstoihin tämän\nalangon, idästä länteen: käsin lukien _Memel eli Niemen_, joka laskee\n_Kurisches Haff_ nimiseen omituiseen merenlahteen, _Weichsel_, joka\nPuolasta tullen loppumatkallaan kulkee Saksan kautta ja osaksi laskee\nsamanluontoiseen _Frisches Haffiin_, osaksi taas selvään mereen, ja\n_Oder_, joka _Warthe_ nimisen lisäjoen saatuaan purkaa vetensä _Oderin_\neli _Stettinin Haffiin_. Pohjanmereen laskevat _Elbe_, Pohjois-Saksan\ntärkein joki, _Weser_, pienehkö suojoki _Ems_, ynnä vihdoin kuuluisa\n_Rhein_. Rhein on suistamokseen rakentanut kokonaisen maan,\nAlankomaitten kuningaskunnan, joka aikanaan jakoi muun Saksan\nvaltiolliset kohtalot, mutta nyt on itsenäinen valtakunta.\n\nMemeliä lukuun ottamatta kaikki nämä joet tulevat vuorimaasta, joka\neteläpuolella rajottaa Pohjois-Saksan alankoa; mutta useimpien lähteet\novat jo Saksanmaan rajain ulkopuolella. Weichsel alkaa Itävallan\npuolelta Karpateilta ja virtaa halki Puolan, ennenkuin se Saksaan\ntulee. Oderin lähteet ovat niinikään Itävallan äärissä, Sudeteilla,\nElben saman vuorimaan luoteisessa päässä, Böhmissä. Ainoastaan Weser ja\nEms ovat kauttaaltaan saksalaisia jokia, Rhein saa päävetensä aina\nAlppien sisimmistä sopukoista, Gotthardin vuorisolmusta saakka, ja\nvirtaa alkumatkansa Sveitsissä.\n\nVuorimaata, joka rajottaa Pohjois-Saksan alankoa etelässä, sanotaan\nyhteisellä nimellä _Saksanmaan Keski-vuoristoksi_, vaikk'ei se suinkaan\nole yhtenäinen, vaan hyvinkin hajanainen ryhelmä erinäisiä ja\nrakenteeltaankin toisistaan suuressa määrin eroovia vuoristoita ja\nvaaramaita. Tämän vuorimaan eteläisenä rajana on Tonavan laakso, jonka\ntakaa Alppien alue alkaa. Itäisimpinä jäseninä Saksanmaan\nKeskivuoristossa ovat _Sudetit ja Riesengebirge, Erzgebirge ja\nBöhmerwald_, jotka kolmelta puolen piirittävät Böhmin syvännettä.\n_Fichtelgebirgen_ vuorensolmusta pistää luodetta kohti _Thüringerwald_\nja tämän pohjoispuolella kohoo erillään muusta vuorimaasta yksinäinen\n_Harz_, ikäänkuin joukko summattomia muurahaiskekoja keskellä lakeutta.\n_Hessin ja Weserin_ vuorimaan kautta kuljemme edelleen _Rheinin\nliuskevuoriin_ ja vihdoin _Ardenneihin_, joitten toinen pää jo on\nBelgiassa. Nämä vuoristot yhteensä muodostavat _Keski-Saksan\nvuoristokynnyksen_, jonka eteläsyrjästä alkaa _Etelä-Saksan vuori- ja\nlaaksoalue_. Tällä alueella taas huomaamme seuraavat maisemat:\nYlä-Rheinin laaksoa reunustavat länsipuolella Vogesit, itäpuolella\nSchwarzwald, ynnä kummankin vuoriston pohjoinen jatko. Sekavaa\nvuori- ja laaksomaata, jonka läpi Neckar ja Main virtaavat Rheiniin,\nerottaa eteläpuolella _Schwabin ja Frankin Jura_ Tonavan laaksosta.\nTonavan eteläpuolella on maa jälleen lakeata, mutta ylävää. Se\nkohoomistaan kohoo aina Alppien juurelle saakka. Tämän ylänkömaan\nluonnontieteellinen nimitys on _Alppien eteismaa_. Sitä jakavat\npalstoihin yhdensuuntaiset vuolaat alppivirrat _Iller, Lech, Isar ja\nInn_. Näitten yhteisillä voimilla Schwarzwaldista kainona jokena alkava\n_Tonava_ jotenkin lyhyellä matkalla paisuu niin mahtavaksi kymeksi,\nettä se jo Saksanmaan ja Itävallan rajalla kykenee vaatimaan itselleen\nvaltikkaa Keski-Europan jokien joukossa.\n\n\"Vom Fels zum Meer\", kaihoista mereen saakka, tällä runollisella\nkuvalauselmalla saksalainen usein lyhyesti käsittää kaikki ne eri\nseudut, mitä näin olemme huomanneet hänen isänmaahansa kuuluvan.\nKalliot, joita hän tarkottaa, ovat _Alpit_, jotka lukemattamme\nlumihuippuineen valtavan muurin tavoin rajottavat tätä eteismaata\netelässä, halliten Baijerin näköaloja aina Tonavaan ja vielä kauemmaksi\nJuran pohjoisille rinteille saakka.\n\nKerrotaan Limingan miehen päätä kovasti huimanneen, kun hän ensi kerran\nlaski Puolangan kylläkin korkeita maantiemäkiä. Mäkisuomalainen\nhymyilee niittysuomalaisen heikkoa päätä, mutta kun hän itse tulee\nSaksanmaan keskivuoriin ja kiipeilee vaaroilla, jotka kohottavat päänsä\nyli pilvien puolentoista kilometrin korkeuteen, niin seisahtuu hän\npuolestaan ihmettelemään niitten huimaavaa korkeutta. Niiden rinnalla\nhuonommat Lapin tunturitkin ovat vain kunnaita.\n\nMutta saksalainen matkailija, joka kesälomallaan niin mielellään\nvaeltaa kotoisten tunturiensa raikkaissa havumetsissä, louhisilla\nselänteillä, hän huokailee kuitenkin hiljaisessa mielessään niiden\nvähäpätöisyyttä, sillä niillä ei ole ikuista lunta, eikä jäävirtoja, ne\nsanalla sanoen jäävät vähäksi Alppien suurenmoisten selänteitten ja\nkukkulain rinnalla.\n\nSe että Alpit eivät ole Saksanmaata, onkin saksalaisen mielestä hänen\nisänmaansa suurimpia luonnonpuutteita. Saksalaiset hallitsevat\nainoastaan kapeata rintakaistaletta, korkeammat selänteet kuuluvat jo\nItävallalle ja Sveitsille. Saksalainen lohduttaa itseään sillä, että\nAlppimaissa edes asuu pääasiallisesti saksalainen väestö.\n\nMutta muutoinkin on saksalaisten mielestä heidän maansa luonnonrajoissa\neräitä suuria puutteita. Rheinin, Saksan tärkeimmän vesiväylän suistamo\nkuuluu vieraalle valtakunnalle, vaikka tosin heimolaiselle kansalle.\nMutta kaikkein kipein haitta on Böhmi, sekä valtiollisesti että\nkansallisesti vieras maa, joka pistää niin syvälle varsinaiseen\nSaksanmaahan ja melkoisessa määrässä hajottaa sen eri osien\nyhtenäisyyttä.\n\nLuonnonmaantieteellisesti nämä osat oikeastaan kuuluvat niin läheisesti\nSaksanmaahan, että ne tavallisesti käsitelläänkin sen yhteydessä,\nsamoin kuin myös Tanska ja Puola. Tämä kuvauksemme kuitenkin noudattaa\nnykyisiä valtiollisia rajoja, joiden ulkopuolelle historia on ne\njättänyt.\n\n\n\nPohjois-Saksan alanko.\n\n\nMonikin matkustaja on varmaan Itämeren satamasta Berliiniin ajaessaan\noudostellen katsellut niitä maisemia, joita leviää rautatien kahden\npuolen. Lähestyessään niin mahtavaa maailmankaupunkia hän odottaisi\nyhtämittaisia viljavia vainioita, joissa kylä kohoisi kylän vieressä;\nmutta sen sijaan juna halkoileekin mäntykankaita, karuja nummia tai\nsuomaita, ja viljelysmaat ovat odottamattoman laihoja. Pohjois-Saksa\ntodella onkin enimmäkseen laihanlaista maata. Karut kankaat, suomaat ja\nviljavammat savikot vaihtelevat keskenään näköjään jotenkin\nepäsäännöllisessä järjestyksessä ja ainoastaan savikot pätevät\nluonnostaan viljelysmaaksi. Moiset irtaimet maakerrokset peittävät\nvaihdellen kaikkialla Pohjois-Saksan alankoa, kiinteä kallio ei pistä\nesiin juuri muualla kuin Rügenin rannoilla, Lüneburgin nummen reunassa\nja Berliinin eteläpuolella matalassa kunnasmaisemassa. Muualla\nvuoripohja on syvällä löyhäin maitten peitossa. Mutta missä porauksien\nkautta on pohjakalliota tutkittu, kaikkialla sen on huomattu olevan\ntoisenlaista kiveä kuin ne lukemattomat isommat ja pienemmät paadet,\njoita pintakerrokset ovat täynnään. Nämä paadet, joista kansa, kiinteän\nkallion puutteessa, on halki vuosisatain saanut rakennusaineensa, ovat\nniin ollen muualta tulleet, samoinkuin maakin, jonka sisään ne ovat\njoutuneet. Kiven laatu viittaa siihen, että ne ovat kulkeneet tänne\nSkandinaviasta. Nykyisen Itämeren takaa ovat siis niitten emokalliot\netsittävät.\n\nMaanpinnan korkeuserotukset eivät tosin olen Pohjois-Saksan alangolla\nsuuret, mutta omituiset. Koko Pohjois-Saksan kautta kulkee idästä\nlänteen rinnan kaksi leveää, löyhistä maalajeista muodostunutta\nmaanselännettä, joitten poikki joet ovat uomansa uurtaneet. Pohjoista\nsanotaan _Baltiseksi maanselänteeksi_, eteläistä _Eteläiseksi\nmaanselänteeksi_. Melkoisessa määrin ne vaikuttavat vesien juoksuun,\nmutta siitä huolimatta suuremmat virrat, Weichsel, Oder ja osaksi\nElbekin ovat uurtaneet uomansa niiden poikki. Korkeudet eivät ole\nsuuria, Turmberg Danzigin luona, joka on Baltisen maanselänteen korkein\nkukkula, kohoo kuitenkin Kolin tasalle, s.o. noin 330 metriä\nmerenpinnasta. Keskimäärin Baltisen selänteen korkeus on vain 150-200\nmetriä.\n\nBaltisella maanselällä näemme maisemia, jotka lukemattomine järvineen\nja lampineen vilkkaasti muistuttavat mieleemme Suomen järvimaisemia,\nvaikka nuo vesistöt eivät olekaan yhtä aavoja. Suurimmat selät ovat\n_Spirding-järvi ja Mauer-järvi_ Itä-Preussissa ja _Müritz-järvi_\nMecklenburgissa. Keski-Europassa moiset järviseudut ovat aivan\nharvinaisia ja sen vuoksi Baltisen maanselän järvimaisemat kumpuineen,\nsoineen ja uinailevine pintoineen vaihteeksi omituisella tavalla\nviehättävät matkailijaa ja suomalaiselle ohi vilahtaessaan ikäänkuin\nheittävät tervehdyksen etäisestä kotimaasta. Erinomaisen kauniit ja\nhyvin hoidetut metsät kohentavat varsinkin Mecklenburgissa näitten\nseutujen luonnonsuloa.\n\nEteläinen maanselkä ei ole yhtä yhtenäinen, virrat sen katkaisevat\npaljon leveämmillä laaksoilla. Luontonsa puolesta se on karumpaa ja\nvähemmän asuttua, vallitsevana puuna on mänty. Mutta sen irtaimien\nkerroksien alla, pohjakallion sisässä, on melkoisia kivennäisaarteita.\nPuolasta tullen se kulkee länteen päin samanlaisessa kaaressa kuin\nBaltinenkin maanselkä ja päättyy Lüneburgin nummeen Elben vasemmalla\nrannalla.\n\nMolempain maanselkäin välillä on leveä _laaksomaa_ jonka jakavat\nBrandenburg, Preussin sydän, ynnä Posen. Tätä laaksoa pitkin juoksevat\nOderin ja Elben lisäjoet idästä länteen käsin, ja kun ne on ollut\nhelppo kanavilla yhdistää, niin kulkee Pohjois-Saksan kautta tähän\nsuuntaan laaja vesitieverkko. Mutta maa on niin alavaa, että virtain\nrantoja on täytynyt pitkät matkat padoilla korottaa, viljelysmaitten\nsuojaksi. Uupumattomalla tiedolla ja tarmolla Saksan kansa on ryhtynyt\nnäitäkin suureksi osaksi karuja tai vesiperäisiä maita viljelemään.\nKankaille tuodaan suurkaupungeista lantaa, vesiperäiset maat on\nvuosisatain kuluessa jotenkin tyyten kuivattu, soiden viljelys edistyy\nripeästi uusia tieteellisiä viljelystapoja käyttäen.\n\nOn kuitenkin semmoisiakin seutuja, joita on melkein mahdoton aivan\nkuiviksi saada. Tunnetuin tämmöisistä seuduista on _Spreewald_\nBerliinin kaakkoisella puolella. Spree haarautuu tällä alueella monen\nmoneksi pieneksi putaaksi, jotka jakavat maan saariin. Liike tapahtuu\nmelkein yksinomaan veneillä, milloin pakkanen ei sillota tätä\nmonimutkaista jokiverkkoa. Spreewaldin rämeissä on säilynyt meidän\npäiviimme saakka pieni jäännös vendien slaavilaisesta kansasta, joka\nnäitä maita hallitsi, ennenkuin saksalainen uutisasutus keskiajan\nlopulla vähitellen valtasi maan.\n\nKankaineen, soineen, lakeuksineen, utuisine taivaanrantoineen nämä\nseudut tekisivät hyvinkin yksitoikkoisen vaikutuksen, ellei\nvainioitten, metsäin ja niittyjenkin vaihtelu virkistäisi silmää.\nMieltä lisäksi kohottaa se maanparannuksen pyrintö ja huolellisuus,\njoka kaikkialla kohtaa kulkijaa ja joka ei halpojakaan paikkoja jätä\nhunningolle, vaan koettaa luonnon puutteetkin \"parhaaksi kääntää.\"\n\nMutta ei Pohjois-Saksan alanko sentään ole kauttaaltaan näin karua,\nlaajalta on parempiakin maita. Kuivatut lietemaat jokien rannoilla ovat\nhedelmällisimpiä, mitä koko Saksassa on. Baltisella maanselällä on\nseutuja, jotka ovat vanhastaan tunnetut viljavuudestaan, kuten\n_Uckermark_ Oderin länsipuolella, ynnä laajat alat Mecklenburgissa ja\nHolsteinissa, missä maankamara on hienoa, tuulen kantamaa löss-multaa,\nmerkeliä ja makumultaa. Yhtä paljon kuin matkustaja vieroo\nBrandenburgin männikkönummia ja soita, yhtä vilkkaalla ihastuksella hän\nsilmäilee niitä oivallisia viljelyksiä, jotka Lauenburgissa pukevat\nkummut ja laaksot rehevään sarkaryijyynsä, jättäen kuitenkin siellä\ntäällä väliin vähän kivisemmän kummun, jyrkemmän rinteen, joko\npyökkimetsän juhlallisten holvikaartojen tai voimallisten tammikkojen\ntyyssijoiksi. Laakson pohjalta ehkä hohtaa uhkuvain rantain välistä\nihana järvi, joka pintaansa kuvastaa rauhaisan pikkukaupungin\npiirteitä, hyvin rakettuja voipia maalaistaloja, anteliasta viljavuutta\nja vakaata viljelystä.\n\n\nWeichsel.\n\nItä-Preussin vetevin joki on Weichsel. Oltuaan yläjuoksullaan kappaleen\nmatkaa Itävalta-Unkarin ja Preussin rajana Weichsel mutkaa Puolan\nsisäosiin ja on tämän maan varsinainen valtasuoni. Oivallisena\nkulkuväylänä, samoin kuin suuri lisäjokensa Bugkin, Weichsel kuljettaa\nDanzigiin valtaavat määrät Puolan puutavaraa ja viljaa ja saksalaiset\nteollisuustavarat sitä pitkin palaavat takaisin sisämaahan. Noin\nviisikolmatta penikulmaa, neljännen osan koko pituudestaan, se juoksee\nSaksanmaan aluetta. Nelisen penikulmaa suustaan Weichsel haarautuu.\n_Nogat_, jonka rannalla on Saksalaisen ritarikunnan muinainen\npääkaupunki Marienburg uljaine rakennuksineen, vie vettä Frisches\nHaffiin, mutta pääosa vedestä kulkee nykyään, rantadyynin murrettuaan,\nsuoraa tietä Danzigin mutkaan. Tämän murtautumisen kautta on Danzig\njäänyt syrjään valtaväylästä, mutta kun tämä mataluutensa ja hankalain\nhiekkamuodostuksiensa vuoksi on laivaliikkeelle epäsovelias, niin\nvarsinainen liike edelleenkin poikkeaa Danzigin vanhaan hansasatamaan.\nSinne ohjaavat suuret tukkilautat, sinne hatarasti kyhätyt lotjat,\njotka kulkevat ainoan matkansa virran voimalla ja sitten määräpaikkaan\nsaavuttuaan hajotetaan, sinne rautaiset kuorma-alukset hinaajineen,\nsinne upeat matkustajalaivat. Saksanmaa siten Weichselin ansiosta saa\nsuuren osan Puolan kaupasta, mutta toiselta puolen tämä liike auttaa\npuolalaisen kansallisuuden taistelua saksalaistuttamista vastaan\nitäisissä rajamaakunnissa.\n\nWeichselin suistamo, virran lietteistä mereen kasvanut, oli puolen\nvuosituhatta takaperin suurena suona aina siitä kohdasta, jossa Nogat\npäävirrasta eroo. Tämän rämeisen suistamon, \"Werderin\", kuivaaminen ja\nviljeleminen oli Saksalaisen ritarikunnan hyödyllisimpiä töitä. V. 1288\ntyö alettiin ja seitsemän vuoden kuluttua se oli suoritettu. Ensimäiset\nviljelijät tuotiin Hollannista, jonka asukkaat vanhastaan olivat\ntottuneet tämänkaltaiseen kamppailuun sekä merivettä että jokivesiä\nvastaan. Uutisasukkaat kaivoivat suomaan läpi ristiin rastiin ojia ja\nkanavia ja rakensivat tästä erinomaisen lihavasta maasta\nviljelysseudun, joka on Saksan hedelmällisimpiä.\n\nMutta vaikka tämä vilja-aitta onkin vedenalaisuudesta vallattu, niin\ntäytyy asukkaitten yhä vieläkin olla alituisesti valmiina puolustamaan\nvallotustaan virtaa vastaan, joka keväisin uhkaa murtaa sulut ja\nuudelleen peittää anastetut maat. Weichselin kevättulvat ovat\nsuupuolessa vaaralliset, koska lumi ja jää sulavat koko joukon\naikaisemmin virran lähteillä kuin suupuolessa. Sen kautta ensimäinen\ntulvavesi ja latvaosan jäät suupuoleen saapuessaan kohtaavat kiinteän\njääpeitteen, joka sulkee tien mereen. Virran poikki muodostuu\njääpatoja, joitten takana vesi nopeaan kohoo, ja silloin ovat\nmarshimaan tokeet vaarassa, asukkaat istuvat ahdistunein mielin\nhuoneissaan ja odottavat, milloin vartijoilta saapuu kutsu tulla\nvalleja suojelemaan, taikka ehkä tulva yllättää ja piirittää talot ja\nkylät. Talo, joka ei ole kumpuaan riittävän korkeaksi rakentanut,\njoutuu silloin auttamatta veden ja jäälohkareitten valtoihin. 1829\npadot murtuivat 84 kohdasta ja koko Weichselin suistamo joutui veden\nalle. Myöhemminkin on sama uudistunut, saaden aikaan miljoonien ja\nkymmenien miljoonien vahingot.\n\nAinaisen tulvavaaran torjumiseksi kaivettiin Weichselille 1890-luvulla\nuusi laskuväylä mereen. Sen kautta on kevättulva nyt muuttunut paljon\nsäyseämmäksi, eikä niin suurien vahingoitten uudistumisesta enää ole\npelkoa.\n\nSaman palveluksen kuin Weichsel Puolalle tekee liettualle _Niemen_,\nsaksalaisten _Memel_. Sekin välittää suurta puutavaran ja\nmaanviljelystuotteiden laskua, teollisuus- ja siirtomaatavarain nousua,\nollen Grodnoon saakka laivoilla kuljettava. Joki laskee Kurisches\nHaffiin, mutta kun tämä lahti on niin matalaksi liettynyt, että\nsuuremmat laivat eivät enää voi sitä kulkea, niin on Niemenin suu\nkanavalla yhdistetty Memelin kaupunkiin, josta meriliike alkaa. Siellä,\nmaansa äärimäisessä sopukassa, saksalaiset tekevät naapurimaan kanssa\nsuuria kauppoja ja tietysti hyötyvät tästä suuresta takamaasta\nvastaavassa määrässä.\n\nNiemenin maisemia kukkuloineen, metsineen ja vanhoine paikkoineen\nkiitetään ylempää kauneiksi, mutta lähempänä suistamoaan tämäkin joki\njoutuu omalle rakentamalleen maalle, joka sen mukaan on alavaa ja ennen\non ollut rämeistäkin. Mutta Niemeninkin suistamo on kauttaaltaan\nkuivattu ja siitä on saatu mitä parasta viljelysmaata.\n\n\nOder.\n\nOder alkaa Sudettien ja Karpattien välimailta synkkäin jalokuusien\nvarjostamasta suosta. Pienoisesta purosta se nopeaan paisuu rajuksi\nvuorivirraksi, joka uhkaillen kohisee syvässä, itse kaivamassaan\nrotkolaaksossa. Mutta sen vuorimatka on lyhyt, pian laakso avartuu,\njoki juoksee alangolle ja alavia maita se sitten vaeltaa mereen saakka.\nRatiborin luona se jo on niin tyyntynyt, että sitä voidaan kulkea\nmelkoisilla aluksilla. Pensas- ja niittyrantain välitse juosten sen\nmuodostelee umpisalmia ja lampia kahden puolen, niinkuin yleensäkin\nalankomaiden joet, jotka lenkoilevat paljon ja tuon tuostakin syövät\npoikki omia mutkiaan. Maaperä on täällä laihaa, paitsi lietemailla,\nviljelys vaivalloista, laihot niukat. Mutta sitä rikkaampaa on\nYlä-Schlesiassa maan sisusta. Tuon tuostakin kohoo mäntymetsäin\ntakaa sulatusuunien, sinkkitehtaitten, kivihiilikaivosten, tai\nrautavalimoitten korkeat piiput ja ainainen savu kiehtoo maisemaa.\nRannalla veturi, virralla hinaaja puskutellen vetää näitä aarteita\nalamaihin, ja liikettä vilkastuttaa puolalainen lautturijoukko, joka\nvankasti kootulla lautallaan laskee ylämaiden metsätavaroita\npuumarkkinoille.\n\nMutta Oderin rauhallisuus on petollista. Vaikka joki itse kulkeekin\nalavia maita, niin seurailee sitä kuitenkin vasemmalla puolella pitkät\nmatkat Sudettien korkea sininen vuorijono, joka on Saksanmaan\nsateisimpia. Oder saa sieltä useita tuittupäisiä lisäjokia, _Neissen,\nKatzbachin, Boberin_, muita mainitsematta, ja milloin vuorimaassa lumi\näkkiä sulaa, taikka sattuu valtavia rankkasateita, silloin nämä nopeaan\npaisuvat ja syytävät päävirtaan niin ahtaen vettä, että sävyisästä\nOderista äkkiä tulee Saksanmaan vaarallisin joki.\n\nKun Breslau monine tornineen on taakse jäänyt, niin käyvät rannat niin\nmataliksi, että asukkaitten on tuon tuostakin täytynyt rakentaa patoja\nviljamaitten suojaksi. Näillä seuduin Oder puolen vuosisataa takaperin\nhävitti tulvallaan noin 40 miljoonan markan edestä omaisuutta.\n\nKatkaistuaan eteläisen maanselän, jota korkeammat hiekka- ja\nsavikkotörmät osottavat, Oder jälleen tulee väljemmille maille, joilla\nvain siellä täällä korkeampi mäki tai maanaalto sitä lähestyy.\nGrünebergin kohdalla näemme moisella mäellä kummaksemme reheviä\nviinitarhoja. Tämä paikka on merkillinen siitä, että se nykyään on\npohjoisin kohta maan päällä, missä viiniköynnöstä menestyksellä\nviljellään.\n\nSaatuaan viimeisen Riesengebirgestä tulevan syrjäjokensa Oder kohtaa\npoikkilaakson, jonka pohjaa kulkee kanava Spreehen, ja tämä Berliiniin\nvievä valtatie saa suurimman osan virran liikkeestä.\n\nSiltakohtana tärkeän Frankfurtin taakseen jätettyään Oder joutuu\nkorkeilla padoilla suojelluille lietemaille (Oderbruch), jotka vielä\nkahdeksannellatoista vuosisadalla olivat laajana asumattomana suona.\nFredrik Suuren toimesta nämä seudut kuivattiin. Työn suuruutta todistaa\nmainitun kuninkaan lause, että hän oli tässä rauhallisilla keinoilla\nvallottanut kokonaisen maakunnan.\n\nNykyään ovat nämä seudut parhaita viljelysmaita. Täällä kohoo varsinkin\nviinapolttimoitten piippuja taajassa, tärkkelys- ja sokeritehtaitten\nniinikään. Oderin ja _Warthen_, Saksan puolalaisten valtajoen,\nyhtymäpaikkaa vartioi Kustrinin linnotus.\n\nOderin vaihtelevimmat maisemat ovat Pommerissa, kussa joki suuntaansa\nmuuttaen katkaisee Baltisen maanselän. Stettinin ohi virrattuaan se\npurkaa vetensä _Oder-haffiin_, jonka _Usedom_ ja _Wollin_ nimiset\nsaaret erottavat Itämerestä. Nämä saaret, joihin Kustaa Adolf astui\nmaihin kolmenkymmenen vuoden sotaa alkaessaan, ovat syntyneet osaksi\nOderin tuomista, osaksi meren aaltojen ja merivirran kasaamista\nlietteistä. Täällä tarun mukaan lepää haffin aaltojen alla Vinetan\nvanha kaupunki, joka muka yhdennellätoista vuosisadalla mereen sortui.\nKalastajat kertovat tyynellä ilmalla näkevänsä pohjassa katuja ja\nraunioita, mutta myöhemmät tutkimukset ovat osottaneet, että nämä näyt\novatkin olleet vain vedenalaisia särkkiä ja louhikoita. Vineta lienee\nkuin lieneekin mielikuvituksen luoma.\n\n\nElbe, Saksin Sveitsi.\n\nElben lähteet ovat Riesengebirgen alati vetisillä tunturiniityillä,\nsaman vuorijonon luoteisessa päässä, jonka kaakkoisesta päästä Oder\nlähtee vuoriston toiselle puolelle. Elbe sen vuoksi juokseekin\nalkumatkansa Böhmissä, kooten sen maan kaikki vedet, lukuiset\nSudeteilta laskevat vuorivirrat, Moldaun, joka yhtymäpaikalla on\nleveämpi kuin Elbe onkaan, ynnä Egerin. Elbe sen vuoksi on jo\nvoimistunut melkoiseksi kymeksi, kun se vuoriston läpi murtauduttuaan\nsaapuu Pohjois-Saksan alangolle.\n\nElbe on murtanut vuoriston heikoimmasta kohdasta, s.o. sen\nmatalanlaisen hiekkakivikynnyksen, joka yhdistää Erzgebirgen ja\nRiesengebirgen. Uomansa on se murtanut niin syvälle, että laivat\nesteettömästi voivat tämänkin solan nousta, vaikka virta onkin kova.\nMurtolaakso on Saksan kuuluimpia matkailijamaisemia, paljon mainittu\n\"_Saksin Sveitsi_\".\n\nHiekkakiviylänkö on nimittäin syöpynyt aivan kohtisuoraan alaspäin,\nmissä juokseva vesi on päässyt sitä uurtamaan. Siten on Elben kahden\npuolen syntynyt äkkijyrkät vuorenseinämät, joita poikkirotkot tuon\ntuostakin katkaisevat, jopa toisin paikoin erottavat valtaviksi\näkkijyrkiksi patsaiksi. Virralta nähden ja rannoilta nämä kalliot ovat\nylen romantiset ja tunnelmarikkaat, mutta jos jonkun poikkirotkon\npohjaa kohoamme vuorensyrjän päälle, niin huomaammekin olevamme\nyksitoikkoisella ylängöllä, jota mäntymetsät ja karunlaiset viljamaat\nkeskenään jakelevat.\n\nKen siis tahtoo \"Saksin Sveitsin\" maisemain viehätystä nauttia, pysyy\nElben rannoilla. Mutta siellä tuskin löytyykään ainoatakaan\nkallionpolvea, ainoatakaan rotkonpohjaa, jota eivät matkailijain\nanturat olisi kuluttaneet polulle. Jopa kaikkein äkkijyrkimmät\nkallionseinätkin, joihin luulisi olevan mahdotonta ihmisneuvoin\nkiivetä, on koeteltu ja kavuttu. Tänne nimittäin saapuvat Saksin\nkaupungeista \"alppikiipeilijäklubit\" harjottelemaan itseään suurempiin\ntehtäviin, ja vaikkeivät nämä vuoret olekaan hyvin korkeita, niin on\nniillä kuitenkin löydetty monta \"kiipijäreittiä\", jotka kyllä kysyvät\nsekä rohkeutta että huimauksesta vapaata päätä, ja joille olisikin\nmahdoton päästä muuta kuin joukolla ja kaikilla vuorikiipeilijäin\napuneuvoilla. Nämä nuoret urheilijat ovat ensimäisinä nousseet\nmuutamille kallionpatsaille, joilla tuskin lienee ketään ennen käynyt,\nellei joskus entisinä vainoaikoina.\n\nMoisen 222 metriä korkean vuoren päällä on Königsteinin linna, joka\nvartioi Elben laaksoa. Rikkirevitympi, ikäänkuin ryhmä rauniopatsaita\non _Bastei_, jonka ulos pistävästä, korkeasta \"saarnastuolista\" näitten\nomituisten maisemain koko runollinen piiri näkyy.\n\nAvautuvat sitten Saksin aaltoilevat kentät. Savisena, vuolaana Elbe\nvirtaa loistavan, taiteellisen Dresdenin läpi ja halkoilee sitten\nlakeuksia, joilla niin usein on taisteltu verisiä taisteluita ja\nratkaistu, ei ainoastaan Saksan maitten, vaan joskus koko\nmaanosammekin. kohtalo. _Mulde_ ja _Saale_ tuovat vasemmalta\nErzgebirgen, Fichtelgebirgen ja Thüringin vesiä. _Havel_ taas ja sen\nsyrjäjoki _Spree_ keräävät liikavesiä siitä, lakeasta matalajärvisestä\nlaaksosta, joka jatkaen Oderin yläjuoksun suuntaa yhtyy Elbeen sillä\nkohdalla, mistä tämä joki, pitkän matkaa pohjoista kohti virrattuaan,\nuudelleen kääntyy luoteeseen, laakson suuntaan.\n\nSitä ennen on Elbe kuitenkin tehnyt länttä kohti pitkän mutkan, jonka\npartailla moni nuori suomalainen opinetsijä on aikoinaan astellut.\nTämän mutkan varrella on nimittäin kaksi uskonpuhdistuksen historiasta\nkuuluisaa paikkaa, Wittenberg ja Magdeburg. Jos näillä seuduin kuljemme\njoen poikki itärannalta länsirannalle -- Flämingin ylänköä onkin liike\nkulkenut ikivanhoista ajoista, koska maat sen kahden puolen olivat\nrämeitä -- niin huomaamme, miten Elbe on ikäänkuin maanlaatujen raja.\nVasemmalla rannalla seurailee virtaa kaistale lihavaa, mustaa multaa\nrehevine niittyineen ja viljavine peltoineen, kuuluisa Magdeburgin\nlakeus (_Magdeburger Börde_). Mutta oikealla rannalla on hietikko\nvallitsevana maanlaatuna. Siellä on laajoja karuja kankaita ja näiden\nlomassa suota. Elben rannassa vain on itäiselläkin puolella lihavaa\nalavaa lietemaata.\n\nElben rannat käyvät loppumatkalla yhä matalammiksi; ainoastaan parissa\npaikassa lähestyy virtaa korkeampi maa, ja niissä onkin ikivanhain\nsiltapaikkain tilalla kaupunkeja. Vielä enemmän kuin 150 kilometrin\npäässä virran suusta tulee vastaamme valtameren tuntu, vuorovesien\nliike. Kahden puolen jokea leviävät tulvamaat eli jokimarshit yhä\nleveämmiksi, vasemmalla rannalla _Altes Land_, \"vanha maa\",\njoka ennen muita rämeestä kuivattiin, nykyään kuulu satoisesta\nhedelmäviljelyksestään, _Kedingen_ ja _Hadeln_ kauempana meren\nhengessä, oikealla rannalla taas Holsteinin ylistetyt marshit. Hampurin\nkohdalla Elbe jakautuu moneen haaraan ja korkea maa ulottuu lyhyellä\nmatkalla aivan virtaan kiinni. Tämä paikka oli vanhastaan mukava\nylimenopaikka ja siinä syy, miksi Hampurin tilalle alkuaan kaupunki\nsyntyi. Toinen ja vielä tärkeämpi syy oli se, että suurimmat laivat\npääsivät vuoksivedellä siihen saakka nousemaan.\n\nHampurin alapuolella Elbe yhä enemmän leviää, niin ettei lopulta rantoja\nnäy. Vesi on sameata ja savista. Kohdatessaan suolaisen meriveden, jota\nnousuveden synnyttämä virtaus kahdesti vuorokaudessa kuljettaa\nsisämaahan, multahiukkaset painuvat pohjaan lietteeksi ja muodostavat\nsärkkiä, jotka aallokon ja virtauksen vaikutuksesta lakkaamatta\nmuuttavat paikkaansa. Uupumatta täytyy sen vuoksi ruoppauskoneitten\nolla työssä väyliä auki pitääkseen. Lukemattomat eriväriset ankkuroidut\ntynnörit, majakkalaivat, vilkkumajakat, laivamerkit ja väylävalot\njohtavat laivoja mereltä Hampurin satamaan yöllä ja päivällä.\n\nMutta tässäpä yhtyykin meriliikkeeseen sisämaan vesiväylä, joka\nhaarautuu kautta koko Pohjois-Saksaan ja ulottuu syvälle Böhmiin\nsaakka.\n\n\nItämeren ranta.\n\nJos kartasta katselemme Itämeren etelä-rannikkoa, niin näyttää se\nalkuaan olleen paljon epätasaisempi, täynnään niemiä ja lahtia, joiden\nnenätse ja suitse taitava käsi on piirtänyt uuden sulavan rantaviivan.\nMonessa paikassa entiset lahdet vielä näkyvät järvinä tämän rantaviivan\ntakana. Niin tosiaan onkin tapahtunut, ja taiteilija, joka on tämän\n\"möljäystyön\" suorittanut, on se samainen meri, jonka täytyy kylkiään\nkahnata noihin rantoihin.\n\nKun ranta on pitkältä matalaa, niin aaltojen on helppo liikutella\npohjassa olevia aineita ja pienempiä kiviäkin. Vähitellen ne\nvierittelevät näitä aineita yhä lähemmä rantaa ja kovilla myrskyillä\nvihdoin hyökyaallot nakkelevat niitä kauas kuivalle maalle. Mutta\nsemmoisissa paikoissa, missä vesi on niin matalaa, että aallot\nmurtuvat, jo ennenkuin rantaan ennättävätkään, muodostuu kauemmaksi\nmereen riutta, joka kohoomistaan kohoo ja vihdoin erottaa mutkia ja\nlahtia rantajärviksi eli laguneiksi. Mecklenburgin, Pommerin ja\nmolempien Preussien rannat ovat täynnään semmoisia muodostuksia.\nRiuttain ja särkkien syntymistä edistää vielä merivirta, joka Itämeren\netelärannalla enimmäkseen kulkee vallitsevan tuulensuunnan mukaan\nlännestä itään. Missä meressä on runsaasti hiekkaa, sitä kohoomistaan\nkohoo kuivalle maalle ja tuuli kasailee sitä korkeiksi nietoksiksi eli\n_dyyneiksi_. Itämeren rannalla, missä vedenpinta ei vuorovesien\nvaikutuksesta sanottavasti vaihtele ja pehmeätkin rantamuodostukset\nkestävät meren hyökkäykset, dyynit ovat viljelyksen vihollisia. Mutta\nPohjanmeren rannalla ne sitä vastoin monessa kohden auttavat asukkaita\nsuojelemaan lihavia vesijättöjään, \"marshimaitaan\", meren hyökkäyksiä\nvastaan nousuveden aikana.\n\nNämä voimat yhdessä ovat muodostaneet Pohjois-Saksan rannalle ennen\nmainitut _haff-lahdelmat_, joita kapeat särkät erottavat avomerestä.\nPaitsi entisiä näyttää tällä rannikolla paraillaan olevan uusiakin\nhaffeja tekeillä. Länsi-Preussin pohjoisimmasta nokasta kasvaa mereen\nkasvamistaan kieleke, joka uhkaa lopulta sulkea Weichselin suun ja\nerottaa Danzigin mutkan avomerestä. Mutta kun särkän kärjessä on\nkokonaista viisikymmentä metriä vettä, niin edistyy kasvaminen hyvin\nhitaasti, ellei se ehkä ole jo seisahtunutkin. Rügenissä ovat\nsamanlaiset muodostukset sitoneet yhteen ryhmän kallioita, jotka ennen\nolivat hajanaisena saaristona.\n\n\nRügen\n\nViivähtäkäämme vähän kauemmin _Rügenissä_, tuossa mereen ulkonevassa\nmelkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin\nsuosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä\nItämeren ääriltä löytyy.\n\nMatalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se\nnäyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat,\nmutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo\nse epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet\nsaaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen\nrunsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet\nkannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi\nsaaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.\n\nRügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot,\nvehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät\nvaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin\nkallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren\nlaajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi\ntunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.\n\nRügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien\nsekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu\nmonessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja\ntämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat\nmaisemat. Semmoinen muodostus on _Stubenkammer_, saaren koillisin\nniemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat\nihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava\nnäköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen.\n\"Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla\", lausuu eräs\nsaksalainen kirjailija. \"Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi\nihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain,\nmahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät\noksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125\nmetriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen,\nsilmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat\nhyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein\nmereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti\nsai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit\nvoitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta\nken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli\nrannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko\nkohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta\nvioletista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia,\nennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu\nStubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset,\nrotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta\nvaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta\nkun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset\nvarjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun\nsiellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla\ntuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat\nvanhain jumalten haamut.\"\n\nSaksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko\nPohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset\nvendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen\nnäille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä\nmonelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta\nhäneltä saksalaiset saaren anastivat.\n\nEi siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin\nasukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin\nkuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja\nainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen\nsäilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on\npuolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli\nniin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen\nkerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.\n\nRannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin,\nmutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa\nja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia,\nvaloisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille\npistää maan sisälle pitkiä vuonoja, \"_föhrdejä_\", joissa aina perukkaan\nsaakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla\nylläpitää jonkinlaisia väyliä -- niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin\nvälillä -- mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin\naluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä\nhyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa\nsijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei\nole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.\n\nElben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat\nedellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme\nsiellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein\nalastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli\n\"moorit\". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä\nsanotaan _geestiksi_, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi\non mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja\nviljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan \"_marsheiksi_\".\nMarshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa\nmereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä,\nmutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan\n\"_wattimereksi_\". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria,\n_Friisien saaret_, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä\nsuuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.\n\nTuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja\nosasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta\nvaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä\nkäyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri\non pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä\nlietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut\nkaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä\nuusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla\nhinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä\ntavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja\nettä mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se\npuolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.\n\nGeestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin\nkasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina\nhävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren\nankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä\nole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä\naiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.\n\nSuurin yhtenäinen alue näistä geestimaista on _Lüneburgin nummi_, joka\nkäsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.\n\n\nLüneburgin nummi.\n\nSaksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli\nja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa\nolemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan,\nmiten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla\nhyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin\ntällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat\ntammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren\ntuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla,\nniin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle\njäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin\naalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet\nistutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei\nmenesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat\nmaakamaran ainoa köyhä peite.\n\nKilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin\nse hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin\non lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos\nkuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain\npolttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai\nihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla\nauteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa\npuroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta.\nJonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen\njanoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta,\nmutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä\nharhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan\nmatkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita,\nkarkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät,\nainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa,\nvikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen\netäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan\noleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta\neivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin\nperin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme.\nNummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan\nkangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat\nviheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee\npaljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit\nperhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta\nylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella\nkiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi\nonkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä.\nKeskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä\npikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys\ntoisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman\ntunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä\nmuistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin\nhäiritsemän ratapenkeren päällä.\n\nMutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin\ntuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään\nvesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja\nviljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat\nerinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi\ntäältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin\npohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen\nreunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten\nhuolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito.\nLampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin\nlappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon\nohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein\npuolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se\noli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin,\nräätikkään kukittua tatarvainioihin --- tatar on nummen tärkein vilja\n-- ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä\nomissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet.\nTatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan\nja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään\ntatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.\n\nMutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin\npieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin\nkerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka\ntaholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa\nkulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.\n\nAutiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben\npohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei\nlaajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat\njakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara\nPohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta.\nMetsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa\nrepaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään\nkasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta\njärjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja\nuudelleen kasvulle ja viljelykselle.\n\n\nPohjanmeren marshit.\n\nNäille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren\nvarsinaiset rannikot, \"marshit\", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä\nvastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä.\nAstuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme\nseutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon\nparhaita antimia.\n\nMarsheja erotetaan kaksi lajia, _jokimarshit_ ja _merimarshit_.\n\nJokimarshit, jommoisia on varsinkin Elben alajuoksun varrella -- Elbe\non aikain kuluessa täyttänyt pitkän leveänlaisen merenlahden -- ovat\nselvään syntyneet jokien kuljettamasta lietteestä. Saksanmaan joet\nvirtaavat enimmäkseen niin pehmoisella kalliopohjalla, että vesi siitä\nhelposti irrottaa suuret määrät kalkkia, savea ja hiekkaa. Lisäksi ne\nkuljettavat mukanaan runsaasti kaikenlaisten elimistöjen jäännöksiä.\nNiin ovat merenlahdelmat vähitellen täyttyneet. Missä tulvavesi pääsee\nvesijätöille leviämään, siellä se vielä kohottaa rakentamiaan maita\nnäillä jätteillä.\n\nPaljon laajemmat ja hedelmällisemmät ovat kuitenkin ne marshit,\njotka Pohjanmeren rantoja paartavat. Ne ovat monimutkaisemman\nluonnonrakennustyön tuloksia, kuin jokimarshit.\n\nHienoin liete, jonka virrat kuljettavat mereen saakka, laskeutuu\nherkemmin pohjaan suolaisessa kuin suolattomassa vedessä. Sen vuoksi\njokien suistamoon kerrostuu lietettä lietteen päälle, kunnes tämä\nkerrostuma kasvaa vedenpintaan saakka. Mutta lisäksi suolaisen ja\nsuolattoman veden sekaantumisaloilla tapahtuu _kemiallisia muutoksia_,\njotka saavat veteen liuenneita kivennäisaineita saostumaan ja pohjaan\nlaskemaan. Rannikkovedet, missä suolainen ja suolaton vesi sekaantuvat,\novat sen vuoksi ikäänkuin suunnattomia kemiallisia työpajoja, joissa\nuutta lietemaata valmistuu.\n\nMoisessa sekavedessä (_Brackwasser_) -- sekavedeksi voimme sitä\nnimittää siitäkin syystä, että se harvoin on selkeätä, vaikk'ei tuuli\nolisikaan pohjaa myllertänyt -- kuolee alati _äärettömät joukot pieniä\nlikoeläimiä_, joita sekä suolainen merivesi, että suolaton jokivesi on\ntäynnään. Sekavesi on nimittäin epäterveellistä sekä suolaisen, että\nsuolattoman veden likoeläimille, jonka vuoksi kummatkin siinä heittävät\nhenkensä. Nämä pienet eläimet lannottavat maata sekä elimillään, että\nkalkista tai piikivestä muodostuneilla kuorillaan. Toisinaan voi puolet\nlietemaan koko aineesta olla pienien likoeläimien ruumiita. Siinä\nselitys, miksi marshit varsinkin virtain suistamoiden kahden puolen\novat niin erinomaisen hedelmälliset ja kuivattuina kasvattavat niin\nhämmästyttävän runsaita heinä- ja viljasatoja.\n\nSemmoisissa paikoissa, missä virta laskee verraten tyveneen ja matalaan\nmereen, kasvaa suistamo ulospäin, muodostaen mereen deltan. Mutta\nPohjanmeri, joka on maapallon myrskyisimpiä meriä, ei ole päästänyt\nElbeä, Weseriä eikä Emsiä kasvattamaan suistamoaan rantaviivaa\nulommaksi, vaan aallot anastavat lietteet sitä myöden, kuin virta niitä\nmereen purkaa, ja hajottelevat niitä pitkin rannikkoa.\n\nNäin ovat syntyneet marshit, näin myös \"_wattimeri_\", joka nousuvedellä\non aaltojen peitossa, pakovedellä taas suureksi osaksi kuivana.\n\nHyvin aikaiseen ihminen näyttää huomanneen näitten rannikkomaitten\nerinomaisen hedelmällisyyden ja asettuneen niihin asumaan. Ja aikaiseen\nhän varmaan ryhtyi niitä suojelemaan rakennusmestarin omia\nvihanpurkauksia vastaan. Meri, joka ne oli pykäillyt, pyrki niitä myös\nkovien myrskyjen sattuessa hävittämään, hollannissa kehittyi ensiksi\npatorakennustaito. Sieltä se levisi Luoteis-Saksan marshimaille.\n\nJos nousuveden aikana maan puolelta lähestymme marshimaan reunaa, niin\nkohoo eteemme sisäpuolelta jotenkin jyrkkä valli, joka on viittä, jopa\nkymmentäkin metriä korkea. Kammon sekainen tunne valtaa ensikertalaisen\nmielen, kun hän padon juurelle päästyään kuulee aaltojen ulkopuolella\nkuohuvan päänsä päällä ja hyökkäävän patoa vastaan. Kun hän on padon\npäälle noussut, niin silmää kohtaa suurenmoinen näkö. Meren ja yhtä\ntasaisen marskin reunaa pitkin juoksee kummallekin puolelle pato silmän\nsiintämättömiin. Kymmeniä kilometrejä näemme aaltojen hyökyvän tätä\nsuurenmoista lumotusta vastaan. Alavia heinä- ja viljamaita risteilevät\nojat ja kanavat, joita vähä väliä juoksee padossa oleviin\nsulkuportteihin. Pelto pellon vieressä, niitty niityn laidassa ja\nlaitumilla upeat hevoslaumat, lihavat lehmikarjat, lukemattomat\nlammaslaumat näiden vahvain varustusten turvissa. Mutta jos odotamme\nveden laskemista, niin kohtaa meitä meren puolella toinen näky. Padon\njuurella alkaa maa kuivaa, vesi virtaa nopeaan ulospäin, yhä edemmä\nväistyy meren hohtava pinta, kunnes sen sijalla lopulta on kihisevä\nmärkä pohja simpukkariuttoineen ja savikoineen. Lokkia, meripääskyjä,\nhyyppiä ja muita merilintuja saapuu tuhansittain joka taholta ahmimaan\nherkkuja, joita meri on jättänyt runsaasti katetulle pöydälleen --\nkaloja, äyriäisiä, meritähtiä, simpukoita, ostereita ja veteisen\nmonenlaista muuta makukarjaa. Padon jykevät portit aukenevat itsestään\nja kanavista alkaa vesi, kussa omin voimin, kussa tuulimyllyjen\nkäyttämäin pumppulaitosten voimalla virrata mereen. Mutta nousuveden\npalatessa portit taas jyskien itsestään sulkeutuvat ja aallot hyökyvät\nyhä lähemmäksi vallitusta. Milloin tavallista korkeampi tulvavuoksi\nsattuu, silloin on heikoilla paikoilla vaara tarjona ja kylistä\nhälyytetään ihmiset linnan valleille vartioimaan, kuni sodassa ainakin\non tapahtunut, että hirmuöinä asukkaat ovat maanneet kasoissa\nvalleillaan, estääkseen jotakuta matalaa kohtaa murtumasta; hyvin\ntietäen, että jos meri alkuun pääsee, niin aukko nopeaan repeää\nsuuremmaksi ja tuota pikaa pellot ja talot hautaantuvat veden alle.\nEntisten vuosisatain historia tietää kertoa tulvaonnettomuuksista,\njoissa satojatuhansia ihmisiä on yhtenä yönä kotineen ja kontuineen\nhukkunut ja maat pitkiksi ajoiksi menetetty meren saaliiksi. Vaikka\novatkin talot tekokummuille rakennetut ja muureilla suojatut, niin\neivät nämä varustukset voi semmoisia luonnonmullistuksia vastaan\nkestää.\n\nYhä vankemmiksi opitaan kuitenkin patojakin rakentamaan. Entisen\nrahvaankokemuksen ja taidon avuksi on saatu uudenaikainen insinöritiede\nja rauta- ja sementtiteollisuus. Suurenmoisia summia uhrataan tähän\ntyöhän, sekä entisten viljelysten suojelemiseksi että uusien\nvaltaamiseksi wattimerestä. Tämä maa on niin arvokasta, että se hyvin\nkannattaa suuretkin uhraukset. Tuo taistelu on saksalaisille nykyään\nkansallinen asia, jota kaukana sisämaassakin kiintymyksellä seurataan.\nFriisien ankara painiskelu luonnonvoimien kanssa on kohotettu\nesikuvaksi, jonka jokainen saksalainen koulupoika tuntee.\n\nUuden marshimaan vallottaminen wattimerestä tapahtuu niin sanoaksemme\n\"soluttain\". Tässä työssä nykyään menetellään seuraavasti. Uloimmasta\nreunapadosta rakennetaan mereen lyhyitä poikkipatoja. Nämä poikkipadot\nmurtavat aallokkoa, ennenkuin se pääpadolle ennättää, ja lietteet\npääsevät siten nopeammin kerrostumaan niitten välisessä tyvenemmässä\nvedessä. Kun saarrettu wattipalsta on lietteistä kylläksi kohonnut,\nniin sen ulkolaitakin suojellaan padolla ja umpeen vallitettu palsta\nkanavilla ja pumppulaitoksilla kuivataan. Siten on wattimerta\nvuosisatain kuluessa vallotettu kappale toisensa jälkeen, 100-1000\nhehtaarin suuruisia palstoja kerrallaan. Kylät kuitenkin mieluummin\nrakennetaan geestin läheisyyteen, vaikka se tavallisesti on kymmenen\ntai parinkymmenenkin kilometrin päässä rannasta. Tähän on syynä sekä\nturvallisuus että parempi vedensaanti, sillä vaikka marshilla on joka\npuolella niin runsaasti suolaista vettä, niin on sitä vastoin\nkunnollisesta juomavedestä useinkin puute.\n\nMerimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapea\n_Pohjois-Friesland_, Eiderin suulla _Eiderstedt_, joka ulottuu niin\nkauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri\ntällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta\ntunnetut _Ditmarshit_, sekä Elben länsipuolella _Hadeln_, ynnä\nWeserin suistamon kahden puolen _Wursten, Stadland ja Butjadingen_.\nItä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan\nsisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen on _Jademutka_, johon Weser\nennen laski, -- kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi\nsen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen\nhakemaan itselleen uuden laskupaikan, -- toinen taas _Dollart-lahti_,\njohon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee.\nDollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti\nEmsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa\nmenetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.\n\n\nFriisein saaret ja Halligit.\n\nSaarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin\nja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen\nryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvat _Borkum,\nJuist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog_, joilla on tunnetuita\nkylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmat _Nordstrand,\nPellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm_.\n\nAlkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä\ntodistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia\ndyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi \"geestisisus\". Tämän\njatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat\ndyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri\noli osaksi \"haffina\", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät\nnämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen\nhävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä\nsaarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti\nrepeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä.\nJos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta\nruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle.\nMutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja\nkysyy suuria varoja.\n\nHalligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne\nnäyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja\nvallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin\nreheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno,\nhiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia\nkappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.\n\n\nHelgoland.\n\nNäitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan\noma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni\nkalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia,\nsortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen\nkalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja\nkaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät\npienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka\nnyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.\n\n\nDyynit.\n\nDyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen\nluomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne\nnäyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat\njyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus\ntavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon\nkorkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin\nrannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia\nmäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä\nsuurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää\nharjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista\nmielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin\nvuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan.\nEnsimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän\ntoisen takana usein kolmas ja niin edespäin.\n\nDyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka\ntuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat\nvaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään.\nOmituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä\nnäitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat\nhietasara (_Carex arenaria_), pienilehtinen arho (_Arenaria\nserpyllifolia_), rantakaura (_Ammophila arenaria_) ja rantavehnä\n(_Elymys arenarius_) ynnä tyrnipensas (_Hippophae rhamnoides_).\nVarsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille\nseuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan,\nkuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin,\nviihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen\nympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit\ntyöntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan\nrehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on\nvielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät\nhiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.\n\nYmmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren\nrannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin\nkuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka\nkerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen\nvaltavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja\nhiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää\nyhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain\ntuuli irti saa.\n\nTämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen\npuolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän\nhiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä\nharja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä\nja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien\nkuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa\nkauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri,\nmutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin\nvuodessa.\n\nVaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla\nhautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja\nkokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni\netenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat\nhiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen,\nmutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren\nhaffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat\nmahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan\nhietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne\nvihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille,\nniin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.\n\nNämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan\nrannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan\nsyntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat\nmyrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas\nuseat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on\nhävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin\nkielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta\nkahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että\nhiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien\nedestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches\nHaffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa\n1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan\nhietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.\n\nDyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta\nihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa,\nmutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.\n\nOnneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän\ntaistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää.\nApulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka\novat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten\nluontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot\nvääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka\njuurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä\nsyvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen\nalan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan\nkasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa,\nsitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi\nhiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko\nvoimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen\nkorkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin,\netenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen\nsuojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä\naikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan \"kiinnitetyt\".\n\nOnni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas\nsisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja\nsuuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.\n\n\nPohjanmeri ja Itämeri.\n\n\"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen\", lausuu Ratzel näitten\nmolempien merien rantamaisemia verratessaan, \"Itämeren taas idyllinen\".\nOsaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain\nmuodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa\nyleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on\nvähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja\nsuojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on\nkuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin\nVälimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini,\nja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on\nviheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin\nmyrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi.\n\"Watit\" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa\nPohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean\nharmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä\nluontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit.\nNiiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan\nmelkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä,\nviljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia\nristeilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään\nvettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla\nainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa\nkattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten,\npunaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet\nkohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät\nyhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden\nympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman\nviheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät\nnuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle\nmuistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus\nestää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen\nalle.\n\nMissä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja\nlahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren\nvaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain\nlaajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin\nVeneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta,\nFrieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin\nkuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja\nsiitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi\nryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät\nmuurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean\nnäköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan\nmuodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten\ntiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja\nAlankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin\nsiniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen\nonkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen,\npunaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä\ntäällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta\nvoimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen\nja tornineen.\n\n\nLuoteis-Saksan kohosoilla.\n\nWeserin länsipuolella Pohjois-Saksan alanko muuttuu suoksi. Niinkuin\nmeri leviää maa rannattomiksi aavoiksi, joilla ainoastaan siellä täällä\njoku matala hiekkakumpu pistää polveaan suon ruskeasta pinnasta. Tosin\non muuallakin Pohjois-Saksan alueella tiheässä samanlaisia soita, mutta\nne eivät laajuutensa puolesta likimainkaan vedä vertoja Frieslandin ja\nOldenburgin aavoille.\n\nNämä suot ovat syntyneet hiekkapohjalle sen kautta, että liete taikka\nrautaruoste on sitonut hiekkajyväset toisiinsa vettä läpäisemättömäksi\npohjaksi. Suot ovat tosin meren rannallakin korkeammat meren pintaa,\nmutta rannikkoa reunustavat dyynit estävät vettä vapaasti mereen\njuoksemasta. Vetisellä pohjalla alkaa valkosammal rehottaa. Sitä myöden\nkuin sammal kasvaa, alimmat osat siitä mätänevät muroksi. Näin\nmurokerros vahvenemistaan vahvenee, ja kun se säilyttää vettä ikäänkuin\npesusieni, niin ei ylimpänä kasvavalta sammalkerrokselta lopu kosteus\neikä ravinto. Vuosituhansien kuluessa on siten kasvanut murokerros,\njossa toisin paikoin ei ole viidenkäänkolmatta metrin syvyydestä pohjaa\ntavattu. Tavallisesti kasvaa suo keskeltä hieman korkeammaksi kuin\nreunoilta, ikäänkuin matalaksi kilveksi. Saksan lämpöisemmässä\nilmanalassa sekä mätäneminen että kasvu tapahtuvat paljon nopeammin,\nkuin meidän maamme rahkasoilla.\n\nKolkompaa maisemaa, kuin moinen kohosuo on, ei ole helppo kuvitella.\nVihannuutta ei missään, paitsi virtain liejuisilla rannoilla, jotka\nkuitenkin ovat niin syvälle kaivautuneet, ettei niitä näy suolle.\nMaanpinta näyttää ikäänkuin palaneelta. Ainoastaan sammal viihtyy ja\ntoisin paikoin kitukasvuinen kanerva. Ihmiselämää ei näy muuta kuin\nharvassa polttoturvetta valmistavaa työväkeä ja heidän kehnoja,\nkoivujen ympäröimiä majojaan. Koivu on melkein ainoa puu, joka näillä\nsoilla toimeen tulee. Keväällä virkistää vaeltajan silmää vielä\nsuomyrtti, variksenmarja, kellokanerva (_Erica tetralix_), Saksan\nsoitten varsinainen asukas, kihokit ja eräät toisetkin vaatimattomat,\nmutta muualla Saksassa osasta harvinaiset kasvit. Vielä köyhempi kuin\nkasvisto on eläimistö. Linnut eivät viihdy näillä suojattomilla\naukeilla; ainoastaan sammakoitten, myrkyllisten kyitten ja sisiliskojen\nmielestä ei maailmassa maata parempaa, ja sääsket pitävät ilmassa\niloaan, keijuen sankkoina pilvinä.\n\nSuurin näistä soista on _Bourtangermoor_ Emsin vasemmalla rannalla.\nSillä on paikkoja, mihin ei näy ainoatakaan puuta, majaa eikä lapsen\nmittaa korkeampaa pensasta, niin pitkältä kuin silmä kantaa.\nUloimmatkin suosiirtolat, jotka koivulehtoineen kauan päilyivät\ntakanamme siintävinä kaukosaarina, ovat lopulta vaipuneet taivaanrannan\nalle. Vielä enemmän kuin meri täyttää moinen aava rannaton suo mielen\näärettömyyden tunteella. Ainoastaan kapeat, vaaralliset polut vievät\nsuon poikki ja moni on niiltä eksyttyään hukkunut suon petollisiin\npohjattomiin liejuisin. Mutta siitä huolimatta kulkivat jo roomalaiset\nlegionat näitten soitten poikki, sotiessaan Pohjois-Germanian heimoja\nvastaan. Pyöreistä, parin metrin mittaisista tammipölkyistä\nrakennettiin suon poikki kapulasiltoja, joitten jätteitä on löydetty\nsekä Hollannin että Saksan puolelta.\n\nMutta vaikka nämä suot näyttävätkin niin viheliäisiltä ja toivottoman\nköyhiltä, niin on niilläkin rikkautensa, jahka niitä opitaan\nkäyttämään. Mitäpä muuta ne ovat, kuin luonnon keräämiä äärettömiä\nhiilivarastoita, vaikka vielä ovatkin veden varassa. Murokerros\nkuoritaan päältä pois, käytetään lämmitysaineeksi ja moneen muuhunkin\ntarkotukseen, ja alemmat kerrokset muokataan viljelysmaaksi.\n\nKun joku kohosuon osa otetaan työn alaiseksi, niin siihen ensinnä\nkaivetaan syvä kanava, joka alkaa joko merestä taikka muusta\nlaivaväylästä. Tästä valtakanavasta kaivetaan kahden puolen\npoikkikanavia. Siten kuivanut murokerros kuoritaan pois ja valmistetaan\npolttoturpeeksi ja kaikenlaisiksi muiksi hyödyllisiksi tavaroiksi.\nMeidän aikamme teollisuus on tosiaan näyttänyt ihmeitä tekevän voimansa\nturvettakin käsitellessään. Siitä valmistetaan jos minkälaisia\nteollisuustuotteita, paperia, tapetteja, pergamenttia, kankaita, jopa\nvalkoisia kynttilöitäkin, vaikka tämä kummalta kuuluu. Suon pohjalle\nmuokataan sitten pellot. Kanavan varrelle syntynyt siirtokunta\nkuljettaa omilla laivoillaan turveteollisuuden tuotteita markkinoille\nja tuo mukanaan joko lantaa taikka lihavaa marshimaata peltojensa\nhöysteeksi. Siten siirtokunnan ympärille pian syntyy somat puutarhat ja\nvihannat vainiot, jotka leviämistään leviävät, sitä myöden kuin\nteollisuuskin edistyy. Nämä _fen-siirtolat_, joita Saksassa on ruvettu\nhollantilaisten esimerkin mukaan perustamaan, ovat menestyneet niin\nhyvin, että niissä jo asuu tuhansittain toimeen tulevia ihmisiä.\nKohosoitten viljelemisestä on tullut tärkeä taloudellinen kysymys,\nsillä noin 17 prosenttia Pohjois-Saksan alangosta on tämmöistä maata.\nVainiot ovat jo venyneet penikulmia pitkiksi ja yhä syvemmälle\ntunkeutuu viljelys ennen arvottomiksi luultuihin maihin. Missä ei ole\nsaatavana hiekkaa tai savea, siellä suota vielä vanhaan tapaan\npoltetaan ja tuhkaan kylvetään tatarta, ruista tai kauraa. Keväällä\nnäiltä soilta kohoava savu leviää yli koko Saksan aina Alppien\nrintamaan saakka, kiehtoen maisemat utuiseen huntuunsa.\n\n\nKeski-Saksan vuoristokynnys.\n\nVuoristomaisemissa, jotka etelässä rajottavat Pohjois-Saksan alankoa,\nolemme erottaneet kaksi osaa, Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja\nEtelä-Saksan vuoristo- ja laaksoseudut.\n\nTämän eron tekemiseen on sekä luonnonmaantieteelliset että\nasutusmaantieteelliset syyt. Keski-Saksan vuoristokynnys on yleisenä\nvedenjakajana Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä -- vaikka tosin\nsuurimmat virrat sen murtavatkin -- ja sitä pitkin myös kulkee\nPohjois-Saksan ja Etelä-Saksan asutuksen ja historiallisen kehityksen\nraja. Jos esim. astumme Thüringerwaldin poikki, niin tulemme muutamassa\ntunnissa toimeliaan mutta arkiluontoisemman pohjois-saksalaisen rahvaan\npiiriltä oikopäätä herttaisemman ja runollisemman etelä-saksalaisen\nrahvaan alueelle. Idästä länteen käsin lukien huomasimme tässä\nvuoristokynnyksessä seuraavat pääosat: _Sudetit_ Schlesian rajalla ja\nniitten jatkon _Riesengebirgen; Erzgebirgen_, jota pitkin raja Böhmiä\nvastaan kulkee; _Fichtelgebirgen, Thüringerwaldin_, muista erillään\nolevan _Harzin, Weser-vuoriston, Hessin vuoriston ja Rheinin\nliuskevuoret_. Alamme tämän kuvauksen Saksan keskivuoriston maisemista\nHarzista, joka pohjoisesta tullessamme ensimäiseksi vastaamme kohoo.\nHarzin maisemat ovat monessa suhteessa luontaiset keskivuoriston\nyleiselle maisemasävylle.\n\n\nKuvia Harzista.\n\nHarz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa\npuolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi\nihastuksella lukenut Heinen \"Harzinmatkaa!\"\n\nSuurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun\nhyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan\nnäköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu\nvarjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä\nemävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman\nmaanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt\njotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin\nmahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin\nmetsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia\nhietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta\npalstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet\nsuoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla\nkuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut.\nNäin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä\nlukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi.\nMutta nuo \"hietakasat\" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä\njuoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla\nvuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain\nulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka\nHarzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä\nkoko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston\nperuskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin\nmuovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden\npeitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.\n\nMaisemain vaikutus suuressa määrin riippuu säästä. Kun sattuu kylmä,\ntasainen vihmasade, joka Saksanmaan keskivuorilla ja varsinkin Harzissa\non niin tavallinen matkatoveri, niin on runosuonen vaikea viritä ja\nmaisemat jäävät sitä korkeampaa loistoa vaille, jonka intomieli niille\nsuo. Minulla oli koko sillä ajalla, minkä Harzissa samoilin, hyvin\nhuono sääonni, ja sen vuoksi näin maisematkin arkipäiväisillä silmillä.\nMutta kuinka lumoovan kaunista Harzin luonto voi olla, siitä ovat\nHeinen kuvaukset todistuksena. Tosin vuoriston metsät viime\nvuosisadan alkupuolella vielä olivat luonnontilassa ja kuuluisaa\nrunoilijaromantikkoa lisäksi suosi mitä paras sää, niinkuin näkyy hänen\nsanoistaan: \"Nousin vaaran, laskin toisen, loin katseeni moneenkin\nviehkeään niittylaaksoon. Hopeiset purot kohisivat, metsälinnut\nvisertelivät suloisesti, karjankellot helkkyivät, Jumalan aurinko\nkultasi paisteellaan monenlaiset viheriöitsevät puut ja ylläni oli\ntaivaan sinisilkkinen kansi niin selkeä, että sen läpi saattoi nähdä\nsyvälle kaikkein pyhimpään saakka, kussa enkelit istuivat Herran\njalkain juuressa ja hänen kasvoistaan tutkivat ikuisuuden sointuja.\"\n\nNousin Brockenin 1,140 metriä korkealle kukkulalle pohjoiselta\npuolelta, pienen Oker-joen laaksoa. Laakson jyrkät ja huimaavan korkeat\nrinteet olivat tasaisen kuusikon peitossa, siellä täällä kasvoi\nkuitenkin tammikkoakin, joka minua pohjoismaalaista enemmän viehätti.\n\nAina toisinaan työnsi rinne metsän läpi esiin huimaavan korkean kapean\nkalliokielekkeen, ikäänkuin saarnastuolin, taikka kirkontornin. Alla\nhyppeli pieni Oker kiveltä kivelle, täyttäen vähäpätöisyydestään\nhuolimatta kumean laakson huminallaan. Missä oli pienoinen tehdas,\nmissä mylly, tai metsäherran asumus sen rannalla.\n\nMutta komein tämä, niinkuin muutkin Harzin laaksot, oli alaosastaan.\nKun olin tuntikauden jotenkin tiukasti ylöspäin kiivennyt, silloin\ntällöin kohdaten puukuormia, jotka juhditta laskivat vuoristosta\ntasaisesti alenevaa tietä, niin tiesin tosin jo olevani melkoisen\nkorkealla, mutta maisemasta sitä ei voinut päättää. Vuoriseinät kahden\npuolen olivat vaipuneet alas ja yksitoikkoinen kylvömetsä piiritti\nminua joka puolella. Seudut väljenivät, notkot täyttyivät, jokien\njuoksu kävi hitaammaksi. Missä näköala vähän avautui, levisi nyt eteeni\nyksitoikkoisia synkkiä metsämaita, pohjana joku etäinen sinettyvä\nvaara.\n\nMoinen kylvömetsä, jossa puut seisovat säännöllisesti riveissä ja\nruoduissa penikulmia laajoilla alueilla, tuntuu meikäläisen metsän\nluonnonvapauteen tottuneesta mielestä omituisen kolkolta ja\naavemaiselta. Minne vain katselet, kaikkialla näet määräävän käden\njälkeä pienimmissäkin seikoissa, mutta ihmistä, joka on tämän\njärjestänyt, ei näy ei kuulu. Ja ainoastaan sitä suvaitaan, mitä\nvoidaan edullisimmin hyödyksi käyttää. Puut kasvavat, mutta metsä on\nkuollut.\n\nEn ymmärtänyt tämmöistä puistoa erämaaksi käsittääkään, vaan päätin\nsuoraa päätä astella noita kylvövakoja pitkin Brockenille. Mutta en\nsilloin muistanut, että puisto oli kokonaisen valtakunnan istuttama.\nSiinä saattoi eksyä vaikka miten moneen kertaan, ja sattuman kauppa\noli, että Brockenille osasin. Kilometriä korkealla voi Saksankin\nlauhkeassa ilmanalassa sattua niin kylmiä myrskyjä ja sateita, että\nmatkamies saa viettää hyvin tukalan yön taivasalla, ellei ihmisten\nasunnoille pääse. Niin oli minun silloin käydä, rämpiessäni usvassa ja\nsateessa Brockenin kukkulalla, tunkeutuessani ränkkyisen, vetistä\nsuosammalta kasvavan kuusikon läpi, joka lähellä puurajaa oli niin\nmatalaa, että pääni kaaloi pitkin metsänlatvoja. Mutta vaikeita\nkallioseiniä tai ylipääsemättömiä rotkoja ei täällä ylhäällä ollut sen\nenempää kuin Lapin tuntureillakaan. Vuoroin suota ja louhikkoa,\nverkalleen kohoovaa maata, semmoista oli Brockenin laki. Mutta sen\nnäköalasta ei ollut minun suotu mitään nähdä, ne peitti läpitunkematon\nusva kääreeseensä, enkä saanut nähdä edes Brockenin kummitustakaan,\nsillä se vaatii ilmestyäkseen samalla kertaa sekä auringonpaistetta\nettä sankan sumuseinän.\n\nVerraten harvoin näköala tältä myrskyiseltä ja sumuiselta vuorelta\nonkaan aivan selvä. Mutta kauniilla säällä se käsittää kymmeniä\npenikulmia maailmaa. Heine kuvailee sitä seuraavalla leikillisellä\ntavalla: \"Vallan omituiselta tuntuu meistä kaikista ensi näkemällä\nBrocken. Joka puolella meitä kohtaa uudet vaikutukset, jotka osasta\novat hyvin erilaiset ja ristiriitaisetkin, yhtyen lopulta suureksi,\nsekavaksi tunteeksi. Mutta jos meille onnistuu käsittää tämän tunteen\nsyvin sävy, niin käsitämme samalla vuoriston luonteen. Brocken on kuin\nonkin saksalainen. Saksalaisella perusteellisuudella se meille selvään\nja seikkaperäisesti näyttää, ikäänkuin jättiläispanoramassa, satoja\nkaupungeita ja kyliä, jotka enimmäkseen ovat vuoren pohjoispuolella, ja\njoka puolella vuoria, metsiä jokia ja vainioita äärettömän avaralta.\nMutta juuri sen kautta koko näköala on ikäänkuin terävästi piirrettyä,\npuhtaasti väritettyä erikoiskarttaa, ei millään puolella silmää\noikeastaan ilahuta kauniit maisemat.\" Mutta illan tullen puhkesi\nkuitenkin Heinekin kaunopuheliaaseen ihastukseen: \"Meidän näin\njutellessamme alkoi hämärtää. Ilma viileni vielä entisestään,\nnäkötorniin lappoi ylioppilaita, käsityöläisiä ja muutamia kunnon\nporvareita, ynnä näitten aviopuolisoita ja tyttäriä, jotka kaikki\ntahtoivat nähdä auringonlaskun. Se olikin ylevä hetki, joka viritti\nsielun rukoukseen. Ehkä neljännestunnin seisoivat kaikki vakavina\nvaieten ja katselivat, miten lännessä ihana tulipalo verkalleen\nlaskeutui. Auringon ruskotus punasi kasvot, kädet itsestään kävivät\nristiin, tuntui siltä, ikäänkuin me, hiljainen seurakunta, olisimme\nseisoneet jättiläiskirkon keskilaivassa ja pappi juuri olisi kohottanut\nkalkin ja Palestrinan ikuinen virsi olisi uruista tulvinut seurakunnan\nyli.\" -- --\n\nKun aamulla läksin Brockenilta, niin sain kotvasen kulkea, ennenkuin\npääsin kukkulan pilvihatun alta ja vilahdukselta näin allani\nvaaleanviheriäistä maailmaa kylineen, vainioineen, kaupunkeineen. Mutta\npian metsät jälleen alkoivat ja polku taas kierteli yksitoikkoista\nkylvökuusikkoa. Toki Bode-virran syvässä jylhässä laaksossa vihdoinkin\nkohtasin maiseman, joka huonosta säästä huolimatta minunkin mielessäni\nviritti runollisia mielialoja. Mahtavine rinteineen, koskineen,\nyksinäisine myllyineen ja mökkineen, vanhoine metsineen se tosiaan oli\nsuurenmoisen kaunis.\n\nNäin ensimäisen suotuisan vaikutuksen saatuaan mieli virittää\nkanteleensa ja herkemmin soivat nyt sen kielet jokaiselle uudelle\nmaisemapiirteelle, uudelle luonnon vaikutukselle. Ja kuta enemmän\nvaeltaja lisäksi syventyy vuoriston moniin vanhoihin taruihin ja\nmuistoihin, sitä runsaammin alkavat virrata mielessä vaikutelmien\npurot, kokoontuakseen yhdeksi luonnonsäveleksi. Mutta sitä myöden myös\nkasvaa hänen riemunsa, että runoilija on nämä tunteet niin ihanasti\nsanoiksi pukenut.\n\n\"Aurinko nousi\", kirjottaa Heine 'Harzinmatkassaan', \"usvat pakenivat,\nikäänkuin peikot kukon kolmatta kertaa laulaessa. Minä kiipesin jälleen\nvuorille ja laskeusin laaksoihin, ja edessäni liehui kaunis aurinko,\nvalaisten yhä uusia ihanuuksia. Vuoren haltija silminnähtävästi minua\nsuosi. Nähtävästi hän tiesi, että moinen runoilijaihminen voi kertoa\npaljon hupaisia juttuja, ja hänpä näytti minulle Harzin tänä aamuna\nsemmoisena, jommoisena ei jokainen saa sitä nähdä. Mutta minutkin näki\nHarz semmoisena, jommoisena vain harvat ovat minut nähneet, ja\nsilmissäni kiilsivät yhtä ihanat kastehelmet, kuin laakson\nruohoissakin. Lemmen aamukaste kostutti poskiani, humisevat kuusikot\nymmärsivät minut, niitten oksat jakautuivat, liikkuivat edes ja\ntakaisin, ikäänkuin olisivat mykät ihmiset käsillään viittoen\nosottaneet iloaan, ja etäisyydestä kuului ihmeellinen salainen\nhelkkynä, ikäänkuin kellojen soitto kadonneesta metsäkirkosta.\nSanotaan, että ne ovat karjankelloja, jotka on Harzissa näin\nsulosointuisesti ja kirkkaasti viritetty... Pian otti minut jälleen\nhelmaansa pilviä pitävä kuusikko. Kunnioitan kaikin puolin näitä puita,\nsillä niitten toimeentulo ei ole niinkään helppoa, ja varsinkin\nnuoruudessaan ne saavat monta kovaa kokea. Vuoren pinta on täällä\ntäynnään suuria paasia, ja useimpain puitten on täytynyt juurillaan\nkiertää taikka halkaista kivet ja työläästi etsiä maaperää, josta ne\nsaavat ravintonsa. Siellä täällä kivet ovat kasaantuneet päällekkäin,\nmuodostaen ikäänkuin portin, ja niiden päällä seisoo puita, joitten\npaljaat juuret valuvat tämän kiviportin ylitse, päästen vasta portin\njuurella maahan painumaan, joten ne näyttävät kasvavan tyhjässä\nilmassa. Mutta siitä huolimatta ovat nuo puut kohonneet valtavan\nkorkeiksi ja ikäänkuin kasvaneet yhteen syleilemäinsä kivien kanssa, ja\nsenpä vuoksi ne seisovatkin vankemmin, kuin niitten mukavuutta\nharrastavat toverit alankomaan lauhkeassa metsämaassa. Samoin seisovat\nelämässään ne suuret miehet, jotka varhaisia esteitä ja vaikeuksia\nvoitettuaan ovat sitä enemmän vahvistuneet. Kuusien oksilla kiipeilivät\noravat ja niitten alla käyskenteli keltainen kauris. Nähdessäni moisen\njalon soman eläimen en voi käsittää, miten sen ajo ja tappaminen voi\nhuvittaa sivistyneitä ihmisiä. Mutta tuo eläin on armeliaampi kuin\nihminen, se imetti korvessa pyhän Genovevan poijutta.\n\n\"Miten somasti kultaiset auringonvalot puhkoivat kuusikon vahvaa\nhavukattoa. Puunjuurista luonnon portaat. Kaikkialla hyllyviä\nsammalpatjoja, sillä kiviä peittävät jalan vahvuiset, ihanimmista\nsammallajeista muodostuneet vihannat samettipolsterit. Mikä viileyden\nsuloisuus, mikä lähteen lirinän haaveellisuus! Siellä täällä kumpuaa\nvesi hopean kirkkaana kivien alta ja valelee paljastuneita juuria ja\nsäikeitä. Kumartuessaan tämän vedenliikkeen puoleen vaeltaja on\nkuulevinaan kasvien salaista muodostumishistoriaa ja vuoren tyyntä\nsydämensykkinää. Toisin paikoin pulppuaa vesi suuremmalla voimalla\nkivien ja juurien välistä ja kyhäilee pikku koskia. Hupaista on istua\nsemmoisen partaalla. Vesi kuohuu ja supattaa uupumatta ihmeellistä\ntarinaansa, linnut visertävät katkonaisia kaihonsäveliään, puut\nkuiskaavat tuhansin neidonkielin, ikäänkuin tuhansin immensilmin\nkatselevat minua ihmeelliset vuorikukat, kurkottavat minua kohti\nkummallisen monijakoisia leveitä lehtiään, auringonsäteet rattoisasti\nväreilevät ja karkeloivat, syvämietteiset pikkuyrtit kuiskailevat\ntoisilleen viheliäisiä juttujaan, kaikki on kuin lumottua, yhä\nsalaisemmalta ja salaisemmalta alkaa tuntua, ikivanha uni alkaa elää,\nlemmityn kuva ilmestyy -- ah niin väleen jälleen kadotakseen!\" --\n\nHarzin kauneimmat maisemat ovat, niinkuin jo mainitsimme, niitten\njokien varrella, jotka vuoristosta laskevat lakeudelle eri puolille.\nSuurin näistä on itään päin laskeva Bode, jonka varrella ovatkin\nvuoriston jylhimmät maisemat. Mutta nekään eivät ole ylhäällä, lähellä\nkorkeimpia kukkuloita, vaan siinä, missä virta murtautuu vuoristosta\nlakeudelle. Joki on siellä uomakseen uurtanut syvän kalliorotkon, jota\nkahden puolen reunustavat äkkijyrkänteet, parisataa metriä korkeat\nvuorenpatsaat ja teräväkärkiset keilat. Täällä on Boden koski, täällä\n\"Noitain kisapaikka\", korkea suippo kallionkeila, jonka ympäri ei\ntosiaankaan voi piirihyppyä tanssia, muuta kuin luudalla leijaillein,\n-- täällä \"Hevonporras\", parisataa metriä korkea seinämä, jonka päältä\nprinsessa hyvin vanhaan aikaan kannusti hevostaan, niin että se hyppäsi\nlaakson poikki -- kaikki tunnettuja matkailijamaisemia.\n\nHeineä viehätti kuitenkin enemmän vähäinen Ilse, joka laskee pohjoiseen\nja on Okerin syrjäjöki. Verrattoman runollisesti hän kuvaa tätä pientä\nvuoripuroa, jonka laaksoa hän laskeutui alas Brockenilta:\n\n\"Kuta syvemmälle laskeuduimme, sitä suloisemmin touhusi maanalainen\nvesi, vilahdellen välkähdellen ainoastaan sieltä ja täältä kivien ja\npensaitten lomasta, ikäänkuin salavihkaa kurkistellen, uskaltaisiko\nsiitä esiin tulla, ja vihdoin pieni aaltonen varsin päättäväisesti\nhypähti ulos paljaan taivaan alle. Ja tässäkin uudistui tuo vanha\nilmiö. Kun joku rohkea uskaltaa lähteä alkuun, niin epäröiväinkin suuri\njoukko äkkiä omaksi ihmeekseen saa uskallusta ja rientää yhtymään\ntuohon ensimäiseen. Koko joukko toisia lähteitä ponnahti nyt äkkiä\nesille piilostaan, ne liittyivät siihen, joka oli ensimäiseksi ulos\nkarannut, ja tuossa tuokiossa ne yhteisvoimin jo muodostivat melkoisen\npuron, joka kuohui alas pitkin vuorilaaksoa lukemattomin koskin ja jos\nmiten monessa mutkassa. Tuo oli nyt Ilseni, suloinen lemmitty Ilseni.\nSe juoksee kautta siunatun Ilselaakson, jonka kahden puolen vaarat\nvähitellen kohoovat yhä korkeammiksi, ja niitten rinteet ovat juurelle\nsaakka enimmäkseen tammien ja pyökkien ja muitten lehtipuitten\npeitossa, kuuset ja muut havupuut ne jäivät tuonne ylhäälle. Mainituita\nlehtipuita etupäässä kasvaa Ala-Harzissa, joksi Brockenin itäpuolella\nolevaa vuoren osaa sanotaan; länsipuoli taas on Ylä-Harz. Ylä-Harz\ntosiaan on paljon korkeampaa ja siis myös soveliaampaa havupuitten\nkasvattamiseen.\n\n\"Ei voi sanoin kuvata, miten iloisesti, luonnonlapsen sulolla Ilse\nsyöksyy ihmeellisen muotoisten kalliopaasien yli, joita on sen tiellä.\nMissä vesi hurjana kuohahtaa korkealle, missä kiehuu yli reunainsa,\nmissä taas suihkuaa kivenraoista, ikäänkuin täytetystä ruiskukannusta,\nkaatuu alas puhtaissa kaarissa ja uoman tavattuaan jälleen sipsuttelee\npienien kivien yli, ikäänkuin iloinen tyttö. Niin, niin, satu on tosi,\nIlse on prinsessa, joka nauraen, kukkaisena juoksee alas pitkin vuoren\nrinnettä. Miten prinsessan valkoinen vaahtivaippa välkkyy\nauringonpaisteessa! Kuinka tuulessa häälyvät hopeiset povinauhat! Kuin\nkimaltelevat ja säkenöivät hänen timanttinsa! Korkeat pyökit seisovat\nrannalla ikäänkuin vakavat isät, jotka salavihkaa hymyillen katselevat\nsuloisen lapsen vallattomuutta, valkoiset koivut liikuttelevat oksiaan\ntätimäisen tyytyväisinä, mutta yhtämittaisessa huolessa noitten\nuhkarohkeitten hyppyjen vuoksi, ylpeä tammi katselee leikkiä ikäänkuin\nynseä setä, jonka täytyy kustantaa kaunis sää, ilmassa linnut\nvisertelevät hyväksymistään ja rannalla kukat hellästi kuiskaavat: Oi,\nota meidät mukaan, sisar armas! -- Mutta iloinen immyt se vain hyppelee\nedelleen ja yhä edelleen, ja äkkiä se hurmaa haaveilevan runoilijan ja\nvalaa hänen päälleen kukkasateena helkkyviä säteitä ja säteileviä\nsointuja, ja hänen koko olemuksensa huumaantuu pelkästä ihanuudesta ja\nhän kuule vain kirkkaan hopeisen äänen:\n\n    \"Olen prinsessa Ilse ja linnain\n    On uhkea Ilsenstein.\n    Siell' onnen ainaisen saamme,\n    Mua seuraa vierelläin...\n\n\"Ikäänkuin unessa tietäni kulkien tuskin olin huomannutkaan, että\nolimme jättäneet syvän Ilselaakson ja jälleen kapusimme vaaralle. Ylen\njyrkkä oli nousu ja kovin vaivalloinen, ja moni meistä pian hengästyi.\nMutta samoin kuin serkkuvainaja, joka lepää Möllnin kirkkomaassa, mekin\nedeltäpäin ajattelimme alastuloa ja olimme siitä tyytyväisemmät.\nVihdoin olimme Ilsensteinillä.\n\n\"Se on valtava graniittipatsas, joka korkeana ja uljaana kohoo\nsyvyydestä. Kolmelta puolelta sitä piirittävät korkeat metsäiset\nvuoret, mutta neljäs, pohjoinen puoli on vapaa, ja sillä puolella näkyy\nsyvällä alla Ilsenburg ja Ilse ja lakeita maita, jos miten pitkältä.\nKallion tornimaisen huipun päässä on suuri rautainen risti, ja töin\ntuskin on siinä lisäksi tilaa neljälle jalalle.\n\n\"Samoin kuin luonto on aseman ja muodon puolesta antanut\nIlsensteinille haaveellista viehätystä, samoin on tarukin sen valaissut\nruusunhohteellaan. Gottschalk siitä kertoo: 'Tarun mukaan tässä seisoi\nkirottu linna, jossa rikas ihana prinsessa Ilse asui, ja vielä tänä\npäivänä hän joka aamu kylpee Ilsessä. Joka onnellinen sattuu paikalle\noikealla hetkellä, sen prinsessa vie vuoren sisään linnaansa ja\nkuninkaallisesti palkitsee.'... Suotta eivät vanhat saksilaiset\nkeisarit niin hyvin viihtyneet täällä kotoisessa Harzissaan... suotta\nhe eivät ikävöineet suloisia Harz-prinsessojaan, Harzin humisevia\nmetsiä, oleskellessaan kaukana etelässä sitronain ja myrkkyjen\nmaissa... Mutta minä kehotan jokaista, ettei hän Ilsensteinin huipulla\nseistessään ajattelisi keisareita eikä keisarikuntaa, eikä ihanaa\nIlseäkään, vaan ainoastaan omia jalkojaan. Sillä kun minä siellä\nseisoin, ajatuksiini vaipuneena, niin kuulin äkkiä taikalinnasta\nmaanalaista soittoa ja näin vuorien joka taholla kääntyvän päälleen ja\nIlsenburgin punaisten tiilikattojen alkavan tanssia, ja vihantain\npuitten lentelevän sinisessä ilmassa, niin että koko maailma muuttui\nsilmissäni siniseksi ja viheliäiseksi, ja minä huimauksen valtaamana\nvarmaan olisin syöksynyt syvyyteen, ellen olisi sieluntuskassani\nsyleillyt rautaista ristiä...\"\n\nMahdollista on, että Heinenkin olisi nykyisin vaikeampi innostua Harzin\nmaisemissa, niin paljon ne ovat säännöllisen metsänhoidon ja\nmatkailijaliikkeenkin kautta menettäneet. Näyttää kuitenkin siltä, kuin\nolisi uusi parempi aika koittamassa. Metsänhoidossa voittaa alaa se\nkäsitys, että vapaat sekametsät perältäkin ovat edullisimmat, ja\nmatkailijaliike alkaa yhä enemmän vaatia luonnonkauneuden säilyttämistä\npuhtaana ja turmeltumattomana.\n\nMutta nykyisinekin metsineen Harz saa vuosittain vastaanottaa\nsuurenmoisen matkailijatulvan läheisiltä lakeuksilta ja kauempaakin.\nErinomaiset viertotiet risteilevät vuoristoa, pari rautatietä on\nrakennettu sen poikki ja Brocken on saanut asiaan kuuluvan\nhammasratansa. Verraten etäisiltäkin seuduilta voi nykyään huvimatkue\nsunnuntai-aamuna kiitää Brockenille, viettää päivänsä vuoriston\njylhissä laaksoissa ja raikkaissa metsissä. Harvinaista ei ole, että\njoku komea kauris tai punahirvi nopeana vilauksena kiitää joukon\nohitse, ja melkein varmaan matkailija saa näissä metsissä kuulla\nmoniäänisempää linnunlaulua, kuin omissa lehdoissaan, sillä enimmät\nmuuttolinnut matkallaan pohjolaan taikka sieltä pois muuttaessaan\nvierailevat tällä metsäsaarekkeella, mikä kauemman, mikä vähemmän\naikaa. Harzin asukkaat ovatkin jo vanhastaan olleet parhaita\nlaululinnun kesyttäjöitä ja harjottavat tätä tointa vielä\ntänäpäivänäkin tuottavana elinkeinona. Varsinkin peipponen on heidän\nsuosikkinsa, ja kotimaisten lintujen lisäksi nykyään hankitaan laulajia\neteläisemmistäkin maista kesytettäviksi ja opetettaviksi. Harzin\nkalliot ovat malmista rikkaat ja sen vuoksi on vuoriteollisuus jo\nvanhastaan ollut täällä hyvässä voimassa ja vuorimiehet ovatkin\nvuoriston varsinaiset asukkaat. Matkailijalla on hyvä tilaisuus\ntutustua näihin maanalaisiin tehtaisiin ja kunnon vuorimieskansaan,\njoka ylpeänä säilyttää ikivanhan ammattinsa perimyksiä, ja kuulla\nheidän tarinoitaan sekä vaaranalaisesta elinkeinostaan, että myös\nvuoriston peikoista ja haltioista, tontuista ja \"nikseistä\". Ihmiskäden\nlouhimain rotkojen rinnalla on Harzissa melkoisia luonnonrotkojakin. Ja\npaimentolaiselämäkin lisää maisemain viehätystä. Paimenet tarkkoine\nkoirineen kaitsevat täälläkin suuria lammaslaumoja, samoin kuin\nLüneburgin nummella, ja lakeuksien asukkaat ajavat kesäksi karjansa\ntunturiniityille laitumelle.\n\nAla-Harz yhtyy toisin paikoin melkein huomaamatta niihin erinomaisen\nhedelmällisiin seutuihin, jotka länsi- ja eteläpuolella ympäröivät\nvuoristoa. Lännessä on ennen mainitsemamme Magdeburgin aukea ja\neteläpuolella tuo vanhastaan kuulu \"_Kultainen laakso_\" (_Die Goldene\nAue_). Se on nimensä saanut kultaisista laihoistaan, joita täällä on\nkaikkina aikoina antelias luonto kasvattanut, saaden sekä suuremmat\nettä pienemmät herrat menneinä aikoina rakentamaan linnojaan tämän\nrikkaan viljelysaukean ympärille. Niin runsaasti oli näitä sortajien\npesiä, että kun rosvolinnat keskiajalla hävitettiin keisarien toimesta,\nniin näkyi laakson keskellä olevaan Kiffhäuseriin neljäkymmentä\nrosvoritarilinnaa samalla haavaa liekeissä.\n\nYksinäinen _Kiffhäuser_ on muutaman sadan metrin korkuinen.\nHohenstaufien vanhan linnan raunioiden läheisyydessä kohoo sen laella\nnykyään suurenmoinen muistopatsas, jonka sotilaat 1870-vuoden sodan\npäätyttyä pystyttivät keisari Wilhelm I:sen ja Saksan valtakunnan\nperustamisen muistoksi. Tämä vuori valittiin patsaan paikaksi siihen\nliittyvän vanhan tarinan vuoksi. Keskiaikaisen rahvaantarinan mukaan\nistuu keisari Fredrik Barbarossa vuoressa odottamassa aikaa, jolloin\nhän uudelleen ilmestyisi pelastaakseen kansan suurempien ja pienempien\nverenimijäin sorrosta. Myöhempi tutkimus on osottanut tämän tarinan\ntarkottaneen, ei Fredrik Barbarossaa, vaan viimeistä Hohenstaufia,\nkeisari Fredrik II:ta. Vielä kuudennellatoista vuosisadalla tätä\ntarinaa niin kiven kovaan uskottiin, että muuan valekeisari saattoi\npuolelleen koota melkoisen joukon rahvasta, lähteäkseen tarun lupausta\ntoteuttamaan. Kapinaliike levisi niin nopeaan, että ruhtinaatkin sitä\nsäikähtivät ja todenteolla uskoivat vanhan keisari Fredrikin palanneen.\nItse Luther kuuluu lausuneen, kun hänen mielipidettään kysyttiin: \"En\ntiedä, mitä minun pitää siitä asiasta arvella, piru on niin usein\nennenkin ihmisiä nenästä vetänyt!\" Kummittelija oli muuan mielipuoli\nräätäli, jonka maakunnan ruhtinas antoi salaa ottaa kiinni, jättäen\nkansan siihen uskoon, että keisari oli palannut takaisin vuoreensa.\n\nThüringen yleensäkin on erinomaisen rikasta saduista. Milloin ne\nliittyvät sen lukuisiin ritarilinnoihin ja luostarin raunioihin,\nmilloin johonkin linnaan tai kylään, milloin taas johonkin luolaan tai\nmuistomerkkiin. Ei ole sitä vuorta eikä laaksoa, ei puroa ei nummea, ei\nkalliota eikä rotkoa, jota ei kiehtoisi sadun taikahuntu. Jopa moneen\nkunnianarvoiseen puuhunkin liittyy kansantarina. Mutta paitsi\nKiffhäuseriä on varsinkin Wartburgilla ja läheisellä _Hörselbergillä_\nromantisuuden loistetta, niihin muun muassa liittyvät tarinat ritari\nTannhäuseristä ja rouva Venuksesta.\n\n\nThüringerwald.\n\nHarzin ja Thüringerwaldin väliset lauhkeat laaksot idyllisine kylineen\nja kaupunkeineen muistuttavat ehkä enimmän niitä maisemia, joita Saksan\nklassillisen ajan runoilijat ovat kuvailleet, ja niitten keskellähän\novat sekä Göthe, että Schiller, että monet muut laulujansa\nkirjotelleet.\n\nNiitten eteläpuolella kohoo kapea _Thüringerwald_ ikäänkuin vallitus\nkahden alavamman maiseman välillä. Korkeimmat kukkulat lähentelevät\ntuhatta metriä, mutta muutoin on harjun selkä niin tasainen, että sitä\npitkin kulkevaa omituista vanhaa rajatietä, \"Rennstegiä\", melkein\nkauttaaltaan voidaan vaunuilla ajaa. Harjanteen luoteisessa päässä\nkohoo korkealla mäellään _Wartburg_. Se on vaan yksi niistä kymmenistä\nlinnoista, joita ritarit keskiajalla rakentelivat tämän vuoriston\nrinteille, mutta kuuluisin. Thüringerwaldin koillinen rinne varsinkin\non luonnonkauneudestaan kuulu, runollisine lyhyine laaksoineen,\nkauneine romantisine kallioineen, pyökki- ja tammimetsineen.\nVastakkaisella puolella laaksot ovat pidemmät ja mutkaiset.\n\n\"Thüringerwald on\", lausuu eräs kirjottaja, \"Saksanmaan puisto. Se on\nvähemmän ihmettelyä herättävä kuin miellyttävä, se viehättää, häikäisee\nja hurmaa hymyilevän kauneutensa ja rattoisan raikkautensa\nvaihtelevilla kuvilla.\" Siitä syystä tämä vuoristo onkin tullut mitä\nsuosituimmaksi matkailualueeksi, johon varsinkin berliiniläiset\ntuhansittain retkeilevät. Matkailijoita varten vuoristo on täynnään\nteitä. Mielin määrin he voivat risteillä tai lepäillä pidemmänkin aikaa\nniissä pienissä ystävällisissä metsäkylissä ja kylpylaitoksissa, joita\nThüringerwaldin rinteillä on tiheässä. Maanviljelys on varsinkin\nylemmillä rinteillä niukka ja asukkaat sen vuoksi suureksi osaksi\nelättävät itseään käsiteollisuudella, varsinkin kaikenlaisten\nleikkikalujen valmistamisella. Huolimatta enimmäkseen hyvinkin\nniukasta, jopa viheliäisestä toimeentulostaan väestö on iloista,\nluonnonraikasta ja kauniiseen kotiseutuunsa kiintynyttä.\n\n\nFichtelgebirge.\n\nFichtelgebirgeä, josta neljälle taholle haarautuvat vuorimaat, luultiin\nennen Saksan keskivuoriston korkeimmaksi kukkulaksi, mutta mittaukset\novat osottaneet luulon vääräksi. Vähän yli 1,000 metriä se kohoo\nilmoille. Fichtelgebirge on yksinäinen vuoristo, harvaan asuttu,\nlaajain kuusi- ja jalokuusimetsäin, kohosoitten ja jylhäin louhikoitten\npeittämä. Säteettäin lähtee siitä virtoja kaikille ilmansuunnille.\nMainin lähteet ovat Fichtelgebirgen korkeimmilla kukkuloilla, Saale vie\nvesiä pohjoista kohti Elbeen, Eger Böhmin kautta saman virran\nlatvaosalle, Nab etelää kohti Tonavaan. Tämä vuoristo, joka tuskin on\n1,000 neliökilometriä alaltaan, on siis Saksan vesistösolmu, samoin\nkuin se muutoinkin on Saksan-maan, jopa koko maanosamme keskusta. Ei\nkumma, että tämä keskellinen asema on siihen painanut jonkinlaisen\nmietiskelevän sävyn.\n\n\nErzgebirge.\n\nMeidän lähestyessä pohjoisesta Erzgebirgeä muuttuu tasanko vähitellen\naaltoilevaksi, missä korkeammaksi, missä matalammaksi kunnasmaisemaksi,\njoka sekä maanviljelyksen että teollisuuden puolesta on Saksanmaan\ntoimeliaimpia. Tämän kirjottajaan se teki seuraavan vaikutuksen: \"Nyt\nolin tullut oikeaan tehdasmaahan. Pitkiä tiilisiä savupiippuja kohosi\nkuin mastoja joka taholla ja ilmassa väikkyi lakkaamaton sauhu. Teillä\ntuli vastaani tuon tuostakin hirmuisen suuria nelipyöräisiä\nvankkureita, kuljettaen kivihiiltä, turvetta tai muuta raaka-ainetta.\nAsutuksia oli taajassa kuin muurahaispesiä, kirkontorneja kurkisteli\nmelkein joka maanaallon takaa, mikä eteeni ilmestyi. Ja laihoja\nkaikenlaatuisia levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Saksilaisen\ntaalerin syrjässä seisoo: 'Jumala siunatkoon Saksia', ja -- kyllä sitä\non siunattukin.\"\n\nSilmän nähden näyttivät tiet mitä parhailta, kovilta ja sileiltä, mutta\nsiitä huolimatta oli pyörä käsittämättömän raskas, ikäänkuin olisi\nsavimyllyä vääntänyt. Matka ei tahtonut edistyä, vaikka miten\nponnistelin. Vasta kotvan aikaa mietittyäni tajusin, että olin jo kauan\nnoussut Erzgebirgen rinnettä, vaikkei sitä voinutkaan maisemasta\npäättää, muuta kuin harkinnan jälkeen. Erzgebirge kohoo pohjoisen\npuolelta aivan verkalleen. Matkailija vain ihmeekseen näkee, miten\nviljelys muuttuu yhä huonommaksi, kuta etelämmäksi hän kulkee. Hän on\njo pian Erzgebirgen korkeimmilla selänteillä, vaikkei varsinaista\nvuorenrinnettä ole näkynyt missään. Lukuisat kylät ja talot, kaivosten\nja tehtaitten suuret yksikerroksiset rakennukset, laajain laaksojen\nmahtavat louhoskasat ja tehtaanpiiput vaikuttavat, että seuduilla aina\nvuoriston korkeimpiin osiin saakka on asuntamaiseman luonne.\nKorkeimmalla harjulla jo ollaan tuhannen metriä yli meren pinnan ja\nsiis seuduissa, joitten kesälämmöt ovat alhaisemmat kuin Suomen. Mutta\ntullessaan sitten vastakkaiselle rinteelle, josta maa alkaa laskeutua\nBöhmiin, vaeltaja jää hämmästyneenä katsomaan laajaa näköalaa, joka\nhänen eteensä avautuu. Vasta nyt hän huomaa, miten korkealle hän\ntodella on noussut. Mahtavin kaltain suistuu vuoristo jyrkästi Böhmiin,\njoka \"kukkuloineen, laaksoineen on hänen edessään korkokuvana,\nikäänkuin joku kuumaisema.\" Erzgebirge onkin ikäänkuin hieman\nsyrjälleen kohotettu lauta, jonka leveä pinta viettää pohjoista kohti,\nmutta syrjä jyrkästi suistuu Böhmiin.\n\nErzgebirge on ollut Saksan vuoriteollisuuden tärkeimpiä keskustoja ja\nvuoriteollisuus se on viljelyksenkin niin korkealle vienyt. Kaivokset\nnykyään ehtymistään ehtyvät ja vaivoin koettaa maanviljelys omin voimin\nsäilyttää vallattua aluettaan.\n\nErzgebirgen korkeimmat kukkulat kohoovat ainoastaan muutaman kymmenen\nmetriä harjannetta korkeammalle. Itäpäästään vuoristo kapenemistaan\nkapenee ja alenee ja muuttuu lopulta Elben hiekkakivivuoristoksi, jossa\n\"Saksin Sveitsi\" on sillä kohdalla, missä Elbe murtautuu vuoriston\npoikki.\n\n\nSudetit.\n\nSudettien vuorijono erottaa Schlesian Böhmistä. Sekä laajuutensa että\nkorkeuksiensa puolesta Sudetit ovat Saksan keskivuorista ensimäiset.\nNiille on sitä paitsi ominaista valtavat harjanteet ja suurempi\nmuotojen vaihtelu, kuin keskivuoriston muille osille. Rinteet\nvaihtelevat äkkiä loivemmista kaltaista äkkijyrkänteiksi. Schlesian\npuolella vuoristo enimmäkseen kohoo jotenkin jyrkkään enemmän kuin\n1,000 metriä korkeana seinämänä verraten alavasta maasta, mutta\nlaskeutuu Böhmin puolelle verkallisemmin, jonka vuoksi Sudetit\nSchlesian puolelta nähden näyttävät vielä korkeammilta, kuin ne\ntodellisuudessa ovatkaan. Ei mikään muu Saksan vuoristoista, Alppeja\nlukuun ottamatta, sen vuoksi teekään niin mahtavaa vaikutusta.\nValtavat, synkkäin havumetsäin peittämät rinteet ja niitten juurella\nkunnasmaisemat lukemattomine ihmisasuntoineen ja iloisine värineen\nmuodostavat erittäin vaikuttavia vastakohtia.\n\n_Mährin portti_, johon Sudetit etelässä päättyvät, on ikivanhoista\najoista saakka ollut erinomaisen tärkeä kulkuväylä. Siitä pitäen, kuin\nroomalaiset kauppiaat sen kautta kulkivat Itämerelle merenpihkaa\nnoutamassa, on tämän aukeaman kautta kulkenut kauppatie Tonavalta\nPohjois-Saksaan, ja sen kautta ovat vallottajatkin hyökänneet. Portti\non Itävallan puolella, ja samoin on vuoriston eteläosa, jonka korkein\nkukkula, _Altvater_, kohoo lähes 1,500 metriä yli merenpinnan. Mutta\n_Glatzin_ avara _kattilalaakso_ sitä vastoin on Saksan rajain\nkehyksissä, vaikka se oikeastaan pistää vuoriston keskiharjanteen ohi\nBöhmin puolelle. Tämä laakso, jota joka puolella komeat vuoristot\nympäröivät, ynnä sen pohjoispuolella oleva, kekomaisista\nporfyrikukkuloistaan tunnettu _Waldenburgin vuorimaa_ ovat Sudettien\nvilkkain osa. Siellä on Schlesian vuoriteollisuuden keskusta. Kesällä\nnäiden vuoriseutujen monet kylpylaitokset ovat täynnään\nterveydenetsijöitä.\n\nSudettien luoteinen pää, Riesengebirge, on vuoriston korkein osa ja\nsiellä viivähdämme vähän kauemmin.\n\n\nRiesengebirge.\n\nLähtiessämme nousemaan tälle \"jättien vuorelle\", joka jylhänä seinänä\nkohoo alamaista, vaellamme alemmilla rinteillä ensin sekametsäin\nkautta, joissa pyökki, tammi ja koivu kasvavat sekaisin havupuitten\nkanssa. Puolen kilometriä noustuamme suoraan ylöspäin tulemme\nvyöhykkeeseen, jossa kuusi ja jalokuusi ovat yksin vallalla, aina 1,200\nmetrin korkeuteen saakka. Tämän vyöhykkeen jälkeen enimmäkseen\nseuraavat paljaat tunturit, joilla vain vaivaiskuuset ja\nvaivaispihlajat, sekä tälle vuorimaalle ominainen pensaspetäjä\nmenestyvät. Ikivanhoine, mutkaisine, juurimaisine runkoineen\npensaspetäjä suikertelee maata pitkin, yli risain ja halkeamain,\nsammalisena ja kosteana. Jäykkine pystyine oksineen se antaa näille\nseuduille omituisen luonteen. Pensaspetäjän kanssa kasvaa samassa\nseurassa paljon tunturi- ja alppikasveja, jotka pensaspetäjänkin\nväistyttyä yksin vallitsevat korkeimmilla harjanteilla ja kukkuloilla,\nkuten pieni kevätesikko ja tunturikeltano, joka jo pitkän matkan päähän\nilahuttaa vaeltajan silmää. Joka syvänteessä, joka rotkon pohjalla\nhohtaa vastaamme soita ja vesipaikkoja, joista lähtee puroja joka\nsuunnalle. Toisin paikoin ilahuttaa nurmikin silmää raikkaammilla\nväreillään, varsinkin suojaisissa notkoissa tai auringonlämpöä\nheijastavain kallioseinäin turvissa.\n\nEläinmaailmakin on näissä korkeuksissa vielä voinut säilyttää oman\nluonteensa, vaikka se onkin lajeja kadottanut. Susi ja ilves, joita\nmenneinä vuosisatoina oli viljalti, ovat melkein sukupuuttoon\nhävinneet. Viimeinen karhu ammuttiin kahdeksannentoista vuosisadan\nalkupuolella. Lintumaailma on sitä vastoin säilynyt runsaana ja\nomituisena. Rauhotettuja kauriita ja punahirviä samoilee vuoriston\nlaajoissa metsissä, ilahuttaen silloin tällöin vaeltajaa sorealla\nilmestymisellään. Vuorivirrat, jotka ennen olivat kalaiset; ovat\nteollisuuden likaamina menettäneet eväisen karjansa, muualla kuin\nkorkealla latvaosillaan.\n\nRiesengebirgen korkein kukkula on _Schneekoppe_, joka kohoo 1,601\nmetriä meren pinnasta lukien. Mutta vielä jylhempi on _Hohes Rad_\n(\"Korkea pyörä\") niminen kukkula, vaikka satakunnan metriä matalampi.\nHarjanteen päällä säilyy molemmissa \"lumihaudoissa\", joita piirittävät\n300 metriä korkeat seinämät, vuoden umpeensa melkoisia kinoksia\nikuisessa kalveessa. _Grosse Sturmhaube_ (\"Suuri myrskyhiippa\") nimisen\nlouhisen kukkulan läheisyydessä on kuuluisa \"vaeltava paasi\",\nepäsäännöllinen, noin 150,000 kilon painoinen kivimöhkäle, joka kansan\nluulon mukaan on vuosina 1807, 1817 ja 1848 paikkaansa muuttanut.\n\nSchneekopen korkeimmalla kukkulalla on kappeli, jossa erikoisina\npäivinä käy paljon pyhiinvaeltajia Schlesiasta ja Böhmistä. Selvällä\nsäällä kukkulalta on suurenmoinen näköala. Breslauta ja Pragia myöden\nnäkyvät sinne kaikki Schlesian ja Böhmin maat ikäänkuin kartalla.\nSudetit näkyvät pitkin pituuttaan, vastakkaisella puolella taas\nErzgebirge. Mutta kaikille ei ole suotu ihailla näitäkään kaukonäköjä,\nenimmäkseen Schneekoppea verhoavat sumut ja sateet, taikka kietovat\npilvipeitteet koko vuoriston poimuihinsa ja erottavat sen alhaisten\nmaailmain näkyvistä. Silloin väijyy matkamiestä Rübezahl,\nRiesengebirgen kummitus, josta kansa kertoo lukemattomia taruja,\neksyttää vaeltajan, kietoo hänet myrskyihin, rajuilmoihin ja\ntuiskuihin, taikka hirvittäviin ukonilmoihin.\n\nTalvella Riesengebirgeä peittää vahva lumivaippa. Aikaisin sataa\nsyksyllä pysyvä lumi ja myöhään se keväällä sulaa. Lumipeite voi olla\npariakin metriä vahva ja vuoristossa talot joskus hautaantuvat niin\nsyvälle nietoksiin, että ainoastaan savupatsaat niitä ilmaisevat.\nKokemus on opettanut asukkaat varustamaan itselleen eväitä tämmöisten\ntapausten varalle enemmäksikin aikaa, sillä toisinaan voi kulua\nviikkoja, ennenkuin he voivat teitä aukoa, päästäkseen uudelleen\nihmisten ilmoille. Tiet viitotaan riu'uilla, joihin kiinnitetään\nolkitukot tuntomerkiksi. Talvella kuljetetaan kesällä ja syksyllä\nkaadetut puut alamaihin ja vuoriteillä on silloin vilkasta liikettä ja\nelämää. Mutta vielä paljon vilkkaampaa on hyörinä kesällä, jolloin\nlukemattomat matkailijat kiipeilevät näillä kukkuloilla ja rinteillä.\nMilloin tapaa silloin iloisen ylioppilasjoukon, joka laulaen palaa\ntuntureilta, milloin ryhmän herroja ja naisia, jotka hatut naavoilla ja\nsammalilla koristettuina, kapuavat jyrkkää polkua tunturimajaan.\nNiinkuin pienoinen tähti se välkkyy tuolla ylhäällä, auringonsäteitten\nkimmeltäessä sen akkunoissa, mutta ylhäälle tultuamme huomaammekin sen\nvilkkaaksi majataloksi, jonka ympärillä vilisee matkailijoita ja\npaimenia karjoineen. Joskus vaeltajaa tervehtii böhmiläisten\nsoittoniekkain iloinen laulu ja harpunhelkkynä. Kevyt tunturi-ilma,\nlouhikot kukkineen, ruohoineen, sammalineen ja jäkälineen, jotka\nmuistuttavat Islannin karua, mutta karuudestaan huolimatta suloista\nkasvikuntaa, tunturin hiljaisuus, jota ainoastaan karjankellojen\nsointuisa helinä tai petolintujen kiljuna häiritsee, laajat näköalat\nsiintävään maailmaan -- tämä kaikki virittää vaeltajassa sointuisia\nmielialoja.\n\n\nWeser-vuoristo.\n\nJos Schlesian rajoilta palaamme Harzin ja Thüringin läntisille äärille,\nniin kohtaamme laajan, mutta sekavan ja monisoppisen matalan vuorimaan,\njoka luodetta kohti pistää karummaksi Pohjois-Saksan lakeudelle. Tämä\non _Weser-vuoristo_, nimensä saanut joesta, joka sen läpi virtaa. Sen\nluoteisin osa on historiasta tunnettu _Teutoburgin metsä_, jossa\nkeruskipäällikkö Herman Arminius voitti roomalaiset legionat\nkuuluisassa tappelussa. Erään harjanteen korkeimmalle kohdalle on\nsankarin kunniaksi pystytetty korkea muistopatsas, vaikka onkin\nluultavaa, että varsinainen tappelu tapahtui lännempänä, Westfalin\nsoilla.\n\nSola, jonka kautta Weser poistuu vuoristosta, on historiasta tunnettu\n\"_Westfalin portti_\", jonka äärillä saksien kansallissankari Wittekind\nkauan taisteli Kaarlo Suurta vastaan, kun tämä kukisti saksien\nitsenäisyyden.\n\nWeser-vuoristossa, joka yleensä on jotenkin matalaa mäkimaisemaa,\nvaihtelevat viljavat laaksot ja karummat mäet ja kankaat sikin sokin\nilman näennäistä yleisempää järjestystä, samoin kuin sen eteläpuolella\nHessin vuorimaassakin, jonka etelärajana voimme pitää Mainin laaksoa.\n\n\nHessin vuorimaa.\n\nHessin vuorimaa on kuitenkin sekä korkeampaa että myös karumpaa ja\nharvemmin asuttua. Weserin lähdejoet ovat tämän vuorimaan jaelleet\nlukuisiin laaksoihin ja palstoihin. Muita vuoria korkeammalle kohoovat\nsen eteläosassa laaja kehämäinen _Vogelsberg_ ja varsinkin karu, autio\n_Rhön_. Näiden eteläpuolella on matalampi _Spessart_, kuulu ihanista\nvanhoista pyökki- ja tammimetsistään. Tämän vuorimaan erottaa Rheinin\nliuskevuorista _Hessin syvänne_, joka Frankfurtin kohdalta alkaen on\ntärkeä liikeväylä Etelä- ja Pohjois-Saksan välillä.\n\nWeser-vuorimaan länsipuolella Pohjois-Saksan alanko pistää etelää kohti\nlaajan \"lahden\", joka käsittää Westfalin ja osan Rheinin maakunnista ja\nosalta on Saksanmaan tuottavimpia seutuja.\n\n\nRheinin liuskevuoret.\n\nHessin syvänteen länsi-puolelta alkaa Rheinin liuskevuorien laaja\nvuorimaa, joka Ardennien nimellä Belgiassa jatkuu.\n\nPinnanmuodoiltaan tämä vuorimaa on jotenkin yksitoikkoista ylänkömaata,\njossa vain siellä täällä kohoo korkeampia kukkuloita. Mutta sen\nmaisemia vilkastuttavat monet joet, jotka syvissä uomissa virtaamat sen\npoikki, _Rhein_ kaakosta luoteeseen, ja Rheinin syrjäjoet, _Mosel_\nvasemmalta, _Lahn ja Sieg_ oikealta puolen, jotka suorakulmaisesti\njuoksevat päävirtaan. Nämä laaksot, jotka varsinkin jokien suupuolessa\novat kapeat ja rotkomaiset, ovat jyrkkine rinteineen, linnoja kantavine\nkallionkeiloineen, monine mutkineen, viiniköynnösten verhoomine\njyrkkine rinteineen Rheinin liuskevuorien suurin viehätys. Kuta\nkorkeammalle kuljemme jokivarsia, sitä enemmän laaksot laakenevat,\nkunnes vedenjakajalla vallitsee yksitoikkoinen ylänkömaisema.\n\nVuoriston eteläreunassa metsäinen _Taunus_ suojelee kylmiltä tuulilta\nRheingauta, Saksan ehkä lämpöisintä kolkkaa, joka on kuulu\nvalioviineistään. Vuoriston matalalla pohjoisrinteellä taas tapaamme\nSaksan vilkkaimman tehdasalueen. Kivihiili ja rauta yhdessä ovat siellä\nluoneet suurteollisuuden, jolle ei Europan manterella ole muualla\nvertoja.\n\nRheinin länsirannalla vuorimaa jatkuu etelässä _Hunsrückin_,\npohjoisessa _Eifelin_ nimellä. Ne ovat karuja, kolkkoja ylänkömaita,\njoita laajat metsät peittävät. Mutta sitä voimallisemman viljelyksen\ntapaamme jokien rannalla, varsinkin Moselin mutkailevassa laaksossa.\n\nGeologisen rakenteensa puolesta koko tämä vuoristokynnys on Saksanmaan\nmerkillisimpiä osia. Kaikkialla tapaamme täällä jälkiä tuliperäisten\nvoimain verraten myöhäisestä toiminnasta.\n\n\nMosel.\n\nMoselin kahden puolen on korkeat vuorimaat, jotka se on syvällä\nuomallaan erottanut, pohjoispuolella _Eifel_, eteläpuolella _Hunsrück_.\nHarvassa paikassa tapaamme sen vuoksi Saksassa niin jyrkkää eroa\nilmastollisten suhteitten välillä kuin täällä. Ylämaassa vallitsevat\nkylmät kovat tuulet ja talvi on pitkä, syvällä virranlaaksossa taas\nkevät tulee aikaisin ja kesä on pitkä ja lämmin. Ylängöllä muodostavat\njalokuuset, pyökit ja tammet laajoja metsiä, viljaa kasvatetaan vain\nkauraa ja ruista, alaalla Moselin laaksossa sitä vastoin menestyvät\nmitä rehevimmät hedelmäpuut ja ammoin jalostettu viiniköynnös, joka\nroomalaisen keisarin Probuksen toimesta tähän laaksoon tuotiin.\n\nEi ainoakaan toinen Saksan joista kiemurtele ja lenkoile niin kuin\nMosel. Välimatkat ovat sen rantoja seuraten kahta vertaa pitemmät, kun\noikotiet ylämaan poikki. Lisäksi Moselin mutkat ovat niin lyhyet, että\njoki melkein alati muuttaa suuntaansa, eikä suoria oikeita ole missään.\nSe on kuin moneen mutkaan asetettu nauha. Ja siitä tietysti seuraa,\nettä rantakin kahden puolen muodostuu lukemattomiksi niemekkeiksi ja\nsaarennoiksi, joita toisin paikoin vain kapeat kannakset yhdistävät\ntakamaahan.\n\nMoselin rannat ovat sen vuoksi erinomaisen vaihtelevaiset. Toisella\npuolen usein korkeita jyrkkiä rinteitä, jotka yläältä alas saakka ovat\ntummain pensaikkojen verhossa, taikka portain kohoovia kallioita, joita\nverhoovat viinitarhat. Välissä on aina joku paljaskin kallio, yhä\nlisäämässä maiseman vaihtelua. Vastakkaisella rannalla taas on laaka\nniemi vihantine niittyineen, karjoineen ja peltoineen, virran matalalla\nrannalla kylät ja kauppalat reheväin pähkinä- ja kastanjalehtojen\nkeskellä.\n\nMoisessa jokilaaksossa itsessäänkin ovat ilmanalan ja viljelyksen\nvaihtelut harvinaisen moninaiset. Missä on penikulman tai puolen\nmittainen ahdas poukama, jonka törmät ovat kokonaan etelää kohti\nkääntyneet, niin että lämpöä ja valoa vaativa viiniköynnös niillä elää\nmitä edullisimmissa oloissa. Semmoisessa mutkassa onkin pieninkin\nkappale maata viiniköynnöksen hallussa. Mutta tuolla taas on toisia\ntörmiä, jotka antavat mikä enemmän itää, mikä länttä kohti, mikä saa\nvuorokauden kuluessa valoa moneltakin suunnalta, ja niillä ei kypsy\nkuin keskinkertaisia viinejä. Mutta on sitten semmoisiakin jyrkänteitä,\njotka ovat aivan päin pohjoista ja saavat vain vähän auringonpaistetta,\njopa voivat olla ainaisessa varjossakin. Semmoisilla törmillä\nviiniköynnös ei menesty. Niillä enimmäkseen kasvaa vain pientä\ntammipensaikkoa, josta asukkaat kuorivat parkkia.\n\nViiniköynnös on Moselin laakson kaikki kaikessa. Viljelyksiä ei ole\njuuri ensinkään, vainioita ja laidunmaita ja karjaa vain sen verran,\nkuin välttämättä tarvitaan viinitarhain lannottamiseksi. Moselin\nrantaäyräät ovat paljon korkeammat kuin Rheiniin. Niillä kohoo porras\nportaan, pengermä pengermän päällä, vieläpä ylimmätkin äyräät kantavat\nviinitarhoja, ikäänkuin täyteen katetut pöydät. Polkua kestää nousta\nvirran rannasta näihin ylimpiin tarhoihin usein tuntikauden, ennenkuin\nmäen päälle päästään. Kun ajattelemme, että multa ja lanta on alaalta\nvirran rannasta sinne asti kannettava, niin käsitämme, kuinka\nerinomaisen paljon työtä viinin kasvattaminen vaatii, mutta myös, miten\nkannattavaa sen täytyy olla. Paljaille kallionnikamillekin, joille vain\nkotka pesii, joilla ei ole ollut vaatimattomille marjanvarvuillekaan\ntarjota kasvupaikkaa, kannetaan multaa, jos valo- ja lämpösuhteet vain\novat edulliset, istutetaan köynnös ja korjataan runsaat rypälesadot.\nVirran kallioäyräät ovat luonnostaan rosoiset, hampaiset ja rotkoiset.\nToisin paikoin ne ovat melkein kohtisuorat, toisin paikoin ulkonee\nteräviä keiloja muusta rinteestä ikäänkuin hampaita. Erinomaisen\nsuuritöisillä ja taidokkailla rakennuksilla ovat laakson asukkaat\ntämmöisiäkin paikkoja viininviljelykselle vallanneet. Toisin paikoin on\nkallionkeilain huiput riippuvilla silloilla yhdistetty äyräisiin, jotta\nniittenkin ahtaalla laella voitaisiin rypäleitä kasvattaa. Taikka on\nkorkeitten patsaitten päälle rakennettu pitkiä pengermiä, ikäänkuin\nsiltoja, joille sitten on kannettu maata, lantaa ja vihdoin istutettu\nköynnös. Toisin paikoin on kaksikin tämmöistä köynnössiltaa\npäällekkäin. Toisin paikoin taas on tiet ja polut kauttaaltaan\nrakennettu silloille, ettei köynnöksen viljelykseen soveliasta maata\nmenetettäisi. Taikka on hajoovaa kalliota paikattu ja muurauksilla\nvahvistettu, etteivät sen kannattamat viinipenkereet pääsisi sortumaan.\nSemmoisissa paikoissa on siis viljelys hetkeksi seisauttanut luonnon\nainaisen tasotustyön. Useat näistä viinitarhoista ovat oikeita\neksytyssokkeloita luonnonkallioineen, päällekkäin rakennettuine\nsiltoineen, patsaineen, holvineen ja pengermineen, joita sukupolvi\ntoisensa jälkeen on rakennellut aina keisari Probuksen ajoista saakka.\n\nMelkein kaikki pidempimatkainen liike tapahtuu vesitse, sillä ei joen\nkummallakaan rannalla kulje varsinaista yhtämittaista tietä. Tiet\nkulkevat ylhäällä karuilla ylänkömailla.\n\n\n\n\nEtelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.\n\n\nRhein saksanmaan tärkein joki, virtaa kaikkien kolmen\nluonnonmaantieteellisen alueen kautta, joihin olemme Saksanmaan\njakaneet. Rheinin, ynnä sen syrjäjokien Neckarin ja Mainin syvänteet\nkäsittävät suuren osan Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseuduista, se\nkatkaisee kapealla rotkolaaksolla Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja\nvirtaa loppumatkan Pohjois-Saksan alankoa. Toinen puoli tästä alueesta\nkuuluu toiselle vielä mahtavammalle joelle, Tonavalle, jonka lähteet\novat lähellä Rheinin mutkaa, vaikka sekin saa valtavetensä Alpeilta,\nsamoin kuin Rheinkin.\n\n\nRhein.\n\nKorkealla Sveitsin Alppien jäätiköissä syntyy Rhein. Alkumatkansa se\nkulkee gladerien paitse, lumikenttäin välitse, samoin kuin niin monet\nmuutkin Sveitsin virrat, mutta vaikea olisi lähteillä aavistaa, mikä\nsuurenmoinen rauhan mahti siitä matkalla kehittyy. Se missä rajuna\ntelmii korkeita kallioseiniä vastaan, missä ryöppyy jyrkänteitä pitkin,\nyhtyäkseen pian toisiin yhtä väkivaltaisiin vuoriveikkoihin. Yllä\nkasvavalla voimalla se pauhaten ja jyristen myllertelee syvissä\nrotkoissaan, joitten päällitse huimaavan korkeat, hatarat sillat\nsaattelevat ikivanhoja solateitä.\n\nIkäänkuin kolmella mahtavalla juurella Rhein lähtee St. Gotthardista,\njonka jäätiköistä se saa ehtymättömän vesirunsautensa. Graubündin\nlaaksoissa nämä kolme latvajokea yhtyvät, matkatakseen yhdessä tuon\nsadan penikulman taipaleen, joka ne erottaa Pohjanmerestä. Jo ylhäällä\nalppilaaksossa Rheiniä tervehtivät viiniköynnökset, taajat kylät,\nlinnat ja rauniot ja viljavat vainiot. Laajan, kirkkaan Bodenjärven\nläpi virrattuaan Rhein Konstanzin kohdalla vielä järven veden\nvahvistamana lähtee matkaa jatkamaan, virtaillen nopeaan ja ihmeen\nkirkkaana rehevien mäkisten rantain välitse, kunnes se Schaffhausin\nkohdalla muodostaa kolmekymmentä metriä korkean, kuuluisan könkäänsä,\njota läheltä ja kaukaa käydään ihailemassa. Kolme teräväsärmäistä\nkalliota pistää esiin kuohujen keskeltä. Osa vedestä hajoo hienoksi\nsumuksi, osa laskee mäkeä kiehuvana vaahtona, osa syöksyy kuiluun\ntäysinä patsaina, hämmentäen sen pohjalla kaikki kuohuiksi, pyörteiksi\nja ärjyviksi aalloiksi. Ikäänkuin tupertuneena vesi putouksen alla\nkulkee kappaleen matkaa sekamelskassa miten kuten, ennenkuin se\nuudelleen järjestyy nopeaksi ja voimalliseksi virraksi.\n\nKönkäästään alkaen Rhein asettuu vakavaksi, joskin itsetietoiseksi ja\nvoimalliseksi virraksi, joka on maanosamme ehkä tärkein vesitie. _Aar_\ntuo sille vielä runsaan kantamuksen alppivesiä. Alempana maksavat veroa\n_Ill, Nahe ja Mosel_ vasemmalta tullen, oikealta puolelta _Neckar,\nMain, Lahn, Ruhr ja Lippe_.\n\n\"Lieneekö toista virtaa, joka Rheinille vertoja vetäisi\", huudahtaa\nmuuan saksalainen kirjailija. \"Sen lähteet ovat Sveitsin vapaitten\ntunturien keskellä; harvinaisen hedelmällisten, toimeliaitten ja\nihanain seutujen läpi se keskijuoksullaan virtaa; ja suistamokseen se\non itse itselleen rakentanut lihavan, voimallisen maan, jonka pieni\nmutta elinvoimainen kansa on valtameriä hallinnut ja yhä vieläkin on\nensimäisiä kauppa- ja teollisuuskansoja.\" Leveyttä, syvyyttä ja vettä\nRheinissä on riittävästi suurtakin liikettä välittämään, ja sen vesi\npysyy kautta vuoden melkein tasaisena. Sen minkä talvi, syksy ja kevät\nantavat runsaammin sadevettä, sen kesällä korvaa jäätiköiden nopeampi\nsulaminen Alpeilla.\n\nJätettyään taakseen Baselin kirkontornit ja tehtaanpiiput Rhein saapuu\nSaksanmaan alueelle. Sen matkattavana on nyt _Ylä-Rheinin laakso_,\nleveä, tasaisesti viettävä lakea syvänne, jota kahden puolen\nsaattelevat korkeat siintävät vuorijonot. Vasemmalla puolella kohoovat\nVogesit, joiden selännettä Saksan ja Ranskan raja kulkee, oikealla\nkädellä Schwarzwald tummine metsineen. Uoma on maan tasaisuudesta\nhuolimatta jotenkin viettävä ja virta sen vuoksi niin kova, että se\nvierittelee matkassaan suuret määrät soraa ja lietettä. Toisin paikoin\nsoraa kasautuu pohjaan yhä paksummalta, kunnes keskelle virtaa\nmuodostuu kareja, ja varsinkin ennen virta sen vuoksi tällä matkalla\nusein muutti uomaansa, niin että laivaliikettä varten täytyi kaivaa\npitkät kanavat. Oikomalla mutkia ja väyliä syventämällä on Rhein\nkuitenkin saatu tälläkin välillä uomassaan pysymään. Rantain mataluuden\nja suoperäisyyden vuoksi ei Elsassin ja Badin yläosissa ole virran\nluona suurempia väenkeskustoita, mutta sitä runsaampi on kasvikunta ja\neläin-, varsinkin lintumaailma. Vähän kauempana rannoista on lakeus\nvainioina; mutta Elsassin ja Badin viljavimmat, taajimmin asutut seudut\novat vasta reunavuoristojen juurella.\n\nKauempana pohjoisessa kohoovat rannat kuivemmiksi ja vanhoja\nhistoriallisia kaupungeita alkaa olla tuhka tiheässä virran rannoilla,\nSpeyer, Mannheim ja Worms, muita mainitsematta. Siinä missä Main laskee\nRheiniin, on vihdoin roomalaisaikainen Mainz, Rheinin tärkein satama,\njohon saakka valtamerilaivatkin pääsevät nousemaan. Erinomaisen\nvilkkaaksi käykin siitä pitäen virralla liike, hiljalleen soluvia\npurjelaivoja, puskuttavia hinaajia, reunojaan myöden kuormattuja\nrahtihöyryjä, pitkiä hitaita tukkilauttoja ja nopeita korkealaitaisia\nmatkustajalaivoja kulkee virralla edes takaisin, kantaen väkeä ja\ntavaraa kaikista maailman ääristä.\n\nNäihin saakka vuoret ovat seurailleet virran rantoja loitommalla, mutta\nnyt asettuvat Rheinin liuskevuoret poikittain sen eteen, sulkeakseen\ntien. Jonkun matkaa Rhein seurailee vuoriston sivua etsiäkseen\nheikointa kohtaa, muodostaen laajan polven, joka on Saksan paras\nviinimaa, kuuluisa _Rheingau_. Rhein leviää tässä järven kaltaiseksi\nlaajaksi pinnaksi, sen vuolas virta hetkeksi uinahtaa ja oikea ranta\nmuuttuu kauniiksi laajaksi pengermaisemaksi. Vain toisin paikoin\ntyöntävät vuoret nokkiaan aina jokeen saakka, enimmäkseen rannat\nkohoovat loivemmin ja pengermittäin Taunuksen metsäpeittoisia\nkukkuloita kohti, jotka muodostavat iloisen raikkaan viinimaiseman\nvakavan kehyksen. Päivärinne, korkean takamaan suoja kylmiä tuulia\nvastaan, Rheinin tyynen pinnan lekottavat heijastukset, sekä vihdoin\nlämpöisen luontoinen liuskemaaperä yhdessä ovat tehneet tästä seudusta\n\"ilmastollisen keitaan\", joka viiniköynnöksen viljelykselle tarjoo\nparemmat edellytykset, kuin mikään muu seutu Saksassa. Kauempana\nrannasta ovat Rauenthal, Gräfenberg ja Steinberg, kaikki tunnettujen\nviinimerkkien kotipaikkoja, Rheinin äyräillä taas Assmanshausen,\nMarkobrunn ja Rüdesheim, muita mainitsematta.\n\nBingenin kohdalla Rhein sitten tekee äkkikäänteen ja tunkeutuu\noikopäätä vuoriston sisään kapeaa rotkolaaksoa pitkin. Siitä nyt alkaa\nRheinin kuuluisa, runoilijain ylistämä, matkailijoin ihailema\nvuorimatka. Oltuaan toisin paikoin monta kilometriäkin leveä Rhein\näkkiä kapenee vain 300 metrin levyiseksi. Kolmeneljännes vuosisataa\ntakaperin oli tässä vielä pari metriä korkea putouskin, joka pidätti\nlaivaliikkeen tähän mutta putous on nyt niin tyyni pois louhittu, että\nsitä enää osottaa vain muuan voimakkaampi pyörre. Hopeisen hohtavana\nkatuna mahtava kymi aamuauringon valaisemana valuu suurisuuntaiseen\nlaaksoonsa, jonka äyräillä lukuisat linnanrauniot synkkine tai\nromantisine muistoineen jyrkillä kallionkeiloillaan muistuttavat näiden\nseutujen monenlaisia entisiä vaiheita. Niinkuin unennäössä vaihtavat\nkuvat nopeaan meidän soluessa virran mukana alaspäin. Vuoriston\nportissa kohoo yksinäisenä, kuohuvain aaltojen ympäröimänä pienellä\nluodollaan \"Hiiritorni\", jonka muuan piispa tarun mukaan rakennutti\nturvapaikakseen vimmattuja rottia vastaan. Korkealta Niederwaldin\näyräältä loistaa \"Germania\", jonka Saksan kansa 1870 vuoden sodan\npäätyttyä pystytti saavutetun kansallisen eheytensä muistoksi.\nYhtämittaiset viinitarhat seurailevat virran rantaa, ja täällä,\nlämpöisissä solissa ja nurkkauksissa kasvavatkin Saksan parhaat viinit.\nPenger penkeren päällä ne verhoovat joen törmiä, missä vain on ollut\nvähänkin maata ja auringonpaistetta rypäleköynnöksen vaativalle\nvihannuudelle. Emme voi luetella kaikkia niitä ikivanhoja\nhistoriallisia linnoja, kyliä ja pieniä kaupungeita, jotka virran\nkahden puolen vuorottelevat, mutta _Lurleita_, Heinen ikuistamaa\nhuimaavan korkeata kallionpolvea emme voi jättää mainitsematta. Se\npistää lähellä St. Goarin kaupunkia virtaan, joka kuohuen sitä\nkiertelee. Mutta Lurlein niemen ympäri päästyämme solahdamme ihmeen\nihanaan surumieliseen poukamaan, ikäänkuin tyveneen järveen, jota\nrauhalliset korkeat rannat piirittävät. Missä kalliot käyvät\njyrkemmiksi, siellä viinitarhat välistä kokonaan loppuvat ja\norapaatsama, ruusu- ja tyrnäpensas rehottavat murealla, iloisten\nlähteitten kastelemalla liuskekivellä. Kallio- ja karanneita\npuutarhakukkia kukoistaa ruusupensaitten joukossa, villit\nviiniköynnökset, muratit ja metsiintyneet hedelmäpuut luovat omituisia\nsoppia ja kulmauksia ja antavat maisemalle ikäänkuin satuerämaan\ntuoksua. Ihanammin kuin ehkä missään muualla sekaantuvat tässä metsä ja\nviinitarhat, hedelmäpuistot ja karut kalliokanervikot toisiinsa.\nJokaista pienintäkin hyötypaikkaa on ihminen jo ikivanhoista ajoista\nkäyttänyt, mutta täällä ovat vuosisatain kuluessa puutarhoista\nkaranneet jalot koristekasvit tai arvokkaat rohtotaimet päässeet\nluonnon helmassa leviämään, kasvaakseen nyt vapaudessa kaikenlaisten\nköynnösten, maksaruohojen ja kirjavien sammalten ja jäkäläin seurassa\njoutavain kallioitten kaunistuksena. Mutta missä vähänkin luonto\nsallii, siinä on kallio muuraten muutettu keinotekoiseksi pengermäksi,\njolla istutettu viiniköynnös ja monenlaiset hedelmäpuut paistattavat\npäivän helteessä kypsyviä hedelmiään. Tuon tuostakin rinnettä katkaisee\njyrkkä kallionpolvi, jolla köynnösten verhoomat rauniot odottavat\nrunoilijaansa, taikka kapea rotkolaakso, joka mahtavaan päävirtaan tuo\njonkun lyhyen syrjäjoen. Usein nämä syrjälaaksot ovat vain kapeita\nrotkoja, joitten pohjalla kirkas puro hyppelee portaalta portaalle\nkorkeitten, upeata lehtimetsää kasvavien rinteitten välissä. Ainoastaan\njalkapolku tai kapea ajotie kiemurtelee puron vartta pitkin ylöspäin,\ntoisin paikoin joku pieni mylly työskentelee sala-aukossaan metsän\nhelmassa, tai sattuu vaeltaja äkkiarvaamatta kielekkeiksi ja torneiksi\nhajonneeseen kallionrotkoon, jossa vesi puoleksi maan alla kohisee\nlouhikon poimuissa.\n\nLahnin ja Moselin laskupaikkain välillä rannat ovat erinomaisen\nhempeät kauniine maataloineen, puistoineen, viinitarhoineen ja\nhedelmäpuistikoineen, maiseman kohennuksena vielä siellä täällä komea,\nköynnösten sitelemä linnanraunio.\n\nKoblenzin alapuolella Rheinin laakso avauupi, rannat alenevat ja vuoret\nloittonevat virrasta, jättäen väliinsä leveän laakson, jonka pohjalla\nkymi hopeisena palstana jatkaa matkaansa. Andernachin luona asettuu sen\ntielle kuitenkin vielä viimeinen vuorikynnys, jonka läpi ura on ollut\nsuurella työllä uurrettava. Jälleen kohoo rannoille jyrkkiä rosoisia\nvuoria, romantisia kallio-otsia ja näiden välillä laaksoja kylineen ja\nviinipengermineen, siellä täällä pieniä saariakin. Ennenkuin Rhein\nlopullisesti päättää vuorimatkansa, se vielä kerran kokoo voimansa\nihanaksi maisemaksi, joka on sen kauneimpia. Virta levenee melkein\njärveksi ja eteemme ilmestyy ihmeellinen ryhmä kalliokukkuloita, jotka\neivät tosin ole kovin korkeita, mutta sitä jyrkempiä. Tämä seutu on\nkuuluisa _Siebengebirge_ (Seitsenvuori). Se portin tavoin vartioi\nRheinin vuorisolaa alaalta päin tulevaa tunkeilijaa vastaan. Monen\nmonet tarut, legendat, romantiset ritarimuistot, historialliset\ntapaukset liittyvät tähän kuvanihanaan maisemaan, monenmoiset ovat myös\nne rakennukset, jotka näillä rannoilla vielä niitä mykkinä\nmuistuttelevat. Ja näitten muistojen lisäksi uinuu täällä vihannan\nkasvipeitteen alla vielä kallion povessa todistuksia niiden mahtavien\nluonnonvoimien toimesta, jotka tämän maiseman ovat luoneet ja\njäsennelleet.\n\nDrachenfelsin jylhän, rauniohuippuisen kallionkeilan alapuolella seutu\njälleen avartuu, vuoret loittonevat ja rannat alenevat niin mataliksi,\nettä Rhein näyttää melkein äyräittensä yli vuotavan. Virta vaimenee,\nunteloituu, takanamme Seitsenvuori häviää sinisiin autereihin. Mutta\nvaikka jääpikin luonnonkauneus taaksemme, käy liike tästä lähtien yhä\nvilkkaammaksi, sillä tässä leviää kahden puolen Europan toimeliain\nteollisuusalue. Valtavat kuorma-alukset kuljettavat virtaa pitkin\nRheinin maakuntain ja Westfalin runsaita luonnontuotteita, hiiltä,\nrautaa ja raakatavaroita. Lukemattomia tehtaanpiippuja kohoo joka\ntaholla, todistaen näitten maakuntain toimeliaisuutta.\n\nJätettyään taakseen Kölnin ja Düsseldorfin, josta tärkeä kanavaväylä\neroo sisämaahan, Rhein jälleen tulee autiompiin seutuihin. Suuret\noikomukset, kaivannot, umpimutkat, haarautumiset ja uoman muutokset\nennustavat virran suurta suistamoa, joka suurimmaksi osaksi on\nHollannin puolella. Vahvat padot alkavat seurata rantoja, kohoten yhä\nkorkeammiksi, ja niitten välissä joki virtaa rantojaan ylempänä. Moneen\nhaaraan jakautuen se vihdoin purkaa vetensä Pohjanmeren helmaan.\n\nVogesit ja Schwarzwald, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin\nlaaksoa, ovat monessakin suhteessa ikäänkuin toistensa vastineita.\nMolemmat suistuvat verraten jyrkkään Rheinin laaksoa kohti, mutta\nalenevat toiselle puolelle verkalleen. Molempien vuoristojen eteläpää\non leveämpi, molemmat vaajamaisesti kapenevat pohjoista kohti.\nKorkeudet ovat jotenkin samat, molempien korkeimmat kukkulat\neteläpäässä. Samoin kuin Schwarzwaldissa, samoin on Vogeseillakin\nkorkealla kukkulain välissä pieniä tummia vuorijärviä, joitten syvyys\nkansan luulon mukaan ulottuu aina meren tasalle saakka. Vuoristomuodot,\nkasvullisuus ovat yleensä samat; korkeimmat kukkulat ovat pyöreitä,\nsamoin kuin Lapin tunturit, ja kovaa harmaata alkukiveä. Pohjoisemmassa\ngraniitti molemmilla vaihtuu hiekkakiviylängöksi. Ja molemmilla on\nvihdoin matalampi pohjoinen jatkonsa, Vogeseilla _Hardt_,\nSchwarzwaldilla _Odenwald_, jotka jälleen ovat toistensa vastineita.\nTutkiessamme maisemain sisällistä rakennetta saamme vasta huomata, että\ntällä vastaavaisuudella on syvät syynsä.\n\nMutta muuan erotuskin on mainittava näiden molempien vuoristojen\nvälillä. Schwarzwaldin jyrkempi rinne on saderinne, jonka vuoksi\nSchwarzwaldin länsirinteen joet ovat vetevämmat, kuin Vogesien jyrkän\nitärinteen, jota korkeimmat selänteet varjostavat kosteilta\nmerituulilta. Schwarzwaldiin on sen vuoksi syöpynyt syvemmät laaksot,\nkuin Vogeseihin, ja kulku vuoriston poikki on sen vuoksi helpompi.\n\n\nElsass, Vogesit.\n\nRheinin kanssa rinnan juoksee Elsassin halki etelästä pohjoiseen\n_Ell-joki_, josta maakunta on nimensäkin saadut, ja jonka rannalla\ntärkeimmät kaupungit ovat. Eli lähtee matkaan Jura-vuoristosta ja saa\nkaikki Vogeseilta laskevat joet, niin ettei Rheiniin tällä välillä tule\nvasemmalta mitään syrjäjokia. Elsassilainen sananlasku sanoo, että \"Ell\nmenee minne haluaa\". Sillä nimittäin on se paha tapa, että se rankoilla\nsateilla äkkiä paisuu ja tulvii yli äyräittensä, jopa usein hylkää\nvanhan uomansa ja nopeaan kaivaa saviseen maahan uuden.\n\nElsassin tasanko kohoo tuskin enempää kuin muutaman metrin yli Rheinin\npinnan ja on enimmäkseen savea, hiekkaa ja soraa, jota Rhein, Ell eli\nIll ja pienemmät vuoripurot ovat aikain kuluessa mukanaan kuljetelleet.\nKarikoilla maaperä on kuivaa ja kasvaa vain pensaita, mutta suurin osa\ntasankoa on hedelmällistä savikkoa, jossa vilja erinomaisesti menestyy.\nSuotta ei ole Elsass Saksanmaan vilja-aittoja.\n\nMutta miten rikasta lieneekään tasanko, kapea mäkimaisema Vogesien\njuurella sen vielä monin verroin voittaa. Tuskin missään Saksassa maa\non niin tuottavaa ja samalla arvokastakin, kuin tässä jonkun kilometrin\nlevyisessä vyöhykkeessä. Viinitarhat alkavat heti mäkien liepeestä ja\nmenestyvät edullisilla paikoilla aina 400 metrin korkeuteen. Varsinkin\nmissä vuoristoon nousee laakso, siinä viiniköynnöskin päivärinteellä\nkohoo kymmeniä kilometrejä vuoriston sisään. Näiden laaksojen suissa\novatkin Elsassin kauneimmat maisemat. \"Väsymättömällä nautinnolla\nlaskeutuu katse päivää kohti pyrkivistä viinitarhoista alas laaksoon,\njonka pohjalla vilkas vuoripuro kuohuu kukkaniittyjen, poppelien,\ntervaleppien ja raitain välitse, silmäilee laajaa tasankoa, joka hohtaa\nrinteitten välistä ja hämmentyy yhä enemmän autereihin, kuta kauemmaksi\nsilmä sitä seuraa, tai vanhaa ritarilinnaa, joka laakson suuta vartioi\nrinteestä eronneella kukkulallaan.\" Mikäpä tämän maakunnan\nluonnonrikkautta paremmin todistaisikaan, kuin että vanhain linnain\nraunioita on tuskin missään maailmassa niin taajassa kuin täällä.\nSuotta ei lausu vanha sananlasku:\n\n    Kolme linnaa samalla mäellä,\n    Kolme kirkkoa samalla kirkkomaalla,\n    Kolme kaupunkia samassa laaksossa,\n    On Elsasissa kaikkialla.\n\nNouskaamme laakson syvää pohjaa pitkin Vogesien korkeampiin osiin.\nPauhaavien vuoripurojen molempia rantoja seuraavat vihannat niityt,\njotka osottavat karjanhoidon täällä olevan vallitsevana elinkeinona.\nNiittyjen jälkeen tulee metsävyöhyke, sillä Vogesien rinteet ovat\nkauttaaltaan yhtämittaisten sankkain metsäin peitossa, joissa vain\nsiellä täällä on joku yksinäinen raivio. Ilmanala on täällä jo niin\nkylmää, että ainoastaan hyvin suojaisilla rinteillä on pieniä\nperuna- tai viljavainioita. Korkeimmilla kukkuloilla eivät puutkaan\nenää menesty, lumi peittää ne valkoiseen vaippaansa syyskuun\npuolivälistä aina toukokuun puoliväliin saakka. Voimallisempi asutus on\njäänyt kauas taaksemme, ainoastaan siellä täällä pilkistää havumetsäin\nkeskeltä metsänhoitajan yksinäinen talo, taikka jonkun laakson pohjalta\nkyläpahanen, joka sitkeästi taistelee olemuksensa puolesta\nepäedullisissakin oloissa. Metsävyöhykettä seuraavat laajat\ntunturilaitumet.\n\nIkivanhoista ajoista saakka on näitä tunturilaitumia kesällä käytetty\nkarjanhoitoon. Kesäkuussa, kun tunturin kupeet alkavat vihottaa ja\nkitukasvuiset pyökkipensaat lehteä tehdä, kootaan laaksossa karjat\ntuntureille saatettaviksi. Lypsäjä on jo vienyt kapineensa\njuustomajaansa ja tarkastanut, miten pitkälle orastava ruoho on\nennättänyt. Erillään muusta maailmasta elävät sitten paimenet\nkarjoineen siellä kaiken kesän. Päivä on toisensa kaltainen, ainoastaan\nukonilmat ja kukkapeitteen muuttuminen kesän edistyessä, selkeämmät tai\nhimmeämmät näköalat siintäviin maailmoihin tuottavat tunturipaimenelle\nvaihtelua.\n\nVogesit eli _Wasgenwald_, joksi saksalaiset nimittävät vuoristoa,\nalkavat kuulusta _Burgundin portista_, josta saksalaiset 1870-vuoden\nsodassa hyökkäsivät Ranskaan, ja ne ulottuvat pohjoista kohti aina\nLauter-jokeen saakka.\n\nKorkeimmat kukkulat kohoovat, molemmat _Belchenit_ 1,250 metriä ja\n_Sulz_ 1,452 metriä yli merenpinnan. Muutoin vuoriston yläosat ovat\nhyvinkin lakeita. Yksitoikkoisina ja äänettä lähtevät purot alkuun mikä\nmillekin taholle, saadakseen vasta rinteillä vinhemmän vauhdin.\n\nVogesien pohjoisessa päässä kohoo näköalastaan kuulu _Odilienberg_\nikäänkuin linnavuori tasangosta. Tämä näköisä, noin Pallastunturin\nkorkuinen kukkula oli jo keltiläisellä ajalla pyhityspaikka ja vielä\ntänä päivänä käy pyhiinvaeltajia tällä kukkulalla, johon liittyy tarina\npyhästä Odiliesta ja siitä ajasta, jolloin Allemannien heimo Elsassia\nvallitsi.\n\nVogesit ovat kaikkina aikoina olleet jyrkkä liikkeensalpa, koska\npääharjanteen poikki ei kulje ainoatakaan solaa. Jo roomalaiset\nkiertivät vuoristoa joko pohjoiselta tai eteläpuolelta, milloin\nmitenkin paremmin soveltui. Eikä rautatiekään ole yrittänyt tämän\nmuurin läpi, koska se on verraten helppo kiertää. Valtakunnan rajana se\non kaikin puolin turvallisempi kuin Rhein, joka ennen erotti Saksanmaan\nja Ranskan alueet.\n\n\nHardt.\n\nHardtin juurella leviävät ihanat, viinitarhoistaan ja\nhedelmälehdoistaan kuulut Esi-Pfalzin kunnasmaisemat. Toinen kaupungin\nkaltainen kylä jatkaa toistaan, avarat viinitarhat peittävät maata,\nmäillä kohisevat lämpöiset kastanjametsät, manteli- ja kirsikkapuut\nkoristavat viinimäkiä ja pähkinäkujat ulottuvat kauas lakeudelle. Mutta\nHardtin toisella puolen kohtaa toisenlainen näköala. Hardt laskee sille\npuolelle verkalleen, samoin kuin Vogesitkin. Vuorilla kasvaa sankat\nmetsät, hiljaisten laaksojen pohjalla juoksee lukuisia puroja. Maa\nkätkee povessaan arvokkaita kivennäisiä, pohjoisemmassa varsinkin\nkivihiiltä.\n\nKorkealle ympärillä olevain vaaramaitten yläpuolelle kohoo\nsiellä _Donnersbergin_ (Ukkosvuoren) mahtava porfyrikeila\n\"Kuninkaantuolineen\", jolla tarun mukaan vanhat frankkilaiset kuninkaat\nistuivat oikeutta. Toista sataa linnanrauniota ja puolensataa vanhaa\nluostarirauniota suo vielä tänä päivänä romantista loistoa näille\nmaisemille, joihin lisäksi liittyvät ikivanhat jumaluustarut. Hardtin\npohjoispäässä on kuulu Brunholdintuoli pakanallisine kivikuvioineen,\nsiellä yhä vielä kumpuaa vuorien notkosta kylmä Siegfriedin lähde\nahtaassa metsälaaksossa, kohoo Drachenfelsin jyrkkä rosoinen\nkallioseinä rotkoineen ja louhikoineen. Vuoriston kupeita peittää\ntäällä pyökkimetsä, johon ei vuosisatoihin kirves ole koskenut.\nMahtavan laaja näköala avautuu Drachenfelsin huipulta kaikille\nsuunnille, \"yli yhtämittaisten metsien, joita ei elähytä ainoakaan\nkylä, ei ainoakaan asutus, joissa korvia hivelee ainoastaan\naarniopuitten humina vihannasta syvyydestä\". Tämmöisillä kukkuloilla\nvanhat pakanalliset germaanit palvelivat jumaliaan. Drachenfelsin\njuurella asui tarun mukaan rotkossaan se hirviö, joka ryösti Wormsin\nkuninkaantyttären Kriemhildin, ja tällä rinteellä ritari Siegfried\nsurmasi lohikäärmeen, ui sen veressä ja toi sitten kuninkaantyttären\ntakaisin Niebelungien kuuluun kaupunkiin Wormsiin, jonka jylhän\ntuomiokirkon torni kohoo taivaanrannalla. Täällä asuivat germaanien\nmolemmat mahtavimmat jumalat, Wodan ja Donar.\n\nHardtin loiva läntinen rinne, karumpi Westrich, on tunnettu laajasta\nperunaviljelyksestään.\n\nMaisema Rheinin itärannalla, Badissa, on saman luontoista kuin\nlänsirannallakin, tasaista lakeutta, joka enimmäkseen on erinomaista\nviljelysmaata. Tällä puolella kuitenkin kohoo keskellä lakeutta,\nerillään Schwarzwaldista, eräs yksinäinen, omituinen vuoristo,\n_Kaiserstuhl_, ikäänkuin korkea vartiopaikka. \"Keisarintuolin\" nimen se\non saanut siitä, että sen kukkulalla tarun mukaan vanhoina aikoina\nistuttiin valtakunnan oikeutta. Kaiserstuhl on ikäänkuin saarimainen\nhuvipuisto monine kymmenine basaltti- ja doleritti-kukkuloineen,\njoitten päältä on kauniit näköalat ympärillä oleviin maisemiin. Tällä\nvuoristolla on omituinen luonnontarinansakin, kuten saamme vasta nähdä.\n\nSamoin kuin Vogesien samoin on Schwarzwaldinkin lievettä seuraileva\nmäkimaisema rikkainta ja runsaimmin asuttua. \"Joka on täällä kerran\nvaeltanut ihanain hedelmäpuistojen ja viinitarhain läpi, jotka\nkeskenään vuorottelevat rehevän runsaina, joka on kohottanut katseensa\nlähimmän ympäristön yläpuolelle vanhoihin, muratin verhoomiin\nlinnanraunioihin pähkinä- ja kastanjalehtoineen, se joka on tutustunut\nnoihin laaksoihin, joista vuoripurot murtautuvat ulos Rheinin laajalle\nlakeudelle, se empimättä myöntää, että Baden on isänmaan sekä\nhedelmällisimpiä, että samalla ihanimpia seutuja.\" Erinomaisen vilkas\nasutus kylineen ja kaupunkineen seurailee tälläkin puolella vuoriston\njuurta, ikivanhan \"Vuoritien\" (roomalaisten _Platea montanan_) yhteen\nsitomana.\n\nJätämme Ylä-Rheinin siunatun laakson ja kohoomme vuoristoon, joka sitä\nitäpuolella rajottaa.\n\n\nSchwarzwald.\n\nJylhänä ja jotenkin jyrkkänä kohoo Schwarzwald Rheinin lakeudesta,\nmutta vuoriston itäinen rinne alenee loivasti, sulautuen vähitellen\nWürttembergin kunnasmaisemiin. Idästä päin katsoen Schwarzwald on kuin\nylävä metsämaa vain, mutta Rheinin puolelta nähden valtava muuri, joka\nkauttaaltaan kohoo kolmeneljännestä kilometriä lakeudesta. Mutta\nvuoriston päälle noustuamme olemme kuin laajalla ylätasangolla, josta\nkorkeimmat kukkulat kohoovat laajoina kumpuina. Korkein kukkula on\n_Feldberg_ (1,495 metriä). Ainoastaan kasvullisuudesta, puitten\npuutteesta, tunturilaitumista voimme noilla selänteillä vaeltaessamme\nhuomata, että todella olemmekin korkealla yläilmoissa, elleivät pilvet\nja usvat hajoa ja meille paljasta etäisten lakeuksien, vuoristoitten ja\netäimpänä Alppien siintävää näköpiiriä.\n\nSchwarzwaldin rinteitä verhoovat aina 1,000 metriä korkealle valtavat\nhavumetsät. Ei missään muualla Saksassa jalokuusi kehity niin\nmahtavaksi puuksi kuin täällä. Toisin paikoin kohtaamme vielä\noikeita aarniojättiläisiä, joitten joukossa ei vielä milloinkaan ole\nkirves kalahdellut. Auringonpaisteessa jalokuusikko hohtaa\nsamettiviheriäisenä, mutta sadesäällä sen väri on melkein sysimusta.\nSchwarzwaldissakin peittää enimmäkseen maakerros ja kasvullisuus\nkalliota, mutta laaksoissa, jotka ovat syöpyneet vuoriston kylkeen\nsyvemmälle, paljastuu granitti ja gneissi, muodostaen kallioseiniä,\njyrkänteitä, rotkoja ja huikeita kalliopatsaita. Näissä laaksoissa ovat\nvuoriston jylhimmät näköalat. Monessa laaksossa avautuu kuitenkin\nhavumetsän tumma peite helakan viheliäiseksi viljelysmaisemaksi\npuroineen, niittyineen, kylineen ja pienine teollisuuslaitoksineen, ja\nvielä alempana raukeaa vähitellen havumetsän valta ja lauhkeammat\nlehdot, hedelmäpuut ja lopulta viinitarhat vyöttävät vuoriston\nliepeitä.\n\nJyrkkinä könkäinä, vuolaina kuohuvina koskina, rientävät vuoripurot\nläntisellä rinteellä alas Rheiniä kohti. Mutta itäisellä rinteellä ne\nmutkaillen ja vain siellä täällä hyräillen matkaavat Tonavan ja\nNeckarin laaksoihin loivasti kallistuvien niittyjen lomassa,\nSchwarzwald onkin Saksan suurimpia vesisäiliöitä. Sen metsäiset rinteet\nnäyttävät erinomaisen halukkaasti kokoovan kosteutta. Sekä Tonava että\nRhein saavat sieltä suunnattomat määrät vettä, ja purot ovat uurtaneet\nvuoriston rinteet täyteen rotkojaan. Samoin kuin Vogeseilla loistaa\ntäälläkin metsän helmasta maljamaisten laaksojen pohjasta siellä täällä\njoku syvämietteinen, yksinäinen lampi, saduistaan kuulu _Mummelsee,\nWildsee_ ja monet muut. Paitsi ihmisten niihin liittämiä tarinoita\nkertovat ne omaansakin, sille joka sen osaa lukea ja selville saada --\nkertovat ainaisesta lumesta, joka jääkautena näitäkin vuoria peitti,\njäävirroista, jotka niiltä laaksoihin valuivat ja kaivelivat kuoppia\njärville ja jokiloille laaksoja.\n\nMetsää ei täällä lohkottain hakata ja kylvetä, kuten Harzissa, vaan\nsiitä otetaan ainoastaan suurimmat rungot, jotka ennen tulvavedellä\nuitettiin alas Rheiniin, mutta nyt viedään teloja pitkin reellä, missä\nvain rinne viettää sopivan jyrkästi. Toisin paikoin on rakennettu\nvedettömät puiset ruuhet, joita pitkin varsinkin polttopuut syydettiin\nalas laaksoihin.\n\nRhein kuljettaa Schwatzwaldin jykevät lautat alas suistamoonsa.\nLeveälierinen hattu päässään, punainen västi ja valkoiset paidanhihat\nloistaen, voimakkaat vuorelaiset rivissä seisten soutelevat lauttaansa,\nlaskeakseen sillä koko virran Alankomaihin saakka. Jo vuosisatoja on\nnimittäin juuri tämä vuoristo ollut hollantilaisten tärkein tarvemetsä.\nSchwarzwaldin puista rakennettiin aikanaan nekin sotalaivat, joilla\nkuuluisa Ruyter voitti loistavat voittonsa, Hollannin merimahdin\nollessa korkeimmillaan.\n\n\nOdenwald.\n\nOdenwald ei tosin ole yhtä suuripiirteistä kuin Schwarzwald, mutta\nsielläkin tapaamme erinomaisen miellyttäviä maisemia. Odenwald on\nmetsäistä, matalahkoa vuorimaata, jonka korkeimmatkaan kukkulat eivät\nkohoo 600 metriä korkeammalle, läpäisemättömällä ja sen vuoksi\nkosteammalla granitti- ja liuskepohjalla vuorottelevat rehevät\nlehtimetsät ja niityt lukuisine puroineen ja lähteineen, kuivalla\nhiekkakivellä taas kasvaa petäjä. Odenwald oli ennen vanhaan mainittu\nmetsänriistastaan. Kahdennellatoista vuosisadalla samoili hirvi näitä\nmetsiä, kuudennellatoista vuosisadalla siellä vielä elosteli karhu ja\nseitsemännellätoista oli susi vielä niin yleinen, että se oli\nvuorimiehillekin vaarallinen. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat pitivät\nvuoristoa metsästysalueenaan. Vuoriston luoteiskulmalla kohoo _Malchen_\neli _Melibocus_ niminen vuorenkukkula, joka on tunnettu näköalapaikka.\nMalchenin valkoisesta tornista näkyy suurin osa Ylä-Rheinin lakeudesta\nlukemattomine kylineen ja kaupunkeineen. Pohjoisessa, lännessä ja\nlounaassa rajottavat näköpiiriä Taunus, Honnersberg, Hardt ja Vogelit,\nidässä Odenwald itse. Jos siirrymme vuoristossa idemmäksi, niin näemme\ntoisenlaisia maisemia, suuria syenittilouhikoita, joita rahvas nimittää\n\"Kalliomereksi\". Täällä voimme vielä ihmetellä semmoisia vuoresta\nlouhittuja kalliopatsaita, joita roomalaiset aikanaan irrottelivat,\nsillä tällä paikalla oli ennen vanhaan roomalainen kivilouhos, joka\nnäin vielä tänä päivänä todistaa tuon vanhan maailmankansan voimallista\ntoimikykyä. Samoin kuin vastapäätä Hardtiin liittyvät Odenwaldiinkin\nmonet vanhat tarinat Niebelungien sankaripiiristä. Odenwaldillakin\non Siegfriedin lähteensä, kummituksensa, saturitarinsa ja\n\"villimetsästäjänsä\", muisto vanhain germaanien myrskyn jumalasta\nWodanista.\n\n\nNeckar ja Main.\n\nSyvänteessä, joka on Keski-Saksan vuoristokynnyksen, Rauhe Albin ja\nSchwarzwaldin välillä, tapaamme Etelä-Saksan tyypillisimpiä maisemia.\nKaksi Rheinin lisäjokea, _Neckar ja Main_, täyttävät syrjäjokineen\ntämän syvänteen.\n\nNeckar alkaa Schwarzwaldista, läheltä Tonavan latvoja, virtaa pohjoista\nkohti, kunnes se Heidelbergin kohdalla kääntyy länteen päin ja murtaa\nSchwarzwaldia ja Odenwaldia yhdistävän kynnyksen. Tuo murtolaakso ja\nvarsinkin Heidelbergin kaupunki ympäristöineen on Saksanmaan ihanimpia\nmaisemia. Württembergin viljavimmat, lämpöisimmät osat ovat Neckarin\nsyvänteessä. Maisemat ovat täynnään kukkuloita ja mäkiä, jotka eivät\nkuitenkaan ole aivan korkeita. Minne vain katseemme käännämme, joka\npuolelta pilkottaa vastaan joku punakattoinen kylä tai pieni kaupunki\nlehtojensa ja puutarhainsa keskeltä. Viiniköynnös verhoo päivärinteet,\nkietoo kiehkuroitaan vaatimattomimmankin asumuksen pihtipieliin, ja\nsortuneet vanhat linnat kertovat täällä vielä suurempia muistoja kuin\nmuualla Saksan äärissä.\n\nSamanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä\nalkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä\nihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen,\nselvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan\nhedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös\nja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä,\nikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta\nliikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.\n\nMain on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan\nRheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen,\nkuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti\nvuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja\nAschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistä\n_Spessartia_.\n\nMainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka\ntällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on\nkokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi\nsitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset\ntässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaan\n_Laaka-Juraksi (Tafel-Jura)_, Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset\nmaakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaan\n_Poimu-Juraksi (Falten-Jura)_. Mutta varsinainen kansannimitys\nkysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa \"_Rauhe Alb_\", koska se\nmaanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on\nSaksanmaan karuimpia osia.\n\n\nRauhe Alb.\n\nTämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta\nMainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla.\nMaanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston\nhedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia.\nLaihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat\npyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on\nsuojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine\ntaloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä,\nkirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat\nmaanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute\nsilmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin,\nkummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina\nlähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka\nkylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat\nkuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten,\nyleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin\nAlbinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia\nriittävästi vettä.\n\nAlb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään\nsuurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola\nlähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti\nluolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten\nluita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä\ntyöaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.\n\nMahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa\novat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset\nvuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat\nnämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se\nkallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan\nlinnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin\nHohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian\nmuistorikkaimpia.\n\nNäiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä\nkesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien\nlinnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän\nkorkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle\nei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa\nmaisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi\nmuratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden\nmuutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon\nsoittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua\nsadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen\nverhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli.\nMikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne\nkorkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala,\njonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se\nvuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun\nkantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei\nkaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten\nverhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori\nhedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja,\npuutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja\nkirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä\nAlppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä\nsitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä\nrajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava\nStaufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa\nHohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen\nja harjoineen.\n\n\nKeskivuoriston maisemaluonne.\n\nOlemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston\nluonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa\nseuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:\n\n\"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla\nsamat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan\nvuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä\nsovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden\nuskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden\nSchwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa\nnäköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti\naivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla\nseistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta\nmuutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.\n\n\"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten\ntasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai\njyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen\nvaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin\nvuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka\nvähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen\nseuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona\nPetersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa,\nmutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan.\nAluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan.\nJoku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin\nkellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme\ntulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin\nreunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti\nkuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen\nvuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin\nvallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa\nensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien\nperuspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka\nSchwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme\nniitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula\npiilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka\non vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan\npäästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston\nulkopuolelta, -- lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko\nluo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei\nvaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja\nylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat\nluonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat,\nHarzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla\ngranittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä\nulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten\nkallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin\nhidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä\nkauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä,\nmitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy,\nmiksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.\n\n\"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan\nlaatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat\nnuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat\nluonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla\nlaaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole\nsulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten\nselänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit\nosottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee\nvain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme\nlaaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään\nlaaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso\nFrankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä\nulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai\nHevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on\nvuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät\nniitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän\nvaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin\nosa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään\npäin.\n\n\"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen\nvuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim.\nFichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret'\nFichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle\nehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo\nikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme\nne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä\ntiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden,\nrapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku\ntieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä\nsuurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat\njäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois\nkuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää\nmeistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä\ntunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja\nOdenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä\nerinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset,\nkuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla.\nNäissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne,\nja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea\nsanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa.\nMuurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.\n\n\"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen\nlaakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen\nvaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan\nkautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee\nolla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin\nulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa\ntavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaaka-Juran eteläpuolella tulemme Tonavan syvänteeseen, joka käsittää\nAlppien koko eteismaan aina Alppimuuriin saakka ja koko joukon aluetta\njoen pohjoispuolellakin. Tällä alueella on Tonavan eteläpuolella\nenimmäkseen hyvin yhtenäinen luonne, jonka syyn saamme myöhemmin nähdä,\nmaisemain rakenteeseen tutustuessamme. Sen täyttävät Tonavan syrjäjoet.\n\n\nTonava.\n\nTonava kumpuaa maan sisästä Schwarzwaldin rinteillä, lähes 700 metriä\nmeren pintaa korkeammalla. Vähäpätöinen on tämä valtajoki liekussaan,\nei puroa parempi, se kiertelee, kaartelee, kaivelee vaatimattomana\nlouhikoiden ja suurien kalliopaasien keskellä, toisin paikoin katoo\nmaanalaisiin reikiin ja juoksee siellä lymyssä pitkät matkat, jopa\nalempana, ikäänkuin omasta suuresta tulevaisuudestaan tietämättä,\nlähettää salaa maanalaisen haaran alas Bodenjärveen ja Rheiniin.\nLaaka-Juran kohdatessaan joki on jo sen verran voimistunut, että on\ntämän esteen poikki kaivanut itselleen romantisen, puhdastekoisen\nrotkolaakson. Nämä maisemat, ja seudut tästä kappaleen matkaa\neteenpäin, ovat Saksanmaan vanhanaikaisimpia. Vuoroin vanhoja metsiä,\nlehtoja, siellä täällä joku tuhatvuotinen uhripuukin, vuoroin rosoisia\njylhiä vuoria, yksinäisiä autioita kallionkeiloja sortuneine linnoineen\nja taruineen. Omituisella tunteella vaeltaja vertailee toisiinsa\nkomeata rotkolaaksoa ja vaatimatonta nuorukaista, joka sen pohjalla\nlevollisena matkailee kukkaista nurmipalstaa pitkin, ikäänkuin ei enää\nmuistaisikaan suurtyötään.\n\nKalkkivuoristosta päästyään Tonava kappaleen matkaa virtaa suomaita,\njoilla joen pinta toisin paikoin on kohonnut ympäristöänsä\nkorkeammalle, niinkuin ainakin lietteitä runsaammin kuljettavain\nvirtain pinta laaoilla mailla. Sen uoma on tavallisella vedellä niin\nmatalata ja soraista, ettei joesta vielä ole liikkeelle apua. Vasta\nensimäisen Alppijoen saatuaan Tonava ikäänkuin herää ja huomaa, ettei\nse olekaan luotu toisten veronmaksajaksi, vaan määrätty mitä suurimpiin\ntehtäviin; kuljettamaan mereen enimmän osan Alppivuoriston vesistä.\nUlmin kohdalla siihen touhuisena ja rapaisena liittyy _Iller_, ja siitä\npitäen Tonava jo kykenee aluksiakin kuljettamaan. Illerin jälkeen aina\nkauas Serbian rajoille saakka, vieläpä oikeastaan sitäkin edemmä Tonava\nnyt saa Alpeilta toisen syrjäjoen toisensa jälkeen, joiden rinnalla\npohjan puolelta tulevat veronmaksajat, _Altmühl, Nab, Regen_ y.m. ovat\nepäluotettavia ja vähäpätöisiä, aina Marchiin ja Unkarin Tiszaan\n(Theissiin) saakka. Iller, _Lech_, vuolas _Isar_ ja varsinkin _Inn_,\njoka on vetevämpi ja vuolaampi kuin emäjoki onkaan, lisäävät Tonavan\nvesimäärää, niin että se Itävallan puolelle tultuaan on Rheinin\nvertainen kymi. Rajalla, Passaun luona, Tonavan vesimäärä on 30\nkuutiometriä sekunnissa.\n\nTonavan oikea ranta on Ulmista eteenpäin suureksi osaksi alavaa maata,\njopa suota, vasen ranta taas, jota Laaka-Jura saattelee aina\nRegensburgiin saakka, on korkeampaa. Regensburgista alkaen, jossa\nTonava kääntyy matkansa varsinaista määrää, Mustaamerta kohti, sitä\nkulkevat jo suuretkin laivat. Mutta suuremman merkityksen Saksan\nlaivaliikkeelle Tonava saa vasta sitten, kun uusi kanava Tonavasta\nMainiin valmistuu. Vasemmalla rannalla saattelee virtaa nyt metsäinen\n_Bayrischerwald, Böhmerwaldin_ rinnakkaisvuori. Regensburgiin saakka on\nvasen ranta vanhanaikuisine kylineen ja kaupunkeineen asutumpi, siitä\neteenpäin taas ovat tärkeämmät paikat järjestään oikealla rannalla,\njoka täällä on Baijerin rikkainta viljelysseutua.\n\n\nAlppien eteismaa.\n\nAlppien eteismaa, joka Tonavan laaksosta alkaen ulottuu Alppeihin\nsaakka, on laaja ylätasanko, Kastilian ylätasangon jälkeen (800 metriä)\nEuropan korkein. Sen keskikorkeus on noin 500 metriä (Münchenin korkeus\n518 m), sen alhaisin kohta lännessä Lindau (400) ja idässä Passau\n(363 m). Tämä eteismaa siis koilliskulmasta vähitellen ylenee sekä\nSchwarzwaldia, että varsinkin Alppeja kohti, joitten juurella sen\nkorkeus on noin 700-800 metriä. Sen vuoksi on mainitsemillamme Tonavan\nlisäjoilla hyvin kalteva uoma ja vinha vedenkulku. Laivaliikkeelle ne\novat siitä syystä sopimattomia ja niitten viljelysmerkitys kaikin\npuolin vähäinen.\n\nAlppien eteismaa on enimmäkseen lakeutta, joka vain toisin paikoin\nvaihtuu aaltoilevaksi mäkimaaksi. Maanpinnan muodostumisen puolesta se\nsuuressa määrin muistuttaa Pohjois-Saksan alankoa. Samoin kuin siellä\nsamoin täälläkin on hietamaita, soran sekaisia savikolta, melkoisia\nsoita ja löyhistä maalajeista muodostuneita harjuja. Lähempänä\nAlppirintamaa maa on kokonaan löyhäin kerrosten peitossa, vasta Tonavan\npuolessa ja sen syrjäjokien leikkauksissa paljastuu aluskallio. Pehmeät\nmaakerrokset ovat, samoin kuin Pohjois-Saksan alangollakin, täynnään\nsuurempia ja pienempiä kivilohkareita, mutta nämä eivät enää ole\nkotoisin Skandinaviasta, vaan Alpeilta. Pohjois-Saksan alangon\nyksitoikkoisuudelta näitä seutuja kuitenkin suuressa määrin turvaa\nAlppiseinä, joka etenkin kauempana etelässä on kaikkialla maiseman\npohjana. Kuta lähemmä Alppien rintamaa etenemme, sitä vaihtelevammaksi,\nluonnonkauniimmaksi muuttuvat seudut. Maanpinta käy levottomaksi, mäet\nkohoovat, laaksot syvenevät, melkoisia järviä ilmestyy laaksoihin.\n\nIller, Lech ja Isar eivät vuolaan virtansa vuoksi edistä viljelystä,\nvaan pikemmin ovat asutuksen vihollisia. Korkeintaan ne palvelevat\npuutavaran lauttausta, mutta muutoin enemmän hävittävät kuin edistävät\nrauhan töitä. Tuskin ovat ne Alppisolista päässeet lakeudelle, niin ne\nkaltevaa, kivistä uomaansa pitkin, usein itse luomainsa sorasärkkäin\npäällä virraten, rientävät Tonavaa kohti, saaden usein aikaan\nturmiollisia tulvia. Usein ne käyttökelpaamattomine saarineen,\nhiekka- ja sorasärkkineen, umpisalmineen ja rämeineen anastavat kolme\nkertaa enemmän maata, kuin siivolla virraten tarvitsisivat. Toiset\npysyvät tämän luontoisina aina suistamoonsa saakka ja ovat sen vuoksi\nsaaneet kerrassaan autiomaaluonteen. Niitten rannoilla tavataan\nainoastaan vähäpätöisiä kyliä, joissa lautturit matkoillaan poikkeavat.\n\nTämän luontoisia ovat joet varsinkin alaosallaan, mutta ylempänäkin ne\npitkillä matkoilla karkottavat kylät ja viljelykset rannoiltaan.\nTulvista ja laaksojen suomuodostuksista saa selityksensä, miksi koko\nYlä-Baijerissä asutukset ovat vaaroilla ja korkeilla mailla. Keski- ja\nPohjois-Saksassa vähäpätöisimmänkin joen varsilla useimmiten tapaa mitä\nkirjavinta elämää ja taajinta asutusta, mutta Ylä-Saksan joet sitä\nvastoin usein tuovat Alppien erämaaluontoa mukanaan kauas\ntasangoillekin ja vaikuttavat enemmän maisemansa yksinäisyyden ja\nomituisen kolkkouden, kuin hymyilevän viljelyselämän kautta\nluonnonystävän mieleen. Ei edes Inn ole näistä haitoista vapaa, vaikka\nse onkin soveliaampi laivaliikkeelle ja vaikka sen rannat ovat\nkuivemmat ja ilmanala leudompi ja viljelyskasveille ehtoisampaa, kuin\nIsarin ja Lechin. Ikivanha liike Alppien poikki Italiaan on Innin\nkyliin ja kaupunkeihin painanut omituisen leimansa. Tämä joki nimittäin\nleikkaa mahtavan laaksonsa kautta syvemmälle Alppeihin, kuin mikään muu\njoki, sen lähteet ovat jo aivan lähellä Ylä-Italian järviä.\n\n\nAlppien rintama.\n\nIkäänkuin jättiläisten linnotuksen suunnattomat muurit ihmeellisine\nsakaroineen ja seinämineen, hopeanhohtavine huippuholvineen,\nkallionkielekkeineen ja jääpyramidineen Alppien rintama kohoo eteemme.\nLukemattomat ja selittämättömät ovat Alppien yksityispiirteet,\nvuoristoryhmät, harjanteet, ylätasangot, ylhäiset vuorilaaksot,\nmurtorotkot ja harjanteiden loveumat, mitä erilaisimmat muodoltaan,\nkooltaan, verhonsa ja väriensä puolesta. Missä muualla Europassa, missä\nkoko maan piirissä kohtaisimme näin pienellä alalla näin paljon\nkorkeita huippuja ja syviä laaksoja, metsäisiä ja ruohoisia esi- ja\nkeskivuoria, suuria ja pieniä, pitkulaisia ja pyöreitä laaksoja, missä\nniin taajassa ristiin rastiin rientäviä kuohuvia jokia ja puroja,\nrotkoja, hautoja, äkkijyrkänteitä, pauhaavia koskia, missä niin paljon\njyriseviä jääkoskia, sora- ja lumivirtoja kuin Alpeilla?\n\n\"Tosin on maanosamme muillakin mailla omituiset viehätyksensä, järvensä\nja koskensa, mutta ei missään muualla vuoriston mahtavuuteen yhdy niin\npaljon vastakohtia. Silmää viehättää Alpeilla sekä vastakohtain että\nsopuisain sulautumisien hämmästyttävä runsaus, kuolleen ja elävän\nmaailman, aution ja viljavan, vakavan ja kolkon luonnon, toiselta\npuolen lauhkean ja iloisen, toiselta hirmuisen jylhyyden vaihtelu.\nNurmikot ja niityt ovat ikäänkuin silmän iloksi luotuja levon keitaita.\nSynkkäin jyrkkäin kallioseinämien vieressä hohtaa rattoisana\ntunturilaidun ihanine alppikukkineen tai voimallinen metsä vanhoine\npuineen, keskellä kolkkoja kallioerämaita ja paljaita vuoren raunioita,\navaria, ainaisia lumi- ja jääkenttiä. Valon, värien ja muotojen\nylenpalttisuus on kerrassaan häikäisevä. Katse vaeltaa pitkin\nvuorijonoja, jotka voimallisine aaltoviivoineen muodostavat mahtavan\nalppimaailman ensimäiset etuvarustukset, ja jää viimein lepäämään\nnoille valkoisille, viileille huipuille, jotka etäimpänä\ntaivaanrannalla rajottavat näköalan, tai vaahtoisen glacierivirran\nväkivaltaisille aalloille ja pyörteille, taikka kirkkaan alppijärven\npinnalle. Missä muualla on noita ikuisesti nuoria, rohkeinta nuoruuden\nvoimaa uhkuvia veitikoita, noita jäätiköiden synnyttämiä alppijokia,\njotka pestyään vetensä kirkkaaksi alppijärven syvyyksissä vielä kaukana\nkotimaastaan ilahuttavat silmää smaragdiviheriäisillä aalloillaan?\nMissä alppijärvien vertaisia kuvastimia, joista taivasta tavottelevat\nvuoret heijastuvat jylhässä komeudessaan, joitten rantoja samalla\nkoristavat kaupunkien, kauppalain, kyläin ja oivain maatalojen vilkkaat\nkiehkurat, taikka yksinäinen, ystävällinen alppimaja? Missä muualla\nkuin Alpeilla tapaamme tuota samaa, sanomatonta mielen ja kuvitusvoiman\nlumousta, joko niitä katselemme, kun ne uinuvat iltahämärän sinisissä\nautereissa, taikka loistavat aamu- tai iltaruskon väritulessa, tenhoten\nmeitä hienoimmilla värihenkäyksillään, taikka auringon majoilleen\nmentyä kääntävät katsojaa kohti ylhäiset, kalpeat kasvonsa, jotka\nmykkinä ja äänettöminä korkeudestaan katselevat lepoon asettuvaa\nmaailmaa?\n\n\"Tuosta saa selityksensä, miksi nämä mahtavat, ainaisesti\ntyöskentelevät luonnon työpajat, nämä maapallomme kehityshistorian\nsuurenmoiset muistomerkit yhä vetävät puoleensa ihmisiä kaikista\nsivistysmaista ja heissä alati herättävät samaa hartauden ja\nkunnioituksen sekaista ihailua. Siitä saa selityksensä, miksi ne eivät\ntyydytä ainoastaan luonnonkauneuden ihailijaa, vaan myös tarjoovat\ntieteen ja taiteen harjottajille ehtymättömiä tutkimusaloja. Kilvan ja\nilomielellä täällä työskentelevät oppineet ja taiteilijat, sekä\nihmis- että maisemamaalarit, kivennäisoppineet, kasvitieteen tutkijat\nja maantieteilijät, kansatieteen ja ilmatieteen harjottajat, sanalla\nsanoen melkein kaikkien maantutkimusta koskevain tieteitten edustajat.\"\n\n\nPohjoiset Kalkkialpit.\n\nAinoastaan pohjoisten Kalkkialppien rintama lähimpään vedenjakajaan\nsaakka kuuluu Saksanmaan valtiolliseen kehykseen. Nähdäksemme tämän\nrintaman koko komeudessaan, voimme pistäytyä Münchenistä Röschenaun\nkukkuloille. Näemme silloin koko tuon kymmeniä penikulmia pitkän jonon\nAllgäusta aina Berchtesgadeniin saakka. Lännessä kohoovat _Allgäun\nalpit_; niistä itäänpäin _Wetterstein-vuoristo_, jossa on 2,964 metriä\nkorkea _Zugspitze_, Saksanmaan korkein kukkula; siitä itäänpäin\n_Karwendel, Mangfall-vuoristo_ ja vihdoin _Salzburgin Alpit_ ja jyhkeä\n_Watzmann_, joka jo on Inn-joen rannalla.\n\nJos lähestymme tätä jonoa, niin kohtaamme ensinnä matalamman\nesivuoriston, jonka pyöreämmät rinteet enimmäkseen ovat rehevän\nkasviston peitossa. Ainoastaan pystyimmät jyrkänteet ja seinämät\nrikkovat tunturinurmikon vihannan samettivaipan. Vasta näiden\nesivuorien takaa löydämme nuo rikkinäiset, rosoiset, teräväkärkiset\npiirteet, kolkot paasikkoylängöt, synkät rotkot, jotka ovat\nKalkkialpeille omituiset.\n\nBaijerin ylämaan Alpit eivät ole yhtä korkeita kuin Sveitsin, jäävirrat\neivät yhtä valtavia, eivätkä järvetkään yhtä laajoja, mutta verrattoman\nkauniita seutuja täällä tapaa, maisemia, jotka kilpailevat Sveitsin\nuljaimpain kanssa.\n\nKauneimmat maisemat ovat siinä järvivyöhykkeessä, joka on vuoriston ja\nlakeuden rajassa. Toiset näistä järvistä ovat vielä aivan vuoriston\nsisässä, toiset taas jo hyvässä matkassa lakeudella; mutta koska\nalppitausta on jälkimäistenkin maisemapiirissä huomattavin sävy, niin\nluemme ne tässä varsinaiseen \"Alppirintamaan\" kuuluviksi.\n\nBodenjärvi.\n\nSuurin järvistä on verraton Bodenjärvi, jonka läpi Rhein\nalkumatkallaan juoksee. Bodenjärvi on jo melkoinen selkä,\nkuuttakymmentä kilometriä pitkä ja toista penikulmaa leveä ja\nkeskimäärin noin 90 metriä syvä. On laskettu, että Rhein tarvitsisi\nkaksi vuotta täyttääkseen järven uoman. Bodenjärvi ei tosin ole ylen\nsuuri meikäläisten käsitysten mukaan arvostellen, mutta se on monta\nvertaa tärkeämpi ja luontonsa puolesta rikkaampi, kuin samankokoinen\njärvi täällä Pohjolassa.\n\nViiden valtakunnan rajat juoksevat sen rantaan, eikä niin ollen ole\nkumma, että liike järvellä on mitä vilkkain. Sitä välittää monta\nkymmentä höyrylaivaa, junalautat ja suuri määrä purjealuksia.\nBodenjärven rannat ovat hedelmällisimpiä ja parhaiten asuttuja seutuja,\nmitä Alppien pohjoispuolella on. Ne ovat yhtämittaista hedelmäpuistoa\nja viinitarhaa, täynnään kaupungeita ja kyliä. Jo roomalaisten aikoina\nnämä lauhkeat seudut sen vuoksi olivatkin hyvin viljellyt, ja\nkeskiajalla papisto ja luostarit viihtyivät täällä erinomaisesti eikä\nvain uskonnollisista syistä.\n\nJärven näköalat ovat lumoavan kauniit. Vesi rannassa hopean kirkasta,\nkauempana selällä siniviheriää, vaihdellen taivaan peiton mukaan mitä\nmoninaisimmalla tavalla. Etelärannan takaa hallitsee järveä Alppien\netäällä kohoava jyhkeä luminen seinä, muita näkyisämpänä hohtava\nSäntis. Alppien ja järven välillä on kuitenkin silläkin puolella\nleveähkö kaistale mitä hedelmällisintä ja ihaninta viljelysmaata.\nKiertomatka järven ympäri on sen vuoksi suurimpia nautinnoita, mitä\nluonnonystävälle voi tarjoutua, joko hän sen tekee pitkin oivallisia\nteitä nopsalla polkupyörällä tai sukkelilla siipilaivoilla -- taikka\nuudenaikaisimmalla tavalla, ilmalaivalla. Bodenjärven avoimen helman\nturvissa on kreivi Zeppelin uranaukaisevat ilmapurjehduskokeensa\nsuorittanut.\n\nMyrskyillä on tämä sisämaan vesi kuitenkin pelottava. Kun Alppien\netelärintamaa vastaan kasautuu niin paljon kosteata ilmaa, että se\nlopulta sivupaineen pakotuksesta vuotaa selänteitten yli\npohjoispuolelle, ikäänkuin vesi täyttyvän astian reunain yli, niin\nsyntyy pohjoisrinteen laaksoissa tunnettu _föhn-tuuli_, joka on\nlauhkeiden maiden väkivaltaisimpia tuuli-ilmiöitä. Alppiharjanteiden\nyli tulviva ilma on niin raskasta, että se suurella voimalla putoo\nalaspäin ja lopulta saavuttaa rajuimman myrskyn nopeuden, kaataen\nmetsiä, repien kattoja, siirrellen kiviäkin paikoiltaan, mitä vain\nvihuriauran eteen sattuu. Mutta alas laskeutuessaan ilma tihenee ja\nsamalla lämpiää ja on lopulta laaksoihin tullessaan niin lämmintä, että\nlumet sulavat sen tieltä, ikäänkuin lämpöisimmän kevättuulen\npuhaltaessa. Niin lämmin on tosinaan föhn, että niitten alppilaaksojen\nkeskilämpö, joissa se on tavallinen ilmiö, on tuntuvasti suurempi kuin\ntoisten laaksojen, joihin tämä tuuli ei sovi. Föhnin hyökätessä hakee\nBodenjärvelläkin satamaa ken vaan voi. Purjeet eivät kestä sen\nkouristusta, airot ovat sitä vastaan voimattomat, järven pinta\nkuohuu ryöppynä, joka avoimen aluksen täyttää, ja voimakkailla\nhöyrylaivoillakin on täysi työ satamaan päästä. Talvella melkoiset alat\nBodenjärvestä jäätyvät, mutta ani harvoin tapahtuu, että jää kokonaan\nsitoo sen pinnan -- jonkun kerran vuosisadassa.\n\nMatkustaja tuntee, ikäänkuin joku etelän henkäys lepäisi näillä\nsiunatuilla seuduilla. Maisemain runsaat värit, nuo lämpöiset\ntalvituulet ja tieto siitä, että tuolla vuoriston takana, lyhyen matkan\npäässä, on se maa, jossa oranssit ja sitronat kukkivat -- tämä kaikki\nherättää hänen rinnassaan iloista aavistusta siitä, että Välimeren\naukea on lähellä.\n\n\nYlä-Baijerin maisemia.\n\nSiirtyessämme Bodenjärveltä Alppien lievettä pitkin itään päin tapaamme\ntuon tuostakin toisia järviä, jotka niinikään ovat luonnonkauneudestaan\nkuulut ja lukemattomain matkailijain matkan määränä. Mainittava on\nensinnäkin pieni _Schwansee_ (Joutsenjärvi), joka suuressa määrin\nyhdistää kaikki eteismaan ja varsinaisen alppimaan luonnonkauneuden.\nTämän järven rannalle Baijerin onneton kuningas Ludvig II rakensi\nHohenschwangaun ja Neu-Schwansteinin huvilinnat, jotka ovat sekä\nluonnostaan että upeista rakennuksistaan kuulut.\n\nSuurempia ovat _Ammer-järvi_ ja _Starnberginjärvi (Würmsee)_ lähellä\nMüncheniä, molemmat erinomaisen suosittuja matkailu- ja\nvirkistysseutuja. Syvempänä vuoristossa on _Walchen-järvi_ lähellä\nIsarin laaksoa. Kuulut ovat vielä _Tegern-järvi_ ja Innin itäpuolella\navara _Chiem-järvi_, jonka toisella saarella on eräs mainitun kuninkaan\nkomeimpia huvilinnoja, Herrenchiemsee, toisella taas vanhastaan\ntunnettu nunnaluostari. Lähellä Salzburgia Baijerin raja mutkaa\nsyvemmälle vuoriston sisään, ja tässä poukamassa on Watzmannin juurella\n_Berchtesgaden_, luonnonkaunein kolkka Alppien rintamassa ja samalla\nkoko laajassa Saksanmaassa. Laakson näköalat ovat samalla suurenmoiset\nja hymyilevät. Ja jos kuljemme vähän kauemmaksi vuoriston sisään, niin\ntapaamme pitkän kapean _König-järven_, jonka rannoilla koko\nalppimaailman jylhyys yhtyy mahtavan ihanaksi kehäkuvaksi. \"Ken on\nnähnyt König-järven myrskyssä? Kuinka tenhoavasti sen jaspisvärinen\npinta riehuu rantainsa välissä, joista huimat hiekkurivuoret ryöppyvine\nkoskineen nousevat jyrkkään kuin muurit. Kuinka komeina Watzmannin\nvalkoiset huiput loistavat rantavuorien synkkäin seinämäin takaa!\nMahtava on tämä järvi, tuskin on koko Europassa sen vertoja.\nKatsellessamme noita jylhiä seinämiä, joiden juurta sepäilee\nvaahteralehtojen rehevä kiehkura, ja aironlapojen välähtelyä\npimeydestä, niin tuntuu meistä, kuin ei voisi kauniimpaa enää olla.\nMutta tämä järvi on vain puolinainen ilman vakavampaa seurakumppaniaan\njylhänromantista, syrjäistä _Yläjärveä_, ja tätä taas ei tunne, ken ei\nole nähnyt sitä myrskysäällä. Rajuilma puhkeaa äkkiä ikäänkuin pussista\nreveten tämän syvän kuilun päällä, taivas synkistyy, ja äsken niin\nvaloisa vedenpinta käy mustelmiin. Ensimäiset vihurit jo alkavat vinkua\nterävissä kallionsärmissä ja kiukkuisina myllertävät järven pinnan.\nLyhyet aallonharjat ajelevat toisiaan hurjassa sekamelskassa kohoten\nkorkeiksi ristilaineiksi, yhä enemmän pimenee maailma, lyijyn raskaat\npilvet kaatuvat järvelle ja räikeät salamat valaisevat myrsky-yötä,\nukkonen jyrisee ja pauhaa ja herättää lukemattomia vihaisia kaikuja\nkallionseinistä ja sopista. Joka tällöin sattuu olemaan vesillä, sen\nmyrsky armotta sortaa veneineen äkkisyviä kalliorantoja vastaan, samoin\nkuin se on ennen tehnyt monen monelle pyhiinvaellusveneelle, joitten\nsurullista kohtaloa kertovat nuo kallionkoloihin kiinnitetyt ristit.\nIhminen on voimatonna luonnonvoimain armoilla, jotka Alpeilla ovat\nvaltavammat kuin missään muualla.\"\n\nOlemme maininneet ainoastaan suuremmat järvet, pienempiä on monen\nmonta. Niissä kaikissa on uskomattoman kirkasta vettä. Useimmissa voi\nkymmenen metrin syvyydestä ja vielä syvemmältäkin nähdä pohjassa olevat\nesineet.\n\nMutta alppijärvet eivät ainoastaan ilahuta muukalaista, joka lyhyen\najan kuljeskelee niitten rannoilla, vielä paljon arvokkaampia ovat ne\nseudun väestölle, sillä niitten rannoilla on ilmanala erittäin\nsuotuisa, koska ne enimmäkseen, syvällä ollen, ovat suojassa kolkoilta\ntuulilta. Niitten rannoilla sen vuoksi viihtyy lämpöinen ja\nrunsaslajinen kasvisto. Baijerin parhaat hedelmäpuut osaksi kasvavat\njuuri järvien ympärillä ja Bodenjärven sivusta on yhtämittaisten\ntuoksuvain viinitarhain kattama, vaikkei köynnös lähellä maan sisällä\nmenesty. Loitompana järvistä vallitsevat kaikkialla havumetsät, pyökki\ntai tammi. Sen vuoksi on viljelys jo ikivanhoista ajoista saakka näitä\njärviä suosinut, niinkuin esiaikaisten paalukyläin jäännökset\ntodistavat.\n\n\nVeden teho Alpeilla.\n\nEi missään veden vaikutus maisemain muotoiluun esiinny niin selvään\nkuin vuoristoissa, joissa vesi kaltevuuden vuoksi saa suuren vauhdin ja\nsiitä voiman. Kosteus, sateet, purot ja joet, lumi ja jää alinomaan\nkuluttavat vuoristoa. Mutta vaikka nämä voimat ovatkin hävittävää\nlaatua, niin eivät ne kuitenkaan ole viljelyksen vihollisia. Ne päin\nvastoin rakentavat viljelykselle edellytyksiä.\n\nHävittävien voimien vaikutusta yleensä sanotaan _riistämiseksi_\n(denudatsioniksi), juoksevan veden kaivertavaa vaikutusta erikoisesti\n_uurtamiseksi_ (erosioniksi). _Rapautumiseksi_ taas sanotaan\nkivennäisten murenemista ilmastollisten vaikuttimien tehosta.\n\nRapautunut kivennäinen vierii jyrkiltä rinteiltä vuoriston alle ja\nmuodostaa alppirinteiden juurelle raunioita. Purot kuljettavat mukanaan\nsoraa, hiekkaa ja lietettä ja tulvavedellä suuria kiviä ja paasiakin,\nkasaten niitä laaksoon uomansa pohjaksi kalteviksi kivennäismäiksi,\njotka varsinkin purojen tulvillaan ollessa valtavasti karttuvat.\nPäälaakson joki uurtaa näitä syrjäpurojensa \"suistamomäkiä\", kuljettaa\nmukanaan melkoisia lohkareitakin, vierittelee niitä pohjaansa pitkin,\nkunnes ne pyöristymistään pyöristyvät ja kulumistaan kuluvat. Kuta\nenemmän laakson kaltevuus vähenee, sitä enemmän menettää jokikin\nvoimaansa ja raskaammat vierinkivet alkavat jäädä paikoilleen.\nAlppilaaksoissa senvuoksi on suunnattomia peitteitä kaikenlaista\nvierinyttä kiveä, soraa ja lietettä, joka ei kuitenkaan jää ainaisesti\npaikoilleen, vaan jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi lakeudelle.\n\nMutta vesi ei vain kuljeta mukanaan rapautunutta kivennäistä, se myös\nsuoranaisesti hävittää vuoristoa. Rantamainsa kivennäishiukkasten\nhankauksen kautta se vähitellen kuluttaa ja syventää uomaansa,\nmuodostaen lopulta syviä laaksoja ja jyrkkäseinäisiä rotkoja, sen\nmukaan minkälaista kallion kokoomus on. Siten alkuaan tasainen rinne\nvähitellen hajaantuu monituisiksi rotkoiksi ja poikkiharjanteiksi,\njoita vuorostaan näitten rinteillä omat purot ja joet edelleen samalla\ntavalla uurtavat ja jäsentelevät. Kuta kauemmin tätä työtä jatkuu, sitä\nhajanaisemmaksi, rotkoisemmaksi ja harjuisemmaksi käy alppimaisema.\nAlkuperäisen joen uoma vähitellen syvenee ja laajenee laaksoksi, ja\nsyrjäpurojen uomat poikkilaaksoiksi.\n\nMutta hävitys ei edisty ainoastaan sivuille ja syvyyteen päin, se\nedistyy myös taapäin. Vähitellen joen latva kuluttaa takanaan olevaa\nharjannetta, kunnes se on sen poikki uurtanut, siirtänyt lähteensä\nvastakkaiselle rinteelle, vihdoin sahannut syvenemistään syvenevän\nsolan ja lopulta katkaissut koko vuoriharjanteen kahdeksi kappaleeksi.\nMonen tämmöisen puron yhteisvaikutuksesta ovat syntyneet lukuisat\nalppikukkulat. Moisella tavalla syntynyttä laaksoa taas sanotaan\n_murtolaaksoksi_ (Durchbruchsthal).\n\nSuuressa määrin riippuvat juoksevan veden uuttamisen kautta syntyneet\nvuoristomuodot itse kallion laadusta, varsinkin siitä, miten helposti\nse läpäisee vettä. Alkuaikain vanhoista kallioisista muodostuneissa\nvuorissa ei vesi yleensä pääse syvälle tunkeutumaan, jonka vuoksi\nlaaksot niissä muodostuvat verraten loiviksi ja säännöllisiksi.\nKalkkialpeissa sitä vastoin vesi vaipuu syvälle kallioon syöpyneisiin\nhalkeamiin, uurtaen niitä suoraan alaspäin, jonka vuoksi laaksot siellä\nmuodostuvat syviksi rotkoiksi. Korkeammalle vuoristoon jää hyvin vähän\nrapaunutta kivennäistä, siellä sen vuoksi kasvullisuudellakin on vähän\njalansijaa, autius ja karuus ovat vallitsevana piirteenä; mutta syvissä\nlaaksoissa sitä vastoin ovat edellytykset sitä paremmat, siellä\ntapaamme runsaita lähteitä, ihania metsiä ja viljavia vainioita ja\nniittyjä.\n\nAlppijärvet enimmäkseen sekä vuoristossa, että eteismaan rajallakin,\novat jääkauden aikuisten jäävirtain uurtamia syvennyksiä. Mutta\njuoksevankin veden vaikutuksesta syntyy järviä ja entisiä järviä\njakaantuu useammiksi. Sivulta laaksoon juokseva joki voi\nkuljettamillaan kivennäisillä kokonaan salvata laakson, niin että\ntokeen yläpuolelle muodostuu järvi.\n\nTaikka voi se samanlaisella kivennäispadolla jakaa kahteen osaan ennen\nolleen järven.\n\nAikain kuluessa on Alppien tasaisista harjanteista pääasiallisesti\njuoksevan veden vaikutuksesta muodostunut nykyinen erinomaisen\nmuotorikas ja vaihteleva jylhä vuoristo.\n\nMutta kun veden hävitys on kyllin pitkälle edistynyt, niin alkavat\nlopulta kukkulat ja harjanteet alentua ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin\nvihdoin jää vain perustukset jäljelle. Niistä tulee samanlainen\nvuoristo, kuin Saksanmaan keskivuoret nykyään ovat. Ikuinen lumi\nsulaa, selänteet kadottavat yhtäjaksoisuutensa, rinteet saavat\ntunturikorkeuteen saakka metsäisen verhon. Mutta näistä seikoista\nsaamme vast'edes tarkemmin kertoa.\n\nNäin olemme tutustuneet Saksanmaan maisemain yleispiirteihin.\nSeuraavassa käymme tarkastamaan niitten sisällistä rakennetta, joka\nmeille avaa tien luonnon syvempään ymmärrykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä olevat luonnonkuvaukset ovat enimmältä osalta seuraavista\nteoksista:\n\n _August Sach_: Die Deutsche Heimat (kokoelma parhaiden saksalaisten\n    kirjailijain luonnonkuvauksia).\n _Fr. Ratzel_: Deutschland.\n _J. Kutzen_ ja _V. Steinecke_: Das deutsche Land.\n _R. Sieger_: Die Alpen.\n\n\n\n\n\nMAAN RAKENNE JA RAKENNUSHISTORIA.\n\n\n\n\nGeologiset ajanjaksot ja muodostumat.\n\n\nKivettymä.\n\nVaeltaessamme Helsingissä vanhemmilla katukäytävillä voimme siellä\ntäällä huomata edessämme kivilaatoissa omituisia kuvioita, jotka\nkokonaan poikkeavat meidän kallioissa ja kivissä tavallisista\nkirjailuista. Tarkemmin katsoen huomaamme niitten ehkä olevan ikäänkuin\njonkun ihmeellisen äyriäisen muodosteluita tai kivettyneitä jäännöksiä,\nja ihmetellen kysymme itseltämme, missähän meidänkin maassamme mahtaa\nolla tuommoista kiveä? Jos havainnon tekijä ryhtyy asiaa tarkemmin\nperäämään, niin hän joltakulta kivennäisiä tuntevalta toveriltaan voi\nsaada tietää, ettei semmoista kiveä meidän maassamme ole, ja että jos\nsemmoista täällä löydettäisiin, niin se herättäisi ei ainoastaan\noppimattomien, vaan syvästi oppineittenkin kesken mitä suurinta\nhuomiota ja voisi kukistaa ja luoda kokonaisia opinrakennelmia.\nMuseoissamme löytö saisi kunniasijan. Asiantuntijamme luultavasti\nmeille ilmottaisi, että kummastustamme herättänyt kivi on tuotu\nSuomenlahden eteläpuolelta, Virosta, jossa on semmoisia vaikka kuinka\npaljon ja ehkä vielä paljon kummempiakin ja paremmin säilyneitä, kuin\ntämä katukäytäväämme kiinnitetty onkaan. [Karjalan kannaksella, esim.\nKiviniemen koskessa on huomattu samanikäistä savea, kuin Viron\nkuorikalliokin on, mutta siitä ei ole löydetty kivettyneitä eläimen\njäännöksiä. Ahvenanmaalla on aivan äsken löydetty samanaikuisia\nkivettymiäkin sisältäviä kallioita. Ne ovat säilyneet vanhemman kallion\nlovissa.]\n\nVirossa on semmoista kiveä vaikka miten pitkältä, ja siitä eteenkin\npäin -- melkein halki maailman. Moiset kivet, joissa tuon tuostakin\ntavataan ikäänkuin vanhain eläinten ja toisinaan kasvienkin kuvia ja\nkivettyneitä muotoja, ovat maanpinnalla yleisimmät, vaikka meidän\nmaamme sattuu olemaan niistä niin merkillisen tyhjä. Jo hyvin varhain\novat nuo kuviot ja kivettymät herättäneet tutkijain huomiota, vaikka\novatkin aina viime vuosisatoihin saakka pysyneet salaperäisinä\nilmiöinä.\n\nSyventyessämme näille aloille meidän on hyvä muistella, kuinka suuren\ntyön tulos tietomme on, kuinka vaikea on ollut päästä luonnon syvien\nsyntyjen perille.\n\n\nPiirteitä geologian historiasta.\n\nKeskiajan tiedemiehet luulivat kivettymäin (_fossilien_) syntyneen\nluonnon oikusta. Toiset pitivät niitä Luojan ensimäisinä\nepäonnistuneina kokeina; Luoja muka ensinnä harjotteli muodostellen\ntämmöisiä kivisiä esineitä, ennenkuin ryhtyi täydellä todella luomaan\nelävää maailmaa. Vieläpä uudenaikaisen kivennäisopin perustajakin, Yrjö\nAgricola (opetti Zwickaussa, Saksissa, kuudennentoista vuosisadan\nalussa) piti kallioista löytyviä simpukankuoria muodostuksina, jotka\nolivat syttyneet lämmön vaikutuksesta paksusta sitkeästä\nkivennäistahtaasta. Kallioissa löydetyitä eläimenluita ja\nkasvipainalmuksia hän kuitenkin arveli entisten eläinten ja kasvien\njäännöksiksi. Muuan filosofi luuli kivettymien syntyneen tähtien\nvaikutuksesta ja vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsi\njotenkin yleiseen se luulo, että mereltä puhaltava \"siementuuli\"\nkehitti kallioissa tämmöisiä kuvioita. (Tämä omituinen arvelu mahtoi\njohtua siitä, että fossilit enimmäkseen ovat alempien merieläimien\njäännöksiä.) Matkustajat luulivat Afrikan erämaissa tapaamiansa vanhoja\npuunilaisia ja roomalaisia marmoriveistoksia samanlaisiksi\nmuodostuksiksi, mutta toiset vuorostaan selittivät päin vastoin\nmarmorin luonnonkuvioita kaikenlaisiksi maisemiksi, rakennuksiksi ja\nkaupungeiksi. Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyi\ngeologeja, jotka arvelivat fossileja \"maan aikaisemman kehityskauden\nsyntymättömiksi alkioiksi\", jäännöksiksi jostain suuresta, Luojan\nvarustamasta alkiovarastosta.\n\nMutta jos harhaluulot näin pitivät sitkeästi puoliaan, niin lausuttiin\nkuitenkin jo aikaisin julki oikeampiakin mielipiteitä. Jo 15.\nvuosisadalla lausuttiin sekin arvelu, että kivettymät olivat\nvedenpaisumuksen aikaisten eläinten kivettyneitä jäännöksiä, ja tämä\nkäsitys onkin tavallaan oikea. Tuo oppi näytti vain vahvistavan\nraamatun kertomusta, ja sitä sen vuoksi suvaittiin teologisissakin\npiireissä, jotka muutoin niin kovapintaisesti vastustivat geologian,\nsamoin kuin niin monen muunkin luonnontieteen kehitystä. Käsitykset\ntuon vedenpaisumuksen laadusta vain ovat nykyään aivan toiset,\nniinkuin saamme vasta nähdä. Ensimäisiä, jolla oli merkillisen oikea\nkäsitys kivettymäin ja yleensäkin geologisten muodostumain synnystä,\noli italialainen Lionardo da Vinci, yhtä etevä tutkijana kuin\ntaiteilijanakin. Johtaessaan nuorempana kanavatöitä hän oli puhkaissut\nkallioksi kovettuneita kuorisärkkiä ja niistä päättänyt, että meri oli\nsillä paikalla ennen ollut korkeammalla. Mutta hän teki vielä muitakin,\naivan uudenaikaisia johtopäätöksiä. Kivimukulain pyöristymisestä hän\npäätti, että paikan läheisyydessä oli ollut joki, joka oli vyörytellyt\nkivet mereen. Juuri semmoisiin havainnoihin ja päätelmiin perustuu koko\nuudenaikainen geologia.\n\nEnnenkuin kivettymäin luonteesta päästiin täydelleen selville, saatiin\nmaan geologia kuitenkin eräällä toisella alalla varmalle pohjalle.\nSaksalainen Werner kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista vuosisadan\nvaihteessa määritteli ja lajitteli eri kallioiset ja kivekkeet [sanoja\n\"kallioinen\" ja \"kaltio\" on tässä teoksessa käytetty merkityksessä\n\"vuorilaji\" (Bergart); sanaa \"kiveke\" taas merkityksessä _mineral_.\n\"Kallioinen\" on tavallisesti koottu useasta \"kivekkeestä\"], saattaen\nsiten kivennäisopin varmalle pohjalle. Tämä järjestely tapahtui\npääasiallisesti semmoisten havaintojen pohjalla, jotka oli tehty Saksin\nvuorikaivoksissa. Englantilainen Smith tutki tarkemmin n.s.\nkerrostuneita kallioita ja erotti ne toisistaan kivettymäin johdolla.\nRanskalainen Cuvier vihdoin yhdeksännentoista vuosisadan alussa\nepäämättömästi todisti, että maan sisästä löydetyt fossilit ovat\nentisten aikain eläinten ja kasvien jäännöksiä ja määräsi niitten\njohdolla sarjan ajanjaksoja maapallon kehityshistoriassa. Näitä\najanjaksoja on sittemmin jaettu yhä pienempiin, hienompia erotuksia\ntehden, ja niin on saatu pitkä jakso maahistoriallisia muodostumia,\njoissa elämän muotojen huomataan vähitellen kehittyvän alemmista\nmuodoista yhä korkeampiin, Darwinin esittämän kehitysopin mukaisesti.\nLuomakunnan kehityskulku äärettömän pitkäin aikain kuluessa oli näin\npääpiirteissään selville saatu. Mutta lisäksi on maakerrosten\nasennoista ja keskinäisistä suhteista voitu ihmeteltävällä tavalla\nvalaista maanpinnan nykyisten ja entisten muotojen luomishistoriaa ja\nniitä työtapoja ja apuneuvoja, joita luonto käyttää maanpintaa\nmuovaillessaan. Niistä olemme oppineet vuorien ja laaksojen, merien ja\nmantereitten merkilliset syntysanat.\n\nKun Suomen nykyisiä pintamuotoja tutkimme, niin meille enimmäkseen\nriittää viime jääkauden, sen voimien ja ilmiöitten, ynnä jälkiaikain\ntunteminen. Meidän ei, geologisesti puhuaksemme, tarvitse katsoa paljon\nkauemmaksi taaksepäin kuin eilispäivään. Mutta Saksanmaan rakenteen ja\npintamuotojen ymmärtämiseksi on tunnettava koko geologinen entisyys ja\npaljon monipuolisemmin tutustuttava niihin voimiin, jotka saavat\nmaanpinnalla aikaan korkeuserotuksien ja maanlaatujen muutoksia.\n\n\nGeologiset ajanjaksot.\n\nMaakerrosten ja kivettymäin johdolla on maan kehityshistoria jaettu\nneljään pääajanjaksoon. Ne ovat _alkuaika eli arkainen_ aika, jonka\nkalliot ovat vanhimmat ja siis myös alinna; sen päällä maapallon\n_vanhan ajan eli paleotsoisen ajan_ kerrostumat; niitten päällä\nmaapallon _keski-ajan eli mesotsoisen ajan_ ja vihdoin ylinnä maapallon\n_uuden eli kenotsoisen ajan_ kallioiset. Nämä pisimmät ajanjaksot taas\njaetaan lyhempiin aikakausiin, kuten seuraavasta taulusta näkyy:\n\n            Aika.              Aikakausi.\n\n    Kenotsoinen ajanjakso      Nykyaika.\n            eli                Kvartarikausi eli jääkausi (Diluvium).\n    maapallon uusi aika.       Tertiärikausi.\n\n    Mesotsoinen aika           Liitukausi.\n            eli                Jurakausi.\n    maapallon keskiaika.       Triaskausi.\n\n                               Permakausi.\n    Paleotsoinen aika eli      Kivihiilikausi.\n         maapallon             Devonikausi.\n        vanha aika.            Silurikausi.\n                               Kambriokausi.\n\n    Alkuaika eli arkainen aika.\n\nAikakaudet erotetaan useampiin vielä lyhempiin ja vahvuuteensa nähden\nohempiin \"kerroksiin\", ja vielä näissäkin on huomattavana missä\nselvempiä, missä vähemmän selviä geologisia \"horisontteja\".\n\nJohtakaamme vielä muistoon näiden muodostumain tärkeimmät luontaisuudet\nja elämänilmiöt, ennenkuin lähdemme tutustumaan niiden sijotukseen\nSaksanmaan äärissä.\n\nArkaisen eli alkuajan kallioiset ovat kauttaaltaan _kiteytyneitä_, eikä\nniistä tavata minkäänlaisia jäännöksiä entisistä eläimistä eikä\nkasveista. Ei kuitenkaan ole varmaa, eikö alkuaikoinakin ole ollut\njonkinlaista eläimistöä tai kasvistoa, vaikka näitten jäännökset ovat\nkerroksien kiteytyessä kokonaan kadonneet.\n\nKambriokauden kerrokset, jotka ovat lähinnä arkaisten päällä, ovat\nenimmäkseen kiteytymättömiä. Niistä tavataan, vaikka niukasti, huonosti\nsäilynyttä elimistöjäännöksiä. Mutta vaikka kambriokauden alimmat\nkerrokset ovatkin kivettymistä köyhät, niin on näitä sitä runsaammin\nylemmissä, vaikka lajeja on vähän. Yleisimmät ovat eräät esiaikaiset\näyriäiset, joita sanotaan trilobiteiksi.\n\nSilurikaudella elämä käy yhä monipuolisemmaksi ja yhä korkeampia\nelimistöjä esiintyy, luurankoisia kuitenkin ainoastaan joku kala siellä\ntäällä aikakauden ylemmissä kerroksissa. Kasveja tunnetaan useita\nmerikasveja, etupäässä leviä; maakasveja sitä vastoin niukalta.\n\nDevonikaudella käyvät kalat yleisemmiksi, etenkin ihmeelliset\npanssarikalat. Devonikaudelta tunnetaan niinikään joitakuita\nmaaeläimiä, ainakin hyönteisiä, ja ehkä muutamia maakotiloitakin, sekä\nuseita maakasveja.\n\nKivihiilikaudella jo tapaamme mantereilla elämän rikkaimmassa\nkehityksessään. Tämän aikakauden kasvisto tunnetaan jotenkin hyvin\nniistä valtavista kivihiilikerroksista, joita etenkin tältä ajalta on\nsäilynyt maapallomme eri osissa. Sen aikuisista kasveista ovat\nvarsinkin puun kokoiset sananjalat huomattavat. Havupuita kasvoi\nyleiseen. Maaeläimistä mainittakoon maakotilot, tuhatjalkaiset,\nskorpionit, hämähäkit ja lukuiset hyönteiset. Mutta meristä\npanssarikalat ankarista varustuksistaan huolimatta katoovat. Sen sijaan\nsikiää niihin uivia sammakkoeläimiä.\n\nPermakauden eläimistöstä tiedämme, että varsinkin kalat silloin\nkehittyivät monilajisiksi, vaikka tämän aikakauden muodostumat\nEuropassa ovatkin jotenkin köyhät. Permakaudella niinikään esiintyvät\nensimäiset varmaan tunnetut matelijat.\n\nTriaskaudella ovat haikalat huomattavana lisänä meren eläimistössä,\nynnä monenlaiset suuret sammakkoeläimet. Mutta vielä kookkaammiksi\nkehittyvät matelijat, etenkin merimatelijat. Maalla tapaamme\nlentoliskot ja ensimäiset imettäväisetkin, vaikka nämä vielä ovatkin\npieniä ja vaillinaisesti kehittyneitä. Ne ovat järjestään pussieläimiä.\n\nJurakauden muodostumat sisältävät erinomaisen runsaasti fossileja.\nSammakkoeläimet ja matelijat ovat vielä valtavammat kuin edellisellä\naikakaudella. Juran ylimmistä kerroksista on löydetty ensimäisen\nlinnun jäännökset. Tuolla linnulla oli vielä samanlainen pyrstö kuin\nmatelijoilla ja liskoilla, ja hampaalliset leuvat, mutta höyhenpuku\nsamanlainen kuin linnuilla.\n\nLiitukaudella käyvät linnut yleisemmiksi, mutta näyttävät vielä olevan\nhampaallisia. Imettäväisiä ei ole vielä löydetty jurakauden\nkerroksista, vaikka mitä epäilemättä oli jo silloin olemassa.\nMaakasvistosta mainittakoon, että tällä aikakaudella äkkiä kehittyi\nsuuret määrät lehtipuita ja muita kaksisirkkaisia kasveja.\n\nMaapallon uusin aika eroo hyvin suuressa määrin keskiajasta.\n\nTertiärikauden eläimistä puuttuu paljon edellisen aikakauden eläimistä.\nVarsinkin ovat matelijat merkillisen nopeaan vähentyneet. Mutta nyt\npaisuu sitä vastoin imettäväisten luku niin suureksi, että ne ovat\nmanterella vallitseva eläinluokka. Alempien tertiärikerroksien aikana\neläneet imettäväiset ovat kuitenkin jo suureksi osaksi kadonneet; mutta\nylempien kerroksien eläimistä suuri osa on yhä vielä eläviä lajeja.\n\nKvartarikaudella taas, jolla suuri jääkausi painoi raskaan leimansa\npallomme pintamuotoihin ja oloihin, ilmestyi maan päälle, sen mukaan\nkuin tiedämme, ensimäinen ihminen.\n\nJos tarkastelemme geologista karttaa, niin näemme maanpinnan\ntavallisesti jaettuna värivyöhykkeihin sen mukaan, minkä ikäisiä\nkerroksia kullakin kohdalla on maanpinnassa. Tutkimalla näitten\nkerrosten asentoa, ovatko ne vaakasuorassa, vaiko kallellaan,\nvääntyneet poimuiksi, jotka muodostavat vuoria ja laaksoja, vajonneet\nhalkeamia pitkin syvyyteen tai samoin korkeammalle kohonneet, voimme\ntehdä melkoisen pitkälle meneviä johtopäätöksiä maanpinnan rakenteesta.\nSaamme selville, kuinka tämmöisten maankuoren liikkeitten kautta Alpit\novat ilmoille kohonneet -- vieläpä voimme määrätä ajankin, milloin se\non tapahtunut, -- kuinka laajat laaksot ovat maan vajoomisen kautta\nsyntyneet, missä on vanhoina geologisina aikoina kohonnut korkeita,\nperustuksiaan myöden hävinneitä vuoria. Mutta tämä tieto ei vielä riitä\nmaankuoren rakenteen selittämiseksi. Paitsi muodostumain ikää, tulee\nmeidän myös tietää, millä tavalla ne ovat muodostuneet. Sitä varten on\ntutkittava kallioisien, kivekkeitten ja maanlaatujen kokoomusta.\n\nKallioiden ja maakerrosten kokoomus vaihtelee lakkaamatta\nsamanikäisissäkin kerroksissa sen mukaan, missä oloissa kerros on\nsyntynyt, syvän meren pohjallako, matalassa rantameressä, rannalla,\nsisäjärvissä, jokien rannoilla tai suistamoissa, taikka mannermaalla\nrapautumisen vaikutuksesta. Kallio itsessään sisältää tarvittavat\ntodistuskappaleet. Samat luonnonvoimat ovat kaikkina aikoina\nrakennelleet ja hävitelleet maankuorta, ja sen vuoksi tavataan aivan\nsamanlaisia kallioita eri kerroksissa, joiden ikäerotus voi olla\nkymmeniä miljoonia vuosia. Tapaamme hiekkakiveä, kalkkikiveä, liuskeita\nsekä vanhimmissa että uusimmissa kerroksissa. Jos kallioiden ja löyhäin\nmaapeitteiden laadun mukaan piirtäisimme maanpinnan kivennäiskartan,\nniin saisimme kuvan, joka kokonaan eroisi kerrosten ikää esittävästä\ngeologisesta kartasta. Kerrosten iän tunteminen on tärkeä maankuoren\nniin sanoaksemme arkitehturin tuntemiselle, mutta kallioisten laatu\nsitä vastoin määrää seutujen viljelysarvon.\n\n\nKalliot ja maanlaadut.\n\nLuonnossa esiintyvät kalliot jaetaan kahteen päälaatuun, purkautuneihin\neli eruptivisiin ja kerrostuneihin eli sedimentärisiin. Purkautuneet\nkalliot, jotka varhaisempina geologisina aikakausina ja vielä\ntertiärikaudellakin peittivät paljon laajempia osia maanpinnasta kuin\nnykyään, ovat yleensä luonteensa ja ainelaatunsa puolesta keskenään\nläheisiä heimolaisia, vaikka niitten kokoomus ja rakeisuus jonkun\nverran vaihtelee sen mukaan, miten vetelää tai sitkeätä purkautunut\nlaava on ollut, onko se kiteytynyt maanpinnalla, vaiko syvällä maan\nsisässä, kerrostuneitten kallioitten välissä, josta se vasta myöhemmin,\npäällä olevien kerrosten rapauduttua ja pois hävittyä, on ilmoille\njoutunut. Ero näitten kallioitten ominaisuuksien ja kemiallisen\nkokoomuksen välillä on paljon pienempi, kuin niitten monimutkaisista\nnimistä tekisi mieli päätellä. Vanhimpia purkautuneita kallioita ovat\netenkin granitti, syenitti, dioritti, gabhro, monenlaiset porfyrit ja\nmelafyri, vaikka useimpia niistä on myöhemminkin muodostunut. Ne ovat\nkiteytyneet syvällä maan sisässä, mutta päällään olevain kerrosten\nhävittyä tulleet esiin. Semmoisia ovat meidän maamme vuoret. Nuoria\npurkautuneita vuorilajeja taas ovat esim. rhyolitti, trakytti,\njonolitti, andesitit ja basaltit. Näitä ei meidän maassamme tavata,\nmutta Saksassa ne ovat hyvin yleiset. Fonolitti, trakytti ja basaltti\neroovat toisistaan siitä, miten sitkeätä purkautunut laava on ollut.\nSitkeintä on fonolittilaava, joka on maan sisästä kummuttuaan\npaikalleen jäähtynyt tulpaksi tulivuoren kitaan, jääden siihen\nainaiseksi mäeksi. Semmoisia, fonolittikukkuloita on Keski-Europassa\nmonessa paikassa; ne ovat muotonsakin puolesta helpot erottaa muusta\nmaisemasta. Basaltti taas on kolmesta mainitusta laavasta vetelintä ja\nse muodostaa sen vuoksi etupäässä leveälle levinneitä ohuita\npintakallioita.\n\nPurkautuneitten kallioitten ikää ei ole mahdollista määrätä entisen\nelämän jäännöksistä, vaan niitten iän määrääminen tapahtuu etupäässä\nsen mukaan, mikä niitten asema kerrostuneihin maalajeihin on. Jos esim.\nlaavapeitteen alta löydämme jura-aikaisen muodostuman, niin tiedämme\nsiitä, ettei laava ainakaan ole jurakautta vanhempaa.\n\nPaljon laajempia aloja peittävät kuitenkin Saksanmaalla ja yleensäkin\nmaanpinnalla kerrostuneet kalliot. Ne ovat syntyneet maanpinnan\nrapautumisesta ja rapautuneen aineen kiintymisestä sekä elimistöjen\njätteistä. Rapautuneet, ilman, kylmyyden, aaltojen vaikutuksesta\nhienontuneet kivennäisaineet pyrkivät aina samaa päämäärää kohti: mitä\nlähimmäksi maan keskipistettä. Painovoima, siinä se yleismahti, joka\nniitten lajittelun suorittaa, kun ne ovat kerran siksi pieniksi\nmurentuneet, että sadevesi, joet ja tuulet kykenevät niitä\nliikuttamaan. Kuta hienompia hiukkasia rapautumisen kautta syntyy, sitä\nkauemmaksi ne matkaavat. Suuret paadet jäävät vuorille, kunnes ovat\nhiekkajyväsiksi murenneet. Rinteille, virtain pohjiin, rannoille jäävät\nsorat ja hiekat, savet järviin ja suvantoihin, hienoimmat lietteet taas\nkulkevat jokien suistamoon ja mereen, jossa merivirrat jatkavat\njärjestelyä, Kuta kauemmaksi etenemme rannasta, sitä hienompia\nhiukkasia kerrostuu meren pohjalle, kunnes valtameren rauhallisiin\nsyvyyksiin laskeutuvat melkein mittaamattoman hienot ainehituset. Mutta\nverraten vähäisiä ovat nämä jokien kuljettamat lietteet niiden\nrinnalla, joita meri itse aaltojen avulla murtaa rannoistaan.\nUupumattoman työnsä kautta se murtaa ja helmaansa levittää saaria ja\nmantereita, jättää kivet, sorat ja hiekat rannoille, kuljettaa lietteet\nsyvemmälle, hienoimmat syvimpiin hautoihinsa saakka. Saadessaan päälle\nyhä uusia kerroksia alle jääneet kerrokset kivennäisliiman\nvaikutuksesta kiinnittyvät kallioksi. Siten syntyvät hienoimmista\naineista liuskeet, karkeammista hietakivet eli hiekkurit ja vielä\nkarkeammista mukulakivet (konglomeratit). Rouhinnaiset (breksiat), taas\novat musertuneista teräväsärmäisistä kallioaineista muodostuneet. Nämä\novat kerrostuneita kallioisia eli vuorilajeja. Niihin luetaan myös\nlöyhät hiekat, savet ja lietteet, vaikka ne eivät olekaan vielä\nennättäneet kiintyä kallioksi. Meressä muodostuneista sedimentärisistä\nkallioista ja pehmeistä maalajeista pitää yleensä paikkansa, että ne\novat sitä syvemmässä vedessä kerrostuneet, kuta hienompirakeisia ovat.\n\nMyös kemiallisten voimain vaikutuksesta syntyy kerrostuneita kallioita\nja kallioaineita. Semmoisia ovat kipsi ja tavallinen keittosuola, joita\nSaksan maaperässä on suuret aarteet.\n\nKolmas laatu kerrostuneita kallioita on elimellistä alkujuurta. Näihin\nkuuluvat kivihiili (myös suoturve), petroli, asfaltti, ynnä kaikki\nkarbonattikivet, kuten kalkkikivet eli kalkkiaiset, näihin piikivet ja\nfosforitit. Kalkkiaiset ja piikivet ovat syntyneet merivedessä elävien\npienen pienien, mutta äärettömän lukuisien eläinten ja kasvien\nkuorista.\n\nKallioiksi kovettuessaan voivat kerrostuneet kalliot myös kokonaan\nkiteytyä, jos ne joutuvat kovan puristuksen alaisiksi, esim. maankuoren\npoimuttuessa vuorijonoiksi.\n\nMutta jos nuoremmat kerrokset aina peittävät alla olevia vanhempia,\nniin miten näitä ensinkään näkyy maanpinnalla?\n\n\nKerrosten järkkyminen.\n\nJos maanpintaa kaikkialla peittäisi yhtämittainen jakso vaakasuoria\nkerroksia, niin emme tosiaan tuntisi muuta kuin sen kerroksen, joka\nkullakin paikalla on nuorin, paitsi kaivoksissa ja syvissä\nvirranleikkauksissa. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Enimmäkseen\novat kerrokset kääntyneet kallelleen, niin että niiden päät kohoovat\nmaan pintaan. Voimme siten jotakin seutua kulkiessamme tulla joko\nnuoremmista yhä vanhempiin, taikka päinvastaiseen suuntaan vanhemmista\nyhä nuorempiin kerroksiin. Kerroksen leveys maanpinnassa on silloin\nyhtä suuri kuin sen paksuus, huomioon ottaen, kuinka viistoon maanpinta\nkatkaisee kerroksen pään. Kuta vähemmän kerrokset kallistuvat, sitä\nviistompaan leikkaa maanpinta niiden päät. Missä aivan nuoret irtaimet\nmaalajit peittävät pohjakalliota ei sen rakennetta eikä geologisia\nikäkerroksia tunneta, kuin mikäli ne vuorikaivoksissa tai porausreikäin\nkautta on puhkaistu. Niin on laita melkein koko Pohjois-Saksassa, jonka\nhuomasimme melkein kauttaaltaan olevan hiekkain, savien ja soitten\npeitossa.\n\nJos näine tietoinemme käymme lähemmin tutustumaan Saksanmaan\ngeologiseen karttaan, niin huomaamme vanhimpain alkuvuorten\npaljastuvan ainoastaan vuoristoissa, kuten Sudeteilla, Erzgebirgessä,\nThüringerwaldissa, Fichtelgebirgessä, Baijerin itäisissä rajavuorissa,\nSpessartissa, Odenwaldissa, Schwarzwaldissa ja Vogeseilla, ja\nkaikkialla ne muodostavat vuoristojen korkeimmat osat. Tuosta tekisi\nmieli paikalla päättää, ettei näitten vuorenselänteitten päälle olekaan\nalkuaikain jälkeen enää tullut maata, ja tämä johtopäätös tuntuu sitä\nluonnollisemmalta, kun mainitsemme jo etukäteen, että suurin osa maan\npinnalla olevista kerrostuneista kallioista on meressä muodostunut.\nMutta jos tarkemmin asiaa perätään, niin huomataan piankin, etteivät\nnuo alkukiviharjanteet suinkaan ole aina olleet niin paljaina.\nKalliopeitteet aina nopeimmin kuluvat pois korkeilta selänteiltä, ja\nselänteet sen vuoksi paljastuvat ensi kädessä nuoremmista kerroksista\nja alkukallio tulee näkyviin. Tämä on yleinen ilmiö. Ainoastaan\nsuojaisissa paikoissa voi siellä täällä kukkuloillakin säilyä joku\nkappale hävinneitä nuorempia peitteitä, ja niistä voimme silloin\npäättää, että vuoristo on aikoinaan nykyisen alkukallion päällä\nkantanut yhtämittaisen peitteen nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat\nennättäneet kulua pois. Saksan alkuaikaiset kalliot ovat pääasiassa\ngranitteja, gneissejä ja kiilleliuskeita, kaikki omasta maastamme hyvin\ntunnettuja kallioita.\n\nMutta heti kun tulemme paleotsoisen ajan kallioihin, niin kohtaamme\nmuodostumia, jotka ovat meille aivan outoja, eikä ainoastaan\nkivettymäinsä vuoksi, vaan suureksi osaksi kivennäisrakenteensakin\npuolesta.\n\nEnnenkuin niihin puutumme, johtakaamme kuitenkin muistoon muutamia\nseikkoja kivettymäin tai fossilien yleisestä luonteesta.\n\nSemmoisiin kerroksiin, jotka maalla muodostuvat, jää yleensä hyvin\nvähän eläinten tai kasvien jäännöksiä, jälkimaailmalle kertomaan\noloista kerroksien muodostumisaikoina. Jos ajattelemme maapallon\nnykyisiä luonnonmaantieteellisiä oloja, niin huomaamme heti, ettei\nvoikaan toisin olla. Kuolleet eläimet ja kasvit mätänevät kuivalla\nmaalla paljon nopeammin kuin vedessä. Ja harvassa paikassa kuivalla\nmaalla ensinkään muodostuu kerroksia, enimmäkseen entisetkin\nmaapeitteet päin vastoin rapautuvat ja kuluvat pois. Toisin on merissä\nja sisävesissäkin asian laita. Vesieläinten luurangot ja kuoret ynnä\nveteen uponneitten maaeläinten ja kasvien jäännökset voivat säilyttää\nainakin muotonsa määräämättömän pitkiä aikoja. Lietteen peittoon\njouduttuaan ne useinkin ovat kemiallisten voimain vaikutuksesta saaneet\nkokonaan toisen ainekokoomuksen, mutta muoto on siitä huolimatta\nsäilynyt. Eläinten pehmeämmistäkin ruumiinosista on usein syntynyt\nikäänkuin valukaavoja, jotka voidaan täyttää kuontuvalla aineella ja\nsiten saada osapuilleen alkuperäisen elimistön muoto. Kasvit ovat\nmuuttuneet pelkäksi hiileksi, taikka ovat lietteisiin painaneet\nkuvansa, josta nyt voimme tehdä tärkeitä johtopäätöksiä niitten koko\nrakenteesta. Näin on luonto säilyttänyt jälkimaailmalle tietoja\nkymmeniä, jopa satojakin miljoneja vuosia. Vanhoissa savissa ja\nkallioissa voidaan nähdä eläinten jälkiä, aaltojen juomuja, jopa\nsadepisarain pieniä kuoppia, jotka painoivat kuvansa näiden kallioiden\nollessa rannan märkää savea tai hiekkaa. Geologinen kerrosjärjestelmä\ntosiaan on verraton kirja, josta voimme tutkia luonnon syvimpiä syntyjä\nmääräämättömän kauas taaksepäin, maapallon varhaisen nuoruuden ajoille\nsaakka. Mutta se on kirja, jonka lehdet ovat missä kuluneet, missä\nhajonneet tai sekaantuneet niin perinpohjin, että ainoastaan\nvaivalloisin tutkimus voi likimain selittää lehtien oikean yhteyden ja\njärjestyksen, ja että kaikista ponnistuksistamme huolimatta aukkojen\nluku sittenkin jää paljon suuremmaksi, kuin lehtipaikkain.\n\nOlemme jo huomauttaneet, että suurin osa maanpinnalla nykyään\ntavattavista peitteistä on vedessä, pääasiallisesti meressä\nmuodostunut. Ihmeekseen täytyy tutkijan vähitellen tottua siihen\najatukseen, että melkein joka kohta maanpallollamme on joskus ollut\nmeren pohjana, vieläpä moneen kertaan kohonnut kuiville ja taas\nsukeltanut aaltojen helmaan. Sanattomaksi hämmästyksekseen hän löysi\nvaltameren syvyyksien kivettymiä korkeimpainkin vuorenkukkulain päältä!\n\n\n\n\nSaksanmaan geologinen kartta.\n\n\nKambrisen ja silurisen aikakauden muodostumia, joita on Skandinaviassa\nja Virossa niin laajalti, tapaamme Saksanmaalla maan pinnassa vain\nkapeita kaistaleita erinäisissä vuoristoissa, alkuvuoren ja nuorempien\nkerroksien rajoilla. Arvatenkin niitä kuitenkin on laajemmalta\nnuorempien kerroksien peitossa.\n\n\nDevonikausi.\n\nLaajempia aloja peittävät sitä vastoin devonikauden muodostumat, jotka\novatkin Saksassa paremmin kehittyneet, kuin missään muualla Europassa.\nRheinin liuskevuoret ovat Saksanmaan ja koko Europankin suurin\nyhtenäinen devonimuodostuma, toisin sanoen Taunus, Hunsrück, Eifel,\nWesterwald, Sauerland, Hohes Venn. Ainoastaan semmoisissa kohdissa,\nmissä myöhemmät tulivuorenpurkaukset ovat laavoillaan ja tuhkillaan\npeittäneet maanpinnan, ovat devoniset kerrokset näkymättömissä.\nAlemmat kerrokset ovat kvartsitteja, hietakiveä, mukulakiveä\n(konglomerattia), siis rantamuodostuksia, joista ei kuitenkaan ole\nlöydetty runsaasti kivettymiä. Liuskeet ovat monessa kohden puristuksen\nkautta kiteytyneet, ja juuri näistä kallioista voitiinkin ensinnä\npäättää, että kerrostuneetkin kalliot voivat ankaran puristuksen kautta\nkiteytyä, s.o. muuttua samanlaiseksi kiveksi kuin alkuvuorikin,\nkadottaen samalla kaikki elimellisen elämän jäännökset. Tätä sanotaan\nkallioiden metamorfosiksi eli muodon muutokseksi. Näissä kerroksissa on\npaljon hyötykiviä, kuten oivallisia kattoliuskeita ja hiekkureita,\njoita käytetään rakennusaineina. Ylä-Harzissa tavataan devonikautisia\nkalkkikiviä ja liuskeita, sekä mukulakiviä, Thüringissä ja\nFichtelgebirgessä kalkkikiviä, Schlesiassa ja Vogeseissa niinikään,\nAla-Harzissa taas liuskeita, hiekkakiviä, kvartsitteja ja\npiikiviliuskeita. Useimmat näistä muodostuksista ovat meressä\nsyntyneet.\n\n\nKivihiilikausi.\n\nKivihiilikauden kerrokset ovat merkillisiä siitä, että niissä etupäässä\ntavataan Saksanmaan tärkeimmät varsinaiset kivihiilisuonet.\n\nHiilikauden aikuisia peitteitä on Saksanmaalla maanpinnassa melkoisilla\naloilla. Tuskin löytyy toista geologista muodostumaa, jota olisi yhtä\ntarkoin tutkittu kuin tätä, ja joka yhtä suuressa määrin olisi\nvalaissut entisten geologisten aikain elämää, koska n.s. \"hyötyisä\nkivihiilimuodostuma\" on pääasiallisesti rannikkomuodostuma ja sen\nvuoksi sisältää runsaasti sekä maaeläinten että maakasvien jäännöksiä.\nAlimmat kerrokset ovat enimmäkseen merimuodostumia, liuskeita ja\nkalkkiaisia, niitten jälkeen seuraa rantamuodostumia, joissa on\nelimellisten eläinten jäännöksistä muodostuneita kalkkiaiskerroksia ja\nkasvijäännöksistä muodostunutta kivihiiltä, sekä vahvoja\nhiekkuripeitettä, jotka ympäröivät kivihiilikerroksia. Tärkeimmät\nkivihiilialueet ovat Ranskan rajalla Saarbrücken, Moselin etelästä\ntulevan lisäjoen Saarin varrella, Westfalissa Ruhrin alue, ynnä Saksin\nja Schlesian alueet. Thüringissä ja Schwarzwaldissa on myös kivihiiltä,\nmutta niukasti.\n\n\nPerma.\n\nPerman muodostuma on saanut nimensä Venäjän Permasta, mutta\nensimäiseksi se tutkittiin tarkemmin Saksissa Mansfeldin\nkuparikaivoksissa ja erotettiin kahteen pääkerrokseen ja sanotaan siitä\nmyös dyakseksi. Alempi kerros on n.s. rotliegendes, suomeksi punainen\npohjakivi, koska se mainituissa kaivoksissa on kuparisuonien alla;\nylempi kerros taas, kuparisuonien kate, on nimeltään zechstein, s.o.\nsitkaskivi. Punainen pohjakivi on enimmäkseen jokimuodostumaa, missä\nmukulakiveä, missä hiekkuria tai liusketta, jota sitoo savinen tai\npiinen kivennäinen. Punaisen värinsä se on saanut rautaoksidista.\nLiuskeet, joita usein on mahtavat kerrokset hiekkurin ja mukulakiven\nvälissä, ovat toisin paikoin aivan veripunaiset väriltään. Punainen\npohjakivi esiintyy puolen kilometriä, jopa toisin paikoin parikin\nkilometriä vahvoina kerroksina. Saksan kallioista se on tunnetuimpia ja\nuseimmin mainittuja.\n\nPunaisen pohjakiven päällä on Saksanmaalla maapihkan sekaista mustaa\nmerkeliä, jossa kupari on erittäin hienorakeiseksi jakaantuneena.\nKuparisuonien katteena taas on äsken mainittu sitkaskivi, harmaata,\nlujaa, usein dolomitimaista kalkkikiveä. Muitakin kallioita on\nsamanaikuisissa muodostumissa, mutta yllämainitut ovat laajimmalle\nlevinneet ja kaivosteollisuuden vuoksi tärkeimmät ja yleisimmin\ntunnetut. Perman kerroksissa on myös laajoja suolamuodostuksia, kipsiä\ny.m., etenkin arvokkaita kalisuolakerroksia. Perma on varsinkin\nHarzissa synnyttänyt hyvin vanhan ja tuottavan kaivosteollisuuden.\n\nPaljon laajemmilla aloilla ovat Saksassa kuitenkin maapallon\nkeskiaikaiset, mesotsoiset kerrokset maan pinnassa. Jos jatkamme\ntutkimuksiamme, kulkien vanhemmasta nuorempaan, niin seuraa\njärjestyksessä trias.\n\n\nTrias.\n\nSiinä esiintyy pääasiallisesti kahdenlaista kalliota, hiekkakiveä ja\nsaviliusketta, jotka enimmäkseen sisältävät maaeläinten ja kasvien\njäännöksiä. Niitten välillä on kuitenkin kalkkiaismuodostuma, jossa\ntapaamme eläinten jäännöksiä.\n\nTunnetuin triaksen kallioista on yleiseen levinnyt bundtsandstein eli\nkirjohiekkuri, joka on saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu hyvin\nerivärisiä hietakiviä, punaisenruskeita, keltaisia, vihertäviä, tai\nmonikirjaisia ja pilkullisia, sen mukaan minkä väristä on hiekkajyväsiä\nsitova kivennäinen. Hiekkakiven ohella sisältää muodostuma kirjavia\nliuskeita, savia ja merkeleitä. Usein tavataan kirjohiekkurista\nmetallejakin. Kirjohiekkuria seuraa järjestyksessä toinen erittäin\ntärkeä ja laajalle levinnyt muodostuma, kuorikalkkiainen (Muschelkalk),\njoka on meressä muodostunutta, niinkuin nimestä on helppo päättää.\nKuorikalkkiaisessa on usein vahvalta merkeleitä ja näitten seassa\nanhydrittiä, kipsiä ja vuorisuolaa.\n\nKuorikalkkiaisesta kohotessamme kohtaamme triaskauden ylimmän\nmuodostuman, keuperin, joka enimmäkseen on koottu erittäin\nmonivärisistä punaisista, harmaista, viheriäisistä, vieläpä\nkeltaisista, ruskeista, sinisistä ja violeteistakin liuskeista ja\nmerkeleistä. Joukossa on vielä monivärisiä savia, ynnä kipsiä,\nanhydrittiä ja suolakerroksia. Hiekkureitakin on keuperissä, mutta ne\novat enimmäkseen aivan hienorakeisia ja jotenkin kirjavia väriltään.\nSiellä täällä on köyhänlaisia kivihiilikerroksiakin joukossa. Toisin\npaikoin keuperkallio on niin täynnään kalanhampaita, että ne\nmuodostavat yhtenäistä, kivennäisen yhteen liimaamaa luukiveä. Kun\njoukossa kuitenkin on maaeläintenkin jäännöksiä, niin on keuper\nkaikesta päättäen rannikkomuodostus.\n\nLuodessamme silmäyksen Saksanmaan geologiseen karttaan huomaamme\nsiinä neljä suurempaa, osasta hyvinkin laajaa triasaluetta:\npohjoissaksalaisen ja frankilais-schwabilaisen, jotka ovat samassa\nkappaleessa, Elsassin ja Lothringin sekä Schlesian triasalueet. Verra,\nFulda, nuo Weserin molemmat lähdejoet, Leine, Saale, Main ja Neckar\nsiten enimmäkseen virtaavat triasalueitten kautta. Pohjois-Saksassa ne\ntäyttävät koko Harzin ja Thüringin välimaan, ulottuen luodetta kohti\nkauas Oldenburgiin saakka. Arvattavasti ulottuu tämä peite kuitenkin\nvielä paljon laajemmallekin, vaikka se muualla on nuorien\nmaapeitteitten alla. Schlesian triasalue on pienin, mutta tärkeä\nmalmirikkautensa vuoksi. On vielä Alpeissa olemassa viideskin\ntriasalue, mutta se eroo kokonaan edellämainituista sen puolesta, että\nse, vaikka nykyään on korkeimmalla, kuitenkin on syvän meren\nmuodostuma. Kirjohiekkuri ja kuorisimpukka tosin ovat jotenkin\nsamanlaiset Alpeilla, kuin muillakin triasalueilla, mutta\nkeuper on aivan erilainen. Se käsittää suunnattoman vahvoja\nkalkkiais- ja dolomittikerroksia, jotka ovat äärettömän rikkaat\nkaikenlaisista alemmista merieläimistä, varsinkin koralleista. Mutta\nsamanaikuisissakin muodostumissa kiven luonne täällä hyvin äkkiä\nvaihtelee, kalkkiaisesta pehmeiksi liuskeiksi ja merkeleiksi ja päin\nvastoin.\n\n\nJura.\n\nTulemme sitten jurakauden muodostumiin, joitten pääala on Tonavan\npohjoispuolella kulkeva, Thüringiin polveava Laaka-jura (Tafel-Jura).\nJurakauden noin 1000 metriä vahvat kerrokset jaetaan elimellisten\njäännöstensä mukaan kolmeen alaosaan. Ne ovat alin eli musta (Lias),\nkeskimäinen eli ruskea jura (Dogger) ja ylin eli valkoinen jura (Malm).\nNe ovat erinomaisen rikkaita kaikenlaisista kivettymistä, todistaen\njurakauden rehevää kasvullisuutta ja rikasta eläinmaailmaa.\n\nLias-muodostumassa tapaamme pääasiallisesti hiekkakiveä, kalkkiaisia,\nmerkeleitä ja savia, joissa elimelliset jäännökset ovat oivallisesti\nsäilyneet. Merkeliliuskeet ovat niin rikkaita maapihkasta\n(bitumenista), että ne ovat verrattavat palaviin liuskeisiin.\nMuutamissa seuduissa, esim. Oderiin suistamossa, lias sisältää vähempiä\nhiilikerroksia. Dogger, jonka kalliot ovat hienorakeista hietakiveä,\nsavea, merkeliä ja kalkkiaista, sisältää paljon rautamalmia. Samoin\nkuin lias on doggerkin merimuodostuma. Juran ylimmässä kerroksessa,\nmalmissa, kivennäisväri melkoisesti vaalenee, koska hiekkurit ja savet\nsiinä ovat harvinaisemmat, kalkkiaiset taas yleiset. Siitä muodostumaa\non ruvettu nimittämään \"valkoiseksi juraksi\". Toisin paikoin nämä\nkalkkiaiset, joitten luonne muutoinkin vaihtelee erinomaisen paljon,\novat aivan vailla kivettymiä; toisin paikoin ne taas ovat mitä\nrikkaimpia kaikenlaisista eläinjäännöksistä, etenkin sienistä ja\nkoralleista. Kuuluisimpia tämän aikaisista kallioista on Solenhofenin\nkivipainokivi Baijerissa, Pappenheimin kreivikunnassa. Solenhofen on\npaleontologien aarreaitta. Sieltä muun muassa on löydetty ensimäisen\nlinnun luuranko, niinkuin olemme jo maininneet.\n\nPaitsi Laaka-Jurassa on jurakauden kerrostumia Lothringissa,\nKeski-Saksan vuorimaissa, Ylä-Schlesiassa ja Alpeilla. Malm muodostaa\nLaaka-Jurassa tuon ylätasangon, josta olemme ennen kertoneet, joka\nkuivuutensa ja jyrkän reunansa kautta niin selvään eroo kahden puolen\nmatalammista maista.\n\n\nLiitukausi.\n\nTuskin mikään geologinen aikakausi on niin monivaiheinen, kuin\nliitukausi. Nimensä se on saanut valkoisesta kirjotusliidusta, joka on\naikakauden huomattavin muodostuma Englannissa ja Pohjois-Saksassa ja\njota ennen luultiin liitukauden yksinomaiseksi omituisuudeksi. Yhtä\nsuurella syyllä liitukausi kuitenkin olisi voinut saada nimensä\nviheriäisistä, taikka nelitahoilevista hiekkakivistä, jotka ovat tämän\naikakauden huomattavimmat kerrokset Saksissa, Böhmissä ja Schlesiassa.\n\nLiitukauden kallioista on mainittava ensinnä _nelitahoileva\nhiekkuri_ (Quadersandstein), joka on missä hienoa, missä\nkarkearakeista, jopa vallan mukulakiveäkin. Missä sidekivennäinen\nkokonaan puuttuu, siellä tapaamme hiekkakiven sijasta mahtavia esi\naikaisia hiekkuripeitteitä, kuten Aachenin luona. Toisin paikoin nämä\nhiekkakivet glaukonittipitoisuutensa vuoksi ovat viheriäisiä. Erittäin\nselvät kerrostuminen ja ristiin kulkevat kohtisuorat halkosuunnat\nvaikuttavat, että liitukauden hiekkurit lohkeilevat nelitahoisiksi\nkappaleiksi, josta niitä juuri sanotaankin nelitahoileviksi\nhiekkureiksi. Valkoinen kirjotusliitu, liitukauden tunnetuin muodostus,\non osaksi hiilihappoista kalkkia, osaksi pienen pienien merieläimien,\nn.s. foraminiferien ja kokkolittien kalkkikuona. Näitten kallioiden\nohella on vielä liuskeilla ja liuskesavilla huomattava sija liitukauden\nmuodostumissa, sekä vahvuutensa, että hyvin säilyneitten kivettymäinsä\nvuoksi. Liitukauden glaukonittiset merkelit ovat erittäin tärkeitä\nlannotusaineita. Kivihiiltäkin on tämän aikakauden kerroksissa, etenkin\nLuoteis-Saksassa.\n\nLiitukauden kerroksia on Saksassa maanpinnassa hyvin laajalti, Harzin\npohjoispuolella, Westfalissa, Aachenin seuduilla, Elben hiekkuri\nvuoristossa, jossa nelitahoilevan hiekkurin rapautumisen kautta on\nsyntynyt \"Saksin Sveitsin\" merkillinen vuorimaa, ynnä vielä Schlesiassa\nja Alpeilla.\n\n\nTertiärikausi.\n\nTertiäriajalla maapallon pinta saavutti likimain nykyisen muotonsa ja\nkasvikunta ja eläinkunta yleisluonteen, joka mitä lähimmin liittyy\nnykyaikaiseen luomakuntaan.\n\nMaakuoren liikkeet olivat tertiäriajalla erinomaisen monivaiheiset,\njonka vuoksi sen aikuiset peitteetkin ovat hyvin vaihtelevat.\nTertiäriajan alussa oli laajoja aloja nykyisistä mantereistamme vielä\nmeren peitossa, syviä lahtia ja pitkiä salmia ulottui nykyisten\nmantereitten sisäosiin, jakaen niitä saaristoiksi ja niemiksi. Mutta\nrannikot tertiäriajan kuluessa verkalleen kohosivat, matalia sisämeriä\nja rantameriä kuivui, lahtia ja salmia maattui, syvempiä jäi\nsisämeriksi, entisiä saaristoita liittyi mantereihin. Mutta merestä\nkohosi samalla uusiakin saaristoita ja kannaksia, jotka erottivat\ntoisistaan valtameriä ja yhdistivät mantereita. Nuorien mantereitten\nsyvänteihin kokoontui sadevettä, muodostaen laajoja sisäjärviä. Mutta\ntoiselta puolen tapahtui laajoja maanvajoomisiakin ja niitten jälkeen\nuusia kohoomisia. Ei miltään muulta geologiselta ajalta tämä luonnon\nsuurisuuntainen rakennustyö ole niin ilmeistä, niin hyvin säilynyttä,\nkuin juuri tertiäriajalta. Se selittää, miksi tertiäriajan kerroksissa\nniin vilkkaasti vaihtelevat mereiset, rantamerien ja suolattomani\nvesien kerrokset, miksi kasvistot ja eläimistöt ovat niin moneen\nkertaan asuinsijojaan ja muotoaan muutelleet. Tertiäriajan\nmuodostuksien moninaisuutta ovat vielä lisänneet suurenmoiset\ntulivuorenpurkaukset, joitten aikaansaamat katteet vielä peittävät\nlaajoja aloja silläkin alueella, jonka geologista karttaa olemme tässä\nselitelleet.\n\nPalmut, lehtipuut ja imettäväiset kehittyivät mitä runsaimmin\ntertiäriajalla ja ilmastovyöhykkeitten jyrkemmän eroomisen kautta\nelimistöt alkoivat yhä enemmän erota vyöhykkeiksi, sen mukaan miten\nkaukana päiväntasaajasta elivät. Mutta toiselta puolen osottavat\nkivettymät, että Europassa lienee silloin vallinnut troopillinen\nilmanala. Palmut ja muut kuuman ilmanalan kasvit rehottivat täällä --\nvieläpä paljon pohjoisemmissakin maissa. Kokonaiset eläimistöt ja\nkasvistot ovat tällä aikakaudella karkottaneet toinen toisensa. Näin\nvaltavain muutosten tapahtuminen yhdellä ainoalla aikakaudella on\nomiaan antamaan meille aavistusta geologisten ajanjaksojen\nsuunnattomasta pituudesta.\n\nTertiäriaika jaetaan moneen alaosastoon. Ne ovat _oligocen, eocen,\nmiocen ja pliocen_.\n\nTertiärikauden suurenmoiset maantieteelliset mullistukset selittävät,\nmiksi sen aikuisia kerroksia niin usein tapaamme erillään olevien\nsyvänteitten täytteinä vanhempien peitteitten keskellä. Nuo paikalliset\nmuodostumat syntyivät siitä, että merenlahtia ja salmia tertiäriajalla\neristyi meristä ja maattui. Saksanmaalla on kuitenkin näkyvissä\nlaajojakin tertiäriaikuisia alueita. Omituisimpia ovat\n_nummulittikalkkiaiset_ Alpeilla. Ne ovat meressä muodostuneita,\ntäynnään nummulitti nimistä simpukankuorta, ja todistavat näiden\nkivettymäinsä kautta mitä vakuuttavimmin, että Alppien paikoilla vielä\ntertiäriajalla lainehti meri. Tuo meri oli kuitenkin matala, koska\nkalkkiaisten seassa on niin viljalti hiekkureita ja liuskeita. Näistä\non usein löydetty tavallisen ruskolevän (_Fucus_) jäännöksiä.\nNummulittikerrokset ovat huomattavan vahvat ja laajat. Nummulittien\npäällä on Alpeilla ja Ylä-Schwabissa toinen kerros hienorakeisempia\nlöyhempiä hiekkureita ja mukulakiviä, joita sanotaan _molasseiksi_.\nNiistä on löydetty osaksi merieläinten, osaksi järvieläinten\njäännöksiä. Karkeammat molassit ovat erästä mukulakiveä, jonka\nsaksalainen nimitys on _Nagelfluh_. Mainzin luona on merkillinen\ntertiäriaikuinen peite, jonka alemmat kerrokset ovat muodostuneet\nsuolaisessa, ylemmät sitä vastoin suolattomassa vedessä. Tämä\nosottaa Mainzin syvänteen olleen tertiäriajalla yhteydessä\nvaltameren kanssa, mutta sitten tulleen eristetyksi ja muuttuneen\nsuolattomaksi sisäjärveksi. Pohjois-Saksassa on arvatenkin hyvin laaja\ntertiärikautinen peite, mutta se on suurimmaksi osaksi nuorempien\npeitteitten alla ja pistää ainoastaan siellä täällä näkyviin.\nSikäläisissä tertiärikerroksissa on runsaasti sen aikuisissa soissa\nmuodostunutta ruskohiiltä, jolla on melkoinen polttoarvo, vaikkei se\nolekaan verrattavaa vanhaan mustaan kivihiileen. Samlandin meripihkaa\n(_Bernstein_) sisältävät kerrokset ovat niinikään tertiärikauden\npeitteitä, jotka myöhemmin ovat uponneet mereen.\n\n\nJääkausi.\n\nOmituisen jyrkkä vastakohta tertiäriajalle on jääkausi, joka\ntertiärikautta seurasi. Tertiärikaudella Europassa oli troopillinen\nkasvullisuus, mutta jääkaudella vallitsi siinä osassa Saksanmaata,\njoka ei ollut maajäätiköiden peitossa, napaseutujen ilmasto.\nFenno-Skandiasta [geologia käsittää Skandinavian, Suomen, Kuolan,\nVienan Karjalan ja osan Aunusta samaksi geologiseksi kokonaisuudeksi ja\nnimittää sitä \"Fenno skandiaksi\"] valui eri tahoille suunnattoman laaja\nmaajäätikkö -- samanlainen, kuin nykyään Grönlantia peittää, -- ja\ntämän maajäätikön eteläinen reuna toisin ajoin ulottui Keski-Saksan\nvuoristokynnyksen juurelle saakka. Saksanmaan korkeimmilla vuorilla oli\nomat ikuiset lumensa ja jäävirtansa, samanlaiset kuin nykyään Alpeilla.\nJa Alpeilla taas oli ikuisen lumen ja jään peite valtavan paljon\nlaajempi kuin nykyään. Alppien jäävirrat täyttivät suuren osan\nnykyisestä eteismaasta ja muovailivat Sveitsin ja suurimman osan\nBaijerista samalla tavalla, kuin pohjoinen maajäätikkö Pohjois-Saksan\nalangon. Pohjois-Saksassa maajäätikkö ja sen peräytyessä sulamavedet\nlajittelivat tuon sekavan, missä lihavamman, missä laihemman\nmaapeitteen, johon olemme jo ennen tutustuneet, kattaen suurimman osan\ntertiärikauden muodostumista.\n\nVielä jääkauden jälkeenkin on Saksanmaan maantieteellistä muovailua\njatkunut, irtaimia maalajeja uudelleen järjestynyt, merenlahtia\nmaattunut, jokilaaksoja syventynyt. Mutta näistä puhumme vasta enemmän.\n\nNäin olemme luoneet yleissilmäyksen niihin kallioihin ja irtaimiin\nmaapeitteihin, jotka muodostavat Saksan mannun, ynnä niiden\nmaantieteelliseen esiintymiseen Saksanmaan pinnassa. Jos ajattelemme\nvaikka mitä paikkaa ja huomioon otamme, miten monen ajan kerroksia\nsiinä on päällekkäin, miten erilaisissa maantieteellisissä oloissa nämä\npeitteet ovat muodostuneet, niinkuin niitten kokoomus ja elimellisen\nelämän jäännökset epäämättä todistavat, niin alamme saada aavistusta\nsiitä, miten erinomaisen monivaiheinen ja valtavan suurisuuntainen\ngeologinen menneisyys on ollut, kuinka tuskin löytyy sitä paikkaa,\nmissä eivät maa ja meri olisi vallasta taistelleet, vuoroin edeten ja\nperäytyen. Ja vielä monivaiheisemmaksi huomaamme tämän kehityksen, jos\nhuomioon otamme, että paljon peitteitä on joko aaltojen syövytyksen\ntaikka maavesien uurtamisen kautta kokonaan pois kulunut, jättäen\n_epätasaisen, syöpyneen pinnan_, joka mereen uudelleen vaivuttuaan,\nuusia lietteitä suojakseen saatuaan on säilynyt välissä, todistamassa\nsyytä kerrossarjassa tavattavaan aukkoon.\n\n\n\n\nMaan muotoilun vaiheet.\n\n\nJos näine tietoinemme lähdemme lähemmin tutkimaan Saksanmaan\n\"arkitehtuuria\", niin on meidän nyt paras alkaa retkemme siitä, jossa\nmaisemakuvauksen päätimme, nimittäin Alpeista. Luomme samalla\nsilmäyksen vähän ulommaksikin rintamaosaa, joka tuosta uljaasta\nvuoristosta vain kuuluu Saksanmaan valtiollisiin rajoihin. Piirrämme\nlyhyesti koko vuoriston kehityshistorian, huomauttaen kuitenkin, ettei\ntiede vielä ole siitä täysin selvillä. Alppien rakenne on siksi\nmonimutkainen ja jokainen uusi tunneli paljastaa uusia, ennen\naavistamattomia seikkoja vuoriston sisällisestä rakenteesta.\n\n\nAlpit.\n\nAlppien kohoominen on pääasiallisesti johtunut sivulta päin sysäävien\nvoimien vaikutuksesta. Kerrospeitteet ovat sen kautta poimuttuneet\nselänteiksi ja laaksoiksi. Mutta sitä myöden kuin vuorijonot ovat\nkohonneet, sitä myöden on kallio rapautunutkin ja juokseva vesi on\nharjanteihin uurtanut poikkilaaksoja ja siten syntyneihin\nsyrjäharjanteihin yhä toisia poikkilaaksoja. Vasta tämän kautta\nvuoristo on saanut nykyisen monimutkaisen muotonsa. Mutta poimutkaan\neivät ole säännöllisesti muodostuneet, kuten esim. Sveitsin Jurassa,\njoka säännöllisen rakenteensa vuoksi on otettu poimuvuorien\nperikuvaksi, vaan Alppien poimurakenne on monella tavalla häiriintynyt.\nHyvin tavallinen ilmiö Alpeissa on, että poimut ovat vähitellen\nkaatuneet nurin, nuorempia kerroksia siten on joutunut vanhempien alle.\nTämä niin kummalta näyttävä mullistus ei kuitenkaan ole tapahtunut\näkkiä, vaan vähitellen. Mutta aikain kuluessa se on saanut suuria\naikaan. Toisissa paikoin taas ovat suuret vuoret halkeilleet viistoon\ntaikka vaakasuoraankin ja luistelleet paikoiltaan, niin että kerroksien\njatkoa saa etsiä pitkäin matkain päästä. Hyvin yleiseen on poimuilmiöön\nliittynyt halkeilemista ja lohkojen kokoomista tai vajoomista tai\nkallistumista; tämäkin suurimmassa määrässä rikkoo vuoriston sisällisen\nrakenteen säännöllisyyttä.\n\nToisissa paikoissa taas osottaa kerroksien kallistuminen, että poimujen\nharjat helpommin rapautuvina ovat kuluneet pois ja poimulaaksot siten\njääneet kukkuloiksi. Tai on epätasaisuuksia syntynyt sen kautta, että\nkovat purkautuneet vuorilajit ovat jollain kohdalla suojelleet\nalaisiaan pehmeitä kallioita ja jääneet koholle, pehmeiden kallioiden\nrapauduttua pois niiden ympäriltä.\n\nTapaamme Alpeilla mitä eriaikaisimpia geologisia muodostumia, niinkuin\nolemme jo ennen nähneet, mutta järkkymisien kautta ne ovat hyvinkin\nsekaantuneet ja samain muodostumain jatkot erottuneet kauas\ntoisistaan. Yleiseen voimme kuitenkin huomata vuoristossa kolme\npääosaa, nimittäin gneisseistä, graniteista, liuskeista y.m. vanhoista\nkallioista rakennetun keskiosan ja tämän kahden puolen nuorista\nkalkkiaiskallioista rakennetut Eteläiset ja Pohjoiset Kalkkialpit.\nTästä tekisi mieli ensi näkemällä päättää, että Keski-Alpit ovat\nvuoriston vanhin osa, ja että siis ne ovat olleet manterena aina\nalkuajoista saakka. Monet seikat kuitenkin viittaavat siihen, että\nniittenkin päällä on ollut nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat\nrapautuneet ja veden mukana valuneet pois. Koettakaamme näkyvissä\nolevien geologisten muodostumain, vuoriston rakenteen ja muitten\nyleisten geologisten seikkain perustuksella muodostaa kuva Alppien\ngeologisista vaiheista.\n\n\nAlppien muodostuminen.\n\nSilurisella ja devonisella ajalla aaltoili meri koko sillä alueella,\nmissä nykyään mahtava vuoristo kohottaa ilmoille kilometriä korkeita\nlumisia huippujaan. Tämän meren pohjalle kerrostuivat siluriset ja\ndevoniset liuskeet, joita Alpeilla tavataan. Kivettymiä vertaamalla on\ntultu siihen johtopäätökseen, että tuo Alppimeri oli avoimessa\nyhteydessä niiden merien kanssa, jotka samaan aikaan peittivät Böhmiä\nja Etelä-Ranskaa. Mutta pohjoisessa tätä merta reunusti vuorijono, joka\nulottui Böhmin nykyisistä rajavuorista nykyisen Schwarzwaldin\neteläpäähän ja vielä sitäkin edemmä. Keski-Alppien tilalla lienee ollut\npitkä saari, taikka meren peittämä matalikko, jolla korallit\nrakentelivat suunnattomia riuttoja, samoin kuin ne vielä tänä päivänä\ntekevät tropikin merissä. Vähitellen kohosi pohja, meri pakeni sekä\npohjoista että etelää kohti, ja saariston paikalle kohosi hiilikaudella\nmatalakukkulainen vaaramaisema, jonka läntisissä laaksoissa\nkivettymistä päättäen oli runsas troopillinen kasvullisuus.\nJättiläis-sananjalat, kortteet ja liekopuut joutuivat ylämaista\nalamaihin vieriväin sorain ja hiekkain peittoon ja muuttuivat aikain\nkuluessa kivihiileksi. Siitä syntyivät Länsi-Alppien hiekkurikallioista\nlöydetyt kivihiilikerrokset. Mutta idästä käsin näyttää tämän\nvaaramaiseman sisään pistäneen syviä laaksoja, jotka myöhemmin\nkasvamistaan kasvoivat, kunnes meri jälleen aaltoili koko\nalppialueella.\n\nSitten nähtävästi alkoivat ne suuret puserrukset, jotka perma-ajan\nalussa kohottivat Alpit korkeaksi vuoristojonoksi jyrkkään kallistuvine\nkerroksineen. Mutta samalla kun kerrokset pusertuivat poimuiksi sivulta\npäin vaikuttavain voimain sysäyksestä, halkeili myös maa, lohkareet\ntoisin paikoin kohoilivat, toisin paikoin laskeutuivat ja halkeamista\npurkautui sulia kallioaineita. Niin syntyivät Alppien etelärinteellä\nLuganon ja Bozenin omituiset porfyrikalliot. Alppien pohjoisella\nrinteellä sitä vastoin ei tapahtunut samanlaisia vajoomuksia, ja sen\nvuoksi on Baijeri vielä tänä päivänä ylänköä, eikä tällä puolella\ntavata nuorempia purkautuneita kallioita. Vuoristo rapautui, sitä\nmyöden kuin kohosikin, siten syntyneet sorat ja hiekat muodostivat\nhiekkureita ja mukulakiviä. Sekä pohjoisella että eteläisellä\nrintamalla kerrostui mereen kerrostumistaan kalkkiaista lukemattomien\npienien merieläinten kuorista, ja kalkkiaiseen sekaantui hienompia\nlietteitä, joita vuorijoet kuljettivat mereen.\n\nLevollisemmat näyttävät Alppien vaiheet olleen triaskaudella. Vuoristo\nnäyttää silloin joko pysyneen ennallaan, taikka vähitellen vajonneen.\nVuoret rapautumistaan rapautuivat, alenemistaan alenivat. Kahden puolen\njatkoivat korallit rakennustöitään. Sen aikuisia koralliriuttoja\ntavataan nykyään pohjoisessa rintamassa Dachstein-Alppien kukkuloilla,\neteläisellä puolella taas Dolomittien omituisilla laakaselänteillä.\nPohjoisella puolella oli kaikesta päättäen yhä vielä tuo vuorijono,\njoka erotti Alppimeren Pohjois-Saksan merestä, ja tämä välikynnys\nlienee syynä siihen, että triaskauden ajan peitteet Alpeilla ovat niin\neri tavalla kehittyneet, kuin varsinaisella saksalaisella alueella,\nniinkuin jo edellä huomautimme.\n\nJura-ajalla meret kahteen kertaan peittivät melkein koko alppialueen,\nainoastaan vuoriston keskusta ja tuo Geneven seuduilta Böhmiin laajassa\nkaaressa ulottuva ikivanha pohjoinen vuorijono pysyivät veden\nyläpuolella. Meret olivat osasta niin syviä, että niitten pohjalle\nkerrostui ainoastaan hienoimpia lietteitä, joita nykyään tapaamme\nharmaina ja punaisina kalkkiaisliuskeina.\n\nVähitellen maa jälleen laajeni, meret pakenivat itää kohti ja\nalppialueelle tekivät tuloaan uudet, liitukauden elimistöt. Lännestä\nkäsin näyttää meri sitä vastoin vallanneen yhä enemmän alaa ja olleen\navoimessa yhteydessä Ranskan liitumeren kanssa, jopa pohjoisellakin\npuolella peittäneen aloja, jotka siihen saakka olivat olleet\nmantereina. Ennen mainittu ikivanha vuorijono, joka kaarena kulki\nKeski-Saksan vuoristokynnyksen kohdalla, oli vähitellen aikain kuluessa\nrapautunut aivan matalaksi ja painui vihdoin liitukauden mereen. Mutta\nAlpit sitä vastoin nyt kohosivat kohoomistaan. Silloin syntyivät\narvatenkin nykyiset Pohjoiset Kalkkialpit, jotka juuri muodostavat\nSaksanmaan rajoihin kuuluvan Alppirintaman. Lännessä tämä vuoristo\ntertiäriajalla vielä joutui meren peittoon, mutta Itä-Alpeissa se on\nsiitä pitäen pysynyt manterena. Silloisten mantereitten rapautumisen\nkautta syntyneitä kallioita ovat _flysch_ ja muut samanaikaiset\nhiekkurit ja mukulakivet. Etelässä meri eteni Keski-Alppeihin saakka,\nkerrostaen pohjalleen paljon merkeleitä, mutta peräytyi sitten pian\nuudelleen, koska idästä käsin oli tulossa uusi maankohoominen.\nSeurasivat sitten ne suuret korkeusmuutokset, jotka kaikkiallakin\nmaapallolla ovat tertiäriajalle ominaiset.\n\nSamaan aikaan, kuin Alppien pohjoisella ja eteläisellä puolella mereen\nkerrostui valtavan vahvoja nummulittikalkkiaisia ja hiekkureita,\nkohosivat Kalkkialpit niin korkeiksi, että ne arvattavasti olivat\nkolmatta osaa nykyistään korkeammat. Tämän kolmannen kohoomisen aikana\npurkautui Alppien eteläpuolella laajain vajoomuksien yhteydessä jälleen\nvaltavia laavapeitteitä, basaltteja ja trakyttejä, varsinkin Adigen\nlaaksossa. Pohjoispuolella taas syntyivät riistävien voimain\nvaikutuksesta nykyiset _molassit_.\n\n\nJääkausi Alpeilla.\n\nOsaksi on Alppien nykyisistä muodoistaan myös kiittäminen jääkautta,\njolloin ne kokonaan olivat ikuisen lumen ja maajäätikön peitossa.\nNäiden jäätiköiden pohjaravat eli _morenit_ osottavat nykyään kaukana\nAlppien eteismaalla, minne saakka glacierikielet silloin ulottuivat,\njärvet, vierinkiviharjut ja hioutuneet kalliot reittejä, joita ne\nkulkivat. Rhonen jäätikkö, joka nykyään päättyy korkealla Wallisin\nvuorilaaksossa, ulottui jääkauden aikana Ranskaan aina Lyoniin saakka.\nKoko Sveitsi oli maajään peitossa. Rheinin nykyistä uomaa pitkin valui\nBodenjärven kautta jäävirta, joka Tonavan laakson yli kuljettuaan\npäättyi vasta Laaka-Juran juurella. Illerin, Lechin ja Isarin laaksojen\njäätiköt eivät ulottuneet niin pitkälle, mutta Inn-laakson vanhan\nglacierin päätemoreneja on löydetty aina Chiemseen luoteispuolelta\nnykyisen Wasserburgin luota. Kaikkialla osottavat Alppien alemmilla\nrinteillä hioutuneet kalliot jääkauden glacierien vaikutusta ja\njäätiköiden kuljettama sora ja rapa peittää Alppien eteismaan\nkauas lakeuksille saakka, Jääkauden jättämistä moreneista ja\nvierinkiviharjuista se on suureksi osaksi saanut nykyisen ryhmyisen\npintansa.\n\nSelvimmin ilmaisevat alppijärvet näitten jääkauteen glacierien\nreittejä, Varmana pidetään nykyään, että tuo alppijärvien kielikuva,\njosta olemme aikaisemmin kertoneet niin innostunein sanoin, on juuri\njäävirtain muodostama. Mutta ainoastaan ne järvet ovat säilyneet, joita\njäätiköt koversivat vuorisolain edustalle, ja joista tuli verraten\nhyvin syviä; etäämpänä lakeuksilla tulivat järvet matalampia ja sen\nvuoksi pikemmin maattuivat, -- niinkuin on meidänkin maassamme suureksi\nosaksi tapahtunut ja yhä vieläkin tapahtuu. Mutta epäilemättä\nsäilyneetkin syvät järvet vähitellen maattuvat niistä runsaista\nlietteistä, joita voimalliset alppipurot riistävät mukaansa ja järviin\nkuljettavat. Rhein on jo rakentanut melkoisen suistamon Bodenjärveen,\njonka Rhein-glacieri koversi. Mutta kymmeniä-, ehkä satojatuhansia\nvuosia kuluu, ennenkuin se jaksaa järven kokonaan täyttää.\n\nTonava, joka nykyään lähtee Schwarzwaldin rinteiltä maanalaisesta\nlähteestä, alkoi jääkaudella Rheinin jäätikön päästä. Vasta ne\npohjaravat, joita jäätikkö sulaessaan ja peräytyessään jätti jälkeensä,\nloivat Rheinin ja Tonavan vesialueitten välille vedenjakajan.\n\nOppineet luulevat voivansa muodostuksista päättää, että tertiäriaikaa\nmyöhempiä jääkausia on oikeastaan ollut neljä, taikka että samassa\njääkaudessa ainakin on ollut neljä selvästi toisistaan eroavaa\nvaihetta. Väliaikoina jäätiköt sulivat melkoisesti ja vuoristojen\nalemmat liepeet paljastuivat ilmastollisten vaikuttimien\nhävitettäviksi. Alppilaaksot siitä syvenivät, kukkulat ja rinteet\nkävivät jyrkemmiksi, harjanteet terävämmiksi.\n\n\nJääkauden leima Eteismaassa.\n\nAlppien eteismaassa huomaamme selvään kolme eri maisemavyöhykettä,\njoiden nykyisen luonteen jääkausi on määrännyt. Eteläisin ulottuu\nAlppien juurelta järvivyöhykkeen toiselle puolelle ja on\nmorenipohjaista kunnasmaata järvineen, lampineen ja suottuneine\nsyvänteineen. Tämän vyöhykkeen edustalla on pohjoisessa sora- ja\nhiekka-alue, joka verkalleen kallistuu pohjoista ja itääkin kohti;\nsekin on kauttaaltaan maajään pohjarapaa, mutta maajäätikön sulaessa\nlajitteli vesi ravan, jättäen huuhdottua soraa ja hiekkaa tämän alueen\npintapeitteeksi. Hiekka läpäisee helposti vettä, samoin kuin sorakin,\nsadevesi vaipuu nopeaan läpäisemättömiin pohjakerroksiin saakka ja\nvaluu niitä pitkin Tonavaa kohti. Hiekka- ja sora-alue on sen vuoksi\nkuivaa ja hedelmätöntä, enimmäkseen metsämaata. Ainoastaan syvissä\nlaaksoissa ja alueen ulkoreunalla, jossa hiekkapeite on ohuempi,\npohjavesi kohoo pinnalle ja synnyttää soita. Siitä ovat syntyneet\n_Dachaun ja Erdingenin_ laajat suot; ne eivät ole umpeen suottuneita\njärviä, vaan suottuneita sorakenttiä. München on tämän sora-alueen\nkeskellä. Kolmas alue on lähempänä Tonavaa. Siellä emme enää tapaa\njääkauden peitteitä, vaan alue on osasta erinomaisen hedelmällistä\ntertiärikauden maata, johon hävittävät voimat ovat muovailleet\nmelkoisia kunnaita ja laaksoja. Tonava ei kaikkialla juokse tämän\nlaakson pohjoista reunaa, vaan on toisin paikoin uurtanut uomansa\nkappaleen matkaa Laaka-Juran sisään. Tämä omituinen ilmiö saa\nselityksensä siitä, että tasanko, jonka pohjoista reunaa virta aikanaan\njuoksi, on kulunut matalammaksi, joten on paljastunut Jura-vuoriston\nperuskallioita tasangon alta. Mutta aleneminen tietysti tapahtui aina\nnopeammin Tonavan uoman kohdalta kuin muualta, ja siitä syystä Tonava\nennätti sahata paljastuvaan vuoreen uoman, ennenkuin tämä ennätti\nkohota kierrettäväksi. Näin selvitetään se seikka, että Tonava nykyään\noikullisesti katkoilee kallionnokkia, joita ei olisi ollut vaikea\nkiertääkään.\n\nNiinkuin edellisestä on selville käynyt, on Alppien eteismaa kautta\ngeologisten aikakausien, mikäli sen vaiheita tunnemme, ollut meren\npohjana kahden rinnan kulkevan vuoristoalueen välillä. Vasta\ntertiäriajan jälkipuoliskolla se kohosi kuivaksi maaksi, kohosi niin\nkorkealle, että Etelä-Saksan ylänkö nykyään on Kastilian jälkeen\nEuropan korkein ylänkömaa.\n\n\nLuojan taltta nykyisissä Alpeissa.\n\nEnnenkuin jätämme nämä seudut luokaamme vielä silmäys Alppeihin,\nlausuaksemme sanan niitten yhä jatkuvasta nykyisestä muotoilusta. Kuta\nylemmäksi vuoret paljastuvat ikuisen lumen peitosta, sitä tehokkaammin\npääsevät vesi ja ilma niitä hävittämään ja samalla muotoilemaan. Sateet\nviruttavat kalliosta pois ainetta, jyrkentävät siten harjanteita yhä\njyrkemmiksi, huippuja terottavat. Poikkilaaksot taas syöpyvät yhä\nenemmän taapäin juoksevan veden vaikutuksesta, kosket kun kuluttavat\nkynnyksiään ja sitä myöden kulkevat takaperin harjanteita kohti. Noin\nvähitellen \"sahautuvat\" poikki vuoren harjanteet ja katkeilevat yhä\nlyhempiin kappaleihin. Kuta enemmän rinteellä sataa ja muodostuu\npuroja, sitä kukkulaisemmaksi, rotkoisemmaksi muodostuu vuoristo.\nNäiden voimain vaikutuksesta ovat alkuaan tasaiset maapoimut vähitellen\nmuovautuneet lukemattomiksi kärjekkäiksi, teräviksi harjanteiksi,\nkukkuloiksi ja keiloiksi. Luonnollisesti on kallion eri kovuuskin ollut\nmääräävänä. Moni laavan purkautumisesta syntynyt kova kalliotappi on\njäänyt seisomaan korkeana, ikuisen lumen peittämänä huippuna,\npehmeämpien kallioitten rapauduttua pois sen ympäriltä.\n\nMutta vihdoin hävitys edistyy niin pitkälle, etteivät vuoriston muodot\nenää voi jyrkentyä, eivätkä terottua, vaan päin vastoin alkavat käydä\nloivemmiksi ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin on tullut -- ellei uutta\nmaankohoomista tapahdu, -- samanlainen matalahko, kauttaaltaan ravan\nja kasvullisuuden peittämä keskikorkea vuoristorunko, jommoinen\nKeski-Saksan vuoristokynnys on. Siitä jäävät jäljelle vain riutuneet\nperustukset. Mutta määräämättömän pitkiä aikoja kuluu siihen, kunnes\ntämä on tapahtunut. -- On laskettu, että ikuisen lumen raja Alpeilla\noli jääkaudella noin 1,200 metriä korkealla. Jäävirrat tietysti\nulottuivat paljon alemmaksi lumirajaa.\n\n\nLuonnon mahtavat työtavat.\n\nAlppien rakennetta tarkastaessamme huomasimme, että paitsi maanpinnan\npoimuttumista lohkojen vajoominen ja toisin paikoin kohoominenkin\nsynnyttää maanpinnalla epätasaisuuksia.\n\nMaanpinta on tosiaan ikäänkuin murtunut jääkenttä, halkeillut\nerimuotoisiksi ja erisuuruisiksi lohkareiksi, jotka toistensa sivuitse\nluisuen missä kohoovat korkeammalle, missä laskevat alemmaksi, taikka\nvinosti nousevat toisensa päälle tai luisuvat toisensa alle. Tämä ilmiö\non niin suurenmoinen, että sitä on vaikea ensi kuulemalta uskoa,\netenkin kun tottumattoman on vaikea omine tietoinensa havaita näitä\njärkkymisiä. Mutta hyvin monen pengermän, yksinäisen vuoriston, pitkän\nmaanportaan on muodostumisestaan kiittäminen juuri tämänlaista\nenimmäkseen vähitellen tapahtunutta luonnonmullistusta. Helpompi kuin\nmeikäläisissä alkuvuorissa on moisia lohkojen liikkeitä halkeamia\npitkin osottaa semmoisissa maissa, missä selvään erilaistuneet\ngeologiset kerrokset peittävät maan pintaa. Jos esim. huomaamme, että\njonkun rinteen juurella on samanlaista hietakiveä, kuin ylhäällä\npengermän päällä, mutta että välillä rinteessä tulee näkyviin\ntoisenlaista kalliota, niin voimme siitä melkein varmaan päättää, että\nrinteen juurella oleva maa on halkeamaa pitkin vajonnut, oltuaan ennen\nsamalla tasalla, kuin pengermän päällä oleva hietakivi -- taikka\npäinvastoin pengermä kohonnut. Tarkemmin tutkiessamme huomaamme myös,\nettä välillä näkyvä kerros on vanhempaa -- ellei kerrosjärjestelmä ole\npoimuttumisen vaikutuksesta nurin kääntynyt -- kuin pengermän päällä ja\nrinteen juurella oleva peite. Vuorikaivoksissa näkee tuhkatiheään\nsemmoisia halkeamia, joita pitkin kerrokset selvään ovat luisuneet,\nniinkuin hankauksesta hioutuneet ja naarmuihin uurtuneet kalliopinnat\nja niiden väliin jäänyt rouhinnainen (breksia) selvään osottavat.\n\n\nYlä-Rheinin laakso vajonta-alue.\n\nEnsimäisiä alueita, joissa osotettiin tämmöisien valtavien järkkymisien\nvaikuttaneen maanpinnan muotoiluun, oli Ylä-Rheinin laakso, tuo\nSchwarzwaldin ja Vogesien sekä niitten jatkojen välinen syvä laakso,\njonka pohjalla Rhein virtaa. Olemme jo nähneet, kuinka nämä vuorijaksot\njoka suhteessa ovat toistensa vastineita, asemansa, muotonsa,\nkukkulainsa ja kallioittensa laadun puolesta. Tutkimalla niitten\nRheinin laaksoon antavia sisärinteitä huomaamme, että ne todella ovat\nyhteen kuuluneetkin, muodostaen aikanaan yhtenäisen laajan, matalasti\nkumpuavan vuorikilven. Tämän kilven keskiosa on sitten vajonnut alas\npitkiä halkeamia pitkin, jotka nyt muodostavat Vogesien itäisen ja\nSchwarzwaldin läntisen rinteen. Nämä vastakkaiset rinteet ovat siitä\nsyystä jyrkät ja näyttävät Rheinin laaksosta nähden korkealta\nseinämältä, jota vastoin molemmat vuoristot ulospäin alenevat\nverkalleen, samoin kuin alkuperäisen yhtenäisen vuoriston vanhat\nkaltaat. Sisärinteillä huomataan vielä porrasmaiset pengermät, jotka\nvajoomisen kautta syntyivät, kun sisemmät lohkot vaipuivat enemmän kuin\nulommat.\n\nSekä Schwarzwaldin että Vogesien harjanteilla tapaamme nykyään\netupäässä vanhoja alkuaikaisia kallioita ja paleotsoisen ajan kallioita\nnäiden jatkona. Niistä päättäen olisivat vuoristot olleet paleotsoisen\najan jälkeen manterena. Mutta siellä täällä tavataan kuitenkin\nkorkeimmillakin selänteillä suojaisissa paikoissa myös myöhäisempiä\nmerimuodostuksia. Siitä päätetään, että vuoristot kokonaisuudessaankin\novat ennen kantaneet myöhäisempiä merimuodostumia, vaikka nämä ovat\nmuualta rapautuneet pois. Näyttää siltä, että molemmat vuoristot\njurakauden keskivaiheille saakka ovat olleet meren peitossa. Jurakauden\nkerroksia on löydetty esim. Feldbergin, Schwarzwaldin korkeimman\nkukkulan laelta 1,000 metrin korkeudesta vanhan gneissikallion\nhalkeamista. Ja puraukset Rheinin laaksossa, siis vajonneen keskustan\nalla, ovat osottaneet, että laakson pohjalla on koko mesotsoinen\nkerrosjakso hyvässä järjestyksessä vielä nuorempien peitteitten alla.\nJurakauden keskivaiheilla seutu kohosi merestä ja näyttää Lothringissa\ntavatuista särkkämuodostuksista päättäen silloin olleen suuri saari.\nVanhimman mesotsoisen muodostuman, triaksen yläpinta on nykyään noin\n1,000 metriä syvällä Rheinin alla. Jos otaksumme kerrosten vahvuudeksi\n750 metriä ja otamme huomioon, että samanlaiset vanhat kalliolajit,\njoitten päällä nämä kerrokset syvyydessä lepäävät, ovat laakson kahden\npuolen 1,000 metriä korkealla vuoristoitten selänteillä, niin voimme\nsiitä päättää maan tällä kohdalla vajonneen ainakin 2,500-2,800 metriä.\nYlä-Rheinin laakson vajoominen tapahtui tertiäriajalla, samaan aikaan\njolloin Alpit kohosivat ilmoille, ja sen kautta muodostuneen\nsyvänteen täytti meri, joka _Hessin notkon_ kautta oli yhteydessä\ntertiäriaikaisen Pohjanmeren kanssa. Tämä aukko maattui kuitenkin\numpeen kynnyksen kautta ja Ylä-Rheinin laakso erottui sisäjärveksi.\nRhein oli sille vielä tuntematon, Rhein oli silloin vain lyhyt\nsweitsiläinen joki. Vasta jääkauden alussa Rhein katkaisi Juran\nmuodostaman kynnyksen ja murti itselleen Schwarzwaldin ja Vogesien\nväliin syntyneen laakson kautta tien mereen.\n\nRheinin liuskevuoret olivat silloin matalammalla nykyistään, tämän\nlaakson pohja taas nykyistään korkeammalla, ja siitä syystä virta etsi\nitselleen Liuskevuoriston poikki tien. Ylä-Rheinin laakson vaipuessa\nalemmaksi, nykyiseen tasapintaansa, ja Liuskevuoriston kohotessa virta\nsitä myöden uurti Liuskevuoriin uomaansa ja sai suuntansa pitää.\n\nSiten syntyi Rheinin Bingenistä alkava omituinen kaunis rotkolaakso,\njoka ilman näitä otaksumia olisi selittämätön luonnonihme.\n\nSamoin kuin yleensäkin suurien vajoomisalueitten rajalla, samoin\nYlä-Rheinin laaksossakin purkautui maan sisästä laavoja ja vielä tänä\npäivänä monet kuumat lähteet vuoristojen rinteillä todistavat entisten\ntuliperäisten voimain läheisyyttä. _Kaiserstuhlin_ omituinen\nkukkulamaisema keskellä Badin lakeutta erillään Schwarzwaldista on sen\naikainen purkausmuodostuma, toisin sanoen tertiäriajan tulivuori.\n\nJääkaudella oli sekä Vogeseilla että Schwarzwaldilla ikuista lunta ja\njäätiköitä, joitten kovertamia näiden vuoristojen somat järvet ovat.\n\n\nFrankin ja Schwabin pengermää.\n\nFrankin ja Schwabin pengermaata, joka käsittää maan Ylä-Rheinin laakson\nitäisen reunavuoriston, Tonavan, Böhmin rajavuorten ja Thüringerwaldin\nvälillä, pidettiin niinikään ennen tyypillisenä vajonta-alueena, mutta\nnyt tiedetään, että se onkin saanut pengermaan luonteen etupäässä\ntoisista syistä. Vajoomisen kautta se on eronnut rajavuoristaan, mutta\nsen omat pintamuodot ovat syntyneet toisien geologisien voimien\nvaikutuksesta.\n\nSen paremmin käsittääkseen lukija kertomustamme lukiessaan silmäilköön\ntähän liitettyä kuvaa. Hän huomaa silloin, että kulkiessamme luoteesta,\nesim. Odenwaldista Tonavaa kohti, kohtaamme yhä nuorempia\nkerrosmuodostumia. Ensinnä on kirjohiekkuri, triaksen vanhin peite,\nsitten kuorikalkkiainen, ja tämän jälkeen triaksen nuorin kerros,\nkeuper, sekä Laaka-Juralla vihdoin jurakauden peitteet. Nämä kerrokset\nviettävät luoteesta kaakkoa kohti. Poimuharja siis olisi luoteessa,\nlaakso kaakossa. Luonnollisesti täytyisi siis maanpinnankin viettää\nsamaan suuntaan. Mutta asianlaita onkin päin vastoin. Vaikka kuljemme\nkerrospoimun harjalta sen laaksoa kohti, \"tektonisesti korkeammasta\nseudusta tektonisesti matalampaan\", niin kohoommekin siitä huolimatta\nyhä korkeammalle merenpinnasta ja virrat juoksevat vastaamme, vaikka\nniiden pitäisi juosta kanssamme Tonavaa kohti.\n\nVihdoin kohoo eteemme Laaka-Juran rinne, joka tällä puolella on korkea\nja jyrkkä.\n\nKerrostumain s.o. juran, keuperin, kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin\nrajoilla kohoo maa aina äkkitörmin vanhemmasta nuorempaan, niin että\nkukin peite on toisestaan selvään eroava portaana kohoova pengermänsä.\nMaa siis kohoo portaittain, ja siitä on koko alue luonnontieteessä\nsaanut _Schwabin ja Frankin pengermaan_ nimen.\n\nTodettu asia on, että maa koko tämän pengermaiseman alueella on\nvajonnut. On löydetty pitkiä halkeamia Böhmerwaldin, Thüringerwaldin,\nOdenwaldin, Schwarzwaldin rinteillä ja Tonavan pohjoisella rannalla,\njoita pitkin pengermaa on kokonaisuudessaan vajonnut. Mutta nuo\nkerrosmuodostumain rajalla kohoovat portaat, joitten ennen luultiin\nsyntyneen vajoomisen kautta, ovatkin ilmastollisten vaikuttimien työtä.\nMaa on toisin sanoen luoteessa rapautunut ja vesien kantamana juossut\npois nopeammin kuin kaakossa, ja siitä syystä maa nyt alenee luodetta\nkohti, vaikka kerrosten viistous osottaa, että se on ennen ollut\nluoteessa korkeammalla. Siihen taas, että aleneminen tapahtuu\nportaittain, on syynä peitteiden eri kovuus.\n\nFrankin ja Schwabin pengermaakin erinomaisen selvään osottaa, kuinka\nkerrosmuodostumain ynnä riistäväin ja maankuorta järkyttäväin voimain\ntunteminen avaa valaisevia näköaloja nykyisten pinnanmuotojen\ntuntemiseen.\n\nEnnenkuin käymme tekemään selkoa Keski-Saksan vuoristokynnyksen\ngeologisesta rakenteesta, luokaamme lyhyt silmäys maanosamme\nvuorimuodostuksen yleisiin vaiheisiin menneinä geologisina aikoina.\n\n\nEuropan vuoristojen historia.\n\nGeologisten kerrosten, kerrossuuntain ja vajoomisien tutkiminen\nosottaa, ettei vuoristoja ole muodostunut samalla tavalla kaikkina\ngeologisina aikoina, vaan voidaan niiden vaiheissa erottaa kolme\npääjaksoa, jolloin vuoria muodostavat voimat ovat olleet vilkkaammassa\ntyössä, joiden kuluessa on kohonnut korkeita ja laajoja vuorijonoja eri\nosissa maapalloa. Nämä ajanjaksot ovat samat kaikkialla maapallolla.\nSeuraavassa kuitenkin viittaamme ainoastaan Europan vuorimuodostuksen\nentisiin vaiheisiin. Vuorimuodostuskausien väliajoilla on maankuori\nollut verraten alallaan ja riistävät voimat, sadevesi, joet ja tuulet\novat saaneet rauhassa hajottaa kohonneita vuoristoita, uurtaa niihin\nlaaksoja, katkoa niitä kappaleiksi ja lopulta, usein vielä yhdessä\nmeren aaltojen kanssa maan vähitellen vaipuessa, jäytää korkeatkin\nalppijonot mataliksi perustoiksi, runkokappaleiksi, tai tasanteiksi.\n\nVanhimpia esiaikaisia vuoristoja, jonka kuluneet perustukset ovat\nsäilyneet, on n.s. _Kaledonian vuoristo_ (saanut nimensä Skotlannin\npohjoisesta osasta). Tämä vuoristo kohosi ilmoille silurisen ajan\nlopulla tai devonisen ajan alulla Luoteis-Europassa, ulottuen\nSkotlannista Pohjanmeren ja Norjan kautta Ruijaan saakka.\nKeski-Europassakin on huomattu tämän aikaisia poimuja, mutta ne eivät\nole yhtä selvästi säilyneet, koska kaledoniset poimut täällä ovat\nmyöhempien vuorennusliikkeitten kautta peräti järkkyneet.\nDevonikaudella ja hiilikaudella Kaledonian vuoristo vähitellen rapautui\nja hajaantui lopulta perustuksiaan myöden.\n\nHiilikauden lopulla alkoi uusi vuorimuodostuskausi. Silloin syntyi\nmahtava vuorijono, jota sanotaan _Armorikalais-variskiseksi_ (vanhain\nlatinalaisten maan- ja kansannimien mukaan, vaikka vuoristot tietenkin\novat muutamia kymmeniä miljooneja vuosia vanhemmat kuin nuo vanhat\nnimet). Tämä vuoristo ulottui Irlannista ja Etelä-Englannista\nBretagneen ja sieltä Keski-Europan kautta Sudetteihin, joitten tuolla\npuolella sen vanhat poimut laskeutuvat nykyisten Karpattien alle.\nEtelässä tämä vuoristo ulottui aina Espanjan keskiosiin saakka.\nKeski-Europassa ovat Ardennit, Hunsrück ja Taunus ynnä Rheinin\nliuskevuorien jatko sen jäännöksiä, Thüringerwald ja Sudetit niinikään;\njopa yksinäisen vähäpätöisen Harzinkin piirteet osottavat, että se on\nsamaa suurta ja ikivanhaa sukua. Alpeissakin on tavattu tämän vuoriston\njäännöksiä, mutta samoin kuin kaledonialaiset poimut samoin nämäkin\novat hämmentyneet myöhempiin vuorimuodostuksiin.\n\nMutta tämä valtava vuoristo jälleen hävisi. Jo permakauden kerroksia\ntapaamme siellä täällä sen poimujen päällä. Mutta varsinkin\nmesotsoisella ajalla, jolloin vuorimuodostus oli alallaan, kuluttivat\nriistävät voimat Armorikalais-variskista vuoristoa, purkaen sen lopulta\naivan pohjiaan myöden, niin että sen päältä nykyään tapaamme sekä\ntriaksen, juran että liitumerien pohjalle kerrostuneita lietteitä.\n\nTertiäriajalla alkoi uudelleen erittäin vilkas ja suuripiirteinen\nvuorimuodostuskausi, silloin syntyivät Europassa nykyiset Alpit ja\neräät eteläisemmät vuorijonot. Muualla taas samaan aikaan tapahtui\nsuurenmoisia vajoomisia ja kohoomisiakin. Mustameri ja suurin osa\nVälimerestä syntyi tertiäriajalla, niinkuin niiden saarilla tavattavat\nmuodostumat ja eläinjäännökset todistavat. Vajoomisen kautta syntyivät\nniinikään Unkarin ja Lombardian syvänteet, jotka myöhemmin\nlietemuodostuksista ja maan kohoamisen kautta maattuivat tasangoiksi.\nPohjoisessa tapahtui sekä Kaledonian että Variskisen vuoristopohjan\nseuduilla suuria maanvajoomisia ja kohoomisia. Toiset lohkareet\nvaipuivat syvyyteen, toiset taas kohosivat harjapengermiksi eli\nsaarennoiksi, muodostaen matalanlaisia vuoristoita. Pohjois-Atlantin\nseudut vajosivat syvyyteen nykyisen meren pohjaksi ja Europan\nluoteisrintama sen kautta sai likimain nykyisen muotoilunsa.\nKeski-Saksan vuoristokynnys näyttää enimmäkseen kohonneen, menettäen\nsitten korkeammilta kohdiltaan mesotsoisen meren peitteet, mutta\nsäilyttäen ne laaksoissa ja maljauksissa.\n\n\nKeskivuoriston poimusuunnat.\n\nSaksan Keskivuoriston muodostumisessa huomataan kaksi yleistä sauma- eli\nvuoripoimusuuntaa, jotka määräävät vuoristojenkin suunnat, koska\nhalkeamasuunnatkin ovat samat. Ne ovat _alankomaalais-rheiniläinen_\nsuunta, joka kulkee _lounaasta koilliseen_, ollen esim. Rheinin\nliuskevuoristossa vallitsevana; sekä _herkyninen_, joka kulkee melkein\nsuoraan sen poikki _kaakosta luoteeseen_. Parhaiten nämä suunnat\nesiintyvät niissä vuoristoissa, joitten näemme kartalla yhtyvän\nFichtelgebirgessä: Thüringerwald ja Böhmerwald ovat herkyniläisessä,\nErzgebirge taas alankomaalais-rheiniläisessä suunnassa. -- Tarkemmin\nerotusta tehden erotetaan usein vielä rheiniläinen kahtia, nimittäin\nalankomaalaiseen, jonka suunta on länsilounaasta itäkoilliseen ja\nvarsinaiseen rheiniläiseen, joka kulkee melkein suoraan etelästä\npohjoiseen, Schwarzwaldin ja Vogesien ja niitten välisen syvänteen\nsuuntaan. Nämä suunnat määräävät koko Saksanmaan pintamuodostuksen\npääpiirteissään.\n\n\nRheinin liuskevuoret.\n\nGeologisesta kartasta näemme paremmin kuin maantieteellisestä, kuinka\nRheinin liuskevuoristo oikeastaan on yhtenäinen muodostuma, vaikka se\njokien kautta jakaantuu niin moneen erilliseen ja eri nimillä\nmainittuun vuoriseutuun. Tämä vuoristo on vanhan Variskilaisen\nvuorijonon läntisin osa Saksanmaan kehyksissä. Se on perustuksiaan\nmyöden rapautunut ja meren jäytämä runkokappale, joka nykyään ylängön\ntavoin kohoaa alavampien lähiseutujen yli. Melkein koko vuoristo on\npaleotsoisia, etupäässä devonisia kallioita, niinkuin olemme jo ennen\nmaininneet. Luoteisessa osassa on myös kambrisia ja koillisessa\nerinomaisen tärkeitä hiilikauden kerroksia. Kaikkialla, missä\nkalliopohja paljastuu, ovat kerrokset jyrkästi pystyssä. Mutta\nkorkeuksien erotusta eivät enää määrää kerrospoimut, poimut ovat kaikki\npoikki kuluneet, vaan sen määrää kallioiden kovuus. Kovemmat kalliot\novat paremmin rapautumista vastustaneet ja jääneet kukkuloiksi,\npehmeämmät kuluneet alanteiksi. Tämä muovailu ei kuitenkaan ole\nniinkään paljon tapahtunut ilmastollisten vaikuttimien toimesta, vaan\nse on vanhain merien aaltoilun työtä. Korkeammat harjut ovat\nkvartsittia, tuota kaikista kallioista kovinta. Kvartsittiselänteitten\nväliltä ovat pehmeämmät kalliot kuluneet pois. Siellä täällä tapaamme\nkuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin kerroksia semmoisten paleotsoisten\npeitteitten päällä, joita meri jo on jäytänyt tasanteiksi. Luultavasti\noli siis Liuskevuorien kukistaminen jo vanhimman mesotsoisen meren\ntyötä, vaikka sen päälle kerrostuneet trias- ja jurakerroksetkin ovat\nmelkein kauttaaltaan hävinneet. Ainoastaan Moselin keskijuoksulla niitä\non vielä säilynyt.\n\n\nEifelin tulivuoret.\n\nTertiärikauden kerroksia on Liuskevuorilla säilynyt semmoisissa\npaikoissa, missä myöhemmin purkautuneet laavat ovat niitä peittäneet ja\nsuojelleet. Tertiäriajan alkupuolella olivat nämä seudut siis vielä\nmeren peitossa. Mutta Alppien kohotessa ilmoille syntyi täälläkin\nmullistuksia. Liuskevuorien koko alue kohosi, mutta ympärillä oleva maa\naleni. Samaan aikaan tapahtui täällä erinomaisen voimallisia\ntulivuorenpurkauksia, jopa toisin paikoin niinkin myöhään, että näillä\nseuduin luultavasti oli toimivia tulivuoria siihen aikaan, jolloin\nensimäinen asutus täällä alkoi.\n\nLuonnon syntyihin perehtymätön vaeltaja ei ehkä kiinnitä hyvinkään\nsuurta huomiota näihin esihistoriallisiin tulivuoriin, mutta ken voi\nkivennäisistä lukea entisyyden vaiheita, se ihmetyksellä ja syvällä\nmielenkiinnolla tutkii tätä luonnonkirjan lehteä, jota eivät metsät,\nnurmikot, kylät eivätkä kaupungit ole vielä voineet kokonaan peittää,\neivätkä sateet, pakkaset, purot ja virrat lopen hävittää. Tuskin mikään\ngeologinen seikka niin elävästi kolkuttaa luonnontutkijan mieltä, kuin\nnuo manalan sammuneet ahjot keskellä hymyilevää viljelysmaisemaa, jonka\ntoimeliaat asukkaat eivät osaa uneksuakaan, kuinka väkivaltaisia,\nhävittäviä jättiläisiä nuo heidän lauhkeat pyöristyneet vuorinaapurinsa\novat olleet verraten myöhäisinä aikoina.\n\nEifelissä voimme erottaa noin nelisenkymmentä vulkanikeilaa, joiden\nrinteillä kasvaa sankkoja metsiä laavalohkareitten ynnä tuhkan ja\nlaavan sekotuksesta syntyneiden kuonakivien eli \"tuffien\" muodostamalla\npohjalla. Kauneimpia näistä vanhoista tulivuorista on _Mosenberg_,\njonka ruskeassa kuonakeilassa erotamme neljä krateria. Eräästä\nkraterista löydetyt vanhat muurin jäännökset ja roomalaiset rahat\ntodistavat kuitenkin epäämättömästi, että Mosenberg jo oli kokonaan\nkylmillään ainakin roomalaisten näihin seutuihin saapuessa.\n\nEifelin keilain lukuisuus ja pienuus viittaa siihen, etteivät ne olleet\nkauaakaan toimessa, vaan että maanalainen tuli alati aukoi itselleen\nuusia kitoja. Keilat eivät voineet kasvaa niin mahtaviksi vuoriksi kuin\nVesuvio tai Etna. Samanlaisen tulivuoritoiminnan jälkiä ovat ne\nomituiset pienet järvet, \"määrit\", joita tällä alueella tavataan.\nSuurin niistä on Laachenin järvi, vaikkei senkään pinta-ala ole muuta\nkuin kolmisen neliökilometriä. Mutta syvyyttä tällä pikkujärvellä on\nkokonaista 51 metriä. Vesi on kylmää, raudanpitoista ja ilkeän\nmakuista. Järven läheisyydessä on parikymmentä pientä vulkanikeilaa\nsekä niin suuret määrät tulivuorenpurkauksessa syntynyttä hohkakiveä,\nettä sitä on kautta vuosisatain louhittu ja myyty sekä kotimaahan että\nulkomaalle. Näistä merkeistä päättäen on Laachenin järvi, samoin kuin\nEifelin muutkin määrit, syntynyt räjähdyksen kautta, maanalaisten\nkaasujen ponnistuksen äkkiä voittaessa päällä olevan kuoren\nvastustuksen. Samanlaisia räjähdyksiä tapahtuu vielä tänä päivänä\ntuliperäisissä seuduissa. Laachenin synkkä järvi ikivanhoine\nluostareineen on se seutu, jossa kaikille tunnetun tarinan mukaan pyhä\nGenoveva erämaassa eleli pienoisen poikansa keralla.\n\nSiebengebirge, viimeinen seitsenkukkulainen vuoristo Rheinin\nrotkolaakson pohjoisessa päässä, on sekin vanha tulivuoriryhmä! Ja\nRheinin itärannalla näemme vielä mahtavampia todistuksia tertiärikauden\nja vielä myöhempäinkin aikain tulivuorien toiminnasta.\n\nRheinin huomasimme, vaikka se on Ylä-Rheinin laaksoa korkeammalla,\nuurtaneen rotkolaaksonsa Liuskevuoriston poikki siitä syystä, että\nkorkeuserotukset ennen olivat päinvastaiset. Virta uurti vuoristoa,\nsitä myöden kuin se kohosi. Korkealla rantatöyräillä tapaamme vielä\njoen vanhoja rantapenkereitä sorariuttoineen.\n\n\nHessin vanhat tulivuoret.\n\nRheinin liuskevuoriston länsipuolella tutustuimme _Hessin vuorimaahan_.\nSe on tuliperäisin seutu, mitä koko Saksanmaassa on, ja sen vuoksi on\nsen rakennekin rikkinäisin, pienien maakappaleitten vajoomisen ja\nkohoomisen kautta enimmän sekaantunut. Koko maa Mainista Weseriin\nsaakka on täynnään basalttilaavasta muodostuneita kukkuloita. Niitä\ntunnetaan jo toista tuhatta. Vogelsberg, joka kilven tavoin kohoo\nWesterwaldin ja Spessartin välillä, on valtavan laaja basalttikumpu,\njosta esiintyy lukuisa joukko pienempiä kukkuloita. Moisille vanhain\ntulivuorien purkauksesta syntyneille kukkuloille ritarit keskiajalla\nrakentelivat linnojaan, varsinkin virtain rannoilla. _Korkea Rhön_ on\nsamanlainen muodostus. Rhön on Saksanmaan omituisimpia vuoria ja\nhämmästyttää pohjoismaalaistakin autiudellaan. Pilvet ja sumu\nkietoilevat melkein ainiaan sen kolkkoa ja kosteata sammallakea. Vesi,\njoka ei pääse maahan painumaan, muodostaa kosteita niittyjä ja raakoja\nsoita, joihin taikauskoinen kansa luulee vajonneen kyliä ja\nkaupungeita. Vasta rinteillä kasvaa suurempia metsiä. Rhönin juurella\non Kissingenin kuuluisa kylpylaitos, jonka lämpöiset kivennäislähteet\novat sammuneitten vulkanisten voimain viimeinen elonmerkki.\n\nRhön ja Vogelsberg ovat koko Keski-Europan mahtavimmat tulivuoret. Jos\nniiden muoto oli samanlainen, kuin nykyistenkin tulivuorien, niin\nlienevät niiden keilat kohonneet pari tuhatta metriä ilmoihin. Nyt on\nedellinen 950, jälkimäinen vain 770 metriä korkea. Ainoastaan tyvet\nolisivat siis jääneet jäljelle entisistä keiloista. Tuhkan muodostaman\npehmeämmän yläosan ovat sateet ja purot arvatenkin vähitellen\nhuuhtoneet pois ja vieneet mukanaan laaksoihin.\n\n\nHessin syvänne.\n\nMuutoin on Hessin vuorimaa sekä Rheinin liuskevuoriin että Thüringiin\nverraten vajonnutta aluetta. Niin se on ollut kautta aikainkin, sillä\nHessin syvännettä pitkin ulottui Ylä-Rheinin laaksoon pohjoinen\nmerenlahti kauan sen jälkeenkin, kun molemmin puolin maat olivat\nkohonneet ylängöiksi. Tämä haudan kaltainen vajonta-alue kulkee\nFrankfurtin seuduilta Kasseliin ja on nykyään tärkeimpiä liiketeitä\nEtelä-Saksan ja Pohjois-Saksan välillä. Vanhat variskilaiset\nvuoripoimut ovat tällä alueella hautaantuneet syvälle mesotsoisten\nkerrosten alle, jotka siten, matalammalla ollen, ovat säilyneet\nparemmin kuin Liuskevuoristossa. Täälläkin on rapautuminen kuitenkin\nniin pitkälle ennättänyt, että jurakauden peitteet ja triaksestakin\nkeuper ja kuorikalkkiainen ovat pois kuluneet, ja triaksen alin kerros,\nkirjohiekkuri, enimmäkseen on esillä. Se on punertavaa ja hedelmätöntä\nmaata. Missä kallio on paremmin rapautumista vastustanut, siellä se on\ntäynnään arkun muotoisia vuoria, kantaa laajoja metsiä, joitten lomassa\nkuitenkin on herttaisia viljelyslaaksojakin.\n\n\nWeservuoristo.\n\nWeservuoristossa tapaamme maanpinnassa mesotsoisen ajan kaikkia\nkerroksia, ja sitä nuorempia, kuta kauemmaksi kuljemme pohjoista kohti,\ntriaksen jälkeen juraa ja sitten liitua. Tästä voimme päättää, että\ntämä alue kuta kauempana pohjoisessa, sitä myöhemmin on merestä\nkohonnut aaltojen ja ilmaston vaikuttimien riistettäväksi. Erinomaisen\nmonimutkainen halkeamaverkko jakaa koko alueen kappaleihin, jotka\nosaksi ovat aivan omituisen vähäpätöisiä. Vallitseva halkeama- ja\nsamalla vajoomissuuntakin on kuitenkin kaakosta luoteeseen, joten\nvuoristonkin suunta on pääasiassa sama. Lohkareet ovat puserrelleet ja\npainelleet toisiaan, toiset ovat kohonneet, toiset vajonneet,\nkääntyneet kallelleen, sukeltaneet osaksi toistensa alle, jopa\npusertaneet toisiaan paikallisiin poimuihinkin. Huolimatta\nvähäpätöisistä korkeuksistaan tämä alue sen vuoksi on Saksanmaan\nenimmän järkkyneitä. Siitä syntynyttä pinnan epätasaisuutta vielä lisää\nse seikka, että kerrosmuodostumat vaihtelevat erinomaisesti, kovemmat\nja pehmeämmät kalliot vuorottelevat ainaisessa vaihtelussa, kuluen\nepätasaisesti ja synnyttäen lisäksi tektonisista liikkeistä itsenäisiä\nmäki- ja laaksomuodostuksia. Weserin maisemilta sen vuoksi puuttuu\nsuuria yhtenäisiä piirteitä.\n\nMutta sen sijaan siellä tapaa erinomaisen paljon paikallista vaihtelua.\nTuliperäiset kalliot ja vuoret sitä vastoin tältä alueelta puuttuvat.\n\n\nThüringerwald ja Harz.\n\nThüringerwaldissa ja Harzissa tapaamme monta samaa piirrettä, kuin\nRheinin liuskevuoristossa. Tapaamme siellä esillä vanhoja paleotsoisia\nliuskeita, ja näissä liuskeissa samat poimusuunnat kuin Rheinin kahden\npuolen, kulkien lounaasta koilliseen. Thüringerwald ja Harz ovatkin,\nsen on perusteellinen tutkimus osottanut, saman Variskisen alkuvuoren\nkappaleita, jonka kerroimme paleotsoisen ajan lopulla ulottuneen\nIrlannista ja Englannista Bretagnen ja Ardennien kautta Sudetteihin, ja\njonka perustuksia koko vuoristokynnys on, vaikka se on eri paikoissa\neri tavalla säilynyt. Mutta molempien vuoristojen nykyinen pituussuunta\nei ole tämä, vaan se kulkee päin vastoin poimusuunnan poikki,\nherkyniseen suuntaan, s.o. kaakosta luoteeseen. Selityksensä tämä\nnäköjään ristiriitainen ilmiö saa siitä, ettei Harz, sen enempää\nkuin Thüringerwaldkaan, ole saanut nykyistä vuoristomuotoaan\npoimuttumisen, vaan halkeilemisen ja sitä seuranneitten kohoomis- ja\nvajoomisliikkeitten vaikutuksesta. Molemmat ovat harjapengermiä eli\nsaarennoita, joitten ympäriltä maa on portaittain vajonnut. Moista\ntektonista vajoomista osottavat täällä muun muassa melkoiset\nporfyripurkaukset, jotka yhä vielä peittävät laajoja aloja. Semmoisten\npintalaavain purkauksia tapahtuu tavallisesti aina suurempien\nvajoomisliikkeitten yhteydessä. Harzin reunoilla näemme, suurempaa\ngeologista karttaa katsellessamme, eri kerrosmuodostumain ohuina\nsaumoina piirittävän vuoristoa, ja nämä vyöhykkeet ovat sitä nuorempia,\nkuta kauempana vuoristosta ne ovat. Ne ovat vajoomisessa kallelleen\ntaipuneitten kerroksien syrjiä. Näemme toisin sanoen vuoren juurella\nmelkoisen sarjan poikki viistettyjä kerrosreunoja. Kauempana lakeudella\nlepää yhtenäinen triaspeite vaakasuorassa. Valkoiset kipsikukkulat,\njotka kulkevat Harzin juurella vuoriston ympäri, ovat permakauden\npystyyn taipuneita, poikki viistettyjä kerrosreunoja.\n\nSekä Thüringerwald että Harz ovat variskisen vuoristoaikansa jälkeen\nmaanneet monta geologista aikakautta meren peitossa, saaden päälleen\nsuuren joukon nuorempia kerroksia; mutta nämä ovat vuoriston päältä\nkuluneet pois ja vanhat kerrokset ovat sen vuoksi nykyään vallitsevina\nkummassakin vuoristossa. Arvokkaan muiston on Thüringerwaldin\nkaltaille jättänyt permakauden nuoremman jakson, n.s. sitkaskiven\n(_Zechsteinin_) meri. Siitä näyttää tuon tuostakin hiekka- ja\nsorakielekkeitten kautta eronneen lahdelmia sulkioiksi, jotka\nkuivuivat, menetettyään yhteyden meren kanssa. Sulkioihin jäi valtavia\nkipsi- ja suolakerroksia, joita nykyään kaivetaan esiin nuorempien\nkerroksien alta. Samanlaisia sulkioita ja suolamuodostumia tunnetaan\nniinikään triasajalta.\n\nHarzin ja Thüringerwaldin välisessä syvännepoukamassa kohtaamme ensi\nkerran jääkauden Pohjolasta kulkeneita peitteitä, mutta ennenkuin\nniihin puutumme, jatkamme vaellustamme vuoristokynnyksen itäpäähän\nsaakka.\n\n\nBöhmi ja sen reunavuoret.\n\nBöhmi on ilmeisimpiä esimerkkejä siitä, kuinka geologinen menneisyys\nsaattaa ratkaisevasti vaikuttaa maitten nykyisiin valtiollisiin ja\nkansallisiin oloihin, sanalla sanoen niiden historiaan. Böhmi on\nikäänkuin tshekkiläinen saari keskellä saksalaisuutta, turhaan ovat\ngermanilaisuuden aallot joka puolelta koettaneet sitä vallottaa. Samoin\nse on geologisten vaiheittensa ja rakenteensa puolesta ikäänkuin saari,\nkova yhtenäinen maankappale, joka ikiajoista saakka on vastustanut\nkaikkia poimuttavia, ylentäviä ja alentavia voimia, joitten olemme\nhuomanneet tekevän Saksanmaan geologisen menneisyyden niin\nvaiherikkaaksi, sen nykyisen rakenteen niin monimutkaiseksi.\n\nBöhmi on geologisesti katsoen Europan merkillisimpiä seutuja. Samoin\nkuin maantieteellisellä, samoin se geologisellakin kartalla jyrkästi\nerottautuu ympäristöstään. Etelässä ja lounaassa ensinnäkin huomaamme\nvaltavan kappaleen vanhoja kiteytyneitä kallioita, jotka käsittävät\n_Böhmerwaldin_ ja sen kanssa rinnan kulkevan _Bayrischerwaldin_,\nEtelä-Böhmin, ynnä molempain Itävaltain ja Mährin läheiset osat.\nTapaamme tällä alueella kaikkialla samoja vuorilajeja kuin omassakin\nmaassamme, granitteja, gneissejä, kiilleliuskeita, vanhimpia\nsaviliuskeita, jotka kaikki ovat aikaisimpiakin elollisia jäännöksiä\nsisältäviä kallioita vanhemmat. Vasta tämän alueen pohjoispuolella,\n_Böhmin maljauksessa_, tulee vastaan myöhempiä, vaikka naapurimaihin\nverraten kylläkin vanhoja muodostumia, ensinnä kambrion, sitten\nsilurikauden peitteitä, joille Prag on rakennettu, ynnä muita\npaleotsoisia muodostumia.\n\nYllä mainittu ikivanha runkokappale (_Rumpfscholle_) on vielä siitä\nmerkillinen, että sen päällä tuskin on ollutkaan uudempia geologisia\npeitteitä. Se on toisin sanoen kautta aikain ollut saarena, silloinkin\nkun meret ovat aaltoilleet sekä Alppien että Keski-Saksan\nvuoristokynnyksen seuduilla, jopa Sudetitkin alleen haudanneet.\nBöhmerwald ja Bayrischerwald, joiden poimusuunta on kaakosta\nluoteeseen, samoin kuin vuoristojen omakin suunta, ovat viimeinen\njäännös korkeasta alppijonosta, joka näyttää niiden paikoilla kohonneen\nsamaan aikaan, kuin Kaledonian vuoristo ulottui Skotlannista Norjaan,\nsiis silurikauden ja devonikauden vaiheilla. Äärettömän pitkäin aikain\nkuluessa ovat hävittävät voimat näin voineet riistää tätä vuoristoa, ja\nniinpä se onkin rapautunut ja kulunut runkoansa myöden. Yhtenäinen\nvuoriselänne on hävinnyt, rakenteen muinoinen yhtenäisyys tulee\nnäkyviin vain kerrossaumojen suunnasta. Vanhat harjanteet ovat\nhajautuneet lukemattomiksi kukkuloiksi, joilla ei ole mitään yhtenäistä\njärjestystä, sillä ne eivät enää ilmaise poimuaaltoja, vaan kallioitten\nerilaista kovuutta. Arberin kukkula Böhmerwaldissa kohoo kuitenkin\nvielä yhtä korkealle, kuin Schwarzwaldin ja Vogesien korkeimmat\ntunturit. Böhmerwaldin ja Bayrischerwaldin välille on jäänyt\nympäristöään korkeammalle toistakymmentä penikulmaa pitkä ihmeellinen\nluonnonmuuri, \"_Pfahl_\", joka selvään osottaa erilaisen rapautumisen\nvaikutusta maan muotoilussa. Pfahl nimittäin on pystyyn kääntyneen\nkvartsittikerroksen reuna, joka on paremmin kestänyt rapautumista, kuin\nympärillä oleva kallio ja sen vuoksi jäänyt korkeana muurina koholle\nainaiseksi luonnonihmeeksi. Pfahlin kvartsittiin perustuu\nlasiteollisuus, josta väestö suureksi osaksi saa elatuksensa näissä\netäisissä, harvaan asutuissa, laajain metsäin peittämissä\nvuoriseuduissa.\n\nVaikka Böhmin maljaus eli kattilasyvänne nykyään onkin matalammalla\nkuin sitä ympäröivät vuoret, niin on se kuitenkin ikivanhoista ajoista\nsaakka ollut ylänköä, joka on kohonnut melkein koko muuta Europpaa\nkorkeammalle. Sen vuoksi se on kautta geologisten aikain enimmäkseen\nollut manterena, naapurimaitten ollessa meren peitossa. Laajin\nsedimentärinen peite on kambrio, siis vanhin paleotsoinen muodostuma,\nja tämän keskellä on pieni, mutta tavattoman kivettymärikas silurinen\nalue ja pieni kappale devonikauttakin. Nämä näyttävät olevan vain\nviimeinen jäännös paljon laajemmasta peitteestä, joka on ulottunut\nBöhmin eteläosan ja Itävallan kautta Alppeihin saakka. Mutta\ndevonikauden alimpaan osaan päättyvätkin määrättömän pitkiksi ajoiksi\nkaikki geologiset kerrokset Böhmissä. Myöhempiä paleotsoisia\nmuodostumia, kivihiilimuodostumaa ja permaa on tosin melkoisia alueita,\nmutta koska niistä ei ole löydetty merieläinten jäännöksiä, niin\nlienevät ne järvimuodostumia. Ylemmällä liitukaudella meri uudelleen\ntunkeutui Böhmiin, mutta vain pohjoisosaan ja viipyi sielläkin vain\nlyhyen aikaa, pysyäkseen sieltä sitten poissa nykyaikoihin saakka.\nKaikki tertiäriajan kerrokset ovat sisävesien muodostumia, jotka\nbasalttipeitteitten alla ovat säilyneet hävitykseltä.\n\nErittäin mieltäkiinnittävä on tämän vanhan runkokappaleen suhde\nErzegbirgeen ja Sudetteihin, jotka korkeina muureina rajottavat sitä\nluoteessa ja koillisessa.\n\nBöhmin maljauksen kivihiilikautiset ja permakautiset järvikerrostumat\novat järkkymättä vaakasuorassa asennossa. Se osottaa, ettei tämä\nmaakappale ole sen koommin liikkunut. Mutta Sudettein ja Erzgebirgen\nreunoilla sitä vastoin ovat vielä liitukaudenkin kerrokset jyrkkään\nkallellaan. Näitä molempia vuoristoita ovat tektoniset voimat siis\npaljon myöhemminkin mullistelleet. Ne ovat arvatenkin ennen olleet\nBöhmin nykyisen maljauksen pohjaakin alempana. Tätä todistaa Sudeteissa\nsekin seikka, että siellä tapaamme merikerroksien seurannon paljon\ntäydellisempänä kuin Böhmin sisäosissa, taikka oikeastaan vain niitten\njäännöksiä, sillä vuoriston ylemmistä osista ne ovat niin tyyni pois\nkuluneet, että kiteinen alkuvuorirunko on kaikkialla esillä. On\nluultavaa, että vielä jurakauden viimeisellä ajalla koko Sudettialue\noli meren peitossa, koska Riesengebirgen ja Isergebirgen eteläreunalla\non sangen korkealla säilynyt tämän aikuisia muodostuksia kumoon\nkääntyneitten granittipoimujen suojassa. Jurakauden kerrokset makaavat\nvielä nuorempien liitupeitteitten päällä, joka juuri osottaa poimun ja\nsamalla kerrosjärjestyksen nurin kääntymistä. Tämä ilmiö selitetään\nsiten, että mainittu juramuodostuma on vain jäännös entisestä laajasta\npeitteestä, joka on muualta melkein kokonaan hävinnyt, mutta\ntämmöisissä paikoissa granitin suojelemana säilynyt.\n\nBöhmin maljausta, jolla tarkotetaan maan maljamaista keskustaa,\nrajottaa pohjoispuolella Erzgebirgen kanssa rinnan kulkeva syvänne,\njonka pinta on maljauksenkin pohjaa alempana. Tämä kaukalon kaltainen\nsyvänne, jonka pohjalla juoksee Eger, on valtava tertiärikautinen\nvajonnainen. Erzgebirge, joka niin loivasti kohoo pohjoiselta puolen\ntullen, suistuu tälle puolelle jyrkkään, mahtavana seinämänä. Tuo\nseinämä on suuri maanhalkeama, jota pitkin vuoristopoimun eli holvin\neteläinen puoli on syvyyteen vajonnut. Tämä suuri vajoominen sai\ntuliperäiset voimat ankaraan liikkeeseen ja laavapurkausten kautta\nsyntyi Egerin syvänteessä kukkulamaisema. Karlsbad, Marienbad, Teplitz\ny.m. kuulut kivennäislähteet nauttivat vielä tänä päivänä tämän\nvajoomisliikkeen tuottamia etuja, sillä nuo tuliperäiset voimat\nviimeisenä heikkona elonmerkkinään kuohuttavat näissä paikoissa\nmaanpinnalle runsaita kuumia terveyslähteitä. Kaiserwald niminen\nvuorenharjanne Egerin laakson eteläpuolella on vajoomatta säilynyt\njäännös Erzgebirgen entisestä etelärinteestä.\n\nOn suuripiirteistä luonnon työ!\n\nBöhmin pohjoiskulmassa, siinä missä Elbe murtautuu ulos Pohjois-Saksan\nalangolle, tapaamme Liitumeren lyhytaikaisen tulvauksen aikana\nsyntyneen hiekkurialueen, joka kuitenkin on täällä vajonnut\nmatalammalle, kuin varsinaisessa Elben hiekkurivuoristossa, johon jo\nolemme tutustuneet. Tämä hiekkurikallio, jota suorakulmaisen\nristihalkeilemisensa vuoksi sanotaan nelitahoilevaksi hiekkakiveksi, on\nrapautumisen kautta saanut omituiset muotonsa, jylhät jyrkänteensä,\npatsaansa ja jos jonkinlaiset kallionkeilansa. Mutta vanhan\nylänköluonteen johdosta vuorien laet ovat tasaiset. Katse piankin oppii\nhuomaamaan tämän luonnonmuodostuksen historian, ja tuon entisen\nyhtenäisyyden oivaltaminen näissä rikkinäisissä maisemissa juuri tekee\nvielä mahtavamman vaikutuksen, kuin vuoret muutoin suhteittensa kautta\ntekisivätkään.\n\nSiirtyessämme nyt Pohjois-Saksan alangolle tulemme pinnalle, jonka\nmuodot ja peitteet kokonaan eroovat edellä kuvailluista seuduista,\nvaikka ne meille, Pohjolasta tullessamme, tuntuvat paljon tutummilta ja\nselvemmiltä. Hietakankaita, soita, kivisiä harjuja ja mäkiä näemme\nomassa maassamme yllin kyllin, olemme tottuneet siihen, että maa\nlaajoilla alueilla on täynnään isompia ja pienempiä paasia, joitten\nkeskelle usein on hyvinkin vaikea peltoa raivata.\n\nSamanlaista juuri on suureksi osaksi Pohjois-Saksa. Käymme nyt\ntutkimaan näiden muusta Saksasta eroavien muotojen syitä.\n\n\nPohjois-Saksan alanko jääkauden muotoilema.\n\nKauan pysyivät arvotuksena Pohjois-Saksan alangon irtaimet maapeitteet\nja niihin hautaantuneet, paikkakunnan kalliopohjalle kokonaan vieraat\npaadet. Kiven kokoomus viittasi siihen, että ne olivat kotoisin\nSkandinaviasta. Samoin kuin nuo vieraat paadet, samoin tuli vihdoin\nselityskin Skandinaviasta. Siellä oli nykyisten pintamuotojen\ntutkiminen lopulta johtanut siihen tulokseen, että koko Pohjola on\ntertiäriajan jälkeen ollut samanlaisen laajan maajäätikön peitossa,\nkuin Grönlanti meidän aikoinamme. Tästä sai samalla selityksensä\nPohjois-Saksan alangon muodostushistoria. Huomattiin tuon maajäätikön\nulottuneen Saksaan saakka, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin,\npeittäneen koko Pohjois-Saksan alangon aina Keski-Saksan\nvuoristokynnykseen saakka. Tämän maajäätikön pohjarapaa on\nPohjois-Saksan alanko, sen tuomia ovat nuo lukemattomat suuret ja\npienet kulkupaadet.\n\nPohjarapa eli moreni ei kuitenkaan ole enää samanlaista, kuin se oli\nmaajäätikön alta paljastuessaan. Juokseva vesi on sitä jäätikön\nperäydyttyä monella tavalla lajitellut. Missä se puhtaammaksi\nhuuhtoutui, siihen jäivät laajat hietikot, nykyiset kankaat,\ntyvenempien vesien alle taas savikoita. Mutta missä moreni semmoisenaan\nsäilyi, kuten esim. Baltisella maanselänteellä, siellä jäi maanpinnaksi\ntosin kivinen, mutta siitä huolimatta jotenkin viljava rapasavi. Toisin\npaikoin ovat nämä jääkauden tuomat irtaimet peitteet parikinsataa\nmetriä vahvat. Ainoastaan muutamassa harvassa kohdassa pistää\nperuskallio polveaan morenipeitteen läpi, ja huonosti on sille käynyt,\nmissä se vain tapahtuu. Maajäätikkö ensinnäkin hioi kalliota, samalla\ntavalla kuin meidänkin maassamme kaikkialla -- muualla Saksassa tapaa\nmoisia hiottuja kallioita ainoastaan Alpeilla ja korkeimmilla\nkeskivuorilla, joilla oli jääkaudella omat maajäätikkönsä -- ja nykyään\nihminen niitä murtaa, minkä ennättää. Niinpä ovat kivilouhimot niin\nnopeaan syöneet Rüdersdorfin kalkkikallioita Berlinin eteläpuolella,\nettä kallio nykyään on saman verran kuopalla, kuin se ennen kohosi\nympäristön yläpuolelle. Nämä kohdat, ynnä monet puraukset osottavat\nkuitenkin, että Pohjois-Saksan alangolla on jääkautisten peitteitten\nalla vahvat peitteet varhaisempien geologisten aikakausien\nkerrostuneita kallioita, lähinnä tertiärikauden muodostumia, vaikka\nalue näyttääkin olleen maata tertiäriajan keskivaiheilta saakka.\nSyvällä maan uumenissa piilevästä sitkaskivestä on löydetty valtavat\nmäärät kipsi- ja suolakerroksia, joista toisin paikoin kohoo\nsuolalähteitä maan pinnallekin. Tertiärikauden muodostumissa taas on\nsuuria ruskohiilikerroksia. Mutta koska tertiäriset kerrokset ovat\ntäynnään halkeamia ja maankappalten keskinäiset asennot ovat\nmuuttuneet, niin osottaa tämä, että Pohjois-Saksan alanko on sen\njälkeen ollut järkkymäin alainen. Ehkäpä on Baltinen maanselänne, joka\nkaarena kiertää Itämeren etelärantaa, syntynyt noiden järkkymäin\nkautta, pidättäen sitten kynnyksenä enemmän pohjarapaakin päälleen,\nkuin monet muut seudut. Vieläpä jääkautisetkin peitteet ovat olleet\ntektonisten järkkymisien alaisia. Suomi vajosi jääkaudella jääkuorman\npainosta niin syvälle, että se jäätikön sulattua oli suurimmaksi osaksi\nmeren peitossa, ja vanhoja sen aikuisia rantaviivoja tapaamme nykyään\njonkun satakunnan metriä korkealla kuivalla maalla. Tiirismaalla\nesimerkiksi näkyy vielä selvä vanha merenranta. Mutta Pohjois-Saksa\nsitä vastoin näyttää siihen aikaan olleen nykyistään korkeammalla --\nmaajäätikkö oli siellä jo paljon ohuempaa kuin meidän maassamme -- ja\nItämeren etelärannikko on sen jälkeen jonkun verran vajonnut.\nSiten ovat esim. meripihkakerrokset joutuneet merenpinnan alle.\n\n\nKahden maajäätikön erilaiset pohjaravat.\n\nSamoin kuin Alpeilla, samoin Pohjois-Saksan alangollakin erotetaan\nuseita eri jääkausia, taikka samassa jääkaudessa useita \"heilahduksia\".\nMaajäätikkö on milloin edennyt, milloin peräytynyt, laajin oli\nviimeistä edellinen maajäätikkö. Se ulottui muutamia satoja metrejä\nkorkealle Keski-Saksan vuoristokynnyksenkin rinteille, ohi Harzin\nThüringerwaldiin, Erzgebirgeen, Sudetteihin ja Karpatteihin saakka.\nNiin kaukana tapaamme suurempia tai pienempiä skandinavisia kulkukiviä,\nmutta varsinainen pohjarapa on täällä etelämmässä melkein kaikkialla,\njo hajaantunut ja tullut perinpohjin uudelleen lajitelluksi. Viimeisen\nmaajäätikön pohjamoreni ei ulotu niin pitkälle etelään, vaan sen rajan\ntapaamme jo Altmarkin, Magdeburgin ja Breslaun seuduilla. Tämän\nviimeisen maajäätikön peräytymisasteita osottaa pitkä jono\npäätemoreneja, Salpausselkään verrattavia, vaikkei yhtä yhtenäisiä\nharjuja, jotka kaartaen ympäröivät Itämeren etelärantaa.\n\nMolempain viimeisten maajäätiköiden eri laajuudella on ollut ratkaiseva\nvaikutus Pohjois-Saksan alangon nykyisiin irtaimiin peitteisiin ja\nniiden viljelyskelpoisuuteen.\n\nJääkauden peitteitä tarkastellessamme huomaamme Pohjois-Saksan\nalangolla kaksi selvään toisistaan erotettavaa osaa. Niiden rajana on\njotenkin tarkkaan Elbe.\n\n\nPohjanmeren entisiä vaiheita.\n\nElben suistamon ja Rheinin suistamon välillä löytyy ainoastaan\nvanhemman jääkauden pohjarapaa. Tämä on paljon hedelmättömämpää. Sitä\non tuo ennen mainitsemamme karu geesti. Geesti on enimmäkseen vanhoja\nhiekkoja, joita tuuli on maajäätä seuranneina aroaikoina useissa\npaikoin puhaltanut dyyneiksi. Missä tämä morenipohja on kuivaa, siellä\non hedelmätöntä nummea, missä taas kosteata, siinä laajat kohosuot.\n\nTähän geestitasankoon vanhat joet uursivat syviä laaksoja, jotka\nulottuivat kauas nykyiseen Pohjanmereen saakka, koska Pohjanmeren pohja\njääkauden jälkeen oli pitkät ajat manterena. Kun sitten meri eteni maan\nvajotessa ja rantain syöpyessä aaltojen hankauksesta, niin nämä vanhat\nlaaksot joutuivat veden alle. Mutta yhä vielä ne tuntuvat meren\npohjassa kauas Pohjanmeren syvemmille seuduille. Myöhemmin aallot\nalkoivat vuorostaan maata rakentaa, kun rantameren syvyys oli siihen\nsopiva. Ne kasasivat särkkiä matalain mutkain eteen, rakensivat\nsamanlaisia kielekkeitä, kuin nykyään tapaamme Itämeren haffien eli\nsulkioitten suulla. Joet täyttivät sulkiot lietteillään ja kasvullisuus\nauttoi maattumista. Rantasärkkäin suojelevan dyynivyöhykkeen taakse jäi\nainoastaan vähäpätöisiä lahdelmia ja järviä, suurin osa sulkioista oli\nmuuttunut joko suoksi taikka lihavaksi marshimaaksi. Näin maattui se\navara matala merenlahti, joka ennen täytti suuren osan nykyisestä\nHollannista ja johon Rhein, Maas ja Schelde purkivat lietteiset\nvetensä. Roomalaisten aikana nykyisen Zuyderseen kohdalla oli jäljellä\nainoastaan pieni Flevojärvi tämän merenlahden viimeisenä jäännöksenä.\n\nMutta maa näyttää edelleen vajonneen. Maattuneet lietemaat suureksi\nosaksi vajosivat vuoksen yläpintaa alemmaksi ja aallot pääsivät siten\nhävittämään dyynivallia. Siitä alkoi Pohjanmeren rannikolla kamala\nhävityksen aika. Maan sortumista ulottui Schelden suistamosta aina\nJyllannin rannoille saakka. Tämä tapahtui historiallisella ajalla,\nkeskiajalla. Tulvavuoksilla dyynisärkät murtuivat monesta kohdasta,\nkatkesivat saariksi, ja takana olevat marshit kylineen kaupunkineen\nhautaantuivat aaltoihin, lietteet huuhtoutuivat pois ja entiset\nvihannat marshit muuttuivat missä pysyviksi merenlahdiksi, kuten\nZuydersee, Dollart ja Jade, ynnä Schelden ja Maasin suistamot, missä\nwattimereksi, ollen vuoksen aikana merenä, mutta luodevedellä maana.\nTätä menetettyä maata koettaa ihminen nyt vähitellen vallottaa takaisin\nja saattaa uudelleen viljelykseen.\n\nPohjois-Saksan alanko Elben itäpuolella eroo melkoisesti geestistä.\nJääkautiset peitteet ovat vaihtelevammat, koska täällä viimeinenkin\njääkausi on ollut maata muotoilemassa. Molempien pohjarapain ja niistä\nhuuhtoutuneitten jokihiekkain erilainen esiintyminen maanpinnalla\nvaikuttaa, että Elben itäpuolella hedelmällinen savi ja hedelmättömät\nkarut hiekkamaat moninaisemmin vaihtelevat. Mutta tuulimultaa,\n\"lössiä\", joka Etelä-Saksassa peittää laajoja aloja ja on monen\nsikäläisen seudun hedelmällisyyden pohjana, sitä on Elben\nitäpuolellakin niukalti, ainoastaan alueen eteläreunalla.\n\n\nPohjois-Saksan esiaikaiset jokilaaksot.\n\nOlemme jo ennen maininneet ne omituiset leveät laaksot, jotka kulkevat\nBaltisen maanselän ja Eteläisen maanselän välimailla idästä länteen,\njoita sekä nykyiset joet että kanavat osaksi käyttävät. Niilläkin on\nomituinen alkuhistoriansa. Ne ovat jääkauden jälkiaikain luomia, ne\nkertovat pohjoisen maajäätikön viimeisistä vaiheista. Näitä laaksoja\nluullaan jääkauden jälkeisten jokien uomiksi, jonka vuoksi niitä\nnimitetäänkin \"_esiaikaisiksi jokilaaksoiksi_\" (Urstromtäler). Laaksot\nsyntyivät sitä myöden, kuin maajäätikkö peräytyi pohjoista kohti.\nJäätikön seisahtuessa Keski-Saksan vuoristokynnykseltä laskevat joet\nvirtasivat yhteen valtajokeen, \"_esiaikaiseen Weichseliin_\", joka\nseuraili jäätikön eteläreunaa ja laski Pohjanmereen. Tähän vanhaan\nWeichseliin sekä Oder että Elbe kaikkine syrjäjokineen laskivat.\nMaajäätikön vanhoja reunalaaksoja yhdistävät toiset laaksot, jotka\nkulkevat niiden poikki etelästä pohjoiseen. Niiden arvellaan syntyneen\nsiten, että jäätikön peräytyessä esiaikainen valtajoki ja sen varrella\npatoutuneet järvet jääreunan väistyttyä murtautuivat pohjoiseen,\nmuodostaakseen uuden valtajoen järvineen ja uuden jokilaakson\nmaajäätikön uuden reunan eteen. Nykyiset joet kulkevat missä\nitä-länsilaaksoja, missä etelä-pohjoislaaksoja seuraillen, ja siitä saa\nselityksensä Pohjois-Saksan jokien omituinen polvinen juoksu.\n\nNäin on jääkauden jättämä pohjamoreni muodostunut saarekkeiksi, joitten\nvälillä on lakeita laaksoja, laaksoissa huuhtoutuneita hiekkoja\nentisten virtain kohdalla, tai vanhain järvien tilalla hedelmällisiä\nlietteitä. Koska tärkeimmät rautatielinjat kulkevat näitten vanhain\nlaaksojen pohjia, niin matkustaja sen vuoksi Brandenburgin läpi\najaessaan enimmäkseen näkee vain nummia, joilla vielä on siellä täällä\nkorkeita vanhoja dyynejäkin, muistuttamassa esiaikoja, jolloin tämä\nalue oli hedelmätöntä kasvutonta aroa. Missä viimeisen jäätikön\npohjarapa on huuhtomatonta, siellä se on jotenkin hedelmällistä\nrapasavea. Tällä alueella sen vuoksi korkeammat maat _yleensä_ ovat\nhedelmällisempiä, kuin nuo vanhat joenpohjat.\n\nKuta lähemmäksi Itämerta saavumme, sitä selvemmäksi käyvät jääkauden\nmuodot. Maajäätikön pohjamoreni on kasaantunut korkeiksi mäiksi\nvarsinkin niillä seuduin, missä vanhat päätemorenit ovat. Tapaamme\ntäällä vierinkiviharjujakin, vaikkei niin runsaasti ja niin suuria,\nkuin omassa maassamme. Toisissa paikoissa taas nähdään samanlaisia\nsyviä pyöreitä hautoja, kuin meidänkin kangasmaillamme Baltisella\nmaanselällä on morenin kuoppiin jäänyt vettä, ja siten ovat syntyneet\nnuo lukemattomat järvet ja vesistöt.\n\nMatkustaja vaeltaessaan Saksanmaan maisemien läpi kummastelee kylläkin\nuseatakin maiseman omituisuutta, mitä hän sattuu tiellään havaitsemaan,\nmutta useimmat näistä piirteistä, useimmat lehdet alkuaikain suuresta\nkehityshistoriasta makaavat nykyään runsaan vihannuuden, voimallisen\nviljelyksen peitossa, ja vähänpä hän niistä päältä katsoen selvää saa.\nNiitten selvittäminen onkin kysynyt pitkällistä ja etevimpäin\ntutkijavoimain työtä. Mutta vaikka niiden ymmärtäminen saattaakin\nnäyttää enemmän tiedonhalun kuin käytännöllisen hyödyn tyydyttämiseltä,\nniin osottanee kuitenkin seuraava silmäyksemme mannun aarteihin ja\nmaakamaran viljelysedellytyksiin, että maan geologisen kehityshistorian\ntuntemisella on myös erinomaisen suuri käytännöllinen merkitys.\n\n\n\n\nMannun aarteet ja maakamara.\n\n\nTehdessämme selkoa Saksanmaan maakerroksista olemme jo nähneet, kuinka\nluonto äärettömän pitkän kehityksensä aikana on kerroksien väliin\nlatonut kivennäisaarteitaan ja elimellisen elämän jätteitä, ikäänkuin\nvarastohuoneen hyllyille kerran syntyvän ihmiskunnan esiin\nkaivettaviksi.\n\nVoimme jakaa nämä mannun aarteet neljään ryhmään: _suoloihin ja\nkivennäislähteihin, palaviin kivennäisaineihin, metalleihin ynnä\nirtaimeen maakamaraan_, jonka laatu määrää kasvullisuuden ja\nviljelyksen edellytykset.\n\n\nKeittosuola.\n\nKeittosuolasta ei ole Saksassa puutetta, vaikkeivät ilmastolliset olot\nolekaan semmoisia, että suolaa voitaisiin valmistaa Pohjanmeren vedestä\nhaihduttamalla, niinkuin Välimeren kuivissa maissa. Saksassa on mantu\nsitä rikkaampaa suolasta, vaikka tämä suola onkin syvällä maakerroksien\nvälissä. Toisin paikoin maanalaiset suolakerrokset maanpinnalta\nvuotavan veden vaikutuksesta vähitellen sulavat ja sitten suolalähteinä\nkumpuavat esiin maanpintaan. Näin tapahtuu varsinkin Alppien juurella\nmonessa kohden. Tästä kylläistetystä suolavedestä valmistetaan\npuhdistamalla ruokasuolaa. Mutta enimmäkseen on suola maan sisässä\nsäilynyt kiinteänä kalliona, jota louhitaan ja kovina kappaleina\nkohotetaan ilmoille.\n\nJo vanhat germanit ja vielä heitä ennen keltiläiset käyttivät hyväkseen\nvarsinkin suolalähteitä. Siitä on nykyaikoihin saakka säilynyt\ntodistuksia. Luoteis-Alpeissa oli suolateollisuus jo roomalaisia\nvanhempina aikoina niin kehittynyt, että suolalähteitä omistavat heimot\ntällä teollisuudella elivät, jopa rikastuivatkin, kuten monet\nmuinaistieteelliset löydöt ovat osottaneet.\n\nOlemme jo ennen huomauttaneet, että maanalaiset suolakalliotkin alkuaan\novat merisuolaa, joka on kiteytynyt omituisissa maantieteellisissä\noloissa kylläistetystä suolavedestä. Kaspianmeren rannalla esim.\nmuodostuu _Kara Bugas_ nimisessä lahdelmassa vielä tänä päivänä\nsamanlaista suolakalliota. Suolan kiteytymisen ehtona on, että lahti\nsärkän kautta eroaa merestä, ei kuitenkaan kokonaan, sillä siitä\nvedestä, mikä lahteen kerrallaan mahtuu, ei vielä tulisi hyvinkään\npaksua suolakerrosta. Särkän tulee olla siksi matalan, että merestä\npääsee suurilla tulvavuoksilla virtaamaan lahteen yhä uutta vettä, sitä\nmyöten kuin entinen haihtuu. Haihtumisen kautta vesi käy yhä\nsuolaisemmaksi, ja kun vesi on sitä raskaampaa, kuta suolaisempaa, niin\nvaipuu pohjaan vähitellen yhä suolaisempaa ja suolaisempaa vettä. Tämä\npohjavesi on vihdoin kylläistykseen saakka suolaista, siitä alkaa erota\nsuolakiteitä, jotka vaipuvat pohjaan, ja vihdoin syntyy koko järveen\nkiinteä suolapohja, joka vahvenemistaan vahvenee, kuta kauemmin\nluonnonsuhteet pysyvät suolan muodostumiselle edullisina. Siten voi\nlopulta melkein koko merenlahti muuttua kiinteäksi suolakallioksi.\nSamoin muodostuu suolakallioisia arojärvissä, joiden vesi käy yhä\nsuolaisemmaksi jokien suola-aroista liuottamista suoloista.\nSuolamuodostuksen ehtona on, paitsi soveliaita lahdelmia ja\nsärkkämuodostuksia tai suolajärviä, myös kuiva ilmanala. Saksanmaalla\nnäyttää vallinneen moinen ilmanala varsinkin permakaudella ja\ntriaskaudella, koska vahvimmat suolakalliot tavataan juuri näiden\naikakausien kerroksissa. Valtavimmat suolakalliot on purauksien kautta\nlöydetty Pohjois-Saksan alangon löyhäin maapeitteitten alta. Kuuluisin\non _Stassfurtin_ kaivos Harzista juoksevan Bodejoen varrella, lähellä\nMagdeburgin kaupunkia. Mutta samanlaisia laajoja ja valtavan vahvoja\nsuolakerroksia on muuallakin, muun muassa Berlinin seuduilla, missä\njoku kymmenkunta kilometriä pääkaupungin eteläpuolella suolakallio tuli\nvastaan jo 89 metrin syvyydessä, ja samaa kalliota kesti aina 1,273\nmetrin syvyyteen, jolloin puraus oli teknillisten vaikeuksien vuoksi\nkeskeytettävä. Purattua suolakalliota oli siis 1,184 metriä vahvalta,\neikä pohjaa vielä tavattu. Nämä numerot antavat vähän aavistusta siitä,\nkuinka suunnattomia suola-aarteita täällä on mannun kätkössä.\n\nTavallinen keittosuola ei suinkaan ole ainoa, eikä arvokkainkaan niistä\nsuoloista, joita maan sisästä nostetaan. Monenlaisia muita suoloja\nesiintyy keittosuolan (natriumkloridin) ohella, samoja kuin suolaisessa\nmerivedessäkin. Lisäsuoloista, joitten pohjalla on kehittynyt erittäin\nkukoistava kemiallinen teollisuus, ovat mainittavat ensi sijassa\nkalisuolat, joitten hyöty maanviljelykselle alkaa olla meilläkin joka\nmiehelle tunnettu asia.\n\n\nKalisuolat.\n\nMaa Harzin pohjoispuolella on täynnään kalisuoloja ja magnesiumisuoloja\n(magnesiumisuoloista merivesi saa kitkerän makunsa). Ne ovat\nkerroksissa puhtaan vuorisuolan päällä. Voimaperäiselle\nmaanviljelykselle ovat fosforihappoiset suolat ja alkaliot\nvälttämättömiä apulannotuksia. Fosforihappoisia suoloja on ollut\nverraten helppo hankkia eri osista maapalloa, mutta aina vuoteen 1843\nsaakka, jolloin Stassfurtin suolakerrokset avattiin, ei ollut mitään\nmahdollisuutta korvata kaliumia, jonka maa satoja antaessaan menettää.\nTuhka, jota ennen käytettiin tähän tarkotukseen, oli käynyt liian\nkalliiksi metsäin vähettyä ja viljelyksen voimistuttua. Puute tuli\npoistetuksi vasta 1860 luvulla, jolloin Stassfurtin kalisuola-aarteita\nruvettiin maanpinnalle nostamaan. Näitten suolain avulla on Saksan\nmaanviljelyksen ollut mahdollista likimain pitää puoliaan valtameren\ntakaista kilpailua vastaan. Kalisuoloja sisältäviä kerroksia on\nlöydetty alalta, jonka halkaisija on noin 80 kilometriä.\n\n\nStassfurtin suolakalliot.\n\nStassfurtin keittosuolakallio on ohuimmilta kohdilta noin 300 metriä\nvahva. Kerroksien asento on vino, joka ilmaisee maankuoren tälläkin\npaikalla olleen suolamuodostuksen jälkeen järkkymisen alaisena,\nvaikkapa onkin pinta nykyään tasankoa. Keittosuola ylemmissä\nkerroksissa vähitellen muuttuu _polyhalitti_ nimiseksi\nsuolakivennäiseksi, joka sisältää kaliumin, magnesiumin ja kalciumin\nrikkiyhdistyksiä. Tämän kerroksen päällä on kieserittikerros,\nkeittosuolaa yhdessä kieseritin (vesipitoisen rikkihappoisen\nmagnesiumin) kanssa, sitten karnallittikerros (kaliumin ja magnesiumin\nklooriyhdistyksiä), sekä vihdoin toisin paikoin kainittikerros.\nKarnallitti- ja kainittikerroksien päällä on suolasavea ja tämän päällä\npaksu peite anhydrittiä, s.o. vedetöntä kipsiä. Ja anhydritin päällä\nvihdoin on triaskauden hiekkureista ja kalkkiaisista kate.\n\nNäitten suolain kemiallinen kokoomus vastaa tarkkaan meriveden\nkemiallista kokoomusta, ja kerrosjärjestelmä on sen mukainen, mikä\nkunkin suolan ominaispaino on. Mutta harvoissa paikoissa, missä maa\nsisältää vuorisuolaa, on ylimpiä suoloja säilynyt, koska ne erittäin\nhelposti sulavat. Stassfurtin suola-alue on siinä suhteessa yleisestä\nsäännöstä poikkeus. On todettu, että maankuoren järkkymiset ovat\ntehneet ylempien kerroksien säilymisen täällä mahdolliseksi.\n\n\nAlppien suolalähteet.\n\nToisenlaisia ovat nuo esihistoriallisina aikoina käytetyt\nsuolavarastot, joita tavataan Baijerin ja varsinkin Salzburgin\nAlpeissa. Niissä tavataan harvoin puhdasta suolakalliota, enimmäkseen\nkeittosuola esiintyy savessa, joka lisäksi sisältää kipsiä,\npolyhalittia ja muita samanlaisia suoloja. Näitä suolakerroksia\nkäytettäissä kaivetaan maahan onteloita ja onteloihin johdetaan vettä.\nVesi sulattaa suolat ja siten syntyneestä suolavedestä erotetaan eri\nsuolat. _Berchtesgadenin ja Reichenhallin_ suolakaivoksista johdetaan\nsuolavesi noin 100 kilometriä pitkiä putkia pitkin puhdistusverstaihin.\nMahtavat konelaitokset kohottavat sen putkiin maanalaisista onteloista.\n\nStassfurtin suolakaivokset ovat nykyään suurimmat koko maanosassamme.\nNiistä saadaan puolet koko Saksanmaan suolatuotannosta ja neljännes\nkoko siitä suolamäärästä, mitä yleensä valmistetaan. Monta miljonaa\nkuutiometriä suolakalliota on täältä jo louhittu ja maailmalle\nlähetetty, komeat maanalaiset pilariholvit jäljelle jätetty,\nStassfurtin suolakerrosten louhimista ynnä sikäläisen kemiallisen\nteollisuuden erinomaista menestystä on suuressa määrin helpottanut se\nseikka, että kaivokset ovat niin lähellä oivallista vesiväylää, Elbeä.\n\n\nTerveysvedet.\n\nKivennäislähteet eivät tosin välittömästi hyödytä maata ja sen\nasukkaita samassa määrässä, kuin nämä valtavat suolakerrokset, mutta\nvähäksi ei niittenkään arvoa ole laskettava. Lukemattomat sairaat\nkohentavat niitten vedellä terveyttään ja vierastulva on hyvä tulolähde\nlukemattomille ihmisille.\n\nKivennäislähteitä kumpuaa maan sisästä etenkin semmoisilla paikoilla,\nmissä maan vajoamisen kautta tuliperäiset voimat ovat olleet toimessa\nmyöhäisellä geologisella ajalla. Niin runsaita lähteitä, kuin\nErzgebirgen eteläpuolella Böhmissä, emme kuitenkaan tapaa Saksanmaan\npuolella. Mutta maailman kuulut ovat Saksassakin _Wiesbaden, Homburg_\nja monet muut lähteet Taunuksen rinteillä ja muuallakin\nvuoristokynnyksen liepeillä. Schwarzwaldin vajontahalkeamilla taas on\n_Baden-Baden_, muita mainitsematta. Kun kuumat terveyslähteet ovat\njärkkymien kautta häiriintyneissä seuduissa, niin ovat ne sen vuoksi\nyleensä kauneissa maisemissakin. Raikas ilma, metsäiset laaksot,\nviileät vuoriseudut yhä vahvistavat lähteitten vaikutusta.\n\n\nKivihiili.\n\nKaikkia muita mannun aarteita tärkeämpi on kuitenkin uudenaikaisessa\nyhteiskunnassa kivihiili. Mihin nykyaikaisessa teollisuusmaassa enää\nriittäisivät metsät! Kivihiilen etevämmyys muitten polttoaineitten\nrinnalla perustuu siihen, että siihen on kokoontunut erinomaisen suuri\nmäärä palavaa ainetta vähimpään tilaan. Tämän väitteen totuutta osottaa\nvertaus eri kivihiililajien ja polttopuun ainekokoomuksen välillä:\n\n                       Hiiltä.  Vetyä.  Happea.  Typpeä.\n\n    Puunsäie             50        6     43         0\n    Nykyinen suoturve    59        6     33         2\n    Tert. ruskohiili     69       5,5    25         0,8\n    Kivihiili            95       2,5     2,5    Hitunen.\n\nTavallisessa puunsäikeessä siis on vain puolet palavaa hiiltä, mutta\nparhaassa kivihiilessä sitä vastoin melkein kaikki. Ja jos vielä\notetaan huomioon kivihiilen suhteellisesti suurempi paino ja vähempi\nkoko, niin vertaus on hiilelle vielä paljon edullisempi.\n\nSaksanmaan nykyisen edistyksen kaikkein tärkeimpiä ehtoja on\njuuri se seikka, että maassa on niin laajat ja hyvät maanalaiset\nkivihiilivarastot.\n\nKivihiilen synnystä ei vielä olla täysin selvillä, mutta se on ainakin\nvarmaa, että sen kaikki muunnokset ovat entisten kasvistojen\njäännöksiä. Sitä epäämättömästi todistavat pystyt hiiltyneet\npuunrungot, joita vielä tavataan hiilikerroksissa. Mutta suurin osa\nhiilikerroksista, etenkin hiilikauden aikuisista, ei ole muodostunut\npuunrungoista sinäänsä, vaan näyttävät rungot ensinnä hajaantuneen\nhienoksi muroksi, joka on suopohjalla kasvavain metsäin alla keräytynyt\nvahvoiksi kerroksiksi. Toiset hiilikerrokset taas ovat vain maan\npeitossa säilynyttä suomutaa, samanlaista kuin vielä tänä päivänä\nkasvaa kaikilla maailman soilla, meilläkin. Ne ovat pääasiallisesti\nvalkosammalta. Nämä kasviaineet, joita niiden sisältämät\nkivennäisaineet ovat estäneet mätänemästä, ovat joutuneet paksujen\nliete- ja hiekkakerrosten alle, suuren painon alaisiksi, jonkun verran\nkorkeampaan lämpötilaan, ja näissä oloissa ne ovat vähitellen luopuneet\nsisältämästään hapesta ja vedystä, niin että ainoastaan hiili on\nlopulta jäljelle jäänyt. Tästä paikalla selviää, miksi hiili on sitä\nvanhempaa, kuta enemmän siinä on puhdasta hiiltä, kuta vähemmän\nhappea. _Ruskohiilet_ (Braunkohle), joissa hapen prosenttimäärä vielä\non neljännes koko ainepaljoudesta, ovatkin enimmäkseen joko\ntertiärikaudella taikka jääkaudella syntyneet. Ne ovat nuorimmat\nkaikista kivihiilimuodostuksista. _Antrasittihiiltä_ sitä vastoin, joka\njo on melkein puhdasta hiiltä, sisältäen vain 2,5 pros. happea,\ntavataan vanhimmissa kerroksissa, etenkin kivihiilikautisissa. Jossain\nmäärin kuitenkin paikalliset olotkin, sen mukaan kuinka edullisia ne\novat olleet hiilen muodostukselle, muuttavat suhteita.\n\nKivihiiltä tavataan melkein kaikkien geologisten aikain kerroksista,\nalkuvuorta lukuun ottamatta, mutta erittäin edulliset näyttävät ehdot\nsen muodostumiselle olleen varsinkin kivihiilikauden jälkimäisellä\npuoliskolla. Sen aikuisia ovat Saksanmaankin parhaat hiilikerrokset.\n\n\nSaksanmaan kivihiilialueet.\n\nSaksanmaan kivihiilialueet kuuluvat samaan ryhmään, kuin\nPohjois-Ranskan ja Belgian. Ne ovat syntyneet vuoristokynnyksen\npohjoisella rinteellä, joka siihen aikaan oli meren rantana. _Aachenin_\nluona ulottuu Saksan puolelle pieni kolkka Liègen kivihiilialueesta,\nparikymmentä neliökilometriä laaja. Saksanmaan tärkein kivihiilialue on\nkuitenkin sekä laajuutensa, että edullisen liikeasemansa vuoksi _Ruhrin\nkivihiilialue_, Ruhr nimisen Rheinin syrjäjoen varrella. Se on noin\n2,000 neliökilometriä laaja ja jakaantuu neljään eri osaan, _Wittenin,\nBochumin, Essenin ja Duisburgin_ alueihin, jotka kaikki ovat\nsuurenmoisen teollisuuden keskustoja. Tällä alueella kaivetaan vuodessa\nnoin 50 miljonaa tonnia hiiltä, mutta maanalaisia varastoja on arvion\nmukaan 129 miljardia tonnia, joten nämä kerrokset tätä menoa kuluttaen\nkestäisivät yli 2,500 vuotta. Pienempi, mutta tärkeä on Lothringissa\nSaarin kivihiilialue, alaltaan 1,000 neliökilometriä.\n\nSaksissa on monessakin paikassa pienempiä kivihiilikerroksia, mutta\nniitten käyttäminen on monenmoisten luonnonhaittain vuoksi työlästä.\nHyötyisimmät ja monta vertaa laajemmat -- laajimmat Saksanmaan kaikista\nkivihiilialueista ovat _Ylä-Schlesian kivihiilialueet_. Toinen niistä,\njosta osa kuuluu Puolaan, osa Itävallalle, on 5,000 neliökilometriä\nlaaja ja sisältää Preussin osalla noin 100 miljardia tonnia hiiltä.\nToinen, pienempi Schlesian alueista on Sudeteilla, Waldenburgin\nvuorimaassa. Muuallakin Saksassa, esim. Hannoverissa, on vähäisiä\nkivihiilialueita. Nuorempia kivihiilikerroksia s.o. ruskohiiltä, on\nPohjois-Saksan alangolla monessa kohden, etenkin Elben keskijuoksun\nlänsipuolella ja Oderin keskijuoksun kahden puolen, ynnä Münchenin\neteläpuolella Alppien juurella. Ruskohiilikerrosten laajuus ei ole yhtä\nsuuri kuin varsinaisten kivihiilikerrosten, mutta niitten vahvuus\nvaltavan paljon suurempi.\n\nPitkiksi ajoiksi on Saksanmaalla siis riittävästi kivihiiltä, vaikkapa\nteollisuus ja liike kehittyisivät vielä valtavammiksi, kuin ne nykyään\novatkaan.\n\n\nMaaöljy.\n\nMaaöljyä (petrolia) on Saksassa ainoastaan jossakussa paikassa vähäisiä\nmääriä, esim. Elsassissa, jossa sitä esiintyy yhdessä asfaltin kanssa.\nUseissa kohdin on Pohjois-Saksassakin löydetty vähäisiä määriä\npetrolia, enemmän sitä vastoin asfalttia; Etelä-Saksassa Alppien\njuurella niinikään. Mutta nämä löydöt eivät likimainkaan täytä maan\ntarvetta.\n\n\nMalmit.\n\nSaksan vuoriteollisuus on vanhempi, kuin monen muun maan. Jalommat\nmetallit, joita aikaisemmin etupäässä etsittiin, ovat kuitenkin\nehtyneet. Niiden louhiminen on enää enimmäkseen vain pieni\nsivuelinkeino. Mutta raudan valmistus sitä vastoin on kehittynyt\nvaltavaksi. Tämä tapahtui varsinkin sen jälkeen, kun opittiin\nTuomas-menetelmän kautta erottamaan raudasta fosfori (1878). Vasta\ntämän kautta saivat Saksanmaan kylläkin laajat maanalaiset\nrautavarastot täyden merkityksensä, etenkin _Lothringin_ laajat\n_rauta-o'olitti eli minettimalmit_, jotka kuuluvat osa Ranskalle, osa\nLuxemburgille, osa Saksalle. Mutta Saksan alueella on enin osa näistä\nmalmeista. Sieltä Westfalin kivihiilialue tuo suuren osan\njalostamastaan raudasta -- on edullisempaa kuljettaa rauta hiilen, kuin\nhiili raudan luo. Ruhrin alueellakin, ynnä monessa paikassa\nWestfalissa, Harzissa, Thüringissä, Schlesiassa, ynnä siellä täällä\nEtelä-Saksassa on rautaa. Vaikka malmit enimmäkseen eivät olekaan niin\nrikkaita ja puhtaita, kuin esim. Pohjois-Ruotsin valtavissa\nrautavuorissa, niin ovat ne kuitenkin lähempänä ja tuotanto on niin\nsuuri, että se täyttää enimmän osan oman maan tarpeesta.\n\nManganimalmeja, joita rautateollisuus tarvitsee, on Rheinin\nLiuskevuorissa, Harzissa, Thüringissä y.m.\n\nJaloja metalleja mainitaksemme on kultaa vähäpätöisiä määriä\nFichtelgebirgessä ja Harzissa, Schlesiassa ja Erzgebirgessä. Ennen\nvanhaan on Rheinin, Moselin, Tonavan, Saarin y.m. jokien hiekoista\nhuuhdottu kultaa, mutta tämä teollisuus on nykyään jäänyt unohduksiin.\nHopeaa, kuparia, lyijyä ja sinkkiä saadaan yhä vielä melkoisia määriä\netenkin Erzgebirgestä, Schlesiasta ja Harzista.\n\n\nHyödyllisiä kiviä.\n\nPaitsi malmeja sisältää Saksan mantu monenlaista kiveä, jota on jo\nvanhastaan käytetty mitä erilaisimpiin tarkotuksiin. Vanhain\ntuomiokirkkojen uljaat nelitahoiset hiekkurilohkareet ja\nmarmoripilarit, kaupunkien ja kylien liuskekatot, laatoilla\nlasketut torit ja kadut, nuo suunnattomat määrät sementtiä ja kalkkia,\njoita on kautta aikain maasta nostettu ja yhä vielä nostetaan, ne\nkaikki kertovat, kuinka rikasta Saksan mantu on kaikenlaisesta\nrakennusaineesta. Ainoastaan Pohjois-Saksa on tässä suhteessa\nköyhempää, siellä kun vahvat irtaimet maakerrokset melkein kaikkialla\npeittävät alla olevia kallioita. Siellä on sen vuoksi jo vanhastaan\nkäytetty rakennuksiin jääkautisia kulkukiviä ja savea.\n\nEnnenkuin päätämme tämän lyhyen silmäyksen Saksanmaan mannun\nrikkauksiin, mainitkaamme vielä kaksi kivennäistuotetta, jotka eivät\ntosin ole tärkeimpiä, mutta niin harvinaisia, että niitä tuskin muualla\ntapaa, ja jälkimäinen historiallisestikin merkillinen: Solnhofin\nkivipainokivi ja Samlandin meripihka.\n\n\nSolnhofin kivipainokivi.\n\nSe kalkkikivi, jota louhitaan Solnhofin kallioista, ei tosin ole\nainekokoomuksensa puolesta harvinaista; harvinaiseksi ja tarkotukseensa\nniin erinomaisen soveliaaksi sen tekee kiven erinomainen tasaisuus ja\nhieno rae. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei ole onnistunut\nvalmistaa eikä muualta löytää niin erinomaista kivipainokiveä, kuin\ntämä on.\n\nSolnhofin louhimo on Laaka-Jurassa, Tonavan pohjoisen syrjäjoen\nAltmühlin rannalla, ei aivan kaukana Nördlingenin vanhasta kaupungista.\nLouhokset ovat korkealla vuoren laella. Etäältä katsoen ne näyttävät\nkukkuloille rakennetulta linnotukselta. Kerroksinen kalkkikallio, josta\nkivipainokivi louhitaan, muodostaa noin 60 metriä vahvan kerroksen.\nTuhansia työmiehiä on kiviä irrottamassa ja tahoilemassa. Ainoastaan\nhienorakeisimmat ja kestävimmät kelpaavat kivipainoon, suurin osa on\ntähän sopimatonta ja käytetään permantoihin, kynnyksiin, pöytälevyiksi,\nseinien ja kattojen peitteeksi y.m.\n\nMelkein yhtä kuulu on Solnhofen erinomaisen tärkeistä geologisista\nlöydöistään. Solnhofin liuskeissa on säilynyt lukemattomia\nmuinaismaailman todistuskappaleita, joita on täältä viety kaikkiin\nmaailman museoihin. Erinomaisen tarkkaan on hienorakeinen, luultavasti\ntyvenessä merenlahdelmassa kerrostunut kalkkiainen säilyttänyt\nikivanhain elimistöjen jäännöksiä ja kuvapainalmuksia, jopa jura-ajan\nkorentojen hienoja siipikuvia, mustekalan nahkapainalmuksia, kalain\nhentojen evien kuvia, linnunhöyheniä ja untuvia, lukemattoman paljon\näyriäisiä, merkillisiä lentoliskoja, mustekaloja ja siroja merililjoja.\nMutta kuuluin Solnhofin kivettymistä on ensimäisen linnun (_Archaeop\neryxin_) luuranko. Tätä eläintä ei ole muualta vielä löydetty. Ja\nSolnhofinkin kalkkikallioista on tavattu ainoastaan kahden alkulinnun\nluurangot ja sulkia. Toinen on British museumin, toinen Berlinin\nkivennäismuseon parhaita tieteellisiä aarteita.\n\n\nMeripihka.\n\nMeripihka (Bernstein) oli Vanhalla ajalla halutuimpia jalokiviä. Jo\nikivanhoina aikoina se näyttää kehittäneen oman kauppaliikkeensä\neteläisistä sivistysmaista Itämeren rannoille. Foinikilaiset,\nkreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin arabialaiset ovat sitä kilvan\netsineet ja vielä tänä päivänä se on varsinkin Itämailla suuressa\narvossa. Vanhalla ajalla kulki Tonavaa pitkin ja sen rannoilta maan\npoikki erityiset kauppatiet juuri meripihkan pyyntimaille. Nykyään\nmeripihkaa pyydetään varsinkin Samlandin rannikolla Frisches Haffin ja\nKurisches Haffin välillä. Sikäläiset kyläkunnat ovat jakaneet rannan\nerityisiin pyyntialueihin. Ankarat luodemyrskyt irrottavat\npihkamöhkäleitä pohjasta ja ajavat niitä rannalle, josta ne haaveilla\ntai käsinkin kootaan. Viime aikoina on kuitenkin alettu meripihkaa\netsiä sitenkin, että kaivetaan rannalle suuria hautoja pihkaa\nsisältäviin kerroksiin saakka ja kootaan pihka suorastaan sinisestä\nemosavesta.\n\nJo Tacitus lausui julki sen arvelun, että kallisarvoinen meripihka\noikeastaan oli puitten hikoilemaa tavallista pihkaa, ja myöhempi\ntutkimus on osottanut tämän otaksuman aivan oikeaksi. Nuo puut vain\nkasvoivat jo tertiäriajalla ja pihka on siis \"fossilia\". Että se on\npuista vuotanut maan pinnalle, sitä osottavat ne monenlaiset\nhyönteiset, korret, lehdet ja muut elolliset esineet, joita on sen\nsisään uponnut. Pihkan suojelevassa kääreessä ne ovat ihmeteltävän\nhyvin säilyneet jälkimaailmalle. Meripihkaan vajonneet kauniit\nhyönteiset ynnä muut samanlaiset jätteet suuresti kohottavatkin\npihkapalasten hintaa.\n\nMeripihkaa kerätään vuosittain usean miljonan markan edestä. Se\njalostetaan kaikenlaisiksi korukapineiksi.\n\n\nMaakamara.\n\nMutta miten suuriarvoisia aarteita mantu povessaan kätkeneekin, eivät\nne kuitenkaan vedä vertoja maakamaran tuotteille. Maakamara kasvattaa\nsekä viljan että laitumet, sanalla sanoen, antaa kansakunnalle\nravinnon. Mannun aarteet ovat vain niin sanoaksemme astiat, joilta\nihminen nauttii ravinnon. Ennenkuin lähdemme kasvullisuudesta selkoa\ntekemään, tulee meidän sen vuoksi tarkastaa Saksanmaan irtaimiakin\nmaapeitteitä, vaikka yhtenäisen kuvan luominen tavattoman vaihtelevasta\nmaakamarasta onkin mahdotonta.\n\nSuurissa piirteissä voimme erottaa kahdenlaista maanpeittoa: Muualta\ntullutta ja kallioitten rapautumisesta paikalla syntynyttä. Muualta\ntullutta peitettä on maajäätikköjen kuljettama ja hienontama pohjarapa.\nSaksanmaalla olemme huomanneet koko Pohjois-Saksan alangon olevan\nmoisten maalajien peitossa, Etelä-Saksassa taas Alppien eteismaan\nmelkein Tonavaa myöden. Vielä ovat jokien lietemaat tähän luettavat.\nPaikalla syntyneestä maakamarasta puhuessamme tarkotamme aina laajempia\naloja, sillä semmoista maakamaraa, joka olisi aivan siinä paikassa\nsyntynyt pohjakalliosta, tuskin onkaan. Aina on maakamara jonkun verran\nliikkunut, valunut sadeveden kanssa rinteiltä syvemmälle laaksoihin.\nAinoastaan suuremmat kalliosta lohkeilleet kivet pysyvät paikallaan,\npienemmät jyväset matkustavat veden mukana alaspäin ja muodostavat\nnotkoihin ja syvänteihin missä soraa tai hiekkaa, missä savea, jota\nerotukseksi järvien tai meren pohjaan laskeutuvasta savesta sanotaan\nrinnesaveksi. Rautapitoisuutensa vuoksi se tavallisesti on keltaista.\nSiinäkin, missä paikallisten kivennäisten rapautumisen kautta\nmaakamaraa syntyy, tapahtuu siis maanlaadun lajittelu, mutta se ei\nulotu paikallisia korkeussuhteita edemmäksi.\n\nJääkauden aikuisiin peitteihin olemme jo ennen tutustuneet. Missä ne\novat sinään säilyneet, on maaperä jotenkin hedelmällistä, vaikka tosin\nkiviperäistä. Se ei Saksanmaalla ole samanlaista kuin meikäläinen köyhä\nmurtokivisora, vaan paljon hedelmällisempää ja oivallisesti soveltuvaa\nvehnän viljelykseen. Suureksi osaksi on kuitenkin juokseva vesi sen\nuudelleen lajitellut taikka hiekalla peittänyt, ja siten ovat\nsyntyneet ne erinomaisen vaihtelevaiset ja osasta hyvinkin karut\nmaapeitteet, joita tapasimme Pohjois-Saksan alangolla. Varsinkin Elben\nlänsipuolella, jossa viimeisen jääkauden peitettä ei ole ensinkään,\nhuomasimme maakamaran olevan laajoilla aloilla hyvin köyhää. Siellä\ntapasimme nuo laajat kohosuot. Nykyisessä kokoomuksessaan ne ovat\nhuonoimpia maalajeja, mutta toisia maanlaatuja sekaan tuomalla voidaan\nniistäkin saada kunnollista viljelysmaata.\n\nVanhempi geologinen alusta ei siis Pohjois-Saksan alangolla, enempää\nkuin Etelä-Saksan ylängölläkään suoranaisesti vaikuta maakamaran\nlaatuun. Mutta välillisesti sen vaikutus on kylläkin suuri. Viljelijä\nvoi päällimäisten peitteitten läpi kaivaa hautoja ja mannun syvistä\nkätköistä kohottaa ilmoille monenlaisia aineita ja suoloja, jotka\nlisäävät viljelysmaan ravintoaineita ja parantavat maata. Siinäkin\nsuhteessa Saksan maanviljelys esim. meidän maahamme verraten on\nerinomaisen edullisessa asemassa. Meidän maassamme on irtaimen peitteen\nalla jotenkin lähellä alkukallio, granitti tai gneissi, josta ei ole\nmaanviljelijälle apua. Kalkkisuonia tosin kohoo siellä täällä, mutta\nniin harvassa, että kuljetuskustannukset tekevät tämänkin kotoisen\nkivennäislannan käyttämisen kalliiksi. Saksalainen maanviljelijä sitä\nvastoin saa suuren osan tarvitsemistaan apulannotuksista oman\nmaakamaransa alta, mannun varastoista.\n\n\nPreussin maanlaadut.\n\nJos Preussin maanlaatuja numeroilla esitämme, niin saamme seuraavat\nprosenttiluvut: Ruokamultamaita ja kalkkipitoisia savimaita, pehmeitä\nsavimaita ja kovia savimaita noin 21 pros., saven ja hiekan sekaisia\nmaita 32 pros., pehmeitä, maanviljelykseen kelvottomia hiekkamaita ja\nlentohiekkoja yhteensä 31 pros., sitkeitä, melkein kelpaamattomia\nsavimaita 7,7 pros. ja soita 6,3 pros. Vesiä on koko alueesta 2 pros.\nJonkun verran nämä numerot kuitenkin maanparannusten kautta vielä\nmuuttuvat edullisemmiksi.\n\n\nAluskallioiset ja maakamara.\n\nEtelä-Saksasta olisi samanlainen tilasto vaikeampi tehdä, mutta\nepäilemättä sikäläiset olot ovat jonkun verran suotuisemmat. Sekä\nKeski-Saksan vuoristokynnyksellä että Etelä-Saksan laakso- ja\nvuoriseuduissa on maaperä enimmäkseen syntynyt paikallisen kallion\nrapautumisen kautta. Eri kallioiset rapautuvat eri tavalla ja eri\nnopeaan, ja sen vuoksi maakamarakin vaihtelee aluskallion mukaan.\nSemmoiset kallioiset, joissa on runsaasti maasälpää, pyrkivät yleensä\nmuodostamaan hiekan sekaista savimaata, joka tiiviisti liittyy\nalustaansa ja hyvin säilyttää kosteutta. Puhdas kalkkikivi taas\nsadeveden vaikutuksesta liukenee, kun se on kyllin hienoksi murennut,\neikä sen vuoksi ole omiaan multakerrosta muodostamaan. Liuskeet\nrapautuessaan muodostavat kasvullisuudelle otollisia pohjia, kalkkikivi\nsitä vastoin enimmäkseen pysyy hedelmättömänä karuna vuorena, jolla\ntavataan ainoastaan karkeampaa louhikkoa, harvemmin sitä vastoin\nkalkkihiekkaa tai muuta hienompaa maata. Kun muistamme, kuinka sekaisin\nvuoroin liuskeet, vuoroin kalkkiaiset maanpintaan nousevat sekä\nvuoristokynnyksen alueella, että Etelä-Saksan maisemissa, niin\nymmärrämme, kuinka tämäkin seikka jo vaikuttaa maakamarassa suuria\neroavaisuuksia.\n\n[Tavallinen granitti sisältää pääasiallisesti piikiveä (kvartsia),\nmaasälpää (Feldspat), kiillettä (Glimmer) ja sarvivälkettä\n(Hornblende). Näiden kivekkeiden suhde melkoisesti vaihtelee, milloin\non toinen, milloin toinen vallitsevana. Samoja kivekkeitä ovat\npääasiallisesti kaikkikin purkautuneet kallioiset, ja siis myös enimmät\nliuskeet, hiekkurit, savet y.m., jotka ovat purkautuneiden kallioisien\nrapautumisesta syntyneet. Kalkkiaisten laita on toinen, niinkuin\njokainen heti huomaa muistellessaan niiden syntymistä.]\n\nEnimmäkseen on kuitenkin kalkkiaisenkin seassa muita kivennäisiä,\netenkin jos se on matalissa rantamerissä muodostunutta. Kun\nprosenttiluku on kyllin edullinen, niin se muodostaa merkeliä, s.o.\nkalkin sekaista savea, joka on mitä parasta viljelysmaata. Semmoiset\nkivet, joissa on runsaasti piitä, kuten kvartsitit ja useimmat\nhiekkakivet, eivät hevillä rapaudu kunnolliseksi mullaksi, vaan\nmuodostavat ylen kuohkeita ja vettä läpäiseviä kerroksia, joissa\nainoastaan vaatimattomat metsäpuut menestyvät. Useat kovat liuskeet ja\ntuliperäiset vuorilajit, etenkin basaltit, rapautuvat hyvin hitaasti,\nmaakamara on niillä ohutta ja kasvisto sen mukaan köyhää.\n\n\nGeologiset muodostumat ja kasvisto.\n\nKuvaavana esimerkkinä siitä, miten geologinen alusta määrää\nkasvullisuudenkin yleisen sävyn, mainittakoon Schwabin ja Frankin\npengermää, joka pykälittäin alenee Laaka-Juran harjanteilta Neckarin\nlaaksoa kohti. Laaka-Juran ylimmät osat ovat karua erämaata, sillä vesi\nnopeaan painuu kalkkikallion halkeamiin ja juoksee maanalaisia\nonteloita pitkin vuoren juurelle. Rinteillä kuitenkin kasvaa melkoisia\nmänniköitä. Jura-alueen keskiosissa rinteet käyvät loivemmiksi ja\nalimmat kerrokset jo ovat rikasta viljelysmaata, etenkin Frankissa,\njota vastoin Schwabissa rinteet ovat jyrkemmät ja metsämaata, koska\nsiellä pintaan kohoo kovempia kallioita. Vasta juran alin osa, lias,\nmuodostaa siellä lakean, kunnaisen maiseman, joka kirjavan ryijyn\nkaltaisena leviää Albin juurella.\n\nTriaksen ylin muodostus, keuper, joka siitä eteenpäin kulkiessamme\ntulee vastaan -- tulemme yhä vanhempiin kerroksiin, -- muodostaa\njälleen valtavien ja jotenkin kovien hiekkuriensa vuoksi ryhmyisen\nmäkimaiseman. Keuperin merkelit ovat oivallista viljelysmaata, jossa\nmenestyy sekä viini että hedelmäpuut, hiekkurit taas Saksanmaan\nparhaita humalistoja. Toisin paikoin kuitenkin, missä kalliossa ei ole\nriittävästi kalkkia ja savea sideaineena, keuperin hiekkurit ovat ylen\nkarua nummea, jolla ainoastaan huonokasvuinen mänty menestyy. Triaksen\nseuraava peite, kuorikalkkiainen, on samoin kuin suurin osa\nkeuperistäkin hedelmällistä maata, koska nämä kalkkiaiset enimmäkseen\novat hyvin saven sekaisia. Kuorikalkkiaisalue on yleensä jotenkin\ntasaista maata, täynnään asutuksia ja viljelyksiä. Joet leikkaavat\nsiihen syviä laaksoja ja rinteillä kypsyy eräitä Saksanmaan parhaita\nviinejä, kuten tunnettu steinwein Würzburgin seuduilla. Pengermaiseman\nkuudentena pengermänä vihdoin seuraa triaksen alin kerros,\nkirjohiekkuri. Se enimmäkseen on yhtenäisinä, vaikeasti rapautuvina\nkappaleina ja on sen vuoksi jäänyt vuorimaaksi, jonka korkeimmat osat\novat Juran ylimpäin selänteitten tasalla. Kirjohiekkuri peittää suuria\naloja Schwarzwaldin, Vogesien, Hardtin, Odenwaldin, Spessartin ja\nRhönin rinteillä, vaikka korkeimmat kukkulat ovatkin kiteistä\nalkukiveä. Kirjohiekkuria peittävät laajat metsät. Se on Saksanmaan\nvarsinainen \"metsämuodostuma\". Mutta maanviljelykseen on se sitä\nvastoin jotenkin sopimatonta, osaksi siitä syystä, että se helposti\nsuottuu, ja se onkin sen vuoksi heikosti asuttua maata. \"Aivan\nSaksanmaan sydämessä ovat nämä hedelmättömät kirjohiekkurialueet, ja\nPohjois-Saksan ja Etelä-Saksan erillisyys menneinä vuosisatoina\nsuureksi osaksi johtui juuri siitä, että niitten välimailla olivat nuo\nliikettä ehkäisevät, voimaperäisemmälle viljelykselle vihamieliset\nmetsävuoristot, joissa kirjava hietakivi on kasviston maaperänä.\"\n\n\nLöss.\n\nVihdoin meidän tulee mainita eräs maalaji, joka tosin ei ole aivan\nlaajoille aloille levinnyt, mutta sen sijaan on sitä satoisampaa\nviljelysmaata ja muodostuksensa vuoksi erittäin mieltäkiinnittävää.\nSaksalaiset sanovat sitä löss-mullaksi, suomeksi voisimme sitä sanoa\ntuulimullaksi, koska luulon mukaan tuulella on tärkeä osa sen\nmuodostumisessa.\n\nLöss on vaalean harmaata, keltaista tai ruskahtavaa kalkinsekaista\nsavea, mutta se eroo tavallisesta savesta sen kautta, että se on\ntäynnään huokosia ja hienoja, ruohon juurien tavoin haarautuvia putkia.\nHuokoisuutensa vuoksi se nopeaan imee sisäänsä rankankin sateen,\neikä lössissä koskaan ole lähteitä, vaan vesi juoksee sen alapintaa\npitkin, tullakseen vasta reunalla lähteinä näkyviin. Lössin\nomituisuuksia on vielä, ettei siinä huomata kerrostumista, ja että se\nputkihuokoisuutensa vuoksi mielellään rapautuu pystyiksi patsaiksi,\nmelkein niinkuin nelitahoileva hietakivi.\n\nKauan on lössin syntymisestä riidelty, eikä siitä vieläkään olla\nyksimielisiä. Enimmän kannatusta on saanut ja todenmukaisin on\nkuitenkin se mielipide, että löss on tuulen kantamaa hienoa multaa,\njoka on haudannut sisäänsä arokasveja ja aroeläimiäkin, sitä myöden\nkuin tuuli on multaa kasannut. Arokasvien jäännöksiä ovat nuo mullan\nomituiset huokoiset ja juurien tavoin haaraantuvat pillit ja putkilot.\nToiset taas luulevat lössin olevan jääkauden jälkivesien lajittelemaa\nsavea. Tämä kuitenkin näyttää vähemmän todenmukaiselta, vaikka toiselta\npuolen onkin varmaa, että vesi on melkoisessa määrin muutellut\nvarsinaisen tuulimullan sijotusta ja sitä uudelleen lajitellut.\n\nLöss viittaa siis siihen, että Saksanmaa jääkauden jälkiaikoina oli\naroa, jolla tuulet pääsivät vapaasti kiehtomaan ilmaan pölyä ja\nkuljettamaan sitä paikasta toiseen, vastaisten viljelysten pohjaksi.\nSamaa otaksumaa, että Itämeren etelärannikko on ollut aroa, tukevat\nuseat muutkin seikat, kuten saamme vasta nähdä.\n\nTuulimultaa on laajalti varsinkin Tonavan ja Rheinin laaksoissa,\njoitten hedelmällisyys perustuukin siihen. Toisin paikoin ovat peitteet\nnoin 10-15 metriä vahvoja. Elben laaksossa on tuulimultaa Meissenin ja\nPirnan välillä. Neissen, Mulden, Saalen, Unstrutin, Werran, Lahnin,\nMainin ja Neckarin laaksoissa on niinikään löss-seutuja. Oderin ja\nWeichselin laaksoissa sitä tavataan aina 400 metrin korkeuteen merestä.\nViljelysarvonsa puolesta löss on lähinnä verrattava Venäjän kuuluun\nmustaanmultaan, jonka otaksutaan samalla tavalla muodostuneenkin.\nLössistä on samoin kuin mustastamullastakin löydetty kivikautisia\naseita, jotka todistavat ihmisen jo samoilleen näillä aavikoilla, kun\nmyrskyt multaa kylvivät ja arokasvit sitä juurillaan kiinnittivät.\n\nEi ainoastaan lauhkean ilmastonsa ja hyvän kosteutensa puolesta ole\nsiis Saksanmaa otollista viljelysmaaksi, vaan enimmäkseen tarjoo\nmaanlaatukin, etenkin meidän maahamme verraten, kasvullisuudelle\nsoveliaan pohjan ja runsaan ravinnon. Käymme tutustumaan niihin\nelimellisen elämän muotoihin, joita nuo luonnon edellytykset ovat\nluoneet.\n\n\n\n\n\nKASVISTO.\n\n\nEtelä-Suomessa sekaantuu kotimaiseen kasvistoomme jo useita lauhkeamman\nilmanalan puita, jotka ovat varsinaisille metsillemme vieraat. Ne\ntuntuvat meistä etelän ensimäisiltä airueilta, jonka vuoksi mielellämme\nsuomme niille sijaa puistoissamme ja kaupunkiemme kujanteilla.\nKulkiessamme Itämeren poikki kuusi asteväliä etelämmäksi, odotamme sen\nvuoksi täydellä syyllä tulevamme seutuihin, joissa nuo etuvartijat ovat\nvarsinaisilla kasvumaillaan.\n\nNiin onkin asian laita. Heti Pohjois-Saksan rannikolla, etenkin sen\nlänsiosissa, tervehtivät meitä meren partailla komeat pyökkimetsät,\nnäemme siellä siis mahtavia metsiä muodostamassa lehtipuun, joka talven\nankaruuden vuoksi tuskin ensinkään meidän maassamme viihtyy. Näemme\nsiellä voimallisia tammilehtoja. Kauniiksi kasvaa tosin tammi omassakin\nmaassamme, varsinkin Turun seuduilla, mutta vasta täällä tämä puu\nkehittyy täyteen voimaansa ja muodostaa metsiköitä.\n\nSaarnit, jalavat, lehmukset, metsäomenapuut ovat täällä kotonaan. Ja\nSaksan leudoimmissa osissa alkaa maisemiin ilmestyä semmoisiakin puita,\njotka ennustavat vielä lämpöisempää kasvialuetta, näemme siellä\npyramidipoppelin, näemme komean pähkinäpuun, vieläpä jalokastanjankin,\njonka oikea koti on Välimeren rannikko. Näitten ohella kohtaamme siellä\ntäällä koepaikoissa muista maanosista tuotuja puita, joilla täällä on\njo vuosikymmeniä kokeiltu, mutta joista useimmille meidän talvemme on\nliian ankara. Hedelmäpuut, joita meillä ainoastaan suurella huolella\nsaadaan menestymään, kasvavat täällä niin sanoaksemme ilmaiseksi. Ne\nkehittyvät täällä suuriksi puiksi, meillä tuskin pääsevät pensaan\nkirjoista pois. Metsään sekaantuu suuri joukko semmoisia pensaskasveja\n-- missä metsänhoitaja niitä sallii, -- joita meillä ainoastaan\nistutuksissa näkee. Niityillä, nurmilla tapaamme kaikkialla uusia\nlajeja. Ja viljelyskasvitkin puhuvat samaa kieltä.\n\nVehnä on suuressa osassa Saksaa varsinainen leipävilja, viinirypäle\nkypsyy suojaisissa laaksoissa ja sokerijuurikas rehottaa niin\nhyötyisästi, että Saksasta on tullut maailman ensimäisiä sokerimaita.\n\nEi epäilemistäkään, toisissa oloissa työskentelee täällä luonto kuin\nmeillä.\n\nMutta toiselta puolen on kuitenkin sekä luonnonkasvullisuudessa että\nviljelyskasvistossa vielä hyvin paljon samojakin piirteitä kuin\nkotimaassamme. Tämä pistää silmään varsinkin silloin, jos tulemme\nvieläkin eteläisemmistä maista, taikka vaikkapa Ranskasta. Metsissä\novat, odottamatta kyllä, pohjoiset havupuumme kaikesta huolimatta\nvallitsevina. Ja suuremmalle osalle Saksan kansasta on ruisleipävilja\nkuin vehnä. Olemme siis kyllä tulleet lauhkeampaan maahan, mutta tämän\nmaan kasvoissa on vielä selvä pohjoinen sävy.\n\n\n\n\nMetsät.\n\n\nSaksanmaan metsäpuut.\n\nMaan omain puitten luku ei Saksanmaan metsissä ole varsin suuri.\nKotimaisia on ainoastaan 29 lehtipuuta ja 7 havupuuta. Näitten lisäksi\non melkoinen luku pensaita, joita vastaan metsänhoito enimmäkseen käy\nsäälimätöntä hävityssotaa.\n\nVarsinaisten metsiköitä muodostavain puulajien luku on vielä pienempi.\nNiitä on oikeastaan vain kuusi, nimittäin punapyökki (Fagus silvatica),\nkesätammi (Quercus pedunculata) ja rypäletammi (Q. sessiflora), mänty\n(Pinus silvestris), kuusi (Picea exelsa) ja jalokuusi (Abies\npectinata).\n\nMutta näitten vallitsevain puulajien seassa kasvaa koko joukko muita.\nNäistä mainitsemme tärkeimmät. Vähäkasvuinen valkopyökki (Carpinus\nbetula), koivun molemmat päämuodot (Betula verrucosa ja B. odorata),\nhaapa (Populus tremula) ovat yleisiä sekapuita. Hyvin kosteilla\npaikoilla rehottavat harmaaleppä ja tervaleppä (Alnus incana ja A.\nglutinosa), hopeapaju ja salava (Salix alba ja S. fragilis),\nhopeapoppeli ja musta poppeli (Populus alba ja P. nigra), korkeammalla\nvuoristossa taas pensaspetäjä (Pinus pumilio). Harvinaisempia ovat\nsaarni (Fraxinus excelsior), jalavat (Ulmus campestris, U. montana ja\nU. effusa), vaahterat (Acer pseudoplatanus, A. platanoide s ja A.\ncampestre), lehmukset (Tilia grandifolia ja parvifolia), metsäomenapuut\n(Pirus malus, P. communis, P. torminalis ja P. domestica ynnä Prunus\navium), muualta tuoduista taas akasia (Robinia pseudacacia),\njalokastanja (Castanea vesca), pyramidipoppeli (Populus pyramidalis)\nynnä moniaat Amerikasta tuodut tammet. Harvinaisempia havupuita ovat\nlehtikuusi (Larix decidua), ynnä ulkomaalaiset mustapetäjä (Pinus\naustriaca) ja weymouth-petäjä (Pinus strobus). Korkeimmilla vuorilla\nkasvaa sembramäntyä (Pinus cembra). Aivan harvinaiseksi on käynyt\nmarjakuusi (Taxus baccata), keskiajan kuulu jousiaines. [Marjakuusta,\njoka on saanut nimensä myrkyllisistä marjoistaan, kasvaa Ahvenanmaalla,\nkehittyen kuitenkin siellä vain pensaaksi. Saksanmaallakaan ei\nmarjakuusi kasva aivan suureksi. Se kasvaa erittäin hitaasti ja elää\nvanhemmaksi kuin mikään muu puu. Puuaine on erittäin hienoa, kovaa ja\narvokasta, mutta sitä on enää harvoin saatavana. Marjakuusen\nsaksalainen nimi on Eibe. Sitä keskiajalla hallituksien huolesta\nsuojeltiin, koska se oli parasta jousipuuta.]\n\n\nLuontaiset metsämuodot.\n\nSaksan kaltaisessa maassa, jossa metsäin laajuus viljelykseen ja\nväkilukuun verraten ei ole varsin suuri, on ihminen melkein kaikkialla\nennättänyt määräävästi vaikuttaa metsäpeitteeseen, muuttelemaan sen\nkokoomusta, rajoja ja kasvutapoja. Sen vuoksi onkin jotenkin vaikea\nenää saada tyydyttävää käsitystä siitä, minkälainen maan kasvisto on\nollut, ja minkälainen se olisi, jos luonto uudelleen saisi oman\nvalintansa mukaan kylvää ja kasvattaa. Kasvintutkijat ovat huolellisten\ntutkimusten jälkeen moisen kuvan luoneet. He ovat määritelleet maan\nluontaiset kasviseurueet, ja näistä meidän on ensi sijassa kiinni\npitäminen, koettaessamme luoda kokonaiskuvaa Saksanmaan kasvistosta.\n\n\nKangasmetsät.\n\nPohjois-Saksan alangolla on mäntymetsä yleisintä, viljelemätön maa\nkun siellä on enimmäkseen hietikkoa. Männyn kanssa kilpailee\nmenestyksellä koivu, muodostaen toisin paikoin melkoisia koivunummia.\nAinoastaan kataja pyrkii tämmöisillä mailla männyn ja koivun\nseuralaiseksi.\n\nPetäjä ja koivu, onko luonnossa meille parempia tuttavia? Vanhoilta\npohjolan tuttavilta ne meistä tuntuvat täällä tammien ja pyökkien\nkotomaassa. Mutta niillä on kuitenkin täällä vieras piirre. Meillä\nkoivu ei yksin metsitä kankaita, vaikka se kankaillakin kasvaa männyn\nseuralaisena. Saksan petäjä taas on jonkun verran toisenlainen kuin\nmeidän, ei niin suorakasvuinen, eikä \"puhdasmuotoinen\", ja tuskin se\nkehittyy niin suureksikaan, kuin meikäläinen kokkahonka. Petäjä on kuin\nonkin Pohjolan puu, Pohjola on sen paras kasvuala, sen optimum,\nkasvitieteen sanaa käyttääksemme.\n\n\nJokilaaksometsät.\n\nSaksan metsämuodoista lajirikkain ja rehevin on jokilaaksometsä\n(Anvald), missä se kasvaa hyvällä lietemaalla ja hyvin tuoreella\npohjalla, joka ei kuitenkaan vielä ole rämettä. Vuotuiset tulvat\npitävät jokilaaksoja kosteina ja samalla niitä lannottavat.\nJokilaaksometsät ovat etupäässä lehtimetsiä. Semmoisia metsiä kasvaa\nPohjois-Saksan alangolla suurien jokien rannoilla. Usein niiden reuna\ntapaa kangasmetsän reunan, mutta raja molempien metsämuotojen välillä\ntavallisesti on yhtä jyrkkä, kuin ilmanlaatujenkin välillä. Pyökki ei\nviihdy näin kostealla pohjalla, mutta tammi menestyy sitä paremmin.\nTammen sekaan tunkeutuvat varsinkin jalava ja saarni, jotka erikoisesti\nsuosivat näitä voimakkaita kosteita maita. Pensasmainen valkopyökki\nusein muodostaa melkoisia alusmetsiä tammiston alla. Mielellään\nvaahtera ja lehmuskin etsivät sopivia paikkoja jokilaaksometsissä,\nainoissa, jotka Saksassa vielä saavat jotenkin luonnonomaisina kasvaa.\nSen vuoksi on alusmetsä monine pensaineen näissä metsissä niin taaja ja\nrikas.\n\n\nRämemetsät.\n\nVielä vetevämmillä mailla, varsinaisilla rämeillä, on tervaleppä\nvallitseva puu ja sen rinnalla raidat ja pajut. Spreewald, josta olemme\nennen kertoneet, on lepikkömme, vieläpä laajin, mitä Keski-Europassa\nonkaan. Toisia samanlaisia rämeitä on Oderin varrella, muutamissa\npaikoin Lüneburgin nummen koloissa ja Itämeren eteläpuolella.\nSpreewald, useita neliöpenikulmia laaja monisokkeloinen pudasmaisema,\non tulvan sattuessa yhtenä järvenä.\n\n\nPyökkimetsä.\n\nMissä maaperä on otollinen yhtenäisen lehtimetsän kasvulle, siellä on\nSaksan alueella punapyökkimetsä melkein yksinään vallitsevana.\nErinomaisen juhlallista on vanha sulkeutunut pyökkimetsä. Pyökkien\nlatvukset muodostavat yhtenäisen tiheän lehväkaton, jonka läpi\nauringonvalo ainoastaan toisin paikoin pääsee maahan saakka paistamaan.\nKun pyökkimetsään astumme, niin \"pian sulkeutuu korkealla\noksakaarteiden kannattama lehväkatto ja joudumme puolihämärään, jossa\neivät enää muut puut valon puutteen vuoksi menesty. Ikäänkuin mahtavien\npylväitten kannattama holvikirkko pyökkimetsä kesällä kutsuu vaeltajaa\nkaartoihinsa, nauttimaan metsän raikasta, viileätä hämäryyttä, johon\nainoastaan siellä täällä pilkistää yksinäinen valonsäde. Varjokasveja\nvain viihtyy täällä lihavassa maassa. Puitten valtavia runkoja\nkirjailevat valkopilkkuiset jäkälät tai vihertävät sammalet. Siitä\npyökin vaaleanharmaa runkokin saa suloa ja kauneutta, joka yhä\nrikastuu, kuta vanhempaa on metsä.\"\n\nPyökkimetsän varjo on niin synkkä, että alusmetsä viihtyy vain\naukkopaikoissa tai metsän reunassa. Ainoastaan keväällä, ennenkuin\nvielä metsä on lehteä saanut, sen alla kukkii kirjava seura\nkevätkukkia, nauttien lyhyttä valonaikaa lehden puhkeamisen edellä.\n\nPyökkimetsät ovat Saksassa laajalle levinneet. Vaikka geesti marshiin\nverraten onkin niin hedelmätöntä, niin on kuitenkin juuri Slesvigin ja\nHolsteinin itäosissa geestillä kauneimmat pyökkimetsät, varsinkin\nvetten partaalla. Lüneburgin nummen eteläpuolellakin kasvaa geestillä\npyökkimetsiä, varsinkin Braunschweigissä ja Hannoverissa. Werran,\nLeinen, Unstrutin, Helmen laaksoissa ja etelä-Harzissa on\nkuorikalkkiainen melkein yhtämittaista suurta pyökkimetsää, jossa\npellot ja niityt ovat ikäänkuin järviä ja salmia. Keskivuoriston\nalemmilla rinteillä ja varsinkin basalttikukkuloilla kasvaa samanlaista\nmetsää, joka näyttääkin olevan niillä alkuperäistä. Korkeammalla\nmerenpinnasta pyökkimetsään äkkiä sekaantuu vuoripuuta, kuusia ja\njalokuusia, ja pian se tämän jälkeen kokonaan lakkaa ja vielä\nyksitoikkoisempi kuusimetsä astuu sijalle. Mutta korkeammalla\nvuoristossa tulee vastaan uusi pyökkivyöhyke, täällä kuitenkin\nsurkastuneena vaivaismetsikkönä.\n\nSveitsissä ja Vogesienkin rinteillä kohoo varteva pyökkimetsä kuitenkin\nnoin 1,000-1,200 metriä korkealle.\n\n\nLehtisekametsä.\n\nMissä luonto Saksanmaan kunnasmailla ja tasangoilla saa vapaasti\nmäärätä kasvun ja missä maanlaatu on soveliasta, siellä metsä yleensä\non lehti-sekametsää. Tämmöistä oli luultavasti aarniometsä, joka\nSaksanmaalla kasvoi germanien alkaessa sitä viljelykselle raivata.\nNykyään on entisistä aarniometsistä jäljellä vain lehtoja. Näissä\nsekalehdoissa on runsaammin valoa kuin pyökkimetsässä, ja niissä\nrehottaa sen vuoksi alusmetsä, kannukka (Cornus), aropaatsama (Rhamnus\ncatharcticus), pähkinäpensas, orjantappurapensas, monenlaiset vatukat,\nkarviaismarjapensaat, selja (Satnbucus), heisipuu (Viburnum) ja\nmetsäköynnökset. Moisessa metsässä ovat metsäkukkasetkin runsaimmin\nedustettuina ja kauneimmat. \"Metsän vanhukset eläisivät kuin ruhtinaat\ntämän kirjavan kasvikansan keskellä, ellei -- metsänhoitajaa olisi.\nMutta hän istukkaineen ja taimitarhoineen riistää metsältä\nitsenäisyyden ja auttaa Keski-Saksassa kaikkialla pyökkiä ylivaltaan.\"\nMissä taas pyökki valtaan pääsee, siellä täytyy väistyä koko tuon\nkirjavan iloisen aluskasviston, jonka hyötyä ihminen ei ole päässyt\nkäsittämään. Pyökkimetsän hämärässä kasvavat ainoastaan sen omat\nseurakasvit, jotka ovat elämänsä sovelluttaneet sen määräämien ehtojen\nmukaiseksi.\n\nTammi, joka kaikesta päättäen ennen oli vallitseva lehtipuu, on\nväistymistään väistynyt. Tosin siitä vieläkin voidaan helposti\nmuodostaa puhtaita metsiköitä, joissa ei mikään muu puu kykene sen\nrinnalla kilpailemaan, mutta kaikesta päättäen se pakenee Europan\nlämpöisempiin osiin -- Saksanmaankaan lauhkea ilmasto ei näytä enää\ntäydelleen tyydyttävän sen vaatimuksia. Unkarissa se nykyään kehittyy\npaljon valtavammaksi puuksi kuin esim. Pohjois-Saksan alangolla. Täällä\nse näyttää väistyvän pyökin tieltä, samoin kuin varsinkin Tanskassa.\nSaksassa tammi ei enää milloinkaan kehity niin laajaksi, mutkaiseksi ja\nvoimakkaaksi puuksi kuin esim. Bakonymetsässä Unkarissa; mutta\nSaksankin tammi on yhä vielä urosvoiman perikuva. Edullisissa oloissa\nse Saksassakin elää vuosituhannen.\n\nLehti-sekametsän muut puut, lehmukset, vaahterat, saarnet, haavat,\nlepät ja valkopyökit enimmäkseen kasvavat pieninä saarekkeina muun\nmetsän keskellä, semmoisilla paikoilla, jotka parhaiten soveltuvat\nkunkin luonnonlaatuun. Lepät ja haavat rehottavat purojen rannoilla ja\nkosteissa notkoissa, vaahterat lihavissa laaksoissa, saarnet samoin,\nlehmukset taas aukeammilla paikoilla, mihin päivä sopii paremmin\npaistamaan. \"Valinnassaan ne enimmäkseen noudattavat lakeja ja\ntaipumuksia, joita emme vielä tunne juuri nimeksikään. Mutta vasta\nsitten kun ne ymmärrämme, alamme syvemmin käsittää metsän seuraelämää.\"\n\n\nKuusimetsä.\n\nItsenäinen metsämuoto ja ikivanhakin on kuusimetsä, vaikka sillä ehkä\non enemmän pohjoinen kuin keski-europpalainen sävy. Se kaikesta\nhuolimatta kehittyy parhaiten Pohjolassa.\n\nIhmisen toimesta on se Saksanmaalla anastanut paljon alaa maan\nluontaisilta puilta. Kuusen varsinainen kasvualusta on granitti, mutta\nse menestyy muuallakin, jopa kuivilla nummillakin. Mutta varsinkin\ngranittivuoristoissa se peittää rinteitä yksivärisellä mehevän\nvihannalla vaipallaan, muodostaen nuo raikkaat, mutta yksitoikkoiset\nmetsiköt, jotka ihmisen holhouksen kautta ovat muuttuneet vielä sitäkin\nyksitoikkoisemmiksi. Kuusimetsä kasvaa vuoristoissa oikeastaan kahdessa\nselvään toisistaan erotettavassa vyöhykkeessä. Alemmassa vyöhykkeessä\nmaanlaatu ja metsänhoitajan tahto suosivat kuusikkoa, ylemmässä taas on\nkuusi vallalla siitä syystä, etteivät siellä muut puut kykene sen\nkanssa kilpailemaan epäsuotuisan ilmaston vuoksi. Korkealla vuorien\nrinteillä kuusimetsä on vielä tavallistakin yksitoikkoisempaa, sumuista\nja kosteaa, naavaista, jäkäläistä. Mutta sammal rehottaa sen alla\nerinomaisen upeasti, kooten helmaansa runsaat sateet ja luovuttaen tätä\nkosteutta vähitellen lukemattomiin, alati juokseviin puroihin. Ei niin\nalakuloista, mutta siltä synkkää on Harzin, Vogesien, Böhmerwaldin ja\nvarsinkin Schwarzwaldin rinteillä kasvava jalokuusikko, joka\naaltoilevana havumerenä peittää vuorenkupeita silmän siintämättömiin.\nSe erottaa näillä vuorilla toisistaan alempien rinteitten rehottavan\nlehtimetsän ja tunturien kedot ja kukkatanteret. Alemmissa havumetsää\nkasvavissa vuoristoissa, kuten Erzgebirgessä, Fichtelgebirgessä, Saksin\nSveitsissä ja Sudettien esivuorilla, sekaantuu kuusimetsään halusta\npyökki, ilahuttaen niitä kirkkaammalla vihannuudellaan.\n\nNämä ovat Saksanmaan luontaiset metsämuodot. Mutta ne eivät suinkaan\nesiinny kaikkialla puhtaina, vaan sekaantuvat alati hienoiksi\nvälimuodoiksi, joita tavallinen vaeltaja ei huomaakaan, ennenkuin on\njoutunut toisen metsämuodon alalta toiselle. Semmoisilla paikoilla\nnäyttää siltä, kuin koettaisivat erilaiset metsät etuvartijoita ja\npartiojoukkoja lähetellen vallottaa toisiltaan alaa. Tosiaan\nnäyttävätkin eri puulajit vuosisatain kuluessa vaihtavan keskenään\nkasvualoja, joko ilmastollisista taikka sisällisistä syistä. Varsinkin\nkoivu, jalokuusi, tammi, pyökki ja petäjä näyttävät muodostavan ryhmän,\njonka jäsenistä kukin vuoron takaa hallitsee maata. Näin vaihtelevat\nsamoilla kasvualoilla metsät, samoin kuin maissa historialliset kansat.\n\n\nMetsän aluskasvisto.\n\nOlemme jo maininneet koko joukon pensaita, joita Saksan metsissä kasvaa\npuiden alla. Pensaat menestyvät ainoastaan sekametsissä ja\ntammistoissa; pyökkimetsissä, kuusikoissa, männiköissäkään ne eivät\nviihdy. Molemmissa edellisissä on maa liian synkässä varjossa,\nmänniköissä taas maanlaatu ei kelpaa muille pensaille kuin korkeintaan\nkatajalle. Mutta sammalensa, jäkälänsä, sanikaisensa, varpunsa,\nkukkasensa on jokaisella metsällä.\n\nUseimmat Saksan metsissä tapaamistamme kukkasista ovat meille\nkotimaastamme tuttuja. Mutta on joukossa toisia, jotka meillä\nmenestyvät vain maan eteläosissa ja ovat harvinaisia sielläkin, toisia\ntaas aivan uusia. Ja toiselta puolen taas puuttuu semmoisiakin, jotka\nSuomessa ovat yleisiä, mutta joille Saksan ilmanala jo on liian lämmin.\nTämmöisiä ovat etenkin Lapin kasvit, ja useat muutkin. Mutta Saksanmaan\nvuoristoissa on siellä täällä aivan Lapin-peräisiäkin kasveja. Ne ovat\nsiellä säilyneet jääkauden ajoilta, jolloin Keski-Saksassa vallitsi\nnapamaiden ilmanala. Sitä myöden kuin ilma lämpeni, täytyi näiden\npohjanperäisten kasvien kohota vuoristojen ylimpiin osiin. Niitä\nsanotaan jäännös- eli reliktikasveiksi.\n\nSuureksi osaksi on Suomen ja Saksanmaan kasvistojen erilaisuuteen\nkuitenkin syynä se seikka, etteivät kasvialueet ole suoranaisessa\nyhteydessä. Kasvien täytyy kulkea pitkiä kiertoteitä, jos mieli maasta\nmuuttaa. Suomen rannikoilla kuitenkin tapaa paljon semmoisia kasveja,\njoille on tavalla taikka toisella onnistunut keinotella meren poikki ja\nsaada meidän maassamme jalansijaa. Arvatenkaan eivät meikäläiset kasvit\nole olleet huonompia.\n\nMutta käykäämme saksalaiseen sekametsään. Tuolla heiluttelee kosteassa\nmullassa kasvaen omituinen vilkas häpykannus (Impatiens noli me\ntangere) ihmeellistä, punaisen kellertävää kukkaansa. Täällä on polun\nvieressä laaja pienoismetsä lehtomaitikkaa (Melampyrum nemorosum),\nsuloisimpia Saksan metsäkukkasista. Molemmatkin kuuluvat meidän maamme\nkasvistoon, vaikkeivät olekaan tavallisimpia. Missä metsään on aukko\nhakattu, siihen ilmestyy tulipunainen, mutta myrkyllinen sormustinkukka\n(Digitalis purpurea), meillä puutarhain koriste, laatii asuinsijansa ja\nvalaisee ikäänkuin bengalitulella yksiväristä metsää. Monessa\naukeamassa toimittaa samaa virkaa punakukkainen horsma (Epilobium\nangustifolium), Suomenkin karujen vuorien kauneimpia koristeita.\nKellukka (Geum urbanum), josta mettiäinen niin mielellään etsii\nmettään, -- ehkä värien heimolaisuuden vuoksi, -- on varmaan jokaiselle\nlukijalle hyvä tuttu. Monet kellokukat (Campanulat) niinikään puhtaine\nihanine sinikukkineen. Lemmenkukka (Myosotis) hymyilee yhtä suloisena\nnoron pohjalla kuin meilläkin, ja metsätähti (Trientalis)\nvaatimattomuudessaan muistuttelee, että sen isänmaa on laajempi kuin\nihmisen. Talviviheriä (Vinca) sitä vastoin menestyy meillä vain\npuutarhoissa, samoin hyasintit, narsissit ja monet muut sipulikasvit.\n\nKeltanot (Hieracium) ovat erilaisia kasvupaikan mukaan. Ja tarjoopa\nvaatimaton, ystävällinen ketunleipä (Oxalis acetosella) täälläkin yhtä\nluottavaisena vähäisen maukkaan lehtensä ohikulkijan haukattavaksi.\nTuttavia, hyviä tuttavia on joka puolella ja niitä on niin viljalti,\nkun vähän laajemmin kuljemme, että jo huomaamme luettelemisen\nmahdottomaksi.\n\nMainitsemme vain muutamia luonnekukkia. Pyökkimetsällä, joka muutoin on\nniin köyhä aluskasveista, on kuitenkin ihana valkokukkainen\ntuoksumarattinsa (Asferula odorata), joka yksinäisenä sitä enemmän\nhurmaa. Saksalainenpa nimittääkin sitä \"Waldmeisteriksi\", metsän\nparhaaksi.\n\nRunsaammin kuin meillä rehottavat Saksan metsässä mätäkukat, koska\nsaksalaisessa metsässä -- luonnontilassaan -- yleensä on enemmän\nlahoovia aineita. Semmoisia ovat männynloinen (Monotropa), joka elää\nmäntypuun lahoovista aineista, semmoisia korallijuuri (Corallorhizza),\nlinnunpesä (Neottia) ja suomukka (Lathraea), joka ahmii pähkinälehtojen\nrunsaita kasvijätteitä. Nämä kasvit eivät ole meilläkään tuntemattomia,\nmutta suurestipa kirkastuu kasvinkerääjän muoto, kun hän sattuu moisen\nkukan kotimaan metsissä löytämään.\n\nJäkälät ja varsinkin sammalet rehottavat Saksanmaan metsissä\nerinomaisesti, onhan ilmanala kosteata ja siten sammalen kasvulle\nsuotuisaa. Sammal toiselta puolen tätä kosteutta ylläpitää ja tasottaa.\nJa kylvömetsäkin tarvitsee sammalta suojakseen, samoin kuin\nluonnonmetsä. Yhtä säälimättä kuin metsänhoitaja vainoo pensaita ja\nruohoja, yhtä visusti hän suojelee sammalta, koska hän tietää metsän\nviihtymyksen suuressa määrin riippuvan siitä, että sammalpeite säilyy.\n\n\n\n\nAlppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.\n\n\nVuoristometsät.\n\nOmituisia kuvia tarjoo metsä, kun kohoomme korkealle vuoristoihin, sekä\nAlpeilla että keskivuoristonkin korkeimmilla rinteillä. Kaukana\nviljelyksistä, vaikeissa paikoissa kasvaen, vuorimetsät yleensä ovat\nsäilyttäneet alkuperäisemmän leiman. Ja vuorimetsäin korkeimmissa\nosissa tapaamme ilmiöitä, joiden vastineita meidän maassamme kohtaa\nvasta Lapin perukoilla. Näemme siellä metsän taisteluvyöhykkeen, joka\njokaiseen luonnonystävään jättää syvän ja pysyväisen vaikutuksen.\nTutustuaksemme näihin ilmiöihin ja siihen omituiseen, viehättävään\nkukkasmaailmaan, joka tuntureilla iloitsee ja kuolee, teemme matkan\nSudetteihin, esim. Glatzin lumivuorelle, jolla lumi aikaisin sataa ja\nmyöhään viipyy, vaikkei se ikuista olekaan.\n\nMiltä puolelta alammekin vuorimatkan, aina on aluksi kuljettava monias\npenikulma yksitoikkoisia kuusikoita, jotka nykyään peittävät kaikkien\nkorkeimpien keskivuorien alempiakin rinteitä. Tällä vuorimetsällä on\nkarkea, jopa pelottavakin sävy synkässä suuruudessaan, useinkin\ntiettömissä erämaissa. Raskasmielinen kaipaus laskeutuu vaeltajan\nmieleen, kun hän näissä yksinäisissä metsissä kulkee. Se seuraa häntä\njyrkille vuoripoluillekin, verhoten surunvoittoiseen ihanuuteen\nsiintävät kaukometsätkin, joita alkaa sieltä täältä näkyä, kun metsä\njyrkimpäin kallionpolvien kohdalla jakautuu. Mutta noin 900 metrin\nkorkeudessa uusi vieras sävy karkottaa nämä surunvoittoiset mielialat.\nPyökit alkavat käydä yleisemmiksi, niiden rattoisemmat värit\nelähyttävät synkkää kuusimetsää. Mutta ne ovat nyt vaivaiskansaa.\nOmituisen painostuneena, harvassa kasvaen, hapuillen maata oksillaan\nikäänkuin suojaa hakien, kuusikin heittää ylpeän ryhtinsä. Solakkain,\ntuulessa huojuvain kaunottarien sijaan ilmestyy yhä enemmän\nnäivettyneitä, vääriä vanhuksia, joiden jäykät, ränkkyiset oksat maan\nlähellä muodostavat taajan kutomuksen, mutta latvapuolesta ovat sitä\nhuonommat. Mikä on taittunut, mikä muutoin särkynyt, mikä tuulen\nrepimä, harmaan naavaparran verhooma. Luonnon tuntija siitä paikalla\nhuomaa, että hän on nyt saapunut myrskypuitten vyöhykkeeseen. Mutta\ntäällä myrskypuut muodostavat kokonaisen kääpiömetsän; Alpeilla sitä\nvastoin myrskypuut esiintyvät yksitellen, silvottuinakin mahtavina\nmetsäjättiläisinä. Sanomattoman surullisen vaikutuksen tämä ränstynyt\nkääpiömetsä tekee sumuisessa koleassa korkeudessaan.\n\nKuusi kasvaa täällä vain 3-4 metriä korkeaksi. Jopa voi nähdä oikeita\nMetusalemeja, jotka eivät ole jaksaneet paljoa korkeammiksi kasvaa,\nkuin tuo pipliallinen vanhuskaan. Kaikkien oksat ojenteleksen kaakkoa\nkohti, ryömien pitkin maata, etsien turvaa hyisiä tuulia vastaan. Mutta\njuuret ovat jykevät ja voimalliset ja kourailevat lujasti maata.\nSanomattoman surullinen tunne valtaa mielen näitten taistelussa\nharmaantuneitten etuvartijain kesken. Vielä vähän ylempänä kohoo polun\nkahden puolen ainoastaan kuivuneita keloja, jotka harmaina, ikäänkuin\nvaalenneet luut ylenevät kalpeasta, karheasta nurmesta. Kankea,\nmätästävä ukonparta (Nardus), tuo nurmista ilottomin, valtaa heti\nmetsän sorruttua maan.\n\nSemmoista on metsän taisteluvyöhyke, eikä ainoastaan tämän, vaan\nkaikkienkin tunturien rinteillä. Voimallisimmin se on kehittynyt\nSudettien pyöreillä selänteillä ja Harzissa. Täällä voimme nähdä sen\nvaiheet, siitä kun metsä ensinnä hajaantuu saarekkeiksi aina\nviimeisiin, aavemaisiin vaivaisiin saakka metsän ylimmällä rajalla.\nNäissä vuoristoissa metsän kasvu lakkaa vain ilmaston huononemisen\nvuoksi, sen vuoksi metsä näin vähitellen riutuu. Alpeilla on asianlaita\nyleensä toinen. Siellä on metsänkasvun rajoilla tavallisesti jyrkkiä\nkorkeita kallionseinämiä ja pystyyn suistuvia hautalaaksoja, joiden\nrinteillä metsä ei maan huonouden vuoksi menesty. Metsä sen vuoksi\nkatkeaa täysin elinvoimaisena. Mutta jonkinlainen taisteluvyöhyke\nsielläkin kehittyy. Harjanteilta syöksyvät myrskyt painiskelevat\nrajusti ylimpäin puurivien kanssa, ja siitä kehittyvät nuo komeat\narvekkaan näköiset ja silvotut myrskypuut, joita taiteilija niin\nmielellään kuvaa.\n\n\nMetsänkasvun raja.\n\nMetsän yläraja ei samallakaan vuorella ole tasakorkealla kaartava\npiiri, sillä sen syntymiseen vaikuttavat monet syyt. Tuulen suojassa\nraja kohoo satoja metrejä korkeammalle, pahimmissa tuulenpielissä taas\nlaskeutuu aivan matalalle. Eri vuoristoissa se vaihtelee vielä enemmän,\nkuten seuraavat luvut osottavat. Glatzin lumivuorella metsänraja on\nnoin 1,300 metrin korkeudessa, mutta läheisen Altvater-vuoriston\nleveällä selänteellä se jää jo 1,270 metrin korkeuteen. Säntiksellä\nGlarnin Alpeilla kasvaa metsää vielä 1,650 metriä korkealla, Baijerin\nAlpeissa 1,700 metrin tasalla ja Engadinissa 2,260 metriä korkealla\nmerenpinnasta. Harzissa puunkasvu lakkaa jo 1,040 metrin korkeudessa.\n\nPyökki kohoo Sveitsin Jurassa ainoastaan 1,200 metrin korkeuteen,\nSchwarzwaldissa noin 35 metriä korkeammalle, Böhmerwaldissa kokonaista\n60 metriä ylemmäksi. Baijerin Alpeilla kasvaa pyökkejä vielä 1,460\nmetrin korkeudessa. Kuusien kasvuraja on Baijerin Alpeilla 1,860\nmetriä, Böhmerwaldissa taas 1460 metriä. Korkeimmalle kaikista puista\nkohoo lehtikuusi (Larix), joka Baijerissa tulee toimeen 1,890 metrin\nkorkeudessa, ja sembramänty (Pinus Cembra), jota tavataan vielä 35\nmetriä sitäkin ylempänä. Ja pensasmänty vihdoin (Pinus pumilio) kasvaa\nBaijerin Alpeilla aina 2,140 metrin korkeudessa, mutta on siellä jo\nmenettänyt alkuperäisen kasvumuotonsa ja muuttunut ryömiväksi varvuksi.\n\nMerkillistä on, että Alpeilla on tavattu korkealla nykyisen metsärajan\nyläpuolella entisten kuusimetsäin jäännöksiä. Tämän kanssa\nsopusoinnussa tuntuu olevan alppiasukkaitten väite, että lumivyöryt\novat käyneet entistä tavallisemmiksi. Vaikeata on kuitenkin sanoa, onko\ntodella metsärajan alenemiseen syynä se, että ilmanala todella on\nkäynyt huonommaksi. Havupuitten voitollinen eteneminen Keski-Europassa,\ntammen väistyminen pyökin tieltä, pähkinäpensaan taantuminen Ruotsissa\novat toisia merkkejä, jotka siihen suuntaan viittaavat. Mahdollista on\nkuitenkin, että nuo ylimmät vuorimetsät ovat ennen vanhaan ihmisen\ntoimesta hävinneet, eivätkä ole sen koommin vaikeitten olojen vuoksi\npäässeet uudelleen kasvamaan.\n\nMutta oli miten oli, ylhäinen alppimetsä on yhä vielä vuoriston\nparhaita kaunistuksia. Se ei ole niin yksitoikkoista, kuin\nkeskivuoriston kuusikot. Alempana siihen sekaantuu vahvasti\nvuorivaahteraa (Acer pseudoplatanus), joka kauniitten muotojensa,\nkookkaisuutensa, kesällä kirkkaan viheriän, syksyllä helakan keltaisen\nlehvänsä vuoksi on näitten metsäin jaloimpia kaunistuksia ja\nasukkaitten erityinen suosikki. Korkeammalla lehtikuusi ja sembramänty\nmuodostavat erinomaisen vaikuttavia metsäkuvia varsinkin siellä, missä\nmetsä jo hajaantuu tunturia tavotteleviksi niemiksi ja saarekkeiksi ja\nvalo pääsee runsaammin valaisemaan kuusien hienoa havukutomusta,\nlehtikuusen vaalean viheriää, ihmeen siroa lehväpukua, sembrain synkkää\nneulaturkkia ja uhmailevia oksaniekkoja muotoja. Ikäänkuin raunioina\nkohoovat vanhimmat silvotut jättiläiset nuorempien puitten keskeltä.\nMutta joukkoon sekaantuu jo siellä täällä tunturiketojen siroja,\nvärikkäitä pensaita, alppiruusuja (Rhododendron) ja vihantaleppiä\n(Alnus viridis), pensaspetäjiä ja katajia, tai kohottaa värihehkuista\npäätään yksi ja toinen suloinen kaino alppikukkanen jo täällä ylimmän\nmetsän varjossa. \"Tämä kasvisto ylävuoriston kehyksissä, päällä korkeat\nvuorihuiput, alla loistavat päiväpaisteiset laaksot, on ensimäinen\nmahtava sävelsointu siinä kauneushymnissä, joka ylävuoristossa kohtaa\nvaeltajaa.\"\n\n\nKeskivuoriston tunturikukkaset.\n\nSynkempi, surullisempi on tämä sointu Glatzin lumivuorella.\nVaivaismetsän jälkeen aukeavat tunturikedot, lyhyitä takkuisia,\nhaaleanvärisiä takkuheiniköitä, joille heinäkuu sirottelee runsaan\nkukkasateen. Kaikkialla hohtavat silloin partakellokkaan (Campanula\nbarbatan) suuret sinipunervat kellot, kullankeltaisina loistavat\nalppikeltanot (Hieracium prenanthoides ja nigrescens) ja niitten\nvälillä häälyttelee töyhtöjään alppitähkiö (Phleum alpinum).\nKemssiyrtin (Doronicum austriacum) keltaisia kiehkuroita kohoo muitten\nkeskeltä, ihana keltahanhikki (Potentilla aurea) loistaa suurempien\nkukkasiskojen välillä, mutta kaikki muut voittaa siroudellaan tumma\nvioletinpunainen pulskaneilikka (Dianthus superbus, var. grandiflorus).\nToisin paikoin tapaamme vielä runsaamman kukkasmaailman, ikäänkuin\nistutettuja tunturikukkatarhoja suojaisissa päivänpaisteisissa\nnotkoissa.\n\nSamanlainen on se vuorikasvisto, joka elähyttää Schneekoppen,\nBöhmerwaldin, Arberin, Harzin, Brockenin, Vogesien Belchenin tai\nSchwarzwaldin Feldbergin paljaita lakia. Kaikilla on vuoren laki ketoa.\nNäille kedoille pakeni melkoinen määrä Perä-Pohjolan kasveja,\nmaajäätikön sulaessa ja ilmanalan lämmetessä, ja ne ovat siellä\nsäilyneet meidän päiviimme saakka. Alemmilla kukkuloilla, kuten\nInselbergillä Thüringerwaldissa, kypsyy jo mustikka ja puola, kukoistaa\nvuorikanerva (Erica), ja kohosoita muodostuu kaikkialla, missä notkojen\npohjat ovat läpäisemätöntä maata.\n\nJääkauden aikana vaelsi melkoinen määrä alppikukkasia jäävirtain edellä\nkukkuloiltaan alas Alppien eteismaalle, ja siellä niitä on Baijerin\nsoilla säilynyt meidän päiviimme saakka eristettyinä keitaina.\n\n\nAlppikasvisto metsärajan yläpuolella.\n\nSiirtykäämme nyt varsinaiseen alppimaailmaan tutustuaksemme sen\nkasvistoon metsärajan yläpuolella. Tässä vyöhykkeessä on vielä\nenimmäkseen hedelmällistä maata, mutta myrskyt, lyhyt kasvuaika ja\nrankkasateet vaikuttavat, että ainoastaan pensaat, varvut, suokasvit ja\nvarsinaiset alppikasvit täällä menestyvät.\n\nAlppikukkuloita ympäröi 1,600 metrin ja 2,000 metrin välillä vihanta\npensasvyöhyke. Siinä kasvaa pensasmäntyä, vihantaleppää, vaivaiskatajaa\n(Juniperus nana), näsiöitä (Daphne), ja samanlaisia katajia ja\ntunturiraitoja kuin Sudeteillakin ja muilla korkeimmilla keskivuorilla.\nBaijerin Alpeilla rehottaa varsinkin pensaspetäjä. Alppiruusut taas\nvaihtelevat maanlaadun mukaan. Toinen laji kasvaa mieluummin\nraakamullassa ja suossa, mutta ei sitä vastoin lähde kalkkipohjalle,\ntoinen taas yksinomaan viihtyy kalkkipohjalla, varustaen itseään\nvillaisella karvapuvulla, estääkseen siten haihtumista kuivemmalla\nkasvupaikalla. Näitten välillä on kuitenkin välimuoto, joka viihtyy\nkummallakin maanlaadulla.\n\nAlppiruusu on alppikukkien kuningatar. Usein se laskeutuu alas metsäin\nyläreunaan ja siellä se on kaikkein viehättävin. \"Loistaessaan\nalppimetsän varjosta hehkuvan purppuranvärisenä se epäilemättä on\nvärivaikutuksen ja upeuden puolesta kauneinta, mitä mikään kasvivyöhyke\non synnyttänyt.\" Mutta siinäpä syy, miksi yleisö onkin sitä vastaan\nalkanut hävityssodan, joka uhkaa sen lopen pois juurruttaa kulkuteitten\nvarsilta.\n\nJoka keväällä saapuu vuoristoon, se näkee toisen yhtä kauniin\nkukkaskoristeen. Silloin rusottaa alppikanerva (Erica carnea) kaikilla\nrinteillä 800-1,500 metrin välisellä korkeusvyöhykkeellä Allgäun\nruohoisilta vuorilta aina pohjoisten Kalkkialppien itäiseen päähän\nsaakka. \"Maaliskuussa ja huhtikuussa ovat vuorien päivärinteet\nkukkuloilta juurelle saakka monessakin paikassa yhtenään kukoistavan\nkanervavaipan peitossa, jonka värit ihmeteltävästi vaihtelevat\nvalaistuksen mukaan. Aivan hurmaava on näky, kun aamulla aikaiseen\nsyvän laakson varjosta katselee ylhäistä, alppikanervikon verhoomaa\nvuorenrinnettä, aamuauringon valaessa sille kultaista valoaan. Koko\nvuorenrinne näyttää silloin punottavan ja tummempia metsäsaarekkeita,\nehkäpä vielä valkoisia lumilaikkojakin keskelleen sulkien, valuu\nkanervikko laaksoa kohti ikäänkuin punainen tulivirta.\"\n\nTuo kanerva on siitä merkillinen, että se jo talvella kukkii. Tämänkin\nluullaan viittaavan siihen, että ilmasto on ennen ollut lämpimämpi.\nKanerva on sen kylmetessä mukautunut muuttuneihin oloihin, karkaissut\nluontoaan, kukkien nyt keväällä lumen ja jään keskellä. Tätä arvelua\ntukee se seikka, että alppikanerva todistettavasti on saapunut\nKalkkialppeihin Välimeren rannalta Alppiharjanteitten poikki.\n\nPensasvyöhykkeestä kohottuamme joudumme alppikedoille. Luonnontilassa\nniitten kukkakoriste olisi monin verroin runsaampi, mutta nykyään ne,\nmissä vain päinsä käy, ovat laitumena ja kasvavat heinää. Tunturimajoja\nkarjanvajoineen sen vuoksi vilkkuukin joka taholta, muodostaen mitä\nsomimpia asumusryhmiä mahtavan vuoriston olkapäillä. Erinomaisen\ntuoksuva mehevä maito rakentuu alppilaitumen ruohoista; mutta\nkukkamaailma sitä vastoin on lehmäin ja vielä ahnaampien vuohien edestä\nsaanut väistyä aivan pääsemättömiin paikkoihin. Ketoja ulottuu niin\nkorkealle, kunnes ikuinen lumi ja jää ehkäisee kaiken kasvullisuuden.\n\nNäitä alppiketoja muodostavat ensi sijassa heinät, joitten lajirunsaus\nei ole suuri. Tärkeimmät ovat tunturinurmikka (Poa allina), mätästävä\nkankeanlainen ruoho, useat sarat (Catex), tunturitähkiö (Phleum\nalpinum), sinilupikka (Sesleria) ja alppirölli (Agrostis alpina).\nEnsiksi mainitut kasvavat meidänkin maassamme, etenkin pohjoisosissa.\nYhteisenä omituisuutena niillä on tähkäin punasinervä väri. Niitten\nseurana on melkoinen määrä varpuja, nuo varsinaiset hartaasti etsityt\nalppikukat, joitten kauneutta on niin ammoin ylistetty. Jo syvällä\nlaaksoissa säteili polun vieressä siellä täällä joku kaunis katkero\n(Gentiana) somine ripsellisine sinikelloineen, kallionkupeilla kaunis\nrikko (Saxifraga). Tämä kukkamaailma seuraa meitä korkeimmille\nkukkuloille saakka, aina ikuisen lumen rajoille, taistellen\nvaikeimmissakin oloissa sitkeästi olemisen edestä. Kauneimmat muodot\nlaskeutuvat kivikkorinteiltä ja rotkolaaksoista alas alppikedoille,\ntervehtivät kiipeilijää kalkkilouhikoissa, paasikentillä ja niillä\nkaidoilla nurmikaistaleilla, jotka siellä täällä verhoovat ylimpäin\njyrkänteitten mahtavia rakennelmia. Siellä tapaa louhikoissa oikeita\nkukkatarhoja, jotka näissä vaikeimmissa olosuhteissa, taistellen öitten\nkylmyyttä, myrskyjen rajuutta, päivänpaisteen polttavaa kuumuutta ja\nalituista vedenpuutetta vastaan, ovat elämän voitollisuuden kauneimpia\ntodistajia. Kasvintutkijat ovat niitten elämän selvittämiselle\nomistaneet harrasta ja uupumatonta työtä. Toiset kasvit kärsivät\nhaittaa siitä, että vesi liian nopeaan valuu pois niitten\nasuinrotkoista, toiset taas, jotka ovat asettuneet jonkun noron\npohjalle asumaan, päinvastoin kärsivät liiallisen vesitulvan haittoja.\nTäällä on siis rinnakkain kasveja, jotka elävät ylellisyydessä\nikäänkuin lihavimmassa metsämullassa, ja toisia, jotka kallionkoloissa\nkasvaen saavat ulottaa haarautuvia juuriaan pitkän matkan päähän, jotta\nsaisivat multamurusen ravinnokseen. Siinä syy, miksi täällä ahtaalla\nalalla on mitä mieltäkiinnittävin kirjava kukkamaailma. Monta semmoista\nkasvia, jotka meillä Suomessa viihtyvät ainoastaan Lapin tuntureilla,\nvoimme täällä tavata. Mutta on paljon uusiakin. Ennen muita tuo Alppien\nkuulu kaunotar Edelweiss (Gnaphalium Leontopodium, tavallisen\nkissankäpälän kauniimpi sisko), joka kuitenkin viihtyy vasta\nkorkeimmilla vuorilla, 1720-2268 metrin välisessä vyöhykkeessä. Siellä\nasustavat varsinaiset lumikkokukat, joitten viimeiset edustajat ovat\naivan vähäpätöisiä ja nujertuneita, mutta siitä huolimatta\nrakenteeltaan niin erinomaisen kauniit, että ne herättävät kaikkien\nalppikiipeilijäin ihastusta. Ne kasvavat maata pitkin luikerrellen,\nkukkaset ovat jo pieniä, mutta ikäänkuin viimeisen elämänilon\nhurmaavana ilmauksena ne kehittävät värejä, jotka ovat niin\nsanomattoman hehkuvat ja kirkkaat, ettei missään muualla sen vertoja.\nKaikkein ylimpiä on tunturilemmikki (Eritrichum nanum), joka kuiskailee\nlempeään jokaiselle tänne eksyneelle mettiäiselle. Suotta ei\nsaksalainen sitä nimitä \"taivaan airueksi\". -- Ikuisella lumellakin on\nsentään kasvinsa. Se tosin on vain sanomattoman pieni levä, mutta se\nesiintyy niin suunnattomissa määrin, että sen kasvupaikoilla lumi käy\npunaiseksi. Lapin tuntureilla on samanlaista \"punaista lunta\".\n\nOlemme laajanlaiseen kertoneet kasvistosta, jonka hyöty on verraten\npieni ja alakin varsin rajotettu. Mutta enemmän kuin mikään muu\nkasvisto se matkustajan mieltä kiinnittää.\n\n\n\n\nKedot ja luonnonniityt.\n\n\nLuonnon edellytyksien puolesta on Saksanmaa nykyisen ilmaston\nvallitessa metsämaata. Jos toisin sanoin luonto saisi vapaasti\nrehottaa, ihmisen siihen puuttumatta, niin kohoisi piankin metsä\nnykyisillä viljelysmailla ja kaupunkien paikoilla. Muutaman miespolven\nkuluessa se varttuisi laajaksi aarniometsäksi. Ei kuitenkaan kaikkialla.\nSaksanmaan kehyksissä on myös seutuja, joissa niitty eli keto on\nluonnollinen kasvumuoto, jotka niittyinä tai aroina pysyisivät, vaikka\nluonto saisikin oletetun vapautensa. Viimeksi mainituilla seuduilla\nkasviston elinehdot ovat semmoiset, että nurmi niillä menestyy paremmin\nkuin metsä. Marshimaat, Holstein, Elben itäpuoli ovat suureksi osaksi\nluontaisia niittymaita. Mutta Keski-Saksankin mäkisissä maisemissa on\nuseimmalla laaksolla ja jokivarrella luonnonniittynsä, joka vasta\nvuoristometsän juurella päättyy. Etelä-Saksassa kedot ovat\nylätasangoilla ja maanaalloilla, Alpeilla taas korkealla vuoriston\nolkapäillä.\n\n\nKeski- ja Etelä-Saksan luonnonkedot.\n\nKuivain maitten kedot, joita on laajalti etenkin Keski- ja Etelä-Saksan\nmäillä ja vaaroilla, ovat Saksan maan viehättävimpiä kasvistomuotoja.\n\"Nuo päivänpaisteiset kirjavat, tuoksuvat vaaranurmikot lukemattomine\nhehkuvine värikkäine kukkasineen antavat jokiemme leudoille laaksoille\netelämaisen elämänilon tunnetta. Niitä helottaa Mainin, Rheinin,\nMoselin, Neckarin, Tonavan ja Saalen ja näitten pienempien syrjäjokien\ntörmillä. Ja varsinkin ovat Thüringin kuorikalkkiaismäet kukkaketoina,\nmissä metsä tai viinitarha ei ole paikkaa anastanut. Heinät ovat täällä\nkeveämpiä kuin alankoniityillä, varvut kehittyvät sirommiksi, kukat\novat kiehkuraiset, täynnään tuoksuvia öljyjä. Lämpöisinä iltoina,\ntaikka helteillä ukonilmain edellä näiltä rinteiltä tuoksuu huumaava\nhyvä haju.\" Nämä kasvit ovat semmoisia, jotka tarvitsevat lämmintä\nilmastoa ja paljon auringonpaistetta, mutta maaperän kuivuuden vuoksi\nne ovat hyvin varustautuneet kuivuuttakin kestämään. Maksaruohoa\n(Sedum) on Suomessa useimmalla kalliolla, se on täälläkin yleinen.\nMutta paljon tapaamme uusiakin kukkasia. Kartusianineilikka (Dianthus\nCarthusianorum) hehkuu hyvähajuisen resedan rinnalla (Reseda luteold),\ntarhatyräkki (Euphorbia cyparissias) kilpailee neilikan kanssa\nleimuavalla punallaan. Piikkiohdakkeet ja pallo-ohdakkeet ovat täällä\nkuin kotonaan; yhtä rumia kuin ne ovat pelloilla, yhtä kauniita ne ovat\ntäällä kivisillä kasvupaikoillaan. Toisin paikoin ei kuitenkaan menesty\nmuuta kuin leskenlehti (Tussilago) kauniine lehtineen. Pohjoisrinteillä\nsitä vastoin tapaamme aivan toisia kasveja, vähemmän väriloistoa, mutta\nenemmän vihantaa mehevyyttä.\n\nMissä kuivuus laajemmilla aloilla tarjoo kasvistolle jotenkin\nsamanlaisia elinehtoja, siellä syntyy aroa. Aroa oli ennen muinoin\npaljon laajemmalta kuin nykyään. Nuo entiset arot ovat kutistuneet\nvähiin, muut kasvistomuodot ovat joka puolelta niiltä alaa\nvallottaneet. Nykyään ei käsittelemällämme maantieteellisellä alueella\noikeastaan voi enää arosta puhua. Luultavaa on, että arojen\nmetsittymiseen on syynä ilmaston muutos, sillä aro on ilmanalan\nvaikuttama kasvistomuoto. Kasvimaantiede tämän määrittelee siten, että\nSaksanmaalla on baltilaisessa kasvistossa säilynyt eräitä pontilaisia\naineksia.\n\n\nKeski-Europan kasvisto.\n\nKeski-Europassa taistelee keskenään viisi eri kasvistoa. Ilmastojen\nerilaisuus ja kasvistojen esihistoria määräävät, mikä kasvisto kussakin\nseudussa on vallitsevana. Saksanmaan sateisessa, mutta leudossa\nluoteisosassa, joka käsittää Lüneburgin nummen, Rheinin alajuoksun\nvarrella olevat maat Kölnistä alkaen, ynnä Emsin laakson, kasvaa aivan\ntoisia lajeja ja elämänmuotoja kuin muualla Saksassa, jossa talvet ovat\nkylmät. Tässä atlantisessa vyöhykkeessä viihtyy paljon samanlaisia\nkasveja kuin leudossa Englannissa, Belgiassa ja Ranskassa, esim.\nokapalmu (Ilex, etelä-amerikalaisen maté-pensaan sukulainen). Saksan\npohjois- ja itäosissa ynnä keski-Saksassa sitä vastoin on vallalla\nbaltilainen kasvisto, joka on saanut tämän tieteellisen nimityksensä\nsiitä, että se on ominaisimmin kehittynyt Itämeren eteläpuolella.\nOlemme huomanneet siihen kuuluvan lauhkeita lehtimetsiä, mutta myös\nmänty- ja kuusimetsiä ja kanervanummia. Vähitellen tämä kasvisto yhtyy\natlantilaiseen, ja atlantilainen taas saa länsirajoillaan yhä\nlauhkeamman muodon, kuta lämpöisemmäksi käy kesä. Maan länsikulmilla\nantavat maisemille omituisen sävyn jalokastanja, ranskalainen vaahtera\n(Acer monspessulanum), koiranpuu (Buxus sempervirens) ja muut kasvit,\njotka eivät kylmää talvea kestä ja lisäksi vaativat lämmintä kesääkin.\nTätä kasvistoa emme Saksassa tapaa muualla kuin Ylä-Rheinin, Moselin ja\nNeckarin laaksoissa ja Bodenjärven rannoilla. Se näyttää vähitellen\ntunkeutuneen Ranskasta, mikäli ilmastolliset olot ovat sen sallineet.\n\nKaakkois-Saksassa taas baltilainen kasvisto menettää voimia, kuta\nkauemmaksi kuljemme kaakkoa kohti. Jo Hallen luona tapaamme, tosin\nahtaalla rajotetulla alalla, koko joukon aivan vieraita kasvimuotoja,\narokasveja, jotka kestävät sekä kovia pakkasia että kuumuutta, niinkuin\narokasvien yleensä täytyy. Vielä luontaisemmin tämä kasvisto on\nkehittynyt Böhmin maljauksessa, ja sitä enemmän se pääsee valtaan, kuta\nkauemmaksi kuljemme tähän suuntaan.\n\nUnkarissa alkaa sitten varsinainen pontinen kasvisto, joka on levinnyt\ntänne Mustanmeren (Pontus euxinuksen) rannoilta, Etelä-Venäjän\nlaajoilta aroilta. Siellä emme enää näe Pohjolan synkkiä havumetsiä,\nvaan tammen mehevä lehvä häälyy metsissä muita ylinnä. Mutta metsiä on\nverraten vähän, ketoa, aroa sitä enemmän, ja kedoilla ovat kuivan maan\nkukkaset ja ruohot vallalla, monenlaiset neilikat, lukemattomat\nmykerökukkaset, karkeat stiipparuohot ja muut.\n\n\nBaltisen ja Pontisen kasviston taistelualoilla.\n\nErittäin mieltäkiinnittävä on näitten molempain kasvistojen taistelu\nyhteisellä rajalla. Taistelun nykyisistä asemista ja kasvijäännöksistä\npäättäen on baltinen kasvisto pontisen voittanut. Taistelutanner on\nvielä täynnään pääjoukoista eristettyjä pontilaisia partioretkeläisiä.\nSyrjäisissä laaksoissa jo sopissa, kaikkialla, missä suojainen asema on\nkorvannut Itämaitten kuuman päivänpaisteen, tapaa vielä tänä päivänä\nmissä yksinäisiä, missä pieniin ryhmiin keräytyneitä arokasveja\nnykyisen baltisen kasviston keskellä, melkein samalla tavalla, kuin\nkansainvaelluksen aikoina suojaisiin alppilaaksoihin jäi asumaan\npääjoukoista eronneita heimoja. Varsinkin Itävallassa on näitä\neristettyjä arokasvikeitaita, mutta tapaamme niitä Saksanmaan\nkeskivuoristossakin aina Harziin saakka ja Länsi-Preussissä taas\nWeichselin keskijuoksun varrella. Jopa on luultavaa, että kaikki\nkasvit, jotka ovat Saksalle ja sen itäisille naapurimaille yhteisiä,\novat jäännöksiä pontisesta kasvistosta, joka esiaikoina ulottui aina\nHarziin saakka.\n\nMilloin ilmasto muuttui ja kasvisto sen mukana, sitä on vaikea määrätä,\nja vielä vaikeampi arvata syitä, jotka sen aikaan saivat. Ainoastaan\nsen verran tiedämme, muun muassa Keski-Saksassa löydetyistä\naroeläinten, esim. saiga-antilopin jäännöksistä, että se on tapahtunut\nviimeisen jääkauden jälkeen. Ja luultavaa on, että muutoksia jatkuu yhä\nvieläkin, vaikka ajat, joilta meillä on havaintoja, ovat niin lyhyet,\netteivät erot ole vielä tulleet kyllin tuntuviksi.\n\nNe luonnonniityt, jotka aroajoista saakka ovat pitäneet puoliaan metsää\nvastaan, ovat ilmaston mukana kokonaan muuttaneet muotoaan. Runsas\nkosteus vaikuttaa, että niitten kasvualku nykyään kestää yhtä monta\nkuukautta, kuin arokasvien viikkoja. Uudet heinät ovat niiltä vallan\nanastaneet, uudet kukkaset niitä koristavat, Joka tarkemmin perehtyy\nniitten kasvistoon, huomaa siinä hyvinkin monta erilaisuutta sen\nmukaan, miten lähellä alusvesi on kussakin paikassa. Tuntija siten voi\nheti ensi silmäyksellä muutamista luonteenomaisista kukkasista tai\nheinistä päättää, mitkä maaperän kosteussuhteet ovat, Noin 20-30 eri\nheinää ja muutama kymmenkunta varpua muodostaa saksalaisen niityn eli\nkedon kasviston.\n\nSuurin osa Saksan nykyisistä niityistä on tekoniittyä, raivauksen\nkautta metsältä vallattua alaa. Ainoastaan virtain varsilla, missä\njäitten lähtö keväisin estää metsää voimaan pääsemästä ja tulvat usein\npeittävät maan, näyttää esiajoista saakka olleen vakinaisia\nluonnonniittyjä.\n\n\nNummien, soitten ja rämeitten kasvisto.\n\nPuuttomia nummia ei Saksanmaalla enää ole paljoa, ja sekin vähä mitä\non, alkaa jo nopeaan vesottua ja metsittyä uutteran metsäviljelyksen\nvaikutuksesta. Lüneburgin nummen jälkeen on Tucheler Heide\nLänsi-Preussin rajalla laajin. Viljelyksen ystävät tervehtivät\nonnistuneita metsänkasvatusyrityksiä ilolla. Mutta monikin\nluonnonystävä samalla kaipaillen ajattelee, että niiden kadotessa katoo\nloputkin, mitä maassa enää on koskematonta alkuperäistä luontoa.\n\n\nLüneburgin nummi.\n\n\"Myönnän suoraan\", lausuu eräs etevä kasvitieteilijä, \"että Lüneburgin\nnummen kauneus teki minuun melkein yhtä syvän vaikutuksen kuin Alpit.\nTämä kauneus on vaan toisenlaista. Nummella on kaikki yksinkertaista,\nlevollisen harrasta mielen antautumista ja hiljaista syventymistä\nhaaveellisiin, vaatimattomiin kauneuksiin; mutta se palkitsee vaivan\nmielialoilla, jotka ovat yhtä rikkaita ja syviä, kuin kaikki hymyilevän\nsinitaivaan ja tähtitarhain salaisuudet.\"\n\n\"Joka tällä mielellä kulkee nummea\", hän jatkaa, \"se tuskin löytää\ntoista seutua, joka sisältäisi niin runsaasti luonnonkauneutta, kuin\njuuri Lüneburgin nummi. Siellä löytää kaukonäköaloja, jotka laajuuden\npuolesta voivat kilpailla korkeimpain vuoristojen näköalain kanssa,\nsiellä on nummen laaksoissa niittyjä, jonka rehevämpiä ei Saksassa\nmissään, ihania lehtoja, jotka vetävät vertoja Thüringerwaldin ja\nSchwarzwaldin parhaille, kirkkaita, kalaisia jokia ahtaissa\nnotkoissaan. Mutta tämä ei vielä ole nummen suurin, eikä edes\nvarsinainen viehätys. Suurin viehätys on tuo omituinen, vaikeasti\nmääriteltävä tunnelma, jolle ei ole muualla maailmassa vertaa.\nAaltoilevasta maasta, joka ei missään ole niin lakeata, että se kävisi\nyksitoikkoiseksi, mutta ei missään niin levotontakaan, että se katsetta\nhämmentäisi ja kauneuksia peittäisi, siitä nummi saa samanlaisen\nmahtavuuden kuin merikin. Mutta täällä vielä muotojen jäykistys\nsuurentaa ja syventää vaikutusta. Luonnon ikuinen olemus on täällä\nedessämme, surumielisesti hymyillen ja tunnetta hellyttävänä.\n\n\"Kanervan kukkiessa hehkuu nummi missä ruusunpunaisena, missä\npurppuraisena, mutta samalla kun nämä värit ovat vienot, samalla ne\nkuitenkin muistuttavat etelän värikomeutta. Mutta kukattomanakin nummi\non kaunista. Vihanta samettivaippa silloin peittää maisemaa ja luonnon\nmahtavuus saa nyt synkän vakavuuden sävyn. Keskinummella ja muuallakin\nkohoo levollisesta maisemasta melkein kaikkialla tumman vihantia\nkekoja, milloin solakoina patsaina, milloin paksuiksi muureiksi\nkokoontuneina. Ne ovat nummen katajia, jotka kanervan jälkeen ovat sen\nominaisimmat kasviasukkaat. Kanerva rehottaa täällä niin upeana, ettei\nluulisi siitä niin kaunista kasvia kehittyvänkään.\n\n\"Hajallaan on täällä vielä vaivaisen näköisiä kituvia koivuja, varsinkin\ntienreunoilla. Siellä täällä myös myrskyjen repimiä petäjiä, harmaita,\nnääntyneitä raukkoja, jotka näyttävät vielä tavallistakin vakavammilta.\nMutta laaksoissa on iloista elämää. Purot juoksevat vilkkaasti ja\ntuhannet forellit elämöivät niiden aalloissa. Rannoilla kohoo sankkoja\nmetsiä, joissa tammi on vallitsevana puuna. Täällä on vielä saksalaista\naarnioluontoa. Täällä tapaa jättiläistammia, joitten läpimitta voi olla\nmonta metriä. Aivan omituisen luonteen nämä vanhat metsät saavat\npiikkipalmun kautta, joka täällä meri-ilmaston lauhkean talven\nsuosimana kehittyy korkeaksi puuksi. Missä jokilaakso levenee, siinä on\nniittyä, joka vilkkailla mehevillä väreillään on vaikuttavana\nvastakohtana nummen tummalle samettipeitteelle.\"\n\n\nNummen kasvisto.\n\nNummen omituisuuksia on, että se mielellään suo sijaa muidenkin\nkasvistojen jäsenille, jos ne vain ottavat siellä viihtyäkseen. Vaikka\nnummen pinta näyttääkin niin yksitoikkoiselta, niin löytyy siitä\nkuitenkin kaikenlaisia muitakin kuin varsinaisia nummikasveja,\nsammalia, jäkäliä, ruokoja ja varpuja. Kaikkialla on kanervan seassa\nmyös pieniä heinäsaarekkeita, joissa monenlaiset heinät heiluttelevat\ntähkiään, siellä täällä kasvaa taajoina laikkoina hyvänhajuista\najuruohoa (Thymus), monta muuta mainitsematta. Tavallisen kanervan\n(Calluna vulgaris) rinnalla esiintyy myös kellokanerva (Erica\ntetralix), jota on luultu löydetyn meidänkin maasta. Kellokanerva ei\nkuitenkaan kankaalla pidä puoliaan tavallisen kanervan rinnalla.\nKellokanerva on oikeastaan suokasvi. Tavallinen kanerva viihtyy jos\nminkälaisella maalla, sekä kuivimmalla nummella että vesiperäisimmällä\nsuolla, kunhan vain maa täyttää yhden ehdon: on kalkista vapaata. Yhtä\nvaatimattomia sekä paikkaan että ravintoon nähden ovat sen sukulaiset,\nkellokanerva, mustikka ja puola, jotka kaikki kuuluvat nummen\nvaltaluokkaan. Sen vuoksi nummikasvisto menestyykin vain joko\nhietikossa tai suossa. Muunlaisella maalla sen täytyy kilpailun edestä\nväistyä. Tämä taas selittää soitten ja nummien liiton, liitto on\ntosiaan niin läheinen, ettei kansankieli Pohjois-Saksassa tee niitten\nvälillä kaikin paikoin eroa. Hyvin usein nummen kasvisto valtaa vanhoja\nkohosoita. Varsinkin kellokanerva (Erica tetralix) menestyy kohosoilla,\nja missä sitä nummella löytyy, siellä useinkin nummi on muodostunut\nentisen kohosuon paikalle. Ja samoin kuin soilla, samoin nummillakin\nmuodostun turvetta, joka usein on yhtä rikasta polttoaineista kuin\nsuoturvekin. Nummiturve muodostuu kanervan juurista, vanhoista\nlahonneista puista ja kaikenlaisista kasvijätteistä.\n\nKun maa sisältää raakamultaa, kun se toisin sanoen on hapanta, niin\nkasvien on vaikea ottaa siitä tarvitsemaansa kosteutta. Siinä syy,\nmiksi soilla kasvaa kuivan maan kasveja, vaikka ne ovatkin niin märkiä.\nLuonnollisesti on kosteuden saanti raa'asta kangasmullasta, joka\nmuutoinkin on niin kuivaa, vielä monin verroin niukempaa kuin suosta.\nNummikasvit sen vuoksi yleensä ovat karvaisia, lehtien asemesta niillä\non neulasia, nahkeita lehtiä ja muita samanlaisia varustuksia, joitten\ntarkotus nimenomaan on haihtumisen ehkäiseminen.\n\n\nNummien synty.\n\nMikä on syynä näitten laajain alastomain nummien syntymiseen? Olemme jo\nennen maininneet, että Lüneburgin nummea ennen vanhaan luultavasti ovat\npeittäneet kauniit tammimetsät. Kun metsä raiskattiin, niin pääsivät\nankarat merituulet vapaasti temmeltämään, eikä puu sen koommin voinut\nkohota. Nummien syntymiseen siis on syynä ilmasto, Pohjanmeren rannikon\ntuulinen, kesällä kolkko ilmasto, joka ehkäisee baktereja maassa\nkehittymästä, mutta sen sijaan suosii raakamultaa muodostavaa\nCladosporium-nimistä pientä maasientä. Missä tämä sieni pääsee\nrehottamaan, siellä tammi ei kauaa viihdy. Vielä tänä päivänä sieni\nvallottaa nummelle uutta alaa sekä Tanskassa että Luoteis-Saksassakin,\nellei metsän omistaja ole varoillaan sitä estääkseen. Kanerva on sienen\nnäkyvä liittolainen, se ilmaisee maasienen vaellusta. Kanerva lähettää\nnaapurimetsiin päivänpaisteisille ja kuiville paikoille pienen\nsiirtokunnan, joka verkalleen, mutta perinpohjaisesti turmelee\nmultamaan, kiertää metsäsaarekkeita ja vähitellen saattaa ne kuolemaan.\nKauaa ei tätä kuitenkaan kestäne, sillä Preussin hallitus on ryhtynyt\nkanervaa vastaan taisteluun itse Lüneburgin nummellakin. \"Runollisen\nkanervanummen tilan anastavat sotilaallisesti koulutetut männyntaimet.\"\nViimeisen neljännesvuosisadan kuluessa on siten jo saatu metsiintymään\nenemmän kuin 40,000 hehtaaria nummea, huolimatta kanerva-aavain\nsitkeästä vastarinnasta.\n\nAivan toisenlainen on se nummikasvisto, joka kasvaa keskivuoriston\npitkäveteisillä selänteillä ja leveillä kukkuloilla ynnä Alppien\nesivuorilla. Brockenille noustessaan matkailija kummakseen huomaa, että\nhän kuusi vyöhykkeestä kohottuaan joutuu kumpuavalle nummelle, joka\nkolkossa tylyssä vuori-ilmastossaan kuitenkin herättää aivan\ntoisenlaisia mielialoja, kuin tuo surunvoittoinen alankonummi, joka\npohjoisessa rajottaa näköalaa, utuisena ja rusottavana.\n\n\nVuoristonummet.\n\nVuoristonummellakin on kanerva vallitseva kasvi, mutta kevään lopulla\nja kesällä sen sekaan ilmestyy lukemattomia outoja vuorikukkasia.\nJoukossa on tietysti myös mustikanvartta, puolanvartta ja\nvariksenmarjaa ja muitakin alankonummikasviston jäseniä. Mutta niiden\nsuhde ei enää ole sama kuin tuolla alaalla. Täällä on joukossa\nkaikkialla myös islantilaista sammalta, joka todistaa erikoisen raakaa\nilmastoa, ja ihana valkeakelloinen kylmänkukka (Pulsatilla alpina),\nalppikeltano (Hieracium alpinum) ja monet muut ylävuoriston kukkaset\nilmaisevat, missä korkeuksissa matkailija vaeltaa.\n\nVielä toisenlaisia ovat \"luminummet\", joihin jo tutustuimme Alppien\nesivuorilla. Paras tilaisuus niitten tutkimiseen on varsinkin Isarin,\nLechin, Innin ja Emsin laaksoissa vuoriston ylemmillä rinteillä. Näiden\nnummien tunnuskasvi on alppikanerva (Erica carnea), jota ei ole muualla\nSaksassa kuin siellä täällä keskivuoriston havumetsissä, varsinkin\nThüringerwaldin kaakkoisessa päässä, Vogtlandissa. Alppikanerva on\nerinomaisen viehättävä varpu, kukinta-aikanaan se helposti saa\nvaeltajan runolliselle mielelle. Se kukkii melkein vielä lumen\nkeskellä, koska se jo syksyllä muodostaa kukkasilmut ja kaiken talvea\nsalassa, mutta uutteraan niitä kehittää, samoin kuin hedelmäpuutkin.\n\nTärkeämpi kasvimuodostuma kuin nummi on Saksanmaalla suo. Suon\nmuodostumisen on huomattu jotenkin tarkkaan käyvän yhteen koivuilmaston\nkanssa. -- Ohimennen mainittakoon, että on käynyt tavaksi nimittää\nilmastollisia kasvuvyöhykkeitä eräitten niille luontaisten kasvien\nmukaan. Saksanmaalla on tammi-ilmasto vallitseva; sen määritelmä on\nenemmän kuin 10° C keskilämpö vähintäin neljänä kuukautena vuodessa.\nTässä ilmastossa viihtyy vehnä. Muita luonteenomaisia kasveja ovat\ntervaleppä, vaahtera, pähkinäpensas ja sorvaripaatsama (Euonymus).\nTammi-ilmastossa vesipaikat helposti muuttuvat rämeiksi, mutta rämeistä\nei aina muodostu soita. On kuitenkin kovempi muunnos samaa ilmastoa;\nsen talvi on pidempi, kesä lyhempi. Tämä ilmasto on Suomen,\nSkandinavian ja Itämeren maakuntain varsinainen ilmasto, ja sitä\nnimitetään \"koivuilmastoksi\", koska koivu on sen luontaisimpia puita.\nKoivuilmasto on jo koko joukon tylympää kasvistoa kohtaan. Havumetsä on\nvallitseva metsämuoto, lehtipuut viihtyvät etupäässä kaskimailla,\nalusmetsä vähenee, ruis, ohra, kaura ja peruna ovat pääviljat.\n\n\nSuot ja ilmasto.\n\nTässä \"koivuilmastossa\" jokainen vesipaikka aikaa voittaen muuttuu\nsuoksi. Europan koillinen kulma on soitten varsinainen koti, sieltä\nniitä on mahdoton karkottaa, ellei ilmasto muutu. Mutta muuallakin\nvesipaikat muuttuvat soiksi, missä vain paikallisista syistä ilmasto\nlähentelee koivuvyöhykkeen ilmastoa. Tämä pitää paikkansa sekä\nPohjois-Saksan alangolla, että keskivuoristossa. Niinpä olemmekin\nnähneet, että Pohjanmeren rannikolla leviää erinomaisen avarat\nkohosuot, koska sikäläinen ilmasto, vaikka talvella leutoa, kesällä on\nniin vetistä ja koleata. Brockenilla, Erzgebirgessä, Böhmerwaldissa,\nVogeseilla ja Schwarzwaldilla, Rhönissä, Eifelissä ovat korkeammat\nrinteet suureksi osaksi suona. Alppien eteismaalla huomasimme niinikään\nolevan laajoja soita, koska tämäkin ylätasanko on sangen korkealla\nmerenpinnasta ja sen vuoksi verraten viileätä. Suurin Saksanmaan\nkohosoista on Emsin laaksossa, Bourtangermoor, johon jo olemme\ntutustuneet. Noin kuudes osa koko Hannoverista on suota. Alpeilla on\nsoita verraten vähän. Kalkkialpeilta ne vuoren rikkinäisyyden ja siitä\njohtuvan huokoisuuden vuoksi kokonaan puuttuvat.\n\nSuomaisemilla on oma viehätyksensä. Suotta eivät taiteilijat ole niihin\nkiintyneet, niin että esim. Dachaun suolla lähellä Müncheniä\ntaiteilijain vaaleat auringonvarjostimet vähitellen ikäänkuin kuuluvat\nmaisemakuvaan. Suo on alkuperäistä luontoa, johon ihminen ei ole voinut\nmitään vaikuttaa paitsi siellä, missä se on viljelykseen otettu. \"Suon\nvärit muodostavat mitä hienoimpia viheriän ja ruskean sekä haalean\npunaisen vivahduksia, ilma on suon päällä ihmeen siintävää, niin että\nesineet jo lyhyenkin matkan päässä kietoutuvat hienoon autereeseen.\nSuon tunnelmia ei sanalla sanoen missään muualla tapaa. Ja vaikka\npuutonta, on suo kuitenkin vanhastaan ollut keijukaisten lempipaikkoja.\nEikä missään taas ole päättyvän kesän kuolonkamppaus niin syvästi\nliikuttava kuin suolla, ei missään vaeltajaa valtaa niin rajaton\nyksinäisyyden tunne.\"\n\n\nKohosuon muodostuminen.\n\nMutta ei ainoastaan taiteilijalle, luonnontutkijallekin suo tarjoo mitä\nsuurimpia viehätyksiä, kun hän pääsee suon salaisuuksiin syventymään.\n\nEnimmät suon kasveista ovat sammalia, jotka polvi polven päälle lahoten\nvihdoin muodostavat monen metrin vahvuisia murokerroksia. Varsinkin\ntavallinen valkosammal (Sphagnum) on useimpien soitten varsinainen\nluonnekasvi. Yksinvaltaansa suolla sen on kiittäminen siitä, että se\nniin erinomaisesti osaa oloihin mukautua.\n\nSe on suokasvi, joka ei oikeastaan suota tarvitse menestyäkseen, vaan\nitse suon valmistaa, jopa joskus kallion rinteellekin. Sitä myöden kuin\nkasvu edistyy, jäävät vanhat sammalosat syvemmälle, ja tuhansien\nvuosien kuluessa kasvaa näin kymmentäkin metriä vahva turvekerros\nalkuperäiselle pohjalle. Yhdestä ainoasta valkosammalesta voi siten\nkehittyä kokonainen suo. Alussa se tulee toimeen jotenkin vähällä\nkosteudella, mutta kerran alkuun päästyään se ei hevillä luovuta\nkosteutta, mitä ilmasta saa. Sen mikä haihtuu ilmaan, korvaavat kaste\nja sade runsaasti. Siten kohosuokin, jonka keskusta on reunoja\nkorkeammalla, sisältää kokonaisen järvellisen vettä, vaikka vesi ei ole\nselvänä, vaan sammalikon lukemattomiin soluihin salpautuneena.\nTurvesuon joka solu on vettä täynnä. Sammalen varret ja lehdet ovat\ntäynnään vesisoluja, jotka ovat keskenään yhteydessä. Hiuspillivoiman\nvaikutuksesta imeytyy vesi näiden hienojen putkien kautta suon\nyläpintaan saakka. Maan päällä siten pysyy vahva kerros vettä, vaikka\nsuolla ei olekaan varsinaisia rantoja. Pienestä alusta suo kasvaa niin,\nettä se lopulta on penikulmia laaja. Suoturpeesta voikin pusertaa\nvettä, ikäänkuin märästä sienestä.\n\nKohosuon nimen (Hochmoor) nämä suot ovat saaneet siitä, että ne\nkohoovat reunoilta keskustaansa kohti, koska vesipaikka, josta suo\nlähti kasvamaan, tavallisesti on suon keskellä, siis keskellä sammal\nkauimmin ja rehevimminkin kasvanut, suo kehittynyt keskeltä\nkorkeammaksi. Usein voi suon keskusta olla kymmenkunnan metriä\nkorkeampi kuin reunat. Kohosuo on ikäänkuin loivasti kumpuava kilpi.\nMutta nimi ei oikeastaan tarkota sitä, että nämä suot olisivat\nkorkeilla paikoilla, vaikka kyllä vuoristoillakin on kohosuonsa.\n\n\nSoiden kasvisto.\n\nSuossa voimme huomata kaksi ja kolmekin kasvukerrosta. Sammalpatjain\npäällä kasvaa ruohoja, näitten joukossa useinkin hyönteissyöjiä,\nkihokki (Drosera) ja yökönlehti (Pinguicula), jotka Suomenkin soilla\npyydystelevät sitkeällä lehtinesteellään sääskiä ja muita hyönteisiä,\nvaikkei tavallinen vaeltaja niitä useinkaan huomaa niitten\nvähäpätöisyyden vuoksi. Mutta näitä korkeammalle kohoo usein varpuja ja\nvaivaispuita. Kasvullisuudella on yleensäkin vaivainen, kituva luonne.\nSyynä siihen on, että kasveilta suossa puuttuu terve, voimallinen\nkivennäispohja, ne kun kasvavat entisten kasvikerrosten päällä.\nNiittyvilla (Eriophorum) kuuluu Saksankin soitten luonnekasveihin,\nkaislat (Scirpus) ja piirtoheinä (Rhyrichospora) niinikään. Monta\nmuutakin tuttua tapaamme. Meille tuntematon on sitä vastoin eräs pieni\nkeltakukkainen liljakasvi, joka ei ole syyttä saanut \"luunmurtajan\"\nnimeä (Narthecium ossifragum), se kun on myrkyllinen ja ennen aikaan\nkäytettiin milloin parantamiseksi, milloin jonkun epämieluisen henkilön\n\"luitten murtamiseksi.\" Kellokanerva (Erica tetralix), joka elähyttää\nkaikkia Saksan soita Westfalista aina Danzigiin saakka, verhoo\nheinäkuussa ja elokuussa suota miljoonilla lihankarvaisilla\nkukkakelloillaan ja seassa nuokkuu suokukkain (Andromeda) ruusunvärisiä\nkukkasarjoja. Karpalokin (Vaccinium occycoccus) punaisine kukkineen ja\nkorallinpunaisine marjoineen tervehtii meitä täällä tutunomaisesti;\npuola, mustikka, juolukka (Vaccinium uliginosum), variksenmarja\n(Empetrum) niinikään rakentavat suon päälle kolmatta kasvukerrosta.\nNiistä suo saa täyteläisen, mutta vakavan värin, missä niitä enemmälti\nkasvaa.\n\nHappamuutensa vuoksi suo ei mätäne, vaan säilyy hiilikerroksena, jonka\npoltto-arvo vuosi vuodelta lisääntyy. Ilmasta erotettuna, painon\nalaisena se joutuu n.s. kuivan tislauksen alaiseksi ja muuttuu\nturpeeksi. Humushappo tappaa mätäbasillit ja sen vuoksi suosta niin\nusein löydetään hyvin säilyneinä monen tuhannen vuoden vanhoja\nkasvijäännöksiä. Kansatieteen tutkijat kaivavat suosta esiaikaisia\nruumiita, jotka vaatteineen, aseineen ovat yhtä hyvin säilyneet\nkuin Egyptin muumiot. Runsain ja puhtain turve muodostuu\nkanervasammalsoissa, s.o. semmoisissa soissa, joissa sammalen päällä\nrehottavat kanerva ja sen heimolaiskasvit. Kanervavarvut kohoovat muun\nsuon pinnasta ikäänkuin mättäät, leviävät leviämistään ja lopulta\nrakentavat suosta kuivan kankaan.\n\n\nVuoristosuot.\n\nUseilla keskivuorilla, esim. Sudeteilla ja Böhmerwaldissa, vaarain\nväliset suot saavat toisen muodon sen kautta, että niihin sekaantuu\nsuopetäjää (Pinus uliginosa), koivua ja erästä vuoripetäjän muunnosta\n(Pinus montana). Nämä maisemat, joissa harvoin näkee suurempia puita,\novat alakuloisimpia, mitä Saksanmaan äärissä tapaa.\n\nSudeteilla, lähellä Freiwaldaun pientä kaupunkia, on moinen\nsuurenlainen vaarasuo. Nousemme ensinnä uljaan kuusimetsän läpi, jossa\njoka puolella purot kohisevat ja lähteet pulppuavat. Mutta heti kun maa\nmuuttuu tasaiseksi, olemme jo samalla suolla. Kuuset väistyvät ja\nsuopetäjä astuu sijaan. Ne ovat ränkkyisiä, kituvia harmaita kääpiöitä,\njotka vielä nujerruksistaankin kohottavat oksiaan, ikäänkuin nyrkkiään\npuiden tylylle taivaalle, joka on niitten kasvupaikan pilannut. Suo\nmuuttuu keskempää nevaksi ja lopulta hyllyväksi letoksi ja sen keskellä\non pieni suolampi niin synkeän näköisenä, kuin alkaisi siitä manalan\ntie. Suomalainen on tämmöisiin ja vielä kolkompiinkin maisemiin\ntottunut, mutta saksalainen matkailija, joka kohoo vuoristoon rikkaista\nviljelyslaaksoista, ihmettelee mointa maisemaa kuin ilmestystä. Hänen\nmielikuvituksensa kietoo täällä vanhain tarujen ympärille haaveellisia\nkuvia. Suo synkkyydellään tuottaa hänelle nautintoa, jota me, nevoihin\nja rimpiin tottuneina, emme heti käsitäkään. Kasvintutkijalle taas\nsuomaisema on mitä viehättävin tutkimusalue, sekä suon itsensä vuoksi,\nettä toisistakin syistä. Hän löytää sieltä vanhoja kasveja, jotka ovat\nvain tämmöisissä paikoissa säilyneet jääkauden ajoilta. Semmoisia\nsäilyneitä kasveja on vaivaiskoivu (Betula nana), meidän soittemme\nkaunis kiiltolehtinen pensas. Sitä on useittenkin Saksanmaan\nkeskivuoristojen soilla säilynyt \"reliktinä\", vieläpä muutamissa\npaikoin Pohjois-Saksan alangollakin, esim. Lüneburgin nummella, jossa\nse luonnonystäväin toimesta on rauhotettu luonnonmuistomerkkinä\nsäilytettäväksi.\n\nMissä ilmasto on siksi suotuisaa, etteivät vesipaikat suotu, siellä ne\novat rämeinä, joissa kasvikunta ja eläinkunta kehittyy runsaammaksi,\nkuin millään muilla kasvupaikoilla. Saksanmaalla ei ole rämeitä kovin\nlaajalti, vesipaikat siellä mieluummin suottuvat. Ja nekin rämeet, mitä\non, on enimmäkseen jo kuivattu ja saatettu viljelykseen. Laajin\nSaksanmaan rämeistä oli Göritzin ja Oderbergin välillä Oderbruch, kaksi\npäivämatkaa laaja. Se on nyt enimmäkseen oivana viljelysmaana tai\nniittynä. Kuivatut ja viljelykseen saatetut ovat niinikään Warthen ja\nNetzen varrella olevat rämeet ja Oldenburgin rämeet. Ei ole jäänyt\njäljelle kuin pieniä rämekeitaita parempien maitten keskelle.\nAlkuperäisin säilynyt rämealue on Spreewald.\n\n\nDyynien kasvisto.\n\nEnnenkuin päätämme katsauksemme Saksanmaan kasvistoon johtakaamme vielä\nmieleemme se omituinen kasvisto, joka hiekkaisilla merenrannoilla\njuurillaan sitoo dyynit, estäen niitä siten maan sisään vaeltamasta.\nDyynikasvien, noiden ennen mainitsemaimme rantakaurain, rantavehnäin,\nrantaohdakkeitten ja muitten, täytyy tulla toimeen hyvin vähällä\nvedellä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hiekka nopeaan laskee lävitseen\nsadeveden, vaan myös siitä syystä, että se merenrannalla on vielä\nsuolaista ja suolaisesta maasta kasvien vedenotto yleensä on hyvin\nvaikeata. Siitä syystä merenrannikolla kuivan kasvupaikan muodot ovat\nyleiset, vaikka vesi näyttää olevan niin lähellä. Suolaisten\nkasvupaikkain kasveillakin on sen vuoksi erityiset varustuksensa\nhaihtumisen estämiseksi, koska niiden täytyy tulla vähällä vedellä\ntoimeen. Muutoinkin ne erikoisen rakenteensa puolesta erottuvat eri\nryhmäkseen.\n\n\nEsiaikaisia suolakasveja.\n\nJo kauan on sen vuoksi herättänyt kasvitieteilijäin kesken ihmettelyä,\nettä Saksanmaalla on eräissä kohdin tavattu kaukana merestä selviä\nsuolakasvikeitaita aivan erillään merenrannikon kasvistosta. Ne tosin\nkasvavat edelleenkin suolaisella pohjalla, suolajärvien tai\nsuolakeitaitten seuduilla, mutta miten ne ovat sinne tulleet?\n\nVoidaanko olettaa, että nuo vaatimattomat kasvit ovat voineet omin\nvoimin kulkea monta sataa kilometriä pitkän matkan meren rannalta,\nvaikka ne melkein järjestään ovat hyvin huonosti varustetut\nvaellukseen? Vai ovatko ne paikalla itsestään kehittyneet? Vai ovatko\nne jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin nuo Thüringin seudut olivat meren\nrantana? Tähän kysymykseen ei ole vielä varmaa vastausta saatu, mutta\ntodennäköisesti nekin ovat vanhoja jäännöskasveja, \"reliktejä\".\n\n\n\n\nLuonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.\n\n\nKun avarasta, harvaan asutusta Pohjolasta saavumme Saksanmaan\nviljelysaukeille ja metsiin, niin useinkin jäämme sanatonna\nihmettelemään, miten täydelleen ihminen on siellä päässyt \"luonnon\nherraksi\" ja ennättänyt kaikkiin paikkoihin painaa toimeliaisuutensa\nleiman. Muistellessamme Suomen laajoja autioita maita, jotka yhä\nodottavat viljelijäänsä, tuota ihastelemme ja ajattelemme, koska\nmeilläkin niin pitkälle päästänee.\n\nMutta ei niin hyvää asiaa, etteikö sillä olisi varjopuolensakin.\nSaksassa aljetaan kaihomielin katsella sitä, että viljelyksen ja\nmetsänhoidon kautta puhdas luonto kaikkialla häviää. Niinpä sikäläiset\nluonnonystävät surumielellä näkevät viimeistenkin, vaikka osalta\nhyvinkin laajain soitten ja nummien joutuvan viljelykseen. -- Metsistä\non luonnollisuus jo aikoja sitten \"perkattu pois\", hajallisia palstoja\nlukuun ottamatta. Jopa toiset luonnonystävät menevät niin pitkälle,\nettä väittävät alkuperäisen luonnon perinpohjaisen hävityksen ajan\npitkään vaikuttavan haitallisesti kansan luonteeseenkin. Ehkä tässä on\nenemmän totta, kuin ensi silmäyksellä tekisi mieli myöntää. Ajan\nilmiönä se joka tapauksessa on huomion arvoinen, siitäkin syystä, että\nse opettaa meitä antamaan suurempaa arvoa omain metsäimme puhtaalle\n\"luonnontaloudelle\".\n\n\"Kävin hiljattain lapsuuteni paikoilla\", lausuu kasvitieteilijä France,\njonka jälkiä tämä katsaus Saksanmaan kasvistoon kulkee, \"ja huomasin\nsurulla, että vanha metsä, jonka huminaa olin niin usein kuunnellut,\noli kaadettu. Vesiallikko lumpeineen oli sen reunalta kuivanut.\nSokeritehdas, joka ennen lymyili metsässä, oli sen sijaan nyt maiseman\nhuomattavin ilmiö, ja lapsuuteni niittyjen sijalla kasvoi hyvin\nhoidettu sokerijuurikasvainio. Suotta etsin sinipunervia kurjenpolvia,\njoita ennen kasvoi näillä niityillä niin runsaasti. Kadonnut oli koko\ntuo lumottu yrttitarha, jossa lapsenmieli oli kutonut haaveellisia\nunelmiaan ja toiveitaan. Pieni mäki kanervineen, jolla sirot koivut\nainiaan värisivät, jonka luona sirkat alati vikisivät ihmeellisiä\nlaulujaan -- se tosin oli vielä melkein ennallaan. Koivut olivat\nkasvaneet paljon suuremmiksi, niitten neitseellisen puhdas tuohi jo\nkäynyt rosoiseksi. Mutta osa niistäkin oli kaadettu, mäkeen avattu\nkivilouhimo. Eikä kukkulalta enää näe yhtä paljon siintävää kaukometsää\neikä vihantia niittyjä kuin ennen. Somasta purosta on tehty kanava.\nPikkukaupunki tuolla alballa laaksossa on sekin herännyt ja anastaa\npunaiseen tiilihelmaansa yhä enemmän hedelmäpuistoja. Lieneekö silloin\njo ollut niin paljon sokerijuurikasvainioita kuin nykyään? Onko maailma\nmuuttunut rumemmaksi lapsuuteni ajoista?\"\n\nPelkään, että sama pettymys kohtaa kaikkialla. Europan nuorekkaat\nkasvot riutuvat. Tämä valitus on yleinen. Luonnonkauneutemme käyvät\nharvinaisemmiksi. Kaikissa luonnon ylistykseksi viritetyissä runoissa\nkaikuu nyt yhteisenä kertosäkeenä: Oli kerran... Jokainen\nluonnontutkija, joka ei kirjota vain järjellään, vaan myös sydämellään,\npäättää kirjotuksensa valitukseen. Nummet olivat ennen hiljaisemmat ja\nmahtavammat, vuoret yksinäisemmät ja uljaammat, metsät eivät olleet\nniin nujerrettuja ja ihmiselle alamaisia. Neitseellinen luonto antoi\nennen paremman virkistyksen, puhtaampia tunteita ja samalla sisällistä\nvoimaa, jota ei mikään viisaus korvaa.\n\nSaksan koko kasvistosta kohoo hätähuuto. Luonnon myyntiä harjotetaan\ninnolla, jota ei mikään aika tätä ennen ole tuntenut. Suurien\nkaupunkien ympärillä ovat kedot kukattomia, eivätkä mieltä virkistä,\nmetsät ovat hävitetyt. Mutta Alppienkin kukat, nuo kaikista kauneimmat,\non jo kaikilta helpommin saavutettavilta vuorilta melkein sukupuuttoon\nhävitetty. \"Maanparannus\", joka tahtoo jokaisesta pienimmästäkin\nmaankolkasta saada mitä suurimman hyödyn, ja teollisuus hävittävät\nlaajoilla aloilla kaiken alkuperäisen kasvielämän. Numerot ehkä\nvakuuttavat paremmin kuin valitukset. Länsi-Preussissa on viime\nvuosikymmenet muutettu viljelysmaaksi enemmän kuin 10,000 hehtaaria\nsuota. Hannoverin ja Oldenburgin läntiset suot ovat siihen määrään\nsupistuneet, ettei niistä parinkymmenen vuoden kuluttua enää liene\ntähteitäkään. Se on hyvä, sanotaan, suot ovat epäterveellisiä.\nLuonnonystävän etujen täytyy tässä väistyä terveydellisten etujen\ntieltä. Mutta onko terveellisempää maata kuin nummi? Siitä huolimatta\njo Lüneburginkin nummelle soitetaan sanomakelloja, samoin kuin\nKurilaisen kielekkeen dyyneillekin. Kahta Saksanmaan merkillisintä\nluonnonmuistomerkkiä saavat näin lapsemme ihmetellä vain helteisinä\nmäntykankaina. Vuoristossa uhkaa kivenlouhija hävittää maisemain\nkauneuden ja myös kasviston, joka juuri vuoristoissa on niin\nmieltäkiinnittävä. Rheinin rannalta louhitaan ihana Siebengebirge\nrakennusaineiksi! Elben ihana murtolaakso, \"Saksin Sveitsi\", on pian\nyhtenä kivilouhimona. Fichtelgebirgen jätinpaasikot, kivimeret ja\nihmeelliset kalliokukkulat, jotka Götheä aikanaan ihastuttivat,\nne ovat monelta paraalta kohdalta muuttuneet surullisiksi\nkivenkalkutusaavoiksi. Sen jälkeen kuin Saksassa yleensä alettiin\nmetsiä palstottain paljaiksi hakata, ovat kauneimmat sekapuut ja\nmetsäpensaat, metsäomenapuu, metsäpäärynäpuu, vaahterat, jalavat,\nlehmukset, pihlajat, alkaneet hävitä. Harvassa enää hohtavat kannukan\npunaiset marjat, oratuomet eivät enää saa viheriöidä metsän reunassa,\npähkinäpuut häviävät, sananjalkatiheiköt perkataan pois, sillä\nmetsänhoitaja ei näitä kasveja suvaitse uutta metsää kasvattaessaan,\neivätkä entiset kestä sitä kamalaa aikaa, jonka maa yleishakkuun\njälkeen on aivan paljaana. Ja kotoisen luontomme harvinaisimpia ja\nsuloisimpia jäseniä vainotaan kaikkein enimmän juuri niitten avujen\nvuoksi. Kun joku kasvi on käynyt harvinaiseksi ja kuuluksi, niin saapuu\nkasvintutkija sitä etsimään. Mutta kaikki eivät ole niin järkeviä, että\nottaisivat vain oman tarpeensa, -- on myös kasvikauppiaita, ja nämä\nharjottavat oikeata ryöstöottoa, ottavat satoja ja tuhansia kappaleita,\nja tietysti juurineen kaikki, niinkuin kunnolliseen kasvikokoelmaan\npitää olla. Jos kasvi on erikoisen kaunis, niin vaimot pitävät huolta\nsiitä, ettei sitä puutu kaupunkien markkinoilta. Niinpä on ihana\ntikankonttikämmekkä koko Saksassa käynyt harvinaiseksi ja Saksissa\nkokonaan sukupuuttoon hävitetty, marjakuusi katoo Pohjois-Saksassa,\nkoska sen oksia säkittäin kuljetetaan myytäviksi, kielo käy yhä\nharvinaisemmaksi. Toisin paikoin sitä keväisin lähetetään\nvaununlastittain suurkaupunkeihin. Meren rannalta on ihmeellinen,\nametystin värinen rantaohdake melkein lopen hävitetty, ja ihmeellinen\nvesipähkinä (Trapa) on niinikään häviämäisillään, sitäkin ovat\nammattikokoojat alkaneet vainota. Kaikkialla ne monet pienet muutokset,\njoitten alaisiksi ihminen maan saattaa, tuottavat kasvistolle turmiota,\nja samalla eläimistöllekin, joka niin läheisesti liittyy kasvistoon. Ja\nlopputulos tästä kaikesta on, että luontomme köyhtyy.\n\n\"Pieniä eivät myöskään ole teollisuuden turmiot. Ihanassa\nmetsälaaksossa turmelee savuava tehtaanpiippu tunnelman, mutta se\nlisäksi tuottaa turmiota metsälle. Jo 1864 Saksin Freibergissä\nvuoritehtaat maksoivat metsänomistajille 55,000 markkaa korvausta siitä\nvahingosta, jota tehtaitten savu tuotti ympäristölle, ja tämä makso on\nsiitä pitäen pysynyt vakinaisena. Se on vain yksi esimerkki monesta.\nTuhannet savupiiput turmelevat kautta Saksanmaan metsiä ja ketoja.\nKemialliset tehtaat ja sokeritehtaat taas hylkynesteillään myrkyttävät\nvesikasviston.\n\n\"Mutta suurimman vahingon luonnolle useinkin tuottaa kauneuden\njanoinen ihminen. Kuta mahtavampi jossain luonto, sitä enemmän sinne\njoka kesä virtaa ihmisiä. Brockenin kukkula on täyteen kylvetty tyhjiä\npulloja ja kalutuita luita, mutta omituisen kasvistonsa on se\nmenettänyt; Riesengebirgen Lumihaudassa varjelee joka sunnuntai kaksi\nmetsänvartijaa matkailijoilta niitä harvoja tunturikasveja, mitä sinne\non vielä jäänyt. Siinä pari esimerkkiä nykyaikaisen luonnonharrastuksen\nvarjopuolista.\"\n\nMutta apukin näyttää jo olevan lähellä. Kaikkialla herätään luontoa\nsuojelemaan, ja jos Saksan kaltaisessa sivistysmaassa luontoa\nhävittävät voimat ovat suuret, niin ovat kuitenkin sen ystävätkin\nlukuisat ja voimalliset, kun he heräävät ja yhtyvät yhteiseen työhön.\nTämä luonnonsuojeluksen harrastus näyttää heränneen itsestään\nkaikkialla samalla haavaa. Alppiyhdistykset ovat liittyneet yhteen\nsuojellakseen alppikukkasia. Ruhtinas Putbus antaa Rügenissä Vilmin\nihanan metsän kasvaa omassa vallassaan, yksityisten ja yhdistysten\ntoimesta lunastetaan säilytettäviksi sekä hyvin kookkaita että ikänsä\ntai omituisen kasvunsa puolesta merkillisiä puita kautta Saksanmaan, ja\nnäistä luonnonmuistomerkeistä on jo ennättänyt karttua melkoinen\nkirjallisuuskin. Suurkaupungit alkavat yhä yleisemmin ostaa\nläheisyydestään metsiä, jotka luonnonmetsinä säilytetään ja pidetään\nkansalaisten virkistyspaikkoina. Baijerissa on muuan botaninen yhdistys\nostanut suuren nummen, säilyttääkseen sen semmoisenaan, Nürnbergissä\ntoinen kasvitieteilijäseura kipsikukkulan, pelastaakseen tällä\nkukkulalla säilyneen vanhan arokasviston. Ja tämä kasvava liike saa\nkaikkialla melkoista kannatusta. Mahdollista on, että se saa vielä\nentistäänkin voimallisemman ja tehokkaamman virikkeen siitä, että\nSaksanmaalla aljetaan huomata nykyinen metsänviljelys ja palstahakkaus\nepäedulliseksi, se kun näyttää uuvuttavan maata. Kehitys viittaa\nsiihen, että jälleen palataan sekametsiin, ja samalla kun tämä\ntapahtuu, pääsevät varmaan monet kasviston jäsenet, joita nykyään\nperikato uhkaa, uudelleen voimistumaan ja leviämään.\n\nSiellä täällä on kuitenkin Saksankin äärissä säilynyt vielä\nalkuperistäkin luontoa, etenkin Alppien rinteillä, joilla tapaa vielä\nmelkein koskemattomia aarniometsiäkin, ja Böhmerwaldissa. Lopetamme\ntämän katsauksen Saksanmaan luonnonkasvistoon muutamalla\nluonnonkuvauksella Böhmerwaldista:\n\n\"Iltapäiväaurinko oli jo vaipunut jotenkin syvälle taivaanrannalle, se\npunoi jo punaisia lankojaan jalokuusien tummissa oksikoissa, hyppien\noksalta oksalle, väreillen ja kehräten vadelmapensaitten tiheissä\nviidoissa -- sitä seuraten hamppuvarpunen säveltään visertäen lensi\noksalta oksalle, ikäänkuin toista kultalankaa kehräten, etäiset\nvuorenkukkulat paistattelivat rauhallisesti kylkiään, metsän\nmonisävelinen aamulaulu oli vaiennut, koska useimmat linnut jo ääneti\npuuhasivat taloustoimissaan oksikossa. Siellä täällä avautui\nmetsänaukeamista näköaloja oikealla ja vasemmalla puolella eteneville\nmetsäisille selänteille ja laaksoihin. Kaikki oli surumielisen\njuhlallisen ilta-auteren vienontamana, huokui tuota vienon sinistä\nmetsänhenkeä, joka ennustaa kaunista aamua, josta nuoret pyökkiviidat\ntai metsäniityt hohtivat heleän kesävihantia laikkojaan, Niin kauas\nkuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin tätä samaa metsäin vihantaa,\nsiintävää nukkaa, joka peitti vaarat ja laaksot, paeten etäisyyteen\naina vienoimpiin kaukopiirteihin saakka, loistavaan ja siintävään\nkaukomaisemaan, joka jo ylentyi sisartensa pilvien valoihin ja\nväreihin. Vaikka nousit puuttomalle mäelle katselemaan, niin et\nsittenkään käsittänyt kapeintakaan juovaa tai piirrettä, joka ei olisi\nollut samaa metsäin neitseellisyyttä. Sanomaton suloisuus ja vakavuus\nuinui näillä rauhallisesti lepäävillä, siintävillä, hämärään\ntummenevilla latvoilla. Hetken seisoin ääneti, ihmissydän näytti\ntuntevan samaa juhlallisuutta ja rauhaa. Sillä koskemattoman luonnon\nkasvoissa on jonkinlainen säädyllisyys, tahtoisin melkein sanoa siveys,\nsielu sen edessä nöyrtyy, sillä se on puhdasta ja jumalallista.\"\n\n\n\n\nViljelyskasvit.\n\n\nVarsinaisten viljelyskasvien luku on luonnonkasvistoon verraten\nvähäinen. Tärkeimmät ovat leipäkasvit, sillä niihin etupäässä perustuu\nkansakunnan ja enimmäkseen kotieläintenkin ravinto. Ne viljelyskasvit,\njoita Saksanmaalla tapaamme, ovat suureksi osaksi samoja kuin omassakin\nmaassamme, mutta useita on semmoisia, joita meidän maassamme vain\nlämpöisimmissä osissa viljellään, eivätkä sielläkään kuulu varsinaiseen\nkansanravintoon, Saksassa sitä vastoin ovat viljakasveista ensimäisiä.\n\n\nViljat ja rehukasvit.\n\nPohjois-Saksassa on, samoin kuin meilläkin, ruis yhä tärkein\nleipäkasvi, Etelä-Saksassa sitä vastoin vehnä ja speltti, vehnän\nmuunnos. Mutta Pohjois-Saksassakin viljellään vehnää laajalti. Speltti\neroo tavallisesta vehnästä sen puolesta, että jyvät ovat lujasti\nakanoihin kiintyneet. Leiväksi se ei ole yhtä hyvää kuin tavallinen\nvehnä, mutta se tyytyy huonompaan maahan ja menestyy kolkommassa\nilmanalassa. Spelttiä sen vuoksi viljellään vuorimaissa, etenkin\nEtelä-Saksassa.\n\nTärkeä on ohran viljelys. Ohrasta valmistetaan olut, saksalaisten\nkansallisjuoma. Kauraa viljellään rehukasvina.\n\nHirssiä, joka ennen vanhaan näyttää olleen paljon yleisempi -- Sveitsin\nikivanhain paalukyläin pohjista on löydetty hirssin jyviä, -- näkee\nvielä tänä päivänäkin Saksassa viljeltävän, samoin kuin muissakin\nKeski-Europan maissa, mutta kansan varsinaisena ravintona sillä ei ole\nsuurta merkitystä. Hirssi oikeastaan on yhä lämpöisempien maitten vilja\n-- se on Saksassa melkein samassa asemassa kuin vehnä meillä.\n\nMaissi kypsyy Saksassa samoissa seuduin kuin viinikin, mutta yleisemmin\nkuin leiväkseksi sitä viljellään vihantarehuna kautta Saksan.\nSaksanmaan maissilajit eivät kuitenkaan kasva kuin noin 2-2 1/2 metrin\nkorkuisiksi, jota vastoin suurimmat amerikkalaiset maissit kehittyvät\nkuudenkin metrin mittaisiksi.\n\nTärkeimpiä Saksanmaan viljelyskasveista on nykyään sokerijuurikas. Se\non rehujuurikkaan muunnos, jonka juuri sisältää erinomaisen runsaasti\nruokosokeria. Jo 18. vuosisadan keskivaiheilla tämän juurikkaan\nsokeripitoisuus huomattiin, mutta puutteellisten valmistustapain vuoksi\nsitä ei voitu suuremmassa määrin hyväksi käyttää. Napoleonin julistama\nmannermaan sulkeminen Englannin kaupalta kuitenkin vaikutti, että\nsokerijuurikkaasta viime vuosisadan alkupuolella ruvettiin\ntehdasmaisesti sokeria valmistamaan. Mutta sulun päättyessä tämä\nteollisuus jälleen lamautui, koska se ei voinut pitää puoliaan oikeata\nruokosokeria vastaan. Vasta viime vuosisadan keskivaiheilla se\nuudelleen elpyi. Sen jälkeen on sokerijuurikkaan viljelys niin\nlevinnyt, että juurikkaasta nykyään valmistetaan enemmän sokeria kuin\nsokeriruo'osta. Saksasta on sen kautta tullut maailman ensimäinen\nsokerimaa. -- Sokerijuurikkaan tärkeimmät viljelysalat ovat Saksi ja\nPreussin itäiset maakunnat. Palkokasveista kilpailee herneen kanssa\nmenestyksellä linssi, sekin ikivanha viljelyskasvi, jonka siemeniä on\nvanhoista paalukylistä löydetty. Tatar on karummilla hiekkamailla\nyleinen vilja, niinkuin jo huomasimme Lüneburgin nummella. Se saapui\nSaksaan vasta 15. vuosisadalla.\n\nRehukasveista ovat tärkeimmät apila, mailanen eli luserni, esparsetti,\nvirna ja serradella, ynnä vihannelannotukseen käytetty lupini. Nämä\novat kaikki palkokasveja. Apiloista ovat yleisimmät puna-apila ja\nveriapila. Valkoapilas on harvinaisempi; missä mehiläishoito on\nyleinen, siellä se kuitenkin parempana hunajakasvina vie voiton.\nEsparsettea viljellään varsinkin kalkkiperäisillä mailla, serradellaa\ntaas hietamailla. Viimeksi mainitut rehukasvit ovat Saksanmaallakin\nverraten nuoria tulokkaita, lupinia sitä vastoin on viljelty jo\nikivanhoista ajoista. Se menestyy huonoimmillakin hiekkamailla, koska\nsen juuret kulkevat monta metriä syvälle maan sisään ja siten\nkuivastakin maasta saavat riittävästi ravintoa ja kosteutta.\nVihantalannotuksena se on arvokas varsinkin siitä syystä, että se,\nsamoin kuin palkokasvit yleensäkin, kokoo maasta typpeä. Vainio, johon\nlupinilaiho on korjaamatta mullan sekaan kynnetty, antaa sitten\nparemman viljasadon.\n\nMaassa, jossa maanviljelystä harjotetaan niin voimaperäisesti kuin\nSaksassa, kokeillaan tietysti uutteraan semmoisilla uusillakin\nviljelyskasveilla, mitä samoissa ilmastollisissa oloissa muualla\nmaailmassa menestyy, ja maanviljelijän hyötykasvien luku sen kautta\nlisääntymistään lisääntyy. Pitkällisen viljelyksen kautta on vanhoista\nviljelyskasveista kehittynyt suuri joukko muunnoksia. Mutta selonteko\nnäistä seikoista veisi meitä liian pitkälle maantieteellisestä\nkuvauksesta.\n\nLiian monimutkaiseksi kävisi niinikään saksalaisen puutarhan\nselittäminen. Riittäköön, kun huomautamme, että saksalainen puutarhuri\njoka suhteessa työskentelee edullisemmissa oloissa kuin suomalainen.\nRunsas kosteus, pidempi kasvuaika ja leuto talvi ovat etuja, joita ei\nhevillä korvaa edes keinotekoinen lämmitys, eivätkä laseilla katetut\ntaimilavat. Mutta Saksanmaa taas ei kasvata yhtä mehukkaita ja\nmaukkaita vihanneksia, kuin sen naapurimaa Ranska, jossa taivas on\nvielä suosiollisempi, talvi yhä leudompi.\n\n\nHedelmäpuut.\n\nHedelmäviljelys ehkä selvimmin osottaa, että Saksanmaa meidän maahamme\nverraten on lämmin maa. Hedelmäpuut kasvavat vapaasti metsittyneinäkin,\nteiden varrella niitä pidetään kujapuina, suotuisimmissa paikoissa\nviljelysmaatkin ovat yksinä hedelmäpuistoina, joilla vilja ikäänkuin\narmoilla vain saa hedelmäpuitten varjossa kasvaa, minkä voi. Tärkeimmät\nhedelmäkasvit ovat omenapuu ja viiniköynnös. Parhaista hedelmäseuduista\nmainittakoon Werder lähellä Berliniä, Frankfurt am Mainin seudut,\nYlä-Rheinin laakso ja Bodenjärven rannat. Omenankukkimisen aikana\nberliniläiset lukemattomin joukoin vaeltavat Werderin tarhoihin.\nTuhannet puut verhoovat siellä kunnaista maisemaa, kilvan kukkia\nkantaen, kilvan raikasta metistä tuoksua levittäen.\n\nKirsikka kehittyy Saksanmaalla isoksi puuksi. Elben rannalla kasvaa\nAnhaltin maalla eräs kirsikkapuu, joka on 20 metriä korkea ja rinnan\nkohdalta enemmän kuin kaksi metriä ympärimitaten.\n\nMuita hedelmäpuita mainittakoon vielä luumu, aprikosi, päärynäpuu ja\nvarsinkin komea oikea pähkinäpuu (Juglans), josta paitsi hedelmiä\nsaadaan erittäin arvokasta puutakin.\n\nViiniköynnös on Lounais-Saksan varsinainen luonnekasvi. Rheinin törmät,\nMainin, Neckarin, Moselin ja Saarin äyräät ovat Saksan varsinaiset\nviiniseudut. Viiniköynnös verhoo siellä kaikkia päivärinteitä,\nvarsinkin alempana virran laaksossa. Mutta viiniköynnös on kuitenkin\nSaksassa oikeastaan muukalainen, joka ainoastaan ihmisen avulla ja\nlämpöisimmissä paikoissa menestyy ja kypsyttää jaloja viinejä. Moselin\nlaaksoon huomasimme sen tulleen roomalaisen keisarin Probuksen\ntoimesta. Viiniköynnös tarvitsee noin viidentoista tai kuudentoista\nasteen yleisen kesälämmön. Kolmenkymmenen asteen pakkanen köynnöksen\npalelluttaa. Viiniköynnös ei Rheininkään rannoilla menesty 250 metriä\nkorkeammalla.\n\nMissä viiniköynnös menestyy, siellä viihtyvät jotkut semmoisetkin\nhedelmäpuut, jotka oikeastaan jo ovat etelän lapsia. Niinpä Saksanmaan\nviinitarhoissa keväällä kukkii mantelipuu, ja jalokastanja muodostaa\nsamoilla seuduilla lehtimetsiä ja sen hedelmät suojaisemmissa\nlaaksoissa kypsyvät.\n\nHedelmäviljelyksestä saksalainen asutusmaisema saa monta ihaninta\npiirrettään. Ken palaa vuorilta ja alakuloisena ajattelee, kuinka\nuudenaikainen metsänhoito on luonnon pilannut ja köyhdyttänyt, se taas\nviljelystä siunaa, kun hän laaksoihin laskeuduttuaan näkee\nhedelmäpuistoina niityt, kylät ikäänkuin lymyssä laajain omena- ja\nkirsikkalehtojensa keskellä, tiet yhtämittaisina hedelmäpuukujina,\njoissa kypsyvät mitä maukkaimmat marjat. Usein nämä maisemat samalla\nilmaisevat väestön yhteiskunnallisia oloja. Missä maisema on näin\nhedelmäpuutarhaksi muuttunut, siellä maa enimmäkseen on jaettu hyvin\npieniin palstoihin. Missä taas leviävät vehnävainiot silmän\nkantamattomiin, ja kilometrejä pitkät yksitoikkoiset peruna-,\nlupini- tai naurisvainiot, siellä maa enimmäkseen on suurtilallisten\nkäsissä. Siinäkin suuri syy, miksi kyläinen hedelmäpuistomaisema\nkatsojaan jättää niin syvän tyydytyksen.\n\n\nMaustekasveja.\n\nMaustekasveista on ensi sijassa mainittava humala, Saksan valtavan\nolutteollisuuden tärkeä maustin. Humalanviljelyksen päämaa on Baijeri,\njossa kasvatetaan puolet koko valtakunnan humalamäärästä. Hauska on\nkesällä pyöräillä laajan baijerilaisen humalavainion halki. Tien kahden\npuolen kohoo rehevä mehukas olutmaustin sankkana kuin seinä kilometrien\nmittaisissa saroissa, täynnään tuoksua ja hyönteisiä, taivasta\ntavottelevia kärhejä ja hehkeitä humalarypäleitä. Suomalaiseen, joka on\ntottunut näkemään humalaa vain kotinurkissa, moinen humalametsä tekee\nvallan syvän vaikutuksen. Baijerin maakunnista on Keski-Franken vielä\nmuitakin humalaisempi; se se on humalan luvattu maa.\n\nMagdeburgin lihavalla lakeudella, sokerijuurikkaan parhailla\nkasviseuduilla, näkee myös melkoisia vainioita erästä toista kasvia,\njoka käytännön puolesta, vaikkei kasvitieteellisesti, on sokerin\nsukulainen. Se on sikuri. Tätä maustetta -- jos sitä mausteeksi voi\nsanoa, -- aljettiin viljellä varsinkin sen jälkeen, kuin kahvi\nNapoleonin mannersulun kautta kävi kalliiksi, jopa mahdottomaksi\nhankkia. Nykyään sikuri on käypää kauppatavaraa, joka meidänkin\nmaahamme tiensä osaa.\n\nVaikka Saksanmaa ei ole tupakan viljelykseen sopiva, niin viljellään\nkuitenkin melkoisilla aloilla tätäkin maustekasvia. Sitä sekotetaan\nparemman ulkomaisen tupakan joukkoon. Tärkeimmät tupakkamaat ovat\nElsass, Rheinin Pfalz, Brandenburg ja Pommeri.\n\n\nTeknilliset kasvit.\n\nTeknillisiin tarkotuksiin viljellyistä kasveista mainittakoon ensi\nsijassa öljykasvit, varsinkin rapsi, jonka siemenistä puserretaan\nöljyä. Näitten kasvien kukkasia taas suosii hunajamehiläinen. Kun öljy\non siemenistä puserrettu, niin jäännös muodostellaan öljykakoiksi,\njotka ovat rehuaineena hyvässä arvossa.\n\nPellavaa ja hamppua viljellään niinikään melkoisilla aloilla, vaikka ei\nläheskään niin paljoa, että tuotteet tyydyttäisivät oman maan tarpeen.\n\nVärjäyskasvien viljelys taas on melkein kokonaan lakannut sen jälkeen,\nkuin opittiin keinotekoisesti valmistamaan parempia väriaineita kuin\nluonnosta saadaankaan. Mutta ruusun viljelys on viime aikoina levinnyt\nerinomaisesti. Ruusuista puserretaan ruusuöljyä, jota tähän saakka on\nsaatu enimmäkseen Balkanin niemeltä.\n\n\n\n\n\nELÄINKUNTA.\n\n\nSaksan eläinkunnassa on vanhoja kotimaisia muotoja sekaantunut idästä,\npohjoisesta ja kaakosta vaeltaneihin. Eläinkunta yleensä on paljon\nsuuremmassa määrässä maidenvälistä kuin kasvisto, eläimet kun helpommin\nmuuttavat majaa, vaeltaen maasta toiseen.\n\nSuuri osa Saksan eläimistä on samoja, jotka esiintyvät myös Pohjois- ja\nKeski-Aasiassa. Mutta niistä ei monikaan ole levinnyt Saksanmaan\nlänsirajaa kauemmaksi. Siitä syystä Saksanmaa on varsinkin\nluurankoisista lajirikkaampaa kuin sen läntiset naapurimaat, mutta\nköyhempää kuin Venäjä. Laululintujen luku on runsas, vesilintujen\nniinikään, maassa kun on runsaasti vesiä, sekä jokia, järviä että\nmerenrantoja. Kalalajien runsauteen on syynä se seikka, että Saksanmaan\njoissa esiintyy sekä Atlantinmeren että Mustanmeren kaloja.\n\nMutta samoin kuin kasvisto, samoin eläinkuntakin viljelyksen nopean\nlevenemisen johdosta köyhtyy. Alpeilla esiintyy karhu vielä silloin\ntällöin, kerran parissa vuosikymmenessä, milloin se lähtee Tirolin\nvuoristosta vaellukselle. Jo yhdeksännentoista vuosisadan toisella\nvuosikymmenellä se oli Saksanmaan alueella sukupuuttoon kuollut. -- Nyt\nkohoo ääniä, jotka vaativat kontionkin rauhottamista luonnon\nmuistomerkkinä. Ilves on hävinnyt, visenttiä ja vuorikaurista tavataan\nainoastaan suojelluilla metsästysmailla, susi on tungettu itärajan taa,\nhirveä ja majavaa on vain siellä täällä suojeluspiireissä, kaurista ja\nsaksanhirveä niinikään. Kotka ja korppikotka ovat kadonneet melkein\nkoko Saksasta. Ja kalainkin luku on kaikkialla Saksanmaalla vähenemään\npäin, etenkin siellä, missä jokien vettä käytetään teollisuuteen.\nVarsinkin lohen ja forellin levenemisalueet ovat supistuneet, jota\nvastoin petokaloin luku ehkä on enentynyt.\n\nMutta toisessakin suhteessa on Saksanmaan nykyinen eläimistö kultuurin\ntuote. Samalla kun se on kultuurin kautta köyhtynyt, on se siitä\nmyös rikastunut. Melkein kaikki nykyiset kotieläimet ovat joko\nulkomaalaisia, taikka on niihin ainakin sekotettu ulkomaalaista verta.\nVapaista eläimistä on ihminen joko tahallaan taikka vasten tahtoaan\ntuonut maahan kuusipeuran ja kaniinin, kotihiiren ja rotan, useita\nkäärmeitä ja kaloja. Valitettavasti on ihmisen tahtomatta liikkeen\nmukana tullut maahan useita hyönteisiäkin; toisia on tullut sitä\nmyöden, kuin ihminen on luontoa muuttanut niitten elinehtojen\nmukaiseksi. Metsäin harvennuttua on avoimille viljelysmaille muuttanut\naroeläimiä ja jyvänsyöjiä häviävien metsäeläinten sijaan. Iso trappi,\nkuovi, useimmat leivot, kotivarpunen, viiriäinen ja pelinkanakin ovat\narvatenkin siten maahan muuttaneet, muita mainitsematta. Toisia lintuja\nnäyttää paraillaan muuttoa tekevän, kuten pieni trappi, arokana,\nmehiläissyöjä y.m., jotka silloin tällöin pistäytyvät idästä Saksan\nalueelle pesimään. Perhosista muutamat ehkä ovat saapuneet etelästä ja\nkaakosta vasta sen jälkeen, kuin metsät olivat harvenneet. Toiset eivät\nvielä ole päässeet Rheinistä, toiset eivät Elbestä yli. Kaloista on\nkarppi ihmisen toimesta kotiutunut Saksanmaan vesissä. Semmoiset\nhyönteiset, jotka elävät maahan tuoduista viljelyskasveista, ovat\nmelkein varmaan maahan tulleet vasta sen jälkeen kuin nämä kasvit\nitsekin. Lentosirkka on vasta muutamia vuosikymmeniä esiintynyt Rheinin\nrannoilla, ei kuitenkaan niin suuressa määrin, että se olisi sanottavaa\nvahinkoa tehnyt.\n\n\nWattimeren eläimistö.\n\nSamoin kuin Pohjanmeren rannalla kuollut luonto pitää puoliaan ihmistä\nja hänen lannistamisyrityksiään vastaan, samoin eläväkin. Wattien\neläinmaailma on säilynyt alkuperäisempänä, kuin missään muualla\nSaksassa. Tosin metsästäjiä siellä harhailee, käyttäen hyväkseen\nvuoksivesien lomaa. Mutta heidän aikansa on rajotettu, surma uhkaa\njokaista, jonka meri yllättää vuoksen palattua. Nopeammin kuin\nkilparatsu hyökkää vuoksi vuoronkuivalle, ja pohjaa risteilevät notkot\ntäyttyvät jo ennen kuin meri tuleekaan ja sulkevat myöhästyneeltä\npaluumatkan.\n\nKun watti on kuivilla, niin vilisee sillä kaikenlaisia eläimiä,\nvarsinkin siivekkäitä, ravintoaan etsimässä. Illalla ja yöllä kuuluu\nvarsinkin sateitten edellä ilmassa kurmitsain vikinä. Ne ovat\nkahlaajia; meren jättämät madot, simpukat ja äyriäiset ovat niitten\nravinto. Muuan niistä kääntelee nokallaan kiviä nurin ja korjaa niitten\nalta piiloutuneet merieläimet. Ne ovat arkoja, erinomaisen vilkkaita\nlintuja, alati valmiina tappeluun, alati varuillaan. Pelotta käyvät ne\nkaikenlaisten rosvolintujen, varsinkin variksien ja lokkien kimppuun,\nsäikäytellen ainakin kovalla kirkunallaan niitä, joille eivät voi\nmitään tehdä. Omituinen \"sapelinoukka\"-kahlaaja ei milloinkaan eroo\nsuolavedestä. Watti on sen oikea koti. Se on saanut nimensä omituisesta\nsapelin tavoin ylöspäin kääntyneestä nokastaan. Luodeveden aikana se\nikäänkuin sorsa uiskentelee watille jääneissä lätäköissä ja kuopii\nnokallaan ravintoa liejusta. Mutta vapaastikin uiskentelevia\nvesieläimiä se omituisella nokallaan pyydystää. Vielä mainittakoon\nwatin kahlaajista harmaa haikara, joka matalista lätäköistä ja ojista\nlöytää runsaasti ravintoa.\n\nWatin kauneimpia ja tavallisimpiakin lintuja on tulihanhi, nimensä\nsaanut tulipunaisesta rintajuovastaan. Tulihanhi pesii maakuoppiin,\nkäyttäen usein kaniinien ja muitten nelijalkaisten reikiä, mutta myös\nihmisen kaivamia. Näistä munat ja untuvat vähitellen varastetaan pois,\n-- ei kuitenkaan kaikkia samalla haavaa, sillä muutoin lintu heittää\nkoko munimisen. Tulihanhi on niin rohkea, että se pelkäämättä tekee\npesänsä sekä ketun että mäyrän reikiin. Toisiakin hanhia watilla\nlentelee, vaikka ne pesivätkin suolattoman veden rannoilla. Näitä\nvillihanhia pyydetään Syltin saarella siten, että maahan kaivetaan\nallikko, johon johdetaan suolatonta vettä. Allikosta kaivetaan\nkapenevia, pensasrantaisia ojia joka puolelle ja ojain päähän asetetaan\nrysä. Aljot hanhet uivat allikosta näihin rysiin, joissa niitä\nruokitaan, ja niitten seurassa tulevat villihanhetkin satimeen\njoutuakseen.\n\nLukemattomia lokkeja leijailee wattimeren päällä. Ne lentävät väsymättä\nkaiket päivää, usein kaiket yötäkin, silloin tällöin vain laskeutuen\naalloille lepäämään. Paras lentäjä kaikista lokkilinnuista on\nkalatiira. Tavallisin Pohjanmeren lokeista on harmaa lokki, jota\nvarsinkin ennen huviksi ammuttiin, vaikka se onkin ennemmin hyöty- kuin\nvahinkolintu. Tosin se syö silloin tällöin kalankin, mutta vielä paljon\nenemmän vahingollisia matoja ja äyriäisiä.\n\nTalvellakin on wattimerellä vilkas elämänsä. Sinne saapuu silloin\nsummalta Pohjolan vesilintuja ja kahlaajia, lumivalkoisia jäälokkeja,\nruokkeja ja muita Jäämeren kesäasukkaita. Jäälautoilla istuskelee\nlaumoittain kuoveja, rannikon läheisyydessä uiskentelee monenlaisia\nsorsia. Muitakin lintuja, jotka eivät oikeastaan wattiin kuulu, saapuu\nsinne pyydysretkille. Varikset tulevat tänne simpukoita pyydystämään,\nkohottaen niitä korkealle ilmaan ja pudotellen sieltä kiviin, jotta\nkuori aukeaa.\n\nLuodeveden aikana naiset ja lapset etsivät watilta hiekkamatoja, joita\nkäytetään täkynä. Verkoilla pyydystellään äyriäisiä. Ostereita taas\nmerroilla, joita laivat vetävät perässään.\n\nHelgolannin mutkassa risteilevät suuret kalastajalaivastot kesän\ntalven, pyydystäen tuoretta kalaa. Nopeat höyryt sitä myöden\nkuljettavat maihin saaliin, suurkaupunkeihin lähetettäväksi. Lohta ja\nsampia saadaan joista, etenkin Rheinistä ja Elbestä, vaikkeivät ne\nolekaan täällä niin kookkaita kuin Pohjolan merissä ja joissa.\n\n\nMuuttolinnut Helgolannilla.\n\nSaksanmaan kautta kulkee useita muuttolintureittejä. Niiden omituisista\nsuunnista on tahdottu päättää, että ne ovat lintujen säilyttämää\nikivanhaa perimätietoa niiltä ajoilta, jolloin merenranta ja vesistöt\nkulkivat noiden suuntain seutuja. Varmaa on, että linnut mieluimmin\nseuraavat juuri meren ja maan rajaa.\n\nMerkillisin on muuttolintutulva Helgolannissa, saari on lintujen\nsuosituimpia lepoasemia matkalla. Sekä keväällä Pohjolaan mennessään\nettä syksyllä palatessaan ne siellä poikkeavat. Kello kymmenen aikaan\naamupäivällä on Helgoland silloin aivan mustanaan. Saarella\nvikisee äärettömät joukot västäräkkiä, kivitaskua, uunilintua,\nsinirintakerttua, sirkkua, kaikki saaren puutarhat ja vainiot ovat\ntäpösen täynnään lintuja, niitä vilisee kallioitten juurellakin ja\ndyynillä pensaissa ja rantakauran seassa, etenkin kerttuja ja muita\nlaululintuja.\n\nSuurenmoisin on tämä luonnonilmiö majakan luona yöllä. Koko avaruus\nkohisee lukemattomien lentäjien läheisemmistä ja etäisemmistä äänistä.\nIkäänkuin sankan lumisateen taajoja hiutaleita kiehuu ilma täynnään\nleivoja, kottaraisia, rastaita, seassaan kurmitsoita, rantaharakoita,\ntöyhtöhyyppiä, rantakiitäjiä ja kuoveja. Lukemattomia tuhansia lentää\nmajakkavalon ohi, mutta yhä uusia saapuu menneitten sijaan.\nSuunnattomia varisparviakin näyttäytyy täällä muuttoretkillään. Tätä\nääretöntä lintutulvaa kestää kokonaisen syysyön ja usein montakin yötä\nperäkkäin. Siitä saa vähän käsitystä siitä, kuinka lukemattomia\nmiljoneja lintuja muuttoaikana kulkee saaren ohi.\n\n\nLähteitä.\n\nGeologinen puoli osaksi Kutzenin ja Steinecken ennen mainitun teoksen\nmukaan.\n\nKasvisto esitetty etupäässä mukaillen R.H. Francin teosta: Das\nPflanzenleben Deutschlands.\n\n\n\n\n\n\nKANSA JA ASUTUS.\n\n\n\n\n\nSAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.\n\n\nSaksan kansan alkuainekset ovat ne germaniset kansat, joita asui\nnykyisessä Pohjois-Saksassa ajanlaskumme alussa ja sitä ennenkin.\n\nYhä vielä ovat Saksan kansan hallussa pääasiassa samat alat kuin\npuolenkolmatta vuosituhatta takaperinkin. Jonkun verran se on\nitäpuolelta menettänyt alaa, mutta enemmän lisää voittanut lännestä ja\netelästä. Mutta noista vanhoista germanilaisista heimoista on\nainoastaan osa säilynyt nykyisessä Saksan kansassa. Toinen puoli\nkansainvaelluksen myrskyissä tuhoutui tai upposi näkymättömiin\nlahoovaan roomalaiseen maailmanvaltakuntaan. Näistä ei ole säilynyt\nmeidän aikoihin muuta kuin historian kertomus. Vieraat kansallisuudet\novat hyväkseen käyttäneet niiden elinvoimat. Niiden korvaukseksi on\nSaksan kansa voinut itseensä sulattaa jonkun määrän vieraita aineksia.\nSe ei siis yhdistä itseensä koko vanhaa germanilaisuutta, eikä enää\nedes ole aivan puhtaasti germanilainen.\n\nKoetamme seuraavassa pääpiirteitä myöden luoda kuvan siitä, mitenkä\nvaiheitten kautta noista aineksista on kehittynyt uudenaikainen\nsaksalainen kansallisuus ja vihdoin ehyt kansa.\n\n\n\n\nVanha Germania.\n\n\nKoska ja milloin nykyisten saksalaisten esi-isät, vanhat germanit,\nerosivat muista indo-europpalaisista kansoista, ja missä ero tapahtui,\nsitä emme tiedä.\n\n\nGermanien asuinpaikat.\n\nJo hyvin varhain, ennenkuin historian valo heihin lankee, näyttää\ngermanilaisia kansoja asuneen _alisen Weichselin ja Weserin välisissä,\nketojen, laajain metsäin ja soitten peittämissä maissa_, etelään päin\nKeski-Saksan vuoristokynnyksen aarniometsiin saakka. Epäilemättä heillä\njo oli joltinenkin sivistys, kuvarikas kieli, jumaluususkon perusteet,\nperheen ja suvun vahva järjestys, maanviljelyksen ensimäiset alkeet,\nvaikka karjanhoito vielä olikin pääelinkeino. Arvellaan germanilaisen\nasutuksen näillä seuduilla juurtuvan aina kivikauteen saakka. Toisia\ngermanilaisia heimoja oli muuttanut Skandinaviaan, Juutinniemelle ja\nTanskan saarille. Germanit jo varhain jakautuivat kolmeen pääryhmään,\npohjoisgermaneihin, heitä lähellä oleviin itägermaneihin ynnä\nlänsigermaneihin, jotka luultavasti erosivat melkoisesti molemmistakin.\n\n\nEtelä-Saksan kelttiläiset.\n\nGermanilaisten kansain historia kehittyy heidän suhteistaan Välimeren\nedistyneihin sivistyskansoihin. Germanit saivat etelästäpäin ensimäiset\nmetalliesineet, antoivat hinnaksi etenkin meripihkaa, joka vanhalla\najalla oli niin erinomaisen haluttua tavaraa. Tämän kaupan kautta, joka\nluultavasti alkoi jo 600-luvulla e.Kr., Itä-meren eteläpuolella asuvat\nkansat saivat täydellisempiä aseita. Mutta kauppa ei tapahtunut\nsuorastaan. Germanien ja Välimeren kansain välillä asui silloin leveä\nvyöhyke kelttläisiä, samoin kuin Galliassakin. Keltiläisten kansain\nhallussa oli Länsi-Saksa Weseriä myöden ja koko Etelä-Saksa.\n\n\nGermanit alkavat liikkua.\n\nVuoden 300 vaiheilla e.Kr. tapahtui näiden maiden asutusoloissa\nmelkoisia muutoksia. Keltiläiset alkoivat siirtyä Etelä-Saksasta\nBöhmiin, Mähriin ja Tonavaa pitkin alaspäin, etäisimmät aina Vähään\nAasiaan saakka. Länsigermanilaisia kansoja tunkeutui Keski-Saksan\nvuoristokynnyksen, \"Herkynisen metsän\", laajain erämaitten kautta\nkeltien tiloille, _Khatit_ Hessiin ja _Markomannit_ Mainin maahan.\nToisia heimoja kulki Weserin poikki ja levitteli alojaan aina Rheinin\nsuupuoleen saakka, kukistaen sinne jääneet keltiläiset tähteet, joilta\nhe perivät suuren joukon tähän päivään saakka säilyneitä paikannimiä.\nPian alkoivat heidän himonsa kantaa kauemmaksi. _Kimbrit ja Teutonit_\ntekivät retken aina Välimeren maihin saakka, jossa kuitenkin\nroomalaiset lopulta v. 102 e.Kr. saivat heidät tuhotuksi. Siitä\nhuolimatta alkoi germanilaisia heimoja yhä enemmän kulkea Rheinin\npoikki, alussa roomalaisten palkkasotureina. Heitä alkoi saapua niin\ntulvimalla, että jo näytti siltä, kuin Gallia muuttuisi germanilaiseksi\nmaaksi. Tämän vaaran torjui Julius Caesar, karkottaen tunkeilijat\ntakaisin Rheinin taa. Näin olivat germanilaiset vähitellen levinneet\nRheiniin saakka, mutta monta vuosisataa saattoivat roomalaiset estää\nheitä kauemmaksi pääsemästä.\n\n\nHeimot.\n\nGermanilaiset heimot elivät tähän aikaan vielä hajallaan, ilman\nyhteisyyden tuntoa, ilman yhteistä nimeäkään. Nimitys \"germanit\" oli\narvatenkin keltiläisten antama, sana merkitsi \"naapuria\". Lähinnä\nroomalaisia olivat Elben seuduilla länsigermanit, _Friisit, Haukit,\nKimbrit ja Saksit_. Rheinin keskijuoksulla asuivat oikealla rannalla ne\nheimot, joita myöhemmin yhteisellä nimellä sanottiin Frankeiksi, ja\nsyvemmällä maassa, Hessissä, Harzin seuduilla ja Thüringissä Khatit,\nKheruskit ja Hermundurit. Sveevien nimityksellä käsitettiin osaksi\nKhatteja, Hermundureja, Markomanneja ja muita heimoja. Nimitysten\nmääritelmä on häälyvä. Oderin ja Neissen itäpuolella asuivat Gootit ja\nVandalit, jotka sekä kielensä että tapainsa puolesta erosivat\nlänsigermaneista. Heidän silloiset asuinsijansa olivat germanien vanha\nyhteinen kotimaa.\n\nRoomalainen maailmanvaltakunta ei sanottavassa määrässä ulottanut\nvaltaansa näille germanien varsinaisille asuinsijoille. Rhein ja Tonava\nolivat valtakunnan varsinaiset rajat, ynnä näitten välillä pitkä muuri,\njoka lohkaisi germaneilta kappaleen Rheinin itäistä ja Tonavan\npohjoista rannikkoa. Tällä rintamalla kehittyi kautta vuosisatain\ngermanien ja roomalaisten seurustelu; milloin se oli rauhallista\nkauppaa, milloin taistelua. Germanit vähitellen omaksuivat itselleen\nroomalaista sivistystä, menettämättä kuitenkaan alkuperäistä\nterveyttään, tarmoaan ja sotaista kuntoaan. Roomalaiset perustivat\npitkin Rheiniä ja Tonavaa suuria sotilasleirejä, suojellakseen rajaa\ngermanien hyökkäyksiä vastaan. Näistä leireistä vähitellen kehittyi\nkaupungeita, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa ja osasta ovat\nSaksan huomattavimpia. Semmoisia ovat Mainz (_Mogontiacum_), Köln\n(_Colonia Agrippina_) ja Trier (_Augusta Treverorum_), Augsburg\n(_Augusta Vindelicorum_), Bregenz (_Brigantium_) ja Wien (_Vindobona_).\n\nRooman valtakunta oli näin asettanut germanien leviämiselle kiinteät\nrajat. Mutta sitä myöten kuin germanilaiset kansat lisääntyivät ja\nvahvistuivat, alkoivat nämä rajat niitä yhä enemmän ahdistaa, kunnes he\nvaltaavalla rynnistyksellä ne murtivat.\n\n\nVanhain germanien yhteiskunnalliset olot.\n\nVanhat germanilaiset heimot elivät yksinkertaisissa patriarkallisissa\noloissa. Vapaat miehet olivat sotilaita. He hallitsivat kansaa, kävivät\nsodat, metsästivät, mutta eivät puuttuneet maatöihin. Taloustyöt\nkuuluivat vaimoille ja orjille. Orjat olivat sotavankeja ja näitten\njälkeläisiä. Vapaitten kesken kohosi jo aikaisin moniaita sukuja toisia\nmahtavammiksi. Yhteiskuntalaitoksen alin yhdistymä oli _satakunta_\n(Hundertschaft), johon kuului 120 vapaata sotilasta. Satakunta hallitsi\nsille maanjaossa luovutettua yhteistä maata ja metsää. Se päätti\nyhteisessä kokouksessa asioistaan. Luultavasti oli alkuaan kaikilla\nheimoilla valittu kuninkaansa, mutta länsigermanilaisten heimojen\nkesken kuninkuus jo aikaisin lakkasi, kansa vain sodaksi valitsi\n_herttuan_ (heritogo). Rauhan aikana satakunnalla oli _ruhtinaansa_.\nSatakunnittain lähdettiin sotaretkelle, tavalliset miehet jalan,\njohtajat ratsain. Germanien sodankäynti ja aseet olivat kuitenkin\nroomalaisten taktikkaan ja varustuksiin verraten vaillinaiset, eivätkä\nhe sen vuoksi pitäneet puoliaan tasaisessa taistelussa. Heidän\nsotataitonsa oli sissisotaa, samoin kuin alkuperäisten kansain\nyleensäkin. Laajoissa metsissään he väsyttivät roomalaisia legioneja,\ntuhosivat niistä osan toisensa jälkeen, mutta suuremmissa tappeluissa\ntavallisesti joutuivat tappiolle. Tämmöisen sissisodan kautta Armin\ntuhosi roomalaisen sotapäällikön Varuksen armeijan Teutoburgin\nmetsässä, kun roomalainen lähti viemään maailman valtakunnan\nrajapatsaita aina Elbeen saakka. Arminin voiton kautta pelastui\nPohjois-Germanian vapaus. Germanien kylät olivat siihen aikaan vielä\nniin hatarasti rakennetut, että ne vihollisen lähestyessä voitiin\nhelposti hyljätä ja jättää hävitettäviksi, heimon peräytyessä metsiin\nkarjoineen, tavaroineen. Kun viljelys vielä silloin suureksi osaksi oli\nkaskiviljelystä, niin oli enimmäkseen vaimokin mukana.\n\nNe tiedot, mitä meillä on vanhain germanien elämänlaadusta, perustuvat\netupäässä roomalaisen kirjailijan Tacituksen teokseen \"Germania\".\nTacitus kertoo monta piirrettä, jotka ovat omiaan suomalaista lukijaa\nhuvittamaan vertauskohtina. Vanhoilla germaneilla oli loitsu\nja runolaulu suuressa kunniassa. Runoja laulettiin uhreissa,\njuhlatilaisuuksissa, perhejuhlissa, sotaan lähdettäissä. Itsenäisesti\ngermanit kehittivät vanhoja aarialaisia jumaluuskäsitteitä. Aasat\nolivat hyvän, jättiläiset (_Thursen_, tursaat) pahan voimia. Vanhimpia\njumalia oli mannun jumala Mannus. Saksit, Sveevit ja Gootit palvelivat\ntoiskätistä taivaanjumalaa Tiuta, Frankit ja Longobardit toissilmäistä\nWodania. Punapartaista Donaria, joka oli ukonilman ja viljelyksen\njumala, aljettiin vasta myöhemmin palvella, viljelyksen kehittyessä.\nNaisjumalat (Frija, Holda, Nerthus) näyttävät viittaavan yhteiseen\nalkuperäiseen maaemon jumalattareen, joka oli taivaanjumalan puoliso.\nNäitten ylijumalain ohessa uskottiin kaikenlaisiin haltijoihin, hyviin\nja pahoihin henkiin, \"albeihin\", \"nikseihin\" ja tonttuihin,\nvalkyrioihin ja nornoihin. Jumalanpalvelus tapahtui pyhissä lehdoissa.\nJumalan tahtoa ilmaisivat, tulevaisuutta ennustivat pyhät vaimot,\nWodanin valkoinen hepo hirnunnallaan, Donarin tammi kohinallaan ja\narpanappulat.\n\nToisen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla germaniset kansat jälleen\nyrittivät tunkeutua Rooman valtakunnan alueelle. Itäiset heimot,\nMarkomannit, Kvaadit, Hermundurit, Longobardit ja Vandalit hyökkäsivät\nTonavan yli ja tunkeutuivat aina Pohjois-Italiaan saakka (161-180)\nj.Kr., mutta keisari Marcus Aurelius sai heidät vielä tungetuksi\ntakaisin Tonavan taa. Hänen poikansa Commoduksen täytyi kuitenkin jo\nluovuttaa germaneille alueita Tonavan rannoilta, vaikka kuitenkin sillä\nehdolla, että tulokkaat tunnustivat Rooman ylivallan.\n\n\nGermanien hyökkäykset.\n\nToiselta puolelta tapahtui Saksan sisäosissa toinen ratkaiseva kehitys.\nSikäläiset hajalliset heimot, joitten rajat raivauksen edistyessä yhä\nlähenivät, yhtyivät uusiksi ryhmiksi, suuremmiksi heimoiksi. V. 213\nesiintyivät Rheinin ja Tonavan välisen rajamuurin (_Limes_) seuduille\nsveeviläiset _Alamannit_ (Schwaabit), joitten ydinkansa, Semnonit,\nolivat Burgundien ahdistamina hyljänneet vanhat asuinsijansa Oderin ja\nElben välimailla. V. 240 vaiheilla saapuivat _Frankit_ Keski-Rheinin\nvarrelle. Hekin olivat uudempi, sekaantumisen kautta syntynyt heimo.\nToisia vähempiä heimoja yhtyi Sakseihin. Heimojen yhdysside oli vielä\nlöyhä, mutta yleensä ne nyt esiintyivät entistä yksimielisemmin\nRoomalaisia vastaan ja Roomalle koitui siitä entistä suurempi vaara.\n\nWeichselin suupuolesta Gootit levittelivät alojaan etelää kohti niin\ntarmokkaasti, että he jo v:n 230 vaiheilla olivat saapuneet Mustalle\nmerelle, vallaten ajaksi suuren osan Balkanin niemimaatakin. Sieltä\nheidät karkotettiin, mutta Dakian, keisari Trajanuksen perustaman\nmaakunnan, Gootit pitivät. Länsigermanit samoihin aikoihin kulkivat\nrajamuurin poikki ja anastivat kaiken maan Rheiniin saakka. Vieläpä\nRoomalaisten täytyi laskea satojatuhansia germanilaisia uudisasukkaita\nRheinin ja Tonavan poikkikin, Galliaan ja Pannoniaan, jotka ainaisten\nsotain kautta olivat menettäneet suuren osan väestöstään. Rooman\nrajamaakunnat täten vähitellen yhä enemmän germanilaistuivat. Sitä\nmyöden kuin Rooma alkoi armeijaansa palkata yhä enemmän sotaisia\ngermaneja, kasvoi näitten sananvalta itse maailmanvaltakunnassakin.\nToiselta puolen roomalainen sivistys yhä enemmän tunkeutui\nvarsinaiseen Germaniaan. Etelä-Saksan Alamannit muuttuivat kiinteäksi\nmaanviljelysväestöksi. Dakiassa Länsigootit niinikään vakautuivat maata\nviljelemään ja kääntyivät kristinuskoon. Itägoottien mahti sitä vastoin\nhävisi Venäjälle, jossa he olivat valtansa alle laskeneet suomalaisia\nja slaavilaisia kansoja.\n\n\nKansainvaellukset.\n\nTähän saakka germanit olivat Roomalaisilta vallottaneet ainoastaan\nmuutamia rajamaakuntia, ja jos kehitys olisi näin jatkunut, niin Rooman\nvaltakunta ehkä olisi vähitellen voinut ne itseensä sulattaa ja\nyhdistää. Hunnien hyökkäys mursi kuitenkin kehityksen ja sai aikaan\nkansainvaellukset. Suuriin kansainvaelluksiin otti etupäässä osaa\npaimentolaiskannalla eläviä itägermaneja. Länsigermanit sitä vastoin,\njotka jo olivat paikoilleen kiintyneet, eivät lähteneet vaelluksille,\nvaan pysyivät tiloillaan, hiljalleen vain levitellen alojaan\nroomalaisiin rajamaihin. Tämä perusteellinen ero ratkaisi\ngermanilaisten kansain kohtalon. Itägermanilaiset kansat upposivat\nroomalaiseen maailmaan, verestäen sitä, mutta muuttamatta sen\nkansallista luonnetta. Länsigermanit sitä vastoin säilyttivät maansa,\nottivat lisää vain sen verran, kuin saattoivat sulattaa, ja perustivat\nsen kautta Saksan kansan.\n\nSuuret kansainvaellukset alkoivat sen kautta, että Hunnit kukistivat\nGootien valtakunnan, Itägootit seurasivat Hunneja liittolaisina heidän\nretkillään. Pakanalliset Länsigootit koettivat turhaan tehdä\nvastarintaa, kristilliset Länsigootit pakenivat Rooman alueelle, jossa\nhe, Roomalaisten kanssa riitaannuttuaan, vuosikausia ryöstivät Balkanin\npohjoisia maakuntia. Lopulta heille annettiin nykyisessä Bulgariassa\nasuinsijat. Pienempiä itägootilaisia partiokuntia sijotettiin aina\nVähään Aasiaan saakka. Pakanalliset Länsigootit hyökkäsivät Italiaan,\njoutuen sieltä Galliaan, jota heitä ennen Vandalit ja Kvaadit olivat\nhävitelleet. Lopulta nämä kansat hyökkäsivät Espanjaan ja jakoivat sen\nkeskenään, mutta olivat liian vähälukuiset sille kansallista leimaa\nantaakseen. Myöhemmin Länsigootit keisari Honoriukselta saivat\nEtelä-Galliankin, jota he keisarin nimessä hallitsivat. Burgundit,\njotka sillä välin olivat asettuneet Rheinin vasemmalle rannalle,\nWormsin seuduille, pakenivat Hunnien edellä Koillis-Galliaan, jossa\nBourgognen maakunta vielä tänä päivänä kantaa heidän nimeään. Osa\nVandaleista päätyi aina Pohjois-Afrikaan, perustaen siellä valtakunnan,\nmutta kadoten lopulta kokonaan maan entisiin asukkaihin.\n\nNäin oli koko Länsi-Rooman keisarikunta, Italiaa lukuun ottamatta,\njoutunut itägermanilaisten kansain haltuun. Se tapahtui vallotuksen\nkautta, mutta lopulta vallotukset sopimuksien kautta vahvistettiin.\nVallottajista tuli uusi ylimysluokka. Ratkaisevassa kamppailussa\nAttilaa vastaan Roomalaiset ja germanilaiset vallottajat taistelivat\nyksistä puolin länsimaisen sivistyksen ja kristinuskon puolesta,\nvoittaen arojen vallottajan Pohjois-Ranskassa, Katalaunisten kenttäin\nvaltaavassa kansaintappelussa (451). Itägootit vihdoin v. 493\nvaltasivat Italian, kukistaen germanilaisen palkkasoturijoukon\nperustaman väliaikaisen valtakunnan. Heidän valtakuntansa kukistuttua\nLongobardit perustivat Pohjois-Italiaan valtakunnan, joka oli\npitkäikäisempi.\n\nSiten oli vihdoin koko Länsi-Rooma hajaantunut germanilaisiksi\nvaltakunniksi, joissa vähälukuinen germanilainen ylimystö hallitsi\nsivistyneempiä varsinaisia asukkaita ja näihin vähitellen suli. Mutta\nRooman keisarikunnan käsite siitä huolimatta eli, ja myöhemmin koitti\nse aika, jolloin se jälleen uusittiin, vaikka sen painopiste moneksi\najaksi siirtyi Alppien pohjoispuolelle, Saksaan.\n\n\nPohjois-Saksan slaavit.\n\nSaksan kansa -- jos tällä nimityksellä käsitämme kaikkia vanhan\nGermanian kansoja, -- menetti näitten vaelluksien kautta suuren osan\nväestöstään ja samalla alueestaan. Koko maa Elben itäpuolella,\nGermanien varsinainen kantamaa, jäi autioksi, ja hyljätyille tiloille\nmuutti vähitellen slaavilaisia kansoja. Tämä muutto alkoi jo viidennen\nvuosisadan toisella puoliskolla ja sitä jatkui, kunnes lopulta koko\nPohjois-Saksa Saksien aluetta myöden oli slaavilaisten kansain vallassa\nja osaksi on niitten hallussa pysynyt näihin päiviin saakka.\n\nLänsigermanit hajottivat voimiaan ainoastaan Englannin vallottamiseksi.\nOsa Angleista ja Sakseista laski Juuttien avulla tämän maan valtansa\nalle, mutta tekivät työnsä niin perusteellisesti, että Englannista sen\nkautta tuli germanilainen maa.\n\n\nLänsigermanit.\n\nVakiintuneet länsisaksalaiset heimot levittelivät alueitaan vallottavan\nuudisasutuksen kautta. _Friisit_, jotka pitivät hallussaan koko\nPohjanmeren rannikkoa, marsheja ja saaria, ovat uskollisesti näitä\nasuinpaikkojaan säilytelleet kautta aikain. Heidän takanaan\nmannermaalla Saksit laskivat alleen koko maan Elben ja Emsin soitten\nvälillä, etelää kohti aina Werran ja Fuldan yhtymäkohtaan saakka.\nNäitten eteläpuolella vallitsivat _Thüringiläiset_, vanhat Hermundurit,\naluetta Harzin, ylisen Tonavan, Elben keskijuoksun ja Werran välillä.\nAlppien eteismaahan ja yleensä Keski-Tonavan väettömiksi joutuneihin\nseutuihin taas muuttivat Böhmistä v:n 500 vaiheilla Markomannit, saaden\nuudesta kotimaastaan _Bajuvarien_ nimen. Bajuvarit anastivat koko maan\nFichtelgebirgestä Alppien harjanteihin saakka, jopa toisin paikoin\ntunkeutuivat Alppien eteläpuolisiinkin laaksoihin. Heidän uudet\nnaapurinsa, Alamannit, olivat yhdessä Schwaabien kanssa käyttäneet\nhyväkseen roomalaisen vallan kukistumista Galliassa, kulkeneet Rheinin\npoikki, anastaneet Ylä-Rheinin laakson Vogeseja myöden, ja etelään päin\ntunkeutuneet aina Alppien harjanteille saakka. Heidän pohjoispuolellaan\nolivat Frankit, jotka jakautuivat kahteen osaan. _Salilaiset Frankit_\nasuivat alisen, _ripuariset Frankit_ keski-Rheinin varsilla. Hessissä\nasuvain Khattien avulla he olivat levitelleet alojaan yhä kauemmaksi\nGalliaan. Salilaiset Frankit (Batavit, Sigambrit y.m.) anastivat\nkoko nykyisen Alankomaan ja Brabantin. Ripuariset Frankit taas\nvallottivat Maasin ja Moselin seudut Trieriin saakka. Riutunut\nroomalais-keltiläinen väestö kaikkialla kukistettiin ja sulatettiin,\njoten nämä maat kokonaan germanilaistuivat ja kasvoivat yhteen vanhan\ngermanilaisen kantamaan kanssa.\n\nMutta se mitä lännessä voitettiin, saman verran idässä menetettiin.\nKoko maa Elben itäpuolella menetettiin slaavilaisille kansoille.\nAinoastaan muutamia pieniä tähteitä germanilaisista heimoista oli sinne\nvielä jäljelle jäänyt, kuten silingiset Vandalit, joitten nimen\nnykyinen Schlesia on säilyttänyt. Viidennen vuosisadan keskivaiheilta\nsaakka Vendit anastivat Pohjois-Saksan alangon Elbeen saakka. Böhmi,\nMarkomannien vanha kotimaa, josta helpoimmin olisi voinut tulla\ngermanilaisen valtakunnan keskusmaa, joutui Tshekkien haltuun. Mähri ja\nItä-Alpit aina Draun laaksoon saakka saivat niinikään slaavilaisen\nväestön.\n\nVain puolet vanhasta Germaniasta oli siten kuusi saksalaista heimoa,\nFriisit, Saksit, Thüringiläiset, Baijerilaiset, Alamannit ja Frankit,\nsäilyttänyt hallussaan. Ja nämäkin heimot erosivat vielä toisistaan\njyrkästi sekä kielen, että oikeuden ja tapain puolesta. Noin v:n 600\nvaiheilla alkoi kieli kehittyä siihen suuntaan, että pohjoinen ja etelä\nyhä enemmän vieraantuivat toisistaan. Saksalaisilla heimoilla tuskin\noli keskenään minkäänlaista yhteyttä. Ja erinomaisen sitkeään nämä\nheimot pitivät kiinni erikoisuudestaan, ennenkuin ne kiintyivät yhdeksi\nkansaksi.\n\n\n\n\nFrankkien valtakunta.\n\n\nEnsimäinen germanilainen valtakunta syntyi pohjalle, jolla nykyään on\nkaksi vastakkaista suurvaltaa: Ranska ja Saksa. Tämän valtakunnan\nentiset pääosat ovat molempien uusien valtakuntien rajamaat. Se ei\nkuitenkaan ollut pitkäaikainen, vaikka ajoittain hyvinkin laaja.\nMaantieteelliset ja kansalliset olot piankin erottivat Ranskan\nvarsinaisista germanilaisista alueista.\n\n\nMerovingit.\n\nFrankkien valtakunnan perusti ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla\nsaalilaisten Frankkien ruhtinas Klodvig. Vallotettuaan Pohjois-Ranskan\nhän valitsi Parisin pääkaupungikseen, kukisti Alamannit, lannisti\nBurgundien valtakunnan alaisekseen, riisti Länsigooteilta Loiren ja\nGaronnen välisen maan ja pakotti lopulta ripuarisetkin Frankit\ntunnustamaan ylivaltansa.\n\nKlodvig ja osa hänen kansastaan kääntyi kristinuskoon. Vasta tämän\njälkeen alkoi kristinusko saada jalansijaa pakanallisten germanien\nkesken.\n\nKlodvigin jälkeläisten aikana tämä uusi valtakunta yhä laajeni\ngermanilaiselle alueelle. Sekä Thüringiläisten että Baijerilaisten\ntäytyi alistua. Ainoastaan Saksit ja Friisit säilyttivät vapautensa.\n\n\nKarolingit.\n\nMutta näidenkin kansain vuoro lopulta tuli, vaikka vasta uuden\nhallitsijasuvun toimesta. Ensinnä Friisit lannistettiin. Kaarlo Suuri\nlopulta kukisti Saksit (v. 804), pakotti heidät kääntymään\nkristinuskoon ja yhtymään valtakuntaansa. Kun Baijerilaisetkin oli\nsiihen lopullisesti liitetty, niin Frankkien valtakunta käsitti sekä\nkaikki varsinaiset germanilaiset kansat, että enimmät semmoisetkin\nmaat, joita germanit kansainvaelluksen aikana olivat alleen laskeneet,\nvieläpä uusiakin maita. Siihen kuuluivat kaikki Länsi-Rooman\nkeisarikunnan maat Välimeren pohjoispuolella -- lukuun ottamatta\nIberian niemimaata, jonka maurit olivat vallottaneet -- ja lisäksi\navaralta maita alisen ja keskisen Rheinin itäpuolella. Pohjois-Saksan\nalangolle muuttaneet slaavitkin tunnustivat Kaarlo Suuren ylivallan,\nvaikka ylläpitävätkin täydellistä sisällistä itsenäisyyttä. Tämän\nkehityksen päätteeksi uuden maailmanvaltakunnan hallitsija myös\nkruunautti itsensä Rooman keisariksi. Länsi-Rooman keisarikunta oli\nsiten muodollisestikin jälleen henkiin herätetty, mutta sen voiman\nkeskusta oli siirtynyt Välimeren rannoilta kauas pohjoiseen. Kaarlo\nSuuri muutti hovinsakin romanilaiselta alueelta germanilaiselle,\nAacheniin.\n\n\nLäänityslaitoksen kehitys.\n\nTämä nopea valtiollinen kehitys sai vähitellen germanilaisten kansain\nsisällisissäkin oloissa aikaan perinpohjaisia muutoksia, jotka\nvuorostaan jälleen ohjasivat valtiollisen kehityksen uudelle tolalle.\nNämä muutokset saivat alkunsa niissä maissa, joihin germanilaiset\nvallottajat asettuivat hallitsemaan roomalais-keltiläistä väestöä,\nsaattaen tämän tavallaan epäitsenäiseen asemaan. Germanilaiset\nylimykset, jotka ennen olivat hallinneet vapaata kansaa, saivat siellä\nhaltuunsa suuria maaomaisuuksia ja orjuutetun kansan ja säilyttivät\nolot yleensä edelleenkin samalla kannalla. Mutta ei sillä kyllä, he\npyrkivät saattamaan olot varsinaisissa germanilaisissakin maissa\nsamalle tasalle. Muutamat suvut kokosivat vähitellen yhä enemmän maita\nhaltuunsa ja vapaat maanviljelijät joutuivat heistä riippuvaisiksi.\nHeidän täytyi ottaa viljelemänsä maa _lääninä_ vastaan ylimyksiltä.\nSiten syntyi vähitellen läänityslaitos, roomalaisten maaomistusolojen\nja germanilaisten sotilaskuuliaisuuskäsitteitten yhteensulattamisesta.\nTämä järjestelmä syntyi seka-alueella, mutta valtakunnan laajentuessa\nse siirtyi varsinaisiin germanilaisiinkin maihin.\n\nKarolingien ajalla kruunu virkamiestensä kautta ja kirkon avulla\nhallitsi maata. Mutta kuta enemmän läänityslaitos kehittyi, sitä\nenemmän kruunu menetti välitöntä valtaansa, hallitsija muuttui vain\nylimäiseksi lääniherraksi. Ja kun kirkkokin alkoi esiintyä yhä\nitsenäisemmin, niin kehittyi valtakunnassa vallan kolmia jako, joka\nkauan ylläpiti ainaisia sisällisiä ja ulkonaisia riitoja ja esti ehjiä\nvaltakuntia syntymästä. Nopeimmin kokoontui Ranska, roomalaisten\nvalmiiksi tasottama maa. Sitä kauemmin Saksa poti ainaista ristiriitaa,\nvaikka saksalaisellakin alueella syntyi valtakunta. Se tosin saavutti\nmelkoisen ulkonaisen mahtavuuden, mutta pysyi sisällisesti hajanaisena\nja siitä syystä ainaisten mullistusten alaisena.\n\n\nFrankkien valtakunnan hajoaminen.\n\nKaarlo Suuren kuoltua Frankkien laaja valtakunta viipymättä hajaantui.\nSe käsitettiin hallitsijasuvun omaisuudeksi, joka kulki perintönä ja\npalstotettiin perillisten kesken ikäänkuin suuret tilukset. Jotenkin\npian näissä jaoissa kuitenkin luonnollisista maantieteellisistä syistä\npääsi valtaan ryhmitys jonka pohjalle sitten myöhemmin uuden ajan\nvaltakunnat muodostuivat. Valtakunnan läntinen puolisko,\npääasiallisesti nykyinen Ranska, pysyi yhtenä kokonaisuutena, sen\nitäpuoli, varsinaiset germanilaiset maat toisena ja näitten välillä\nulottui Pohjanmerestä pitkin Rheiniä aina Italiaan saakka välimaa, joka\nei kauaakaan voinut pysyä itsenäisenä valtakuntana mahdottoman\nmaantieteellisen muotonsa vuoksi. Siitä tuli molempien naapurien\nvälille ainainen riitamaa.\n\n\n\n\nSaksalais-roomalainen keisarikunta.\n\n\nRanska kokoontui ja vahvistui verraten nopeaan, mutta Kaarlo Suuren\nvaltakunnan germanilaiset osat elivät enimmäkseen ainaisessa\nsekasorrossa. Sen verran oli kuitenkin valtakunta-aate päässyt\njuurtumaan, että yhteisen hallitsijan tarpeellisuus tunnustettiin,\netenkin viikinkien tehdessä pohjoisesta tai madjaarien idästä\nryöstöretkiään syvälle saksalaisiin maihin. Hallitsijan valitsivat\nruhtinaat, mutta hänen valtansa riippui etupäässä siitä, kuinka paljon\nhän osasi koota itselleen omia personallisiakin läänimaita. Milloin\nhallitsijan personallinen mahti oli suuri, silloin hän saattoi verraten\ntarmokkaasti valtakuntaansakin hallita, milloin se heikkeni, silloin\nkohosivat toiset ruhtinaat häntä vastaan ja sekä hallitsijasuvut että\nhallitsijat nopeaan vaihtelivat. Mutta täten kuitenkin syntyi\nvaltakunta, joka sisällisestä hajanaisuudestaan huolimatta ulkonaisesti\nvarttui Europan mahtavimmaksi. Syntyi Saksalais-roomalainen\nkeisarikunta, suureksi osaksi kirkon avulla. Se käsitti pääasiassa\nsamat maat kuin Kaarlo Suuren valtakunta, Ranskaa lukuun ottamatta,\njoka oli pysyvästi eronnut.\n\n\nSaksilaiset keisarit.\n\nHenrik I alkoi saksilaisten keisarien sarjan. Hänen kauttaan vallan\npainopiste siirtyi Pohjois-Saksaan Saksien heimoon, ja tätä seikkaa on\netupäässä kiittäminen siitä, että uusi valtakunta niin nopeaan\nvoimistui ja vakaantui. Ennen kaikkia muita saksalaisia heimoja ovat\njuuri käytännölliset Saksilaiset osottautuneet kykeneviksi valtakuntia\nperustamaan -- ei ole sattuma, että heidän keskuudestaan myöhemminkin\novat syntyneet Saksan etevimmät valtiomiehet. Henrik I:sen aikana\nalkoivat Saksalaiset idässä vallata takaisin germanien vanhoja\nasuinmaita, jotka oli kansainvaelluksessa menetetty slaaveille.\nPohjois-Saksan slaavilaisten maita vollotettiin ja jaettiin\nläänityksinä saksalaisille ruhtinaille, linnoja rakennettiin. Henrikin\nseuraajan, Otto Suuren, aikana valtakunta jo lähenteli Kaarlo Suuren\naikaista mahtavuutta. Nykyisen Ranskan alueista liitettiin Burgundi\nvaltakuntaan, joten saatiin leveämpi tie Italiaan. Siellä Otto Suuri\nkruunautti itsensä Longobardien kuninkaaksi. Madjaarit hän voitti\nBaijerissa Lechin kentällä niin perinpohjin, etteivät he sen koommin\nuskaltaneet Saksan alueelle tunkeutua. V. 962 Otto antoi kruunata\nitsensä Roomassa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi.\n\nOtto Suuren seuraajain aikana valtakunnan painopiste jälleen alkoi\nsiirtyä etelään, lähemmäksi Italiaa, jonne vanhempi sivistys, vanha\nroomalainen loisto, kehittyneemmät olot ja kirkon mahti yhä\nhoukuttelivat saksalaisia. Sen kautta hallitsijan mahti Saksassa\nitsessään jälleen heikentyi, eripuraisuus synnytti ainaisia sisäisiä\nsotia, kukistetut slaavit tekivät kapinan ja ajoivat pois saksalaiset\nisäntänsä, ja pitkät ajat kului, ennenkuin heidät voitiin uudelleen\nlannistaa. Saksin jälkeen tuli Frankista, s.o. keskisen Rheinin, Mainin\nja Neckarin maista valtakunnan päämaa.\n\nHenrik III laajensi valtakuntaa melkoisesti kaakkoon päin, vallottaen\nnykyisen Itävallan maat Tonavan rannalta ja hetkeksi kukistaen\nunkarilaisetkin.\n\nSaksalais-roomalainen valtakunta nautti näihin aikoihin lähes\nvuosisadan melkoista turvallisuutta ulkonaisia vihollisia vastaan ja\nsiitä oli seurauksena eräs kehitys, joka pysyvällä tavalla laajensi\nsaksalaisten kansallisia alueita. Suurien maanomistajien, sekä\nkirkollisten että maallisten johdolla ryhdyttiin uutterasti levittämään\nsekä sisällistä että ulkonaista uudisasutusta. Vuoden 1100 vaiheilla\noli vähitellen uudisasutus edistynyt Harzin, Thüringerwaldin ja\nBöhmerwaldin metsäisiin sisäosiin saakka. Ulkomainen siirtolaisuus\nohjautui etenkin Tonavan slaavilaisiin maakuntiin. Nykyiset Itävallat\nraivattiin metsistä kukoistavaksi saksalaiseksi viljelysmaaksi.\nItä-Alpeissa saksalainen uudisasutus ei sitä vastoin edistynyt\npidemmälle kuin Salzburgiin ja Drauhun, koska siitä itäänpäin\nunkarilaiset yhä häiritsivät asutusta. Kaikkialla harvanlainen\nslaavilainen väestö lannistettiin ja suli vähitellen kokonaan\nsaksalaisiin. Tällä siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan\nkohtaloihin sangen ratkaiseva merkitys, sillä sen kautta kansa yhä\nenemmän jakautui kahden painopisteen välille. Etelä-Saksa ja\nPohjois-Saksa yhä selvemmin erosivat toisistaan ja kävivät sitten\nmyöhemmin erilaisia kohtalojakin kohti.\n\n\nSaksalaisen kultuurin alkuajat.\n\nSaksalaisten heimojen talous, itse valtionkin, talous oli näihin saakka\nollut enimmäkseen luonnontalouden kannalla. Maanviljelys oli\npääelinkeino, maaomaisuus tärkein omaisuuden muoto, yksinpä\nvaltakunnankin tulojen pohjana. Vähitellen alkoivat olot kehittyä,\nItalian edistyneen kultuurin ja taajain sotaretkien vaikutuksesta sekä\nulkonainen että sisäinen liike elpyä. Siellä täällä kirkollinen\ntaideteollisuus jo pyrki tyydyttämään laajempiakin kuin kirkon omia\ntarpeita. Pohjois-saksalaiset kauppiaat yhtyivät \"killoiksi\",\nkäydäkseen vaaranalaista ulkomaista kauppaa yhteiseksi eduksi tai\nvahingoksi. Vähitellen alkoivat saksalaiset alukset Slesvigistä käsin\nnäyttäytyä Itämerelläkin, joka siihen aikaan oli ollut yksinomaan\nSkandinavien ja slaavilaisten kansain hallussa. Eteläsaksalaiset\nkauppiaat taas, etenkin Regensburgista, ylläpitivät liikettä Unkariin,\nPuolaan, Preussiin ja Venäjän Kieviin. Alppien poikki kuljettiin sekä\nroomalaisten solateitä, että uudempia polkuja pitkin Lombardiaan.\nSisällinen kauppaliike vähitellen elpyi, muodostui melkoisia\nmarkkinapaikkoja, jotka samalla olivat rahapaikkojakin, kuten Erfurt,\nWürzburg, Regensburg, Augsburg, Konstanz, y.m. Nopeaan vaurastuivat\nvarsinkin Rheinin kaupungit. Mutta itävaltalaisissa siirtomaissakin\nmuodostui melkoisia saksalaisia kaupungeita. Erikoisen aseman\nsaavuttivat jo silloin kaupan alalla juutalaiset, sillä ainoastaan he\nsaivat tehdä rahakauppaa, s.o. lainata pääomia, koska kirkko kielsi\nkristittyä ottamasta rahoistaan korkoa. Juutalaisista siten tuli\nvälttämättömiä välimiehiä, jotka kuningas itse otti suojeluksensa\nalaisiksi, vaikkei heille myönnetty samaa ihmisarvoa kuin kristityille.\nHeitä tarvittiin, mutta halveksittiin. Siitä pitäen on juutalaisilla\nollut Saksassa suuri rahamahti.\n\nItalialaisen esimerkin mukaan alkoi näihin aikoihin rakennustaidekin\nSaksassa kehittyä. Se tapahtui melkein yksinomaan kirkon ansiosta.\nVanhat kirkot ja luostarit, joista suuri osa vielä oli puusta\nrakennettu, hylättiin kokonaan ja niitten sijaan rakennettiin mahtavia\nkivirakennuksia tornineen ja tapulineen. Näiden rakennusten malli oli\nvielä kauan kauttaaltaan romanilainen. Semmoisia vanhoja rakennuksia on\nmeidän aikoihin saakka säilynyt varsinkin Harzin ympäristössä,\n(Goslarissa, Hildesheimissä y.m.), jossa saksilaiset keisarit pitivät\nhoviaan, Frankkien alueella taas Bambergissä, Mainzissa, Limburgissa,\nSpeierissä, Trierissä ja Kölnissä. Rakennusmestarit ja osasta\ntyömiehetkin olivat kirkon miehiä, vanhimmat julkiset rakennukset\ntemppeleitä. Korkeakin aateli tyytyi melko kauan asumaan\nyksinkertaisissa puisissa linnoissa. Ensimäisen komean kuninkaallisen\ntiluslinnan, \"pfalzin\", rakensi Henrik III Goslariin.\n\nOpetus ja tiede olivat kokonaan kirkonmiesten käsissä ja enimmäkseen\nkirkkoa tarkottivatkin. Onneksi oli, että kirkko tämän ohella otti\nsuojelukseensa vanhat latinalaiset kirjailijatkin, jäljentäen ahkeraan\nheidän teoksiaan. Se tapahtui osaksi siitä syystä, että latinankieli\noli kirkon kieli ja sen monipuolinen tunteminen sen vuoksi\nkirkonmiehille välttämätöntä. Luostareissa kirjotettiin ne\nhistoriallisetkin teokset, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet\nnäitten vaiherikkaitten aikain tapauksia.\n\nMutta niinäkin sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka nyt seurasivat,\nsiihen saakka kunnes Hohenstaufit jälleen kohottivat keisariuden,\nedistyi sisällinen kehitys ripeästi, ehkäpä osaksi juuri niitten\njohdosta. Parempaa turvallisuutta nauttiakseen alkoivat kaupungit yhä\nenemmän sisällisesti järjestyä ja älytä yhteisen avun tarpeellisuuden.\nKaupungeissa alkoi jälleen voimistua kansalaisvapaus, joka maaseudulla\noli maaorjuuteen tukahutettu. Kaupungeissa kehittyi vapaa porvaristo.\nVarhaimmin pääsivät kaupungit monine teollisuuksineen ja liikkeineen\nkehittymään Flanderissa, alasaksalaisella, vaikka Ranskaan kuuluvalla\nalueella, jossa Itämaitten ja Välimeren kauppatiet yhtyivät. Flanderin\nkaupungit ensimäiseksi taivuttivat lääniherransa myöntämään itselleen\nsisällisen oikeudenhoidon ja hallinnon. Saksassa kävi kehitys samaan\nsuuntaan, ensinnä Rheinin varrella, joka oli maan tärkein kauppatie.\nTosin ruhtinaitten yliherruus edelleenkin tunnustettiin, mutta omassa\nhallinnossaan kaupungit niin nopeaan kehittyivät, että ne pian\nsaattoivat menestyksellä kapinoida, päästäkseen kokonaan vapaiksi\nlääniherroistaan, suorastaan kruunun vallanalaisuuteen. Kruunulle\npuolestaan oli tämmöinen kehitys kylläkin edullinen, koska se sai\nkaupungeista vastapainoa sekä hengellisten että maallisten ylimysten\npyyteitä vastaan.\n\n\nHohenstaufit.\n\nFredrik Barbarossan, ensimäisen Hohenstaufin, noustessa\nvaltaistuimelle, joutui vuorostaan Swaabin herttuakunta valtakuntaa\njohtamaan. Sen asema oli välittävä. Toinen puoli kuului Rheinin maihin,\ntoinen puoli Tonavan laaksoon. Ainoastaan Koillis-Saksan kohtaloita oli\ntäältä vaikea ohjata, ja ne sen vuoksi kehittyivätkin itsenäisesti.\nKeisarin huomio enimmäkseen kääntyi edelleenkin Italiaan.\n\nLäänityslaitos oli näihin saakka kehittynyt korkeimmilleen. Saksassa\nvallitsi nelinkertainen läänityskerrosjärjestys. Keisarilta sai\nlääninsä ainoastaan puolentoistakymmentä ruhtinasta, näitten vasalleja\nolivat alemmat lääniherrat. Keskiaikainen ritarilaitos tapoineen, joka\noli ensin kehittynyt Ranskan puolella, yhdistäen toiselta puolen\nromanilaisen hienostuksen, toiselta puolen germanilaisen uskollisuuden\nlääniherraa kohtaan, levisi Saksaankin, ja sen mukana alkoi tuo\nsuurenmoinen linnanrakentaminen, jonka jälkiä vielä tänäpäivänä näkyy\nmelkein jokaisessa saksalaisessa maisemassa. Saksan ritaristo ei asunut\nkaupungeissa, kuten Italian, vaan maatiloillaan. Se oli tähän saakka\ntyytynyt avoimeen matalaan maalaiskartanoon, mutta nyt aljettiin\nkaikkialla rakentaa mahtavia, muureilla suojeltuja linnoja.\nVilkkaimmillaan oli linnain rakentaminen varsinkin yhdennellätoista\nvuosisadalla. Tuhansittain niitä kohosi kaikkiin Saksanmaan ääriin.\n\nRitarielämä kohosi varsinkin ristiretkien innostuksen vallitessa\nkorkeimpaan loistoonsa. Samaan aikaan oli Saksan keisarikunta\nkehittynyt mahtavimmilleen. Molemmatkin esiintyivät koko loistossaan\nniissä juhlissa, jotka vietettiin Mainzissa v. 1184, sen johdosta että\nFredrik Barbarossan molemmat pojat lyötiin ritareiksi. Tilaisuuteen oli\nsaapunut koko länsimainen ritaristo loistavine saattoineen. Kaikkiaan\noli Mainzissa koolla noin 70,000 ritaria, muuta väkeä mainitsematta.\nKaikki eivät likimainkaan saaneet kaupungissa asuinsijoja, vaan\nulkopuolelle oli rakennettu varta vasten toinen kaupunki, joka oli\ntäynnään telttoja, väliaikaisia huoneita ja varta vasten rakennettuja\npalatsejakin.\n\nMutta juuri läänityslaitoksen kiinteä rakennus suuressa määrin vaikutti\nsiihen, että hallitsijat koettivat saada Italian yhä lujemmin\nvaltoihinsa. Italiassa ei tämä järjestelmä ollut yhtä syvälle\nlujittunut, siellä sen vuoksi hallitsijan valtaa voitiin helpommin\nvahvistaa -- samoin kuin oli Ranskassakin tapahtunut. Italiaa\nHohenstaufit sen vuoksi pitivät valtansa päämaana. He tosiaan saivatkin\nlopulta koko Italian valtansa alle, kun normannien perustama\nSisiliankin valtakunta naimisen kautta joutui heidän haltuunsa. Mutta\nkuta enemmän keisarit puuhasivat Italiassa, sitä enemmän Saksan\npikkuruhtinaat, hengelliset ja maalliset, pääsivät itsenäistymään. Jos\nHohenstaufit olisivat voineet laskea koko Italian pysyvästi välittömän\nvaltansa alle, niin he ehkä olisivat voineet sieltä käsin vahvistaa\nvaltaansa Saksassakin ja lujittaa saksalaisetkin maat yhdeksi\nkokonaisuudeksi. Mutta heidän valtansa pysyi Italiassa yhtä epävarmalla\npohjalla paavin vastarinnan kautta, ja kun Pohjois-Italian kaupunkien\nvoimistuttua molempain valtakunnanosain välinen yhteys katkesi, niin\nhajosi lyhyen, vaikka loistavan ajan elettyään Saksalais-roomalainen\nkeisarikunta.\n\n\nKoillis-Saksan saksalaistuminen.\n\nSaksan valtakunnan perustuksia ei laskettu Italiassa, vaan kaukana\nvaltakunnan koillisosassa, eivätkä niitä laskeneet Hohenstaufikeisarit,\nvaan heidän kanssaan kilpaileva Welfien mahtava ruhtinassuku, joka oli\nsaanut elinvoimaisen Saksin valtaansa.\n\nRistiretki-into oli ensimäisenä syynä siihen, että saksilaisen\nritariston toimintatarmo itäkulmalle kääntyi. Ne, jotka eivät\nseuranneet keisaria ristiretkelle Pyhälle maalle, koettivat sen sijaan\nlevittää uskoa Pohjois-Saksan slaavilaisten kesken, ja tästä\nuskonsodasta kehittyi tuo suuripiirteinen uudisasutus- ja\nsiirtolaisliike, jota Saksan on tänä päivänä kiittäminen siitä, että se\npaikka, jossa nykyään valtakunnan pääkaupunki seisoo, on saksalaista\nseutua. Henrik Leijona vallotti Obotritien maan Peeneä myöden\nTanskalaisten avulla (1160-1166), Tanskalaiset vähän myöhemmin\nvallottivat Vendeiltä Rügenin ja tekivät siten lopun heidän\nmerirosvouksistaan. Albrecht Karhu anasti Brandenburgin, puolalainen\nSchlesia erosi vapaaehtoisesti Puolasta, vaikka pysyikin edelleen\npuolalaisten ruhtinaitten vallassa. Mutta ei ainoastaan valtiollisiin\nsaavutuksiin tyydytty. Nämä alueet myös uudisasutuksen kautta\nsaksalaistuivat. Slaavilainen asutus olikin täällä ylen harva,\nainoastaan parempia maita viljeltiin, metsämaat ja suot olivat\nkoskematta. Vallotettuihin maihin alkoi virrata ehtymätön\nsiirtolaistulva varsinaisista saksalaisista maakunnista, Frankista,\nAlankomaista, jotka silloin vielä kuuluivat valtakuntaan, Westfalista,\nThüringistä. Siirtolaisia houkuttelivat varsinkin vapaammat olot,\nparempi omistusoikeus, itsenäisempi sisällinen hallinto, jotka heille\nluvattiin uusissa maissa. Osa slaavilaisista asukkaista muitta mutkitta\najettiin kylistään ja uudisasukkaat anastivat heidän maansa.\nSlaavilaisten entiset yhteismetsät jaettiin siirtolaisten kesken.\nTäällä koillisessa siten kehittyi jotenkin vapaa talonpoikaisluokka,\njota vastoin kaakossa, pitkin Tonavaa etenevässä uudisasutuksessa, olot\nkehittyivät enemmän maaorjuuden kannalle.\n\nKuinka suuria kansallisuusmuutoksia tämän kautta tapahtui nykyisen\nSaksan rintamailla, käy selville siltä, että esim. Lübeck alkuaan oli\nslaavilainen kaupunki, joka vasta vallotuksensa jälkeen muuttui\nsaksalaiseksi. Lübeckistä saksalainen kauppa kahdennellatoista\nvuosisadalla ensi kerran pääsi Itämerelle. Mecklenburgin ja\nBrandenburgin saksalaistuttaminen oli kahdennentoista vuosisadan\npäättyessä melkein loppuun suoritettu. Erzgebirgen pohjoisrinteillä\nsitä vastoin, jossa slaavilaiset olivat vapaaehtoisesti alistuneet\nsaksalaisten ylivaltaan, he kauemmin säilyttivät kansallisuutensakin,\nneljänteentoista ja viidenteentoista vuosisataan, jopa Lausitzissa\nnykyaikoihin saakka. Ensiksi saksalaistui tällä puolella varsinainen\nvuoristo, Erzgebirge, jonka metalliaarteita silloin ruvettiin\nlouhimaan.\n\nTämä uudisasutus tapahtui ilman keisarivallan myötävaikutusta,\nmaallisten ja hengellisten ruhtinaitten johdolla. Siitä syystä uudet\nmaat löyhästi liittyivät keisarikuntaan, päinvastoin tulivat myöhemmin\nuuden pohjoissaksalaisen valtakunnanmuodostuksen keskukseksi.\n\n\nKaupunkien vaurastuminen ja yhteenliittyminen.\n\nRuhtinaat ja heistä riippuvat talonpojat laajensivat saksalaisten\nkansallisia rajoja ulospäin. Kaupungeissa, jotka vahvistuivat keisarien\nturvissa, sitä vastoin kehittyi se kultuuri, jonka pohjalle uusi aika\nrakentui.\n\nVenezian vallan paisuminen Välimeren itäosissa oli kerrassaan muuttanut\nmaailmankaupan tiet. Saksan Välimeren kauppa ei enää kulkenut Rhonea\npitkin, vaan Veneziasta Itä-Alppien poikki keskisen Tonavan varsille,\nWieniin ja Baijerin kaupunkeihin, etenkin Augsburgiin, Milanosta ja\nGenovasta taas Keski-Alppien poikki Rheinin laaksoon, jota myöden\nkauppa edelleen kulki Pohjois-Saksaan. Mainzista ja Kölnistä kasvoivat\nRheinin laakson mahtavimmat kaupungit, mutta niitten ohessa syntyi\nmonta muutakin.\n\nKaupungit yhtyivät liitoiksi, suojellakseen kauppansa vapautta. Mainzin\nja Wormsin aikaansaama liitto (1255) käsitti noin seitsemänkymmentä\nRheininmaitten, Hessin, Wetteraun, Neckarin laakson ja Thüringin\nkaupunkia. Alussa nämä kaupungit vielä olivat ruhtinaitten vallan\nalaisia, mutta sitkeästi ne toinen toisensa jälkeen yrittivät\nsiitä vapautua, päästäkseen suorastaan valtakunnan hallitsijan\nvallanalaisuuteen, _valtakunnankaupungeiksi_ (Reichsstadt). Nopeimmin\ntämän aseman saavuttivat ne kaupungit, jotka olivat hallitsijan omissa\nsukumaissa, kuten Nürnberg, Frankfurt, y.m. Toisten, kuten Kölnin ja\nStrassburgin, täytyi veristen taisteluitten kautta vapautua\nhengellisten lääniherrainsa vallanalaisuudesta. Toiset kaupungit\npääsivät ainoastaan \"_maankaupungeiksi_\", s.o. niitten täytyi\ntunnustaa lääniherransa oikeus sekaantua sisällisiin asioihinsa.\nValtakunnankaupunkeja syntyi varsinkin lännessä ja etelässä;\npohjoisessa ja idässä, varsinkin uusissa siirtolaismaissa, sitä vastoin\nsyntyi etupäässä maankaupungeita, koska hallitsijan valta näissä\nalueissa oli heikko ruhtinaitten vallan rinnalla.\n\n\nHansaliitto.\n\nMahtavin kaikista kaupunkiliitoista oli Hansa, jonka alkuaan\nRheinjokivarren kaupungit perustivat, suojellakseen kauppaansa\nLontoossa, ja johon myöhemmin yhtyivät Pohjois-Saksan tärkeimmät\nkaupungit.\n\nItämeren rannalla oli Lübeck ihmeteltävän nopeasti kehittynyt\ntärkeimmäksi kauppakaupungiksi. Jo kahdennentoista vuosisadan\nalkupuolella se Gotlantiin perusti oman kauppa-asemansa. Lübeckiläiset\nanastivat haltuunsa Itämeren kaupan siihen määrään, että he yksinomaan\nhallitsivat Skånen siihen aikaan erinomaisen tuottavaa sillikalastusta.\n\nGotlannin kilta teki kauppaa etupäässä Pohjoismaihin ja Venäjälle.\nItämeren etelärannalla kuuluivat Hansaan kaikki ne kaupungit, jotka oli\nperustettu Vendeiltä vallattuihin maihin, mutta ylijohto oli\nLübeckillä. Tosin Hansa oikeastaan oli jotenkin löyhä liitto, jonka\npäätarkotus oli yksinomaan kaupan edistäminen, mutta vähitellen\nsaavutti se kuitenkin suuren valtiollisenkin mahtavuuden.\nNeljännellätoista vuosisadalla Hansa menestyksellä taisteli Tanskaa\nvastaan, jonka kuningas oli perinpohjin hävittänyt hansalaisten\nhallitseman Visbyn. Ensimäinen sota tosin hävittiin, mutta toisessa\nvallotettiin Köpenhamina ja Skåne, rauhanteossa Tanskan täytyi myöntää\nHansalle vapaa kauppa koko maassa ja luovuttaa sille Skåne\nviideksikymmeneksi vuodeksi. Ei missään Hansa esiintynyt niin kopeana,\nmahtipontisena ja väkivaltaisena kuin Pohjolassa, jonka kauppaa se\nkokonaan hallitsi.\n\nHansakaupungit möivät Pohjolaan ja Venäjälle oman maansa ja\netelämaitten maantuotteita ja teollisuustavaroita ja toivat\npohjoismaista metsäntuotteita, metalleja, malmeja, karjaa ja turkiksia.\nKauppa tapahtui melkein yksinomaan meritse, kaksimastoisilla, parin\nkolmensadan tonnin vetoisilla aluksilla, \"koggeilla\", joilla etu- ja\ntakakannella oli korkeat varustukset, ynnä mastoissa pesäkkeet laivan\npuolustusta varten. Laivan kuormassa ja kaupoissa oli, paitsi\nkauppiasta, joka itse kulki mukana, myös osallisena kapteeni ja laivan\nmiehistökin, että tämä sitä paremmin piti asiaa omanaan. Merien\nturvattomuuden vuoksi tapahtuivat nämä kauppamatkat aina kesällä\nkauniin sään aikana. Kauppalaivat tavallisesti yhtyivät melko\nlaivastoiksi, joita saattelivat jykevät sotalaivat. Koska laivat olivat\npieniä, niin saattoivat semmoisetkin jokikaupungit kuin Köln ottaa osaa\nnäihin matkoihin. Hyvin verkalleen vähenivät laivaliikkeen vaarat\nsiten, että rakennettiin sinne tänne parhaille liikepaikoille\nmajakoita, taikka satamaväylät viitoilla merkittiin. Hansalaisten\ntärkeimmät matkan määrät olivat suuret hansalaiset kauppahovit\nBrüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa, johon hansalaisten\nlaivat nousivat pitkin Nevaa, Laatokkaa ja Velhojokea. Nämä kauppahovit\nvälittivät kaiken kaupan laivain ja asukkaitten kanssa, niitä\nhallittiin Lübeckistä saksalaisen oikeuden mukaan ja johto oli tarkkaan\njärjestetty. Varsinkin Lontoon ja Bergenin Hansakillat olivat\nmiesvoimaiset ja mahtavat. Sillinpyynnin aikana olivat tuhannet alukset\nliikkeessä Skånen etelärannalla, jossa niihin aikoihin vielä saatiin\nsuunnattomat määrät silliä. Tämä kala oli haluttua paastoruokaa, jonka\nvuoksi sen kauppa oli erinomaisen tuottavaa. Sillinpyynti juuri oli\nsuurena syynä siihen, että Itämeren rantakaupungit pääsivät niin\nloistavaan kehitykseen, sillä paastoruokaa tarvitsi koko maa Alppeja\nmyöden. Sillinpyynnin voitoilla suureksi osaksi rakennettiin ne\nlukuisat komeat kirkot, muurit, tornit, upeat vanhat raatihuoneet ja\nyksityiset talot, joita vielä tänä päivänä ihailemme Pohjois-Saksan\nrantakaupungeissa.\n\n\nKaupunkien sisälliset olot.\n\nSitä myöden kuin kaupungit voimistuivat, ne alkoivat pitää omaa\nsotaväkeä ja ympäröidä itseään muureilla. Varustuksiensa suojassa\nniiden ei enää tarvinnut pelätä jokaisen rosvoritarin tai\npikkuruhtinaan mielivaltaa, ne päinvastoin tehokkaasti suojelivat\nkauppaansa alueensa ulkopuolellakin. Kaupan mukana alkoi kaikenlainen\nkäsiteollisuus kukoistaa kaupungeissa. Yhä enemmän väkeä keräytyi\nniihin suojattomilta maaseuduilta. Käsityöläiset yhtyivät\nammattikunniksi, jotka hyvällä menestyksellä suojelivat jäseniensä\noikeuksia. Kaupungeissa niin ollen vähävaraisetkin nauttivat vapautta\nja turvaa, joka oli maaseuduilta lopen hävinnyt. Toiselta puolen\nkehittyi kaupungeissa rikas kauppaylimystö sekä kaikenlainen tiede ja\ntaito. Tämän varallisuutensa ja edistyksensä nojassa kaupungit\nsaattoivat kauan pitää puoliansa ruhtinasvaltaa vastaan, vaikka se jo\nolikin päässyt Saksassa niin lujasti juurtumaan, että se lopulta jaksoi\nkukistaa kaupungit ja sen kautta pitkiksi ajoiksi estää Saksanmaan\nvaltiollisen uudestumisen kaupunkien luoman kehityksen pohjalle.\n\n\nKaupunkisiirtokunnat.\n\nKaupungitkin ottivat osaa saksalaisuuden levittämiseen saksalaisten\nkansallisten rajain ulkopuolelle.\n\nKolmannentoista vuosisadan alussa alkoi kaupunkisiirtolaisuus, joka\nerinomaisen nopeaan sirotteli saksalaisia kaupunkikeskustoita itään\npäin aina Suomenlahden rannoille, kaakkoa kohti aina Siebenbürgiin\nsaakka. Tälläkin siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan valtiollisiin\nkohtaloihin suuri vaikutus.\n\nSamoin kuin kylät, samoin saksalaiset siirtolaiskaupungitkin syntyivät\nkeskelle slaavilaista aluetta, joko jonkun entisen kylän tilalle, jonka\nnimi otettiin, taikka aivan raivaamattomaan maahan. Nämä uudiskaupungit\neivät syntyneet vähitellen, vaan ne rakennettiin kerrassaan. Ne saivat\nsuorat kadut, vapaan kaupunkihallinnon, joka pohjoisessa mukailtiin\nMagdeburgin ja Lübeckin saksilaista oikeutta noudattaen, kaakossa taas\nfrankkilaisen oikeuden mukaiseksi. Missä näitä kaupungeita perustettiin\nventovieraan kansan keskuuteen, vieläpä vieraan valtion alueelle,\nsiellä ne olivat saksalaisuuden keitaita, yksinpä oikeuteensakin\nnähden, sillä ne ylläpitivät saksalaista oikeuttaan maan omista\noikeusoloista huolimatta. Mutta ainoastaan semmoisissa paikoissa\nsaksalaisuus pääsi voitolle, missä maalaisväestökin saksalaistui.\n\nEnsinnä vallattiin Itämeren eteläranta Weichseliä myöden. Obotritien\nmaahan (nykyiseen Mecklenburgiin) perustettiin Wismar ja Rostock,\nidemmäksi Danzig ja näistä keskustoista tapahtui etupäässä maan\nsaksalaistuminen.\n\nWeichselin itäpuolella uudisasutus ja siihen liittyvä\nsaksalaistuttaminen tapahtui ristiretkien kautta. Puolessa vuosisadassa\nvallotettiin koko merenranta Narvajokeen saakka ja saatettiin\nsaksalaisen ylimystön vallan alaisuuteen. Ensinnä kukistettiin\npakanalliset Preussilaiset, jotka asuivat Niemenin ja Weichselin\nvälillä, sitten Liettualaiset ja vihdoin Virolaiset. Ainoastaan\nWeichselin ja Niemenin välinen maa on kuitenkin tästä anastuksesta\nsäilynyt Saksan yhteydessä ja vähitellen suurimmaksi osaksi\nsaksalaistunut. Mutta niilläkin alueilla, jotka säilyttivät\nkansallisuutensa, ovat kaupungit yhä vieläkin suureksi osaksi\nsaksalaisia.\n\nToisin kehittyi tämä siirtolaisuus Böhmissä ja Mährissä. Böhmin\nhallitsija suosi saksalaisten maahan muuttamista, koska hän toivoi sen\nkautta kohottavansa valtakuntansa kultuuria. Böhmin itäiset, läntiset\nja pohjoiset vuorimaat ja metsäseudut, jotka siihen saakka olivat\nasumattomat, joutuivat kokonaan vuoriteollisuutta taitavan saksalaisen\nväestön haltuun, joka niissä on näihin saakka säilynyt. Muussa osassa\nmaata syntyi taajaan saksalaisia kaupungeita, mutta maaseutu pysyi\ntshekkiläisenä. Böhmin kultuuri joutui siten pitkiksi ajoiksi\nsaksalaisten käsiin, silloin sai saksalaisuus jalansijan, jonka nojalla\nse on viimeisiin saakka voinut ehkäistä maan varsinaisen väestön\nkansallista kehitystä. Böhmin saksalaisuus olisi kehittynyt vielä\npaljon voimallisemmaksi, elleivät hussilaissodat olisi sille antaneet\nniin tuhoisaa iskua.\n\nUnkarikin, joka niin kauan oli hävitysretkillään häirinnyt saksalaisia\nmaita, avasi vihdoin ovensa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Sankempaa\nsaksalaista uudisasutusta ei kuitenkaan syntynyt muuta kuin\nasumattomissa vuorimaissa, kuten Pohjois-Unkarissa, Tatran rinteillä ja\nSiebenbürgissä. Mutta muuallakin Unkarissa syntyi saksalaisia\nkaupungeita, jotka saivat pitää magdeburgilaisen tai baijerilaisen\noikeutensa. Tämä saksalaisuus on Unkarin kultuuriin painanut pysyvän\nleiman, mutta se oli toki liian heikkoa, voidakseen määrätä kansan\nvaltiollisia kohtaloita.\n\nTähän suurenmoiseen siirtolaisuuteen ottivat kaikki Saksan heimot osaa,\nkaakossa toimivat Baijerilaiset ja Schwaabit, etäimpänä koillisessa\nSaksilaiset ja Alafrankit ja näiden eteläpuolella Thüringiläiset ja\nItäfrankit. Niin paljon edelle oli Saksan viljelys jo päässyt itäisistä\nrajamaista, että nämä ehdollaan ottivat vastaan saksalaisia\nvuorimiehiä, ammattilaisia ja kauppiaita, kohottaakseen siten oman maan\ntaloudellista elämää. Kansallinen vaara, joka siihen sisältyi, oli sen\najan ihmisille vielä vieras käsite.\n\nSota- ja kaupparetkillä Italiaan ja Itämaille, Itämeren rannoille ja\nVenäjälle Saksalaiset oppivat tuntemaan vieraita kansoja, jotka olivat\nmitä erilaisimmilla sivistysasteilla. Ajan valistus alkoi syventyä\nmaallikoidenkin kesken, siitä ovat todistuksena ritarien sepittelemät\nrunoelmat, joita näihin aikoihin alkoi syntyä. Hohenstaufien\nperintömaissa varsinkin rehotti tämä hovieepos, jonka tunnetuimmat\nedustajat olivat Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg ja\nbaijerilainen Wolfram von Eschenbach, joka ranskalaisen esikuvan mukaan\nkirjotti \"Parcivalinsa\", keskiajan suuripiirteisimmän kuvauksen\ninhimillisestä elämästä ja pyrkimyksestä nuoruuden kokemattomuudesta\nepäilyksen kautta autuaallisuuteen, korkeimman maallisen ja\ntaivaallisen onnen nautintoon. Itävallassa joku ritari, jonka\nnimi ei ole jälkimaailmalle säilynyt, vanhoista lauluista ja\nhistoriallisista muistoista kirjotti \"Niebelungien\" laulun,\nsaksalaisten kansalliseepoksen, jossa pakanalliset ja kristilliset\nkäsitteet sulavat valtaavaan kuvaukseen kansainvaelluksien\ntaisteluista. Muuan toinen itävaltalainen pohjoismaalaista aihetta\nkäsitellen kirjotti \"Gudrunin\" laulun. Molemmissakin runoelmissa\nkäsitellään ruhtinaan ja vasallin, miehen ja vaimon välisiä suhteita,\nne ovat siinä suhteessa aitogermanilaisia hengentuotteita. Muutkin\nrunoilun lajit, etenkin lyriikka, kehittyivät harvinaisen korkealle.\nLyyrikoiden mestari oli itävaltalainen Walter von der Vogelweide.\n\nRunouden ohella muutkin taiteet kehittymistään kehittyivät, varsinkin\nrakennustaide. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat rakentaa itselleen yhä\nkomeampia linnoja. Hohenstaufit rakensivat Trifelsin, Hagenaun,\nGelnhausenin, Welfit Dankwarderoden, Thüringin maakreivit Wartburgin,\nmuita mainitsematta. Alemman ritariston asumukset sitä vastoin pysyivät\nedelleenkin jotenkin yksinkertaisina. Mutta vielä suurisuuntaisempi oli\nkirkon rakennustyö. Pyöreäkaarinen romanilainen rakennustyyli kehittyi\nkehittymistään, lähennellen suippoholvista gootilaista tyyliä, ja\nvihdoin tämä itsekin saapui Saksaan rajan takaa Ranskasta, joka on sen\nvarsinainen kotimaa.\n\nMuitten maakuntain edellä kulki yhä Rheinin jokivarsi, jossa viljelys\noli vanhin. Mainz, Speier ja Worms rakensivat vanhat tuomiokirkkonsa\nuudestaan entistä komeammiksi. Kölnissä aljettiin rakentaa suunnattoman\nsuurta gootilaista tuomiokirkkoa, joka vasta viime vuosisadalla\nlopullisesti valmistui, Frankissa ja Hessissä noudatettiin esimerkkiä,\njota vastoin Baijerissa ja Schwaabissa kauemmin pidettiin kiinni\nvanhasta romanilaisesta rakennusmallista. Erinomaisen vilkas ja\nitsenäinen käsittelyn puolesta oli rakennustoimi Welfien maissa, Saksin\nlänsiosissa ja Thüringissä, jossa Halberstadtin, Hildesheimin,\nNaumburgin, Merseburgin ja Magdeburgin kaupungit vielä tänä päivänä\nsäilyttävät noilta ajoilta ihania rakennusmuistomerkkejä. Uudemmista\nsiirtomaista varsinkin hopearikas Saksi noudatti esimerkkiä. Komeimpia\nsen aikuisia muistomerkkejä on Saksissa Freibergin tuomiokirkko.\nPohjois-Saksan alangolla sitä vastoin kivien puute pakotti käyttämään\ntiiltä ja samalla yksinkertaisempaa rakennustyyliäkin.\n\n\n\n\nMaaruhtinaiden ja kaupunkien aika.\n\n\nKeskiajan lopulla.\n\nNiinä sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka seurasivat Hohenstaufien\nkukistumista, Saksa valtiollisesti peräti heikontui. Slaavilainen\nBöhmi, jonka siihen saakka oli täytynyt noudattaa keisarikunnan\nkäskyjä, paisui nyt niin mahtavaksi, että se joksikin ajaksi vallotti\nkaikki Tonavan varrella ja Alpeissa olevat nykyisen Itävallan maat aina\nKärnthiä ja Krainia myöden.\n\nHohenstaufien jälkeen jatkui yhä selvemmin se kehitys, joka\nlopullisesti hajotti Saksan kansan kahdeksi suurvallaksi. Kuninkuus\nvakautui pysyväisesti eteläsaksalaisten ruhtinaitten piiriin, yhä\nenemmän joutuivat nykyisen Itävallan maat sen kantamaaksi ja\nPohjois-Saksan alueet sitä myöden vieraantuivat valtakunnasta.\nHallitsija yhä valittiin ja kruunu kulki suvusta toiseen, mutta muita\nsukuja suuremman vaikutuksen hallitsijanvaaleissa saavutti Itävallan\nnykyinen keisarisuku, jonka kantaisä, Habsburgin Rudolf, v. 1273\nvalittiin kuninkaaksi. Hallitusaikanaan osasi Rudolf etupäässä\navioliittojen kautta niin suuressa määrin vahvistaa sukunsa valtaa,\nettä kaikki Itävallan nykyiset maakunnat Tonavan varsilla ja Alpeissa\nsille kuuluivat. Mutta kauan kulki kruunu vielä muissakin suvuissa,\nennenkuin se muuttui Habsburgin huoneessa perinnölliseksi. Saksan\nhallitsijat edelleenkin tekivät retkiä Italiaan, koettaen palauttaa\nkeisarikuntaa ja vanhaa mahtiaan, mutta lyhytaikaisia olivat siellä\nsaavutetut menestykset. Italia yhä enemmän vieraantui Saksalaisten\nvaikutuspiiristä, jäädäkseen hajanaiseksi maaksi, jossa paavi,\nkaupungit ja Napolin kuningaskunta jakoivat vallan. Vieläpä päin\nvastoin paavi alkoi saada yhä enemmän sananvaltaa Saksan\nkuningasvaaliin.\n\nNeljännentoista vuosisadan keskivaiheilla raivosi Saksassa \"musta\nsurma\", joka varsinkin taajaan asutuissa, ajanlaadun mukaan likaisissa\nkaupungeissa teki suunnatonta tuhoa. Tätä seikkaa hyväkseen käyttäen\nsaattoivat ruhtinaat hajottaa Etelä-Saksan kaupunkien liitot,\nkorvaamattomaksi tappioksi vapaan keskisäädyn vastaiselle kehitykselle.\nKaupunkien liiton vastapainoksi oli muodostunut ritariliitto ja\nmolempien välillä syntyi sota, jonka kestäessä maata kamalimmalla\ntavalla hävitettiin. Kuninkaan välityksellä sota päättyi,\nriitakysymykset yhteisesti sovitettiin, mutta kaupunkien liittokunta\nhajotettiin ja ritarien liittokunta jäi voimaan, ja siinä syy, miksi\nkehitys Etelä-Saksassa ei päässyt jatkumaan samalla vapaalla pohjalla\nkuin Pohjois-Saksassa.\n\nMutta toiselta puolen sai sekä ruhtinasvalta että ritaristo samaan\naikaan ankaran iskun, kun mahtavain Habsburgien kaikista ponnistuksista\nhuolimatta heidän varsinainen kantamaansa tähän aikaan vapautui ja\nyhtyi Sveitsin itsenäiseksi liittovaltakunnaksi. Siihen saakka olivat\nsveitsiläiset niin kansallisuudeltaan kuin valtioyhteyden puolesta\nolleet osa Saksan kansasta. Böhmin oli kuitenkin Habsburgin Rudolf\nsaanut uudelleen lannistetuksi. Kaarlo IV aikana siitä tuli valtakunnan\npäämaa. Pragiin perustettiin saksalainen yliopisto, joka pian kehittyi\nkuuluisimmaksi koko Keski-Europassa. Böhmi saksalaistumistaan\nsaksalaistui, näytti tosiaan siltä, kuin siitä lopultakin tulisi\nsaksalaisia yhdistävä keskusmaa, etenkin kun kruunusta kilpailevat\nLützelburgin ja Habsburgin suvut avioliittojen kautta liittyivät\nyhteen. Mutta kuninkaan jakaessa kuollessaan maansa poikainsa kesken\ntämä mahdollisuus hälveni.\n\nSaksan valtakunta puuttui yhtenäisyyttä vielä entistäkin enemmän. Sen\nvuoksi siirtolaisuuden saavutukset suureksi osaksi jälleen menetettiin.\nSisällisesti maa heikontui säätyjen keskinäisten riitain kautta. Yhä\nyleisemmäksi alkoi sen vuoksi käydä vaatimus, että kirkko oli\npuhdistettava ja valtakuntaa vahvistettava. Skandinavian maat\nvähitellen vapautuivat Hansan holhoudesta, idässä Puola voimistui niin,\nettä se pian saattoi anastaa takaisin koko joukon niistä slaavilaisista\nmaista, joita Saksalainen ritarikunta yhä saksalaistutti.\nViidennentoista vuosisadan loppupuolella oli koko maa Weichselin\nsuistamoon saakka Puolan hallussa.\n\n\nBöhmi kukistaa saksalaisuuden.\n\nBöhmissä, jossa saksalaisuus oli nopeaan edistynyt niinä aikoina, kun\nvaltakunnan hallitsija Pragissa asui, tapahtui hussilaissotain kautta\nviidennentoista vuosisadan alkupuoliskolla perinpohjainen muutos. Kun\nJuhana Huss vastoin hallitsijan lupaamaa turvallisuutta oli Konstanzin\nkirkolliskokouksessa poltettu, niin Böhmin tshekkiläinen väestö nousi\nkapinaan, jota ei paavin saarnaama ristiretkikään voinut kukistaa.\nSiitä kehittyi mitä kamalin uskonsota ja samalla myös rotusota.\nTshekkiläiset karkottivat saksalaiset Pragista, ottivat heidän\nomaisuutensa takavarikkoon ja valtasivat kaikkialla maassa kirkot ja\nluostarit. Kuningas Sigismundin ensimäiset ristiretkeläisarmeijat\nvoitettiin v. 1420 ja Böhmin saksalaiset kaupungit toinen toisensa\njälkeen vallotettiin ja hävitettiin. Böhmin varakas saksalainen\nporvaristo tuhottiin, kaupungit muutettiin tshekkiläisiksi. Kun Böhmi\noli saksalaisista puhdistettu, niin lähdettiin hävitysretkille\nSchlesiaan, Lausitziin, Thüringiin, Brandenburgiin, jopa Itämeren\nrannoille saakka. Hajanaisen Saksan puolustuslaitos oli kykenemätön\nnäitä retkiä vastustamaan. Varsinaista armeijaa ei ollut, paikalliset\nnostoväet eivät kyenneet vallottajia pysäyttämään. Maaseutua oli aivan\nmahdoton puolustaa, kaupungit muurineen pitivät paremmin puoliaan.\nVaivalla kokoon saadut ristiretkiarmeijat väistivät miesluvultaan\nheikompia tshekkiläisiä joukkoja. \"Niinkuin hävittäviä laavavirtoja\npurkava tulivuori riehui silloin Böhmi vuoriensa piiristä\", kostaen\nsaksalaisten sorron. Eikä sitä lopultakaan voitu sotaisilla keinoilla\nkukistaa, vaan sekä kirkon että hallitsijan täytyi myöntyä\ntshekkiläisten tärkeimpiin vaatimuksiin. Böhmi edelleenkin pysyi\nvaltakunnan yhteydessä, mutta sisälliset asiansa se oli itse\njärjestänyt, ja kaikiksi ajoiksi se oli ratkaissut kysymyksen,\npysyisikö se slaavilaisena maana.\n\n\nHabsburgin huone.\n\nHajanaisesta Saksasta syntyi tosin uudelleen maailman valtakunta, mutta\nse ei tapahtunut valtiollisen eikä kansallisen kehityksen pohjalla,\nvaan avioliittojen kautta. Avioliittojen kautta Habsburgin huone hankki\nmaita niin laajalti, että kun keisarius sille jälleen joutui, niin se\nhallitsi valtakuntaa, joka laajuuden puolesta saattoi kilpailla Kaarlo\nSuurenkin maailmanvaltakunnan kanssa. Siihen kuuluivat Itävallan maat\nja Böhmi, Alankomaat, Burgundi, Neapel ja Sisilia, vieläpä Espanjakin\nja näitten välillä kaikki saksalaiset maat, jotka kuitenkin edelleenkin\npysyivät ruhtinassukujensa hallussa, vaikka tunnustavatkin keisarin\nylivallan. Valtakunnan valtiopäivillä olivat edustettuina ainoastaan\nruhtinaat ja osa kaupungeista, hallitsijan valta edelleenkin\npääasiallisesti perustui hänen suoranaisten sukumaittensa mahtavuuteen.\nValtakunnan eri osia hallittiin itsenäisesti. Ei edes sotalaitos ollut\nsille kannalle järjestetty, että se olisi hallitsijalle taannut varman\nylivallan. Ruhtinaitten armeijat edelleenkin pääasiallisesti\nperustuivat läänityslaitokseen ja ritaristoon. Tätä armeijaa oli yhä\nvaikeampi koossa pitää suuremmissa sotaisissa yrityksissä, ja lisäksi\nse oli ajan edistyessä käynyt vanhanaikaiseksi ja kaluttomaksi aseeksi.\nSveitsiläiset ensimäiseksi olivat osottaneet, että pitkillä keihäillä\nja kaukoaseilla oli helppo murtaa ritarien kömpelöt panssaroidut rivit,\nkaupungit niinikään olivat useimmiten taistelleet menestyksellä\nniitä vastaan. Kaupungeissa oli ensinnä ruvettu tykkejä ja muita\nampuma-aseita käyttämään, joita vastaan ritarien panssaripaidat olivat\nhuono suoja. Seuraus tästä oli, että ruhtinaat rupesivat, samoin kuin\nkaupungitkin, pitämään palkattuja armeijoja; ritariaikaa seurasi\n\"maanihtien\" aika. Keisari Maximilian Alankomailla sotiessaan\nensimäiseksi käytti suurempia Ylä-Saksasta palkattuja maanihtijoukkoja.\nRahoja armeijansa ylläpitämiseksi ruhtinaat hankkivat pääasiallisesti\nvuoriteollisuuden kautta, joka kaikkialla oli ruhtinaitten yksinoikeus.\nSe kukoisti varsinkin Böhmissä, Erzgebirgessä, Westfalissa, Tirolissa,\nSteiermarkissa, Kärnthissä ja Krainissa. Etupäässä kaivettiin jaloja\nmetalleja, varsinkin hopeata.\n\n\nKaupungit keskiajan lopulla.\n\nEtelä-Saksan kaupungit olivat aikaisemmin menettäneet valtiollisen\nmahtinsa, kun niiden liitto hävitettiin. Myöhemmin tuli Hansan vuoro.\n\nHansa menetti valtansa sekä ulkomaisen kilpailun että kaupunkien\nsisällisen eripuraisuuden vuoksi. Mutta ylä-Saksan kaupungit\nsäilyttivät edelleenkin kauppansa sekä Välimeren maihin, että\nAlankomaihin, vieläpä ottivat osaa Intiankin kauppaan, kun meritie\nsinne oli löydetty, hyötyen varsinkin maustekaupalla. Tämä tuottava\nkauppa kävi Rheiniä myöden. Samalla kauppa kehitti uusia muotoja.\nKorkokanta aleni ja rahakauppa kävi entistä vilkkaammaksi. Pääomia\nalkoi olla yhä enemmän liikkeessä ja niitä käytettiin erinomaisen\ntuottavasti erilaisiin yrityksiin. Samalla alkoi rahoja hämmästyttävän\nnopeaan kokoontua yksiin käsiin. Siten syntyivät aikansa ensimäiset\nrahamahdit, Fuggerit, Welserit, Höchstätterit y.m., jotka ensinnä\nalkoivat rahallisesti vallita kukin kaupunkiaan, ostaa köyhtyneen\naatelin maat, jopa usein rahanlainaajina vaikuttivat ruhtinaittenkin\npolitikaan. Fuggerien pankki hallitsi v:n 1500 vaiheilla Rooman koko\nsilloista rahaliikettä ja oli tärkeä tekijä Europan politikassa. Nämä\nhuoneet vähitellen kukistivat keskiajan sosialistis-ammattikunnallisen\nkehityksen. Tämä pääomallinen kehitys sen vuoksi vaikutti\nperinpohjaisen muutoksen ammattikuntien oloihin. Se hävitti kokonaan\nammattikuntien perustukset. Yksityiset mestarit muuttuivat\ntehtailijoiksi, vaikeuttivat mestariksi pääsyä yhä enemmän. Kisällit\npuolestaan liittyivät yhteen laajemmiksi yhdistyksiksi, ja yrittivät jo\ntyölakkojen kautta vaikuttaa palkkausoloihin.\n\nTämän uuden taloudellisen kehityksen kautta omaisuus kaupungeissa tuli\nentistä epätasaisemmin jaetuksi, mutta siitä huolimatta kaupunkien\nvarallisuus yleensä kohosi. Mutta semmoisia suurkaupunkeja kuin Parisi,\nFirenze tai Venezia, ei Saksassa ollut ainoatakaan. Viidennentoista\nvuosisadan keskivaiheilla oli Nürnbergissä, Saksan suurimmassa\nkaupungissa, noin 20,000 asukasta, Strassburgissa 16,000, Baselissa\nnoin 15,000, Frankfurtissa suurenmoisista markkinoistaan huolimatta\nvain 7,000, Mainzissa 5,000, Rostockissa 14,000 ja Danzigissa yli\n16,000 asukasta. Melkein kaikki kaupungit vielä harjottivat melkoista\nmaanviljelystä. Tätä laajempaakin piiriään ne tavallisesti suojelivat\nmuureilla ja haudoilla ja vartijatorneilla. Kaupunkeja itseään\nympäröivät valtaavat kaksinkertaiset muurit tornineen, portteineen,\netuvarustuksineen. Kadut olivat epäsäännölliset, ahtaat, torit\nniinikään, paitsi itäisissä uudismaissa, joissa alunpitäen oli\nrakennettu suorakatuisia kaupungeita. Talot, joitten kapeat päädyt\nantoivat katuun päin, olivat yleensä puusta rakennetut aina\nneljännelletoista vuosisadalle saakka. Alikerroksessa oli kellarien\npäällä verstaat, ylemmissä kerroksissa asuinhuoneet ja varastohuoneet.\nVasta myöhemmin alkoivat varakkaammat porvarit rakentaa tiilestä tai\nluonnonkivestä ja varustaa taloihinsa lasiakkunoita. Hitaammin edistyi\nsitä vastoin kiveämättömien katujen puhdistaminen tunkioista ja\nkarjasta ja niitä ruvettiin siivoomaan ja valaisemaan. Mutta vaikka\nyksityisten asunnot olivat näin yksinkertaiset, niin sitä komeammat\nolivat julkiset rakennukset, sekä raatihuoneet että kirkot ja\nluostarit. Ammattikunnat mieluimmin asuivat yhdessä samain katujen\nvarsilla, juutalaiset pakosta omassa erikoisessa kaupunginosassaan.\n\n\nMaalaisolot keskiajan lopulla.\n\nKaupunkien hyötyessä maaseutu keskiajan lopulla oli tyhjempi kuin\nkonsanaan. Käsiteollisuus ja kauppa oli melkein kokonaan kaupunkien\nhallussa, jota vastoin sekä aatelin että talonpoikain toimeentulo\nperustui kokonaan luonnontalouteen. Rahan lisääntyessä maantuotteitten\nhinta halpenemistaan halpeni, eivätkä tästä kärsineet ainoastaan\ntalonpojat, vaan myös maalla asuva aateli. Sadottain joutuikin sen\nvuoksi vanhoja aatelissukuja rappiolle ja heidän tiluksensa siirtyivät\nkaupunkien rahaylimystön käsiin. Aatelin sotakuntoisuuskin oli\nhuonontunut, he eivät enää kyenneet kaupungeille puoliaan pitämään, ja\nruhtinaatkin alkoivat tulla toimeen ilman heitä. Yhä useampi sen vuoksi\nantautui rosvouteen, häiriten teillä kaupunkilaisten kauppaa ja\nkorjaten kavalilla hyökkäyksillä anastetun saaliin linnoihinsa.\n\nRaskaimman kuorman alaisina elivät tällä murrosajalla talonpojat. Jo\nkauan he olivat olleet aseettomia ja turvattomia, muutamia erikoisia\nmaakuntia lukuun ottamatta. Väestön lisääntyessä oli maa jaettava yhä\npienempiin palstoihin. Maanviljelijät joutuivat koronkiskurien käsiin,\nvajosivat maaorjuuteen. Siitä kehittyi viidennellätoista vuosisadalla\nvaarallinen maalaisköyhälistö. Ritarit lisäämistään lisäsivät\ntalonpoikainsa verotaakkaa, sitä myöden kuin heidän oma velkataakkansa\nkasvoi. Kamalimmilla rangaistuksilla kiellettiin talonpoikaa\nvahingottamasta suurta metsänriistaa, vaikka se tuhosi hänen\nvainioitaan ja karjojaan.\n\nTosin oli sekä järkeviä suurtilain omistajia että varakkaita\ntalonpoikiakin, mutta yleensä talonpoika kuitenkin tällä ajalla oli\nkaikista yhteiskuntaluokista turvattomimmassa asemassa. Oman\nkotikylänsä ahtaassa piirissä elämäänsä viettäen, kaikesta korkeammasta\nsivistyksestä osattomana, hän vielä joutui yleisen pilkankin alaiseksi,\nsen ajan kaupunkilainen kirjallisuus kuvaa häntä kaiken tyhmyyden ja\nraakuuden perikuvaksi. Ranskassa ja Englannissa oli talonpoika\nvähitellen osannut hankkia itselleen vapautta ja itsenäisyyttä, Böhmin\ntalonpojat varstoillaan voittivat panssaroidut ritarijoukot, Sveitsissä\nhe väkisin anastivat vapautensa ruhtinaitten loistavilta\nritarijoukoilta, mutta Saksassa he olivat ylimystön orjia.\n\nYlenmäärin sorrettuna maalaisväestö sen vuoksi alkoi tehdä kapinoita,\naluksi varsinkin Lounais-Saksassa, jossa se ensinnä pääsi maanihtinä\nvakinaisissa armeijoissa palvelemaan ja jälleen oppi aseitten\nkäytäntöä! Samoin kuin hussilaisuus, samoin nämäkin kapinat perustuivat\nraamattuun. Kaikkialla syntyi salaliittoja, saarnattiin väkivaltaista\nmullistusta, ruhtinaitten kukistamista ja voimallisen keisarikunnan\nperustamista, joka suojelisi talonpoikia, mutta kaikkialla nämä\nyritykset säälimättä tukahutettiin.\n\nMutta ne osottivat vallanpitäjille, että yhteiskunnan alimmissa\nkerroksissa kiehui, ja että tämä liike vihdoin puhkeisi väkivaltaisiin\nmullistuksiin. Kansan syvät rivit olivat kuitenkin vielä syvästi\nuskonnollisia, ja siitä syystä tämä kumousliike sai uskonnollisen\nluonteenkin. Sekin oli valmistanut tietä uskonpuhdistukselle. Toisia\nsyitä olivat tieteen ja valistuksen elpyminen yliopistoissa ja kirkon\nyhä räikeämmäksi käyvä sisällinen rappeutuminen.\n\n\n\n\nUskonpuhdistuksen aika.\n\n\nSamaan aikaan kuin Lounais-Europassa Espanjalaiset ja Portugalilaiset\nlöysivät uuden maailman ja meritien Intiaan, kuin Italiassa\npaavilaisuus vahvisti maallista valtaansa, Roomaan kohosivat komeat\npalatsit, taide kehittyi loistavimpaan kukoistukseensa, tapahtui\nSaksassa uskonpuhdistus. Paavilaisuuden monet väärinkäytökset olivat\nherättäneet sekä valistuneen tieteen, että terveen kansan vihan, ja\ntällä pohjalla Martti Lutherin opetukset levisivät, sytyttivät mielet,\nsynnyttivät virtauksen, joka tempasi sekä säädyt että ruhtinaatkin\nmukaansa.\n\n\nUskonpuhdistus.\n\nHabsburgien valtakunta oli Kaarlo V:nnen aikana mahtavimmillaan. Siihen\nkuuluivat Espanja, Burgundi, Italia ja Alankomaat ja lisäksi Saksan\nvaltakunta, joka kuitenkin jäi melkein sivumaaksi, koska keisari yritti\ntehdä Espanjasta valtansa päämaan. Kaarlo V oli katolisen uskon harras\nkannattaja. Mutta Saksan valtakunnan hallitus, joka tähän aikaan\nsijaitsi Nürnbergissä, edisti siitä huolimatta uskonpuhdistusta, ja\njotenkin yksimielisesti asettuivat säädyt samalle kannalle. Varsinkin\nPohjois-Saksassa asetettiin kirkko puhdistetun uskon pohjalle,\nkatolisen kirkon laajat tilukset otettiin takavarikkoon ja jaettiin\nprotestanttisen kirkon, valtioitten ja ruhtinaitten kesken. Mutta kun\nkeisarin valta oli voitollisten sotien kautta vahvistunut, niin\naljettiin Lutherin saarnaamaa oppia vainota ja Kaarlo V:nnen\njärkähtämätön aikomus oli saattaa Saksassa kaikki ennalleen. Aluksi se\nhänelle onnistuikin. Mutta hallituksensa loppuajalla hänen kuitenkin\ntäytyi, vaikka vastahakoisesti, tunnustaa Saksanmaan valtioille\nsisällinen uskonvapaus. Itse hän tappionsa masentamana luopui vallasta,\njakaen valtakuntansa siten, että hänen veljensä Ferdinand sai Itävallan\nperintömaat ja Saksan keisarivallan, hänen poikansa Filip Espanjan,\nBurgundin ja Italian. Saksanmaa siten pääsi vapaaksi yhteydestään\nItalian ja Espanjan kanssa, joka oli ollut sen sisälliselle\nkehitykselle turmioksi. Mutta sen kautta, että uskonpuhdistus, joka oli\nkoko kansan, varsinkin Pohjois-Saksan omantunnon asia, oli\nkeisarivallan puolelta kärsinyt kaikkea mahdollista vastustusta,\npienempäin maanruhtinaitten voimasta sitä vastoin lopullisesti\nvoittanut, juurtui Saksassa hajaannus yhä syvemmin, saaden nyt sekä\nuskonnollista että kansallista tukea.\n\n\nSaksan sisälliset olot.\n\nUskonpuhdistuksen ajalla sai Saksan kirjakieli varsinaisen\nperustuksensa. Siinäkin oli Luther raamatunkäännöksensä ja\nuskonnollisten kirjainsa, vieläpä uskonnollisen runoutensakin kautta\nuran aukaisijoita. Tämä kirjakieli rakentui osaksi eteläsaksan\nkielelle, jota keisarin hovissa käytettiin, osaksi Keski-Saksan\nruhtinashoveissa käytetylle keskisaksan kielelle. Mutta aivan suureksi\nei saksankielen valta kirjallisuudessa alkuaikoina päässyt, kauan piti\nlatina puoliaan niissäkin piireissä, jotka olivat hyväksyneet\nevankelisen opin.\n\nRiippumatta uskonpuhdistuksesta kehittyivät tähän aikaan Italiasta\ntulleitten vaikutusten nojalla monet taiteet. Rakennustaide alkoi\nluopua kotiutuneesta gootilaisesta tyylistä ja italialainen\nrenessanssitaide, joka nojautui vanhoihin klassillisiin malleihin,\nalkoi Saksassakin nopeaan levitä, muodostuen kuitenkin suuressa määrin\nSaksan olojen mukaiseksi. Saksassa säilytettiin entisen rakennusmallin\nkorkeat harjat ja pystyt päädyt, nurkkaparvekkeet ja tornit, ja\nainoastaan rakennuksen jäsentely ja koristeet mukailivat renessanssin\nmuotoja. Baijeria hallitsevat Wittelsbachit rakensivat sen tyylisiä\nlinnoja Landshutiin, Müncheniin ja Heidelbergiin, Württembergin\nruhtinaat Stuttgartiin, Habsburgit varsinkin Praagiin, Saksia\nhallitsevat Wettinit Torgauhin, Dresdeniin ja Augustusburgiin,\nHohenzollerit Berliniin, Mecklenburgin ruhtinaat Wismariin, ja\naatelikin, varsinkin yläsaksilainen, rakensi itselleen uusia upeita\nlinnoja, osasta Erzgebirgen ylempiin metsäseutuihin saakka. Vanhoista\nkaupungeista varsinkin Augsburg etelässä ja Danzig pohjoisessa\nrakennettiin suureksi osaksi uudelleen renessanssiajan malliin. Tähän\naikaan elivät myös Saksan kuuluimmat maalarit, Dürer Nürnbergissä ja\nHolbein nuorempi Augsburgissa, Lukas Cranach Frankissa. Erinomaisen\nkorkealle kehittyi kaikenlainen taideteollisuus, huoneitten sisustus,\nhuonekalut, aseet, vaatteet, kaikki sai entistä siromman taiteellisen\nkäsittelyyn.\n\nMutta siitä huolimatta Saksanmaan taloudellinen elämä alkoi yhä enemmän\ntyrtyä. Saksanmaa menetti kuudennentoista vuosisadalla asemansa\nmaailmankaupassa. Alkutuotanto tosin pysyi edelleenkin melkoisena.\nMetsiä aljettiin paremmin hoitaa ja niistä saatiin suunnattomat määrät\npuutavaroita. Vuoriteollisuus pysyi tuottavana vuosisadan loppupuolelle\nsaakka, mutta ehtyi sitten, kun jalommat metallit oli jotenkin loppuun\nkaivettu. Mutta maanviljelystä alkoi yhä enemmän rasittaa talonpoikain\nsorrettu tila, joka v. 1559 oikeudellisestikin joutui suuressa osassa\nSaksaa maaorjuuden kannalle. Länsi-Saksan suurtilalliset, jotka\netupäässä elivät talonpoikain suorittamilla veroilla, lisäsivät veroja\nyhä enemmän. Itäisissä uudisasutusmaissa taas ritaristo yhdisti\ntalonpoikain maat tiluksiinsa ja alkoi harjottaa suurviljelystä.\nTalonpoikainen väestö menetti siellä viljelysvapautensakin, se oli\nmaaomaisuuteen kuuluvaa irtaimistoa.\n\nKaupungeissa käsiteollisuus riutui, sitä myöden kuin ulkomainen\nkauppakin katosi. Siitä syystä ammattikunnatkin alkoivat yhä tarkemmin\nrajottaa jäseniensä lukua ja vainota kaikkea vapaata käsityötä.\nSisämaan kaupassa vanhat suuret kauppa- ja markkinapaikat, kuten\nNürnberg, Frankfurt, Leipzig, Magdeburg, Lüneburg, Hampuri, Breslau ja\nStettin, taistelivat vanhan tie- ja tapulioikeutensa puolesta. Mutta\nmonen täytyi sitä varten entistä enemmän turvautua ruhtinaihin, jotka\nmuutoin uhkasivat kuristaa kaupungit, erottamalla ne maaseudusta.\n\nKeskiajalla oli maailmankauppa suureksi osaksi kulkenut Italiasta\nSaksaan, saaden siellä syntymään suuria kauppakaupungeita, niinkuin\nolemme ennen nähneet. Amerikan ja Intian meritien löydön kautta kaupan\nsuunnat muuttuivat. Espanjasta ja Portugalista tuli Europan tärkeimmät\nkauppamaat. Saksanmaan kaupungit ottivat alussa menestyksellä osaa sekä\nAmerikan että Intian kauppaan, vaikka vasta toisessa kädessä. Tämä\nkauppaliike yhä vilkastui, kun Saksa ja Espanja Kaarlo V:nnen aikana\nvaltiollisestikin kuuluivat yhteen. Welser-suku, Augsburgin rikas\nylimyssuku, joka oli yhdessä Fuggerien kanssa lainannut keisarille\nkaksitoista tynnöriä kultaa, muun muassa sai Venezuelan espanjalaiseksi\nläänitykseksi. Fugger-suku taas vallitsi Espanjan vuoriteollisuutta ja\nlainanantajina sen rahamarkkinoitakin. Venezuela kuitenkin\nneljännesvuosisadan kuluttua luovutettiin takaisin Espanjalle ja kun\nLissabonin kauppamahti aleni, Espanjan vallotettua Portugalin, niin\nWelser-suku seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella kukistui.\n\nAlankomaat sitä vastoin, edullista maantieteellistä asemaansa hyväkseen\nkäyttäen, anastivat yhä suuremman sijan merentakaisessa kaupassa.\nBrüggen jälkeen, jonka satama hiekottui, oli Antwerpen kohonnut\nerinomaisen tärkeäksi kauppakaupungiksi, Espanjalaisten kukistettua\nAntwerpenikin, Amsterdam. Pohjoismaissakin alankomaalaisten kauppa\nnopeaan kehittyi, kun Skandinavian maat olivat sen verran voimistuneet,\nettä ne saattoivat tehdä lopun Hansan pakollisesta kauppaylivallasta.\nRuotsi uhkasi katkaista saksalaisten kauppatiet, laskemalla valtansa\nalle yhä enemmän Itämeren rantamaita. 1600:n vaiheilla Hollannin\nkauppalippu vallitsi Itämerellä. Mutta Hollanti oli jo kokonaan\nvieraantunut Saksan valtakunnasta. Hollannin ohella alkoi Englanti\nvoimistua ja liikkua merillä. Englantilaiset alkoivat nyt vuorostaan\ntehdä kauppaa Saksan merisatamissa. Nämä koettivat saada sen\nvaltakunnan välityksellä estetyksi ja lainasivat Espanjalle laivoja ja\nsotatarpeita Englannin nousevan kauppamahdin kukistamiseksi. Siitä\nsuuttuneena kuningatar Elisabeth v. 1597 sulki Hansan viimeisenkin\nsuuren kauppatoimiston, Lontoon teräshovin. Vanhoista Hansakaupungeista\npiti puoliaan ainoastaan Hampuri, joka ei oman etunsa vuoksi suuria\nvälittänyt muusta Saksasta, ynnä Danzig, joka ei edes valtakuntaan\nkuulunut, vaan eli Puolan turvissa.\n\nKahdeksi ja puoleksi vuosisadaksi Saksa siten suljettiin pois\nmaailmankaupasta. Tämä Saksan tulevaisuudelle tuhoisa kehitys oli\nseurauksena valtakunnan heikontumisesta ja maanruhtinaitten vallan\nvahvistumisesta.\n\nSaksan maitten hallinnossa tapahtui tähän aikaan kuitenkin edistyksiä.\nOikeudenkäyttöä koetettiin saada yhtenäisemmälle kannalle. Lait\nalkoivat ulottua kaikille elämän aloille, omaisuuden ja hengen\nturvallisuus alkoi olla entistä parempi, virkamiehistö muodostua ja\nhallinto kehittyä kirjalliselle pohjalle, syntyä keskusvirastolta,\njotka valvoivat virkamiesten toimia. Mutta paikallishallinto pysyi\nedelleenkin enimmäkseen säätyjen käsissä. Kaupungeissa sitä hoitivat\nkauppaylimykset, jotka alkoivat yhä enemmän omistaa kirjallistakin\nsivistystä, maaseudulla aateli, jolla varsinkin itäisissä osissa oli\nalempi hallinto-oikeus ja tuomarivalta, kirkkojen ja koulujen isännyys,\nja evankelisissa maissa suureksi osaksi katolisen kirkon entinen\nomaisuuskin. Mutta vanhasta sotilaallisesta itsenäisyydestään ja\nvaino-oikeudestaan aatelin täytyi vähitellen luopua. Eri valtioissa\nolot kuitenkin kehittyivät suuressa määrin eri tavalla. Varsinaisella\nkansalla vaan ei ollut missään mitään oikeuksia.\n\nSuurisuuntaiseen politikaan, jota Saksa silloin olisi tarvinnut,\ntämmöinen valtakunta oli kykenemätön. Ei ollut yhteisiä päämääriä, eikä\nyhteisiä keinoja niiden saavuttamiseksi. Sisälliset vastakohdat saivat\nvapaasti versota. Vanhan valtiollisen yhteytensä, suurvalta-asemansa\nmenettänyt Saksan kansa joutui musertavan kohtaloniskun uhriksi.\n\n\nUskonvainot. Kolmenkymmenen vuoden sota.\n\nEvankelinen usko oli Kaarlo V:nnen hallituksen viimeisinä vuosina\nsaanut suurimmassa osassa Saksaa suvaitun aseman, Pohjois-Saksassa\nsiitä oli tullut maanuskonto. Seuraavina aikoina valtasi mieliä\nlamaannus, evankelisissakin piireissä pääsivät valtaan sisälliset\nuskonriidat, maalliset pyyteet heikonsivat taistelun synnyttämää\nsiveellistä voimaa. Sitä ankarammin katolilaisuus näinä jälkiaikoina\nvarustausi taisteluun, voittaakseen takaisin menetetyn valta-asemansa.\nJesuiittain veljeskunta perustettiin yksinomaan sitä varten, ja pian se\nsai keisarin hovissa Wienissä ratkaisevan vaikutusvallan. Mutta vielä\nenemmän keisarit valtiollisista syistä rupesivat katolisen kirkon\npuolustajiksi. Kaarlo V:nnen lähimmät seuraajat tosin koettivat\nylläpitää uskonnollista rauhaa. Mutta seitsemännentoista vuosisadan\nalussa oli jännitys kuitenkin kasvanut niin pelottavaksi, että\nevankeliset ruhtinaat tekivät liiton yhteisiä etuja puolustaakseen,\nkatolilaiset taas liigansa, jonka tarkotus oli katolinuskon\npalauttaminen kaikkialla. Evankelisten ruhtinaitten puolella oli\nRanska, katolisten Espanja. Kahden ulkovallan vaikutus kilpaili\nSaksassa. V:sta 1608 evankeliset säädyt eivät enää ottaneet osaa\nvaltiopäivien töihin.\n\nKolmenkymmenen vuoden sota alkoi Böhmissä, jossa keisarit väkivallalla\nkoettivat tukahuttaa evankelisen opin. V. 1619 oli Ferdinand II noussut\nvaltaistuimelle ja hän otti katolilaisuuden asian kokonaan omakseen.\nBöhmissä katolilaisuus asevoimalla saatettiin kaikkialla jälleen\nvoimaan. Sitten keisarin armeijat lähtivät Etelä-Saksan evankelista\nkirkkoa tukahuttamaan. Protestanttinen liitto nousi sopimuksensa mukaan\nuskoa puolustamaan, mutta sen toimet olivat epäröiviä ja puuttuivat\nyksimielisyyttä ja tarmoa. Wallenstein vallotti keisarin armeijan\nylipäällikkönä vielä suurimman osan Pohjois-Saksastakin ja suunnitteli\njo sotaretkeä Ruotsiakin vastaan. Keskellä näitä suuria tuumiaan hän\nkuitenkin kateellisten katolisten ruhtinaitten vaatimuksesta sai\neronsa. Tämän kautta keisarin sotatoimet lamaantuivat, ja lisäksi\nsaivat Saksan hätääntyneet protestantit apua Ruotsilta. Kuningas Kustaa\nII Adolf nousi v. 1630 maihin Pommerin rannalle. Saksan evankelisetkin\nruhtinaat kuitenkin, epäillen Ruotsin valtiollisia tarkotuksia,\nkannattivat häntä alussa heikosti. Breitenfeldtin loistava voitto,\njossa Tilly perinpohjin lyötiin, muutti yhdellä iskulla aseman Ruotsin\neduksi. Koko Pohjois-Saksa oli samalla vapautettu keisarillisesta\nsotaväestä, joka oli sitä julmasti hävittänyt ja ryöstänyt. Sota\nsiirtyi Böhmiin ja Etelä-Saksaan. Entistä tehokkaammin ryhtyivät\nPohjois-Saksan evankeliset ruhtinaat nyt auttamaan Ruotsin armeijoja.\nToiselta puolen Ranska, jonka kanssa samat ruhtinaat olivat jo\naikaisemmin silloin tällöin olleet välipuheissa, teki Ruotsin kanssa\nliiton, auttaen sitä alussa rahallisesti, myöhemmin armeijoillaankin.\nSe ei suinkaan tapahtunut uskonpuhdistuksen harrastuksesta, vaan\nvaltiollisista syistä. Ranskalla oli etua siitä, ettei keisarivalta\npäässyt Saksassa vahvistumaan, se sen vuoksi, mikäli saattoi, ylläpiti\nSaksan sisällistä hajanaisuutta. Samaa politikaa on Ranska myöhemminkin\nuskollisesti noudattanut.\n\nRuotsin armeijat -- niiden mukana suomalaisetkin -- vallottivat pian\nkoko Saksan ja uhkasivat jo keisarin perintömaita ja Wieniä. Hädissään\nkeisari silloin teki sovinnon Wallensteinin kanssa, tämä kokosi\narmeijan ruotsalaisten selkäpuolella, Kustaa II Adolfin täytyi,\nNürnbergin pelastettuaan, kääntyä takaisin Saksiin, jossa hän Lützenin\nkentällä (v. 1632) sai surmansa voitollisessa tappelussa.\n\nSodan seuraavassa vaiheessa pohjoissaksalaiset ruhtinaat, etupäässä\nBrandenburg ja Saksi, pysyivät erillään sodasta, heikontaen siten\nsuuressa määrin Ruotsin sotatoimia. Sitä tehokkaammin antoi kuitenkin\nRanska apuaan. Vaihtelevalla onnella käytiin sen jälkeen sotaa yli\npuolentoista vuosikymmentä, Saksan maita kamalimmin hävitettiin. Sota\noli, Ranskan siihen sekaannuttua, saanut kokonaan valtiollisen\nluonteen. Lopulta keisari Ferdinand III joutui niin ahtaalle, että\nhänen täytyi suostua rauhaan, joka tehtiin Westfalin Münsterissä ja\nOsnabrückissä v. 1648. Tässä rauhassa vakuutettiin Saksassa\nuskonnonvapaus, keisarin perintömaita lukuun ottamatta, joissa\nkatolinuskon väkivaltaista palauttamista jatkettiin. Ranska sai osan\nElsassista, Ruotsi Saksan valtakuntaan kuuluvana läänityksenä osan\nItämeren etelärannikosta, muun muassa Oderin suistamon ja Stettinin\nkaupungin. Alankomaitten ja Sveitsin itsenäisyys lopullisesti\ntunnustettiin. Saksalaisten ruhtinaittenkin alueita jonkun verran\nvaihdeltiin, Brandenburg sai Taka-Pommerin, Magdeburgin ja pienempiä\nalueita, Baijeri Ylä-Pfalzin. Mutta tärkeämpi oli se seikka, että\nheille myönnettiin oikeus tehdä ulkovaltain kanssa liittoja.\nTosin säilytettiin valtakunnan valtiopäivät, joissa paitsi\nvaaliruhtinaita ja muita maallisia ja hengellisiä ruhtinaita ainoastaan\nvaltakunnankaupungeilla oli edustajia, mutta valtiopäivät olivat vielä\nentistäkin enemmän heikontuneet.\n\nAinoastaan nimi ja käsite oli Saksan valtakunnasta jäänyt\njäljelle. Todellisuudessa se ei enää ollut valtakunta, eikä edes\nvaltioliittokaan. Seuraavina aikoina näiden muutosten vaikutukset\ntulivatkin väleen näkyviin. Brandenburg alkoi ennen muita esiintyä\nitsenäisesti ulkomaitakin kohtaan ja voimistua voimistumistaan, kunnes\nsiitä varttui Preussin kuningaskunta.\n\n\nHävitetty Saksa.\n\nSuunnattoman hinnan oli Saksan kansa saanut maksaa uskonvapaudestaan.\nSe oli menettänyt kaiken valtiollisen mahtinsa, joutunut naapurivaltain\nholhouksen alaiseksi, ja lisäksi se oli niin perinpohjin hävitetty,\nettä väestö oli vähentynyt kolmasosaan entisestään. Suunnattomat määrät\nomaisuutta oli menetetty, kokonaisia ammatinhaaroja oli saanut\nsurmaniskun, kauhistuttava raaistus päässyt valtaan, ulkomaalaisuus\nkaikilla aloilla tunkeutunut ensi sijalle. Valtakunnassa, jossa 1620:n\nvaiheilla vielä oli 13 miljonaa asukasta, oli v. 1650 tuskin neljää\nmiljonaa. Enemmän kuin kaksitoistatuhatta kylää ja kaupunkia oli\nhävitetty. Monesta ei ole meidän päiviimme nimeäkään säilynyt.\nVarsinkin Baijeri, Böhmi, Schlesia, Württemberg, Elsass, Franki ja\nHessi olivat sodan kautta kärsineet. Pitkillä matkoilla ei ollut\njäljellä ainoatakaan kylää. Vielä v. 1700 oli enemmän kuin kolmas osa\nennen viljellystä maasta mahona. Työvoimia puuttui melkein kaikkialla,\nraha ja tavara oli maasta viety. \"Ei koskaan ole suuri uudenaikainen\nkansa joutunut niin kamalan kohtalon uhriksi!\" huudahtaa eräs\nhistoriankirjottaja. Kolmenkymmenen vuoden sota oli Saksan \"Iso viha\".\nHansa oli menettänyt mahtinsa tähteetkin; samoin kuin Hansa ennen\nPohjoismaissa, samoin nyt Pohjoismaat isännöivät Saksan rannoilla.\nDanzig menetti suuren viljakauppansa. Etelä-Saksan kaupunkien täytyi\nlakata kauppaa käymästä Italian kaupunkeihin. Näihin aikoihin elpyi\nRheinillä suurenmoinen tukinuitto, kun Alankomaitten rikkaat kaupungit\nalkoivat tuottaa Schwarzwaldista puita laivain rakentamiseen. Mutta\nmelkein kokonaisen vuosisadan olikin tämä tukinuitto melkein ainoa\nliike, mitä ennen vilkas Rhein välitti. Kuitenkin olivat kaupungit\nsodan kautta kärsineet verraten vähemmän kuin maaseutu. Muutamat\nYlä-Saksan ja Rheinin kaupungit olivat sodan kautta hyötyneetkin\nkoronkiskomisen ynnä sotamiesten ryöstämän tavaran ostamisen ja\nmyymisen kautta. Ryöstetty tavara myytiin hyvällä voitolla\nAlankomaihin.\n\nSeuraavana pimeänä aikana, jolloin murha ja ryöstö olivat jokapäiväisiä\ntapauksia, huolimatta äärettömän ankarista rangaistuksista, tapahtuivat\nlukuisat noitain vainot, evankelisissa maissa melkein vielä\nsäälimättömämmällä julmuudella kuin katolisissa. Oikeudenkäytössä\nkidutus kehittyi vielä julmemmaksi kuin keskiajalla. Yliopistot\npikemmin lisäsivät kuin heikonsivat aikansa taikaluuloa.\n\n\nSaksan kansan alennuksen aika.\n\nKolmenkymmenen vuoden sodan jälkeisinä aikoina saavutti Ranska Saksan\nläntisissä maissa yhä lujemman jalansijan. Ludvig XIV saattoi anastaa\nsekä koko Elsassin että Lothringin ja vielä kamalammin kuin\nkolmenkymmenen vuoden sodassa hävittää koko Ylä-Rheinin laaksoa. Saksan\nkeisari kykeni tätä entistä vähemmän estämään siitä syystä, että samaan\naikaan Turkkilaiset idästä kohden uhkasivat Habsburgien perintömaita,\npiirittäen jo Wieniäkin. Puolan avulla tämä hyökkäys torjuttiin, Unkari\nvallotettiin takaisin. Saksin vaaliruhtinas kääntyi katolinuskoon ja\nsai tämän kautta ajaksi Puolan valtaistuimen, kunnes Ruotsin kuningas\nKaarlo XII pakotti hänet siitä luopumaan. Brandenburgin vaaliruhtinas\nv. 1701 kruunasi itsensä sukumaana perimänsä Preussin kuninkaaksi,\nmutta piti kuitenkin edelleenkin Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaa\nvarsinaisena päämaanaan. Hannover sitä vastoin, jonka vaaliruhtinas\nperimäoikeuden nojalla v. 1714 nousi Englannin valtaistuimelle, joutui\npersonali-unioniin Englannin kanssa ja oli vuoteen 1837 muusta Saksasta\nerotettuna.\n\nSaksan ruhtinashoveissa pääsi 18:lla vuosisadalla yhä enemmän valtaan\nranskalainen ylellisyys, ranskalainen vaateparsi ja tapa, mutta ne\neivät saavuttaneet ranskalaista hienostusta, vaan kuluttivat\nalamaisilta kiskomansa rahat ylellisyyteen. Tuhlauksessa varsinkin\nSaksi antoi muille esimerkkiä. Preussi kuitenkin oli poikkeus, Preussin\nhallitsijat isällisellä huolenpidolla omistivat voimansa maan\ntaloudellisen tilan parantamiselle. Ja vaikka tämän nousevan\nvaltakunnan alueet olivat niin hajallaan, jopa aivan toisistaan\nerotettuina, niin pääsi se kuitenkin siihen määrään voimistumaan, että\nsiitä oli tuleva Saksan valtakunnan perustus. Tämä oli varsinkin\n\"suuren vaaliruhtinaan\" Fredrik Vilhelmin ansio (1640-88). Samalla kuin\nPreussin hallitsijat noudattivat sekä valtion taloudessa että omassakin\ntaloudessaan mitä suurinta säästäväisyyttä, he käyttivät kaikki\nliikenevät varansa melkoisen armeijan ylläpitämiseen. V. 1740 Preussi\nTukholman rauhassa sai Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin.\nVarsinkin Fredrik II (1740-86) kohotti valtaavasti Preussin sekä\nsisäistä että ulkonaista voimaa. Hän kuivatti soita, levitti asutusta,\nauttoi alamaisiaan vaikeissa oloissa, mutta kävi samalla menestyksellä\nsotia, päämääränään Preussin kohottaminen Saksan johtavaksi vallaksi.\nPuolalta hän riisti Länsi-Preussin, Itävallalta Schlesian. Loistavien\nvoittojensa kautta usein ylivoimaisista vihollisista, murtumattoman\nsitkeytensä kautta raskaimmissakin vastoinkäymisissä Fredrik II kohotti\nPreussin kansan itseluottamusta ja kansallistuntoa, teki maastaan\nsuurvallan. Menestyksellä hän esti Itävaltaa enää saamasta Saksan\nnimellisessä valtakunnassa takaisin entistä mahtiasemaansa. Puolan\nensimäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja osan Suur-Puolaa,\ntoisessa Danzigin ja Thornin sekä loput Suur-Puolasta. Kansansa\nvalistumisestakin piti tämä itse erinomaisen valistunut ruhtinas\nhuolta.\n\nMutta Fredrik II:sen seuraajain aikana Preussi jälleen rapistui,\nvaikkei siihen määrään kuin jotkut muut Saksan pienistä valtioista,\njoiden ruhtinaat, saadakseen rahoja ylelliseen hovinpitoon, möivät\nalamaisiaan sotamiehiksi ulkomaille, varsinkin Englantiin. Niinpä\nmyytiin Amerikkaan 30,000 saksalaista tappelemaan Yhdysvaltoja vastaan.\nMuista pienistä hoveista oli Weimarin hovi loistava poikkeus. Se oli\nSaksan kohoovan runouden suojelija, siellä saivat sekä Schiller että\nGöthe että monet muut Saksan klassillisen ajan runoilijat tyyssijan ja\ntoimeentulon.\n\nMutta Saksanmaan aineellinen vaurastuminen 18:lla vuosisadalla yleensä\nedistyi melkoisesti. Vuosisadan loppupuoliskolla ryhtyivät\nvalistuneimmat valtiomiehet toimiin maaorjuuden lakkauttamiseksi.\nPerustettiin ensimäiset maanviljelysopistot, maanviljelysyhdistykset,\nmaanviljelyskirjallisuuden perusteet laskettiin. Kaupungit vähitellen\nvaurastuivat Kolmenkymmenen vuoden sodan hävityksistä, vaikkeivät enää\nsaavuttaneetkaan keskiaikaista mahtiansa. Kauppaa rasittivat sisämaan\ntullit, joita oli niin tiheässä, että esim. laivan, joka kulki Rheiniä\npitkin Strassburgista Hollantiin, täytyi välillä maksaa tullia 30\ntulliasemalla. Weserillä oli 19, Elbellä 35, Mainilla 33 tulliasemaa.\nEdullisesti taas vaikutti liikkeeseen se, että muuttovapaus vähitellen\nalkoi tulla tunnustetuksi. Sitä ennen ei alamainen saanut muuttaa\ntoisesta Saksankaan maasta toiseen ilman lupaa, josta usein vaadittiin\nmelkoinen vero. Saksanmaan väkiluku kohosi puolessatoista vuosisadassa\n(1650-1800) 4 miljonasta 26 miljonaan. Mutta Saksalaisilla ei enää\nollut samaa toimintatarmoa kuin edellisinä vuosisatoina. Ennen oli edes\nkaupungeilla ollut melkoinen vapaus. Valtioiden kehityttyä täydellisen\nitsevaltiuden kannalle ei sitä vapautta enää ollut millään\nkansanluokalla.\n\n\nRanskan vallankumouksen ja Napoleon I:sen aika.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan valistusfilosofia, joka Ranskassa lopulta\njohti vallankumoukseen, oli Saksassakin valmistanut alaa uusille sekä\nvaltiollisille että yhteiskunnallisille liikkeille. Saksan\nvalistuneissa piireissä sen vuoksi tervehdittiinkin yleisellä\ntyytyväisyydellä vallankumouksen ensi vaiheita. Mutta kun kumous\nmuuttui hirmuvallaksi, niin mielipiteetkin kääntyivät, monarkinen aate\nvoimistui ja vanhoillisuus sai uusia voimia. Syynä tähän oli sekin\nseikka, että kumouksellinen Ranska, sisällistä voimaa saavuttaakseen,\nkäänsi ulkomaita kohtaan sodan. Vallankumous ja siitä versonut\nNapoleonin keisarivalta taistelivat menestyksellä. Vallankumousta\nvastaan liittyneitten valtain, Venäjän, Itävallan ja Preussin, täytyi\nperäytyä Ranskan alueelta, pian ne eivät voineet omiakaan alueitaan\npuolustaa, vaan Saksan ja Itävallan yli hyökyi myrskylaine, joka nämä\nmaat ajaksi kokonaan peitti tulvillaan, pyyhkäsi olemattomiin Saksan\nvaltakunnan ja sen valtiot ja levitti Ranskan ylivallan Venäjän rajalle\nsaakka. Sekä Itävallan että Preussin täytyi, monet sodat sodittuaan,\nnöyrtyä Napoleonin edessä, suostua hänen määräämiinsä rajoihin, seurata\nhäntä vihdoin onnettomalle sotaretkelle Venäjän sydämeen. Napoleon\nmielin määrin muutteli Saksanmaan karttaa. Ensinnäkin hän hävitti\nRheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa joukon melkoisia hengellisiä\nruhtinaskuntia, jotka siellä valtakuntakäsitteen turvissa olivat\neläneet ja säilyttäneet katolilaisina nämä maat. Semmoisia olivat\nMoselin laaksossa Trierin arkkihiippakunta, Rheinin vasemmalla rannalla\nKölnin arkkihiippakunta, Westfalissa Münsterin hiippakunta sekä Mainin\nlaaksossa Mainzin, Würzburgin ja Bambergin hiippakunnat. Nämä muutokset\njäivät pysyviksi, hengelliset herrat eivät sen koommin saaneet\nalueitaan takaisin. Varsinaisen Ranskan raja siirrettiin koillisessa\naina Elbeen saakka. Preussi ja Itävalta tosin säilyivät valtakuntina,\nmutta niitten ja Ranskan rajain väliset maat yhdistettiin \"Rheinin\nliitoksi\", joka oli Napoleonin käskyn alainen. Siihen kuuluivat\nBaijeri, Württemberg, Badi, Hessi-Darmstadt, Berg (Rheinin varrella),\nNassau y.m. Liittolaisilleen Napoleon auliisti jakoi arvonimiä:\nSaksista tuli kuningaskunta, Baijerista ja Württembergistä niinikään,\nBadista ja Hessistä suurherttuakuntia. Itävallan keisari luopui\nkaikista vaatimuksista näihin maihin ja tyytyi arvonimeen: Itävallan\nperinnöllinen keisari. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli siten\nvihdoin muodollisestikin lakannut olemassa olemasta. Pohjois-Saksassa\nmuodostettiin Hannoverista ja muista maista Westfalin kuningaskunta,\njonka Napoleon antoi nuorimmalle veljelleen. Näin Saksan maita, joita\nvanhat läänityslaitoksen aikuiset perimäolot olivat pysyttäneet niin\npienissä liuskoissa, niin voimattomina suurempiin yhteisiin tehtäviin,\nnyt hävitti, palotteli ja yhdisteli muutamassa vuodessa mielin määrin\nmies, joka vielä vuosikymmen takaperin oli ollut pieni ranskalainen\nupseeri. Ja tämä vallottaja lähetteli nyt miten halutti saksalaisia\nvertaan vuodattamaan milloin minnekin etäisiin maihin, joihin hän\nvaltaansa levitteli, hänen itsekkäitä suunnitelmiaan toteuttamaan.\nSaksa ei tosin joutunut yhtä suuren hävityksen alaiseksi kuin\nKolmenkymmenen vuoden sodassa, mutta nöyryytys oli vielä masentavampi.\nMutta siitäkin huolimatta piti suuri osa silloisesta Saksan kansasta\nNapoleonia vapauttajanaan, sillä paljon hyödyllisiä uudistuksiakin hän\ntoi mukanaan. Rheinin Liiton maissa oikeudenkäyttö ja raha-asiain\nhoito, ranskalaisen esimerkin mukaan, järjestettiin yksinkertaiselle\najanmukaiselle kannalle, sotalaitos järjestettiin ajanmukaiseksi,\nvanhat säätyetuoikeudet kumottiin, kirkon omaisuus otettiin\ntakavarikkoon ja käytettiin muihin tarkotuksiin, liikkeen salvat\nkumottiin, ammattipakon poistamisen kautta ammattielämä elpyi entistä\nvireämmäksi. Sanalla sanoen, yhdessä suursiivouksessa lakaistiin pois\npaljon vanhaa romua, joka oli estänyt kansan elämää vapaasti\nkehittymästä.\n\nJa tämä esimerkki pakotti Preussinkin ryhtymään perinpohjaiseen\nsisälliseen uudistukseen, jonka välttämättömyyden etevät ja\nisänmaalliset miehet älysivät.\n\nNiin rasittavaksi kävi kuitenkin Napoleonin mielivalta Saksassa, että\nse vihdoinkin viritti Saksassa isänmaallisen innostuksen, joka liittyi\nruhtinaitten ponnistuksiin maittensa ja valtaistuimiensa puolesta.\nPreussissa tämä kansallinen hehku ensinnä kohosi ja se voimistui niin\nmahtavaksi, että se tempasi masennetun hallituksenkin mukanaan.\nNapoleonin armeijan jouduttua Venäjällä tuhon omaksi Preussi alkoi\nylimielistä käskijää vastaan sodan. Venäjä oli tässä sodassa\nluonnollinen liittolainen. Englanti niinikään, pian liittoon yhtyi\nItävaltakin, vaikka Preussin ja Itävallan vanha ristiriita esti\ntätäkään sotaa käymästä niin suurella tarmolla, kuin olot olisivat\nmyöden antaneet. Mutta Rheinin liittoon kuuluvat vallat sitä vastoin\npysyivät Napoleonin puolella osasta ruhtinaitten itsekkäistä huolista,\nosasta ehkä kansan suosiosta. Vasta kun ensimäinen ratkaiseva voitto\noli saatu Leipzigin suuressa kansaintaistelussa (1813), luopuivat\nRheinin liiton ruhtinaat Napoleonista, kun heille vakuutettiin, että he\nsaisivat maansa pitää. Heidänkin maistaan nostettiin sotaväkeä, joka\nnyt sai kääntää aseensa Ranskalaisia vastaan, sen sijaan että se\nedellisissä taisteluissa oli omia maanmiehiään vastaan taistellut.\nSeuraavana vuonna Venäjä, Englanti, Preussi ja Itävalta määräsivät\nrauhanehdot Parisissa. Ne olivat Ranskalle jotenkin lievät, mutta sitä\nraskaammat hänen saksalaisille liittolaisilleen, etenkin Saksille,\njonka täytyi luovuttaa Preussille nykyinen Saksin maakunta ynnä\nLausitz. Lisäksi Preussi sai Rheinin vasemman rannan, Westfalin ja\nPosenin. Ruotsilta Preussi sai vaihtojen kautta Pommerin. Mutta kun\nNapoleon maanpakonsa jälkeen Elbassa uudelleen anasti vallan ja\nkruunautti itsensä Ranskan keisariksi, niin käsittivät Europan muut\nvallat hänet nyt siihen määrään vihollisekseen, että entinen liitto\npaikalla uudistettiin ja Ranskaa vastaan aljettiin sota. Englannin ja\nPreussin armeijat yhdessä Waterloon taistelussa tuhosivat Napoleonin\narmeijan, Parisi vallotettiin uudelleen, Napoleon uuden kerran\nsysättiin valtaistuimelta, Ranskalle asetettiin kovemmat rauhanehdot.\nMutta Elsass jäi yhä vielä Ranskalle. Anastetut taideteokset sen sitä\nvastoin, muita rauhanehtoja mainitsematta, täytyi antaa takaisin.\nVarsinaisen Saksan maat yhtyivät Saksan liitokunnaksi. Tähän kuuluivat\nPreussista ja Itävallasta ne maat, jotka ennen olivat kuuluneet Saksan\nkeisarikuntaan, Tanska Holsteinin puolesta ja Alankomaat. Vapautussodan\nkautta Saksanmaa oli luonut päältään ulkomaalaisen ikeen, mutta\nkansallista yhteyttä se ei vieläkään ollut saavuttanut. Mutta sota oli\nkylvänyt siemenen, joka vuosisadan kuluessa kypsyi.\n\n\n\n\nSaksan valtakunnan syntyminen.\n\n\nSaksan liittokuntaan kuuluvat maat ja valtiot lähettivät edustajia\nyhteisille liittopäiville, jotka kokoontuivat Frankfurt am Mainiin.\nToiset niistä, etenkin eteläsaksalaiset valtiot, järjestivät omat\nkansaneduskunnatkin sisäisistä asioistaan päättämään, toiset, etenkin\nItävalta ja Preussi, säilyttivät edelleenkin itsevaltiuden. Preussissä\npäättivät kuitenkin maakuntapäivät maakuntain asioista. Muutoin ei\nliitto voinut sanottavassa määrässä edistää Saksan sisällistä\nkehitystä. Se piankin alistui itsevaltiuden apulaiseksi\nvapaudenvirtausten tukehuttamiseksi, peläten niistä uutta\nvallankumousta. Liittopäivien tointa ei sekään ollut, että useimmat\nSaksan valtiot, Itävaltaa lukuunottamatta, v. 1833 perustivat Saksan\ntulliliiton, joka mitä tehokkaimmin edisti Saksanmaan sisäistä liikettä\nja oli tienraivaajana varsinaisen valtakunnan aikaan saamiselle.\n\n\nFrankfurtin kansalliskokous.\n\nHelmikuun vallankumous, joka tapahtui Parisissa v. 1848,\nsai Saksassakin ja Itävallassa leimahtamaan liekkeihin sen\ntyytymättömyyden, joka kaikissa edistysmielisissä aineksissa vallitsi.\nSiitä kehittyi suuri kansallinen liike, joka käsitti koko Saksan ja\nItävallankin saksalaiset. Vihdoin oli kaikissa Saksalaisissa juurtunut\nvakaumus, että Saksan kansa ainoastaan yhtenäisenä valtakuntana saattoi\nolemassa olonsa turvata, ja vihamielisyydessä edistystä vastustavia,\nvapautta sortavia, itsekkäitä päämääriä tavottelevia ruhtinashuoneita\nvastaan ryhdyttiin tätä valtakuntaa luomaan laajalla kansanvaltaisella\npohjalla. Heidelbergissä pitivät etevät saksalaiset edistyksen ystävät\nja isämnaanmiehet kokouksen, jossa kehotettiin kaikkia Saksan\nliittokuntaan kuuluvia valtioita aikaan saamaan yhteisen\nkansanedustuksen Saksan kansaa varten. Niin voimakas oli nyt maassa\nvapausliike ja samalla kansallisliike, etteivät hallitsijat uskaltaneet\nnousta sitä vastaan. Baijerin kuningas luopui kruunustaan, Wienissä\nkapina kukisti Metternichin, joka oli ollut vapauspyrinnöiden\nsortamisen varsinaisena johtavana sieluna, ja Preussin silloinen\nkuningas näki parhaaksi itse ruveta liikkeen johtajaksi, koska se\nmuutoin olisi voinut hänet kukistaa. Hän kutsui Berliniin koolle\nvalitun eduskunnan. Mutta Mainin Frankfurtiin kokoontui hallituksista\nhuolimatta, kansan omasta alotteesta, n.s. esiparlamentti, johon oli\nsaapunut jäseniä sekä Pohjois-Saksasta että Etelä-Saksasta. Tämän\nesiparlamentin toimesta kokoontui sitten ensimäinen saksalainen\nkansalliskokous samaan kaupunkiin v. 1848. Siihen oli saapunut\nvalittuja edustajia Saksan liittokunnan kaikista maista,\nItävallastakin. Tämä eduskunta, joka oli muodostettu maan oppineista ja\nedistysmielisistä aineksista, yritti rakentaa uuden Saksan\nisänmaallisen innostuksen pohjalle, hallituksista huolimatta. Se\njulisti itsensä kansan korkeimmaksi lainsäätäjäksi, jonka käskyjä\nhallitusten täytyi totella. Vasemmisto suorastaan puolusti tasavaltaa.\nValtakunnanhoitajaksi valittiin Itävallan arkkiherttua Juhana, joka\nottikin toimen vastaan ja nimitti valtakunnan ministeristön. Preussi\ntämän kautta kokonaan syrjäytettiin, etenkin kun hylättiin sen esitys,\nettä keskushallituksen ohella eri valtioitten valtuutettuja koottaisiin\nneuvostoksi. Uusi valtakunnanhallitus ja parlamentti menettelivät\nkumouksellisesti. Lähetettiin ulkomaitten hoveihin lähettiläitä --\nniitä ei otettu vastaan, laadittiin uusi sota- ja kauppalippu koko\nSaksaa varten -- sitä ei tunnustettu. Etelä-Saksan valtiot tosin\npelosta tottelivat uuden hallituksen käskyjä, mutta Preussi\nasettui nyt jyrkästi vastustavalle kannalle. Kun niin tärkeän maan\nkannatus puuttui, niin uuden valtakunnanhallituksen asema kävi\nmahdottomaksi, sen täytyi luopua. Samalla kuin kansalliskokous\njoutui hallitusten kanssa ristiriitaan, ei se enää tyydyttänyt\njyrkimpäin vasemmistolaistenkaan mieliä, vaan syntyi kapinoita ja\nväkijoukot yrittivät väkivallalla hajottaa koko edustuskunnan.\nKansalliskokouksessa pääsivät silloin jälleen maltillisemmat ainekset\nvoitolle ja ryhdyttiin täydellä todella rakentamaan uutta perustuslakia\nyhdessä hallituksen kanssa. Tätä työtä kuitenkin ehkäisi nyt Itävallan\njyrkkä menettely. Kansalliskokous ei suostunut siihen, että\nItävalta-Unkari kokonaisuudessaan rupeisi uuden valtakunnan jäseneksi,\nvaan ainoastaan Itävallan saksalaiset maat. Mutta Itävalta puolestaan\nepäsi kaikki toiset suunnitelmat, yhdistämällä kaikki Habsburgin suvun\nmaat ynnä Unkarin ja Lombardian jakamattomaksi perustuslailliseksi\nmonarkiaksi. Edustuskunnan enemmistö silloin valitsi Preussin kuninkaan\nperinnölliseksi keisariksi ja tarjosi hänelle tätä arvoa. Samalla\nsäädettiin uusi perustuslaki, jonka mukaan keisarin tuli hallita maata\nedesvastuunalaisen ministeristön kautta. Hänellä itsellään olisi vain\nkielto-oikeus edustuskunnan päätöksiä vastaan. Itävalta näiden\npäätösten jälkeen kutsui edustajansa pois kansalliskokouksesta.\nPreussin kuningas taas ei suostunut ottamaan vastaan keisariarvoa,\nelleivät siihen kaikkien saksalaisten valtioitten ruhtinaat suostuneet.\nKun neljä kuningaskuntaa kielsi suostumuksensa, niin asia raukesi.\nPreussin hallitus puolestaan ilmotti kansalliskokoukselle, että ellei\ntämä suostu hallitusten kanssa yhteistoimeen, niin hallitukset itse\nlaativat uuden perustuslain. Tämän vastauksen kautta saivat\nkansalliskokouksessa jälleen radikalisemmat ainekset ylivallan,\ntasavaltalaiset virittivät koko maassa kansanliikkeen, joka kuitenkin\nkukistettiin, ja näissä pyörteissä kansalliskokous vähitellen hupeni ja\nhajaantui; Frankfurtin kansalliskokouksen suuret suunnitelmat\nraukesivat Preussin ja Itävallan ristiriidan vuoksi ja koska kokous ei\npysynyt olevien valtiollisten olojen pohjalla. Mutta siitä huolimatta\noli sen kautta vihdoinkin laskettu kansallinen pohja tulevalle Saksan\nvaltakunnalle.\n\n\nUusia valtakuntapuuhia.\n\nKansallinen liike oli niin voimakas, että tämä tulos jälleen\nsynnytti kapinoita useissa Saksan maissa. Badin ruhtinas ja hallitus\najettiin maasta pois, vaikka juuri Badi oli ollut suosiollisin\nkansalliskokouksen aatteitten toteuttamiselle. Tämä kapina kuitenkin\nkukistettiin ja samoin muutkin yritykset. Preussi koetti nyt toteuttaa\nvaltakunta-aatteen valtioliiton kautta Saksan valtioitten kesken, mutta\nsen puuhaamaan \"unioniin\" eivät Baijeri ja Württemberg yhtyneet. Näitä\nvaltoja Itävalta, Unkarin kapinan kukistettuaan, kaikin voimin\nkannatti. Se ei tahtonut menettää Saksassa ylivaltaansa, vaan vaati\nvanhain liittopäiväin kokoonkutsumista.\n\nNämä kokoontuivatkin Frankfurtissa v. 1850. Preussi pakotettiin\nhajottamaan unioninsa. Uusien liittopäivien ensimäinen tehtävä ei\nkuitenkaan ollut valtakunnan rakentaminen kansanliikkeen pohjalle, vaan\npäin vastoin edellisellä ajalla aikaan saatujen vapaitten laitosten\nhävittäminen ja entisen itsevaltiuden palauttaminen. Laivasto, jonka\nSaksan kansa oli vapailla lahjoilla rakennuttanut Frankfurtin\nkansalliskokouksen toimesta, myötiin huutokaupalla. Itävalta pyrki\nkaikkine maineen Saksan tulliliiton jäseneksi, mutta siihen\neivät Hannover eikä Preussi suostuneet. Preussin jouduttua\nvaltakuntapuuhissaan tappiolle Saksan keskivallat koettivat perustaa\npuhtaasti saksalaisen valtioliiton (Trias), johon ei huolittu Preussiä\neikä Itävaltaa. Tämä uusi valtakunta aikoi Krimin sodan aikana ajaa\nitsenäistä ulkopolitikaakin, mutta molemmat mahtavat kilpailijat\nyrityksen estivät. Itävalta puolestaan, joutuessaan Ranskan kanssa\nsotaan Pohjois-Italiassa (1859), vaati Saksan valtioiden apua vanhan\nliittovaltakuntaoikeuden nojalla. Muut vallat siihen olivat\ntaipuvaisia, ja Preussikin puolestaan oli valmis asevoimalla torjumaan\nkaikkia Ranskan yrityksiä anastaa liittokunnalta maita, mutta Preussi\nei suostunut antamaan sotaväkeään liittopäivien komennettavaksi. Niin\nollen Itävaltakin näki parhaaksi tehdä Ranskan kanssa nopean rauhan,\nvaikka se Lombardian menetti. Se piti tärkeämpänä, ettei Preussi\npääsisi, sotaa hyväkseen käyttäen, sen kustannuksella vahvistamaan\nvaltaansa Saksassa. Preussin ja Itävallan kilpailu siitä pitäen kävi\nkahta kiihkeämmäksi. Molemmilla oli kansalliseltakin kannalta\npuolustajansa. Ne jotka tahtoivat Saksan valtakunnan uudestaan luomista\nItävallan johdolla, pitivät etupäässä silmällä sitä, että sen kautta\nItävallan kahdeksan miljonaa saksalaista tulisivat suuresta yhteisestä\nisänmaasta osallisiksi. Ne taas, jotka Preussin johtoa kannattivat,\npitivät tärkeämpänä, että valtakunnalla olisi täydellinen kansallinen\neheys, vaikkapa se ei voisikaan koko Saksan kansaa kehyksiinsä koota.\nMutta yhtä tärkeitä vaikuttimia olivat seuraavassa kehityksessä\nepäilemättä myös puhtaasti hallitsijasuvulliset syyt. Preussin\nhallitsijahuone ei tahtonut luopua valta-asemasta, jonka se\nmonisatavuotisen kehityksen kautta oli saavuttanut.\n\nKun Itävallan hallitus v. 1863 kutsui Frankfurtiin Saksan ruhtinaat\npäättämään valtakunnan perustamisesta, niin ei Preussi ottanut tähän\nkokoukseen osaa. Bismarckilla oli silloin Preussin ohjakset käsissään,\nja hänen järkähtymätön vakaumuksensa oli, että ehjä ja elinvoimainen\nSaksan valtakunta voitiin luoda ainoastaan Preussin johdolla, ilman\nItävaltaa. Tekosyynä, miksei Preussi muka voinut ottaa osaa\nruhtinaspäiviin, sen hallitus mainitsi, ettei se voinut hyväksyä muuta\nkuin valitun kansanedustuskunnan päätöksiä, -- huolimatta siitä, että\nPreussi samaan aikaan oli julkiriidassa oman edustuskuntansa kanssa ja\nhallitsi ja kantoi veroja ilman sen suostumusta. Toiselta puolen\nPreussin, toiselta puolen Itävallan ynnä Saksan liittokunnan pienempien\nvaltioitten ristiriita puhkesi sotaan Slesvig-Holsteinin kysymyksen\njohdosta. Tämä riita oli virinnyt sen kautta, että Tanska, Itävallan\nesimerkkiä noudattaen, aikoi kiinteästi liittää molemmat ruhtinaskunnat\nalueihinsa, vaikka Holstein kuului Saksan liittokuntaan, ja vaikka\nruhtinaskuntain saksalainen väestö sitä vastusti. Preussi menetteli\nomin päin. Se anasti Tanskalta yhdessä Itävallan kanssa vallotetut\nruhtinaskunnat, mutta yhdistikin ne omiin alueihinsa. Siten Preussi sai\naikaan sodan Itävallan ja Saksan liittokunnan muiden valtain kanssa\n(v. 1866). Ihmeteltävän nopeaan hyvin varustettu Preussi tässä sodassa\nvoitti kaikki vastustajansa, Itävallan viikkokauden kestäneessä sodassa\nBöhmissä, Hannoverin ja Etelä- ja Lounais-Saksan valtiot erikseen.\nRanska oli hyvillään katsellut tätä sotaa. Napoleon III toivoi siitä\netua omalle politikalleen, mutta sodan nopea ratkaisu teki nämä toiveet\ntyhjiksi. Ranska ei voinutkaan, sotaa käyväin valtain heikontumista\nhyväkseen käyttäen, anastaa alueita Rheinin rannoilta, niinkuin se oli\ntoivonut. Preussi soi Itävallalle edulliset rauhanehdot, tehdäkseen\nsitä helpommaksi vastaisen liiton rakentamisen Itävallan kanssa.\nItävalta sai pitää kaikki alueensa, kun se täydelleen luopui Saksan\nvaltioliitosta. Preussi anasti sitä enemmän liittokunnan maita, liitti\nitseensä Hannoverin, Slesvig-Holsteinin, Hessin vaaliruhtinaskunnan ja\nNassaun, sekä taivutti kaikki Pohjois-Saksan valtiot yhtymään kanssaan\nPohjois-Saksan liittokunnaksi, jolla oli yhteiset, yleisen äänioikeuden\nkautta valitut valtiopäivät, ynnä muut laitokset jotenkin samoilla\nperusteilla kuin nykyisessä Saksan valtakunnassa. Suomalla Etelä-Saksan\nvaltioille edulliset rauhanehdot Preussi sai nämä tekemään kanssaan\nsalaiset hyökkäys- ja puolustussopimukset. Ainoastaan sen Napoleon sai\naikaan, että Slesvigin tanskalaisen osan piti saada yleisen\nkansanäänestyksen kautta ratkaista, tahtoiko se yhtyä Tanskaan, mutta\ntämän ehdon Preussi jätti täyttämättä, suureksi tappioksi kansalliselle\nvaltioaatteelle.\n\n\nSaksan-Ranskan sota. Saksan valtakunnan perustaminen.\n\nNe vaikeudet, joita vielä oli voitettavana koko Saksan yhdistämiseksi,\nvoitettiin Saksan ja Ranskan välisen sodan kautta w. 1870-71. Tämä sota\nsyttyi oikeastaan aivan vähäpätöisestä syystä. Hohenzollerilaisen\nprinssin valitsemista Espanjan kuninkaaksi hyväkseen käyttäen Ranska\nasetti Preussin kuninkaalle ehtoja, joihin tämä ei mitenkään voinut\nsuostua, ja käytti kieltoa hyväkseen alkaakseen sodan. Tämä sota jos\nmikään viritti Saksassa vihdoinkin kansallisen innostuksen, kaikille\noli selvä, että nyt oli lopullisesti ratkaistava, saisiko Ranska\nainaisesti käyttää hyväkseen Saksan eri osain sisällistä eripuraisuutta\nsekaantuakseen Saksan kansan asioihin, sitä silpoakseen ja sortaakseen.\nPreussi ja Saksan muut valtiot olivat hyvin varustetut tätä sotaa\nkäymään. Saksalaiset siirtivät heti alussa voitollisten taisteluitten\nkautta sodan Ranskan alueelle. Nopeaan kehittyi sota verisissä\ntaisteluissa saksalaisille kaikin puolin onnellisesti. Metzin täytyi\nantautua, Napoleonin antautua Sedanin luona koko armeijansa kanssa,\nParisi piiritettiin, vallotettiin, ja Versaillesissa, Ludvig XIV:nnen\nupeassa linnassa, perustettiin vihdoin Saksan valtakunta ja Preussin\nhallitsija valittiin perinnölliseksi \"saksalaiseksi keisariksi\".\nLopullinen rauha tehtiin Frankfurtissa ja Ranskan täytyi luovuttaa\nSaksalle Elsass ja Lothrinki, joitten väestö jo vanhastaan oli\nenimmäkseen saksalaista, vaikka se olikin monta vuosisataa Ranskan\nyhteydessä elettyään ennättänyt jonkun verran ranskalaistua. Saksan\nvaltakunnan lainsäädäntö ja hallinto järjestettiin samalle kannalle,\nkuin Pohjois-Saksan liittokunnan oli ollut. Preussi sai valtakunnassa\nehdottoman ylivallan. Mutta toiselta puolen säilytettiin pienemmille\nvaltioille melkoinen sisällinen itsenäisyys ja oikeus lähettää\nedustajiaan ulkomaitten hoveihin, vaikka valtakunnan ulkopolitikka\nonkin kokonaan keisarin ja hänen valtiokanslerinsa johdossa. Yhteisten\nvaltiopäiväin lainsäädäntöoikeus on vielä tänäpäivänäkin jotenkin\nrajotettu, vaikka ne yleisen äänioikeuden perustuksella valitaan.\nValtakunnan perustuslaissa on kauttaaltaan koetettu sulattaa yhteen\nkansallisen yhteyden vaatimukset menneisyyden kehittämiin valtiollisiin\noloihin, ja tämän viisaan järjestyksen kautta ovat Saksan eri osat,\njotka niin kauan ovat toisiaan vastaan sotia käyneet, vieläpä aivan\nvereksinä aikoina, voineet hämmästyttävän nopeaan unhottaa vanhat\nvihat, ja yhtyä suureksi kansaksi. Erinomaisen suuri valtiollinen\nmahti, jonka Saksa viime sotansa kautta saavutti, ja vielä valtavampi\naineellinen kehitys kaikilla aloilla, ulkomaisen kaupan vaurastuminen,\nSaksan kohoominen maailman kolmanneksi kauppavallaksi, oivallisen\nsisäisen liikeverkon kehittyminen, ovat tehokkaalla tavalla lujittaneet\nvaltakuntaa ja osottaneet sen kaikille osille, minkä turvallisuuden,\nvoiman ja menestyksen valtakuntayhteys on tuottanut. Tosin puhutaan\nedelleenkin Etelä-Saksan eriseuralaisuudesta, \"partikularismista\",\nmutta sillä ei enää ole vakavaa valtiollista merkitystä. Se on enemmän\neteläsaksalaisten vapaamman käsityksen ilmaus vastapainona kireälle\npreussilaiselle virkavallalle.\n\nKansallisen eheytensä saavutettuaan on Saksa johdonmukaisesti\nnoudattanut rauhallista politikaa ja vaikuttanut muittenkin maitten\nriitain ratkaisemiseen rauhallisella tavalla. Vanhasta kilpailijastaan\nItävallasta Preussi on saanut uskollisimman liittolaisensa. Saksan\nkansa on saanut omistaa voimansa rauhalliseen työhön, ja vaikka sen\nonkin täytynyt kantaa raskasta sotavarustustaakkaa, voidakseen\nsäilyttää pitkällisten ponnistusten kautta saavutettu valtiollinen\neheys, niin on se kuitenkin uusissa oloissa voinut lisääntyä, kehittyä\nja vaurastua, niin että se nykyään on Europan mahtavin valtakunta.\n\n\n\n\n\nNYKYISET HEIMOT.\n\n\nEdellä olevassa katsauksessa Saksanmaan historiallisiin vaiheisiin\nolemme nähneet, miten osa germanilaisista heimoista kansainvaelluksen\naikana jäi paikoilleen asumaan, ja miten nämät heimot muodostavat\nnykyisen Saksan valtakunnanperusväestön. Nämäkään heimot eivät sentään\nole puhtaina säilyneet, vaan niitä keskiajalla yhtyi toisiinsa ja\nsekaantui, ja vasta tästä sekaannuksesta ovat nykyiset heimot\nsyntyneet.\n\nPuhtaimpina ovat säilyneet Saksilaiset, jotka asuvat Luoteis-Saksan\nalangolla, Westfalista Holstein-Slesvigiin. Näihin ovat enimmäkseen\nsulaneet Friisit. Frankkien asuinsijat ovat Rheinin kahden puolen ja\nMainin laaksossa. Ylä-Rheinin laaksossa ja siitä itään asuvat Schwaabit\nNeckariin ja Lechiin saakka, heidän itäpuolellaan Baijerilaiset.\nThüringissä ovat Thüringiläiset. Koko Pohjois-Saksa Elben itäpuolella\non sekarotua, joka on syntynyt slaavilaisten maitten uudisasutuksen ja\nsaksalaistuttamisen kautta. Eteläosassa uudisasutuksen kautta vallattua\naluetta on thüringiläinen aines voitolla, pohjoisessa saksilainen.\n\nErilaisissa oloissa kehittyneet heimot luonnollisesti eroovat\ntoisistaan melkoisesti, ei ainoastaan kielen vaan myös tapainsa ja koko\nluonteensa kautta. Suuressa määrin heimomuodostus on tapahtunut\nmaantieteellisten olojen pohjalla. Tonavan alue, Rheinin alueet ja\nPohjois-Saksan alanko sekä näitten välillä vuoristokynnys ovat luonnon\nmaakuntia, joitten kanssa pääasiassa käy yhteen nykyinen heimojakokin.\n\nPuhtaimpina germaneina ovat säilyneet Saksilaiset. He ovat germanien\nvanhan kielenkin alkuperäisimpänä pitäneet. Etelä- ja Länsi-Saksan\nheimoihin on sekaantunut melkoiset määrät keltiläistä verta, sillä\nniiden asumat maat olivat vielä roomalaisajalla keltiläisen väestön\nhallussa. Thüringin ja Itä-Saksan väestön suonissa virtaa paljon\nslaavilaista verta.\n\n\n\n\nSaksilaiset.\n\n\nSaksilaiset asuvat nykyään, samoin kuin keskiajallakin, Saksanmaan\nluoteisessa kulmassa. Heidän lakea maansa on osaksi hedelmällistä\nviljelysmaata, osaksi autiota suota ja nummea. Kaislikoita,\nkanervikoita ja värihernettä on siellä paljon, vähän sitä vastoin\nmetsiä ja pensaitakaan, joissa katse voisi levähtää, ja vielä\nharvemmassa asumuksia tai muita esineitä, jotka lakeasta maisemasta\nkohoaisivat. Enimmäkseen yksitoikkoista seutua rajottaa pohjoisessa\nleveältä meri hyökyvine aaltoineen. Meren rannalla kiljuu lokki, maalla\nääntelee hyyppä ja kurppa, muita ääniä tuskin kuulee, jotka\nyksinäisyyden rikkoisivat. Tämmöinen maisema on omiaan enemmän\nrauhottamaan ja herättämään mietiskelyä, taikka surumielisyyteen\nvaivuttamaan, kuin kiihottamaan ja elähyttämään. Ei niin ollen ole\nihmettelemistä, että vaeltaja, joka kaiken päivää on näitä seutuja\nkulkenut, lopulta vaipuu alakuloisuuteen. Samanlaisia kuin maa ovat sen\nasukkaat. Vakava ja rauhallinen on heidän perusluontonsa. Vilkkaus,\nkiihkoileva mieli on heille vieras. Semmoinen on jo heidän kulkunsakin,\nkun he puukengissään, savipiippua poltellen, verkalleen taivaltavat\neteenpäin. He eivät korista itseään kaikenlaisella kirjavalla\nrihkamalla, kuten etelämaalaiset, vaan pukeutuvat juhlatiloissakin\nyksinkertaiseen tummaan pukuun. Omien lampaittensa karkeasta villasta\nhe enimmäkseen kutovat vaatteensa.\n\nKostea, sumuinen ilmakaan ei ole omiaan rattoisuutta herättämään. Mutta\nse karkaisee ruumista ja vaatii voimallisempaa ravintoa kuin\nlämpöisessä etelässä. Jo vanha maantieteilijä Sebastian Münster lausui\n16:n vuosisadan keskivaiheilla: \"Saksilaiset eivät ruoki lapsiaan\nvellillä eivätkä maitolaitoksilla, vaan antavat heille vankkaa ruokaa.\"\nItse Saksilaiset vielä tänäpäivänä mieluimmin syövät karkeata\nruisleipää, \"mustaa leipää\", joksi sitä saksalaiset sanovat, papuja ja\ntattaripuuroa. Mutta varsinkin silava ja kinkku ovat Westfalin\ntalonpojan mieliruokia; niitä hän pitää niin suuressa arvossa, että\nSoestin kirkon alttaritaulussakin on pääsiäislampaan sijaan maalattu\nkinkku. Vanha on Hannoverin ja Braunschweigin lihatavarain maine koko\nSaksassa. Tunnetuin ja omituisin Westfalin herkuista on kuitenkin\n\"pumpernikkeli\", hapatettu paksu ruisleipä, joka erikoisella tavalla\nvalmistetaan, niin että sitä hyvän makunsa vuoksi muualla Saksassa\nkäytetään juuston asemesta mausteena vehnäleivän päällä. Yhtä\nhuomattava kuin kiinteät nautintoaineet ovat juoksevatkin. Saksilainen\non vanhastaan tunnettu ahkeraksi kannun appajaksi. Aina uuden ajan\nalkuun saakka pidettiin heitä Saksan parhaina oluenjuojina, heillä oli\nsilloin sama epäiltävä maine, kuin Baijerilaisilla nykyään.\nBraunschweigin \"mummi\" tunnettiin Saksan rajain ulkopuolellakin jo\npaljon ennen kuin Münchenin oluista puhuttiin. Hannover ylpeilee\n\"broihanistaan\" (Broihan nimisen miehen keksimästä juomasta),\nvanhastaan kuulu \"gose\", jota nykyään pannaan Leipzigissä ja\nmuuallakin, on kotoisin Gosejoelta läheltä Goslaria, ja \"Eimbachin\nolut\", jolla Braunschweigin herttua Eerik virkisti Lutheria Wormsin\nvaltiopäivillä, on saanut nimensä Eimbeckin kaupungista. Mutta nuo\nylellisen oluenjuonnin ajat ovat Luoteis-Saksassa olleet ja menneet.\nOhran mehu on saanut viinasta, viineistä ja teestä vaarallisia\nkilpailijoita.\n\nSaksilainen on muutoin uskollisesti säilyttänyt vanhain tapoja. Sen\nnäkee jo päältä. Jos missään niin Luoteis-Saksassa tapaa germanilaisen\nruumiinrakennuksen puhtaana. Siellä on vielä hamppupäitä, joitten\nhiukset ovat niin vaaleat, etteivät ne edes voi harmaantua. Lapsista on\nsuurempi osa valkoverisiä, sinisilmäisiä, kuin missään muualla\nSaksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Stesvig-Holsteinissä ja\nOldenburgissa on sinisilmäisten suhdeluku 43 %, Hannoverissa 41 %,\nKeski-Saksassa vain 30 % ja Sveitsissä ainoastaan 11 %. Saksilaisen\nkapeat kasvot ja solakka vartalo niinikään parhaiten vastaavat niitä\nkäsityksiä, joita saksalaisilla on vanhoista esi-isistään. Idässä ja\netelässä, jossa väestöön on sekaantunut slaavilaista ja keltiläistä\nverta, ovat leveät kasvot tavallisemmat. Saksilaiset ovat yleiseen\nkookasta, rotevaa kansaa, jonka sekä ankara maatyö että taistelu merta\nvastaan on karkaissut.\n\nYhtä vähän kuin saksilainen, yhtä vähän on hänen talonsakaan muuttunut.\nSe on yhä vielä pääpiirteissään sama kuin vanhain germanien asunto.\nAsuinhuoneet, karjanhuoneet, varastohuoneet, kaikki ovat saman katon\nalla. Talo on yksikerroksinen, katto korkea, tavallisesti olkinen.\nPäätyä tavallisesti ikivanhan tavan mukaan koristaa kaksi hevosenpäätä,\nsillä hevosta tämä heimo on aina pitänyt suuressa arvossa. Kun\npääovesta astumme rakennukseen, niin tulemme ensinnä \"tanhuaan\", jonka\nkahden puolen ovat navetat ja talli, ynnä päällä parvet heinäin ja\nviljain säilyttämiseksi. Tanhuan päässä on poikkipuolin seinästä\nseinään eteinen (flet), joka samalla on arkihuone. Siinä on tulisija ja\nsen päällä laaja savutorvi, jossa riippuu kaikenlaista lihatavaraa\nsavustumassa. Eteisen takana ovat asuintupa ja kamarit. Koko talon\nkeskusta on siis eteinen. Siitä voi talon emäntä suorittaa kaikki\ntehtävänsä, huolehtia ruuasta, hoitaa karjaa ja pitää pääovea silmällä.\nTässä huoneessa, johon perhe illalla päivätyön päätyttyä kokoontuu\naterioimaan ja juttelemaan, tapahtuvat myös kaikki juhlallisemmat\ntoimitukset. Kun nuorukainen on häissä morsiamen juoksussa saanut\nkiinni valittunsa, niin kantaa hän hänet talon tanhualle ja kävelee\nsitten hänen kanssaan kolmasti lieden ympäri, jotta morsian mielistyisi\ntulevaan vaikutusalaansa. Kun nuori vaimo saapuu uuteen kotiinsa, niin\nappivanhemmat häntä lieden ääressä ensimäiseksi tervehtivät, lieden\nympäri kuljetetaan niinikään vasta pestattua palkollista, ennenkuin hän\nryhtyy talon töihin. Mutta siihen määrään talonpoika luottaa omiin\nvoimiinsa, että hän harvoin suvaitsee vierasta käsityöläistä kattonsa\nalla. Jos on tarpeen puusepän tai rautasepän taitoa, niin hän joko\nsuorittaa työn itse, taikka antaa sen rengin toimeksi.\n\nKodikkaassa talossaan saksilainen kiinteästi liittyy omaisiinsa, mutta\nvierasta hän sen sijaan ei mielellään lähesty. Saman mielialan mukaan\non koko maa asuttu, ja oli jo vanhain germanien aikoina. Samoin kuin\nTacituksen aikana, samoin talonpoika yhä vielä katsoo asuinpaikkansa,\nmikäli mahdollista, kauas naapureistaan, kauas valtateistäkin, joiden\nliike ei suurestikaan kiinnitä hänen mieltään. Aivan talon ympärillä\novat vainiot ja niityt, puutarhat ja aitaukset. Kaikki maat ovat\nenimmäkseen yhdessä lohkossa. On täällä kuitenkin melkoisia kyliäkin,\njotka varsinkin Ostfalissa ovat yhdessä sekavassa ryhelmässä. Näissä\nkylissä on toisissa nykyaikoihin saakka säilynyt se ikivanha tapa, että\nsamaan sukuun kuuluvat perheet asuvat yhdessä ryhmässä. Tätä\nsukuyhteyttä todistavat vielä monien kylien nimetkin. Toisin paikoin on\nkyliä ryhmittynyt yhteen yhteistä puolustusta varten. Siten\nLänsi-Holsteinin Ditmarshit olivat keskiajalla yhtyneet\ntalonpoikaiseksi sukuvaltioksi, joka monasti piti puoliaan Tanskan\nkuninkaitakin vastaan.\n\nRheinin, Elben ja Harzin väliset seudut ovat koko Saksanmaan vanhimmin\nasuttuja. Saksilaiset ovat siis siinäkin suhteessa vanhoillisia, että\nhe ovat pysyneet aikaisimmilla asuinpaikoillaan. Itägermanisten\nheimojen harhaillessa kansainvaelluksien myrskyissä länttä ja etelää\nkohti Saksilaiset jäykästi pysyivät perintömaillaan. Ainoastaan Anglit\nkulkivat Kanaalin poikki Suur-Britanniaan, jääden sinne asumaan.\n\nMuutoinkin ovat Saksilaiset sitkeästi pitäneet kiinni henkisestä\nperinnöstään. Alisen Elben kahden puolen on tavattu pakanallisen\ngermanilaisen jumaluustaruston vanhimpia piirteitä. Ne vanhanaikaiset\ntavat, jotka liittyvät Vapunpäivään, kesä- ja talvipäivän\nseisahdukseen, ovat siellä paljon alkuperäisemmät kuin missään muualla.\nMonessa puheenparressa ovat siellä vielä säilyneet vanhain Saksilaisten\npääjumalain, Wodanin ja Friggin nimet melkein alkuperäisessä\nmuodossaan. Ja Saksilaiset olivat kaikista Saksan heimoista viimeiset,\njotka kääntyivät kristinuskoon. Kolmekymmentä vuotta täytyi Kaarlo\nSuuren sotia, ennenkuin he suostuivat kasteeseen. Vasta kun hän oli\nhävittänyt heidän pyhättönsä, kaatanut heidän valtaavat pyhät tammensa,\nhävittänyt maan ja surmauttanut tuhansia asukkaita, suostuivat\npakanalliset Saksilaiset kristinuskoon.\n\nSama sitkeä vanhoillisuus on huomattavana Saksilaisten kielessäkin.\nKaikki tärkeimmät äännemuutokset, jotka ovat saksankielessä tapahtuneet\naikain kuluessa, ovat alkaneet Etelä-Saksasta ja vähitellen levinnet\npohjoista kohti. Mutta kaikki nämä äännemuutokset, k:n, p:n ja t:n\npehmenemiset, s:n muuntelut, eräitten pitkien vokalien kehittyminen\ndiftongeiksi, seisahtuivat saksilaisen rintaman kohdatessaan, ja sen\nvuoksi alasaksalainen kieli (\"plattdeutsch\") nykyään eroo kirjakielestä\nsiihen määrään, että se on melkein toinen kieli.\n\nSaksilaisten maassa roomalaisetkin kohtasivat jäykimmän vastarinnan,\nSaksilaiset voittivat Varuksen ja hänen legionansa niin ratkaisevassa\ntaistelussa, että roomalainen vallotus sen kautta kokonaan seisahtui ja\ntyytyi Rheinin ja Tonavan ja niitä yhdistävän muurin määräämään rajaan.\nAina kuudenteentoista vuosisataan saakka saksilaiset kaupungit\nsäilyttivät vanhan oikeutensa, kun muualla Saksassa jo aikoja sitten\nroomalainen oikeus oli vallalla, eivätkä sittenkään roomalaista\noikeutta hyväksyneet, vaan sulattivat sen vanhan heimo-oikeutensa\nkanssa yhteen. Morsiamen ostokin pysyi Saksien maassa voimassa kauemmin\nkuin minkään muun heimon luona. Vielä 1500-luvulla tapahtui moisia\nnaimiskauppoja Ditmarshien maassa.\n\nValtiollisella alalla vihdoin on alisaksilaisen itsepintaisuuden\nkuvaavimpia ilmiöitä se seikka, että Saksilaiset ovat nykyaikoihin\nsaakka puolustaneet vanhan welfiläisen hallitsijasukunsa oikeuksia\nPreussia vastaan huolimatta siitäkään, että tämä suku jo on puoleksi\nulkomaalaistunut.\n\nRitarilaitoksen oli keskiajalla vaikea saada Saksissa jalansijaa. Siitä\nsyystä tämä kansa sen aikaisten hovirunoilijain mielestä oli ylen\nraakaa ja sivistymätöntä. Mutta sitä paremmin piti talonpoikainen\nväestö puoliaan.\n\nSaksilainen on luonteeltaan harvapuheinen, umpimielinen, luotaan\ntorjuva. Ensimäisessä kohtauksessa hän tavallisesti osottautuu jäykäksi\nja kylmäksi, ystävällinen kohteliaisuus, puheliaisuus ovat hänelle\nvieraita. Usein kestää hyvinkin kauan, ennenkuin hänen karkea pintansa\nvähän sulaa, ja tätä vierovat varsinkin eteläsaksalaiset. Saksilaisen\ntunnemaailma ei näy pinnalla, melkein näyttää siltä, kuin häpeisi hän\nosottaa niitä tunteita, joita hänen sisällään liikkuu. Mutta miten\nvoisikaan odottaa tunteen vienoutta maassa, jossa ihmisen elämä on\nyhtämittaista taistelua joko merta, tai suomaan ja kankaan karuutta\nvastaan. Ennen aikaan pidettiin saksilaista epävieraanvaraisenakin ja\ntavallinen vastaus, minkä talonpoika antoi majaa pyytävälle\nmatkustajalle, oli: \"Hyvä vieras, eukko ei satu olemaan kotona.\" Mutta\ntämän karkean kuoren alla on jalo sydän. Se joka on löytänyt tien\nsaksilaisen talonpojan sydämeen, voi myös olla varma siitä, että hän on\nsaanut ystävän, joka vilpittömästi tahtoo hänen parastaan.\n\nMutta saksilainen on epäluuloinen. Usein tapahtuu, ettei hän vastaa\nvieraalle, joka häneltä tietä kysyy. Pitkään ja perinpohjin hän\nharkitsee asioita puolelta ja toiselta, ennenkuin päätöksensä kypsyy.\nMutta kun hän on kerran päätöksen tehnyt, niin sitä sitkeämmin hän\nsiinä pysyy. Yhtä kovapintaisesti hän pitää kiinni oikeudestaan, ja\npäättömän pitkät riitajutut sen vuoksi ovatkin täällä tavallisia.\nYlpeys ja oman arvon tunteminen kieltää häntä perää antamasta. Hänen\nmielilauseitaan onkin: \"Mitäpä minä ihmisistä, kyllä Jumala auttaa.\"\n\nItsetietoisuuden kanssa pitää yhtä saksilaisen vanha vapaudenrakkaus.\nEi se ole paljas sattuma, että Saksilaiset ovat ainoat vanhoista\ngermanisista heimoista, jotka ovat miekasta nimensä saaneet (vanh.\nsaks. sana _sahs_ = kivimiekka, latin. _saxum_). Samalla tavalla\njohtivat nimensä Saksilaisten alaheimotkin, kuten Kheruskit vanhasta\ngootilaisesta sanasta _hairus_, joka niinikään merkitsi miekkaa.\nLutherin oppi, joka myönsi yksityiselle suuren vapauden uskon asioissa,\nlevisi alasaksalaisten kesken nopeaan, eikä Saksin talonpoika koskaan\nvaipunut samanlaiseen maaorjuuteen, kuin Keski- ja Etelä-Saksan. Sen\nvuoksi ei Saksien maassa ollut talonpoikaissotiakaan.\n\nHenkisten lahjainsa puolesta saksilainen heimo on enemmän\nkäytännöllisyyteen kuin ihanteellisiin pyrinnöihin taipuvainen.\nSaksilainen ei harkitse korkealle tähtääviä suunnitelmia, ei harrasta\nrohkeita seikkailuja, vaan pitää vakaasti silmällä sitä, mitä on\nmahdollinen saavuttaa. Järjestyksen henki on hänessä synnynnäinen, se\non hänen luonteensa arvokkaimpia valtiollisiakin puolia. Monet Saksan\netevimmistä valtiomiehistä, Bismarck ennen muita, ovatkin saksilaisia.\nRealiset tieteet ovat niinikään olleet saksilaisten kesken suosiossa,\netenkin historiankirjottaminen. Saksilainen kronikka vuodelta 1240 on\naikaisin saksankielellä kirjotettu historiateos. Saksilaiset niinikään\nkirjottivat ensimäisen saksankielisen lakiteoksen, \"Sachsenspiegelin\",\njota sitten muut heimot matkivat. Taiteille sitä vastoin on tämän heimo\naina ollut kylmäkiskoisempi. Ala-Saksassa on paljon vähemmän\nkansanlauluja kuin Ylä-Saksan alueella. Gudrunin taru tosin on kotoisin\nPohjanmeren rannoilta, mutta Ylä-Saksassa sekin sai runollisen\nmuotonsa. Ainoastaan huumorin alalla ovat saksilaiset olleet ja ovat\nyhä vieläkin ensi sijalla. Hannoverista olivat sekä Till Eulenspiegel\n(Uuspeili), että paroni Münchhausen. Reineke de Vos (suomeksi Kettu\nRepolainen, kuulu eläinsatukokoelma) on niinikään saksilainen\nnerontuote; se painettiin Lübeckissä v. 1498. Alisaksilainen leikkiä\nlaskiessaan pysyy yhtä totisena kuin muutoinkin; muut saavat hänen\npilapuheitaan nauraa. Sama leikillisyys kuvastuu Saksilaisten\nsananlaskuistakin, mainitaksemme muutamia esimerkiksi: \"Alku aina\nraskas, sano vast'alkaja varas, kun alasimen varasti.\" \"Kaikella pitää\nolla mittansa, sano räätäli kun eukkoaan kyynärkepillä kuritti\". \"Minä\nrankaisen vaimoani ainoastaan hyvillä sanoilla, sanoi entinen mies, kun\nnakkasi virsikirjan eukkonsa päähän.\" \"Parempi on aina parempaa, sano\npoika kun sokeripalalle siirappia voiteli.\"\n\nVanhat Friisit, jotka vanhalla ja keskiajalla vallitsivat suurimman\nosan Pohjanmeren kaakkoisesta rannikosta, ovat sittemmin suurimmaksi\nosaksi unhottaneet oman kielensä ja omaksuneet Ala-Saksan murteen.\nAinoastaan Friisien saarista useimmat vielä puhuvat friisiläistä.\nMannermaan rannat, viljavat marshit, ovat saksilaistuneet.\n\n\n\n\nFrankit.\n\n\nSe alue, jolla Frankkien heimo asuu, ei ole laajaa lakeata alankoa\nkuten Saksien, eikä ylänköä, kuten Baijerilaisten, vaan vuorimaata ja\naaltoilevaa mäkimaata, jossa kauniit jokilaaksot, metsäiset kukkulat,\nvihannat niityt ja päivänpaisteiset viinimäet vaihtelevat. Rheinin\nkeskijuoksu ja alajuoksu on frankkilaista maata, frankkilaista on\nniinikään Mainin laakso suusta aina lähteisiin saakka. Tässä maassa on\nlukemattomia linnoja, jotka kukkuloiltaan ylpeästi kuvastelevat jokien\npintaan, taikka raunioiksi rauenneinakin todistavat entistä\nloistoaikaansa, täällä on paljon vanhanaikaisia kaupungeita, jotka\nvielä kertovat roomalaisten vallanajoista, täällä kauneimmat\ntuomiokirkot ja kappelit, joista kellojen soitto vaeltajalle ilmaisee,\nettä katolilainen kirkko yhä vielä seisoo juurillaan siellä, missä se\naikaisimmin juurtuikin, yhä vielä on syvään kiintynyt asukkaitten\nuskonnollisiin käsitteihin.\n\nRheinin laakson ja sen syrjäjokien laaksojen leudolle ilmanalalle on\nläheisten vuorimaitten kolkko ilmasto jyrkkä vastakohta. Jokien\nrinteillä viihtyvät viiniköynnös, jalokastanja, pähkinäpuu ja lukuisat\nmuut jalot hedelmäpuut, mutta ylhäällä Hunsrückillä, Eifelissä tai\nSpessartilla menestyy viljakin huonosti. Ne ovat köyhäin ihmisten\nasuinmaita. Kansan sanan mukaan Westerwaldissa kirsikkain toinen kylki\nkypsyy toisena, toinen vasta toisena vuonna, ja Rhönissä \"lämmitetään\nhuoneita viimeisen kerran Juhannusaattona ja ensimäisen kerran taas\nJuhannuksen jälkipäivänä.\" Asukkaitten vaatimattomuutta todistaa\nseuraavakin lauseparsi: \"Jos minä olisin Jumala, niin söisin kolmasti\npäivässä maitovelliä.\" Paikan nimetkin vuorimaassa todistavat samaa\nköyhyyttä. Siellä on semmoisia kyläkuntia kuin \"Schmalenau\"\n(Laihalaakso), \"Sparbrod\" (Leivänvähyys), \"Dürrhof\" (Kuivala) ja\n\"Kaltennordheim\" (Pohjankylmälä) taikka \"Steinau\" (Kiviniitty) ja\n\"Teufelsberg\" (Pirunmäki), muita mainitsematta. Hessiläistenkin maa on\nhuonossa maineessa, sillä siitä lausuu kansa: \"Hessin maassa on koleita\nmäkiä, vähän ruokaa, suuret tuopit ja hapan viini. Ketäpä haluttaisi\nolla hessiläinen? Kun ei kypsy omena eikä kaura, niin ei siellä kukaan\nkeitä, ei naura\". Ja näitten vuoriseutujen karun, monessa paikassa\nkolkon luonnon mukaista on väestökin.\n\nMutta alhaalla kaupan ja liikkeen elähyttämissä laaksoissa sykkii elämä\nsitä iloisemmin. Jo Mainin laaksossa on väestö iloista ja yhä\nelämänhaluisempaa Pfalzissa. Sananparsi sanookin: Fröhlich Pfalz, Gott\nerhalts! (iloinen Pfalz, Jumala sitä suojelkoon). Ja kaikkein iloisinta\non väestö Rheinin laaksossa. Se joka on rypäleenkorjuun aikana\nvaeltanut näissä seuduin, tai oleskellut esim. Bingenissä kirkollisena\njuhlana, se tietää, kuinka iloisesti rheiniläisten sydän voi\nsykähdellä.\n\nGöthe kuvailee moista juhlaa seuraavasti: \"Lähellä Rochuksen kappelia\n(Rochus on pyhimys) seisoi rivissä myymälöitä, niinkuin ainakin\nkirkollisissa juhlissa. Niissä oli varsinkin keltaisia, valkoisia ja\nkirjavia kynttilöitä, kullekin varansa mukaan. Näitten takana oli\nrukouskirjoja, seassa myös helminauhoja kaikenlaisia. Mutta huolta oli\nmyös pidetty jos minkälaisista sämpylöistä, pähkinöistä ja\nkaikenlaisista voileivoksista ja myös monenlaisista leikkikaluista ja\nkoruesineistä, kaiken ikäisten lapsien silmäherkuksi. Juhlasaattoja\nsaapui taukoomatta. Ne kulkivat kylittäin ja kylät oli aina helppo\ntoisistaan erottaa. Ne kulkivat vuorolauluja laulaen, liehuvin lipuin\nja viirein. Kullakin seurakunnalla oli oma Jumalan äitinsä, jota lapset\nja immet kantoivat, puettuina uusiin ruusunpunaisiin vaatteihin ja\ntuulessa liehuviin nauhoihin. Siellä oli telttoja, myymälöitä,\npenkkejä, kaikenlaisia suojia. Paistetun rasvan tervetullut haju huokui\nvastaamme. Saimme paikan pitkän pöydän ääressä, monen muun ihmisen\nseurassa. Iloiset lapset joivat viiniä samoin kuin aikuisetkin.\nRuskeihin viiniruukkuihin oli pyhimyksen nimi maalattu valkoisilla\nkirjaimilla ja ahkeraan ne kiersivät perheen piiriä. Mekin olimme\nsemmoisen tuopin saaneet ja asetimme sen eteemme, reunojaan myöden\ntäytettynä. Ei kukaan häpeä viinihumalaa, vaan vielä siitä hienosti\nkerskaillaankin. Sievät vaimot tunnustavat, että heidän lapsensa\näidinrinnan ohella on viiniäkin nauttinut. Koetimme tiedustella, oliko\nsiinä perää, niinkuin oli puhuttu, että vaaliruhtinaat ja hengelliset\nherrat olivat täällä vuorokaudessa tyhjentäneet kahdeksan mittaa\nrheiniläistä, s.o. kuusitoista meidän puolen pulloa.\"\n\nKölnissä vietetään karnevalia iloisilla juhlilla, jotka ovat laajalta\nkuulut. Niitten viettäminen juurtuu aina kahdenteentoista vuosisataan\nsaakka. Suotta ei sen vuoksi runoilija varota nuorukaista: \"Poikani,\nälä lähde Rheinille, siellä eletään liian iloisesti\". Lurlei, joka\nHeinen runossa laulaa mahtavaa, hurmaavaa säveltään, on Rhein itse\nhymyilevine rantamaisemineen ja juhlivine asukkaineen.\n\nNämä ihmiset täysin määrin ansaitsevat Frankkien, s.o. vapaitten nimen,\nsillä he ovat kaikista Saksan heimoista liikkuvimmat. Heillä ei ole\nainoastaan nimi yhteinen Ranskalaisten kanssa, vaan myös kevyt veri ja\nkevytmielinen luonne. Jo puheen nopeuskin ja koko puheenlaatu oli\ntoisenlainen kuin muualla Saksassa, varsinkin Saksissa. Saksilaiset\nnäyttävät aina moneen kertaan punnitsevan ja harkitsevan joka sanaa,\nennenkuin sen sanovat, mutta nämä sitä vastoin syytävät sanoja niin\ntulvanaan, että ajatus usein tulee vasta jäljestäpäin ja huomataankin,\nettei ole ajateltu sitä, mitä on sanottu. Mutta siitä ei heillä suurta\nhuolta, kuulija tietää ne käsittää sen mukaan. Monet seikat ovat\nvaikuttaneet siihen, että Frankkien mielenlaatu on tämmöiseksi\nmuodostunut. Vähemmän siihen kuitenkaan lienee syynä keltiläisen ja\nroomalaisen veren sekotus, kuin se melkoinen liike, joka ammoisista\najoista on Rheiniä pitkin kulkenut sekä ylöspäin että alaspäin,\nlauhkean ilmanalan suomat helpot elämänehdot, ynnä tulisen viinin\nkiihottava nautinto.\n\nFrankkien luonteen mukaista on, että he ovat laajimmalle levinneet ja\novat valtiollisesti enimmän hajaantuneet. Enemmän kuin muita\nsaksalaisia on heitä levinnyt kautta koko Saksan ja sen\nulkopuolellekin, frankkeja on aina Loiren suusta Karpattien eteläpäähän\nsaakka, sillä Unkarinkin saksalaiset ovat frankkeja Moselin rannoilta.\nEtelä-Afrikan Buurit ovat frankkeja. Frankissa oli enemmän kuin missään\nmuualla Saksassa suuria ja pieniä, maallisia ja kirkollisia\npikkuvaltioita. Siellä oli myös vapaakaupunkien luku suurin.\n\nSamanlainen hajaannus on huomattavana uskonnollisella alalla. Frankissa\novat uskontunnustukset kirjavimmin sekaantuneet. Tämä saa selityksensä\nsiitä, että protestanttisuuteen kallistuvien vapaitten kaupunkien\nrinnalla oli niin paljon kirkkoruhtinaitten hallitsemia pieniä\nvaltioita. Niitä oli Rheinin rannalla niin taajassa, että jo keisari\nMaksimilian sanoi Rheiniä oikeaksi \"pappien kujaksi\". Ja vielä tähän\npäivään saakka on katolilaisuus täällä pitänyt niin lujasti puoliaan,\nettä Rheinin maakunnat ovat katolilaisen puolueen vahvimpia tukia\nSaksan valtiopäivillä, iloinen Köln ennen muita.\n\nYhteiskunnallisellakin alalla on huomattavana Frankeille ominainen\nkeskityksen puute. Taipumus maatilain jakamiseen ja palstottamiseen on\ntäällä suurempi kuin muualla Saksassa ja täällä on yleinen se muualla\nharvinainen tapa, että ihmiset maaseudullakin asuvat vuokralla. Mutta\nfrankkilainen talonpoika onkin kaupunkilaisen ja maaseutulaisen\nvälimuoto, hänen mielestään on luonnollista, että hän kaupunkilaiseen\ntapaan jakaa asuntonsa muitten kanssa. Berliniä lukuun ottamatta on\njuutalainenkin kansanaines täällä versonut lukuisemmaksi kuin missään\nmuualla. Kuvaavaa on, että Rotschildit, jotka muissa maissa ovat\nasettuneet pääkaupunkeihin, Parisiin, Lontooseen ja Wieniin, Saksassa\novat pysyneet perheen vanhassa kantakaupungissa, Mainin Frankfurtissa.\nSiellä ovatkin jo vanhastaan olleet Etelä-Saksan suurimmat\nrahamarkkinat ja sieltä varsinkin ovat israelilaiset levinneet kautta\nFrankkien ihanan maan. Ja vaikka he jo aikaisin ilmestyivät muihinkin\nraja-alueihin, joita roomalaiset pitivät hallussaan, niin eivät he\nkuitenkaan ole Baijerissa eivätkä Schwaabissa lisääntyneet siihen\nmäärään kuin Frankkien maassa (Rheinin maakunnissa on 1,000:sta\nasukkaasta aina 9 juutalaista, Hessi-Nassaussa kokonaista 25).\n\nKielelliselläkin alalla on huomattavana samanlaisia ilmiöitä. Muitten\nheimojen kieliraja on enimmäkseen jotenkin selvä, mutta Frankkien\nkielialalla on tapahtunut monenlaisia sekaantumisia ja sulautumisia.\n\nTämmöinen kielen heikkeneminen rajoja kohti on tapahtunut siitä\nhuolimattakin, että frankkilaiset jo vanhastaan pitivät itseään muita\nsaksalaisia paljon parempina, kohdellen heitä niin kopeasti, että\nmuualla Saksassa oli tapana sanoa: \"Frankkia en ainakaan naapuriksi\nhuolisi.\"\n\nFrankkien talonrakennusmallikin, joka on Saksassa laajalti levinnyt, on\nkansan luonnon laadun mukainen. Se ei ole suljettu, yhteen koottu,\nkuten saksilainen talo, vaan huoneitten ryhmittely on avonainen.\nFrankkilainen mielellään rakentaa paljon erillisiä taloushuoneita.\nTosin rakennukset tavallisesti ovat nelikulmiossa keskellä olevan pihan\nympärillä, mutta aina on talossa kuitenkin huomattavana neljä erillään\nolevaa osaa. Pihan pääsivulla ovat asuinhuoneet, niitten vieressä\ntoisella sivulla, taikka vastapäätä toisella puolella, karjan\nrakennukset, kolmannella puolella varastohuoneet, neljännellä portti ja\ntaloushuoneet. Usein ovat rakennukset monenkertaiset, täynnään\nikkunoita, ja mieluimmin ne ovat tien läheisyydessä. Sillä vilkkaat,\nliikkuvat Frankit mielellään näkevät, mitä maailmassa tapahtuu, eivätkä\nlymyile maailmasta erotetuissa sisähuoneissa, kuten westfalilainen\ntalonpoika. Usein taloja elähyttävät kaikenlaiset puurakennelmat,\npäädyt ja kellotapulit, joista väkeä soitetaan päivälliselle ja\nillalliselle, ynnä runsaat koristukset.\n\nTämän henkisen vilkkauden kanssa on sopusoinnussa Frankkien rikas\nmielikuvitus. Ei missään Saksassa ole niin runsaasti satuja ja\ntaruja kuin Rheinin rannoilla, lukemattomilla paikoilla on siellä\ntarinansa, kuten Bingenin hiiritornilla, Rolandseckillä, Lurleilla,\nDrachenfelsillä y.m. Rheinin seutuihin liittyvät tarut Siegfriedistä,\nhänen syntymästään ja traagillisesta kuolemastaan, Kriemhildin ihanasta\nonnesta ja katkerasta surusta, joista Niebelungien laulussa lauletaan.\nSanalla sanoen, minne vain kulkunsa kääntää, joka puolella täällä\nkohtaavat tarut. Yksin taru ihanasta Melusinestakin ja Genovevasta\nliittyy näihin seutuihin.\n\nLuonnollista on, että näin vilkkaan mielikuvituksen ja iloisen\nelämänkäsityksen kansassa runous jo vanhastaan on ollut voimassa.\nSaksan etevimmät sekä vanhemmat että uudemmat runoilijat suureksi\nosaksi ovatkin frankkilaisia. Frankkilainen oli keskiajan etevä\nrunoilija Wolfram von Eschenbach, joka \"Parzivalissaan\" on niin\nihanasti kuvannut sielun taistelua korkeimpain henkisten avujen\nsaavuttamiseksi.\n\nGöthe oli syntynyt Frankfurtissa, Mainin rannalla. Hans Sachs, suutari,\najattelija ja runoilija, oli nürnbergiläinen, siis frankki.\nKolmenkymmenen vuoden sodan aikana kuvasi Mainin maassa syntynyt\nGrimmelshausen aikansa hirmuja ja siveellistä raaistumista, uudempia\nrunoilijoita mainitsematta.\n\nFrankkien maassa keksittiin kirjanpainamisen taito, siellä se ensiksi\nkehittyi kukoistukseen. Tieteen alalla tämä heimo menestyksellä\nkilpailee muittenkin saksalaisten kanssa, teollisuuden alalla vie\nkaikista muista voiton. Keskiajalla oli varsinkin Nürnberg teollisuuden\nja ammattielämän keskusta. Siellä keksittiin uuden ajan alulla\nkäsiampuma-aseet, ja monet muut parannukset, siellä myös \"Nürnbergin\nmunat\", joita vielä tänä päivänä joka mies pitää taskussaan, vaikka ne\novatkin alkumuodostaan melkoisesti pienenneet. -- Nürnbergin munat\nolivat ensimäiset vieterin voimalla käyvät taskukellot. Rheinin\nmaakunnissa taas on nykyinen teollisuus kehittynyt valtaavammaksi kuin\nmissään muualla Saksassa. Taidekin on Frankkien maassa vanhempi ja\nkehittyneempi kuin muualla Saksassa. Saksan suurin maalari, Albrecht\nDürer, oli frankkilainen, malminvalaja Peter Vischer niinikään.\n\n\n\n\nBaijerilaiset.\n\n\nBaijerilaiset ovat asuinsijoikseen vallanneet Tonavan molemmat rannat\nLechin suusta aina Madjaarien ja slaavien kielirajoihin saakka idässä.\nPohjoisessa heidän alueensa pistää Ylä-Pfalzin kautta Fichtelgebirgeen\nsaakka, etelässä Baijerin ja Itävallan Alppimaan kautta Steiermarkiin,\nKärnthiin ja Etelä-Tiroliin, -- lukuun ottamatta niitä kielikeitaita,\njoita on Unkarissa ja Habsburgin suvun muissa maissa.\n\nNe tiedot, joita heistä on aikaisemmilta vuosisadoilta, ovat\nenimmäkseen jotenkin epäedullisia. \"Tuhmaa kuin Baijerin kansa\", oli\nWolfram v. Eschenbachin aikana laajalle levinnyt sananparsi, ja huonon\nmainesanan heistä antava monet muutkin vanhat kirjailijat. Kauneimman\narvolauseen Baijerilaiset saavat Lutherilta, siis siltä mieheltä, jota\nhe kiivaimmin vihasivat, jonka perustamaa kirjakieltä he pari\nvuosisataa niin peräti halveksivat, että he erinäisiä keskisaksalaisia\nkirjaimiakin pilkaten hylkivät vain niitten \"lutherilaisuuden\" vuoksi.\nPöytäpuheissaan Luther lausui: \"Jos minun pitäisi paljon matkustaa,\nniin en minnekään mieluimmin lähtisi, kuin Schwaabiin ja Baijerilaisten\nmaahan. Siellä on kansa ystävällistä ja hyväntahtoista, se suo\nvierasvaraisesti suojan matkustajalle ja hyvän hoidon hän saa rahansa\nedestä.\" Monet piirteet siitä kuvasta, jonka saamme entisten aikain\nkirjotuksista, ovat sittemmin hävinneet, mutta monet luonteen\nominaisuudet ovat ennallaankin säilyneet, kuten vastahakoisuus kauppaan\nja teollisuuteen, laulun ja tanssin suosiminen, uskollisuus vanhaa\njuurtunutta hallitsijahuonetta kohtaan, ynnä harraskatolinen mieliala.\n\n\"Baijerilaiset eivät pidä väliä kauppiaista, sen vuoksi eivät\nkauppiaatkaan tule heidän luokseen\", sanoi eräs heikäläinen oppineensa.\nVaikka Innin laakson ja Brennerin solan kautta kulkee tärkeä kauppatie,\nniin ei siitä huolimatta ylänkömaalla, Tonavan eteläpuolella, ainoakaan\nkaupunki kehittynyt melkoiseksi kauppapaikaksi. Regensburg, vanha\nrajalinnotus, joka harjotti Tonavalla itämaista kauppaa ja keskiajalla\noli niin vilkas, että vielä tänä päivänä erästä Thüringiin vievää tietä\nsanotaan \"Regensburgin tieksi\", menetti piankin kauppamahtinsa\nSchwaabin kaupungeille, etupäässä Ulmille, Augsburgille ja\nNürnbergille. Maanviljelys ja karjanhoito ovat vanhastaan olleet\nBaijerilaisten toimeentulon pohja ja valtiontaloudenkin varsinainen\nperustus. Baijerin talonpoika joutuu hyvin vähän tekemisiin muun\nmaailman kanssa. Sen vuoksi ei hänen talossaankaan ole niin paljon\nakkunoita kuin frankkilaisen talossa, ja akkunat ovat useinkin niin\npieniä, että melkein näyttävät ampumareijiltä. Kaupungeissa\nbaijerilainen ei yleensä mielellään asu. Suurempia kaupunkiyhteiskuntia\non Baijerilaisten maassa vähän. Heidän lukuisien jokiensakin\nlaaksoissa on vähän kaupungeita; syyt siihen ovat etupäässä\nluonnonmaantieteelliset, niinkuin jo olemme nähneet. Asutus on verraten\nharvaa, tilaa on Baijerilaisten maassa vielä kauttaaltaan enemmän kuin\nKeski-Saksassa, pellot ovat Keski-Saksan vainioihin verraten ylen\nlaajat.\n\nMutta vaikka kansalta puuttuukin kaupallista vilkkautta, niin suosii se\nkuitenkin hauskaa elämää, leikkejä ja tansseja ja muuta rattoa.\n\"Schuhplatteln\" (eräänlainen kansantanssi) on vanha taito, jota yhä\nvielä mielellään harjotetaan, usein sitran säestyksellä. Vielä\nsuositumpaa on \"Schnadahüpfl\", joka on nimensä saanut leikkuutyötä\nmuistuttavista liikkeistään. Baijerilaiset ovat tunnetut iloisista\nkansanlauluistaan, joista monet ovat levinneet kautta Saksan. Alpeilla\non joikuminen (jodlaus) joka paimenen taito. Mutta kaikkein iloisinta\non elämä kansanjuhlissa. Lokakuun alussa itse pääkaupungissa,\nMünchenissäkin kaikki nuoret ja vanhat lähtevät kaupungin ulkopuolelle\nTherese-niitylle, jossa silloin raikuu vallaton riemu ja nautitaan\nsuunnattomat määrät ohran mehua. Ennen vanhaan olivat Saksilaiset\nsuurimpain juomarien maineessa ja heidän oluensa oli laajimmalti\ntunnettu. Tätä nykyä sitä vastoin ovat Baijerilaiset parhaat\noluenpanijat ja suurimmat juopot. Vatsaa retikalla kiihotetaan, jotta\nsiihen mahtuisi enemmän tätä mielijuomaa. Kapakkain komeudesta\nbaijerilainen viis välittää, kunhan vain olut on pätöistä. Sananlasku\nsanookin, että baijerilainen kestää vaikka mitä, vaikka kiirastulen,\nkunhan vain saa olutta.\n\nMünchenissä puhkesi v. 1844 ilmi kapina vain siitä syystä, että\nolutkannun hintaa oli ylennetty pari penniä, ja asukkaat paikalla\nrauhottuivat, kun oluen hinta laski ennalleen. Se baijerilainen, jota\nhyvä haltija kerran kehotti ilmaisemaan kolme toivomusta, pyysi ensinnä\n\"kylläkseen olutta\", sitten vielä \"riittävästi rahoja oluen juontiin\"\nja kolmanneksi, vähän aikaa tuumittuaan... \"vielä vähän olutta\".\nSaksassa on kaikkiaan humalan viljelyksessä 35,000 hehtaaria maata ja\ntästä alasta tuli yksin Baijerin osalle 25,000 heht., ja 70 miljonasta\nhehtosta olutta, jotka koko Saksa valmistaa, tulee Baijerin osalle\n17 1/2 miljonaa. Münchenissä v. 1903 valmistettiin yli 3 miljonaa\nhehtolitraa olutta ja pääkaupunki itse joi tästä määrästä enemmän kuin\npuolet. Mutta baijerilaisen ruoankin tulee olla ravitsevaa, ja siitä\nsyystä hän onkin punakka ja verevä, vaikka vartaloltaan lyhyenläntä,\nharteikas ja jäntevä. Yleensä Baijerilaiset ovat hitaanlaisia, mutta\nsiitä huolimatta heissä asuu paljon liikaa voimaa, jota he mielellään\nosottavat kirkollisissa juhlissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa.\nTappelut ovat hyvin tavallisia, ja nyrkkiraudan käyttämisessä\nBaijerilaiset ovat mestareita. Baijerilainen laulu sanookin:\n\n    \"A Büchsel zum Schiessen und an Stossring zum Schlagn\n    Uund a Diandl zum Lieben muss a frischa Bua habn.\"\n\n(Pyssy ampuakseen ja nyrkkirauta lyödäkseen ja tyttö lempiäkseen pitää\nreippaalla pojalla olla).\n\nNyrkkirengasta käytetään taidolla ja tuntuvasti. Voittaja koristaa aina\nhattunsa höyhenellä kylän kaunottaren silmäniloksi ja tyttöjen\nsananparsi puolestaan sanoo: \"Koa Feda am Huet, der Bua is net guet\"\n(Tuon pojan hatussa ei ole sulkaa, hänestä ei ole mihinkään). Kuta\nenemmän pojan hatussa on sulkia, sitä tervetulleempi hän on tyttöjen\nakkunan alle. Leikkipuheisiin ei baijerilaisen luonto muuten taivu;\nsitä paremmin hän viihtyy tutunomaisessa juttelussa olutkannun ääressä.\nSiinä baijerilainen sulaa ja avaa sisunsa. Säätyerotus on Baijerissa\nyleensäkin paljon pienempi kuin Pohjois-Saksassa ja olutpöydän ääressä\nse kokonaan katoo. Olutkannujen ääressä ihminen näkee vain ihmisen. Sen\nvuoksi kapakassa kaikki istuvatkin kirjavassa sekamelskassa, ei\nkorkeinkaan virkamies häpeä kallistaa lasiaan samassa pöydässä kuin\nhalpa työmies.\n\nMutta kuitenkin baijerilainen kunnioittaa esivaltaa suuresti, ja\nvarsinkin on hänen uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan vanha ja\nkoettu. Harvoin hän on kapinoinut vallanpitäjiä vastaan, vaikka\nBaijerinkin talonpoika on saanut raskaasti tuta aatelin sorron. Maansa\npuolesta on baijerilainen talonpoika monasti urhoollisesti taistellut,\nvaikka Baijerilaisilla ei olekaan ollut eteviä kenraaleja, sen enempää\nkuin valtiomiehiäkään.\n\nBaijerin kansa pitää sitkeästi kiinni vanhoista tavoistaan.\nSiellä ovat vielä Alppien juurella säilyneet nuo keskiaikaiset\nkärsimysnäytelmätkin, joissa rahvas itse esittää kuvia Vapahtajan\nelämästä. Baijerilaiset ovatkin harraskatolisia, uskonpuhdistus ei ole\nsaanut heidän maassaan jalansijaa. Kirkon koristelemisesta pidetään\nhyvää huolta, sille lahjotetaan maata ja tavaraa, melkein aina tapaa\nnaiset neulomassa joko uusia lippuja, joita kannetaan kirkollisissa\njuhlasaatoissa, taikka messupukuja. Uusia erakkomajoja, kirkkoja ja\nkappeleita rakennetaan yhä mäille ja vuorille, vaikka niitä ennaltaan\non laaksoissakin liian paljon. Mutta kirkosta pidetäänkin niin hyvää\nhuolta, että koulu saa jäädä vähemmälle. Koulunopettajain täytyy yhä\nvieläkin tulla toimeen kovin huonoilla palkoilla. Kun talonpoika\nkuollessaan tekee testamenttinsa, niin hän aina muistaa kirkkoa, mutta\nkoulua ei muista yksi tuhannesta.\n\nKirkko vallitseekin Baijerissa koko yleistä elämää. Jo pääkaupungin,\nMünchenin (\"Munkkilaisen\"), nimi on kuvaava. Tiedettä ja taidetta on\nhyvin myöhäisiin aikoihin saakka harjotettu ainoastaan sen verran, kuin\nkatolinen kirkko ja harrasuskoiset ruhtinaat ovat sitä sallineet.\nKirjallisuus kukoisti melkein yksinomaan kirkollisella pohjalla. Vaikka\nkansa niin mielellään laulelee ja lauluja rakentaa, niin ei sitä\nvastoin taidekirjallisuus ole Baijerissa viihtynyt, Baijerin runoilijat\nja kirjailijat yleensä eivät ole tunnettuja kotomaansa rajain\nulkopuolella. Parhaiten menestyvät tässä kirkollisessa ilmakehässä\nmaalaus ja kuvanveisto. Pyhimyskuvien puusta leikkaaminen, freskojen\nmaalaus, lasimaalausten valmistaminen kirkkoihin ja kappeleihin olivat\nkirkonmiesten mieleisiä taiteita ja niitä he pyrkivät edistämään.\nVanhimmat Saksassa tavattavat lasimaalaukset, jotka ovat 10:nneltä\nvuosisadalta, ovatkin sen vuoksi Tegernseen luostarissa, eikä\n\"kuolemantanssin\" esityksiä ole missään niin taajassa, kuin Baijerien\nheimon asumilla alueilla Alpeissa. Soitantoakin piispat ja ylimystö\nuutteraan edistivät. Mutta vapaata tutkimusta sitä vastoin kaikkialla\nestettiin ja hyvin vähän tehtiin kansan henkisen tietovaraston\nkorottamiseksi. Kaikenlaiset taikauskot säilyivät sen vuoksi Baijerissa\nkauemmin kuin missään muualla Saksassa, ja vielä tänä päivänä tämän\ntaikauskoisen rahvaan kesken elää paljon taikauskoisia tapoja.\nPyhimystaruja ja kertomuksia ihmeistä halusta kuunnellaan. Tavallisen\nbaijerilaisen mieleen ei edes juolahda epäillä näitä kertomuksia. Ihme\nonkin uskon rakkain lapsi. Maan sananparsistakin selviää, missä\nilmapiirissä täällä eletään. Baijerilainen sanoo nopeaan liikkuvasta\nesineestä, että se juoksee kuin \"Isä meidän\", tarkottaen sillä\nrukousnauhan nopeata rukoilemista, ja rapajuoposta hän sanoo, että hän\n\"juo kuin temppeliherra\". Oluthumalankin eri asteet erotellaan\nkirkollisilla vertauksilla. Aivan vähäisestä alkavasta humalasta\nsanotaan, että se on \"jesuiittahumala\", mutta kovasta humalasta, että\nse on \"kapusinihumala\". Mutta vanhoja pakanallisiakin tapoja on\nsäilynyt, vaikka ne ovat melkoisesti muuttuneet kirkon vaikutuksesta.\nMonta nykyistä kirkollista taikaluuloa johtuu suorastaan pakanuuden\naikaisista käsityksistä.\n\nSuurimpana syynä siihen, että kansansivistys on niin hitaasti\nedistynyt, on Jesuiittain veljeskunta, joka kuudennentoista vuosisadan\nkeskivaiheilta on hallinnut maan valistusoloja, vallinnut sekä\nIngolstadtin että Münchenin yliopistoja ja koettanut ituunsa tukahuttaa\nkaikki korkeammalle tähtäävät valistuspyrinnöt. Semmoisten miesten,\njotka eivät tahtoneet luopua vapaasta vakuutuksestaan, täytyi lähteä\nmaasta pois. Kun sen vuoksi kahdeksannentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla Münchenin tiedeakatemia perustettiin, niin täytyi\nerityisellä lailla säätää, että akatemian julkaisut olivat vapaat\njesuiittain tarkastuksesta, koska muutoin akatemiaan ei olisi saatu\noppineita. Vasta siihen aikaan nuori benediktiniläismunkki uskalsi\nehdottaa, että Lutherin kirjottamaa keskisaksan kieltä aljettaisiin\nBaijerissakin kirjakielenä käyttää. Siihen saakka baijerilaiset\nkirjailijat olivat käyttäneet rahvaan kieltä sinään. Mutta ellei samaan\naikaan Saksan kirjallisuus olisi Keski-Saksassa kohonnut suurien\nrunoilijain kautta niin kauniiseen kukoistukseen, niin tuskin Baijerin\nhallitus olisi kehotusta noudattanut, vaan Baijerilla olisi ehkä vielä\ntänä päivänä yläsaksalainen puhekielensä kirjakielenä. Vasta kun\nJesuiittain veljeskunta 1773 muodollisesti lakkautettiin, paranivat\nasiat. Ja yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteiden ja tieteiden\nharrastus vihdoin pääsi Münchenissä elpymään siihen määrään, että sitä\nnykyään sanotaan \"Pohjolan Atheenaksi\", etupäässä erinomaisen\nrunsaitten taidekokoelmiensa ja palatsiensa vuoksi. Mutta yleiseen\nsanoen pitää paikkansa erään kirjailijan lausunto, että \"Baijerilaiset\novat reipasta, kunnollista ja rattoisaa kansaa, mutta ei heistä ole\ntiedemiehiksi eikä taitelijoiksi. Kun baijerilainen on kunnolla\nhoitanut peltonsa taikka käsityönsä päättänyt, virkansa toimittanut,\nniin hän mieluimmin heittää huolet ja nauttii elämästä. Hän lähtee\nsilloin oluttupaan ja on hidas sieltä eroamaan. Vähänpä hän silloin\nvälittää henkisistä riennoista.\"\n\nHallituksen toimesta on kuitenkin valistuksen asia viime aikoina paljon\nparantunut ja alemmankin kansan keskuuteen koetetaan kylvää tiedon\nsiemeniä, koska tietämättömän kansan on aineellisellakin alalla vaikea\npysyä aikansa tasalla.\n\nAllemannien eli Schwaabien heimo asuu siinä kauniissa maassa, joka\nkäsittää Rheinin, Tonavan ja Neckarin lähteitten väliset alueet. Tähän\nheimoon kuuluvat saksaa puhuvat Sveitsiläiset, Elsass-Lothringin\nsaksalaiset asukkaat, Badin ja suurimmaksi osaksi Württembergin väestö,\nynnä osa Baijerin asukkaista. Tästä maasta on kohonnut kokonaista viisi\nhallitsijahuonetta: Hohenstaufit, keskiajan mahtava keisarisuku,\nWelfit, jotka aikanaan hallitsivat koko Pohjois-Saksaa ja vielä\nBaijeriakin melkein itsenäisinä, Habsburgit, jotka yhä vielä ovat\nItävallan valtaistuimella, Hohenzollerit, jotka nykyään hallitsevat\nsekä Preussiä että koko Saksaa, ynnä Zähringit, jotka lähes\nvuosituhannen vallitsivat Schwaabia sukumaanaan ja nykyään istuvat\nBadin valtaistuimella.\n\nTässä maassa kehittyi jo roomalaisaikana edistyneempi kultuuri kuin\nmuualla Germaniassa, Ylä-Rheinin laaksoa lukuun ottamatta. Kansa on\nlahjakasta ja sen vuoksi kukoisti täällä aikaisimmin runouskin.\nTristanin ja Isolden hehkuva rakkauslaulu on Allemannien keskuudessa\nrunoiltu. Ritariaikain runoutta viljeltiin varsinkin Bodenjärven\nrannoilla. Allemannien alueella \"mestarilaulukin\" syvimmälle juurtui.\nSitä harjotettiin suurella innolla Augsburgissa ja Ulmissa,\nStrassburgissa ja Kolmarissa, Freiburgissa ja monessa muussakin\nkaupungissa, ja tämä laulu pysyi sitkeästi hengissä. Ulmissa\nse sammui vasta v. 1839, Memmingenin kaupungissa, Allgäussa, v. 1852.\nUudemman ajan runoilijoista olivat Wieland ja Schiller kotoisin\nWürttembergistä. Tunnettu ballaadirunoilija Uhland oli schwaabilainen.\nUseimmat kuvaustaiteetkin täällä, jossa kultuuri oli niin vanha,\nkehittyivät ennen kuin muualla Saksassa. Useat Saksan etevimmistä\najattelijoistakin, Hegel muun muassa, ovat näiltä seuduilta syntyisin.\nRuutia ensinnä käytettiin suuremmassa mitassa Schwaabin kaupungeissa.\nUskonnollisellakin alalla on Allemannien syvällinen ja samalla\nkuitenkin vilkas henki itsensä ilmaissut, sillä vaikka tämä maa onkin\nlähempänä katolilaisuuden pesäpaikkoja kuin esim. Frankki, niin on\nAllemannien kesken siitä huolimatta uskonpuhdistus melkein kauttaaltaan\nvoittanut katolilaisuuden, jopa vapaassa Sveitsissä pukeutunut uuteen\nitsenäiseen muotoonkin.\n\nKaikenlaiseen ansioon on tämä heimo aina osottanut halua. Varsinkin se\non jo vanhastaan käynyt vilkasta kauppaa. Vanha sananlaskukin vielä\nhokee, kuinka kautta maailman Ulmin raha kävi. Sveitsiläisillä ei ollut\ntavaraa myydä, mutta he sen sijaan palkkautuivat milloin millekin\nmaalle sotamiehiksi, ja vielä tänä päivänä pitää paavi sveitsiläistä\nhenkivartiota. Augsburg ja Ulm olivat keskiajalla mahtavia\nkauppakaupunkeja. Siellä vaurastuivat keskiajan Saksan rikkaimmat\nrahaylimykset, siellä perustettiin ensimäiset puutarhat ja\nhedelmäpuistot, mehiläishoito ja viininviljelys pääsivät voimaan\naikaisemmin kuin monessa muussa osassa Saksaa. Kun pyhä Columbanus v:n\n400 vaiheilla saapui tähän maahan, niin oli olut vielä ylinnä ja sitä\nuhrattiin Wodanillekin. Mutta pian täytyi sen väistyä rypäleen\nviljelyksen edestä, johon syvät virranlaaksot ovatkin erinomaisen\nsoveliaita. Omituisuutena on vielä mainittava, että tällä alueella\nensinnä ovat kehittyneet ne äännemuutokset, joitten kautta saksan kieli\non aikain kuluessa kehittynyt nykyiseksi kirjakieleksi. -- Schwaabissa\non säilynyt monta ikivanhaa tapaa, jotka muualla Saksassa jo ovat\nhävinneet, kuten kiekon heittäminen, jota vanhain asiakirjain mukaan\ntiedetään ainakin jo ensimäisen vuosituhannen vaihteessa harjotetun,\nraskaitten kivien heittäminen ynnä paini. Schwaabilaiset ovat\nvoimallista kansaa. Mutta vähemmän kuin missään muualla tapaa\nSchwaabissa vanhaa saksalaista rotua vaaleine hiuksineen ja sinisine\nsilmineen. Siellä ei ole omaa rakennusmallia, kuten Saksissa ja\nFrankissa, vaan on Allemannien maassa paljon erilaisia rakennusmalleja\nkäytännössä. Kaikki tämä johtuu siitä, että tämä osa Saksasta on kautta\naikain ollut enimmän alttiina vieraille vaikutuksille.\n\n\n\n\nThüringiläiset.\n\n\nMuuan kirjailija lausuu Thüringiläisistä: \"He ovat vilkasta,\nhyvänluontoista kansaa, ilomielisiä, vähään tyytyväisiä, kohteliaita,\nuutteria ja yritteliäitä, mutta eivät he ole kovin kestäviä. He ovat\ntaipuisia, mutta eivät kovin vakavia yrityksissään. He ovat paremmin\npuheliaita kuin uutteria ja kovin kärkkäitä omaksumaan kaikkea\nvierasta.\" Tapaamme siellä sekotuksen pohjois-saksalaista valppautta ja\netelä-saksalaista herttaisuutta, slaavilaista elämänhalua ja\nsaksalaista herkkätunteisuutta. Tunteella on yhtä paljon sananvaltaa\nkuin tahdollakin. Jos on totta, että kukkaset ja laulut ovat tunteen\nmittakaavoja, niin voi Thüring kilpailla Saksan kaikkien muitten\nmaitten kanssa. Sillä Thüringissä erityisesti suositaan kukkien hoitoa,\nmelkein joka talon edessä on pieni kukkatarha. Soitanto on niin\nsuosittua, että sananlaskun mukaan aina kahdessa talossa soitetaan\nkolmea viulua. Konsertteja ja tanssitilaisuuksia on tuhka tiheään, ei\ntanssita ainoastaan huoneissa, vaan ulkona kedoillakin. Thüringissä jos\nmissään seuraelämä on vilkasta. Kansalla on jos minkälaisia\nhuvitilaisuuksia, kansanjuhlia, kirkollisia juhlia, urheilujuhlia ja\nlaulujuhlia, joissa vietetään iloista elämää. Keilan heittäminen on\nniin suosittua, että sitä teilläkin harjotetaan, ja tien vieressä\nkärvennetään hiilitulessa thüringiläistä paistinmakkaraa. Varsinaista\nkansallisruokaa ovat perunakokkareet, mutta piirakkaitakin mielellään\nleivotaan, varsinkin juhlatilaisuuksissa. Vuoristossa on seutuja,\njoissa köyhyys on mitä suurin. Jo keskiajalla oli käypä latinalainen\nsananlasku, että Thüringissä oli paistettu sillikin herkkua. \"Yhdestä\nsillinpäästä valmistettiin viittä ruokaa.\" Peruna on tärkein\nravintoaine. Perunoista sanoo toinen sananlasku, että niitä syödään\n\"aamulla pyöreinä, päivällä huttuna, illalla viipaleiksi leikattuina,\nja siinä pysytään, sillä se on terveellistä.\" Liikuttavan pienet ovat\nvarsinkin vuoristossa väestön elämänvaatimukset. Mutta vaikka\nvuorelaiset ovatkin tottuneet niin vähällä toimeen tulemaan, niin\nluonto on siitä huolimatta heille suonut mitä iloisimman mielen ja\nkotiseutunsa kauneuden ymmärryksen. Thüringiläinen ei ylenmäärin välitä\nomaisuudesta eikä murehdi tämän maailman rikkauksia, kunhan hänellä on\nedes sen verran, että nipin napin toimeen tulee. Lapset tavallisesti jo\nhyvin aikaiseen alkavat ansaita tehtaissa, taikka ovat apuna\nkotiteollisuudessa. Laululintuja visertelee joka mökissä, jopa toisissa\nmonet häkit. Pojat ja tytöt laulavat kilpaa peipposten kanssa. Iloisina\nhe juhla-aattona vaeltavat pitkin kylän kujia ja laulavat täydestä\nsydämestään: \"Minulle yksikaikki, onko rahoja, vai eikö\" ('s ist mer\nalles eins, 's ist mer alles eins, ob ich Geld hab' oder habe keins.)\n[Niinkuin lukija tästä näkee, emme osanneet aivan oikeaan, kun sanoimme\nThüringerwaldin olevan jyrkkänä erona Etelä-Saksan herkemmän ja\nrunollisemman ja Pohjois-Saksan arkiluontoisemman rahvaan välillä. Tämä\nraja todellisuudessa kulkee pohjoisempana.] Thüringiläiset ovatkin\nhyvällä syyllä herttaisuuden maineessa. Preussilaisten jäykkyys on\nsiellä vihattu, keveämpää ja taipuisempaa menettelyä heidän maassaan\nsuositaan. Helppo on muukalaisenkin saada siellä tuttavuuksia ja päästä\ntutunomaiselle kannalle, helposti ruvetaan toisiaan sinuttelemaan.\nMutta on toiselta puolen totta, etteivät ystävälliset sanat aina käy\nyhteen tekojen kanssa, ja että suu usein puhuu semmoista, johon\nsydämellä ei ole mitään osaa.\n\nThüringiläiset ovat erinomaisen toimeliasta kansaa. Harvoissa\nvuorimaissa on niin monipuolisesti kehittynyt teollisuus, kuin Werran\nja Elsterin välisillä vaaroilla. Kolmasosa Saksanmaan posliinitehtaista\non tällä alalla. Toiset niistä ovat jo hyvin vanhoja. Niitten\nperustamista edisti varsinkin puun halpuus ennen aikaan, jolloin ei\nvielä hiiltä käytetty tähän teollisuuteen. Lasiteollisuus tuli\nThüringiin Böhmerwaldista. Leikkikalujen valmistaminen taas saapui\nNürnbergistä kauppiaitten mukana, jotka kulkivat Leipzigin\nmarkkinoille. Vuoriston eteismaa on vilkasta teollisuusaluetta.\n\nRheinin seutujen jälkeen on Thüring saduista rikkainta. Varsinkin\nBrockeniin liittyy lukemattomia tarinoita, Hörselbergiin niinikään,\nniinkuin olemme jo aikaisemmin maininneet.\n\nValtiollisten olojensa puolesta on Thüring sen puolesta omituista, että\nsiellä on säilynyt suurin luku pikkuvaltioita, jäännöksenä keski-ajan\nhajanaisista valtiollisista oloista.\n\n\n\n\nEntisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.\n\n\nOlemme Saksanmaan alkuvaiheista selkoa tehdessämme maininneet, että\ngermanit tosin siihen aikaan, kuin heidän varsinainen historiansa\nalkaa, asuivat koko sillä alalla, joka nykyään kuuluu Pohjois-Saksaan,\nmutta että he kansainvaelluksen aikoina osaksi luopuivat näistä\nvanhoista maistaan, aina Elbeen ja sen syrjäjokeen Saaleen saakka\nlännessä, ja että pois vaeltaneiden heimojen sijaan saapui\nslaavilaisia. Toisen vuosituhannen ensimäisellä vuosisadalla\nSaksalaiset alkoivat uudisasutuksen kautta vallottaa takaisin näitä\nmenetettyjä maita ja suureksi osaksi siinä onnistuivatkin. Keskellä\nnykyistä saksankielistä asutusta on siellä täällä säilynyt meidän\naikoihin saakka pieniä tähteitä noista entisistä slaavilaisista\nheimoista, suurimmasta osasta sitävastoin vain nimi tai hämärä muisto.\nAinoastaan Puolalaiset ovat säilyttäneet kansallisuutensa ja heitä\nvastaan kansallisuustaistelu yhä vielä jatkuu, vaikka epätietoisella\nmenestyksellä.\n\nSlaavilaisen asutuksen ollessa laajimmillaan asuivat Saalen ja Oderin\nvälillä Berlinin seuduille saakka pohjoisessa, Erzgebirgeen ja\nLausitzin vuorimaahan saakka etelässä _Sorbit_, joitten jäännöksiä\nLausitzin nykyiset Vendit ovat. Heidän pohjoispuolellaan Itämereen\nsaakka asuivat _Latitsit eli Viltsit ja Obotritit_. Saksalaiset\nnimittivät näitä kansoja jo vanhastaan yhteisellä nimellä Vendeiksi,\nmutta slaavilaiset itse eivät tätä nimitystä tunne heimo- sen enempää\nkuin rotunimenäkään. Sorbien ja Viltsien itäpuolella asui Puolalaisia.\nNykyisen Saksan koillisessa kolkassa, Niemenin ja alisen Weichselin\nvälillä sekä Itä-Preussissä, asui kaksi liettualaista kansaa,\n_Preussiläiset ja Liettualaiset_, joitten jäännöksiä yhä vieläkin elää.\n\nLiettualaisia, jotka ennen olivat lukuisa kansa, elää Saksanmaan\nrajoissa enään vain puoliväliin toistasataatuhatta henkeä. Tämä kansa,\njoka kielitutkimusten osotuksen mukaan on ammoisina aikoina ollut\nSuomalaisten lähin naapuri, jolta Suomalaiset ovat saaneet paljon\nsanoja, ehkä runoaiheitakin ja kanteleen, on sekä Saksalaisten että\nPuolalaisten sorrosta huolimatta suuressa määrin säilyttänyt\nkansallisuutensa, erinomaisen runollisen luonteensa, kielensä, vanhoja\npukujaan ja tapojaan. Se on ryhtynyt omaa kirjallisuuttakin luomaan,\nvaikka sitä tässä työssä, Saksassa samoin kuin Venäjälläkin, kohtaavat\nainaiset vastukset viranomaisten puolelta. -- Liettualaiset eivät ole\nslaavilaista kansaa, vaan itsenäinen osa indo-europpalaisesta\nkansaryhmästä.\n\nLausitzissa on meidän aikoihin säilynyt pieniä tähteitä Vendejä, eli\noman nimityksensä mukaan Sorbeja, jotka ovat puhtaita slaaveja. Heidän\nlukunsa nousee tuskin sataantuhanteen henkeen. He elävät saarekkeena\nsaksankielisen väestön keskellä, jonka sukujuuri kuitenkin suureksi\nosaksi liene slaavilaista, vaikka kieli onkin muuttunut.\n\nNäiden Sorbitähteitten pesäpaikka on Spreewald, se rämeseutu, jonka\nSpree lukemattomine putaineen muodostaa Berlinin kaakkoispuolella.\nAsuinpaikkainsa pääsemättömyyden vuoksi tämä kansantähde on voinut\npuoliaan pitää yleistä saksalaistuttamista vastaan. Sitä on kuitenkin\nvielä etelämpänä kuivillakin mailla, varsinkin Kottbusin kaupungin\nseuduilla. Melkoisessa määrin ovat tämän maata viljelevän kansan olot\nmukautuneet ympärillä asuvain Saksalaisten olojen mukaisiksi, vaikka ne\novatkin yleensä säilyneet vanhanaikuisemmalla kannalla.\n\nVendit eli Sorbit ovat iloista, seuranrakasta kansaa, niinkuin\nyleensäkin slaavit. Heidän puheliaisuutensa, kisahallinsa on yleiseen\ntunnettu. Keskenään kansa vielä puhuu vanhaa slaavilaista kieltään,\nmutta melkein kaikki osaavat jo saksaakin. Koulu on kauttaaltaan\nsaksalainen, ainoastaan ensimäinen, alkeisopetus tapahtuu lasten omalla\nkielellä ja uskonnon opetus korkeimmillakin luokilla. Jumalanpalvelus\ntapahtuu osaksi rahvaan omalla, osaksi saksan kielellä. Ajan kysymys\nvain on, koska tämä kansantähde kokonaan saksalaistuu. Paitsi koulua\nedistyttää saksalaistuttamista varsinkin asevelvollisuus.\n\nParemmin pitävät Puolalaiset puoliaan. Heidän lukunsa on siksi suuri,\nkansallistuntonsa niin valpas ja yhteys Venäjän ja Itävallan\nPuolalaisten kanssa yhä vielä siksi vilkas, etteivät Saksalaiset\nsuurista ponnistuksistaan huolimatta ole voineet heidän\nkansallisuuttaan hävittää.\n\nMutta heillä onkin takanaan suuri historia. He ovat olleet itsenäistä\nkansaa, hallinneet valtakuntaa, joka aikoinaan ulottui Itämerestä\nMustaanmereen saakka, olleet koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita\nsekä mongooleja että Turkkilaisia vastaan. Kovat kohtalot, vaikea\nmaantieteellinen asema kehittyväin suurvaltain välissä, murtivat Puolan\nitsenäisyyden. Mutta kansallisuuttaan Puolan kansa yhä sitkeästi\npuolustaa Saksassa, samoin kuin Venäjällä ja Itävallassakin. Siinä\nasiassa ovat ylhäiset ja alhaiset yksimieliset, räikeistä\nyhteiskunnallisista epäkohdista huolimatta.\n\nPuolalaiset ovat yhä vielä suuri kansa ja asuvat, valtiollisesta jaosta\nhuolimatta, yhtenäisessä kappaleessa. Heidän lukunsa nousee kaikkiaan\n17 miljonaan. Tästä määrästä asuu Saksanmaan rajoissa noin 3 miljonaa,\nvarsinaisia Puolalaisia 3,300,000, sekä pari pientä puolalaista\nkansantähdettä, Länsi-Preussissä 100,000 _Kassubia_, Itä-Preussissä\n150,000 _Masuria_.\n\nHävittääkseen nämä 3 1/2 miljonaa Puolalaista on Saksan hallitus\nkäyttänyt satoja miljoneja markkoja. Rahoilla vähitellen ostetaan\nPuolalaisilta maita ja näihin maihin tuodaan saksalaisia\nuudisasukkaita. Mutta Puolalaiset ovat tähän saakka melkoisella\nmenestyksellä pitäneet puoliaan tätä järjestelmällistä hävitystyötä\nvastaan. Sitä myöden kuin Saksalaiset ovat valtion rahoilla ostaneet\npuolalaisia taloja, sitä myöden Puolalaiset ovat ostaneet toisia maita\nsaksalaisilta. Heille on tässä taistelussa ollut suurena apuna se\nseikka, että saksalaisesta maanviljelysväestöstä alkaa olla puute,\nkoska nopeaan kasvava teollisuus nielee niin suunnattomasti voimia.\nPuolalaisten kesken sitä vastoin, joiden sivistys on alhaisemmalla\nkannalla, on maanviljelys yhä vielä melkein koko kansan elinkeino.\n\n\n\n\n\nVILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.\n\n\n\n\nKuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.\n\n\nSaksanmaa oli siihen aikaan, jolloin historian valo sille ensi kerran\nlankesi, melkein kauttaaltaan laajaa metsämaata, suureksi osaksi\nkoskematonta aarniometsää. Siellä täällä oli kuitenkin avoimiakin\nmaita, ja näillä arvatenkin etupäässä asuivat germanilaiset heimot.\nAukeilta asutus vähitellen raivauksien kautta tunkeutui metsiin.\nPeltoviljelyksen edelläkävijänä oli täälläkin kaskeaminen.\n\nVanhoilla germaneilla ei alkuaan näytä olleen ensinkään yksityistä\nmaaomaisuutta, maa oli kansalaisten yhteistä omaisuutta. Mutta kun\nheimot alkoivat perustaa vakinaisia asuinpaikkoja, niin tapahtui tässä\nmuutos. Heimojen alueet hajaantuivat maakunniksi (_Gaue_) ja nämä vielä\npienemmiksi alueiksi (_Marke_), joitten asukkaat omistivat yhteisesti\nkaiken sen maan, mikä aluekunnalle kuului. Vähitellen olot\nkehittyivät siten, että vainiot ja niityt muuttuivat viljelijäinsä\nyksityisomaisuudeksi. Mutta laidun, metsä, suot ja vedet pysyivät kauan\nsen jälkeenkin yhteismaina, joilla jokainen aluekunnan asukas sai\nvapaasti kalastaa, käyttää karjaansa, ottaa tarvepuut metsästä. Ja\nnäistä yhteismaista luovutettiin paikkoja raivattaviksi, sitä myöden\nkuin asukkaitten luku kasvoi ja entiset viljelykset kävivät ahtaiksi.\nNiilläkin aluekunnan asukkailla, joilla oli osansa varsinaisista\nviljelysmaista, oli oikeus raivata itselleen uutta peltoa yhteismailla,\njota varten he katsomainsa palstain rajapuihin leikkasivat\npuumerkkinsä. Mutta näin rajotettu palsta oli määräajan kuluessa\nraivattava, muutoin se joutui takaisin yhteismaahan. Myöhemmin\nkuitenkin varakkaammat kansalaiset, jotka paremmin kuin muut kykenivät\nkäyttämään tätä raivausoikeutta (_Bifang_), saivat aikaan sen, etteivät\nmerkityt palstat määräajan kuluttua enää joutuneetkaan takasin\nyhteismaahan, vaan saivat jäädä asianomaisen haltuun, joka niistä\nitselleen kokoili metsälohkoja. Siten syntyi Saksanmaalla ensimäinen\nyksityismetsä.\n\nAluekuntien maitten välillä oli vielä kansainvaelluksien jälkeenkin\nlaajoja metsämaita, joita ei kukaan omistanut ja joita sen vuoksi\npidettiin koko heimon yhteisenä omaisuutena, maakunnan yhteismaana.\nYksityisten aluekuntien maita ei tavallisesti rajotettu näitä\nyhteismaita vastaan, vaikka niitten keskinäiset rajat oli määrätty.\nNäitä maakuntain yhteismaita olivat etenkin vuoristot, mutta\nlakeillakin mailla oli laajoja metsäaloja, joilla ei silloin vielä\nollut asukkaita. Aluekuntajako oli germanilainen laitos, se sen vuoksi\nkokonaan puuttui Elben itäpuolella olevissa seuduissa, joissa myöhään\nkeskiajalle saakka asui slaavilainen väestö.\n\nMaakuntain yhteismetsiä vaativat jo ensimäiset frankkilaiset\nkuninkaat valtion omaisuudeksi, etupäässä voidakseen säilyttää ne\nmetsästysmainaan. Myöhemmin kuninkaat kuitenkin koettivat niistä\ntulojakin hankkia, luovuttamalla yksityisille aloja raivattaviksi. Nämä\nmetsät julistettiin rauhotetuiksi, niissä ei saanut metsästää kukaan\nmuu kuin kuningas itse (_Bannforst_). Myöhemmin hallitsijat niitä\nlahjottelivat, antoivat lääkitykseksi, panivat pantiksi, vaihtelivat ja\nostivat, kunnes ne enimmäkseen joutuivat maallisten ja kirkollisten\nruhtinaitten käsiin. Samat metsämaat muodostivat Saksanmaan nykyisten\nvaltionmetsäin kantaosan. Vaikka kuninkaallisten metsämaitten\njakeleminen alkoi jo Merovingien ajalla, niin oli kuitenkin vielä\nsaksilaistenkin keisarien ajalla laajoja kuninkaanmetsiä. Vanhojen\nkuninkaanmetsien laajuudesta käsityksen saadaksemme luettelemme niistä\nmuutamia tärkeimpiä. Vogesit olivat kokonaan Merovingien \"pannametsää\"\naina vuoriston liepeille saakka. Harz, Spessart, suuret osat\nSchwarzwaldista niinikään, muita mainitsematta. Hardtissa on yhä vielä\nsamaa juurta noin 6,000 hehtaaria laajuisia valtionmetsiä. Nürnbergin\nmetsät, Mainin Frankfurtin nykyiset laajat kaupunginmetsät ovat\nniinikään vanhoja kuninkaanmetsiä.\n\nUudisasutus, joka näihin metsiin vähitellen syveni, ei enää tapahtunut\naluekunnan toimesta, vaan sitä johtivat ne ruhtinaat, jotka olivat\nhallitsijoilta saaneet metsät lääneikseen. Samalla tavalla meneteltiin\nniissä Elben itäpuolella olevissa alueissa, jotka slaaveilta\nanastettiin. Siellä ei ensinkään perustettu aluekuntia vanhan\nsaksalaisen oikeuden malliin, vaan ruhtinaat ja ritarit anastivat\nkaikki metsäalat, myöntäen vain käyttöoikeuksia uudisasukkaille, joita\nheidän hallitsemilleen maille asettui. Mutta monet alkuaan vapaatkin\naluekunnat menettivät vähitellen metsänsä ruhtinaille. Jo vanhat\nfrankkilaiset kuninkaat olivat pidättäneet itselleen metsästysmaita\naluekuntainkin yhteismaista, luovuttaen niitä sitten vasalleilleen,\njotka lopulta pitivät maat ominaan. Jo vuoden 1300 vaiheilla olivat\nuseimmat vapaat alueet joutuneet ruhtinaitten vallanalaisuuteen.\nAlkuaan, saksalaisen oikeuden aikana, oli suhde vielä semmoinen, että\nruhtinaalla oli ainoastaan tarkalleen määritelty valvontaoikeus ynnä\neräitä erinäisesti määriteltyjä nautinto-oikeuksia näihin metsiin.\nMutta roomalainen oikeus ei tuntenut semmoista laitosta, kuin aluekunta\noli, vaan myönsi kysymyksen alaiset yhteismaat kokonaan ylivalvontaa\nharjottavan ruhtinaan omaisuudeksi. Lopulta asiat kehittyivät siten,\nettä melkein kaikki metsät kuuluivat ylimystölle, jolta talonpoikain\ntäytyi puutarpeensa ostaa kalliilla hinnalla. Kuudennentoista\nvuosisadalla talonpojat silloisten talonpoikaissotain aikana tekivät\nviimeisen yrityksen saadakseen metsänsä takaisin, mutta kun nämä\nkapinat kaikkialla kukistettiin, niin sai asia lopullisen ratkaisun --\nhe menettivät lopullisesti kaikki oikeutensa niihin ja saivat tyytyä\npieniin kotipalstoihinsa. Vähitellen kuitenkin aluekuntienkin\nmenettämät entiset yhteismaat suureksi osaksi joutuivat valtioitten\nhaltuun ja ovat vielä tänä päivänä suurena osana Saksanmaan\nvaltionmetsistä. Protestanttisissa maissa valtionmetsät karttuivat\nmelkoisesti, kun luostarien ja kirkon omaisuus anastettiin valtiolle.\nKolmenkymmenen vuoden sodan aikana ne karttuivat melkoisesti sen\nkautta, että paljon maita oli sodan hävityksien kautta joutunut\nkokonaan autioiksi. Noin kolmasosa Saksanmaan kaikista nykyisistä\nmetsistä on valtioiden omaisuutta.\n\nMutta palatkaamme metsäalueen raivaamiseen viljelykselle.\n\nRoomalaiset niissä osissa Saksanmaata, jotka olivat heidän vallassaan,\nedistivät viljelyksen laajenemista etenkin semmoisissa seuduissa, missä\nvuorissa oli metalleja ja lämpöisiä lähteitä, taikka jotka\nliikeyhteyden turvaamiseksi olivat asutettavat. Rheinin ja Tonavan\nvälisen rajavarustuksen, \"Limeksen\", suunta suuressa määrin juuri\nnoudatti viljelykseen soveliaimpain maiden suuntia. Myöhemmin\ngermanilaiset käyttivät hyväkseen roomalaisten raivaamia maita, mutta\nmoni raivio jäi uudelleen metsittymäänkin.\n\nKansainvaelluksien jälkeen alkoi väestön lisääntyessä uusi\nraivauskausi, jota kesti noin v:n 900 vaiheille. Ensimäisten\nKarolingien aikana se näyttää kehittyneen korkeimmilleen. Metsäalan\nvähentämisessä olivat osallisena vapaat talonpojat, kyläkunnat, jotka\nlähettivät metsiin liikaväestöään, mutta vielä suuremmassa määrässä\nmaalliset ja hengelliset ylimykset, jotka sijottivat hallitsemilleen\nmaille veroa maksavia talonpoikia. Luostarit erinomaisen innokkaasti\nottivat osaa tähän työhön. Kaarlo Suuren aikana siirrettiin kokonaisia\nheimoja asuinsijoiltaan uusille maille, esim. pakanallisia Sakseja, kun\nkeisari oli heidät kukistanut, ja tämän kautta viljellyn maan ala\nepäilemättä melkoisesti lisääntyi. Mutta vaikka tämä uudisasutus olikin\nlaaja, vaikka viljellyn maan ala sen kautta melkoisesti lisääntyi, niin\npysyivät vuorimaat vielä edelleenkin autioina. Schwarzwaldin sisäosissa\ntuskin on ainoatakaan kyläkuntaa, joka olisi jo Karolingien ajalla\nsyntynyt. Odenwaldista olivat v:n 1100 vaiheilla ainoastaan reunat\nasutut.\n\nSuurien raivauksien viimeinen vaihe alkoi v:n 1100 vaiheilla. Silloin\nalkoivat raiviot tunkeutua vuoriston sisäosiinkin ja kahden seuraavan\nvuosisadan kuluessa pakotettiin metsä viljelyksen edeltä vähitellen\nperäytymään likimain niille aloille, jotka sillä on vielä tänä päivänä.\nVieläpä maanviljelys monessa seuduin anasti semmoisiakin paikkoja,\njotka ajan pitkään eivät sen vaatimuksia tyydyttäneet, ja melkoinen\njoukko silloin perustettuja kyläkuntia on myöhemmin laskettu uudelleen\nmetsittymään. Missä määrin sodat, varsinkin Kolmenkymmenen vuoden sota,\novat kokonaisien kyläkuntien häviämiseen vaikuttaneet, sitä ei nykyään\nole helppo sanoa. Mutta kaikesta päättäen oli pääsyynä kuitenkin se,\nettä paikkoja huonosti valittiin, kun ylemmän vuoriston epäedulliset\nilmastolliset olot eivät olleet vielä riittävästi tunnetut. Muutoin nuo\nseudut epäilemättä olisi myöhemmin uudelleen asuttu. Paitsi paikkain\nnimiä osottavat nykyään metsämailla näitä muinaisia asutuksia useinkin\nvähäpätöiset kukkaset ja rikkaruohot, jotka ovat niin luontaisia\nihmisen seurakasveja, etteivät ne muualla luonnossa esiinny kuin\nasuntojen läheisyydessä. Asutuksen hävittyä ne ovat yksin jääneet\nmetsään kertomaan jälkipolville, että paikalla ennen oli uudisviljelys.\n\n14:nnen vuosisadan alusta pitäen ruhtinaat ja metsänomistajat\nsuurimmassa osassa Saksaa yleensä pyrkivät metsää säilyttämään. Tämä\ntarkotus ilmenee metsälainsäädännössäkin aina 18:nnen vuosisadan\nloppuun saakka. Ainoastaan ensimäisinä vuosikymmeninä Kolmenkymmenen\nvuoden sodan jälkeen tapahtui jotenkin yleiseen suurempia raivauksia,\nenimmäkseen ne kuitenkin tapahtuivat vain semmoisilla mailla, jotka\nennen olivat olleet asuttuja, mutta pitkällisen sodan aikana päässeet\nmetsittymään.\n\nElben länsipuolella olevissa maissa kesti uudisviljelystä aina 18:nnen\nvuosisadan loppuun saakka. Sitä edistivät tarmokkaasti Preussin\nkuninkaat, etenkin Fredrik II. Kun metsävirkamiehet kehottivat\nkuningasta, ettei hän enää vähentäisi metsäalaa, niin tämä vastasi,\nettä hänestä ihmiset olivat arvokkaampia kuin puutavara.\n\n19:llä vuosisadalla on huomattavana kaksi aikakautta. Kolmen tai neljän\nensimäisen vuosikymmenen aikana Smithin kansallistaloudelliset\nperiaatteet määräsivät metsäinkin hoidon, raivauskiellot kumottiin ja\nlaajalti muutettiin metsiä pelloiksi, tosin paljon semmoisillakin\nmailla, jotka sitten huomattiin maanviljelykseen sopimattomiksi.\nVuorien rinteitten raiskaamisesta oli seurauksena, että tulvain\nvahingot karttuivat. Metsäin kaataminen entisiltä dyyneiltä taas sai\naikaan, että hiekka paljastui ja kohosi suuriksi vaeltaviksi\nnietoksiksi, jotka vähitellen hautasivat alleen paljon viljelysmaita.\nTämän vahingon johdosta säädettiin vuosisadan jälkipuoliskolla lakeja,\njotka suojelivat metsää ja varsinkin Etelä-Saksassa melkoisessa määrin\nrajottivat yksityisten metsänomistajain käyttöoikeutta metsiinsä.\nSamalla aljettiin suurella innolla metsittää semmoisia alueita, jotka\neivät maanviljelykseen soveltuneet. Siten Saksan metsäala viime\nvuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisääntyi noin 125,000 hehtaaria.\nMutta noin viisi kertaa suurempi maanviljelykseen kelpaamaton alue\nvielä odottaa metsänkasvua. Näilläkin alueilla metsänkylvö kuitenkin\nripeästi etenee.\n\nMutta niin omituiselle kannalle ovat asiat viime aikoina kehittyneet,\nettä monessakin paikassa Saksanmaalla taloudellinen kehitys suosii\nmetsäin leviämistä. Viljan hinnat ovat nykyään niin alhaiset, työpalkat\nniin korkeat, ettei laihempien ja talosta etäämpien maitten viljelys\nenää kannata. Metsä sitävastoin, joka tyytyy karumpaan maahan ja\nhelpompaan hoitoon, antaa vielä tämmöisilläkin seuduilla tyydyttäviä\ntuloksia. Tämä omituinen kehitys ei ole huomattavana ainoastaan\nvuoristoissa, vaan niinkin taajaan asutuissa maissa, kuin Ylä-Rheinin\nlaakso on. Toiselta puolen on kuitenkin eräissä osissa Saksanmaata\nmetsäala vielä viimeisinäkin vuosikymmeninä vähentynyt, niin on\ntapahtunut Itä-Preussissä, Posenissa ja Saksin kuningaskunnassa. Sillä\nepäilemättä on vielä tänä päivänä metsässä monikin hehtaari maata, joka\nerinomaisesti soveltuu viljeltäväksi. Tuntuvalla tavalla ovat metsäalaa\nniinikään vähentäneet suuret kaupungit ja sotaväen harjotuskentät. Ja\nsiihen myös on vaikuttanut maanviljelyksen ahdinkotila. Varsinkin\nPreussin itäisissä maakunnissa metsänomistajat ovat laajalti myyneet\nmaat paljaiksi rahoja hankkiakseen, mutta eivät ole näitä paljastettuja\nmaita uudelleen metsittäneet, vaan jättäneet ne oman onnensa nojaan.\n\nYleiseen puhuen ovat siis metsä ja viljelys Saksanmaalla jo varsin\nvarhaisina aikoina saavuttanut ne rajat, jotka niillä nykyään on.\nSuurin piirtein sanoen kuuluvat maanviljelykselle lakeat maat ja\nlaaksot, metsälle taas vuoristot; mutta poikkeuksia on. Monessa\nvuoristossa on asukkaita semmoisissakin seuduissa, joissa ilmasto on\npaljon koleampaa kuin esim. Keski-Suomessa, ja toiselta puolen on\nalangoilla laajoja hiekkamaita, joilla metsänkasvu on ainoa menestyvä\nviljelysmuoto.\n\n\n\n\nSaksalainen talo.\n\n\nSaksalainen talo on historiallisen ajan kuluessa yksinkertaisesta\nalusta monen vaiheen kautta vähitellen kehittynyt. Siitä, minkälainen\nse oli roomalaisten tullessa germanien kanssa yhteyteen, on hyvin\nniukalta tietoja vanhain kirjailijain teoksissa. Kielitieteen\ntarjoomista viittauksista on kuvaa koetettu täydentää.\n\n\nVanhain germanien talo.\n\nTacituksen kertomuksesta näkyy, että vanhain germanien talo seisoi\nerikseen vapaalla pihamaalla. Se oli puusta rakennettu, osasta savella\ntai maavärillä sivelty. Tacituksen mielestä nämä talot olivat ylen\nyksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta on muistettava, että Italiassa\nsilloin jo oli kehittynyt mitä taiteellisin rakennustapa. Muurikivet ja\ntiilet olivat Germaniassa tuntemattomat, vasta kuudennella vuosisadalla\nj.Kr. tunkeutuu germanien kieleen semmoisia sanoja, jotka osottavat\nheidän oppineen valmistamaan tiiliä, käyttämään kalkkia ja saviruukkia.\nTalo rakennettiin irtaimille kiville tai maahan hakatuille paaluille,\nniinkuin vielä tänä päivänäkin eräissä osissa Saksaa. Pohjanmeren\nrannikolla olivat talot jo silloin keinotekoisille maakummuille\nrakennetut, jott'eivät vuoksi vesi ja aallokko päässeet niihin\nkäsiksi. Puut kaadettiin joko tulella tai kirveellä. Näyttää siltä,\nettä tavallisen salvoksen rinnalla myös aikaisin käytettiin\npatsasrakennustapaa, joka vielä tänä päivänäkin on Saksassa yleinen,\ns.o. huoneen kehä rakennettiin patsaista ja poikkipuista, joitten välit\ntäytettiin puupaloilla tai savella. Tämä rakennustapa kuitenkin\nedellyttää täydellisempiä työneuvoja, joten se myös lienee myöhempi.\nNykyään patsaskehyksen tyhjät ruudut täytetään tiilillä tai\nhiekkakivilaatoilla. Siten saadaan talo, joka on helpompi rakentaa ja\nkevyempi kuin tavallinen tiilitalo. Seinät tosin ovat ohuet, eivätkä\nmeidän talveamme vastaan tarjoisi riittävää suojaa, mutta Saksassapa\ntalvi jo onkin lauhkeampi ja lyhempi. Välimuotona käytettiin ilmassa\nkuivatuita savitiiliä, joitten seassa oli siteeksi olkia.\n\nHuoneita oli vain yksi, mutta se saattoi olla hyvinkin laaja. Permanto\noli savesta. Ja semmoisissakin taloissa, joitten permanto rakennettiin\nmaan yläpuolelle puiselle sillalle, pantiin kuitenkin lankkujen päälle\nkerros savea. Tämä oli tulenvaarankin vuoksi tarpeen, koska liesi oli\nvapaana, keskellä permantoa; se oli vanhimpina aikoina matala ja avoin,\nlaakakivistä ladottu. Sen päällä oli niskarauta, jonka tehtävä oli\npitää puita koholla, että ne paremmin paloivat. Näitä niskarautoja\nkäytetään yhä vielä ainakin Alppimaissa. Ne ovat enimmäkseen\nnelijalkaiset, kumpikin pää eläimenpäällä koristettu. Lieden päällä\nriippui pata käännettävän hahlon varassa. Savu pakeni ovesta taikka\nseinissä ja katossa olevista aukoista. Niistä tuli huoneeseen valokin,\nsillä ikkunoita ei ollut. Vanhin germanilainen pirtti, mitä tunnemme,\noli siis aivan alkuperäinen savupirtti, vielä alkuperäisempi kuin ne\nsavupirtit, joita omasta maastamme tunnemme. Huone valaistiin päreillä,\nmutta jo hyvin vanhoina aikoina käytettiin jonkinlaisia kynttilöitäkin,\njotka valmistettiin pihkasta tai rasvasta. Saksilaisten maassa on hyvin\nmyöhään ollut tämmöisiä, ehkä enemmän kehittyneitä savupirttejä, niitä\ntavataan vielä joku tänä päivänäkin. Huonekalustokin oli samanlaista,\nkuin meillä vanhimmissa pirteissä. Seinillä oli jykevät penkit, pöytä\noli laaja ja tukeva, tuoli, joka oli isännän tai emännän etuoikeutettu\nsija, oli muita istuinpaikkoja korkeampi. Tietymätöntä sitä vastoin on,\noliko vanhoilla germaneilla jo erikoisia sänkyjä. --\n\nEri heimojen talo kehittyi eri tavalla. Saksilaiset kokosivat kaikki\ntaloushuoneetkin saman yhteisen katon alle, mutta muualla Saksassa\nrakennettiin kutakin taloustarvetta varten eri rakennus -- niinkuin\nmeilläkin Länsi-Suomessa, jota vastoin Raja-Karjalassa kaikki\ntaloushuoneet ovat saman katon alla. Hyvin aikaisin erotettiin keittiö\nasuinhuoneesta. Vähitellen aljettiin varakkaammissa taloissa rakentaa\npalvelijoita varten omat huoneensa. Näin tapahtui varsinkin\nruhtinaitten hoveissa, vaikka ne muutoin pysyivät hyvinkin myöhään\ntavallisten talonpoikaistalojen mallisina. Maanviljelys oli\nruhtinaittenkin pääelinkeino, sitä vain harjotettiin tavallista\nsuuremmassa mitassa.\n\nTacitus kertoo, että germanit myös käyttivät asumuksinaan maanalaisia\nkuoppia, jotka peitettiin lannalla, jotta ne pysyivät lämpöisinä\ntalvella. Moisissa kuopissa hänen tietonsa mukaan myös säilytettiin\nmaanviljelyksen tuotteita.\n\nVilja puitiin katetuissa riihissä, se oli pistänyt jo vanhan\nkreikkalaisen merenkulkijain Pytheaksen silmään muutamia vuosisatoja\nTacitusta aikaisemmin. Hän mainitsee sen esimerkkinä ilmanalan\nkolkkoudesta -- Välimeren helteisissä maissa saatettiin puida\ntaivasalla. Tallit ja navetat sitä vastoin näyttävät alkuaikoina olleen\nhyvin yksinkertaisia ja tarjonneen karjalle huonon suojan -- sen verran\nettä hengissä pysyivät talvisydännä. Tacitus kertoo, että jokaisella\ngermanilaisella talolla jo silloin oli saunansa. Hän kertoo germanien\nmaanneen aamulla myöhään, aina täyteen päivään saakka, ja sen jälkeen\nheti käyneen saunaan kuumaa löylyä ottamaan. Saunaa germanit sanoivat\n\"tuvaksi\" (\"_Stube_\"), ja kielitiede arvelee tämän sanan merkinneen\nlöylyä (_stieben_, höyrytä). Saunassa oli kiuas, jonka kuumille kiville\nvettä viskattiin. Meillä tämä \"merkillinen\" laitos on yhä yleiseen\nkäytännössä, mutta Saksassa saisi semmoista vanhaan aikaan juurtuvaa\nsaunaa nykyään hakemalla hakea. Myöhemmin rakennettiin kivikiukaan\nsijasta arinan päälle savella muurattu kiviholvi, jonka päälle vesi\nheitettiin. Siitä kehittyi myöhemmin saksalainen kaakeliuuni.\n\nPihamaa rakennuksineen ympäröitiin aitauksella.\n\nTalot olivat joko yksitellen, kullakin vainiot ympärillään, taikka\nolivat ne ryhmissä, viljamaat kylän ympärillä. Vainiot oli jaettu\nsarkoihin, kunkin sarka pyykitetty, ja kivipyykkien pyhyys oli niin\nankara, että se, joka toisen pyykin maasta kaivoi tai siirti, \"oli\nsuolivöitään myöden maahan kaivettava, ja sitten auralla sydämen läpi\nkynnettävä, se oli moiselle miehelle oikeus ja kohtuus\". Vainiopiirin\nulkopuolella olivat yhteiset laidunmaat ja metsät.\n\n\nTalon kehittyminen.\n\nKansainvaellukset, joiden aikana germanien maahan tuli paljon uusia\nsivistysaiheita, luultavasti saivat rakennustavassakin aikaan\nmuutoksen. Aljettiin jakaa suuri yhteinen huone kahtia, rakentaa sen\npäälle orsien kannattama laipio ja laipion päälle ullakkohuone. Näin\ntapahtui varsinkin Etelä-Saksassa, jossa roomalaisten monikerroksinen\nrakennusjärjestelmä oli lähempänä esimerkkiä antamassa. Rakennusmalli\nsitten levisi pohjoisempaankin. Mutta niin kokemattomia oltiin\nkahdenkertaisten talojen rakentamisessa, että laipio tuon tuostakin\nsortui, kuten vanhoista asiakirjoista näkyy. Vielä 15:llä vuosisadalla\nmainitaan eräässä virallisessa säännöksessä, että \"jos joku on\nrakentanut huoneen, joka viranomaisten mielestä on heikko, niin\nlähettäkööt he kolme keksillä varustettua miestä sitä nurin vetämään.\nElleivät he sille mitään saa, niin jätettäköön rakentaja rauhaansa\".\nUllakon portaat kulkivat rakennuksen ulkopuolelta. Ullakkohuonetta\nkäytettiin moneen tarkotukseen, enimmäkseen varastohuoneena ja\nmakuuhuoneena tai naisten huoneena. Samalla kun laipio ja ullakkohuone\nrakennettiin, täytyi pirttiin ruveta akkunoitakin avaamaan, siinäkin\nseuraten roomalaisten esimerkkiä. Ne olivat alussa luukulla\nsuljettavat, verhottiin myöhemmin eläimennahkalla tai pergamentilla.\nLasiakkunat olivat vielä ylen harvinaisia. Mutta ennenkuin vielä\nvoitiin laipioita ja ullakkohuonetta rakentaa, oli tulisija siirrettävä\nkeskeltä lattiaa seinälle ja, roomalaista esimerkkiä noudattaen,\nlaitettava savutorvi. Vasta sitten oli talo sillä kannalla, että se\nsaattoi edelleen kehittyä.\n\nAlakerran suuri huone jaettiin kahtia, sisempään huoneeseen\nrakennettiin samanlainen holvikiuas kuin saunaan, ja siitä vähitellen\nkehittyikin lämmin päähuone. Entinen valtahuone avoliesineen vähitellen\njäi keittiöksi. Näin tapahtui varsinkin Keski- ja Etelä-Saksassa.\nPohjois-Saksassa talo muodostui toisella tavalla.\n\nMutta vaikka saksalainen talo niin ollen saikin roomalaisesta monta\nparannusta, niin jäi se kuitenkin edelleenkin puurakennukseksi ja tai\npatsaskehärakennukseksi, kuten se oli ollutkin. Katto edelleenkin\npeitettiin joko oljilla tai paanuilla. Päätylaudat koristettiin, ehkäpä\naljettiin jo koristella ullakkoon johtavaa porrastakin leikatuin\nkäsipuin. Mutta huoneen yksinkertainen sisustus pysyi jotakuinkin\nennallaan. Ainoastaan kookkaat vuodelaitokset alkoivat nyt käydä\nyleisiksi.\n\nTalousrakennusten sijotukseen ei sitä vastoin roomalainen esikuva\nvaikuttanut, vaikka sekin muuttumistaan muuttui, koska asutus nopeaan\ntaajeni lännessä ja etelässä, pohjoisessa ja idässä sitä vastoin pysyi\njonkun verran väljempänä. Asutuksen taajetessa täytyi talousrakennuksia\nentistä enemmän sulloa yhteen, mutta samalla niiden sijotus kehittyi\nsäännöllisemmäksi. Mutta vaikka yhteenkin ahdettuina, pysyivät\nulkohuoneet kuitenkin kukin itsenäisenä. Ainoastaan saksilaisten luona\nne yhtyivät yhteiseen katettuun tanhuaan antavaksi kokonaisuudeksi,\nmutta tämä järjestelmä näyttää niin alkuperäiseltä, että se lienee\nkaikkia muita vanhempi. Kehitys tapahtui eri osissa maata hyvinkin eri\ntavalla, ja sen vuoksi on nykyään talonpoikainen rakennusmalli Saksan\neri osissa niin erilainen, että yhteistä alkumuotoa useinkin on vaikea\njohtaa.\n\nSaksalaiset tutkijat ovat varsinkin Skandinavian vanhemmalla kannalla\nsäilyneistä rakennuksista koettaneet parsia aukot, joita heidän oman\nmaansa rakennushistoriallisessa kehityksessä on. Skandinaviankin vanha\ntalo oli kauttaaltaan germanilaisella pohjalla. Norjassa esim. oli\ntulisija keskellä lattiaa, toisissa taloissa aina viime vuosisadalle\nsaakka. Uunimainen seinälle asetettava tulisija saapui sinne vasta\ntoisen vuosituhannen alulla Englannista, mutta se tuli käytäntöön\nainoastaan rannikolla. Sisämaassa yhä edelleenkin rakennettiin tulisija\nentiseen malliin keskelle permantoa.\n\n\nMaaseutu ja kaupungit varhaisella keskiajalla.\n\nEtelä- ja Länsi-Saksassa, Tonavan ja Rheinin rannoilla, germanilaiset\ntalonpojat jo viidennellä vuosisadalla j.Kr. asuivat Roomalaisilta\nanastetuissa kaupungeissa. Monet näistä kaupungeista, kuten Trier\nmahtavine, roomalaisten keisarien rakentamine palatsineen, kultainen\nMainz, Strassburg, Regensburg ja Augsburg olivat raunioina, ja\nhajallisten nelitahoisten rakennuspaasien, temppelien sortuneitten\npilarien keskellä kohosi frankkilaisten puisia rakennuksia. Sekin\ngermanilainen väestö, joka oli ollut välittömästi Roomalaisten vallan\nalaisena, oli pysynyt maanviljelijöinä, he eivät rakentaneet uudestaan\nhävitettyjä roomalaisia kaupunkeja, vaan kylvivät raunioihin viljaa,\nkuten Ibn Jakub niminen arabilainen matkustaja ihmeekseen näki.\nKuninkaat, ruhtinaat ja ylimyksetkin, kaikki olivat maanviljelijöitä.\nVieläpä Kaarlo Suuri oli valtakuntansa ensimäinen maanviljelijä, pitkin\nvaltakuntaa olevista kruununtiloista hallitsija sai päätulonsa.\nVanhasta kertomuksesta käy selville, mitä kaikkia rakennuksia tämmöinen\nkuninkaallinen maatila sisälti: \"Tapasimme tällä maatilalla puusta\nsäännöllisesti rakennetun kuninkaallisen asuinhuoneen, kamarin,\nkellarin, tallin, kolme rakennusta palvelusväkeä varten, kaksi\nvarastohuonetta, yhden keittiörakennuksen, yhden leipomon, kolme vajaa;\npiha oli vallilla ympäröity, ja vallin päällä oli aitaus.\" Alemman\naatelin rakennukset olivat vielä yksinkertaisemmat. Kaikki, mitä\ntalossa tarvittiin, valmistettiin kotona.\n\nHunnien hävitysretket 9:llä ja 10:llä vuosisadalla näyttävät antaneen\nensimäisen sysäyksen kaupunkien kehitykseen. Muureilla ympäröidyt\nvanhat roomalaiskaupungit olivat menestyksellä vastustaneet näitä\nretkeileviä laumoja, jota vastoin maaseutu oli kokonaan ollut niitten\nhävitykselle alttiina. Siitä seurasi, että asukkaat alkoivat entistä\nenemmän pyrkiä ahtaampiin keskuksiin, jotka saatettiin linnottaa\nyhteistä puolustusta varten. Varsinkin irtain väestö muutti\nkaupunkeihin, kehittyen siellä kaikenlaisiksi käsityöläisiksi.\nMaanviljelijät edelleenkin jäivät kyliinsä. Siitä pitäen alkoi\nsaksalainen talo kehittyä pois entisestä mallistaan, ensinnä\nkaupungeissa, jotka sille asettivat aivan toisenlaisia vaatimuksia ja\ntarjosivat toisenlaisia ehtojakin kuin maaseutu.\n\nAjan yleinen turvattomuus ehkäisi kuitenkin talonpoikaistalon kehitystä\nvarsinkin semmoisissa seuduissa, jotka useimmin olivat sisällisten ja\nulkonaisten sotien jaloissa; rakennukset tuon tuostakin poltettiin ja\nrevittiin, niitä ei voitu enää rakentaa yhtä vankasti, vaan asutus\nränstyi. Kykenemättömänä itseään suojelemaan pienempiäkään\nrosvoritareita vastaan talonpoika etsi maan ja kirkon mahtavain\nsuojelusta, mutta se suojelus hänen täytyi ostaa vapaudellaan! Paremmin\nkuin muualla osasivat Pohjanmeren rannikko asukkaat ja toiselta puolen\nalppilaaksojen asukkaat puolustaa itsenäisyyttään, ja näissä seuduissa\nsiitä syystä vielä tänä päivänä tapaamme mahtavimmat, parhaiten\nrakennetut talonpoikaistalot. Mutta lisäksi tietysti ilmasto ja\nelinkeinojen erilaisuus vaikutti talojen kehitykseen; toisissa seuduin\noli karjanhoito pääelinkeino, toisissa peltoviljelys, toisissa taas\nviininviljelys, hedelmäviljelys tai metsänhoito. Maan pintamuodostuskin\nvaikutti ratkaisevalla tavalla rakennusmaihin. Alppimaissa esim., jossa\ntasaista maata oli niin vähän, täytyi rakennukset sijottaa hajalleen,\ntaikka kerätä huoneita päällekkäin moneen kerrokseen, siten että\nalemmassa kerroksessa asui karja, keskimäisessä ihminen, ylin kerros\noli varastohuoneina. Eroavaisuuksia vaikutti vielä rakennusainekin.\nTosin saksalainen talonpoika keskiajalla ja vieläpä nykyaikoihinkin\nrakensi talonsa pääasiallisesti puusta, mutta semmoisissa seuduin,\nmissä asutuksen taajenemisen taikka huonon metsänhoidon kautta\nhirsien hinta oli kohonnut ylenmäärin, aljettiin käyttää yhä enemmän\nkiveä. Alppimaissa rakennukset enimmäkseen olivat ladottuja\nhirsirakennuksia, s.o. seinät olivat kokonaan hirsistä, ja ovat niin\nvielä tänäpäivänäkin. Mutta muualla saksalaisella alueella on\npatsaskehä melkein yksinomaan vallalla.\n\nSaksalaisen maalaistalon monet eri muodot voidaan yhdistää kahteen\nsuurempaan ryhmään, toinen on alasaksalainen ryhmä, joka käsittää\nsaksilaisen ja friisiläisen talon, toinen yläsaksalainen ryhmä, johon\nkaikki muut vaihtelevat muodot yhdistetään. Alasaksalainen talomuoto on\nvallitsevana alueella, jonka eteläraja kulkee Maasista Oderiin, melkein\nsuoraan lännestä itään. Siitä etelään talot ovat yläsaksalaista mallia.\nSlaaveilta vallatuissa itäisissä maakunnissa taas, varsinkin Oderin\nitäpuolella, käytetään sekaisin kumpaakin rakennusmailla, koska\nasukkaatkin ovat tulleet eri osista maata ja kukin toi oman\nrakennusmallinsa mukanaan.\n\nAina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka piti saksalainen\ntalonpoika itsepintaisesti kiinni keskiajalla kehittyneestä\ntalonmuodosta. Kaupunkien vaikutus oli hyvin pieni. Sen vuoksi\nmaalaistaloissa tuskin on huomattavana minkäänlaista kehitystä\nkeskiajasta aina 19:nen vuosisadan keskivaiheille saakka. Vasta\nkulkuneuvojen parantuminen sai aikaan mullistuksen. Nykyään aljetaan\nkaikkialla yhä enemmän luopua vanhasta historiallisesta mallista ja\nmaaseudullakin omistaa kaupunkilaisia muotoja. Höyryn ja sähkön\naikakauden tasaava käsi käy tälläkin alalla kautta maan.\n\n\nYläsaksalainen talo.\n\nYläsaksalaisen talon läpikäyvä omituisuus on, että asuinhuoneet\nkauttaaltaan ovat taloushuoneista erotetut. Mutta muutoin on\nvaihtelevia muotoja tavattoman paljon.\n\nTämänkin talon alkumuoto oli nelikulmainen huone, jonka keskellä\ntulisija oli. Sveitsin etäisemmissä laaksoissa vielä näkee taloja,\njoissa laipioton kyökki ulottuu aina vesikattoon saakka, osottaen talon\nikivanhaa juurta. Tuo kyökki on jäännös alkuperäisestä germanilaisesta\npäähuoneesta.\n\nUlkohuoneet ja taloushuoneet olivat yläsaksalaisessa talossa vanhastaan\nlaajassa hajanaisessa ryhmässä, samoin kuin vielä tänä päivänä\nPohjoismaissa ja Alppimaissa. Muualla Saksassa tämä vanhin \"ryhmätalo\"\nvähitellen muuttui toisen muotoiseksi. Keski-Saksassa kehittyi\nsäännöllinen _frankkilainen talo_, useissa vuorimaissa _ylikatettu\ntalo_.\n\nFrankkilaisessa talossa kaikki talousrakennukset ovat järjestyneet\nnelikulmaisen pihan ympärille. Tämä frankkilainen talonkaava on\nvallitsevana kaikkialla Keski-Saksassa, Ruhr-joesta aina Alpeille\nsaakka, vieläpä Böhmissä, Schlesiassa, Ylä-Itävallassa ja\nSiebenbürgissä. Joskus on vain kaksi pihan sivua täyteen rakennettu,\ntoisinaan kolme, suurimmissa taloissa kaikki neljä sivua. Toisinaan\novat eri rakennukset niin lähellä toisiaan, että kaikki ovat saman\npihaa kiertävän katon alla. Karjalan kannaksella näkee samanlaisia\ntaloja.\n\nMutta vielä lähemmäksi toisiaan ryhmittyivät huoneet Etelä-Baijerissa,\nAlppien pohjoisrinteillä, Elsassissa ja Schwarzwaldissa, s.o.\nAllemannien ja Baijerilaisten heimojen asuma-aloilla. Arvatenkin\nilmaston kolkkous vuorimaissa pakotti vähentämään ulkoseinäin lukua ja\nsaattamaan kaikki tärkeämmät taloushuoneet saman katon alle. Siitä\nsyntyi ylikatettu talo.\n\nVanhimmalla kannalla on talo säilynyt varsinkin Itävallan\nSteiermarkissa. Siellä tapaa vielä monessa talossa porstuan keittiönä,\nkeskellä permantoa avonaisen suuren lieden, josta savu vapaasti\nkiiriskelee kohti vesikaton lakeisaukkoa. Talousrakennukset ovat\nhajallaan, miten parhaiten soveltuu. Vieläpä on siellä saunakin\nsäilynyt, mutta nimeksi vain. Siinä ei enää kylvetä, vaan ainoastaan\nrohditaan pellavia. Sveitsinkin puolella tavataan samanlaisia\nhajallisia taloja, vaikka ne ovat paljon muhkeampia. Sveitsissä on\nulkohuoneet usein siirretty pihastakin pois, koska karjatalous suuren\nosan vuotta on korkealla tuntureilla, joten sen yhteys asuinrakennusten\nkanssa ainakin on jäänyt löyhäksi.\n\nAlppitalossa on pohjakerros (_Underhus_) kivestä, milloin matalampi,\nmilloin korkeampi. Siinä on säilytyshuoneita ja useinkin kutojain tupa.\nPohjakerroksen päällä on kaksi puusta rakennettua asuinhuonekerrosta.\nNäissä useinkin asuu kaksi perhekuntaa, ei kuitenkaan päällekkäin, vaan\nrinnakkain, siten että kummallakin on osansa molemmista kerroksista.\nYlemmät kerrokset ovat hirsistä, erittäin huolellisesti rakennetut.\nKatot ovat korkeat ja jyrkät, paanuilla katetut, seinät tuulen puolelta\nniinikään usein paanuilla vuoratut. Merkillisenä muinaisen juuren\nsäilymisenä lienee pidettävä sitä, että näissäkin taloissa keittiön\nlakeinen joskus nousee kaikkien kerroksien läpi leveänä aina ulkoilmaan\nsaakka, päättyäkseen vesikaton rajassa rautaisilla vitjoilla avattavaan\nja suljettavaan luukkuun. Muutoin ovat alppitalot ulkopuolisen\nsomistuksensa, rakennustaiteellisen kauneutensa puolesta jo vanhastaan\ntunnetut. Niissä on kehittynyt oma erikoinen rakennusmallinsa, joka on\nvoitokkaana pitänyt puoliaan varsinaisen taiderakennuksen rinnalla,\nvieläpä sitä aiheilla elähyttänyt.\n\nAlppien sisäosissa on hajallinen talo yleinen, eteismaassa sitä vastoin\nja sen edustalla olevissa vuoristoissa ylikatettu talo. Nämä ovat\nsuuria, mahtavia rakennuksia, jotka valtavan kattonsa kautta saavat\nvielä suuremman voiman ja varallisuuden ilmeen. Tämän talonmuodon\nsyntymisen ovat arvatenkin määränneet ilmastolliset syyt. Niiden asujat\nelävät etupäässä karjanhoidolla ja heillä täytyy siis olla alati mukava\nyhteys asuinhuoneitten ja karjanhuoneitten välillä. Koska näissä\nvuorimaissa sataa usein ja rankasti, ja lunta on talvella vahvalta,\nniin koottiin talon kaikki huoneet saman katon alle; varastohuoneet,\nsekä heinäsäiliöt että viljavarastot sijotettiin navetan päälle. Päältä\nnähden tämä talo muistuttaa alasaksilaista, mutta eroaa siitä sen\npuolesta, ettei asuinhuoneisiin kuljeta saman porstuan kautta kuin\ntaloushuoneisiin, vaan on niillä päädystä oma ovensa, joka suoraa päätä\njohtaa keittiönä käytettyyn porstuahuoneeseen. Asuinhuoneitten takana\non kapea käytävä, joka kulkee koko talon poikki, ja vasta tämän takana\novat taloushuoneet, aivan erillään asuinhuoneista. Ulkonaisen\nsomistuksensa puolesta nämä talot muistuttavat alppitaloja, mutta\nsisällinen järjestys on aivan toinen. Ylä-Baijerissa ovat talot\nkokonaan kivestä ja koristetut värikkäillä maalauksilla, jotka\nesittävät raamatullisia aiheita. Omituisen vaikuttavan näön nämä talot\nkaikkikin saavat mahtavan kattonsa kautta, jonka leveät räystäät tuulen\nja sateen puolella usein ulottuvat melkein maahan saakka.\n\nFrankkilaisen talon asemakaavan huomasimme suunnikkaan muotoiseksi.\nTalon kaikki rakennukset ovat nelikulmaisen pihan ympärillä.\nTaloushuoneissa harvoin on ulospäin ikkunoitakaan. Frankkilaiset talot\nyleensä ovat heikomman näköiset, kuin Alppien ja Pohjanmeren rannikon\nmahtavat ylikatetut talot. Niissä maissa, missä frankkilainen talo on\nvallalla, etupäässä Länsi- ja Keski-Saksassa, eli kansa keskiajalla\nmaallisten ja hengellisten herrain sorron alaisuudessa, jonka vuoksi\ntalonpoika ei päässyt vaurastumaan. Frankkilainen talo enimmäkseen on\npatsaskehälle rakennettu, koska metsää jo vanhastaan oli niukalti.\nAinoastaan Itä-Saksassa, varsinkin Schlesiassa, ovat tämänkin malliset\ntalot suureksi osaksi hirsistä rakennetut. Kadulta tai maantieltä\nfrankkilaisen talon pihaan melkein aina johtaa katettu porttikäytävä,\njoka on tämän rakennusmallin tunnuksellisimpia omituisuuksia. Se\narvatenkin on jäännös vanhasta germanilaisesta pihaportista.\nMahtavimmat frankkilaiseen malliin rakennetut talonpoikaistalot\ntavataan nykyään Saksi-Altenburgin herttuakunnassa. Siellä ne\ntavallisesti ovat runsaasti koristetutkin ja pihaa kiertävät somat\nparvekkeet.\n\nYläsaksalaisen talon kehityksessä sai liesi aikaan ratkaisevan\nkäänteen. Se oli alussa kömpelö, paasista rakennettu ja savettu. Vasta\nkeskiajan loppupuolella aljettiin rakentaa liesi lasituista\nkaakeleista. Uunin muoto muuttui korkeaksi, \"kakluunimaiseksi\", ja\nsemmoisena se on talonpoikaisissa taloissa pysynyt meidän aikoihin\nsaakka. Mutta sitä ei lämmitetä samasta huoneesta, vaan ulkoapäin,\nkeittiöstä, jonka lieden kanssa se on yhteydessä. Uunia kiertää\nistuinpenkit, ja sen ympärille talonväki vielä tänä päivänä työstä\npäästyään kokoontuu tarinoimaan ja puhdettaan viettämään.\n\nToisinaan uunin päällä maataankin. Usein on tupa siten asetettu, että\nsiihen lankeaa valo kahdelta taholta. Akkunat eivät ole isoja, ja valon\nlauhduttamiseksi mielellään käytetään maalatuita ruutuja. Toisissa\ntaloissa tapaa pieniä seinästä ulos pistäviä parvekkeitakin, joissa\npöytä on. Huoneitten sisustaan on eri aikain rakennus- ja\nhuonekalumalli melkoisesti vaikuttanut. Varsinkin tapaa semmoisia tupia\ntaajassa, joissa on kauniit gootilaiset laipiot ja seinät. Kaunis on\ntupain sisustus varsinkin Etelä-Saksassa ja Alpeilla. Keski-Saksassa ne\novat sisältäkin yksinkertaisemmat.\n\n\nAlasaksalainen talo.\n\nAlasaksalaisen talon parhaiten käsitämme, kun ajattelemme sen\nvanhanaikaiseksi germanilaiseksi huoneeksi, jonka keskellä oli avoin\nliesi, jossa karja, ihmiset, talous, kaikki oli samassa huoneessa.\nAikain kuluessa kutakin tarvetta varten aluksi erotettiin karsinoita.\nHuoneen toiseen päähän erotettiin kahden puolen karjan suojat, väliin\njäi tanhua; toiseen päähän myöhemmin erotettiin isäntäväkeä varten\nmakuuhuoneet. Porstuan tapainen, tanhuaan avoin arkihuone (_flet_),\njoka kulkee rakennuksen poikki, jäi yhteiseksi ruoka- ja yhtymäpaikaksi\nja palvelusväen asunnoksi. Ulkoseinät ovat aivan matalat, mutta sitä\nmahtavampi on vankkain puukannattimien päälle rakennettu olkikatto.\nSisällepäin avoimessa ullakossa säilytetään varsinkin viljoja, ja\nliedestä on savulla sinne vapaa pääsy, jotta ne pysyvät kuivina. Syynä\ntämän yksikattoisen talon kehittymiseen on ehkä se seikka, että\nmarshimaalla talonpaikka on keinotekoiselle kummulle rakennettava,\njotta se kuivana pysyisi, jonka vuoksi se pakostakin pysyi ahtaana.\nMutta sama rakennustapa on sittemmin säilynyt kuivemmalla geestilläkin,\njossa sen nykyään tapaammekin vanhanaikaisimpana. Marshilla talo on\nkehittynyt edelleen, koska sikäläiset varakkaat isännät ovat pyrkineet\nenemmän erottautumaan palvelusväestä. Porstua on seinällä erotettu\ntanhuasta, jotta ei karjan puolelta paha ilma pääse tunkeutumaan\nrahvaan puolelle, usein on porstuasta erotettu erityinen kyökki,\nasuinhuoneet on sisustettu mukavammin ja osasta ylellisestikin. Mutta\npalvelusväki saa edelleenkin asua karjan puolella, jonne sille on joko\nkarsinain päälle taikka niitten viereen erotettu erikoiset kopit.\n\nMutta marshitalossakin yhä vielä on selvänä sama yhteinen alkumuoto,\nsama vanhanaikuisuus koko rakennustavassa. Varsinkin karjan ja\nulkotalouden puoli on säilynyt ennallaan. Avoimesta leveästä ovesta\najetaan viljakuormat tanhuaan, jonka permanto on yhä vielä savesta,\njonka laipiota jykevät orret kannattavat. Tanhuan kahden puolen ovat\nkarjansuojat, tanhuassa itsessään kaikki talon työkalut ja ajovehkeet.\nAlasaksalainen talo on kauttaaltaan patsaskehyksen varaan rakennettu,\nhirsien saanti kun on näillä seuduilla vaikea.\n\nSamanlaatuinen on peruspiirteissään Friisienkin talo, vaikka monessa\nkohden toisin kehittynyt. Ulkona meren hengessä seinät ovat vielä\nmatalammat, räystäät useinkin vain pari metriä korkealla maasta, harjan\nkorkeus sitä vastoin parikymmentä metriä.\n\nPäältäpäin nämä talot, suuruudestaan huolimatta, ovat hyvin\nyksinkertaiset. Seinäin mataluus, katon korkeus, ei suonut sijaa\nkoristuksille, eivätkä puukoristeet olisikaan kestäneet alituiseen\nvaihtelevassa kosteassa ilmastossa. Sitä kauniimmin on monikin\nsaksilainen tai friisiläinen isäntä koristellut asuinhuoneensa. Niissä\nhän mielellään käyttää kirkkaita värejäkin, vilkastuttamaan mieltä\nyksitoikkoisen, vaikka suuren luonnon keskellä. Monet täältä saadut\nvanhat talonsisustukset ovat kauneimpia, mitä Saksanmaalla on aikain\nkuluessa kehittynyt ja säilynyt.\n\n\n\n\nKylän vaiheet.\n\n\nSaksalainen kylä on eri osissa maata kehittynyt hyvinkin eri lailla.\nKyläinkin ulkomuoto ja järjestys osottaa, kuinka erilaisten vaiheitten\nalainen kansa on aikain kuluessa ollut.\n\nAlkuperäinen viljelysmuoto oli hajallinen yksinäinen taloviljelys.\nKullakin talolla oli maansa ympärillään ja talojen välimatka sen vuoksi\noli verraten suuri. Tämän asutusmuodon rinnalla kehittyi kuitenkin jo\naikaisin kyliäkin, kun asukasten luku lisääntyi ja tilat alkoivat käydä\nahtaammiksi.\n\nKaikkialla Saksassa tapaamme rinnan nämä molemmat asutusmuodot,\nyksinäisen talon ja kylän. Luoteis-Saksassa on yksinäinen talo\ntavallisempi, osassa Alppimaata ja Alppien eteismaata niinikään. Talot\nvoivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mikä minkin lähteen, niityn\ntai metsikön reunalla, välillään vain syrjäisiä teitä ja polkuja.\nLuoteis-Saksan marsheillakin talot kuitenkin ovat enimmäkseen\njärjestyneet samain valtateitten varrelle, jotka kulkevat pitkin kapean\nmarshimaan reunaa.\n\nKylissä talot ovat samassa ryhmässä ilman erikoista järjestystä, kukin\nsen mukaan, miten maat parhaiten vaativat. Kuta enemmän kylä on\nkehittynyt, kuta suuremmaksi talojen luku kasvanut, sitä\nepäsäännöllisempi on tavallisesti kylän pohjakaavakin. Näillä\nryhelmäkylillä oli kuitenkin keskellään torin tapainen yhteinen\nkyläpiha (_Anger_), jossa tavallisesti korkean puuryhmän suojassa\nkyläoikeutta istuttiin. Tämä kyläpiha on säilynyt varsinkin niissä\nnuoremmissa kylissä, joita Saksalaiset perustivat Elben itäpuolelle,\nslaaveilta valtaamiinsa maihin. Näillä uudismailla kylä muutoinkin\nkehittyi toisella tavalla, säännöllisemmäksi. Talot järjestyivät\nyhteisen valtatien kahden puolen, niinkuin kadun varrelle. Tämä\nsäännöllisempi kylämuoto on perintöä slaaveilta, joilla se on yleinen.\nSaksalaiset sen lienevät omistaneet siitä syystä, että he suureksi\nosaksi anastivat slaavien valmiiksi rakentamia kyliä. Slaavilaisen\nkylän pohjakaava on jotenkin säännöllinen. Kaikki talot ovat\nvierekkäin, joko tien varrella niin lähellä toisiaan, että melkein\nräystäät yhteen ottavat, taikka laajemman yhteisen kyläkedon ympärillä.\nSlaavien taloilta sen vuoksi piha puuttuu. Epäsäännölliset saksalaiset\nkylät tekevät vilkkaamman vaikutuksen. Eri osissa maata ne vielä\nmelkoisesti vaihtelevat talojen rakennusmallin, rakennusaineitten ja\nkattoaineitten mukaan. Toisin paikoin on katto oljista, toisin paikoin\npaanuista, viheliäisestä, sinisestä tai harmaasta liuskekivestä,\nvieläpä punaisesta tiilestäkin. Värin käyttäminen lisääntyy sitä\nenemmän, kuta kauemmaksi kuljemme vakavasta Pohjois-Saksasta iloisempaa\nEtelä-Saksaa kohti. Vakava on alasaksalainen kylä väriensä puolesta.\nMahtavan harmaanruskean katon alla seinäin koruton, ruskeanpunaiseksi,\nviheliäiseksi tai valkoiseksi maalattu patsaskehä tuskin voi rakennusta\nelostuttaa. Kirjavampi on jo Keski-Saksassa talo, ruskeaksi tai\nmustaksi maalatusta kehästä esiintyvät loistaen valkoisiksi maalatut\nkehäruudut. Vielä vilkkaampaa on rakennusten väritys Etelä-Saksassa,\nvarsinkin Alppien eteismaalla ja Alppivuoristossakin.\n\nSaksalaisella kylällä on vielä eräs vilkastuttava piirre, joka\nnaapurimaissa kokonaan puuttuu, nimittäin talojen vaihteleva koko.\nRomanisissa maissa maaomaisuus on paljon pienempiin palstoihin jaettu,\nromanilainen talonpoika ei yleensä ole niin varakas kuin saksalainen,\ntalojen maat ovat vähäiset, rakennukset ja pihat ovat sen mukaan\npienet. Slaaveilla taas yksityis-maaomaisuutta ei ole ensinkään, vaan\nyhä vielä viljellään maita yhteismaina, ikivanhaa tapaa noudattaen, ja\nne yhä uudelleen jaetaan perheitten kesken. Slaavilaisissa kylissä ei\nsen vuoksi toinen talo voi sanottavasti kehittyä toistaan suuremmaksi,\nvaan kaikki ovat likimain samanlaatuiset. Saksalaisissa kylissä sitä\nvastoin vaihtelee talojen koko suuresti. Niissä on suuria varakkaita\ntaloja, on vuokrataloja, pieniä taloja, palstatiloja ja mökkejä, ja\nrakennukset ovat sen mukaan.\n\nSaksalaisen kylän ulkomuotoa kaunistavat vielä melkoisessa määrässä\npuistotkin, siinäkin suhteessa ne edullisesti eroovat naapurimaitten\nkylistä. Varsinkin romanilainen vieroo metsää ja on sen jotenkin lopen\nhävittänyt. Saksalainen talonpoika sitä vastoin on perinyt esi-isäinsä\nrakkauden metsää kohtaan, ja vaikka hänen on täytynytkin suurimmaksi\nosaksi raivata metsä pelloksi, niin on hän sitä kuitenkin aina jonkun\npalstan säilyttänytkin maakappaleellaan. Ainakin on talojen ääreen\njätetty milloin lehti- milloin havupuita. Saksalainen kylä sen vuoksi\nsulavasti mukautuu maisemaansa. Se näyttää maaperästään kasvaneen,\nkoska sen kaikki laitokset ovat maiseman ja asukkaitten luonnon\nmukaiset ja rakennusaineet ovat kauttaaltaan oman seudun tuotteita.\nPohjois-Saksan lakeudella kylä on laajalla alalla, kylän ulkopiirteessä\nvallitsevat talojen pitkät vaakasuorat harjaviivat. Alasaksalaisten\nmarshien suuret kylät melkein häviävät maisemassa sen lakeudesta\nhuolimatta, siihen määrään ne sulavat luontoon, katot kun ovat oljista\nja räystäät ulottuvat melkein maahan saakka. Vuoristoissa taas kylät\nluikertelevat pitkin kapeita laaksonpohjia, kohoten niiden mukaan\nkorkeammalle, talot ovat monenkertaisia, kattojen ulkoviivat juoksevat\nlevottomina ristiin rastiin, esiintyen mahtavaa vuoristotaustaa\nvastaan.\n\nNäin olemme seuranneet saksalaisen talon ja kylän kehitystä\nyksinkertaisesta alusta nykyisiin vaihteleviin muotoihin. Mutta kun\nnykyaikana astumme saksalaiseen kylään, niin kohtaa meitä jo kaikkialla\nuusia outojakin muotoja, jotka eivät ole kehityksen synnyttämiä, vaan\novat vieraan vaikutuksen kautta kylään tunkeutuneet. Uusi aika on\nhäiritsevästi puuttunut maaseudun omavaraiseen kehitykseen ja\nmuuttamistaan muuttaa kyläin ulkomuotoa, eikä suinkaan hauskemmaksi.\nYhä enemmän näkee kylissä onnistumattomia jäljennöksiä kaupunkilaisista\nrakennusmalleista, kolkkoja tiiliseiniä ja akkunain ja ovien kehyksiä,\njoissa on kaikenlaisia kaupunkilaisia tyylejä tapailtu. Kotoinen\nolkikatto alkaa kadota ja sen sijaan ilmestyy rumaa mustaa tiiltä,\ntaikka vielä rumempaa kattohuopaa. Jos huoneeseen astumme, niin turhaan\nmonessakin talossa etsimme noita kauniita entisiä, kotoista\ntoimeliaisuutta ja taitoa todistavia huonekaluja. Penkit ovat\nkadonneet, kömpelöitä sohvia on ilmestynyt sijaan, astiahyllyiltä eivät\nenää loista jykevät tina- ja messinkiastiat, vaan kaikenlainen\nhelppohintainen kaupunkilaisrihkama. Talonpoika on hyljännyt\nesi-isäinsä taiteen ja on nyt keskellä ruminta murrosaikaa. Vuosisatoja\npysyivät kaupunki ja maaseutu toisilleen vieraina, mutta heti kun\nensimäinen rautatie rakennettiin, alkoi lähestyminen, ja tämä\nlähestyminen on ollut aivan liian nopea. Maaseudun kotitaide ei ole\nvoinut pitää puoliaan kaupungin kilpailun rinnalla. Tulvanaan alkoi\ntehtaitten valmistamaa halpaa rihkamaa virrata maaseuduille, jopa\netäisimpiin nurkkakuntiin saakka, lamauttaen ja lakkauttaen vanhan\nkotiteollisuuden.\n\nTietysti talonpojalla tätä nykyä on uusia elämänvaatimuksiakin, joita\nhänen vanha talonsa ei sinään tyydytä. Niitä asettaa sekä\nterveydenhoito, että ajanmukainen maanviljelystalous. Sitä ei valiteta,\nettä hän rakennusmalliaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se\ntapahtuu. Mutta samanlaisen muutoksen alainen on kaupunkienkin\nrakennusmalli. Sekin on menettänyt vanhan periytyneen, aikain kuluessa\nkehittyneen itsenäisen ja kotoisen luonteensa ja omaksunut paljon\nvierasta korua, jota se ei ole voinut sulattaa, eikä taiteellisesti\nkäsitellä, vaan luonut rumia, epätyydyttäviä välimuotoja. Kansallisissa\ntaiteellisissa piireissä on herännyt virtaus, joka yrittää säilyttää\nmaaseuduilla entistä historiallista rakennusmallia, sovelluttaen sitä\nuuden ajan vaatimuksiin. Saman suunnan harrastajat ovat huomanneet,\nettä heillä on kaupungeissakin paljon tehtävää. Saksan kaupungeissakin\nlöytyy vanha historiallinen pohja, jolle voi edelleen rakentaa.\n\n\n\n\n\nKANSANTAPOJA.\n\n\nUudenaikaisessa sivistysmaassa, jossa vilkas yhdysliike,\nkoneteollisuus, nykyaikaisen elämän yleismaailmallisuus kaikkialla ui\nylinnä, ei vieras ensi katsannolla huomaa sitä vanhaa pohjaa, jolla\ntämä uusi sivistys lepää. Saksassa on kuitenkin olemassa vanha\nhistoriallinen pohja, vieläpä tämä pohja on hyvinkin vaihtelevainen.\nKauaa ei tarvitsekaan maassa oleskella, ennenkuin se kaikkialla astuu\nesiin. Paitsi oloissa ja ulkonaisissa muistomerkeissä on sitä myös\nsäilynyt paljon kansan tavoissa. Niissä on monta omituisuutta, jotka\njuurtuvat hyvin kauas taaksepäin, sekä entiseen historialliseen aikaan,\nettä vielä sen kautta hamaan muinaisuuteenkin. Toiset piirteet ovat jo\nniin heikontuneet, että ne ovat vain hämäriä kaikuja. Mutta nekin\nsaavat omituisen syvällisen merkityksen ja mielenkiinnon, kun huomaamme\nniitten johtuvan ikivanhoista tavoista, monenkin nykyisen kisan\ntai tottumuksen polveutuvan pakanallisista uhrijuhlista ja\njumalanpalveluksesta saakka.\n\n\n\n\nJuhlatapoja.\n\n\nJoulu, pääsiäinen ja helluntai.\n\nKristillisen joulujuhlan vietto näyttää Saksassa liittyneen germanien\nvanhaan joulujuhlaan, jota vietettiin talvipäivän seisahduksen aikana;\nsilloin luultiin jumalien tulevan maan päälle ihmishaahmossa ja\ntuntemattomina vaeltavan rahvaan keskellä. Tähän vanhaan\nauringonjuhlaan kristillinen kirkko sitten yhdisti Vapahtajan\nsyntymisen muistojuhlan.\n\nVarsinkin keskiajalla oli joulutapoja runsaasti ja muutamat niistä ovat\nsäilyneet meidän päiviimme saakka. Vielä 1830:n vaiheilla Tübingenissä\noli tapana liekuttaa Jeesuslasta kehdossa kellotapulissa. Kehdon\nympärillä paloi kynttilöitä. Veisattiin virsi ja tapulin juurella kansa\nlauloi kehtolaulua.\n\nYleiset kautta Saksanmaan olivat kolmen kuninkaan ja tähtipoikain\nretket. Vielä nytkin on syrjäisissä paikoissa säilynyt samanlaisia\ntapoja, joista toiset juurtuvat hamaan pakana-aikaan. Pakana-aikainen\nilmiö on varsinkin \"nihti Ruprecht\"; hän johtaa sukunsa itse pakanain\nylijumalasta Wodanista. Aikain kuluessa ylijumalasta kuitenkin tuli\npöpö, jonka päätoimi oli uhkailla joulun aikana pahoja lapsia vitsalla,\nhyviä makeisilla palkita. Vanhoissa joululeikeissä hänellä oli\nhuomattava osa.\n\nVanhimmat nykyaikoihin säilyneet tavat tavataan Itävallassa. Siellä\nvielä tänäpäivänä näytetään kuvakaappia, jossa näkyy Betlehem, talli\nseimineen ja pyhä perhe, pyhiinvaeltajia, paimenia ja Itämaan\nkuninkaita.\n\nJoululahjain antaminen, joka perustunee vanhaan roomalaiseen tapaan, on\nSaksassakin yleinen, joulukuusi niinikään. Joulukuusen arvellaan\njohtuneen keskiaikaisesta tavasta jaella juhlissa kukkivia oksia.\nEnsimäinen tieto varsinaisesta joulukuusesta on seitsemänneltätoista\nvuosisadalta, jolloin Strassburgissa käytettiin joulukuusta.\nKahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla siinä aljettiin\nkynttilöitä käyttää, makeisia ja koristeita jo paljon aikaisemmin.\n\nPääsiäisenkin viettäminen lienee liittynyt vanhoihin juhliin, joille\nsitten annettiin kristillinen merkitys. Schwarzwaldissa rakennetaan yhä\nvielä palmusunnuntaina korkeita palmuja, joita juhlasaatossa kannetaan\nkirkkoon. Piinaviikolla vaikenevat katolisissa seuduissa kirkonkellot,\nvanhaa tapaa noudattaen. Kansa sanoo kellojen \"lähteneen\" Roomaan.\nPuolipäivä- ja iltakellojen soiton sijasta pidetään kaikenlaista melua\npuisilla rämistimillä, joilla lapset juosten mekastavat pitkin katuja.\nVihannestorstaina syödään kaikenlaisia vihannesruokia. Toiset luulevat\ntavan juurtuvan vanhasta uhrista. Kristillistä juurta sitä vastoin on\nköyhäin ravitseminen ja jalkain pesu, joka vielä tapahtuu\nruhtinaittenkin linnoissa.\n\nKeskiaikaisiin tapoihin kuului Kristuksen piinan esittäminen\nkaikenlaisilla näytöksillä. Tämä tapa on kuitenkin ollut jo satakunnan\nvuotta unohduksissa. Sen sijaan näytetään katolisissa kirkoissa \"Pyhää\nhautaa\", s.o. matolla lepäävää Vapahtajan ruumista, kukkain ja\nkynttiläin ympäröimänä. Pääsiäispäivänä on katolisissa seuduissa pitkä\npaasto päättynyt, kellot jälleen soivat torneista, lapset ja palvelijat\nkeräävät pääsiäislahjoja, varsinkin munia, ja toisissa seuduin\naineksia pääsiäistuliin, joissa ennen vanhaan Juudas poltettiin.\nPääsiäissunnuntain omituisiin tapoihin kuuluu n.s. pääsiäisratsastus,\njoka vielä on kansan kesken yleinen monessakin osassa Saksanmaata.\nHeti kun pääsiäisaamuna kellot alkavat soida, kokoontuvat Saksin\nrajalla pääsiäisratsastajat, isännät renkineen. Kun he ovat kirkolle\nsaapuneet, niin soitetaan torvia, rumpuja päristetään ja ammutaan kuusi\nankaraa paukkua. Ratsastajat asettuvat riviin kirkonovelle, alkavat\npääsiäislaulun, kellot alkavat jälleen soida; ratsastajat ajavat\nlaulaen kolmeen kertaan kirkon ympäri, edellä lipunkantaja, hänen\nperässään torvensoittajat, sitten parhaat laulajat, ja vihdoin muut,\nmikä mukana laulaen, mikä vain ratsastamassa. Viimeisellä on\nläkkipeltinen laatikko. Kun ratsastajat ovat kolmasti kulkeneet kirkon\nympäri, niin kellot jälleen vaikenevat, jonka jälkeen ratsastetaan\nkylässä talosta taloon, lauletaan ja kootaan laatikkoon kirkkoa varten\nlahjoja. Palataan sitten kirkolle, ratsastetaan jälleen kolmasti\nlaulaen sen ympäri ja vasta sitten lähdetään jumalanpalvelukseen.\nVarsinainen huvipäivä on pääsiäismaanantai, jolloin varsinkin\nkaikenlaiset munaleikit ikimuistoista tapaa noudattaen yhä ovat\nyleiset. Schwaabissa oli ennen munain kerääminen yleinen, nyt sitä\nvieläkin siellä täällä leikitään. Leikkijät jakaantuvat kahteen\npuolueeseen, kummallakin puolueella on \"championinsa\", joka enimmäkseen\non naamioitu ja kummasti puettu. Toisen puolueen tulee kerätä maasta\nsuuri joukko munia, jotka on asetettu yhtä pitkä matkan päähän\ntoisistaan, toisen puolen taistelijain tulee sillä välillä juosta\nmelkoinen kehä. Jos juoksija on matkansa suorittanut, ennenkuin toinen\non viimeisen munan poiminut, niin hänen puolueensa on voittanut. Usein\npäättyy sitten leikki iloisiin syöminkeihin. Toisin paikoin pannaan\ntoimeen kilpajuoksuja, kuka ensinnä saavuttaa nurmettunutta\nmäenrinnettä alas kierivän munan. Böhmin saksalaiset antavat kokonaisen\nrivin munia vieriä alas mäen rinnettä, ja se voittaa koko rivin, jonka\nmuna ensinnä mäen alle saapuu. Neumarkissa tytöt koivuvitsoilla\npiiskaavat poikia. Hessissä on tapana, että ennen munankeruuta mennään\njollekin mäelle, jossa on paaluun nuorasta sidottu kukko; sitä jokainen\nkisailijoista koettaa sidotuin silmin lyödä; ja se joka ensinnä osaa\nkukkoa, voittaa kukon ja saatetaan seppelöitynä ja laulaen takaisin\nkylään.\n\nSamoin kuin jouluksi, samoin pääsiäiseksikin leivotaan monenlaisia\nerikoisia leivoksia, joitten puuttuminen tuntuvasti vähentäisi\njuhlariemua.\n\nHelluntain tavat ovat jo osaksi samoja kuin Vapun, jonka ikivanhasta\nvietosta niitä on lainattu. Helluntaina, joka vietetään kevään ollessa\nparaimmillaan, koristetaan huoneet, talot ja julkiset paikat lehvillä.\nYksin uudenaikaisessa Berlinissäkin noudatetaan ikivanhaa tapaa ja\nkoristetaan helluntaina lehvillä sekä ajoneuvot että valjakot.\nHelluntaisonnin kuljetus on yleinen tapa varsinkin Mecklenburgissa.\nSiellä helluntaisonnia nauhoilla ja kukkasilla koristettuna kuljetetaan\npitkin katuja jo monta päivää ennen juhlaa, ja yleisö kilvan lisää sen\nkoristuksia.\n\nLaajalle levinnyt tapa on niinikään, että karja helluntaina\nkoristeltuna ja kaikenlaisia menoja noudattaen lasketaan ensi kerran\nkesannolle, ja näissä seuduissa helluntai on oikea paimenjuhla. Monessa\npaikassa kuuluu se maito, joka helluntaiaamuna lypsetään, piioille,\njotka sitten iloisessa seurassa sen nauttivat. Altmarkissa on tapana,\nettä se hevoshoitaja, joka viimeiseksi saattelee hevosensa laitumelle,\nkukkasilla ja kirjavilla nauhoilla ylt'yleensä koristetaan \"kirjavaksi\npojaksi\".\n\n\"Lehväpoika\" on laajalti Saksassa helluntain suosituimpia\nilmiöitä. Sekin ehkä on muisto pakanallisten germanien metsän- ja\npellonpalveluksesta. Thüringissä verhotaan poika lehvällä ja sammalella\nja piilotetaan metsään, jonne sitten kylän muut pojat miehissä lähtevät\n\"metsäläistä\" etsimään. Löydettyään he ovat ampuvinaan hänet,\nlehväpoika kuolleena kaatuu maahan, lääkäriksi naamioitu poika jälleen\nherättää hänet henkiin, lehväpoika sidotaan vankkureille ja kuljetetaan\nkylään, jossa sitten pysähdytään joka talon eteen ja pyydetään lahjaa\ntämän teon palkaksi. Elsassissa on tapana, että helluntaipoika, joka on\nkalisevilla näkinkuorilla ja muilla leluilla koristettu, löydetään\njostain kylän kujilta, saatetaan suurella melulla kylän kaivolle, jossa\nhänet kylvetetään, ja sieltä kapakkaan, jossa hänet yhteisellä\nkustannuksella syötetään ja juotetaan. Jos helluntaipoika on sukkela ja\non osannut hyvin huvittaa kiduttajiaan, niin hänelle vielä kootaan\nkipurahat. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy kiusaajain etsiä\nhelluntaipoikaa ratsain, jonka jälkeen löytöläinen kuljetetaan kaivolle\naasin vetämissä vankkureissa. Eräässä osassa Elsassia on naisilla\npääsiäismaanantaina tavallista suurempi valta. Muualla on tämä tapa\nvallalla laskiaisena. Naisilla on silloin oikeus rankaisematta tehdä\nvoimalliselle sukupuolelle kaikenlaista ilvettä, ja he osaavatkin tätä\noikeuttaan käyttää. Muutamissa seuduin he joukossa lähtevät metsään ja\nkaatavat siellä melkoisen puun, joka sitten yhteiseksi hyväksi myydään.\n\nKaikenlaiset ratsastukset, jotka muistuttavat vanhoja pakanallisia\nlehväjuhlia, ovat niinikään yhä vielä yleiset, kilpa-ajot niinikään.\nDitmarschissa, Elben suistamon pohjoispuolella, ja muuallakin\nPohjois-Saksassa, on keskiaikaisia ritaritapoja muistuttava renkaan\npistäminen yleinen. Ditmarschissa kiinnitetään nuoralla kahden puun\nväliin puinen tai rautainen kiekko, jossa on viisi reikää, ja ken\nhevosen selässä ratsastaen puisella peitsellä on kuusi kertaa peräkkäin\nosannut reikiin määrätyssä järjestyksessä, se julistetaan voittajaksi\nja saa äänekkäät suosionosotukset palkakseen. Yksinkertaisempi on\nrenkaan pistäminen. Mutta peitsellä ei ainoastaan tule osata\nrenkaaseen, vaan myös riuhtaista se irti kiinnityksestään.\n\n\nKynttilänpäivä.\n\nKynttilänpäivä oli varsinkin keskiajalla tärkeimpiä kirkollisia juhlia.\nNykyään tämä juhla on huomattava varsinkin sen puolesta, että silloin\ntapahtuu palvelijain vaihto. Saksassakin on vanhastaan tapana, että\npalvelijoilla on silloin vapaa viikkonsa, jonka he saavat omaistensa\nluona viettää, ennenkuin uuteen palvelukseen astuvat. Mutta vanhastaan\nnäinä juhlina kehittyi vallaton elämäkin, jonka vuoksi vielä\ntänäpäivänä kynttilänmessun juhlilla on monessa seudussa huono huuto.\nMaamiesten vanha viisaus tietää, että jos kynttilänmessun päivä on\nselkeä, niin tulee takatalvi ja huono vuosi. Böhmin saksalaisten luona\non naisten tapana kynttilänmessun päivänä tanssia auringonpaisteessa,\nettä pellava paremmin kasvaisi.\n\n\nLaskiainen.\n\nLaskiainen on varsinkin katolisissa maissa ilonjuhla, jolloin\nkaikenlaiset kisat, varsinkin naamiohuvit ovat ylinnä. Kirkko\nalkuaikoina pitkän paaston korvaukseksi soi uskovaisille muutaman\npäivän yleistä ilonpitoa varten, ja tätä lupaa käytettiin runsaimmassa\nmäärässä. Vieraskielisellä sanalla tätä aikaa sanotaan \"karnevaliksi\".\n\nLeipzig oli varsinkin ennen aikaan tunnettu omituisista\nlaskiaishuveistaan. Siellä muun muassa naamioidut nuorukaiset\nkuljettivat katuja pitkin auraa, jonka eteen valjastettiin kaikki\nneidot, mitä kiinni saatiin, pilkaksi siitä, etteivät olleet kuluneena\nvuotena miehelään päässeet. Kauan aikaa oli jättiläismakkara\npäänumeroita suurempien saksalaisten kaupunkien laskiaishuveissa. V.\n1583 Königsbergin teurastajat kuljettivat pitkin kaupunkia makkaraa,\njota kantamassa piti olla 91 sälliä, ja 18 vuotta myöhemmin kerrotaan\nsamassa kaupungissa kuljetetun semmoista makkaraa, joka oli 1,105\nkyynärää pitkä. Sen valmistukseen oli käytetty 81 savustettua kinkkua\nja 18 1/4 naulaa pippuria. Sitä kantoi puisilla haarukoilla 103 sälliä.\nSen suurempaa makkaraa ei ainakaan asiakirjain tietojen mukaan ole sen\nkoommin missään valmistettu. Juhlakulun jälkeen teurastajasällit\nyhdessä leipurisällien kanssa söivät tämän makkaran. Leipurit\npuolestaan olivat yhteiseen juhlaan valmistaneet kahdeksan sämpylää,\njoista kukin oli viittä kyynärää pitkä, ja kuusi valtaavaa rinkeliä.\n\nUseimmat näistä vanhoista laskiaisiloista ovat kuitenkin joutuneet\nunohdukseen. Münchenissä kuitenkin yhä vielä aina seitsemän vuoden\nkuluttua esitetään iloinen tynnörintekijäin tanssi, tarinan mukaan\nmuistoksi siitä, että kerran ruton jälkeen tynnörintekijät olivat\nolleet ensimäiset, jotka surman lakattua olivat kulkeneet ympäri\nkaupunkia ilahuttamassa asukkaita kaikenlaisilla lysteillä.\nTynnörintekijät pukeutuvat viheriäiseen lakkiin, jossa on\nvalkoiset ja siniset sulat, mustaan kaulahuiviin, punaiseen västiin,\nmustiin housuihin, keltaiseen esiliinaan, valkoisiin sukkiin ja\nhopeasolkikenkiin ja tanssivat koristettuja vanteita kääntäen kahdeksan\nnumeron muotoista piiriä, kierrellen kaarrellen jos millä tavalla,\nsiten että kuitenkin lopulta jälleen yhtyvät paikoilleen. Tämä\nomituinen tanssi on niin mutkikas, että sitä täytyy harjotella\nviikkokausia, ettei sekaannuttaisi. Mainin Frankfurtissakin tanssittiin\nsamanlaista tanssia, mutta ainoastaan semmoisina vuosina, joina joki\noli niin kiinteäksi jäätynyt, että tynnörintekijät saattoivat sen\njäällä valmistaa tynnörin.\n\nLoistavin nykyinen laskiaisvietto on Kölnin ikivanha karnevali, ja\nkoska se on kautta maan kuulu ja kuulu ulkomaillakin, niin kerromme\nsiitä vähän enemmänkin.\n\n\nKölnin laskiainen.\n\nKarnevalin eli laskiaisjuhlan valmistuksiin ryhdytään kaupungissa jo\nkuukausia ennen. Sitä johtaa erikoinen pieni neuvosto, johon kuuluu\nyksitoista jäsentä. Tämä yhdentoista neuvosto pitää ensimäisen\nkokouksensa yhdennentoista kuukauden yhdentenätoista päivänä. Kaikki\nnarrit, jotka ovat vuosimaksunsa maksaneet, muodostavat suuren\nneuvoston, joka pitää kokouksiaan joka lauantai-iltana ja\njuhla-aattona. Kokoushuone on kaikenlaisilla narrinkuvilla koristettu\nja puhujalavana on tyhjä tynnöri. Kokouksissa virtaa kölniläisten\nleikillisyys, kokkapuhe ja pilkka vapaasti. Puheet ovat täynnään\nkaikenlaisia ivallisia huomautuksia kaupungin oloista. Monet\nkokouksissa luetuista runoista ovat oikeita runouden helmiä.\nKölniläisten mielestä nämä kokoukset juuri ovat laskiaisen loistokohta.\nSoittaen ja soihtuja kantaen kuljetaan kokoussaliin, taikka pannaan\ntoimeen aaveiden saattokulku, jossa osanottajat, mikä ratsain, mikä\nvaunuilla ajaen, mikä jalan, valkoisiin palttinoihin puettuina, rivissä\nja ruodussa kulkevat pitkin katuja, hurjinta iloa pitäen. Vaunut on\nkoristettu lampuilla taikka värillisillä pallolyhdyillä, ja toisissa on\nistuin niin korkealla, että osanottajat kulkevat toisen kerroksen\ntasalla. Kaikki akkunat säteilevät valoa ja kadut ovat yleisöä niin\ntäynnään, että joskus juhlasaatonkin täytyy seisahtua. \"Pienellä\nneuvostolla\" on erikoinen armeijansa, \"kipinät\", jotka punaisine\ntakkineen, kolmikolkkaisine hattuineen, peruukkineen, pyssyineen ja\nsapelineen edustavat Kölnin vanhaa sotaväkeä. Hatusta ei edes puutu\nvanha historiallinen savupiippu. Näiden perässä seuraa tykistö, joka\npuisesta kanuunasta ampuu rahvaan sekaan sokerileivoksia tai jauhoja.\nMukanaan se myös aina kuljettaa pientä vahtimieskojua, johon vastaan\ntulevia kaunottaria vangitaan. Sopivat lunnaat maksettuaan he jälleen\npääsevät irti. Nämä sotavoimat esiintyvät kaikkialla, missä vain\njuhlassa yhdentoista neuvosto liikkuu.\n\nJuhla alkaa naisten laskiaisyöllä, jota vietetään torstaina ennen\nvarsinaista laskiaisyötä. Maalaisnaiset ja myyjättäret ennen vanhaan\nviettivät juhlaansa varsinkin kaupungin vanhalla torilla. Täynnään\nhurjinta rattoa he hyppelivät ja tanssivat vihanneskojujensa ja\nmyyntipöytäinsä ympärillä, karkeloivat kaikenlaisia piiritansseja ja\nlauloivat vanhoja leikillisiä lauluja, sekä tempoivat meluten ja\nilakoiden lakit miehisten katsojain päästä.\n\nLaskiaissunnuntain aattona julistetaan raatihuoneen portilta yleinen\nnaamiovapaus, jota kokoontunut yleisö aina myrskyisellä riemulla\ntervehtii. Toiset ovat tuoneet mukanaan naamarinsa, ja tuossa tuokiossa\non tori täynnään mitä ihmeellisimpiä neniä, eläimennaamoja, hirviöitä.\nKuljetaan sitten pitkin katuja huutaen: \"Narri, anna narrin kulkea.\"\n\nSiitä pitäen kaikki liikkeet sulkevat ovensa ja koko kaupunki antautuu\nhurjan ilon pyörteeseen. Seurat kokoontuvat huoneisiinsa omia juhliaan\nviettämään. Sunnuntaina iltapäivällä pidetään viimeiset kokoukset,\njoihin osanottajat kulkevat \"viittasaatossa\", soitellen ja laulaen,\nmikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen. Ei kukaan ole naamiopuvussa, mutta\njokaisella on päässään narrinlakki, toisessa kädessä pullo, toisessa\nrämistin taikka räiskä mikä hyvänsä, ja näillä pidetään kamalaa elämää.\n\nMutta pääkadut ovat täynnään naamareita, miestä ja naista, vanhaa ja\nnuorta. Eivätkä nämä melun pitämisessä ole huonompia. Täysi-ikäisiä\nkulkee koulupoikina ja tyttöinä kirjoineen ja rihvelitauluineen, siinä\non tirolilaista vuorelaista, espanjalaista, ritareita, sotureita, mikä\nsoittaa oikeilla soittokoneilla, mikä lasten leluilla, marsseja,\nvalsseja, vaikka mitä. Melu on niin huumaava, että katsojan pää pian\ntulee siitä pyörälle, niin että hän pakenee johonkin ravintolaan. Mutta\nsiellä häntä tervehtii lasien kilinä ja iloiset laulut. Hänen täytyy\ntunkeutua taajain soittajajoukkojen läpi, jotka harppuineen,\nkitaroineen, huiluineen ja viuluineen kukin odottavat vuoroaan, koska\nhe saavat esityksillään huvittaa läsnäolijoita ja pitää mieliä\niloisella tuulella, kunnes ruusumaanantain huomen koittaa.\n\nRuusumaanantai on juhlan suurin päivä. Uudelle torille kokoontuvat\nsilloin eri seurain naamioidut jäsenet, järjestyäkseen suureen\njuhlasaattoon. Kaduilla, joiden kautta saatto kulkee, hyörii suunnaton\nväkijoukko, talot ovat kattoja myöden täynnään katsojia, kaikkialla on\niloa ja riemua. Kun on kotvanen odotettu, niin kajahtaa soitto, rivit\novat järjestyneet ja saatto lähtee vähitellen matkaan. Edellä kulkee\npitkä jono muhkeisiin vaatteihin puetuita soittokuntia, toisia on\nsiellä täällä saaton keskellä. Ja sitten alkaa juhlan historiallisessa\nosassa lappaa ohi erinomaisen komeita, tyylinmukaisia, värikkäitä\nryhmiä, joita katsoja ihastuksella katselee. Ne äkkiä hänen mieleensä\njohtavat entisiä aikoja.\n\nVaunu toisensa jälkeen vierii katsojan ohi, toisissa soittokuntia,\njotka sävelillään kutsuvat Kölnin iloisia asukkaita tanssiaisiin.\nElonkorjuu vaunussa istuvat ylinnä renkipoika ja tyttö tuttavallisessa\nkeskustelussa, perässä astuu niittomiehiä, leikkaajia, vaunu on\nylt'yleensä lehvillä ja köynnöksillä koristettu. Tulee sitten\nsotilaallinen ryhmä, jossa näemme soittajia, upseereja, harjotettuja\nsotamiehiä ja rekryyttejä Kolmenkymmenen vuoden sodan aikuisissa\npuvuissa; korskuvalla ratsullaan istuu Onnetar, sotamiehen seuralainen\ntaistelussa. Pyylevä, rehevä leirikaupan emäntä jakaa vaunustaan\nvirvotuksia pörhöisille kroaati- ja pandurisotilaille, hyvin ruokittu\nrahamassi todistamassa, ettei hän virvotuksiaan ilmaiseksi luovuta.\nSotasaalisvaunun jäljessä kulkee joukko synkän näköisiä talonpoikia,\njoitten vihaiset katseet osottavat, etteivät he omin ehdoin seuraa\nsotajoukkoa, vaan ovat sotavankeja. Saalisvaunu on melkein\nmarkkinakojun näköinen, täynnään kaikenlaisia taloista ja kodeista,\nkirkoista ja kappeleista kokoon haalittua tavaraa. Värvääjän rumpu\npärisee ja kutsuu sodanhaluisia nuorukaisia pestiä ottamaan\nvärväystoimistossa, joka tämän jälkeen pyörii, lehvillä ja keisarin\nlipulla koristettuna. Ovella seisoo maanihtejä kirjavissa puvuissaan,\nkehottaen tarjokkaita saapumaan lähemmäksi, ottamaan keisarin kirjavan\ntakin; toisia pestin ottaneita jo tulee ulos kojusta, pestirahat\nkourassaan.\n\nSeuraa toisia sotilasryhmiä, tykistöä, kenttäpatteri, josta niinikään\nnäkyy salattujen tykkien suita, torvensoittajia, kaikki matkalla\nkaupunkia piirittämään. Toiset ryhmät kuvaavat elämää piiritetyssä\nkaupungissa, ruokatavarain tuontia, varustuksia, vakoojia. Mutta\nläpikäyvänä juonena jonossa on rakastettunsa hylkäämän kölniläisen\nnuorukaisen pestin otto, sodan kuluessa yleneminen everstiksi ja sitten\nhänen loistelias vastaanottonsa kotikaupungissa. Nähdään hänen samalla\nviettävän häitäänkin ylhäisen, Ruotsalaisten vankeudesta pelastamansa\nimmen kanssa.\n\nSiihen päättyy saaton historiallinen osa. Jälkiosassa varsinkin\nkölniläisten rattoisa leikillisyys pääsee oikeuksiinsa. Vanhaan\nsaksalaiseen pukuun puettu soittokunta soittaa, sen perässä marssivat\n\"kipinät\", Kölnin vanhat reippaat kaupunkisotilaat, jotka niin usein\novat kaupunkinsa puolesta taistelleet milloin kotimaista, milloin\nulkomaista vihollista vastaan. Joukon perässä ajetaan vaunuttain\nampumatarpeita, ei kuitenkaan sen vaarallisempia kuin paukkupommeja,\njoita uutteraan ammutaan väen sekaan. Tästä vaunusta ei puutu viiniä\neikä olutta, joka virtanaan vuotaa tornimaisesta tynnöristä. Saapuu\nsitten vaunu, jossa talonpoikia morsiamineen istuu kullatuilla\ntuoleilla, ympärillään kaikenlaisia maantuotteita. Seuraavassa vaunussa\non suunnaton maapallo, jonka ääressä oppinut professori pitää rahvaalle\nhullunkurista esitelmää. Kukkaruukku täynnään maata, laatikko\nruotsalaisia tulitikkuja, vesipullo ja palje, siinä ovat hänen\ntutkimustensa mukaan maapallon neljä alkuainetta. Seuraavaa vaunua\nyleisö tervehtii raikuvalla riemulla, siinä kulkee ryhmä, joka kuvaa\nkaupungin iloista kansanelämää, ampumakojeet tauluineen, suovattu\ntanko, jonka päähän himokas nuorukainen yrittää kiivetä, monenlaisia\nmuita kisaviettelyksiä, jättiläisnainen, kalaihminen, posetiivin\nsoittaja ja kaikenlaista markkinaromua. Seuraa sitten vaunullaan\nvanhanaikainen linnantorni, jonka kaupungin isät ovat päättäneet\nhävittää. Melkoisella rymäyksellä se sortuu, mutta muinaistutkijoita on\nsen ympärillä kuin muurahaisia, koettaen sitä uudelleen pystyttää.\nMuuan ryhmä kuvaa Kölnin oluen voitokasta taistelua müncheniläistä\nvastaan. Siinä näkyy kölniläinen oluenpanija, jalka Baijerin leijonan\nniskalla, ja paljon muuta hauskaa. Oluenappajain lukuisa joukko\nosottaa, että kölniläinen käytännössäkin on voittanut müncheniläisen,\nja itse juomainhaltija Gambrinuskin, joka istuu ryhmän keskellä\nkorkealla valtaistuimellaan, juo helmeilevää kölniläistä olutta.\n\nRüdesheimin kuuluista viineistäkin vie Kölnin olut voiton, sitä\nilmaisee seuraava ryhmä, jossa nähdään viininjuojia, pöhöttynein\npunaisin nenin juomassa väärennettyä viiniä, jonka poliisi kuitenkin\nottaa takavarikkoon, pelastaakseen hyvät rüdesheimiläiset. Mutta\nväärentäjäin, jotka jalan seuraavat vaunua, täytyy hyväksi lopuksi itse\nnauttia katala sekotuksensa.\n\nJuhlakulkue lähestyy loppuaan. Ratsastavat torvensoittajat ilmaisevat\npäivän sankarin lähestymistä. Kuuden kimon vetämillä vaunuilla ui\nkullattu laiva, jossa prinssi Karneval korkean seurueensa kanssa\nmatkaa. Se on saaton loistokohta. Ruhtinaalliseen viittaan puettuna\nprinssi hymyillen ottaa vastaan alamaistensa onnentoivotukset. Hänen\nympärillään somat lapset sirottelevat yleisön keskuuteen kukkia\nrunsauden sarvista; ne ilmottavat kevään lähestymistä. Mutta vielä\nhänenkin jäljessään seuraa moniaita hullunkurisia ryhmiä, jotka ottavat\nyleisöstä viimeisetkin naurut. Saaton kahden puolen ovat naamarit\nkaiken aikaa jaelleet yleisölle painettuja lappuja, joissa on jos\nminkälaista rattoisuutta. Lasit kilisevät, he juovat kaunottarien\nmaljat, heittävät sormisuukkosia, laulavat, laskevat leikkiä ja\nvaeltavat edelleen. Yleisö tunkeilee vaunujen ympärillä, repii lappuja,\nkuka saa, nauraa, ihmettelee, ihailee, mutta ei itsekään jää\nkokkapuheiden vaihdossa osattomaksi. Tätä menoa kestää sitten muutaman\ntunnin, kunnes saatto hajoo ja elämöimistä vapaudessa jatkuu pitkin\nkaupunkia. Nyt tulee kölniläisten hyvä luonto oikein näkyviin, ei\nkukaan pahastu toisen sukkeluuksia, taloihinkin saa jokainen\nsäädyllinen naamari poiketa ja on tervetullut, jos hänellä on rattoa\nmuillekin jaella eikä hän joudu sananvaihdossa tappiolle.\n\nVasta päivän lakastuessa päättyy kaduilla elämä, alkaakseen illalla\nuudelleen lukemattomissa naamiohuveissa. Teattereissa esitetään\nloistavia juhlanäytäntöjä, joihin saapuu paljon muukalaisiakin.\nYksityisetkin seurueet näyttelevät hauskoja kappaleita.\n\nTiistaina iltapäivällä on kadulla vielä vilkasta elämää. Edellisen\npäivän naamarit ne yhä kujeitaan jatkavat, toiset ovat hankkineet uuden\n\"munteerauksen\". Moni ylhäinenkin henkilö puhkaisee vain kahvisäkin\npohjaan reijän, pujottaa siitä päänsä läpi, maalaa naamansa niin\nmonikirjavaksi, ettei paraskaan tuttava häntä tuntisi, ja lähtee sitten\nkadulle onneaan koettamaan. Mutta tänä päivänä jo pääsevät sillitkin\nkunniaan, niiden tehtävänä on nyt palauttaa tasapainoon ylensyömisestä\nja juomisesta rasittuneet vatsat. Illalla on kuitenkin vielä\nravintoloissa vilkasta elämää. Kaikkialla, missä iloiset seurueet\nviettävät naamiohuvejaan, raikkuu vallaton nauru valaistuille kaduille,\nkehottaen muitakin seuraan pyrkimään. Vasta kun keskiviikon huomen\nvaalenee ja uteliaana katselee akkunoista, vasta silloin muistetaan,\nettä ruumis ja henki tarvitsevat lepoa.\n\nTietysti sekä naamarit että ryhmät vaihtelevat joka vuosi, suosionsa\nmenettäisi vilkkaassa Kölnissä piankin se prinssi Karneval, joka\nuudelleen tarjoisi edeltäjäinsä keksinnöitä. Kölnin karnevali on\nmaailman kuulu, mutta viime aikoina on siinäkin ulkonainen loisto\ntunkeutunut etusijalle sukkeluuden kustannuksella. -- Monessa muussakin\nkaupungissa, varsinkin Rheinin laaksossa, vietetään samanlaisia\nlaskiaisjuhlia, vaikka ne eivät olekaan saavuttaneet yhtä suurta\nmainetta kuin ikivanhan Colonia Agrippinan lystit.\n\n\nKevätjuhla.\n\nVanhimpia juhlia ovat ne juhlat, joissa kansa iloitsee kevään tulosta\nja lämmön palaamisesta. Varsinkin menneinä vuosisatoina nämä juhlat\nolivat yleiset ja ihmeelliset. Montanus kertoo, että vielä hänen\naikanaan oli säilynyt eräs perin saksalainen kevätjuhla: \"Puolipaaston\naikana Pfalzissa ja Schwaabissa vielä vietetään kevään tuloa\nseuraavalla tavalla. Asukkaat juhlapäivänä lähtevät kaupungistaan tai\nkylästään jollekin nurmelle. Olkiin pukeutuneet pojat esittävät talvea;\ntalven kuninkaalla on päässään olkinen kruunu ja kädessään puinen\nmiekka. Toiset, kesän joukko, ovat lehviin puetut, ja kesän kuninkaalla\non päässään kukkaskruunu, vaatteet sammalesta ja muratista. Ensinnä\nmolemmat joukot laulavat toisilleen etäisyydestä vuorolauluja, sitten\nne taistelevat. Talven joukko heittää silppua ja tuhkaa, kesän joukko\nvihantia lehtiä ja kukkasia. Kesän joukko pääsee taistelussa voitolle.\nTalvi pakenee ja sitä esittäneet pojat juoksevat puron luo ja heittävät\nsiihen olkivaatteensa, taikka polttavat ne tulessa, jonka ympärillä\nlaulaen ja iloiten tanssitaan. Sitten pidetään kylässä pidot\ntanssineen.\"\n\nMonenlaisia muitakin kevätjuhlatapoja oli. Vielä v. 1793 Görlitzissä\ntalvea esittävä olkimies heitettiin jokeen. Kaikissa näissä juhlissa\noli yhteisenä piirteenä talvea esittävän olkimiehen tuhoominen tavalla\ntai toisella.\n\nVanhin kaikista kevätjuhlista on Vapunpäivän vietto. Vanhan\nskandinavilaisen jumaluustarun mukaan Wuotan ja Freija Valpurin yönä\nviettivät häitään. Tähän yöhön sen vuoksi liittyykin paljon\ntaikaluuloja ja vastataikoja, kuten kellojen soittoa, vihkiveden\npirskottamista, y.m. Siellä täällä on yhä vielä tapana Vapun yönä\nkoristaa lemmityn akkuna vihannilla lehvillä. Hessissä oli eräässä\nseudussa kauan voimassa leikillinen tyttöhuutokauppa, jonka arvellaan\njuurtuvan vanhoista germanilaisista naiskaupoista. Yleiseen ennen\nvanhaan kuljetettiin metsästä toukopuu, joka laulaen ja iloa pitäen\nsaatettiin kylään, koristettiin nauhoilla ja seppeleillä. Muutamissa\nseuduissa Schwarzwaldissa lapset vielä tänä päivänä kantavat talosta\ntaloon pientä koristettua puuta, lauluja laulaen, ja Ylä-Elsassissa\npuetaan pieni tyttönen \"toukoruusuksi\", joka ikäistensä kanssa laulaen\nkulkee talosta taloon. Eräässä pienessä kaupungissa Hessissä on\nsäilynyt tapa, että pienet puusepiksi puetut pojat aikuisten saattamina\nvaeltavat metsään, kaatavat toukopuun ja kuljettavat sen kaupunkiin.\nKaupungissa ovat toiset lapset ilolla ja riemulla vastassa ja sitten\npannaan toimeen yleinen juhlakulku pitkin katuja. Yleiset ja yksityiset\nrakennukset koristetaan lehvillä.\n\nVapun vietto on nykyään yleinen kautta maan, mutta nämä vanhat\nkansanomaiset tavat ovat yhä enemmän hävinneet, säilyneet vain siellä\ntäällä etäisissä metsäkylissä, taikka muuallakin oppineesta\nmuinaisuuden harrastuksesta. Mutta monessa kömpelössäkin rahvaan\ntavassa, jota nykyaikainen sivistynyt yleisö tuskin enää suvaitseekaan,\non kuitenkin säilynyt ikivanhoja juuria, jotka tutkijalle ovat\nmieltäkiinnittäviä.\n\n\nJuhannus.\n\nJuhannuksenkin vietto on kautta Saksan yleinen. Tämä juhla näyttää\nvälittömästi johtuvan pakanallisesta kesäpäivänseisaus-juhlasta, jota\nuseimmat vanhat kansat viettivät, samoin kuin talvipäivän seisauksenkin\njuhlaa. Niitä monia taikoja, jotka tähän juhlaan ennen liittyivät, ei\nkuitenkaan enää tapaa kuin siellä täällä yksinkertaisimman\nmaalaisrahvaan kesken. Mutta yhä vielä leiskuu juhannusyönä kaikilla\nkukkuloilla ja mäillä loimuavat tulet, samoin kuin Wuotaninkin aikoina.\nTämän tulen ympärillä tanssivat pakanat, hyppelivät parittain sen yli,\nja kauan kristilliselläkin ajalla säilyi vanhan uhrin muistona se tapa,\nettä tuleen heitettiin ruokoja, luita, vieläpä eläviä eläimiäkin. Ennen\nvanhaan oli tapana, että juhannusaattona kotiliedestä sammutettiin\ntuli, jota pidettiin vanhana ja tehottomana, ja uusi tuli tehtiin\nsiten, että kahta puunpalasta hierottiin yhteen, kunnes ne syttyivät.\nTällä puhtaalla tulella kotituli sitten uudelleen sytytettiin. Sitä\nniinikään käytettiin oljilla verhotun pyörän sytyttämiseen, joka sitten\npäästettiin alamäkeä vierimään merkiksi siitä, että siitä päivästä\npitäen aurinko jälleen alenemistaan aleni taivaalla. Masurien maassa on\nvielä säilynyt tuo tapa, että kotilieden tuli uudistetaan, liekkiä vain\nei sytytetä puupalasia yhteen hieromalla, vaan siten, että terotettuun\ntammipaaluun kiinnitetty pyörä saatetaan nopeaan pyörivään liikkeeseen.\nHeti kun paalu alkaa palaa, niin itsekukin ottaa syttyneestä valkeasta\nkekäleen ja kantaa sen kotiin, uudistaakseen siten kotitulen.\nItävallassa on toisin paikoin vielä säilynyt sekä tulen yli hyppiminen\nettä pyörän vierittäminen, niinkuin monta muutakin vanhaa tapaa.\nBodenjärven rannoilla pojat ja tytöt parittain hyppivät tulen yli ja\njoka siinä polttaa itseään, sen täytyy antaa vaatekappale pantiksi ja\nhypätä uudelleen. Jos hän uudelleen polttaa itsensä, niin täytyy hänen\nluovuttaa uusi vaatekappale, ja kömpelölle saattaa tapahtua, ettei\nhänellä lopulta ole kuin paita päällä. Pantit lunastetaan viiniverolla,\nviinit yhteisesti juodaan. Allgäussa on säilynyt tapa, joka on siksi\nvaarallinen, että se on kielletty, mutta ehkä juuri siitä syystä niin\nsitkeästi pitää puoliaan. Nuori väki juhannusaattona heittelee\nkorkealle ilmaan palavia seppeleitä. Toiset laulavat: \"Hyppää\nneitoseni, saat tänä vuonna sormuksen\", ja pitävät tyttöjen edessä\npalavia kekäleitä, joitten yli nämä puolestaan urheasti hyppivät.\nTulella muutoinkin ilveillään joka tavalla niin vallattomasti, että\ntapaturmia usein sattuu.\n\nEnnen vanhaan oli juhannussauna yleinen tapa. Italialainen runoilija\nPetrarca kertoo nähneensä, kuinka v. 1330 Kölnissä suuri joukko\nkoristettuja naisia juhannusaattona auringon laskiessa kaaloi Rheiniin\nuimaan, koska he luulivat siten varaavansa itsensä onnettomuutta ja\nkurjuutta vastaan. Vielä 17:llä vuosisadalla oli yleisenä tapana kylpeä\njuhannuksena yhtä mittaa 24 tuntia, ja yhä vielä siellä täällä\nuskotaan, että yksi ainoa kylpy juhannusyönä vaikuttaa yhtä paljon kuin\nyhdeksän kylpyä muina aikoina. Vielä tänäpäivänä siellä täällä\nkoristetaan kaivoja, tai puhdistetaan niitä, vanhaa taikaa muistellen.\n\nEnnen oli varsinkin Rheinin laaksossa yleisenä tapana, että\ntanssipaikan yläpuolelle ripustettiin vihannista lehvistä sidottu\njuhannuskruunu ja sen alla tanssittiin niin kauan, kuin lehvä pysyi\ntuoreena.\n\nKukkaset ja lehvät kuuluivat jo vanhastaan juhannuksen viettoon, ja\nvaikka vanhat tavat ovatkin hävinneet, niin ovat nämä vertausesineet\nkuitenkin säilyneet. Kaikenlaisia seppeleitä, kiehkuroita ja\nkukkakoristeita sidotaan juhannuksena ja toisin paikoin pannaan toimeen\nmetsäjuhlia, taikka iloisia kansanjuhlia kisoineen.\n\n\nMartin päivä, Nikolauksen päivä.\n\nPyhän Martin päivä ja pyhän Nikolauksen päivä olivat varsinkin lasten\njuhlia. Martin päivän juhlan arvellaan juurtuvan pakanallisesta\nviljanleikkuujuhlasta. Myöhään säilyikin tapa juhlana muistella uuden\nvuoden antimia, vaikkapa juhla saikin kirkollisen aiheen. Joka talolla\npiti myös olla Martin hanhi syödäkseen. Martinpäivänäkin yhä vielä,\netenkin vuorimaissa, sytytetään kukkuloille tulia. Toisissa\nkaupungeissa, varsinkin Düsseldorfissa ja Erfurtissa, panevat lapset\ntoimeen soihtukulkuja. Kirjavat kynttilät kädessään, lauluja laulaen,\nvaeltavat silloin tuhannet lapset aikuisten saattamina pitkin kaupungin\nkatuja. Mutta Marttipa puolestaan muistaakin heitä, jaellen\nkaikenlaista hyvää.\n\nVielä anteliaampi on kuitenkin pyhä Nikolaus. Hänelle lapset ilmaisevat\nkaikki toiveensa, ja hän, mikäli mahdollista, pyrkii niitä täyttämään.\nJo aikoja ennen juhlapäiväänsä tapaa hän pistellä heidän sukkiinsa ja\nkenkiinsä makeisia ja muuta hyvää. Ja juhlan aattona hän itse saapuu,\njoko piispaksi puettuna, koukkuniekka paimensauva kädessään, taikka\nmuussa haahmossa, uhaten laiskoja vitsalla, mutta palkiten ahkeria.\nTavallisesti on hänen matkassaan ihmeellinen hirviö, jolla on monta\nnimeä, ja tätä lapset kovin pelkäävät, -- samoin kuin meillä\njoulupukkia, -- vaikkapa hänellä onkin melkoinen vasu makeisia ja\nleikkikaluja kainalossaan ja hän niitä anteliaasti jakelee. Monessa\nseudussa Etelä-Saksassa Pyhä Nikolaus ei näytä itseään, vaan pistää\nyöllä lahjansa soveliaaseen paikkaan. Jo ani varhain aamulla, kello\nneljän aikaan, lapset nousevat ylös näkemään, mitä hän on heille\ntuonut. Joskus voi lahjain joukossa olla koivunoksakin. Mutta lapset\npuolestaan muistavat alati illalla varustaa joko heinätukon taikka\nkauroja Nikolauksen aasille. Ja Isämeitäänsä he Nikolauksen päivän\nedellä jo pitkät ajat lukevat tavallista ahkerammin. -- Nikolaustakin\nvarten sekä emännät että leipurit varustavat erikoisia ruokia,\nvarsinkin kaikenlaisia leivoksia.\n\n\nSylvesterin päivä ja uusi vuosi.\n\nSitkeämmin kuin muut vanhat juhlatavat ovat Sylvesterin päivän ja\nuudenvuoden päivän tavat säilyneet, vieläpä suurissa kaupungeissakin.\nBerlinissä, Mainin Frankfurtissa ja muissa suurissa kaupungeissa\nSylvesterin vietto on muuttunut meluavaksi elämöimiseksi kaduilla,\nperheissä sitä vietetään seurustelussa tuttavain kanssa, valvotaan\npuoleenyöhön, valetaan lyijyä ja ennustellaan kuvioista tulevan vuoden\nkohtaloita. Monta taikaa liittyy tähän yöhön. Jos esim. silloin\nravistaa hedelmäpuita, niin tulee hyvä hedelmävuosi. Uuden vuoden\npäivänä onnitellaan toisin paikoin niin perusteellisesti, että kuluu\nmonta päivää, ennenkuin kaikki tuttavat on asianmukaisesti onniteltu.\nMutta suurkaupungissa tämä tapa jo on käynyt rasitukseksi.\nKaupunkilaiset ovat alkaneet lahjottaa jonkun rahasumman hyväntekeviin\ntarkotuksiin, kun sen sijaan pääsevät uudenvuoden onnittelijoista.\nMutta maaseuduilla pidetään uskollisesti kiinni vanhasta tavasta.\nHoveissa on uudenvuodenpäivänä loistavat vastaanotot, armonosotuksia\nsatelee kautta maan. Ennen vanhaan oli tapana, että kaikenlaiset\nkunnalliset virkailijat papeista alkaen uudenvuoden päivänä pyytelivät\nseurakuntalaisilta luonnon antimia. Koulunopettajat kulkivat\npoikakuoron saattelemina talosta taloon, laululla näitä lahjoja\nanomassa. Yövartijat, nuohoojat, haudankaivajat, kellonsoittajat y.m.\nkulkivat pitkässä saatossa kylän kautta anomassa palkan apua, ja\nyhteinen saalis sitten jaettiin.\n\n\nKirkkomessu.\n\nKirkkomessu, kirkonvihkimisen vuosijuhla, kuuluu niihin juhliin, jotka\nvarsinkin kaupunkipaikoissa ovat paljon menettäneet entisestä\nmerkityksestään. Tätä juhlaa vietettiin, niinkuin nimikin osottaa,\nkirkon vihkimisen päivänä joka vuosi. Jo aikaisin tämä ilojuhla\nkuitenkin menetti suuren osan alkuperäisestä merkityksestään sen\nkautta, että siihen, niinkuin ainakin ilojuhlaan, liittyi markkinat ja\nkaikenlainen riemu ja \"mässääminen\". Siten esim. Leipzigin \"messut\"\ntulivat merkitsemään enemmän suuria markkinoita kuin kirkollista\njuhlaa, jolle ne alkuaan perustuivat. Strassburgin tuomiokirkko vanhain\nkirjailijain todistuksen mukaan, itse kirkon sisustakin, oli\nkirkkomessun päivänä täydellinen kapakka, täpötäynnä väkeä, joka\nhartausharjotusten ohella rahallaan ryyppäsi ja remusi. Kun joku\nsattui kesken elämää nukahtamaan, niin toiset häntä pistivät\nneuloilla, ja siitä syntyi yleinen nauru ja usein täysi tappelukin,\nkuten muuan aikalainen kertoo.\n\nKirkkomessuja vietetään nykyään varsinkin katolisella maaseudulla,\nkesällä ja syksyllä. Niitä varten varustellaan jo viikkoja etukäteen.\nHuoneet siistitään sisältä ja päältä, korjataan, pestään varsinkin\nkolmena viimeisenä päivänä, jotta odotetut vieraat tapaavat kaikki\nparhaassa kunnossa ja sitä suuremmalla nautinnolla voivat antautua\nsyömään ja juomaan -- \"mässäämiseen\", joka yhä on messun pääviehätys.\nVanhoista tavoista ei kuitenkaan ole enää paljoa säilynyt. Muutamissa\nSchwarzwaldin kylissä varakkaat talolliset kestitsevät koko\ntalonväkeään kolme päivää yhteen mittaan.\n\n\n\n\nAmpujain juhlat.\n\n\nAmpujain juhlat, joita nykyäänkin vietetään Saksassa kaikkialla, --\nvieläpä ne ovat saaneet entistä suuremman isänmaallisen merkityksen --\novat vanhaa keskiaikaista juurta. Ne syntyivät vapaissa kaupungeissa,\nkun porvaristo asestautui, voidakseen torjua aatelin mielivaltaa.\n\nKilpa-ammunnat kehittyivät jo keskiajalla erinomaisen monipuolisiksi,\nampumasäännöt, juhlatavat, kaikki tarkimmin määriteltiin. Ylhäisetkin\nottivat niihin osaa ja pitivät voittoa suurena kunniana. Alussa\nammuttiin jousella, ja vielä kauan sen jälkeenkin, kuin ensimäiset\nkömpelöt pyssyt olivat käytäntöön tulleet, pitivät jouset puoliaan.\nHelluntai oli vanhastaan ampujain pääjuhla. Ampumajuhlain suosituimpia\nhuvituksia taas oli linnun ampuminen, kilpailu, joka näyttää olleen jo\nvanhimpain aarialaisten kansain kesken yleinen. Saksan kilpa-ammuntain\nloistoaika oli kuitenkin 15. ja 16. vuosisata. Alkujaan ammuttiin\neläviä lintuja, vähitellen aljettiin niiden sijasta käyttää maalina\nkuvia, varsinkin papukaijaa, taikka kotkan kuvaa.\n\nMuutamissa paikoissa ovat nämä juhlat vielä säilyttäneet vanhanaikaisen\nluonteensa. Eifelissä on pieni kaupunki, Ahrweiler nimeltään, jossa yhä\nvielä vietetään ampujain juhlaa vanhanaikaisilla menoilla. Kadut ja\ntalot ovat silloin niin taajaan puilla koristetut, että tuskin ovia ja\nakkunoita näkyy. Ahrweiler on muuttunut vihannaksi lehdoksi,\nromantiseksi metsäkaupungiksi, jonka viehätystä lukuisat kiehkurat,\nliput ja kunniaportit vielä kohentavat. Juhla vietetään Vapahtajan\nruumiinjuhlan päivänä. Sillä on kirkollinen leima. Aamulla aikaisin\nlähtee kirkollinen juhlasaatto kellojen soidessa liikkeelle. Verkalleen\nse kulkee eteenpäin, juhlallisia virsiä veisataan, rukouksia\nrukoillaan, kirkkoliput liehuvat, suitsutus ja kukkastuoksu sekaantuu\nauringonpaisteiseen ilmaan. Katolisen papiston upeat loistavat puvut,\nkullalla ja kirjaillulla koristetut kantoteltat, joitten alla kuvia\nkannetaan, kaikki tämä antaa juhlalle värikästä loistoa ja virittää\nhartauttakin.\n\nMuitten edellä kulkevat ampujat rivissä ja ruoduissa, kiväärit olalla.\nKaupungin neljän portin edustalle on rakennettu alttarit. Jokaisen\nluona tapahtuu siunaus, ja raikuvilla yhteislaukauksilla ampujat sitä\nsäestävät. Kun kirkollinen juhla on päättynyt, niin tapahtuu\npuolenpäivän aikaan kaupungin torilla tavanmukainen ampujain katselmus.\nSiihen saapuu aina runsaasti sivullisiakin näkyä ihailemaan, saapuu\nläheltä ja kaukaa. Ampujain joukossa näkee runsaasti vanhanaikaista\nalkuperäistä ukkoa, ylimmällä komentajalla on kullalla kirjailtu\nunivormu, upseereilla liehuvat höyhentöyhtöt. Kaksi soittokuntaa\nsoittaa, komentosanat kaikuvat ja sitten ammutaan, että \"nummi\ntärisee\".\n\nVihdoin ampujain kuningasta saapuu tervehtimään porvariston valitsema\nlähetystö ja hänet saatetaan rivien ohi, jonka jälkeen hän\n\"vastaanottaa katselmuksen\". Ampujat järjestyvät riveihin ja\nsuorittavat mahdollisimman uljaasti ohimarssinsa, joka tavallisesti\nkatsojissa herättää yleistä rattoisuutta, vaikka tilaisuus onkin siksi\njuhlallinen. Illalla viimeisen kellonsoiton jälkeen katetaan torille\njuhla-ateria ja ampujain kuninkaan nimessä syötetään ja juotetaan\nilmaiseksi kaikki ampujat. Pöydät on järjestetty pitkiin riveihin\navonaisiin, lehvillä koristettuihin telttoihin, oivaa vasikanpaistia ja\nkotoista viiniä ei säästetä. Soittokunta soittaa, maljoja juodaan.\nSeuraavana päivänä juhlat samalla tavalla uudistuvat, sillä erotuksella\nvain, ettei silloin pidetä katselmusta. Mutta sitä ahkerammin\nsoitetaan, pidetään serenadeja, ammutaan, tanssitaan. Jos viininsato on\nollut hyvä ja kaupungin raha-asiat siis hyvällä kannalla, niin\nvietetään vielä kolmaskin juhlapäivä. Siihen laatuun näitä juhlia\nviettivät nykyisen polven esi-isätkin, mutta muualla Saksassa ovat\njuhlamenot jääneet unohduksiin, vaikka ammutaankin sitä ahkerammin ja\nmyös kannuja kallistellaan, ja muuallakin näkee näissä tilaisuuksissa\nkoolla hauskaa, juurevaa ukkoa, saksalaisuuden oikeata vanhaa pohjaa.\n\n\n\n\nKuvia ammattilaiselämästä.\n\n\nAmmattikunnilla oli keskiajan yhteiskunnassa ja valtiollisessakin\nelämässä erittäin huomattava sija. Ne arvatenkin syntyivät noin 12:lla\nvuosisadalla, jolloin kaupungit alkoivat siksi voimistua, että ne\nsaattoivat pitää puoliaan aatelia vastaan. Mutta ammattikunnat eivät\nainoastaan tukeneet kaupungin vapautta ulkonaisia sortajia vastaan,\nvaan ylläpitivät myös kaupunkien niin sanoaksemme sisällistä vapautta,\nsen asukkaitten suuren enemmistön itsenäisyyttä rikkaita suurporvareita\nvastaan. Vaikka ammattikunnat jo kuuluvatkin menneisyyteen, niin tapaa\nkuitenkin yhä vielä Saksan ammattilais-elämässä runsaasti piirteitä,\njotka tästä entisyydestä johtuvat.\n\nAmmattikuntien kehityksestä mainittakoon, että Nürnbergissä 15:nnen\nvuosisadan lopulla oli päälle 400 ammattia ja ammattikuntaa. Työnjako\nammattien alalla oli silloin jo niin kehittynyt, että esim.\nkiväriteollisuuden alalla, jonka keskusta Nürnberg oli, työskenteli\nkuusi eri ammattikuntaa, joilla kullakin oli oma osansa pyssyn\nvalmistuksesta.\n\nKullakin ammatilla oli mestarinsa, jonka hallussa olivat ammattikunnan\nlippu, laatikko, sinetti ja vaakunat. Ammattikunnan arkku oli\nerinomaisen taidokkaasti valmistettu, siinä säilytettiin ammattikunnan\narvoesineitä. Vuotuisissa juhlissa sitä juhlallisesti kannettiin pitkin\nkaupunkia. Kullakin ammattikunnalla oli kokoushuoneensa, jossa\nyhdyttiin hauskoihin illanviettoihin ja juominkeihin. Niinikään oli\nkullakin ammattikunnalla oma virkapukunsa, omat virkailijansa, ja\nkaikissa juhlatilaisuuksissa ne esiintyivät \"in corpore\", lippuineen,\nmerkkineen, vaakunoineen, ja vilkastuttivat erinomaisesti kaupunkien\nelämää. Suuressa suosiossa oli se tapa, että kukin ammattikunta\njulkisissa tilaisuuksissa kantoi näytteeksi työnsä merkkiteoksia.\nMakkarantekijäin jättiläismakkaroita kannettiin juhlallisessa saatossa\nviisin-, kuusinkymmenin miehin, leipurit kantoivat suunnattomia\nsämpylöitä ja muita ihmeellisiä leivoksia, hatuntekijät rakensivat\nkaikenlaisia hirviöitä, joitten päähän he painoivat valtaisia hattuja,\nkankuri olivat taitavia kaikenlaisten juhlavaunujen koristamisessa,\ntynnörintekijät ja kalvanpuhdistajat kaikenlaisien tanssien\nesittämisessä.\n\nOmituisimmista ammattikuntatavoista, mitä on meidän aikoihin säilynyt,\nmainittakoon teurastajain kisa Münchenissä. Kisa tapahtuu ennen\nlaskiaista. Teurastajat muodostavat juhlallisen saaton, kulkevat\npitkin katuja, käyvätpä itse kuninkaallisen linnankin edustalla\nkunniatervehdyksellä ja kokoontuvat sitten torille, jonka kaivoaltaassa\noppipojat kaikenlaisilla leikillisillä menoilla kastetaan sälleiksi.\n\nToinen myöhään säilynyt vanha kisa on kalastajain pisto\nUlmissa. Se tapahtui joka vuosi pormestaria valittaissa. Tonavan\naluksenkuljettajain ammattikunta järjesti veneitä kahteen puolueeseen,\njoiden välillä alkoi oikea turnaus. Kaksi venettä meloi aina vinhasti\nvastakkain, kummankin perässä seisoi mies taikka nainenkin, kädessään\npitkä kiekkokärkinen peitsi, jolla hän yritti syöstä toisen veneen\nperätuhdolla seisovan vastustajan jokeen. Tämä huvi on aivan viime\naikoina alkanut elpyä urheiluksi, johon muutkin osaa ottavat kuin\nammattilaiset. Usein kukistuivat molemmat turnaajat aaltoihin. Juhlan\nvoittajaksi julistettiin se, joka kaikki vastustajat kukistettuaan\nviimeksi oli ainoa kuiva. Leipzigissä yhä vielä joka vuosi tapahtuu\nsamanlainen kisa, pääasiassa nuorison huvittamiseksi. Ennen niihin\nottivat osaa kaikki yhtä kiihkoissaan ja tosissaan.\n\n\nVuorimiesten tapoja.\n\nVuorimiehillä on vanhastaan erikoinen omituinen asema Saksan\nkansanelämässä. Eläen kaukana maailman riidoista ja vihoista,\nseuduissa, joiden jylhässä vuoristoluonnossa kaikenlaiset kummitusjutut\nja tarut versoivat, vuorimiehet varsinkin ennen olivat aivan oma\nsäätynsä. He olivat jo keskiajalla ruhtinaitten erikoisessa suosiossa,\nkoska ruhtinaat saivat suuren osan tuloistaan juuri vuorien aarteista.\nVuorimiehillä oli omat pukunsa, tapansa ja monta muuta erikoisuutta.\n\nMutta ei ainoastaan ulkomuotonsa puolasta vuorimies eronnut muusta\nväestöstä, työn omituisuus painoi häneen leimansa, teki hänestä\nluotettavan, rehellisen ja lujan luonteen, jommoisena hänet vieläkin\ntapaamme monessa osassa Saksanmaata. Huolimatta ammattinsa moninaisista\nvaaroista vuorimiehet ovat siihen kovin kiintyneet. Syvyys, johon hän\njoka päivä laskeutuu, ei häntä pelota. Maaemo maanalaisine ihmeineen ja\nkauneuksineen ei ole ainoastaan hänen elättäjänsä, vaan myös hänen\nkasvattajansa ja johtajansa, jonka kieltä hän ymmärtää.\n\nVuorimies eli omassa hiljaisessa maanalaisessa maailmassaan, johon\nkaupunkien ja suurien asuntapaikkain hälinä kuului vain etäisenä\nkaikuna. Hän oli yksinäisyydessään hurskas, uskovainen kristitty, joka\nankarasti piti kiinni vanhasta uskostaan. Useimmissa kaivoksissa oli\ntapana, että vuorimiehet aamulla aikaisin ennen kaivokseen\nlaskeutumistaan kokoontuivat päällysmiehensä ympärille yhteiseen\nrukoukseen, ja samoin illalla, työn päätyttyä, päivä yhteisellä\nrukouksella päätettiin. Ennen vanhaan vuorimiehillä oli aivan erikoiset\ntapansa perhejuhlissa, mutta nämä ovat nyt enimmäkseen unohtuneet.\nNiinikään heillä oli omat suojeluspyhimyksensä, joista varsinkin Pyhä\nBarbara ja Pyhä Anna, hopean emäntä, olivat suuressa arvossa. Näiden\npyhimysten vuosipäiviä vietettiin loistavilla \"vuorimiesparadeilla\",\nkirkonkäynnillä, soitolla ja tanssilla, juhlissa laulettiin runoja,\njoissa vuorimiesten elämää kuvattiin vuorolaulussa. Vuorimiehillä oli\noma omituinen virkapukunsa, ammatin vaatimusten mukaan kaikessa\nsovitettu. Kun hallitsija tai joku ruhtinaallinen henkilö saapui\nkaivoksiin, niin pidettiin vuorimiesten katselmus, joka usein oli\nerinomaisen loistava. Juhlapuvuissaan marssivat silloin vuorimiehet\nkuokkineen, kirveineen, lippuineen kirkkoon taikka torille, muodostaen\npiirin ja virittäen soittajain säestyksellä juhlallisen laulun, jonka\njälkeen pappi, joskus valamiesten päämieskin, piti kokoontuneelle\nvuorikansalle puheen. Juhlan loppuosana olivat sitten \"vuorioluet\",\niloinen illanvietto, jossa tanssi, laulu, syöminen ja juominen pitivät\nosallisia mitä paraimmalla tuulella.\n\nVuoriolot ja vuoriparadi ovat meikein ainoat vanhat vuorimiestavat,\njotka ovat meidän aikoihimme säilyneet. Tavallisesti vuorimiesten\nkatselmus tapahtuu yöllä, lyhtyjen valossa, ja se tosiaan tekee\nkatsojaan omituisen vaikutuksen. Ylivuorimies ratsastaa hevosella,\nhänen jäljessään vielä muitakin ratsastavia vuorivirkamiehiä. Muut\nkorkeammat ja alemmat virkamiehet ovat eri osastojen päällikköinä,\nkaikki puettuina vuorimiesten virkapukuun.\n\n\n\n\nYleisiä kansanjuhlia.\n\n\nSaksassa vietetään, uuden ajan vaikutuksesta huolimatta, yhä vielä\npaljon vanhoja juhlia, jotka ovat kautta aikain säilyneet.\n\nEnsi sijassa mainittakoon, vaikkei se olekaan aivan vanha, Münchenin\nlokakuun juhla. Sitä vietettiin ensi kerran v. 1810 Baijerin silloisen\nkuninkaan häitten yhteydessä, ja siitä pitäen se on näihin saakka\npitänyt puoliaan vuotuisena juhlana. Juhlaan on yhdistetty\nmaanviljelysnäyttely, kilpa-ajot, kilpa-ammunnat ja kaikenlaista muuta\nmielenkiinnitystä. Juhla vietetään Münchenin eteläpuolella\nTheresian niityllä, joka on Saksanmaan laajimpia markkinakenttiä.\nKuninkaallisillakin on siellä oma telttansa, soitto raikuu, väentungos\nhumisee ja olut virtana vuotaa. Usein syntyy tappeluitakin ja pahaa\nelämää, mutta viime aikoina on kuitenkin järjestyksenpito käynyt yhä\nparemmaksi. Kilpa-ammuntaa kestää kokonaisen viikon. Siinä yhä vielä\nnoudatetaan kaikkia vanhoja juhlatapoja ja uudenaikaisen kiväärin\nkanssa rinnan kilpailee vielä kaikkein vanhanaikaisin lukkojousikin.\nTämä kilpa-ammunta varsinkin on müncheniläisten lempijuhla ja siihen\nkokoontuu kaikkialta maasta juurevaa, vanhanaikaista ukkoa niin kaunis\nkokoelma, että katsoja kerrassaan hämmästyy tätä kansanomaisuutta niin\nuudenaikaisessa maassa.\n\nSamanlainen on Württembergissä Cannstattin juhla, joka vietetään vähän\naikaisemmin syksyllä. Ylhäisö, kuninkaallisen huoneen jäsenetkin,\nseurustelevat silloin tuttavallisesti rahvaan kanssa. Täysissä\njuhlakoristuksissa pieni Cannstatt silloin lausuu tervetulleiksi\nlukuisat vieraansa läheltä ja kaukaa ja muukalainen saa ihmetellä\nwürttembergiläisen maalaisrahvaan kirjavia pukuja. Tämä juhla\ntavallisesti on rauhallisempi ja säädyllisempi kuin baijerilaisten\näänekäs remu, johon usein kuuluu tappelukin. Semmoista on Württembergin\nasukkaitten mieliala muutoinkin.\n\nDresdenillä on elokuussa \"lintuketonsa\" juhla, joka ennen vanhaan sekin\noli suuri kilpa-ammunta, mutta nykyään on yhä enemmän muuttunut\nmarkkinatilaisuudeksi kaikkine kirjavine lystineen.\n\nMonessa saksalaisessa pikkukaupungissa on kautta vuosisatain säilynyt\njuhlia, jotka jollain tavalla liittyvät kaupungin entisiin vaiheisiin.\n\nMainittakoon vielä iki vanhain uhritapainsa vuoksi Pyhän Leonhardin ajo\nBaijerissa. Tätä pyhimystä kansa pitää karjan varsinaisena suojelijana\nja ajaa silloin hevosella hänen kappeliinsa, uskoakseen karjan\npyhimyksen suojelukseen. Muutamissa paikoissa Alpeissa on säilynyt\ntapa, että alttarin ympäri kannetaan kolmeen kertaan puisia hevosen ja\nlehmän kuvia.\n\n\n\n\nKotitapoja.\n\n\nKotiliesi oli jo vanhoilla germaneilla pyhitetty paikka, jumalien\nlahja, joka siitä syystä koristettiin uskonnollisilla vertauskuvilla.\nKristinusko säilytti tämän, samoin kuin niin monta muutakin\npakanallista tapaa, sillä erotuksella vain, että pakanallisten\nkotijumalain sijasta lieden ympärille piirrettiin suojeluspyhimysten\nkuvia, joita vielä tänä päivänä näkee monessakin vanhassa saksalaisessa\ntalossa. Liesi oli, niinkuin olemme nähneet, ennen vanhaan erillään\nlattialla, niin että esim. nuorta vaimoa voitiin kolmeen kertaan\nkuljettaa sen ympäri, samoin kuin morsianta myöhemmin käytettiin\nkolmeen kertaan alttarin ympäri. Vanhanaikaisessa saksilaisessa\narkihuoneessa emäntä yhä vielä asuu päivällä lieden takana, joka on\nvapaasti permannolla. \"Tuoliltaan nousematta hän voi samalla haavaa\npitää silmällä huoneen kolmea ovea, tervehtiä niitä, jotka tulevat\nsisään, kehottaa heitä istumaan, pitää silmällä lapsiaan ja\npalvelijoitaan, hevosiaan ja lehmiään, vartioida kellaria, lattiaa ja\nkamaria, kehrätä kaiken aikaa ja samalla vielä keittää. Hänen\nmakuupaikkansa on lieden takana, ja sieltäkin hänellä on yhtä laaja\nnäköala, hän näkee palvelusväkensä nousevan työhön ja jälleen lähtevän\nlevolle, tulen syttyvän ja taas sammuvan, ja kaikki ovet avattavan ja\ntaas suljettavan, kuulee karjansa syövän, kutojan kutovan.\nLapsivuoteessakin maaten hän voi makuukammiostaan katseellaan taloutta\nohjata. Kun karja on ruokittu ja muut ulkoaskareet aamulla suoritettu,\nniin hän saattaa rukkinsa takana levätä, hänen ei tarvitse niinkuin\nmuilla paikkakunnilla nousta vierasta vastaan ottamaan, saatella häntä\njälleen talostaan ja sen vuoksi laiminlyödä työtään. Emännän paikka on\nlieden vieressä somempi kuin missään muualla.\"\n\nTalo ja koti olivat jo ammoisista ajoista nuoren kansalaisen ja\naviomiehen ylpeys. Tämä käsitys tulee kauniisti näkyviin siinä\nharjannostajaisjuhlassakin, jota on jo vanhastaan vietetty. Työmiesten\njohtaja piti silloin harjannostajaispuheen, josta mainittakoon seuraava\nesimerkki: \"Täten annamme hänen haltuunsa tämän huoneen, jotta hän\nsiitä tekisi rukoushuoneen, jossa hän ahkerasti omaisiaan kehottaisi\ntodelliseen ja teeskentelemättömään Jumalan pelkoon, että hän siitä\ntekisi työhuoneen, jossa jokainen Jumalan säädöksen mukaan uskollisesti\nja rehellisesti täyttäköön ammattinsa ja säätynsä, aarrehuoneeksi,\njohon hän omaisiaan varten kokoisi ruoka- ja elantovaroja Jumalalle\notollisella tavalla, mutta siltä ei unohtaisi koota hengellisiä\naarteita taivasta varten, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä\nvarkaat riistä. Ja vihdoin ja viimeiseksi, annamme tämän huoneen\ntaivaan ja maan ikuisen rakennusmestarin huostaan sillä luottavaisella\nrukouksella, että hän sitä isällisesti suojelisi tulipalolta ja\nrajuilmoilta ja kaikenlaisilta onnettomuuksilta ja kaikkia siinä asuvia\nsiunaisi jumalallisella siunauksellaan, suoden heille pitkän elämän,\nterveyttä, maallisen ja iankaikkisen onnen.\"\n\nKun tämä harjannostajaispuhe oli pidetty, niin \"kolkutettiin juhlaksi\",\ns.o. rumpua päristettiin kolme kertaa, jonka jälkeen juhla-ateria\nsyötiin.\n\nJo vanhat germanit kiinnittivät taloonsa merkkejä, joilla oli erikoinen\ntaika, Donar-jumalan (Thorin, Pauanteen) vasara oli oikeuden, rauhan,\nlohdutuksen ja toivon merkki; se piirrettiin oviin, hirsiin, orsiin,\nkaikenlaisiin huonekaluihin. Ylijumalan Wuotanin tunnusmerkkejä taas\nolivat ristiin asetetut hevosenpäät, jotka koristivat saksilaisen talon\nkurkihirttä.\n\nAikaisin tuli käytäntöön sekin tapa, että jokainen kansalainen varusti\ntalonsa erikoisella talonmerkillä, puumerkillä. Se poltettiin,\nuurrettiin, taikka hakattiin jokaiseen näkyvämpään osaan talosta, ynnä\nkaikkiin taloustavaroihin, varsinkin puisiin.\n\nEmäntä hoiti lieden, mutta isäntä valvoi talossa hyvää järjestystä ja\nsiveyttä. Vielä tänä päivänä hän monessa seuduin Saksassa lukee\nruokapöydässä alku- ja loppurukouksen, kerää aterian päätyttyä\ntalonväen ympärilleen ja määrää jokaiselle hänelle tulevan työn. Hän\nvalvoi kaikkien käytöstä ja elämää, muun muassa sitä, että jokainen\nsunnuntaina ja juhlapäivinä pukeutui säädylliseen juhlapukuun.\n\nRavintoaineista pidettiin varsinkin leipää suuressa kunniassa ja leivän\nleikkaaminen suoritettiin melkein uskonnollisella hartaudella.\nTalonväkeä ruvettiin sanomaan leipäkunnaksi eli kumppanuskunnaksi\n(muodostettu latinalaisista sanoista \"com-panium\", s.o. saman leivän\nsyöjät). Veres leipä merkittiin pyhällä ristillä, ei ollut luvallista\nkääntää leipää selälleen pöydälle, ja tapa vaati, että leipä\noli leikattava oikealta puolelta alkaen. Tämän työn suoritti\nhuoneenhaltija, ja varsinkin oli naimattoman nuoren kansan kielletty\nleipää leikkaamasta yhteiseksi ateriaksi. Leipä oli leikattava\nkauniisti ja tasaisesti, sillä sananparsi varotti, että se joka leivän\nepätasaisesti leikkaa, on valehdellut, y.m, Keskiajalla oli suurimpia\nloukkauksia, jos asetti leivän nurin päin toisen eteen. Leivänmuruset\nhuolellisesti koottiin ja pantiin pöydän päälle ripustettuun koriin,\njohon sitten leikattu leipäkin nostettiin. Siitä tuo vanha sananparsi,\njoka yhä vieläkin on käytännössä, että jonkun leipäkori nostettiin\nkorkeammalle, s.o. että hänen ansionsa huononivat.\n\nVieraanvaraisuus oli vanhastaan suuressa arvossa, mutta varsinkin\nnaapuriväliä pidettiin niin korkeassa arvossa, että naapuria melkein\npidettiin talonväkeen kuuluvana. Naapurille riennettiin aina kertomaan\nkaikki uutiset, mitä perheelle sattui, sekä hyvät että huonot. Tällä\nläheisellä naapurisovulla on vanhat juurensa. Se johtuu maanraivauksen\nvarhaisemmilta ajoilta, jolloin talot vielä olivat niin suuria, että\nniitä jaettiin, sitä myöden kuin uusia perheenelättäjiä kasvoi, joten\nvierekkäin enimmäkseen asui samaa sukukuntaa. Ylä-Baijerissa vallitsi\nvielä hiljakkoin eräässä kylässä semmoinen tapa, että joka talosta oli\nkutsuttava häihin ainakin yksi henkilö. Ja siellä täällä on Saksassa\nyhä vielä syrjäisiä kyliä, joissa vielä tänä päivänäkin kaikki asukkaat\novat samaa sukua, serkkuja ja pikkuserkkuja, kaikki samaa laajaa\nperhettä.\n\nSamoin kuin kaikenlaisiin taloustavaroihin piirrettiin kirjotuksia,\nsamoin niitä piirrettiin taikka maalattiin talojen etuseiniin, ja tämä\ntapa on vieläkin säilynyt. Vanhoissa taloissa yhä vielä näkee tämmöisiä\nkauniisti kiehkuroilla koristettuja tunnuslauseita. Siten saattoivat\nmonessa kaupungissa kadut olla kuin avoin kirja. Vaeltaja saattoi\ntalojen etuseinistä lukea monenlaista elämänviisautta. Tämmöisiä\nkirjotuksia ovat: \"Kunniasi turvasi\". \"Täytä aina Jumalan käsky, niin\nkotilietesi menestyy\". \"Me rakennamme täällä niin lujasti, ja olemme\nkuitenkin vain matkamiehiä, mutta sitä kotia varten, jossa ijäisesti\nasumme, liian vähän rakennamme\". \"Mitä seisotte tämän talon edessä\nhuuli lerpallaan? Minä olen rakentanut semmoisen talon kuin minua\nhaluttaa, ja sievoset rahat se vain on maksanut.\" \"Joka katujen ja\ntorien viereen rakentaa, pitäköön myös varansa, että häntä\narvostellaan.\" Taikka \"Yksi ihmettelee, toinen nauraa, välipä tuosta\".\n\"Mitä ihmisistä, Jumala on kanssani\". Näitä elämänviisauksia on vaikka\nmiten pitkältä. Yleiseen ne on lausuttu runon muotoon. Mutta yhä\nvähemmän niitä uusiin taloihin kirjotetaan, paitsi semmoisissa\npiireissä, joissa erikoisesti suositaan vanhan ajan henkiin\nherättämistä.\n\n\nKaste.\n\nEi ole ihmettä, että vanhat kansat jo aikaisin alkoivat kunnioittaa\nvettä puhdistavana voimana. Jo vanhoilla germaneillakin oli\nvesipyhityksensä, joka johtui samasta käsityksestä. Pakanallinen tapa\noli, että kun äiti oli synnyttänyt, vieläpä lattialla, kuten tapa\nvaati, niin kannettiin lapsi isän luo, jotta hän ratkaisisi, saiko se\njäädä eloon vai eikö. Jos lapsi päätettiin jättää elämään, niin se\nvedellä pyhitettiin, jonka jälkeen sitä ei enää saanut viedä kuolemaan.\nLuultavaa on, että tästä vanhasta tavasta kristittyynkin kasteeseen\nsiirtyi vanhoja piirteitä. Vanhan taikauskon mukaan, joka ei vielä\ntänäpaivänäkään ole kokonaan kadonnut, tarvitsevat kastamattomat lapset\naivan erikoista suojelusta, jotteivät pimeyden voimat pääse niihin\nkäsiksi. Pohjois-Friisien saarilla pantiin liekun päälle ristiin piplia\nja sakset, taikka oven eteen vaununpyöriä, puolat ristiin. Monessa\nseudussa Ala-Saksassa käytetään suojelevana taikana hevosenkenkää, joka\nnaulataan oven sisäpuolelle, ehkä vielä muistona Wuotanin hevosuhrista.\nSveitsissä rahvas luulee, että jos kastamattomia lapsia käytetään\nulkona alasti, niin \"aurinko ne syö\", joka ehkä johtuu siitä pelosta,\njota ennen aikaan tunnettiin Wuotanin aurinkosilmää kohtaan.\nKastettavat lapset sen vuoksi viedään kirkkoon kastettaviksi\nylt'yleensä kääreissä. Schwarzwaldissa on tapana, ettei lapsi saa\nkuivaa, ennenkuin se on kastettu. Mutta Frankissa, Baijerissa ja\nBöhmissä rahvas luulee, että lapset saavat kauniit silmät, jos ne\nsaavat olla kastamatta, ja tämän muka vaikuttaa se, että ne \"ikävöivät\nkastetta\".\n\nKasteentodistajia eli kummeja käytetään varsinkin maaseudulla\nrunsaasti. Toistakymmentä kummia kutsutaan jotenkin yleiseen, toisissa\nkylissä on tapana kutsua aina kolmeenkymmeneen asti. Kutsuttaessa on\ntarkkaan huomioon otettava sukulais- ja ystävyyssuhteet. Ensimäistä\nlasta kastettaessa kummeiksi kutsutaan telturit. Lapsen vanhemmat\npuolestaan pitävät velvollisuutenaan tehdä heille sama palvelus, sitten\nkun heidän vuoronsa tulee.\n\nLapsen kastaminen on jo vanhastaan ollut juhlallinen tilaisuus\nvarsinkin maaseudulla. Kummit saapuvat juhlavaatteihin puettuina,\ntuoden kukkivia rosmarineja, jotka vanhastaan ovat saksalaisten\nlempikukkia. Somaksi siivotussa ja koristetussa huoneessa nukkuu lapsi\nkehdossa valkoisessa kastepuvussaan, tiedottomana elämänsä ensimäisestä\njuhlallisesta toimituksesta. Kirkonkellot kutsuvat ja joukko lähtee\nkirkolle. Mutta jos lapsi on avioton, niin kellot vaikenevat. Vielä\nsydämettömämpi oli ennen vanhaan se kohtelu, jota aviottoman lapsen\nsynnyttänyt äiti sai kokea. Hänen täytyi seisoa kirkon ovella, kunnes\nkaikki väki oli tullut ulos kirkosta, ja kenellä tahansa oli oikeus\nripustaa häneen oljenkorsia. Mutta vaikka äitiä nain pilkattiin, niin\nei se kuitenkaan estänyt rupeamasta lapselle kummiksi, sillä vanhan\nluulon mukaan se tuotti onnea.\n\nVanhan tavan mukaan pysyy kummien ja lapsen väli läheisenä, niin kauan\nkuin elämää kestää, ja kummit parhaan taitonsa mukaan seuraavat lapsen\nelämänvaiheita. Etelä-Saksassa on tapana, että jos lapsi kuolee, niin\nkummit panevat hänen arkkuunsa kirjeen, jossa on kaikenlaisia\nelämänviisauslauseita ja kehotuksia. Arkun kohottaa sitten sylikummi\npäänsä päälle ja kantaa sitä usein tuntikauden köyhästä vuoristokylästä\nalas lakeudelle, ikäänkuin se olisi hänen oma lapsensa, ja täällä\nmiespuolinen kummi laskee arkun hautaan.\n\nKasteeseen kutsuttua väkeä on juhlittava, minkä kukin voi. Köyhemmät\nvain kahvittavat ja tarjoovat hyväksi lopuksi olutta tai viiniä, mutta\nvarakkaissa kodeissa vietetään aina ylellinen perhejuhla. Keskiajalla\nvarsinkin ristiäiset kävivät niin ylellisiksi, että niitä vastaan oli\nryhdyttävä erikoisiin virallistin määräyksiin. Muutamissa seuduissa\nolivat ristiäiset samoin kuin häätkin juhlittavat kylän krouvissa ja\ntarkalleen oli määrätty, paljonko olutta tai viiniä on kullekin\nannettava. Vanhassa frankkilaisessa asetuksessa sanotaan: \"Tämä juhla\n(ristiäinen) tapahtuu ja tuleekin sen tapahtua krouvissa, samoin kuin\nhäitten. Sitä varten tulee kutsuttujen ystäväin lähteä krouviin, kummi\nja lapsen isä muiden edellä, ja yhteiseksi juhlaksi maksaa, jokaisen\nmiehen yhdestä mitasta viiniä tai kahdesta kannusta olutta, jokaisen\nvaimon tai neitsyen puolet tästä määrästä. Tätä yhteistä kestitystä\nvarten tulee kummin ja lapsen isän maksaa 6 kannusta viiniä taikka 12\nkannusta olutta kutsuvieraitten nautittaviksi, jota paitsi kestitystä\nvoidaan lisätä vapaaehtoisillakin antimilla. Kun kaikki on nautittu,\nniin on jokaisella vapaus omalla rahallaan jäljestäpäin jatkaa juhlaa\nsamoin kuin yhteisesti taikka olla sitä jatkamatta.\" Tästä vanhasta\ntavasta juurtuu nykyäänkin vielä voimassa oleva tapa, että lukuisalle\nystäväjoukolle on annettava runsas kestitys.\n\n\nHäätapoja.\n\nKaikilla kansoilla on se hetki, jolloin mies ja nainen solmivat liiton\nelämäksi, elämän juhlallisin. Vanhain germanilaisten aikoina näkyy\njonkinlainen naisen ryöstö olleen yleinen tapa. Yleinen oli ainakin\nsaksalaisissa heimoissa naisen osto rajapuun alla. Sormuksen antaminen\nnäyttää johtuvan roomalaisesta tavasta. Se tuli kristinuskon ohella\nkäytäntöön. Hääsaatossa kulki morsian hiukset hajallaan, merkkinä\npuhtaudestaan, myöhemmin hänet koristettiin myrttiseppeleellä eli\nmorsiuskruunulla, johon kuului aviosiveyden velvollisuutta muistuttava\nmorsiushuntu. Vihkiäisten jälkeen syötiin morsiamen kodissa\njuhla-ateria, illalla morsiusseppele vaihdettiin myssyyn ja vanhemmat\nja häävieraat saattoivat morsiamen morsiuskamariin, jossa sulhanen otti\nhänet vastaan, sillä morsiusvuoteeseen oli julkisesti käytävä. Toisena\naamuna morsiamen vanhemmat toivat vuoteen eteen uudet vaatteet, ja\nniihin pukeutuneena morsian lähti puolisonsa rinnalla kirkkoon, jossa\ntapahtunut avioliitto siunattiin.\n\nTästä yksinkertaisesta ja arvokkaasta juhlasta kehittyivät sitten\nvuosisatain kuluessa mitä moninaisimmat juhlatavat, jotka suureksi\nosaksi ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ne eri maakunnissa\nsuuressa määrin vaihtelevat.\n\nKihlaustavoista mainittakoon, että Hessissä sulhanen yhä vielä antaa\nmorsiamelle kolmenlaista rahaa kihlarahoiksi, jonka jälkeen hänellä on\noikeus julkisesti mainita neitoa morsiamekseen. Käden annoksi sanotaan\nkihlausta Lahnin laaksossa. Puoliyön aikaan lähtee naimahaluinen\nnuorukainen puhemiehineen morsiamen luo saamaan tämän myöntymyksen,\nsitten kun asia on vanhempien kesken sovittu. Jos tyttö suostuu, niin\nantaa poika hänelle kihlarahat, jotka luultavasti ovat muisto vanhasta\nmorsiamen ostosta. Sitten tapahtuu käden lyönti ja sillä kihlaus on\nvalmis. Vielä samana yönä iloinen tapaus pidoilla vahvistetaan. Vähän\naikaa kädenlyönnin jälkeen morsian \"kitkee liinaa\", kulkien parin\nystävättären kanssa talosta taloon. Toinen ystävättäristä kantaa tyhjää\ntyynynpäällistä, toinen hienoksi rohdittua pellavakimppua. Ennen oli\ntapana, että morsian joka talosta sai kimpun pellavia, nykyään annetaan\nrahoja, -- ellei poliisi leimaa tämänkaltaista pellavan keruuta\nkerjäämiseksi ja sitä kiellä.\n\nEifelissä on vallalla se kumma tapa, että kihlattujen täytyy istua\nyhdessä tuvan suuressa seinäkaapissa, kunnes vanhemmat ovat sopineet\nkihloista, eikä liene ollut tavatonta, että he joskus tekivät kaapissa\nensi kerran tuttavuutta.\n\nTärkeimpiä henkilöitä koko häähommassa on häihinkutsuja, joka pitää\nhuolta molempain heimojen kutsumisesta häihin -- se on toimi, joka\nvaatii suurta älyä ja hienotunteisuutta. -- Häissä hän on juhlanohjaaja\nja hääateriassa yleinen ilonpitäjä. Baijerissa hänellä on hatussaan\nrosmarininoksa, napinreiässä punainen nauha ja arvonsa erikoisena\nmerkkinä nauhoilla ja kukkasilla koristettu sauva. Kun hän kulkee\ntalosta taloon vieraita kutsumassa, niin on mukana kaksi\nseuralaista, toinen sulhasen veli tai serkku, jota sanotaan\n\"seppeleherraksi\", toinen enimmäkseen morsiamen sukulainen, jota\nsanotaan \"kananvarkaaksi\", koska hänen toimenaan on niistä taloista,\njoissa kutsujat käyvät, varastaa kana, jonka nuo kolme matkamiestä\nsitten jäljestä päin yhdessä syövät.\n\nTärkeitä ovat tietysti myös morsiamen seppeleneidot eli morsiusneidot,\njoilla häiden aikana on paljon hommaa. He pukevat morsiamen. Baijerissa\non morsiamen yksinomainen ja varsinainen arvonmerkki kunnan omistama\nmorsiusvyö, jota säilytetään krouvissa tai kirkossa ja lainataan\nmorsiamelle pientä, vaivaisrahastoon suoritettavaa maksua vastaan.\nTämän runsaasti koristellun vyön kaksoissolkeen kiinnitetään siniset\nnauhat ynnä pitseillä reunattu kyynelliina. Siellä täällä on vielä\nkäytännössä kruunu, joka ennen oli yleinen, mutta yleisemmin\nkoristetaan morsiamen pää nykyään seppeleellä, perhotulla\nhopeaharsolla, kirjavilla kivillä, helmillä ja lankakukkasin\nkoristetulla pakkulalla, joka suurella hopeaneulalla kiinnitetään\npäälaelle rosmarinikukkasen keralla. Seppelettä käyttävät niinikään\nmorsiusneidot, joilla on valkoiset vaatteet punanauhoin.\n\nMorsiamen myötäjäiset sälytetään vankkureille, jotka lauantaina ennen\nhääpäivää lähtevät nuoren vaimon tulevaan kotiin. Vankkurien eteen\nvaljastetaan neljä, toisinaan kuusikin kukkasilla ja nauhoilla\nkoristettua hevosta, joita naapurit sitä varten mielisuosiolla\nlainailevat. Jos morsian on rikkaasta talosta ja tavaraakin on sen\nmukaan paljon, niin viedään myötäjäisiä monilla vaunuilla. Mutta\nseuraavat esineet tulee köyhimmälläkin olla: Ristiinnaulitun kuva,\npesukaappi, kaksi tuolia, seinäkaappi, kaappi vuodevaatteita varten,\nkahden maattava vuode, kehto ja kaikkein ylimpänä nauhoilla koristettu\nrukki. Ylä-Pfalzissa neulotaan aviopeiton alakulmaan kaikenlaisia\nsuojelevia taikaesineitä, kuten parantavia yrttejä, jyviä, rahoja,\netteivät noidat saa aviovuodetta \"rikkoa\". Vuodepatjain täytteillä on\nomat taikansa, ja rukin asentokin vankkureissa on määrätty; jos se on\nväärin päin käännetty, niin vaimo kuolee ensimäiseen lapsivuoteeseensa.\nMonessa seudussa vallitsee vielä vanha tapa, että kylät, joiden läpi\nmyötäjäisvaunut kulkevat, sulkevat tien. Sen varalta morsiamella on\nvasussa rahoja, joilla hän ostaa tien vapaaksi. Sillä mitä hän\nmorsiamena maksaa, se hänelle vaimona seitsenkertaisesti palkitaan.\n\nMorsiamen nouto tapahtuu kaikkialla mitä juhlallisimmin. Etelä-Saksassa\nhäät aljetaan n.s. huomenrokalla, johon kuuluu rokkaa, lihaa, viiniä ja\nleivoksia. Sitten saapuu taloon häidenkutsuja soittajien keralla\nnoutamaan morsianta kirkkoon, mutta tämä vastustelee ja pakenee\nkammariinsa. Kaikenlaisilla viisailla puheilla häidenkutsuja nyt\nkoettaa morsiamen äidille osottaa, kuinka tyhmästi hänen tyttärensä\nmenettelee, ja antaa hänelle lopuksi hopearahan, \"morsiuskamarin\navaimen\", jonka jälkeen äiti lausuu painavan sanansa ja morsiamen\ntäytyy totella. Soittajat vastaanottavat hänet lyhyellä soitolla ja\nkajahuttavat sitten raikuvan häämarssin. Molemmista taloista saapuvat\nvieraat, järjestyvät saattoon, jonka jälkeen kellojen soidessa ja\nsoittajain soittaessa lähdetään matkaan. Sillä aikaa kun parikunta on\nalttarilla, noutavat kylän köyhät lapset häätalosta murkinansa, lihaa\nja leipää. Keskiajalla kulki hääsaaton edellä kisailevia ja palloa\nheitteleviä lapsia. Siellä täällä lienee vielä säilynyt vanha tapa,\nettä morsiussaaton edelle sirotellaan kukkasia. Rattoisina ovat nämä\nhäätavat säilyneet varsinkin Alppimaissa, joissa kansa yleensäkin on\nuskollisemmin pitänyt kiinni vanhoista peruista.\n\nYlä-Pfalzissa morsian ei saa kirkkomatkalla katsoa taakseen, muutoin\nhän joutuu huonoon huutoon. Mutta sulhanenkaan ei saa taakseen katsoa,\nmuutoin hän hakee toista vaimoa. Hessissä hääväki heti kirkkoon\nsaavuttuaan rientää alttarille taajassa joukossa, ettei piru pääse\nväliin pujahtamaan, erottamaan toisistaan rakastavaisia. Alttarin\nedessä sulhanen kietoo viittansa morsiamen ympärille, ettei kukaan näe\nhänen hiainsa välitse, koska siitä seuraisi onnettomuutta, ja siinä\nasennossa hän on koko vihkiajan. Kun pappi on puheensa päättänyt, niin\nhääväki kilpailee siitä, kuka viimeiseksi hansikkaat kädestään riisuu,\nsillä vanhan luulon mukaan se ensiksi kuolee, joka ensiksi hansikkaat\nkädestään vetää. Monta muutakin taikaa on vielä varsinkin Ylä-Pfalzissa\nvoimassa. Se joka nuoresta parikunnasta ensiksi aivastaa alttarin\nedessä, se jonka päälle kynttilästä savu kulkee, se jonka jalkain alla\nkirkonpermanto kostuu, kuolee ensiksi. Jos pappi vihkimisen aikana\naivastaa, niin hänen vielä samana vuonna täytyy saattaa nuori parikunta\nhautaan. Hääpäivän aamuna morsianta varataan kateitten rikkoja vastaan\nsiten, että hänen taskuunsa pistetään suolaa ja leipää, jottei hän\navioliitossa köyhtyisi. Mutta kenkään pistetään lantaa, ettei hän kotia\nikävöisi. Ja sitä varten ystävättäret häntä viimeiseksi, kotoa\nlähdettäissä, käyttävät lantakasan ympäri ja morsiamen täytyy vielä\nlausua runokin. Sulhasen oikeaan taskuun äiti salaa pistää kaikista\nviljoista ripposen, jotta nekin tulisivat vihkiäisissä siunatuiksi ja\npojalla olisi ainainen peltosiunaus. Häitä ei pidetä kuun pienetessä,\nei piinaviikolla, eikä perjantaina. Paras hääpäivä on tiistai, ellei\nviattomain lasten päivä satu tiistaiksi, sillä siinä tapauksessa on\ntiistai sinä vuonna onneton päivä.\n\nIkivanha tapa on morsiamen kiinniotto. Hääväen palatessa kirkosta\nsuljetaan tie tangolla tai köydellä ja avataan vasta sitten, kun\nhän on lantin maksanut. Baijerissa on tämä tapa muuttunut n.s.\nmorsiusjuoksuksi eli lusikkajuoksuksi. Juoksijat karkaavat kirkosta\ntultaessa kirmaillen ja hyppien morsiusväen edellä. Kunnanpalvelija tai\nhääkutsuja kasaa heiniä tai olkia muutaman sadan askeleen päähän\nmaaliksi, ja se juoksijoista, joka ensiksi perille pääsee, saa\nsulhaselta rahan ynnä kullatun puulusikan, jonka hän pistää hattuunsa\nkoristukseksi. Muut juoksijat syötetään ja juotetaan, mutta huonointa\njuoksijaa kaikki pilkkaavat ja hänen hattuunsa ja selkäänsä\nkiinnitetään koristukseksi sianhäntä.\n\nHääjuhlan päätapaus on kuitenkin hääateria. Sitä kaikki odottavat kuin\npäivän nousua, sekä ruumiillisten että henkistenkin nautinnoitten\nvuoksi. Ruokaa tulee olla runsaasti, niin että pöydät notkuvat, ja\ntoisin paikoin erikoisia ruokia, jotka ikivanhan tavan oikeudella yhä\nvielä puoliaan pitävät. Ylä-Baijerissa esim. valtaava ateria viho\nviimeksi illan suussa päätetään paksulla ohravellillä, ja Isarin\nlaaksossa on maitoon keitetty hirssipuuro vanhastaan ollut hääruoka,\njoka ei saa puuttua ruhtinaallistenkaan hääpöydältä. Syönnin\nväliajoilla tanssitaan. Ensimäinen tanssi aterian aikana, n.s.\nkunniatanssi, kuuluu morsiamelle, joka sen tavallisesti alkaa\nhäidenkutsujan keralla. Mutta sitä häiritsevät tuon tuostakin\nsoittajat, sekottaen pois tahdin. He eivät rupea siivolla soittamaan,\nennenkuin ovat morsiamelta saaneet juomarahat. Tegernseen seuduilla\ntanssitaan kaalia pöytään kannettaissa kaalitanssi, jonka aikana\nmorsian varastetaan. Tämä morsiamen varastaminen on jotenkin yleinen\ntapa ja siippansa takaisin saadakseen täytyy nyt sulhasen vuorostaan\nhellittää kukkaronsa nauhoja. Toisin paikoin morsiamen sijasta\nvarastetaan vain kenkä, joka sitten myydään läsnäolevien kesken\nhuutokaupalla.\n\nMuutamissa seuduin Baijerissa on n.s. rukkitanssi yhä vielä suuressa\nkunniassa. Se onkin kauneimpia kaikista häätansseista. Kun sen aika\ntulee, jotenkin aterian puolitiessä, ennenkuin paisti pöytään\nkannetaan, niin kaikki vieraat, soittokunta etupäässä, lähtevät\nkrouvista häätaloon, keräytyen siellä eteiseen taikka pihaan. Joku\nmorsiusneidoista kantaa ulos kirjavasti koristetun rukin ja kohottaa\nsen korkealle. Toiset tytöt tarttuvat nauhain päihin ja tämän levitetyn\nnauharuusukkeen alitse tanssii sitten morsiusparikunnan jälkeen koko\nhääjoukko, jonka jälkeen rukki juhlasaatossa tuodaan krouviin ja siellä\nasetetaan morsiamen viereen. -- Suuressa suosiossa ovat \"vapaatanssit\",\njotka tavallisesti toimeenpannaan jonkun arvossapidetyn vieraan\nkunniaksi. -- Westfalissa tanssitaan erästä hurjaa piiritanssia, jossa\nmorsian esiintyy hiukset hajallaan ja seppele päässä. Parikunnat\nasettuvat riviin, niinkuin leskeä juostessa, liina yhdyssiteenä kunkin\nparikunnan välillä, sitten tanssitaan ensin tuli sammuksiin, tanssitaan\ntupa, kamarit, tallit, navetat, puutarha ja vihdoin koko kylä, hurjassa\nlaukassa. Edellä karkeloi soittokunta ja kokki, viimeisenä taas\n\"hoputtaja\", joka liinalla ajaa vitkastelijoita ja huutaa jonolle,\nmiten sen tulee kiertää, käskien usein mitä vaikeimpiin paikkoihin\n(niinkuin \"franseesissa\"). Vasta kun kaikki ovat lopen väsyneet,\npäättyy leikki, ja samalla häätkin ovat päättyneet ja kaikki lähtevät\nkotiinsa. -- Hessissä on vielä siellä täällä tapana, että morsian\nkesken häitä muuttaa vaatteita.\n\nNäin vietetään vielä monessa paikassa maaseuduilla häitä vanhoja tapoja\nnoudattaen monta päivää peräkkäin, mutta kaupungeissa sitä vastoin ovat\ntavat jo ammoin muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi, kaikkein\nuudenaikaisimmat eivät enää suvaitse muuta kuin yksinkertaisen\nvihkimyksen ja sen tapahduttua suoraa päätä lähtevät häämatkalleen. Ja\nkun vihdoin vihkimyskin näyttää jäävän pois, niin palataan kaikkein\nvanhimpaan häätapaan -- naisenryöstöön. Salaa lähtee parikuuta matkaan\nsaapuakseen kotiseudulle vasta sitten, kun asia jo on niin vanha, ettei\nsitä enää kukaan muistakaan.\n\n\nHautaustapoja.\n\nVainajain muistoksi soitetaan kerran vuodessa kelloja, köyhät ja\nrikkaat silloin vaeltavat hautausmaille, omistaen muutaman hetken\nmenneitten muistolle. Näissäkin tavoissa esiintyy ikivanhoja piirteitä.\n\nVielä tänä päivänä on maaseudulla vallalla se luulo, että kuolema\nennakolta ilmaisee itsensä lintujen äänien kautta. Semmoisia kuoleman\nlintuja ovat esim. kissapöllö ja huuhkaja, sitä tietää puutoukan\nnaksutus, esineitten äkillinen putoaminen, kellon seisominen, kaappien\nritinä. Westfalissa luullaan, että muutamilla ihmisillä on kahdet\nkasvot, toisilla he muka voivat nähdä kuoleman.\n\nKun vainaja on kuollut, niin avataan akkuna, jotta linnuksi ajateltu\nsielu pääsee pois lentämään. Pahain ihmisten sielua luullaan hiireksi,\njoka levottomana juoksentelee huoneessa. Tuolit ja peilit verhotaan,\nkellon annetaan seisoa, kaikki vesi talossa kaadetaan maahan.\nSteiermarkissa taas pidetään huolta siitä, että kellon viisari vainajan\nkuolemaa tehdessäkin pysyy käynnissä, jotta muka sielu pääsee helpommin\nlentämään. Ruumiin poikki viritetään lanka, jotta sen kautta\nestettäisiin sen varastaminen. Eräässä osassa Hessiä on tapana, että\nisännän kuollessa talon nurkkapatsaita lyödään vasaralla matojen\ntorjumiseksi. Kaikkialla on maaseudulla tapana, että kotieläimillekin\nannetaan tieto kuolemasta, ikäänkuin niitäkin sen kautta vaadittaisiin\nyhteiseen suruun osaa ottamaan.\n\nSpreewaldissa kuollut asetetaan pitkälle laudalle, kunnes arkku on\nvalmis, hänen kanssaan asetetaan arkkuun kampa, saippuapalanen ja\npesuliina. Toisissa seuduissa saa kuollut arkkuun semmoisia esineitä,\njoihin hän oli eläissään kiintynyt, jopa kortitkin, jos hän on\nerikoisesti mieltynyt kortin lyöntiin.\n\nIkivanha tapa on niinikään se, että kuolleen mukaan annetaan matkaraha,\njoka tavallisesti asetetaan kielen alle. Pommerin sivistyneissä\npiireissä on tapana asettaa puolison mukaan arkkuun ne kirjeet, jotka\nvaimo hänelle morsiamena kirjotti. Toisissa seuduissa vaimon arkkuun\nasetetaan muistoja hänen morsiusajaltaan. Vanha tapa on, että vainaja\non talosta kannettava jalat edellä, ettei hän enää palaisi. Laajalle\nlevinnyt on se luulo, että kuolleen koskeminen parantaa eräitä tauteja,\nkuten juoppoutta. Kaikin tavoin koetettiin sen vuoksi anastaa kuolleen\nkääreistä kappaleita, vielä aivan viime aikoinakin, eikä siinä\nväkivaltaakaan kammottu. Vendien kesken vallitsee se luulo, että\nvainaja menettää kammonsa, jos sitä kolmasti nipistetään nenästä ja\nisosta varpaasta. Muutamissa Alppiseuduissa ei arkussa suvaita\nrautanauloja eikä minkäänlaisia muitakaan metalliesineitä, koska ne\nkiirastulessa saattaisivat ylenmäärin lisätä vainajan tuskia.\nAla-Hessissä ja muissakin seuduissa katsotaan visusti, ettei kuolleen\nkäärevaatteissa ole hänen nimikirjotuksiaan, koska muutoin koko perhe\nkuolee. Vanha, yleiseen levinnyt taikaluulo on niinikään se, että\nkuollut vetää muita perässään, jonka vuoksi hänen päänsä luota\nhuolellisesti poistetaan kaikki, mihin hän voisi huulillaan tarttua,\nkuten liinat, nauhat, nyörit y.m. Ruumiille ei saa pudota kyyneliä,\nsillä muutoin rikotaan vainajan hautarauha. Arkku koristetaan\nrosmarinin oksilla. Thüringissä on hyvin vanha tapa antaa vainajan\nkäteen sitruna. Hessissä kohotetaan, heti kun ruumis on kannettu\nhuoneesta, vaalean pöytäliinan neljää kolkkaa, koska se muka estää\ntautia taloon jäämästä.\n\nHautaukset olivat keskiaikana paljon juhlallisemmat kuin nykyään.\nPorvarillisissa hautajaisissa oli ylellisyys niin suuri, että toiset\nkaupungit näkivät tarpeelliseksi sitä erikoisilla säännöksillä\nrajottaa.\n\nSekä kuolleen vartioiminen, että peijaispidot ovat ikivanhoista ajoista\nsäilyneet meidän aikoihimme saakka. Jo aikaisin keskiajalla peijaiset\nmuodostuivat oikeiksi juomingeiksi, joihin tuotiin ilveilijöitäkin ja\nnarreja. Se oli kirkollisten säännösten kautta kiellettävä. Mutta tapa\noli niin syvälle juurtunut, että nämä kiellot enimmäkseen olivat\nvoimattomia. Ja vielä tänä päivänä pitävät varsinkin rikkaat\nvelvollisuutenaan parhaimman mukaan kestitä niitä vieraita, jotka ovat\nkoolle tulleet saattamaan vainajaa viimeiseen lepoon. Ala-Itävallassa\non tapana kattaa vainajan silmät kuparirahoilla ja sitten antaa nämä\nrahat lahjaksi. Vainajan vuodevaatteet poltetaan joko pellolla tai\navoimella tiellä. Naapurit ja omaiset polvistuvat tulen ympärillä ja\nsen palaessa lukevat ääneti rukouksia vainajan puolesta.\n\n\n\n\n\nESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.\n\n\nPaljon kauemmaksi, kuin mikään kirjotettu historia tai muistokirjotus,\nulottuvat Saksassa ihmiselämän jäljet. Jo jääkauden jälkiajalla, ehkä\nkymmeniä tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, asui Saksassa\nihmisiä. Maantieteellisten olojen muuttuessa muuttui asutuskin,\nkehittyen raakalaisuudesta korkeampiin viljelysmuotoihin, kivikaudesta\npronssikauteen ja rautakauteen. Asutuksesta niinä vuosituhansina, jotka\nennen ajanlaskumme alkua kuluivat, voimme saada ainoastaan vaillinaisia\nyleisiä tietoja muinaislöytöjen johdolla.\n\nVanhimmat löydöt viittaavat siihen aikaan, jolloin pohjoisen\nmaajäätikön peräydyttyä Saksanmaalla oli aroilmasto, arokasvullisuus\nja -eläimistö. Ihminen asui luolissa, luolissa on säilynyt jäännöksiä,\njoista hänen elämänlaatunsa voidaan arvata. Tunnetaan jo monta\ntämänkaltaista luolaa, niitä on löydetty Harzista, Thüringistä,\nSchwaabin Albista. Luolissa on tavattu sekä ihmisenluita, että hänen\nkaatamainsa eläinten luita, ynnä kaikenlaisia kiviaseita ja\ntalouskapineita ja myös eläinten luista valmistettuja aseita ja\ntalouskapineita. Sen aikuinen ihminen oli voimallinen, vaikka hänen\naseensa olivatkin alkuperäiset, hän ryhtyi pelkäämättä taisteluun\nvoimallisimpiakin petoeläimiä vastaan. Hohefelsin luolasta (Schwaabin\nAchin laaksosta) on löydetty kaikkein vanhimpia limsiöveitsiä, aseena\nkäytettyjä peuran kulmahampaita, hevosen, karhun luurankoja,\nterotettuja peuransarvia, norsunluitten kappaleita, sarvikuonojen,\nantiloppien ja vielä nykyistä tiikeriäkin melkoista suurempien\nkissaeläinten luurangon osia. Mutta varsinkin nämä luolaihmiset\npyytävät kolmen metrin mittaista luolakarhua, jonka pääkallo\nmuserrettiin, alaleuka otettiin irti ja muodostettiin kirveeksi, luut\nhalkaistiin ytimen saamiseksi ja kylkiluut huolellisesti pilkottiin\nnuolenkärjiksi. Karhun leukaluu muodostettiin kirveeksi sillä tavalla,\nettä terävästä kulmahampaasta tuli kirveen varsinainen terä.\n\nPeuran kalloja käytettiin juoma-astioina. Paljon etelämpää, aina\nBodenjärven rannoilta, on soitten säilöstä löytynyt luita ja\njäännöksiä, jotka todistavat peuran niihin aikoihin olleen Saksanmaalla\nyleisimmän eläimen.\n\nMyöhemmiltä, vaikka yhä vielä ammoisilta esiajoilta, näyttävät olevan\nne ateriatunkiot, jotka ensinnä tutkittiin Tanskan rannikolla ja siellä\nlaadultaan selitettiin. Niitä on Itämeren etelärannallakin, esim.\nSlesvig-Holsteinin, Rügenin ja Preussin rannoilla. Ne ovat enimmäkseen\nvaltaavia simpukankuorikasoja, todistaen sen aikuisten ihmisten\nsuureksi osaksi eläneen simpukoilla, mutta seassa on myös paljon sekä\naseita, että metsästettyjen eläinten luita, joista voidaan tehdä\njohtopäätöksiä, minkälaiset ilmastolliset olot, kasvisto ja eläinkunta\nolivat näitten ihmisten aikoina. Kurisches Haffin kielekkeellä\nvaeltavan dyynin alta on paljastunut moisia kasoja melkein\nyhtämittaisia riuttoja. Siihen aikaan kasvoi Saksanmaalla jo valtaavat\nmetsät, ateriatunkioitten kansa kaikesta päättäen oli tuhansia, ehkä\nkymmeniätuhansia vuosia myöhäisempi, kuin jääkauden jälkeiset\nluolaihmiset. Jotenkin samanaikuisia näyttävät olleen paalukylät,\njoitten jäännöksiä on Etelä-Saksassa tavattu, varsinkin Bodenjärven\nrannoilla. Paalukyläin asukkaat rakensivat kylänsä järven pohjaan\nupotettujen paalujen varaan. Vanhimmat paalukyläläiset käyttivät jo\nsirosti hiotuita kiviaseita, mutta kylät näyttivät olleen asuttuja niin\npitkiä aikoja, että niiden kuluessa aseet ja viljelys ennättivät\nmuuttua, toiset vielä roomalaisella ajalla. Niitä on löydetty\nEtelä-Saksan soistakin, joihin ne lienee rakennettu niihin aikoihin,\nkun nämä suot vielä olivat järvinä. Paalukyläläisillä oli jo kehittynyt\ntalous, heillä oli ajoneuvoja, veneitä, koira ja vuohi. Luista päättäen\nhe metsästivät hirveä, kauriita, metsäkarjua, peuraa, karhua, majavaa,\nkettua, alkuhärkää, vuorikaurista, jänistä, kissaa, sutta, y.m. Kun\nmetallit tulivat tunnetuiksi, niin heidän kesken jo epäilemättä\nkehittyi jotenkin edistyneet yhteiskunnalliset olot. Samaan\nmetallittomaan kivikauteen viittaavat myös vanhimmat esiaikaiset\nhaudat, nuo jätinhaudat (Hünengräber), joita yhä on kaikkialla Saksassa\nrunsaasti, vaikka niitä onkin niin paljon hävitetty. Yksin Lüneburgin\nnummella on vielä 400 tämmöistä hautaa, Slesvig-Holsteinissa monta\ntuhatta. Schliebenin seudulla, jonka läpi Musta Elster juoksee, oli\nvielä v. 1833 kokonaista 1,022 hautakumpua. Ne ovat osaksi jykevän\nsuurista paasista rakennettuja. Toiset ovat avoimia, toiset paasilla\npeitettyjä kammioita. Toiset ovat pitkäveteisiä kivillä ympäröityjä\nkumpuja, joissa on monta kivikammiota kussakin. Toisista kammioista on\nlöydetty monien kymmenien ruumiitten luut. Arvellaan, että nämä\njätinhaudat ehkä jo ovat germanien esi-isäin ajoilta.\n\nSuuremmoisia muinaislöytöjä on tavattu pronssiajan haudoista. Niissä on\nsirojen pronssiesineitten joukossa vielä runsaasti kivikauden esineitä.\nMetalliesineet viittaavat siihen, että ne oli valmistettu Välimeren\nmaissa, ja että siis jo puolentoista vuosituhatta ennen ajanlaskumme\nalkua Keski-Europan ja Välimeren maitten välillä oli vilkas\ntavaranvaihto. Samaa tietä saapuivat esiaikaiseen Saksaan rautaesineet.\nPronssiajan ja varhaisemman rauta-ajan runsaimmat löydöt on tavattu\nHallstattin luota Salzkammergutissa. Sieltä löydetyt erinomaisen sirot\nesineet todistavat jo kehittynyttä kultuuria. Tämän viljelyskauden\nloistoaika näyttää olleen ensimäisen vuosituhannen keskivaihe ennen\najanlaskumme alkua. Saman kultuurikauden esineitä on löydetty\npohjoisesta aina Harzia myöden. Pohjois-Saksan muinaislöydöt samalta\najalta sitä vastoin viittaavat samanlaiseen kultuuriin, joka siihen\naikaan vallitsi Skandinavian niemellä.\n\nNämä esiaikaiset löydöt tarjoovat tyhjentymättömän rikkaan kentän\nmuinaistutkimukselle. Niitten avulla vähitellen voidaan valaista\nSaksanmaan esiaikaisia viljelysmuotoja. Jossain määrin ne, etenkin\nvanhat jätinhaudat, ovat huomattavana osana Saksan maisemassakin. Mutta\nSaksanmaan varsinainen kansallinen maantieto, historia ja viljelyskuva\nalkavat kehittyä vasta siitä, kun historian valo lankee Saksanmaan\nnykyisten asukkaitten esi-isäin oloihin, ne alkavat vanhain germanien\ntaisteluista ja suhteista roomalaisiin, kansainvaelluksista ja\nkansainvaelluksien aikana menetetyn maan takaisin vallottamisesta.\n\n\n\n\n\nSAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.\n\n\nLukija on katsellessaan edelläolevia kuvauksia Saksan historiasta ja\nkansantavoista varmaan useinkin huomannut silmäänpistävää yhtäläisyyttä\nsaksalaisten ja omain kotoisten olojemme kesken. Seikka onkin\nsellainen, että muinaisajoista nykyaikaan saakka on Keski-Europan\ngermanilaisten kansain vaikutus ollut hyvin suuri Pohjois-Europan\nkansoihin, niiden joukossa meidänkin kansaamme. Kielitiede kertoo\nlukuisista \"sivistyssanoista\", varsinkin yhteiskuntajärjestystä\nosottavista nimityksistä, joita Itämeren rantamilla asuvat\nsuomensukuiset kansat jo kansainvaellusten aikoina ja ennemminkin ovat\nkieleensä lainanneet germanilaisilta naapureiltaan. Vanhimmat\nkosketukset suomalaisten ja germanilaisten kansain välillä näkyvät\ntapahtuneen maisin, Itämeren itäpuolitse. Sitä tietä levisivät\nsaksalaiset sivistysvaikutukset naapurilta naapurille, ehtien viimein\ntänne Suomenlahden taakse saakka. Varhaisemmalla keskiajalla, jolloin\nnäitä vaikutuksia yhä jatkui, olivat slaavilaiset heimot, lättiläiset\nja virolaiset siinä kohden saksalaisten ja suomalaisten välittäjinä.\nSillä tavoin ulettuvat monet muinaiset saksalaiset yhteiskunta- ja\nkansantavat pitkinä piirteinä Itämeren ympäri Suomeen saakka. Tällaisia\nyhtäläisyyksiä voidaan nähdä esim. saksalaisten ja suomalaisten\nheimojärjestyksessä, kylissä, rakennustavoissa, puvuissa, työaseissa ja\ntalousesineissä eikä vähimmin kansan vanhoissa juhlatavoissa.\n\nVielä nytkin tavataan suomalaisten vuotuisissa juhlatavoissa\nmonen monta piirrettä, joita ei voitane selittää muulla kuin\nedelläviitatuilla tavalla. Kauan ennenkuin Suomi sai Saksasta Lutherin\nopin sai se sieltä monia katolisuskoisia tapoja ja vielä sitäkin ennen\npakanallisia uskoja ja menoja. Pääsiäistulet paloivat muinaisuudessa\npitkänä rivinä Länsi-Saksasta Suomeen saakka alkuaan Vodan -- Ukon\nkunniaksi. Saksalaisten pääsiäisvuorten vastineina ovat meikäläiset\nhelaavuoret. Pääsiäisviikon \"palmut\", pääsiäisaamun helinät ovat\nsamanlaiset meillä ja Saksassa. Saksalaisilla on monissa kohdin\ntarkoilleen samanlaiset keväiset karjan laitumelle laskemisen tavat\n\"karvakakkuineen\", kellotaikoineen, paimenkasteineen ja muine\nmenoineen, kuin meillä. Juhannustulen -- pyhän tulen eduskuvan --\nsytyttivät vanhat saksalaiset ja suomalaiset samalla muinaisella\ntavalla puupalasia yhteen hieromalla (kitkavalkea). Niinkuin siellä\nniin täälläkin oli Juhannus ennen myös pyhän veden, pyhäin lähteitten\njuhla. Jos vertauksia jatkamme, niin suomalaisten vanha Yrjön päivä\nselviää ilmeiseksi Vodan-juhlaksi, Marketan päivän menot länsi-Suomessa\ngermanilaiseksi lohikäärmeen taikomiseksi, Mikonpäivän tavat muinaisen\nelojuhlan muistoiksi. Martinpäivän juoksut ja narrinpelit ovat olleet\ntäälläkin tunnetut ja käytännössä, koska siinäkin kohden keski- ja\npohjoiseuroppalaiset kansanuskot olivat samat. Emme yritäkään tässä\ntäydellisesti kuvaamaan muinaisia saksalais-suomalaisia suhteita;\nniistä on tulevaisuuden kansantapa- ja kansanrunoustutkimus antava\ntäydellisemmän kuvan.\n\nKeskiajalla alkavat myöskin Suomen ja Saksan historialliset suhteet.\nNiiden välittäjänä ja ylläpitäjänä on ensi sijassa meri ja meriliike.\nRunsaan viljelysaartehiston saksalaista ritarisuutta, kirkollista\nrakennustaidetta, saksalaisia tapoja ja käsityksiä tuovat \"saksain\" ja\nkauppakestien laivat tullessaan Suomen pieniin satamiin ja\nkauppakyliin. Keskiajan loppupuolella saksalaisuus vallitsi ylinnä\nkaikkialla Itämeren maissa. \"Hansa\" kauppatavaroillaan valloitti\nsilloin meidänkin maamme, Suomen meret muuttuivat saksalaisiksi\nmeriksi, Suomen meripaikat saivat saksalaisia nimiä (\"Hogland\",\n\"Krysserort\" y.m.) kaupunkeihin kotiutui saksalainen porvaristo ja\nalasaksan kieli 1400-luvulla oli melkeinpä maamme virallisena kielenä.\nOppinsa ja tietonsa kävivät suomalaiset etsimässä ensi sijassa Saksan\nyliopistoista (Rostockista ja Leipzigistä). Se oli sanalla sanoen\nsaksalaisen kultuurin valtakausi pohjolassa.\n\nKustaa Vaasa tosin perusti valtiollisesti ja sivistyksellisesti\nitsenäisen Ruotsin valtakunnan ja kukisti saksalaisen kauppavallan\nSuomessakin. Mutta uutena voimakkaana virtauksena kävi Saksasta\npohjoiseen lutherilainen uskonpuhdistus ja uudet hallintotavat. Niitä\npian seurasivat uudet saksalaiset elämäntavat ja käsitykset, ja niinpä\n1600-luvulla, suuren \"Saksan sodan\" aikana, jälleen kukoisti Suomessa\nuusi ylimyksellinen saksalainen sivistys, saksalaisine ylhäisöineen,\ntapoineen ja muotineen.\n\nVasta sen jälkeen ovat pohjoismaat vapautuneet näkyvästä\nsaksalaisuudesta. Mutta vielä tänäänkin on saksalaisuuden vaikutus\ntäällä kyllä tuntuva, varsinkin kaupassa, teollisuudessa, tieteessä ja\nennen kaikkea valtioelämässä, joka niin uskollisesti nykyään näkyy\nliikkuvan \"bismarckilaisuuden\" vanavedessä.\n\n\nLähteitä:\n\n _Otto Kaemmel_: Der Werdegang des deutschen Volkes.\n _O. Weise_: Die deutschen Volksstämme und Landschaften.\n _Chr. Raack_: Kulturgeschichte des deutschen Bauernhauses.\n _R. Mielke_: Das deutsche Dorf.\n _H. Hausrath_: Der deutsche Wald.\n _H.S. Rehm_: Deutsche Volksfeste und Volkssitten.\n\n\n\n\n\n\nSAKSAN VALTAKUNTA.\n\n\n\n\n\nSAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.\n\n\nVaikka Saksa nykyään onkin yhtenäinen kansallinen valtakunta, niin\nkuvastuu sen valtiollisessa kartassa yhä vieläkin selvään entinen\nhistoriallinen hajanaisuus. Saksan valtakunta on yhä liittovaltakunta,\nvaikka entistä paljon lujempi sekä perustuslakinsa, että johtavan\nvaltion suuren ylivoiman vuoksi. Sen muodostaa 26 eri valtiota,\njoista kuitenkin suurin luku on aivan pieniä, vain valtiollisia\nmuinaisjäännöksiä. Suurempi kuin kaikki muut valtiot yhteensä on\nPreussin kuningaskunta, jonka sekä alue että väkiluku on noin 60 pros.\nkoko valtakunnan alueesta ja väkiluvusta. Baijeri, joka on Preussin\njälkeen suurin, on alaltaan vain 14 pros. valtakunnan koko alueesta;\nväkiluku 11 pros. koko väkiluvusta. Suuruudessa seuraavat viisi\nvaltiota käsittävät vain kukin 2 1/2-4 pros. valtakunnan alueesta, ja\nkokonaista 17 on semmoista, joitten alue on 1 pros. pienempi.\n\n_Saksan valtakunnan_ pinta-ala on yhteensä 540,745 neliökilometriä,\nväkiluku (1905) 60,600,000.\n\nTästä alueesta kuuluu _Preussin kuningaskuntaan_ 348,658\nneliökilometriä, asukasluvusta 37,300,000.\n\nSaksan eri maitten pinta-alat ja väkiluvut näkyvät seuraavasta\nluettelosta:\n\n    Valtiot                  Pinta-ala   Väkiluku   Pääkaupunki\n                                km2      1.12.I905\n\n    Preussin kuningaskunta    348,658   37,278,820    Berlin\n    Baijerin kuningask.        75,870    6,512,824    München\n    Saksin kuningask.          14,993    4,502,350    Dresden\n    Württembergin k.           19,514    2,300,330    Stuttgart\n    Badin suurherttuakunta     15.081    2,009,320    Karlsruhe\n    Hessin      \"               7,68l    1,210,104    Darmstadt\n    Mecklenburg-Schwerinin      13,127     624,881    Schwerin\n          suurherttuakunta\n    Saksi-Weimarin   \"           3,6l7     387,892    Weimar\n    Mecklenburg-Strelitzin       2,930     103,251    Strelitz\n          suurherttuakunta\n    Oldenburgin    \"             6,427     438,195    Oldenburg\n    Braunschweigin herttuakunta  3,672     485,655    Braunschweig\n    Saksi-Meiningin     \"        2,468     268,859    Meiningen\n    Saksi-Altenburgin   \"        1,324     206,500    Altenburg\n    Saksi-Coburg-Gothan \"        1,977     242,292    Gotha ja Coburg\n    Anhaltin            \"        2,299     328,007    Dessau\n    Schwarzburg-Rudolstadtin       940      96,830    Rudolstadt\n          ruhtinaskunta\n    Schwarzburg-Sondershausin      862      85,177    Sondershaus\n          ruhtinaskunta\n    Waldeckin     \"              1,121      59,135    Arolsen\n    Vanh. Reussin \"                317      70,590    Greiz\n    Nuor. Reussin \"                827     144,570    Gera\n    Schaumburg-Lippen ruht.k.      340      44,992    Bückeburg\n    Lippen ruhtinaskunta         1,215     145,610    Detmold\n    Vapaakaupunki Lübeck           298     105,857    Lübeck\n    Vapaakaupunki Bremen           256     263,426    Bremen\n    Vapaakaupunki Hampuri          415     875.090    Hampuri\n    Valtakunnanmaa Elsass-      14.513   1,814,626    Strassburg\n                 Lothrinki\n    Saksan valtakunta          540,743  60,605,183    Berlin\n\nSaksan valtakunnan nykyisessä valtiojaossa ilmenee jotenkin selvästi\nmaan maantieteellinen pintamuodostus. Pohjois-Saksan alanko, joka on\nmaantieteellisesti yhtenäisin alue, käsittää suurimman valtionkin,\nPreussin kuningaskunnan. Etelä-Saksan joki- ja vuorimaa on jakautunut\nuseiksi keskikokoisiksi valtioiksi, Keski-Saksan vuoristokynnyksellä\ntaas ovat säilyneet, maanmuodostuksen epätasaisuuden mukaisesti,\nuseimmat pienet valtiot. Niitä on varsinkin Thüringissä, jossa niitä\nyhteisellä nimityksellä nimitetään _Thüringin pieniksi valloiksi_.\n\nJohdamme lyhyesti muistoon, miten nykyiset valtioalueet ovat\nkehittyneet.\n\n_Preussin kuningaskunnan_ varsinainen kantamaa on v. 931 perustettu\n_Nordmark_, nykyinen _Altmark_, joka on Elben mutkassa, Magdeburgista\npohjoiseen. Albrecht Karhu valtasi 12. vuosisadalla _Mittelmarkin_,\njossa Berlin on, sekä sen luoteispuolella olevan _Priegnitzin_ alueen\nja kutsui itseään Brandenburgin markkikreiviksi. Seuraavalla\nvuosisadalla liitettiin tähän alueeseen _Ukermark_, Berlinistä\npohjoiseen, ja _Neumark_, Mittelmarkin itäpuolella. V. 1411, jolloin\nNürnbergin linnankreivi, Hohenzollerin Fredrik, sai nämä maat ja pian\nkorotettiin vaaliruhtinaaksi, kuului Brandenburgiin vasta noin 23,300\nneliökilometriä maata. Aina seitsemännentoista vuosisadan alkuun oli\nBrandenburgin kasvu vähäinen. Vasta Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen\nalkoi tämä alue, yhteensä tuskin 40,000 neliök., nopeammin kasvaa sekä\nitää että länttä kohti. V. 1614 siihen perinnön kautta tulivat alisen\nRheinin varrelta Kleven herttuakunta ynnä Markin ja Ravensburgin\nkreivikunnat, sekä koillisessa Preussin herttuakunta, Saksalaisen\nritarikunnan entinen maa. Suuri vaaliruhtinas sai Westfalin rauhassa\nTaka-Pommerin slaavilaisen herttuakunnan ynnä Magdeburgin,\nHalberstadtin, Mindenin ja Kamminin entiset hiippakunnat, hän vapautti\nPreussin Puolan yliherruudesta ja rakensi näistä hajanaisista osista\nvaltion, joka jo käsitti 111,000 neliökilometriä maata ja ulottui\nItämereen saakka. Mutta tämän valtion alueet olivat vielä hajallaan,\nItä-Preussin ja Rheinin alueet päämaasta aivan erillään. V. 1701 tästä\nvaltakunnasta tuli Preussin kuningaskunta. V. 1720 siihen lisättiin\nEtu-Pommerin itäinen osa ynnä Stettin ja Oderin suistamo. Seuraava\nmelkoisin lisäys oli Schlesian vallotus, sen jälkeen Puolan jaon kautta\nanastetut alueet, vaikka osa näistä maista myöhemmin menetettiinkin\nVenäjälle. Länsi-Preussi ja Posen jäivät pysyvästi valtakunnan osiksi.\nTämän lisäyksen kautta tulivat Preussin Pohjois-Saksassa olevat alueet\nyhtenäiseen kappaleeseen. Wienin kongressissa, jossa Napoleonin\nkukistumisen jälkeen Europan karttaa uudelleen muovailtiin, Preussi sai\nRuotsilta Uuden Etu-Pommerin, Saksin pohjoisen osan, Erfurtin, Mainzin\nvaaliruhtinaskunnan maat Thüringissâ, ynnä koko joukon muita\nhengellisiä ruhtinasalueita Rheinin rannoilta ja Westfalista. Siitä\nsyntyi valtakunnan länsiosasta yhtenäinen preussiläinen alue, joka\njaettiin kahdeksi maakunnaksi, _Rheinin maakunnaksi_ ja _Westfaliksi_.\nPreussistä oli näin tullut suurvalta, jonka alue käsitti 275,000\nneliökilometriä maata. Mutta läntinen pienempi osa oli vielä erillään\nitäisestä suuremmasta. Maayhteys niitten välillä saatiin aikaan vasta\nv. 1866, Itävaltaa ja sen saksalaisia liittolaisia vastaan käydyssä\nsodassa, jossa Preussi anasti Slesvig-Holsteinin, Hannoverin, Hessin\nvaaliruhtinaskunnan; Nassaun ja Mainin Frankfurtin, yhteensä 73,000\nneliökilometriä maata. Preussi käsitti silloin yhdessä kappaleessa\nlähes 350,000 neliôkilometriä Pohjois-Saksan alangolla ja\nvuoristokynnyksen pohjoisella rinteellä. Ainoastaan hallitsijahuoneen\nvanha sukumaa, schwaabilainen ruhtinaskunta _Hohenzollern_, on aivan\nerillään, keskellä Württembergiâ. Mutta Preussin eri osain, varsinkin\nidän ja lännen uskonnolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot\neroovat suuressa määrin toisistaan.\n\nHallinnon puolesta Preussi nykyään jakaantuu 12 maakuntaan, jotka vain\nosaksi noudattavat historiallisia rajoja.\n\nMuista Pohjois- ja Keski-Saksan valloista on vain _Saksi_ tärkeämpi.\nKauan aikaa oli se Preussin tasavoimainen kilpailija. Samoin kuin\nPreussi kehittyi Nordmarkista Elben alijuoksulla, samoin Saksi\nkehittyi _Mark Meissenistä_ Elben keskijuoksun varsille. Myöhemmin\nsiihen liitettiin Thüringin maakreivikunta, ynnä Saksin vanha\nherttuakunta. 1423 se korotettiin vaaliruhtinaskunnaksi, mutta jaettiin\nv. 1485. Läntinen osa, etupäässä Thüringin maat, hajaantui\nperinnönjakojen kautta moneen pieneen valtioon. Itäinen osa, joka pysyi\nvaaliruhtinaskuntana, sai v. 1635 _Lausitzin_ markkikreivikunnan, mutta\n1815 sekä tämä alue että Saksin pohjoinen osa joutuivat Preussille.\nSaksin kuningaskunta -- Napoleon antoi tämän arvonimen -- on tosin\nnykyään pieni, mutta erinomaisen taajan asutuksensa vuoksi on sillä\naluettaan paljon suurempi merkitys.\n\n_Baijerin kuningaskunnan_ kantamaa on Baijerien vanha, jo v. 912\nperustettu heimoherttuakunta, joka käsitti Lechin ja Innin välisen\nylätasangon. Ajottaiset jaot eivät ole olleet pysyväisiä. V. 1777\nBaijeri sai takaisin Rheinin Pfalzin, joka jo aikaisemmin oli sille\nkuulunut, mutta 1806 sen täytyi luovuttaa siitä Rheinin oikealla\npuolella oleva osa Badille. Korvaukseksi se sai koko frankkilaisen\nMainin maan ja Illerin ja Lechin välisen osan Schwaabia. Nykyinen\nBaijeri on siis kahteen osaan jakautunut, varsinaiseen Baijeriin ja\nPfalziin, joka tosin on pieni alaltaan, mutta erinomaisen taajaan\nasuttu. Baijerinkin eri osien kansalliset, yhteiskunnalliset ja\nuskonnolliset olot ovat hyvinkin vaihtelevat.\n\n_Württembergin kuningaskunta_ käsittää likimain Schwaabien vanhan\nheimoherttuakunnan, vaikkei olekaan siitä välittömästi syntynyt. Vanha\nheimoherttuakunta keskiajalla hajaantui moneksi maalliseksi ja\nhengelliseksi ruhtinasalueeksi ja valtakunnankaupungiksi. Näitten\njoukossa Württembergin kreivikunta, jonka sukulinna on lähellä\nCannstattia, voimistui muita tärkeämmäksi, anastaen vähitellen koko\nNeckarin maan ja sen frankkilaisenkin osan. V. 1806 se sai Illerin\nlänsipuolella olevan osan Schwaabin ylänköä ja kuningaskunnan arvon.\nAlueeltaan on Württemberg Saksia koko joukon suurempi, mutta sen\nasukasluku on tuskin muuta kuin puolet Saksin asukasluvusta.\n\n_Badin suurherttuakunta_ ei ole vanhain heimoherttuakuntain pohjalle\nkehittynyt. Se on syntynyt markkikreivikunnasta, joka sijaitsi Rheinin\nrannalla Badenin kaupungin ympärillä ja ajottaisten jakojen kautta\nhajaantui vielä pienempiin osiin. Vähitellen siihen liitettiin muitakin\npienempiä alueita, mutta valtakunnan arvoiseksi se kasvoi vasta v.\n1806, jolloin se sai Itävallan maat Rheinin oikealla rannalla\n(_Breisgaun_), toisen puolen Pfalzista ja kappaleita Mainin Frankkien\nmaasta. Badin pohjoisosassa asuu frankkilainen, eteläosassa\nallemanninen väestö.\n\n_Hessin suurherttuakunnan_ kantamaa on Hessin vanha maakreivikunta,\njoka v. 1247 erotettiin Thüringistä. V. 1479 se sai nykyisen\nDarmstadtin seuduilla olevat maat. Vaihtelevien kohtaloitten kautta on\ntämä alue sitten milloin lisääntynyt, milloin vähentynyt, mutta\nvaltiona se on pysynyt näihin saakka.\n\n_Valtakunnanmaahan Elsass-Lothringiin_ kuuluu kaksi aivan erilaista\nosaa. Elsass, joka käsittää Rheinin vasemmalla puolella olevan osan\nYlä-Rheinin laaksoa, oli aikanaan osa Schwaabien heimoherttuakunnasta.\nTämän hajottua Elsass hajosi useihin pieniin ruhtinasalueihin, jotka\nRanska anasti seitsemännellätoista vuosisadalla. Nykyinen Saksan\nLothring taas oli aikanaan osa Lothringin herttuakunnasta, toinen osa\nsiitä kuului Mainzin hiippakuntaan. Molemmat alueet Ranska vallotti. V.\n1871 Saksa vihdoin voitti takaisin nämä molemmat maat ja yhdisti ne\nvaltakunnanmaaksi, jota hallitsee keisarin nimittämä maaherra.\n\n\n\n\nSiirtomaat.\n\n\nSaksan valtakunta myöhään valmistui, myöhään saattoi ruveta merillä\nliikkumaan, vallottaakseen takaisin osansa merille siirtyneestä\nmaailmankaupasta, myöhään sen vuoksi saattoi ruveta itselleen\nsiirtomaitakin hankkimaan. Saksan ilmestyessä merille oli merentakaiset\nmaat jo enimmäkseen jaettu. Aivan osattomaksi ei kuitenkaan Saksakaan\njäänyt. Se ryhtyi hankkimaan siirtomaita sekä kauppansa, että\nlisääntyvän siirtolaisuutensa tueksi.\n\nYlä-Guinean rannalla on Saksa vallannut kapeanlaisen, maan sisälle\nulottuvan palstan, _Togomaan_, joka on Englannin ja Ranskan vanhempien\nsiirtomaitten välissä. Tällä alueella ei kuitenkaan ole luonnollisia\nkehitysmahdollisuuksia, koska takamaa on Ranskan oma.\n\nLaajempi alaltaan on _Kamerun_, Guinealahden pohjukassa; sen rajat\nulottuvat kauemmaksi sisämaahan, aina Tshad-järvelle saakka, joten\nKamerunin kauppa voi kehittyä aina Sudanin sydämeen saakka.\n\n_Saksan Lounais-Afrika_ käsittää suurimman osan Etelä-Afrikan läntistä\nrannikkoa; pieni kulma siitä ulottuu itäänpäin aina Sambesijoelle\nsaakka. Tällä enimmäkseen aroja sisältävällä alueella -- jossa\nsuomalaiset lähetyssaarnaajat ovat kauan vaikuttaneet Ovambojen kesken\n-- on osittaisesta karuudestaan ja kuivuudestaan huolimatta lauhkean\nilmastonsa vuoksi suurempia kehitysmahdollisuuksia kuin troopillisilla\nmailla. Lounais-Afrikassa voi kehittyä laaja karjanhoito, ilmaston\npuolesta siellä tulevat toimeen europpalaiset uudisasukkaat, ja jos\nsieltä vielä löydetään kultaa ja muita metalleja, niin suuntautuu sinne\nepäilemättä nopeaan saksalainen siirtolaisvirta, joka tähän saakka on\nenimmäkseen kulkenut Yhdysvaltoihin.\n\n_Saksan Itä-Afrika_ on troopillista maata, jossa europpalaisella\nuudisasutuksella tuskin on menestymisen edellytyksiä. Rannikko on karua\nja kuivaa maata, suurien järvien seutu sitä vastoin taajaan asuttua ja\nhyvin viljeltyä. Siellä sen vuoksi epäilemättä, kun hallinto on saatu\njärjestetyksi käytännölliselle kannalle, kehittyy tuottava troopillinen\nmaanviljelys.\n\nTyynessä meressä on Saksa onnistunut hankkimaan itselleen montakin\nsaaristoa. Sille kuuluu osa _Uudesta Guineasta, Bismarckin saaristo_,\njoka on Uuden Guinean koillispuolella, osa _Salomonin saarista,\nKarolinit, Marianit, Palau-saaret ja Marschallin saaret_. V:sta 1899\nkuuluu myös suurin osa _Samoa-saarista_ Saksalle. Tyvenen meren\nsaarilla on lauhkean ilmastonsa vuoksi mitä parhaat edellytykset\ntroopillisen maanviljelyksen kehittämiseksi.\n\nKiinassa on Saksa Tientsinissa ja Hankaussa hankkinut omaa maata\nkauppasiirtokunnalleen ja Shantungin niemimaalla vuokrannut\n_Kiautshoun_ lahden ja 600 neliökilometriä maata. Tästä alueesta se\nvähitellen levittää kauppaansa varsinkin Shantungin niemimaan taajaan\nasuttuihin sisäseutuihin.\n\n\n\n\nSiirtolaisuus.\n\n\nSaksan siirtolaisuus enimmäkseen suuntautuu Pohjois-Amerikaan, etenkin\nYhdysvaltoihin. Vuosikymmenenä 1894-1904 muutti Yhdysvaltoihin 280,000\nsiirtolaista, Kanadaan ja muuhun Amerikaan 11,500, Brasiliaan 7,700,\nAfrikaan 5,600, Australiaan 1,600, Aasiaan 830. Pohjois-Amerikaan\npyrkii varsinkin eteläsaksalainen ja itäsaksalainen siirtolaisuus,\nmuihin maihin Luoteis-Saksa ja Hansa-kaupungit.\n\nMelkoinen oli siirtyminen Venäjälle aikaisempina vuosikymmenmä.\nVuodesta 1857 vuoteen 1878 muutti Venäjälle kaikkiaan 685,000\nsaksalaista.\n\nAikaisempi saksalainen siirtolaisuus, sekä Venäjälle ja Unkariin, että\nmerentakaisiin maihin pyrkivä, lähti etupäässä Etelä-Saksasta, Badista,\nWürttembergistä ja Pfalzista; viime vuosikymmeninä on merentakainen\nsiirtolaisuus sitä vastoin lähtenyt varsinkin Itämeren saksalaiselta\nrannikolta.\n\nTämä siirtolaisuus on vaikuttanut, että saksan kieli on maailmassa\nlaajalle levinnyt. Se olisi vielä paljon yleisempikin, elleivät\nsaksalaiset uusissa oloissa yleensä pian luopuisi kielestään.\nOtaksutaan Yhdysvalloissa nykyään elävän 6 tai 7 miljonaa saksalaista,\nKanadassa 300,000, Etelä-Brasiliassa 250,000.\n\nVaikka merentakaisissa sivistysmaissa asuvat saksalaiset eivät voikaan\najaa Saksan valtiollisia asioita, niin on niistä kuitenkin suuri apu\nSaksan vaikutusvallan leviämiselle kaikkialla maailmassa.\n\nVuodesta 1821 on merentakaisiin maihin muuttanut kaikkiaan noin\nseitsemän miljonaa saksalaista. Ainoastaan Suur-Britanniasta ja\nIrlannista on siirtolaisuus ollut vielä suurempi, nimittäin 13 miljonaa\nsamalla ajalla. Irlanti on siirtolaisuuden kautta menettänyt suurimman\nosan asukkaistaan, jota vastoin Saksan asukasluku siirtolaisuudesta\nhuolimattakin on lisääntynyt nopeammin kuin minkään muun Europan maan.\nVäkiluvun suuruuteen nähden on Saksan siirtolaisuus vähäpätöinen.\nIrlannissa on 100,000 asukkaasta vuosittain 12 tarttunut matkasauvaan;\nSaksassa vastaava luku on ainoastaan 2 ja Saksan väkiluku yhä kasvaa\npaljon nopeammin kuin Ranskan, vaikka Ranskan siirtolaisuus on\nainoastaan neljäskymmenes osa Saksan siirtolaisuudesta.\n\nEnnen aikaan Saksan siirtolaisuus, ikäänkuin luonnollista kaltevuutta\nseuraten, suuntautui itään. Sen kautta anastettiin saksalaisuudelle\nkoko Itä-Preussi. Nykyään sitä vastoin on Saksan rajamaitten väestö\nsiksi tihennyt, etteivät ne enää voi vastaanottaa sanottavaa\nsaksalaista siirtolaisuutta. Valtiollisistakin syistä olisi saksalainen\nvirtaus sekä Venäjälle että Itävalta-Unkarille nykyään epämieluinen --\nennen vanhaan Venäjä sitä kaikin tavoin edisti. Saksan sen vuoksi\ntäytyy pitää liikaväelleen tietä avoinna semmoisiin lauhkean vyöhykkeen\nmaihin, joitten väestö vielä on siksi harva, että niissä on\nsiirtolaisille sijaa. Uuden Seelannin väestö on 70 kertaa, Sa.\nCatherinan maakunnan väestö Brasiliassa 30 kertaa harvempi kuin Saksan.\nSaksan politika pitää alati silmällä, että tiet maan siirtolaisvirralle\npysyisivät avoinna.\n\nSuuressa määrin levittää Saksan vaikutusvaltaa merentakaisissa maissa\nsekin siirtolaisuus, johon maan oppineet säädyt osaa ottavat. Melkein\nkaikkiin niihin nuoriin kultuurimaihin, jotka viime vuosisadalla ovat\npyrkineet ajan saavutuksien tasalle kohoomaan, on kutsuttu saksalaisia\ntiedemiehiä laskemaan perustus korkeammalle opetukselle. Saksan\nloistavalla menestyksellä käydyt sodat ovat vaikuttaneet, että Saksan\nupseereita on kutsuttu kaikkiin maailman ääriin sotaväkeä opettamaan.\nSaksalaiset upseerit ovat harjottaneet Turkin uuden armeijan, he ovat\nolleet mukana Japanin sotalaitoksen järjestämisessä. Useimmissa\nEtelä-Amerikan valloissa, varsinkin eteenpäin pyrkivässä Chilessä, ovat\nhe suorittaneet saman työn. Etelä-Amerikassa on sitä paitsi\ntieteellinen elämä suureksi osaksi saksalaisten oppineitten perustama.\n\n\n\n\nUskonnot.\n\n\nUskontojen puolesta Saksanmaa on erinomaisen hajanaista. Pääuskonnot\novat lutherilais-evankelinen ja roomankatolinen. Koko väestöstä on 63\npros. protestantteja, 36 pros. room. katolisia, 1 pros. juutalaisia.\nKoko Pohjois-Saksa, puolalaisia osia ja länsipuoltaan lukuun ottamatta,\non jotenkin yhtenään evankelista oppia. Länsi-Saksa ja Etelä-Saksa sitä\nvastoin ovat etupäässä katolilaisia. Mutta Etelä-Saksassakin on suurin\nosa Württembergiä ja siihen idässä rajottuva osa Baijeria jotenkin\nyhtenäistä evankelista aluetta. Rheinin varsilla on uskontunnustuksien\njako erinomaisen kirjava. Tämä uskonnollinen hajaannus perustuu\nuskonpuhdistuksen taisteluaikoina noudatettuun periaatteeseen, että\nkukin maa omisti uskonnon sen mukaan, mitä uskoa sen hallitsija\ntunnusti. Sen kautta säilyivät varsinkin Rheinin rannoilla ja\nLänsi-Saksassa katolilaisten kirkkoruhtinaitten hallitsemat maat\nkatolilaisina.\n\nJuutalaisten luku on suurin Posenissa ynnä Ylä-Rheinin laaksossa,\nHessissä ja Frankissa. Viime aikoina juutalaisia on keräytynyt\nvarsinkin valtakunnan pääkaupunkiin, Berliniin, jossa juutalaisten luku\nnousee sataantuhanteen. Kaikkiaan oli juutalaisten luku Saksassa v.\n1900:n vaiheilla noin 600,000, siis 1 pros. koko väestöstä. Mutta\nverraten paljon suurempi on juutalaisten vaikutus kaikilla elämän\naloilla, koska he hallitsevat paljon suurempaa suhdelukua valtakunnan\nvarallisuudesta, ja varallisuutensa ja yritteliäisyytensä nojalla\novat voineet vallata verrattomasti suuremman sijan sekä tieteen\nettä käytännöllisen opin aloilla. Saksassakin on sen vuoksi\njuutalaisvihollinen liike, vaikkei se olekaan yhtä kiivas kuin\nnaapurimaassa Itävalta-Unkarissa. Juutalaisia tukee voimakas\nsosialidemokratinen puolue, jonka johtajista useat ovat olleet\njuutalaisia.\n\n\n\n\nValtiomuoto ja hallinto.\n\n\nSaksan valtakunta on perustuslain mukaan \"valtioitten liitto\", jonka\nsaksalaiset ruhtinaat ja vapaakaupungit ovat \"ikuisiksi ajoiksi\"\nsolmineet.\n\nLiittoutuneitten valtioitten puolesta hoitaa valtakunnanvaltaa\nliittoneuvosto, jonka esimiehen Preussin kruunu nimittää. Hallitsijan\narvonimi on \"Saksalainen keisari\", eikä Saksan keisari, koska\nhän on vain ensimäinen ruhtinaitten kesken, _primus inter pares_.\nPreussin kuninkaana keisarilla on oikeus eräissä asioissa\nkieltää liittoneuvoston päätökset, ja 17 äänellään Preussi voi\nliittoneuvostossa estää kaikki perustuslain muutokset. Liittoneuvoston\nhyväksymät lakiehdotukset esitetään keisarin käskystä yhdistettyjen\nhallitusten nimessä valtiopäiville. Keisari kutsuu kokoon, avaa ja\nsulkee sekä liittoneuvoston että valtiopäivien istunnot. Valtiopäiväin\nhajottaminen tapahtuu liittoneuvoston päätöksestä, keisarin\nsuostumuksella. Keisari on koko valtakunnanhallinnon päämies. Hän\nnimittää valtakunnan-virkamiehet. Keisari edustaa valtakuntaa\nkansainvälisissä asioissa, hän valtakunnan nimessä julistaa sodan,\nsolmii rauhan, tekee liittoja vieraitten valtain kanssa. Mutta sodan\njulistamiseen hän tarvitsee liittohallituksen luvan, ellei vihollinen\nmaahan hyökkää; siinä tapauksessa hän omin valloin paikalla julistaa\nsodan. Vieraitten valtain kanssa tehdyt sopimukset, jotka koskevat\nvaltakunnan lainsäätöä, ovat sekä liittoneuvoston että valtiopäivien\nvahvistettavat.\n\nKeisari on valtakunnan armeijan ja laivaston ylin päällikkö.\nValtakunnan armeija on yhteinen. Ainoastaan Baijerilla on oma\narmeijansa, jonka päällikkö rauhan aikana on Baijerin kuningas. Sodan\naikana on keisari Baijerinkin armeijan ylipäällikkö. Sotalaivasto on\nvaltakunnan yhteinen ja keisari on sen ylin esimies.\n\nKeisari valtakunnan nimessä hallitsee Elsass-Lothringia, (jolla\nliittoneuvostossa on vaan neuvotteleva sija), sekä Saksan siirtomaita.\n\nYhteiseen valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluvat m.m. seuraavat asiat:\nkoti- ja asuntoseikat (Baijeria lukuun ottamatta) ja valtakunnan\nmääräykset kansalaisoikeudesta, passilaitos, muukalaisten\npoliisivalvonta, ammattilainsäädäntö ja vakuutuslaitos (lukuun\nottamatta kiinteimistövakuutusta Baijerissa) ynnä siirtolaisuus muihin\nmaihin, tulli- ja kauppalainsäädäntö ynnä valtakunnan hyväksi\nkannettavat verot, mittain, rahain ja painojen määrääminen, ynnä\npaperirahan liikkeeseen laskeminen, pankkilaitos, patentit, Saksan\nmeriliikkeen turvaaminen, ynnä Saksan konsuliedustus ulkomailla,\nrautatielainsäädäntö (Baijeria lukuun ottamatta), ynnä\nmaanpuolustukseen tai yleiseen liikkeeseen tarvittavain maa- ja\nvesiteitten rakentaminen, posti- ja sähkölennätinlaitos (Baijeria ja\nWürttembergiä lukuun ottamatta), koko sivililainsäädäntö,\nrikoslainsäädäntö ja oikeudenkäyntiä koskeva lainsäädäntö, maasotaväki\nja laivasto, terveydenhoito, sanomalehtien ja yhdistyksien\nvalvominen. Kaikki semmoiset asiat, joita ei nimenomaan ole mainittu\nvaltakunnan-lainsäädäntöön kuuluviksi, kuuluvat eri valtioitten\nsisälliseen lainsäädäntöpiiriin. Niinkuin luettelosta näkyy, on Baijeri\npidättänyt erikoisoikeutenaan useita semmoisia asioita, jotka ovat koko\nmuulle Saksalle yhteisiä valtakunnanasioita.\n\nValtakunnan lakiasäätävät mahdit ovat liittoneuvosto ja valtiopäivät.\nValtiopäivät valitaan yleisen äänioikeuden perustuksella. Keisarin\nedustajana liittoneuvostossa on valtiokansleri, jonka keisari nimittää.\nKaikkien Saksan valtioitten kansalaiset ovat sinään myös valtakunnan\nkansalaisia. Raha-asiain hoito on jotenkin monimutkainen. Valtakunta\nomiin tarpeisiinsa kantaa veroja. Osan yhteisistä tuloista se on\nvelvollinen suorittamaan maavaltioille. Mutta näiden puolestaan tulee\nsuorittaa valtakunnan rahastoon yhteisiä menoja varten summia, jotka\ntavallisesti ovat näitä jako-osuuksia paljon suuremmat. Maavaltiot siis\nsisäisen lainsäädännön ja verotuksen kautta hankkivat osan niistä\nmenoista, joita valtakunnan hallinto vaatii.\n\nMaavaltioissa on sisällinen lainsäädäntö ja hallinto eri tavoilla\njärjestetty. Kaikilla on edustuskuntansa -- Elsass-Lothringillakin,\njonka eduskunnan päätöksiä valtiopäivät kuitenkin voivat kumota ja\nsäätää niiden sijaan uusia lakeja. Eri tavalla on hallinto, eri tavalla\nkansanedustus järjestetty. Yleensä ne valtioissa ovat paljon\nvanhoillisemmalla kannalla kuin valtakunnassa, jonka vuoksi\nedistyneempien puolueitten voima esim. Preussin maapäivillä on paljon\npienempi kuin valtiopäivillä, ja Baijerissa katolisilla puolueilla on\nlainsäätäjäkunnassa ehdoton enemmistö.\n\n\n\n\n\nASUTUKSEN KESKUSTAT.\n\n\nKeskiajalla, jolloin Saksan kansan valtiollinen mahti oli suuri,\njolloin se maantieteellisen asemansa mukaisesti oli koko Keski-Europan\nliikkeiden keskusta ja välitti kauppasuhteita ja kultuuria joka\npuolella olevain naapurien kesken, kehittyi Saksassa, osasta vanhalla\nroomalaisella pohjalla, melkoinen luku vilkkaita kauppakaupunkeja. Tämä\nhistoriallinen pohja on yhä vielä ilmeinen suuressa osassa Saksan\nkaupungeista. Mutta vanhain keskustain rinnalla on uusien kulkusuuntien\nvaikutuksesta kehittynyt aivan uusiakin, ja Saksanmaalla sen vuoksi\ntapaamme rinnan sekä vanhaa historiallista, että aivan uudenaikaisinta\nkaupunkiasutusta.\n\n\n\n\nEtelä-Saksan kaupungit.\n\n\nAlppien eteismaan kaupungeista on muistorikkaimpia _Konstanz_. Se on\nsillä kohdalla, jossa Rhein lähtee varsinaisesta Bodenjärvestä,\nlevitäkseen lyhyen virran kuljettuaan pienemmäksi Alajärveksi\n(Untersee). Kaupunki on yksinään, ilman maaseutua, Sveitsin puolella\nvirtaa. Nykyään Konstanz on, samoin kuin Bodenjärven muutkin kaupungit,\ntärkeä liikepaikka. Noin miljona matkustajaa kulkee vuodessa\nBodenjärven satamain välillä, ja suuren osan tästä liikkeestä saa juuri\nvanha Konstanz (noin 20,000 a.). Konstanzissa pidettiin tuo kuulu\nkirkonkokous, jossa Huss tuomittiin; yhä vielä on pystyssä vanha\ntuomiokirkko, jossa kirkolliskokous enimmäkseen istui, se kun oli niin\nlukuisa, ettei kaupungissa ollut muita rakennuksia, joihin niin suuri\njoukko olisi mahtunut. Tuomiokirkossa vielä osotetaan matkailijalle\npaikkaa, jossa muka Huss tuomittaessa seisoi. Kaupungin ulkopuolella\ntämä uskonpuhdistuksen tienraivaaja poltettiin.\n\nKonstanz kuuluu Badiin. Kun sieltä kuljemme itäänpäin Bodenjärven\nihanaa pohjoisrantaa, niin tulemme _Friedrichshafeniin_, joka on\nWürttembergin puolella. Matkustaja tuskin huomaa tulleensa toisen\nvaltakunnan alueelle, kun tullirajaa ei ole. Friedrichshafen, ihana\nkaupunki kuninkaallisine linnoineen, köynnös- ja hedelmäpuistoineen, on\nnykyään kuuluisin siitä, että kreivi Zeppelin on siellä ilmaretkensä\nsuorittanut. Kauas ei tarvitse kulkea siitä edelleen, ennenkuin ollaan\nLindaussa, hauskassa kaupungissa, joka on rakennettu Bodenjärven\nsaareen ja on vilkas liikepaikka. _Lindau_ on Baijerin puolella,\nkapealla kaistaleella, joka Württembergin ja Itävallan välitse pistää\nBodenjärven rantaan.\n\nNämä rannat ovat leudoimpia seutuja, mitä on koko Saksassa, kaupunkien\nvälimaatkin ovat melkein yhtämittaista kylää, puutarhaa, viinimäkeä.\nMutta kun kuljemme pohjoista kohti sisämaahan, niin kohoomme piankin\nkarunpuoleisiin ylämaihin. Metsiä ja soita on laajalti, kyliä\nharvemmassa. Mutta omavaraista, juurevaa maanviljelysväestöä asuu\nnäillä ylämailla, joihin uudenaikainen teollisuus soveliaitten\nluonnonetujen puutteessa ei ole pystynyt. Mutta ennen on koko tämä\nAlppien eteismaa ollut tärkeä liikeasemansa vuoksi. Sen kautta ovat\ntoiselta puolen kulkeneet liikkeet lännestä itään, toiselta puolen\npohjoisesta etelään, Alppien poikki Italiaan. Monta vanhaa kaupunkia\ntäällä sen vuoksi tapaamme, mutta enimmät näistä kaupungeista ovat\nmuinoin olleet nykyistään mahtavammat.\n\n\nAugsburg.\n\nTämän ylänkömaan pääkaupunki oli ennen Augsburg, roomalaisten _Augusta\nVindelicorum_, josta nykyinen nimi on perintö. Augsburgissa yhtyivät ne\nroomalaiset valtatiet, jotka Splügenin ja Brennerin solain välillä\nkulkivat Alppien poikki. Asemansa puolesta oli kaupunki muutoinkin\nsovelias sotilaspaikaksi, koska se on Lechin ja sen syrjäjoen Wertachin\nyhtymäpaikassa, ja on rakennettu laajalle mäelle, joka hallitsee koko\nympärillä olevaa ylätasankoa.\n\nAugsburg oli mahtavimmillaan keskiajalla. Silloin se Italian kaupan\nvälittäjänä rikastui niin, että se aikanaan vallitsi koko Europan\nrahamarkkinoita. Siellä elpyi ensimäiseksi Saksan kelpo keskiaikainen\ntaidekin; augsburgilainen oli kuulu maalari Holbein. Olemme jo ennen\nkertoneet Fugger- ja Welsersuvuista, jotka olivat keskiajan mahtavimmat\nrahaylimykset, keisarien ja ruhtinaitten ystäviä. He olivat\naugsburgilaisia. Eräästä Fuggerista kerrotaan, että hän tilasi\nItaliasta itse kuulun Tiziano maalarin taloaan koristamaan. Mutta\nFuggerien palatsi olikin niin upeasti sisustettu, niin rikas uusista ja\nvanhoista taideteoksista, etteivät ruhtinaittenkaan linnat sille\nvertoja vetäneet. Esimerkkiä matkivat parhaan kykynsä mukaan Augsburgin\nmuut kunnon porvarit. Heillä oli siihen varoja. Kaupunki kohosi täyteen\nupeita rakennuksia, maaseutu huvilinnoja. Kolmenkymmenen vuoden sodassa\ntämä komeus suurimmaksi osaksi tuhoutui, kaupunki menetti puolet\nasukkaistaan. Augsburg oli silloin muutamia vuosia myös Ruotsalaisten\nja Suomalaisten hallussa. Lähellä on Lechin kuulu taistelukenttä. Mutta\nhävityksistä huolimatta on Augsburgissa kuitenkin säilynytkin paljon\nrakennuksia entisiltä ajoilta. Muutamilla kaupunginosilla on yhä vielä\nvarsin keskiaikainen sävy. Useimmat ovat kuitenkin muuttuneet\naivan uudenaikaisiksi, sillä Augsburg on jälleen toimelias\nteollisuuskaupunki, joka vuolaasta Lechistä saa melkoisen liikevoiman.\n\nKaupungin rakennuksista on vanhin tuomiokirkko, joka rakennettiin\nensimäisen vuosituhannen viime vuosina. Augsburg olikin ensimäisiä\npaikkoja Saksassa, missä kristinusko pääsi juurtumaan. Ja\nuskonpuhdistuksen aikana se taas oli ensimäisiä, joissa evankelinen\noppi sai jalansijaa, vaikka katolilaisuus myöhemmin väkipakolla\npalautettiin Augsburgissa. Luther siellä laati Augsburgin\nuskontunnustuksen, siellä puhdistetun uskon pykälät annettiin keisari\nKaarlo V:lle. Tuomiokirkko, joka on alkuaan rakennettu romanilaiseen\ntyyliin, myöhemmin osaksi gootilaiseksi muutettu, sisältää paljon\narvokasta keskiajan taidetta, kuten Holbein vanhemman maalaamia\nalttaritauluja ja Saksan kaikkein vanhimpia lasimaalauksia. Pari\nmuutakin vanhaa komeata kirkkoa kaupungissa on. Mutta kaikkein\nmerkillisimpiä sen vanhoista rakennuksista on raatihuone, jonka\n\"kultainen sali\" on seitsemännentoista vuosisadan kauneimpia\nrakennustaiteellisia muistomerkkejä. Raatihuoneen läheisyydessä on\n11:llä vuosisadalla rakennettu \"Perlachin torni\", jonka vanhaa\ntaidokasta kellolaitosta nykyään enimmän ihmetellään. Joka vuosi\narkkienkeli Mikael nimipäivänään joka kellon lyönnillä keihäällään\nlävistää jalkainsa juureen kyyristyneen saatanan. Säilynyt on myös\nvielä Fuggerien komea vanha talo, ja se on yhä vielä, kautta\nvuosisatain, saman suvun hallussa. Tätä perhettä muistuttaa vielä\nkokonainen kaupunginosa, jonka kolme Fugger-veljestä v. 1519 rakennutti\nköyhäin kaupunkilaisten tyyssijaksi; vielä tänä päivänä Augsburgin\nköyhät perheet siellä saavat asumuksen muutaman markan vuotuista\nvuokraa vastaan; taloja on yli puolen sataa, asumuksia kahta vertaa\nenemmän. -- Augsburgin nykyinen väkiluku lähentelee pian 100,000:tta.\nKeskiajalla se tuskin oli puoltakaan tästä määrästä, mutta kaupungin\nkauppa oli nykyistään monta vertaa laajempi.\n\nAugsburg säilytti vapaakaupunkioikeutensa viime vuosisadan alkuun\nsaakka. Silloin se lopullisesti liitettiin Baijeriin. Kaupunki on\nkahden maakunnan rajalla. Lechin länsiranta, jolle kaupunkikin on\nrakennettu, on Schwaabia, itäranta taas varsinaista Baijeria.\n\nMuutaman tunnin matkan päässä itää kohti on Augsburgin entinen\nkilpailija, München, joka nykyään sen joka suhteessa monin verroin\nvoittaa. Autioitten ja osaksi aivan viljelemättömäin nummien ja soitten\npoikki kulkee tie itäänpäin, Isarin rannalle.\n\n\nMünchen.\n\nBaijerin pääkaupunki on laajalla, hedelmättömällä ylätasangolla,\njotenkin koleassa ilmastossa, se kun on noin 520 metriä meren pintaa\nkorkeammalla. Talvi on ankaranlainen, kesä lämmin. Kustaa II Adolf\nsanoi Münchenistä, että \"se on kuin kultainen satula hevoskonin\nselässä.\"\n\nJos nousemme Münchenin ulkopuolella olevalle kukkulalle, jossa Baijerin\nkuparinen suojelusneitsyt kohoo \"Kunniahallin\" (_Ruhmeshallen_)\nedustalla, niin avautuu sieltä kuitenkin niin viehättävä näköala, että\nse melkein saa unohtamaan maaseutujen karuuden. Etelässä hohtavat\nAlppien lumiset kukkulat taivaanrannan autereista, niiden edustalla\naaltoilevat matalampain esivuorien siintävät piirteet. Mäen\npohjoispuolella hohtavat rakennusaavikon keskeltä tornit, kirkot,\npalatsit ja talojen välistä vihannat puistot ja lehtokujat. Kaupungin\nläpi virtaa viheriävetinen, vuolas Isar, jonka rannalla, kaupungin\npohjoispuolella, on Münchenin laaja kansanpuisto. Semmoinen on päältä\nnähden Baijerin suosittu pääkaupunki.\n\nMünchenin perusti Henrik Leijona, joka v. 1150 tälle paikalle\nrakensi sillan, rahapajan ja suolavaraston. Nimensä se sai vanhasta\nluostarista (_Muniha_) ja siitä sen vaakunassakin on munkin kuva. Jo\nkolmannellatoista vuosisadalla Baijerin herttuat valitsivat tälle\npaikalle kasvaneen kaupungin pääkaupungikseen. Se sai ympärysmuurit ja\nlaajat kaupunkioikeudet. Vielä tänä päivänä ovat pystyssä vanhat\nportit, jotka kaupungin aikaisempaa ahdasta piiriä merkitsevät. Mutta\nkauan pysyi München siitä huolimatta varjossa kuuluisain naapurien,\netenkin Augsburgin ja Nürnbergin vuoksi. München oli keskiajalla ja sen\njälkeenkin ahtaasti rakennettu, kadut olivat väärät ja likaiset,\nmerkillisempiä rakennuksia oli vähän. Nykyisen loistavan ulkomuotonsa\nse on saanut vasta 19:llä vuosisadalla. On Münchenillä kuitenkin vanha\nraatihuoneensa ja myöhäisgootilainen \"Jumalan äidin kirkko\", jotka\nvielä pitävät paikkansa uusien rakennuksien rinnalla. Kaupungin\nvarsinainen \"sydän\" on sen vanhassa osassa \"Maarian tori\", joka\nkaikista uudenaikaisista rakennuksista huolimatta yhä vielä on\nSaksanmaan hauskimpia vanhoja toreja. Sillä on yhä vielä keskiaikainen\nsävynsä, joka vaikuttaa varsinkin myöhään illalla, kun suurkaupungin\nvilkas elämä on jonkun verran asettunut. Neljä suurta liikeväylää\njohtaa torilta kaupungin uudenaikaisiin osiin, jotka uusien leveäin\nkatujen, laajain torien erottamina piirittävät vanhaa kaupunkia. Näillä\nvaltakaduilla uudenaikainen liike-elämä on kerrassaan karkottanut\nkaiken vanhanaikaisuuden. Mutta kun valtakaduilta poikkeaa\nsyrjäkaduille, niin joutuu jälleen menneiden aikojen muistoihin.\nVanhemmista rakennuksista on, paitsi äsken mainittua kirkkoa,\nhuomattavin laaja kuninkaallinen linna monine pihoineen,\nmuistopatsaineen, sivustarakennuksineen, kappeleineen, arvokkaine\ntaidekokoelmineen. Uusista rakennuksista taas ovat merkillisimmät\nsuurenmoinen, gootilaisen tyyliin rakennettu raatihuone, molemmat\noikeuspalatsit, teknillinen korkeakoulu, molemmat \"Pinakotekit\"\nrunsaine taidekokoelmineen ja valtaava pääasemahuone. Puolensa\nniinikään pitävät muitten rakennusten joukossa kaupungin laajat ja\nosasta taiteellisesti rakennetut olutpanimot. Kaupungin kaunein tori on\n\"Maximilianin tori\"; se on kauniine puistikkoineen ja suurenmoisine\nkaivoineen koko Saksan kauneimpia toreja.\n\nMünchen nykyisessä haahmossaan on, niinkuin lausuimme, melkein kokonaan\nviime vuosisadan luoma. Sen on nopeasta kehityksestään kiittäminen\nBaijerin kuninkaita, varsinkin Ludwig I:tä, joka siitä teki\nEtelä-Saksan ja ehkä koko Saksankin ensimäisen taidekaupungin. Hän\nrakennutti suuren osan kaupungin komeista julkisista rakennuksista ja\nkiinnitti niitten koristamiseen parhaita taiteellisia voimia, keräsi\nkokoelmat täyteen taideaarteita, ja siitä pitäen ovat taiteilijat\nerinomaisesti viihtyneet tässä Isar-Atheenassa, joka maisemainsakin ja\nAlppien läheisyyden vuoksi on omiaan taiteilijoita houkuttelemaan.\nLudwig I olikin kruununprinssinä luvannut tehdä Münchenistä semmoisen\nkaupungin, ettei kukaan voisi \"sanoa Saksaa tuntevansa, joka ei olisi\nMüncheniä nähnyt.\"\n\nMünchen on Saksan ehkä ensimäinen matkailijakaupunki. Sinne kertyy sekä\nsaksalaisia, että ulkomaalaisia matkailijoita, sillä mikäpä toinen\nkaupunki samassa määrässä yhdistäisi suurkaupungin nautinnot, taiteen\nviehätykset ja suuripiirteisen luonnon? Kaupungin läheisyydessä, lyhyen\nrautatiematkan päässä, ovat ensimäiset ihanat järvet Alppien\neteismaalla, rannat täynnään huviloita, terveyslaitoksia, ravintoloita,\nmajataloja. Muutamassa tunnissa on matkailija Alppien juurella, jopa\nniiden keskellä.\n\nMutta Münchenin väestökin on sen luontoista, että siellä matkailija\nviihtyy. Paremmin kuin missään muualla Saksassa on Baijerin rahvas\nsäilyttänyt juurevan kansanomaisuutensa ja herttaisen, vaikka\nvanhoillisen mielialansa. Baijerin kaupunkien porvaristokin suureksi\nosaksi yhä vielä elää poroporvarillisinta \"vanhaa kulta-aikaa\"; ei edes\nMünchenissä ole vielä niin lukuisaa työväki-köyhälistöä, että se olisi\nvoinut muuttaa kaupungin hauskaa, pesiytynyttä elämänlaatua. Mutta\nvarsinainen tehdastyöväestökin elää täällä koko joukon paremmissa\noloissa kuin esim. Rheinin teollisuusalueissa. Arkina se juo samaa\noivallista olutta kuin rikkaimmatkin, ja pyhäpäivinä sitä sekä puvun\nettä ulkonaisen esiintymisensä puolesta on vaikea erottaa\nparempiosaisista. Oluestaan München tosiaan on melkein laajemmalle\nkuulu kuin taiteestaan. Sitä juovat ylhäiset ja alhaiset, nuoret ja\nvanhat, ja oivallista se on ja vaikeata on semmoisenkaan, joka\nparhaimmilla raittiusharrastuksilla kulkee, Baijerin pääkaupungissa\nvastustaa oluthaarikan viettelyä. Se täyttää samalla ravintoaineen ja\nnautintoaineen tehtäviä.\n\nMaidon sijasta Saksassa yleensäkin, mutta varsinkin Baijerissa\nnautitaan olutta. Mutta vaikka sitä Münchenissä väärinkäytetäänkin\nylenmääräiseen ahmailuun, niin on kuitenkin muistettava, ettei\nMünchenin olut pääkaupungissa itsessään sisällä yhtä paljon alkoholia,\nkuin muualle vietäväksi valmistettu olut. Alkoholia on vientiolueen\nlisättävä, jotta se kestäisi matkan. Müncheniläinen itse juo koko\njoukon lauhkeampaa ohramehua, ja pelättävää on, että Baijerin\npääkaupunki on viimeisiä, joka mielijuomansa uhraa raittiusaatteelle,\nvaikkapa ylenmääräisen oluenjuonnin turmiolliset seuraukset\nnäkyisivätkin siellä paremmin kuin muualla.\n\nAlppien juurella ei ole suuria teollisuuspaikkoja, ei liikekeskuksia,\nmutta siellä on pienempiä kaupungeita, jotka ovat erinomaisen vilkkaan\nmatkailijaliikkeen keskustoja. Muita laajemmalti tunnettu on aivan\nvähäinen _Oberammergau_ Kristuksen piinanäytelmien vuoksi, joita siellä\non esitetty joka kymmenes vuosi monta vuosisataa yhteen mittaan. Ne\nvietetään muinoin raivonneen ruton muistoksi. Vanhuutensa vuoksi nämä\nnäytelmät, joissa kaupunkilaiset itse ovat näyttelijöinä ja toiset osat\nperiytyvät suvuissa polvesta polveen, herättävät suurta mielenkiintoa,\nja niihin tulvaa väkeä läheltä ja kaukaa. Viime aikoina niitä on\nkoetettu muovata yhä taiteellisemmiksi. Näytelmien tuottamat melkoiset\ntulot jaetaan näyttelijäin ja kaupungin yleisten laitosten kesken. --\nSuosittu paikka kansanomaisuutensa vuoksi on _Tölz_. Mutta ylämaan\nkaikkein kaunein matkailijapaikka on _Berchtesgaden_ Baijerin\nkaakkois-kolkassa, lähellä Salzachin jylhän kaunista laaksoa.\n\n\nTonavan rantueen kaupungit.\n\nMünchenin erinomainen kehitys on suuressa määrin lamannut eteismaan\nmuitten vanhojen ja aikanaan mahtavien kaupunkien toimeentuloa. _Ulm_,\njonka kohdalla Iller purkaa Tonavaan vetensä, oli keskiajalla mahtava\nkauppa- ja teollisuuskaupunki. Ulmin kukoistusaika oli 15:nnen\nvuosisadan keskivaiheilla. Se oli vapaa valtakunnankaupunki, joka\nmonella tavalla itsenäisesti sekaantui asiain menoon. Nykyään kaupunki\nkuuluu Württembergiin, mutta vastapäätä Tonavan toisella puolella on\n_Uusi-Ulm_, joka on Baijeria. Ulm on nykyään Saksan lujimpia\nlinnotuksia. Se on muutoin vanhanaikainen ja epäsäännöllisesti\nrakennettu kaupunki, jolla kuitenkin on melkoinen teollisuus\n(yli 50,000 a.).\n\nUlmin gootilainen, 14:llä ja 15:llä vuosisadalla rakennettu\ntuomiokirkko, on koko Saksanmaan kauneimpia. Torni, joka valmistui\nvasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, on 161 metriä korkea, vielä 5\nmetriä korkeampi Kölnin tuomiokirkon torneja. 15:llä vuosisadalla\nrakennetussa raatihuoneessa on paljon vanhoja taideteoksia ja\nerinomaisen taidokas kellolaitos. Taidokkaat kellolaitokset olivat\nSaksassa keskiajalla erinomaisessa suosiossa, ja jokainen varakkaampi\nkaupunki koetti semmoisen hankkia jonkin julkisen rakennuksensa\nkuuluksi.\n\nJos Ulmista kuljemme Tonavaa pitkin alaspäin, niin kohtaamme ensinnä\nalavia, rämeisiä maita, kunnes Tonava _Kelheimin_ luona poikkee\nLaaka-Juran sisään. Välillä on sen rannalla _Ingolstadtin_ kaupunki.\nSiinä missä Alpeilta tulevista syrjäjoistaan jo melkoisesti paisunut\njoki poistuu vuoristosta ja missä se suuntaansa muuttaen polveaa\nkaakkoa kohti, on _Regensburgin_ kaupunki. Regensburg on Saksan\nvanhimpia, ja keskiajalla Etelä-Saksan mahtavimpiakin kaupungeita. Se\noli asutuskeskustana jo siihen aikaan, kun näiden seutujen väestö vielä\noli keltiläinen. Nimikin on keltiläinen (Radasbona, josta kaupunki sai\nlatinalaisen nimensä Ratisbona). Roomalaisten aikana se oli tärkeä\nlinnotus. Marcus Aurelius sieltä kävi sotaa Böhmin Markomanneja\nvastaan. Keskiajalla kaupunki oli saksalaisuuden etuvartija; sieltä\nkäsin laajensivat Saksalaiset uudisasutuksen ja vallotuksen kautta\naluettaan alaspäin Tonavaa pitkin. Silloin muun muassa rakennettiin\nTonavan poikki silta, joka oli keskiajan kuuluimpia rakennustöitä.\nRegensburgista lähtivät Saksan keisarit ristiretkilleen Palestinaan.\nSaksan valtiopäivät kokoontuivat siellä yhtämittaa vuodesta 1663\nvuoteen 1806, jolloin Regensburg joutui Baijerin omaksi ja menetti\nvaltakunnankaupunki-oikeutensa. Regensburgillakin on jalo vanha\ngootilainen tuomiokirkko. Se on yhä vielä tärkeä liikekeskusta, vaikka\nnykyään muutoin vähänläntä kaupunki (noin 50,000 a.). Regensburg elää\npääasiallisesti Böhmerwaldin puutavarateollisuudella, vie alaspäin\nTonavaa pitkin rautaa ja teollisuustuotteita, tuo alamaista viljaa.\n\nTonavaa alaspäin kulkiessamme tapaamme Baijerin ja samalla Saksan\nvaltakunnan rajalla _Passaun_ erinomaisen kauniilla paikalla, siinä\nmissä Inn laskee Tonavaan. Tonavan laakso tekee matkustajaan hauskan\nvaikutuksen vanhanaikaisen asutuksensa kautta. Tuskin missään muualla\nSaksassa ovat sekä kaupungit että maaseutu säilyttäneet niin\nentisaikaisen leiman, kuin Tonavan ja sen pohjoisten ja eteläisten\nsyrjäjokien rannoilla. Kukkulat ovat täynnään vanhoja, enimmäkseen jo\nraunioiksi rauenneita linnoja. Väestö asuu yhä ikivanhoissa taloissaan,\nkaupunkien kadut ovat kapeat, väärät, torit ahtaat, siellä täällä on\nvielä säilynyt vanhoja keskiaikaisia kaupunginmuureja tornineen ja\nporttineen. Uuden ajan teollinen elämä on suureksi osaksi uponnut\nnäihin vanhoihin muotoihin, mutta paremmin kuin muualla ovat täällä\nmyös säilyneet kansan varhaisemmat elinkeinomuodot. Vanhanaikainen\nhaahmo on varsinkin Nördlingenin kaupungilla, joka on kappaleen matkaa\nTonavasta pohjoiseen omituisessa, maan vajoomisen kautta syntyneessä\nkehälaaksossa (Ried). Nördlingin luona Ruotsin ja Suomen armeija 30:n\nvuoden sodassa kärsi verisen tappion. Sen aikuiset kaupunginmuurit\ntornineen ja porttineen ovat vielä jäljellä.\n\nKun Tonavan laaksosta kuljemme pohjoista kohti, niin kohoomme jotenkin\njyrkkiä rinteitä Laaka-Juraan, jonka kuivilla, vedettömillä ylängöillä\nasutus on päässyt entistä parempiin oloihin, kun viime vuoden\njälkipuoliskolla yleisillä varoilla rakennetut suurenmoiset\nvedennostolaitokset valmistuivat. Ennen oli Laaka-Juran kylissä\nvedenpuute ainaisena haittana, vesi oli tuotava kaukaa vuoriston\njuurelta. Harvaa on täällä ylängöllä kuitenkin yhä vieläkin asutus.\nSitä taajempaa on se vuoriston pohjoisilla liepeillä, jossa kaikilla\nkukkuloilla on vanhoja linnoja, joka laaksossa taajaan ahdettuja kyliä.\nSiellä ovat Württembergin viehättävimmät seudut. Maa on jaettu aivan\npieniin palstoihin, tuottavaisuus mitä korkeimmalle kehitetty.\nKaikkialla vallitsee myös vireä teollinen elämä. Mutta se ei ole täällä\nnoennut hauskoja, lehtoisia kaupungeita, niinkuin Saksan varsinaisissa\nteollisuusalueissa, se on vain niitä nuorentanut; ne ovat pitäneet\nkotoisen, idyllisen haahmonsa ja elämänsä.\n\n\nNeckarin laakso.\n\nAlbin juurella on _Reutlingen_ tärkeä kutomakeskusta, _Tübingen_ vanha\nyliopistokaupunki; _Gmündillä_ on vireä jalokiviteollisuus. Siinä,\nmissä Neckar loittonee vuoriston liepeiltä, ovat _Esslingen ja\nCannstatt_, molemmatkin vireitä kaupungeita. Canstattiin lämpöisessä,\nherttaisessa laaksossa oli jo roomalais-ajalla kaupunki. Siihen päättyi\nennen Neckarin laivaliike. Nykyään Cannstatt on vain ikäänkuin\nWürttembergin pääkaupungin, Stuttgartin esikaupunki. _Stuttgart_ on\nomassa suljetussa syrjälaaksossaan, hieman sivussa yleisistä\nliikeväylistä, mitä viehättävimmässä maisemassa, kauniisti rakennettu,\nvireä ja valistunut kaupunki laajain viinimäkien keskellä. Stuttgart\noli jo siksi kaukana Tonavan laakson tärkeistä kaupungeista, että se\nsaattoi kehittyä melkoiseksi keskustaksi omassa hedelmällisessä\nympäristössään. Tuskin olisi Stuttgart kuitenkaan päässyt kehittymään\nnykyiseen loistoonsa, elleivät Württembergin hallitsijat olisi sitä\nvalinneet pääkaupungikseen. Nykyään siinä asuu lähes 26,000 asukasta.\nStuttgart on Etelä-Saksan kirjakaupan keskus. Joka vuosi siellä\npidetään suuret eteläsaksalaiset kirjakauppa messut. Ainoastaan Leipzig\nvoittaa Stuttgartin kirjakaupan. Württembergin pääkaupunki on\nuudenaikaisesti ja uljaasti rakennettu ja viihdykkäimpiä Saksanmaan\nuusista kaupungeista. Se ei ole olutmaan kaupunki, kuten München, vaan\nsuuren viinialueen keskusta. Siitä väestön luonnekin on leikillisempi,\nlyyrillisempi kuin Baijerin juurevan rahvaan.\n\nAlempana on Neckarin rannalla _Heilbronn_ tärkeiden liikereittien\nkeskusta ja yhä vieläkin vilkas kauppakaupunki. Kaupungin keskusta on\nvielä aivan vanhanaikainen, laidat sitä vastoin uudenaikaiset\nja kauniisti rakennetut. Heilbronn oli keskiajalla tärkeä\nvaltakunnankaupunki, joka usein ratkaisevasti puuttui näitten maitten\nvaiheisiin.\n\nNeckarin laakson itäpuolella ovat Frankin osasta hyvinkin karut,\nharvaan asutut ylängöt. Mainiin laskevain latvavesien varrella tapaamme\nkaupungin, joka on Saksanmaan muistorikkaimpia. Regnitzin laaksossa,\njonka kautta lyhyin kauppatie kävi Etelä-Saksasta Pohjois-Saksaan,\nkehittyi kauppakaupunki, joka aikanaan oli Saksanmaan mahtavin. Se oli\nNürnberg.\n\n\nNürnberg.\n\nNürnbergin vanhat kaupunginmuurit mahtavine tornineen ja porttineen,\nvanhoine vesottuneine vallinhautoineen, olivat pystyssä vielä viime\nvuosisadan keskivaiheilla; vasta v. 1866 niitä aljettiin murtaa,\nvallihautoja täyttää, koska pahoin rappeutunut vanha kaupunki silloin\nalkoi nopeasti kasvaa. Mutta on näitä vanhoja varustuksia säilynytkin,\nkuusi vanhaa porttia on vielä pystyssä, ja näitten lisäksi kymmeniä\nvanhoja julkisia rakennuksia, vieläpä keskiaikaisen kaupungin koko\nulkonainen haahmokin, koska uusiakin rakennuksia on koetettu pysyttää\nvanhassa rakennusmallissa, mikäli se on ollut mahdollista. Vanhoja\nrakennusmuistoja on Nürnbergissä enemmän kuin missään muussa Saksan\nkaupungissa. \"Kun vieras sinne saapuu, varsinkin pohjoisesta tullen,\nniin hän asemahuoneen laajan nykyaikaisen lasiholvin alta ulos\nastuessaan hämmästyksekseen huomaa edessään leveän keskiaikaisen\nvallinhaudan ja korkean torniniekan kaupunginmuurin. Ja kun hän\njykevän, monisakaraisen porttitornin alatse astuu kaupunkiin, niin\nhänet melkein valtaa sama tunne, kuin poikana tullessaan isoisän\nvanhanaikaiseen kotiin.\" Talojen pystyt päädyt, seinäpesäkkeet,\nlukemattomat tornit, mutkailevat kadut, sillat ja portaat,\nkaivot ja kuvapatsaat, ne tuntuvat hänestä oudoksestaan melkein\nlapsuudenaikaiselta unelta. Joka puolella puhuvat kaupungin piirteet\nentisajan omituisesta, monimuotoisesta, värikkäästä elämästä.\nTuntikausia voi vieras vaeltaa Nürnbergin katuja ja ihailla muotojen\nvaihtelevaisuutta, rakennusten syrjäviivoja ja rintamia, pilareita,\nkoristeltuja akkunoita, portteja, korutakeita ja taidokkaita\npuuleikkauksia, vanhaa kivityötä, maalarityötä, Pyhän neitsyeen kuvia\ny.m. Jokainen talo on itsenäinen, eikä ainoastaan muotonsa, vaan usein\nmyös epäsäännöllisen asentonsa kautta naapuritaloihin verraten.\nNumeroiden asemesta taloissa vielä on keskiaikaiset talonmerkkinsä,\nmillä punainen hevonen, millä makaileva sonni, millä takajaloillaan\nseisova oinas. Tämän keskiaikaisen kaupungin sisällä hyörii vilkas\nuudenaikainen elämä rautateineen ja raitioteineen, automobilineen, ja\ntuo alussa tekee omituisen oudon vaikutuksen, kunnes vieras siihen\ntottuu ja sitä suuremmalla mielenkiinnolla alkaa ympäristöänsä tutkia.\nKaikkialla näkee Nürnbergissä vielä keskiajan eteväin taiteilijain\nteoksia, kuuluisain maalarien, kuvanveistäjäin, rakennusmestarien,\npuunleikkaajain, seppäin käsialaa. Kuuluimpain mestarien asuintalotkin\nvielä ovat melkein ennallaan ja heidän nimensä elävät paikoissa.\n\nNürnbergin asukkaat ovat kohteliasta, älykästä, ystävällistä rahvasta.\nHepä ovatkin Frankkien vilkasluontoista heimoa. Pitkäin rappioaikain\njälkeen pääsi kaupunki viime vuosisadalla uuteen vauhtiin, entinen\ntoimeliaisuus, kekseliäisyys, teollinen taito ovat elpyneet, laaja\nmetsä tehtaanpiippuja on kohonnut vanhanaikaisen kaupungin ympärille,\nmutta siitä huolimatta Nürnberg sitkeästi säilyttää historiallista\nrakennusmalliaan ja vaalii muinaismuistojaan.\n\nNürnbergin vanhin osa lienee syntynyt 11:llä vuosisadalla Konrad II:n\nperustaman linnan ympärille. Ympäristön karuudesta huolimatta kaupunki\njo aikaisin ryhtyi kaikenlaista teollisuutta ja kauppaa harjottamaan.\nSe nopeaan vaurastui ja alkoi tuota pikaa rakentaa komeita kirkkoja,\nniinkuin keskiajan kaupunkien oli tapana. Kolmannentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla valmistui Sebalduksen, kaupungin suojeluspyhimyksen\nkirkko, joka yhä vielä on pystyssä, täynnään historiallisia muistoja ja\narvokkaita entisajan taide-esineitä. Vähän myöhemmin aljettiin rakentaa\nLaurin kirkkoa. Hallitsijain suosioon Nürnberg jo aikaiseen pääsi ja\nsai niiltä toisen vapaakirjan toisensa jälkeen. Viidennentoista\nvuosisadan alussa Nürnbergillä oli Frankin pengermaassa yhtä vallitseva\nasema, kuin Kölnillä Rheinin rannoilla. Venetsiasta sinne kulki\nItämaitten kauppatavaroita, Puola ja Unkari saapuivat sinne ostamaan\nSaksan teollisuuden tuotteita. Kaupunkia hallittiin tasavallan\ntavoin, mutta valta oli muutamain harvain ylimyssukujen käsissä.\nRakennusmuistomerkki toisensa jälkeen kohosi kaupunkiin, entisiä\nrakennuksia yhä kehitettiin ja koristettiin. Kuvanveisto, maalaus,\nkuvapainotaiteet kehittyivät korkeammalle kuin missään muualla\nSaksassa.\n\nNürnbergiin kokoontui tiedemiehiäkin monelta taholta, sillä he eivät\nmissään muualla olleet niin vilkkaassa yhteydessä muun maailman kanssa,\nkuin laajalti asioivassa Nürnbergissä. Niinpä kuuluisa tähtitieteilijä\nMüller (Regiomontanus) asettui Nürnbergiin, koska hän sieltä käsin\nsaattoi parhaiten ylläpitää yhteyttä Europan muitten tiedemiesten\nkanssa ja käsityöläisten etevän taidon kautta sai parhaiten koneensa\nvalmistetuksi. Martin Behaim siellä laati ensimäisen pallokarttansa.\nTämän etevän maantieteilijän ja tutkimusretkeilijän synnyintalo on yhä\nvielä pystyssä. Nürnbergissä Henlein valmisti ensimäisen taskukellon,\n\"Nürnbergin munan\", siellä keksittiin monta parannusta ampuma-aseihin,\nmessingin valaminen, rautalangan vetäminen, vieläpä klarinettikin. Jo\nv. 1470 Nürnbergissä oli kirjapainokin, josta tuli maailman ensimäisiä.\n\nNämä vanhat muistot elävät vielä nykyisessä Nürnbergissä. Pyhän\nSebalduksen kirkossa seisoo yhä Pietari Vischerin valama Sebalduksen\nhautapatsas, joka on Saksan vanhan kuvanveistotaiteen mestariteoksia.\nVischer, jonka taidevalimo oli saavuttanut laajan maineen, valmisti sen\nviiden poikansa avulla. Veistoksista ovat huomattavimmat kaksitoista\napostolia. Samassa kirkossa on monen muunkin kuuluisan Nürnbergin\ntaiteilijan käsialaa, kuten Adam Kraftin ja Veit Stossin. Kuorin\nakkunat ovat Hirschvogelin, Saksan etevimmän vanhan lasimaalausmestarin\nsommittelemat. -- Pyhän Laurin kirkko taas, gootilaiseen tyyliin\nrakennettu, on Saksanmaan jaloimpia muistomerkkejä. Kuori ja tornien\nvälinen akkunaruusu varsinkin ovat kuulut. Lasimaalaukset ovat parhaita\nmitä on olemassa. Jalo rakennus on niinikään \"Jumalan äidin kirkko\"\ntorin varressa, edessään Vischerin valmistama kuulu \"Kaunis kaivo\".\nKirkko on sekä ulkoa että sisältä myöhemmin korjattu, palautettu\nkeskiaikaisten maalausten alkuperäinen väriloisto. \"Kaunis kaivo\" on\nlähes parinkymmenen metrin korkuinen, gootilaiseen tyyliin rakennettu\nja koristettu lukuisilla kuvanveistoksilla; siinä ovat Saksanmaan\nseitsemän vaaliruhtinasta, kristikunnan, juutalaisuuden ja pakanuuden\ntärkeimmät sankarit, ynnä Mooses ja profeetat. Vesi valuu kahden hanhen\nsuusta, joita mies kainalossaan kantaa.\n\nNürnbergissä asui ja vaikutti Albrecht Dürer, nerokkain Saksan\nvanhoista taiteilijoista. Pystyssä on yhä vielä se talo, jossa hän asui\nja maalasi. Museoissa on hänen oivallisia taulujaan, piirustuksiaan ja\nkaiverruksiaan, vaikka suurin osa onkin maailmalle hajaantunut. Laurin\nkirkossa on hänen \"Kristuksen syntymää\" esittävä maalauksensa.\nNürnbergin vanhalla hautausmaalla on hänen hautansa ja monen muun\nkuulun ja aikanaan mahtavan kaupunkilaisen hauta. Siellä lepäävät\nmestarilaulaja ja ajattelija Hans Sachs ja puukuvain vuolija Veit\nStoss, muita mainitsematta.\n\nMutta Nürnberg ei ole vain muistojen kaupunki, se yhä elää. Se elää\nkaksinaista elämää, menneisyyden ja nykyisyyden elämää. Kaupungissa on\nkatuja, joilla kulkija lämpöisenä kesäpäivänä, auringon sinisenä\nhelottaessa, luulisi olevansa vanhassa Italiassa. Hän näkee samanlaisia\npilarikäytäväin ympäröimiä pihoja, leveitä kiviportaita, hiljaisia\nsaleja, kauppahuoneita, joitten pimeistä ovista, ristikkoikkunoista,\nmahtavista kellariholveista kostean ilman keralla henkii väkevän\nviinin, oliviöljyn, etelämaan hedelmäin tuoksut. Toiset sisäkaupungin\nvääristä ja ahtaista kaduista kankurineen ja läiskyvine ruoskineen taas\nparemmin johtavat muistoon Nürnbergin vapaakaupunkiaikoja. Melkein joka\ntalolla on historiansa. Vielä on pystyssä Viatiksen, vielä Pellerin\ntalo, joka oli niin komea, että kaupunki kauan odotti, ennenkuin se\npiti itseään kyllin rikkaana, voidakseen sen lunastaa. Muitten vanhain\nkäsityöläistalojen rinnalla pitää yhä vielä suutari Hans Sachsinkin\ntalo puoliaan. Ja Pietari Vischerin talossa työskentelee vielä tänä\npäivänä \"jöljuutari\". Eivätkä ainoastaan elottomat muistomerkit ole\nsäilyneet, Nürnbergissä yhä vielä elävät kuuluisimmat niistä suvuista,\njoilla on sen historiassa sijansa. Kaikki siellä juurtuu\nmainehikkaaseen ja mahtavaan menneisyyteen.\n\nKolmenkymmenen vuoden sota ja monet myöhemmät sodat mursivat Nürnbergin\nmahtavuuden, saivat sen niin suuresti velkaantumaan, että se jo rahan\npuutteessa rupesi myymään vanhoja taideteoksiaan. Niinpä on Pietarhovin\npuutarhassa sieltä ostettu taiteellinen kaivo, jonka jäljennökseen\nnykyinen Nürnberg saa tyytyä. Kun kaupunki v. 1806 yhdistettiin\nBaijeriin, niin oli se siihen määrään rappeutunut, että asukaslukukin\noli vähentynyt vain 27,000 henkeen, velkakuorma sitävastoin kohonnut 10\nmiljonaan guldeniin. Mutta uusissa oloissa kaupunki alkoi nopeaan\nvaurastua, vanha yritteliäisyys virkosi. Ensimäinen veturi, mitä\nSaksassa on milloinkaan kulkenut, juoksi v. 1835 Nürnbergistä\nnaapurikaupunkiin Fürthiin. Muitten teollisuuksien ohella on Nürnberg\nuskollisesti kohottanut uudelleen kunniaan vanhojakin. Siellä on\nvalimoita, joissa useat Saksan etevimmistä kuvapatsaista on valettu,\nsiellä on Faberin lyijykynätehdas, jonka etevät tuotteet ilahduttaisivat\nitse Albrecht Düreriäkin. Korkealle kehittynyt on niinikään rauta- ja\nkoneteollisuus, ynnä kaikenlainen sähköteollisuus. Kaupungin\nolutpanimot vetävät vertoja Münchenin parhaille. Mutta kaupunkipa onkin\nparhaassa humalamaassa ja humalakaupan keskustoja.\n\nNürnbergin muista nähtävyyksistä on mainittava \"Germanilainen museo\",\njonka hajanainen, moniosainen rakennustapa on Helsingin kansallismuseon\nkohtaloihin ratkaisevasti vaikuttanut. Museoon kuuluu melkoinen ryhmä\nrakennuksia, kaikkiaan 80 kokoelmahuonetta, joihin on Saksan kaikista\nääristä kerätty valtakunnan kulturihistoriaa valaisevia esineitä.\nMuistorikas on vanha kuninkaallinen linna kalliollaan, kaupungin\nkorkeimmalla paikalla. Kolmisenkymmentä keisaria on aikanaan loistavine\nseurueineen ajanut tähän linnaan. Linnan pihassa on vielä ikivanha\nlehmus, joka jo Albrecht Dürerin aikana oli vanha. Nürnberg ei tosin\nDürerin aikana ollut varsin suuri kaupunki nykyaikaisella mitalla\nmitattuna. Siinä eli ehkä enintäin 30,000 asukasta (nykyään noin\n300,000 a.). Mutta se oli loistavin esimerkki ilman ruhtinasten\nsuosiota, ilman piispain holhousta, omain kansalaisten kunnon kautta\nkehittyneestä yhteiskunnasta, joka henkisen elämänsä vilkkauden,\nvalistuneen käsityksensä, taiteellisen luomiskykynsä ja teollisen\nkekseliäisyytensä puolesta saattoi kestää vertauksen vaikka minkä muun\nkaupungin kanssa silloisessa sivistysmaailmassa.\n\n\nMainin laakso.\n\nKun Nürnbergistä vähäisen Regnitzin vartta kuljemme Mainin laaksoon,\nniin tulemme mainion olutkaupungin _Erlangenin_ ohi karulta ylämaalta\nerinomaisen hedelmälliseen, lauhkeaan laaksoon, jossa _Bamberg_ on\nensimäinen suurempi kaupunki. Tämä kunnianarvoinen vanha piispakaupunki\ntuomiokirkkoineen on vielä jonkun matkan päässä Mainista, laajain\nhumalatarhain piirittämänä, \"maalaisin\" kaikista Saksanmaan\nkeskikokoisista kaupungeista. Ylempänä on Mainin lähteillä _Bayreuth_,\ntunnettu ulkomailla varsinkin R. Wagnerin oopperain esityksestä --\nsäveltäjä asui siellä ja on sinne huvilaansa \"Wahnfriediin\"\nhaudattunakin. Alempana on rannalla Mainin varrella _Schweinfurt_,\ntunnettu väriteollisuudestaan, vielä sitäkin alempana kauniissa\nympäristössä, viinimäkien piirittämänä vanha piispankaupunki _Würzburg_\n(80,000 a.), jonka kautta kulkee Schwaabin liike Thüringiin.\n\nWürzburgin kauppa olisi vilkkaampikin, ellei Main erinomaisen pitkäin\nmutkainsa vuoksi olisi epäedullinen jokiliikkeelle, vaikka sen juoksu\nmuutoin onkin tasainen. Siitä syystä ei kanavakaan, joka Bambergin ja\nNürnbergin kautta, lähes 90 sulkuporttia käyttäen, kulkee Mainista\nTonavaan, ole voinut kehittää suurta liikettä. Baijerin hallitus aikoi\nkuitenkin kanavan uusia, ehkä oikoa Mainin mutkia ja silloin siitä\ntulee mitä tärkein laivareitti, joka Europan manteren poikki yhdistää\ntoisiinsa Pohjanmeren ja Mustanmeren.\n\n\nYlä-Rheinin laakso.\n\nVuoret, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin laaksoa, eivät\nsisällä arvokkaita mannun aarteita, mutta Saksan kauneimmat metsät\nkasvavat niitten rinteillä. Laajain metsästysmaitten keskelle syntyi\nkeskiajalla luostareita, joista käsin viljelys vähitellen tunkeutui\nmetsäin sisään. Uudisasukkaiden elinkeinona oli vaivalloinen, huonosti\nkannattava maanviljelys ja metsänhakkuu. Vuoriston latvajokia pitkin\nmahtavat vanhat rungot laskettiin alas valtajokiin. Vasta 18:lla\nvuosisadalla kehittyi Schwarzwaldissa väestön yhä lisääntyessä\nmonenlaista teollisuutta, joka varsinkin 19:lla vuosisadalla oli\nvilkkaimmillaan. Schwarzwaldin pohjoispäässä on _Pforzheim_\njalokivi- ja kultasepänliikkeen keskusta, kaupungista nämä teollisuudet\novat levinneet läheisiin maalaiskyliinkin. Keski-Schwarzwaldissa\nkukoistaa _Furtwangenin_ luona kuulu kelloseppäteollisuus. Korkeammalla\nvuoristossa, Feldbergin ympäristössä, harjotetaan kylissä\nharjateollisuutta. Wutachin ja Wiesen etelää kohti aukeneviin\nlaaksoihin on kutomateollisuus, etenkin puuvillaa kutominen\ntunkeutunut. Mutta kaikki nämä teollisuuskeskustat ovat vain aukioita\nlaajoissa metsäalueissa. Metsän raikas hengähdys ulottuu aina Rheinin\nlaakson taajaan asuttujen viljelysseutujen reunaan, jossa\nhedelmällisillä, lössmullan peittämillä mäkilöillä viinitarhat,\nhedelmäpuistot, tupakkavainiot piirittävät teollisuuden elähyttämiä\nkyliä. Tämän vuoriston välillä, jossa asutus on erittäin taaja ja maa\npieniin palstoihin jaettu, ja Rheinin välillä on kosteata niittymaata,\njoka siellä täällä helposti suottuisi, elleivät asukkaat väsymättömänä\nuutteruudella sitä estäisi ja pitäisi maata kasvukunnossa. Mutta\nnäitten niittymaitten ja Rheinin välillä on leveähkö vyöhyke\nsoramaitakin, joilla on melkoisia metsiä. Samanlainen on laakson\nmuodostus valtajoen länsipuolella. Vuolaana, melkoisesti laskien, Rhein\nrientää tämän lakeuden kautta pohjoista kohti. Suurien perkkaustöitten\nkautta on se uomaansa vihdoinkin sidottu, mutta laivaliike yhä vielä\nkulkee mieluummin kanavia, jotka sen rantoja seurailevat.\n\nYlä-Rheinin laakso on Saksanmaan viljelyksen vanhin seutu. Roomalaiset\nsaapuivat sinne ensiksi \"Burgundin portin\" kautta, joka erottaa Vogesit\nPoimu-Jurasta. Portin edustalle syntyi _Colonia Raurica_, Baselin\nensimäinen edeltäjä. Kun sitten Rheinistä tuli Rooman valtakunnan raja,\nniin syntyi sen vasemmalle rannalle lukuisia sotilasleirejä ja näitten\nympärille kaupungeita. Tärkein niistä oli _Mogontiacum_, nykyinen\n_Mainz_, vastapäätä Mainin suistamoa. Illin suuhun taas syntyi\n_Argentoratum_, josta myöhemmin kehittyi _Strassburg_. Nämä kaupungit\npysyivät kauan Ylä-Rheinin laakson tärkeimpinä. Vasta sitten kun Basel\nerosi ja liittyi Sveitsiin, syntyi Elsassiin _Mülhausen_, joka nykyään\non maakunnan tärkein teollisuuskaupunki. Rheinin oikealla rannalla\nkaupungit sitävastoin syntyivät kauemmaksi joesta, vuoriston juurelle,\njossa niitä, Roomalaisten anastettua tämänkin rannan, yhdisti kuulu\nVuoritie. Vuoriston ja alangon rajalle syntyi etelässä _Freiburg_\n(Breisgaun Freiburg, maakunnan nimen mukaan, erotukseksi Saksin\nFreiburgista), _Heidelberg_ Neckarin rannalle ja Mainin rannalle\n_Mainin Frankfurt_. Nämä mainitut ja monet muut vanhat keskustat\nRheinin rannalla olivat keskiajalla tärkeitä kaupungeita, mutta uuden\najan alkupuolella koko tämä ihana laakso joutui kamalan kohtalon\nalaiseksi, kun Ludwig XIV sen vallotti, järjestelmällisesti hävitti\nkaupungit ja asutukset ja yhdisti laakson länsipuoliskon Ranskaan. Kun\nElsass viime vuosisadan jälkipuoliskolla uudelleen liitettiin Saksaan,\nniin sille alkoi uusi kehityksen aika.\n\nRuhtinaitten mielijohteista ovat Badin pääkaupunki _Karlsruhe_ ja\nHessin pääkaupunki _Darmstadt_ syntyneet hedelmättömiin ympäristöihin,\njoilla ei ole edes liikkeen edellytyksiä. Viime vuosisadan kuluessa on\nYlä-Rheinin laaksoon kasvanut monta uuttakin tärkeätä keskustaa, kuten\nRheinin Pfalziin _Mannheimin_ ja _Ludwigshafenin_ oivallisesti\nmenestyvät satamakaupungit ja Taunuksen rinteille _Wiesbadenin_ vilkas\nkylpypaikka.\n\n_Mülhausen_ (100,000 a.) on Rheiniä ja Rhônea yhdistävän kanavan\nvarrella, jonka Ranskalaiset aikanaan rakensivat. Mülhausen on koko\nKeski-Europan tärkein puuvillakutomakeskusta. Badin puolella oleva\n_Freiburg_ on ihanassa ympäristössään vuoriston liepeellä kehittynyt\nerittäin vilkkaaksi kaupungiksi. Freiburgin yliopisto on Saksan\nparhaita. Elsassin puolella on sitä vastoin vanha _Colmar_ jäänyt\ntakapajulle.\n\nYlä-Rheinin laakson luonnollinen keskusta on vanha _Strassburg_,\nmaineessa varsinkin tuomiokirkostaan, joka on gootilaisen\nrakennustaiteen ylevimpiä muistomerkkejä, vaikka se ei olekaan yhtä\nyhtenäinen tyyliltään kuin Kölnin tuomiokirkko, vaan yhdistää monenkin\neri aikakauden makusuuntia eri osissaan. Näitä mahtavia temppeleitä\nrakennettiin niin monia aikoja, vuosisatoja, että rakennustaide ennätti\nrakennusajalla moneen kertaan muuttua ja moni tyylisuunta painaa\nrakennuksen leimansa. Tornit useimmiten jäivät keskeneräisiksi. Niinpä\nStrassburgin tuomiokirkossa vain toinen torni on valmis. Saksan-Ranskan\nsodassa kirkko v. 1870 kärsi melkoisia vaurioita pommituksen kautta;\nnämä on, mikäli mahdollista, korjattu. Mutta Strassburgin vanha arkisto\njoutui samalla tulen uhriksi, ja sitä vahinkoa on mahdoton korvata.\nStrassburg oli keskiajalla mahtava valtakunnankaupunki; jo silloin ja\nmyöhemminkin se myös oli tärkeä yliopistokaupunki.\n\nVähän pohjoisempana on Rheinin oikealla puolella, Schwarzwaldin\njuurella, erinomaisen ihanassa seudussa, vanhastaan kuulu kylpypaikka\n_Baden-Baden_, joka varsinkin oli ennen sekä saksalaisen että\nulkomaalaisen ylhäisön yhtymäpaikka, täynnään loisteliasta elämää,\nkaikenlaisia huvituksia. Jo Roomalaisten aikana Baden-Badenin\nterveysvedet olivat kunniassa. Paitsi palatsimaista rakennustapaansa,\nlukuisia huviloitaan, on kaupungilla verraton ympäristökin, ihanat\ntammi-, pyökki- ja jalavametsät, mäet ja kalliot, joilla Badin\nruhtinaitten perhelinnan rauniot kohoovat, taustana Schwarzwaldin tumma\njalokuusirintama.\n\nV. 1715 eräs Badin maakreiveistä, vanhan pääkaupunkinsa asukkaihin\nsuuttuneena, rakensi hovilinnansa suureen mäntymetsään ja piirsi tästä\nsäteen tavoin katusuuntia joka puolelle, ja sen yksinkertaisen\nsuunnitelman mukaan siihen syntyikin kaupunki, nykyinen _Karlsruhe_.\nVirastojen, valtion rakennuksien ja rautateitten yhtymisen kautta\nsiitä syntyi melkoinen suurkaupunki, liikepaikka, vieläpä\nteollisuuskeskustakin, jossa on joukon toistasataatuhatta asukasta.\n\nIhanassa Pfalzissa Rheinin rannat kohoavat ja asuntakeskustat\nlähestyvät joen äyräille. Ikivanhat valtakunnankaupungit\n_Speyer_ ja _Worms_, joitten tuomiokirkot ovat Saksan vanhimpia\nrakennusmuistomerkkejä, eivät ole voineet kokonaan elpyä siitä\nhävityksestä, jonka alaisiksi ne joutuivat Ludwig XIV:nen käskystä, ja\njoka inhottavine julmuuksineen vielä tänä päivänä kirvelee Saksalaisten\nrinnassa. Mutta sangen vanhanmallisia ja muistorikkaita kaupungeita\nne ovat. Niihin liittyvät Saksalaisten vanhimmat sankaritarut,\nNiebelungien satukuvat. Speyerin tuomiokirkkoon haudattiin\nsaksalais-roomalaiset keisarit. Mutta näitten molempien kaupunkien\nvälillä on _Mannheim_, Neckarin suulla, noussut häviöstään ja\nyhdessä vastapäätä olevan _Ludwigshafenin_ kanssa kehittynyt\nEtelä-Saksan tärkeimmäksi liikekeskustaksi. Molemmissa ja varsinkin\nLudwigshafenissa, joka on Baijerin alueella, on erinomaisen vilkas\nteollisuus; siellä muun muassa ovat Lanzin maanviljelyskonetehtaat,\njoissa työskentelee lähes 4,000 työmiestä. Kummallakin kaupungilla on\nsuurenmoinen satama. Rheinin uoma on saatu niin perkatuksi, että\npienemmät merilaivat voivat nousta jokea pitkin tänne saakka.\nTavaranvaihto on kasvanut valtaavaksi, kaupungeissa on yhteensä jo\nlähes neljännes miljonaa asukasta. Valtameren takaiset tavarat\nenimmäkseen Rotterdamissa siirretään merilaivoista kuorma-aluksiin,\njoita hinaajat kuljettavat ylämaahan. Ja niin on täällä Ylä-Saksan\nsydämessä eräs valtakunnan vilkkaimmista satamista. Mannheimiin\nsaapuvat Amerikan vilja, Venäjän paloöljy, Ruhrin alueen hiilet,\nkulkeakseen edelleen kautta Etelä-Saksan toisilla kulkuneuvoilla, osa\nrautateitse, osa pienemmillä kanava-aluksilla.\n\nNämä molemmat kaupungit ovat kokonaan uuden ajan luomia. Mutta jos\nNeckaria nousemme ylemmäksi, Odenwaldin juurelle, niin kohtaamme\nkaupungin, joka raunioineen, vaiheineen on Saksan sekä muistorikkaimpia\nettä kauneimpia. Se kaupunki on _Heidelberg_, jonka komean linnan\nRanskalaiset hävittivät, jättäen vain perustuksia ja yksinäisiä\nseiniä. Heidelbergiä sanotaan lauhkean ilmanalansa, etelämaisen\nkasvullisuutensa, kauniitten näköalainsa vuoksi Saksanmaan ihanimmaksi\nmaaseutukaupungiksi. Siellä on tunnettu vanha yliopisto. Heidelbergin\nlinna oli ennen hävitystään Saksanmaan kaunein ruhtinaallinen linna,\njonka verraksi ei vielä tänä päivänäkään ainoakaan toinen linna ole\nkohonnut. Raunioinakin se on kaunein, laajin ja melkein asemansakin\npuolesta ihanin maan kaikista raunioista, yhä vielä Saksalaisten\nylpeys, heidän \"Alhambransa\".\n\nHessin pääkaupunki _Darmstadt_ on, samoin kuin Karlsruhekin,\nruhtinasten keinotekoinen luoma, mutta rautatieverkon solmukohtana\non sekin ottanut menestyäkseen, niin että se nyt on melkoinen\nteollisuus- ja liikekeskusta (noin 80,000 a.). Tärkeämpi on yhä\nvieläkin toinen Hessin suurista kaupungeista, vanha _Mainz_, siinä\nmissä Main laskee Rheiniin. Jo Roomalaiset oivalsivat paikan tärkeyden,\nsiitä kun voitiin vesitietä lähettää sotaväkeä ja sotatarpeita kolmelle\nsuunnalle. He rakensivat Mainzin paikalle linnotetun leirin, joka\nsitten oli heidän tärkeimpiä tukikohtiaan taistelussa keltiläisiä ja\ngermanilaisia kansoja vastaan. Mainzista käsin rakennettiin alamaahan\npitkin Rheinin rantoja linnoja ja asemia aina Batavien maahan, Rheinin\nsuistamoon saakka, ja useat Rheinin nykyisistä kaupungeista ovat näistä\naluista vähitellen kehittyneet. Myöhemmin, kun Roomalaisten valta\nsortui ja germanit tulivat Rheinin vasemmallekin rannalle, ei Mainz\nenää ollut linnotuksena yhtä tärkeä kuin ennen, mutta sen sijaan alkoi\nsiitä tulla yhä tärkeämpi kaupan ja liikkeen keskusta. Mainz vähitellen\nvoimistui vapaaksi valtakunnankaupungiksi, jonka porvaristo harjotti\nvilkasta laivaliikettä. Jo sitä ennen siitä tuli kirkollinen\npääkaupunki; Mainzin arkkipiispa hallitsi melkein puolta Saksaa.\nJohtavan kirkollisen asemansa vuoksi sitä ruvettiin sanomaan\n\"Kultaiseksi Mainziksi\". Uudella ajalla Mainzista jälleen tuli\nlinnotus. Se on nykyään, yhdessä Strassburgin ja Metzin kanssa,\nLänsi-Saksan lujimpia asepaikkoja. Mainzissa keksi Gutenberg\nkirjapainotaidon, siellä painettiin ensimäiset kirjat.\n\nMainz on nykyään vilkas satama- ja kauppakaupunki (n. 90,000 asukasta),\nvaikka se onkin menettänyt koko joukon liikkeestään, senjälkeen kuin\nmerilaivaliike joenperkkausten kautta ulotettiin Mannheimiin ja Mainin\nFrankfurtiin saakka. Sataman pääosa on Rheinin itärannalla\n\"Kustavinlinnassa\", paikassa, johon Kustaa II Adolf Kolmenkymmenen\nvuoden sodan aikana rakennutti linnotuksen. Mainz on Rheinin rantueen\nkauneimpia kaupunkeja; sielläkin yhtyvät somasti vanha ja uusi aika.\nKaupungin keskiosa on yhä vanhanaikainen; piirtehikäs uusi kaupunki\ntaas, joka on sen ympärille syntynyt, komeasti ja ilmavasti rakennettu.\nIkivanha tuomiokirkko on nykyisessä muodossaan 13:nnen ja 14:nnen\nvuosisadan työtä. Mainzin ympäristö on yhtenä hedelmäpuistona ja\nviinimäkenä, taajaan asuttua seutua, joka on iloista sekä asukkaittensa\nmielialan että maisemien kauneuden vuoksi.\n\nLähellä Mainzia on Rheinin toisella puolella, Taunuksen suojaisilla\nrinteillä _Wiesbaden_, joka Mainzin kanssa kilpailee sekä maineen että\nvanhuuden puolesta ja väkiluvun puolesta on sen jo voittanutkin (lähes\n100,000 a.). Wiesbaden on Saksan suosituin kylpypaikka, Saksan\nkansainvälisin kaupunki, sillä sinne saapuu terveyttään etsimään paljon\nulkomaalaisiakin Europan kaikista maista. Kaupunki on täynnään\nhuviloita ja palatseja, ja yhtenä kukkeana puutarhana on maaseutu tästä\nFrankfurtiin saakka.\n\n\nMainin Frankfurt.\n\nFrankfurt on Saksan elinvoimaisimpia kaupungeita. Elinvoimastaan on sen\nensi sijassa kiittäminen oivallisia liikkeitään. Frankfurtiin saakka\nuivat nykyään Rheinin suuremmat laivat. Hessin syvännettä pitkin kulkee\nsieltä Lounais-Saksan paras rautatiesuunta Pohjois-Saksaan. Frankfurtin\nrautatieasema on Saksan suurimpia; siihen yhtyy kahdeksan valtalinjaa.\nFrankfurt, joka vanhastaan on Saksan rahakkaimpia kaupungeita,\non nykyään suurimpiakin, kun esikaupungit on siihen liitetty\n(n. 325,000 a.).\n\nVaikka Frankfurt nykyään on ensi sijassa vilkas uudenaikainen\nsuurkaupunki, niin on se siitä huolimatta Saksan historiallisimpia\nkaupungeita. Sen perusti jo Kaarlo Suuri aikanaan, lähtiessään\nSaksilaisia kukistamaan, koska kaupungin kohdalla on mukava kaalamo\nMainin poikki. Neljännellätoista vuosisadalla Frankfurt määrättiin\nSaksan keisarien vaalipaikaksi ja paria vuosisataa myöhemmin\nkruunauspaikaksikin. Viime vuosisadalla siellä istuivat, ennen nykyisen\nvaltakunnan perustamista, liittokuntapäivät. V. 1866 Frankfurt menetti\nvanhat valtakunnankaupunkioikeutensa ja yhdistettiin Preussiin.\n\nFrankfurtin messut olivat keskiajalla Saksan kaupan keskus, niihin\nsaapui tavaraa, ostajia ja myyjiä monesta Europan maasta. Sveitsiläisiä\nja italialaisia tuli Rheiniä pitkin ylhäältä, hollantilaisia alhaalta\npäin, ranskalaiset kauppiaat tulivat Metzin ja Belfortin kautta, Mainia\npitkin taas Nürnbergin puoli, Hessin syvänteen kautta Weserin maa ja\nkoko Luoteis-Saksa. Tavaraa karttui niin monenlaista, että Ranskan\nkuningaskin kiitteli Frankfurtia maailman melkeimpä mainioimmaksi\nkauppapaikaksi. Vielä v. 1577 kaupungin raati mainitsi Saksan\nkeisarille, että yksi Nürnbergin kauppias oli tuonut enemmän kuin 1,000\nkappaletta tavaraa ja että monet italialaiset heidän messuillaan\nmaksoivat monta tynnöriä kultaa sametista ja silkistä. Siitä syystä\nFrankfurtista ja aikaisin kehittyi Saksan tärkein rahakaupunkikin,\nsinne kokoontuivat juutalaiset, vaikka heidän aina 18:nnen vuosisadan\nlopulle täytyi asua omassa ahtaassa kaupunginosassaan, jonka portit\nillalla visusti suljettiin. Frankfurtista ovat kotoisin Rotschildit ja\nmonet muut Saksan mahtavimmista rahamiehistä.\n\nElämä Frankfurtin messuilla oli mitä vilkkainta. Ei ainoastaan kauppaa\nsiellä tehty, kaikenlaisia uutuuksia tuotiin sinne nähtäviksi ja\nkuultaviksi, siellä oli tarjona kilpalaulantoa ja soitantoa,\nmiekkailua, pelipaikkoja, kaikenlaisia kisoja ja kummia maailman eri\nosista. V. 1450 siellä nähtiin ensimäinen strutsi, v. 1480 elefantti,\nv. 1532 pelikani, v. 1545 nuoralla tanssijat ensi kerran näyttivät\nyleisölle temppujaan, jotka huomattiin niin merkillisiksi, että\nkaupungin raati sen komelianteille todisti erityisellä päätöksellä.\nVielä Göthen aikana ratsasti kaupungin ratsuväki ennen messun alkamista\nkaupungin porteille, saatellakseen vieraat kauppiaat, vanhaa tapaa\nnoudattaen, turvallisesti kaupungin läpi majataloihin. Kaikenlaisia\nmuita vanhoja markkinatapoja oli säilynyt. Kuudennellatoista\nvuosisadalla Frankfurtin messut alkoivat menettää merkitystään, kun\nPuola, Böhmi ja Preussi alkoivat tehdä kauppansa lähempänä, Leipzigissä\nja Oderin Frankfurtissa, joka oli Mainin Frankfurtista perustettu.\nMutta vielä tänä päivänäkin ovat kevätmarkkinat vilkkaat ja ostajia ja\nmyyjiä saapuu läheltä ja kaukaa. Rahakaupan alalla Frankfurt on\nsäilyttänyt vanhan valtansa, se on yhä Saksan tärkein pörssikaupunki,\njopa koko Europan tärkeimpiä rahapaikkoja.\n\nPerinpohjin on kaupungin ulkomuoto muuttunut. Suotta siellä enää hakee\nvanhoja torneja, muureja ja portteja, jotka ennen aikaan niin kauas\nnäkyivät. Yksi ainoa torni on jätetty muinaismuistoksi, entisten\nmuurien sijalla kiertää kaupunkia nykyään komeat varjoisat puistokujat.\nVanhan kaupunginosan läpi on avattu uusia leveitä katuja, vanhat talot\nenimmäkseen revitty, uudenaikaisia palatseja rakennettu niitten sijaan.\nMutta on vielä jäänyt joku vanhakin rakennus. Göthen synnyintalo on\nsäilytetty samassa kunnossa, kuin se oli runoilijan aikana. Vanhoista\njulkisista rakennuksista on kuuluin tuomiokirkko, jossa keisarit\nkruunattiin, sekä vanhanaikainen raatihuone, \"Der Römer\", joka sisältää\nmonenlaisia muistoja Frankfurtin valtiollisilta mahtiajoilta.\n\nMaaseutu Frankfurtin ympärillä ei ole niin luonnonihanaa, kuin monen\nmuun kaupungin piirissä. Se on matalahkoa mäkimaata, mutta sitä suosii\nsama lauhkea ilmasto, kuin koko \"Rheingauta\", se on oivallisesti\nviljeltyä, täynnään vilkkaita kyliä. Eikä Taunus ihanine metsineen ole\nFrankfurtistakaan kaukana.\n\nLähellä Frankfurtia on kaksi pienempää tärkeätä teollisuuskaupunkia,\n_Offenbach_, joka hienojen nahkateosten alalla on Saksan ensimäinen\nkaupunki, ja _Hanau_, jossa jalokiviteollisuus on ylinnä.\n\nLyhyellä matkalla, Offenbachin ja Biberichin välillä, asuu tässä\nSaksanmaan puutarhassa 600 neliökilometrin alalla 660,000 ihmistä.\nTämän seudun viljelty ulkonäkö on sitä elävämpi, kun se Mainin\neteläpuolella äkkiä päättyy petäjäkankaihin.\n\n\n\n\nLänsi-Saksan kaupungeita ja teollisuusalueita.\n\n\nHardtin vuoriston länsirinteillä on Lothringin ihana maakunta, jonka\nväestö suureksi osaksi on ranskalaista. Läntisen rajan turvaaminen sai\nSaksan vallanpitäjät v. 1871 riistämään Ranskalta tämän osan sen\nkansallisesta alueesta, sillä anastetussa maassa on Moselin rannalla\n_Metz_, nykyisen Saksan tärkein linnotus. Kaupunki itse, jossa on\nkaunis gootilainen tuomiokirkko, on osaksi saksalaistunut melkoisen\nlinnaväkensä kautta, mutta maaseutu on ranskalaista.\n\nMoselin syrjäjoen Saarin laakso on mitä tuotteliain teollisuuskeskusta.\nSen perustuksena on melkoinen kivihiilialue, mutta monta muutakin\nteollisuutta siellä kukoistaa. Seudun tärkein kaupunki on _Saarbrücken_\n(30,000 a.), kivihiilikaupan ja melkoisen rautateollisuuden keskusta.\nKaupunki on saanut nimensä sillasta, jonka Roomalaiset rakensivat\nSaarin poikki.\n\nAlempana on Moselin varrella _Trier_, joka Roomalaisten aikana oli\nnäiden maiden tärkein kaupunki (_Augusta Trevirorum_), jopa komein\nkaikista Alppien pohjoispuolella olleista kaupungeista, \"Gallian\nRooma\". Trierissä onkin enemmän kuin missään muualla Saksassa säilynyt\nroomalaisajan rakennuksia. Kaupunki on väljässä, ihanassa laaksossa,\nRheinin liuskevuorien liepeillä, saksalaisen ja ranskalaisen asutuksen\nrajalla. Merkillisin Trierin rakennuksista on uljas, kirjohiekkurista\nrakennettu roomalainen \"Musta portti\" (_Porta nigra_), joka jo muutamia\nvuosisatoja takaperin kokonaan kaivettiin esiin raunioittensa alta. Se\noli roomalaisajalla linnotus. Yhdennellätoista vuosisadalla se\nmuutettiin kirkoksi. Trierissä on vielä melkoisia raunioita\nroomalaisista kylpylaitoksista. Viinitarhat ympäröivät keisari\nTrajanuksen rakennuttamaa amfiteatteria. Trierin vanhan \"basilikan\"\nrakennutti jo keisari Konstantinos Suuri kristilliseksi kirkoksi.\nMyöhemmin se on ollut linnana, piispan palatsina, kasarmina, ja vihdoin\nkorjattu evankeliseksi kirkoksi. Vanha tuomiokirkko, joka alkuaan oli\nroomalainen rakennus, on sekin aikain kuluessa joutunut monenlaisten\nkorjausten ja lisäysten alaiseksi, ja kaikki nämä muutokset näkyvät\nrakennustavassakin. Kaupungin ympäristö on täynnään Rooman aikuisia\nmuistoja. Mutta Trieripä olikin silloin nykyistään kolmea kertaa\nlaajempi. (Nykyään n. 50,000 a.) \"Nämä romantiset seudut ovat\", lausuu\neräs saksalainen kirjailija, \"maassamme ainoat, joissa entisyys saattaa\nnykyisyyden varjoon, joissa vanhoin aikain kultuuri epäilemättä oli\nmeidän aikamme kultuuria etevämpi, eikä suotta runoilija Ausonius\nverrannut näitä rakennuksia aikansa jaloimpiin.\"\n\nSiinä missä Rhein tunkeutuu Liuskevuoriston sisään, missä sen komea\nrotkolaakso alkaa, on Nahe nimisen pienen syrjäjoen suulla _Bingen_,\nvanha pienehkö kaupunki, joka asemansa vuoksi on suosituimpia\nmatkailijapaikkoja. Roomalainen sotapäällikkö Drusus rakensi Bingenin\nkohdalle linnan, jonka raunioita vielä on jäljellä, ja Nahen poikki\nsillan, joka on pari vuosituhatta palvellut. Rheinissä oli ennen\nBingenin kohdalla kosken tapainen porras, joka oli laivakululle\nvaarallinen, mutta se on nyt melkein kokonaan pois louhittu. Vastapäätä\non Rheinin toisella rannalla Niederwaldin muistopatsas, nykyisen Saksan\nkansallisin ja suurenmoisinkin muistomerkki.\n\n\nNiederwaldin kansallismuistopatsas.\n\n\"Suuria tapauksia ja tärkeitä keksinnöitä ylistävät Gutenbergin\nmuistopatsaat Mainzissa, Strassburgissa ja Frankfurtissa, Lutherin\nmuistopatsaat Leipzigissä ja Eisenachissa. Kreutzbergille lähellä\nBerliniä pystytetty muistopatsas johdattaa mieleen 19:nnen vuosisadan\nensimäisiä vapaudentaisteluita, Regensburgin luona Walhalla-temppeli\nnousevaa saksalaisuutta, Münchenissä 'Bavaria' baijerilaisuutta. Suuren\nvaaliruhtinaan muistopatsaat Berlinissä ja Kielissä, Fredrik Suuren\npatsaat Berlinissä ja Breslaussa, Fredrik Wilhelm III:nnen samoissa\nkaupungeissa, Keisari Wilhelm I:sen Berlinissä, Koblenzissa ja monessa\nmuussa kaupungissa, ruhtinas Bismarckin patsaat Berlinissä ja jos miten\nmonessa muussa paikassa, ne johtavat mieleen Preussin mainehikkaita\nsuurtöitä. Schillerin ja Göthen muistopatsaat Weimarissa, Humboldt\nveljesten Berlinissä, Kantin Königsbergissä ja monen monet muut on\npystytetty runoilijain, tutkijain ja ajattelijain ylistykseksi.\nTeutoburgin metsässä Grotebergillä muistuttaa mahtava Hermannin patsas\nSaksan kansan ensimäisiä herääviä yhteyden ja vapauden tunteita,\nKiffhäuserillä kohoova mahtava muistorakennus Saksan kansan yhteyden\ntoteutumista, monet muut niitä valtaavia taisteluita, jotka ovat tähän\nyhteyteen johtaneet. Mutta ennen kaikkia muita puhuu Niederwaldin\n'Germania' saksalaiselle hänen isänmaansa yhdistymisestä. Se on\njokaiselle saksalaiselle pyhitetty paikka. Tämä muistomerkki lausuu\njulki vuosituhantisen taistelun voitontunteen, vahvan luottamuksen\ntulevaisuuteen. Sitä varten on sen paikaksi valittukin Rheinin ranta,\nsaksalaisen historian vanhin maa. Vastapäätä Niederwaldia lähtivät v.\n1870 ensimäiset joukot liikkeelle Ranskaa vastaan, sinne saapui\nensimäisten taisteluitten jälkeen haavotettujen murheellinen joukko.\nMutta ennen kaikkia on tämä muistomerkki kokoomushuuto koko Saksan\nkansalle. Se kuvaa 'Rheinin vartijoita' (Die Wacht am Rhein), se\nmuistuttaa kaikille saksalaisille, että heidän tulee hätäpäivän päälle\nsaadessa ponnistaa kaikki voimansa, estääkseen vihollista enää\npääsemästä heidän maataan pilkkomaan, riistämään Saksalta jaloa\nRheiniä.\"\n\nKun Mainzista käsin noustaan virtaa pitkin, niin näkyy Germanian\nkeisarikruunua pitävä käsi ja hulmuavat hiukset jo pitkän matkan päähän\noikeanpuolisen rannan äyräältä. Kun sitten Rüdesheimistä noustaan\näyräälle, niin muistopatsas ajaksi katoo, ilmestyäkseen sitä\näkillisemmin vaeltajan eteen, kun hän tammimetsän poikki kuljettuaan\nalkaa sitä lähestyä. Se tenhoo mielen sekä kookkaalla mahtavuudellaan,\nettä muotojensa, ympäristönsä runollisen kauneuden kautta. Ylhäälle\npatsaan luo näkyy laajalta Rheinin laaksoa, näkyy viinamäkiä, vanhoja\nkaupungeita ja linnoja, paikkoja, joista jokaisella on tuhatvuotinen\nhistoriansa, mutta joita lauhkea ilmasto ainiaan verhoo kukkeimpaan\nvihantaan vaippaansa.\n\nJalustan juureen on kuvattu Rhein-vanhus ja nuori Mosel, jolle Rhein\nantaa vartijatorven, muistuttaen sille, että sen vuoro on nyt hälyttää\nkansa hädän tullen, koska maan raja nyt on siirtynyt Moselin rannoille.\nVähän erillään on jalustan kulmilla kaksi vertauskuvallista henkilöä,\ntoisella puolella \"Sota\", toisella \"Rauha\". Edellinen on Saksan\nsotilasyhdistyksien lahjottama, jälkimäisen ovat pystyttäneet koulut ja\nylioppilaat. \"Sota\" on nuorukainen, joka toisessa kädessään pitää\nsotaluikkua ja puhaltaa raikuvaa hälytysmerkkiä, toisessa paljastettua\nmiekkaa, \"Rauhaa\" esittää lempeä neito, oikeassa kädessään rauhan\nlehvä. \"Sodan\" miekka on päälle 4 metriä pitkä. Näitten molempien\nsiivekkäitten kuvapatsaitten välillä on muistopatsaan pääreliefi,\n\"Rheinin vartijajoukko\": Keskellä näkyy iäkäs keisari Wilhelm I hevosen\nselässä, ympärillään Saksan kaupunkien liput. Hänen seurueessaan ovat\n1870-71 vuoden sodan johtajat, ruhtinaat, valtiomiehet, kaikkiaan pari\nsataa henkilöä, useimmat luonnollisessa koossa ja niin tarkkaan\nkuvattuna, että he ovat tunnettavat. Reliefin molemmissa päissä on\nkuvattuna, toisessa ensimäiset taistelut, toisessa saksalaisten\narmeijain voittokulku. Veistokseen alla on runo:\n\n    \"Lieb' Vaterland, magst ruhig sein,\n    Fest steht und treu die Wacht am Rhein.\"\n\n(Isänmaa armas, huoleti ollos, vahva on ja uskollinen vartijajoukkosi\nRheinin rannalla).\n\nReliefin päällä on kotka, siivet levällään, kahden puolen Saksan\nsuurempien valtioitten vaakunat. Jalustan sivuilla on muita reliefejä,\ntoisella puolella \"Sotilaan jäähyväiset\", toisella \"Sotilaan kotia\npaluu\". Edellisessä näemme Alppimaisemassa nuoren ratsumiehen, joka\nlausuu jäähyväiset äidilleen ja vanhalle isälleen. Vieressä näkyy\ntoinen ryhmä, sulho hyvästelemässä lemmittyään. Monen monet jäähyväiset\nsiihen sotaan lähdettäissä lausuttiin -- ainiaaksi. Vielä näemme\nmaanpuolustusmiehen Pohjanmeren rannalta, purjehtijan ja kalastajan,\njoka jättää verkkonsa ja pyydyksensä. Kuninkaan kutsua noudattaen hän\neroo vaimostaan ja lapsistaan ja rientää rajalle. \"Kotia paluu\" huokuu\nsyvää vakavuutta jälleen näkemisen ilon ohella. Liian valtaavat ovat\nolleet ne kamppailut, joissa sotilas on mukana ollut, liian monta on\ntaistelutanterelle jäänyt, että hän voisi antautua kevyeen iloon.\nLaakeri- ja tammiseppelettä kantaen kotolaiset rientävät palaavia\nvastaan. Ryhmän keskellä on haavotettu maanpuolustaja, jota vaimo,\ntytär ja pojat kilvan tervehtivät hellällä riemulla. Koko\ntaideteoksesta puhuu sama ajatus: \"Se oli taistelu isänmaan ja\nkotilieden puolesta.\" Ja syvän vaikutuksen muistopatsas jättääkin\nkatsojaan.\n\nMutta kaikkia näitä reliefejä ylempänä seisoo jalustalla voitokas\n\"Germania\", otsa tammenlehvillä koristettuna, oikeassa kädessään\nlaakereilla kiedottu keisarikruunu, sodan kautta saavutetun kansallisen\nyhteyden tunnusmerkki. Ylevyyteen, vakavuuteen ja innostukseen yhtyy\nimmen kasvoissa hempeä naisellisuus, sielun jalous. Kasvot ovat\ntäyteläät, germanilaisen naissulon ylevin ilmaus. Tuulessa liehuvat\nimmen runsaat kauniit hiukset.\n\nTämän Saksan muistopatsaista kuvarikkaimman ja kauneimman on muovaillut\nkuvanveistäjä Schilling. Monessa valimossa eri osassa maata sen\nosakuvat valmistettiin. Kaikkialta Saksasta oli saapunut juhlivaa\nyleisöä sitä vihkimään, muitten etupäässä vanha keisari Wilhelm.\nMuistopatsas paljastettiin 28 p. syysk. 1883.\n\nRheinin ihana rotkolaakso on täynnään vanhoja pieniä kaupungeita ja\nlinnanraunioita, mutta tilan ahtauden vuoksi ei tällä välillä mikään\nole päässyt suureksi kasvamaan. Ainainen liike kulkee virtaa ylös ja\nalas, eikä ainoastaan virralla, vaan molemmilla rannoillakin, joilla\nrautatiet leikkelevät jokeen pistäviä nokkia ja ovat melkoisesti\nmaisemia rumentaneet. Vanhain kirkontornien ohi tuikuttaa laaksoista\nilmaan lukuisia tehtaanpiippuja, eivätkä nekään maiseman suloa lisää.\nPaljon on tämä ylistetty väli teollisuuden ja höyryliikkeen\nvaikutuksesta menettänyt romantisesta kauneudestaan, mutta siitä\nhuolimatta lukemattomat matkailijat yhä sen kulkevat, ja milloin sattuu\nsavuton aamu, tyyni rauhallinen ilta, on Rhein yhä vieläkin lumoavan\nkaunis.\n\nSiinä missä Mosel laskee Rheiniin, on _Koblenzin_ vanha kaupunki\n(Roomalaisten _Confluentes_, joka merkitsee jokien yhtymää). Koblenz on\nvahva linnotus ja tärkeä liikepaikka, koska siitä avautuu Moselin\nlaaksoa pitkin tie ylimaahan ja vähän ylempänä Lahnin laaksoa pitkin\nura vastaisen rannikon ylämaihin (50,000 a.).\n\nMutta ainoastaan jokien laaksot ovat näillä seuduin varakkaat ja\ntaajaan asutut. Ylämaissa, heti äyräiden päälläkin, on asutus laajalti\nköyhää ja harvalukuista. Lahnin laaksossa on Ems tunnettu kylpypaikka.\nAlempana on Rheinin rannalla Bonn (noin 55,000 a.) roomalaisajan\nkaupunki sekin, nykyään yliopistokaupunki. Vielä jonkun verran\nalempana, siinä missä Rheinin laakso laajenee Pohjois-Saksan alangon\nlounaiseksi pohjukaksi, on vanha kuulu Köln, Saksan muistorikkaimpia\nkaupunkeja, sen kauneimman rakennustaiteellisen muistomerkin omistaja.\n\n\nKöln.\n\nKöln (_Colonia Agrippina_) oli roomalaisajalla melkoinen sotilasleiri\nja kaupunki. Sen vanhoista torneista on vielä muuan säilynyt. Vitellius\nhuudettiin Kölnissä keisariksi, Trajanus sai sinne kutsun saapua\nmaailmanvaltakuntaa hallitsemaan. Erinomaisen vilkkaan kauppansa kautta\nKöln keskiajan loppupuolella oli varttunut Saksanmaan suurimmaksi\nkaupungiksi. Oltuaan kauan piispain vallan alla Köln voimistuttuaan\nasevoimalla taisteli itsensä vapaaksi. Arkkipiispat asettuivat asumaan\nkaupungin ulkopuolelle linnoihinsa. Kölnin kehityksen pääedellytyksenä\noli, että sen kautta vanhastaan kulki kauppatie Rheinin poikki\nlounaasta luodetta kohti, ja vielä enemmän se, että Rhein ennen\nperkkaamistaankin oli Kölniin saakka siksi syvää, että sitä voitiin\nkulkea vähemmillä merialuksillakin. Köln saattoi harjottaa laajaa\nlaivaliikettä, varsinkin Englantiin, jonne se möi viiniä ja silliä ja\nmyös oman melkoisen kutomateollisuutensa tuotteita, aseita ja\nkultatakeita. Köln kuului Hansaan, ollen Hansa-kaupunkien johtaja\nRheinin rannoilla, vaikka se usein joutui meren rannalla olevain\nHansa-kaupunkien kanssa riitoihin. Se sai kolmannellatoista\nvuosisadalla tapulioikeuden ja saattoi varsinkin sen jälkeen estää\nmuita Rheinin kaupungeita vaurastumasta, kunnes tämä oikeus,\nruhtinasvallan voimistuttua, kääntyi sille vahingoksi, maaruhtinaat kun\nrupesivat vapaakaupungin kauppaa sortamaan. Kaupungin entistä\nmahtavuutta todistavat yhä vielä vanhat kauniit rakennukset,\nraatihuoneet ja muut ja varsinkin sen lukuiset kirkot, Kölnin väestö on\nvanhastaan ollut harraskatolista, ja vielä tänä päivänäkin nämä seudut\novat katolilaisuuden varsinaisia kantamaita Saksassa. Tämä on sitä\nomituisempaa, kun ylempänä Rheinin varrella, lähempänä Roomaa ja vanhan\nkeisarivallan pääpaikkoja, vapaat valtakunnan kaupungit Strassburg ja\nmuut enimmäkseen hartaasti kannattivat uskonpuhdistusta. Kölnissä oli\nkeskiajalla yliopisto, joka oli Saksan parhaita. Siihen saapui\nulkomaalaisiakin opiskelijoita sadottain, kunnes tämä yliopisto\nuskonpuhdistuksen vastustajana kadotti suurimman osan ylioppilaistaan,\nlopuksi lakkautettiin ja viime vuosisadalla siirrettiin Bonniin. Kölnin\nmahtavuuden häviöön oli, paitsi uskonpuhdistuksen sotia, syynä\nvarsinkin Alankomaitten vapautuminen, jonka kautta Rheinin suistamo\nsuljettiin. Kaupunki köyhtyi, niin ettei se edes voinut valmistaa\nkuuluisaa tuomiokirkkoansa. Vasta viime vuosisadalla kirkko vihdoin\nvalmistui, Kölnin jouduttua Preussin yhteyteen ja virottua uuteen\nkukoistukseen. Rheinin laivaliikkeen elpyminen, kun sen suistamo\nkansainvälisen sopimuksen kautta julistettiin liikkeelle vapaaksi, ja\nlukuisain rautateitten yhtyminen saivat Kölnin nopeaan kehittymään\nsuurkaupungiksi, jossa nykyään on koko joukon yli 400,000 asukasta.\nVanhat muurit on purettu, nopeaan on kaupunki kasvanut joka suunnalle.\nSen ympärille on kohonnut aivan uusia melkoisia teollisuuskaupungeita,\njotka vähitellen kasvavat emäkaupunkiin kiinni. Satama rakennettiin\nkokonaan uudestaan, se on nyt suoranaisessa höyrylaivayhteydessä\nLontoon sekä Pohjanmeren ja Itämeren tärkeimpien paikkain kanssa.\n\nKölnin vanhat ja uudet julkiset rakennukset ovat liian lukuisat, että\nniitä rupeisimme luettelemaan. Ne todistavat samalla kaupungin entistä\nmahtavuutta ja sen nykyistä voimistumista. Mutta kaikista vie voiton\nvanha gootilainen tuomiokirkko. Suurenmoinen on sen suunnitelma,\nvaltaavat sen suhteet. Se ei ole yhden mestarin luoma, vaan monet\nsukupolvet ovat sitä miettineet ja rakentaneet. Tuomiokirkon peruskivi\nlaskettiin v. 1248, Hohenstaufien aikana. Suunnitelman laatijasta ei\nole vielä tänäpäivänäkään tietoa uutterista tutkimuksista huolimatta.\nV. 1322 oli vasta kuori valmis, v. 1347 aljettiin rakentaa päälaivaa ja\ntoista tornia. Mutta kaikenlaisten valtiollisten rettelöitten vuoksi\ntyö edistyi niin hitaasti, että vielä uskonpuhdistuksen aikana\npäälaivakin oli vain osaksi valmis, tornit aivan keskeneräiset. V. 1560\ntyö kokonaan seisahtui. Ranskalaiset vallankumouksen jälkeisissä\nsodissa käyttivät sitä heinälatona. Vasta yhdeksännellätoista\nvuosisadalla heräsi kaikkialla Saksassa halu valmistaa tämä\nsuurenmoinen rakennustyö, joka uhkasi puolitekoisena luhistua\nraunioiksi. Ruhtinaat ja kansalaiset uskontunnustukseen katsomatta\nalkoivat koota varoja, ja alkuperäisiä suunnitelmia noudattaen\nryhdyttiin kirkkoa valmiiksi rakentamaan. Mutta monta vuosikymmentä\nvaati yhä vielä työ. Vasta kesällä 1880, 632 vuotta peruskiven\nlaskemisen jälkeen, olivat tornien huiput saaneet valtaavan suuret\nristikukkansa, ja samana syksynä kirkko, keisarin, keisarillisen\nhuoneen ja lukemattomain virallisten ja virattomain henkilöitten\nkokouksessa juhlallisesti vihittiin.\n\nKölnin tuomiokirkko on suurin Saksan kaikista rakennuksista.\nStrassburgin tuomiokirkon pinta-ala on 4,087 neliöm., Kölnin\ntuomiokirkon sitä vastoin 6,166 neliöm. Tornit, joitten korkeus on 156\nmetriä, ovat 18 metriä korkeammat Rooman Pietarinkirkkoa, 19 metriä\nkorkeammat Keopsin pyramidia. Koko rakennus aina tornien ristikukkasiin\nsaakka on hiekkakiveä.\n\nSaadaksemme käsityksen tämän kirkon valtaavista suhteista ja sen osain\nihmeteltävästä sopusoinnusta, nousemme parville ja torneihin.\nEteläisestä ovesta nousemme kiertoportaita 137 porrasta kirkon\nulkopuolitse kiertävälle ulkoparvekkeelle, jolle näkyy lukematon joukko\npilareita, rohkeita kaaria, sakaroita, ja joita rakentajat ovat\nkoristaneet kaikenlaisilla sadevettä syytävillä hirviöillä. Valtaavan\nrakennustaiteellisen runoelman tavoin vaikuttaa kirkko katsojaan.\nNoustuamme vielä 98 porrasta olemme kattoa kiertävällä ylemmällä\nulkoparvekkeella, jonka pituus on puolen kilometriä. Täältä vasta\nnäemme, kuinka mahtavan suuria kaikki nuo sakarat, ristit ja muut\nkoristeet ovat, vaikka ne alhaalta nähden näyttävät niin\nvähäpätöisiltä. Unohtumattoman vaikuttava on täältä näköala kuoron\npuolelle, 94 porrasta noustuamme olemme kirkon harjalla, rautaisessa\ntornissa, \"harjanratsastajassa\", josta avautuu ympärystöön laaja\nnäköala. Sieltä varsinkin näkyy itse kirkon perusmuoto, selvä risti.\nAinoastaan toisessa päässä kohoavat vielä molemmat tornit\nvoittamattomaan korkeuteen. Niitten reunapilarien sisällä kulkevat\nportaat edelleen yhä korkeammalle, aina ylimpäin ristikukkasten\njuurelle, jotka sieltä nähden ovat kuin melkoisia puita. Samalla kun\nKölnin tuomiokirkko on mahtavimpia, on se myös nykyisessä asussaan\ntyylinmukaisimpia gootilaisia kirkkoja, mitä yleensä on olemassa.\n\nKölnin alapuolella Rhein tulee Saksan vilkkaimpaan teollisuusseutuun.\nKeski-Europassa tuskin on toista aluetta, jossa asutus olisi yhtä\ntaaja, kuin Wuppernin ja Ruhrin laaksoissa. Krefeldin, Dortmundin ja\nRemscheidin välillä on helppo piirittää 2,000 neliökilometrin alue,\njolla asuu 3 miljonaa ihmistä, s.o. 1,500 ihmistä neliökilometrillä.\n\nJo Siegin laaksoa Rheinistä noustessamme tulemme piankin seutuun, jossa\nvuorimiehen tervehdys ja vuorimiehen puheenparret kaikuvat ylinnä,\nkoska melkein koko väestö saa toimeentulonsa vuoriteollisuudesta ja\nmalminsulatuksesta. Monen monessa paikassa näkee täällä maan joka aamu\nnielevän sisäänsä sadottain vuorimiehiä, jotka päiväkauden raatavat sen\nuumenissa ja vasta yöksi pääsevät jälleen ihmisten ilmoille. Maanpinta\non kauttaaltaan täynnään kaivosreikiä; sulatusuunien piippuja ja savuja\nkohoo joka puolella. Täällä louhitaan sekä kuparia että hopeata, mutta\nvarsinkin rautaa, joka on Saksan metalliteollisuuden perustus, vaikkei\noma maa kykenekään tuottamaan niin paljoa harkkorautaa, kuin\nkoneteollisuus tarvitsee. Siegenin sulatusuunit ovat Saksan suurimmat.\n\n\nRheinin teollisuusalue.\n\nMutta vasta kun täältä kuljemme pohjoiseen, tulemme varsinaiseen\nteollisuusmaahan. Sikäläinen teollisuus etupäässä perustuu mannun\naarteihin. _Iserlohnin_ luona saadaan melkoiset määrät sinkkiä ja\nvalmistetaan messinkiä. Mutta vielä paljon tärkeämpiä ovat Ruhrin\nalueen mahtavat kivihiilikerrokset, joita on kaikkiaan noin 2,000\nneliökilometrin alalla; tästä alueesta 1,200:lla kaivetaan.\nKivihiilikaivoksien läheisyyden vuoksi on varsinkin vanha\nwestfalilainen _Dortmund_ kehittynyt suureksi teollisuus- ja\nvuorikaivantokaupungiksi, ja monessa muussa vanhassa rappeutuneessa\nkaupungissa on vuoriteollisuus virittänyt uutta elämää. Uusia\nkaupungeita ja kyliä on noussut kuin sieniä sateen jälkeen,\ntaaja rautatieverkko on punoutunut kautta maan, kaikkialla on\nkivihiilikaasutehtaita, rautatehtaita, kaikkialla vallitsee vireä\nteollinen elämä valo- ja varjopuolineen. Seudusta on rauha kadonnut,\nainainen savu kattaa maata, nokee niityt ja vainiot; vanhat lehmukset,\njoitten loppuiällä tämä teollisuus on kehittynyt, alkavat sen vuoksi\nlakastua ja kuolla. Parisataatuhatta työmiestä työskentelee täällä\nyksistään hiilenkaivamisessa.\n\n_Essen_, Ruhrin pohjoispuolella, on kuulu varsinkin Krupin\nvaluterästehtaista, jotka laatuaan ovat maailman suurimmat. Jo matkan\npäästä vaeltaja arvaa lähestyvänsä sotajumalan työpajoja, sillä kaiket\npäivät jymisevät siellä tykit -- tehtaan koeammunnoista. Saapuessaan\nkaupunkiin, jossa jo on 210,000 asukasta, hän näkee jättiläistehtaan,\njoka kaikkine rakennuksineen valtaa noin 350 hehtaaria maata. Neljä\nmasuunia ja yli 1,500 muunlaista uunia kohoo ympärystöään korkeammalle\nnokisten tehdasrakennusten monimuotoisesta ryhmästä. Muutamat näistä\njättiläisuuneista ovat 70 metriä korkeat. Suuren lasiholvin alla voimme\ntäällä nähdä molemmat kuulut jättiläisvasarat työssä. Ihmeteltävää on,\nkuinka tarkasti enemmän kuin 50,000 kiloa painava hehkuva teräsmöhkäle\nkulkee alasimelle. Tunnustellen valtaava moukari ensin lähestyy\nteräsmöhkälettä, sitten kuuluu lyhyt vihellys, miehet väistyvät\nsyrjään, ja nyt alkaa moukari iskeä, niin että maa tärisee jalkain alla\nja näyttää siltä, kuin täytyisi teräsmöhkäleen valtaavien iskujen alla\nhajota pirstaleiksi. Yhtä suunnattomat kuin ovat tehtaan voimat, yhtä\nsuurenmoiset ovat valmistuksetkin. Täältä käyvät useimmat maailman\nvallat tykkejään tilaamassa, sillä Krupin tehtaat ovat yhä tykkien\nvalmistuksen puolesta maailman ensimäiset. Tehdas valmistaa\nmyös panssarilevyjä, jotka ovat kaikkia tunnetuita paremmat,\nrautatiekiskoja, pyöriä y.m. Kymmeniätuhansia työmiehiä on siinä\ntyössä, suunnattomat ovat ne raaka-ainemäärät, mitä tehdas kuluttaa,\nsekä hiiliä, joita saadaan paikalta, että rautamalmeja, joita on osaksi\ntuotava ulkomailta kotimaisten lisäksi, varsinkin Espanjasta.\n\nWupperin laakso on toinen suurteollisuusalue. Alkuaan sikäläinen\nteollisuus enemmän mukautui seudun maantieteellisiin oloihin, jokeen,\ny.m., mutta rautatieverkon laajentumisen, kanavain rakentamisen kautta\nse on yhä enemmän vapautunut niistä. Nopeasti virtaavan, kirkasvetisen\nWupperin laaksossa kehittyi jo vuosisatoja takaperin palttinan\nvalkaisu. Vielä 18:n vuosisadan jälkipuoliskolla olivat joen vihannat\nrannat täynnään valkoisia lankoja ja palttinoita, joita sadat\nihmiset lakkaamatta kastelivat ruiskuttamalla niitten päälle vettä.\nSeitsenvuotisen sodan aikana levisi tänne turkinpunaisen värjäämisen\ntaito, joka pian kehittyi niin korkealle, että sikäläinen turkinpuna\nalkoi vallita kaikkia markkinoita, jopa itse Turkissakin pitää puoliaan\noikean kotimaisen tuotteen rinnalla. Tästä vähäpätöisestä alusta on\nkehittynyt _Elberfeld-Barmenin_ kaksoiskaupunki (yhteensä hyvän joukon\npäälle 300,000 asukasta). Satoja tehtaanpiippuja kohoo tässä\nvilkkaassa kaupungissa ilmoille, ainiaan kiitelevät junat edes ja\ntakaisin sen ympärillä, kaupungin kaduilla virtaa taukoomaton liike,\nManchesteriin verrattava on tämän keskustan kuuma teollisuuselämä.\nMuita teollisuudenhaaroja ylinnä on Elberfeld-Barmenissa yhä\nkutomateollisuus. Wupperin laakso on molemmille kaupungeille jo aikoja\nsitten käynyt liian ahtaaksi, kilvan ne kiipeävät sen kaltaita mäkiä\nkohti, joille pohatat ovat rakentaneet komeita huviloitaan.\nKehruutehtaita, palttinatehtaita, värjäystehtaita, verkatehtaita on\ntäällä loppumattomiin. Kutomateollisuuteen ja valkaisuun liittyi jo\naikaisin hienotakeitten valmistus, koska lähiseutu on rikasta raudasta.\n_Iserlohn_ on kuulu varsinkin neuloistaan ja pronssitavaroistaan,\n_Remscheidissä_ valmistetaan kaikenlaisia rauta- ja terästavaroita.\n_Solingen_ on kautta maailman tunnettu teräasevalmistuksestaan,\nveitsistään, saksistaan ja miekanteristä. Muita tehdaspaikkoja\nmainittakoon _Bochum_, joka valmistaa rautatiekiskoja ja vaununosia,\nsekä Rheinin rannalla _Düsseldorf_, joka on sekä satamakaupunki että\ntehdaspaikka, vieläpä taiteenkin koti. Düsseldorfin maalausakatemiassa\nsai moni vanhempi suomalainen maalari taiteellisen pohjauksensa.\nRheinin vasemmalla puolella, jonkun matkan päässä virrasta, on\n_Crefeld_, Saksan silkkiteollisuuden pääpaikka, Ruhrin suussa taas\n_Duisburg_ ja _Ruhrort_, jotka ovat etenkin tärkeitä satamakaupungeita.\nLukuisain rautateitten avuksi on täältä rakennettu itäänpäin maan\npoikki kanavia, joita jo kuljetaan Weseriin ja Pohjanmereen, ja\nsuurenmoisen Keskimaan kanavan valmistuttua Elbeenkin. Näitten kanavain\nmäärä on huojentaa rautateiden työtaakkaa raskaan joukkotavaran,\netupäässä kivihiilen kuljetuksessa. Saksan agraarit ovat niitä\nviimeiseen saakka vastustaneet, koska he pelkäävät Amerikan viljankin\nsitä tietä entistä helpommin pääsevän maahan, kilpailullaan\nvaikeuttamaan kotimaisen maanviljelyksen toimeentuloa. \"Mutta ne\nrakennetaan sittenkin\", kuten nykyinen keisari sanoi, tämän alueen\ntuotanto on niin suureksi kehittynyt, ettei taajakaan rautatieverkko\nkykene sen vaatimuksia tyydyttämään.\n\nKauempana Rheinin rannasta, aivan Belgian rajalla, on vanha _Aachen_,\nnykyään niinikään vilkkaan teollisuuden keskusta. Aachenin teollisuus\nperustuu sikäläiseen kivihiileen, josta kuitenkin suurin osa on Belgian\npuolella. Rauta-, sinkki- ja lyijytehtaitten keralla on täällä suuria\nlasitehtaita, kutomateollisuuden aloista on varsinkin vanha\nverkateollisuus aikaansa seurannut ja puoliaan pitänyt. Aachenissa on\nnykyään 140,000 asukasta. Roomalaisten aikana se jo oli tärkeä\nkylpypaikka, ja niin se on vielä tänä päivänäkin. Kaarlo Suuren aikana\nse oli frankkilaisen valtakunnan pääkaupunki. Tämä hallitsija onkin\nhaudattu sen ikivanhaan tuomiokirkkoon, jonka vanhin osa on\nkahdeksannelta vuosisadalta, bysantilaiseen tyyliin rakennettu; mutta\nkuulun keisarin hautaa ei ole löydetty. Vanhan maineensa vuoksi Aachen\nkauan oli Saksan kuninkaitten kruunauskaupunki. Mutta muutoin ovat sen\nvanhat rakennukset enimmäkseen saaneet väistyä uuden ajan tieltä, kadut\novat nyt leveät, talot uudenaikaiset, ja vilkas liike- ja\nteollisuuselämä hukuttaa tohinaansa vanhain aikain muistot. Aachen\nvälittää melkoista kauppaa Saksasta Belgiaan.\n\nOmituista kaikillekin näille seuduille on, että tuo erinomaisen taaja\nasutus on syvällä jokien kaivamissa laaksoissa. Ylämaat itse Rheinin\nkahden puolen ovat karuja, harvaan asuttuja, tuskin vilja niillä kypsyy\nilmaston kolkkouden vuoksi.\n\nHessin, Weserin vuoriston ja Westfalin alankomaan seutuja ei luonto ole\nniin runsailla rikkauksilla varustanut, kuin Rheinin molempia rantoja.\nNiitten valtiolliset vaiheetkaan eivät ole olleet yhtä vaihtelevia,\neikä niissä ole kehittynyt niin monipuolista taloudellista elämää.\nMutta nämä seudut, Khattien ja Kheruskien vanhat asuinpaikat, ovat\nnykyisen Saksan kansan varsinainen kantamaa. Ne ovat olleet\nsaksalaisia, saksalaisina pysyneet, niin kauan kuin historian tiedot\ntaaksepäin ulottuvat. Tätä maata eivät milloinkaan muut kansat ole\nvallinneet, kuten Roomalaiset ja Ranskalaiset Rheinin rantoja, taikka\nslaavit Elben itäistä maata.\n\nHessin historiallinen merkitys perustui siihen, että sen kautta\nkulkivat tärkeimmät luonnon tiet Pohjois-Saksasta Lounais-Saksaan.\nKolme laaksoa kulkee maan halki, Rhönin ja Vogelsbergin välitse ja\nkahden puolen. Ne ovat Wetteraun, Keski-Hessin ja Länsi-Thüringin\nlaaksot. Näitten urien yhtymäkohtaan syntyi Hessin pääkaupunki,\n_Kassel_ (114,000 a.). Mutta vasta Preussiin yhdistyttyään Kassel pääsi\ntäysin määrin nauttimaan näistä luonnon eduista ja kehittymään\nsuurkaupungiksi. Ennen se oli hiljainen pääkaupunki, jonka suurin\nviehätys oli läheisyydessä oleva komea Wilhelmshöhen huvilinna\npuistoineen. Ainoastaan liikeasemansa kautta Kassel saattoi kehittyä\nsuurkaupungiksi, Hessin maa itse on liian karua ja mannun aarteista\nköyhää, voidakseen suurta keskustaa synnyttää. Noin 40 pros. maasta on\nmetsää, muusta osasta suuri osa laitumena ja niittynä. Köyhissä\nvuoristokylissä rahvas osaksi elättää itsensä kotiteollisuudella,\netenkin kutomisella. Hessin lauhkein osa on Laimin laakso, _Marburgin_\nja _Giessenin_, kahden soman yliopistokaupungin välillä.\n\nWeserin laakso Werran ja Fuldan yhtymästä aina Westfalin porttiin\nsaakka oli vuoteen 1866 saakka parhaita esimerkkejä siitä\nhajaannuksesta, joka Saksassa valtiollisella alalla vallitsi. Paitsi\nHessin vaaliruhtinaskuntaa, Hannoveria ja Westfalia, jotka nyt on\nPreussiin yhdistetty, juoksevat jokeen Braunschweigin, Lippe-Detmoldin\nja Schaumburg-Lipen rajat. Kaupungit ovat pienet, mutta enimmäkseen\nvarsin kauniissa asemissa jyrkillä korkeilla rannoilla. Niitten välillä\non joella jommoinenkin liike, joka vanhastaan on saanut ravintoa Hessin\noivallisista hiekkurilouhimoista. Jahka Weser on lopullisesti perkattu\nja yhdistetty kanavalla Elbeen, niin se epäilemättä saa entistä\nsuuremman merkityksen liikkeessä. Westfalin portissa, siinä missä Weser\nvuorimaasta laskee lakeudelle, on _Minden_. Kaupungin läheisyydessä on\noivallisia rakennuskivilouhimoita ja merkelikaivoksia, vieläpä\nhiili- ja mutakerroksiakin. Melkoisemmaksi kuin Minden on kuitenkin\nkehittynyt Teutoburgin metsän alla _Bielefeld_ (71,000 a.); vaikka\netäämpänä joesta, on se vanhan palttinateollisuuden keskusta. Kauempana\nluoteessa, niinikään Teutoburgin metsän liepeellä, on _Osnabrück_\n(55,000), joka harjottaa monenlaista teollisuutta, tämän apuna\nkaupungin läheisyydessä jonkin laajuiset hiilikerrokset. Teutoburgin\nmetsän vastakkaisella puolella on Westfalin lihavalla lakeudella,\nlähellä Emsiä, vanha _Münster_ (67,000 a.), joka Hansan aikana oli\ntärkeä piispankaupunki. Kaukana liikkeestä ja teollisuudesta se vielä\non suuressa määrin säilyttänyt vanhanaikaisen ulkomuotonsa. Viime\naikoina se kuitenkin on joutunut suurliikkeen yhteyteen sen kautta,\nettä Rheinin vesistöstä tuleva kanava sen ohi kulkee Emsiin.\nMünsterissä on säilynyt paljon sekä yksityisiä että julkisia\nkeskiaikaisia rakennuksia. Kuulu kauneudestaan on raatihuone.\n\nKaupungin iäkkäässä tuomiokirkossa taas on romanilainen ja gootilainen\ntyyli omituisella tavalla yhteen sulatettu. Münsterissä ja\nOsnabrückissä allekirjotettiin v. 1648 Westfalin rauha, johon\nKolmenkymmenen vuoden sota päättyi. Kanava ei kuitenkaan vielä\nMünsterin kohdalla yhdy Emsiin, vaan kulkee hyvän matkaa melkein rinnan\nsen kanssa, lähelle Ibbenbüren nimistä vuorikaivospaikkaa, jonka luota\nuuden Keskimaan kanavan on määrä alkaa.\n\nWeserin itäpuolella on vuorimaassa useitakin runsaita hiilikerroksia.\nNäistä saa _Hannoverin_ suuri teollisuus voimansa. Kauan oli Hannover\npieni kaupunki, mutta sen asema oli hyvä, ja viime vuosisadan kuluessa\nse on nopeaan kehittynyt niin suureksi, että siinä nykyään on yli\nneljännesmiljonaa asukasta. Yhdessä Leinen toisella rannalla olevan\n_Lindenin_ kanssa on asukasluku koko joukon päälle 300,000. Tätä\nkehitystä suuressa määrin edistää se seikka, että Hannover on tärkeä\nrautatiesolmu. Hannoverista itään on Harzin pohjoisella puolella\nWelfien vanha pääkaupunki _Braunschweig_ (135,000). Kaupungissa onkin\nmonta rakennusmuistomerkkiä keskiajan keskivaiheilta. Mutta sen\nkukoistusaika oli varsinkin Hansa-aika; se kuului Danzigin, Lübeckin ja\nKölnin keralla Hansan johtaviin kaupunkeihin.\n\nMutta vielä kunnianarvoisemmat ovat ne muistot, jotka meitä kohtaavat\nHarzin juurella, varsinkin vanhassa _Goslarissa_. Goslarissa\noleskelivat mieluimmin vanhat saksilaiset keisarit, ja siellä on vielä\nsäilynyt vanha keisarillinen linnakin, jonka Henrik III rakennutti\n1050:n vaiheilla, ynnä myöhemmältä keskiajalta ja uuden ajan alulta\nsuuri joukko rakennuksia, samoin kuin näiden seutujen muissakin\nvanhoissa kaupungeissa. Goslar sen vuoksi vanhoine tornineen,\nkirkkoineen, tekee hyvin vanhanaikaisen vaikutuksen. Sen entinen\ntärkeys perustui pääasiallisesti Harzin erinomaisiin metsästysmaihin ja\nvuoriaarteihin. Niitten vuoksi keisarit siellä niin hyvin viihtyivät.\n\n\n\n\nPohjois-Saksan kaupungeita.\n\n\nJo varhaisella keskiajalla oli Elben korkea länsiranta Saalen suun\nalapuolella tärkein paikka niillä mailla.\n\n\nMagdeburg.\n\nKaarlo Suuren aikana syntyi tälle rannalle kaupunki, _Magdeburg_,\nSaksalaisten itärajan etuvartioksi. Magdeburg oli myöhemmin tärkeä\ntukipaikka slaavilaisten alueitten vallottamiseksi ja saksalaisen\nasutuksen levittämiselle nykyiseen Brandenburgiin. Tämän jälkeen siitä\ntuli tärkeä kauppapaikka -- siitä lähti kauppatie itäänpäin Rheinille,\nse kuului Hansaan ja oli sen voimallisimpia jäseniä. Mutta Magdeburgin\nmahdin musertivat keisarilliset Kolmenkymmenen vuoden sodassa,\nvallottaessaan ja hävittäessään sen perinpohjin. Myöhemmin kaupunki\nuudelleen virisi eloon brandenburgilaisena linnotuksena. Mutta vasta\n19:llä vuosisadalla Magdeburg kohosi uuteen kukoistukseen. Sitä edisti\nvarsinkin kaupungin ympäristön, Magdeburgin \"Bördin\", erinomainen\nviljavuus. Tällä lakeudella kehittyi niin voimaperäinen viljelys, että\nharvat paikat sille taisivat vertoja vetää. Myöhemmin siitä tuli\nvarsinkin sikurin ja sokerijuurikkaan tärkeimpiä viljelysseutuja. Tämä\nvoimaperäinen viljelys kävi pitkän päällekin mahdolliseksi sen kautta,\nettä _Stassfurtin_ arvokkaat kalisuolakerrokset keksittiin ja niitä\naljettiin kaivaa. Siitä maanviljelys sai erinomaisen tärkeän\napulannotusaineen. Suunnattoman laajuutensa kautta nämä suolakerrokset\nriittivät tyydyttämään paljon suuremmankin tarpeen, niitten pohjalle\nkehittyi ensin vilkas kauppa, sitten erinomaisen tuottava kemiallinen\nteollisuus. Tätä kehitystä helpottivat hyvät liiketietkin, koska Elbe\nkulkee alueen kautta. Magdeburgista siten kasvoi mahtava kauppa- ja\nteollisuuskaupunki. Jokea myöden se saa varsinkin kivihiiliä ja\npetrolia, myötävirtaan se lähettää mahtavat määrät suoloja,\napulannotusaineita, kemikalioita ja sokeria. Seudun teollisuutta\nsuuressa määrin kannattavat ympäristön runsaat ruskohiilivarat.\nKaupunki kasvoi nopeaan vanhan linnotuspiirin ulkopuolelle (240,000\na.). Sillä on erinomaiset rautatieyhteydet tärkeimpien satamakaupunkien\nkanssa. Kun Keskimaan kanava valmistuu, niin saa kaupunki uusia\ntehtäviä vesiyhteyden kautta Weserin ja Rheinin kanssa. Asemansa kautta\nMagdeburg silloin olisi omiaan olemaan koko Saksanmaan pääkaupunki.\nSaksanmaan tärkein liikekeskusta siitä epäilemättä kehittyy. --\nMagdeburgin huomattavin vanha rakennus on tuomiokirkko, joka sisältää\npaljon teoksia Saksan keskiajan parhaimmilta taiteilijoilta. Se oli\nainoa rakennus, jonka keisarilliset säästivät, polttaessaan kaupungin\nKolmenkymmenen vuoden sodassa ja surmatessaan asukkaat melkein\nsukupuuttoon.\n\nHarzin juurella on melkoinen _Halberstadt_; lähellä sitä kohtaa taas,\nmissä Mulde laskee Elbeen, _Dessau_. Dessauta jonkun verran\nylempänä on vanha _Wittenberg_, jonka nimi niin läheisesti liittyy\nuskonpuhdistuksen vaiheisiin. Wittenberg on vanhanaikainen, pienehkö\nkaupunki (noin 20,000 a.), jossa vielä paikat ja rakennukset suureksi\nosaksi ovat samat kuin Lutherin aikana. Torilla seisovat Lutherin ja\nMelankthonin muistopatsaat. Mutta yliopistonsa, jossa niin moni\nsuomalainenkin on opiskellut, Wittenberg menetti viime vuosisadan\nalussa, jolloin se yhdistettiin läheisen Hallen yliopistoon.\n\nSaalen alueella näemme lähellä toistaan kahden suurkaupungin,\n_Leipzigin ja Hallen_, kilpailevan toimeliaisuudessa. Ne ovat molemmat\nsamassa alankomaan poukamassa ja molemmatkin yhtä edullisessa asemassa\nEtelä-Saksan liikkeen solmukohtina. Vuoristojen solien kautta eroo\ntäältä teitä Böhmiin, Frankiin ja Hessiin, ja tämä teiden haarautuminen\nse on niin moneen kertaan koonnut armeijoja näille lakeuksille\nvaltaaviin taisteluihin. Kolmenkymmenen vuoden sodassa moni\nsuomalainenkin sortui täällä voitokkaissa taisteluissa. Vielä monta\nvertaa suuremmat sotajoukot oli myöhemmin Napoleonin aikaisissa sodissa\nnäillä kentillä vastakkain. Leipzigistä lounaaseen on _Lützenin_\nkenttä, jolla Kustaa II Adolf kaatui. Paikalla, mistä ruumis, pahoin\nrunneltuna, löydettiin, on suuri kulkukivi, jota sanotaan \"Ruotsin\nkiveksi\" -- Ruotsista se lienee kotoisinkin. Taistelutanterella on\nmuistopatsas ja kappeli, Lützenin kylässä kuningas vainajan kuvapatsas.\n\nMissä aseet niin usein vastakkain joutuivat, siinä on rauhallisenkin\nliikkeen risteys.\n\n_Halle_ oli jo keltiläisten aikana asutuskeskus. Osaksi sen lienee\nsiitä kiittäminen suolalähteitään, joista vielä tänä päivänä\nvalmistetaan suolaa. Hallessa on vielä säilynyt \"hallorien\"\nammattikuntakin, joka ennen aikaan oli varsin tärkeä, kun suolan\nvalmistus oli tuottavampaa. Nyt sitä vastoin suolan tuotanto on\nvähäarvoinen kaupungin muun toimeliaisuuden rinnalla. \"Hallorit\" ovat\nnäihin saakka säilyttäneet omituisen pukunsa ja tapansa. Teollisuuden\npohjana ovat lähiseudun runsaat ruskohiilivarastot. Halle valmistaa\netenkin koneita, varsinkin maanviljelyskoneita. Hallen yliopisto on\nSaksanmaan suurimpia. (Noin 166,000 a.).\n\nLähellä Hallea on Harzin itärinteillä vähäinen _Eisleben_, jossa\nLuther syntyi ja loppuikänsä vietti. Eislebenissä vielä säilytetään\nvanhassa kunnossaan Lutherin taloa, joka sisältää uskonpuhdistajasta\nmonta muistoa, vaikkei se enää olekaan aivan alkuperäisessä kunnossa.\nSe seitsemännellätoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi paloi, mutta\nrakennettiin sitten uudelleen niin tarkalleen entisen mukaiseksi kuin\nsuinkin.\n\n\nLeipzig.\n\nLeipzig oli kahdennellatoista vuosisadalla slaavilainen kaupunki,\nvaikka jo silloin saksalaisten ruhtinaitten vallassa. Jo silloin se\nalkoi olla tärkeä kauppapaikka. Ensimäiset kauppiaat olivat\nlombardialaisia, joita Konrad Wettiniläinen oli sinne tuottanut. Pian\nse sai molemmat päämarkkinansa, \"Jubilate\", ja \"Mikonpäivän markkinat\",\njoista kaupungin kauppa kasvoi. Vähitellen saksalainen porvaristo\nkaupungissa lisääntyi ja vaurastui, niin että saksan kieli\nneljännentoista vuosisadan keskivaiheilla oli yksinään virastoissa\nkelvollinen. Leipzig kehittyi niin nopeaan, että se viidennentoista\nvuosisadan alussa (1409) saattoi ottaa vastaan Pragin yliopiston\nsaksalaiset professorit ja ylioppilaat, kun mainittu yliopisto\nmuutettiin tshekkiläiseksi. Leipzigin yliopisto onkin Saksanmaan\nsuurimpia. Kuudennentoista vuosisadan alussa Leipzig sai\ntapulioikeudet, joitten nojassa sen kauppa yhä vahvistui ja levitteli\nlaajemmalle aluettaan.\n\nEnnen Napoleonin sotia Leipzig oli maineeltaan Saksanmaan hauskimpia ja\nkauneimpia kaupunkeja. Laajan kauppansa ja kirjallisten harrastustensa\nkautta se oli hienostunut enemmän kuin useimmat muut kaupungit. Paljon\nkaupunki kärsi Napoleonin sodissa, joitten verisimpiä taisteluita sen\nympärillä taisteltiin, mutta vielä suurempaa hallaa sille tuotti Saksin\nkuningaskunnan typistäminen, jonka kautta Leipzig sai ympärilleen,\nmelkeinpä porttiensa eteen, Preussin tullirajan. Preussin hallitus\nkoetti kaikella tavalla suosia läheistä Hallea, joka oli\npreussiläiselle alueelle joutunut. Kun Saksan tulliliitto v. 1834\nperustettiin, niin vapautui Leipzig kuitenkin haitallisesta syleilystä,\nsen kauppa pääsi uudelleen vapaaksi, ja se on siitä pitäen kasvanut\nniin nopeaan, että kaupunki nykyään on Saksanmaan kaikkein\ntärkeimpiä keskustoita, jopa muutamilla aloilla kokonaan vallitsee\nmarkkinat. Tärkeytensä ja keskellisen asemansa vuoksi se on saanut\nyleisvaltakunnallisiakin laitoksia, kuten valtakunnanoikeuden.\n\nLiepzig on Saksin monipuolisen teollisuuden tärkein myyntipaikka. Sen\nvanhat messut ovat jonkin verran merkitystään menettäneet, sen jälkeen\nkuin rautateitten, postin ja sähkölennätyksen kehityttyä kauppa on\nsaanut toiset muodot. Mutta yhä vieläkin saapuu messuihin väkeä läheltä\nja kaukaa, kaikki tyhjät tilat ovat silloin kaupungissa täynnään,\nvaltakatujen varrella on jokainen yksityisasuntokin muutettu\nkauppahuoneeksi.\n\nTukkukaupan päätavaroita ovat varsinkin turkikset. Leipzig on melkein\nkoko maailman turkiskaupan keskusta; ainoastaan Lontoo vetää sille\nvertoja. Leipzigiin saapuvat turkistavarat sekä Pohjois-Amerikasta että\nSiperiasta. Suurenmoinen on niinikään nahkan, villatavarain,\nkankaitten, lasitavarain ja palttinain myynti.\n\nMutta varsinkin kirjakaupan ja kirjateollisuuden alalla Leipzig on\nSaksanmaan ensimäinen kaupunki. Siellä ovat maan suurimmat\nkustannusliikkeet, mutta melkein vielä tärkeämpi on se välittävä\ntehtävä, joka Leipzigillä on kirjakaupassa. Ennen aikaan\nkirjankustannusliike ja myynti oli yliopiston suojeluksen ja\ntuomarivallan alainen. Kaikki huutokaupat, suoritukset, myynnit\ntapahtuivat silloin yliopiston huoneissa. Mutta nykyään on yliopisto\nsiitä kokonaan erillään, Leipzigin kirjakaupalla on osaksi\nkansainvälinen luonne. Sadat, jopa tuhannet ulkomaalaiset\nkustannusliikkeet ja kaupat pitävät siellä vakinaista edustajaansa.\n\nRakennuksiltaan on Leipzig melkein kauttaaltaan uudenaikainen.\nVanhempi osa kaupungista on 17 ja 18:lta vuosisadalta. Kaupungin\nloistorakennukset ovat järjestään viime vuosisadan luomia. Niistä ovat\nhuomattavimmat \"Saksan kirjateollisuustalo\", uusi raatihuone,\nPietarin kirkko, useat museot, konserttitalo -- Leipzig on Saksan\nmusiikkielämänkin keskustoja -- sekä valtakunnanoikeuden suurenmoinen\npalatsi, muita mainitsematta. Vanhain muurien sijalle on avattu\nkauniita lehtokujia, ja näillä näemme enemmän rauhan ja edistyksen\nmiehille pystytettyjä muistopatsaita, kuin missään muussa Saksan\nkaupungissa. Leipzig on silläkin tahtonut osottaa, että se on etupäässä\nvalistuksen kaupunki sotilasmielisessä ja ruhtinasmielisessä Saksassa.\nVanhastaan oli kaupunki kuulu lukuisista puutarhoistaan ja vihannista\nympärystöistään. Mutta tämä maalaisluonne suurkaupungissa alkaa yhä\nenemmän kadota, puistojen sijaan on kaupungin ulkoreunoille kohonnut\nsadottain uudenaikaisia tehtaanpiippuja. Leipzig on yhä enemmän\nmuuttunut tehdaskaupungiksi ja sen kautta jossain määrin entistä\nluonnettaan muuttanut.\n\n\nThüringin kaupungit.\n\nThüringissä, joka käsittää kaikki Thüringerwaldin ja Harzin väliset\nmaat, on hyvinkin erilaisia seutuja. Pohjoisella reunalla ovat Harzin\nmalmirikkaat vuoret, sitten seuraavat Mansfeldin alastomat mäkimaat,\nSaksan kupariteollisuuden ja hopeantuotannon kantamaa. Harzin\neteläpuolella on tuo \"Kultainen laakso\", jonka kautta kulkee tie\nHallesta vanhaan yliopisto- ja Hansa-kaupunkiin _Göttingeniin_.\nKultaisen laakson pääpaikka on _Nordhausen_. Laakson eteläpuolella\nalkaa Thüringin kuorikalkkiaisalue, joka on kuivaa karunlaista maata,\nharvaan asuttua. Taajempia asutuskeskustoita on ainoastaan\nkuorikalkkiaisen syvennyksissä, joissa on nuorempia, hyötyisempiä\nmaalajeja, ynnä liikereittien varrella. Tärkeimpiä teitä on se, joka\nThüringerwaldin poikki tullen kulkee Eisenachista Gothan, Erfurtin ja\nWeimarin kautta Saalen rannoille. Thüringin valtiollisen hajaannuksen\nvuoksi on tämän tien varteen syntynyt useita somia keskikokoisia\nkaupungeita, jotka pienien ruhtinaitten pääkaupunkeina ovat saaneet\nomituisen \"maalaisresidenssin\" leiman. Näistä on varsinkin _Weimar_\njokaiselle saksalaiselle rakas, sillä Weimarin hovi oli Saksan\nklassillisen kirjallisuuden lämmin suosija, Weimarissa ovat sekä\nSchiller että Göthe asuneet ja runoilleet suuren osan ajastaan.\nGothassa on Saksan ja koko Europankin etevin karttapaino.\nMelkoisemmaksi on Erfurt kasvanut (90,000 a.). Se on erittäin\nhedelmällisessä laaksossa ja tärkeä puutarhakaupunki. _Jenassa_, joka\non kauniissa mäkiseudussa, on yliopisto.\n\nYlempänä vuoristossa on paljon pieniä kaupungeita ja kyliä, jotka\nharjottavat laajaa kotiteollisuutta. Sonnebergin piirissä valmistaa 30\nkylää, laajaa keskinäistä työnjakoa noudattaen, maailmanmarkkinoille\nkaikenlaisia leikkikaluja metallista, kivestä, posliinista, puusta ja\npahviaineesta. Monta miljonaa nukkea valmistuu täällä joka vuosi.\nVähän pohjoisempana, Lauschan ja Ilmenaun välillä, on melkoinen\nlasiteollisuus. Yksi kylä valmistaa ainoastaan lämpömittarinputkia,\ntoinen vain lasisia nukensilmiä, mutta onkin kehittänyt nämä\nteollisuudenhaarat melkein täydellisyyteen. _Schwarzan, Ilmen ja Geran_\nlaaksoissa on vireä posliiniteollisuus, toisin paikoin valmistetaan\nmajolika- ja terrakottatuotteita. _Suhlin ja Schmalkaldin_ seuduilla\ntaas on vanhastaan kuulu metalliteollisuus, Saksanmaan suurimmat\nasetehtaat ja erinomaisen korkealle kehittynyt \"lyhyttavaran\" valmistus\nraudasta. _Ruhlassa_, vuoriston pohjoisella reunalla, valmistetaan\nkaikenlaisia merivaha- ja meripihkatuotteita. Kauempana vuoriston\nlounaisliepeillä on _Meiningen_ ja vanhoine linnoineen _Koburg_; nämä\nseudut luonnon puolesta kuuluvat Etelä-Saksaan.\n\n\nWartburg.\n\nThüringerwaldin luoteispäässä kohoo vanha _Wartburg_, Saksanmaan\nmuistorikkaimpia ja parhaiten säilyneitä vanhoja linnoja. Ei ainoastaan\nlinna, vaan koko seutu on täällä täynnään tarinoita, joista moni kaunis\nrunoteos on aiheensa saanut. Linnavuoren juurella on laaksossaan\n_Eisenach_, joka linnan suojassa syntyikin. Vaivalloinen tie johtaa\nkaupungista ylös vuorelle. Pohjois- ja eteläpuolella suistuvat kalliot\njyrkkään heti linnan muureista. Kauas ympärille oleviin seutuihin\ntervehtii harmaa, keskiaikainen linna vaeltajaa korkealta\nvartiopaikaltaan.\n\nWartburg perustettiin tarun mukaan jo kahdennellatoista vuosisadalla\nja oli silloin Saksan komeimpia ritarilinnoja. Katot oli\nlyijyllä päällystetty, huoneet, salit sisältä koruleikkauksilla,\nkuvanveistoksilla ja kalliilla kankailla koristettu. Ritarikauden\nloistoaikana olivat varsinkin vaeltavat \"minnerunoilijat\" sinne\ntervetulleet. Wartburg näyttää olleen kolmannellatoista vuosisadalla\nlahjakkaimpien runolaulajain varsinainen kokouspaikka, samoin kuin\nyhdeksännentoista vuosisadan alussa Weimarin hovi. Siellä lauloi Walter\nvon der Vogelweide, siellä Henrik von Veldecke; siellä Wolfram von\nEschenbach lienee saanut intoa Parcivalinsa runoilemiseen. Näyttää\nsiltä, kuin olisi runoilijain toveripiiri pannut toimeen samanlaisia\nkilpalaulannoita, kuin rautapaidoissa ja sota-aseissa asekilpailuja.\nEräs kolmannellatoista vuosisadalla syntynyt runo kertoo suuresta\nkilpalaulannosta Wartburgissa. Ristiretkien ajalla linnassa eli\narmeliaisuudestaan tunnettu unkarilainen kuninkaantytär, joka oli\nlinnan haltijan vaimo ja hänen Itämaille sorruttua omisti loppuikänsä\nköyhäin ja vaivaisten auttamiseen ja siitä sai kansan muistossa pysyvän\nmaineen. Wartburgin jyrkkiä muuria laskeutui keisari Fredrik II:sen\ntytär v. 1270 yöllä paetakseen tylyä miestään. Mutta viidennellätoista\nvuosisadalla Wartburg jäi melkein autioksi, harvoin sinne enää\nruhtinaat saapuivat, sen salit ja tornit saivat rappeutua. Sinne\nvietiin Martti Luther vainoojiaan pakoon, hän asui linnassa kymmenen\nkuukautta (1521-22), kääntäen saksaksi Uuden testamentin.\n\nViime vuosisadalla Wartburg korjattiin, mikäli mahdollista\nalkuperäiseen kuntoonsa. Läheltä ja kaukaa poikkeaa vieraita kuulua\nlinnaa katsomaan. Siellä näytetään huonetta, jossa uskonpuhdistaja asui\nja työskenteli. Mutta mustelänttiä, jonka kerrotaan jääneen seinään,\nkun hän nakkasi pirua mustepullollaan, sitä ei ole enää, jos lienee\nollutkaan -- ehkä on koko musteläntti tarun keksintö.\n\nWartburgin vanhin ja kaunein osa on maakreivirakennus tornineen ja\nikivanhoine seinineen; se oli vanhain linnanhaltijain varsinainen\nasuinrakennus, kilpalaulantojen vanha paikka. Se kohoo heti\nkalliojyrkänteestä, niin että rakennuksen itäseinä vuoren juurelta\nlukien on huimaavan korkea yhtämittainen seinämä. Tämä rakennus on\nkauttaaltaan saatettu alkuperäiseen kuntoonsa ja sisustettu niin\ntarkkaan kuin mahdollista ritariajan malliin. Sinne tänne ovat etevät\nuudet taiteilijat maalanneet kuvauksia Wartburgin vaiheista.\nRakennuksessa on vanha linnankappelikin, jossa Luther täällä asuessaan\nsaarnasi linnanväelle. Huomattavimpia linnan saleista on kilpalaulajain\nsali, jonka seinillä uudemmat taideteokset johtavat muistoon\nkansansadun säilyttämiä piirteitä Wartburgin runojuhlista. Kolmannessa\nkerroksessa on juhlasali, noin 40 metriä pitkä. Linnan takapihan\nääressä kohoo vartiotorni, nelikulmainen 52 metriä korkea rakennus,\njonka yläkerrasta on mitä ihanin näkyala Thüringin seutujen yli. Alla\non Eisenachin pieni kaupunki, jossa Luther vietti lapsuudenaikojaan.\nKoillisessa näkyy tarujen kiehtoman Hörselbergin rosoinen\njyrkkäpiirteinen laki, etäisyydessä loistaa toisia linnoja aina Gothan\nseuduilta saakka. Kaakkoon päin taas näköala käsittää komeita\nvaaramaisemia, joista kaikkia muita mäkiä korkeammalle kumpuaa\nInselbergin kukkula. Pohjoisessa kiinnittää huomiota mahdikas\nHeldrastein, vasemmalla valtava Meissner, ja kaukana lounaassa\nsiintävät korkean Rhönin basalttikeilat.\n\nErzgebirgen luoteisrinteillä on teollinen _Vogtland_, jonka hyötyisät\nkentät ovat liian korkealla, että niillä enää viljelys kunnolla\nkannattaisi. Ne ovat sen vuoksi vihantina niittyinä. Täällä on sekä\nkotiteollisuus että suurteollisuus vilkkaasti kehittynyt,\nsuurteollisuus etenkin Zwickaun hiilikaivosten kannattamana. Villan ja\npuuvillan kehruu ja kutominen, pitsien nypläys, koruompelu ovat tämän\nteollisuuden päähaarat. Niillä elää kaksi pientä pääkaupunkia, _Geta_\nja _Greitz_, ja suurempi _Plauenkin_ (81,000 a.). Asutus taajenemistaan\ntaajenee lähempänä Saksin vuorikaivos- ja teollisuusalueita.\n\n_Zwickau_ on melkoinen teollisuuskaupunki (66,000 a., enimmäkseen\nhiilenkaivajia ja teollisuustyöväkeä). Kaupungin ympärillä on melkoinen\nsikermä suurempia kyliä, joissa on vireä kotiteollisuus. Jonkun verran\nluoteeseen päin näkyy synkän savupilvensä alla nokinen _Chemnitz_\n(221,000 a.); se on yhtä ainoata suurta tehdasyhteiskuntaa, joka\nvalmistaa koneita, kutoo puuvillakankaita, sukkia, kirjokankaita y.m.\nTärkein teollisuus on kutomateollisuus, samoin kuin seudun muissakin\npienemmissä teollisuuskeskustoissa. 1,440 neliökilometrillä asuu täällä\n802,000 ihmistä.\n\nZwickaun kohdalla kohoo asutus korkeimmalle Erzgebirgeen. Pieni\n_Ylä-Wiesental_, joka on 900 metriä, yli merenpinnan, on Saksan korkein\nkaupunki. Se ynnä vuoriston korkeimpain osain muukin asutus on jäännös\n16:lta vuosisadalta, jolloin täällä kaivettiin varsinkin sinkkiä ja\nhopeata ja samalla uudisasutuskin tunkeutui vuoriston korkeimpiin\nosiin. Vuoriteollisuuden riuduttua elättelee tämä väestö nyt itseään\nkaikenlaisella kotiteollisuudella. Maanviljelystä on yritetty, mutta se\nei moisissa korkeuksissa enää menesty.\n\nKaikista näistä entisistä malmikaivos-alueista tuskin mikään muu enää\ntätä teollisuutta harjottaa kuin _Freiberg_, jossa on maailman kuulu\nvuoriopisto (30,000 as.)\n\nSaksin vanhin Elbesatama on _Pirna_, siinä kohdassa, missä joki\nvuoristosta murtautuu lakeammille maille, _Meissen_ sitä vastoin, joka\njo on Dresdenin alapuolella, oli ensimäinen paikka, joka Saksissa\nlinnotettiin ja kaupungiksi rakennettiin, koska sillä kohdalla oli\ntärkeä ylimenopaikka. Pirnasta nykyään laivataan melkoiset määrät\nnelitahoilevaa hiekkuria, jota käytetään rakennusaineena. Meissen taas\non vanhastaan posliiniteollisuudestaan kuulu. Saksin kuninkaitten\ntoimesta tämä teollisuus 18:lla vuosisadalla kehittyi niin\ntäydelliseksi, että se alallaan oli Europan etevimpiä. Meissenissä on\nvanha kaunis gootilainen tuomiokirkko, joka kuitenkin 15:llä\nvuosisadalla menetti molemmat torninsa salaman iskusta. Entiseen\nkuntoonsa on korjattu kaupungin vanha linna, kauneimpia vanhoja\nlinnoja, mitä Saksassa on säilynyt.\n\n\nDresden.\n\nNäistä molemmista kaupungeista on monin verroin vienyt voiton Dresden,\njoka on niitten välillä, Elben kahden puolen. Dresdenin on\nerinomaisesta kehityksestään, kauneista julkisista rakennuksistaan ensi\nsijassa kiittäminen sitä, että se on Saksin pääkaupunki, ja että\nkuningaskunnan hallitsijat olivat niin loisteliaita. Kaupungin asema on\nmitä kaunein. Lähellä on Elben rannalla kuulu \"Saksin Sveitsi\", jokea\npitkin voidaan laivoilla nousta syvälle Böhmiin saakka. Erinomainen\nrakennusaine ja sen helppo kuljetus ovat edistäneet ruhtinaitten\nrakennushalua. Dresdenillä sen vuoksi onkin enemmän loistorakennuksia\nkuin useimmalla Saksan kaupungilla. Se on Saksan taide-elämän\nkeskustoita. Dresdenin taidekokoelmat ovat maailman parhaita. Loistavat\njulkiset rakennukset antavat kaupungille n.s. barokkityylin keveän\nleiman. Verraten vähän on vanhoja gootilaisia rakennuksia, eikä\nuudenaikainen renessanssiaikakaan ole siihen määrään painanut leimaansa\nkaupungin ulkomuotoon kuin Berlinissä ja yleensäkin Saksan uusimmissa\nkaupungeissa. Huomattavimmat Dresdenin rakennuksista ovat katolinen\ntuomiokirkko Elben rannalla, kuninkaallinen linna, ynnä n.s. \"Zwinger\",\nlaaja kehärakennus, jonka kuningas August II rakennutti ulkoilmajuhlia\nvarten. Muista rakennuksista ovat mainittavat taideakatemian upea talo\nja oopperatalo, jonka laulunäyttämö on Saksanmaan ensimäisiä.\nDresdenissä on nykyään noin 500,000 asukasta. Se on erittäin suosittu\nmatkailijakaupunki. Varakkaammat asettuvat sinne pidemmäksikin aikaa\nnauttiakseen hienostuneesta taide-elämästä. Samalla on Saksin\npääkaupungista kehittynyt vilkas teollisuuskaupunkikin, ja teollisuus\nvasta onkin tehnyt Dresdenistä suurkaupungin.\n\nKun pikajuna on kiitänyt Dresdenin viimeisten jo puoleksi\nmaalaistalojen ohi ja tunkeutunut itäisille nummille ja\npetäjäkankaille, niin tuntuu matkustajasta, ikäänkuin laskisi esirippu,\njonka taakse jää Länsi-Saksan rikas elämä. Hän tulee Saksan itäisiin\nmaakuntiin, joissa kultuuri vielä on nuorempi ja asutus sekavampi,\nsaksalaistuminen kesken seisahtunut, niin että suuri osa maaseudusta\nvielä on slaavilaista. Jo Bautzenin asemalla kuulee matkustaja silloin\ntällöin vendiläisiä sanoja. Tämän vanhan kielen säilyminen sekin\nosottaa, kuinka etäällä liikkeistä nämä Spreen latvaseudut ovat olleet\nkuluneina vuosisatoina. Ainoastaan Leipzigin ja Breslaun välisen,\nylämaita kulkevan tien varressa olevat kaupungit ovat aina olleet\npääasiallisesti saksalaiset. Neissen rannalla on tällä tiellä\nensinnäkin _Görlitz_, josta on kehittynyt melkoinen suurkaupunki\n(86,000 a.). Görlitz on Lausitzin pääpaikka. Vasta Queisin takana alkaa\nvarsinainen Schlesia, joka ikäänkuin pitkä niemi pistää Puolan ja\nBöhmin väliin. Rajan läheisyys kahden puolen on monella tavalla estänyt\nmaakunnan kehitystä, mutta toiselta puolen on sillä mannun aarteissa\nedellytyksiä, joita ei monella muulla Saksan osalla ole. Vasta Oderin\nperkkaamisen kautta ovat tämän maakunnan luonnontuotteet viimeisten\nvuosikymmenien kuluessa päässeet entistä tehokkaammin vaikuttamaan maan\ntaloudelliseen elämään. Metsäisessä, mutta malmeista köyhässä\nvuoristossa elää monenlaista pientä teollisuutta, joka käyttää\nhyväkseen vuorijokien vaihtelevaa vesivoimaa. Lasitehtaat, sahat ja\npaperitehtaat tarvitsevat metsiä. Kotikutominen elää varsinkin\nIsergebirgessä. Mutta vastustamaton kehitys saa tämän kotiteollisuuden\nyhä enemmän keskittymään suuriin tehtaihin. Waldenburgin vuoristossa\nelättävät sikäläiset kivihiilikerrokset monenlaista teollisuutta.\n\nOderin rannalla on hedelmällisellä lakeudella, Saksanmaan itäisen\nsokerijuurikasalueen keskellä, Schlesian pääkaupunki _Breslau_, joka\n14:llä ja 15:llä vuosisadalla oli saksalaisen kultuurin rajakaupunki ja\nsiitä syystä tärkeä kauppapaikka. Breslaun markkinoilla kohtasivat\ntoisiaan toiselta puolen Alankomaitten ja Länsi-Saksan, toiselta puolen\nUnkarin, Venäjän, Puolan ja Preussin tuotteet. Breslaun kauppiaat\ntekivät kaupparetkiä kauas itäänpäin ja olivat toiselta puolen\nsuoranaisessa yhteydessä sekä Venezian että Brüggen kanssa. Puolan\nitsenäinen kehitys 16:lla vuosisadalla lamasi moneksi ajaksi Breslaun\nkaupan, 19:llä vuosisadalla kaupunki alkoi uudelleen kasvaa (noin\n438,000 asukasta). Breslau oli kauan Oderin laivaliikkeen päätekohta,\nmutta nykyään on joki perkattu ylöspäin aina _Koseliin_ saakka, ja tämä\nseikka ynnä rautatieliikkeen, sähkölennätyksen ja telefonin kehitys\nuhkaa uudelleen lamauttaa kaupungin kasvua, liike siirtyy lähemmäksi\nYlä-Schlesian teollisuusalueita. Mahtavuutensa ajoilta on Breslaulla\nvanha ja kaikenlaisista taideaarteista rikas tuomiokirkko, komea\nkorjattu raatihuone, muita mainitsematta. Breslaulla on etevä, vaikka\nverraten nuori yliopisto.\n\n\nYlä-Schlesian teollisuusalue.\n\nYlä-Schlesiassa on aivan valtakunnan rajalla köyhään metsäseutuun\nvirinnyt erinomaisen vilkas teollisuus sen kautta, että sieltä\nlöydettiin kivihiilikerroksia, jotka rikkauden puolesta vievät\nRheininkin kivihiilikerroksista voiton. Kivihiilien lisäksi on samoilla\npaikoilla runsaasti rauta-, sinkki- ja lyijymalmeja. Varsinkin sinkkiä\nsaadaan täältä enemmän kuin mistään muualta Europasta. Seudun\nrautateollisuudelle eivät omat ala-arvoiset malmit kuitenkaan\nriittäisi, mutta liikkeitten helppous ja hiilen läheisyys vaikuttavat,\nettä tänne voidaan tuoda kosolta parempia ulkomaalaisia malmeja.\nTeollisuuden nopean kasvun kautta on täällä muutamassa vuosikymmenessä\nkehittynyt melkoisia tehdaskaupungeita, kuten _Gleiwitz_ (59,000 a.),\n_Beuthen_ (50,000 a.) ja _Königshütte_ (65,000 a.). Niin melkoinen on\nteollisuus, että se on täällä pohjavedenkin pilannut, jonka vuoksi\nteollisuusalueelle on tuotava vettä läheisistä vuoristoista\nsuurenmoisilla johtolaitoksilla. Lähellä tätä uutterain ihmisten\nhyörinää leviää laajoja metsäalueita. Niiden alla on vielä laajemmat\nmaanalaiset polttoainevarastot. Mutta tulevien kivihiilikaivosten\npäällä ylimykset vielä aitailevat metsästysmaitaan.\n\nSudettien liepeillä on _Ratibor_ niinikään melkoinen teollisuuspaikka.\nVuorimaan sisässä on _Glatz_ sotilaallisen asemansa vuoksi tärkeä; se\non ikäänkuin portti, joka vuoriston poikki kulkee Schlesiasta Böhmiin.\nBreslaun alapuolella on _Liegnitz_ tunnettu taistelupaikka.\n\nPoistuessamme vuoristoista Pohjois-Saksan alangolle tulemme seutuihin,\njoissa ei ainoastaan maisema muutu yksitoikkoisemmaksi, vaan elämän\nedellytyksetkin toisenlaisiksi, koska lakeuksilla ei ole malmeja, ei\nsanottavasti kivihiiltäkään, eipä edes kiveäkään rakennusaineeksi.\nTonavan ja Rheinin laaksojen runsaasti koristettujen hiekkakivisten\ntuomiokirkkojen sijasta tapaamme Pohjois-Saksan kaupungeissa vanhempia\ntaiderakennuksia, jotka enimmäkseen ovat tiilestä; niitten\nrakennusmallikin on sen mukaan toisenlainen, muodot yksinkertaisempia.\nJa tiet, pienien kaupunkien kadut, ovat Saksanmaan pohjoisosissa\nsuureksi osaksi samanlaista mukulakiveä kuin Suomenkin kaupungeissa.\nMutta itse maanpinnankin huomasimme näillä alangoilla enimmäkseen koko\njoukon köyhemmäksi arvokkaista viljelysmaanlaaduista kuin mäkimaissa.\n\nEpäilemättä nämä maat olivat enimmäkseen autioita sydänmaita, kun\nsaksalaiset uudisasukkaat alkoivat niitä vallata slaavilaisilta, mutta\nsuunnattoman työn kautta on ne kuitenkin suurimmaksi osaksi muutettu\nkunnollisiksi viljelysmaiksi. Mutta vielä on laajoja aloja, joissa\nmetsänkasvu näyttää olevan ainoa tuottava maankäytännön muoto.\n\nKaupunkien sijotuksen tällä alueella ovat määränneet liiketiet, joille\nsuot ja vesistöt asettivat kylläkin vakituiset suunnat, vaikkei\nvuoriesteitä ollutkaan. Oderin varrella on _Glogau_ vanha siltapaikka,\nSpreen rannalla _Kottbus_, Havelin äärellä _Brandenburg_. Glogau, jota\njo Puolalaiset puolustivat maansa porttina Fredrik Barbarossaa vastaan,\non linnotus ja hyvin viljellyn maakunnan keskusta, Kottbus\nAla-Lausitzin kukoistavimpia kutomokaupungeita ja tärkeä rautateiden\nristeys. Brandenburgissa, joka on lähellä Havelin viimeistä mutkaa, oli\nVendien vahvin jokilinna. Se vallitsi Magdeburgin vastassa Markin ja\nitäisten maakuntain teitä niin tehokkaasti, että Brandenburgin\nsaksalaisetkin ruhtinaat sen aluksi valitsivat pääkaupungikseen.\nBrandenburgissa (53,000 a.) on vielä säilynyt monta vanhaa piirrettä,\nmutta sen nykyistä elämää vallitsee teollisuus, varsinkin villatavarain\nkudonta.\n\nSiinä laaksossa, joka poikkimaisin kulkee Varsovasta Berliniin -- se on\nnoita esiaikaisia, jääkauden jälkeisiä jokilaaksoja, joista olemme\nennen puhuneet, -- ei ole muita sanottavia kaupungeita kuin Berlin.\nEntiseen aikaan kaupungit välttivät näitä poikkilaaksoja soitten\nvuoksi, jotka liikettä haittasivat, nykyään niistä on suurliikkeelle\nhyötyä, koska niitä pitkin on voitu helposti kaivaa vesitiet maan\npoikki. Pohjoisessa poikkilaaksossa, joka kulkee Baltisen maanselän\neteläreunaa, on _Thorn_ vanhastaan kuulu kauppakaupunki, nykyään sitä\npaitsi luja rajalinnotus. Weichselin ja idästä länteen kulkevain\nkanavain risteyksessä ollen Thorn välittää suurta puutavarakauppaa\nVenäjältä Saksan keskiosiin. Osan kaupastaan on sen kuitenkin täytynyt\nluovuttaa uudemmalle _Brombergille_ (55,000 a.). Molempain\npoikkilaaksojen välillä ovat _Posen_ ja Oderin _Frankfurt_, joitten\nkohdalla ylämaita noudattava tie ennen kulki jokien poikki. Posen\nkuului Puolan jakoon saakka Suur-Puolaan ja oli sen tärkeimpiä ja\nvanhimpia kaupungeita. Kaupungin väkiluvusta (127,000 a.) on enemmän\nkuin puolet puolalaisia. Posen oli Puolan vallan aikana luja linnotus\nSaksaa vastaan, nykyään Saksalaisten vielä lujemmaksi varustama Venäjää\nvastaan. Posenista käsin koettavat Saksalaiset nyt järjestelmällisesti\njuurruttaa pois puolalaisen väestön sen omilta viljelysmailta,\nmuuttaakseen koko maakunnan rajaa myöden saksalaiseksi.\n\n_Oderin Frankfurt_ (60,000 a.) oli kauan Oderin laivaliikkeen\npäätekohta ja Puolan kaupan välittäjä. Tämä mahtava kauppa-asema alkoi\nhorjua vasta sitten, kun Oder ja Spree kanavan kautta yhdistettiin ja\nOder perkattiin Schlesiaan saakka. Mutta aina 19:nteen vuosisataan\nsaakka Oderin Frankfurtin messut pysyivät saksalaisten ja puolalaisten\nkauppiaitten suosittuina yhtymätilaisuuksina. Nykyään Frankfurt on\ntärkeä tehdaskaupunki, varsinkin koneteollisuuden alalla. Oder ja kuusi\nrautatielinjaa tuovat sinne kilvan raaka-aineita.\n\n\n\n\nBerlin.\n\n\nBerlinillä ei oikeastaan ole minkäänlaisia ulkonaisia luonnonetuja,\njotka tavallisesti edistävät suurkaupunkien syntyä ja kehitystä. Sen\nympäristö ei ole viljavaa, on enimmäkseen vain nummea ja suota,\nilmanala sateista, kylmää ja sumuista, niinkuin yleensäkin\nPohjois-Saksan alangolla. Se ei edes ole suurien virtain rannalla,\nniinkuin monet muut Saksan etevimmistä kaupungeista, esim.\nHampuri ja Köln. Ainoastaan vähäinen Spree juoksee sen läpi, vaikka\njoki tosin on suurten perkkausten kautta voitu avata hyvinkin\ntärkeäksi liikeväyläksi. Mutta siitä huolimatta on Berlin parin\nvuosisadan kuluessa, ja varsinkin viime vuosisadalla, kehittynyt\nmaailmankaupungiksi, joka tuota pikaa on Europan mannermaalla\nensimäinen.\n\n\nVanha Berlin.\n\nBerlinin vanhin osa syntyi alkuaan pienelle matalalle kummulle Spreen\nsaareen. Siinä oli aikanaan vendiläinen kalastajapaikka, ja Saksan\nylpeän pääkaupungin nimikin sen mukaan on vendiläinen. Vielä\ntänäpäivänä seisoo samalla Köllnin saarella kalastajain\nsuojeluspyhimyksen, Pyhän Pietarin vanha kirkko.\n\nVastapäätä saarta, joen toisella puolella, on nykyään Berlinin upea\nraatihuone, saarella itsellään kuninkaallinen linna ja monta muuta\nloistorakennusta. Miljonakaupunki on kasvanut siitä joka taholle monien\nkilometrien päähän. Mutta yhä vielä nimitetään \"Myllypadoksi\"\n(_Mühlendamm_) sitä paikkaa, jossa ennen lautalla kuljettiin virran\npoikki, ja monet muutkin nimet liittyvät vanhaan yksinkertaiseen\nkalastajapaikkaan. Siitä kulki maaliike joen poikki pohjois-etelä\nsuuntaan ja arvatenkin jokiliike idästä länteen käsin. Saarelle ja\nSpreen oikealle reunalle syntyi pieni kaupunki, taikka oikeastaan\nparikin vierekkäistä kaupunkia, _Kölln ja Berlin_, jotka ensi kerran\nmainitaan aikakirjoissa kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla.\n\nKautta keskiajan Berlin oli vähäpätöinen kaupunki, sillä ei ollut\nsamanlaista mahtiaikaa, kuin Saksan muilla vanhoilla kaupungeilla,\nsillä ei ollut ammatteja, ei sanottavaa kauppaa, eikä ominaista\nvaltiollista vaikutusta. Viidennentoista vuosisadan loppupuolella siinä\nlienee ollut noin 10,000 asukasta, mutta tämäkin määrä väheni\nKolmenkymmenen vuoden sodan aikana melkein puoleen.\n\nBerlinin kohtalot liittyvät sitten mitä lähimmin Preussin\nkuningaskunnan kehitykseen. Berlinillä ei ollut muita luonnon etuja,\nkuin että se oli keskellä nykyisen Preussin päämaata, Brandenburgia, ja\nsen vuoksi soveliain paikka valtakunnan hallitsemiseen. Hallitsijain\nhuolenpidon kautta kaupunki vähitellen pääsi voimistumaan. Mutta vasta\nviime vuosisadalla sen kasvu kiihtyi niin nopeaksi, että vain\nAmerikassa on nähty sen vertoja. V. 1865 Preussin pääkaupungissa oli\nnoin 650,000 asukasta, nykyään asukasluku nousee yli kolmen miljonan,\nkun toinen toisensa jälkeen kiinni kasvaneet esikaupungitkin lukuun\notetaan. Mutta Preussin pääkaupungistapa onkin tullut sen jälkeen, kun\nSaksan valtakunta yhdeksi yhtyi, koko laajan Saksanmaan painopiste.\n\nPaljon työtä ja varoja uhrasivat Preussin hallitsijat vanhempina\naikoina, saadakseen pääkaupunkinsa kasvamaan. Asukkaita otettiin\navosylin vastaan, mistä niitä vain tuli. Berlinissä saivat muun muassa\ntuhannet ranskalaiset hugenotitkin tyyssijan, niin että Suuren\nvaaliruhtinaan aikana Berlinin asukkaista joka neljäs oli ranskalainen.\nBerlinin harvaan asuttuun ympäristöönkin istuttivat hallitsijat tuon\ntuostakin uudisasukkaita, mistä vain saivat, rakennettiin vesiteitä ja\nmaanteitä joka suunnalle, jotta luonnon puolesta huonosti varatun\npääkaupungin jokapäiväinen leipä alkoi olla turvattu.\n\nMutta ilman rautateitä ei Berlinistä sittenkään olisi tullut, mitä se\non. Rautateiden rakentamiselle oli tasainen ympäristö erittäin\nsovelias, ja niitä juokseekin pääkaupunkiin joka suunnalta ikäänkuin\nsäteitä keskustaansa, niin että Berlin nykyään on liikkeittensä\npuolesta ehdottomasti Saksanmaan ensimäinen kaupunki. Tuskinpa\nmuuallakaan Europan mannermaalla on sen vertaa.\n\nKaupungin sisäosissakin ovat liikkeet sen mukaan kehittyneet\nerinomaisen täydellisiksi. Kadut ovat leveät ja oivalliset, hevos- ja\nkonevaunuliike erinomaisen vilkas.\n\nBerlin on rakennettu Spreen laaksoon, joka kaupungin kohdalla on noin\nviittä kilometriä leveä. Tämä laaksokaukalo on kuitenkin niin matala,\nettä sen reunat pohjoisella puolella ovat vain 9, eteläpuolella 15\nmetriä laakson pohjaa korkeammalla. Laakson pohjan ja samalla kaupungin\ntason korkeus Pohjanmerestä on vain 35 metriä. Berlin on laaksonsa jo\ntäyttänyt ja kohonnut molempien reunain päälle, levitellen itseään\nedelleen nopeaan kummallekin puolelle. Berlinin korkein kohta,\n_Kreutzbergin_ kukkula Spreen eteläpuolella, on vain 34 metriä\nkorkeammalla Spreen pintaa. Sangen tasaista on siis se maa, jolla\nSaksan valtakunnan pääkaupunki itseään levittelee. Pohjavesi onkin\nBerlinissä kaikkialla lähellä, mutta suurenmoisen viemäriverkon kautta\non kaupunki kuitenkin saatu siihen määrin kuivatuksi, että se\nnykyään on Europan terveellisimpiä suurkaupunkeja. Tultuaan Saksan\nvaltiolliseksi keskustaksi Berlin on kaikissa muissakin suhteissa\nkehittynyt arvonsa mukaisesti. Siihen on kohonnut toinen upea rakennus\ntoisensa jälkeen, sinne keräytyvät tieteet ja taiteet, ja lisäksi on\nsiellä kehittynyt erinomaisen tuottelias ja monipuolinen teollisuus ja\nkauppa. Ja vihdoin on Berlinistä tullut Saksanmaan ja koko Europan\nmanterenkin ensimäinen rahapaikka.\n\nBerlinillä on kauttaaltaan nuoren kaupungin leima. Ei mikään sen\nulkomuodossa osota, että se olisi \"elänyt\", niinkuin Europan muut\nsuurkaupungit. Vanhimmista rakennusmalleista ei Berlinissä ole\njälkeäkään. Sekä romanilainen että gootilainen tyyli, jotka Saksan\nvanhoille kaupungeille antavat niin historiallisen leiman, ovat\nBerlinille tuntemattomat. Berlinin vanhemmat julkiset rakennukset ovat\nkaikki 18. vuosisadalta. Suurin osa on vasta viime vuosisadalla\nrakennettu.\n\nBerlinin ulkomuoto ei siis oikeastaan ole saksalainen; sillä on\nuudenaikainen kansainvälinen sävy. Sama on suuressa määrin\nasukkaittenkin laita. Ei edes puolet miljonakaupungin asukasluvusta ole\noikeita Berlinissä syntyneitä berliniläisiä. Noin 60 pros. on muualta\nmuuttaneita. Enimmäkseen ovat nämä \"ulkolaiset\" tulleet muualta\nSaksasta, mutta paljon on myös ulkomaalaisia, varsinkin puolalaisia ja\njuutalaisia, ynnä itämaalaisia, jopa Japanista ja Kiinasta saakka.\nBerliniläinen onkin \"ahkera ja uuttera kuin saksalainen, sitkeä kuin\nslaavi, vilkas ja sukkela kuin ranskalainen, puhelias, itsetietoinen ja\nrehentelevä niinkuin juutalainen.\" Siinä saksalaisen kirjailijan\nlausunto oman pääkaupunkina nykyisestä \"yleisihmisestä\". Berliniläisen\npuheenmallikin on sen vuoksi muodostunut toisenlaiseksi kuin muitten\nsaksalaisten. Se ei enää ole alasaksaa, niinkuin vielä pari vuosisataa\ntakaperin, mutta se ei vielä ole kirjakieltäkään, vaikka siksi\nvähitellen muuttumaisillaan, vaan se on oma berliniläinen välimuotonsa.\nSen tunnetuin -- ja pilkatuin -- omituisuus on se, että se aina ääntää\ng:n j:ksi, seurasipa perässä mikä ääntiö hyvänsä, (berliniläinen ei\nsano \"ganz\", vaan \"janz\"). Mutta epäilemättä nämä omituisuudet ovat\nkatoamassa.\n\nLuomme lyhyen silmäyksen Saksan nuoren pääkaupungin julkisiin\nrakennuksiin ja upeimpiin katuihin.\n\n\nJulkinen Berlin.\n\nBerlinin tunnetuin osa, sen varsinainen keskusta, on \"Unter den Linden\"\n(Lehmuskuja), joka idästä länteen kulkee Spreen saarelle, kaupungin\nvanhimpaan keskustaan, päättyen vastapäätä keisarillista linnaa.\nTällä saarella on linna, suunnikkaan muotoinen rakennus, joka on\nBerlinin suurimpia. Se osa, joka on Spreen puolella, on verraten\nvanhanaikainenkin, toiset osat sitä vastoin ovat uudenaikaiseen tyyliin\nrakennettuja loistorakennuksia. Melkein kaikki rakennustyylit, mitä\nSaksa on nähnyt, siitä kun linna 1400 luvulla perustettiin, ovat siinä\nyhä vieläkin edustettuina. Mutta sisustassa, linnan 600 salissa, on\nuusi aika vallalla.\n\nLinnan ympärillä on pienellä alalla Berlinin \"klassillinen\" osa. Sitä\nvastapäätä on \"Lustgarten\" nimisen puiston takana \"Vanha museo\"\npilaristoineen, pilarikujan kautta yhteydessä \"Uuden museon\" ja\nkreikkalaiseen tyyliin rakennetun \"Kansallisgallerian\" kanssa. Linnan\nja museoitten välillä kohoo uusi, tuskin vielä täysin valmiskaan\ntuomiokirkko. Linnan edustalla on keisari Wilhelm I:sen muistoksi\nrakennettu suurenmoinen muistopatsas, tilan ahtauden vuoksi osaksi\nSpreeltä vallatulla pohjalla. Lähistöllä on vielä komea palatsimainen\nrakennus -- edustallaan Neptunuksen kuvapatsas --, joka ei kuitenkaan\nole sen kummempi kuin keisarin talli.\n\nLinnantorilta johtaa sotaisilla kuvapatsailla koristettu silta \"Unter\nden Lindenille\", jonka vastakkaisesta päästä lehmuksien yli häämöttää\nkreikkalaiseen tyyliin rakennettu \"Brandenburgin portti\".\n\n\"Oopperanaukio\" Lehmuskujan päässä on historiallisen Berlinin\nkeskuksia, johon muukalaisetkin ensinnä tutustuvat. Aukiolle näkyy\ntoiselta puolelta Linna ympäristöineen, taaempana Raatihuoneen suora,\npoikki viistetty torni; vastakkaiselta puolelta taas vanhan keisari\nWilhelmin yksinkertainen palatsi, jossa hän elämänsä loppuun saakka\nasui, ja Fredrik Suuren komean muistopatsaan takaa Lehmuskuja.\nOopperatalo on jotenkin vaatimaton rakennus, mutta saanee pian\nluovuttaa paikkansa uudelle. Sitä vastapäätä on Yliopisto, jossa\nopiskelee yli 8,000 ylioppilasta, ja Akademia. Lähempänä siltaa\non sillä puolella Asehuone (_Zeughaus_), joka on sisustettu\n\"kunniahalliksi\" (_Ruhmeshalle_). Sinne on koottu kaikki mainehikkaat\nmuistot Preussin sotahistoriasta ja seinät koristettu suurenmoisilla\nmaalauksilla, jotka esittävät taistelukuvia. Onpa siellä ruotsalaisia\nnahkatykkejäkin Kolmenkymmenen vuoden sodan ajalta, mutta enimmän\nkuitenkin ranskalaista sotasaalista. Asehuoneen pihassa keisari joka\nvuosi vannottaa rekrytit ja vihkii lipun.\n\n\"Unter den Linden\" tuskin enää vastaa maailmanmainettaan. Vaikeanlaista\non lehmusten toimeentulo maailmankaupungissa, huolimatta uupumattomasta\nhuolesta, jolla niitä vaalitaan. Vanhoja kuolee, uusia istutetaan\nniitten sijalle, komean vanhan lehmuksen vieressä seisoo nuori taimi,\njonka latva ei ulotu vierustoverin alimpiinkaan oksiin. Katua kulkee\nyksi ratsastie, kaksi kivettyä ajotietä kuormia varten ja sementillä\nsilattu ajotie keveämpiä ajoneuvoja varten. Kahden puolen on leveät\njalkakäytävät. Palatsit ovat suureksi osaksi vanhahkoja ja\nvähäpätöisiä, eikä niitten rivi sen vuoksi ole niin komea, kuin\nmiljonakaupungin keskustassa odottaisi. Mutta suuria tuumia on vireillä\n\"Unter den Lindenin\" lähiseutujen uudestaan rakentamiseksi.\n\nMuun muassa aiotaan Brandenburgin portti repiä, jotta \"Lehmuksien alta\"\non vapaa pääsy Eläintarhaan (_Thiergarten_), Berlinin laajaan\nkaupunginpuistoon. Siellä hyväilevät silmää rehevät nurmikot, somat\nkeinotekoiset lammet, vanhat, yhä voimalliset puut ja oivalliset lasten\nleikkipaikat. Teitä, polkuja risteilee joka suunnalle, ja tuon\ntuostakin viiltää puiston kautta raitiotie, jotta pääsy etäisistäkin\nkaupunginosista on nopea ja helppo. Siellä täällä on kuvapatsaita. Onpa\npuistossa kokonainen kuvapatsaskujakin, keisari Wilhelm II:sen\nperustama \"_Siegesallee_\" (Voittokuja), jonka kahden puolen\nBrandenburgin ja Preussin hallitsijat Albrekt Karhusta alkaen\nmuistuttelevat itseään valkoiseen marmoriin kuvattuina. Keisari on\ntämän huoneensa ylistyksen lahjottanut Berlinin kaupungille, joka on\nhieman sekavilla tunteilla sen vastaanottanut. Joukossa on semmoisiakin\nhallitsijoita, joita tuskin sietäisi kuvapatsailla muistella.\nKansanhuumori nimittääkin kujaa \"Nukkekujaksi\" (Puppenallee).\n\n\"Voittokujan\" pohjoispäässä kohoo korkea \"Voittopatsas\"\n(_Siegesdenkmal_), joka on granitista, hiekkakivestä ja pronssista\nrakennettu ja 61 metriä korkea. Pilarin varsi on täynnään tanskalaisia,\nitävaltalaisia ja ranskalaisia tykkejä, jotka Preussiin viime sodissa\nanastettiin; sen päässä seisoo Preussin haltijatar voiton\njumalattareksi kuvattuna.\n\nItäänpäin Voittopatsaasta on mahtava Valtiopäivätalo ja sen edustalla\nBismarckin muistopatsas. Eläintarhan itäpäitse kulkee etelää kohti\nWilhelmsstrasse, jonka varrella useimmat ministeriöt ovat. Sillä\nkulmalla on myös Preussin maapäivien komea talo. Valtaavia ja\nkauniitakin rakennuksia ovat asematalot, joita on kaupungin joka\npuolella, kukin ainaisen ihmistulvan kerääjä ja purkaja.\n\nBerlinin julkisia rakennuksia yleiseen vielä painostaa jonkinlainen\nhalpahintainen mauttomuus ja tyhjä koreilun halu. Korkeampi\ntaiteellisuus ei ole päässyt täysiin oikeuksiinsa, ja siitäkin\nsyystä Saksan valtakunnan pääkaupunki yhä vielä tekee nousukkaan\nvaikutuksen, joka se onkin. Mutta ripeästi kuljetaan tälläkin alalla\neteenpäin. Aljetaan käyttää jalompia rakennusaineita, sen sijaan\nyksinkertaisempia, jalompia muotoja. Siellä täällä kohoo jo taloja,\njotka täyttävät mitä suurimpia taiteellisiakin vaatimuksia. Suurena\netuna ovat Berlinin julkisille rakennuksille katujen leveys ja\nyksityisrakennusten mataluus; siitä pitää huolta kaupungin ankara\nrakennusjärjestys. Berlin tekee kauttaaltaan ilmavan ja valoisan\nvaikutuksen.\n\n\nMuseot.\n\nOlemme yllä maininneet muutamia pääkaupungin tärkeimmistä julkisista\nrakennuksista. Niitä on valtaava määrä muita, museoita, kouluja,\nkirkkoja, virastoja, paljon enemmän kuin voisi mainita. Vieraitten\nmieltä kiinnittävät varsinkin kaupungin museot, ja niitten puolesta\nBerlin voikin kilpailla vaikka minkä maailmankaupungin kanssa. Niihin\non pyritty kokoomaan ikäänkuin polttopisteeseen tietomme sekä\nmenneisyydestä että nykyisyydestä.\n\n\"Vanha museo\" keisarillista linnaa vastapäätä säilyttää arvokkaita\ntaulu- ja rahakokoelmia. Sen vieressä on \"Uudessa museossa\" runsaita\nkuvanveisto- ja rakennustaidekokoelmia, osaksi kipsijäljennöksinä.\nSiellä m.m. säilytetään saksalaisten oppineitten löytöjä Pergamonin ja\nOlympian rauniopaikoilta. Berlinillä on erinomaiset kokoelmat\nkaikkien kansain ja kaikkien aikain taideteollisuutta, sekä kotimaisia\nettä ulkomaisia historiallisia löytöjä ja kansatieteellisiä esineitä.\nPostimuseo antaa erinomaisen kuvan liikeneuvojen kehityksestä,\nSiirtomaamuseo Saksanmaan kehittyvästä siirtomaataloudesta\nja merentakaisesta kauppaliikkeestä. Luonnontieteellisistä\nkokoelmista ovat tunnetuimmat Akvario \"Unter den Lindenin\" varrella\nkäärmekäytävineen ja lintuhuoneineen y.m., Kasvitieteellinen puutarha,\njossa kasvaa päälle 30,000 kasvia, Kasvitieteellinen museo ja\nEläintarhan länsipäässä eläintieteelliset kokoelmat, jotka ovat\nmaailman parhaita.\n\nBerlin on ylpeä, eikä syyttä, taiteellisista ja tieteellisistä\nlaitoksistaan, jotka ripeästi lisääntyvät. Mutta vielä ylpeämmin\nberliniläinen mainitsee yleishyödyllisiä laitoksiaan. Suurenmoinen\nvesijohto kuljettaa riittävästi hyvää vettä korkeimpiinkin kerroksiin,\nkaupungin viemärijärjestelmä on melkeinpä täydellinen, palokunta\nmaailman malli. Ruokatavaramarkkinat ovat kehittyneet niin\nerinomaisesti, että Berlinistä vähitellen on tullut koko Saksanmaan\nruokatavaramarkkinain keskusta. Kaupungin teurastuslaitos on suurin\nEuropan manterella.\n\n\nKulkuneuvot.\n\nTärkeimpiä edellytyksiä maailmankaupungin nopealle kasvamiselle, sen\nvilkkaalle liike-elämälle, ovat erinomaiset kulkuneuvot. Harva kaupunki\nvoi niiden puolesta kilpailla Berlinin kanssa. Sähköraitiotiet ovat\nkehittyneet niin täydellisiksi, että melkein joka kadun kulmassa voi\ntavata raidevaunun ja sillä matkustaa mihin osaan kaupunkia tahansa.\nKaikki matkat, pisimmätkin, maksavat vain saman 10 pfennigiä (12 1/2\npenniä). Berlin on toisin sanoen sisäisessä liikenteessään toteuttanut\nsaman yleismaksuperiaatteen, jolle esim. postinkuljetus perustuu.\nSamalla maksulla, jolla toinen kulkee lyhyen taipaleen, matkustaa\ntoinen kymmeniä kilometrejä. Sähköraitiotiet vallitsevat nykyään\nkaupungin koko sisäisen liikkeen, omnibusit, ajurit, kaikkien muiden\nkulkuneuvojen täytyy väistyä niiden rinnalta. Raitioteitä on kaikkiaan\n400 kilometriä, tai oikeastaan kaksinkertainen määrä, koska kaikki\nraiteet ovat kahdenkertaiset. Mutta kun raitiotiet kulkevat kadun\ntasassa, niin on siitä ollut seurauksena, että vilkkaimmilla kaduilla\nraitiotieliike suuresti häiritsee muuta liikettä, jopa toisin ajoin sen\nkokonaan seisauttaa. Leipzigerstrassella, joka on Berlinin vilkkain\nkauppakatu, kulkee raitioteitä niin taajaan, että on päätetty määrätä\nvaunujen väliaika ainakin yhdeksi minutiksi. Liikenteen vähentämiseksi\nkaduilta on rakennettu rautatie, joka kulkee missä katujen päällä,\nmissä talojen läpi, maan sisässä, kuinka vain sopii, ei vain kaduilla.\nLuultavaa on, että entistä enemmän ruvetaan rakentamaan maanalaisia\nratoja Lontoon ja Parisin malliin. Tähän saakka on niitten rakentamista\nensi sijassa ehkäissyt kaupungin löyhä perustus. Pelättiin, että talot\nkukistuisivat, jos maan alle rakennettaisiin tunneleita. Joku\nkoetteeksi tehty rata -- semmoinen kulkee esim. Spreen alitse -- on\nkuitenkin onnistunut erinomaisesti. Mitä tärkein Berlinin liikkeelle on\nkiertorata, joka kulkee piiriä 4 sen ympäri. Se helpottaa suuressa\nmäärin väestön hajaantumista terveellisempiin esikaupunkeihin.\n\n\nJokapäiväinen Berlin.\n\nPohjois-Berlinissä alkaa päivän elämä jo silloin, kuin viimeiset\nöitsijät katuja pitkin luovivat kotia päin yökahviloista. Jo puoli\nviiden aikaan aamulla, jolloin ensimäiset raitiotievaunutkin lähtevät\nliikkeelle, kaupunginradalla ensimäiset junat niinikään, alkaa kaduille\nilmestyä unista työkansaa, jonka tehtävät näin varhain alkavat, poikia\nja tyttöjä, joiden tulee kantaa pitkin kaupunkia leipurien leipiä,\nvanhoja eukkoja, jotka jakelevat taloihin aamulehtiä. Kello kuuden ja\nseitsemän välillä työväenliike kasvaa oikeaksi kansanvaellukseksi.\nKaikilta kaduilta se pyrkii kaupungin keskustaan päin ja kasvamistaan\nkasvaa, kuta lähempänä. Kaikki pohjoisesta ja idästä tulevat\nraitiovaunut ja junat ovat täynnään ihmisiä, joita savuavat tehtaat\nnielevät koneittensa ääreen. Tämä työkansan vaellus on mahtava näky,\nvarsinkin siihen vuodenaikaan, milloin se sattuu yhteen aamun\nvalkenemisen kanssa. Siinä virtauksessa ei kaiu nauru, ei pilapuhe,\nkiireellä ja vakavana se vyöryy eteenpäin, mutta korkojen kalke ja\nanturain laahustus paisuu suureksi humuksi. Kalpeita ovat ne kasvot,\nkatse eloton. Siellä täällä pistää taskusta esiin \"Vorwärts\"\n(sosialistilehti), toista taskua kohentaa niukka aamiainen. Vaikuttavaa\non nähdä suuren teollisuuskaupungin työväestön ohitse marssivan näin\naikaisin aamulla; yksilöllisten surujen, puutteen, kurjuuden,\nkevytmielisyyden ja irstailun, ja myös kotoisen onnen jäljet ovat\nsilloin kasvoilla ilmeisimmät. Osa poikkeaa mennessään avoimiin\nolutkapakoihin nauttiakseen aamujuoman; ajurit ovat siellä jo kauan\nistuneet, pohtien oluthaarikkainsa ääressä politikkaa ja maailman\nmenoa.\n\nLänsi-Berlinissä vallitsee vielä kaikkialla syvä rauha. Kadunlakaisijat\nsaavat rauhassa suorittaa työnsä. Rauhassa saavat palaavat hummaajat\nkäyttää koko jalkakäytävän leveyden kotia luoviessaan. Ainoastaan\nleivän kantajat, maidon kuljettajat, kaikenlaisten ruokatavarain\njakajat ja sanomalehtieukot ovat täälläkin jo liikkeellä. Vasta\nkahdeksan aikaan, jolloin Pohjois-Berlinin kaikissa tehtaissa jo työ on\nkuumimmillaan, alkaa Länsi-Berlin herätä. Mutta paljon vähäisempi on se\nihmisvirtaus, joka sieltä pyrkii keskikaupungille. Sieltä tulee\npienempiä liikemiehiä, alempia virkamiehiä ja liikeapulaisia, ja\nporvarilliset lehdet ovat heidän aamuluettavansa. Yhdeksän aikaan on\ntämäkin virtaus kadonnut taloihin ja työnsä alkanut. Vasta vähän\nmyöhemmin tulee Länsi-Berlinistä vielä jälkivirtaus, ei tosin kovin\nlukuisa, mutta sitä huomattavampi muutoin. Korkeammat virkamiehet,\nasianajajat, suuret liikemiehet, korkeammat sotilaat ajavat vaunuissa\nvirkapaikkoihinsa, hopeihin ja kultiin kirjaillut kuskit hevosia\nohjaamassa.\n\nYhteiskunnallinen erittely on siis jo Berlinissäkin tapahtunut, vaikkei\nsitä katujen ulkomuodosta huomaa siinä määrin kuin monessa muussa\nsuurkaupungissa. Pohjois-Berlini on vuokrakasarmien, Länsi-Berlini\nlaajoin huoneistojen ja huvilain kaupunki, mutta päältä nähden ei ero\nole aivan silmään pistävä. Talot vain ovat pohjoisessa huonommassa\nhoidossa, akkunat ilottomammat, puodit yksinkertaisemmat ja\nvaatimattomammat, kaikki on ahtaammassa tilassa, enemmän kokoon\nsullottua, paitsi itse kadut, jotka ovat yhtä leveät ja ilmavat.\nPohjois-Berlinissä on asuntopula ainainen tuttava, kokonaiset\nperheet elävät yhdessä huoneessa ja keittiössä ja vielä pitävät\nvuokralaisiakin. Pohjois-Berlinissä ovat vaivaistalot ja kodittomain\nmajat; kun talvella pakkanen on siksi kova, etteivät irtolaiset tule\nullakoilla ja porttikäytävissä toimeen, niin täytyy näiden majapaikkain\nsuoda makuusijat 6-7,000 ihmiselle. Siellä ovat kansankeittiöt ja suuri\nkeskuskeittiö, joka ajelee työpaikoille hyvää ja halpaa ruokaa, siellä\nlämmityssalit, joitten ovelle talviaamuin kokoontuu värisevää rahvasta\njo paljon ennen kuin ne avataankaan. Pohjois-Berlin on suurien\nlapsilaumainkin kaupunki -- lapsia on nopeaan kasvavalla Saksan\nkansalla paljon -- ja katu ja jalkakäytävä on niiden yleinen\nleikkipaikka.\n\nBerlinin vilkkaimpia katuja on Friedrichsstrasse, joka kulkee\n\"Lehmuskujan\" poikki pohjoisesta etelään. Tällä kadulla näemme\nsuurkaupungin jokapäiväisen elämän koko vilkkaudessaan ja\nmonipuolisuudessaan. Ei missään kaupungin kansainvälinen luonne ole\nniin ilmeinen kuin Friedrichsstrassella, mutta toiselta puolen tapaa\njoillakin osilla siitä alkuperäisen berliniläistyypinkin puhtaimpana.\nFriedrichsstrassen varrella on suurin vaihtelu kaikenlaisia\npuoteja, helppohintaisia rihkamapuoteja ja kaikkein kalleimpain\nylellisyystavarain myymälöitä, jaloimpia Amsterdamin timantteja rinnan\nhalpahintaisten amerikkalaisten jäljennösten kanssa. Ja tällä kadulla\nalituiseen kohtaavat toisensa kaupungin rikkaimmat rahapomot ja sen\nköyhimmät vaivaiset, jotka mikä milläkin ruumiinvammalla koettavat\nkulkijan sydäntä hellittää.\n\nAamulla varhain on Friedrichsstrassen pohjoispäässä samanlainen\nkansainvaellus kuin tehdaskorttereissakin, sillä siellä on kaupungin\nkeskustan mahtava rautatieasema. Myöhemmin ilmestyy kaduille suuria\nkuormavankkureita, jotka tuovat olutpalatseihin päivän olutvarastot,\njäävaunuja, leipurivaunuja ja kaikenlaisia muita kuormavaunuja, joiden\ntulee varustaa puodit päiväksi tavaralla. Vasta puolenpäivän aikaan\nalkaa katu näyttää maailmankaupungin kadulta, väentulva silloin kasvaa\njoka hetki. Työläispuvut katoovat, kävelypuvut ovat vallalla. Nyt on\ntullut \"lentävien salaneuvoksien\" aika -- siksi sanotaan Berlinin\nkatukaupustelijoita kansan kesken. Kadulla alkaakin olla kaikkein\nsakeimmillaan matkustavaisia ja kaikenlaista muuta ostokykyistä\nkulkijaa, ja niitten kimppuun käyvät katukaupustelijat. Mutta he eivät\nsaa kulkea jalkakäytävällä, heidän täytyy pysyä katuasfaltilla.\nLelukauppiaita seisoo siinä pitkät rivit, kukkaismyyjiä niitten\njatkona. Tarjotaan kaupan uusimpia pilaleluja, ja jota sukkelampia ne\novat, sitä paremmin ne tekevät kauppansa. Friedrichsstrassen\nläheisyydessä, mutta sivukaduilla, seisovat hedelmäkauppiaat ja\nlentävät kirjakauppiaat rattaineen. Siellä niinikään tarjotaan kaupan\njos minkälaisia uusia keksinnöitä, merkillisiä kultausnesteitä,\nlänttisaippuoita, väriaineita ja kaikenlaista muuta yhtä epäiltävää\nrihkamaa. Myyjät ovat alati äänessä ja hyvä onkin heillä ääni, ja aina\non heidän ympärillään rahvasta, sillä berliniläinen on yhtä utelias\nkuin pikkukaupungin poroporvari. Muita ylinnä äänessä ovat tietysti\npostikorttien kauppiaat. Aina on heillä jotain uutta huudettavaan.\nMissä vain maailmassa tapahtuu jotain merkillisempää, heti on se\nkuvattuna Berlinin katukauppiaitten postikorteilla. Varsinkin kesällä\nkuulee ihmisvirrassa kaikkia maailman kieliä, näkee kaikkia maailman\nkansoja, varsinkin Balkanin niemeltä, Venäjältä ja Kaukasiasta.\n\nIllalla katukauppiaitten ääni ja käytös käy yhä tunkeilevammaksi,\nkaduille ilmestyy semmoisia tavaroita, jotka eivät siedä päivänvaloa ja\njotka kiiruumman kautta pistetään piiloon, kun järjestyksen vartija\nlähestyy. Epämääräisiä naisia alkaa ilmestyä yhä enemmän, olutkapakat,\nruokapaikat täyttyvät, kahvilat saavat vieraansa. Säädyllisten naisten\nluku yhä vähenee, säädyttömäin ja herrain sitä vastoin lisääntyy.\nParempi yleisö rientää teattereihin, mutta Friedrichsstrasse on\nmuuttunut suureksi ihmismarkkinaksi, suurkaupungin riettaus rehottaa\nkaikessa alastomuudessaan. Tingeltangelit, varieteet, blait,\nnaiskahvilat houkuttelevat puoleensa yleisöä. Ja kauan, kautta yön,\ntätä remuilevaa elämää jatkuu Friedrichsstrassen lukuisissa\nravintoloissa ja hummauspaikoissa, -- ja muuallakin. Sen vielä\nparhaammillaan ollessa, mutta hevosliikkeen ja kauppaliikkeen jo\nvaimennuttua, ilmestyy kadulle sydänyöllä uudelleen työmyyriä, jotka\nalkavat lakaista ja huuhtoa seuraavan päivän varalle.\n\n\nOlutpalatsit.\n\nBerlinin ravintoloista ovat merkillisimmät suuret \"olutpalatsit\", jotka\nenimmäkseen ovat Friedrichsstrassen varrella. Kaikilla Saksan\nkuuluimmilla olutpanimoilla on siellä mahtavat talonsa ja tarjoilunsa\n-- Münchenin panimoilla ja oluilla muita ylinnä. Jo aikaisin aamulla\nalkaa näihin palatseihin tulvia ihmisiä, ja vasta puolenyön jälkeen\nviimeiset lähtevät. Ehkä puolen miljonaa berliniläistä syö niissä\npäivällisensä. Niihin kokoonnutaan työn päätyttyä juttelemaan maailman\nja päivän tapauksista. Illalla saksalaisen perusluonne selvimmin\nesiintyy, puhkeaa esiin se kansanvaltainen piirre, joka hänessä\nsittenkin asuu syvimmällä. Apulainen uskaltaa olutsalissa arkailematta\nistahtaa päällikkönsä viereen, käsityöläinen upporikkaan pohatan\nrinnalle. Vieras alussa hämmästyy, kun hänen pöytäänsä lyhyellä\nkumarruksella ja hyvän ruokahalun toivotuksella istuilee ventovieraita\nihmisiä. Varsinkin jos tulokkaat ovat eteläsaksalaisia, ei suurtakaan\naihetta tarvita, ennenkuin kaikki ovat vilkkaassa keskustelussa --\nerotakseen aterian lopulta arvatenkin ikipäiviksi. Sisältä ovat\nolutpalatsit erinomaisen avarat ja upeasti koristetut. Varsinkin\npuolenpäivän aikaan ovat ne tungokseen saakka täynnä, tuhannet ja\nkymmenettuhannet kauppa-apulaiset pistäytyvät niissä palaa haukkaamassa\nja oluthaarikan tyhjentämässä. Mutta olutta juodaan muuallakin kuin\nnäissä palatseissa. Kapakoita on lukemattomia, suurempia ja pienempiä,\nja kaikissa on olutvirta ylinnä, ja olueen tavallisesti lopulta\npäättyvät ylellisimmätkin pidot.\n\n\nSuurmyymälät.\n\nMutta Berlinin vilkkain kauppakatu on _Leipzigerstrasse_, joka rinnan\nLehmuskujan kanssa kulkee Friedrichsstrassen poikki. Berlin on kaupan\nalalla edistynyt niin erinomaisesti, että monet sen suurista\nkauppahuoneista jo vievät Parisin suurista makasiineista voiton.\nBerlinin suuret liikkeet ovat käytännöllisemmin ja selvemmin\njärjestetyt, ja hyvän aistinkin puolesta ne vetävät parisilaisille\nvertoja, koska niitten järjestämisessä juuri käytetään parhaita\nparisilaisia voimia. Suureksi osaksi ne ovat juutalaisten käsissä.\nSuuret kauppamakasiinit, joista saa ostaa melkein mitä tavaraa tahansa,\ntunkevat yhä enemmän tieltään erikoisliikkeitä, vaikka näitä on\nkoetettu laillakin suojella, siten että kauppapalatseille on säädetty\nerityinen vero. Suurimmissa kauppahuoneissa on erityiset ravintolatkin,\nkahvilat, sokerileipomot, talvipuutarhat soittokuntineen, joissa\nostajat saavat vapaasti istuskella ja levähtää kesken ostohommiaan.\n\n\nRahamarkkinat.\n\nBerlinin kauppa- ja rahaliike ovat suureksi osaksi juutalaisten\nkäsissä. Israelin kansan miesluku ei tosin ole aivan suuri, ehkä vähän\npäälle sadantuhannen, mutta sen vaikutusvalta on monta vertaa suurempi\nkuin miesluku. Varsinkin pörssissä juutalaisten mahti on ilmeinen --\npörssissä se on suureksi osaksi kasvanutkin. Juutalaiset ovat pörssien\nvarsinainen pohja, he eivät antaudu uhkakeinotteluihin, niinkuin\nsaksalaiset, he uskaltavat vähemmän ja voittavat kuitenkin enemmän.\nHeillä on verraton vainu arvata ennakolta kaikenlaisia vaiheita ja\narvopaperien nousuja ja laskuja. Berlinin pörssi on parin viime\nvuosikymmenen kuluessa vallottanut itselleen johtavan aseman Saksan\nrahamarkkinoilla ja kilpailee nyt menestyksellä Parisin, Lontoon ja New\nYorkin pörssien kanssa. Elämä Berlinin pörssissä onkin sen mukaista,\nehkä vielä polttavampaa, kuin Lontoon pörssissä onkaan, koska\nsaksalaiset pörssimiehet eivät vielä ole tasaantuneet siihen määrään\nkuin englantilaiset, vaan viehättyvät paljon helpommin liiotteluihin.\nHe ovat herkemmät kaikenlaisille tapauksille ja syille, jotka voivat\nvaikuttaa pörssin hintoihin, helpommin heidän kesken pääsee valtaan\nmyyntikauhu ja taas ostovimmakin. Hintain heilahdukset ovat herkemmät,\nvaihtelut vilkkaammat kuin Lontoon ja Parisin pörsseissä.\n\nErinomaisesti kehittyvän teollisuuden johdosta on Berlinin pörssi\nyhä enemmän omistanut työnsä teollisuuspapereille, varsinkin\nvuorikaivososakkeille, koska vuorikaivokset ovat Saksan teollisuuden\nvarsinainen perustus. Kun hinnat ovat nousemaan päin, niin vallitsee\nvaltaavassa pörssisalissa melkein korvia huumaava elämä. Pörssisali,\njoka on Spreen rannalla, lähellä Wilhelmin siltaa, on Berlinin suurin\nsali. Siihen mahtuu noin 4,000 henkeä ja nousumarkkinoilla se joskus on\ntäpötäynnä väkeä. Semmoisina päivinä on pörssikeinottelu kuumimmillaan\nja nopeaan voitetaan tai menetetään miljoneja. Salissa elämöidään ja\nhuudetaan kuin laivassa, joka on merihädässä. Ryhmiä muodostuu ja\nhajaantuu nopeaan ja virkapukuiset pörssipalvelijat puikkivat kuin\nsukkulat väkijoukon kautta. Semmoisina päivinä on arvopaperinvaihto\npörssissä hämmästyttävän suuri. Mutta kun laskuaalto sen kohtaa, niin\nmuuttuu äkkiä näky. Vielä paljon ennen kuin varastojen menekissä alkaa\ntuntua mitään laimeutta, laskee pörssissä arvopaperien hinta ja yleinen\npainostus pääsee vallalle. Joku teollisuuspaperi laskee sen kautta,\nettä pörssiin syydetään myytäväksi tavattoman suuria määriä, suurempia\nkuin se voi sulattaa, ja tuossa tuokiossa on tuhoisa käännekohta\ntullut. Myyjät kantavat pörssiin tukottain papereitaan, saadakseen ne\nmyytyä, ennenkuin ne joutuvat aivan arvottomiksi, mutta ostajia ei\nolekaan, vaan hintain aleneminen jatkuu yhä rutompaan. Syntyy yleinen\nkauhu, yhä enemmän papereita kannetaan myytäviksi, ostajat yhä enemmän\nsäikkyvät, ja nyt hävitään suunnattomia summia. Pörssi joutuu silloin\nkokonaan suurien pankkien ja rahamiesten armoille, näiden asiana on\nkoettaa mahtavien pääomainsa nojalla ylläpitää hintoja ja pelastaa,\nmitä on pelastettavissa -- omiin holveihinsa. Pörssissä liike silloin\nkerrassaan lamautuu. Ei kukaan myy eikä osta, ennenkuin jälleen koittaa\nvireämpi aika. Berlinin pörssissä nämä aaltoliikkeet seuraavat toisiaan\nhyvin nopeaan. Mutta on pienemmillä rahamiehillä kuitenkin mahtava\nturvakin näissä hyökylaineissa, nimittäin Valtakunnan pankki, joka\nmelkoisella voimalla järjestelee markkinoita ja estää kaatumasta\nsemmoisia, joilla kuitenkin on toimintansa vakavaraisella pohjalla.\n\n\nBerlin sunnuntaina.\n\nPyhäpäivinä on Berlinin elämä aivan toisenlaista. Kadut ovat silloin,\nmuutamia valtaväyliä lukuun ottamatta, autiot ja tyhjät, puodit kiinni,\npaitsi ruokatavaramyymälöitä, kuormavaunut kateissa, työ kaikkialla\nseisauksessa. Kadut ovat siivotut, asunnot puhdistetut. Kansa on\njuhlapuvuissa -- saksalainen yleensäkin on erittäin tarkka puvustaan,\nkuuluipa hän mihin säätyyn hyvänsä, tuskin missään muualla harjaa niin\nahkeraan käytetään.\n\nSunnuntait ja juhlapäivät ovat kansanpäiviä. Isoisten maailma silloin\npysyy huoneissaan. Niillä seuduin, missä ylhäisö arkipäivinä liikkuu,\ntulvii nyt keskisäätyä ja työkansaa. Kesällä ja yleensäkin niin kauan,\nkuin ulkoilmassa on mieluista oleskella, vaeltaa koko kaupunki\nulkokulmille viettämään joutoaan olutpuistoissa, joita siellä on\nkaikkialla, hengittämään raikasta ilmaa taikka loikoilemaan metsissä\nomine eväineen ja juomineen. Näitä huviretkiä varten on omat omituiset\nvaunutkin, \"kremservaunut\", joissa on katto ja uutimet, suojaksi huonoa\nsäätä vastaan, ja pitkät penkit, joille mahtuu pari-kolmekymmentä\nhenkeä. Parihevoset vetävät näitä vaunuja. Tuttavat perheet yhteisesti\nvuokraavat tämmöiset vaunut, hankkivat eväät ja juomiset matkaan.\nVaunujen alla on vankka rautainen koukku, johon täytetty oluttynnöri\nripustetaan. Niin varustettuna matkaa vaunu kaupungista johonkin\nmetsään tai muuhun hauskaan paikkaan, jossa päivä vietetään.\nLoikoillaan, syödään ja juodaan, kisaillaan, ja vasta illan tullen\npalataan takaisin kaupunkiin. Aikaisin kesäaamuina saattaa nähdä\nsadottain moisia vaunuja matkalla kaupungin ympäristöön. Tavallisesti\nne ovat koristetut lipuilla, kukkasilla ja kirjavilla lyhdyillä ja\nkaikenlaisilla leikillisillä kirjotuksilla. Semmoisilla koulut,\nseurueet, työläisetkin tekevät huviretkensä, usein monta kymmentä\nvaunua samassa seurassa.\n\nMutta verraten pieni on sittenkin se joukko, joka näin hauskasti voi\nsunnuntainsa viettää. Useimpain täytyy tyytyä yleisiin kulkuneuvoihin,\nmutta niilläpä onkin liike sunnuntaisin suunnaton. Kaikki rientävät\nkaupungin ulkopuolelle. Jo aikaisin aamulla kokoontuu rahvasta\nraitioteitten pysäkeille ja rautatienasemille. Tapellaan paikoista.\nVaikka vaunuja on liikkeellä kahta vertaa enemmän kuin arkipäivinä,\nniin on sittenkin kaikkialla suunnaton tungos. Berlinin ympäristö,\nlaajat puistot ja metsät täyttyvät nopeaan ja erinomaisen vilkas elämä\nvallitsee luonnon helmassa. Ravintoloita on siellä kaikennäköisiä,\nkaikenhintaisia, semmoisiakin, joissa vieraat saavat vapaasti käyttää\ntalon laitoksia, syödä omia eväitään, keittää, paistaa, kunhan vain\njättävät -- kaivon rauhaan ja juovat talon olutta. Hyviä ja huonoja\nsoittokuntia pauhaa joka taholla, vesillä soudellaan vuokraveneillä,\nrannoilla karkeloidaan tanssilavoilla tai nurmella, kaikkialla on\nhälinää, joka enimmäkseen on hyvin äänekästä -- se on berliniläisen\ntapa --, mutta juopunutta näkee harvassa. Kaupunkiin palattaissa on\ntungos vielä kamalampi, sillä kaikki mielellään viipyvät ulkona luonnon\nhelmassa niin myöhään kuin mahdollista. Usein on raitiotievaunussa\ntungos niin ankara, ettei vaununkuljettaja voi kättään liikuttaa, ja\nsilloin sattuu yhteentörmäyksiä ja onnettomuuksia. Mutta kirkot sitä\nvastoin ovat sunnuntaisinkin jotenkin tyhjinä, ja verraten vähän niitä\nBerlinissä onkin.\n\nTalvella ja yleensäkin märkinä vuodenaikoina pysytään kaupungissa,\nsilloin kokoonnutaan suuriin ravintoloihin, työkansa taas enimmäkseen\nomiin kokouksiinsa, joissa niinikään istutaan pöytäin ääressä,\noluthaarikat tai muut nautintoaineet edessä, ja kuunnellaan puheita.\nMonta sataa suurta kokoussalia on silloin \"työssä\" eri osissa\nkaupunkia. Työväki saa käyttää niitä ilmaiseksi kokouksiinsa, salien\nomistajat tyytyvät siihen tuloon, mikä heillä on nautituista\ntavaroista. Kaikissa näissä kokouksissa on poliisiluutnantti\napulaisineen läsnä, hänellä on valta hajottaa kokous paikalla, kun\nsiinä lausutaan hänen mielestään liian rohkeita sanoja. Mutta\nsaksalainen työmies on pitkällisessä valtiollisessa taistelussaan\ntottunut ilmaisemaan mielipiteensä maltillisesti, ja enimmäkseen\nkokoukset sen vuoksi sujuvat hyvinkin rauhallisesti. Niissäkin on\n\"gemytlisyyden\", tyytyväisyyden piirre, joka on saksalaiselle niin\nluontainen, kuuluipa hän mihin kansanluokkaan tahansa.\n\n\nBerlinin ympäristöt.\n\nBerlinillä onkin maailmankaupungiksi harvinaisen laajalti metsää aivan\nläheisyydessään. Sen länsipuolella on kaupungin ja järveksi laajenneen\nHavelin välillä penikulmia pitkä, kilometrejä leveä metsävyöhyke,\n_Grunewald_, joka on valtion omaisuutta ja sen vuoksi kaiken\nkeinottelun ulkopuolella. Sitä säilytetään nimenomaan suurkaupungin\n\"keuhkoina\". Kymmenellä pfennigillä ja puolessa tunnissa pääsee tähän\nmetsään kaupungin keskeltä. Arkipäivinä on Grunewaldissa harvinaisen\nrauhallista ja viihdykästä, ja sen läheisyydessä asuvat mielellään ne,\njotka suurkaupungissa tekevät rauhaa vaativaa hengentyötä. Tämä luonto\nei tenhoo suurenmoisilla piirteillä, maa on melkein lakeata, ainoastaan\nsiellä täällä on joku matala hiekkamäki, esiaikainen dyyni, jolla nyt\nkasvaa varteva männikkö. Mutta se kiinnittää hiljaisella syvämielisellä\ntunnelmallaan, joka viihdyttää mieltä ja vapauttaa mielikuvituksen. Tie\nkulkee missä Havelin rantoja, joilta näkyy lehtoja, huviloita, saaria,\nsomia vaihtelevia maisemia, missä hiljaisen metsän kautta. Kesäaamu\nnäillä teillä on mitä viehättävin, höyrylaivamatka Havelilla hurmaava.\nSunnuntaisin tällä vesireitillä, johon Spree yhtyy, liikkuukin\nsadottain höyrylaivoja, täynnään rahvasta ja soittajia. Laivat voivat\nlähteä aivan kaupungin sydämestä, jossa Spreen rannat ovat yhtenä\nrantasiltana. Höyrylaivasiltain ääressä huviretkeläiset panevat\ntanssiksi. Rannat ovat täynnään vähäisempiä huvilayhteiskuntia, siellä\nHavelin takana on Werderkin, Berlinin kuulu hedelmämaa. Matkustaja ei\nhymyilevistä ympäristöistä voisi aavistaakaan, että lähellä metsän\ntakana alkaa yksitoikkoinen karu nummi ja suo, joka Berlinin\neteläpuolella lähestyykin aivan pääkaupunkiin kiinni.\n\nHavelin varrella on _Potsdam_, Preussin kuninkaitten kaupunki, jossa\nheidän mieluisimmat linnansa ja puistonsa ovat, jonka rakennusmaihin he\novat kauttaaltaankin voineet leimansa painaa. Potsdam on kaunis\npuisto- ja palatsikaupunki. Siellä on Fredrik Suuren kuulu huvilinna\nSanssouci, siellä nykyinenkin keisari mieluimmin oleskelee.\n\nGrunewaldin ja Berlinin välissä on laaja maa-ala, joka on puoleksi\nmetsää ja puoleksi kaupunkia. Se on nimittäin suurena huvilakaupunkina,\ntäynnään upeita huviloita, ihanoita puistoja, lehteviä kujia ja mitä\noivallisimpia teitä.\n\nNousemme lopuksi Berlinin ainoalle korkeammalle paikalle,\n_Kreuzbergille_, luodaksemme sieltä viimeisen silmäyksen Preussin\npääkaupunkiin. Kreuzberg on vanha lentohiekan muodostama dyyni. Sen\nkukkulalla kohoo vapaussodan soturien muistoksi pystytetty patsas, ja\ntätä muistopatsasta ympäröivältä kivipengermältä on laaja näköala\nmaailmankaupungin yli.\n\nBerlin on kuin oikea talomeri, laajuutensa kautta valtaava, vaikka\nkokonaisuutena yksitoikkoinen. Aikaisin kesäaamuin, ennenkuin vielä\ntehtaitten savu on ennättänyt kietoa miljoonakaupungin harsoonsa,\nkäsittää silmä täältä aina itäiseen taivaanrantaan saakka kattoja ja\ntorneja, vastakkaisella puolella sitä vastoin havumetsiä, jokien ja\njärvien rauhaisia pintoja. Toisella puolella alkaa vilkastuva elämä\nkohottaa ilmaan savua ja auerta, toisella huokuu metsistä raikas\nhavuntuoksu ja niityiltä, vainioilta kesän metisiä henkäyksiä. Muita\nnäkyisämpänä kohoo talojen merestä valtiopäiväin mahtava rakennus\nkultauksineen, uuden tuomiokirkon korkea kupukatto kupanneen,\nlukemattomista akkunoista loistaa aamuauringon heijastuva välke. Mutta\nvuoren takana leviää Tempelhofin laaja kenttä, jossa melkein aina on\nharjottelevia sotajoukkoja ja vähän väliä loistavat sotaväen\nkatselmukset. Ne eivät missään maailmassa kutoudukaan niin kiinteästi\nkansan elämään kuin täällä. Silloin on aina keisarikin liikkeellä\nloistavine seurueineen, ratsastaen nopeata ravia mielinäytöksiinsä.\nIhmettelyn sekainen tunne valtaa mielen, kun täältä katsoo Berliniä ja\najattelee sen erinomaisen nopeata kasvamista. Vielä puolen vuosisataa\ntakaperin oli tämä vuori monta kilometriä kaupungin reunasta, nyt sitä\nvastoin ulottuu täyteen rakennettuja kortteereita aina tämän pienen\nlentohiekkakukkulan juurelle saakka. Kolmisenkymmentä vuotta takaperin\nBerlinissä oli tuskin 800,000 asukasta ja sen ympärillä olivat\n_Charlottenburg, Schöneberg, Rixdorf_ ja monet muut paikat aivan\nyksinäisiä esikaupungeita. Nyt ovat nämä esikaupungitkin paisuneet\nmahtaviksi yhteiskunniksi, joissa on satojatuhansia asukkaita, ja\nenimmäkseen ne ovat kokonaan kasvaneet kiinni nopeaan laajenevaan\npääkaupunkiin. Mutta iltapäivällä on näköala tältä mäeltä toisenlainen.\nLukemattomista tehtaanpiipuista leviävä savu peittää yhä sakeampaan\nvaippaan kaupungin, julkisten rakennusten loisto katoo sen sekaan,\nmustan harmaalta ja synkältä näyttää silloin Berlin. Likaisina ja\nilottomina kohoovat vain asematalojen valtavat kupukatot tai mahtavat\nkaasukellot savun seasta kuin synkät haamut. Metsän reunakin on\nkadonnut näkymättömiin ja painostava tunne laskeutuu katsojan mieleen.\nHän ajattelee, kuinka iloton oikeastaan miljonakaupunki kaikista\nviettelyksistään, tiedonaarteistaan, laitoksistaan huolimatta kuitenkin\non. Joka vuosi versoo kaupungin reunasta ulospäin kokonaisia\nkaupunkikorttereita. Länsipuolta lukuun ottamatta päättyy kaupunki\nkaikkialla äkkiä melkein autioon maahan, näyttäen tulijalle vain\nkaameita tiilisiä paloseiniä. Tuo maa ei ole kaupungin, vaan suurien\nyhtiöitten käsissä, jotka pitävät sen hintoja niin kalleina, etteivät\nvuokrat pääse pääkaupungissa alenemaan, ja asuntojen puute varattoman\nväestön keskuudessa sen vuoksi on suuri.\n\nBerlin on kauppiaitten, tehtaitten ja sotilaitten kaupunki. Se on\nkaiken \"preussiläisyyden\" kukka. Senpä vuoksi se ei olekaan mikään\nkaunis, mutta se on erinomaisen hyvin hallittu kaupunki. Vielä on\nkaupungin keskustassa joitakuita ahtaita katuja entisiltä ajoilta,\nmutta ne nopeaan katoovat, niitten joukossa ei ole ainoatakaan, joka\nolisi siksi merkillinen, että sitä kannattaisi historiallisena muistona\nsäilyttää. Ja kuta kauemmaksi tästä vanhasta keskustasta kuljetaan\nkaupungin laitoja kohti, sitä leveämmiksi, suoremmiksi, ilmavammiksi\nkadut muuttuvat, kunnes niillä esikaupungeissa järjestään on joko\nkeskellä taikka sivuilla lehtokujansa ajotien ja leveitten\njalkakäytäväin varjoksi. Sama on laita Berlinin kaikissakin osissa.\nKatujen puolesta köyhemmät kaupunginosat nauttivat samoja etuja kuin\nrikkaammatkin. Berlinillä on kaikki edut, mitä nuorella, uudenaikaisten\nkäsitysten ja ehtojen vallitessa kasvaneella kaupungilla saattaa\nolla, asfalttikadut, vihannat kujat, aukiot, istutukset. Kaikki\nterveydenhoidon vaatimukset on sitä suunniteltaissa voitu huomioon\nottaa. Kesällä lehmusten latvatkin huuhdotaan pölystä, kaduilla vesi\nvaluu virtana. Yleinen valvonta on erinomaisen tarkka ja perusteellinen\nkaikilla aloilla. Järjestys ja puhtaus, siinä Berlinin suurin\nviehätys ja ansio. Se vallitsee kaupungin keskustasta, kuhisevasta\nliike-elämästä, aina köyhimpiin ulkoreunoihin saakka.\n\n\n\n\nPohjanmeren rantakaupungit.\n\n\nHampuri.\n\nHampuri on vanha kaupunki, mutta tulipalojen ja valtaavan kasvunsa\nkautta se on saanut kokonaan uudenaikaisen leiman. Varsinkin on\nvapaasataman perustaminen erinomaisen suuressa määrässä muuttanut sen\nulkomuotoa. Siitä huolimatta on harvassa kaupunkia, jonka eri osilla\nolisi niin erilainen ulkomuoto kuin Hampurin. Elben pohjoispuolella\nulottuu hyvään matkaan maan sisään viehättävä järvi, Alster, jonka\nrannoilla on huviloita, reheviä puutarhoja, jonka pinnalla soutelevia\nveneitä, purjealusten palttinoita, joutsenia. Alsterin rannat ovat\nrauhalliset ja mitä huolellisimmin hoidetut. Omituinen huvilaluonnon\nsävy on näillä seuduilla, vaikka ne ovatkin osa maailmankaupunkia.\n\nKapea kannas, lehtokujaa kantava, erottaa varsinaisen Alsterin\n_Sisä-Alsterista_, joka on lähempänä Elbeä. Tämän lammikon\nrannalla ovat Hampurin uljaimmat kadut, molemmat \"Neitsytpolut\"\n(_Jungfernstieg_); Nikolain kirkon ja Mikaelin kirkon mahtavat tornit,\nleveät sillat kuvastuvat sen kalvoon. \"Missä maailmassa olisi toista\nsemmoista katua kuin 'Jungfernstieg' uusine palatsineen, komeine\npuistokujineen, jotka kuvastuvat Alsterin kalvoon. Semmoisia ei ole\nLontoossa eikä Parisissa. Ainoastaan Konstantinopolilla lienee tämän\nvertoja, 'Kultainen sarvensa,' jolla kapeat veneet sukkulana soutelevat\nedes takaisin ja moskeain korkeat kupukatot kuvastuvat rannoilta lahden\npintaan.\" Alsterin seudut ovatkin aivan uudenaikaiset, sillä v. 1842\nsuuri tulipalo tuhosi koko tämän kaupunginosan, ja entistä monin\nverroin ehompana se on tuhkasta noussut. Vaikka onkin kivihiilisavu\nuudelleen liannut seinät, niin ovat nämä kadut siitä huolimatta\nmaailmankaupungin uljaimmat.\n\nJos vilkaisemme myymäläin suunnattomiin akkunoihin, niin huomaamme\npiankin olevamme merikaupungissa. Joka puolella näemme merenhengen ja\netelämaitten tavaroita, joita tuskin missään mannermaan kaupungissa saa\nniin tuoreina kuin Hampurissa. Lehväin kehyksissä, suihkukaivojen\nloiskeessa hohtaa viinirypäleitä Malagan rannikolta, Lissabonin\noransseja, Algerian artisokkeja, jaloimpia ananaksia, etelämaan\nherkkuja jos minkälaisia. Ja varsinkin meren ja vetten eväiset tai\nkuoriniekat riistat ovat täällä parhaiten edustettuina, houkutellen\nakkunoissa ohikulkijoita. Mutta on Hampurissa yleisöäkin, joka osaa\nherkuille arvoa antaa, on kaikista maailman ääristä. Ja enimmäkseen se\non yleisöä, jolla ei ole rahasta puutetta, ei ainakaan satamapaikoissa,\njoka pitkän merimatkan suoritettuaan, \"paljon maita ja kansoja\nnähtyään\", tahtoo pitää jonkun ajan iloa pitkällisen paaston jälkeen.\n\nKuta enemmän täältä lähestymme Elbeä, sitä valtaavammaksi kasvaa liike.\nAjoneuvoja näkee verraten vähän. Aina viime aikoihin saakka on liike\nsuureksi osaksi tapahtunut kanavilla, \"Dieeteillä\", joita tunkeutuu\nkaupungin sisään tuhka tiheässä. Elben monituiset suuhaarat on\nenimmäkseen muodostettu suljetuiksi satamiksi, joissa valtaavaa\njokiliikettä välittävät alukset purkavat ja ottavat lastejaan. Tämä\njokiliike, joka ulottuu aina Böhmiin ja Schlesiaan saakka ja uusien\nkanavarakennusten kautta vielä laajenee, on melkein yhtä suuri kuin\nmeriliike onkaan. Ne yhdessä luovat Hampurista maailman kolmannen\nvesiliikekaupungin. Ainoastaan Lontoo ja New York vievät Hampuristakin\nvoiton. Hampurin laivaliike kehittyi varsinkin sen jälkeen, kun se\nyhdistyi Preussin kanssa tulliliittoon ja uusi vapaasatama\nrakennettiin, jossa kauttakulkevalla tavaralla on tyyssija ja\nvarastoita voidaan pitää tullaamatta, kunnes niitä tarvitaan. Kanavain,\nsatamain rannalla kohoo korkeita varastosuojia yhtämittaisena\nrintamana. Kanavain varsilla on niitten alakerroissa verstaita ja\ntyöläisten asunnoita. Takapäästään \"Dieetit\" yhä enemmän kapenevat,\nsiellä ovat piilossa kaikenlaiset luvalliset ja luvattomat alemman\nasteen ilopaikat, joissa merimiehet nopeaan pääsevät matkalla\nansaitsemistaan rahoista.\n\nKatharinan kirkon tornissa kello lyö yksi. Tarkkaan kuunnellen voimme\nsilloin kuulla pörssinkin kellon kimakan kilinän. Se on merkki\njokapäiväisen myynnin, \"messun\", alkamiseen. Pörssin suuri sali on\ntäynnään ostajia ja myyjiä. Katu suljetaan kaikelta hevosliikkeeltä,\nettei se häiritse hälinällään. Välikauppiaat juoksentelevat joukon\nseassa kuin ravintolaviinurit, koettaen toisia yllyttää, toisia\nrauhottaa, pitäen muistossa jokaisen asian, tietäen jokaiselle\nvastauksen. He ovat ostajain ja myyjäin välttämättömät välittäjät\nHampurissa, samoin kuin kaikissakin suurissa kauppapaikoissa. Liikkeen\nhe ovat jakaneet keskenään laadun mukaan. On sokurivälikauppiaita,\ntupakka-, viini- ja siirtomaatavarain ja kaikenlaisten arvopaperien\nvälikauppiaita. Joka päivä he pitävät suuria huutokauppoja tai ovat\nläsnä muitten pitämissä, asioillistensa etuja valvomassa. Näissä\njulkisissa huutokaupoissa myydään kokonaisia laivalasteja, heti kun\novat satamaan saapuneet. Huutokaupat tapahtuvat pörssin yläkerrassa,\njossa niitä varten on erityiset huoneet. Siellä seisoo äsken saapunut\nlaivankapteeni, haarat hieman hajallaan, ikäänkuin lattia ei olisi\noikein vakava, ja hänen vieressään isännistön edustaja, tavallisesti\nnuori, hienosti puettu mies, ja tämän vieressä ehkä hänen tropikin\nauringon ruskettama veljensä, joka lastien kuljettajana jo on moneen\nkertaan kulkenut päiväntasaajan poikki. Viimeksi mainittu edustaa tuota\nkauppiasryhmää, joka tuntee koko maailman ja on kaikki meret\npurjehtinut, kaikkiin kansoihin tutustunut. Täällä vasta oppii\nälyämään, että juuri nämä kauppiaat ovat avanneet ihmiskunnalle\nmaailman aarteet ja toisiinsa yhdistäneet liikkeen juonilla\netäisimmätkin maanääret. Joutilas katselija saa salin parvelta seurata\ntätä elämää. Hän ei kuule huutoja, ei erota toistaan kovempaa ääntä,\nvaan salin täyttää omituinen pauhu, ikäänkuin hyökyisi aallokko rantoja\nvastaan.\n\nLähdemme pörssistä Hampurin satamaan. Mahtavan vaikutuksen se tekee\nvaltaavan liikkeensä kautta. Sisämaan puolella ovat kaikki sillat\ntäynnään jokilaivoja, meren puolella -- vaikka meri on silläkin\npuolella hyvän matkan päässä -- on valtamerihöyryjä ja purjelaivoja\nloppumattomat jonot. Rantasiltain ääressä on varastohuone\ntoisensa vieressä. Tuskin on toista satamaa, joka nykyään vetäisi\nHampurille vertoja satamalaitosten yhtenäisyyden ja uudenaikaisen\nkäytännöllisyyden puolesta. Tuskin on toista satamaa, jossa olisi niin\nviljalta oivallisia lastaus- ja purkaustiloja, nostokoneita ja\nlaitoksia meriliikkeen mukavuudeksi. Kaiken maailman lippuja liehuu\nlaivain mastoista, Englannin ja Yhdysvaltain liput saksalaisen ohella\nmuita ylinnä. Mutta hyvin moni pienemmistä laivoista ilmaisee\nkotipuolensa joksikin Pohjoismaaksi. Täällä ei tarvitse kauaa kulkea\nsuomalaistakaan laivaa tapaamatta. Mastot ja köydet pimittävät ilman.\nKaiken kielistä meriväkeä tunkeilee rannoilla. Suurinta huomiota\nherättävät valtaavat Amerikan kulkijat, jotka järjestään ovat\nsaksalaisia. Ne ovat kuin pieniä kaupunkeja, nielevät tuhansia ihmisiä\njoka matkalla ja suunnattomat määrät kaikenlaisia tarpeita,\nkuormatavarasta puhumattakaan. Kaikki jättiläiset eivät kuitenkaan ole\nhöyrylaivoja, purjelaivatkin ovat alkaneet samalla tavalla kasvaa.\nSatamassa ehkä tapaa noita kaikkein uusimpia teräksestä rakennettuja,\nteräsmastoisia jättiläisiä, jotka kerrallaan tuovat kokonaisia\nviljamäkiä taikka apulannotusaineita molempain Amerikkain\nlänsirannikolta, Californiasta ja Chilestä.\n\nHampuri on Saksan ja koko maailmankin suurimman laivayhtiön,\n\"Hampurin-Amerikan pakettilaivayhtiön\" kotipaikka. Yhtiöllä\non lähes puolitoistasataa merihöyryä, niistä osa suurimpia ja\nnopeimpia, mitä valtamerillä liikkuu. Sen jälkeen suurin yhtiö on\n\"Hampurin--Etelä-Amerikan höyrylaivayhtiö\", joka on vallannut\nsuurimman osan Etelä-Amerikan itärannikon laivaliikkeestä. Hampurin\nsatamalaitosten laajuudesta saamme käsityksen, kun harkitsemme muutamia\nnumeroita. Vapaasataman rantasiltain pituus on yhteensä noin 30\nkilometriä, varastohuonerintamain yli 13 kilometriä. Jokilaivaliikettä\nvarten on toinen 30 kilometriä rantasiltoja. Siitä huolimatta ankkuroi\nlaivoja satamassa rinnakkaisriveissä ja purkaus osaksi tapahtuu\nlehtareihin.\n\nMahtavaksi kauppapaikaksi on Hampuri tosiaan paisunut, mutta sepä onkin\nSaksanmaan satamista köyhän valtamerirannikon pääsatama. Se on suuren\nja nopeaan kehittyvän suurvallan liikkeen välittäjä valtameren\ntakaisiin maihin. Luonto on pitänyt huolta siitä, ettei Hampurin\ntarvitse peljätä kilpailijoita, niinkauan kuin Rheinin suistamo on\ntoisen valtakunnan hallussa, eikä aivan hevillä sittenkään, vaikka\nAlankomaat kerran yhtyisivät Saksanmaan tullirajoihin. Suunnattomia\nsummia on Hampuri uhrannut satamaansa, mutta nämä summat kasvavat hyvää\nkorkoa. Hampurista on tullut miljonakaupunki -- yhdessä _Altonan_\nkanssa nousee asukasluku jo toiselle miljonalle -- ja kehitys käy yhä\nripeään eteenpäin.\n\nHampuri on mahtavin niistä kolmesta vanhasta Hansakaupungista, jotka\novat näihin saakka säilyttäneet vapaakaupunkioikeutensa ja saaneet ne\nSaksan valtakunnan perustuslaissakin tunnustetuiksi. Kaupungin\nsisällinen hallinto on täydellisesti itsenäinen, tasavaltaiselle\npohjalle järjestetty. Hallitusta hoitaa senaatti, jossa on 18 jäsentä,\nsekä eduskunta, jonka jäsenluku on 160. Omaa rahaansakin vapaakaupunki\nleimaa. Sillä on valtiopäivillä 3 edustajaa, liittoneuvostossa 1.\nKulunkiarvionsa suuruuden puolesta on Hampurilla neljäs sija kaikkien\nSaksan valtioitten joukossa. Vapaakaupungin valtiovelka nousee yli\npuolen miljardin. Mutta suppeat ovat tämän valtakunnan rajat, jo\nAltona, vaikka onkin vapaakaupungin kanssa yhteen rakennettu, kuuluu\nPreussiin.\n\nHampurin alueeseen kuuluu sitä vastoin Kuxhavenin ulkosatama Elben\nsuulahden rannalla.\n\nElben eteläisen suuhaaran rannalla on lähellä Hampuria Preussin\nalueella _Harburg_ (n. 50,000 a.) tärkeä kauppa- ja teollisuuskaupunki.\n\n\nBremen.\n\nBremen on Weserin suistamossa. Bremenin historia ulottuu yli\nvuosituhannen taaksepäin. Niistä kolmesta kaupungista, jotka\npelastuivat vanhan Saksan valtakunnan haaksirikosta ja vielä ovat\nsäilyttäneet Hansakaupungin nimen, on Bremen vanhin. Kaarlo Suuri\nasetti siihen piispan, jonka piti Saksien maahan levittää kristinuskoa\nja sivistystä. Bremen oli Pohjanmeren rannikon harvoja kunnollisia\nsatamakaupungeita ja lisäksi niin syvällä kuivilla mailla, että se oli\nmaanteidenkin varressa. Kalastus, lauttaus ja marshimaitten viljelys\nolivat kaupungin vanhimpien asukkaitten elinkeinot. Bremenistä kehittyi\nsitten Pohjois-Saksan ja koko Pohjolankin tärkein kirkollinen keskusta,\nvarsinkin Adalbert piispan aikana, joka aikoi saada siitä uuden\npatriarkkakunnan keskustan. Valtakunnankaupunkina Bremen monella\ntavalla otti osaa vanhan keisarikunnan valtiollisiin vaiheisiin, se oli\nmuun muassa ristiretkien osallisena. Sitä myöden kuin kaupungin\nporvaristo vaurastui, otti se itse asiainsa hoidon käsiinsä, levitellen\nvaltaansa läheisiinkin alueihin kukistaen muun muassa Friisit, jotka\nmerirosvouksillaan häiritsivät sen kauppaa.\n\nMutta vaikka Bremen on aikain kuluessa yleensä säilynyt sekä\nvallottajilta että tulipaloilta, niin on siinä kuitenkin verraten vähän\nkeskiajan rakennuksia. Vanhat on hävitetty ja ajan mukana vähitellen\nuudempia rakennettu niiden sijaan. Kaupungin vanhat kirkotkin ovat\naikain kuluessa muotoaan muuttaneet, jokainen aika on niihin leimansa\npainanut. Kaunein ja muistorikkain Bremenin vanhoista rakennuksista on\nsen _raatihuone_, koko Saksankin kauneimpia vanhoja rakennuksia. Se on\nsaksalaiseen renessanssityyliin rakennettu, vanhempi osa kuitenkin on\ngootilainen. Rakennuksen sisässä herättävät huomiota varsinkin\nraatihuoneen yläsali, jossa kaupungin senaatti ja porvaristo pitivät\nistuntojaan. Siinä on vielä säilynyt runsaasti kauniita puuveistoksia\nseitsemänneltätoista vuosisadalta ja seinämaalauksia. Katossa riippuu\nHansan vanhain sotalaivain malleja. Vanhoista ajoista tunnettu on myös\nraatihuoneen vanha viinikellari, sekä holveistaan että ikivanhoista\nviineistään. Se mainitaan jo neljännentoista vuosisadan asiakirjoissa.\nSiihen aikaan vaati tapa, että kaupungin raatimiesten ja muiden\nvallanpitäjäin piti kunnioittaa ylhäisiä vieraita, lähettiläitä ja\nmuita juomalla heidät pöydän alle, ja monta kaskua on säilynyt näistä\nkemuista. Bremenin tapana oli antaa lahjaksi viinejä, ja harva korkea\nherra näitä lahjoja halveksi. Raatihuoneen kellarissa on vielä nytkin\ntynnöreitä seitsemänneltätoista vuosisadalta. Varastoja hyvinä\nviinivuosina aina täydennetään, ostetaan noin 300,000 markan edestä\nkerrallaan. Kaupungilla onkin myynnistä tuloja noin 100,000 markkaa\nvuodessa.\n\nRaatihuoneen vieressä seisoo kaupungin vanhin muistopatsas, Rolandin\npatsas, joka pystytettiin viidennentoista vuosisadan alussa entisen\npuisen tilalle. Tämmöisiä patsaita, jotka muistuttavat Kaarlo Suuren\nvoimallista vasallia, oli siihen aikaan Pohjois-Saksan useimmissa\nkaupungeissa.\n\nMutta nykyinen Bremen on kuitenkin etupäässä 19:nnen vuosisadan lapsi.\nValtaavasti on kaupunki entisestään kasvanut. Sitä on nyt Weserin\nkummallakin rannalla. Monta komeata uutta rakennusta on kohonnut,\nmainitaksemme vain uljaan pörssin. Vanhin kaupunginosa on Weserin\nrannassa. Siellä näkee vielä paljon vanhankin mallisia taloja, joissa\nasuinhuoneet, myymälät ja makasiinit ovat saman katon alla ja tontit\nsen vuoksi hyvin syviä, vaikka etusivu katua kohti on kapea.\n\nBremenin on satamastaan kiittäminen Weseriä, joka sen ohi matkaa\nmereen. Mutta yhä epäluotettavammaksi on tämä virta käynyt, sitä myöden\nkuin ylämaassa on raivaus edistynyt. Kesällä se on melkein kuivana,\ntalvella taas tulvillaan, niin että rantain suojaksi rakennettuja\nvalleja täytyy alati kohottaa. Weser kuljettaa mukanaan paljon\nlietettä, joka kohottaa pohjaa; se olisi jo aikoja sitten avannut uuden\nlaskuväylän, elleivät kaupunkilaiset olisi sitä valleilla sitoneet\nuomaansa. Kuitenkin murtuminen ehkä vihdoin tapahtuu. Se ei olisi ensi\nkerta; ei ole kulunut kuin muutamia vuosisatoja siitä, kuin joki vielä\nlaski Jademutkaan. Suurenmoisilla kustannuksilla on kaupunki syventänyt\nWeserin väylää siten, että merilaivat saattavat nousta aina kaupungin\nsatamaan saakka, josta osa on vapaasatama. Lisäksi on kauemmaksi virran\nsuuhun perustettu aivan uusi satamakaupunki, Bremerhaven, jonne etenkin\nsuuret valtamerihöyryt pysähtyvät. Bremerhaven on saanut enimmän osan\nlaivaliikkeestä, Bremen pitää kaupan.\n\nBremerhaven oikeastaan on ruotsalaisten perustama. Jo Kaarlo X rakensi\nsille paikalle linnotuksen, Karlsborgin, jonka kuitenkin Hollantilaiset\nja Brandenburgilaiset hävittivät. Ankarat tulvavuokset täydensivät\nhävitystyön ja enemmän kuin sata vuotta paikka sai olla kokonaan\nautiona, kunnes Bremenille oli käynyt elinehdoksi hankkia itselleen\nsatama, joka paremmin vastasi merentakaisen laivaliikkeen vaatimuksia.\nHannoverilta ostettiin maakappale Weserin suulta, läheltä Pohjanmeren\nrantaa, ja tälle alueelle syntyivät sitten kaikki ne suurenmoiset\nrakennukset, joitten kautta Bremerhavenista on tullut Salsan toinen\nsatama. V. 1830 siihen saapui ensimäinen Amerikan kävijä. Tähän\nsatamaan on sitten etupäässä siirtolaisliike keskittynyt. Amerikasta\ntuodaan tupakkaa, riissiä, puuvillaa ja muita tapulitavaroita. Nopeaan\non Bremerhaven sitten kasvanut kaikinpuolin uudenaikaiseksi ja siroksi\nkaupungiksi. Melkein mahdoton on vieraan uskoa, että samalla paikalla\nvielä yhdeksänkymmentä vuotta takaperin lehmät kävivät laitumella.\nPehmeä ranta kaivettiin täyteen laajoja satama-altaita, joissa\nsuurimmatkin valtamerilaivat pääsevät kääntymään, rakennettiin\ntelakoita, joissa laivat voidaan korjata. V. 1857 perustettiin\n\"Pohjois-Saksan Lloyd\", Hampurin-Amerikan linjan jälkeen Saksanmaan\nsuurin laivayhtiö. Sillä on koko joukon toista sataa laivaa, joitten\ntonniluku on lähes parikymmentä kertaa suurempi kuin Suomen suurimman\nlaivayhtiön. Paitsi Pohjois-Amerikaan se ylläpitää vilkasta\nsäännöllistä laivaliikettä Länsi-Intiaan, Etelä-Amerikaan, Itä-Intiaan,\nKiinaan, Japaniin ja Australiaan. Mutta niin runsaasti kuljettaa Weser\nvielä Bremerhavenissakin lietettä, että vuosittain täytyy uhrata\nsatojatuhansia markkoja satama-altaitten perkaamiseksi. Eikä väylä\navomerelle ole vielä täältäkään likimainkaan vapaa. Vuoksiveden aikana\non tosin meri sileätä ja aavaa, mutta luodevedellä näkyy, kuinka vähän\ntuolla aavalla on purjehdusvettä. Silloin paljastuu koko laaja watti,\njonka keskellä purjehdusväylä kiertelee ulkoväylälle. Erinomaisen\nrunsaasti on sen vuoksi täytynyt varustaa kaikenlaisia merimerkkejä\nsekä päiväksi että yöksi, jotta laivat osaavat satamaan. Uloinna\nmeressä on \"Weser\"-niminen majakkalaiva antamassa tulijalle ensimäisen\nohjauksen oikealle väylälle.\n\nJademutkan vasemmalla rannalla on _Wilhelmshaven_, Saksan sotalaivaston\npääasema Pohjanmeren rannalla, viime vuosisadan keskivaiheilla\nrakennettu. Vaikka mutka hiekottumisen vuoksi vaatiikin ainaista\nruoppausta, niin on siitä kuitenkin saatu uudenaikainen, suuriakin\nvaatimuksia tyydyttävä sotasatama, jossa laivastoa varten ovat kaikki\ntarpeelliset varastot ja korjauspajat. Kauppasatamaksi ei sitä vastoin\nWilhelmshaven ole voinut kehittyä. Pohjanmeren rannikko muutoin\non luonnon puolesta parhaiten suojelluita rantoja. Kaikista\nmerimerkeistäkin huolimatta on laivain vaarallinen lähestyä näitä\nsatamia ilman luotseja, koska matalikot alinomaa muuttelevat\npaikkaansa. Kun sodan tullen merimerkit otetaan pois, niin on se vielä\nvaikeampaa, melkeinpä mahdotonta, etenkin kun näillä \"rautaisilla\nrannoilla\" myrskyt tiheään yllättävät sumuineen, sateineen.\n\n\n\n\nKaupungeita Itämeren rannalla.\n\n\nElben suulahdelmasta, hyvän matkaa Hampurin alapuolelta, lähtee\nJuutinniemen kannan poikki Pohjan-Itämeren kanava (\"Keisari Wilhelmin\nkanava\"), joka v. 1895 valmistui. Sen kautta on varsinkin Hampuri\nsaanut entistä suoremman kauppatien Itämereen, jossa kanava päättyy\nKielin lahteen. Mutta vielä tärkeämpi kuin kauppatienä on tämä kanava\nsotalaivaston kulkutienä; sen kautta Saksan sotalaivasto tarpeen mukaan\nsaattaa siirtyä merestä toiseen, tarvitsematta kiertää Juutinnientä ja\nTanskan salmien kautta. Kanavan molemmissa päissä on sulkukammiot,\njoista Itämeren puoleinen suljetaan vain myrskyllä. Pohjanmeren\npuoleinen kammio suljetaan aina luodeveden ajaksi ja avataan vasta\nsitten, kun meren pinta ja kanavan pinta ovat yhtä korkealla.\n\n_Kiel_ on Saksan sotalaivaston pääsatama. Siellä ovat valtakunnan\ntärkeimmät sotakoulut ja merivirastot. Satama onkin Saksan paras,\nluonnonsyvä aina rantoihin saakka, niinkuin useimmat lahdet (Föhrdit)\nSlesvig-Holsteinin itärannalla, ja erinomaisen tilava. Uuden kanavan\npäätekohtana on Kiel alkanut nopeaan varttua kauppakaupungiksikin,\nvarsinkin Lübeckin kustannuksella. Tätä kehitystä edistää sekin seikka,\nettä Kielin kautta kulkee Hampurin nopein reitti Skandinaviaan\n(Kiel--Korsör--Köpenhamina). Kielin väkiluku nousee jo 135,000:teen.\n\nSlesvig-Holsteinin itärannan muista kaupungeista on _Flensborg_\n(53,000 a.) pitänyt puoliaan parhaiten. Se harjottaa melkoista\nlaivaliikettä.\n\n\nLübeck.\n\nKoko Itämeren valtias oli Hansan mahtavuuden aikana _Lübeck_, pienen\nTraven rannalla, hyvän matkaa maan sisässä. Kaupunki alkoi paisua\nHenrik Leijonan ajalla, suureksi osaksi slaavilaisen maakunnan\nkeskellä. Keisari Fredrik II:lta Lübeck sai valtakunnankaupungin\noikeudet (1226). Saksan valtakunnan painopiste oli siihen aikaan\nLänsi-Saksassa, ja siitä syystä Lübeck ennen muita kehittyi Itämeren\nmahtavimmaksi saksalaiseksi kaupungiksi. Ei kauaa kulunut, ennenkuin\nnuori kaupunki omain ratsujoukkojensa kautta, liitossa Hampurin kanssa,\nlaajalti suojeli maakauppaansakin, rakensi teitä, noutipa rosvoritareja\nheidän omista linnoistaankin torilleen tuomittaviksi ja telotettaviksi.\nMyöhemmin liittyivät kaupunkien liittoon slaavilaiselle alueelle\nperustetut _Wismar, Rostock, Stralsund ja Greifswald_. Vuodesta 1300\nLübeck oli Hansan pääkaupunki. Sen raatihuoneeseen kokoontuivat joka\nkolmas vuosi Hansa-päivät päättämään kaupunkiliiton yhteisistä\nasioista. Lübeckin laivasto oli Hansan sotalaivaston kantavoima.\nKaupungin pormestarit ryhtyivät mitä suurisuuntaisimpiin yrityksiin,\nsotivat pohjoismaita, varsinkin Tanskaa vastaan, vallottivat moneen\nkertaan Köpenhaminan, pitivät hallussaan Tanskan saaria, määräsivät\nehtoja Skandinavian kuninkaille, jopa kuninkaitakin. Omin voimin Lübeck\nkauppansa mukavuudeksi rakensi kanavan Juutinniemen poikki Pohjanmereen\nja toisen Travesta Elbeen. Mutta uskonpuhdistuksen ajalla Lübeckin\nmahti alkoi horjua. Kaupunki teki silloin vielä viimeisen yrityksen\npakottaakseen sodalla Ruotsin ja Tanskan sulkemaan Itämeren muitten\nkansain kaupalta, mutta tässä sodassa Lübeck joutui tappiolle ja siitä\nsen valta heikontumistaan heikontui. Siihen oli kuitenkin laajemmatkin\nsyyt: Amerikan ja Intian meritien löytö ja kaupan siirtyminen\nväljemmille vesille. Laivojakin aljettiin sen mukaan rakentaa\nsuuremmiksi, eivätkä uudet valtamerilaivat enää mahtuneet Traveen,\neivätkä voineet käyttää Lübeckin kaivamia kanavia. Kolmenkymmenen\nvuoden sodan aikana pidettiin Lübeckissä viimeiset Hansa-päivät, sitten\ntämä liitto kokonaan hajosi. Yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka\nkesti rappion aikaa, mutta vapaakaupunki-oikeuttaan Lübeck siitä\nhuolimatta osasi säilyttää kautta aikain ja on yhä vieläkin\ntasavaltaisesti hallittu jäsen Saksan valtakunnasta. Viime vuosisadalla\nkaupunki ryhtyi tarmokkaihin ponnistuksiin kohottaakseen rappeutunutta\nkauppaansa. Vuosisadan keskivaiheilla siinä tuskin oli 30,000 asukasta,\nvuosisadan lopussa luku oli kasvanut kolmenkertaiseksi. Travea on\nsyvennetty, niin että suuretkin merilaivat nyt pääsevät nousemaan aivan\nkaupungin satamaan saakka, ja omalla kustannuksellaan on kaupunki\nrakennuttanut uuden 67 kilometriä pitkän, 2 metriä syvän kanavan\nTravesta Elbeen, johtaakseen sitä tietä osan Sisä-Saksan liikkeestä\nItämerelle. Niinpä onkin kauppa uudelleen vironnut. Lübeckin satamassa\nyhä edelleen näkee enimmän suomalaisia laivoja, sekä höyryjä että\nvarsinkin puutavaraa ja tervaa tuovia purjelaivoja. Lübeck on suurilla\nuhrauksilla koettanut säilyttää; niin kiinteän sijan Suomen kaupassa\nkuin suinkin. Venäjältä se tuo viljaa, voita, väkiviinaa, potaskaa,\npetrolia ja hamppua, Ruotsista puutavaroita, tulitikkuja, rautaa,\nkiviteoksia, kalaa, Tanskasta maanviljelyksen tuotteita, Ranskasta\nviiniä. Ja kaikkiin näihin kaupunkeihin se myy Saksan laajan\nteollisuuden tuotteita, mutta myös siirtomaatavaroita, jotka\nenimmäkseen tulevat Hampurin kautta. Melkoinen omakin kauppalaivasto on\nvanhalla Hansa-kaupungilla.\n\nEnemmän kuin muissa Saksan rantakaupungeissa on Lübeckissä säilynyt\nrakennuksia menneiltä ajoilta. Ne antavat elävän käsityksen siitä, mikä\nmahti tämä kaupunki aikanaan oli. Jo kaukaa herättävät huomiota korkeat\nkirkontornit, jotka parittain piirtävät pilviä suipoilla kärjillään. Ne\novat jykeviä, ajan varressa tummuneita tiilirakennuksia, ilman\nEtelä- ja Länsi-Saksan tuomiokirkkojen rikasta ulkopuolista koristusta,\nmutta sisältä sitä runsaammin somistettuja. Paljon muinaismuistoja on\ntosin hävitetty, etenkin silloin kun Trave laajennettiin ja\nsyvennettiin mukavaksi satamaksi. Vanhoista linnotuksista, joiden\ntilalla nyt on varjoisat puistokujat, on säilytetty pari muhkeaa tornia\nporttineen. Mahtava on yhä vieläkin viidennellätoista vuosisadalla\nrakennettu _Holstenthor_, jonka veroista vanhaa varustusta tuskin on\nsäilynyt missään muussa Saksan kaupungissa. Kahta jykevää tornia\nyhdistää keskirakennus, jonka alatse matala leveä portti johtaa. Nyt on\nportti vapaalla paikalla, mutta ennen siitä lähti kahden puolen muurit.\nSen alatse tuli jokaisen astua, joka pohattain kaupunkiin saapui.\nPitkin kaupunkia, missä vain liikkuu, näkee yhä mitä vanhanaikuisimpia\nrakennuksia, jotka katuja vastaan kääntävät päätynsä, niinkuin\nyleensäkin näissä vanhoissa kaupungeissa. Mutta kaikkein kauneimmat\nvanhat rakennukset ovat torin varressa, kunnianarvoisa kaunis\nraatihuone ja monta vanhaa yksityistäkin rakennusta, joitten takaa\nMaariankirkko jylhänä kohoo. Torin varressa oleva uusi postitalokin on\nsopusoinnun vuoksi rakennettu samaan vanhaan malliin. Ainoastaan\nNürnbergissä tapaa enää niin tunnelmarikasta vanhaa kaupungintoria kuin\ntämä on. Raatihuoneen vanhempi osa on gootilaista, uudemmat osat\nrenessanssityyliä. Talon kauneimpia saleja on vanha \"sotatupa\" rikkaine\nseinäpintoineen ja puuleikkauksineen.\n\nMaarian kirkko rakennettiin kolmannentoista vuosisadan lopulla. Jalon\nvarhaisgootilaisen tyylinsä ja valtavan kokonsa puolesta se on\npohjoismaitten komeimpia kirkkoja. Ulkoa se tosin on koruton, mutta\nsitä rikkaampi on kirkon sisäkäsittely. Varsinkin kuori, pääalttari,\nsaarnastuoli ja hautakappelit ovat ylenpalttisen runsaasti koristetut.\nKauniit keskiaikaiset lasimaalaukset, mahtavat urut ja kello, joka\nosottaa ajan ohella kaikki mahdolliset taivaan ilmiöt, harvinaiset\nvanhat maalaukset, houkuttelevat tähän kirkkoon alati katsojia. Vanha\ntuomiokirkko on Henrik Leijonan aikuinen rakennus, romanilaista tyyliä\nsuunnittelultaan, myöhemmin osaksi muutettu gootilaiseksi. Tässä\nkirkossa on brüggeläisen mestarin laatima vanha alttari, jonka\ntaiteellinen arvo on korvaamaton.\n\nTraven suussa on _Travemünden_ pieni kaupunki, joka aikanaan oli\nLübeckin satama, nyt sitä vastoin, kun joki on perkattu ja suuretkin\nlaivat uivat kaupunkiin saakka, on suosittu kylpypaikka.\n\nJos kuljemme rannikkoa pitkin Lübeckistä itäänpäin, niin tulemme\nensinnä Wismarin lahteen. _Wismar_, jonka mahtiaika oli 13:lla ja\n14:llä vuosisadalla, joutui Kolmenkymmenen vuoden sodan kautta\nRuotsille ja pysyi Ruotsin hallussa aina viime vuosisadan alkuun\nsaakka, kunnes kuningas Kustaa IV Adolf v. 1803 sen antoi pantiksi\nMecklenburg-Schwerinille sadaksi vuodeksi. Sadan vuoden kuluttua (v.\n1903) Ruotsilla olisi ollut muodollinen oikeus lunastaa panttinsa ja\nomistaa jälleen kappale Saksanmaata, mutta se ei tätä oikeuttaan\nkäyttänyt; niin paljon olivat sadan vuoden kuluessa olot muuttuneet,\nettä paljas ajatus tuntui naurettavalta. Wismarin kauppa, joka\nruotsalaisajalla rappeutui, on sen jälkeen taas vironnut (lähes 20,000\na.). Wismarikin on samanlainen hauska vanhanaikainen kaupunki, kuin\nniin monet muut tällä rannalla, jossa suurteollisuus ei vielä ole\ntasotustaan tehnyt. Itään päin matkaa jatkaessamme kohtaamme\n_Heiligendammin_ kylpylaitoksen, joka on Saksanmaan luonnonkauneimpia.\nSiitä ei ole pitkä _Warnemündeen_, josta kapea väylä johtaa pienehköön\njärveen ja sen takana Rostockin vanhaan kaupunkiin. Warnemünde on\nmenettänyt osan merkityksestään, kun Rostockinkin väylä on syvennetty\naina satamaan saakka, mutta pikareitti Köpenhaminasta Berliniin kulkee\nyhä Warnemünden kautta. Gjedseristä tulevat nopeat laivat luovuttavat\nsiinä kuormansa rautatielle, joka kiiruimman kautta rientää sitä\nedelleen viemään. Rostock on enemmän kuin Wismar menettänyt\nvanhanaikaista luonnettaan; sitä ovatkin moneen kertaan sodat ja\ntulipalot hävittäneet. Lisäksi se on jälleen päässyt vaurastumaan, niin\nettä se nyt on Itämeren rannikon toimeliaimpia keskustoja (52,000 a.).\nSe on Mecklenburgin tärkein kaupunki Sillä on melkoinen oma laivasto,\nteollisuutta ja yliopisto. Hansan ajoilta se on pelastanut jonkinlaisen\ntasavaltaisen itsehallinnon. -- Mecklenburgin pääkaupunki Schwerin on\nvähäpätöinen, mutta kauniine linnoineen ja ympäristöineen se on\nihanteellinen maaseuturuhtinaan pääkaupungiksi.\n\nRügenin ja mannermaan välisen salmen varrella on vanha _Stralsund_.\nSekin oli keskiajalla mahtava, kunnes se Kolmenkymmenen vuoden sodan\nkautta joutui Ruotsin vallan alle ja enimmäkseen pysyi ruotsalaisena\nkaupunkina viime vuosisadan alkuun saakka. Stralsundin kautta kulkee\nnykyään Ruotsin tärkein pikareitti Berliniin. Trelleborgista, Skånen\nrannikolta, kuljettavat nopeat höyrylautat junat täysineen meren\npoikki, laskeakseen ne Saksan kiskoille _Sassnitzissa_, Rügenin\nkoillisrannalla. -- Samanlaiset kuin Stralsundin ovat olleet vanhan\nyliopistokaupungin _Greifswaldin_ kohtalot, sekin vasta viime\nvuosisadan alussa (1815) joutui Preussille, oltuaan aina Kolmenkymmenen\nvuoden sodan ajoista enimmäkseen Ruotsin hallussa. Yliopisto\nperustettiin jo viidennellätoista vuosisadalla.\n\nSiinä missä Swine purkaa Oderhaffin ja samalla Oderinkin vedet\nItämereen, on _Swinemünde_, Stettinin vanha ulkosatama. Nyt on\nkuitenkin Oderin väylä syvennetty, niin että suuretkin merilaivat uivat\nStettiniin saakka, ja Swinemünde on jäänyt kylpylaitokseksi. Stettinin\nja Berlinin läheisyyden vuoksi siinä onkin vilkas vierasliike, vaikkei\nluonto olekaan niin kaunista kuin Rügenissä, Itämeren etelärannikon\nsuosituimmalla \"kesälaitumella\".\n\n_Stettin_ on nykyään Preussin tärkein satamakaupunki Itämeren rannalla\n(230,000 a.). Asemansa tärkeyden vuoksi se joutuikin jo aikaisemmin\npois Ruotsilta ja yhdistettiin Preussiin. Stettin on suurilla\nkustannuksilla rakentanut itselleen väljän sataman. Lisäksi se\nharjottaa suurenmoista laivanrakennusta. Vulkanin laivanrakennustelakat\novat Europan suurimpia. Siellä on rakennettu monikin niistä\njättiläisistä, jotka Bremenin ja Hampurin satamista juoksevat\nPohjois-Amerikaan. \"Vulkanin\" pajoissa työskentelee 7,500 työmiestä.\nMonenlaista muutakin teollisuutta Stettin harjottaa, erinomaisen\nvilkkaaksi on elpynyt sen kauppa. Stettiniin johtaa Suomenkin nopein\nSaksan-linja, koska Stettinistä on vain jonkun tunnin rautatiematka\nBerliinin.\n\nWeichselin suulla on _Danzig_, Saksan vanhanaikuisimpia kaupungeita.\nSen entiset vaiheet ovat kuitenkin olleet melkoisesti toisenlaiset\nkuin edellä mainittujen. Danzig oli Hansan jäsen, mutta Hansan\nvallan murruttua se ei joutunut Ruotsin vallan alaiseksi, kuten\nStettin ja muut lännemmät kaupungit, vaan sai yliherrakseen Puolan\nkuninkaan. Kaupungin saksalaisen porvariston onnistui kuitenkin\nvallanalaisuuteensa kiinnittää semmoisia ehtoja, että se säilytti\nmelkein täydellisen sisällisen itsehallinnon. Danzig lähetti kuitenkin\nedustajia Puolan valtiopäiville. Puolan kukistuttua Danzig joutui\nPreussille, mutta yhä vieläkin on Puola, vaikka valtakunnan rajan\nerottamana, sille tärkeä kaupan takamaa.\n\nMerenrannassa, josta laivaväylä johtaa kaupunkiin, on _Neufahrwasser_,\nDanzigin ulkosatama. Siellä suuremmat laivat purkavat kuormansa.\nWeichselin vanha suuhaara yhdistää Danzigin satamakaupunkiinsa ja\ntoiselta puolen pääjokeen. Pari Weichselin syrjäjokea virtaa kaupungin\nläpi, muodostaen sen sataman. Weichsel itse murti uuden laskuväylän\nrantasärkkäin kautta suoraan mereen.\n\nDanzig ei ole, nykyisen takamaansa suppeuden vuoksi, kyennyt samassa\nmäärin kehittymään kuin rannikon muut kaupungit. Se ei ole enää\nkohonnut vanhaan mahtiinsa, mutta sitä varten se ehkä onkin voinut\nparemmin säilyttää vanhan ulkomuotonsa. Kaupungin kadut ovat ylen\nvanhanaikaiset. Kapeat päädyt, jotka katuun antavat, ovat korkeat,\nmelkein tornimaiset ja kauniisti koristetut, akkunat taajoissa\nriveissä, mutta talot tontin sisälle päin erinomaisen syvät.\nVanhoista julkisista rakennuksista on huomattava ensinnäkin korkea\nkuudennellatoista vuosisadalla rakennettu portti ja sitä vielä paljon\nvanhempi \"hirsiportti\". Kaunis, vaikka moneen kertaan parsittu rakennus\non raatihuone korkeine tornineen, mutta vielä paljon mainiompi vanha,\njaloon gootilaiseen tyyliin rakennettu \"Artushovi\", neljännentoista\nvuosisadan luoma. Se oli alkuaan kaupungin ylhäisien pitotalo, josta se\nsai nimensäkin -- se oli muisto kuningas Arturin pöytäpiiristä. Nykyään\nsali on pörssin hallussa. Sen katot riippuvat täynnään laivankuvia,\nkauniit holvit, puuleikkaukset y.m. sisustus johtavat kaikki muistoon\nDanzigin entisiä mahtiaikoja. Danzigin \"Maarian kirkko\" on suurin ja\nkomein tämännimisten kirkkojen loistavasta sarjasta tällä vanhalla\nrannikolla. Vaikka kirkko, joka on tiilestä rakennettu, monista\ntorneistaan huolimaatta näyttääkin päältä nähden niin jykevältä, niin\non sisusta sitä sirompi, pilarit solakoita, mahtava tähtiholvi\nerinomaisen rikas ja kaunis. Tuomiokirkon paras aarre on\nalankomaalaisen maalarin Memlingin maalaama \"Viimeinen tuomio\", jonka\nvaiheet kuvaavat menneitten aikain tapoja. Danzigilainen laiva oli\neräässä sodassa anastanut Burgundin herttuan laivan, jossa\nsuunnattomien muitten aarteitten keralla oli tämä arvokas taideteos.\nIloissaan saaliistaan danzigilaisen laivan omistajat lahjottivat taulun\nMaarian kirkolle. Napoleonin sotain aikana tämäkin taideteos vietiin\nParisiin, mutta danzigilaisten onnistui saada se takaisin, ja turhaan\non Berlinin taidemuseo sitten koettanut saada kaupunkia luopumaan\ntaulustaan. -- Uutta aikaa ovat Danzigissa melkoiset laivaveistämöt.\n\nPregelin suistamossa on _Königsberg_, sekin hyvän matkan päässä\nmataloituneesta Frisches Haffista ja vielä kauempana merestä. Kaupunki\non kuitenkin kaivattanut itselleen 4 penikulmaa pitkän laivakanavan,\njoka johtaa suoraan mereen, siitä on tullut uudelleen satamakaupunki,\nja suuretkin laivat voivat nyt laskea suoraan Königsbergin laitureihin.\nKaupunki on takamaansa pienuudesta huolimatta vaurastunut (noin 200,000\na.). Königsbergin yliopisto oli aikanaan uskonpuhdistuksen luja turva.\nSen kuuluisin opettaja oli filosofi Immanuel Kant, joka Königsbergissä\nsyntyi ja kaiken elämänsä eli. Uuden merikanavan valmistuttua on\n_Pillaukin_, samoin kuin Lübeckin ja Stettinin ulkosatamat, saanut\nväistyä kauppa-asemastaan ja tyytyä olemaan kylpypaikkana.\n\nNiemenin rannalla on _Tilsit_ tunnettu rauhasta, jonka Napoleon teki\nPreussin ja Venäjän välillä, ja josta muun muassa oli seurauksena, että\nVenäjä ryhtyi Suomea vallottamaan.\n\nKurisches Haffin suussa vihdoin on _Memel_, Saksanmaan koillisimmassa\nsopukassa. Memelillä olisi melkoinen kauttakulkupaikka, ahtaasta\ntakamaastaan huolimatta, ellei osaa Niemelin puutavaraliikkeestä olisi\nkanavain kautta johdettu Königsbergiin.\n\n\n\n\n\nSAKSAN TALOUDELLISET OLOT 19:LLÄ VUOSISADALLA.\n\n\n\n\nKehityksen yleinen kulku.\n\n\nSaksan taloudellinen elämä on aikain kuluessa ollut monen mullistuksen\nalainen. Muistakaamme vain ammattielämän kehitystä kaupungeissa\nkeskiajalla, varsinkin sen lopulla, ja maan surkeata taloudellista\nrappeutumista Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen. Mutta niin\ntäydellistä mullistusta taloudellisen elämän kaikilla aloilla ei ole\nSaksassa ennen tapahtunut kuin viime vuosisadan kuluessa. Eikä\nrepiminen ja rakentaminen kaikilla aloilla ole milloinkaan ennen\ntapahtunut niin lyhyessä ajassa.\n\nVoimme lausua tämän uudistusajan alkaneen Napoleonin sodista. Niitten\nkautta hävisi yhdellä iskulla suurin osa niistä lukemattomista pienistä\nvaltioista, jotka muodostivat vanhan hataran Saksan valtakunnan ja\nkeskinäisen eripuraisuutensa vuoksi suurimmassa määrin haittasivat maan\nedistystä. Napoleonin musertava käsi vasta kukisti sen keskiaikaisen\ntalousjärjestelmänkin, joka siihen saakka oli pitänyt kahleissaan\nkansan voimia ja suuressa määrin oli syynä sen heikkouteen. Napoleonin\najan valtiolliset mullistukset ovat suureksi osaksi luoneet ne\nperusteet, joille yhtenäinen ja uudenaikainen kansanelämä myöhemmin\nvoitiin rakentaa. Tosiaan tuskin kukaan, Bismarckia lukuun ottamatta,\non niin suuressa määrin edistänyt Saksan valtiollista ja taloudellista\nyhtymistä kuin juuri Napoleon -- niin kummalta kuin tämä kuuluukin.\n\nSaksanmaan taloudellisen elämän kehityksen viime vuosisadan kuluessa\nvoimme jakaa muutamiin helposti toisistaan erotettaviin aikakausiin,\njoitten kehityksellä on oma luonteensa. Ensimäinen aikakausi kestää\nvuosisadan ensimäisestä vuosikymmenestä Saksan tulliliiton\nperustamiseen v. 1834, toinen käsittää tulliliiton ajan aina Saksan\nvaltakunnan perustamiseen v. 1871 ja kolmas vihdoin nykyajan.\n\nVuosisadan alkupuolella Saksanmaalla tuskin oli yhtenäisen\nkansantalouden alkeitakaan. Maa oli jakautunut moneen\nyksityistalouteen, joita tullirajat toisistaan erottivat, ikäänkuin\nruumis, jonka jäsenet on erotettu toisistaan siteillä, niin ettei veri\npääse vapaasti kiertämään. Mutta ei edes yksityisten valtioidenkaan\ntaloudellinen elämä ollut vapaata. Preussissä esim. oli aina vuoteen\n1818 enemmän kuin 60 osaksi perinpohjin erilaista sisäistä\ntullitariffia ja sen mukaan tullirajaakin. Elben itäpuolella oli\nkaupungit enimmäkseen erotettu maaseudusta tullirajan kautta. Tämä\nsuurimmassa määrässä haittasi kaikkea liikettä. Moiset olot olivat\nmahdolliset sen kautta, että kaupungit vielä elivät keskiaikaisen\nkaupunkitaloutensa kannalla, ja maaseudulla taas olot vielä suureksi\nosaksi olivat kotituotannon kannalla.\n\n\nKaupungit ja maaseutu.\n\nKaupungit tulivat omillaan toimeen ja maaseutu niinikään. Suurin osa\nväestöstä oli vielä maanviljelijöitä. Preussissä asui koko väestöstä 73\npros. maalla, ainoastaan 27 pros. kaupungeissa. Melkein koko\nmaalaisväestö oli maanviljelijöitä; käsityöläisiä maalla oli tuskin\nnimeksikään; käsityöläisten asettumista maaseuduille vaikeuttivat, jopa\nkokonaan estivätkin, vielä vuosisadan alulla lait. Mutta toiselta\npuolen suuri osa kaupunkilaisistakin elätti itseään maanviljelyksellä.\nSiten vuosisadan alussa ehkä enemmän kuin 80 pros. koko väestöstä oli\nmaanviljelijöitä. Mutta kaupungit olivatkin silloin vielä melkein\njärjestään pieniä. Tuhannesta kaupungista ei parillakymmenelläkään\nollut 10,000 asukasta. Melkein puolessa oli vain tuhatkunta. Vuosisadan\nalkupuolella olivat lato ja navetta vielä yhtä tarpeellisia rakennuksia\nkaupunkitaloissa kuin asuinhuonerivikin. Kaupunkilainen maanviljelijä\nkoetti, samoin kuin maaseutulainenkin, tulla omillaan toimeen.\nKäsityöläisistä hän tuskin tarvitsi muita kuin seppää ja vaununtekijää.\nSen aikuiset talonpojat vielä enimmäkseen teurastivat, leipoivat,\nmuurasivat, kehräsivät, kutoivat, tekivät puusepäntyöt, värjäsivät ja\nompelivat, vieläpä keittivät suopansakin ja panivat oluensa. Varsinkin\ntuli kansa vielä suureksi osaksi toimeen omilla kotokutoisilla\nkankaillaan. Oma kasvattama pellava, omain lampaitten villa muokattiin,\nkehrättiin ja kudottiin ja vielä vaatteiksikin valmistettiin\nmaanviljelijän omassa talossa -- niinkuin Suomessa osaksi yhä vielä\ntapahtuu.\n\n\nKäsityöt ja käsityöläiset.\n\nSamanlaiset olot vallitsivat ritarien omistamilla suurtiloillakin\nPreussin itäosissa. Sielläkin tilalla itsellään valmistettiin melkein\nkaikki, mitä sen hoito ja hoitajat tarvitsivat. Mikäli tavallinen väki\nei kyennyt töitä suorittamaan, pidettiin tiloilla niitä varten\nerityisiä käsityöntaitavia, jotka olivat tilan palkoissa. Kaupungeissa\nkäytettiin varsinaisten ammattilaisten apua jonkun verran enemmän. Ja\nmilloin käsityöläisten apua tarvittiin, oli työ tehtävä talossa, ei\nammattilaisen kotona, samoin kuin meillä yhä vielä maaseuduilla.\nKäsityöläiset sen vuoksi elivätkin vuosisadan alussa varsin niukoissa\noloissa muuhun väestöön verraten. Samoin oli koko taloudellinen\njärjestys kauttaaltaan keskiaikaisella kannalla. Käsityötä vallitsi\nammattikuntalaitos, maaseutu taas oli perinnöllisen alustalaisuuden\nalainen. Ammattipakko oli vielä periaatteessa voimassa kaikkialla,\nvaikkapa muutamia pahimpia epäkohtia olikin poistettu.\n\n\nMaaorjuus.\n\nPerinnöllinen alustalaisuus taas oli päässyt valtaan vasta uuden ajan\nalussa, varsinkin nykyisen Saksan itäosissa. Perintöalustalaisuus oli\nperinnöllinen sääty, samoin kuin aatelikin ja porvarissääty, mutta\noikeuksien sijasta se tuotti asianomaiselle vain koko joukon vapautta\nrajottavia velvollisuuksia tilanhaltijaa kohtaan. Ilman tilanhaltijan\nlupaa eivät perinnölliset alustalaiset saaneet tilalta pois muuttaa.\nPois muuttaneet alustalaiset voitiin ulkona syntyneine lapsineenkin\npakottaa palaamaan tilalle. Jos he mielivät mennä naimisiin, niin piti\nsiihen olla isännän lupa, ja tämä lupa hyvin usein kiellettiin.\nAlustalaisten lapset eivät saaneet ilman isäntäväen lupaa opiskella\neivätkä valmistautua porvarillisiin ammatteihin. Kasvettuaan\ntäysi-ikäisiksi täytyi alustalaisten tulla näyttämään itseään\nisäntäväelle, jotta tämä sai ottaa ne, jotka olivat kunnollisimmat,\npakolliseen palvelukseen, hyvin niukkaa palkkaa vastaan. Isännällä oli\noikeus rangaista alustalaisiaan ruoskalla, kaulapannalla ja\njalkapuulla. Maata viljeleväin alustalaisten tuli suorittaa tilaan\nraskaat verot. Preussin talonpojat elivät niin ollen täydellisessä\nmaaorjuudessa vielä 19. vuosisadan vaihteessa. Mutta jo vuosisadan\nalussa sekä alustalaisuus että maaorjuus lakkautettiin kaikkialla\nSaksassa. Muutamissa toisissa Saksan valtioissa se oli tapahtunut jo\nedellisen vuosisadan lopulla. Talonpoikain maaomistusoikeus asetettiin\nyksityisoikeuden pohjalle. Mutta tätä varten täytyi heidän\ntilanomistajalle luovuttaa suuri osa viljelmästään maasta, kolmas osa,\ntoisin paikoin puoletkin. Vasta näitten ja monien muitten parannuksien\nkautta pääsi maanviljelys varsinkin valtakunnan itäosissa vaurastumaan,\nniin että se kykeni elättämään entistä paljon suuremman väkiluvun.\n\n\nAmmattivapaus.\n\nYllykkeen näihin parannuksiin sai Preussi ja Saksa yleensäkin Ranskan\nvallankumouksesta. Sieltä tuli myös virike ammattivapauden aikaan\nsaamiseksi. Niissä Saksan maissa, jotka 19. vuosisadan alulla joutuivat\nRanskan vallan alle, toteutettiin ammattivapaus heti. Samalla\nlakkautettiin pätevyysvaatimus. Preussi ja muutamat muut valtiot\nseurasivat esimerkkiä, toisissa entiset olot pysyivät kauemmin\nvoimassa.\n\nNäitten ja useitten muitten samanlaisten parannusten kautta oli\nperustus laskettu Saksanmaan taloudellisten olojen uudistukselle. Mutta\nvasta toisella mainitsemallamme aikakaudella tämä rakennus todella\nalkoi kohota perustuksistaan. Taloudelliset vapausoikeudet, henkilön ja\nomaisuuden turvaaminen, eivät vielä riittäneet tietä raivaamaan\nuudenaikaiselle teknikalle ja suurteollisuudelle, jotka olivat\nEnglannissa jo 18. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä mullistaneet\ntaloudellisen elämän. Sitä varten oli ensinnä saatava aikaan yhtenäinen\ntaloudellinen alue ja liikeneuvot uudistettavat. Ja Napoleonin sotain\nuuvuttama Saksa lisäksi tarvitsi pientä virkistysaikaa, ennenkuin se\nsaattoi koota niin mahtavia pääomia, kuin uuden teknikan toteuttaminen\nvaati.\n\nVasta 1830-luvun puolivälissä nämä vaatimukset oli täytetty.\n1833-vuoden tulliliittojen kautta suurin osa Saksanmaasta, 18 valtiota,\njoissa asui noin 23 miljonaa ihmistä, yhtyi yhdeksi tulli- ja\nkauppa-alueeksi, ja melkein joka vuosi tulliliiton alue sen jälkeen yhä\nlaajeni.\n\nSamana vuonna aljettiin Saksassa rakentaa rautateitä. Ensimäiset\nrautatiet rakennettiin Dresdenistä Leipzigiin ja Nürnbergistä kappaleen\nmatkaa kaupungin ulkopuolelle. Sitten rautateitten rakennus erinomaisen\nnopeaan edistyi. Vuoden 1905 lopulla oli rautatieverkko kasvanut 56,000\nkilometriksi, ja Saksalla oli kaikista Europan maista, Venäjäkin lukuun\nottaen, pisimmältä rautatietä.\n\nJo ennen rautateitten rakentamista oli höyrylaivaliike alkanut Saksan\nsuurimmilla joilla. Mutta suuremman merkityksen tämä laivaliike alkoi\nsaavuttaa vasta samaan aikaan, kuin rautatieverkkokin alkoi kehittyä,\ns.o. vuosisadan neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä.\n\nTaloudellisen yhteyden ja liikeneuvojen uudistuksen kautta oli vasta\nlopullinen perustus laskettu uudenaikaisen suurteollisuuden\nkehitykselle, ynnä alueitten väliselle työnjaolle. Vasta silloin alkoi\nSaksanmaassa kehittyä suuri kansantalous. Maan eri osat joutuivat\nkeskenään entistä vilkkaampaan yhteyteen, alkoivat yhä enemmän tarvita\ntoisiaan. Hinnottelu joutui koko tullialueella yhtenäiselle pohjalle.\nSuuret hinnanerotukset, jotka olivat vallinneet maan itä- ja länsiosain\nvälillä, vähitellen katosivat. Ennen oli eri maakunnissa, eri\nkaupungeissa ollut melkein kaikkia niitä ammatteja, joita\njokapäiväisessä elämässä tarvittiin. Nyt ne alkoivat toisista paikoin,\nmissä edellytykset olivat huonot, kokonaan kadota, toisissa\nsitä vastoin, missä edellytykset olivat hyvät, kehittyä niin\nvoimaperäisesti, että tavaroita riitti muuallekin jakaa. Tämä on\nhuomattavana varsinkin kutomateollisuuden ja nahkateollisuudenkin\nalalla. Ne alkoivat toisin paikoin yhä enemmän kuihtua ja kokoontua\nyksiin seutuihin.\n\n\nTehdasteollisuuden alkeet.\n\nSaksassa alkoi kehitys, joka oli Englannissa ja useissa muissa maissa\nalkanut jo miespolvea aikaisemmin. Heti kun tulliliitto oli perustettu,\nalkoi uudenaikainen pääoma voitollisesti mullistaa Saksan teollista\nelämää. Sitä varten vapaamielinen tullilainsäädäntö muutettiin\nsuojelusystävälliseksi, jotta Englannin kilpailun rinnalla päästiin\nparempaan alkuun. Rheinin maakuntain, Westfalin, Saksin ja Schlesian\nsuuret teollisuusalueet, kaikki pääsivät juuri näihin aikoihin\nensimäiseen alkuunsa. Kaikkialla syntyi tehdaslaitoksia. Eräs tutkija\nsanoo: \"Kun siihen aikaan talonpoika mielestään alkoi tulla liian hyvin\ntoimeen, niin hän perusti puuvillakehruutehtaan\". Mutta näitten pienten\nkehruutehtaitten rinnalla kehittyi suurteollisuus, joka pian tukahutti\npienet tehtaat. Suurien tehtaitten voitto perustui varsinkin siihen,\nettä samaan aikaan höyryä aljettiin käyttää teollisuudenkin\nliikevoimana. Siihen saakka oli puuvillatehtaissa käytetty yksinomaan\nvesivoimaa taikka juhtavoimaa, jopa useissa ihmisvoimaakin. Vuosisadan\nkeskivaiheilla alkoi höyrykone nopeaan tunkeutua vuoriteollisuuden,\nkutomateollisuuden ja monen muunkin teollisuuden alalle, v. 1837 oli\nPreussissä työssä noin 7,000 höyryhevosvoimaa, 1855 jo lähes 62,000 ja\n1875 lähes 2/3 miljoonaa.\n\n\nTeollisuus ja tiede.\n\nKäsi kädessä höyryn vallotuksien kanssa kulki toinen kehitys, jonka\nkautta teollisuus yhä enemmän alkoi päästä tieteelliselle pohjalle ja\nsiten saada varman perustuksen. Siihen saakka oli enimmäkseen\nedistytty kokeillen, nyt sitä vastoin pyrittiin siihen, että kaikkia\ntuotannon haaroja voitaisiin hallita tieteellisellä varmuudella.\nValistusmenetelmät sen kautta kävivät yksinkertaisemmiksi ja\nvarmemmiksi. Yksin olutteollisuuden alallakin oli siihen saakka\nvallinnut niin suuri epävarmuus, että oluenpanija, jolle kymmenestä\npanoksesta seitsemän onnistui, oli kautta maan suuressa maineessa.\nNykyään sitä vastoin, kun käymisen kemia on perinpohjin selvitelty ja\njäähdytyskoneita keksitty, on aivan poikkeustapaus, jos saksalaiselta\noluenpanijalta panos epäonnistuu, valmistettiinpa tuota kansallisjuomaa\ntalven pakkasilla tai kesäkuumalla.\n\n\nRauta ja hiili.\n\nErinomaisen tärkeitä ovat varsinkin ne parannukset, joitten alaiseksi\nrautateollisuus tämän aikakauden jälkipuolella joutui. Nykyaikaisen\nrautateollisuuden valtaava kehitys alkoi siitä, kun puuhiilen sijasta\naljettiin käyttää kivihiiltä. Mutta Preussissä vielä vuosisadan\nkeskivaiheilla melkein kaikki sulatusuunit käyttivät puuhiiliä. Monet\nmuutkin parannukset, jotka oli muualla käytäntöön otettu jo vuosisadan\nalkupuolella, saapuivat hyvin hitaasti Saksaan. Harkkoraudan tuotanto\noli vielä vuosisadan keskivaiheilla pienempi kuin Ranskassa ja pienempi\nkuin Belgiassakin. Mutta siitä alkaen Saksan raudantuotanto nopeasti\nsivuutti Belgian, ja Saksan-Ranskan sodan jälkeen Ranskankin. Saksa\nkohosi kolmannelle sijalle rautaa tuottavain maitten joukossa ja\njälkeen v:n 1902 Saksa jätti jälkeensä Englanninkin raudantuotannon,\nniin että ainoastaan Yhdysvallat nykyään ovat sen edellä. Samassa\nsuhteessa kehittyi hiilen tuotanto, joka onkin rautateollisuuden\nensimäinen ehto.\n\nRaudantuotannon kanssa rinnan kehittyi koneteollisuus, tärkeimpiä osia\nnykyaikaisesta kansantaloudesta. Useat Saksan suurimmista\nkoneenrakennustehtaista, esim. Berlinin valtaavat laitokset, syntyivät\nkaikki vuosisadan kolmannella neljänneksellä. Nykyään niissä\ntyöskentelee yhtä monta tuhatta työmiestä kuin alkuaikoina satoja.\n\nUudenaikaisen suurteollisuuden kehitys tapahtui niin ollen Saksassa\netenkin vuosien 1834 ja 1871 välillä. Yhdessä sen kanssa alkoi\nuudenaikainen pääomallisuus päästä kaikilla aloilla määrääväksi. Sama\naika, joka valtiollisessa suhteessa oli harvinaisen hiljainen ja\nlevollinen, oli teollisuuden alalla erinomaisen vilkas ja eteenpäin\npyrkivä. Valtiollisten toiveittensa rauettua 1848-49 vuosien\nvapaudentaisteluissa näyttävät kansan parhaat voimat sitä tarmokkaammin\nantautuneen teollisuuden palvelukseen, saadakseen siitä korvausta\nrauenneille valtiollisille ihanteilleen.\n\n\nAsutusolot.\n\nSuurteollisuuden kehitys aiheutti syvälle käyviä muutoksia väestön\nyhteiskuntakerroksissa. Itsenäisten ammatinharjottajain luku\nvähenemistään väheni, riippuvaisen palkkatyöväestön luku sitä vastoin\nenenemistään eneni. Sen kautta varsinkin kaupunkien asukasolot alinomaa\nmuuttuivat. Pienien porvarien sijaan, jotka elelivät piintyneessä\ntyytyväisyydessään vielä puoleksi keskiaikaisissa kaupungeissa, alkoi\nniihin yhä enemmän karttua levotonta köyhälistöä, joka määrähetkinä\nriensi tehtaihin ja sieltä jälleen määräaikoina palasi kotiinsa, sen\nkautta perin pohjin muuttaen kaupunkien ulkoluonnetta. Uuden\nsuurteollisuuden työmiesjoukot eivät tosin alussa tunteneet etujensa\nyhteisyyttä, eivätkä sitä voimaa, joka niillä tämän yhteisyyden nojalla\noli. Yhteenliittymiskielto esti ammatillisia työmiesjärjestöjä\nsyntymästä. Uudenaikainen ammattikuntaliike pääsi kehittymään vasta\nsitten, kun nämä ehkäisevät lakisäädökset Pohjois-Saksan liittokunnassa\nv. 1869 kumottiin.\n\nToiselta puolen alkoi teollisuustyöväen luku kasvamistaan kasvaa maata\nviljelevään väestöön verraten. Saksanmaa alkoi yhä enemmän muuttua\nmaanviljelysmaasta teollisuusmaaksi. Kehitys alkoi siellä käydä samaan\nsuuntaan kuin Länsi-Europankin maissa.\n\nEnnen vuotta 1870 lisääntyi maanviljelysväestönkin luku, vaikka\nsuhteellisesti jo hitaammin kuin teollisuusväestön. Mutta jälkeen v:n\n1870 olot kokonaan muuttuivat. Maalaisväkiluvun lisääntyminen kokonaan\nseisahtui, ja koko väkiluvun kasvu, joka Saksassa on ollut erinomaisen\nnopea, jakaantui kaupunkien osalle, varsinkin semmoisten suurkaupunkien\nosalle, joissa on yli 100,000 asukasta. Semmoisia kaupungeita oli\nSaksan valtakunnassa v. 1871 vasta 8, v. 1905 sitä vastoin 41.\nEdellisenä vuotena niissä asui ainoastaan 5 pros. koko väestöstä,\njälkimäisenä sitä vastoin 19 pros. Muutamat Saksan kaupungit, kuten\nDortmund, Essen, Mannheim, Ludwigshafen, ovat kasvaneet niin nopeaan,\nettä ainoastaan Yhdysvaltain kehitys tuntee niiden vertoja. Vielä on\nEnglanti suurkaupunkien kehitykseen nähden melkoista edellä. Jo v. 1901\nasui siellä suurkaupungeissa enemmän kuin 35 pros. koko väestöstä.\n\nNäin monen kaupungin kasvaminen suurkaupungiksi on melkoisessa määrässä\nmuuttanut kaupunkien asuntaoloja. Pienien talojen sijasta on aljettu\nrakentaa avaria vuokrakasarmeja. Bremeniä ja Lübeckiä lukuunottamatta\nei Saksassa nykyään ole ainoatakaan suurkaupunkia, jonka väestöstä ei\nainakin 80 pros. asu vuokrahuoneissa.\n\n\n\n\nMaanviljelyksen vaiheita.\n\n\nMaanviljelyksen alalla tapahtuneet muutokset kehittyivät jo viime\nvuosisadan alkupuoliskolla. Maanviljelyksessä kehitys kuitenkin kävi\ntoiseen suuntaan kuin teollisuudessa. Suurviljelys ei samalla tavalla\nkukistanut pienviljelystä kuin suurteollisuus käsiteollisuuden, vaan\npienviljelys päin vastoin monessa suhteessa kehittyi suurviljelyksen\nkustannuksella, varsinkin itäisissä maakunnissa, joissa valtio\nosti puolalaisia suurtiloja jakaakseen niitä saksalaisille\npienviljelijöille.\n\nSaksanmaa voidaan jakaa kolmeen suurempaan alueeseen maatilain\nsuuruuteen nähden. Itä-Saksassa on suurtilain hallussa enemmän kuin\nkolmas osa, toisin seuduin puoletkin koko maaomaisuudesta.\nLuoteis-Saksassa, Keski-Saksassa ja Baijerissa on enemmän kuin puolet\nkoko maaomaisuudesta varsinaisten talonpoikain käsissä. Kolmanteen\nryhmään kuuluu Lounais-Saksa, jossa enemmän kuin puolet koko\nmaaomaisuudesta on pientiloja ja palstatiloja.\n\n\nMaatyöläisväestö.\n\nSen mukaan on maata viljelevän väestönkin kohtalo kehittynyt eri\ntavalla eri osissa valtakuntaa. Maaorjuuden lakkauttamisesta ja\ntalonpoikaistalojen itsenäisiksi pääsemisestä seurasi Itä-Saksassa,\nettä maalaisväestö jakautui kahteen luokkaa, joitten yhteiskunnallinen\nerotus piankin jyrkistymistään jyrkistyi. Itsenäiset maanviljelijät\nvaurastuivat, valistuivat, alkoivat seurata aikaansa. Se väki taas,\njoka jäi suurtiloille palkkalaisiksi jäi huonoon taloudelliseen\nasemaan. Se pysyi valistuksesta osattomana ja muuttui yhä enemmän\nköyhälistöksi, joka yhteenliittymisen puutteen vuoksi joutui vielä\nhuonompaankin asemaan kuin teollisuusväestö, etenkin kun sen täytyi\nrahapalkan sijasta tyytyä luonnontuotteisiin. Vähitellen tuli kuitenkin\ntavaksi, rahatalouden kehittyessä, että maatyöväelle maksettiin\nrahapalkka. Niinkauan kuin vilja oli hyvässä hinnassa, olivat nämä\npalkatkin yleensä tyydyttävät; mutta kun ulkomaalainen vilja alkoi\nentistä enemmän kilpailla Saksan markkinoilla ja tilanomistajat vielä\nalkoivat palkkoja alentaa, voidakseen kilpailussa puoliaan pitää, niin\nkävi maalaistyöväen tila niin huonoksi, että se alkoi yhä enemmän\nsiirtyä teollisuuden palvelukseen, vaeltaa itäisistä maakunnista\nlänteen. Elben itäpuolella siitä seurasi työväenpuute, joka vielä tänä\npäivänäkin on tuntuva. Tilanomistajat koettavat sitä välttää sillä\ntavalla, että kiireimpäin maatöitten ajaksi tuovat halpaa slaavilaista\ntyövoimaa rajan takaa, Puolasta, Venäjältä ja Galitsiasta. Paitsi\nparempia palkkoja houkuttelee suurempi henkilövapaus ja rikkaampi\nhenkinen elämä työmiestä kaupunkeihin ja maan länsiosiin.\n\n\nMaanviljelyksen kehitys.\n\nViime vuosisadan alussa oli Saksan maanviljelys vielä kauttaaltaan\nkolmivuoroviljelyksen kannalla, mutta alkuun päästyään se nopeaan\nkehittyi, aljettiin tuottaa koneita ja pian valmistaakin, käyttää\nkeinotekoisia lannotusaineita, sovittaa viljelyskasvit paremmin\nilmaston ja tarpeen mukaan, ja edistys on siten kaikilla aloilla ollut\nvaltava. Sen kautta on maan tuotantokyky lisääntynyt niin suuresti,\nettä maanviljelystuotteiden määrä nykyistäkin väkilukua kohti on\nsuurempi, kuin se oli vuosisadan alussa. Melkoisesti on viljellyn\nalueenkin laajuus lisääntynyt sen kautta, että soita on kuivattu,\nvaikka toiselta puolen metsän kasvulle on luovutettu semmoisia maita,\njoita ennen oli viljelty, mutta jotka myöhemmin osottautuivat liian\nepäedullisiksi maanviljelykselle -- varsinkin korkealla vuoristossa.\nYhdeksännentoista vuosisadan alussa oli viljellyn maan ala nykyisen\nSaksanmaan kehyksissä noin 33 1/3 pros. koko alueesta, vuosisadan\nlopulla sitä vastoin lähes 48 pros. Mutta satojen suuruus kohosi vielä\nenemmän sen kautta, että maa uusien viljelystapojen kautta oli saatu\nentistä tuottavammaksi. Maan tuotantokyky kohosi vuosisadan kuluessa\nhehtaaria kohti: vehnämaan 70, ruismaan 65, ohramaan 109, kauramaan 170\npros. hehtaaria kohti. Mitä eri viljoihin tulee, niin on vehnä\nanastanut jonkun verran alaa rukiilta, kauran viljelys on lisääntynyt\ntavattomasti, ohran taas vähentynyt, koska oluen valmistamiseen\ntarvittava ohra nykyään suureksi osaksi tuodaan ulkomaalta. -- Lähes\nneljännes koko siitä viljamäärästä, mitä Saksan kansa syö, tuodaan\nkuitenkin ulkomaalta.\n\n\nKarjanhoito.\n\nSuhteellisesti vielä enemmän kuin viljan on karjanhoidon tuotanto\nvuosisadan kuluessa kasvanut. Vuonna 1800 oli Saksan alueella hevosia\nlähes 2 miljonaa, lehmiä 8 miljonaa, lampaita 12, sikoja yli 3\nmiljonaa, vuohia 30,000. Vuosisadan lopussa oli hevosia yli 3 miljonaa,\nlehmiä 14 miljonaa, lampaita 7 miljonaa, sikoja 11 1/2 miljonaa ja\nvuohia lähes 2 miljonaa. Ainoastaan lampaitten määrä on siis vähentynyt\npuoleen, koska Saksakin nykyään tuottaa enimmän villansa Australiasta,\nAfrikasta ja Etelä-Amerikasta. Mutta vielä enemmän on lihan kulutus\nlisääntynyt, koska eläimet nykyään yleensä teurastetaan paljon\nnuorempina kuin ennen. Ja lisäksi ovat nykyiset eläimet keskimäärin\nainakin toista vertaa raskaammat kuin vuosisadan alussa, lehmärodut\nsaman verran lypsävämpiä. Kaiken kaikkiaan on Saksan maanviljelyksen\nlihantuotanto viime vuosisadan kuluessa kasvanut noin 600 pros.\n\n\nMaanjako.\n\nSuuressa määrin on maanviljelyksen erinomainen kehitys ollut\nmahdollinen sen kautta, että viljelyskustannukset ison jaon järjestelyn\nkautta kävivät paljon pienemmiksi. Vielä vuosisadan alussa olivat\ntilukset niin hajallaan, että keskikokoisetkin talonpoikaistalot\nsaattoivat olla parissa kolmessa sadassa palstassa, jotka olivat\nerillään toisistaan. Uuden maanjaon kautta, jonka alaiseksi jo koko\nvaltakunnan yksityisestä maaomaisuudesta on joutunut ja jota yhä\njatketaan, on saatu aikaan tilusyhteys, joka on koitunut viljelykselle\npysyväksi hyödyksi.\n\n\nUlkomaiden kilpailu.\n\nSiitä huolimatta on Saksan, samoin kuin yleensäkin Länsi-Europan\nmaanviljelys vuosisadan lopulla saanut kestää yhtämittaista ahdinkoa\nAmerikan kilpailun vuoksi. Tätä pulaa kestänee niin kauan, kuin\n\"amerikalaisen maanviljelijän paremmin kannattaa viljellä huonosti\nlaajaa maa-alaa kuin hyvin suppeata\", toisin sanoen niin kauan, kuin\nhän voi hyväkseen käyttää aikain kuluessa karttunutta ruokamultaa,\nnäkemättä suurta vaivaa maan lannottamisesta. Hallitukset ovat\nsuojelustullien kautta koettaneet auttaa oman maan tuotantoa. Siinä\nsuhteessa Saksa menettelee aivan toisin kuin Englanti, jonka\nkansanravinto kauttaaltaan on vapaakaupan ja samalla myös ulkomaalaisen\nviljantuotannon varassa. Mutta Saksassapa olot ovatkin toiset.\nPaitsi että verrattoman paljon suurempi osa Saksan kansasta on\nmaanviljelijöitä, on Saksa muutoinkin toisessa asemassa. Sen täytyy\noman turvallisuutensa vuoksi alati ylläpitää siksi suurta\nmaanviljelystä, että se likimäärin tulee omillaan toimeen. Englanti\nhädänkin tullen voi mahtavan laivastonsa avulla suojata ruokatavarain\ntuontia meritse, mutta Saksa ei hallitse merta, ja ympärillään on sillä\njoka puolella naapureita, jotka sopivana hetkenä voivat nousta sotaan\nsitä vastaan ja estää ravintoaineitten tuonnin. Saksan täytyy sen\nvuoksi ylläpitää maanviljelystään suojelustulleilla, vaikka se\ntapahtuukin teollisuuden kustannuksella.\n\n\n\n\nKäsityö ja kotiteollisuus.\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan alussa käsityö epäilemättä oli kansan\nteollisen elämän tärkein muoto. Sen ohella oli merkitystä oikeastaan\nvain kotiteollisuudella, joka monessa suhteessa onkin käsityön läheinen\nheimolainen. Tehtaita sitä vastoin oli silloin vielä vähän, ne olivat\npoikkeuksena.\n\n\nAmmattien taistelut.\n\nMutta kieltämättä on käsityö vuosisadan kuluessa ollut suuremman\nmullistuksen ja suorastaan sorron alainen, kuin mikään muu kansan\nelinkeinoista. Sen on täytynyt teollisuudelle ja varsinkin\nsuurteollisuudelle menettää laajoja aloja, joita se tuskin koskaan enää\nkykenee takaisin vallottamaan. Mutta siltä se on kuitenkin monella\nalalla puoliaankin pitänyt. Vuosisadan alkupuolella oli Preussissä\n1,000:sta asukkaasta aina 39 käsityöläistä, vuosisadan keskivaiheilla\nsuhdeluku oli noussut 52:ksi, vuosisadan lopulla vielä siitäkin 57:ksi.\nKäsityöllä elävän luokan suhdeluku on siis vuosisadan kuluessa\nlisääntynyt. Mutta kun otamme huomioon, että yleensä teollisuutta\nharjottavan ihmisluokan suhdeluku vuosisadan kuluessa on lisääntynyt\nenemmän kuin toisella puolella, niin huomaamme, että käsityöläisten\nlisääntyminen teollisuusväestöön verraten kuitenkin on ollut\nvähäpätöinen.\n\nJotkut käsityöt ovat vuosisadan kuluessa suurteollisuudesta huolimatta\nniin suuressa määrin vaurastuneetkin, että jokainen käsityöläinen\nnykyään tyydyttää verraten paljon pienemmän ihmisluvun tarpeita\nkuin ennen, koska yksilöitten kulutus on kohonnut. Varsinkin\nruokatavarakaupan alalla työskenteleväin käsityöläisten, teurastajain\nja leipurien luku on valtaavasti kasvanut, räätälien ja suutarien\nniinikään, kunnes kahdelle viimeksimainitulle ammatille kasvoi\nsuurteollisuudesta vaarallinen kilpailija. Ja vaikka käsityöläiset\nnykyään ruokatavarakaupankin alalla valittavat huonoja aikoja, niin\novat heidän olonsa kuitenkin paremmat, kuin ne olivat vuosisadan\nalussa, jolloin käsityön lisäksi täytyi turvautua maanviljelykseen.\nKäsityöläisten luku oli tarvetta silloin niin paljon suurempi, että\nusein kaupungin kymmenkunnasta leipurista ainoastaan puolet ja vielä\nvähemmänkin saattoi leipoa, koska menekkiä ei ollut. Se kultainen vanha\naika, jota Saksan käsityöläiset kaiholla muistelevat, ei siis ollut\nniin kultainen, jommoisena se on muistossa säilynyt.\n\n\nAmmatit ja maaseutu.\n\nToisekseen vaikutti käsityön kehitykseen kuluneella vuosisadalla\nedullisesti se seikka, että se vallotti maaseudut. Lait, jotka\npakottivat käsityöläisiä asumaan kaupungeissa, kumottiin, ja heitä\nalkoi yhä enemmän levitä maaseudullekin. Käsityöläisten luku\nmaaseuduilla lisääntyi, sen mukaan kuin maanviljelijät alkoivat luopua\nkotiteollisuudesta, eivätkä enää pyrkineet itse valmistamaan kaikkea,\nmitä talossa tarvittiin. Talonpojat alkoivat teettää tarpeensa\nammattilaisilla ja omistaa voimansa yksinomaan maanviljelykselle. Yhä\nenemmän lakkasivat maanviljelijät itse teurastamasta ja leipomasta,\nmöivät eläimensä teurastajalle ja ostivat häneltä lihaa, möivät\nviljansa leipurille ja ostivat häneltä valmista leipää. Tämä seikka,\nyhdessä maalaisväestön yleisen vaurastumisen kautta, on suuressa määrin\nlisännyt käsityöläisten lukua maaseuduilla ja täydelleen korvannut sen,\nmitä he kaupungeissa menettivät. Yleensä elävät käsityöläiset Saksan\nmaaseuduilla nykyään terveissä taloudellisissa oloissa. Tehdas,\nkäsityöläisen kilpailija, tarvitsee tuotteittensa levittämiseen\nvälikauppiasta. Maaseuduilla myyntialueen pienuus ehkäisee puotien ja\nsen vuoksi tehdastuotteittenkin leviämistä. Tämä helpottaa kylissä\nkäsityöläisten toimeentuloa, se heille Saksassakin vielä pitkiksi\najoiksi takaa työalaa, jota vastoin kaupungeissa ja varsinkin\nsuurkaupungeissa ammattilaiset jo aikoja sitten ovat menettäneet\ntoimeentulonsa pohjan.\n\n\nAmmattien tappiot.\n\nTutkistellessamme käsityön tappioita kuluneella vuosisadalla, on meidän\nensinnäkin mainittava, että useitten käsityötuotteitten kysyntä joko\nkokonaan lakkasi tai ainakin melkoisessa määrässä väheni. Samoin kuin\nedellisten vuosisatain kuluessa haarniskaseppäin ja myöhemmin\nperukintekijäin ammattikuntain täytyi kokonaan lakata, samoin viime\nvuosisadalla tynnörintekijät, läkkisepät ja sorvarit menettivät\nmelkoisia aloja entisistä työmaistaan. Sorvarit menettivät työtä\nvarsinkin kutomateollisuuden kehittymisen kautta, koska rukkien\nkäytäntö alkoi huveta yhä pienemmäksi. Ammattiteurastuksen ja\nvesijohtojen leviäminen uhkaa tehdä lopun tynnörintekijäin ammatista.\nEmaljiastiain tehdasmainen valmistus on saattanut kaikki astiasepät\nvaikeaan ahdinkoon, savenvalajat niinikään.\n\nJonkun verran korvausta menettämistään työaloista on käsityö saanut sen\nkautta, että tehdasteollisuus on ruvennut sen apua käyttämään. Mutta\ntyöskennellessään tehdaslaitokselle ei käsityöläinen enää ole yhtä\nvapaassa ja riippumattomassa asemassa kuin suorastaan kuluttajille\ntyötään myydessään. Siten on monessakin ammatissa melkein puolet\nammattilaisista joutunut suurten teollisuuslaitosten palvelukseen,\nkadottaen vähitellen yhä enemmän itsenäisyyttään. Osa käsityöläisistä\ntaas on olojen pakosta ruvennut työskentelemään välikauppiaille,\nsuurille varastomyymälöille, ja siten joutunut vielä vaikeampaan\nriippuvaisuussuhteeseen, sillä useinhan nämä pääomalliset\nmyyntiliikkeet vielä tarkemmin käyttävät hyväkseen hänen työvoimaansa.\nKäsityöläisten toimeentuloa on vielä vaikeuttanut tonttimaan hinnan ja\nvuokrain nouseminen, se kun on pakottanut heitä siirtymään yhä\nkauemmaksi kaupungin liikekeskuksista ja samalla ostajapiiristään.\n\nEi siis koneteollisuus yksistään ole syynä siihen, että käsityöt ovat\nmaata menettäneet, vaan kaikenlaiset muutkin seikat, joita\nuudenaikainen yhteiskunnallinen kehitys on tuonut mukanaan.\nSuurteollisuuskaan ei kaikissa muodoissaan kilpaile käsityön kanssa,\nvaan päin vastoin työskentelee sen hyväksi, valmistaen sille osia,\njoista käsityöläinen kokoo valmiin tuotteen. Niin esim. vaunuseppä\nnykyään ostaa pyörät valmiina suurista pyörätehtaista.\n\nMutta monella käsityön alalla on suurteollisuus riistänyt\nkäsityöläiseltä leivän. Ja missä käsityön ja tehdastyön välillä syntyy\nkilpailu, siellä ammatti tavallisesti joutuu pitkiksi ajoiksi vaikeaan\nahdinkotilaan, kunnes käsityön täytyy tieltä väistyä ja itsenäisyytensä\nuhrata, ehkä antautuen suurteollisuuden palvelukseen.\n\n\nKotiteollisuus.\n\nSamanlaisten kohtaloitten alainen on Saksan kotiteollisuus ollut viime\nvuosisadan kuluessa. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa vielä noin\n1/2 miljonaa ihmistä, jotka saivat toimeentulonsa pääasiallisesti\nkotiteollisuudesta, s.o. semmoisesta kotiteollisuudesta, joka ei\ntyöskennellyt oman kotoisen tarpeen tyydyttämiseksi, vaan\nmyyntiä varten. Saksanmaalla on yhä, niinkuin olemme nähneet,\nvarsinkin vuoriseutuja, joissa väestö pääasiallisesti elää juuri\nkotiteollisuudesta. Thüringissä on leikkikaluteollisuus ollut\nvanhastaan juurtunut, Schwarzwald on ollut kuulu kelloteollisuudestaan,\nmuita seutuja mainitsematta. Sudeteilla ja Vogeseilla on\nkutomateollisuutensa, toisilla vuoriseuduilla lasiteollisuutensa.\nTuskin on sitä vuorimaata, jolla ei olisi kotiteollisuuttaan. Glatzin\nvuorimaassa ja Vogeseissa kudotaan, Riesengebirgessä ja Tausitzin\nvuorimaassa niinikään. Hirschbergin vuoristossa Sudeteilla on\nlasiteollisuus kehittynyt kansanteollisuudeksi. Erzgebirge ja sen\nesimaat ovat kuulut leikkikaluteollisuudestaan, ompeluksistaan ja\nsoittokoneteollisuudestaan. Thüringissä valmistetaan pieniä\nrautatavaroita, kaikenlaista metallirihkamaa ja leikkikaluja sekä\nkoripunomuksia. Harzin pohjoisosiin saakka vallitsee kutomateollisuus.\nApoldan seuduilla kudotaan sukkaa, Fichtelgebirgessä kankaita,\nThüringerwaldin etelärinteillä ja Rhönissä valmistetaan puuleluja,\nMainin ylämaissa kaikenlaisia koriteoksia. Spessartin seuduilla on\npukujen valmistus yleinen kotiteollisuus. Odenwaldissa tehdään\nsalkkuja, Schwarzwaldissa on vielä jäännöksiä muinen mahtavasta\nkelloteollisuudesta; toisin paikoin on rahvas tässä vuoristossa\nopetellut kutomaan puuvilla- ja silkkikankaita. Rauhe Albin rinteillä\nkudotaan trikootavaroita. Vogeseissa vallitsee, niinkuin jo sanoimme,\nkutomateollisuus, Tothringin vuoriseuduissa helmiompelu. Rheinin\nvuoristot harjottavat paikkakunnittain monenlaista kotiteollisuutta.\nVieläpä aivan etelässäkin, Alppien pohjoisrinteillä, on\nkotiteollisuusalueita, kuten Berchtesgadenissa puunleikkaus.\n\nSyyt vuoristojen kotiteollisuuteen ovat helpot löytää. Vaikeissa\nilmastollisissa oloissa maanviljelys ei ole kyllin tuottavaa.\nToimeentulonsa avuksi kansa turvautuu kotiteollisuuteen. Ilman\nkotiteollisuutta olisivat nuo vuorimaat paljon harvemmin asutut.\nKotiteollisuus valmistaa, samoin kuin suurteollisuuskin, tuotteitaan\nvälikauppiaille ja on verrattoman paljon suuremmassa määrässä\nvälikauppiaitten mielivallan alainen kuin suurteollisuus. Sen vuoksi\nkotiteollisuuden alueilla suureksi osaksi vallitsee mitä suurin\nköyhyys. Mutta tämä teollisuus on siitä huolimatta väestölle\nvälttämätön, ja jos sen syystä tai toisesta täytyy yhdestä teollisuuden\nhaarasta luopua, niin se pian etsii toisen sen sijaan. Niin on juuri\nSchwarzwaldissa käynyt; Kelloteollisuus, joka aikanaan levitti\ntuotteitaan kautta maailman, on rappeutumistaan rappeutunut\ntehdasteollisuuden kilpailun vuoksi, mutta väestö on sen sijaan oppinut\nkutomaan.\n\nPaitsi vuoristoissa on suurkaupungeissa kehittynyt melkoinen\nkotiteollisuus monellakin tuotannon alalla. Kotityöllä etenkin\ntyöläisten vaimot ansaitsevat toimeentulon apua, voidakseen pysyä\ntehtaista erillään. Tuotanto on sitä varten jaettu erikoisosain\nvalmistukseen, joka ei kysy suurta ammattitaitoa; valmistetut osat\nkootaan myyntiliikkeissä valmiiksi tuotteiksi. Mutta kaupungeissakin\novat kotiteollisuuden palkat ylen pienet, ja suurin köyhyys vallitsee\nsemmoisissa perheissä, jotka ovat kokonaan sen varaan joutuneet.\n\nEhdottomasta ylivallastaan, joka käsityöllä ja kotiteollisuudella oli\nSaksanmaan teollisessa elämässä yhdeksännentoista vuosisadan alussa, on\nniiden siis täytynyt väistyä. Suurteollisuus on tunkenut nämä\nelinkeinot toiseen sijaan. Mutta yhä vielä niillä on kansassa melkoinen\njalansija, eikä ole todenmukaista, että ne aivan pian katoovatkaan.\n\n\nVanhin tehdasteollisuus.\n\nJo kauan ennen 19. vuosisadan alkuakin oli kuitenkin olemassa muutamia\nvarsinaisia tehdasteollisuuksia, kuten metallitehtaita, etenkin\nkupari- ja rautatehtaita, lasitehtaita, olutpanimoita ja paperimyllyjä.\nVähän myöhemmin kehittyi kirjain painaminen, väriaineiden, peilien,\ntupakkateoksien, sokerin, tärkkelyksen ja eräiden toisienkin tuotteiden\nvalmistus tehdasmaiseksi. Ja kutomateollisuudenkin alalla kehittyi jo\n17:lla ja 18:lla vuosisadalla tehdasliikkeitä. Dresdenissä perustettiin\nseitsemännentoista vuosisadan lopulla silkkitehdas, Hallessa\nverkatehdas, jossa työskenteli 350 työmiestä. Mutta nämä tehtaat eivät\nkuitenkaan voineet muuttaa tuotannon yleistä muotoa, se yhä pysyi\nkokonaan käsityön ja kotiteollisuuden kannalla. Ja ne enimmäkseen\nharjottivat semmoisia tuotannon haaroja, jotka olivat kokonaan uusia,\njoilla ei minkäänlaista käsityötä ollut. Ne eivät siis kilpailleet\nkäsityön kanssa.\n\n\nOmajuurinen suurteollisuus.\n\nTämä omajuurinen suurteollisuus on 19:llä vuosisadalla erinomaisesti\nkehittynyt ja synnyttänyt yhä uusia tuotannon haaroja. Se oikeastaan on\nyhä vieläkin suurteollisuuden verrattomasti tärkein osa. Niinpä\nSaksanmaan valtaava sokeriteollisuus kokonaan on 19:nnen vuosisadan\nluoma. Vielä tärkeämmäksi kuin sokeriteollisuus on kehittynyt\nkemiallinen teollisuus ja kaikenlaisten koneitten valmistus,\nmolemmatkin viime vuosisadan tärkeitten luonnontieteellisten\ntutkimustulosten pohjalla. Vielä v. 1861 työskenteli kemiallisen\nteollisuuden ja valaistusteollisuuden palveluksessa vain 23,600\nihmistä, vuosisadan lopussa oli luku kasvanut lähes kymmenkertaiseksi,\nja kemiallisten tuotteiden vuosituotannon arvo oli noussut miljardiin\nSaksan markkaan. Samoin kuin kemiallinen, samoin on koneteollisuuskin\nvuosisadan kuluessa melkein tyhjästä kohonnut ja kehittynyt. 18:nnen\nvuosisadan lopulla Saksassa lienee ollut kaikkiaan muutama sata\nkoneenrakentajaa, jotka etupäässä rakensivat myllyjä ja kangaspuita. V.\n1861 oli koneenrakentajain luku jo kasvanut 51,000:ksi hengeksi, mutta\nvarsinkin vuosisadan loppupuoliskolla on luku suunnattomasti\nlisääntynyt, niin että koneenrakentajia vuosisadan lopulla oli enemmän\nkuin 600,000 henkeä.\n\nKoneteollisuuden valtaava kehitys vaikutti elähyttävästi useihin muihin\nteollisuudenhaaroihin, varsinkin rautateollisuuteen ja hiilikaivoksiin.\nHiilentuotanto on vuosisadan kuluessa kohonnut 40-kertaiseksi, raudan\ntuotanto puolessa vuosisadassa 50-kertaiseksi.\n\nMutta koneteollisuuden kehitys taas suuressa määrin riippui semmoisten\nsuurteollisuuksien kehityksestä, jotka eivät syntyneet omista\njutuistaan, kuten edellä mainitut, vaan kehittyivät käsitöistä ja\nniiltä alaa riistivät. Sillä juuri kone oli pääaseita, joita uudet\nsuurliikkeet käyttivät kukistaakseen pienien teollisuusliikkeitten\nkilpailun.\n\nTämä kehitys alkoi Saksassa viime vuosisadan keskivaiheilla, jopa vähän\nennenkin. Samoin kuin Englannissa jo 18:lla vuosisadalla, täytyi nyt\nSaksassakin toisen teollisuudenhaaran toisensa jälkeen alistua\nkoetukseen, voitiinko siihen konetyötä sovelluttaa ja voitiinko se siis\nmuuttaa suurteollisuudeksi. Ja tulokseksi tuli, että melkein kaikilla\ntärkeimmillä tuotannon aloilla voitiin suuri osa työstä suorittaa\nitsestään toimivien koneitten kautta.\n\n\nMullistukset ja kärsimykset.\n\nNämä valtaavat muutokset taloudellisen elämän alalla, joita tilasto\nkuivin numeroin esittää, eivät voineet tapahtua ilman syvälle käyviä\nkärsimyksiä kansan elämässä. Ehkä kaikista syvimmin koski kansan\nelämään kutomateollisuuden mullistus. Vuosisadan alussa tarvittiin\nkymmenkunta kehrääjää yhtä kutojaa kohti, mutta koneteollisuuden kautta\nsuhde muuttui siten, että vuosisadan lopulla kutojain luku oli melkein\nkahta vertaa suurempi kuin kehrääjäin. Kehruusta olivat ennen saaneet\ntoimeentulonsa lukemattomat ihmiset. Vielä vuosisadan alussa kehräsivät\nnaiset joka kodissa. Mutta sitä paitsi oli kehruu laajoilla aloilla\nväestön pääelinkeino. Varsinkin pellavan kehruu oli niin laajalle\nlevinnyt, että sotamiehiäkin opetettiin kehräämään, koska langat eivät\nmuutoin riittäneet. Saksan kansa käytti vuosisadan alkupuolella\nenimmäkseen liinavaatteita. Kun siis Englannissa opittiin liinaakin\nkoneilla kehräämään, ja englantilaiset liinalangat ja sitten\nkehruukoneet saapuivat Saksaan, niin joutuivat sen kautta lukemattomat\nsaksalaiset kehrääjät mitä ankarimpaan taloudelliseen ahdinkoon.\nKehruupula oli ylimmillään viime vuosisadan keskivaiheilla. Tuhansia\npuutteen alaisia ihmisiä sorti nälkälavantauti silloin ennenaikaiseen\nhautaan. Hätä oli suuri varsinkin niissä kylissä, joitten toimeentulo\nmelkein yksinomaan perustui kehruuseen, joilla oli maaomaisuutta aivan\nriittämättömästi väestön elättämiseksi. Varsinkin Schlesiassa ja\nLausitzissa oli pula ankara, ja sukupolvien kuluessa heikontuneen\nkehrääjäkansan oli hyvin vaikea päästä elämään uusien elinkeinojen\nvarassa. Käsinkehrääjäin luku oli vielä v. 1849 yli 84,000, kaksitoista\nvuotta myöhemmin sitä vastoin ainoastaan 14,500. Nämä luvut kertovat\nkuivaa kieltään suunnattomasta kurjuudesta, jonka kautta elinkeino\nhävisi. 1860-luvulla käsin kehruu sitten melkein kokonaan lakkasi.\nAhkerinkaan ei sen kautta enää voinut ansaita enempää kuin -- 6\npfennigiä päivässä. Viimeiseen saakka koetettiin kuitenkin silläkin\nelää. Mutta kankurienkin ammatissa pääsi sama kurjuus valtaan, koska\nparempi ja huokeampi englantilainen tuote vähitellen anasti saksalaisen\ntavaran myyntialueita toisen toisensa jälkeen. Englannissa vallitsi jo\nkaikkialla konetyö, Saksassa koetti käsityö vielä viimeiseen saakka\npuoliaan pitää. Tästä pulasta on Gerhard Hauptmann saanut aiheen\njärisyttävään \"Kankurit\" nimiseen näytelmäänsä.\n\nLevollisemmin ja helpommin tapahtui siirtyminen uusiin\noloihin puuvillateollisuuden alalla, koska tätä teollisuutta\nei ennen sanottavasti ollut. Erzgebirgessä ja Vogtlandissa\n(Thüringerwaldin itäpäässä) asui kuitenkin noin kolmisenkymmentätuhatta\npuuvillankehrääjää, jotka tätä ammattia käsityönä harjottivat. Kun\nEnglannissa puuvillakehruu alkoi koneteollisuudeksi kehittyä, niin\njoutui tämä väestö alussa vaikeaan taloudelliseen pulaan, mutta nopeaan\nse oppi konekehruuseen, osaksi hallituksen avulla, ja saattoi\nelinkeinonsa säilyttää, vaikka muuttuneissa oloissa. Melkoisessa määrin\nauttoi puuvillankehruun kehitystä Saksassa Napoleonin aikaansaama\nmannermaan sulkeminen, jonka kautta Englannin kilpailu joksikin aikaa\nlamautui.\n\n\nAmmattikunnat ja teollisuustyöväki.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan alussa olivat mestarit ja muut itsenäiset\nliikkeenharjottajat ammattilaisten tärkein luokka. Sällien ja\noppipoikain luku ei silloin ollut läheskään yhtä suuri kuin itsenäisten\nmestareitten. Baijerissa oli 1790:n vaiheilla mestareita 40,000,\nsällejä vain puolet tästä määrästä, eikä oppipoikia neljättä osaakaan.\nNämä numerot osottavat, että ammattien harjottajat yleensä olivat\nitsenäistä väkeä. Olot ovat kuitenkin kuluneen vuosisadan aikana\nperinpohjin muuttuneet, toiselta puolen sällien ja oppipoikain luvun\nlisääntymisen kautta mestareihin verraten, toiselta puolen\nsuurteollisuuden kautta. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa\nitsenäisiä ammatinharjottajia tuskin enempää kuin 1 3/4 miljonaa,\napulaisia ja palkkatyöväkeä sitä vastoin 6 1/2 miljonaa. Niin valtaavan\nmullistuksen alaiseksi on ammattielämä vuosisadan kuluessa joutunut.\nTosin tämä palkkatyöväki yleensä ansaitsee yhtä hyvin ja paremminkin\nkuin edellisen vuosisadan itsenäiset ammatinharjottajat. Mutta se ei\nenää ole itsenäistä, siitä on tullut pääoman hallitsema valtaava\ntyöläisjoukko. Vanhan ammattikuntajärjestyksen aikana tiesi\nkäsityöläinen sälli aikansa palveltuaan pääsevänsä itsenäistä\nliikettä alkamaan, joka silloin kysyi enemmän taitoa kuin pääomia.\nNykyään on asianlaita toinen. Suurteollisuuden palvelukseen\nantautunut työväki ennakolta tietää, ettei se voi milloinkaan päästä\npalkkalais-asemastaan, ei milloinkaan itsenäiseksi. Varsinkin\nalkuaikoina työväestö suurteollisuuden palveluksessa joutui suureen\naineelliseen ja henkiseen kurjuuteen. Näköalat näyttivät toivottomilta,\nkoskei yksityinen työmies mitään voinut pääomallista työnantajaa\nvastaan. Vasta sitten kun työväestö liittyi mahtaviksi yhdistyksiksi,\njotka useimmiten saattoivat pakottaa työnantajat täyttämään\nkohtuulliset vaatimuksensa, avautui sille jälleen mahdollisuus voida\nvapaammin järjestää elämäänsä. Ankaran taistelun kautta on Saksan\nteollisuusväki vallottanut takaisin osan sananvallastaan omissa\nasioissaan ja maankin asioissa, elettyään suuren osan viime vuosisataa\nvaltaavan taloudellisen mullistuksen jaloissa. Vasta 1869 sai\nsaksalainen työmies aseen tähän taisteluun, vasta silloin Preussissä\nsäädettiin yleinen yhdistymisvapaus, jonka kautta työväestön\nyhteenliittyminen sai lain turvan. Alussa työväen ponnistukset\nkuitenkin etupäässä suuntautuivat valtiolliselle alalle; vasta kuluneen\nvuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä pääsi ammattiyhdistysliike,\njonka tarkotuksena on etupäässä työväestön taloudellisen tilan\nturvaaminen, ripeämmin edistymään. Mutta se kasvoikin sitten nopeaan\nkuin lumivyöry. Vuodesta 1890 vuoteen 1900 ammattiyhdistysten jäsenien\nluku kasvoi melkein kahdenkertaiseksi ja kuutena seuraavana vuotena\nvielä siitäkin kahdenkertaiseksi, niin että järjestynyttä työväkeä v.\n1906 oli kaikkiaan kaksi miljonaa henkeä. Tästä luvusta kuului\nnoin 1 3/4 miljonaa sosialidemokrattien johtamiin vapaihin\nammattiyhdistyksiin. Mutta siltä ei ammattiyhdistyslaitos vielä ole\nSaksassa kehittynyt likimainkaan niin pitkälle kuin Englannissa.\n\n\nTyöväenvakuutus.\n\nJo ennen kuin työmiehet itse järjestyivät etujansa valvomaan,\npuuttui valtio heidän olojensa parantamiseen työväensuojeluslakien\nja -vakuutuslakien kautta. Preussin valtion huomio kääntyi tähän asiaan\nensinnä sen kautta, että väestön asevelvollisuuskunto suurteollisuuden\nkautta huomattavasti huonontui, varsinkin Rheinin maakunnissa, joissa\nsuurteollisuus jo aikaisin kehittyi nopeammin kuin muualla, joissa se\nvielä tänä päivänäkin on voimakkain. V. 1839 säädettiin ensimäinen laki\nlasten suojelemiseksi; kiellettiin käyttämästä 9 vuotta nuorempia\nlapsia tehtaissa, kaivoksissa ja muissa teollisuuslaitoksissa, ja\nnuoren työväen pisin työaika määrättiin 10 tunniksi. 1853 suojelusta\nmelkoisesti laajennettiin ja samalla säädettiin ammattientarkastus. V.\n1878 tehtaan tarkastus kaikissa Saksan maissa säädettiin pakolliseksi.\nMutta vasta 1890-luvulla saatiin työväensuojeluslaki, joka jo tyydytti\nsuurempiakin vaatimuksia, ja siitä pitäen on tätä lainsäädäntöä yhä\nkehitetty, vaikka se vielä onkin kaukana sosialidemokratian esittämistä\nvaatimuksista esim. työpäivän pituuteen nähden. V. 1883 säädettiin\ntyöväen sairasvakuutus, seuraavana vuonna tapaturmavakuutus, josta v.\n1905 oli osallisena noin 19 miljonaa ihmistä. V. 1889 seurasi työväen\ntyökyvyttömyyden ja vanhuuden vakuutus, josta v. 1905 oli osallisena\nnoin 14 miljonaa henkeä.\n\nOn jo olemassa numeroitakin, jotka valaisevat tämän vakuutuksen\nvaikutuksia. V:sta 1889 v:teen 1905 on vakuutuslakien johdosta\nsuoritettu työväelle korvauksia kaikkiaan 5,107 miljonaa Saksan\nmarkkaa. Tästä summasta tulee sairasvakuutuksen osalle 2,751 miljonaa,\ntapaturmavakuutuksen osalle 1,194 miljonaa, työkyvyttömyysvakuutuksen\nosalle 1,162 miljonaa. Työkyvyttömyyselinkorkoja oli vuoteen 1905\nmyönnetty noin 1 1/4 miljonalle hengelle, tapaturmaeläkkeitä yli 1 1/2\nmiljonalle ja avustettujen sairaustapauksien luku nousi yli 65\nmiljonan.\n\nTyöväki itse on suorittanut vähemmän osan näihin korvauksiin menevistä\nmaksuista ja saanut päälle 2 miljardia Saksan markkaa enemmän\nkorvausta, kuin se on vakuutusrahoja maksanut. Tämän vuosisadan alussa\nsuoritettiin Saksassa joka päivä yli miljona Saksan markkaa työväen\nvakuutusmaksuja. Kun huomioon otamme, kuinka niukkoja korvaukset\nSaksassa yleensä ovat -- ensi askelet on astuttu suurimmalla\nvarovaisuudella -- ja kuinka suunnattomiin summiin ne siitä huolimatta\novat kohonneet, niin käsitämme, kuinka kipeätä tarvetta nämä\nvakuutukset todella tyydyttävät.\n\nSynkistä ajoista huolimatta on siis teollisuustyöväen kohtalo\nvuosisadan loppupuolella kehittymistään kehittynyt parempia aikoja\nkohti. Työväestön taloudellinen asema on yhä parantunut ja\nsosialidemokratienkin on täytynyt vanhan romun sekaan hyljätä oppinsa\nköyhälistön kurjistumisesta. Varsinkin vuosisadan loppupuolella ovat\nsekä maatyöväen että teollisuustyöväen palkat kohonneet, oikeudet\nvahvistuneet, vapaudet laajentuneet.\n\nKaikesta päättäen teollisuustyöväen asema alkaneella vuosisadalla\nparanemistaan paranee. Saksan teollisuuden valta-asema maailman\nmarkkinoilla on nyt aivan toinen, kuin se oli viime vuosisadalla. Se on\nraivannut itselleen kauppateitä ja myyntialueita mitä vaikeimmissa\nulkonaisissa ja kotoisissa oloissa.\n\n\n\n\nKulkuneuvojen ja kaupan kehitys.\n\n\nTeollisuuden kehitys kuluneella vuosisadalla ei olisi ollut\nmahdollinen, elleivät kulkuneuvot olisi yhtä perinpohjin parantuneet.\nTeollisuus ja kulkuneuvot ovat vuorovaikutuksen kautta toisiaan\nelähyttäneet. Teollisuuden kehitys olisi seisahtunut alkuunsa, elleivät\nkulkuneuvot olisi kehittyneet uudenaikaiselle kannalle, ja toiselta\npuolen taas eivät kulkuneuvot olisi päässeet kehittymään ellei niiden\nolisi täytynyt palvella teollisuuden yhä kasvavia tarpeita.\n\n\nKulkuneuvot vuosisadan alussa.\n\nKulkuneuvot ja posti olivat viime vuosisadan alussa vielä Saksassakin\nsangen alkuperäisellä kannalla. Merellä tavaranvaihto tapahtui\nyksinomaan purjelaivoilla. Sisämainen tavaranvaihto tuskin pääsi\nensinkään kehittymään semmoisissa seuduissa, joissa ei ollut\njokiliikettä sitä välittämässä. Sen vuoksi semmoiset alueet kuin esim.\nVanha Baijeri melkein kokonaan jäivät maailmankaupun ulkopuolelle ja\nelivät omaa ahdasrajaista taloudellista elämäänsä. Mutta semmoisissakin\nseuduissa, jotka luonto oli paremmilla liiketeillä varustanut, oli\ntavaraliike hyvin heikkoa ja rajottui enimmäkseen vain arvokkaimpiin\ntuotteihin. Semmoisia tuotteita, jotka nykyään ovat kuormaliikkeen\npäätavarat, kuten hiili, rauta, puutavara ja vilja, ei ennen aikaan\nyleensä voitu lähettää muuta kuin pienien matkain päähän. Suuria\nkaupunkeja, jotka ravintoaineitten hankkimiseen tarvitsivat päivän tai\nparin matkaa laajempaa maakuntaa, ei sen vuoksi yleensä voinut kehittyä\nmuuta kuin jokien varsille ja merenrannoille. Vielä tänä päivänä esim.\nviljan kuljetus maantietä pitkin lyhyelläkin matkalla kuluttaa oman\nhintansa. Niinpä Venäjällä saattaisivat viljaa maasta viedä ainoastaan\nne viljankasvattajat, jotka asuvat rautateistä enintäin 60 kilometrin\npäässä, ellei jokiliikkeitä olisi.\n\nVielä vaikeampi kuin viljan oli entisinä aikoina semmoisten halpain\njoukkotavarain kuin hiilen, raudan ja puutavarain kuljetus. Rheinin\nmaakunnissa ja Westfalissa maksoi ennen ensimäisen rautatien\nrakentamista hiilitonnin kuljetus 40 pfennigiä kilometriltä.\nRautatiellä maksettiin siitä alkuaikoina noin 13-14 pf. Mutta\nkuljetuskustannukset vähenemistään vähenivät, niin että hiilitonnin\nlähetys nykyään maksaa vain noin 2 1/2 pf. kilometriltä, jopa toisinaan\nainoastaan 1 1/4 pf. Samalla tavalla ovat raudan ja viljan\nkuljetushinnat alentuneet. Noin 20:nteen osaan alkuperäistä hinnastaan\non niin ollen vuosisadan kuluessa näitten joukkotavarain rahti\nalentunut.\n\nYhtä kallista kuin tavaran lähetys oli entisaikoina matkustaminenkin.\nSaksan keskisäädyissäkin on nykyään matka Sveitsiin, Italiaan tai\nSkandinaviaan yleinen. Mutta sata vuotta takaperin eivät tämmöisille\nvirkistysmatkoille voineet lähteä muuta kuin rikkaat. 18:nnen\nvuosisadan lopulla maksoi matka Leipzigistä Mainin Frankfurtiin noin 420\nSaks. markkaa ja matkalla oli monet vaikeudet ja ehkä vaaratkin\nvoitettavat; nykyisin kuljetaan sama matka muutamassa tunnissa ja\nmukavassa rautatievaunussa noin 15:llä osalla samasta hinnasta. Ennen\nkului matkaan viikkokausi, vaikka postin keralla matkustettiin.\n\n\nMaantiet.\n\nSaksan maantietkin olivat kuluneen vuosisadan alussa vielä peräti\nkehnossa kunnossa. Eräältä ruhtinaalliselta henkilöltä, joka 18.\nvuosisadan lopulla matkusti Saksin kautta, rikkoutui tällä matkalla 25\nvaununpyörää. Huolellisena miehenä hänellä oli matkassa erikoinen\nvaunu, jossa ei ollut muuta kuin varapyöriä. Vaunut olivat epämukavat,\nkulku ylen hidasta. Hitaat olivat liikkeet varsinkin Pohjois-Saksassa.\nEtelä-Saksassa ne olivat paremminkin kehittyneet. Siellä oli postin\nmatkanopeus jotenkin sama kuin meillä kievarikyydillä, tunti ja\npenikulma, ja hevosien vaihtamiseen kului vain neljännestunti. Siellä\ntulivat jo 18. vuosisadalla käytäntöön vieterivaunut. Pohjois-Saksassa\nkuljetti posti vielä kauan yhdeksännelläkintoista vuosisadalla\nmatkustajia vieterittömissä vaunuissa ja patjattomilla istuimilla,\njoissa ei edes ollut selkänojaa. Tietkin olivat etelässä melkoista\nparemmat. Mutta käsitykset teiden tarpeellisuudesta olivat silloin myös\ntoiset. Niinpä lausui kuningas Fredrik Suuri, että \"kuta huonommat tiet\nolivat, sitä kauemmin matkustajat viipyivät taipaleella ja sitä enemmän\nmaakuntaan jäi rahoja\".\n\nSaksan erinomainen maantieverkko on melkein kokonaan 19:nnen vuosisadan\ntyötä. Tierakennuksen varsinainen uudistaja oli Napoleon, joka niitä\ntarvitsi sotaretkiään varten. Preussissä varsinkin vuosisadan\nkeskivaiheilla rakennettiin paljon uusia teitä ja entisiä korjattiin.\n1816 oli Preussissä viertoteitä vain 5,000 kilometrin vaiheille, v.\n1837 noin 13,000 kilometriä, 1862 jo 29,000 kilometriä ja 1895 lähes\n83,000 kilometriä. Merkillistä on, että vilkkain maantierakennus niin\nollen on tapahtunut rinnan rautateiden rakennuksen kanssa. Nekin\ntarvitsevat toisiaan. Ilman kunnollista maantieverkkoa rautatiet\nhuonosti täyttäisivät tehtävänsä. Viertoteitten käyttämisestä oli\nmaksettava veroa. Etelä-Saksassa tämä vero kaikkialla poistettiin jo\nvuosisadan alkupuoliskolla, Preussissä sitä vastoin vasta v. 1875.\nMaantiet olivat valtion ja valtio niitä ylläpiti. Samalla kun verot\nlakkautettiin joutuivat maantiet maakuntain hoitoon. Valtiot sitä\nvastoin alkoivat lunastaa rautateitä, jotka alkuaan olivat yksityisten\nomaisuutta.\n\n\nPostilaitos.\n\nRinnan maantieverkon kanssa kehittyi postilaitoskin. Vuosisadan\nensimäisellä neljänneksellä ei maalaisväestön postinsaantia varten\nvielä ollut minkäänlaisia valtionlaitoksia. Postitoimistoja oli\nainoastaan kaupungeissa, joihin maaseutulaisten täytyi lähetyksensä\nviedä, joista ne noutaa. Vasta toisen neljänneksen alussa alkoi valtio\njakaa postilähetyksiä maallekin. Mutta vasta 1850-luvulla alkoi\nPreussissä valtio säännöllisesti toimittaa postin ylt'yleensä\nmaaseuduillekin. Vuosisadan lopulla sai maalaisväestökin kaikkialla\nSaksassa joka päivä säännöllisesti tietonsa muusta maailmasta ja\nsaattoi sen kautta pysyä edistyksessä ja valistuksessa kaupunkien\ntasalla. Ei ole niin pientä kylää, johon ei postilähetti joka päivä\npoikkeisi. Sitä myöden halpenivat postimaksutkin. Vuosisadan\nloppupuolella telefoni kehittyi niin nopeaan, että koko Saksassa v.\n1905 oli kaikkiaan noin 600,000 telefonia käytännössä.\n\n\nRautatiet.\n\nAina vuoteen 1840 olivat kaikki siihen saakka rakennetut rautatiet\nyksityisiä yrityksiä. Preussin viranomaiset eivät varsinkaan pitäneet\nkiirettä rautateiden lunastamisella valtiolle, koska eivät luulleet\nniitten rahallisesti kannattavan. Kun ensimäinen rautatie rakennettiin\nBerlinistä Potsdamiin, niin lausui silloinen ylipostimestari: \"Joutavan\nyrityksiä! Minä lähetän joka päivä Berlinistä Potsdamiin monta kuuden\nistuttavaa postivaunua, ja enimmäkseen ne matkaavat tyhjinä. Nyt sinne\nmuka pitäisi vielä saada rautatiekin.\" Vuosisadan lopulla kulki tätä\nvähä 300 junaa päivässä. Parikymmentätuhatta entistä postivaunua\npitäisi olla alati liikkeessä samaa matkustajamäärää kuljettamassa.\nNiin valtaavasti on yhdysliikenne puolessa vuosisadassa kasvanut.\n\nEtelä-Saksan valtiot rupesivat aikaisemmin rautateitä rakentamaan.\nVielä v. 1879 oli Preussissa enemmän kuin puolet kaikista rautateistä\nyksityisten käsissä. Mutta sitten niitä aljettiinkin lunastaa valtiolle\nsitä nopeampaan. Jo seuraavan vuosikymmenen keskivaiheilla oli Preussin\nvaltio saattanut valtaansa maan kaikki rautatiet. Mutta Bismarckin\nsuunnittelema yleisvaltakunnallinen rautatieverkko meni myttyyn\nyksityisten valtioitten vastarinnan vuoksi. Saksan valtakuntaan\nkuuluvilla suuremmilla valtioilla on kullakin oma rautatieverkkonsa,\nvaikka ne ovatkin keskenään läheisessä liikenneliitossa.\n\nSaksanmaan rautateiden kehitys ilmenee seuraavista numeroista:\n\n    Vuosi   Rautateitä km.   Valtioiden ratoja siitä km\n\n    1845        2,143                   --\n    1855        7,862                   --\n    1865       13,900                   --\n    1875       27,980                   --\n    1880       33,645                 22,021\n    1890       41,810                 37,476\n    1904       53,828                 49,687\n\n\nJokiliike.\n\nJokiliikkeen alalla sai höyrylaiva vuosisadan ensimäisellä\nneljänneksellä aikaan täydellisen mullistuksen. Ennen höyrylaivaa oli\njokiliike Saksan kuljettavillakin joilla sangen vähäinen. Niin oli\nvarsinkin matkustajaliikkeen laita. Rheinillä kulki vuosittain ylös ja\nalas vuodessa noin 1,300-1,400 laivaa ja näistä ainoastaan 200 kuljetti\nmatkustajia. \"Markkinalaivoissa\", joksi matkustajalaivoja sanottiin, ei\nollut jälkeäkään nykyisten matkustajalaivain mukavuuksista. Hitaasti ne\ntaivalsivat, kömpelösti liikkuivat. Matkalla Mainzista Kölniin kului\nnoin 30 tuntia, vaikka kuljettiin myötävirtaa. Nykyaikainen höyrylaiva\nviillettää saman matkan 8 tunnissa. Joka tahtoi mukavasti matkustaa, se\nvuokrasi erityisen kajuutallisen aluksen. Rautatieliikkeen kehittyessä\nnäytti jokiliike yhä taantuvan, vaikka sitä jo välittävätkin\nhöyrylaivat. Viime vuosisadan lopulla alkoi jokiliike kuitenkin\nvilkastumistaan vilkastua, sitä myöden kuin kanavaverkkoa\nlaajennettiin. Varsinkin tavaraliike on joilla ja kanavilla kasvanut\nsuunnattomasti ja yhä edelleenkin kasvaa. Kahdennenkymmenennen\nvuosisadan alussa Saksassa oli laivalla kuljettavia jokimatkoja 7,205\nkilometriä, kanavamatkoja 6,312 kilometriä ja uittoväyliä tämän lisäksi\n6,403 kilometriä. Tärkeimpien jokien pohjiin on laskettu kettingit\nhinauksen helpottamiseksi.\n\nVielä nopeammin ja valtaavammin kuin jokiliike on Saksan meriliike\nkasvanut.\n\nTeollisuuden ja liikkeen turvissa on Saksan sekä koti- että ulkomainen\nkauppa kehittynyt arvaamattoman nopeasti. Missä määrin sekin on kansan\nyhteiskunnalliseen kerrostumiseen vaikuttanut, näkyy siitä, että v.\n1895 valtakunnan 52 miljonasta asukkaasta, joista yli 20 miljonaä tuli\nteollisuuden osalle, kaupan osalle kuului 6 miljonaa.\n\n\n\n\n19:nnen vuosisadan saavutukset.\n\n\nTäydellisen mullistuksen alainen on Saksanmaan taloudellinen elämä\nsiis ollut 19:n vuosisadan kuluessa. Ei koskaan ennen ole niin\nperinpohjaisia ja kaikille aloille ulottuvia muutoksia tapahtunut niin\nlyhyessä ajassa. Saattaa sanoa, että Saksan nykyisen ja 19:nnen\nvuosisadan alussa vallinneen taloudellisen elämän välillä on suurempi\nero, kuin niiden taloudellisten olojen välillä, jotka vallitsivat\n1350:n vaiheilla ja 18. vuosisadan lopulla. Mutta vielä ei siirtyminen\nuudenaikaisiin taloudellisiin oloihin edes ole loppuun kehittynyt.\n\nMitkä ovat siis kuluneen vuosisadan saavutukset? Muuan tutkija yhdistää\nne seuraaviin johtopäätöksiin:\n\n\"Olemme ensinnäkin käyneet vapaammiksi. Olemme päässeet niistä\nkahleista, jotka ennen estivät yksityistä vapaasti valitsemasta\nammattiaan, asuinpaikkaansa, käyttämästä vapaasti työvoimaansa ja\nomaisuuttaan. Vapaasti ja häiritsemättä saattavat taloudelliset voimat\nnykyään vaikuttaa kaikilla toimeliaisuuden aloilla, yritteliäisyydellä\non kaikkialla vapaa tie. Suuremman taloudellisen vapauden keralla on\nSaksanmaan taloudellinen elämä kuitenkin samalla saanut levottomamman\nluonteen. Se on huomattavana kaikillakin aloilla, mutta varsinkin\nväestön liikkuvaisuudessa. Entistä nopeammin sekaantuvat eri\nsaksalaiset heimot toisiinsa, pohjoinen, etelä, länsi ja itä.\nVuosisatoja ovat saksalaiset heimot eläneet sangen erillään toisistaan\nja kehittäneet kukin omia omituisuuksiaan. Nykyään sitä vastoin\nuudenaikainen teollisuus- ja liike-elämä entistä enemmän sulattaa eri\naineksia yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, ja tästä ehkä lopulta\nmuodostuu aivan uusi yhtenäinen kansanluonne. Nopeimmin väestö\nsekaantuu ja vaihtuu suurkaupungeissa, sillä niihin sisämaa ensi\nsijassa vaeltaa. Hampurissa tuskin puolet koko asukasluvusta on\nkaupungissa itsessään syntynyt, toinen puoli on muualta tullutta.\nTyövoimain vaihto erikoisten teollisuuksien aloilla tapahtuu yhtä\nnopeaan. Muutamilla kivihiilialueilla vaihtuu kesällä melkein koko\ntyöväki, koska kesällä on helppo saada muualta mieluisempaa työtä.\nVarsinkin oppimattoman työväestön kesken on työn ja työpaikan muutto\nyleinen. Tämmöisestä liikkuvaisuudesta on monenlaisia haittoja, ja\nkaikenlaisilla työväen parasta tarkottavilla yleishyödyllisillä\nlaitoksilla sitä koetetaankin estää, mutta siitä on toiselta puolen\nsuunnattomia etujakin. Työpaikan muuttamisen helppous on työväestön\nparhaita keinoja palkkain alenemisen vastustamiseksi. Se on työväestön\nvapauden parhaita takeita.\n\n\"Toiseksi Saksanmaa on 19:llä vuosisadalla kehittynyt mahtavammaksi.\nSamalla alueella, jolla 19 vuosisadan alussa eli parikymmentä miljonaa\nasukasta, sai v. 1905 enemmän kuin 60 miljonaa toimeentulonsa. Tähän\nnopeaan kasvamiseen perustuu suuressa määrin Saksan valtiollisen mahdin\nvakaantuminen. Saksan kansa on kasvanut nopeammin kuin useimmat muut\nkansat. Mutta toiselta puolen viittaavat merkit kuitenkin siihen, ettei\nväestön lisääntyminen tulevaisuudessa enää tapahdu yhtä nopeaan, vaan\nettä sen rajat ehkä on piankin saavutettu, että se jälleen muuttuu\nverkallisemmaksi. Tähän viittaa varsinkin se seikka, ettei\nlisääntymiseen ole syynä syntyväisyyden enentyminen -- syntyvien luku\npäinvastoin on jonkun verran vähentynyt -- vaan kuolevaisuuden\nvähentyminen, joka on seuraus yleisestä vaurastumisesta. Mutta\nkuolevaisuuden vähentyminen luonnollisesti jotenkin pian tapaa rajansa.\nSaksassa arvatenkin pääsevät vallalle samat olot kuin naapurimaassa\nRanskassa, ettei nimittäin väkiluku enää lisäänny, vaan pysyy likimain\nalallaan.\n\n\"Kolmanneksi on Saksanmaa rikastunut, eikä vain siten, että omaisuutta\nolisi entistä enemmän kokoontunut yksiin käsiin, vaan sitenkin, että\nkaikkien väestöluokkain, työväestönkin elämänehdot ovat parantuneet.\nLeivän, viljan, kahvin, sokurin, oluen kulutus päätä kohti on\nentisestään suuressa määrin lisääntynyt. Mitä kansan elämänlaatuun\nmuutoin tulee, niin ei se hintain huojennus, joka teollisuuden kautta\non tapahtunut, kohtaa kuin verraten pientä osaa sen jokapäiväisistä\ntarpeista. Ravintoaineet, jotka muodostavat noin 75-80 pros. yksilön\nmenoarviosta, eivät ole 19:nnen vuosisadan teknillisten voittojen\nkautta halvenneet. Syynä siihen hinnanalennukseen, joka tälläkin alalla\non tapahtunut, ei ole maanviljelyksen entistä parempi kannattavaisuus,\nvaan merentakaisten ravintoaineitten kilpailu halvenneitten\nkuljetuskustannusten kautta. Mitä asunto-oloihin tulee, niin on\nrakentaminen nykyään epäilemättä kalliimpaa, kuin se oli vuosisadan\nalussa. 19:nnen vuosisadan alussa ei Preussissä vielä kymmenennellä\nosallakaan kaikista rakennuksista ollut täysiä kiviseiniä, mutta\nvuosisadan lopulla oli melkein puolet kaikista rakennuksista\nkiviseinällisiä. Paljaasta puusta rakennettuja taloja oli vuosisadan\nalussa puolet koko määrästä, vuosisadan lopulla vain kymmenesosa. Sekä\nkaupungeissa että maaseuduilla on elämä nykyään mukavampaa, osaksi sen\nkautta, että tiet ovat entistä paremmat, liikkuminen helpompaa ja\nkaupungeissa valaistus mallikelpoista. Sata vuotta takaperin\nsaksalaisessa kaupungissa tuskin uskalsi katuliankaan vuoksi mennä\npimeän tultua ulos muuta kuin lyhdyn keralla. Kaikilla valistuksen\naloilla on kuljettu eteenpäin jättiläisaskelin. Kansanopetus käsittää\nkoko kansan ja se on maksutonta. Kaikenlaisia valistuslaitoksia,\nmuseoita, näyttelyitä, kokoelmia, on tuhkatiheässä, terveydelliset olot\novat verrattoman paljon paremmat kuin ennen, jokaisella vähänkin\nsuuremmalla kaupungilla on oivallinen vesijohtonsa, sanalla sanoen,\nkaikilla elämän aloilla on kuljettu valtaavasti eteenpäin. Mutta\nankaria taisteluita on kansan täytynyt kestää, ennenkuin sen\ntaloudellinen elämä on tälle uudelle kannalle päässyt. Lukemattomille\nyksityisille on tämä kehitys tuottanut puutetta ja ahdinkoa, ja suuria,\nennen kukoistavia ammatinhaaroja se on kukistanut ja tuhonnut.\nTaloudellinenkin taistelutanner on täynnään sodan tuhoa ja raunioita,\njoitten päälle uusi aika rakentaa.\"\n\n\n\n\n\nELINKEINOJEN NYKYISESTÄ KANNASTA.\n\n\nMelkein kaksi kolmannesta Saksanmaan alueesta on viljeltyä maata,\nniittyä tai laidunta. Ainoastaan vuorimaat eivät voi kasvattaa viljaa\nomiksi tarpeikseen. Keskivuoristokin on kuitenkin viljelty lähes\nkorkeimpiin selänteihin saakka. Suurimmat vainioalat ovat Posenissa,\nSaksin maakunnassa, Mecklenburgissa ja Slesvig-Holsteinissä. Yleisimmin\nviljellään ruista ja kauraa, sen jälkeen vehnää ja ohraa. Spelttiä\nviljellään etenkin Rheinin rannoilla ja Etelä-Saksassa, tatarta\nPohjois-Saksan nummiseuduilla. Melkoiseksi on niinikään kehittynyt\npalkokasvien viljelys, varsinkin Posenissa ja Brandenburgissa ja\nPohjanmeren marshimailla.\n\n_Viljain_ keskimääräinen vuotuinen sato on seuraava: Vehnän 3 1/2\nmiljonaa tonnia, rukiin 8 1/2 miljonaa tonnia, ohran lähes 3 miljonaa\ntonnia, kauran 6 miljonaa tonnia ja speltin 1/2 miljonaa tonnia. Siitä\nhuolimatta Saksa kuuluu niihin maihin, jotka vielä tarvitsevat\nmelkoisen määrän viljaa oman tuotantonsa lisäksi. Vehnää tuodaan\nkeskimäärin 1,600,000 tonnia, ruista 800,000 tonnia, ohraa 930,000\ntonnia, kauraa 380,000 tonnia ja maissia 1,400,000 tonnia. Viljan\nmaasta vienti nousee noin neljään miljonaan tonniin. Suomeenkin tuodaan\netenkin Saksassa jauhettua Venäjän viljaa. Ulkomaisen viljansa Saksa\ntuo etupäässä Yhdysvalloista ja Venäjältä.\n\nKarjanhoidon nykyisestä kannasta olemme jo maininneet numeroita.\nKalastus on hallituksen huolenpidon kautta melkoisesti kehittynyt.\nPohjanmerellä on melkoinen saksalainen kalastajalaivasto, sekä\nhöyry- että purjelaivoja, joitten tonnimäärä nousee noin 100,000:teen.\nItämeren rannikolla on turskanpyynti melkoinen. Varsinkin\nEtelä-Saksassa, jossa muita kalavesiä ei ole kuin joet, harjotetaan\nmelkoista kalanhoitoa, esim. Münchenin seuduilla ja Elsassissa.\n\nSaksanmaan metsäin vuotuinen tuotanto on noin 20 miljonaa kuutiometriä\ntarvepuita, 18 miljonaa kuutiometriä polttopuita, 10 1/2 miljonaa\nkuutiometriä hentoa puutavaraa ja juurakoita. V. 1895 sai kaikkiaan\nnoin 350,000 henkeä elatuksensa metsästä.\n\nTärkeimmät teollisuudet perustuvat vuoriteollisuuteen, jonka\nluonnollisiin alueihin jo olemme tutustuneet. Saksanmaa kaivaa koko\njoukon enemmän kivihiiliä, kuin se itse kuluttaa. Siitä huolimatta\nkuitenkin muutamiin osiin maata tuodaan Englannin hiiliä, koska niiden\nkuljetus näihin alueihin voi tapahtua kokonaan meritse.\n\nRautamalmeja saadaan yleensä samoista seuduista kuin kivihiiliäkin,\nmutta oman maan malmien lisäksi käytetään melkoiset määrät\nulkomaalaistakin. Teräksen valmistuksessa Saksa on voittanut kaikki\nmuut maat. Valuteosten, koneitten ja aseitten sekä monenlaisten pienien\nrautatuotteitten alalla Saksa niinikään on kohonnut ensimäisten maitten\nrinnalle.\n\nErinomaisen tuottavan kemiallisen teollisuuden perustuksena ovat\nLuoteis-Saksan rikkaat suolakerrokset. Paitsi ravinnoksi tarvittavaa\nsuolaa ne antavat suunnattomat määrät apulannotusaineita ja\nraaka-aineita hyvin monipuoliselle kemiallisten valmisteitten\nteollisuudelle. Saksanmaan oivallisia savia ja monenlaisia kallioisia\nkäyttää hyväkseen toimelias rakennusaineitten teollisuus, ynnä\nposliinin ja lasin valmistus.\n\nNiin hyvin on Saksanmaa järjestänyt metsätaloutensa, että ulkomaille\nriittää viedä 75 miljonan Saks. markan edestä paperia ja\npaperivalmisteita. Nahkateollisuuden arvo nousee noin 1/3 miljardiin\nSaks. markkaan, se tuo kuitenkin melkoiset määrät raaka-aineita\nulkomaalta, varsinkin Etelä-Amerikasta.\n\nVielä enemmän käyttää kutomateollisuus ulkomaista raaka-ainetta, sekä\nvillaa, että varsinkin puuvillaa. Kutomateollisuuden alalla\ntyöskentelee kaikkiaan lähes miljona ihmistä, josta määrästä puolet on\nnaisia.\n\nSuurimmat teollisuudet luonnollisesti ovat sijottuneet semmoisille\nseuduille, missä oman maan raaka-aineet ovat, taikka missä ovat\nhalvimmat kulkuneuvot, etupäässä vesiliikkeet. Hienompien valmisteitten\nteollisuudet sitä vastoin ovat jakaantuneet tasaisemmin kautta\nmaan, etsien mieluimmin suuria asutuskeskustoita ja parhaita\nrautatieliikkeitä. Poikkeuksia ovat vuorimaihin sijottuneet\nkotiteollisuudet.\n\nSaksanmaan valtavasta ulkomaisesta kaupasta seuraavat numerot antavat\nkäsitystä. Tilasto on vuodelta 1902 ja luvut merkitsevät tuhansia Saks.\nmarkkoja:\n\n    Tavaran laatu                     Tuonti.    Vienti.\n\n    Puuvillaa ja puuv. valmisteita    427,500    339,200\n    Rohtoja ja väritavaroita          263,400    380,620\n    Rautaa ja rautatavaroita           51,800    603,375\n    Maanlaatuja ja malmeja            355,660    206,266\n    Pellavaa ja hamppua               113,743     24,548\n    Viljaa ja muita maanviljelyksen 1,013,412    109,010\n       tuotteita\n    Vuotia                            258.995    137.402\n    Puuta ja puuleikkauksia           262,267    124,968\n    Koneita ja laivoja                 57,589    266,702\n    Kummia ja kummivalmisteita         72,263     50,000\n    Vaatevalmisteita                   12,324    160,218\n    Kuparia ja kupariteoksia          109,011    120,236\n    Lyhyttavaroita                     40,157    192,915\n    Nahkaa ja nahkateoksia             64,378    153.369\n    Kirjallisuutta ja taideteoksia     45,932    197,274\n    Siirtomaatavaroita y.m.           728,703    316,037\n    Öljyjä ja rasvoja                 261,102     47,189\n    Paperia ja pahvitavaroita          15,207    109,322\n    Turkiksia                           4,549     10,799\n    Petrolia                           93,109      1,459\n    Silkkiä ja silkkitavaroita        192,656    180,989\n    Kiviä ja kivivalmisteita           45,154     38,054\n    Kivihiiliä                        163,231    267,576\n    Tervaa ja asfalttia                31,834     10,264\n    Eläin- ja teurastuotteita         208,191     16,868\n    Karjaa                            201,560     16,916\n    Villaa ja viilatavaroita          450,603    368,823\n    Sinkkiä ja sinkkivalmisteita        9,870     39,650\n    Tinaa ja tinavalmisteita           34,052     13,732\n\nVuonna 1901 oli tuonnin arvo 5,710,338,000, viennin arvo taas\n4,512,646,000 Saks. markkaa. Vienti on siis vielä melkoista pienempi\ntuontia.\n\nRaakatavarain ja teollisuustuotteitten suhteen kaupassa näemme\nseuraavasta taulusta, jossa numerot merkitsevät miljonia Saks.\nmarkkoja:\n\n                                               Tuonti.      Vienti.\n\n    Teollisuuden raakatavaroita                2458,8       1086,8\n    Tehdastuotteita                            1064,0       2892,5\n    Ravintoaineita ja nautintoaineita, karjaa  1898,2        452,1\n    Jaloja metalleja                            289,1         81,2\n\nSaksanmaan kauppaa eri maitten kanssa valaisee seuraava tilasto 1901\nvuoden kauppasuhteista:\n\n            Tuonti.                       Vienti.\n    Maan nimi.           Milj. Saksm.  Maan nimi.       Milj. Saksm.\n\n    Yhdysvalloista        1042,1      Suur-Britanniaan     916,4\n    Venäjältä ja Suomesta  729,5      Itävalta-Unkariin    491,5\n    Suur-Britanniasta      657,8      Yhdysvaltoihin       385,8\n    Itävalta-Unkarista     693,3      Alankomaihin         379,0\n    Ranskasta, Algeriasta             Venäjälle ja Suomeen 345,9\n       ja Tunesiasta       289,2      Sveitsiin            264,3\n    Britt. Itä-Intiasta    204,8      Ranskaan, Alg. ja\n                                         Tunesiaan         250,8\n    Alankomaista           203,8\n    Argentinasta           200,8      Belgiaan             236,0\n    Belgiasta              186,5      Italiaan             127,2\n    Italiasta              182,6      Tanskaan             118.0\n    Sveitsistä             154,2      Ruotsiin             111,4\n    Brasiliasta            113,9      Britt. Intiaan        79,5\n    Australiasta           107,9      Norjaan               65,0\n    Chilestä               100,7      Argentinaan           54,2\n    Holl. Intiasta          96,7      Australiaan           52,2\n    Ruotsista               84,3      Espanjaan             50,0\n    Espanjasta              78,3      Kiinaan               47,8\n    Tanskasta               68,3      Japaniin              45,5\n    Rumaniasta              47,8      Turkkiin              37,5\n    Kiinasta                44,7      Brasiliaan            35.6\n    Keski-Amerikasta        35,4      Chileen               34,0\n    Egyptistä               32,1      Rumaniaan             34,0\n    Britt. Länsi-Afrikasta  30,9      Kanadaan              26,5\n    Turkista                30,1      Mexikoon              26,0\n    Br. Etelä-Afrikasta     22,0      Holl. Intiaan         26,0\n    Norjasta                21,0      Portugaliin           19,9\n    Japanista               19,8      Egyptiin              16,5\n    Portugalista            18,1      Saksan siirtomaihin\n    Uruguaysta              14,4         Afrikassa          11,4\n\nEdulliset ovat Saksan kauppasuhteet varsinkin Pohjoismaihin ja pieniin\nnaapurimaihin, vienti on tuontia melkoista suurempi.\n\nSaksanmaan kauppalaivasto on valtaavasti kehittynyt varsinkin sen\njälkeen, kun höyryä aljettiin käyttää laivain liikevoimana. Ainoastaan\nSuur-Britannialla ja Yhdysvalloilla on suurempi kauppalaivasto kuin\nSaksalla. Norjalla on luvulta enemmän laivoja, mutta kantavuuden\npuolesta Saksan kauppalaivasto siltä voittaa Norjan kauppalaivaston\nmelkoisesti.\n\nSuurimmat kauppalaivastot on seuraavilla kaupungeilla: Hampurilla 775\nlaivaa, Bremenillä 482, Stettinillä 130, Kielillä 81, Flensburgilla 79,\nBremerhavenilla 63, Danzigilla 46, Geestemündellä 45 laivaa.\n\nLaivanrakennuksen pääpaikat ovat Danzig, Elbing (Weichselin itäisen\nsuuhaaran varrella), Stettin, Rostock, Kiel, Hampuri, Bremen ja\nBremerhaven, ynnä sotasatama Wilhelmshaven. V. 1902 rakennettiin Saksan\nveistämöillä 227 höyrylaivaa ja 280 purjelaivaa. Tästä luvusta oli 11\nsotalaivoja.\n\nSaksan laivaliike on kehittänyt useita suuria valtamerilinjoja, joita\nmallikelpoisesti hoidetaan. Mutta vielä ei Saksan laivaliike ole aivan\nitsenäisessä asemassa; se on enimmäkseen englantilaisten hiiliasemain\nvarassa. Niinikään ovat merien pohjaan lasketut kaabelit enimmäkseen\nbrittiläisiä. Saksalla ei edes ole omiin siirtomaihinsa kaabeleita.\nAmerikaan on Saksalla kuitenkin nykyään oma sähkölennätinyhteys.\n\nRahayksikkö on valtakunnanmarkka (_Reichsmark_), joka jakautuu 100\npenniin (_Pfennig_). Saksan markka on arvoltaan suurempi Suomen\nmarkkaa; 1 Rmk. = 1,23 Smk. Mitat ja painot perustuvat\nmetrijärjestelmään, niinkuin meilläkin.\n\n\n\n\n\nOPETUSLAITOS.\n\n\nSaksan kansan erinomaiset edistykset kaikilla aloilla eivät olisi\nolleet mahdolliset, ellei opetuslaitosta olisi niin oivalliseksi ja\ntehokkaaksi kehitetty. Kaikista suurista kansoista on Saksan kansan\nvalistus korkeimmalla kannalla. Se on etupäässä tulos sveitsiläisen\nPestalozzin kannattajien ponnistuksista viime vuosisadan\nalkupuoliskolla. V. 1901 oli rekryyteistä ainoastaan 131 (0,05 pros.)\nkoulunkäymättömiä (enimmäkseen puolalaisista maakunnista).\n\nKansakouluopetus on yleensä järjestetty uskontokuntia myöden. Koulujen\npaikallinen valvonta on suureksi osaksi papiston vaikutusvallan\nalainen. Kansakouluopetuksen pohjana on koulupakko, joka on vallalla\nkoko Saksassa, vaikka perusteet tosin vaihtelevat valtioita myöden.\n\nKansakoulujen ja korkeampien oppikoulujen välillä on keskikoulu,\njonka nimitykset ja suunnitelmat melkoisesti vaihtelevat.\nKansakouluopinnoitten täydentämistä ja sovelluttamista käytännölliseen\nelämään tarkottaa taas jatkokoulu. Erinomaisen tehokas ja monipuolinen\non kaikenlainen ammattiopetus. Korkeammat oppikoulut ovat enimmäkseen\nklassillisella pohjalla; mutta semmoisten oppilaitosten rinnalla,\njoissa vanhat kielet ovat kieliopetuksen pohjana, on myös toisia,\nuudempia, jotka ovat meidän realilyseoittemme tapaan järjestetyt,\ntarkottaen etupäässä oppilaitten valmistamista käytännöllisille\naloille.\n\nYliopistoita on kaikkiaan 21. Preussissa on 10 yliopistoa, nimittäin\nBerlinissä, Bonnissa, Breslaussa, Göttingenissä, Greifswaldissa,\nHallessa, Kielissä, Königsbergissä, Marburgissa ja Münsterissä.\nBaijerissa on kolme yliopistoa, Erlangenissa, Münchenissä ja\nWürzburgissa; Saksin kuningaskunnassa yksi, Leipzigissä;\nWürttembergissä yksi, Tübingenissä; Badenissa 2, Breisgaun Freiburgissa\nja Heidelbergissa. Pienemmissä valtioissa on yliopistoita:\nStrassburgissa, Giessenissä, Jenassa ja Rostockissa. Ylioppilaitten\nluku lähentelee 40,000.\n\nFysikalis-teknillisten tieteitten opetusta varten on Charlottenburgissa\nlähellä Berliniä koko valtakunnan ylläpitämä keskuslaitos. Sen lisäksi\non 9 teknillistä korkeakoulua rakennustieteitten opettamista varten ja\nrunsaasti kaikenlaisia ammattikouluja. Vuorikaivosoppia opetetaan\nvuoriakatemioissa (Saksin Freibergissä, Berlinissä, ja Klausthalissa).\nMetsänhoitoa kuudessa metsäakatemiassa, joista ovat tunnetut varsinkin\nTharandt (lähellä Dresdeniä) ja Münchenin metsäopisto; näissä\nlaitoksissa muun muassa kokeillaan ulkomaalaisilla puilla semmoisten\nlajien selville saamiseksi, joilla voitaisiin Saksan metsiä\nrikastuttaa. Kauppatieteitä varten on useita korkeakouluja, ja suuri\nmäärä alempia opistoita. Sotatieteitä varten on Berlinissä\nsota-akatemia ja Kielissä meriakatemia, maanviljelyksen opetusta varten\nuseita korkeakouluja ja yliopistoihin yhdistettyjä tiedekuntia, ynnä\nsuuri määrä alempia maanviljelysopistoita.\n\nLukuisat yliopistot ja korkeakoulut ovat maantieteellisen elämän\nvarsinaiset kannattajat. Saksassa ei ole samassa määrässä kuin\nEnglannissa varakkaita yksityisiä, jotka kokonaan voisivat antautua\ntieteiden palvelukseen, mutta opetusvelvollisuudestaan huolimatta ovat\nSaksan tiedemiehet kohottaneet tutkimuksen niin korkealle, että\nSaksanmaa tieteessä on ensimäistä maita, ellei aivan ensimäinenkin. Ja\nkaikista muista sivistysmaista Saksa on vienyt voiton tieteiden\ntulosten toteuttamisessa elämässä ja niiden sovelluttamisessa käytännön\naloille. Saksan teollisuuden erinomainen kehitys on suoranainen tulos\ntieteiden sovelluttamisesta ja niitten oivallisesti järjestetystä\nopetuksesta. Sotalaitoksenakin Saksa kaikista maista ensimäiseksi\nsaattoi tieteelliselle pohjalle, ja sepä olikin tärkeimpiä syitä Saksan\naseitten odottamattoman nopeaan menestykseen viime sodassa Ranskaa\nvastaan.\n\n\n\n\n\nKESKI-EUROPAN LIIKEREITIT.\n\n\nSaksanmaan on kauppansa vaurastumisesta nyt, samoin kuin\nkeskiajallakin, suuressa määrin kiittäminen sitä, että se\nmaantieteellisen asemansa kautta on Keski-Europan luonnollinen\nkeskusta. Sen kautta kulkevat yhä kauppatiet sekä lännestä itään, että\npohjoisesta etelään. Saksan liikesuuntien ymmärtämiseksi on sen vuoksi\nluotava silmäys laajemmallekin alalle.\n\nSaksanmaalla on niukalta avointa valtamerenrantaa, vähän hyviä satamia,\nmutta lukuisat joet melkoisessa määrin korvaavat tätä puutetta, ne\nluovat sisäisen vesiliikeverkon, joka maan kaupalle on mitä\nsuuriarvoisin. Sekä Pohjanmereen että Itämereen laskee melkoisia\nkuljettavia jokia, ja etelästä käsin ulottuu Mustastamerestä saakka\nmaan sydämeen laivoin kuljettava vesiväylä, Tonava, joka Saksan\nkaupalle avaa tien itäisille ja eteläisille markkinoille. Tonavan\nlaivaliike on kuitenkin matkain pituuden vuoksi verraten vähäarvoinen\nSaksalle. Tärkeämmät ovat Alppien poikki vievät rautatiet. Välimeren\nlähimmät satamat ovat Genova ja Marseille, sekä Adrian meren pohjukka.\n\nPohjanmeren lounaisen kolkan kanssa tuskin mikään muu osa Europan\nmeristä voi kilpailla liikemerkityksen puolesta. Siihen johtaa\nEnglannin Kanaali, suuret joet Englannista, Alankomaista ja\nLänsi-Saksasta. Mutta melkein yhtä tärkeäksi on viime vuosisadalla\nkäynyt meren kaakkoiskulma, johon Weser ja Elbe laskevat, ja joka on\nkanavan kautta yhdistetty Itämereen.\n\nJo kahdeksannellatoista vuosisadalla oli tosin olemassa kanava tämän\nkannaksen poikki, -- se kulki Ejderin laaksoa, -- mutta vanha kanava\noli ainoastaan 3 metriä syvä ja siinä oli monta sulkua, jotka\nhaittasivat liikettä; Uusi kanava rakennettiin koko joukon etelämmäksi\nja se rakennettiin merten tasaan. Se on niin väljä, että suurimmatkin\nlaivat voivat sitä kulkea, syvyys 9 metriä, leveys 22 metriä pohjasta\nja 58 metriä pinnalta. Vuosikymmeniä Saksan viranomaiset epäilivät,\ntokko tämän kanavan hyöty vastaisi satoihin miljoneihin nousevia\nkustannuksia. Se tosin lyhentää laivamatkaa Pohjanmeren eteläosista\nItämerelle, vähentää haaksirikkojen lukua Juutinmaan vaarallisella\nrannalla, luo uutta vireyttä Itämeren rantakaupunkien kauppaan, mutta\nsiltä näytti epäiltävältä, voisiko se kustannuksiaan kannattaa. Asian\nratkaisi maanpuolustuksen edut. Kanavan kautta voi Saksa mielin määrin\nsiirtää sotalaivastoaan Pohjanmerestä Itämereen, tarvitsematta antautua\nJuutinniemen kiertämisen vaaroihin. Alussa kanavan kauppaliike tosiaan\njäikin paljon jäljelle siitä, mitä oli odotettu. Mutta se on vuodesta\nvuoteen yhä lisääntynyt. V. 1902 kanavan kautta, sotalaivoja lukuun\nottamatta, jo kulki kaikkiaan 32,000 merilaivaa, v. 1907 oli luku\nnoussut 35,000:teen, ja laivain tonniluku suhteellisesti vielä paljon\nenemmän. Mutta pian on myös tultu huomaamaan, että kanavaa on\nmelkoisesti laajennettava, jotta se kykenisi varsinkin suurimpain\nsotalaivain ja valtamerihöyryjen vaatimuksia tyydyttämään. Sitä\nparaikaa laajennetaan melkoisesti. Syvyys lisätään 11 metriksi, pohjan\nleveys 44 metriksi, mutkia oiotaan, sulkuja melkoisesti laajennetaan,\nrautatiet kohotetaan järjestään korkeille silloille, joitten alatse\nlaivat voivat vapaasti kulkea kääntösiltoja avaamatta. Nämä\nuudistustyöt tulevat maksamaan enemmän kuin alkuperäinen kanava\nmaksoikaan, ja töitten on laskettu kestävän 10 vuotta. Mutta niiden\nvalmistuttua onkin Juutinniemen tyven poikki väljä ja turvallinen\nvesitie.\n\nOmituinen ilmiö on, että sitä myöden kuin rautatieverkot kehittyvät,\nkäyvät sisämaan vesitietkin entistä tärkeämmiksi. Liikkeen karttumisen\nkautta on käynyt yhä tarpeellisemmaksi siirtää raskaan ja halvan\njoukkotavaran, kuten kivihiilen, malmien ja viljan kuljetus halvemmalle\nvesitielle, koska ei täydellisinkään rautatieverkko enää voi esim.\nLänsi-Saksan teollisuusalueissa tyydyttää tarvetta. Parhaimmassa\nasemassa kanavain puolesta on Keski-Europan maista Hollanti, jossa on\nkaikkiaan 7,800 kilometriä laivakanavaa. Sen jälkeen tulee Belgia,\njolla on sisämaista kanavaverkkoa 2,200 km.; maan epätasaisuus on\nestänyt Belgian kanavaverkkoa kehittymästä yhtä laajaksi kuin\nAlankomaiden. Yhteensä on näillä molemmilla pienillä mailla melkein\nyhtä paljon sisäisiä vesiteitä kuin koko Saksan valtakunnalla (14,200\nkilom.) tai Itävalta-Unkarilla (11,440 kilom.). Manteren sisäosiin päin\nkanavain rakentaminen käy yhä vaikeammaksi maan kohoomisen vuoksi, ja\nniiden arvo talven kovuuden vuoksi melkoisesti vähenee. Mutta toiselta\npuolen juuri sisämaan pitkillä matkoilla kanavakuljetuksen huokeus\nenimmän tuntuu. Joki- ja kanavaliike on tehnyt Ylä-Schlesian\nteollisuusalueelle mahdolliseksi käyttää Lapinmaan malmeja ja\nMannheimille levittää Etelä-Saksaan Rumanian viljaa. Ne Keski-Europan\nsisimmät paikat, joihin vuodessa kulkee vesitietä enemmän kuin 50,000\ntonnia tavaraa, ovat Strassburg, Heilbronn, Mainin Frankfurt, Hameln,\nPrag, Berlin, Kosel, Schwerin, Thorn, Elbing, Königsberg, Tilsit,\nTonavan alueella Regensburg.\n\nVähimmän hyötyä on Saksalla tähän saakka ollut Tonavasta, vaikka se\nkulkeekin koko Etelä-Saksan poikki ja näyttää niin luonnolliselta, että\nse voitaisiin kanavilla yhdistää Rheinin vesialueeseen. Jo Kaarlo\nSuurella oli tämmöinen tuuma, mutta vasta 19:llä vuosisadalla se\ntoteutettiin Ludwigin kanavan kautta, jonka Baijeri rakensi Bambergin\nja Kelheimin välille, hyväksi käyttäen Regnitz ja Altmühl jokia. Tästä\nkanavasta ei kuitenkaan ole tullut niin suurta liikkeen välittäjää,\nkuin oli laskettu, koska se on pitkä, matala ja käsittää 88 sulkua. Sen\nmerkitystä on rautateitten kehittyminen vielä entisestäänkin\nvähentänyt. Mutta Baijeri aikoo rakentaa samalle välille uuden paremman\nkanavan, vaikka vaikeudet ovat niin suuret, että ajatuksen\ntoteuttaminen arveluttaa. Paremmat edellytykset on niillä kanavilla,\njoita Itävallassa on suunniteltu Tonavan ja Elben ja Tonavan ja Oderin\nvälille. Edellisen tulisi Budweisin ja Linzin välillä voittaa 685\nmetrin, jälkimäisen Oderbergin ja Preraun välillä vain 300 metrin\nkorkuinen kynnys. Varsinkin viimeksi mainittu kanava saisi aikaan\nerinomaisen vilkkaan tavaran vaihdon Ylä-Schlesian teollisuusalueitten\nja Böhmin ja Unkarin maanviljelysalueitten välillä.\n\nNykyään ei siis ole Välimeren ja Pohjanmeren-Itämeren välillä\nsuoranaista laivaliikettä. Ludwigin kanava on toistaiseksi arvoton, ja\nse kanava, joka Burgundin portin kautta yhdistää Rheinin ja Rhônen, on\nniinikään kadottanut melkein kaiken merkityksensä sen jälkeen, kuin\nElsass yhdistettiin Saksan valtakuntaan.\n\nSaksan suuret vesirakennukset ovat etupäässä tarkottaneet jokien\nperkausta ja rinnakkain juoksevain jokien yhdistämistä toisiinsa\npoikkikanavain kautta. Pohjois-Saksan alangolla on tämä tehtävä melkein\nloppuun suoritettu, hyväksi käyttäen jääkauden jälkeisiä vanhoja\npoikkilaaksoja. Siten uipi Venäjän puutavara nyt maan poikki aina\nHampurin satamaan saakka. Tämä kanava kulkee pohjoisinta poikkilaaksoa\npitkin; keskimäistä laaksoa on suunniteltu toinen kanava, joka saa\naikaan suoranaisen vesitien Berlinin ja Varsovan välille. Oderin ja\nSpreen välinen osa tätä kanavaa on jo kauan ollut liikkeelle avoinna.\nElben ja Rheinin välillä ei vielä ole ainoatakaan poikki maan kanavaa,\nei ainoatakaan sisämaan vesireittiä. Preussin hallitus on suunnitellut\nRheinistä Dortmundin kautta Weseriin ja edelleen Elbeen kulkevan\nkanavan, mutta kustannusten suuruuden vuoksi valtiopäiviä ei ole saatu\ntaipumaan tätä suunnitelmaa kokonaisuudessaan toteuttamaan. Mutta\nkaikesta päättäen se tulevaisuudessa saadaan aikaan, Rheinin\nteollisuusalueen suunnaton liike sitä vaatii.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan kuluessa on Keski-Europpakin saanut\nrautatieverkkonsa, joka on, missä harvempana, missä taajempana,\nvyöttänyt sen täyteen kiskoteitä, avannut liikkeelle ennen\narvaamattomia mahdollisuuksia. Tämä rautatieverkko on vielä maanlaadun\nja viljelyksen mukaan hyvin epätasainen. Nuoressa Bulgariassa on vain\n1 1/2 km rautatietä 100 neliökilometriä kohti, Saksissa 19, Belgiassa\n29, Ruhrin hiilialueella 35 samalla alalla. Tässä näköjään niin\nsekavassa rautatieverkossa ilmaantuu jälleen samat yleiset\nliikesuunnat, kuin suurissa vanhoissa kauppateissä. Huomaamme ne\nuudenaikaisissa pikaliikesuunnissa, jotka eivät tyydytä yksityisten\npaikkakuntien tarpeita, vaan yhdistävät toisiinsa maita. Suureksi\nosaksi nämä pikareitit kulkevat juuri vanhain kauppateitten jälkiä,\nsillä erotuksella vaan, että ne verrattoman paljon suuremman nopeutensa\nkautta ovat entistä enemmän voineet seurata tasaisimpia maita, vaikkapa\njonkun verran kiertäenkin. Missä on suurempia vuoria, siinä nämä reitit\nkulkevat vuoristojen lievettä. Suuremmoisin esimerkki siitä on Alppien\nvaltaavaa poimuvuoristoa seuraileva linja, joka kulkee Marseillesta\nGeneven, Wienin, Krakovan kautta Odessaan. Wienistä on kumpaankin\npäätekohtaan 36 tunnin matka. Semmoiset kohdat, joissa useampia\ntämmöisiä vuoriston sivu- ja poikkisuuntia yhtyy, ovat luonnollisia\nliikkeen keskustoita, kuten Basel, Eger ja Oderberg. Vapaammin\nrautatiet kehittyvät lakeilla mailla, noudattaen enemmän etäistä\npäämääräänsä kuin maan epätasaisuuksia. Lakeilla mailla sen vuoksi\nsyntyy liikekeskustoitakin, jotka ovat luonnonsuhteista enemmän\nirrallaan. Harvalukuisempia, huolellisemmin valittuja ja suurilla\ntöillä valmistettuja ratoja pitkin liike tunkeutuu vuoristoitten sisään\nja niitten poikki. Mieluimmin ne seuraavat pitkiä, varmasuuntaisia\nlaaksoja, kuten Rheinin ja Rhônen laaksoa, Alpeissa taas niitä\nvuoriston pituussuuntaan kulkevia laaksoja, jotka erottavat Kalkkialpit\nAlppien keskivyöhykkeestä. Mutta aina ei ole käytettävänä tämmöisiä\nedullisia laaksoja, vaan toisinaan täytyy tierakennuksen, uudenaikaisen\nteknikan kaikkia apukeinoja hyväkseen käyttäen, tunkeutua vuoriston\nkorkeimman osan poikki tunneleita pitkin. Vanhemmat tunnelit\nenimmäkseen rakennettiin niin lyhyiksi kuin suinkin ja radat sitä\nvarten johdettiin korkealle vuoristoon. Uusimmat tunnelit sitä vastoin\nmieluummin aljetaan alempaa, lauhkeammista seuduista, vaikka tunneli\nitse sen kautta tuleekin paljon pidemmäksi. Ensimäinen tunneli Alppien\npoikki oli se, joka viime vuosisadan keskivaiheilla rakennettiin\nLänsi-Alppeihin Mon Cenisin puhki. Tämä tunneli on menettänyt suuren\nosan merkityksestään uuden Simplonin tunnelin kautta, joka on lähes 2\npenikulmaa pitkä (Mon Cenisin tunnelin pituus on 12 km.). Simplonin\ntunneli tunkeutuu vuoriston sisään vain 700 metriä korkealla meren\npinnasta ja on sen vuoksi erittäin edullinen liikkeelle. Nämä tunnelit\nyhdistävät etupäässä Ranskan Italiaan. Saksalle sitä vastoin on tärkein\nGotthardin tunneli, joka on lähes 15 kilometriä pitkä. Gotthardin\ntunneli on koko Länsi-Saksan lyhyin tie Pohjois-Italiaan; se se vasta\nuudisti Saksanmaan kauan kaivatun yhteyden Italian kanssa ja teki\nGenovasta Länsi-Saksan sataman. Siitä syystä sekä Italia että Saksa\nmelkoisilla summilla otti osaa rakennuskustannuksiin, vaikka tunneli ja\nrata ovatkin kokonaan Sveitsin alueella. Gotthardin rata kulkee suoraan\nAlppien poikki, ja siitä syystä sillä aina on oleva etusija\nnaapuriratainsa rinnalla, jotka pitkät matkat käyttävät viistoon\nkulkevia vuorilaaksoja. Niin on Brennerin radan laita, joka on\nrakennettu solan poikki ilman tunnelia, mutta sen vuoksi onkin\nainaisten vuorenrepeämäin vaarassa. Uuden tunnelin kautta, joka on\nrakennettu Tirolista Korkean Tauerin poikki, on Etelä-Saksa ja\nPohjois-Saksakin saanut uuden suoran yhteyden Triestiin, Adrian meren\nperukkaan. Tätä yhteyttä vielä parantavat muut suuret ratarakennukset,\njoita on Itävallan Alppimaissa suoritettu, muun muassa Karst-vuoriston\npoikki, joten Adrian meren pohjukka nyt on tullut entistä lähemmin\nliitetyksi Keski-Europpaan. Nämä uudet yhteydet epäilemättä tulevat\nvaikuttamaan Keski-Europan kauppaan Itämailla.\n\nJunain nopeuteen nähden ei Saksa, ja vielä vähemmän monet muut\nKeski-Europan maat, voi kilpailla esim. Englannin, eikä Ranskankaan\nkanssa. Mutta liikkeen varmuus Saksassa epäilemättä on sen mukaan\nsuurempi. Saksan nopeimmat junat kulkevat Berlinistä Hampuriin, 80\nkilometriä tunnissa. Mutta laajoja kokeita on toimitettu, joiden\ntarkotus on muutamilla, ja varsinkin tällä linjalla, saada aikaan\npaljon suurempia nopeuksia, jopa parisataa kilometriä tunnissa, jos\nuudet sähkörautatiet voidaan toteuttaa. Tähän liitetty kartta esittää\nBerlinin nykyisiä kulkuyhteyksiä Saksan muiden osain kansa. Siitä\nnäkyy, kuinka pitkän matkan päähän valtakunnan pääkaupungista voi\nkuhunkin suuntaan matkustaa saman ajan kuluessa. Helppo on huomata,\nkuinka tärkeämmät liikekeskustat selvästi vaikuttavat puoleensa\nvetävästi. Ja kartasta tarkoin katsoen näkyy, miten maanpinnan\nepätasaisuus hohtaa läpi rautatieverkon suunnista. Niin kauan, kunnes\nihminen on täydelleen vallottanut ilmameren, niinkauan maanpinnan\nepätasaisuudet tunneleista ja vuoriradoista huolimatta ratkaisevalla\ntavalla määräävät kulkusuunnat. Missä suuret, luonnon määrittelemät\nliikesuunnat toisiaan leikkaavat, niihin paikkoihin yleensä syntyvät\ntärkeimmät liikekeskustatkin. Useimmat vanhat kaupungit ovat kasvaneet\njuuri semmoisiin paikkoihin ja niissä puoliaan pitäneet. Toinen on\nsemmoisten keskustain laita, jotka ovat kasvaneet maan kätkemien\naarteitten päälle, niitä ilmoille kaivamaan ja hyväksi käyttämään.\nTämmöiset keskustat, joita Saksanmaassakin on monen monta, ovat\nikäänkuin erämaan keitaita, jotka imevät elinvoimaa maan sisästä\npulppuavasta lähteestä. Muutaman vuosikymmenen kuluessa ne herättävät\nvilkkaaseen elämään maakunnan, jonka helmassa rikkaat aarteet ovat\nsaaneet maata vuosisatoja, talonpojan rauhassa muokatessa niitten\npäällä vainioitaan. Parhaita esimerkkejä moisesta kehityksestä on\nerinomaisen vilkkaaseen teolliseen elämään herännyt Ylä-Schlesia.\nSemmoisissa tapauksissa melkein aina kehittyy aivan uusia keskustoita,\njotka kerrassaan saattavat varjoon kaikki vanhemmat kaupungit, ja\nvanhat kauppatiet joutuvat näitten uusien keskustain vetovoiman vuoksi\nunhotukseen.\n\nRautateitten ohella ovat sähkölennätys ja telefoni mahtavalla tavalla\npyrkineet lähentämään valtakunnan eri osia, ja molemmatkin nämä\nlaitokset ovat Saksassa kehittyneet erinomaisesti, vaikka\ntelefoniyhteys ehkä onkin väkilukuun verraten vielä kehittyneempi\nSkandinavian maissa. Mutta valtameren takaisessa sähköyhteydessä Saksa\nvielä on, niinkuin huomautimme, suuressa määrin riippuvainen\nEnglannista. Suur-Britannia omistaa useimmat niistä kaabeleista, jotka\nsähkösanavaihdolla liittävät toisiinsa eri maanosia. Mutta Saksalaiset,\njoita tämä holhous suuresti rasittaa, ovat ryhtyneet toimiin siitä\nvapautuakseen. _Emdenistä_, Dollartin lahden rannalta, josta kaabeli\nEnglantiin alkaa, on niinikään saatu aikaan kaabeli Vigoon, Espanjan\nrannalle, ja täältä valtameren poikki Yhdysvaltoihin. Ainakin \"Setä\nSamin\" kanssa \"Saksan Mikko\" niin ollen voi keskustella suoraan, ilman\nettä kieroon katsova \"John Bull\" on keskustelua kuuntelemassa.\n\n\n\n\n\nMAANPUOLUSTUS.\n\n\nSaksanmaalla on naapureina kolme suurvaltaa, Venäjä, Itävalta-Unkari ja\nRanska, kolme pienempää kuningaskuntaa, Hollanti, Belgia ja Tanska, ja\nvielä lisäksi kaksi pientä valtakuntaa, Sveitsi ja Luxemburg.\n\"Myötä- ja vastoinkäymisessä on Saksa saanut kokea\", lausuu Ratzel,\n\"että se on Europan naapuririkkain maa. Kun nämä naapurit keskenään\nsotia kävivät, niin niitten mielestä oli mukavinta sotia sillä\nalueella, joka ne erotti. Kun ne jälleen sopivat, niin mikä oli\nluonnollisempaa, kuin että ne toisiaan hyvittivät tämän alueen\nkustannuksella, joka muka ei ollut \"kenenkään maata\". Koko Europan\nlaajassa piirissä ei ole ainoatakaan kansaa, Espanjalaisista\nmongoleihin, Suomalaisista Maureihin saakka, joka ei olisi Saksan\nalueella tapellut. Ja kuinka monen monet ovat Westfalin rauhan\njälkeenkin ne rauhanteot, joissa saksalaista aluetta on paloteltu! Sana\n'kansaintaistelu' on nimenomaan saksalainen. Eikä se tarkota ainoastaan\ntuota suurta kansaintaistelua Leipzigin lakeudella, vaan monen monta\nsamanlaista kansaintaistelua on aikain kuluessa taisteltu Saksan\nmaassa.\"\n\nKansallistunnon herättyä, taitavain valtiomiesten toimesta, on Saksa\nsiitä huolimatta saavuttanut kansallisen eheyden, kohonnut\nvoimalliseksi suurvallaksi, jonka sotavoimat eivät ole ainoankaan\nnaapurin sotavoimia huonommat. Saksan seisova armeija, joka on yli\npuolen miljonan suuruinen, on mallikelpoisesti järjestetty ja\nharjotettu, sotalaivastoa taas lisätään niin tarmokkaasti, että Saksa\njo on merelläkin kunnioitettava vastustaja, vaikkei se olekaan\nlikimainkaan saavuttanut Englantia, eikä voine koskaan saavuttaakaan.\n\nMutta yhä edelleenkin on Saksanmaa samanlaisessa asemassa suurien\nsotilasvaltain välillä, yhä edelleenkin sen täytyy ponnistaa kaikki\ntarmonsa puolustaakseen rajojaan. Läheinen liitto Itävalta-Unkarin\nkanssa, joka perustuu syvemmille syille kuin vain paperiseen\nsopimukseen, on suuressa määrin vahvistanut molempain valtain\nkansainvälistä asemaa. Mutta siltä se ei ole niin turvallinen, että\nhetkeäkään voitaisiin laiminlyödä maanpuolustuksen vaatimukset.\nSotavoima on alati pysytettävä mahdollisimman hyvässä sotakunnossa,\nmaanpuolustuksen kaikkia etuja tarkoin punnittava ja valvottava. Luomme\nseuraavassa silmäyksen Saksan maanpuolustuksen ehtoihin.\n\n\nLänsiraja.\n\nSaksanmaan länsiraja on viime vuosisatain kuluessa ollut suurimpain\nvaihteluiden alainen, ja tällä rajalla on jännitys yhä edelleenkin\nsuurin. Ranskalaisten pyyteitä vastaan, -- he kun jo toisin ajoin\ntyönsivät tämän rajan Itämeren rannoille saakka, -- ryhdyttiin Wienin\nkongressissa v. 1815 erinäisiin varokeinoihin hajaannuksensa kautta\nheikon Saksanmaan suojelemiseksi. Sveitsistä ja Yhdistetyistä\nAlankomaista tehtiin \"puhvertti valtiot\" Ranskan ja Saksan välille.\nSveitsille vakuutettu puolueettomuus myönnettiin v. 1832 itsenäiseksi\neronneelle Belgian kuningaskunnallekin. Tämän kautta on Saksan\nlänsiraja epäilemättä vahvistunut; sillä vaikkei Ranska hätätilassa\nkunnioittaisikaan puolueettomien valtain puolueettomuutta, vaan sen\nrikkoisi, niin ovat nuo pienet vallat kuitenkin itse ryhtyneet\ntarmokkaihin toimenpiteihin voidakseen ase kädessä torjua hyökkäyksen.\nSaksalaiset epäilevät kuitenkin, tokko ne uskaltaisivat sen tehdä siinä\ntapauksessa, että voittava valtio niiden puolueettomuuden rikkoisi.\nNiinkauan kuin sotivain valtain voimat ovat jotenkin tasaväkiset, ei\nniistä kumpikaan uskalla hyökätä puolueettomalle alueelle; mutta kun\nvoimat muuttuvat epätasaisiksi, niin voi viettelys olla siksi suuri,\nettä puolueettomuus rikotaan. Saksa tuskin tämän kautta voisi etuja\nitselleen hankkia, arvelevat Saksalaiset, mutta Ranska sitä enemmän. Ei\nedes yhteyden aikaan saaminen Italian kanssa maksaisi vaivaa, koska se\nsitoisi enemmän sotavoimia, kuin saavutettava etu korvaisi. Ranska sitä\nvastoin voisi Sveitsin kautta helposti tunkeutua Etelä-Saksan\nsisäosiin. Ja samoin olisi Ranskalle suurta etua siitä, jos se voisi\nBelgian kautta lähettää armeijan syvälle Luoteis-Saksaan, jossa Saksan\nrajan puolustus on heikompi. Näitä mahdollisuuksia on puolueettomien\nvaltain huomioon ottaminen ja sen mukaan rajojaan vahvistettava.\n\n\nSveitsi.\n\nSveitsi on tämän tehtävän käsittänyt siten, että se on etupäässä\nturvannut St. Gotthardin, estääkseen armeijoja sen yli kulkemasta ja\nsaadakseen vuoristoon laajan vallottamattoman linnotuksen, jonne sen\nsotavoimat voivat peräytyä ylivoimaisen vihollisen maahan hyökätessä.\nJuran puoli rajasta on sitä vastoin huonommin suojeltu. Se tosin onkin\nvaikea puolustaa, koska osa vuoristosta kuuluu Ranskalle ja tasavallan\narmeijain olisi jotenkin helppo tunkeutua Geneveen. Saksalaisilla on\nsen vuoksi mielestään syytä olla tyytymättömiä siihen tapaan, miten\nSveitsi on länsirajansa turvannut. Ranskalaiset puolestaan voivat olla\nhuoletta siitä, ettei Saksan kannata hyökätä Gotthardin solaa vastaan,\npäästäkseen sen kautta yhteyteen liittolaisensa Italian kanssa. Sola on\ntosiaan nykyisine varustuksineen vallottamaton.\n\n\nBelgia.\n\nSveitsillä on kuitenkin kaikitenkin joka puolella erinomaiset luonnon\nedut rajainsa puolustamiseksi. Toisin on Belgian laita, jonka alue\nsulaa yhteen sekä Ranskan että Saksan kanssa. Maasin ja Sambren\nlaaksoja kulkee kuningaskunnan kautta vanha sotatie, jonka varressa on\nlukemattomia kertoja taisteltu ratkaisevia taisteluita. Se olisi sodan\nsyttyessä Ranskan ja Saksan välillä lyhyin tie Berlinistä Parisiin, se\nkulkee rikkaitten, viljeltyjen maitten kautta, joissa armeijain olisi\nhelppo toimeen tulla, ja verraten vähäiset ovat ne luonnon esteet,\njotka tällä välillä kohtaisivat vallottajaa. Belgia ei sen vuoksi ole\nvoinut tyytyä siihen, että se on Sveitsin tavoin maan keskelle\nrakentanut lujan asemalinnan, vaan sen on täytynyt rakentaa\nrajoilleenkin mahtavia linnotuksia. Maasin laakson suojana ovat Namurin\nja Lüttichin erinomaisen vankat, panssaritorneilla varustetut\nlinnotukset. Mutta Belgian päävoimia ei käytetä näitten linnotusten\npuolustamiseen, vaan ne kootaan Antwerpeniin, suuren, maan sisässä\nolevan päälinnotuksen ympärille. Tätä asemaa suojelevat monet joet ja\nAntwerpeniä ympäröivä 14 kilometriä pitkä linnakehä, jossa on yhtä\nmonta linnaa, kuin kehä on kilometrejä pitkä. Varsinkin meren puolella\novat nämä linnat lujat. Belgia näyttää toivoneen ulkomaalaista apua\nitsenäisyytensä puolustamiseksi, kun se Antwerpenin valitsi\npäälinnotuksekseen. Englannin politika ei voisikaan suvaita, että joku\nvieras suurvalta anastaisi Schelden suistamon, vastapäätä Thamesin\nsuuta, ja siten \"suorastaan ojentaisi pistoolin Englannin rintaa\nvastaan\", kuten William Pitt aikanaan lausui.\n\n\nAlankomaat.\n\nAlankomaat ovat, ehkä Belgian esimerkin mukaan, luopuneet vanhasta\nlinnotusjärjestelmästä, joka käsitti rajalla suuren joukon linnoja, ja\novat kääntäneet koko huomionsa suurien kaupunkien ja niitä ympäröiväin\nmarshimaitten suojelemiseen. Samoin kuin entisinä vuosisatoina on\nHollannin maanpuolustuksen vahvin puoli yhä vieläkin se, että sillä on\nniin laajat alueet marshimaita, jotka helposti voidaan laskea veden\nalle. Ainoastaan hyvin ankarina talvina, joita joskus sattuu, tämä\npuolustuskeino ei tehoo. Mutta tavallisina aikoina se yhä on yhtä varma\nkuin Ludvig XIV:nnen aikoinakin. Hollannin pääpuolustuslinja itää\nvastaan on Utrechtin ja useitten muitten pienempien linnotusten\nsuojelema \"uusi vesilinja\" Zuyderseen ja Lekin välillä, ja sen jatko\naina Waalin ja Mansin yhtymäkohtaan saakka. Etelässä taas meren\nlahdiksi laajenevat virransuut estävät vihollista lähestymästä siltä\npuolen. Hyvässä turvassa tämän vesilinjan takana on maan päälinnotus,\nAmsterdam, ympärillään laaja piiri linnoja ja veden alle laskettavia\nalhaisia tulvamaita. Näitä laajoja varustuksia täydentää Ijmuydenin\nlinna Pohjanmeren kanavan suulla ja Helderin linnotukset, jotka\nsuojelevat sekä Pohjois-Hollannin kanavia, että Zuyderseen suuta ja\nvoivat estää vihollisia laivoja kuljettamasta piiritysaseita\nAmsterdamia vastaan.\n\n\nSaksan puolustussuunnitelma.\n\nNäitten läntisten naapurien rauhalliset aikeet ja heidän luja\npuolustuslaitoksensa ovat hyvänä apuna Saksan länsirajan suojelemiseksi\nRanskaa vastaan. Mutta viime sodan kautta tämän rajan puolustusehdot\nmuutoinkin perinpohjin muuttuivat. Ennen oli Rhein rajana, salaten\nRanskan sotavarustuksia; Strassburg lujana asepaikkana suorastaan\nuhkasi Etelä-Saksaa. Nykyään joki sitä vastoin Baselista aina Hollannin\nrajalle saakka on kokonaan Saksalaisten hallussa. Rheinin linja sodan\ntullen suojelee Saksan armeijan keskittymistä rajalle. Baselin ja\nMainzin välillä kulkee joen poikki 11 rautatiesiltaa ja 16 laivasiltaa.\nRheinin takana Vogesien selänteet, joitten poikki kulkee ainoastaan\nmuutamia harvoja teitä, suojelevat koko Ylä-Elsassia, ja tämän\nvuoriston pohjoispäässä olevaan aukkoon, jossa maisema muuttuu\nalavammaksi mäkimaaksi, suuntautuu Strassburgin ja Kölnin välimaalta\nkahdeksan rautatietä, jotka voivat kuljettaa väkeä syvemmälle Ranskaan\npolveavaan Lothringiin. Siellä suojelevat uutta Moselin linjaa valtaava\nMetz, jonka linnotusten piiri on toista penikulmaa pitkä, ynnä\nLuxemburgin rajalla Diedenhoven. Vogesien pohjoispään ja Metzin\nvälille, Saarin linjalle, Saksa sodan syttyessä kokoisi päävoimansa,\nsinne viittaavat sen sotilasradat. Ensimäiset taistelut tulevaisuuden\nsodassa epäilemättä taisteltaisiin Lunevillen ja Nancyn välisillä\nkentillä. Näistä taisteluista riippuisi, saattaisivatko Saksan armeijat\nlähteä etenemään Ranskan etumaista puolustuslinjaa vastaan, joka\nnojautuu Moselin latvaosiin ja Maasiin, käsittäen Epinalin, Toulin ja\nVerdunin voimalliset linnotukset, vai ranskalaisetko voisivat lähteä\nmarssimaan Rheiniä vastaan. Sitä varten heidän kuitenkin täytyisi\njättää melkoiset voimat piirittämään Metziä, joka muutoin uhkaisi\nheidän jälkiyhteyttään. Mutta itse Rheinin rannalla saisi\nSaksan armeija uutta tukea Strassburgin ja Mainzin mahtavista\nleirilinnotuksista, jotka käsittävät Rheinin molemmat rannat ja\nsulkevat ranskalaisen hyökkäyksen molemmat päätiet Saksan sisäosiin,\nZabernin laakson ja Kaiserlauternin kautta kulkevat Ylä-Pfalzin tiet.\nMutta Saksan maanpuolustus on varustautunut muiltakin tahoilta tulevia\nhyökkäyksiä vastaan. Jos Ranska loukkaa Belgian puolueettomuutta, niin\ntulee Kölnistä tärkeä sotapaikka, ja sen linnottamiseksi ovatkin\nSaksalaiset sen vuoksi tehneet mitä suurimpia ponnistuksia. Jos\nRanskalaiset taas tahtovat Burgundin porttia hyväkseen käyttäen marssia\nEtelä-Saksaan, niin he tosin voivat kiertää Breisachin linnotetun\nsiltapaikan ja marssia suojattoman maan kautta itään päin. Mutta\nsyvemmällä maan sisässä ovat Ulmin ja Ingolstadtin linnotukset, jotka\nvoivat pidättää vihollista, kunnes Saksan armeijat ennättävät\nkokoontua, taikka ryhtyä toisella taholla toimiin ranskalaisten\narmeijain jälkiyhteyden katkaisemiseksi. Ranska on rakentanut rajansa\nSaksaa vastaan täyteen linnotuksia. Saksan suunnitelma sitä vastoin on\nyksinkertainen ja selvä. Saksa on muutamiin huolellisesti valittuihin\npaikkoihin keskittänyt koko mahtinsa ja luottaa liikkuviin sotavoimiin,\narmeijainsa sotakuntoon ja erinomaisen monipuolisiksi ja täydellisiksi\nkehittyneihin kulkuneuvoihinsa.\n\nJos Ranska hyökkää Saksan länsirajaa vastaan, niin on samalla Saksan\nrannikkokin vaarassa, koska Ranskan sotalaivasto ainakin vielä on\nSaksan sotalaivastoa suurempi. Pohjanmeren rannoilla tosin lukemattomat\nmatalikot vaikeuttavat vihollisen lähestymistä, mutta siitä huolimatta\non ryhdytty laajoihin toimiin, jotta rannikkojen suojelus olisi vielä\ntehokkaampi, Wilhelmshavenin sotasatama ynnä Elben ja Weserin\nsuistamot on lujasti linnotettu, Helgolanti niinikään, vaikka tämä\nsaari, joka ennen, Englannin hallussa, Saksaa uhkasi, Saksan\nhallussakin on kaksiteräinen miekka, se kun pakottaa Saksaa ulottamaan\npuolustustoimiansa kauas merelle vaaranalaiselle kohdalle. Elben\nsuistamo on saanut entistä suuremman merkityksen sen kautta, että\nPohjan-Itämeren kanava siihen päättyy. Päätekohtia ei suurikaan vaara\nuhkaa. Toinen pää on Kielin lujasti linnotetussa satamassa, toista\nsuojelevat Elben suistamon vaikeat väylät. Vaikeampi olisi kanavan\nkeskiosaa puolustaa vihollista vastaan, joka Juutinniemen rannikolla\nlaskisi maihin armeijan. Sitä vastaan täytyisi lähettää melkoinen\nmaa-armeija, Itämeren rannikkoa on vaikeampi puolustaa pituutensa\nvuoksi ja siitä syystä, että sitä yleensä on laivoilla helpompi\nlähestyä. Tämän rannikon paras turva on rannan kanssa yhtä suuntaa\nkulkeva rautatie, jota pitkin on helppo koota sotavoimia uhattuihin\nkohtiin. Tälläkin rannikolla ovat tärkeimmät liikepaikat linnotetut, ja\nvoidaan ne sodan tullen helposti sulkea miinoilla. Suurimmat kaupungit\novat niin syvältä virtain suistamoissa, ettei niitten tarvitse pelätä\npommitusta. Danzig ja Königsberg ovat sitä paitsi lujasti linnotetut.\nNämä linnotukset jo kuuluvat itäisen rajan puolustusjärjestelmään.\n\n\nSaksan itärajan puolustus.\n\nSaksan ja Itävalta-Unkarin puolustustoimenpiteet toisiaan vastaan ovat\nverraten heikot, molemmat suurvallat näyttävät elävän siinä\nvakuutuksessa, että liitto itäistä naapuria vastaan on pysyväinen.\nMolemmat ovat sen vuoksi kiinnittäneet päähuomionsa itäisen rajansa\nsuojelemiseen Venäjää vastaan.\n\nMutta vaikea on tätä pitkää ja länteen käsin mutkaavaa rajaa suojella.\nSen pituus Memelistä Myslowitziin (\"kolmen keisarin nurkkaan\") on\nkokonaista 1,200 kilometriä, ja rajan sisin kohta lähestyy ainoastaan\n300 kilometrin päähän Berlinistä. Tämä \"puolalainen kiila\" tähtää\nuhkaavasti Saksan pääkaupunkia kohti Ja tarjoo Venäjän armeijalle\ntilaisuuden vapaasti valita, mitä rajan kohtaa vastaan se tahtoo\npäähyökkäyksensä suunnata. Suurimmassa vaarassa on ltä-Preussi, jota\netelässä, idässä ja osaksi pohjoisessakin piirittää venäläinen alue ja\njota sitä paitsi Venäjän sotalaivastokin voi uhata. Ainoastaan 120\nkilometrin levyisellä kannaksella on tämä maakunta yhteydessä muun\nSaksan kanssa. Epäilemättä Venäjä, hyökkäyssotaan ryhtyessään,\nensimmäiseksi koettaisi lamata tämän puolen Preussin kotkan siivestä.\nJos Saksan armeijat asettuisivat puolustuskannalle, niin ei niillä\nolisi luonnosta muuta apua, kuin etelärajalla Masurien maan metsät ja\nsotkuiset vesistöt. Masurien maan monien järvien keskellä tiet useissa\nkohdin kulkevat pitkin kapeita, osasta jo linnotettujakin kannaksia\npitkin, joita olisi helppo puolustaa. Venäjän armeijan luonnolliset\nhyökkäykset olisivat Pregelin ja Weichselin leveät laaksot. Vilnan ja\nVarsovan rautatieristeykset ovat valmiit lähtökohdat kumpaakin\nhyökkäyssuuntaa varten. Kovnon linna, Niemenin ylimenopaikalla, olisi\nKönigsbergiä vastaan hyökkäävälle armeijalle luja selkänoja, laajalla\nlinnotuspiirillä on Königsberg viime vuosien kuluessa varustettu niin\nlujaksi, että sitä on voimakkaankaan vihollisen mahdoton täydelleen\nerottaa muun Saksan yhteydestä, niinkauan kuin tie merelle pysyy\nvapaana. Königsbergiin luottaen voisi heikkokin saksalainen armeija\nSamlandin niemellä, molempien haffien välillä, tehokkaasti suojella\nItä-Preussin sisempiä osia. Vasta sitten sen asema kävisi\nvaaralliseksi, jos Weichselin laaksoa pitkin hyökkäävän venäläisen\narmeijan onnistuisi katkaista sen yhteys lännen kanssa. Tätä vaaraa\ntorjumaan on Thorn lujasti linnotettu, Grandenz niinikään. Königsbergin\ntakana on Danzig toinen nykyään melkoisen vahva paikka sekä\nlinnotustensa että monihaaraisten vesireittiensä kautta. Hädän tullen\nvoidaan Werder, s.o. koko Weichselin suistamo, laskea veden alle, koska\nse on suureksi osaksi Weichselin pintaa alempana. Frisches Haffia\npitkin voi Danzig vihollisen uhatessakin ylläpitää yhteyttä\nKönigsbergin kanssa ja toiselta puolen estää vihollista maihin\nnousemasta Danzigin mutkan länsirannalla, ensimäisessä palkassa Memelin\njälkeen, missä mereltä uhkaava armeija voisi yrittää nousta maihin.\n\nVenäjällä on niin suuret sotavoimat käytettävänään, että se samalla\nehkä voisi kolmannella taholla yrittää tunkeutua Berlinia vastaan,\nvaikkei Venäjän rautatieverkkoa olekaan tähän saakka sillä tavalla\nkehitetty, että se moista yritystä helpottaisi. Paitsi vaikeanlaista\nmaata, joka puolustukselle tarjoo useita etuja, ja jokia, on tällä\nvälillä hyökkääjää vastassa Posenin luja linnotus, johon Preussin\nitäisen osan kaikki kulkusuunnat yhtyvät. Näitten kulkuyhteyksien\nkatkaiseminen ja Posenin piiritys olisi ankara isku, jonka torjumiseksi\nSaksan armeijan täytyisi koota kaikki käytettävät voimansa. Piiritystä\nvastaan on Posen erinomaisten uudenaikaisten linnotustensa kautta hyvin\nvarustettu. Königsbergin, Danzigin, Thornin ja Posenin linnotukset ja\nniitten välinen helposti puolustettava maisema ovat sen vuoksi\nSaksanmaan ensimäinen puolustuslinja Venäjää vastaan. Niitten takana on\nOderin linjalla toisarvoinen merkitys. Tällä linjalla on, sen jälkeen\nkuin Stettinin linnotukset hävitettiin, ainoastaan Warthen suulla\nKüstrinin linnotus, seudussa, joka voidaan laajalti saattaa tulvan\nalle. Etelämpänä on ainoastaan yksi linnotettu siltapaikka Glogaun\nluona. Schlesian itäisen rajan puolustaminen kuuluu enemmän toiselle\nsijalle. Schlesia on syrjässä Venäjän hyökkäyksen luonnollisesta\nsuunnasta ja jossain määrin sitä suojelee Itävalta-Unkarin laaja\nmutkaaminen itää kohti tällä puolella. Mutta kieltämättä voi tämäkin\noivallisesti viljelty maakunta joutua vihollisen hyökkäyksen\npäämääräksi. Kun Saksan hallitus siitä huolimatta on jättänyt suuren\nBreslaun ja Ylä-Schlesian rikkaan teollisuusalueen melkein ilman\npuolustuksia, niin on sillä ollut toisenlaiset silmämäärät. Saksan\nviranomaisten koko suunnitelma vaikean itärajan puolustamiseksi näyttää\nperustuvan siihen käsitykseen, että tällä puolella eivät auta lujat\nlinnotukset, vaan tulee puolustuksen perustua voimalliseen\nhyökkäykseen. Ainoastaan hyökkäyksen kautta voi Saksan armeija lyhentää\npuolustuslinjoja, ainoastaan siten voi Saksa saada täyden edun\nkorkealle kehitetyistä kulkuneuvoistaan. Kun itärajalla ei ole rajan\nkanssa yhtä suuntaa juoksevaa jokea, niinkuin länsirajalla Rhein, niin\non sinne sen sijaan rakennettu yhdensuuntaisesti kaksi, pitkillä\nmatkoilla kolmekin rautatielinjaa, joita pitkin voidaan lyhyessä ajassa\nkoota sotaväkeä uhatuille kohdille, jos nimittäin linjat voidaan\nsuojella hyökkääviä ratsujoukkoja vastaan. Se taas on mahdollista\nainoastaan siten, että Saksa lähettää omat armeijansa suoraa päätä\nrajan taa. Nähtävästi on Venäjän hallitus ottanut lukuun tämän\nmahdollisuuden ja huomaten Saksan suuremman edun valmistanut kauemmaksi\nrajasta laajan puolustuslinjan pidättämään vihollista, kunnes se on\nennättänyt armeijansa koota. Novo-Georgievskin -- Ivangorodin -- Brest-\nLitovskin -- Goniadzin linnotusneliö ynnä Varsovan linnotettu leiri\nyhdessä Bobr, Narev, Bug ja Weichsel jokien kanssa pidättää vihollista\nja estää saksalaista hyökkäysarmeijaa, kunnes Venäjän sotavoimat ovat\nennättäneet kokoontua. Välialueella lisäksi teiden ylenmäärin huono\nkunto estää saksalaisen armeijan etenemistä.\n\nNykyisissä oloissa Saksan sota läntistä tai itäistä naapuriaan vastaan\nolisi sota elämästä ja kuolemasta. Sen vuoksi kansa on kaiken tarmonsa\nkoonnut tämän koettelemuksen kestääkseen. Yleisen asevelvollisuuden\nkautta on koko kansa aseissa. Seisovan armeijan miesluku rauhan aikana\non yli 500,000 miestä. Sodan syttyessä on armeijan ja reservin miesluku\n1,128,000 miestä; tarpeen tullessa on lisäksi 1,471,000 miestä\nnostoväkeä. Mutta jos kansakunnan täytyy kaikki voimansa koota, niin\nvoi se asettaa yli 5 miljonaa miestä sotajalalle.\n\nLähteitä:\n\n _J. Partsch_: Mitteleuropa.\n _A. Hettner_: Grundzüge der Länderkunde: Europa.\n _L. Pohle_  : Die Entwicklung des deutschen\n               Wirtschaftslebens im 19 Jahrhundert.\n\n\n"]