[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhOnb42wRd9soOS0B7kL3bmcei75FilagjqxoklLCh9E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1899,"Barbro Bertingin tyttövuodet","Kuylenstierna-Wenster, Elisabeth",1869,1933,"1899-kuylenstierna-wenster-elisabeth-barbro-bertingin-tyttovuodet","1899__Kuylenstierna-Wenster_Elisabeth__Barbro_Bertingin_tyttövuodet",null,"romaani",[],[],"fi",1917,1919,24088,153084,false,58156,[23],"Children's stories, Swedish -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Barbro Bertingin tyttövuodet\" by Elisabeth Kuylenstierna-Wenster is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Barbro Berting, a young girl who is navigating her identity and emotions while living away from home in the northern mountains after the death of her mother. The narrative focuses on her experiences, interactions with her family, and the struggles of fitting into societal expectations.  The opening of the story introduces us to Barbro through her diary entries, revealing her solitary feelings and her need for a creative outlet amidst the vastness of the mountains that intimidate her. We learn of her father's decision to send her to a pastor's house for education and care as he struggles to understand her emotional turmoil. While there, Barbro's health improves, and she finds joy in the natural surroundings, despite expressing a longing for her home and familial connections. As her seventeenth birthday approaches, she looks forward to returning home, filled with a mixture of excitement and anxiety about her place within her family, especially compared to her accomplished sisters. This emotional complexity sets the stage for her character development as she grapples with both self-identity and expectations from her family. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Seppänen, Rob. A.",249,"Barbro Berting lähetetään heikon terveytensä vuoksi Norjan rajan tuntumaan pappilaan toipumaan. Päiväkirjamuotoinen kertomus seuraa tytön elämää tunturiseudulla, jossa hiihtoretket, ulkoilma ja uudet ystävyyssuhteet auttavat häntä vahvistumaan ja löytämään tasapainon.","Elisabeth Kuylenstierna-Wensterin 'Barbro Bertingin tyttövuodet' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1899. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","BARBRO BERTINGIN TYTTÖVUODET\n\nKirj.\n\nElisabeth Kuylenstierna-Wenster\n\n\nSuomentanut\n\nRob. A. Seppänen\n\n\n\nTyttäreni kirjasto 3.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nBARBRON PÄIVÄKIRJA.\n\n\nLienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka\nviettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä\nvieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa,\nmutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen\nomaa äitiä.\n\nBarbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty\nniinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei\nkuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet\nBertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja\ntukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt\nharhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.\n\nKun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja\nhermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla\nmielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan,\npäätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa\ntullakseen \"oikeaksi ihmiseksi\". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen\njohtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti\nmyöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä\ntunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen\npappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen.\nRouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös\ntässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle\nkouluaineita, ja rouva otti -- liian harkitsemattomasti kyllä --\nneuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin\ntuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut,\nettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään\nBarbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja\nlauhkealuontoinen kuin hän olikin.\n\nNeiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren\noppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli\nvarmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa\nilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta\nja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta\nBarbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston\nkäyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet\npaimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun\ntaloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro\nolla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas\nmielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto\noli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän\nkertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne\nolivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt.\nNiin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut\npäässyt korkeimmalle laelle.\n\nBarbro oli ennen, \"asuessaan ihmisten ilmoilla\", kuten oli tapana\nsanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet\nnäkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni,\nlapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa\npäiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen\nyksitoikkoisuudessa.\n\nTukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään\nsamanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän\nlinnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori\nilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi\nkyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko\nnousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta\nmuuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän\nnäytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen\niässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän\nvielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai\nnähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.\n\nSehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot\nedelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata\nkotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.\n\nUlla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin\ntyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei\nainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin\nBirgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt\nLundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua\neikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli\naina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.\n\nMutta Barbrolla -- hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa -- ei\nmitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut\nmahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai\noppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.\n\nEi ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko\nolisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti\nluottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.\n\nKun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin\nsyntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista\nsuonissa kuin kevätpuro.\n\n\"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!\" huusi hän, niin että koko\ntalo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa\nenemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.\n\nPastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja\nkeräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla\nhän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan,\nmikä ilo oli yllättänyt Barbron.\n\n\"Hurraa! Hurraa!\" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia,\nvuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita,\njoiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.\n\nÄkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.\n\nBarbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja\nkohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä.\nSilloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän\nei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään\nsekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista,\ntummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän\nsyvään yksinäisyyteen -- eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.\n\nHän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä\nsiihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä\nasui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä\nja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia\nja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava\npurrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi\ntärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin\nne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.\n\nNäköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien\npäähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta\nlopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän\nnäköinen tunturi, joka sulki näköalan.\n\nTänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas\nlaaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät\nhiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut,\njotka tavoittelevat toisiaan kiinni.\n\nHän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:\n\n    Rakas tyttöni.\n\n    Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä\n    meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin.\n    Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut\n    poissa.\n\n    Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin\n    iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain\n    muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3\n    täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan\n    perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat\n    laittautua matkalle mahdollisimman pian.\n\n    Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa\n    sinut tervetulleeksi luoksemme -- ei enää loruilevana koulutytön\n    hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita,\n    vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.\n\n    Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo\n    saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina -- meidän\n    entisen ravakka \"Pojumme\" -- lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi,\n    niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin\n    ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava\n    esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut -- hipuu jo\n    melkein pappansa pään yläpuolelle.\n\n    En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista\n    olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja\n    lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat\n    mahdollisimman pian määrätä.\n\n    Uskollinen isäsi August Fr. Berting.\n\nTaannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenut\nsuurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänen\nkasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, mutta\nniitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyselevä\nodotus.\n\nIsä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikka\nsellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyesti\nja kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkea\nmuuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenen\nvertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samalla\ntavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänen\ntekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja -- hän oli myös haluton.\n\nTämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti.\nMonen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut,\nkuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.\n\nBirgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin\npikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä\nperheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.\n\nElsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit\npitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden\nesikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät\naina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.\n\nJa Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän -- hänhän oli\nluokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin\nurheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että\n\"urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin\nnuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon\".\n\nHänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun\nmieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain\ntyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting\nnuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.\n\nNo, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko?\nHän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi\npunomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman\nvaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin\nhaparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai\nlaahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat\nilmassa.\n\nHän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oli\näkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestä\ntoisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisin\nomaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduilla\ntuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmiset\nainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, jos\nilmestyy joku, joka hänestä huolii.\n\nHän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttää\nvanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavat\nlukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeet\nkoulusta viime keväänä.\n\nMutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oli\nSonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeen\nkuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys),\nhe olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivat\nkirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuin\ntunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevan\nturhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hän\noli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänyt\nsieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro ei\nepäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevät\noikein rupattelemaan -- ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjan\nheleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas,\nvallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taas\nkävellä hänen kanssaan käsikoukussa!\n\nBarbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntä\nniin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan.\nTaivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisen\nlämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojua\nlekotteli valkea lappalaiskoira.\n\nParilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Hän\ntarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesi\ntanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen:\n\n    \"Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!\n    Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,\n    ihan minä ilohoni halkeen!\"\n\nTulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisen\nlaulavalla äänellään:\n\n\"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!\"\n\n\"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni,\nhaukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää.\"\n\nBarbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksi\npapinrouvan luo.\n\n\"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamaton\nolet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultava\nkeittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, mutta\nolen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässä\nmaailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen.\"\n\nKun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinen\nmoraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuvia\nkehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. Kyllähän\nBarbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin,\nmutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä kesken\nkaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertua\njohonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niin\nkovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttää\nhyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, ja\nsentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän sai\nvastaukseksi:\n\n\"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen.\nMinä en kajoa siihen sormellanikaan tänään. En halua puuttua mihinkään\nikävään, tahdon vain iloita.\"\n\n\"Mitä nyt on tekeillä?\"\n\nBarbro sävähti hehkuvan punaiseksi. Kas niin, nyt hän kuitenkin oli\nilmaissut ihastuksensa, ja hän _ei ollut_ tehnyt sitä hienosti eikä\nkiltisti. Senvuoksi hän sanoikin erittäin säveällä ja hyvin hiljaisella\näänellä:\n\n\"Minä saan matkustaa kotiin kolmen viikon päästä, ja vaikka olen\nviihtynyt täällä mainion hyvin, niin on kuitenkin oikein hauska päästä\nisän, siskojen ja toverien pariin.\"\n\n\"Sen kyllä ymmärrän\", myönsi Sara-täti, \"mutta vahinko vain, että\nBarbro on niin vähän oppinut. Se ei ainakaan ole minun vikani.\"\n\n\"Ei tietystikään! Jos minulla olisi ollut vähänkin taipumusta, niin\nminusta olisi täällä tullut paksu keittokirja, ja silloin olisin\nkelvannut vaikka minkä vanhan, sairastelevan syömärin ruoanlaittajaksi,\nmutta eikö täti usko, että oppi voi jäädä minuun kypsymään ihaniksi\ntulevaisuuden hedelmiksi?\"\n\nSäteilevät,siniset tytönsilmät välkkyivät kuin kokonainen kimppu\nauringonsäteitä vakavaa, harmahtavaa papinrouvaa kohden, jonka tukka,\nhipiä ja puku, jopa luonnonlaatukin olivat samanväriset.\n\n\"Siitä minulla ei ole mitään toivoa\", vastasi Sara-täti aivan kuin\nkirjasta lukien, \"mutta saattaa olla, että sallimus voi keksiä sinulle\njotakin muuta hyödyllistä tehtävää\".\n\n\"Niin, Sara-täti, mustilla lampailla on aina eriskummaisuuden arvo.\nJa kun joku oikukas olento kyllästyy virheettömiin valkoisiin, niin\nehkäpä hän sitten vilkaisee hyväntahtoisesti minun puoleeni. Kaikkein\nedesvastuuttominta lienee naimisiinmeno, niin että se kai on minun\nainoa pelastukseni.\"\n\nSara-tädin kuihtuneille kasvoille nousi ankaran paheksuva ilme.\n\n\"Sinä puhut puuta heinää, lapsi. Ei mikään naisen kutsumus ole suurempi\nja tärkeämpi kuin olla hyvä puoliso.\"\n\n\"Hohhoo ja-jaa\", naurahti Barbro parantumattoman vallattomasti, \"siinä\nmeni sekin mustan lampaan tulevaisuudentoive. Rakas Sara-täti, silloin\non parasta, että pyhitän sieluni porkkanahillokkeen keittoon osatakseni\nedes jotakin.\"\n\n\"Ei se ainakaan haittaisi\", vakuutti rouva Granlund järkähtämättömän\ntyynesti.\n\n\"Aion tästä lähteä Enok-setää vastaan. Hänellä on kai paljon kantamista\nkylältä -- onnellisten vanhempien antamia lahjoja. Oikein käy sääliksi,\nkun hän saa yksinään retuuttaa puolta tusinaa poronjuustoa ja lisäksi\nehkä karhunpaistia. Täytyy muistaa, Sara-täti, että hänen oikeassa\nkäsivarressaan on leini.\"\n\nRouva Granlund vain pudisti päätään ja huokasi raskaasti. Nykyisessä\nmielentilassaan Barbro ei kuitenkaan paljoa välittänyt, millä tavoin\nhänelle lähtölupa annettiin, vaan lensi sisälle hakemaan hattuaan ja\nsitten takaisin ulos.\n\nHän oli kulkenut tuon tien metsän halki ja ketojen poikki lukemattomia\nkertoja, poiminut kevään ja kesän kukkia rantanotkosta ja nähnyt\nlumivyöryjen, jotka auringon lämpö oli irroittanut, luisuvan pitkin\nrinnettä, kunnes ne heittäen kaiken arvokkuutensa roiskahtivat\nhillittömästi viimeiseltä jyrkänteeltä alas ja musertuivat rosoisiin\nkalliopaasiin.\n\nHän oli opastanut eksyneitä matkailijoita oikealle tielle ja\nvaeltanut täällä Lailan ja Silokin parissa, jotka aluksi olivat\nymmärtäneet häntä yhtä vähän kuin hän heitä. Tänään hän ei ollut\nhalukas olemaan kenenkään oppaana eikä hän myöskään tahtonut kuunnella\ntunturitoveriensa haparoivaa ja hitaanpuoleista keskustelua. He eivät\nkuitenkaan ymmärtäneet, että hänestä oli suuri ilo lähteä tältä\nseudulta, missä heidän mielipiteensä mukaan ei puuttunut mitään\nviihdyttävän elämän edellytyksiä.\n\nErään matkailijan hän kuitenkin kohtasi. Tämä oli nuori mies, jolla oli\nreppu selässä ja ylioppilaslakki päässä. Hän kysyi tietä kylään.\n\n\"Kääntykää takaisin ja seuratkaa minua, niin pääsette sinne\", selitti\nBarbro kuivahkosti. Hän ei tahtonut, että matkailija häiritsisi hänen\najatuksiaan.\n\nMutta onhan selvää, että kun kaksi nuorta ihmistä kulkee rinnakkain\nkapealla tiellä, heidän täytyy sanoa toisilleen jotakin. Ja Barbro se\nmuuten aloitti puheen. Hän osoitti seuralaiselleen erästä jäätikköä,\njoka välkkyi kaukana ruusunhohteisessa auringonpaisteessa.\n\n\"Ette ole norrlantilainen\", sanoi nuori mies.\n\n\"En olekaan, olen Länsi-Ruotsista, vaikka olen asunut täällä pari\nvuotta. Mutta nyt saan lähteä kotiin.\"\n\n\"Sepä ihmeellisen hauska sattuma. Mitähän, jos osuisimme\nmatkatovereiksi? Jollen erehdy, olemme teidän kielimurteestanne\npäättäen samasta kaupungista.\"\n\n\"Hyi, sen kyllä kuulee; huomasin sen heti\", selitti Barbro\nvilpittömästi. \"Tuskin lienee toista murretta, jonka niin helposti\ntuntee, mutta minä luulin sen jo jonkun verran karisseen puheestani.\"\n\n\"Samaa minäkin olen luullut itsestäni\", nauroi nuori mies, \"mutta tuon\nmurteen laita on niinkuin seebran viirujen, joista aapiskirja opettaa,\netteivät ne milloinkaan lähde pois. Olen sille kuitenkin tällä kertaa\nkiitollinen. Oli hyvin hauska tavata joku ihminen tässä erämaassa.\"\n\n\"Vieläkös mitä, ei täällä ole niin harvassa ihmisiä, olette varmaankin\neksynyt oikealta suunnalta. Eikö teillä ole karttaa tai kompassia, kun\nette osaa edes kylään?\"\n\n\"Älkää pilkatko, neiti! Karttani jäi erääseen autiokotaan, jossa vietin\nviime yön, ja kompassi unohtui Jellivaaran hotelliin.\"\n\n\"Meillä on muutamia kosketuskohtia\", nauroi Barbro. \"On virkistävää\nkuulla kerran muidenkin huolimattomuudesta. Saatte uskoa, että minun\nhuolimattomuuttani märehditään aamusta iltaan.\"\n\n\"Nielaistaan se nyt sitten lopullisesti. Asiasta toiseen, sallitteko,\nettä sanon, kuka ja mikä minä olen? Me ruotsalaiset esittelemme\nmielellämme itsemme.\"\n\n\"Niin, ja sitten on koko runollisuus tipotiessään.\"\n\n\"Olisiko teistä sitten erinomaisen runollista, jos sattuisimme\nvastakkain oman kaupunkimme kadulla ensi talvena, ja te ajattelisitte:\ntuo on se, jonka tapasin tuntureilla. En tiedä, mikä hänen nimensä on,\nmutta hutilus oli, kun karttansa ja kompassinsa unohti.\"\n\n\"Ei ole ensinkään varmaa, että osumme vastakkain. Kaupunki ei ole\nniinkään pieni. Yhtä luultavaa on, että tämä jää vain erämaan\nseikkailuksi. Kohdattiin vain ja sitten hyvästi. Nyt te jo osaatte\nmennä, minä käännyn takaisin. Näen Enok-sedän -- pastori Granlundin --\ntulevan tuolla. Minun on mentävä häntä vastaan.\"\n\n\"Mutta jos joudumme samaan junaan, ettekö silloin tahdo minua tuntea,\nneiti?\"\n\n\"Kyllä, miks'ei!\" Barbro nyökäytti päätään toverillisesti. \"Sanokaamme\n_au revoir_.\"\n\nKohta tämän jälkeen Barbro huusi:\n\n\"Enok-setä, hohoi!\"\n\nYlioppilas oivalsi, ettei tyttö piitannut hänestä sen enempää. Kohtaus\noli hänen mielestään aika virkistävä, ei siksi, että neiti olisi ollut\nerikoisen näköinen tai muuten viehättävä, mutta hänen käytöksensä\noli reipas ja luonnollinen eikä hän välittänyt keimailla kauniilla\nsilmillään enemmän kuin sanoa mitään \"purevaakaan\", kuten muut tytöt.\n\nHän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tuo tyttö oli Barbro Berting,\njoka oli paljon kujeillut koulussa ja jota Harald Witt oli yhteen\naikaan hakkaillut. Hänethän oli lähetetty pois kotoaan, kun pappa\nBerting oli kyllästynyt hänen juonitteluunsa, kuten Inga Rolander oli\nkertonut. Nyt hän ei ollut ensinkään juonittelevan näköinen, mutta\ntuskinpa sellainenkaan, kuin tukkukauppias toivoi. Hänessä oli liian\npaljon lennokkuutta soveltuakseen Bertingin taloon. Hän sanoi itseään\nhutiloksi -- se ei ole miellyttävä ominaisuus tytössä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n28/8. Tapauksista rikas ja suloinen päivä. Ensin isän kirje, joka\nsai minut iloiseksi ja sitten pahoilleni ja sitten taas iloiseksi.\nSitten ylioppilas. Saattaa olla hyvä, että merkitsen muistiin hänen\nulkomuotonsa, jos sattuisimme tapaamaan. On aika jännittävää muistella\nsitä sitten, kun haukotuspäivät tulevat. Minä ja'an ajan:\n\nPunaisiin päiviin = iloisiin ja sisällysrikkaisiin.\n\nSinisiin päiviin = uutteran työn varsinaisiin päiviin.\n\nHaukotuspäiviin = ikäviin, tyhjiin ja pitkiin.\n\nEi mutta, nytpä unohdan kirjoittaa ylioppilaasta. Hän oli notkea ja\nsorearyhtinen, jalat suorat ja niska hirveän hauska. Tukka oli ruskea\nja lyhyeksi leikattu. Kasvot parahultaisen kokoiset ja nenä juuri\nsemmoinen kaartuva, jota en ikinä osannut piirustaa koulussa, vaikka\nkuinka olisin tuijottanut 'Nuoren roomalaisen' mallipäätä. Suu kyllä\nkehittyy edukseen, kun viikset kasvavat. Se on leveähkö. Silmät --\nniin, niitäpä en muistakaan, vaikka ne eivät olekaan vähäpätöinen\ntuntomerkki.\n\nSe johtuukin siitä, että tunnen vain harvoja poikia\" -- hän veti\npaksun viivan viimeisen sanan yli ja kirjoitti sen sijaan -- \"herroja.\nNe ovat Harald Witt, mutta hän on Karlberg-opistossa, ja Gunnar\nÖrn kauppaopistossa ja Holger Boye, joka lueksii Lundissa. Hän on\nlähettänyt minulle terveisiä Elsan kautta, mutt'ei ole kirjoittanut\nkertaakaan.\n\nBarbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä\nroskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti\npiti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte -- niin hän oli\npäättänyt -- olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner,\njossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden\nkirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia\najatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja\npenikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin\nperillisen mukaansa kotiin.\n\nHän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska\ntämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle,\nvalkealle lehdelle hän siis kirjoitti:\n\n\"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein\njälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' -- ei, se ei\nauta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin.\nSuom.], se olkoon valiolauselmani.\"\n\nHän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi\naate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän\noli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun\nkuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki\nsyövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja\nopiksi itselleen hädän hetkenä.\n\nEi ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei\ntohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin\nUlla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä\nomissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa\nkuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia\ntyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin\n-- hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä\npäivänvaloon.\n\n\n\n\nII.\n\nSYNTYMÄPÄIVÄ.\n\n\nBarbrosta oli tosiaankin aika noloa jäädä ihan ilman matkaseikkailuja,\njoita olisi voinut kerroskella tai kätkeä mieleensä kallisarvoisena\nmuistona. Hän oli näet odottanut hyvin paljon pitkästä, omintakeisesta\nmatkasta. Mutta ei näkynyt edes ylioppilasta. Jonkun verran puuhaa\nja pientä haittaa oli kolmen viikon vanhasta Vahti-penikasta. Se\noli saanut isänsä nimen ja valkean turkin. Naisten osastossa ei\nensin kukaan ollut tietävinäänkään tästä huonosti kasvatetusta pikku\nherrasta, mutta vähitellen se sitten voitti puolelleen sekä vanhojen\nettä nuorten sydämet, ja Barbro pääsi matkustajien suureen suosioon\nsirkeän penikan vuoksi, joka muiden pikkulasten tavoin enimmäkseen\nveteli unia.\n\nUlla-täti ei tietystikään lausunut helliä sanoja Vahdille\ntervetuliaisiksi. Mutta Aina ilmaisi heti hyväksyvän kantansa; ja\nsilloin oli myös isän suosio saavutettu. Seuraavana päivänä tulonsa\njälkeen Barbro täytti seitsemäntoista vuotta.\n\nHän sai kauniin syntymäpäiväpöydän ja paljon lahjoja. Isä antoi hänelle\nantiikkisen teekaluston ja kullatusta hopeasta tehdyn sokeriastian\nsekä isänmaallisen historiateoksen. Ulla-tädin lahja ei ollut niin\nmieleinen. Tämä oli tilannut puoli tusinaa aimo keittiöesiliinoja\nja niiden lisäksi pieniä valkeita myssyjä, joiden piti olla tukan\nkaunistuksena ruoanlaitossa.\n\nBirgit oli lähettänyt Babille oman ja pikku tyttönsä valokuvan. Sen\nmukana seurasi kokonainen albumi amatööri-valokuvia tästä pikku\nesikoisesta, kokoelma, joka olisi ollut mielenkiintoisempi ylpeälle\näidille kuin seitsentoistavuotiaalle tädille. Tämä suvaitsikin mutista\nkolmannentoista kuvan jälkeen:\n\n\"Ei, nyt en jaksa enää katsella sinua, paksua palleroa!\"\n\nElsa, joka ei vielä ollut matkustanut Lundiin, oli lyöttäytynyt yhteen\nAinan kanssa ja ostanut syntymäpäivälapselle marmorisen veistokuvan.\nBarbro sai heti tietää Ainalta, paljonko se oli maksanut. He olivat\nsaaneet sen huokealla, sillä marmorissa oli pieni vika. Aina oli hyvin\ntyytyväinen, kun oli havainnut sen ja tehnyt hyvät kaupat. Hän ei olisi\nvoinut antaa milloinkaan itselleen anteeksi, jos olisi maksanut saman\nhinnan virheellisestä Psykestä kuin virheettömästä.\n\nTukkukauppias Berting piti seitsentoistavuotiaan kunniaksi suuret\npäivälliset, mutta hän ei kutsunut niille nuorta väkeä. Talon\nseurapiiriin kuului enimmäkseen lapsettomia perheitä tahi iäkkäitä\npoikamiehiä. Ja tällaiset sedät eivät olleet Bertingin tyttöjen\nsuosikkeja. He eivät osanneet milloinkaan keskustella mistään muusta\nkuin \"liikkeen\" asioista. Ja kun heitä oli useampia, sanoivat tytöt\nheitä siitä syystä \"ikiliikkujiksi\".\n\nSonja Thomas oli ainoa vieras, jonka Barbro otti vastaan rajun\nihastuneesti. Sekä Sonja että hänen ruusunsa saivat riemuitsevan\nsyleilyn.\n\n\"Vai niin, vai olet sinä nyt tuon näköinen, pikku tunturihiiri\", sanoi\nSonja, ja Barbro huomasi heti, että hänen äänensävynsä oli kypsynyt ja\nkehittynyt.\n\n\"Mitä merkitsee olla 'tuon' näköinen?\" kysyi Barbro nauraen. \"Olen\npuolta päätä pitempi kuin sinä, pieni paapero.\"\n\n\"Pieni, mutta pirteä, Babi! -- Sinä olet pulskistunut, jos sanon\nsuoraan. Minusta on suuri nautinto näytellä sinua meidän joukolle.\"\n\nPäivälliset olivat hyvin ikävät, ja Barbro huomasi surukseen, että\nkodin jäykänlainen, painostava mieliala oli pysynyt entisellään.\nRuokapöydän huolittelu ja astiat sekä monet ruokalajit vaikuttivat\nhäneen sen sijaan aivan toisella tavoin kuin ennen hänen kotoa lähtöään.\n\nEnnen hän ei ollut ajatellut, että he olivat rikkaita Bertingejä,\nmutta kun hän nyt vertasi sitä suurta komeutta, mikä kotona vallitsi,\ntunturien köyhään pappilaan, niin hän ihmetteli, ettei siellä\nollut kaivannut kaikkea sitä ylellisyyttä, mihin oli tottunut aina\nlapsuudestaan saakka.\n\nVaikka talon tyttäret nyt olivat nuoria naisia -- Aina oli kesällä\nkäynyt rippikoulun --, tuntui heissä kuitenkin olevan sitä arkuutta,\nmihin Ulla-tädin jankutus ja isän jurous jokapäiväisessä elämässä oli\nheidät totuttanut. Sonja sen sijaan ei salannut viehkeätä, pulppuilevaa\neloisuuttaan. Hän, joka oli vanhempiensa jumaloima ainoa lapsi, oli\nsaanut vapaasti kehittyä ihastuttavan vallattomaksi, ja hänen pieni,\nkaunis päänsä ja siromuotoiset pikku kätensä liikkuivat myötäänsä.\nPunaisten huulien lomista välkkyi tasainen valkea hammasrivi. Ylähuuli\noli lapsellisen lyhyt ja pehmeästi kaartuva.\n\nBarbro ei voinut katsella häntä kyllikseen. Hänen herkästi syttyvässä\nsydämessään paloi ihmettely ja ihailu, ja Sonjahan oli ollut aina hänen\nihanteensa.\n\nPitkistä, kuivista puheista sai myös päivän sankaritar osansa. Hänelle\npiti puheen isä, joka oli nähtävästi halunnut sovitella sanottavansa\nleikilliseen muotoon. Mutta hän oli tätä ennen puhunut jo kahdelle\nseitsemäntoistavuotiaalle, ja kun hän ei ollut mikään kaunopuhuja,\ntuntuivat sanat hieman kuluneilta ja mauttomilta.\n\nVasta kun tytöt neljän kesken menivät Barbron huoneeseen ja asettuivat\nmukavasti istumaan ison makeismaljakon ympärille, kävi mieliala\nrattoisaksi ja iloiseksi.\n\nHe olivat ehtineet istua vain vähän aikaa, kun koputettiin oveen.\nSisäkkö toi tukun sähkösanomia.\n\nBarbro sävähti tulipunaiseksi. Sähkösanomia hänelle -- käsittämättömän,\nrajattoman ihanaa, että niin monet olivat muistaneet häntä. Hän\nkatseli noita siniharmaita papereja, pari loistosähkösanomaa oli totta\ntotisesti myöskin.\n\nSonja tarjoutui mielellään lukemaan ne ja iski samassa salavihkaa\nsilmää Elsalle ja Ainalle. Nämä hymähtivät. Oli mainion hassua\nnähdä Barbron ihastuneita kasvoja. Tytöt olivat näet yksissä tuumin\nsepittäneet sähkösanomat. Aina oli ne kirjoittanut koneella. Lomakkeet\noli hankkinut Sonja. Hänellä oli aina keinonsa saada toiveensa\ntoteutumaan.\n\n\"Herranen aika, onpas vanha 'Köntyskin' muistanut sinua\", nauroi Sonja,\n\"et kai ole unohtanut mainiota ruotsinkielen opettajaasi, Babi?\"\n\n\"Enhän toki! Mutta millä minä olen sen ansainnut...\"\n\n\"Synnintunnustus myöhemmin -- nyt sähkösanomat. Kuulkaamme!\n\n    \"Onnistu elämästäs laatimaan aine,\n    jaoitus muodosta tarkkaan ja huolella vainen.\n    Mieleesi kiel'opin säännöt ja puhtaus paina,\n    mi sepitelmän tärkeä puoli on aina.\n\n                    Fil. lisensiaatti Emma Holback.\"\n\n\"Kirjoittaako hän runoja?\" ihmetteli Barbro mitään aavistamatta. \"Sitä\nen olisi ikinä uskonut 'Köntyksestä'.\"\n\nAina tirskahti, mutta Sonja vilkaisi häneen varoittavasti ja sanoi:\n\n\"Kaikki tekevät sillä tapaa sähkösanomissa, _kleine Geburtstagsblume!_\"\n\n\"Jatka\", kehoitti Elsa.\n\n\"Tämäpä on lyhyt ja selvä\", sanoi Sonja silmäiltyään seuraavaa\nsähkösanomaa:\n\n    \"Seitsemäntoistahan ei oo Mimerin kaivo, toki lie talttunut\n    kielesi raivo.\n\n    Tuulonen ja Sulonen.\"\n\n\"Sitä eivät Rothin neidit ole kirjoittaneet\", kivahti Barbro. \"Joku on\nsen tekaissut\".\n\n\"Johan nyt! He ovat kai muistaneet sinun lystikkään koulurunosi\", sanoi\nSonja.\n\n\"Älä lörpöttele!\" Barbro ravisti ystävätärtään. \"Minua on aika lailla\nhävettänyt ja kaduttanut mokoma häväistysveisu. Oikeastaan on ilkeää,\nettä kaikista tyhmyyksistä, joita on tehnyt, muistutetaan heti\nkotiin tultua. Minua on _kovasti_ kaduttanut. Aivan typerää on ivata\nopettajattaria.\"\n\n\"Hirveän sopimatonta\", mutisi Aina melkein tukehtumaisillaan. Näöstä\npäättäen luuli hänen kamppailevan itkua vastaan. Ainakin kihosi hänen\nsilmiinsä kyyneliä, mutta hän ei ollut vähääkään vihaisen näköinen.\n\nSonja pudisti uhkaavasti etusormeaan.\n\n\"Kuuntelehan, Bab!\"\n\n    \"Alt lægger for din Fod jeg ned,\n    mig ruller lille, svær og bred.\n\n                            Holger Boye.\"\n\n\"Holgerilta!\" Barbro vilkastui äkkiä. \"En luullut hänen välittävän\nminusta hituistakaan. Minkälainen hän on nykyjään, Sonja?\"\n\n\"Entisellään. Sukkela, paksu, hyvä ja hauska.\"\n\n\"Olisipa somaa tavata häntä. Olen suoraan sanoen ollut siinä uskossa,\nettä hän on laihtunut. Se pukisi häntä. Onhan siellä vielä kaksi\nsähkösanomaa, Sonja.\"\n\n\"On, on! Numero yksi!\"\n\n    \"Sieväksi, siivoksi tullos, ja kattilaa, kauhoja käytä,\n    porkkanan keitossa, leivän paistossa taitosi näytä,\n    puoliso saaos mieleinen taivahan Herran,\n    seitsemääntoista kun liittyvi seitsemäntoista taas kerran.\n\n                                             Täti Sara Granlund.\"\n\n\"Höpsis! Ilvettä alusta loppuun\", nauroi Barbro. \"Yksissä tuumin\nsepustettu, sen näen silmistänne.\"\n\nSonjan liukasliikkeinen kieli kurkisti uteliaana suusta.\n\n\"Ei taida kannattaa kieltää, tytöt, että olemme syntipukkeja, mutta\ntämä ei ainakaan ole meidän tekoa, se on syntynyt ilman meidän teräviä\npäitämme. Ole hyvä ja katso itse, se on lähetetty oikealla tavalla. Ja\nloistosähkösanoma onkin, kuinkas muuten!\"\n\nBarbro katsoi epäluuloisesti viimeistä sähkösanomaa, mutta se oli\ntodellakin oikea, ja hän otti sen hyvin jännittynein mielin.\n\nSiinä oli:\n\n    \"Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!\"\n\nEi enempää eikä vähempää.\n\nBarbro ajatteli heti, tietämättä itsekään miksi, kotikaupunkinsa\nylioppilasta, jonka oli kohdannut kapealla tunturipolulla ja jota ei\nsen koommin ollut nähnyt. Heistä ei ollut tullut matkakumppaneja,\nvaikka ylioppilas oli luullut. Barbro oli haeskellut häntä sekä\nasemilla että ravintolavaunusta, mutta turhaan.\n\nTuntui hämärältä, kuinka nuorukainen oli saanut tietää, että tänään\noli hänen syntymäpäivänsä, vaikka olihan se ajateltavissa. Siinä\ntapauksessa hän on tietysti vain kujeillut, ja se on oikeastaan\nhävytöntä.\n\nBarbro repi sähkösanoman pieniksi palasiksi.\n\n\"Paljasta roskaa\", sanoi hän, \"mutta teitä minä kiitän muista\".\n\n\"Ahaa, pieniä tunturisalaisuuksia\", huomautti Sonja, \"sepä hauskaa.\nMikähän ihmeen otus se mahtaa olla, jonka olet tavannut erämaassa?\"\n\n\"En ole tavannut kerrassaan mitään muuta kuin sääskiä ja sopuleja,\nmutta ne eivät ole niin sivistyneitä, että voisivat lähetellä\nsähkösanomia. Mutta nyt voisimme tehdä jotakin muuta. Emmekö kirjoita\n_bouts-rimés_?\"\n\n\"Ei, säästä siitä huvista\", huusi Aina. \"Minä kammoan runoja.\nLaskuarvoitukset ovat paljoa hauskempia.\"\n\n\"Ja minä suosin jumalallista laiskuutta\", sanoi Sonja, \"jota saa\nhäiritä vain joku tanssiaskel, mutta nyt on minusta parasta, että\nheittäydymme suloisen vetelyyden lohtuisaan syliin! Oo, nämä isoäidin\ntuolit ovat hurmaavia, kun ne ihan tuhlaavat väljyyttä. Elsa,\ntarvitsetko tuota vihreää silkkityynyä?\"\n\n\"En, ole hyvä, ota! En kaipaa selänpehmikettä. Muuten lähdenkin tästä\nlaittamaan tavaroitani matkakuntoon. Poju, sinä, joka olet kätevä, saat\ntulla minua auttamaan!\"\n\n\"Kyllä, olkoon menneeksi\", mukausi Aina mielellään, \"kun kerran on\npäässyt uskotun palvelijan asemaan nuoruudesta huolimatta\".\n\nHän nousi hartevana ja suoraselkäisenä. Hänen päänsä kekotti rohkeasti\ntanakassa kaulassa. Hiukset valuivat taalalais-miesten tapaan\nleikattuina ja pellavankeltaisina otsalle ja poskille. Poju oli omalla\nuhallaan leikannut uhkeat palmikkonsa ja kuunnellut Ulla-tädin toruntaa\nharvinaisen tyynin mielin, sillä lyhyeksi leikattu tukka miellytti\nhäntä. Se ei haitannut urheillessa.\n\n\"Nyt saan pitää sinut ihan yksin\", sanoi Barbro hyvillä mielin\nSonjalle, kun tytöt olivat menneet. \"Onpa siitä aikaa, kun saimme\njutella oikein rauhassa. Tiedätkö, minulla ei ole ollut ketään, jolle\nolisin voinut keventää sydäntäni. Vaikka eipä minulla ole ollut mitään\nkevennettävääkään -- surkeaa!\" lisäsi hän.\n\n\"Hoo, kyllä kai sitä tulee\", lohdutti Sonja. \"Äskeinen sähkösanoma\nmerkitsee, ettet ole ollut aivan ilman elämyksiä. Saat huoleti puhua\nminulle, mitä hän oli miehiään.\"\n\n\"En tiedä -- luulen kuitenkin -- vaikka se on tyhmää.\"\n\n\"Sinähän olet niin varovainen, kuin olisit ladattu harvinaisilla\nsalaisuuksilla. Anna pamahtaa vain, Babi! Pam!\"\n\n\"Luulen, että sähkösanoma taitaa olla eräältä ylioppilaalta --\"\n\n\"Pohjanperäläiseltä heilalta!\"\n\n\"Eikö mitä -- eräältä ylioppilaalta, jonka kerran tapasin.\"\n\nSonja vihelsi vallattomasti.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"En tiedä. Hän on täältä. Ja hän on tietysti sähköttänyt vain\nkujeillakseen! 'Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!' Ihan varmaan hän\ntahtoo ärsyttää minua, ymmärrätkö?\"\n\n\"En, niin viisas en ole. Hän ihailee sinun ruskeita kiharoitasi ja\nsyviä silmiäsi. Tuolla alalla minä olen erikoistuntija. Minulla on\nvarsin kunnioitettava kokemusvarasto, mutta nyt olen joutunut kiikkiin.\"\n\n\"Oletko -- oletko kihloissa?\"\n\n\"En, mutta rakastunut -- inhottavasti rakastanut erääseen\ntummasilmäiseen kandidaattiin, jolla on ruskea, lyhyeksi leikattu tukka\nja pitkät koivet, roomalainen profiili ja hieman liian leveä suu --\"\n\n\"Sehän on --\" Barbro vaikeni äkkiä ja nielaisi sanat \"minun\nylioppilaani\".\n\n\"Mitä sinä nyt? Sanoinko jotakin sopimatonta?\"\n\n\"Et suinkaan, en minä sitä tarkoita\", puolusteli Barbro. \"Asuuko hän\ntässä kaupungissa?\"\n\n\"Asuu, mutta hän matkusti eilen illalla Lundiin.\nHän on reserviluutnatti ja aikoo nyt suorittaa\nfilosofiankandidaatti-tutkinnon, niin että meistä tulee sivistynyt\npari. Minulla puolestani on näet henkisenä eväänä kunnianarvoisa\nFredinin koulu.\"\n\n\"Onko aivan varmaa, että menette naimisiin?\"\n\n\"Emme ole vielä päässeet siihen kysymykseen, mutta kai se sekin\njoutuu. Oletan, ettei hän henno sammuttaa minun liekehtivää\nlempeäni. Toistaiseksi minä huvittelen ja kehitän hyvänpuoleisia\nseurusteluavujani. Entä sinä, aiotko ryhtyä johonkin erikoiseen\ntulevana talvena? 'Lastenhoitohan' on nyt hirveästi muodissa, ja minun\npuolestani saa ollakin.\"\n\n\"Ja minulla on Vahdissa hoitamista. Muuten on tarkoitus sellainen,\nettä minun on puututtava talouteen. Tuossa näet virkapuvuston.\" Barbro\nosoitti esiliinoja, jotka olivat syntymäpäiväpöydällä.\n\n\"Istu ja pala, mikä kauhistus! Babi-parka! Mutta polta pohjaan vahvasti\nja suolaa, niin että kirvelee, silloin pääset mokomasta irti.\"\n\n\"Se olisi ihanaa, mutta jotakin tahtoisin sijaan. Jotakin oikeaa.\nMuistatko niitä Goethen säkeitä, joita vanha, rakas johtajattaremme\nusein toisteli:\n\n    \"Immer höher muss ich steigen,\n    immer weiter muss ich schauen!\"\n\n\"Muistan. Mihinkä sinä siis tahdot kiivetä ja mitä tähyillä?\nLuultavasti parnassolle?\"\n\n\"En, sinne en kelpaa.\" Barbro muuttui alakuloiseksi ja loi katseensa\nalas. Hänen kaikki kymmenen sormeaan haroivat pöytäliinan ripsuja. \"On\naivan nurinkurista, kun ei tiedä miksi ruveta. Pelkkä naimisiinmeno on\nniin mitätöntä.\"\n\n\"Niin, varsinkin niin suuresta sielusta kuin sinä olet, Babi!\nMinullakin saisi muuten olla halua antautua jollekin alalle --\nesimerkiksi näyttelijättäreksi. Olisitpa nähnyt minut viime talvena\nPunaisen ristin iltamassa. Minä olin Annana 'Turhantarkassa\nveljenpojassa' ja sain paljon kiitosta. Nyt opiskelen lausuntoa ja\nplastiikkaa -- huvikseni vain, mutta jollakin kurssillahan täytyy\nkäydä, vai mitä?\"\n\nBarbro ei ollut kahteen vuoteen kuullut tuota virtanaan pulppuilevaa\nkielenkerkeyttä, joka oli Sonjan erikoisala, ja se tuntui hänestä\nvieraalta. Heidän käydessään koulua oli ollut itsestään selvää, että\nvälitunnit kuluivat puheluun, jossa sanat ryöppysivät kiireisenä\nkoskena, mutta nyt tuntui Barbrosta, että Sonja taivutteli kieltään\nniin nopeasti, ettei ajatus pysynyt mukana. Hän ei tietänyt, mitä\noikeastaan oli odottanut tältä jutteluhetkellä, mutta jotakin vallan\ntoista se oli ollut kuin mitä se nyt antoi.\n\nJa kun ilta päättyi ja hän istui yksinään kirjoituspöydän ääressä,\njolla Sonjan ruusut olivat saaneet kunniasijan, otti hän alakuloisesti\npäiväkirjansa aikoen kirjoittaa siihen jotakin.\n\nSyntymäpäivänä oli kyllä ollut hyvin hauska, mutta seitsemäntoista\nvuoden täyttäminen ei ollut lainkaan niin merkillistä kuin hän oli\nkuvitellut. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut sitä tunnetta, että\nnyt hän on niin iloinen, että sydän lennähtää ulos rinnasta. Kaikki\nolivat olleet hänelle hyviä ja herttaisia, mutta ihme ja kumma, että\nkoko syntymäpäiväjuhla tupsahti läjään kuin tyhjä ilmapallo. Oli hyvin\nkiittämätöntä ajatella näin. Hän puristi kyynärpäänsä pöytää vasten\nja painoi leuan käsiinsä. Seitsemäntoista vuotta! Se oli kuin satua,\nmutta edessä oli pitkä jono arkipäiviä ja taloustoimia! Sinisiä päiviä\nja haukotuspäiviä; punaisia päiviä vilkkui enimmäkseen vain hänen\nmielikuvissaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nKOTI.\n\n\n\"Missä Barbro on?\" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa\npäivässä, ja kun nuori \"auttaja\" oli saanut kokeilla keittiössä ja\nliinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman,\nhutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli,\nei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.\n\nBarbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut\nhämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan\nliinavaatteita, kävi se päin männikköön -- pistokset olivat kuin\nharakanvarpaita -- mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa?\nSen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.\n\nBirgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei\nsentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei\ntahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa\nvapautettu käsitöistä, mutta Barbro -- hänen, joka oli jo aikaihminen,\nolisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!\n\n\"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro\", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu,\nja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin,\nniin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti\nkaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai\nkävelyttämään rakasta Vahtiaan.\n\nTukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi\nvain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä\nAinan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.\n\nBarbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista\nsanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä\nisä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin\nselittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän\nluuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.\n\nKerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti\ntarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti\nettä keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava\nja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.\n\n\"Mikäs tällä ruoalla on tänään?\" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä,\nkun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera,\njosta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä\nolisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa\nviisitoista vuotta.\n\n\"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee\", ärisi Ulla-täti. \"Vaikka\nolen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on\nlaitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja\nkykenemätön.\"\n\n\"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa\", virkkoi Barbro harmissaan,\n\"ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta.\"\n\n\"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?\" kysyi herra Berting\ntuikeasti. \"Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta\nmihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin\nvetelehdit.\"\n\nBarbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei\nmilloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin\nnyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä\nja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä\noli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä\nauringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan\nUlla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli\nharvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa\ngolfia ja tennistä.\n\nPäivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin\nhänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan\npainostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa,\najattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.\n\nHän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä\ntyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt\nniinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin\nsydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja\nkarannut tiehensä.\n\nLapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat\nyht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui\npainostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui\nlautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että\nsyksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.\n\nUlla-täti huokasi raskaasti kuin marttyyri, ja Barbro arvasi ihan\ntarkkaan, mitä hän ajatteli: Ei kukaan olisi voinut tehdä omien\nlapsiensa hyväksi enempää kuin hän veljentyttäriensä hyväksi. Hän oli\nuhrannut koko elämänsä heidän hyväkseen. Barbro tuumaili äkeissään,\nmihin muuhun hän olisi voinut käyttää elämänsä. Eipä tosiaankaan sillä\nolisi voinut olla suurta kysyntää, sillä niin kitkerää ja torailevaa se\noli.\n\nIllalla Sonja tuli kertomaan, että hänen äitinsä ja hän aikoivat\nmatkustaa Kööpenhaminaan ja ehkä Lundiinkin. Heillä oli sukulaisia ja\ntuttavia kaikkialla, ja kaikki halusivat heitä luokseen.\n\n\"Voi, jospa minäkin pääsisin mukaan!\" huudahti Barbro. \"Mutta en\ntohdi pyytää isää laskemaan minua taas matkalle. Olinhan niin iloinen\npäästessäni takaisin kotiin.\"\n\n\"Arkapa sinä oletkin, Babi, sellaista en luullut sinusta ensinkään\ntulevan, mutta voihan arkalainenkin olla mitä parhainta ainetta. Minä\nkoetan puhua äidilleni, että hän esittää asian setä Augustille.\"\n\n\"Sinä olet enkeli, Sonja! Kuinka hirveän ihanaa meillä olisi, jos\nsaisimme matkustaa yhdessä.\"\n\n\"Niin, se kieltämättä lisäisi hauskuutta. Eipä silti, että\nkainostelisin puhua äidille vaikka mitä, mutta minun tunteeni\nkuohahtelevat niin kovasti, että hyvinkin tarvitsen kaksi henkilöä,\njoille niitä purkaa. Me jäämme luultavasti Kööpenhaminaan jouluksi,\nettä saan käydä teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä\nvähintäkään hätäilemättä. Ja aika kuluu että hurisee.\"\n\n\"Kuulehan, Sonja\". Barbro oli hyvin hämillään kysymyksestään, mutta\nse poltti hänen kieltään. \"Kun sinä noin lennät huvista toiseen, etkö\nmilloinkaan ikävöi -- _häntä_, josta puhuit?\"\n\n\"Ky-yllä\", venytteli Sonja, \"toisinaan. Toivoisin hirveän mielelläni,\nettä hän saisi nähdä minut silloin, kun kokonainen liuta kavaljeereja\nhäärii ympärilläni, ja jos minulla on oikein hienonhieno puku, niin\ntahtoisin, että hän saisi ihailla minua siinä. Jopa sinun silmäsi\npyörivät! Varmaankin pidät minua hävyttömän suorasukaisena, mutta\noletko milloinkaan nähnyt minua haaveksivana ja kaihomielisenä? Se\nei sovi minulle ensinkään. Mitäs minä haikailemaan ja huokailemaan,\nkun elämä on niin suloisen hauskaa. 'Hän', kuten sinä sanot, tietysti\ntarkoittaen Uno Freideä, pitää kyllä hänkin lystiä omalla tavallaan.\nMutta ennemmin tai myöhemmin me tapaamme toisemme, ja silloin se\nlempi hehkuu, Babi! Tuli leimuten lyö, tuli kirkkaana lyö, se leimuvi\ntuhansin liekein.\"\n\nBarbroon tarttui helposti Sonjan veikeä leikikkyys, ja kun hän oli\neronnut ystävättärestään, näytti hänestä kaikki ruusuiselta.\n\nTäti Aimée Thomas saa isän suostumaan, ja sitten hän saa lähteä heidän\nmukanaan Kööpenhaminaan. Hän tahtoo mielellään oppia lasimaalausta, se\noli hänen uusin päähänpistonsa. Mitähän, jos ehtisi käydä sellaisen\nkurssin; ja tanssikurssin myös! Hänen jäsenensä ihan hytkyivät hyvästä\nmielestä ja pidätetystä eloisuudesta. Hänen täytyi toisinaan pyöriä\nkuin hyrrä, pyöriä kunnes päätä huimasi ja hengitys salpautui, sydän\ntakoi ja veri juoksi suonissa kuohuen.\n\nHän oli käynyt vieraisilla vain pari kertaa kotiintulonsa jälkeen.\nTukkukauppias ei suvainnut laajaa seurapiiriä eikä hän ollut vielä\noivaltanut, että hänellä oli nuoria tyttäriä, joita piti johdella\nseuraelämään. Birgit ja Elsa olivat hoitaneet itsensä nuoruudessaan\nniin, ettei hänellä ollut mitään vaivaa heidän huveistaan. Ja Barbro\nsai odottaa, kunnes Ainakin joutui siihen ikään. Kun Poju täyttää\nkuusitoista vuotta, silloin vanha, harmaa kauppahuone säteilee\njuhla-asussaan, ja loistavat tanssiaiset johtavat Berting Nuoremman\nseuraelämään. Tämä oli jo aikoja sitten päätetty. Tukkukauppias ja\nAina sommittelivat mielellään jonkunlaista ohjelmaa jo monta kuukautta\naikaisemmin. Tällöin oli tavallisesti Aina se puoli, joka vahvisti\npäätöksen.\n\n\"Kuulehan, isä\", oli Poju sanonut innostuneesti noin vuosi takaperin\nja katsonut rohkeasti isäänsä silmiin, \"suunnitellaanpas vähän\ntulevaisuutta\".\n\n\"Olkoon menneeksi, typykkäni\", ja isä hymyili ihastuneena lemmikilleen.\n\n\"Ensiksikin on sinun myönnettävä, että minä olen viime lukukausina\nedistynyt koulussa loistavasti, _all right_ kaikissa aineissa!\"\n\n\"Myönnetään kernaasti.\"\n\n\"Ja nyt minä aion suorittaa ylioppilastutkinnon kahden vuoden perästä,\nkohta sen jälkeen tai sitä ennen, kun täytän kuusitoista vuotta.\nHyväksytäänkö se?\"\n\n\"Pelkään, että rasitat itseäsi liikaa, Poju hyvä.\"\n\n\"Joutavia, August Fr. Berting; saat nähdä, että minä suoriudun kuin\nleikillä. Sitten me pidämme päivälliset kaikille opettajille, huikean\nhienot päivälliset, ja sitten tanssiaiset tovereille. Suostutko siihen?\"\n\nEi yksikään muista tytöistä, ei edes Birgit, olisi milloinkaan\nuskaltanut sinutella isäänsä, mutta Ainalta se läksi ihan itsestään,\neikä isä ollut siitä millänsäkään. Olihan tyttö Berting Nuorempi,\nkauppahuoneen tuleva tuki. Ihme kyllä, poikkesi tukkukauppias ankarista\nperiaatteistaan heti, kun oli kysymys Ainasta. Tämä ei ollut hänestä\n\"vain tyttö\", vaan miespuolisen perillisen täydellinen vastine.\n\nFredinin koulussa oltiin sitä mieltä, että Aina menettelisi viisaammin,\njos lukisi yhden vuoden lisää eikä hyppäisi luokan yli, mutta Poju\noli tarmokas ja ajoi tahtonsa perille. Hän sai yksityisopetusta\nja kykeni siten ilman vaikeutta seuraamaan reaaliosaston lukuja.\nMatematiikka ja maantiede olivat hänen pääaineitaan. Tässä samoin kuin\nmonessa muussakin kohden hän erosi sisaristaan, ja opettajilla oli\nsula nautinto ihailla hänen selkeää, ponnekasta lahjakkuuttaan. Elsa\noli niinikään ollut loistava tähti koulussa, mutta hieman hitaampi\nja kankeampi kuin Aina, jolla oli aina ripeä vauhti, olipa sitten\nkysymyksessä urheilu tai luvut.\n\nBarbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena\nvuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen\nlapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa\nkunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja\nkuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän\noli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa,\nettä hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.\n\nHakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä\noli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään\nkämmenellä tahi huutamalla: \"Heipä hei!\" Tyttövierailut olivat hänestä\n\"tipumaisia\", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan\niloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.\n\nBarbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen,\nettä kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin\nolisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin\nyrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä\npahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin \"tukeva\nsisäisesti\" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja\nmielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava\nseinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.\n\nBarbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia.\nHän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun\noli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti,\njolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa\ntunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät\ntädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.\n\nNiinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton\nVahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta\nnelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin\ntohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.\n\nUlla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee\najatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti\npötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa\nkuitenkin Barbron niskoille.\n\n\"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan\nvoi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun\npäivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan\nlasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä.\"\n\nVahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti\nei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa\nja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria\nja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa\nolivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä\nheistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei\nkuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän\nei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä\nniin mankeloituna ja silitettynä. --\n\n\"Penkin alle meni\", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta\nBarbron huoneeseen. \"Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä\näiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi\nTukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää\naa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista.\"\n\n\"Hyi\", sanoi Barbro tuikeasti. \"Ja toisella taholla odottavat\nkaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!\"\n\n\"Mitä sanot? Kenellä on kaksoiset?\"\n\n\"Kenelläkö? Gerda Skogilla, etkö tunne? Hänellä, joka pari vuotta\nsitten meni naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Voit käsittää,\nettä saamme lallattaa niidenkin lasten kanssa. Pikku lapset ovat\nminusta kuin puhkeamattomat sinivuokon nuput. Niistä toivoo niin\npian kuin mahdollista tulevan jotakin oikeaa. Voi, miksi en pääse\nmatkustamaan sinun kanssasi! Olin iloinnut siitä sanomattomasti.\"\n\n\"Minullapa on suunnitelma, Babi,\"\n\n\"Ainahan niitä sinulla on jos kuinka paljon.\"\n\n\"On itseäni varten, mutta tämä koskee sinua. Kirjoita liikuttava\nkirje isoäidillesi. Sano, että tukehdut kuoliaaksi tai jotakin muuta\nsellaista ja että hänen täytyy pelastaa sinun henkesi. Ehdota mummolle,\neikö hän omasta puolestaan ottaisi sanoakseen, että hän on niin sairas\nja heikko, että tarvitsee jonkun tyttärentyttärensä hauskuttamaan\nitseään. Hän voi siepata kivukseen vaikka hermosäryn. Sehän kuulostaa\nkovin surkealta.\"\n\n\"Isoäitiä ei petetä. Ja onhan hänellä sekä seuranainen että\nkamarineitsyt, Hän ei minua tarvitse, ja toisekseen -- mitä minä siellä\nmaalla tekisin?\"\n\n\"Kun sinä, Babi, kerran olet kana, niin on iso vahinko, ettet ole\nsaanut täyttä höyhenpukua. Etkö ymmärrä, että Floda olisi vain\nmatkahaluisen henkesi ponnistuslautana.\"\n\n\"Kyllä, mutta se ei käy päinsä.\" Barbro ravisti päätään.\nVastoinkäyminen ei milloinkaan yllyttänyt häntä uuteen ponnisteluun.\n\"Ei maksa vaivaa.\"\n\n\"Sitten kai minä saan ottaa sen tehtäväkseni. Isoäidin puoleen on\nkäännyttävä joka tapauksessa. Kun minä koko kouluajan yrittelin muokata\nsinusta uudenaikaista ihmistä, niin täytyy minun nyt jatkaa työtäni.\nSinä olet toisinaan ihan toivoton, varsinkin milloin olet oikein täynnä\nkotoisia vaistoja, mutta minä pidän sinusta, olet suorastaan suloinen\nkuin pieni hirvenvasikka.\"\n\n\"Pidätkö minusta oikein paljon?\" Barbro kietaisi lujasti kätensä Sonjan\nkaulaan. \"Voinko luottaa siihen?\"\n\n\"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit\nirti ystävyyden.\"\n\n\"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet\nnäytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En\nunohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen\nkerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja\nviskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut\nhäikäilemättä.\"\n\n\"Babi kulta, ethän toki saa halvausta _post festum_. Olethan antanut\nminulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen\njälkeen ollut sinulle aina hyvä?\"\n\n\"Olet, oikein hyvä\", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan\nposkelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.\n\n\"Pikku hyväilijä\", sanoi hän ylimielisesti.\n\nBarbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä.\nHän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta,\nja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia\ntunteenpurkauksiaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nSOKERILEIPURILLA.\n\n\nKaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten.\nTaistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä\njättämään koiransa kotiin.\n\nAinan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän\noli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa\nsuori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja\njouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti\nja Barbro lähteä matkaan.\n\nBarbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen\nminuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten\nse vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin\nhauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän\niloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä\nDjursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät\nvarmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa\ntutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa\nliian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.\n\nKimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä\nse oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä\nhuoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman\niso liinavaatekaappi sijaitsivat?\n\nVaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala.\nUlla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä\nveressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen\npullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin\nkädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli\nsamaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.\n\n\"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet\", huusi\nUlla-täti, \"nyt ei minusta enää tule ihmistä\".\n\nBarbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli\nkirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean\njalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.\n\n\"Hae apua, voi-voi-voi\", vaikerteli täti, \"ota kiinni kädestä, koetan\nnousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä,\nolin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi,\nja aioin panna -- ai-ai -- sen -- ai-ai-ai -- matkalaukkuun, mutta\nsilloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen\njoutuukin.\"\n\n\"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja\njalkojaan\", sanoi Barbro.\n\n\"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen\ntuntee. Tokko -- ai-ai-ai -- tokko lienee ainoatakaan eheää luuta\nruumis-parassa.\"\n\nHaettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut\npari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman\nnyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.\n\nUlla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni\ntyttö.\n\n\"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta.\nPoloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä\npitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei\njoulukuusta eikä kynttilöitä!\"\n\nTukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää\nolla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt\nhe ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä\nmonesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:\n\n\"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren.\"\n\n\"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa\nminun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!\"\n\nBarbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt\nUlla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä\nheltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti\näkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:\n\n\"Minä jään mielelläni tädin luokse.\" Barbro muisti erään joulun,\njolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista\nistuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet\nhirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja\nlukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron\nsilmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi\nolevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti\nmuuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti\nBarbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla\npieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli\npelkkää hellyyttä.\n\n\"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi\", sanoi herra Berting kahden\nvaiheilla. \"Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon\nuutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä\nlähtemään.\"\n\n\"Minua surettaa Babin tähden\", huokasi täti hervottomasti. \"Minusta\nolisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta\nkun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään\nminun tähteni.\"\n\nBarbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän\noli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen\npientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä,\nkultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin\nniistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli\nkirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei\nvälittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma\nolivat siihen aikaan olleet.\n\nHerra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei\nasia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen\ntäytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän\noppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin\nja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän\nilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.\n\nTuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin\npian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen,\nja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni.\nHoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja\nhän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.\n\nEräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa\nilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.\n\nBarbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena\nhoukutuksena hänen tiellään.\n\nUuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi\nolla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä,\nmutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa,\ntunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa,\nkalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan\nja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro\npaistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:\n\n\"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?\"\n\n\"Tokihan minä Babin tunnen -- neiti Barbron, piti sanomani.\"\n\n\"Älä viitsi olla olevinasi -- Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?\"\n\n\"Olen, aamusta iltaan.\"\n\n\"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?\"\n\n\"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä -- ja\npahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa\nsaaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden\naikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti.\" Olenalla oli\nilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä\nhenkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. \"Sain luvan matkustaa kotiin huomenna,\nja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy\nnarranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja\nkaikki.\"\n\n\"Pitääkö sinun avata ja sulkea puoti ja ottaa myös kassa huostaasi?\"\n\n\"Ei, sen tekee rouva itse. Hän on kerrassaan kiltti ja kunnon ihminen,\nmutta ei anna ollenkaan vapautta. Ja kun juuri se Kalle pitää huomenna\nhäitään. Hän on komein kaikista veljeksistä, sillä hän on viinuri ja\nhänellä on niin hieno käytös, kun hän sanoo 'olkaa niin hyvä'. Hän\nottaa Nilssonin Karinin. Morsiamella on kruunu ja se tanssitaan pois.\"\n\nBarbro tiesi hyvin, että Nilssonin Karin oli kalastajanaapurin tytär\nsaaristosta ja että heillä oli pulska, äsken rakennettu tupa. Niin että\nhäistä lupasi tulla komeat. Turvonneiden silmäluomien alla kiiluivat ja\nvälkkyivät Olenan silmät kuin kiilloitetut tinanapit, kun hän kuvitteli\nkaikkea komeutta.\n\nBarbro oli ottanut kaksi leivosta lautaselle ja pistänyt ne myös\nposkeensa. Nyt hän löi pontevasti lusikalla lautasen pohjaan, niinkuin\nse olisi ollut kilpi, ja sanoi:\n\n\"Sinä pääset Kallen häihin, Olena.\"\n\n\"Millä ihmeellä? Ei, kiitos kaunis.\"\n\n\"Ja valkeat sormikkaat saat käsiisi. Saat leikata ne auki\nkämmenpuolelta, jos ovat ahtaat, ei se näy. Ja sinisen nauhan tukkaan\nja pitsikauluksen. Mitäs siihen sanot?\"\n\n\"Niin, mutta ystävä rakas, en minä sinne pääse sittenkään.\"\n\n\"Ei hätä tämän näköinen, Olena. Tunnen erään luotettavan henkilön, joka\non valmis olemaan täällä huomenna sinun sijastasi.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\nBarbro osoitti riemastuneena itseään.\n\n\"Siitä ei tule kerrassaan mitään\", huudahti Olena hämillään.\n\n\"Mikäs sinun oikean sijaisesi nimi on?\"\n\n\"Gladys Svensson.\"\n\n\"Herrasnimi! Tässä näet siis yhden päivän Gladys Svenssonin. Onko rouva\nhyväksynyt minut -- Gladys Svenssonin?\"\n\n\"On kyllä, sillä Gladys on palvellut viisi vuotta sisarensa puodissa\nUlricehamnissa, vaikka rouva ei vielä ole häntä nähnytkään; Gladys on\nollut täällä kaupungissa ainoastaan pyhäiseen aikaan.\"\n\n\"Sehän sopii mainiosti, mutta sinä et saa hiiskahtaakaan rouvalle,\nOlena!\"\n\n\"Niin, mutta -- sittenkään ei --\"\n\n\"Älä lörpöttele! Opeta vain minua! Harjoitellaan tänä iltana. Minulla\non kieltämättä varsin monivuotinen ja -- jokapäiväinen kokemus\nsokerileipureista, niin että siitäkin näkee, ettei ole pahaa, jossa ei\nolisi jotakin hyvääkin.\"\n\nBarbro oli tavattoman ihastuksissaan näin odottamattomasta\nyksitoikkoisuuden keskeytyksestä. Hän ei ollut peloissaan, että joku\nhänen tuttavistaan kävisi puodissa ja tuntisi hänet. Useimmat olivat\nmatkoilla, ja muuten hän saattoi olla vakuutettu siitä, ettei kukaan\nkaupungin herraspomoista käy pienessä nurkkapuodissa sunnuntaina\nostamassa mitään.\n\nTästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää\nastua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson\nUlricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina\niltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit\nuneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat\nalustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai\nnauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.\n\nKokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva\nnuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:\n\n\"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?\"\n\nBarbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut\ntullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä,\nettä neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat\nottaneet eräästä isosta laatikosta.\n\nHän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi\nanteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:\n\n\"Onk ne oikeita muluja?\"\n\n\"Tietysti\", selitti Barbro reippaasti, \"ja kun nyt on sunnuntai, niin\nsaa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on --\nyksi, kaksi, kolme, neljä, _viisi_.\"\n\n\"Minulla on titko ulkona\" piipitti punatukkainen, \"ja hänellä on kakti\ntelkkua\".\n\n\"Kokonaiset sukulaiskestit\", nauroi Barbro. \"Tässä on, mutta nyt\nhyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää\nanna.\"\n\nRehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi:\n\n\"Onk' neiti nyt aina täällä?\"\n\n\"En ole, ainoastaan tänään.\"\n\nTaas pitkä väliaika. Sitten tuli kaksi tirskuvaa ryökkinänalkua,\njotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä\nja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri\nkasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:\n\n\"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa.\"\n\n\"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!\"\n\nJa he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut\njohtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän\ntarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän\non tavallinen --?\n\nHän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko\nminänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa\nniin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten\nkovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä\ntavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin\npukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären\nsisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.\n\n\"Noo\", sanoi hän nyökäten, \"mitäs turhia harmittelemaan!\" Pienet,\nvälkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. \"Neiti ei\nsaa olla liian kopea, kuuletko!\"\n\nAika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut\ntädille menevänsä aamupäivällä käymään \"nannan\", heidän entisen\nlapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen\nkoulutoverinsa luona.\n\nNannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin.\nTäti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa.\nJa silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: \"Sanokaa Ulla-tädille\nterveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä\". Yhdeksän aikaan\noli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.\n\nKolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä\nkeittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.\n\nBarbro toi tarjottimen ja niiasi:\n\n\"Olkaa niin hyvät!\"\n\nNyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa\ntehtiin.\n\n\"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa\", päivitteli\nlihavampi rouva nyreissään.\n\n\"Parasta lajia!\" Barbron ääni oli vakuuttava.\n\n\"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?\"\n\n\"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?\"\n\nHohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti\nnäppiään mielissään.\n\nKun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen,\nja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti\nkaramellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! -- Tuo oli hän, ylioppilas,\nhänen tunturiseikkailunsa -- Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro\noli varma, että tämä Uno ja hänen \"seikkailunsa\" oli sama henkilö.\n\n-- Tunteneeko hän minua? -- Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä\nsorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:\n\n\"Mitäs saisi olla?\"\n\nNuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos\nhän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron\npuhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen\nsäälivästi.\n\n\"Totisesti\", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, \"tehän olette... ei, se ei\nole mahdollista\", korjasi hän matalalla äänellä. \"Saanko neljänneskilon\nkaramelleja.\"\n\nBarbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei\n_voinut_ olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas\noli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei\nollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän\nsäteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti\nhuomasivat hänet. --\n\n\"Anteeksi\", sanoi ylioppilas kohteliaasti, \"neiti on ihmeellisesti\nerään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla\".\n\n\"En oo siellä käynyt\", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe\nkirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka\nhänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin\nsammakoita ilkeän satuprinssin suusta.\n\nÄkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi\nomalla äänellään:\n\n\"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä.\"\n\n\"Olemmeko siis tavanneet toisemme -- tehän se näytitte minulle tien\nkylään.\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Mutta kuinka ihmeessä te olette täällä?\"?\n\n\"Olen sijaisena.\"\n\n\"Te --! Anteeksi, tehän olette neiti Berting.\"\n\n\"Enpäs\", väitti Barbro iloisesti, \"Gladys Svensson -- Gladys Svensson\nUlricehamnista\".\n\nTätä salakähmäisyyttä hän ei voinut kieltää itseltään. Häntä huvitti\nsanomattomasti nähdä ylioppilaan noloja, hämmentyneitä kasvoja, ja hän\najatteli: -- Ähä, siinä palkka sähkösanomastasi, jehu. Tahdoit saattaa\nminut uteliaaksi, mutta minä panenkin sinun pääsi pyörälle. --\n\n\"Vai niin\", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti, \"sitten olen kokonaan\nerehtynyt. Ette kai satu tietämään, kuka neiti Barbro Berting on?\"\n\n\"Tiedän kyllä.\"\n\n\"Ettekö ole ihmeesti hänen näköisensä?\"\n\n\"Niinkuin marja.\"\n\nBarbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden\nraosta.\n\nYlioppilas maksoi -- perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:\n\n\"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata\nluistinradalla.\"\n\n\"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän\ntahtoo, että istun aina hänen luonaan.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi ylioppilas alakuloisesti, \"sepä vahinko. Oletteko\ntäällä kaiket päivät?\"\n\n\"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni\nsijaisena.\"\n\n\"Ettekö tahdo -- tahdo antaa minulle osoitettanne?\"\n\n\"En\", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui\nSonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno\nFreideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he\nkaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän _tiesi_, oli hän sanonut,\nettä Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä\npuhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa,\nvoinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti\nmuistakin tytöistä.\n\nBarbro katsoi ankaran paheksuvasti \"Seikkailuun\".\n\nSitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi\navailemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.\n\n\"Hyvästi neiti -- Gladys Svensson.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\nMerkillistä, että hän sai sanotuksi tuon sanan draamallisen jäätävästi!\nHänen omaa selkäpiitään karsi kylmä, miksi ei siis Uno Freide olisi\ntuntenut samaa? Hän ei tahtonut enää milloinkaan, milloinkaan tavata\n\"Seikkailua\". Tämän nimen Barbro antoi hänelle, koska Uno Freide oli\nSonjan omaisuutta. Hän ei tahdo ajatella häntä, vaan karkoittaa hänet\nmielestäänkin -- kunhan vain voisi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen ja monta seuraavaa yötä Barbro Berting näki merkillisen omituisia\nunia ylioppilaasta, jolla oli tummat silmät ja roomalainen profiili.\nMilloin seisoi ylioppilas sen tunturin laella, jonne Barbro itse ei\nollut kertaakaan päässyt, ja huusi _häntä_ luokseen, vaikka tarkoitti\nSonjaa, milloin istui pienessä sokerileipurin puodissa ja kyseli\nOlenalta, eikö Gladys Svensson kohta palaa takaisin, mutta silloin\nSonja pyrähti sisään kuin tuuliaispää ja puhalsi kaikki nurin ja lauloi\nkovalla äänellä sitä vanhaa, kauheaa pilkkalaulua Fredinin koulusta,\nminkä Barbro oli aikoinaan sepittänyt.\n\nSe oli katkeroittanut häntä kokonaisen lukukauden, sen tähden että\nSonja oli ollut petollinen, ja kuitenkin hän jumaloi Sonjaa! Sonjassa\noli kaikki niin yksityiskohtaisen selvää ja kirkasta kuin kauniissa\npuutarhassa, jonne aurinko paistaa ja jossa linnut laulavat.\n\nUseaan päivään ei Barbro uskaltanut mennä yksinään ulos, sillä hän\npelkäsi tapaavansa \"Seikkailun\". Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui,\nmutta silloin Barbro livisti erääseen porttikäytävään ja sitten talon\nneljänteen kerrokseen; siellä hän seisoi pienessä eteisessä, jossa ilma\noli sakeanaan paistuvan tuoreen sillin katkua, mikä mahtoi käydä liian\nkitkeräksi sillin omistajalle itselleenkin, koska eräs ovi kumahti auki.\n\n\"Ketä etsitään?\" kysyi samassa utelias ääni.\n\nBarbro mutisi jotakin, että oli erehtynyt, ja hiipi takaisin alas.\n\"Seikkailu\" mahtoi nyt olla tiessään! Miten iloisen tuntevan näköinen\ntuo vekkuli olikaan ollut, kun oli tervehtinyt häntä! Näki aivan\nselvästi, että hänen mielensä teki sanomattoman kovasti pysähtyä\njuttelemaan. Barbro oli pahoillaan \"Seikkailun\" huikentelevaisuudesta.\nHän oli muuten niin hyvän ja rehellisen näköinen, ja Barbro uskoi\nvarmasti, että hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.\n\nKoko iltapäivän hän pysyi Barbron ajatusten esineenä, niin usein kuin\nhän sysäsikin hänet pois luotaan aivan tarpeettomana tungettelijana.\nAjatusten askartelu meni kuitenkin niin pitkälle, että kun hän luki\nääneen Ulla-tädille \"Aron prinsessaa\", sanoi hän kertomuksen sankaria\nUnoksi. Hän punastui niin, että veri alkoi kipunoida korvalehtien\npäissä, ja oikaisi erehdyksensä heti. Ulla-täti ei huomannut mitään.\nHänellä oli näet tapana nukahtaa, kun joku luki hänelle ääneen.\n\n\n\n\nV.\n\nMATKA LUNDIIN.\n\n\nEräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin\najatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta\npitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta\noli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät\nhuvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten\nkirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä\nluettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut,\ntanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan\nsekaisin -- olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut\ntyttärelleen rakasta äidinkieltään -- ja kaikki lauseet kertoivat\nsamaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta\nja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa\nnautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin\nyliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen\ntyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne\nsiksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin\ntäti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa\nSkoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin\nvastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje\noli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi\nkatkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli\nsentään: \"Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin.\" Mutta nämä sanat\ntuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne\nmelkein pahoittivat Babin mieltä.\n\nIsä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.\n\n\"Tahdon puhua kanssasi, Babi\", sanoi hän, \"sinä näytät olevan mahdoton\ntaloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti\njuuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan\nLundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään\nsinut luokseen. Saisit opetella kieliä.\"\n\n\"Saanko minä lähteä!\" Barbron ääni riemuitsi.\n\n\"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri,\nrakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin.\"\n\nBarbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka\nsuuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka\ntoisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä -- nuo vapaat,\nvaloisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta\ngraniitista ja auringoton -- ainakin hänen suhteensa.\n\n\"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan\", sanoi hän pitkähkön\näänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi\nolevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.\n\n\"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen\", virkkoi\ntukkukauppias, \"mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti.\nSitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita\nuudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi\nhäviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä.\"\n\nIsä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa\ntyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä\nBirgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi\nolemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt\ntulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti\nhyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään\nUlla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin\nvaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän\npiti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi.\nNyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan\nlevottomuudesta:\n\n\"Saanko ottaa Vahdin mukaani?\"\n\n\"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä.\"\n\nBarbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli\nVahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.\n\n\"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa\nkoiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa\nkanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi\nseurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla.\"\n\nBarbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja\nVahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.\n\nSamassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.\n\n\"Rakas pikku koirani\", sanoi hän, \"jospa tietäisit, kuinka merkillinen\nkapine sinun emäntäsi on.\"\n\n\"Hau-hau\", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä\nBarbron polville.\n\n\"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi!\nNiin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä\nsisäisesti.\"\n\nIsoäiti antoi mielellään suostumuksensa Vahdin tuloon, ja kun tätä\npoikamiestä sitten oli eräänä harmaana maaliskuunaamuna lellitelty\nja pyntätty matkakuntoon, sanoi Barbro jäähyväiset Ulla-tädille ja\nAinalle, minkä jälkeen hän meni vaunuun ikkunapaikalleen. Muutamat\nkirjat ja makeispussit, joiden joukossa oli kilo hienon hienoja\nkaramelleja, mitkä kiitollinen Olena oli lahjoittanut, lupasivat\nmelkoisesti lyhentää matkaa.\n\nBarbro nyökytti päätään omaisilleen ja kuuli raollaan olevasta\nikkunasta Ulla-tädin evästyksien tupruavan kuin lumihiutaleet\nilman halki. Valitettavasti ne haihtuivat yhtä jäljettömiin kuin\nlumihiutaleetkin, hipaistuaan vain sivumennen hänen lämmintä, virmaa\nmieltään. Hän oli tänään \"lentopäällään\". \"Nyt Babi lentää\", oli\nsiskoilla tapana sanoa, kun jokin äkillinen sattuma keskeytti lapsuuden\npäivien yksitoikkoisuuden ja hän jännityksestä hurjana riehui ympäri,\nkaatoi ja särki, mitä eteen osui, voimatta hallita huitovien käsiensä\nja keikkuvien jalkojensa liikkeitä.\n\nJa tänä hetkenä hänen sydämensä ja ajatuksensa lensivät aavistuksen\nsiivillä punaisten päivien riemuja kohden. Siellä on Sonja, Elsa,\n(vanha Hip, joksi Barbro yhä vieläkin nimitti siskoaan), Holger Boye ja\nmonet muut, jotka hän saa tavata. Lund taisi ollakin oikeastaan vain\nnuorison ja ilon kaupunki. Hänellä oli mieli täynnä ihania päätöksiä\nhuvitella aamusta iltaan. Eikä isoäiti tietystikään pane esteitä hänen\ntielleen.\n\nJuna läksi liikkeelle, kulki ensin huurteisen sumukerroksen läpi ja\nsitten kirkasta valoisaa talvipäivää kohden. Laajat, lumipeitteiset\nvainiot välkkyivät auringonpaisteessa, ja sinisiä savupatsaita kohosi\nkorkealle punaisten talojen piipuista.\n\nBarbro laittautui nurkkaansa, pisti vaaleanpunaisen silkkipatjan niskan\ntaakse, tunnusteli keveästi kampaustaan. Tuntuipa vallan uudelta\nja oudolta aikaihmisiksi kammattu tukka, ja Barbron ruskeat kutrit\nikävöivät uskomattomasti vapautta, sillä väliin ne irtautuivat otsalta,\nväliin korvilta ja hyppelivät poskille pahankurisen vallattomasti.\n\nValkoinen villapusero, jota somistivat leveä alhaalle laskeutuva\nkaulus ja iso tummansininen merimiessolmuke, oli hyvin pukeva. Pikku\nkädet olivat hyvin hoidetut kynnenpäitä myöten. Oi voi! Olipa ollut\naika, jolloin Babi oli jyrsinyt kynsiään, että rauski, mutta se\noli tietysti tapahtunut enimmäkseen uskontotunneilla neljännellä\nluokalla, jolloin hän istui mukavasti nurkkauksessa seinän vieressä.\nHienot korkeavartiset kengät oli neiti Bertingillä, niin, koko\nhänen ulkonainen asunsa, johon kuului revonnahkainen garnityyri\nja silkkivuorinen kappa, siro kultarengas vasemmassa ranteessa ja\nsatavuotinen timanttisormus pikku sormessa, kuvasti upeaa hyvinvointia.\n-- Jopa siinä määrin, että eräs nuori mies, joka maleksi käytävässä,\nrupesi heittämään yhä piteneviä ja kirkastuvia katseita sinnepäin;\nmutta Barbro ei sitä huomannut. Hän luki erästä jännittävää\nseikkailukuvausta eikä nostanut katsettaan kirjasta edes silloinkaan,\nkun hänen kätensä ahkeraan vaelsi Olenan pussin ja hänen oman suunsa\nväliä. Hän oli yksinään osastossaan; oli alkuviikko ja junassa oli\nvarsin vähän matkustajia.\n\nVihdoin nuori mies, välittämättä ilmoituksesta: \"Naisten osasto\", astui\nBarbron luo.\n\nBarbro vilkaisi pikimmältään tulijaan. \"Seikkailu!\" -- \"Pam! Tuks,\ntuks\", sanoi hänen sydämensä ja jysähti rinnan pohjaan kuin putoava\nkellonluoti. Hän karahti tulipunaiseksi, mutta luki innokkaasti.\nSeisköön vain siinä, mutta hän ei ähähdäkään. Pikainen silmäys\nikkunaan. Kohta ollaan Halmstadissa. Siellä hän pistäytyy katsomaan\nVahtia, ja sitten hän koi muuttaa, vaikka -- miksi muuttaa? --\nRupatella hetkinen -- mitäs pahaa siinä on? -- Hän kurkisti kysyvästi\nkirjaansa. Hehän voivat puhella Sonjasta -- Sonjasta, josta he kumpikin\ntavattomasti pitivät. Äh, kuinka se mulkoili! Tiukasti!\n\nBarbro nakkasi äkkiä niskaansa, niin että otsakiharat pyrähtivät ylös\nkuin pelästyneet linnut.\n\n\"Anteeksi\", kumarsi samassa nuori mies, \"ettekö ole neiti Svensson --\"\n\nBarbro katkaisi hänen puheensa helähtävällä naurulla:\n\n\"Gladys Svensson Ulricehamnista! En ole tänään.\"\n\n\"Mutta enkö tavannut juuri teitä tuntureilla?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja sokerileipurilla?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ettekö suvaitse selvittää salaperäisyyttänne, neiti? Saanko esitellä\nitseni: Freide, kandidaatti.\"\n\n\"Berting, ulkoilma-pomo\", tokaisi Barbro vallattomasti, \"se on minun\ntuorein tittelini, muuten olen Bertingin huonekunnan musta lammas. Te\nvarmaankin kunnioititte minua sähkösanomalla syyskuun kolmantenatoista\npäivänä, niin että kai tunnette kotini.\"\n\n\"Pahastuitteko sähkösanomasta? Inga Rolander, serkkuni, sattui\nmainitsemaan, että te täytätte seitsemäntoista vuotta.\"\n\n\"Olette kehno, kun ette pannut nimeänne alle. Vaikka kyllä tiedän,\nmiksi ette sitä tehnyt. Mutta nyt paljastan Gladys Svenssonin\nsalaisuuden\", lisäsi hän äkkiä ja taas punehtuen, -- On sopimatonta\nruveta heti lavertelemaan Sonjasta, ajatteli hän. -- Sen tulee tapahtua\nhiotummin ja täysikasvuisemmin, ei noin vain päätäpahkaa. -- Hän alkoi\npuhua vilkkaasti Olenasta ja kertoi koko sitä asiaa koskevan jutun.\nLopuksi hän osoitti makeispussia ilosta säteillen: \"Ja tässä näette\nhyveen palkan. Minä rakastan karamelleja! Oh! Ettekö tahdo maistaa?\"\n\n\"Onko niitä liikenemäänkin?\" ihmetteli kandidaatti leikillään. Pussi\ntuntui hänestä valtavan isolta yhdelle hengelle.\n\n\"On kyllä, jollei teillä ole kovin suuret vaatimukset\", nauroi Barbro.\n\nHalmstadissa he kävivät yhdessä katsomassa Vahtia, joka pitkällä\nulinalla ilmaisi surunsa, kun he poistuivat.\n\n\"Minua säälittää kovasti pikku koirani\", sanoi Barbro, \"mutta eihän\nenää ole monta tuntia jäljellä\".\n\n\"Ei, ikävä kyllä\", vastasi kandidaatti, \"tänään viihdyn junassa\nerinomaisesti\".\n\nBarbro istahti takaisin nurkkaansa ja otti kirjansa, jota hän selaili\nkovakouraisesti. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Teistä on kai hauska jälleen tavata Sonja Thomas.\"\n\n\"On kylläkin. Hän on sievä nuori nainen.\"\n\nJännittävä seikkailukirja putosi yht'äkkiä lattialle.\n\n\"Mikä te oikeastaan olette, kandidaatti Freide?\" Suuret, tummat\ntytönsilmät katsoivat halveksivasti ja samalla melkein tuskaisesti\nnuoreen mieheen. Hän ei tahtonut, että \"Seikkailu\" olisi\nkaksois-olento. Hän piti hänen leveästä otsastaan ja leveästä suustaan;\nhän tahtoi luottaa rehelliseen, lujaan kädenpuristukseen.\n\n\"Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, että neiti Thomas on mielestäni\nsievä? Ja sellainen hän on suuressa määrässä. Kun hän laulaa tahi\nnäyttelee, on hän aivan vastustamatonkin. Hän tanssii ihastuttavasti\nja pukeutuu kuin paras muotinukke, mutta minusta hän on liiaksi _grand\ndame_. Tuskin kahdeksantoistavuotias ja niin vietävän koketti.\"\n\n\"Hyi, hyi!\" Barbro polki jalkaa. Nyt hän oli niin vihainen, että silmät\nsäkenöivät. \"Sonja on minun kaikkein parhain ystäväni, ja te teette\nhävyttömästi -- juuri _te_ -- puhuessanne hänestä tuolla tavalla.\"\n\n\"Siksi, että hän on teidän ystävänne\", pisteli kandidaatti.\n\n\"Eipäs, vaan siksi, että -- ah, sen kai tiedätte itsekin, Uno Freide!\"\n\nKandidaatti nauroi poikamaisesti.\n\n\"Nyt voisin maksaa teille samalla mitalla, Gladys Svensson, mutta\nnäyttää siltä, että te haluatte hyökätä minun kimppuuni, ja minä\npelkään, että tulen voitetuksi; senvuoksi lienee parasta, että\ntunnustan olevani keikarin ja herra luutnantti Uno Freiden yhtä vuotta\nnuorempi ja perin vaatimaton veli, Urban Freide, joka tutkiskelee\nvanhan Justitia-rouvan ryppyisiä kasvoja ja kantaäidin periaatteita\nja jota sitäpaitsi huvittaa kaikki, mitä taivaan ja maan välillä on,\nsiihen luettuna, mutta ei minään pääasiana Sonja Thomas.\"\n\nBarbro otti hyvin hitaasti kirjan lattialta. Aivan ihmeellisen\nvaikutuksen teki tämä selitys, joka oli ilvehtivä ja kuitenkin\nhyväntahtoinen. Nyt olisi kaikki voinut olla niin hyvin kuin suinkin\nolla voi ja hän varma siitä, ettei millään tavoin asetu Sonjan etujen\ntielle, mutta samassa hän yht'äkkiä häpesi äskeistä kiivauttaan ja\ntunsi jonkunlaista nöyryytystä. Olihan aivan luonnollista, että se,\njoka hänestä hiukan välitti, oli tuo \"perin vaatimaton veli\" eikä\nSonjan ihailija. Se pisti Babin tyttöylpeyttä, sillä olihan häntä\nsalaisesti huvittanut juuri se seikka, että henkilö, joka Sonjan\nmielestä oli kyllin arvokas mielitietyksi, oli edes rahtusen verran\najatellut häntäkin, kovaonnista Babia. Sonjan mielestä oli Uno\nFreidellä ollut hieman liian leveä suu. Tällä taas oli aivan liian\nleveä.\n\n\"Miksi olette niin hiljaa, neiti?\"\n\n\"Minäkö -- ei ole mitään puhumista.\"\n\n\"Näyttää kuitenkin siltä, että päänne on täynnä ajatuksia. Mitä aiotte\ntehdä Lundissa?\"\n\n\"En mitään erikoista. Asun isoäidin luona ja luultavasti huvittelen.\"\n\n\"Mainiota, että ette ole ylioppilas. Saanko ruveta oppaaksenne, näyttää\nteille kaupunkia ja muuta? Minulla on aina aikaa, ja hylkään mielelläni\nummehtuneet kirjat.\"\n\n\"Miksikä te sitten luette lakitiedettä?\"\n\n\"Askarrellakseni opintojen sivussa mitä mieli tekee. Isäukko ei piittaa\ntoivorikkaista pojistaan ja antaa heidän nauttia elämästä. Saattepa\nnähdä, että tulette hyvin usein käyttämään minun apuani, jott'ette\neksyisi Lundin suurkaupungissa. Vai onko teillä muita tuttuja? --\nSisarenne Elsan olen nähnyt, entä onko muita?\"\n\n\"On, eräs serkku: Einar Berting, ja eräs hyvä ystävä: Holger Boye.\"\n\n\"Se pyylevä skoonelainen, josta aikaa myöten kai paisuu\noikeusministeri. Sillä pojalla on päätä. Me sanomme häntä\n_globe-trotteriksi_, kun hän on niin pyöreä ja halukas vaeltamaan.\nMyötäänsä hän tallustaa kartanoonsa tasangolle, jonne hänen sielunsa\nsiemen on kylvetty ja jossa se kantaa hedelmän, kuten hän sanoo.\nOletteko hyviä tuttuja? Hän ei ole puhunut teistä milloinkaan.\"\n\n\"Emme ole, tapasimme toisemme oikeastaan vain eräänä keväänä. Hän on\nehkä unohtanut minut.\"\n\n\"Se sopii minulle\", naurahti Urban Freide.\n\n\"Minusta on ikävää, kun joutuu unohdetuksi\", sanoi Barbro rehellisesti.\n\"Sonja Thomas kuuluu myös olevan Lundissa, mutta pelkään kovasti, ettei\nhän paljoa välitä minusta. Minä pidän hänestä hirveän paljon.\"\n\nNyt juna pysähtyi taas eräälle asemalle, missä voitiin käydä katsomassa\nVahtia, ja sitten meni nuori herrasväki ravintolavaunuun teetä juomaan,\nBarbrosta oli kovin juhlallista saada itse tilata ja antaa juomarahat.\nHän olikin ylen runsaskätinen, ja Freide huomautti:\n\n\"Viinuri pitää teidät varmasti muistissaan omituisena naisolentona,\nsillä ainoastaan vanhat, rumat ja köyhät naiset antavat runsaita\njuomarahoja.\"\n\nLundin asemalla olivat vastassa sekä Elsa ja Einar että Holger Boye\nja isoäidin Saara, uskollinen palvelijatar vanhan kansan tapaan.\nHän oli tullut Flodaan kahdentoista vuoden ikäisenä; nyt hän oli jo\nneljänkymmenen korvilla ja oli kuin kiinni kasvanut \"Hänen armoonsa\".\n\nBarbro sanoi matkatoverilleen jäähyväiset jokseenkin hätäisesti ja\npisti kätensä Elsan kainaloon.\n\n\"Kuinka hauskaa, Hip, olla täällä. Mitä teemme huomenna?\"\n\n\"En jouda olemaan paljoa kanssasi, Babi. Mutta lauantaina ovat\nylioppilaiden tanssiaiset, niin että voit ruveta valmistautumaan\nniihin. Etkö muuten aio toimittaa mitään hyödyllistä?\"\n\n\"Onko isoäiti puhunut siitä?\" kysyi Barbro hieman säpsähtäen ja kulki\nyhtä jalkaa Elsan kanssa. Heillä oli vain lyhyt matka kuljettavana.\nIsoäiti asui aivan lähellä Lundagårdin puistoa ja tuomiokirkkoa.\n\n\"Ei ole, mutta minä tulin sitä ajatelleeksi.\"\n\n\"Älä katko lapsen siipiä\", virkkoi Holger Boye yht'äkkiä. Hän kahmaisi\nlunta eräältä ikkunapelliltä, puristi sen palloksi ja heitti Barbron\ntukkaan. \"Terve tuloa nuoruuden ja hulluuden pariin\", sanoi hän, \"arpa\non heitetty\".\n\n\"Oletko hassu, Holger\", nauroi Barbro, Hän kimmahti irti\nnuolennopeasti, vilkaisi ympärilleen, mistä saisi vastalahjan, ja\nlennähti Grand Hotellin edustalla olevalle aukeamalle, missä kokosi\nison kahmalollisen lunta.\n\nMutta pallo jäi viskaamatta, kun Elsa puuttui jupakkaan. \"Et kai ole\nenää lapsi hupakko, Babi!\"\n\n\"Kuka sen tietää\", ilakoi Holger Boye. \"Ei ole vielä päässyt koulusta,\nMignon.\"\n\n\"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?\"\n\n\"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille.\nJa Mignon sopii mielestäni sinulle -- miksikö, hm! Meillä on, millä\nmällätään, jos loppuu, niin lainataan.\"\n\nIsoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli\nhäikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja,\nherkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.\n\nJäykkyys ja väkinäisyys olivat täältä tipotiessään. Kaikki puhua\nporisivat kilvan, ja nauru soi kuin heleä sävel. Barbro tunsi olevansa\nniin hyvässä vireessä, että iltaa olisi saanut hänen mielestään kestää\nloppumattomiin. Elsa kuitenkin keskeytti ilon. Hän asui eräässä\nprofessorinperheessä eikä tahtonut tulla myöhään kotiin, kun huomenna\noli työpäivä.\n\nJa yht'äkkiä vallitsi isoäidin salongissa hiljaisuus. Vanha rouva ja\nnuori tyttärentytär jäivät seisomaan sylikkäin.\n\n\"Kylläpä olen saanut odottaa pikku Babiani! Viihdy nyt täällä oikein\nhyvin! Kahteen ja puoleen vuoteen en ole sinua nähnyt, lapsukaiseni.\nMonia toiveita ja ajatuksia on sillä aikaa ehtinyt syntyä.\"\n\n\"Niin, mutta niistä ei ole mihinkään, isoäiti, ja se on pahinta.\"\n\n\"Kyllä niistä jotakin tulee. Puhumme niistä myöhemmin. Ja nyt saa pikku\ntyttöni nukkua makeasti samassa sängyssä, jossa äitisikin nukkui, kun\nhän kävi koulua täällä Lundissa. Se on ollut täällä muiden huonekalujen\nmukana, vaikka minä harvoin käytän tätä asuntoa. Tänä talvena se saa\nkuitenkin virkistyä eloon ja nuortua sinun ja Elsan tähden. Me pidämme\npäivälliset ja tanssiaiset, Babi.\"\n\n\"Jumalallisen ihanaa, isoäiti!\"\n\nBabi hyppäsi korkealle ilmaan ihastuksesta. Eihän hän malttanut pysyä\nalallaan!\n\n\"Ja nyt menemme nukkumaan, lapsukaiseni. Nuku oikein makeasti!\"\n\n\"Isoäiti, eikö serenaadeja pidetä enää ollenkaan?\"\n\n\"Eipä juuri, Barbro; meidän aikamme ei ole romanttinen. Välistä kyllä\nvoi sattua, että jotakuta kuuluisuutta kunnioitetaan sillä tavalla.\"\n\n\"Siis ei Babia! Hyvää yötä, rakas, kulta isoäiti. Ja kiitos, kiitos,\nkiitos Vahdin puolesta, joka sai niin ihastuttavan vasun!\"\n\nBarbro oli sanomattoman tyytyväinen, sanomattoman hyvällä mielellä\npujahtaessaan valkoiseen vuoteeseen kukikkaan brokaadi-peiton alle.\nHän ajatteli, ettei täällä ole vaikeaa olla kiltti ja ystävällinen\nkaikille. Ja isoäiti vaati vallan vähän, siksi oli ihmeellisen kepeää\nosoittaa hänelle huomaavaisuutta. Barbro kuvitteli, miten isoäiti\nja hän istuvat vanhalla jakkaralla ikkunan edessä, missä isoäidin\nnojatuoli ja ompelupöytä olivat, ja juttelevat tuttavallisesti aivan\nkuin samanikäiset konsanaan.\n\nHän oli niin iloinen, että hänen oli vaikea saada unta, vaikka kaksi,\nkolme kelloa eri äänisoinnuin ilmoitti, että unen aika oli jo käsissä.\n\n\"Yks!\" -- \"Yks!\" -- \"Yks!\" takoivat ne.\n\n\n\n\nVI.\n\nISOÄIDIN AJATUKSIA.\n\n\nSekä Barbro että Vahti heräsivät säteilevässä mielentilassa ja\nnauttivat yhdessä aamukahvin sängyssä. Tarjotinta tuodessaan Saara\nsanoi leikillään, että hänen armonsa oli vakuuttanut, ettei tällainen\n\"pyhäpäivätapa\" saa enää kertaakaan uudistua arkena, \"Mutta nähkääs,\nneiti\", lisäsi Saara nyökäten, \"hänen armonsa on sellainen, että\nhänellä on pyhä ympärillään ja mielessään, kun muilla on arki ja\naherrus\".\n\nKun Barbro ja Vahti jäivät kahden, ryhtyi Barbro lemmikkinsä kanssa\nvakavaan keskusteluun:\n\n\"Kuulehan, Vahti\", sanoi hän, \"sinä et saa vaatia, että minä olisin\nsinun kanssasi täällä niin paljon kuin kotona, vaan sinun on\nymmärrettävä, että minä pidän pikku hauastani, vaikka en ehdikään\npuuhailla kanssasi kuin vähän aikaa. Sinä olet jo iso poika etkä\nenää pureksi kalosseja ja hameenhelmoja. Täällä Lundissa on sinun\nnäytettävä, että olet sivistynyt koira, ja osoitettava sivistyksesi\nsiten, että aina osaat tulla kotiin etkä milloinkaan eksy huonoon\nseuraan.\"\n\nVahdin häntä viuhui lakkaamatta, sillä pala wiener-leipää toisensa\njälkeen livahti sen terävien hampaiden välitse, ja tässä lauhkeassa\nmielentilassa se oli hämmästyttävän myötäsukainen.\n\n\"Nyt loppui, Vahti\", sanoi Barbro viimein, \"minä itse sain ainoastaan\nyhden rinkelin. Uskallatko väittää, etten ole hellä ja uhraavainen\näiti? Jos saat vielä sokerimurun, niin olen myös heikko äiti.\"\n\nVahti ei pannut vastaan, mutta kun se sitten huomasi, ettei muuta\ntarjota, hyppäsi se alas tuolilta, jolla oli istunut, ja aikoi mennä\nvasuunsa.\n\n\"Vahti\", huusi Barbro, \"muista, ettet karkaa tiehesi tänään, kun panen\nkaulaasi kävelysolmukkeen. Muuten näyttäisi siltä, että olet huonosti\nkasvatettu.\"\n\nVahti luimisti korviaan, siristi silmiään ja nuolaisi kuonoaan. Siitä,\nettä se rimpuilematta antaisi panna kaulaansa mokoman rasittavan\nkoristeen, ei voinut olla puhettakaan, mutta eihän kannattanut ruveta\nhaukkumaan emäntäänsä ennen aikojaan.\n\n\"Sinä saat tänään vaaleankeltaisen solmukkeen\", lisäsi Barbro\nvakuuttavasti. \"Mutta kylään et kanssani pääse. Kun viimeksi olit Sonja\nThomasin luona, pistit poskeesi jälkiruoan, joka oli tarjoilupöydällä.\nHyi, Vahti, kuinka surullisia muistoja!\"\n\nOli luonnollista, että Barbro ensi työkseen etsi käsiinsä Sonjan. Heti\naamiaisen jälkeen hän soitti ja kysyi, mihin aikaan olisi sopivinta.\nSonja oli, kuten aina muulloinkin, ylettömän ystävällinen, mutta\nhänellä ei ollut ainoatakaan vapaata hetkeä tänään eikä huomennakaan.\nJa lauantaina, ylihuomisen perästä, olivat ylioppilaiden tanssiaiset,\nja silloin hänen oli autettava Ingeriä, serkkua, ja seurusteltava\nmaalaisvieraiden kanssa, joita heille oli tulossa, mutta sunnuntaina\n_täytyy_ Barbron ja hänen tavata toisensa.\n\nBarbro pani allapäin kuulotorven paikoilleen.\n\nIsoäiti katsahti häneen postinsa takaa. Hän sai joka päivä\nmaisemakortteja ja kirjeitä kotimaasta ja ulkomailta. Floda oli koko\nhänen aikansa ottanut avoimin sylin vastaan melkein lukemattoman\npaljouden vieraita, ja vain harvat unohtivat, kuinka kuvaamattoman\nhauskaa oli olo siellä. Useimmat lähettivät monesti kiitollisia\ntervehdyksiään paikan haltijattarelle.\n\n\"Miksi näyttää siltä, kuin pikku Babi olisi pahalla mielellä?\" kysyi\nlempeä vanha ääni.\n\n\"Kun ajattelin, että kaikilla ihmisillä on niin paljon tekemistä --\npaitsi minulla. Minulla on aina sietämättömän paljon aikaa.\"\n\n\"Silloin on parasta karistella sitä hieman pois\", naurahti isoäiti.\n\"Käyhän istumaan, pieni ystäväni, ja puhelemaan kanssani, jos sinua\nhaluttaa. Minun tekee mieleni pistäytyä Babini sisään ja katsoa, miltä\nniin kirpeän iloisen mielen sisuspuoli näyttää.\"\n\n\"Isoäiti\", sanoi Barbro istuutuen jakkaralle levottomasti liikehtivät\nsormet polvilla. \"Minusta kai pitäisi tulla jotakin hyödyllistä, mutta\npahinta on, ettei minulla ole oikein halua lukemiseen, ja käsityö on\nminusta kamalinta mitä on olemassa.\"\n\n\"Entä taideveisto?\"\n\n\"Ei sekään miellytä eikä sairaanhoito, vaikka se muuten onkin hienoa.\"\n\n\"Pikku Barbro -- sinä olet varmaankin liian lapsellinen ikäiseksesi. Ja\njos sanon suoraan, niin olen sitä mieltä, että panemme tuon hyödyllisen\nvähäksi aikaa syrjään. Mutta sinun on aina pidettävä elämääsi\nomaisuutena, jota _sinun itsesi_ on hoidettava. Sinä olet edesvastuussa\nkylvöstä, ja sato tuottaa sinulle iloa. Älä rupea odottamaan, että joku\ntai jokin muu johtaa sinut onnen temppeliin.\"\n\n\"Niin, mutta minun --\"\n\n\"Maltahan, lapsi-kulta, niin laadimme lähimmän ajan suunnitelman. Minun\najatukseni on, että rupeat käymään yleissivistävillä luennoilla ja\nettä esimerkiksi tunnin päivässä työskentelet kirjastossa ja tarkoin\najattelet, mitä luet. Se saa olla mitä tahansa, kunhan vain _tiedät_,\nmitä luet.\"\n\nBarbro sävähti tulipunaiseksi. Hänen sormiinsa oli joutunut nenäliina,\njoka pyöri pyörimistään. Silmät säteilivät, mutta ne eivät katsoneet\nisoäitiin, vaan kauas ulos ikkunasta siniseen ilmaan.\n\n\"Isoäiti\", aloitti hän hiljaa, \"luuletko sittenkin -- ei!\"\n\n\"Mitä minä luulen?\"\n\nRuskeakutrinen pää painui rintaa vasten, mutta kohosi uudelleen, ja\npehmeä suu värisi:\n\n\"Että minusta -- minustakin voi tulla oikein ihminen?\"\n\nIsoäiti ojensi hänelle molemmat kätensä. Lämmintä, säälivää hellyyttä\noli tuossa liikkeessä. Hän, tuo vanhus, ymmärsi, että oli saanut\nhoidettavakseen ahtaassa häkissä vankina olleen metsälinnun, linnun,\njoka oli oppinut pitämään siipiään jonakin pahana, jonakin sellaisena,\nmikä oli typistettävä.\n\n\"Minä sanon sinulle erään asian, pikku Babi\", sanoi isoäiti, \"sinä\ntarvitset jonkun aikaa ottaaksesi selvän omasta minästäsi -- ja\nollaksesi sydämen pohjasta nuori. Ilo on kauneinta elämässä, mutta sitä\non poimittava kuin kukkia tiepuolesta eikä viljeltävä kasvihuoneessa.\nIsäsi on kyllä oikeassa, että sinulla tulee olla askartelua, ja\nsenvuoksi tuleekin luennoista täysi tosi, mutta muuten sinun on vain\noltava iloinen eikä ajateltava mihin kelpaat. Elämä pitää kyllä meidät\nkaikki muistissaan, tyttö kulta, varustautukaamme vain tulevaisuuden\nvaralta jollakin työaseella. Kenties sinun aseeksesi, pikku Babi, tulee\nkynä? Etkö ole enää sitä ajatellut?\"\n\n\"En -- taikka olen kyllä -- toisinaan.\"\n\n\"No niin, ja nyt me otamme päivän sellaisena, kun se meille tulee -- ja\npidämme hauskaa, Babi kulta! Elsa on harvinainen ja kunnon lukuhevonen,\nniin että hänestä et kai saa paljoakaan seuraa. Mutta voithan tehdä\nuusia tuttavuuksia. Täällä on eräs nuori tyttö, jonka nimi on Inger\nThomas; olisi hauskaa, jos teistä tulisi hyvät ystävät.\"\n\n\"Onko hänkin ylioppilas?\"\n\n\"On -- mutta en luule hänen jatkavan opintoja. Hän on joka tapauksessa\nvielä hyvin nuori.\"\n\nBarbrolta pääsi helpotuksen huokaus. Tuntui tavattoman hyvältä kuulla,\nettä jonkun toisenkaan ei tarvinnut käyttää aikaansa järkevästi.\nBertingin tytöt olivat saaneet kasvatuksensa kauppahuoneessa, missä\njokainen teko oli ensin harkittava ja tarkistettava ja, mikäli\nmahdollista, saatava antamaan hyviä tuloksia. Näitä periaatteita oli\nonnellisesti sovellettu kolmeen tyttäreen, jotka kukin lahjojensa\nmukaan olivat niitä kehittäneet, mutta Barbro, hennoin, lämpimin ja\nhillittömin neliapilaan lehdykkä, kärsi niistä kuin liian isoista,\nkaikki pimittävistä silmälapuista.\n\n\"Nyt otamme lupaa maanantaihin saakka, Barbro\", sanoi isoäiti, \"emmekä\nuudellakaan viikolla ponnistele liikaa, sillä lauantaina Barbro Berting\nsaa päivälliset tanssien kera. Monia pareja ei tule, mutta jos teitä on\nkymmenen, kaksitoista nuorta, niin luulen sen riittävän.\"\n\n\"Kyllä, kiitos, rakas isoäiti.\"\n\nBarbro kavahti jakkaraltaan syleilemään vanhusta. Samassa ilmestyi\nSaara ilmoittamaan kandidaatti Boyen.\n\n\"Pyydä hänet sisään ja toimita meille vähän aamupäiväteetä, Saara\",\nkehoitti hänen armonsa.\n\nHuoneeseen astui lyhytvartaloinen, jäntterä nuori herra, jonka pyöreät\nkasvot olivat iloiset ja raikkaat, silmät kirkkaat ja älykkäät ja\notsa harvinaisen kaunis. Hänen esiintymisensä oli arvokkuuden ja\npyörähtelevän vilkkauden välimuoto.\n\nHän suuteli isoäidin kättä ja kiitti eilisillasta.\n\nSitten hän tervehti toverillisesti Barbroa ja kysyi, eikä häntä\nhaluttanut lähteä ulos katselemaan kaupunkia. Olisi näet viisainta,\nettä Barbro ensi töikseen ahmisi tuomiokirkon tornin ja holvien\nnähtävyydet. Jos hän ehtisi käydä Tegnérin talossa, olisi se hyvä\nteko, sillä tuon kultakiharaisen runoilijan asuntoa oli ruvettu\narveluttavasti lyömään laimin.\n\n\"Minulla on toinenkin asia\", lisäsi Holger leveällä skoonelaisella\ntasankomurteellaan, \"tahdotko ruveta daamikseni lauantain tanssiaisiin?\nMinä tanssin kuin enkeli, vaikka olen kerän näköinen. En ole unohtanut\nensi kohtaustamme siinä tanssinäytöksessä, jolloin sinä et suvainnut\nminua pariksesi lihavuuteni tähden, enkä nytkään uskalla tosissani\nväittää, että se on vähentynyt, mutta ehkä sinä tällä kertaa voit tehdä\nvälttämättömyydestä hyveen ja käyttää minua ponnahduslautana, jolta on\nhyvä hypätä yliopistoelämän huvimaailmaan.\"\n\n\"Hieno puhe\", nauroi Barbro, \"paljon kiitoksia muuten. Olen erittäin\niloinen, kun pääsen oikeihin tanssiaisiin. Niissä en ole käynyt\nmilloinkaan. Viime jouluna kuoli eräs isän serkku ja vaikk'emme olleet\nnähneet häntä kertaakaan, emme kuitenkaan saaneet käydä suurissa\ntilaisuuksissa, ja kuusi viikkoa meidän piti käydä surupuvussa. Olin\njuuri päässyt tuosta kurjuudesta, kun lähdin tänne. Isoäiti --\" Hänen\nvilkkaat kasvonsa kävivät huolestuneiksi.\n\n\"Mitä, Babi?\"\n\n\"Minulla ei ole minkäänlaista tanssiaispukua. Ulla-täti sanoi, että\n_jos_ ehkä sellaisen tarvitsisin, niin voisi isoäiti auttaa minua\nhankkimaan sen. Mutta mitäs nyt kahdessa päivässä ehtii?\"\n\n\"Kyllä, Babi kulta, kyllä siitä selvitään. Nyt juomme teetä.\nKandidaatti halunnee myös kupillisen? Sitten menette ulos katselemaan\nkaupunkia. Kunhan tulet kotiin kello neljäksi, tyttöseni, niin se\nriittää.\"\n\nSaara toi tarjottimen ja joukon jatkoksi -- Urban Freiden. \"Täällä\ntulee yksi kandidaatti lisää\", myhähti hän hyväntahtoisesti.\n\nBarbro sävähti kuumaksi aivan korvalehtiä myöten ihastuksesta, että\nkokonaista kaksi ylioppilasta tuli tervehtimään jo hänen ollessaan\nensimmäistä päivää Lundissa. Ilo kuohui kuin kukka päiväpaisteessa.\n\nKandidaatti Freide tuli myöskin pyytämään häntä tanssiaisiin. Ja _jos_\nvain joku muu kuin pyylevä Holger olisi tullut aikaisemmin, olisi\nBarbron ylpeys viettänyt loistavaa riemujuhlaa. Mutta nyt hän sanoi\nverrattain lauhkeasti, että kandidaatti Boye oli jo hänet pyytänyt.\n\n\"Ehkä sinä tälläkin kerralla haluat, että minä väistyn solakamman\ntieltä?\" kysyi Holger Boye ivallisesti, mutta hänen harmaiden silmiensä\nkatse ei puhunut pilaa. Se kiintyi Barbroon tutkivan totisena.\n\n\"En suinkaan\", vastasi Barbro nopeasti, \"minusta on hyvin hauskaa\npäästä tanssiaisiin, niin että mielestäni on samantekevää --\" Ai, nyt\nmeni hullusti! Hän korjasi heti sanansa: -- \"Sinä olet aina ollut\nkiltti minua kohtaan, Holger\", lisäsi hän anteeksipyytäen.\n\nIsoäiti virkkoi:\n\n\"Ettekö te, kandidaatti Boye, kerran antanut pikku Babilleni kompassia?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Holger kumartaen, \"kun tiesin naisen tarvitsevan\nvarmaa opastusta\".\n\n\"Minullapa se on vielä tallella\", huomautti Babi. \"Norrlannissa minulla\noli siitä paljon hyötyä.\"\n\n\"Mutta tässä Lundissa te saatte eläviä kompasseja\", lupasi Freide.\n\n\"Tosiaankin, hyvähän se on, kandidaatti\", sanoi isoäiti ystävällisesti,\n\"jos ne ovat koeteltuja\".\n\nVähän ajan kuluttua, kun nuoret nousivat lähteäkseen, pyysi hänen\narmonsa Holger Boyea jäämään hetkeksi luokseen ja katsoi häneen syvin\nsilmin:\n\n\"Minusta tuntuu, että sekä te että kompassinne voitte näyttää pikku\nBabilleni oikean suunnan\", sanoi hän, \"ja olen iloinen, jos voitte olla\nhänen uskollisena ja hyvänä toverinaan, niin kauan kuin hän viipyy\nLundissa. Hän on vielä aivan lapsi seitsemästätoista ikävuodestaan\nhuolimatta ja tarvitsee vakavaa tukea läikkyvälle luonteelleen. Voihan\nnäet olla mahdollista, että tuollainen kokematon tulisielu leimahtaa\nsekä hyvälle että pahalle, mutta minä olen teille kiitollinen, jos\notatte vähän hoivataksenne häntä -- toverina ja ystävänä.\"\n\n\"Aivan mielelläni\", vastasi Holger yksinkertaisesti; \"hän ei ole\nensinkään niin juonikas, että hänen kanssaan olisi vaikea tulia\ntoimeen\".\n\nKun Barbro kulki kevättalven häikäisevän valkeassa päiväpaisteessa\nLundagårdin puiston halki kahden kavaljeerinsa välissä,\nvaaleankeltaisella silkkisolmukkeella koristettu Vahti perässään,\nteki hänen mielensä tavata Sonja. Hip-sisko ei välittäisi tuon\ntaivaallista hänen saattueestaan, sen hän hyvin tiesi ja tunsi, eikä\nhän siskoaan nyt juuri kaivannutkaan. Säteilevä sää väreilevine\nkevään aavistuksineen, punertavine puunrunkoineen, loitolta kuuluvine\nlinnunsiipien-suhinoineen ja kaikilta katoilta sulavine lumineen oli\nhoukutellut opiskelevan nuorison ulos kirjojensa äärestä. Nuorta väkeä,\nnuoria kasvoja vilisi kaikkialla. Monet uteliaat silmät katsoivat\nkysyvinä, ken oli tuo tummansininen, outo tyttö, jolla oli mukana\nvalkoinen koira, ja Barbrosta tuntui, ettei maailma ollut vielä\nmilloinkaan ollut niin nuorekas.\n\nHän ja hänen kavaljeerinsa juttelivat herkeämättä. Käynti\ntuomiokirkossa tapahtui verrattain hätäisesti, sillä päivänvalo oli\nniin väkevä, että se pakotti heidät kohta takaisin nykyisyyteen.\nMutta Barbro mielistyi heti alttariholviin, missä oli paljon kiveen\npiirrettyjä legendoja. Rouva Gjörwel Ulfstandin ja tämän puolison\nhautakiveä katsellessa tulvahti hänen mielikuvitukseensa voimakkaan,\nverevän sukutarun täyteläinen tunnelma ja tuon merkillisen kaivon\nsatueläimet kertoivat hänelle jännittäviä taruja.\n\nMutta Finn-jättiläisestä, joka syleilee patsastaan, hän ei välittänyt.\nHän ei uskaltanut sitä sanoa, mutta hänestä tuntui, että jättiläinen\noli kuin tyhmä nauru keskellä kaikkea tätä syvää, salaperäistä\nvakavuutta. Hän oli kuvitellut jättiläistä toisenlaiseksi, holveja\nhallitsevaksi sankariksi.\n\nVahti oli jätetty ulos muutamien lapsien hoidettavaksi,\nmutta nähtävästi oli heillä ollut aika työ pitää aisoissa\nlappalaisnuorukaista, sillä sekä lapset että Vahti näyttivät hyvin\nkärsimättömiltä, kun kolmikko tuli kirkosta, ja Vahti ryöpsähti villinä\njälleennäkemisen ilosta päin Barbroa. Mutta emäntä ei ollut oikein\narmollinen, sillä Vahdin käpälistä jäi suuria, märkiä likaläiskiä\nhänen kävelypukuunsa. Nyt hän ei totta totisesti voinutkaan enää\nkulkea iloisen ja terhakan näköisenä. Koko etupuoli oli täynnä paksuja\nlikatahroja. Hänen täytyi koettaa päästä kotiin niin huomaamatta kuin\nmahdollista.\n\n\"On kai täällä syrjäkatuja?\" kysyi Barbro surullisesti. Holger lohdutti\nhäntä sanoen, että liike käy keskikaupungilla ja että he menevät juuri\nSöder-kadun poikki, kun Sonja tuli häntä vastaan harmaassa sametissa\nkahden hienon nuoren tytön kanssa.\n\n\"Päivää, pikku Barbro kulta\", huusi Sonja, \"mutta _chère amie_, oletko\nkaatunut?\"\n\n\"En, Vahtihan se hyppäsi minua vasten\", sanoi Barbro hirveän nolona.\nKamalaa tulla esitellyksi tämän näköisenä!\n\n\"Ja sentähden saat suoda anteeksi, ettemme voi jäädä tähän näytteille\",\nehätti Holger selittämään nostettuaan kohteliaasti lakkiaan. \"Tule,\nBarbro! _Au revoir, Regina lundensis_!\"\n\nBarbro nyökkäsi ja hyppäsi pitkän askeleen ehtiäkseen Holgerin perästä,\njoka jo pyöri edelleen. Freide sitävastoin, joka tunsi toiset tytöt, ei\nhuomannut äkillistä lähtöä, vaan jäi heidän kanssaan haastelemaan.\n\n\"Sinä olet aina niin kiltti, Holger\", sanoi Barbro, kun he kulkivat\nhiljaista katua. \"Luuletko, että he nauravat minulle?\"\n\n\"Ehkä, mutta mitäs siitä?\"\n\n\"Se on ilkeää.\" Hän katsoi ympärilleen. \"Kandidaatti Freide meni\nvarmaankin heidän kanssaan.\"\n\n\"Luultavasti. Kuulehan, Mignon, älä viitsi ruveta kiemailemaan ja\npoikailemaan heti. Se ei sinua pue.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä, että sinä vähän -- etkä muuten niinkään vähän -- mielistelit\nveli Urbania. Hänellä ja hänen veljellään on kokonainen liuta\ntyttötuttavia, joita he hakkailevat kuin parhaat taiturit. Ja sitten\nvielä, yksi asia -- et saa suuttua, jos sanon sen suoraan -- älä pyri\nsellaiseksi kuin kaikki muut ovat. Sinähän olet kuitenkin Barbro\nBerting, kunnon tyttö etkä mikään kana.\"\n\nSiihen Barbro ei voinut vastata mitään. Hän kohensi kuitenkin asiaa\nomalla tavallaan ja sanoi hieman jyrkästi:\n\n\"Minäpä rupean käymään luennoilla.\"\n\n\"Vai niin, siinä ei ole mitään pahaa, kunhan vain voit sulattaa opin.\"\n\nNyt Barbro pysähtyi likatahroista välittämättä.\n\n\"Luuletko, että minä olen tyhmä?\"\n\n\"En, sitä en luule.\"\n\n\"No, miksi sitten sanot --?\"\n\n\"Luentojen laita on sama kuin uimisen. Vasta sitten, kun on tarpeeksi\nkauan ponnistellut voidakseen vaivatta päästä eteenpäin, käsittää miten\nihanaa tuo liikunto todellakin on. Täytyy tuntea olevansa jonkun verran\nperehtynyt tieteiden elämänveteen voidakseen siitä nauttia.\"\n\n\"Pitääkö minun sitten jättää silleen?\"\n\n\"Ei, mutta älä luule, ettei tarvitse muuta kuin 'käydä luennoilla'.\nYhtä ja toista voit esimerkiksi kysyä minulta, ja onhan sinulla sitten\nElsa ja Einar; heillä on oikeat uimaotteet. Kas niin, hyvästi nyt! Me\nkai tapaamme ainakin kerran päivässä kadulla -- niin tehdään täällä --\nmutta jollemme sattuisi tapaamaan, niin ole kiltti ja odota minua kello\nseitsemän lauantaina. Silloin tulen sinua hakemaan.\"\n\nSillä aikaa kun Barbro oli ulkona, tarkasti isoäiti Barbron\npukuvaraston, jonka Saara oli järjestänyt. Niistä puvuista, jotka hän\noli saanut matkaansa, kävi liiankin selvästi ilmi, että ne olivat\nommellut vanhan neidin ohjeiden mukaan. Ne olivat kovin puisevia ja\nmauttomia, kaikki erittäin vankkatekoisia, ja isoäiti tahtoi, että\nBabin tuli osata antaa arvoa kauneudelle myöskin puvuissa; sentähden\nhän päätti heti hankkia muutamia uusia pukuja. August ja Ulla manatkoot\nsitten hänen turhamaisuuttaan; nyt oli lapsi hänen luonaan, ja hän\ntahtoi tehdä nämä kuukaudet hedelmällisen kukoistaviksi Barbron\nelämässä, kun kaikki oli kaunista ja lupaavaa.\n\nSaman päivän iltapuolella isoäiti ja Barbro matkustivat Kööpenhaminaan\nlauantaihin saakka, ja kumpikin oli yhtä lapsellisen huvitettu\nostellessaan suurista kauppahuoneista vaaleita, keveitä pukuja, hienoja\njalkineita, silkkisukkia ja sormikkaita.\n\nMyöskin viuhkan isoäiti osti, mutta se oli antiikkinen ja ollut\naikoinaan erään rokoko-kauden huomatun hovinaisen omaisuutta. Sen\nnorsunluisilla lehdillä oli helein värein maalattu kevätmaisema.\nHelakkakukkaisten puiden alla kulki valkopukuinen, haaveileva tyttö.\nSinisessä ilmassa näkyi joutsenia. Toiselle puolelle oli taiteilija\nsirotellut vuokkoja ja lemmikkejä.\n\nBarbro ei ollut milloinkaan uskonut voivansa tuntea itseänsä niin\nonnelliseksi, ettei uni ottanut tullakseen, mutta näinä iltoina\ntapahtui, että hänen oli sanomattoman vaikea erota päivän iloisista\nmuistoista. Eikä hän ollut milloinkaan kuvitellut, että pukujen\nostaminen tuottaisi iloa, ihan oikein sellaista iloa, että joka esineen\nvoi ottaa syliin ja odottaa siltä elävää vastausta. Aivan kuin joku\nolisi lukenut runon tahi sadun. --\n\nSunnuntaina tanssiaisten jälkeen Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n\"Lundissa maaliskuun 8 p. Lund on ehdottomasti maailman hauskin\nkaupunki, enkä minä voi milloinkaan unohtaa, kuinka rajattoman hauskaa\nminulla oli eilen. _Ei mikään_ käynyt hullusti. En tehnyt ainoatakaan\nmainittavaa tyhmyyttä. Sonja sanoi, että kaikki pitivät minua hilpeän\nja hauskan näköisenä. Hän itse oli aivan ihastuttava. En milloinkaan\nole nähnyt mitään niin viehättävää. Ja Inger Thomasista minä pidän\njo hyvin paljon. Hänessä on jotakin erikoista. Hän välittää varsin\nvähän omasta minästään. En nähnyt hänen peilailevan kertaakaan enkä\nkohentelevan kampaustaan. Hän on sellainen tyttö, josta Holger Boye\npitää, luonnollinen ja sukkela ja varmaankin myös hyväsydäminen.\nHäpeä sanoa, mutta minusta tuntui nololta, kun Holger astua lylleröi\nrinnallani sisään. Joka tapauksessa hän tanssii erinomaisesti. Ja\nsisäisesti hän on kookas mies. Urban Freiden kanssa tanssin kaksi\ntanssia. Hänellä on todellakin uskomattoman paljon tyttötuttavia. Ei\nole yhtä helppoa puhella 'Seikkailun' kuin Holgerin kanssa -- mutta --\"\n\nBarbro ei lopettanut tätä lausetta päiväkirjassa enemmän kuin\najatuksissaankaan. Hänestä tuntui, että siitä kehittyy jonkunlainen\ntunnustus, ja vertailuhan oli aivan tarpeetonta.\n\nIsoäidillä oli vielä eräs ajatus, jonka hän tahtoi toteuttaa\nhuvittaakseen pikku tyttöään, ja hän kääntyi sen vuoksi luottavaisesti\nHolger Boyen puoleen.\n\n\"Te tunnutte varsin älykkäältä, herra kandidaatti\", sanoi hän eräässä\nlyhyessä kahdenkeskisessä kohtauksessa, \"ja melkoista kokeneemmalta ja\nvakavammalta kuin iästänne voi päättää\".\n\n\"Niin, minun ruumiini muodostuminen Diogeneen tynnyriksi on pakottanut\nniin sanotun sielun sopeutumaan asuntosuhteiden mukaan\", selitti\nHolger. \"Halutaanko minun henkistä _pondustani_ käyttää johonkin?\"\n\n\"Aivan niin, kandidaatti, minun vanhaan sydämeeni on nykyään\nkätkeytynyt ikäänkuin pieni tytön sydän ja minä toivon hartaasti,\nettä se oikein saisi sykähdellä elämänhalua ja iloa. Barbro -- minä\ntarkoitan tietysti häntä -- tuntuu hieman saamattomalta ja tahtoisinpa\nsanoa tyhmän ujolta teikäläisten nuorten parissa. Hän ei voi unohtaa\nolevansa Bertingin perheen surunlapsi, joka aina kompastuu milloin\nmihinkin. Saattaahan tapahtua, että tuo arkuus haihtuu ajan oloa, mutta\ntyttövuodet ovat täysi-ikäisestä naisesta ihanin muisto, jos ne vain\novat olleet värikkäät, ja -- sitten on asia niin, että Barbro kaipaa\nvaloisia ja lämpimiä vaikutelmia. Luulen, että hän kerran antaa ne\ntakaisin --\"\n\n\"Kirjailijattarena?\"\n\n\"Niin, juuri niin. Mutta hän on vielä aivan kehittymätön ja kokematon.\nEnkä minä halua sulloa häneen tietoja. Tahdon vain suojella häntä\nväärään suunnatun lapsuuden seurauksilta. Ja nyt asiaan! Olen\najatellut, että te ehkä voisitte auttaa minua pienen näytelmäseuran\nkokoonpanossa. Harjoitusten aikana saisi varpusparkani sitten tutustua\nnuoriin; se kehittäisi häntä.\"\n\n\"Minä puolestani sovellun ainoastaan Falstaffiksi tahi vielä paremmin\nHanswurstiksi, mutta muuten minusta on hauska olla mukana.\"\n\n\"Tehän kuulutte olevan ylioppilaskunnan paras barytoni. Onhan se mainio\nvetovoima. Ja jos me sitäpaitsi nimitämme teidät teatterin johtajaksi\n--\"\n\n\"Paljon kiitoksia! Varmasti lupaan tehdä kaikki, jotta Barbrolla olisi\nhauskaa. Neuvottelen jo tänään parin tunnetun lystimestarin kanssa.\nUrban ja Uno Freide ovat kai itseoikeutettuja?\"\n\n\"Ky-yllä\", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: \"tulee oppia\ntuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nTANSSIAISPÄIVÄLLISET.\n\n\nKuinka paljon valoa, kuinka paljon kukkia ja kuinka kuvaamattoman\njuhlallista olikaan isoäidin asunnossa tänä rumana maaliskuun iltana!\nVanhat huonekalut aivan kuin myhäilivät tyytyväisyydestä seisoessaan\nturvassa ja lämpimässä, ja sohvien vaalea silkkihipiä kiilsi kilpaa\npöytien ja piironkien etelämaisen mahongin kanssa.\n\n\"Emäntä on kuitenkin kaikista suloisin ja herttaisin\", sanoi Barbro\nja suuteli isoäitiä poskelle. Bertingin tyttö oli pukeutunut\nkööpenhaminalaiseen juhlapukuun. Se oli vaaleaa, kukikasta musliinia,\nkaulauurros pyöreä, puhkahihat lyhyet. Leveä, vaaleanpunainen\nsilkkivyöhikkö sopi hänen hoikkaan vartaloonsa. Vallattomat kiharat\nolivat saaneet tyytyä oikenemaan kahdeksi Margareta-palmikoksi, mutta\nniskassa ja ohimoilla ne pitivät ilvehtivää kurkistuspeliään. Kalpeahko\nja hieman laihaposkinen Barbro vieläkin oli, eivätkä hänen liikkeensä\nolleet niin viehkeän tasaisia kuin Sonjan ja Elsan. Hän ei myöskään\nollut kaunis, lukuunottamatta silmiä ja suuta, mutta hänen vilkkautensa\nvaikutti puoleensavetävästi. Jos hän istui hämillään, jäykkänä ja\nääneti, saattoi hän tuntua ikävältä, värittömältä ja rumalta.\n\nTänä iltana ei kuitenkaan ollut siitä pelkoa. Koko Barbro loisti.\nJa hän pyöri tanssien neljälletoista katetun pitkän päivällispöydän\nympäri. Paitsi nuoria oli mukana isoäiti ja \"Luikari\", eräs hyvin\nsuosittu pianonsoittaja, jonka porvarillinen nimi varsin harvoin\nkulutti ihmisten huulia. Luikari oli se _nom de guerre_, jota\nlundilaiset käyttivät keskuudessaan, mutta mies itse olisi raivostunut,\njos se, joka kävi häntä tilaamassa, olisi hairahtunut nimestä. Hän oli\nCarl Maria Wiberg, olkaa niin hyvä!\n\nLiihotellessaan pöydän ympäri Barbro luki korteista: Elsa Berting,\nparina Einar Berting. Inger Thomas -- kandidaatti Folke Sterner. Viveka\nHarring -- kandidaatti Urban Freide. Barbro Berting -- kandidaatti\nHolger Boye. Sonja Thomas -- kandidaatti Uno Freide. Lisa Harring --\nkandidaatti Hugo Urnström.\n\nHarringin tytöt olivat erään isoäidin lapsuudenystävättären\npojantyttäriä. Heidän isällään oli maatila lähellä Flodaa, ja siellä\nkasvoi vähitellen valtava ja rehevä lapsilauma. Viveka ja Lisa\nharjoittivat taidekudontaa ja huvittelua. He puhuivat ja nauroivat\nkovaäänisesti, aivan kuin olisi aina ollut voitettava sen kovan\ntuulen tohina, joka puhalsi mereltä tasangon ylitse, mutta heidän\näänekkyytensä oli hauskan varmaa ja heidän käytöstapansa naisellista,\nmelkeinpä hieman äidillistä. Lisa oli suloinen, sirovartaloinen\nvaaleatukka, Viveka uhkea tummatukka, isot hymykuopat poskissa ja\nsilmät kastanjanruskeat, elämäniloiset. Kädet pienet, jalat sievät.\n\nHeidät oli otettu teatteriseurueeseen. Se oli näet jo muodostettu.\nOli päätetty ottaa näyteltäväksi \"Mamselli Sundbladin naimapuuhat\".\nSitäpaitsi oli ohjelmassa Holger Boyen yksinlaulua, ja kandidaatti\nSternerin viulunumero. Huhtikuun neljäntenä päivänä, Elsan\nsyntymäpäivänä, oli aikomus antaa näytäntö. Einar oli luvannut sepittää\nproloogin juhlan sankarittaren kunniaksi. Tämä ei tietysti saisi\naavistaa mitään suurenmoisesta hommasta. Juhla aiottiin lopettaa siten,\nettä Urd, Verdandi ja Skuld -- Sonja, Barbro ja Inger -- kohtaavat\ntoisensa Urdar-kaivon luona ja keskustelevat kuten hyvät nornat Elsan\nentisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Barbron oli määrä\nkyhätä jotakin \"tekstiksi\".\n\nNyt vieraat saapuivat. Iso salonki otti heidät tuota pikaa vastaan\nleppeästi ja kokeneesti hymyillen. Ainoastaan Sonja ja Freide-veljekset\nviipyivät. Inger oli lähtenyt suoraan piirustustunnilta eikä\ntietänyt, missä serkkunsa oli. Vihdoinkin kuului heidän ääniään\neteisestä; he tuntuivat olleen kaikki kolme samassa seurassa, ja\nnäkyi, että heillä oli jo tavattoman hauskaa. Pari minuuttia vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus eteisessä. Luultavasti ei kukaan muu kuin\nBarbro kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän seisoi kuulohermot\njännityksessä odottaessaan innostunein mielin hetkeä, jolloin\nsäteilevän ruokasalin ovet lennähtävät auki.\n\nNyt! Sonja tervehtii pehmeästi ja sirosti isoäitiä ja ystävällisen\nhuolettomasti, ylimieliseen vivahtavasti muita.\n\nBarbro kuiskaa hänen korvaansa:\n\n\"Miltä tuntuu olla aina noin kaunis?\"\n\nSitten Urban Freide puristaa nuoren emännän kättä, tämä punastuu,\nrintaan kohahtaa kuumentava tunne, ja hän tekee nytkähtävän liikkeen\npäällään sanoessaan:\n\n\"Terve tuloa.\"\n\nKunpa Holger ei olisi sanonut tuota, että hän mielisteli! Se tapahtui\nLundagårdin puistossa, silloin kun hän oli vähän matkinut Sonjaa, mutta\neihän se kovin vaarallista liene ollut? Viveka Harring sai kiemailla\nmahdottomasti, ja silloin hän miellytti herroja kaikista enimmän.\n\nKiivas, tuttu haukunta keskeytti Barbron mietteet, ja huoneeseen töytää\nhänen rakas Vahtinsa, jonka hän oli taiten kammannut ja somistanut\nräikeänpunaisella nauhasolmukkeella. Mutta minkä näköinen koira on?\nHäntään on sitaistu kimppu kirjavia laskiaisvitsoja, ja koettaessaan\npäästä irti mokomasta kiusankappaleesta se pieksää vimmatusti mattoa,\ntuolinjalkoja ja itseään nipottavalla vitsakimpulla.\n\nKaikki nuoret purskahtavat hillittömään nauruun, paitsi Barbro, joka on\nkäynyt aivan kalpeaksi. Hänestä ei tämä ole ensinkään hauskaa. Kuka sen\non keksinyt? Tuokion hän katselee kysyvin silmin ympärilleen. Sonjako?\n-- Ehkä Urban ja Uno Freide? Ahaa, se on heidän keksintöään. Sen hän\nnäki heidän kasvoistaan, ja vähältä piti, ettei hän purskahda itkuun,\nmutta samassa hän puree kovasti alahuultaan ja juoksee Vahdin luo,\njonka hän nuolennopeasti vie ulos huoneesta.\n\n\"Suo anteeksi, oma kulta haukkuseni\", sanoo hän hellästi,\nirroittaessaan varovasti vitsoja. \"Tätä en minä ole tehnyt. Hiljaa nyt,\nVahti, äläkä katso minuun tuolla tavoin, taikka minä itken. Nyt minun\ntäytyy lentää tieheni.\"\n\nPöydässä hän kysyy Urban Freideltä:\n\n\"Oliko teidän mielestänne sukkelaa laittaa minun Vahtini sen\nnäköiseksi?\"\n\n\"Sonja ehdotti.\"\n\n\"Ja te suostuitte heti. Oletteko te sellainen?\"\n\n\"Että olen kernaasti mukana pilanteossa. Kukapa ei sellainen olisi?\"\n\nBarbron oli vaikea päästä takaisin iloiseen mielialaansa, ja Holger\nBoye sai panna liikkeelle koko kuivan huumorinsa saadakseen hänet\ntasapainoon. Urban Freide oli myös -- vaikka hänellä olikin paljon\ntekemistä oman parinsa kanssa -- halukas näkemään nuo miettivät,\nkalpeat pikku kasvot taas iloisina ja päästeli sentähden tunnetulla\ntaidollaan puhetta kahden puolen. Hän olikin oikeastaan vain joistakin\nkainoussyistä asettunut veljensä, reserviluutnantin, varjoon, sillä\nhe olivat aivan tavattomasti toistensa kaltaiset. Vihdoinkin väistyi\nalakuloisuus, ja kun Barbro oli saanut kyllikseen tanssia hivelevää\nbostonia Urban Freiden kanssa, tunsi hän olevansa aivan pyörällä ilosta.\n\n\"Ihme, että tunturiruusu on puhjennut kukkaan Skoonessa\", sanoi Urban\nlämpimästi. \"Silloin te olitte mielestäni pieni tyttö ja nyt olette iso\ndaami.\"\n\n\"Vanha mamselli kohta\", nauroi Barbro. Hänen oli määrä näytellä pääosaa\n\"Mamselli Sundbladin naimapuuhissa\", iäkästä, naimahaluista höpäkköä.\n\"On aika hullunkurista\", lisäsi hän, \"pukeutua aivan tuntemattomaksi\".\n\n\"Minustapa on paljoa hauskempi nähdä teidät Verdandina. Lupaatteko\npäästää hiuksenne hajalleen?\"\n\n\"Tietysti. Ah!\"\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Ei muuta kuin oikein hauskaa! Nyt tanssimme taas, vai mitä?\"\n\nJa sinä iltana tanssivat Urban ja hän tanssin toisensa perästä. Eihän\ntäällä noudatettu kaikkia sovinnaisia tapoja. Mutta eräällä väliajalla\nSonja ja Viveka ottivat Barbron väliinsä sohvalle, ja silloin alkoi\npila- ja pistopuheita sataa kuin rakeita.\n\n\"Nyt kai eräs pari on pihkassa\", nauroi Viveka. \"Tämä huvien pyörre,\njohon olemme joutuneet, taitaa päättyä -- arvatkaapas mihin?\" Hän\nkoukisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne muodostivat renkaan.\n\n\"Barbro on kuin tunturin tuiskussa\", ilvehti Sonja. \"Miltäs tuntuu,\n_Kleine_?\"\n\n\"Te olette niin tyhmiä, että --\", mutisi Barbro onnellisena. Tuntui\nihanalta, kun kaikki näkivät, kuinka hän oli ollut lennossa. Ja kun\nSonja lisäsi: \"No, jos oikein ajatellaan, niin se on vanha uutinen,\nonhan hän liehitellyt sinua kohtapuoleen vuoden\", ei Barbro malttanut\nolla vastaamatta:\n\n\"Eipäs, vasta seitsemän ja puoli kuukautta.\"\n\nVoi, miten nuo kaksi tyttöä nauroivat tunnontarkalle pikku Babille.\n\n\"Hellalletta\", läähätti Sonja ja suuteli Barbroa. \"Sinulle ei mahda\nmitään.\"\n\nNyt Barbro yritti nousta, mutta Viveka piti hänestä kiinni ja pyysi\nhäntä leikillisesti kertomaan vähän tunturi-idyllistä.\n\n\"Siitä ei ole kerrassa mitään kerrottavaa\", väitti Barbro, mutta\nsamassa hän toivoi, että hänellä olisi ollut suuri salaisuus\nkätkettävänä.\n\nSonja oli tänä iltana mitä hulluttelevimmalla tuulella; hän veti\nkursailematta hilpeytensä riemuvaunuja yli kaiken, mitä tielle osui,\nja yht'äkkiä aivan hurjistui ilosta, kun huomasi Barbron käsivarteen\npiirretyt kaksi kirjainta: U.F.\n\n\"Ahaa, Babi\", huusi hän, \"saan kohteliaimmin onnitella. Se on siis\nselvä se.\"\n\n\"Mikä on selvä?\"\n\nBarbro nousi seisomaan. Muutamia muitakin oli tullut heidän luokseen.\nSiinä olivat Freide-veljekset, Holger Boye ja Lisa Harring.\n\n\"Mitä ihmeitä sinä nyt, Sonja?\"\n\nBarbron säteilevät kasvot kävivät levottomiksi.\n\nSonja tarttui pienillä, valkeilla käsillään Barbron käsivarteen.\n\n\"Kätken, kätken salaisuutta. Mitä sen pitää tekemän, jonka\nnimikirjaimet ovat minun käsieni alla?\"\n\n\"Sen on tulkittava ne oikein\", kuului Holger Boyen ääni omituisen\nvakavana.\n\n\"Otettava ne itselleen\", ehdotti Urban Freide ja liikahti aivan kuin\nsuudellakseen Barbron käsivartta. Hän oli tyytyväinen sukkeluuteensa ja\nkatsahti mielissään ympärilleen.\n\nMutta Barbro oli aivan onneton ja kuiskasi rukoilevasti Sonjan\nkorvaan: \"Päästä minut, minä kerron sinulle koko jutun.\" Hämillään ja\nsaamattomana hän seisoi paikallaan ja aivan kuin tarttuen viimeiseen\npelastusrenkaaseen hän huusi kovalla äänellä toiselle puolelle salia:\n\n\"Hyvä herra Luikari, soittakaa meille _onestepiä_.\"\n\nMitta oli täysi. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.\n\n\"En osaa ainoatakaan _onestepiä_\", huusi Holger Boye, ikäänkuin Barbro\nolisi pyytänyt häntä soittamaan, \"mutta ehkä herra Weber tahtoo olla\nystävällinen? Weberhän teidän nimenne on?\" Hän kumarsi kohteliaasti\nsoittajalle. \"Olette kai sukua säveltäjä Weberille?\" kysyi hän\ninnokkaasti. \"Koko illan olen aikonut kysyä sitä teiltä. Minusta\nyhdennäköisyys on aivan hämmästyttävä.\"\n\nSoittaja oli niin mielissään, että meni ansaan. Hän tosin heitti\nkieron, epäilevän katseen Barbroon päin, mutta ryhtyi kuitenkin pitkään\nsukuselitykseen. Tällä välin vei Barbro Sonjan ja Vivekan mukanaan ja\nkertoi heille avomielisellä tavallaan, että kirjaimet merkitsivät:\n_Uppåt. Framåt_. Ensin tytöt koettivat sotkea asiaa, mutta Barbron\näänensävy oli aivan vakuuttava.\n\nLopuksi Sonja sanoi:\n\n\"No, sitten kai ne aikaa myöten saavat toisen merkityksen. Saat uskoa,\nettä on olemassa joku, joka niille sen antaa.\"\n\nEnsi kerran koko iltana Holger pyysi Barbron tanssiin.\n\n\"Mainiota\", sanoi Barbro heti, \"tahdon kysyä sinulta jotakin.\nKuinka tällaisen saa pois?\" Ja kesken tanssin hän näytti Holgerille\nkäsivarressaan olevat pienet töhryiset kirjaimet.\n\n\"Se käy helposti päinsä, mutta miksi olet teettänyt tuon ihopiirroksen?\"\n\n\"Olen tehnyt sen itse.\"\n\n\"Oletko niin hassu! -- Silloin kai alat kohta syödä paperipalasia,\njoihin olet kirjoittanut U.F.\"\n\n\"Hyi, kuinka ilkeä sinä olet, Holger. Ethän tiedä, mitä ne\nmerkitsevätkään.\"\n\n\"Arvatenkin Urban Freide.\"\n\n\"Luule vain niin, jos se sinua huvittaa\", sanoi Barbro tylysti. \"Nyt\nolet _sinä_ samanlainen kuin kaikki muutkin.\"\n\nHolger tanssi vastaamatta mitään, ja kun hän oli saattanut Barbron\ntuolin ääreen, hän kumarsi ja meni toisen luo. Mutta paitsi sitä, ettei\nhän erikoisesti seurustellut Barbron kanssa eikä osoittanut tälle\nritarillista huomiota, ei kukaan havainnut hänessä mitään omituista.\nKun häntä pyydettiin laulamaan, valitsi hän pelkkiä hullunkurisia\nlauluja ja esitti vieraiden sekä kuuluvaksi että näkyväksi iloksi\nyksinpuhelun: Huilunsoittaja.\n\nMutta Barbro oli kadottanut ilonsa, joka itsestään oli hänessä\nsäteillyt. Hänen mielensä himmeni, ja monet ajatukset harhailivat hänen\naivoissaan. Se ajatus, joka pahimmin kompuroi ja loukkautui pimeässä\nharhaillessaan, koski hänen lapsuudenystäväänsä Sonjaa. Toisen kerran\nhän jo tunsi pettyneensä tämän ihanteensa suhteen, eikä hän sittenkään\nmalttanut olla katselematta kaunista, hienoa Sonjaa, ihailematta häntä\nja pitämättä hänestä. Ja nyt tuntui Sonjakin harvinaisen hyvältä ja\nkatuvaiselta, hyväilevältä ja uskolliselta.\n\n\"Täytyyhän sinun ymmärtää, etten ikimaailmassa ole aikonut pettää\nsinua, vaikka kirjaimet olisivat merkinneetkin sitä, mitä me luulimme\",\nvakuutti Sonja vilpittömästi, syötti korkeanomakätisesti Vahdille\nsokeria ja puheli tälle kuin millekin hienostuneelle nelijalkaiselle\nolennolle.\n\nMutta vaikka kaikki kääntyi parhain päin ja vieraat lähtiessään\nyksimielisesti vakuuttivat, että heillä oli ollut rajattoman hauskaa,\nei Barbro kuitenkaan voinut kiittää isoäitiä oikein sydämen pohjasta.\n\nHän oli hyvin väsynytkin, ja päätä kivisti. Oli hyvä puikahtaa\nvuoteeseen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHARJOITUKSIA YNNÄ MUUTA.\n\n\nParin harjoituksen perästä Holger Boye luopui ohjaajan toimesta, mutta\nlupasi ottaa sen takaisin itse näytännön aikana. Hänen mielestään\nolivat seurueen jäsenet tehneet tehtävänsä niin oivallisesti ja\nosasivat osansa niin mallikelpoisesti, että he voivat tulla toimeen\nilman \"kaikkinäkevän silmän\" valvontaa harjoitusten aikana. Uno Freide\noli ainoa, joka ei osannut vuorosanojaan, mutta sitä ei, niin Holger\nBoye arveli, kukaan toki ihmetellyt, sillä olihan hän liian suuri\npysyäkseen kiinni kirjaimessa.\n\nVäärin tulkitut kirjaimet hävitettiin Barbron käsivarresta. Sonja\nkävi hakemassa apteekista sopivaa ainetta, ja valiolauselmasta jäi\ntähteeksi ainoastaan pieni rosoinen pilkku. Mutta Barbro ei ajatellut\nsitä enää. Hän oli näinä kahtena viikkona paljon muuttunut. Hänenhän\nei tarvinnut enää milloinkaan pelätä saavansa nähdä happamia kasvoja,\ntyytymättömyyttä ja kalseaa epäluuloa palatessaan kotiin iloisesta\nseurasta. Isoäiti seurasi vilkkaasti ja lämpimästi hänen huvittelujaan,\nkävi usein niissä hänen kanssaan samoin kuin luennoillakin ja otti\nvastaan Barbron toivomukset, niin tyttömäisen mitättömiä kuin ne\nolivatkin, aivan kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita\nhänen oli hoidettava. Eipä ollut ihme, että Barbro tällaisten olojen\nvallitessa tunsi kahlitun Psyke-parkansa ojentelevan siipiään terveenä\nja voimakkaana. Ja Skoonen kevät, jonka tulo tuntui selvästi koleasta\nsäästä huolimatta, kohotti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli\nterveen ja reippaan näköinen, vaikka olikin vähän hennompi ja hoikempi\nkuin useimmat muut nuoret tytöt.\n\nHän ja Vahti kävivät joka päivä aamukävelyllä. Milloin suunnattiin\nmatka vanhoille, idyllisille valleille, milloin muistopatsaalle.\nToisinaan häntä huvitti kierrellä ahtaita, mutkikkaita katuja, jotka\nikäänkuin harmaat, yksinäiset vanhukset torkkuivat omissa muistoissaan.\n\nNäihin retkeilyihin ei Sonja tahtonut kertaakaan ottaa osaa. Hänestä\noli raakalaismaista nousta vuoteesta ennen kello kymmentä, ja Barbro\noli ulkona jo yhdeksän aikaan. Inger Thomas sitävastoin oli mukana pari\nkertaa, mutta silloin kävely sai jonkin nimenomaisen päämäärän. Hänellä\noli aina suunnitelma, jota hän noudatti, ei suinkaan turhantarkkuuden\nvuoksi, vaan persoonattoman luonteensa mukaisesti tahtoen olla hyödyksi\nmuille.\n\nHän levitti ympärilleen iloa kaikkialla, missä liikkui, osasi puhella\nkaikkien, sekä isojen että pienten kanssa, niin että nämä tunsivat\nlämpenevänsä aivan kuin lujasta, ystävällisestä kädenpuristuksesta. Jos\nhän oli ikäistensä parissa, niin hän läheni varmoin vaistoin sitä, joka\nhäntä enimmän tarvitsi. Sonja ja hän olivat niin erilaisia kuin yö ja\npäivä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa, ja Inger piti serkkuaan\nkauniina perhosena.\n\nEräänä aamuna Barbro tapasi valleilla Holger Boyen, ja kun tämä\ntervehti, kysyi Barbro:\n\n\"Etkö käänny vähän kävelemään kanssani?\"\n\n\"Kyllä, miksikäs ei. Kuinka näytelmä sujuu?\"\n\n\"Kiitos, hyvin, sinun epäävästä kylmyydestäsi huolimatta. Meillä on\nenää vain yksi harjoitus.\"\n\n\"Niin, minä olen saanut käskyn olla paikallani kenraaliharjoituksessa\nylihuomenna.\"\n\nSyntyi lyhyt äänettömyys. Kumpikin katsoi alas kaupunginpuiston\nkimaltelevaan lampeen, missä vesilinnut pitivät aamuneuvotteluaan,\nmutta kumpikaan ei ollut ajatuksineen hanhien, kurkien ja lokkien\nparissa. Äkkiä he käänsivät päänsä, jolloin harmaa silmäpari ja\nmustansininen silmäpari seisoivat vastakkain kuin vahtisotamiehet.\n\n\"_Wer da_?\" kysyi Holger.\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi Barbro naurua pidätellen, mutta samassa kajahti\nkaksiääninen raikas nauru ilman leivosille.\n\n\"Sinä olet ollut minulle nyreissäsi\", sanoi Barbro toinnuttuaan,\n\"mutt'en tiedä mistä syystä\".\n\n\"Luultavasti siitä syystä, että pidän sinusta paljon.\"\n\n\"Ne kirjaimet ovat harmittaneet minua kovasti. Mokomakin hullutus\njärki-ihmisen teoksi.\"\n\nBarbro katsahti Holgeriin salavihkaa syrjästä. Hän näytti niin\nviisaalta, hyvältä ja luotettavalta, tuo pallukka. Eikä ollutkaan muuta\nkuin aivan paikallaan, että hän sai tietää selvän totuuden. Barbro\nkammosi kaikkea salakähmäisyyttä, mutta hän pelkäsi, että Holger pitää\nhäntä naurettavana ja tunteilevana.\n\n\"Jos sinä vain et saata minua naurunalaiseksi\", alkoi Barbro.\n\n\"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?\"\n\n\"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet\", selitti Barbro hätäisesti,\n\"minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni\nja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä\nminussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: _Uppåt, framåt!_ Ja minä\ntarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö.\"\n\n\"Kissa vieköön\", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä.\n\"Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei\ntekisi pahaa pieni koivurieska.\" Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle\nmaahan pudonneen oksan.\n\n\"Äh!\" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä\nkyynärpäällään.\n\nMutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja\nlauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään\neräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka\nseisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka\nkaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja\nvesi tippa nenänpäässä.\n\nHän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:\n\n    \"Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi,\n    jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi.\n    Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.\n\n    Jää jättävi järven veen,\n    kevät käy myös sydämeen;\n    mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.\n\n    Ja unteni armaat kuvat\n    taas syttyen kirkastuvat,\n    ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!\"\n\nSiinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro\ntaas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään.\nMutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä\nhänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä\npiti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä\npyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että\nhän napsautti tyytyväisenä näppiään.\n\nHolger kääntyi häneen päin.\n\n\"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan\", sanoi hän\nkuivasti. \"Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole\nsellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta\nvieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä.\" Hän\nleventeli sanoja turhan paljon.\n\n\"Kuulehan\", sanoi Barbro kääntäen päänsä syrjään, sillä hän oli\npunehtunut ihan hatunreunaan saakka, \"oletko ollut pitämässä serenaadia\nSonjalle?\"\n\n\"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty\nserenaadi?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty.\nMutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin\nSonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki\nlakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari\ntoveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa\nalla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin.\"\n\nBarbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen\najatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.\n\n\"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi\",\nsanoi Holger äkkiä pistävästi.\n\n\"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on -- niin\nse on täydellinen erehdys\", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset\nkasvot kääntyivät Holgeriin päin. \"Ja sen minä sanon sinulle, Holger,\nettä jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin -- niin -- minä sanon\nisoäidille.\"\n\n\"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee.\"\n\n\"Mutta ethän tee sitä, Holger?\"\n\n\"Jos tekisin, niin tekisin sen huvittaakseni Vahtia. Mutta tuo\nmaalaisnuorukainen tuskin osaisi antaa arvoa kunnianosoitukselle, niin\nettä ei taida maksaa vaivaa.\"\n\n\"Eipä tosiaankaan\", sanoi Barbro vakuuttavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenraaliharjoitukseen saapuivat kaikki esiintyjät puvuissa. Ja\nBarbro oli aika hassun näköinen Sundbladin mamsellina. Kaikki\nnäyttelivät reippaasti ja repäisevästi. Katsojat: isoäiti, pari muuta\nrouvashenkilöä ja isoäidin kolme palvelustyttöä nauroivat sydämensä\npohjasta hauskoille sukkeluuksille. Einarin proloogia, laulua ja\nviulunumeroa ei esitetty harjoituksissa. \"Se on tietysti _hors\nconcours_\", sanoi Sonja. Sen sijaan oli kohtaus Urdar-kaivon luona\nesitettävä vielä kerran huolellisesti, sillä se oli tavallaan juhlan\n_clou_.\n\nBarbro-Verdandi oli sepittänyt runot, jotka nornain tuli lausua, mutta\nhän oli huomauttanut Ingerille kahden kesken, että hän aivan varmaan\nsaa pyörtymyskohtauksen kuullessaan niitä juhlassa lausuttavan.\nInger lohdutti häntä sillä, että runot olivat oikein hyvät, mutta\nBarbron jännitys oli jo nyt kenraaliharjoituksessa rajaton. Kaikeksi\nonnettomuudeksi johtui hänen mieleensä myöskin se kerta, jolloin hänen\npiti Flodassa lausua runo isolle vierasjoukolle ja jolloin hän oli\nsotkeutunut.\n\nUrdar-kaivo oli kyhätty aika näppärästi sängyn varjostimista, jotka oli\nverhottu kultapaperilla. Isoäidin suurin palmu toimitti Yggdrasilin\nvirkaa, ja nornilla oli toisessa kädessä pieni kristallimaljakko,\njolla he noutivat vettä ja kastelivat Yggdrasilin juuria. Erinomaisen\nihastuttavilta he näyttivät, nuo kolme solakkaa, pehmeää tyttövartaloa\npitkäliepeisissä, valkeissa puvuissaan. Ingerin pitkä tukka valui\nkuin vaalea silkki hänen olkapäittensä yli ja selkää pitkin. Se pysyi\nharvinaisen sileänä ja rauhallisena toisten kahden itsepintaisiin\nkiharoihin verraten. Sonja oli jo kaikenmoisilla kampauksilla\nkuluttanut tukkansa niin, että se oli menettänyt tuuheutensa ja\nkiiltonsa, mutta hän osasi laittaa sen taiteellisesti, ja hän oli\nkieltämättä se noista kolmesta, joka voitti palkinnon.\n\nYggdrasilia kasteltiin ehkä hieman liian runsaasti ja hermostuneesti,\nmutta muuten ei voinut mitenkään moittia esiintymistä.\n\nSonjan sirot käsien ja käsivarsien liikkeet tuottivat kunniaa niille\nplastiikkakursseille, joilla hän oli käynyt. Inger-Skuld esiintyi\nkoruttoman arvokkaasti ja viehkeästi. Barbron liikkeet olivat jonkun\nverran hätäisiä ja umpimähkäisiä. Ja isoäiti pelkäsi, että hän saattoi\nkaataa Yggdrasilin, joka ei seisonut oikein tukevasti.\n\nMitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Verdandi ei sotkeutunut\nsanoissaankaan, vaan lopetti kuviteltuun Elsaan päin kääntyen:\n\n    \"Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet,\n    onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä.\n    Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin,\n    sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi\n    muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten.\n    Kun sua, Hip hyvä, katselen -- oot sinä taiteilija suuri,\n    viisaampi _medicus_ Tellusta konsaan ei kiertänyt liene,\n    Rinnalla sun -- myös suurena hän -- käy mainio Kastor[1]\n    ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä,\n    ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit.\n    Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä,\n    polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon.\"\n\n[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.\n\nUrban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan\n\"runoilijatarta\"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin\nkultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli\nliikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti\ntasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli\nhyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa\nsattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.\n\nNauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja\naikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.\n\nTäytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten\nliikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen\nkaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring\nrupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin\nviikon.\n\nBarbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai\nhänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen\nnurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.\n\nMutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat\nhänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin\njärjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä\nsekä tanssia että leikkiä.\n\nNiine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen.\nHaavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa\nSundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että\nsotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi:\n\"Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!\"\n\nBarbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun\nkättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä\ntäällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut\nhauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa,\nmissä sai nauttia -- unelmoida -- ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti\nelämässä ja mikä nyt -- voimakkaammin kuin ennen -- kehoitti häntä\nlaittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä -- se oli jotakin\nliian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi\naavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki\nlennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:\n\n    \"Immer höher muss ich steigen,\n    immer weiter muss ich schauen.\"\n\nSamassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia!\nIso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin.\nKokonainen pommitus.\n\nJa näyttämöltä huusi Urban Freide:\n\n\"Eläköön Barbro Berting, eläköön!\"\n\nVoimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli\ntäynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista\nkävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä.\nSitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.\n\nHän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua,\njotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa\ntaittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän\nasetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa\nhiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin\narasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia,\nmutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat\nhänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku\nVerdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien\nyrttitarhassa.\n\nBarbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista,\nmutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli\nuseita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää\nyötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:\n\n\"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle.\"\n\nBarbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo\nsilitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.\n\n\"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa,\nnimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'.\"\n\nSitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita,\nmuutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon\nsäde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.\n\nKohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat\nkuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.\n\n\"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan\", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön,\n_jos_ tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.\n\nNaukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen,\nmutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja\nkuiskivia ääniä.\n\nBarbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää\nkurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja\nrientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti\ntuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa\nperästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen\nkomean äänen solistina lauluissa \"Hongat huojuu\" ja \"Kukkivat, kauniit\nlaaksot\". Sitten seuraa reipas ja hilpeä \"Luuletko mun menneheksi\" ja\nviimeksi \"_Kornmodsglandsen ved Midnattstid_\".\n\nMutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:\n\n    \"Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl,\n    saa lad dem mod Himlen hoeves.\n    Naar Stjernerne falde, do ved du vel,\n    ønsker man ikke förgæves\",\n\nvirtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä\nhänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään\nniin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä\nihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät\nkukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren\nsydämensä sisimpään.\n\n\n\n\nIX.\n\nPOVARILLA.\n\n\nBarbro oli ehkä vilustunut avoimen ikkunan ääressä serenaadiyönä,\nehkä myöskin hermojännitys oli ollut liian voimakas hänen herkälle ja\nkiihkeälle luonteelleen; hän oli muutamia päiviä kuumeessa ja vuoteen\nomana.\n\nHänen mielikuvituksensa työskenteli sairaalloisen kiihkeästi tämän\npakollisen kotiarestin aikana, ja niin pian kuin hän sai nousta\njaloilleen, hoippui hän kirjoituspöydän ääreen pää sekavana ja\najatukset kuperkeikkoja heitellen. Mutta vapiseva tytönkäsi tarttui\nrohkeasti kynään, ja sivu toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksella ja\nmustetahroilla, kunnes Barbro ei enää jaksanut, vaan hänen täytyi\nheittäytyä pitkäkseen sohvalle ja sulkea silmänsä.\n\nKäsikirjoitus piilossa päänaluksen alla hän nukkui niin sikeästi,\nettei tiennyt mistään, kun isoäiti hellästi levitti huopapeiton hänen\npäälleen, eikä myöskään kuullut, kun Saara teki tulen ruusunväriseen\nkaakeliuuniin, joka seisoi hoikilla jaloilla ja oli pyöreä kuin pilari.\n\nSää oli taas käynyt tuuliseksi ja sateiseksi, mutta kaikki, jotka\ntunsivat Skoonen kevään, tiesivät, että se oli vain ohimenevä pahan\ntuulen purkaus, jonka ei tarvinnut herättää levottomuutta.\n\nKun tuli alkoi parhaiksi loistaa elämäniloa ja hyvinvointia ja liekkien\nheijastus karkeloida matolla, heräsi Barbro, mutt'ei jaksanut heti\nnousta jaloilleen. Lahea päänalus tuntui niin turvalliselta. Ja sen\nalla... Hänen kätensä kopeloi ratisevaa paperia ja hypisteli sitä.\nPäiväkirjaa, kirjeitä ja muutamia tilapäisrunoja lukuunottamatta Barbro\nei ollut kirjoittanut mitään pariin vuoteen.\n\nOvi narahtaa hiljaa.\n\n\"Kas, neiti on hereillä\", sanoi Saara. \"Siellä on vieras odottamassa,\njos neiti haluaa ottaa vastaan.\"\n\n\"Sonjako siellä on?\"\n\n\"Ei ole, neiti Thomas soitti aamulla. Hän kuuluu lähtevän pariksi\npäiväksi matkalle. Siellä on tietysti yksi niitä neidin kandidaatteja.\"\n\nTahtomattaan Barbro tunnustelee kolhiintunutta nenäänsä; haava on tosin\nparantunut, mutta hyvin ruman ruven peitossa, jota Barbron ihmeellisen\ntoimeliaiden sormien on sula mahdottomuus olla hypistelemättä. Lääkäri\non kuitenkin sanonut, että ruven täytyy saada irtautua itsestään,\nmuuten jää ruma arpi. Ja Barbro ajattelee: -- En tahdo mistään hinnasta\nnäyttäytyä Urban Freidelle tällaisena rupinaamana, niin rajattoman\nhauskaa kuin olisikin ottaa hänet vastaan täällä.\n\nHän katselee ympärilleen isossa, iloisessa huoneessa, jossa on\nkauniita, tuoreita kukkia ja kodikas kalusto. Hänen tukkansa,\njoka hajallaan valuu vaaleansiniselle flanelliröijylle, on upea\nkuin romaanisankarittaren, ajattelee hän, ja ylpeytensä, siniset\nsamettitohvelit, joita reunustaa joutsenen untuva ja jotka isoäiti oli\neilen lahjoittanut hänen suureksi ihastuksekseen, hän olisi hirveän\nmielellään tahtonut näyttää muillekin. Voi, jos hän voisi maata koko\najan suullaan kasvot pielukseen painettuina! Ei, siitä ei tule mitään!\nHän huokaa.\n\n\"Saara, en minä voi ottaa vastaan.\"\n\n\"Mitäs neiti turhia! Ei se ole se pitkä ja koree!\"\n\n\"Ehkä Holger, Saara?\"\n\n\"No, justiisa se sama. Neiti on ihan kuin ota ja anna prinsessa tuossa\nloikoessaan.\"\n\n\"Saara -- emmeköhän ottaisi silkkitäkkiä tämän huopapeiton sijaan?\"\n\n\"Miks'ei, sitähän minäkin meinasin, ja sitten lasketaan verhot alkoovin\neteen, niin että neiti on ihan kuin salongissa.\"\n\n\"Kiitos, hyvä Saara! Saatpas nähdä, että minä ikuistan sinut jonakuna\npäivänä.\"\n\n\"Älkää pilkatko, neiti Barbro, ikuisuus on meidän Herramme käsissä. Nyt\nmenen hakemaan kandidaattia.\"\n\nHolger astuu sisään ja menee suoraan Barbon luo.\n\n\"Kas vaan, täällä loikoilee pikku Verdandi, joka sai näpsäyksen\nnenälleen katsellessaan liian syvälle Urdar-kaivoon. Sinä olet\narveluttavan näköinen.\"\n\n\"Hyh, se ei haittaa mitään.\" Barbro pistää häpeillen näkyviin\ntohvelinkärjen. Samassa muistuu jotakin hänen mieleensä ja hän sanoo\ninnokkaasti:\n\n\"Oikein paljon kiitoksia serenaadista. Usko pois, että nautin siitä!\"\n\n\"Se ilahduttaa minua, Mignon. Joudu nyt vain terveeksi, niin lähdemme\nLinnunlauluun ja Dalbyhyn poimimaan kangasvuokkoja ja ruttojuuria ja\npaljon muutakin hyvää, josta sinulla ei ole aavistustakaan.\"\n\n\"En ilkeä lähteä tämän näköisenä päivänvaloon.\"\n\n\"Hm, eihän tuo läiskä juuri korista naamataulun Kap Hornia, mutta minä\nen sitä ujostele.\"\n\n\"Sinä -- mutta pitäisi kai meitä olla muitakin...\"\n\n\"Noo, sehän on makuasia. Yksin luonnonhelmassa tahi sellaisen kanssa,\njoka miellyttää, se on minusta mukavinta. -- Millä sinä saat aikasi\nkulumaan odottaessasi ihanuuden korjautumista?\"\n\n\"Oo, Holger!\" Nyt pujahtaa koko tohveli näkyviin ja kohta sen jälkeen\ntoinen, mutta se tapahtuu harkitsematta, pelkästä innostuksesta, ja\nsentähden Barbro ei huomaa nauttia siitä, että Holger ilmeisesti\nihastelee pienten samettitöppösien reistailua. \"Tahtoisin mielelläni\nkysyä sinulta erästä asiaa, mutta -- mutta sinä olet tietysti hirveän\nkriitillinen.\"\n\nHolger hirnahtaa ja kiepauttaa päätään kuin vauhko hevonen.\n\n\"Runoheposi on kai lähtenyt laukkaamaan?\" kysyy hän hyväntahtoisesti.\n\n\"Älä viitsi tuolla tavoin, se tuntuu niin pilkalliselta! En mahda sille\nmitään -- -- en voinut mitenkään jättää sikseen.\"\n\nHolgerin harmaat silmät käyvät vakaviksi ja ilmaisevat lämmintä\nharrastusta.\n\n\"Saat uskoa, Mignon, että olen sekä iloinen että onnellinen, jos annat\nminun lukea opuksesi. Onko se sinulla täällä?\"\n\n\"On.\" Barbro pistää kätensä pieluksen alle.\n\n\"Mikä sen nimi on?\"\n\n\"_Holvin hämärässä ja lakeuden auringossa_. Ne ovat vain sellaisia\ntunnelmakuvia, näetkös, enkä tiedä, kuinka lie vuosilukujen ja\nlausetapain ja historiallisten henkilöiden laita, ovatko ne oikein vai\neivätkö; siksi tahdon, että sinä tarkastaisit sen.\"\n\n\"Aiotaanko se -- julkaista?\"\n\n\"Ehkä.\" Barbron posket lehahtavat punaisiksi. \"Jos luulet sen\nkelpaavan. Holger, sinä voit ehkä lukea sen kohta.\" Hän vetää esiin\nirralliset, numeroimattomat paperit, joiden näkö ei hivele silmää. Pari\nlehteä on hienoa, orvokintuoksuista postipaperia, toiset tavallista\nkonseptipaperia, ja lopuksi on pari harmaata ja kellahtavaa lehteä\nkiskaistu koulukirjoista, joissa on ollut liikenevä tyhjä sivu\nnimilehden edessä. \"Etkö voisi tulla jo illalla takaisin sanomaan, mitä\najattelet?\"\n\n\"Kyllä, tahdon koettaa\", lupaa Holger hieman kammoksuen tehtäväänsä.\n\"Mutta _jos_ minusta nyt tuntuisi, että sinun on vielä kypsytettävä\naatteitasi, niin sinä pahastut minuun, se on melkein varmaa.\"\n\n\"En, ymmärräthän sinä kaikki. Sinusta kuuluu tulevan oikeusministeri,\ntiesi Urban Freide.\"\n\n\"Vai ministeri oikein? No, _honni soit, qui mal y pense_. Mutta lienee\nparasta, että lähdenkin tästä oitis lliadeinesi.\"\n\n\"Tee se! Tuletko varmasti illalla? Seitsemän! -- Ei, kuuden aikaan.\"\n\n\"Koetan yrittää. Hyvästi nyt!\" --\n\nTäsmälleen kello kuusi saapui Holger, ja isoäiti, joka oli lukemassa\nBabille, jätti heidät kahden kesken. Hän tiesi, missä asioissa Holger\noli tullut, ja hänen sydämensä tykytti melkein yhtä kovasti kuin\nkirjailijattarenkin.\n\nHolger oli järjestänyt ja numeroinut paperit. Hän oli myös solminut\nkapean, vihreän silkkinauhan niiden ympärille.\n\nNyt Barbro ryöpsähti pystyyn sellaista kyytiä, että sekä peitto että\npielukset lennähtivät mukana.\n\n\"Oletko lukenut?\"\n\n\"Olen, jok'ainoan rivin.\"\n\n\"Roskaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta -- sanohan toki ihmisiksi -- miksi seisot tuolla tapaa? Joudu!\"\n\n\"Minä ajattelen, että käymme ensin istumaan. Pujahda sohvalle, Mignon.\nKas niin. Nyt panemme käsikirjoituksen tähän ja ryhdymme rauhallisesti\nkeskustelemaan.\"\n\n\"Se ei ole tarpeellista. Minä voin yhtä hyvin repiä paperit rikki, sen\nnäen silmistäsi.\"\n\n\"Silloin et näe oikein. Tiedätkö, mitä tämä on, Babi? Sinun\ntunnelmakuvasi on juuri sellainen, josta Snoilsky sanoo: Aatteiden\npurjehduskelpoinen valtaväylä nuoruuden veressä. Sitä myöten voivat\nkerran kulkea uljaat aatelaivat, mutta sitä on ensin vähän ruopattava\nja padottava. Uskon kyllä, että kyhäyksesi voisi ilmestyä painosta,\nmutta minun mielestäni sinun on aloitettava korkeammalta tasolta eikä\njäätävä pienten, töhertelevien, hiukan sivistyneiden tyttöneitien\njonoon. Älähän\" -- Holger tarttui Barbron sormiin, jotka rupesivat\nrepimään paperia vihan, surun ja nöyryytyksen kyynelten valuessa\nsilmistä -- \"älähän revi. Pane talteen kuvauksesi ja katsasta sitä\nsilloin tällöin kehittävin silmin. Taikka -- kysy neuvoa joltakulta\nmuulta. Ei minun arvosteluni ole erehtymätön. Olen aivan varma, että\nesimerkiksi Urban Freide antaisi sinulle imartelevan ylistyksen.\"\n\n\"En aio näyttää käsikirjoitusta hänelle, niin että...\"\n\n\"Totta puhuakseni luulen sen olevan viisainta. Minä muuten tahtoisin\nhyvin mielelläni, että sinä ja minä yhdessä tarkastaisimme sen\nalusta loppuun. Otetaan se mukaan Linnunlauluun; siellähän tunteiden\nkevätpurot saavat virrata vapaasti. Minä kiitän sinua, Babi,\nluottamuksestasi. Saat uskoa, että pidän sitä suuressa arvossa.\"\n\n\"Ei kai se ole suurenkaan arvoinen\", nyyhkytti Barbro ja alkoi\nyht'äkkiä vimmatusti takoa nyrkeillään viatonta, vanhaa sohvaa.\n\n\"Etkö mieluummin halua kurittaa suuttumuksesi aiheuttajaa?\" kysyi\nHolger ja kallisti hänelle pullean poskensa.\n\nMutta Barbro rauhoittui heti. Hänen mielentilansa kääntyi.\n\n\"Olen niin hävyttömän väsynyt\", sanoi hän valittaen.\n\n\"Käy loikomaan. Minä käännän sinulle päänaluksen, niin on viileämpi\nollaksesi. Sillä lailla! Ja tästä saat peiton -- pannaanko se jaloille?\nHelkkari, kuinka hienot tohvelit sinulla on.\"\n\nBarbro sulki kirvelevät silmänsä ja oikaisihe. Tohvelien saama kiitos\noli kuin pisara balsamia. Kun Holger sitten rupesi kertomaan tasangon\nvalkoisesta talosta, poikavuosiensa elämyksistä ja siitä ajasta,\njolloin hän oli oleskellut sukulaisten luona Länsi-Ruotsissa, koska isä\noli tahtonut, että hän olisi nähnyt maansa muitakin seutuja, silloin\nBarbron kasvot kirkastuivat ja hymy alkoi taas säteillä aivan kuin\naurinko epävakaisena huhtikuun päivänä.\n\n\"Luuletko, että pysymme aina hyvinä ystävinä?\" kysyi Barbro\nsydämellisesti hyvästellessään.\n\n\"Kyllä, niin minä luulen; jollet vain mukuroi minua liian pahasti.\"\n\n\"Mukuroi -- minäkö?\"\n\n\"Niin no, ethän sinä suorastaan ulkonaista väkivaltaa käytä, mutta sinä\nteet tuhoa minun tunnekuorelleni, arvatenkin tietämättäsi, joten et\nsiis voi parantaa itseäsi. Hyvää yötä, Babi.\"\n\n\"Holger, ota käsikirjoitus mukaani.\"\n\n\"Saanko minä sen? Se on ja pysyy tästä hetkestä asti minun tärkeimpänä\narvopaperinani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sonja taas tuli tervehtimään, oli Barbro jo pirteä, ja ruma rupi\noli aivan odottamatta \"tipahtanut satulasta\", kuten Barbro sanoi.\nHän saattoi nyt taas huoletta liikkua ihmisten ilmoilla, ja Sonja\nehdotti heti, että käytäisiin hakemassa Freide-veljekset ja mentäisiin\nkahvilaan.\n\nNiin tapahtuikin, ja Urban Freide tunnusti suoraan olleensa vähällä\nhirttää itsensä sappitautisena, kun ei ollut saanut tavata Barbroa edes\nyhtä kertaa päivässä.\n\nSinä iltana rupateltiin viljalti hullutuksia, ja tytöt palasivat kotiin\nBarbron luo miellyttävän kiihtyneessä mielentilassa.\n\n\"Tiedätkö mitä\", sanoi Sonja, \"minä tahtoisin hyvin mielelläni hieman\nkurkistaa tulevaisuuteen. Täällä on eräs mainion taitava povariakka.\nHän povasi minulle kerran, ja jokikinen ennustus on käynyt toteen,\nniin hyvin se, että minulle tulee täällä hauska talvella, kuin myös\nettä minä kohtaan erään tumman herran, joka on tekemisissä kirjojen,\nmutta myös aseiden kanssa, ja että ainakin kolme muuta on hirveän\nmustasukkaisia tummalle. Niitä on nyt useampia\", lisäsi Sonja\nitsetietoisesti, \"mutta hän ei varmaankaan tahtonut ilmaista niitä,\netten tulisi itserakkaaksi. Emmeköhän lähtisi käymään hänen luonaan?\"\n\n\"Miks'ei, olisihan se lystiä. Mutta luuletko, ettei hän tunne sinua?\"\n\n\"Ei hätää, kun ei pelkää! Minä noidun itseni toiseksi. Hokus, pokus,\nfiliokus.\"\n\n\"Minäkin pukeudun muuksi -- Saaraksi!\"\n\n\"Lähdetään tänä iltana. Tällaisessa sumussa ei meitä kissakaan tunne.\nJoudutko valmiiksi kello yhdeksäksi, niin tavataan meidän portilla.\"\n\n\"Kyllä joudun. Mutta -- eikö se ole tyhmää?\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Uskoa taikoja.\"\n\n\"Eihän sinun tarvitse uskoakaan. Minä vain mainitsin sinulle, että\nkaikki sattui ihan paikalleen.\"\n\nOli tosiaankin rajattoman jännittävää saada tietää jotakin\ntulevaisuudestaan, ja Barbron mieltä hykähdytti salainen ihastus, kun\nhän pukeutui Saaran mustaan pyhäpukuun ja pani päähänsä pienen harmaan\nhuopahatun. Se oli kuin alassuin käännetty emaljoitu pannu. Varsikin\nsiinä oli, suoraan ulospäin törröttävä nauhasilmus.\n\nMutta Barbron valepuku ei ollut mitään verrattuna Sonjan asuun. Hän\noli muuttanut hienon olentonsa pieneksi porvarisrouvaksi, jolla oli\nsileäksi kammattu tukka ja nukkavieru kapottihattu, jotapaitsi hän oli\nhommannut itselleen naurettavan pienen muhvin.\n\n\"Olepas hyvä ja katso, että olen laillisesti vihitty\", nauroi hän\nnäyttäen Barbrolle riemumielin kahta sileää sormusta. \"Kaksi kruunua\nkappale; huikea hinta. Ja nyt -- oraakkelin luokse!\"\n\nSonja pääsee ensin sisälle, ja sillä aikaa kun hän on sibyllan\nkaikkein pyhimmässä, istuvat Barbro ja kirjava kissa kumpikin\ntuolillaan pienessä keittiössä. Kissa haukottelee lakkaamatta, ja\nkohta seuraa Barbro sen esimerkkiä, sillä eipä täällä ole totisesti\nmitään, mikä pitäisi mielialaa virkeänä. Kattolamppu tuikuttaa\nunisesti savuttuneesta katosta. Ainoan ikkunan edessä olevassa\nvetokaihtimessa on kylläkin nähtävänä maisemakuva, matta Barbro pääsee\nheti selville, ettei kallellaan oleva kirkko, kärpästen kirjailema\nlinna ja jättiläismäinen ritari aivan piskuisen hevosen selässä tarjoa\npaljoakaan katsomisen arvoista.\n\nVihdoin Sonja tulee ulos ja kuiskaa:\n\n\"Hän hoksasi petoksen ja on äkäinen kuin ampiainen.\"\n\n\"Mitäs sipinää ja supinaa siinä pietään\", ärhentelee akka. \"Pahalainen\nminut periköön, jos tässä rupian tytönkutjakkeihen narrattavaksi. Jos\non meininki tulla sisään, niin passaa tulla.\"\n\n\"Kiitos\", sanoo Barbro aika hämillään ja menee äkäisen sibyllan kanssa\npieneen huoneeseen, jossa on sakea ilma, korkeaksi laitettu vuode,\nompelukone, kaksi piironkia, sohva, ameriikkalainen keinutuoli ja neljä\ntavallista tuolia.\n\nPöydällä sohvan edessä on kohtalon kirja: huomattavasti rasvoittunut\nkorttipakka.\n\nSibylla, katsoo terävästi Barbroon pannessaan hänet tekemään kaikki\nmuodolliset temput, nostamaan, vetämään kortteja j.n.e.\n\nSitten hänen päähänsä välähtää jokin ajatus ja hän mutisee: \"Ei sinun\nreposi minun kanaani kaappaa.\"\n\nHän laskee hyvin tarkkaan ja levittää kortit. Sitten hän sanoo:\n\n\"Teijän miespuol' on teille uskoton. Hän rakastaa enemmän sitä luuttua,\njoka vast'ikään tästä läksi. Mutta sellaisiahan ne miehet on. Työ\nsaatta iloa vanhimmasta pojasta, ja niitä näyttää tulevan niitä lapsia\nyheksän, kymmenen, ennenkuin kuoletta.\"\n\n\"Mutta -- minä en ole naimisissa\", virkkaa Barbro tahtomattaan.\n\n\"Soo-o, vai ette\", sano akka suuttuneena. \"Ei tietystikään, ei. Mutta\ntästä _näkyy_ kuitennii, mitenkä se asia oikeastaan on. Näissä käsissä\non ollunna monen ihmisen elämä ilmoitettuna. Ja olkaa hyvä, rouva,\nelkääkä konstailko, muuten ei kortit sano mittään. Niinkuin en minä\nälyäisi, että työ ootta vaihtanna osat ja että tuo tuolla on lainanna\nsormukset ja kaikki rouvalta. Mitäs siitä sanotta, häh? Kortit ei\nvalehtele, siitä ei piäse mihinkään.\"\n\nBarbro purskahtaa niin raikuvaan nauruun, että kortit pölähtävät ylös\npöydältä. Hän syöksyy ovelle ja siitä ulos kissan ja Sonjan luo. Hänen\non aivan mahdoton hillitä nauruaan.\n\nKun vain akka ei olisi ollut niin tuiman vakavan näköinen ladellessaan\nhassutuksiaan! Kylläpä oli ihana oraakkeli!\n\nSonja sai maksaa onnistumattoman istunnon, sillä Barbro livisti pakoon\nporttikäytävään. Sonja kertoi tultuaan, että \"se siellä sisällä\" oli\nsanonut, ettei hän ole ottanut, penniäkään säädyllisiltä ja siivoilta\nihmisiltä, ei vaikka. Eikä Sonja saanut luulla ensinkään, että hän\nnytkään ottaa \"onnentähden\" vuoksi. Mutta kun kaksi kujeilijaa töytää\nhänen kunnialliseen kotiinsa juuri silloin, kun hän aikoo käydä\nlevolle, niin oli kohtuullista, että he antavat jonkun korvauksen\nsopimattomasta käynnistään.\n\n\"Ja sitten minä annoin hänelle kolme kruunua\", lopetti Sonja\nselostuksensa, \"sillä näetkös, minä aion käydä hänen luonaan vielä\nkerran, mutta tavallisessa puvussa. Hän osaa povata hyvin, jos tahtoo.\"\n\n\"Erinomaisen älykkäästi\", pistelee Barbro. \"Kuinka voit uskoa mokomaa\nlörpötystä?\"\n\n\"Älä puhu mitään, ennenkuin sinulle povataan kunnollisesti, Babi.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, minun puolestani riittää. Olen saanut tietää,\nettä 'miespuoleni' on uskoton ja että vanhin poikani on erinomaisen\ntoivorikas lapsi. -- Oo, minä nauran itseni kipeäksi.\"\n\nJa paljon myöhemminkin, kun Barbro oli eronnut Sonjasta ja harjasi\nhiuksiaan yöksi, täytyi hänen laskea harja kädestään antaakseen naurun\npursua tulvanaan muistellessaan sibyllan viisasta ennustustaitoa.\n\nMutta Sonja kävi uudestaan vaatimattoman ennustajan luona ja kertoi\ninnostuneesti Barbrolle, että nyt vasta hän oli saanut tietää oikean\nkohtalonsa. Ja olipa tosiaankin ihmeellistä, että kaikki toteutui niin\ntarkalleen, kuin hän oli kuvitellut.\n\nHän joutuu onnellisiin naimisiin ja saa mainion hienon kodin erääseen\nkaupunkiin, jossa on paljon kirkkoja ja torneja ja katuja. \"Se on\ntietysti Tukholma\", sanoo Sonja, \"sillä Uno tahtoo, että asetumme\nsinne\".\n\nBarbro pysyi edelleenkin hyvin epäilevällä kannallapa kuunteli Sonjan\nihastunutta kertomusta hieman lystikkäästi ja ivallisesti hymyillen.\n\n\"Ja tiedätkö -- hän ennusti minulle auton\", jatkoi Sonja, \"ja pappa\nonkin sanonut, että hän antaa sen minulle lahjaksi, kun meidät pannaan\nkuulutukseen.\"\n\n\"Sepä oli varsin anteliasta, että eukko tarjosi sinulle ajoretkenkin\",\nnauroi Barbro. \"Mutta eikö hän povaa milloinkaan muuta kuin naimisia ja\nsen semmoista?\"\n\n\"Ei -- mitäs muuta sinä tahtoisit?\"\n\n\"Jotakin todellista, joka tapahtuu -- joka koskee tulevaisuutta.\"\n\n\"Tulevaisuuttahan se on sekin.\"\n\nBarbro ravisti päätään.\n\n\"Se on niin -- niin joutavaa joka tapauksessa.\"\n\n\"Minäpä luulen, että sinä olet nyt juuri varsin taipuvainen tuohon\njoutavuuteen. Et kai tahtone kieltää, että olet koko lailla _verliebt_\nU.F. nuorempaan.\"\n\nBarbro vaipui ajatuksiinsa. Hän seisoi huoneensa ikkunan ääressä ja\nkatsoi murattiköynnöksen peittämään seinään. Hänen katseensa tunki\nsyvälle tuon vihreän alle, niinkuin se olisi ollut verho, minkä hän\ntoivoi nousevan ja näyttävän hänelle yhtä tai toista.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän hiljaa. \"Minusta olisi vaikeaa kulkea yhden\nihmisen kanssa koko elämän halki.\"\n\n\"No sinähän se vasta hieno olet, Babi. Kuinka sinun mielestäsi pitäisi\nolla?\"\n\nSonja virui sohvalla ja suihkutti hajuvesipullosta orvokintuoksua hänen\nkasvoilleen.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Minä otan sinut siipieni suojaan, pikku Kananjalka. On selvää, että me\njulkaisemme kihlauksemme yht'aikaa ja menemme yht'aikaa naimisiin. Ja\nmeillä pitää olla kokonainen parvi morsiustyttöjä ja sulhaspoikia.\"\n\n\"Minä tahdon mieluummin olla morsiustyttönä ensin sinun häissäsi,\nSonja.\"\n\n\"Ja lausua runoja ja sotkeutua tahi pulskahtaa johonkuhun\nUrdar-kaivoon!\"\n\n\"Eipäs.\"\n\n\"Niin, tottapa tästä selvitään. Vielähän meillä kummallakin on vapaa\nvalinnan valta.\"\n\n\"Onko sinullakin?\"\n\n\"On, ei minulla ainakaan vielä ole kultakahletta. Mutta ensi vuonna sen\nsaan, vakuutti povari.\"\n\n\"No sittenhän se on aivan varma asia\", hymähti Barbro. \"Minäkin\nodottelen, että vanhin poikani varttuu siksi ja täyttää äidilliset\ntoiveeni.\"\n\n\"Älä puhu taas noita tyhmyyksiä\", sanoi Sonja ärtyisästi.\n\n\"Äläkä sinä kehu oraakkeliasi, sillä tottahan älyät, että se on\nhupsutusta.\"\n\n\"Eipäs\", sanoi Sonja onnellisesti hymyillen. \"Hän ennustaa oikein --\njos tahtoo.\"\n\n\n\n\nX.\n\nKEVÄT ON TULLUT.\n\n\nNyt on kevät -- reipas, elämäniloinen kevät. Oikukas huhtikuu,\ntyttöletukka kuukausien joukossa, on pelkkä muisto, ja sisäikkunat ja\ntalvivaatteet ovat saaneet ylenkatseellisen matkapassin.\n\nTänään tapahtuu tuo aiottu kevätretki Röstångaan ja Skäralidiin. Siitä\nsukeutuu tavallaan niiden nuorten erojaisjuhla, jotka ovat olleet\nyhdessä muutamia onnellisia kuukausia, sillä herra ja rouva Thomas\nvaativat Sonjansa takaisin niin väleen kuin suinkin. Vilkas Aimée-rouva\non kirjoittanut tyttärelleen, että koti on \"_triste à mourir sans\nla chère enfant_\". Ja hän on luetellut kokonaisen sarjan odottavia\nhuvituksia.\n\nIsoäiti haluaa takaisin Flodaan. Hänen mielestään kevät on siellä\nihmeellisempi kuin missään muualla, ja hän on saanut Bertingin\nhuonekunnalta luvan pitää Barbroa luonansa syksyyn, jolloin\nperheen levottomin ja seikkailevin jäsen aiotaan lähettää johonkin\ntäysihoitolaan.\n\nBarbro on saanut palavan opinhalun eikä hän lyö laimin ainoatakaan\nluentoa, niin monta rautaa kuin hänellä onkin tulessa. Mutta ne,\njoilla hän on käynyt, ovat nyt päättyneet, ja kesällä hän saa uusia\nvirikkeitä. Inger Thomas on ehdottanut, että hän tutkisi kansaa. \"Mutta\nse on sinun tehtävä sydämelläsi, Babi\", sanoi hän. \"Silloin huomaat\nvarmasti, että saat hyviä ja hauskoja tuttavuuksia.\"\n\nKaikkien Bertingin tyttöjen aikomus on kokoontua juhannukseksi isoäidin\nluo, ja he ovat hyvin mielissään, että vaikka Birgit on naimisissa\nja Elsa oppinut medisiinari, he saavat ilakoida kuin lapset kaikilla\nvanhoilla tutuilla temmellyspaikoilla. Birgitin ja Elsan suloisimmat\nnuoruudenmuistot ovatkin Flodan tuuhean puiston kätköissä, ja he\ntapaavat ne aivan varmaan vilpittömän kiitollisina siitä, että elämä on\npettänyt vain ani harvan heidän unelmistaan. --\n\nLundin rautatieasemalla seisoksii kaksitoista nuorta, kahdeksan\nvalkolakkista, joista kuudella miespuolella ja kahdella nuorella\nnaisella on yliopiston tunnusmerkit. Nämä ovat ne kaksitoista, jotka\nistuivat pöydässä Barbro Bertingin päivällisillä. Isoäiti ja rouva\nHarring tulevat myöhemmässä junassa. He eivät jaksa kavuta Skäralidin\nmäkiä, vaan ovat antaneet nuorille vapaan valtuuden samoilla ympäri\nmielensä mukaan, kunnes päivällinen tarjotaan Röstångan vanhassa,\nkodikkaassa kievaritalossa kello viisi.\n\nSonja ja Uno Freide osoittavat ujostelematta, että he suunnittelevat\nyhteistä tulevaisuutta, ja vaikk'ei Sonja jätä nauttimatta muidenkaan\nseurasta -- huokaileva ja kuiskaileva tunnesalamyhkäisyys on hänelle\nvierasta -- huutaa hän innokkaasti, kun he sijoittuvat junaan, Unoa\nluokseen.\n\n\"Totta kai käsität, että sinun pitää istua tässä ja sivistää minun\nsieluani maisemakuvailulla. Ja jottei olisi vaaraa, että joudun\nvaillinaisesti ravituksi, on sinun sitäpaitsi hankittava minulle\nsuklaanamusia. Olet koko peto, jos olet jättänyt ne ostamatta.\"\n\nUno vetää riemuitsevin elein päällystakkinsa povitaskusta ison\npussin, mutta samassa Sonja kirkaisee ja varjelee hädissään pukuansa\nkookkailta, paksuilta, ruskeilta pisaroilta, jotka raskasmielisen\ntotisina valuvat pitkin pussia.\n\n\"Onpa ollut liian vari suklaalla Unon sydämen lähettyvillä\", nauraa\nLisa Harring. \"Sulaa! Hyi, viskaa pois, ennenkuin kaikki vuotaa ulos.\"\n\nUno on hyvillään siitä, että hänen pukunsa on ruskeapohjainen, ja\nheittää koko kallisarvoisen herkkupussin vaunun ikkunasta ulos.\n\n\"Saanko istua tässä sentään\", kysyy hän Sonjalta, \"vaikka olenkin\ntehnyt vararikon?\"\n\n\"Minä luulin, että teidän keskenne oli jo kaikki tavara yhteistä\",\nhuomautti Urban, joka näyttää erinomaisen hienolta harmaassa\nenglantilaisessa puvussa ja hoikka kävelykeppi kädessä.\n\n\"Missä ihmeessä saisi istua, ettei paistuisi elävältä?\" voihkii Viveka\nHarring. \"Ei ole mikään nautinto ajaa junassa tällaisella helteellä.\nKas, tässäpä on suloista. Yhdelle vielä sija varjossa!\"\n\n\"Kenties minulle?\" kysyy Holger Boye. \"Vai arveletteko, että tulee\nliiaksi painoa hauraalle laudalle?\"\n\n\"En kai minä mahda olla niin suunnaton koljo\", vastaa\nViveka pisteliäästi, mutta näyttää varsin rehevältä valkeassa\nsheviottipuvussaan.\n\n\"Paljonko painatte?\" kysyy Holger Boye. \"Minä puolestani saan kiittää\nskoonelaisen maaemon anteliaisuutta seitsemänkymmenenkahdeksan kilon\nmaallisesta majasta. Se on aivan liikaa ystävällisyyttä yhdelle\npojalle, mutta ilokseni voin todeta, etteivät tyttäretkään silti\njääneet aivan osattomiksi.\"\n\n\"Viveka ei koskaan punnituta itseään\", selitti Lisa.\n\n\"Mitäpä turha toimittaakaan\", nauraa Viveka. \"Minun on hyvä näinkin\nenkä tahdo rehkiä ja kiduttaa itseäni nälkäkuureilla.\"\n\nHolger Boyella on valtavan iso kasvipönttö, sillä hän toivoo löytävänsä\njotakin harvinaista Nackorpin laaksosta tai ylhäältä Skäralidin\nmetsästä. Mutta Barbron kasvientutkimishalu on tänään tipotiessään.\nJos hän poimii kukkia, niin hän tekee sen vain koristaakseen niillä\nitseään tai päivällispöytää tahi saadakseen jotakin hyväiltävää,\nhypisteltävää käteensä ja antaa niiden sitten mennä menojaan kuin omien\nmieliala-perhojensa.\n\nVahti on myös päässyt mukaan ja saatu oikein samaan vaunuun. Se istuu\npenkillä Barbron vieressä. Pää lepää mukavasti hänen käsivarrellaan,\nja pehmeä, valkea töyhtöhäntä heilahtaa silloin tällöin, kun emäntä\nvirkkaa: \"Sinä olet viisas ja pai koira, olethan?\" ja likistää sitä\ninnokkaasti.\n\nKandidaatit Sterner ja Urnström ovat kumpikin toivottomasti rakastuneet\nSonjaan ja ovat yhteisessä onnettomuudessaan niin hyviä ystäviä,\nettä seisovat ulkona vaununsillalla kädet toistensa kaulassa ja\nkeskustelevat kansantaloudesta, koska he aikovat suorittaa siinä\naineessa tutkinnon.\n\nInger Thomas, Elsa ja Einar huvittelevat keskenään akateemisilla\nknoppikysymyksillä ja kaskuilla, ja raikuva nauru kajahtaa tuon\ntuostakin.\n\n\"Olette kai kuulleet, kuinka vanha ukko Bore [Tunnettu professori\nBorelius vanhempi. -- Kuollut.] ei päässyt kotiinsa?\" kysyy Einar.\n\nTytöt eivät ole sitä kuulleet, ei ainakaan Elsa, ja Inger on niin\ntottunut kuuntelemaan mielellään kerran toisensa perästä vanhoja\nlundilaisia juttuja, että hän pistää muistinsa kynttilän vakan alle.\nVastaleivotut ylioppilaat tahtovatkin mielellään näyttää, että ovat\njo perehtyneet asioihin, ja kertovat suurella nautinnolla. Ingeristä\ntuntuu, että hän on nähnyt jo parin miespolven vaihtuvan Absalonin\nkaupungissa, mutta hän itse ei voi ajatella asuvansa muualla kuin\ntuossa isossa vanhanaikaisessa, talossa hämyisen kadun varrella,\nmissä talvipimeä tulee aikaiseen, ja missä jokainen kevät lahjoittaa\nnuorta ja uutta kauneutta vanhan puutarhan selja- ja puksipuille ja\nvihreäripsuisille, ylvään kookasvartaloiselle akasialle.\n\nHarringin tytöt, Barbro ja Urban haluavat myös kuulla jutun, ja Einar\naloittaa oitis.\n\n\"Se oli, nähkääs, niin, että Boren ovella oli kirjoitus: Tavataan\nkello 9-10 ap. Kerran oli professori ollut ulkona, hän oli lähtenyt\naamulla ja tulla raahusti kotiin puoli yhdentoista aikaan pää täynnä\nsyväoppisia mietteitä. Hän pysähtyi ovensa eteen ja sanoi: 'Jaha -- vai\nniin -- tavataan kello 9-10'. Sitten hän katsoi kelloonsa ja huomasi\nsen olevan koko lailla enemmän. 'Jaha -- vai niin -- hän ei olekaan nyt\nkotona. Pitänee tulla toisen kerran.'\"\n\nKaskut ja ilonpurkaukset vuorottelevat yhtä mittaa. Kaikki ovat\nkuulleet jotakin lystikästä omituisista vainajista, ja lämpimässä\nvaunussa surisevat mehiläiset, jotka kohta hurahtavat lentoon pesästä.\n\n\"Tahtoisinpa tavata jonkun tuollaisen omituisen henkilön\", sanoo\nBarbro. \"Luulen, että voisin heti rakastua sellaiseen ihmiseen.\"\n\n\"Maltahan, kunnes Boyesta tulee professori\", ehdottaa Einar. \"Hänellä\non kieltämättä eräitä edellytyksiä.\"\n\n\"Naissydänten valloittamiseen, niinpä kyllä\", myöntelee Holger. \"Ja\ntyydyttääkseni sinun kiihkeää omituisuuden-kaipuutasi, Barbro, uskallan\nheti ryhtyä tuumasta toimeen ja ehdottaa, että täksi päiväksi vaihdamme\npäähineitä. Tuollainen myllynratas kuin sinun hattusi mahtaa olla koko\nmukava telttakatos.\"\n\n\"Miks'ei, jos vain rohkenet. Minä kyllä mielelläni pidän\nylioppilaslakkia\", huudahtaa Barbro ihastuneena. Koko ajan toissayöstä\nsaakka, joka oli huhtikuun viimeinen ja jolloin ylioppilaat Lundagårdin\npuistossa laululla tervehtivät kevään tuloa ja panivat valkolakit\npäähänsä, on hän salaa toivonut saavansa pitää sellaista vain yhden\npäivän.\n\nHolger Boye näyttää tietysti perin hullunkuriselta ohuessa, valkoisessa\npitsihatussa, jossa on koristeena helakka ruusu sivulla ja pitkät,\nriippuvat samettinauhat, mutta Barbro sitävastoin on kerrassaan\nviehättävä ylioppilasneitonen ja nauttii lapsellisesti tästä\n\"keksinnöstä\".\n\nAsemalla maalaiset katsoa töllistelevät pyylevää nuorta herraa,\njolla on päässä naisen hattu, mutta Holger Boye ei piittaa pienestä\nuteliaisuudesta.\n\nHattu keikkuu kallellaan hänen päälaellaan, kun hän taivaltaa jyrkkiä\nrinteitä ylös. Samettinauhat takertuvat orjantappurapensaisiin ja\nkietoutuvat puihin.\n\n\"Tällaiset hatut pitäisi vakuuttaa tapaturman varalta\", tokaisee hän,\nkun ilmava pitsi käy huolestuttavan harseaksi oksiin kiertyessään.\n\"Onko tämä päivän uutuus, Barbro?\"\n\n\"Ei ole, vain vähän laitettu ja somistettu. Mutta jos turmelet sen,\nsaat antaa jotakin korvaukseksi.\"\n\n\"Mitäs haluat -- tarjoan itseni, ellen vie liiaksi tilaa?\"\n\n\"Minunhan asiani on ehdottaa. -- Ai, nyt se taas takertui\", nauraa\nBarbro. \"Kuules, Holger, minun mieleni tekee täytettyä tarhapöllöä. Sen\nsaat minulle hankkia.\"\n\n\"Ensin kompassi, sitten serenaadi ja sitten tarhapöllö. Sinun henkinen\nkehityksesi käy vähän kankeasti, Mignon, mutta minulla on vielä heikko\ntoivonkipinä, että sinä kypsyttelet ja kehittelet yleishyödyllisempää\nharakkaluonnetta tavoittelemaan sitä, mikä kiiltää ja kimaltaa.\"\n\n\"Sinun on kovin vaikea puhua vakavasti.\"\n\n\"Niin on kaikkien, joita uhkaa vakavuuden korkein potenssi\", vastaa\nHolger, mutta hyppää samassa nokkelasti puron yli ja joutuu erään\nkukkaryhmän luo, jota rupeaa innokkaasti tarkastelemaan.\n\nNuorisoparvi pysyy jokseenkin koossa rasittavassa ylämäessä harjun\nlaelle noustaessa, mutta kun on kirmailtu ylhäällä vähän aikaa ympäri,\npyöritty muutamia kierroksia tanssilavalla ja levähdetty loikomalla\npitkässä rivissä pehmeällä nurmikolla, joka sielu hymyilevänä\nja suruttomana, elämänhalua ja kuohuvaa voimaa uhkuvana, alkaa\nlaskeutuminen hajanaisessa järjestyksessä.\n\nJa sattui niin, että Barbro ja Urban Freide joutuivat viimeisiksi.\nBarbro tahtoi välttämättömästi näyttää viippumistaitoaan äkkijyrkänteen\nreunaa kulkevalla viettävällä polulla. Hän vapisi jännityksestä ja\nhaltioitui kaksin verroin vaarasta, kun näki Urbanin tuskaisen,\nrukoilevan katseen.\n\n\"Miksi sinä kiusaat minua?\" kysyi Urban hiljaa. \"Tuo ei ole sinun\ntapaistasi, Barbro. Anna minun edes tukea sinua kädestä.\"\n\n\"Silloin voimme hurahtaa molemmat alas eikä kukaan tiedä, mihin olemme\njoutuneet.\"\n\n\"Älä, hyvä, rakas Barbro, mitä tekemistä sinulla on tuolla liukkaalla\npuunrungolla?\"\n\n\"Minä tahdon tuntea kauhua, huimausta, tuntea kaiken ryöppyävän ja\npauhaavan sisässäni. On kuin ei sydän saisi lyödä kyllin voimakkaasti\nja vinhasti. Luuletko, että jaksan hypätä tuon rotkon yli?\"\n\n\"Sitä et saa tehdä.\"\n\n\"Yks, kaks, kolme, ota vastaan!\"\n\nUrban levitti äkkiä kätensä kuin ottaakseen Barbron syliinsä. Mutta\nBarbro ei hypännytkään. Hän vain katsahti Urbaniin syvin, säteilevin\nsilmin ja harppasi äkkiä polulle.\n\n\"Se on kai sittenkin liian vaarallinen yritys\", sanoi hän\nveitikkamaisesti. \"Mutta juostaan nyt kilpaa alas rinnettä. Sinäkin,\nVahti, saat kilpailla. Nyt!\"\n\nBarbro saapui ensimäisenä. Hän lensi yli mättäiden ja puunjuurien.\nHänen täytyi tänään lentää. Olihan nyt kevät, joka kiiti täyttä karkua\nhänen rinnassaan, kevät, joka soitti meren säveltä hänen korvissaan.\nHän ei ollut milloinkaan ennen huomannut, kuinka väkevä kaikkivaltias\nkevät oli. Kenties se ei ollut ennen sattunut hänen kohdalleen.\nNähtävästi oli niin, että se saattoi mennä toisen ohitse ja syöksyä\nrajusti toisen kimppuun.\n\nBarbro istahti hengästyneenä eräälle penkille tuuhean pyökin alle, joka\noli pukeutunut vastapuhjenneiden lehtien vihreään silkkivaippaan.\n\nKohta saapuivat myös Urban ja Vahti, kumpikin aika lailla hengästyneinä.\n\n\"Enkös juossut pontevasti?\" sanoi Barbro voitonriemuissaan. \"Missä\nluulet toisten olevan?\"\n\n\"En tiedä. Minä osaan oikotietä Röstångaan, niin että voimme aivan\nhyvin levähtää hetkisen. Sinua kai väsyttää?\"\n\n\"Hieman -- jalkoja, mutta se menee pian ohitse. Merkillistä muuten,\nmutta minun mieleni tekee tänään juosta, raivota ja leikkiä -- olla\nlapsi viimeisen kerran keväällä. Ensi vuonna olen kaukana täältä\nsiivojen, hyvinkasvatettujen nuorten parissa, ja kun palaan kotiin,\ntahdon saada työlleni päämäärän, jotakin oikeaa, jota kohti kulkea.\"\n\n\"Ylöspäin. Eteenpäin\", hymähti Urban.\n\nBarbro hyökkäsi.\n\n\"Mutta oletko, Barbro, milloinkaan ajatellut, että me joskus vielä\ntapaisimme toisemme ja jatkaisimme tuttavuuttamme? Etkö tahdo joskus\nkirjoittaa minulle?\"\n\n\"Kyllä, jos on jotakin kirjoittamista. Minun on tietysti kirjoitettava\nisoäidille ja kotiin ja Sonjalle, ja Holger Boyelle olen luvannut\nkertoa vähän opinnoistani. Mutta mitäs sinä tahtoisit tietää?\"\n\n\"Tahdon tietää sinusta kaikki, Barbro. Etkö ymmärrä sitä?\"\n\nUrban kieri käsivartensa Barbron vyötäisille ja taivutti hänen päänsä\ntaaksepäin, auringon valaisemat pikku kasvot omiansa kohti.\n\nSamassa Barbro tunsi käpälän raapaisevan polviinsa. Hän kuuli surkeaa\nulinaa ja taas käpälä raapaisi, mutta hassuinta oli, että Vahti piti\nkoko ajan päätänsä syrjään käännettynä ikäänkuin sanomattomasti häveten\ntilannetta, johon sen emäntä oli joutunut. Käpälä vain rapsi, mutta\nitse se ei halunnut katsoa kohtausta.\n\nBarbro purskahti nauruun ja irroittautui nopeasti. Melkeinpä hän oli\nitsekin hämillään ja kumartui kiireesti Vahdin puoleen.\n\n\"Mitäs sinä nyt, tyhmä koira? Lähdemmekö taas juoksemaan?\"\n\nÄänekäs huhuilu ilmaisi, että toiset etsivät kahta kadonnutta lammasta,\nja niin sai koko seurue käyttää hyväkseen Urbanin oikotietä.\n\nPäivällinen muodostui iloisiksi, aurinkoisiksi ja toivehikkaiksi\nkevätkekkereiksi monine puheineen ja tulevaisuudenehdotuksineen. Kukin\nnoista kahdestatoista oli kuin Atlas, joka piteli kokonaista maailmaa\nvahvoilla hartioillaan.\n\nSitten pantiin toimeen kisat. Nuoret asettuivat piiriin ja suorittivat\npitkän ohjelman kansantansseja.\n\n\"Holkin Martti se kaino poika, ei sitä kukaan tunne\", kaikui kevätillan\nhämärässä, ja lopulta saatiin isoäitikin mukaan, kun otettiin\n\"Leikkaan, leikkaan kauraa\".\n\n\"Olen nuortunut tänä talvena\", sanoi isoäiti kotimatkalla ja taputti\nBarbron kättä, joka oli hänen polvillaan. \"Me vanhat yleensä\npysyttelemme liian syrjässä elämästä voidaksemme säilyttää aikamme\nihanteet, ja sentähden olemme äreitä ja harmaannumme sisäisesti.\"\n\n\"Et sinä ainakaan, isoäiti\", huudahti Barbro innokkaasti.\n\n\"Toivoakseni en, rakas lapsi, sillä silloin olisin mielestäni elänyt\nyli ikäni.\"\n\nHiljainen, ääneti uinuva on kaupunki mahtavine tuomiokirkkoineen,\nentisaikoja muistuttavine vanhoine, puistopihaisine pikkutaloineen\nja uudenaikaisine vuokrapalatseineen. Nuorten äänet kajahtelevat\nhuolettomasti päivän lämmittämistä seinistä ja suljetuista porteista.\n\n\"Hyvää yötä! Hyvää yötä!\" kuuluu kiviportaiden äärellä isoäidin talon\nedustalla. Kaikki ovat saapuneet sinne. Heilutellaan hattuja ja\nhuiskutellaan jäähyväisiksi. Holger Boye seisoo paljain päin. Barbron\nhattu on pantu matkalaukkuun. Barbro seisoo ylimmällä portaalla ja\nheiluttaa valkolakkia.\n\n\"Ota kiinni, Holger. Kiitos lainasta.\"\n\nJa hän lennättää sen koko joukon ylitse. Tuokion se välkkyy valkeana\nilman sinessä.\n\nHolger saa sen kiinni, mutta ei pane sitä päähänsä. Erottuaan muista\nhän kulkee valleja kohti lakki yhä kädessä. On kuin hän kantaisi\npyhäinesinettä ja kuin koko lempeä kevätyö olisi suuri alttari.\n\nLinnut laulavat valkenevan avaruuden siinnossa. Idän rusko ylenee ja\nkirkastuu, ja nyt palaa vaeltava nuorukainen päivän aherrukseen. Hän\naikoo suorittaa tutkinnot. Hän aikoo eteenpäin.\n\nMutta ruskeakutrinen pikku tyttö, joka sai kerran häneltä kompassin,\nlähtee nyt taivaltamaan tietänsä, joka vie kauas hänen poluiltaan.\nIltapäivällä hän saa sanoa jäähyväiset Barbrolle. Silloin tämä\nmatkustaa vanhaan, rauhaisaan kartanoon pyökkimetsän suojaan, mutta\nHolger Boye ymmärsi kuitenkin, että muuttolintu hän oli, yksi niitä,\njotka painuvat lepoon vasta sitten, kun siivet uupuvat.\n\nKun juna iltapäivällä lähti liikkeelle asemasillalta, seisoi Barbro\navoimen ikkunan ääressä ja näki koko sen iloisen parven, johon hän\noli vähän aikaa kuulunut, loittonevan ja lopulta häämöittävän vain\nharmaina varjoina. Silloin hän äkkiä käänsi päänsä ja loi katseensa\nlaajalle, päiväpaisteiselle tasangolle, joka tuntui olevan ääriä\nvailla voimakkaassa, häikäisevässä valaistuksessa, ja hän hymyili\ntietämättään, ei kuitenkaan lapsen tavoin, Skoonen uhkeille vainioille\nja sille vieläkin uhkeammalle, joka aavistuksin ja unelmin täytti hänen\nmielensä. Juna kiiti eteenpäin nopeasti, nopeasti, ja nyt tuli näkyviin\nmeri, vielä äärettömämpi kuin tasanko; sekin oli hänellä sielussaan, ja\nhänen kaipuunsa pursi kiiti täysin purjein.\n\n\n\n"]