[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTeoLzOOakPmajh4MxkUFSQpE7Mv7XCRF4soqe6-66uc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},190,"Nurmeksen kapina","Bergman, J. A. (nimim. J. A. B.)",1844,1924,"190-bergman-j-a-nurmeksen-kapina","190__Bergman_J._A.__Nurmeksen_kapina","Historiallinen kertomus Itä-Suomesta","romaani",[],[],"fi",1881,null,25180,161243,false,16315,[23],"Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Nurmeksen kapina: Historiallinen kertomus Itä-Suomesta\" by Johan Albert Bergman is a historical novel written in the late 19th century. The story examines the Nurmes uprising in 1710, triggered by the oppressive tax collector Affleck and the resultant unrest among the peasants in Eastern Finland. The narrative is likely to explore themes of national identity, rebellion against oppression, and personal relationships amid social upheaval.  The opening portion of the novel introduces us to Jaakko Nevalainen, an elderly blacksmith who passionately supports his homeland during the tumultuous events of war. As he worries over the absence of his soldier-son, Jaakko's conversations with young Juhana, a relative staying with him, reflect the growing tension of the times. Meanwhile, the narrative establishes the looming threat of oppression from the tax collector Affleck, leading to discussions of rebellion among the local populace. This sets the stage for the conflicts that will shape the lives of the characters, rooted in both historical context and personal drama. (This is an automatically generated summary.)",[],314,"Historiallinen romaani kuvaa vuoden 1710 tapahtumia, joissa veronkantaja Simon Affleckin sorto ajaa Nurmeksen talonpojat nousemaan kapinaan Ruotsin valtaa vastaan. Teos kuvaa silloista elämää Itä-Suomessa ja on saanut tyylillisiä vaikutteita Walter Scottin historiallisista seikkailukertomuksista.","J. A. Bergmanin 'Nurmeksen kapina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 190.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","NURMEKSEN KAPINA\n\nHistoriallinen kertomus Itä-Suomesta\n\n\nKirjoitti\n\nJ. A. BERGMAN\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Vanhan sepän luona\n  II. Rovasti\n III. Ryöstö\n  IV. Rovasti jatkaa tointaan\n   V. Elsa\n  VI. Isä ja poika\n VII. Hovilassa\nVIII. Matkalla Käkisalmeen\n  IX. Jalomielisyyden kilpailu\n   X. Epäsopua yhteistoiminnassa\n  XI. Yöllinen taistelu\n XII. Veli ja sisar\nXIII. Mitä Horman Malla Sipolta vaati\n XIV. Juhlapuoliset Hovilassa\n  XV. Simo Affleck\n XVI. Sipo Nevalainen\nXVII. Loppu\n\n\n\n\nTämä suomalaisen kansalliskirjallisuuden heräämiskauteen kuuluva teos\nilmestyi v. 1881 nimellä \"Nevalaiset\". Tekijä, joka on julkaissut useita\nmuitakin kaunokirjallisia tuotteita, käsittelee tässä tavallaan hyvin\nharvinaista tapausta maamme historiassa. Veronkantaja Affleckin sorrosta\naiheutunut katkera mielenkuohu Nurmeksen talonpoikien keskuudessa v.\n1710 meni nimittäin niin pitkälle, että yksityisen henkilön\nvastustamisesta johduttiin kapinoimaan Ruotsin valtaa vastaan\nvenäläisten apuun vedoten. Järjestymättömästä talonpoikaisliikkeestä on\nolemassa verrattain runsaasti asiatietoja, joita tekijä on tunnollisesti\nkäyttänyt surullisen ajankohdan ristiriitaisuutta kuvatakseen.\n\nBergmanin pikku romaanilla on vieläkin merkitystä alkuperäisessä\ntarkoituksessaan, historian kansanomaisessa esittämisessä. Toiselta\npuolen se nyt itse on siirtynyt historiaan, kuvastaen niitä nuoren\nkansallisen sivistyksemme kevätpäiviä, jolloin suuret ulkomaiset\nmestarit ensiksi antoivat vaikutelmia alkavalle\nkaunokirjallisuudellemme. Walter Scott on siten tuntuvasti saanut\nmäärätä tämän romaanin henkilövalintaa ja muuta sommittelua; tapaamme\nlatinaa rakastavan pedantin, noita-akan ja muita skotlantilaisen\nsuurmiehen vakauttamia piirteitä. Mutta tekijän ansioksi tulee, että hän\non kyennyt kaiken luomaan kotoiseen sävyyn, ja joskaan hänen tuotettansa\nei sovi arvostella kirjallisuutemme nykyisen korkeimman tason mukaan,\nhavainnee tavallinen lukija \"Nurmeksen kapinan\" sekä miellyttäväksi että\nopettavaiseksi, kansalliseksi kertoelmaksi, jolla on sekä omaperäistä\nettä kirjallishistoriallista mielenkiintoisuutta.\n\n\n\n\nI\n\nVanhan sepän luona.\n\n\nVähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä,\nasui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko\nNevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Miehuutensa\npäivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut jotakuta pikku\nvirkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt\noli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin sai hän kuitenkin kuulla\njotain linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin\noli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antautuneet\nvenäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja\nsai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä\nuteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja arveli sodasta, ja kun vanha\nJaakko sai kuulla jonkun vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa\npuujalallansa ja huusi: \"kaikki on h--ssä\".\n\n[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.\n\nVanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi. Heillä\nei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi kaunista\nnuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa keväässä.\nPoika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut setänsä luona\nosittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli\nNevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona. Näitä\nnuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin Matleena-mummo --\nnäin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi nuorukaisista lemmenjumalan\navulla pariskuntaa. Mutta nuori mies -- Juhana -- ei näyttänyt olevan\nkovinkaan suuressa vapautensa menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili\nhänelle Annan sävyisyyttä, siisteyttä, kauneutta ja kunnollista\nmielenlaatua, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena\nsitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: \"noh! mitä sitten muuta\ntarvitsee?\" -- näytti Juhana hämilliseltä, murahti jotakin, otti\nlakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet puuskassa jupisi: \"Ei\nJaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista. Hm! Eihän poika liene\njohonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha Jaakko\nkiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui kamarin\neteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi. Juhanaa\nalettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkosalla.\nAnna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen sitä\navautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi esille. Mutta alkoi\njo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.\n\nVanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa,\nrinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät\ntekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha\nNevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa,\nnyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle\nmieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi\nantautumisesta hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan\nJaakon oikean käden pontevuutta.\n\nJaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton\nkopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin\nitsekseen, osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.\n\n\"Lempo vieköön\", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka\nohitse hän juuri kulki, \"tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin\nleipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei\nKaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä! Seitsemänkymmentä\nvuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt maailmaa ja sen menoa, mutta\nmoista surkeutta, kehnoa petollisuutta, rahanhimoa ja leväperäisyyttä\nen, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!\"\n\nVanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen\nja alkoi taas mitellä lattiaa.\n\n\"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi?\nVoipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle\njulistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan\nhallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies saattaa\nyllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja antautua\nryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku\ntoinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta maar hänen\naivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan\nsanan julistaja -- rovasti -- onko Jumalakin nyt ruvennut meitä\nsortamaan?\"\n\nNäin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.\n\nVastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa\nkasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka\ntavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin\nmielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät\nsilmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa\noli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan\nviehättämään kuulijaa.\n\nJuhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut\nnuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon innokas\nisänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti myöskin\nnuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja\nluonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä\nsaarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli avoin kaikkinaisille\nyleville vaikutelmille.\n\nKun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa\nsilminnähtävästi. Hän lausui: \"Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo\nkaivannut, poikani!\"\n\n\"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin\nviipyneeksi tavallista kauemmin\", selitti Juhana.\n\n\"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin\", -- keskeytti Jaakko\npuheensa, \"en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä\nharvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen\npelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin hurskaat\nlaverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia,\njotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen, että toki\nvielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla\nmiehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa pemahtaa\nilmaan hajuttomana savuna.\"\n\nVanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:\n\n\"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat\nasiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo\nkulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin\njalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan\nerilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on\nminusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat\nmuuttuneet. Uskothan sen, Juhana?\"\n\nNuorukainen nyökäytti päätänsä.\n\n\"Mutta olkootpa asiat miten tahansa\", jatkoi vanha Nevalainen, \"niin\ntulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä\nJumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää\nvastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti.\"\n\nNuorukainen katseli hajamielisesti puhujaa.\n\n\"Mikä perhana sinua vaivaa?\" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.\n\"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!\"\n\n\"Setä\", sanoi Juhana hitaasti. \"Minä pyydän saada lähteä kotiin.\"\n\nVanha Nevalainen astui kaksi askelta taaksepäin ja katseli ällistyen\nnuorukaista. \"Siis hänkin on kuullut\", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:\n\n\"Kotiin! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan\nJaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin\ntuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole mikään ihme. Ei\nsuinkaan.\"\n\nVanhan Jaakon oli työläs lausua viime sanojansa, niin murheelliselta\ntuntui hänestä, että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänet\nhylkäisi.\n\n\"Hyvä setä\", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, \"en suinkaan ole\nteihin kyllästynyt; aina olen mielelläni kuullut teidän opetuksianne\nenkä voi niitä koskaan unohtaa.\"\n\n\"Mikä sitten onkaan syynä pyyntöösi?\" sanoi vanha Nevalainen.\n\n\"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä\", haastoi Juhana. \"Sen\nvuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä\nmyöhäistä. Sitäpaitsi on vaarallisia vehkeitä tekeillä Nurmeksessa.\"\n\n\"On siis totta mitä kuulin\", sanoi vanha Jaakko. \"No, siinä tapauksessa\npäätöksesi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta tulla toimeen?\nSinä olet auttanut minua ammatissani ja ollut parhaana\nseurakumppaninani. Aikoisitko kauankin viipyä kotonasi?\"\n\n\"En varmaan tiedä\", vastasi Juhana.\n\n\"Ja sitten tulisit takaisin luokseni?\" kysyi vanhus hitaasti.\n\n\"Jos en siellä voisi ruveta ammattiani harjoittamaan, niin luultavasti\ntulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani\",\nselitti Juhana.\n\n\"Totta kyllä, ja luonnollisesti\", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen,\njosta ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.\n\nNevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenkin jäykistyneen\nkeskustelun. Hän tuli käskemään illallisaterialle.\n\nPöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen\npari kertaa rykäistyään lausui:\n\n\"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä\nluotamme.\"\n\n\"Todellako?\" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään,\nsitten Juhanaa.\n\n\"Aivan todella\", vakuutti Jaakko.\n\nAnna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet\ntunkeusivat väkisin hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin,\nsalatakseen liikutustansa.\n\n\"Ja mihin on aikomuksesi mennä?\" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.\n\n\"Kotiin\", vastasi Juhana. \"Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota\npuolelta tai toiselta tekee esteen.\"\n\nSeurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen\njohdosta.\n\nJa Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi\nmuiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar,\naaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui\nurhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen\nläheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa Juhanan\nlähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva\nylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli sammuva? Kunpa\nhänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon, että Juhana hänestä\npiti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut hellempää tunnetta\nneitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen\nkylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä mitenkään\nloukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä muuttuisi, --\nettä joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen rinnassa\nvastarakkauden tunnetta.\n\n\"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?\" tiedusti vielä vanha Nevalainen.\n\n\"Niin olen\", vastasi Juhana, \"ja toivoakseni ette päätöksestäni\npahastu\".\n\n\"En voi sinua kieltää lähtemästä\", lausui Jaakko, lisäten: \"Tuo,\nmuijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni\npojan kunniaksi.\"\n\nMatleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat\nkyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.\n\n\"Minä olen jo korkeassa ijässä\", lausui Jaakko, \"enkä tiedä, kauanko\nHerra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut,\npoikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön.\nRakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva\nkoetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä.\nNiin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun\nestää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja\nsinä teet sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt.\nTämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi.\"\n\nNyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa\npakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin\nhuonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia.\nVanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin,\nmistä kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä\ntuulella. Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä\nhuomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut\nruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja\nse lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan\nmatkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta\nerittäinkin Anna pysyi valveilla. \"En voi häntä unohtaa\", valitti neito\nja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. \"Voi, jos joku\nmuu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni! --\nMutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he\nonnellisina -- ja kauan -- ja kaukana minusta... Tahtoisinpa nähdä sen\nneidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä\nkuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista.\"\n\nNäin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko\nkultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän\nlausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää\nnäkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti\njotensakin reipastuneelta. -- Tien haarassa kääntyi Juhana vielä\nkatsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä:\nharmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka\ntasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös\npunaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen,\nkuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa\nnuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin\npäästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi... Vielä hetkinen,\nja nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.\n\n\n\n\nII\n\nRovasti.\n\n\nKarjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin\ntunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo\nennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. \"Ilkeyksistään ja\nväärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa\", lausuu\nmuuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein\nrauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta\nhuolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että\nveronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän.\nItselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja\nNurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan.\nNiinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.\n\nKauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta.\nVihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin.\nKuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi\nsaanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut\nluottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä\nomituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla\nhankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.\n\nMuutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä\nmaantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa\nijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen\npukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi\nulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli\nluettavana omistajan nimikirjaimet P. H.\n\nTämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.\n\nEnemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota\npuoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja\nmaltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla\nhenkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain\nliikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa.\nRovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen\nkatsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa\nheijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin\npäiväpaisteen kimmellys iljangolta. -- Tätä miestä muuten pidettiin\nsuuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja\nnurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana\nja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.\n\n\"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?\" kysyi rovasti\nikäänkuin heräten syvistä mietteistä.\n\n\"Niin\", virkkoi Sormuinen. \"Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen\npoika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin\npunastuen, milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi\nkurkkuun. Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos te, kunnianarvoisa\nherra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta\nalamaisuudesta, semmoisen vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella.\"\n\n\"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan\ntehtäväksi\", myönsi rovasti. \"Mutta en luule asiain vielä hukassa\nolevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?\"\n\n\"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja\nTikka\", luetteli Sormuinen. \"Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan.\"\n\n\"Entä Nevalainen?\" kysyi rovasti.\n\n\"Sipo Nevalainen!\" hymähti Sormuinen halveksivasti. \"Mitäpä hän meistä\nhuolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos kirkosta,\nkun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen, sillä\nBjörn Finne oli kirkossa.\"\n\n\"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?\" kysyi rovasti.\n\n\"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana\", sanoi Yrjö.\n\nVeri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti sitä\nja lausui: \"Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin, viisikymmentäkin\nvuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei ole unelma.\nAika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan\nniittää.\"\n\nYrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa\nmuotoa. Hengenmies jatkoi:\n\n\"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa,\njoka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa,\nniin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan\nhartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin\nkolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan,\npelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä.\"\n\n\"Kristillinen ajatus!\" vahvisti Yrjö Sormuinen.\n\n\"Minä tunnen sydämessäni\", sanoi Haerkepaeus, \"että armon Herra\nkorkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan\nteille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa\nruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden\ntulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton\nsietää.\"\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin\nsujuvaa puhetta.\n\n\"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai\nmoitittaviakaan\", vakuutti rovasti. \"Tiedän että ne moniaiden silmissä\nsiltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan\nkaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi\npaljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta\nkansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden.\"\n\n\"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono\", sanoi Sormuinen. \"Missä\nse meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan\nväkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä\narmeijaa.\"\n\n\"Puhut aivan totta\", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: \"Ei!\nTämän surkeuden pitää loppua. _Minä_ saarnaan tulevana pyhänä.\"\n\nTaaskin Yrjön silmät välähtivät. \"Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä\nuskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja\n--\"\n\n\"Ja oikeuksia\", lisäsi rovasti.\n\n\"Niin juuri; minä uskon että kun _te_ selitätte perusteet uuteen\ntoimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen.\"\n\n\"Toivokaamme niin\", sanoi rovasti. \"Minä tarjoan heille pelastusta. Jos\novat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. -- Kas, kuka tuolla\ntulee noin kiiruusti?\"\n\n\"Tuomas Turuinen\", sanoi Yrjö. \"Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin\ntouhuiseksi saanut?\"\n\nTulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti\noppineen rovastin.\n\n\"Sinä näytät liikutetulta\", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa\ntarkkaavasti. \"Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun\nvelvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä.\"\n\n\"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä\", päivitteli Turuinen,\n\"joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie\nniin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka\ntoimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti,\novat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä\nverikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan,\nmutta kostonhimo vallitsee sydäntäni.\"\n\n\"Ystäväni\", lausui rovasti suopealla äänellä, \"sinä näytät hyvin\nrauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin\nolet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka\novat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä\nvihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa\nraamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita.\"\n\n\"Armollinen herra rovasti\", haastoi Turuinen, \"te olette totinen\nseurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan\nmeillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin\nkärsiväisesti odottaa parempia aikoja.\"\n\n\"Kärsiväisyydellä on rajansa\", virkkoi Haerkepaeus. \"Ei Luoja ole meitä\nainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen\nansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi\noma.\"\n\n\"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo\", lausui Sormuinen. \"Emmehän\norjiksi voi olla aiottuja.\"\n\n\"Mutta miten voidaan pelastusta saada?\" kysyi Turuinen.\n\n\"Etkö ollut kirkossa?\" kysyi Sormuinen.\n\n\"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä\", vastasi Turuinen.\n\n\"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?\" kysyi rovasti.\n\n\"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, -- jota ei hän\neikä seurakunta ollut ymmärtänyt\", lausui Turuinen.\n\n\"Se poika-tomppeli\", jupisi rovasti, lisäten ääneen: \"Hän ei osannut\nasiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta\nryssän kanssa liittoon.\"\n\n\"Liittoon?\" kysyi Turuinen ällistyen. \"Onkohan se suotavaa?\"\n\n\"Se on ainoa keino pelastukseemme\", vakuutti rovasti.\n\n\"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä\nvastaan taistelleet\", sanoi Turuinen.\n\n\"Eipä niinkään\", väitti Haerkepaeus. \"Kun muinoin ruotsalaiset tahtoivat\ntyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän\nkanssa.\"\n\n\"Voi niin olla\", sanoi Turuinen. \"Mutta\" --\n\n\"Ei mitään muttaa\", sanoi Sormuinen. \"Rovasti tuntee nuo asiat paremmin\nkuin sinä.\"\n\n\"Aivan varmaan; sen myönnän\", kiiruhti Turuinen sanomaan.\n\n\"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä\", lausui Yrjö.\n\"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä.\"\n\n\"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos\nvenäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon\", lausui\nTuruinen.\n\n\"Asia on päätetty\", sanoi rovasti. \"Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala\nvannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän\nkanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen.\"\n\n\"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti\", sanoi Turuinen.\n\n\"Voipihan sinuun luottaa?\" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.\n\n\"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt\", vakuutti talonpoika\nvakavasti.\n\nNyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa\nja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.\n\n\"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa\", kiitti Sormuinen.\n\n\"Oikein sanot\", myönsi Turuinen. \"Puolessa tunnissa olen muuttunut\nenemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa.\"\n\nRovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman\npoikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa kuulla,\nolisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyhäisen\nhairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän\nmatkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää\nylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin hän seisahtui\nmökin eteen.\n\n\"_Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare\npotest_\"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen,\nniinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti\noveen.\n\n[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.\n\nOvi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja\nLouhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan\nhampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen muotonsa\nei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden kanssa.\nYllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläruumista\nympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi, likainen ja\nrepaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti\n\"_anus horrida_\"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet nähdessään.\n\n[1] Kauhea akka.\n\n\"Jumalan rauha, Horman Malla\", lausui rovasti akalle, joka syvästi\nkumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut\nviittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.\n\n\"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?\"\nkysyi Malla.\n\n\"Tarvitsen apuasi\", sanoi Haerkepaeus.\n\n\"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen\nmielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon\", lausui Malla.\n\n\"Kukin elää virastaan\", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi\ntuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: \"Sinulla on suuri valta\nihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, --\npuhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton loppu\nja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän\ntaivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa\nilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle.\"\n\n\"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?\" uteli Malla.\n\"Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni.\"\n\n\"Minä tahdon meille paremman esivallan\", kertoi Haerkepaeus. \"Venäjän\nmahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus\non suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin, hän on sopivin\nhallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten hyökkäyksistä\nparemmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle,\nsaat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa\naluksi, jos olet minulle avullinen.\"\n\nRovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi\nkuulti rahaa.\n\nMallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:\n\n\"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä.\"\n\nTaaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin\nkatosi.\n\n\"Tässä on rahat\", lausui hän. \"Laita niin, että kohta kuulen\ntoimistasi.\"\n\nNäin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan\nsaalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle:\n\"Sipo Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki\nkykysi liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on\ntärkeätä, sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean\ntalonpojan mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan.\"\n\n\"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna\", lupasi noita.\n\n\"Mene jo tänään\", esitti rovasti. \"Mitä tänään voi tehdä, ei pidä\nhuomispäiväksi lykätä.\"\n\n\"Aika on tällä erää sopimaton\", esteli Malla. \"Huomenna on täysikuu,\nsilloin menen.\"\n\n\"Tee miten parhaiten sopii\", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan,\njupisten: \"Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta\nvähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän\nonkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa.\"\n\n\n\n\nIII\n\nRyöstö.\n\n\nKorkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus,\njonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo\nNevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin\nkauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon\nkatseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi\nvuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa\nsiinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven\nperukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne\nperäti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta\nluonnon sulouden nautintoa.\n\nLuokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu\njohtava sija.\n\nSipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin\ntässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi\ntätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan\nkorvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli\nelämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti\najattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat\nsilmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella\nkreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta\nja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi\nhänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi\nsiihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä\nomituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. --\nNevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli\nsattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla\nhaaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku\nulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui\nmielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja\nvoimaa.\n\nNevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat\nhänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että\nnäitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä\nharjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli\nsuuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.\n\nLuonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi\nyksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla\nkotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun\njättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon\nsilmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä\nmetsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin\nkauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi\nnäkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa\ntämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja\nrajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.\n\nNevalaisen vaimo, Katri, oli miestään kuutta vuotta nuorempi. Hän oli\nerittäin tasainen luonnostaan, aivan kuin luotu tyyneydellään\nsiloittamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo hyvin\ntunsi tämän ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan\nollut kaunotar, ja vielä nytkin kangasti tuo nuoruuden viehättävä\nkukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa\nheikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä\nlasta oli tällä onnellisella pariskunnalla ollut, joista lukijalle jo\ntuttu Juhana oli nuorin ja paraiten tuli äitiinsä. Tätäkös vanhemmat\nhellin silmin katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymyksenä lähettää\nJuhanalle sana tulla sedän luota kotiaan. -- Juhanan kaksi vanhempaa\nsisarta olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Veli oli seppänä\nRautalammilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ihana syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon\nvalossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti\nmielihyvällä raikasta aamuilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa\nrenkiään töistä, jotka olivat tehtävät pellolla. Hetken seisottuaan\nportailla meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He kävivät pirtin\ntakana olevaan kamariin eineelle.\n\n\"Olen tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan\", haastoi Sipo. \"Tuntuupa\nniinkuin huolet olisivat unohtaneet Nevalaisen olevan olemassa.\"\n\n\"Rakas Siponi\", lausui Katri, \"kuinka iloitsenkaan siitä, että olet näin\ntyytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän\naikaa.\"\n\n\"Niin, toivotaan\", lausui Nevalainen. \"Ajat ovat tosin rauhattomat,\nmutta maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä.\"\n\n\"Arvatenkin\", sanoi Katri; \"viisaudellasi olet saanut aikaan sen, että\nhovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin onkaan\nketään muuta, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen.\"\n\n\"He ovat ehkä itse syypäät siihen\", arveli Nevalainen.\n\n\"Minkäpä väkivallalle tekee?\" lausui Katri.\n\n\"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo\", sanoi Sipo\npainavasti. \"Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi,\nja siinä lienee salaisuus, miksi he eivät minua häiritse.\"\n\n\"Mutta, hyvä Sipo, varuillaan saa kuitenkin olla\", pelkäili Katri. \"Olen\nkuullut huhuja, että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona.\"\n\n\"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa\", vakuutti\nSipo.\n\n\"Mitäs ne pedot eivät uskalla?\" virkkoi Katri. \"Tikalta ja Syköltä ovat\neilen vieneet lehmän kummaltakin ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan\nseipäällä, kun hän koetti heitä estää.\"\n\n\"Tämä on häpeällistä\", sanoi Sipo, ja hänen otsalleen ilmaantui hetkeksi\ntuo uhkaava pilvi. \"Älkööt nurmeslaisia liioin ärsytelkö! Kohta lähenee\nkoston hetki.\"\n\nJuuri viime sanat lausuttuaan hän kuuli pirtin oven aukenevan. Hän astui\nkamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.\n\n\"Jumalan rauha\", tervehti Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään.\n\"Olen tullut luoksesi selittämään tuon idässä loistavan tähden\nmerkitystä.\"\n\n\"Noita-raukka\", lausui Sipo, \"käy muita pimittämässä. Minä en halua\nselitystäsi kuunnella.\"\n\n\"Sipo Nevalainen\", vakuutti noita, ojentaen kuivettunutta ruumistaan\neteenpäin, \"Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta,\nniinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Siitä sukeutuu meidän valtamme.\"\n\n\"Tulevaisuus on meille tuntematon\", sanoi Sipo. \"Kaikkivaltias sen\nmäärääpi, vaan eivät semmoiset, jotka pääsiäisaattona vuokraavat itsensä\npaholaiselle.\"\n\n\"Mutta minulle on tulevaisuus tunnettu\", huudahti noita. \"Ennenkuin\npäivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onneton mies, ellet tahdo kuulla\nehdotustani -- ruveta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua\nonnettomuudesta.\"\n\n\"Minä ajattelen vielä samoin kuin äsken\", lausui Nevalainen. \"Mene\nmuiden luo etujasi tarjoomaan.\"\n\n\"Anna kuitenkin edes ropo köyhälle akalle\", pyysi noita.\n\n\"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta\", epäsi Sipo kärtyisästi.\n\n\"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa\nvielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuasi tarvitse. Hahhahhaa!\nMalla tuntee tulevaisuudenkin, sen kohta saat nähdä.\"\n\nNoita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta\nvihdoin tuli hän taas entiselleen ja alkoi levollisesti Katrin kanssa\npuhella Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista mieluisin, ja kohta\nolivat vanhukset yhtä onnellisia kuin ennen Mallan tuloa.\n\nPäivä oli jo puolissa, kun Katri kujalle katsastaen lausui Sipolle:\n\"Kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.\nKiiltävät napit yhdellä miehellä takissa! Jumala armahtakoon,\nhovilaisiahan nuo ovat!\"\n\nKatri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä\ntyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut, ja astui sitte\ntulijoita vastaanottamaan kartanolle.\n\nTänne oli saapunut kolme miestä. Kiiltävänappinen oli majurin lähin\nuskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat nimittivät Jästihanskaksi.\nHän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa kuvastui rautainen lujuus.\nHarvat hiukset peittivät sivulta hänen kaljua päätään; nenä oli iso,\nsilmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa\nsamanikäinen.\n\nToinen tulleista oli Björn Finne, entinen Pähkinälinnan nimismies. Finne\noli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs\npuheissaan ja tavoissaan; ylitse kaikkea maan päällä hän rakasti\nryyppyjä, jos ne näet eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän\nusein häiriötä veronkannossa, ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa\nBjörnin yksikseen ryhtyä virkatoimiin. Muutoin oli Björn hyväsydäminen,\nja nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeään\npalvelukseen joutunut. Björnin siivous oli luonnollisesti kuitenkin vain\nsuhteellista.\n\nKolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista\nhovilaisista vastenmielisin, sillä hän peijasi yleisöä konnankoukuilla\nja kavaluudella. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine\nAffleckille, joka itseensä yhdisti kummankin palvelijansa\npää-omituisuudet. Tämä kolmas -- henkiherra Rietrikki Arnkijl -- oli jo\nharmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen\nsilmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, nenä punottava. Hieno,\nharmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran kasvoja.\n\nNäin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa\ntervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä\nepätietoisena. Tavallisesti vain yksi tai kaksi näistä veronkantajista\noli matkassa -- Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa, hän oli pari\npäivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki\nmenisivät Nevalaisen luo. Jos eivät asiat kävisi hyvin, (jota hän ei\nsiltä tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikeaan Kajaanista\npalattuansa.\n\nKun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hänelle Jessenhaus: \"Me\nolemme tulleet luoksesi, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka\nkuninkaallisesta käskystä nyt tulee Suomesta kerättäväksi.\"\n\n\"Minä tervehdin teitä\", sanoi Sipo. \"Niinkuin Björn Finne tietää, olen\nminä maksanut veroni; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenkin\nmaksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä sen kuninkaallisen käskyn.\"\n\n\"Me tiedämme\", lausui Arnkijl, \"että sinä, Nevalainen, aina olet valmis\nuhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi et nytkään\nvastusta tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat suorittavat. Ajat\novat huonot, mutta kuitenkin totinen isänmaan ystävä mielellään rientää\nauttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoin tulee\nparemmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta taholta kuulla.\"\n\n\"Minä olen tosiaankin isänmaan ystävä\", sanoi Nevalainen, \"ja sen surkea\ntila surettaa minua enemmän kuin monta muuta. Olen myös valmis uhraamaan\nvaroistani isänmaan alttarille, kun niiden näen sinne joutuvan. Mutta\ntämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada\nnähdä kuninkaallisen kirjeen.\"\n\n\"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?\" murahti Jessenhaus.\n\n\"Suokaa anteeksi, että olen tullut epäileväksi\", sanoi Sipo, \"mutta\nnykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistakin veronkannoista, jotka\nkirjoitetaan rästiin kaksinkertaisina, jos ei maksaja heti voi niitä\nsuorittaa. Mutta se sinään. Pyydän saada nähdä sen kirjeen.\"\n\n\"Kuule, Sipo Nevalainen\", sanoi Jessenhaus terävästi, \"tämmöistä\nkohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet kokemaan hänen\nalamaisiltaan. Punnitse sanasi, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu.\"\n\n\"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun\", vastasi\nNevalainen. \"Mutta niin kauan kuin maassa sanotaan oikeutta olevan, saa\nkukin itseänsä puoltaa.\"\n\n\"Oikein puhuttu\", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja\npuhe suuresti miellyttivät, \"mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan.\nSinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa.\"\n\n\"Niinpä selität tätä seikkaa kuin paholainen raamattua\", sanoi Sipo\nnaurahtaen ja jatkoi sitten kääntyen Jessenhausiin: \"Jos saan nähdä\nkirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee\nkantaa, niin suostun maksuun.\"\n\n\"Ja jos meillä se kirje nyt onkin taskussa\", sanoi Jessenhaus vihasta\nväristen, \"ja jos emme katsoisi olevamme velvollisia sitä näyttämään\nkaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten\nmaksaisi?\"\n\n\"Koska olette noin avoin puheessanne, niin olen minäkin suora. Minä\nymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä\nperustaa laillisesti, ja siinä tapauksessa en aio maksaa\", kieltäysi\nSipo.\n\n\"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme\", lausui Arnkijl.\n\n\"Saatavanne!\" naurahti Sipo.\n\n\"Niin juuri, saatavamme\", sanoi Jessenhaus. \"Sinä saat nähdä, että tosi\non edessä.\"\n\nNyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikäänkuin\nmennäksensä sisään.\n\nNevalainen kiiruhti heidän edelleen, puikahti äkkiä ovesta sisään ja\npani sen säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heiltä oli\npääsy teljetty.\n\nMutta hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, etteivät\ntästä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuasta kaksi sapilasta,\njoilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuoleltakaan tulla ulos.\nSitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpikin pistooli kädessä,\nkartanolle, ja Jessenhaus riensi ottamaan kärryistä rautakangen ja\nsiirtyi aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkaisi.\n\nHän vei kaksi kärryistä tuomaansa säkkiä aittaan, täytti ne viljalla ja\nkantoi ne sitten takaisin.\n\nPirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt.\nÄkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut\nJessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti\nveronkantajan korvan juuritse tallin seinään.\n\nVeronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta.\nHe olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja\nhyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli\nheilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet\nnäyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan\naivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja\nuhkasi kähisevällä äänellä: \"Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee\nsekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin.\"\n\n\n\n\nIV\n\nRovasti jatkaa tointaan.\n\n\nKohta sen jälkeen kun hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään\nNevalaisen luona, levisi siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri\nseurakuntaa. Itsekukin aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa\nantaisi anteeksi ja varmaankin tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa\nhovilaisille.\n\nEhtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen\nkäymään Nevalaisen luona. Nämä kaksi miestä eivät viime aikoina olleet\neläneet aivan sovussa. Edellisen raju luonne ja vallanhalu oli\njälkimäiselle varsin vastenmielinen. Olipa heidän välillänsä puoli\nvuotta takaperin ilmi torakin syntynyt; useat kyläläiset olivat olleet\nläsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta\nvastoinkäyminen yhdistää enemmänkin eroavaisia luonteita kuin\nyllämainitut, ja niin kävi nytkin. Yhteinen vihollinen on välistä\nparempi liittäjä kuin pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen\nSormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon, eikä hän\nerehtynytkään käsityksessään.\n\nPäivä oli Sipolta kulunut hitaasti. Hän oli miettinyt montakin keinoa,\nmiten kostaa hovilaisille, ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että\nyleinen rynnäkkö Hovilaan oli sopivin. Väkivalta oli väkivaltaa vastaan\nasetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinkin nyt toivoa onnistuvan,\nkun majuri itse, joka oli tunnettu kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa.\nKun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne\ntavarat, jotka sinne olivat kootut, ja täten kukin saisi osaksi omansa\ntakaisin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus, jonka\nperusteella voisi toivoa, etteivät he senjälkeen enää nurmeslaisia\nhäiritsisi.\n\nNäin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja\n_onnitellut_ tapahtuneesta, \"koska se teko oli avannut Sipon silmät ja\ntäten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka hankki kostoa\nhovilaisille\", ruvettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston\nsaavuttamiseen.\n\nHetken kuunneltuaan Sipon ehdotuksia muistutti Sormuinen: \"Veikkoseni,\nsinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme. Mutta meidän tulee\nniin varustaa itsemme, ettemme voi joutua tappiolle.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Nevalainen, \"ehkä olen liian kiihtynyt. Senpävuoksi\non hyvä, että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani.\nEn tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!\"\n\n\"Se on oikeuden ääni\", sanoi Yrjö, ja hänen silmänsä välähtivät. \"Niin\nminäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan\nsydämessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni\nniinkuin majakka kostoa kohti. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun\nvihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa,\nvarovasti, ryntää heidän niskaansa ja riistä heiltä omaisuus ja henki.\nTee heidät aina levottomiksi, että he unestaankin kavahtavat\nkuuntelemaan, eikö Sormuinen ole läheisyydessä.' Semmoinen on\nkostonhimoni: ei leimahteleva, vaan tyven ja sitkeä.\"\n\n\"Sinä tosiaan osaat vainota!\" lausui Sipo. \"Oi, tulkoon se henki\nminuunkin! Minä olen heitä suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi\nminua rangaissut.\"\n\nOvi avattiin, ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka oli saanut\näsken kärsiä hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin.\nHän oli jonkun aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä\nharjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pikku omaisuuden.\nHän oli erittäinkin oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän\nja tasaisen kohtelun takia.\n\n\"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!\" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja\nvetäisi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. \"Ah! mie en olisi\nuskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki\ntoisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät\nsen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En maar minä rupee täällä\nolemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden\nkotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä\nsieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme.\"\n\nNiin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istuutua penkille\nja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten hovilaisille voitaisiin kostaa\nheidän ilkitöistään.\n\n\"Sykkö\", sanoi Nevalainen, \"sinä olet saanut kärsiä viattomasti\nväkivaltaa niiltä, jotka muka ovat kuninkaan käskynhaltioita näillä\nseuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis\nlähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa\npahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta\nnäyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat\nkaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta\nvastustaa. Ei! Ensin kosto ilkityöntekijöille, ja sitten vasta sopii\nmuuta ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä\nolisi, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi kärsiä enemmän\nväkivaltaa kuin toinen.\"\n\n\"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan\", pahoitteli\nSykkö. \"Sillä on täysi työ sodasta.\"\n\n\"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä\", sanoi Nevalainen.\n\n\"Jos voimme\", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus\noikeuteen ylipäänsä ei ollut kovin suuri.\n\nUlkoa kuului jalkojen kopinaa, ja sieltä tulivat Turuinen, Karjalainen\nsekä Samuli Ikonen.\n\n\"Jopa viimein Sipokin sai nähdä, mitä hovilaisilta saa odottaa\",\nhuudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies.\n\"Nyt alkavat koko pitäjän talolliset olla koeteltuja.\"\n\n\"Ja nyt on meidän vuoromme käydä koettelemaan\", sanoi Yrjö Sormuinen.\n\"Miehet! vapauttamme on tallattu, ja sitä emme aio suvaita. Ylös\npuolustamaan oikeuksiamme!\"\n\n\"Polttakaamme noiden paholaisten pesä poroksi\", huusi Ikonen.\n\nPaksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi\nvaikuttaa, lausui vakavasti: \"Minä suon noille veronkiskureille niin\npaljon pahaa kuin ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä\npyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?\"\n\n\"Minä uskon\", sanoi Nevalainen, \"että me ominkin voimin saatamme\nrangaista hovilaisia, ja siten onkin kunniamme suurempi\".\n\n\"Minä olen toista mieltä\", selitti Yrjö Sormuinen. \"Jos tahdomme\nkostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie\nmeidät päämäärään. Meidän hyökkäyksiämme voidaan ehkä torjua, sillä\nAffleck saa sotilaita avukseen, ainakin jonkun satamäärän, mutta jos me\nolemme tehneet liiton, niin saamme apua siltä vallalta, joka ymmärtävän\narvelun mukaan kuitenkin vihdoin pääsee voitolle. Ainoastaan hupsu voi\nenää luulla, että Ruotsi jaksaa tässä kohden pitää puoliaan Venäjää\nvastaan, jos ei se saa apua muualta; apua taasen ei näy tulevan.\"\n\n\"Oikein ja hyvästi lausuttu\", sanoi Karjalainen.\n\n\"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jota emme\nvoi aavistaa\", arveli Nevalainen. \"Ja onkohan aivan oikein ryhtyä\nliittoon isänmaan vihollisen kanssa?\"\n\nHän oli juuri virkkanut nämä sanat, kun rovasti Haerkepaeus astui\nsisään.\n\n\"Tässä tulee mies, joka voi sinulle selittää liiton merkityksen\", sanoi\nYrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki\nnousivat paikoiltaan ja kumarsivat kunnioittavasti. Tovin hengähdettyään\nhaastoi rovasti:\n\n\"Minä sain kuulla, että Hovilan miehet taaskin ovat väkivaltaa\nkäyttäneet, ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi\nei voi mitenkään suvaita, että oikeutta näin poljetaan. Affleck on\nmanannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven\nrantamaiden asukkaat ovat vuoron jälkeen saaneet kokea mitä\nhävyttömintä, mitä julminta kohtelua mieheltä, jonka pitäisi kiittää\nkansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimeisenkin roponsa huonosti\npuolustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä,\nmutta sietämiselläkin täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri, ja\njoskin Hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille\nmyöskin suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen\nisänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys, valitettavasti\nnäyttää tulevaisuuskin pimeältä. Meitä uhkaa idän mahtava kansa. Jos\nrauhakin solmitaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä\nmakupalaa ei Venäjä hevillä aio jättää. Äärettömästi saa kansa nähdä\nkurjuutta tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi\nriitakapulaksi. Ainoa ja turvallisin keino on, niin uskon, ruveta\nliittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty; Venäjähän\non vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen\nmiehet, miekka toisessa ja risti toisessa kädessä, nousivat\nrannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun\nVarsinais-Suomi oli kristitty, ja hämäläiset pitivät ruotsalaisia\nverivihollisinaan? Ja karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat\nheidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton\nnovgorodilaisten kanssa, torjuakseen ruotsalaisia maastaan. Olen\nihmiskunnan vaiheita tutkistellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei\nkansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa\nvoimattomat tai ainakin pysyy vapaana. Mutta jos kansamme edelleen pysyy\nniin verrattain harvalukuisena kuin nyt, täytyy sen liittyä toiseen,\nvoimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, jaksaako Ruotsi meitä\npuoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. -- Mutta tuolla liitolla on\nvielä toinenkin puoli, ja se varmaankin elähyttää teitä enemmän kuin\nvastamainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtaloomme,\njoskin sota loppuisi, niin kauan kuin Affleck saa elämöidä näillä\nseuduin. Hän saa milloin tahansa sotaväkeä puolustamaan kruunun tavaraa\nmuka, ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä\nkäväisee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin\npötkiä tiehensä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti;\nsitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa, ja me elämme edelleen\nsen hallituksen alla, joka meitä jaksaa suojella.\"\n\nTalonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hisaustakaan\nkuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvivat rovastin huulilta.\nHänen lopetettuaan nousi Yrjö Sormuinen vastaamaan:\n\n\"Läsnäolevien puolesta kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista\npontevista sanoista, jotka ovat meidän kunkin mieleen juurtuneet\nherättämään uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että\nmeidänkin oikeuksiamme näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota\nkaikkien täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älynsä takia.\"\n\n\"Latinalainen sanoo: _Ad communem utilitatem confer, qvantum potes_\",\nvirkkoi Haerkepaeus. \"Se on suomeksi: Tee mitä voit yleiseksi hyödyksi.\"\n\n\"Tämä liitto on siitäkin syystä meille etuisa, että kun venäläiset\ntulevat näille maille, niin meidän ei heidän ystävinänsä tarvitse\npeljätä mitään kostoa\", sanoi Karjalainen.\n\n\"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta muitakin etuja\", arveli\nIkonen.\n\n\"Ja minä puolestani\", sanoi Sykkö, \"pitäisin sen ilahuttavimpana liiton\nhedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olinpaikkana yhdistettäisiin\".\n\n\"Pääasia on nyt kuitenkin Affleckin poistaminen seuduiltamme\", huomautti\nSormuinen.\n\nNevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulevansa jotakin, istui ääneti,\ntirkistellen lattiaan.\n\n\"Mitäs lausut, Nevalainen, ehdotuksesta?\" kysyi rovasti huomatessaan,\nettä yksi ei vielä ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos\nhyväksynytkään.\n\nNevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja\npuhui sitten:\n\n\"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Olen\nkuunnellut teidän puhettanne, ja älyni ja tunteeni ovat joutuneet\nriitaan. Tunnen sydämeni syvyydessä vastahakoisuutta tuollaiseen\nliittoon. Pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton\nvihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän\nmyös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse\nparemmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea\npelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä\nrangaista. Ainoa toivoni on, että se lakkautetaan sitten kun Affleck on\nkarkoitettu. Minä siis yhdyn liittoon, en pelosta, en voiton himosta,\nvaan ainoastaan oikeuden vaatimuksesta. Kun oikeutta ei saa kotona,\ntäytyy sitä etsiä muualta tai ainakin välikappaleita sen\nsaavuttamiseen.\"\n\nKaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.\n\n\"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava\", kuiskasi rovasti\nSormuiselle.\n\n\"Pyhänä minä saarnaan kirkossa\", sanoi rovasti hetken kuluttua. \"Silloin\ntoivon teidän olevan saapuvilla, sillä tämä asia tulee kysymykseen.\"\n\nKokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan\nPielisten rovastia. Huhu oli levinnyt yli seurakunnan, että rovasti oli\ntullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta, ja kukin odotti\nsuurella malttamattomuudella virren päättymistä. Silloin ilmestyi\nHaerkepaeus saarnastuoliin. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä,\npuhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimyksistä. Kuinka kauan tätä\nonnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista, -- luultavasti niin\nkauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä vaikkapa rauhakin\ntulisi, saisi kuitenkin Affleck tehdä ilkitöitään niin kauan kuin\nnykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. --\nRovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtiolliset ajatuksensa, ja\npäätös oli, että nyt oli paras liittyä Venäjään.\n\nSaarnan lopuksi luki rovasti, jonka rohkeus ei enää tiennyt rajoja,\nrukouksen venäläisen hallitsijaperheen puolesta! Sitten hän lausui\nvalankaavan ja käski kaikkien sitä kuunnellen nostaa kaksi sormea\ntaivasta kohden ja vannoa uskollisuutta tsaari Pietarille.\n\nKirkossaolijoita elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan tai\nvoitonpyynti, vieläpä rangaistuksenkin pelko, koska niitä, jotka eivät\nvannoisi, uhattiin venäläisten kostolla, ja näin tämä merkillinen\njumalanpalvelus -- josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan\nhovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat -- luovutti\nisoimman osan asujamista näillä seuduin laillisen hallituksensa alta.\n\n\n\n\nV\n\nElsa.\n\n\nMäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli\nsuoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.\n\nYrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn\nasuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään\nvähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi\ntalonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan\nrakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet\nkaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki\njärjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä,\njota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: \"Älkää\nkiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin\ntapoihin tutustua.\" Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja\ntarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että\ntalonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.\n\nLyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa\npirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias\nsisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä\nseuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä\nmäärin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa\noli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle\nkootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä\nviehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset\nsilmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja\nneidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin\nvarmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen\nluoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet.\nTämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa\nvuoksi Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa.\nEikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan\nrikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä\nerämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan\nsuuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään\npuhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.\n\nElsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi\nnyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi\nheleästi ja suloisella äänellä:\n\n      Enpä tiedä enkä taida\n      selkeästi selvitellä,\n      mikä juoksi mieleheni,\n      mikä aivohon osasi\n      aivan ankara ajatus, --\n      mikä syttyi syämmeheni,\n      tuli ennen tuntematon,\n      kun ma vuotta viisitoista\n      olin jättänyt jälelle.\n      -- -- -- -- -- -- --\n      Tuolla sytevi syämmen\n      peitetyissä pohjukoissa\n      toivon tuli tuntematon,\n      tuli outo ja tukala,\n      jot'en saata sammutella\n      enkä raski raiskaella.\n      Tuonne kiiruhtaa kivasti\n      kaikki kieleni tarinat,\n      tuonne aivoni ajatus,\n      tuonne suosio syämmen\n      toivon poluille pimeän,\n      ahtahille aavistuksen,\n      syämmelleni suruisten,\n      syämmelleni suloisten!\n\nNeito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui\nvalkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.\n\nHetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan\nporstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.\n\n\"Hyvä siskoseni\", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä\ntuulella, \"minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut\nvalinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka\njäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti\ntäältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä\nsillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja\nvähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja\nliivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen.\"\n\nYrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin\nvastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään\nsaanut Elsan silmät kyynelehtimään.\n\nElsa lupasi tehdä, mitä veli käski.\n\n\"Tiedätkös, siskoseni\", haastoi Yrjö, \"että nyt koittaa meille\niloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään.\"\n\nTämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi\niloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen\nei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen\navomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen\nkäyttäytymisen vaikutelmaa.\n\n\"Vapaat olemme\", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä\nkatsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän\nlisäsi: \"Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko\nNurmes mahtuu lämmittelemään.\"\n\n\"Mitä puhutkaan, Yrjö?\" sanoi sisar peljästyen.\n\n\"Enpä juuri vaarallista\", virkkoi Yrjö. \"Hovilaisille tahdomme valmistaa\npienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo.\"\n\n\"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä\", lausui Elsa.\n\n\"Viattomat!\" naurahti Yrjö. \"Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja\nviattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai\nkuolla, ja mies se, joka puolensa pitää.\"\n\nNäin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen.\n\"Oi veli\", hän puhui itsekseen, \"luonteemme ovat eroavaiset.\nÄiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä.\"\n\nVeljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä.\nSamassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne\nei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.\n\nTuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen\nvastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille\nlevähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.\n\nElsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja\noli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa.\nElsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän\noli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa\nheti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.\n\nMatkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti\nlopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri\näänellä kuin äsken: \"Hyvää iltaa, Elsa!\"\n\nElsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina\nhohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat\nkyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: \"Juhana!\"\n\nSe ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen\nnopeammin sykkimään.\n\n\"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!\" virkahti nuorukainen.\n\nNeito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan,\njoka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen\nlemmen suudelman neidon huulille.\n\nJuhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin\nmeni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne\nhäntä veti voimallinen kaipuu.\n\n\"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!\" lausui neito loistavin silmin\nkatsellen soreata nuorukaista.\n\n\"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista\nkalleimmat\", sanoi Juhana. \"Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille\nseuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne.\"\n\n\"Suloista on saada sinut nähdä!\" sanoi Elsa. \"Kun äsken istuin\ntakkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin\naavistanut, että sinä olit niin lähellä.\"\n\nJuhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.\n\nToista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä\nluo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle\nsielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta.\nPoissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku\nsisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen\nkuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.\n\nRakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä\naikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.\n\n\"Muistathan, Elsa\", haastoi Juhana, \"kun toissa vuonna kesäilloin\nsoutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta\nsoittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt\nrannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien\nlatvoja, ja etäältä kuului käen kukunta.\"\n\n\"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna\nmuassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin.\nHän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille,\nja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut,\nettä Sanna puhui noin kateudesta, sillä --\"\n\n\"Sillä?\" toisti Juhana.\n\n\"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut\", ilmaisi Elsa vähän punastuen.\n\"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa\nPerttulan Iikan kanssa.\"\n\n\"Varmaankin hänelle sopiva mies!\" naurahti Juhana.\n\n\"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun\nlähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua?\nEihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui\nsisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien\nterälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi\nminulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä\nJuhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee.\"\n\n\"Rakkaani\", lausui Juhana, \"kuinka usein minä etelätuulen myötä\nhenkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska\nsaanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista\nkohden.\"\n\nNäin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle\nhellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa\nseurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän\narmaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan\nveljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori\nneitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko\nkultaili hänen elämänsä taivasta.\n\nEipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän\nastuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut.\nKuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä\nvilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana\njoudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet\nvanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.\n\n\n\n\nVI\n\nIsä ja poika.\n\n\nAamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja\nvirkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni\nnuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi\nhän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä\ntaivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.\n\nHän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi\navattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan.\nSydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi\nkysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta\nkuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti\nilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen\ntoki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta\nkäynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet\ntoisilleen ikuista uskollisuutta.\n\nTästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli\nElsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin\näitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin\nvakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja\nYrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.\n\nKatri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain\nohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri\nhuomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi\nhovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi\ntämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.\n\nJuhana ei ensin tahtonut uskoa, että hänen jo Sääminkiin kuulemansa\nhämärät huhut saattoivat merkitä näin pitkälle kehittynyttä villitystä.\nHänen isänsäkin mukana juonessa, ja asiat ratkaisevalle kannalle\nsaatettuina! Ensimältä hän luuli äitinsä saaneen jotenkuten väärää\nkäsitystä asemasta, mutta tämä vakuutti kaiken olevan selvää. Puheen\njatkuessa nousi Juhanan poskille yhä hehkuvampi puna. Vihdoin hän\nhuudahti: \"Ei, minun tulee saada täysi selvyys!\" ja hän riensi ulos\nhuoneesta, ennen kuin kummastunut äiti aavistikaan, ja kiirehti isänsä\nluo.\n\nTyytyväisenä katseli Nevalainen poikaansa, tämän ajatuksia arvaamatta.\nTosin Juhanan muoto näytti levottomalta, ja Sipo kysyi, oliko hän\nnukkunut hyvin; mutta kun lyhyt vastaus oli myöntävä, ei isä sen enempää\najatellut asiaa, vaan rupesi puhelemaan.\n\n\"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena. Karjalan lukko, Viipuri, on\nvalloitettu; Laatokan rantamaan suoja Käkisalmi on antautunut. Synkät\novat enteet. Minun uskoni mukaan ei Savonlinna voi kauan pitää\npuoliansa.\"\n\n\"On mahdollista, että sekin viimeinen tukemme kaatuu\", sanoi Juhana\nsynkästi.\n\n\"Minun ymmärtääkseni\", virkkoi Sipo, \"olisi ollut viisaampaa koettaa\nsovinnolla pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta\".\n\n\"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?\" kysyi Juhana,\nterävästi silmäillen isäänsä.\n\n\"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi\nomienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se menettää toivonsa\nvihollisvallan torjumisesta\", lausui Nevalainen.\n\n\"Isä\", sanoi Juhana, \"pelkäänpä että olette menettänyt hyvän uskonne\".\n\n\"Ainakin hallitukseemme, sellaisena kuin se nyt on\", virkkoi Sipo.\n\n\"Te ajattelette, isä, väärin\", lausui Juhana, jonka ääni alkoi ilmaista\nhänen sieluntilaansa enemmän kuin hän olisi suonut.\n\n\"Sinä näytät erityisen levottomalta\", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki\npoikansa kiihtyvän mielialan.\n\n\"Kuulemani huhut eivät juuri ole voineet minua tyynnyttää\", sanoi Juhana\nvähän katkerasti, lisäten sitte: \"Te olette joutunut viekottelijan\nvaikuteltavaksi.\"\n\n\"Viekottelijan?\" toisti Sipo kummastuen.\n\n\"Niin juuri\", sanoi Juhana vakavasti. \"Rovasti on käynyt täällä ja\npuheellaan saanut aikaan kamalat hankkeet.\"\n\n\"Älä nyt rovastia syytä\", sanoi Sipo naurahtaen. \"Me olemme miehiä ja\ntiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän\nkanssa? Onko se niin kumma?\"\n\nJuhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: \"Onko se kumma? Hakekaa läpi\ntaivaat ja maat ja mainitkaa minulle joku mustempi teko kuin isänmaansa\nkavallus!\"\n\n\"Kavallus!\" kertasi Sipo kavahtaen, ja hänen kulmakarvansa lähenivät\ntoisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: \"Sinä olet nuori,\nymmärrän kyllä tunteesi. Sinun sijassasi ja juuri sodan jaloista tullen,\najattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja sinä minun sijassani olisit\nvarmaan samalla kannalla kuin minä. Minua on ryöstetty, ja minä tahdon\nkostaa.\"\n\n\"Voi, isä!\" lausui Juhana levottomasti; \"minä riennän rovastin luo ja\nkysyn, kenen luvalla hän käskee kansan luopua hallituksestaan. Hänen\ntäytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin on vielä miehiä\nSuomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen.\"\n\n\"Juhana\", sanoi Sipo Nevalainen, \"sinä olet oma poikani, ja senvuoksi en\ntahdo puheeseesi suuttua. Kuule minua: vihasi rovastia vastaan on yhtä\nperusteeton kuin uhkasikin. Sitäpaitsi olemme jo vannoneet Venäjälle\nuskollisuudenvalan kirkossa viime pyhänä.\"\n\n\"Vannoneet! Uskollisuudenvalan!\" toisti Juhana vaipuen penkille ja\npeittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikäänkuin ukonnuolen\niskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen\nsilmänsä säteilivät ja rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen,\njoka puoleksi ihmetellen, puoleksi peljäten silmäili poikaansa.\n\n\"Isä\", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut,\n\"te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle\nhamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, -- kun näen totiset\nsilmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama\nsielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja\nminua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat\nturmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti\nnääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset\nelinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan\njättäisimme!\"\n\nSipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja\nseisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi\nuhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.\n\n\"Kunnoton poika\", huudahti Sipo, \"näinkö huonossa muistissa sinulla on\nenää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo\nselvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut.\nHoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta.\"\n\n\"Oi, isä\", pyysi Juhana, \"älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa\npäättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan\nherättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut.\"\n\n\"Sinun herättämistäsi en tarvitse\", vastasi Sipo tylysti. \"Sinä olet\nvarmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan\nJumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin\nsinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat\ntakaisin samaa tietä kuin olet tullut.\"\n\nNäin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi\nkalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli\nlähtenyt.\n\n\"Mikä kauhea muutos!\" jupisi nuorukainen. \"Katkerimmaksi suruksiko\nmuuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa\ntuottaa?\"\n\nTuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.\n\nKun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän\nastui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän\nennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.\n\nPitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri \"Minä tiedän, mitä\non tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä!\nKyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti\nolisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti\ntäällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta\nkuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut\ntotuttautua ajattelemaan isäsi tavoin.\"\n\n\"Jos mikään on syntiä, niin se ainakin\", vakuutti Juhana. \"Kun voisin\nkeksiä jonkun apukeinon! Mutta oi surkeutta, pitääkö minun ruveta isäni\nilmiviholliseksi!\"\n\nJuhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: \"Pääni on niin kuuma. Tahdon\nkäydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä\nkäyn. Isäni käski minun kohta palata samaa tietä kuin olen tullutkin. Ne\nhetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää teidän kahden parissa. Ja\nsitten --\"\n\nJuhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken\nakkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet sumensivat hänen näkönsä.\nHän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan\nheille tukena ja auttajana tällä kovan koetuksen hetkellä.\n\nJuhana suuntasi askeleensa Elsan luo. Tämä otti lemmittynsä vastaan sekä\nilomielin että alakuloisesti. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön\nluona. He olivat puhelleet puoliääneen, mutta Elsa oli kuitenkin sen\nverran kuullut, että hän tiesi kysymyksenä olleen lähteä Käkisalmeen\nhakemaan sieltä apua venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon\nsanovan: \"Älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos\ntietäisikin, uskaltaisi; sillä -- \", loppua ei Elsa ollut kuullut.\nSitten oli Sipo maininnut jotakin noidasta, ja he olivat kumpikin\nmenneet ulos, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo jonnekin hommaansa.\n\n\"Onneton isä\", jupisi Juhana. \"Et tiedä, mitä aiot tehdä; retki pitäisi\nestää, mutta isäni -- -- --\".\n\nJuhana painoi vapisevan neidon huulille suudelman ja lausui: \"Onnetonta\non, jos retki toteutuu; silloin en enää tahdo elää!\" Samassa hän riensi\npois. Elsa juoksi hänen jälkeensä, mutta kun Juhana jo oli kaukana\nmaantiellä, palasi neito pirttiin, vaipui rahille ja itki katkerasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPolkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki\nalla päin ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Lähetessään noidan\nasuntoa kohotti vaeltaja päätänsä. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se\navattiin varovasti, ja mies astui kiireesti sisälle.\n\nTulijan nähdessään Malla peräytyi pari askelta huudahtaen: \"Mitä _sinä_\n_minulta_ tahdot?\"\n\nSipo Nevalainen -- sillä hän se oli -- viittasi tyynnyttävästi\nkädellään, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: \"Minä tahdon tietää\nasian ennakolta. Ilmoita, onnistuuko se, mihin aion ryhtyä. Palkitsen\nsinua runsaasti.\"\n\n\"Hahhaah\", nauroi noita. \"Sinä koetat eksyttää vanhusta; mutta sinä olet\nminua kerran kohdellut pahoin ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni on\nsinusta kaukana.\"\n\n\"Älkäämme mennyttä aikaa muistako\", pyysi Sipo.\n\n\"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?\" kysyi noita\nivaillen.\n\n\"Nöyrtynyt?\" kertasi Sipo ja kohotti päänsä; mutta hän jatkoi vieläkin\nmalttavaisesti: \"Se sinään. Tahdotko auttaa minua maksusta?\"\n\n\"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin, kun minua niin töykeästi\nkohtelit!\"\n\n\"Noita!\" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, \"tiedätkö, että tuo\nkäsi voisi sinut tuossa tuokiossa ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä\närsytä minua!\"\n\n\"Sinä uhkaat!\" naurahti Malla. \"Mitä voittaisit, jos minut surmaisit?\nOmantunnon vaivaa. Sinä joudut minua vielä useinkin tarvitsemaan, Sipo\nNevalainen. Et tahdo minulle vahinkoa tehdä; olen levollinen.\"\n\nNoidan vakava puhe teki tehonsa. \"Minä tosiaankin tarvitsen sinua\",\nmyönsi Sipo tukehduttaen luonnollisen ärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän\navasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: \"Minä\nja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen venäläisten pakeille,\nsaadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja\nvoidaanko tätä jotenkin estää?\"\n\n\"Laske rahat tuohon penkin päähän\", sanoi noita, joka nyt mielestään oli\nkylliksi nöyryyttänyt Nevalaista. Tämä teki niinkuin noita vaati.\n\nMalla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneihin hiiliin, pani kattilan\ntulelle ja kaatoi kattilaan ruskeata vettä. Kohta kohosi siitä höyry.\nNoita tirkisteli höyryyn, kohotteli kumpaistakin kättänsä kattilaa\nkohden ja jupisi itsekseen.\n\n\"Nyt\", virkkoi noita ääneen tovin kuluttua, \"nyt näen. Aika on sopiva\nylihuomenna; silloin on täysikuu.\"\n\n\"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?\" kysyi Sipo.\n\nHöyryn seasta kuului vastaus: \"Jos ette puussa näe sinistä karhua, jota\nei ampumalla voi tappaa, niin olette vaaralta turvassa.\"\n\n\"Hyvä\", jupisi Sipo; \"tuossa ovat rahasi\".\n\nHän läksi kevein askelin noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat,\nsuuteli niitä moneen kertaan ja siirsi sitten kiukaan alipuolesta kiven\nirti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla raotti tätä, ja\nvielä kerran suudeltuaan äskeisiä ansioitansa antoi hän niitten\nsuljahtaa lippaaseen, jonka heti pisti takaisin talteensa.\n\n\n\n\nVII\n\nHovilassa.\n\n\nSeuraavan päivän iltapuolella istui majuri Affleckin tilalla hänen kolme\nuskottuansa ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa puheilla sekä\naseiden puhdistamisella ja teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa\npiimuskettia, Jessenhaus puhdisti sytytinluikkua, ja Björn Finne hioi\nmiekkaa. Pöydällä oli kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he\nistuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita:\npyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja. Yhdellä seinällä näkyi\nKaarle XI:n ja Kristiinan muotokuvat.\n\n\"No, Björn\", sanoi Arnkijl, \"mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?\"\n\n\"Soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen\", lausui Finne,\njoka kerran alkaessaan oli mahdottoman järkeileväinen. \"Olisinpa\nesimerkiksi kärpänen.\"\n\n\"Ja mitä hyötyä sinulle siitä olisi?\" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin\ntäysikuu-muotoa.\n\n\"Tekisi mieleni kerran kuulla, mitä nurmeslaiset meistä puhuvat.\nEtteivät he meitä kiitä, sen toki käsitän; mutta tahtoisinpa tietää,\nmitä päävikaa he meissä kussakin pärmänttäävät.\"\n\n\"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi välitämme\", sanoi Jessenhaus\nkuivasti. \"Sinulla, Björn, on suoraan sanoen yksi vika, joka usein on\nmeille haitallisempi kuin nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi\nkappoja tynnyrien sijasta ja joskus päin vastoin, mikä taas alentaa\narvoamme ja turhaan ärsyttää kansaa.\"\n\n\"Olkoonpa miten tahansa\", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin\nnuhteista, joita hän ei suinkaan ensi kertaa kuullut: \"sen tiedän, että\nminä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että minulla\non hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he nimittelevät Pelsepupiksi ja\nsen sellaiseksi. Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sinua, Fredrik, loukata --\nhm -- jääköön sikseen.\"\n\n\"Minua et loukkaa, jos sanot\", tokaisi Arnkijl, joka kuitenkaan ei\ntiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla vai eikö.\n\n\"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden\nkanssa voi rehellinen olla? Sanovat myös, että olet vähän pelkurimainen.\nMinä olen selittänyt, että viime kuumetautisi jälkeen luontosi tuli\nvähän aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sitä olen vakuuttanut.\"\n\n\"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa\", muistutti Jessenhaus.\n\n\"Milloin olen pelännyt?\" kysyi Björn punastuen vihasta.\n\n\"Kun rovasti vannotti kansan ryssän alamaisuuteen kirkossa\", vastasi\nJessenhaus. \"Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua\nsilloin. Kun olisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille pienen puheen,\nniinkuin totta maar minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia\nolisi tapahtunut. Nyt ovat he ryssän kanssa liitossa, ja meille voi\ntulla ahtaat olot; siihen on syynä sinun pelkuruutesi ja\nhuolettomuutesi.\"\n\nBjörnin veri kuohahti, mutta hän ei oikein uskaltanut vastustaa\nJessenhausia, vaan lausui: \"Sinulla on aina minua vastaan nurkumista.\nJos itse olisit ollut kirkossa, et olisi avannut suutasi enempää kuin\nminäkään. Tiedät hyvin, ettei meikäläisen puhetta olisi otettu kuuleviin\nkorviin. Mutta moitteesi johtuukin kateudesta. Sinä et soisi, että minä\nolen majurin suosiossa yhtä paljon kuin sinäkin, vaikka minua kyllä\nkoetetaan parjata hänen edessään.\"\n\n\"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin\nolisit passitettu palveluksestasi\", sanoi Jessenhaus. \"Mutta se sikseen.\nMinä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina\nvastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani\nsaanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli\npahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän\nkolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan\nsaanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin\nkerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme\nerilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä\nluopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule.\"\n\nTämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli\narvannut.\n\n\"Majurilta on tullut kirje\", jatkoi nyt Jessenhaus, \"jossa hän käskee\nmeidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja\nLieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä\ntäältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee\nKiteelle ja Pielisiin.\"\n\n\"Minä olen valmis\", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka\nolisi varsin terveellinen kukkarolle.\n\n\"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut\", virkkoi Björn; \"sinähän,\nArnkijl, vasta kävit Kajaanissa\".\n\n\"Niin, majurin seurassa!\" sanoi Arnkijl. \"Minä lähden Kiteelle, menköön\nBjörn Pielisiin.\"\n\n\"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että\nPielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla\", huomautti Jessenhaus.\n\n\"Määrää sinä, Pietari\", esitti Arnkijl Jessenhausille, \"kumpi meistä\nmenee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme\".\n\n\"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee\", päätti Jessenhaus; \"Björn on\ntäällä kotona tarpeeseen\".\n\nFinne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.\n\n\"Te luulette voivanne menetellä kanssani niinkuin lapselle määräillään\",\nhuusi hän, \"mutta vaikka Björn Finne onkin pitkämielinen, ei hän ole\nvahasta tehty. Tällä kertaa pitää tulla poikkeus. Ellen minä pääse yksin\ntai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta,\nja silloin saatte tulla toimeen nurmeslaisten kanssa miten voitte.\"\n\n\"Ka -- joku tulee\", sanoi Jessenhaus; \"älkäämme riidelkö\".\n\nOvi avattiin, ja muuan mies astui sisään.\n\nJessenhaus hätkähti nähdessään, ettei tulija ollut oman talon miehiä.\nKaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihollisiaan.\n\n\"Mikä on asiasi?\" kysyi hän.\n\nTuntematon seisoi ääneti, uteliaasti silmäillen huonetta.\n\n\"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa\", jatkoi\nJessenhaus. \"Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne\ntulla.\"\n\n\"Minun käskettiin tuoda tämä kirje\", ilmoitti vieras ja ojensi\nJessenhausille kätensä.\n\nVeronkantaja silmäili jännittyneesti kirjettä. Arnkijl ja Finne myös\ntunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan, millainen kirje oli. Sillaikaa\npuikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.\n\nJessenhaus silmäsi ovea kohden, ja nähdessään vieraan kadonneeksi\nhuudahti hän: \"Arnkijl, joudu ajamaan takaa. Sinullahan on nopsat\njalat.\"\n\nNuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.\n\nJessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille\nkirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki\nhän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.\n\nKirje sisälsi seuraavat sanat:\n\n\"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä\niltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä\napua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää\nisänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän\ntäten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa\nmatkustajat heidän vaaralliselta retkeltään.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" jupisi Jessenhaus. \"Pitääkö ilmiantoon luottaa?\nOlisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella\nkotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?\"\n\nBjörn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä\npullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo\nistumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.\n\nNyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.\n\n\"Minä en ole huono jaloistani\", sanoi hän läähättäen, \"mutta se mies\nmeni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin\nTuruisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana.\"\n\nHän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: \"Huomen-aamulla lähden ajamaan\nheitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin\nasialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten\nkyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai\nsaamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän\nmiehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia.\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", sanoi Jessenhaus.\n\n\"Me menemme hevosella, niin saavutamme heidät pian\", virkkoi Arnkijl.\n\n\"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen\nreklementin selkäpiille, että vasta ajattelevat, mihin matka vetää\",\nuhkasi Finne.\n\n\"Se on oikein, Björn\", kiitti Jessenhaus.\n\nBjörn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.\n\n\"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoisia ryyppyjä\", esitti hän.\n\n\"Kaiketikin sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä\", lausui\nJessenhaus. \"Minä lähden nyt levolle. Huomisaamuna kello viisi pitää\nkaikkien olla valmiit. Hyvää yötä!\"\n\nJessenhaus meni. Arnkijl aikoi myös tehdä samaten, mutta Björn sai hänet\nvakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinkin\nsyytä maistella vähän.\n\nVeikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli\nkovin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita,\ntähtäili musketeilla ja huiteli ilmaa sapeleilla. Vihdoin hän vaipui\nmuutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt\nhiljaa ulos pirtistä ja meni makuuhuoneeseensa. Hovilassa oli paljon\nasuinhuoneita, ja jokaisessa piti jonkun maata, jotta varkaat tai\ntalonpojat eivät voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.\n\n\n\n\nVIII\n\nMatkalla Käkisalmeen.\n\n\nPielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun\npäivänä seitsemän henkeä, jotka virkistäysivät pöytään ladotuilla\nylenpalttisilla ruoka- ja juomalajeilla. Pöydän päässä istui rovasti\nHaerkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia.\nSipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen vasemmalla\npuolellaan, Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla.\nNevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka\nsuunnattomasti rakasti latinankieltä ja oli onnellinen, kun sai sitä\nkäyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari\nPorkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle\nei kukaan muu voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa\nlaski tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatkin unen\nhorroksesta, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.\n\nVanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakoittamalla pani vieraansa\nsyömään.\n\n\"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?\" kysyi rovasti Nevalaiselta,\nmutta ennenkuin tämä kerkisi vastata, virkkoi Karjalainen: \"Pietari\nKarjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen.\"\n\n\"Te olette nyt alottaneet tärkeän toimen\", jatkoi rovasti. \"Luotan\nsiihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että\nseisotte pelvotta, vaikka maailmakin menisi ylösalaisin, niinkuin\nrunoilija sanoo.\"\n\n\"_Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae_\", säesti\nWallius.\n\n\"Kunnioitettavat vieraat\", lausui Porkkander, \"minä toivon saavani\npalatessanne tervehtiä teitä vapaina miehinä\".\n\n\"Vapaus on ihmiselle kaikkein kallein\", sanoi Nevalainen.\n\n\"_Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum_\",\nlisäsi Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.\n\n\"Se on aivan totta\", sanoi Haerkepaeus. \"Mutta tuohon alkulauseeseen\nkuuluu jatko näin: _Sed probe respiciendum est numne plenae libertatis\nsimus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno\nimperio subducere volumus_. Mutta meille ei voi tapahtua _majus malum_\nkuin Affleck. _Alienum imperium_ eli toinen esivalta on meille\ntarpeellinen ja siinä _punctum_.\"\n\nHetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: \"Milloin saan\nteitä takaisin odottaa? Ette kait ohi minun taloni silloinkaan kulje,\ntoivon ma.\"\n\n\"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän kuluttua\", arveli Nevalainen.\n\nAterian päätyttyä lausui Karjalainen: \"Läsnäolevien puolesta kiitän\nkaikesta sydämestäni herra rovastia tästä uudesta suosiollisuuden\nosoituksesta. Armon Herra korkeudesta suokoon teille ikää ja terveyttä,\nettä vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkaan laumanne eduksi.\"\n\n\"Kaiken voimani saan Herralta. Hänelle olkoon kiitos ja kunnia\niankaikkisesti\", virkkoi rovasti.\n\n\"_Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen_\",\nlausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.\n\nPorkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren, ja sitten\nnoustiin aterialta.\n\nRovasti vei Nevalaisen vähän erilleen muista ja kysyi: \"Tietävätkö\nnurmeslaiset lähdöstänne?\"\n\n\"Olkaa levollisena, herra rovasti. Horman Malla sanoi, että ellemme näe\nsinistä karhua, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin meidän ei\ntarvitse peljätä esteitä nurmeslaisten puolelta.\"\n\n\"No, silloin lienette varmoja\", naurahti Haerkepaeus.\n\nVielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat lausuivat\nhyvästit vieraanvaraiselle rovastille sekä pastorille ja lukkarille,\njotka viimemainitut saattoivat heitä hyvän matkaa maantietä ja sitten\nmenivät kumpikin kotiinsa.\n\nMatkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä\neväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka riippui nahkahihnassa\nolkapäältä, Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli\npistooli, ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina\nkulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.\n\nPitkän aikaa astuttiin äänettöminä, miettien rovastin ystävällistä\nkohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli edetty, istahdettiin\ntien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli hellinnyt\nkantimestaan.\n\n\"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemman Pielisiin\", sanoi\nSormuinen, \"mutta ei Nurmekseen. Saa nähdä, millä tuulella Jästihanska\non, kun kuulee missä olemme käyneet.\"\n\n\"Kuka meistä rupeaa Käkisalmella puheenjohtajaksi?\", kysyi Karjalainen.\n\"Turuinen taitaa hyvästi venuskaa.\"\n\nVakava Turuinen rykäisi.\n\n\"Suotuisissa asioissa ymmärtää helposti toisensa\", sanoi Nevalainen.\n\"Pääasia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi\nNurmeksesta. Se on ensimäinen ehto.\"\n\n\"Vaan emmehän uskostamme luovu\", sanoi Turuinen.\n\n\"Tietysti emme\", vastasi Sormuinen. \"Meidän tulee niin vähillä\nuhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja.\"\n\n\"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan\", sanoi Nevalainen. \"Niin, kosto!\nKun seisoin kotonani yksin, voimatonna, ja näin kuinka nuo kelvottomat\nrikkoivat kotirauhan, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen\nvalan minä aion pitää, niin kauan kuin tuo oikea käsi minua tottelee.\"\n\nMiehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat\nhuonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.\n\n\"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?\" haastoi Karjalainen. \"Minä\nsanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta maar uskaltanut sanoa\nvaimolleni mihin menen, sillä hovilaiset olisivat häneltä kiristäneet\nsalaisuuden, ja Maija ei olekaan juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala\nparatkoon.\"\n\n\"Minun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee\", virkkoi\nTuruinen. \"Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin.\"\n\nMiehet olivat jo melkein mäen päällä. Laelle tultuaan he huomasivat\ntaaskin notkossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siitä\nmuut kuin jalkamiehet näyttäneet voivan poikki päästä. Samassa kuulivat\nhe takaa kärryjen ratinaa ja näkivät kolmien rattaiden laskeutuvan\nperäkkäin täyttä vauhtia alas mäkeä, yli sillan; kohta olivat ne\nsaavuttaneet jalkamiehet.\n\nNämä koettivat astua nopeasti, ehtiäkseen sen sillan yli, joka oli\nheidän edessään, sillä he tunsivat heti Arnkijlin ja Björnin etumaisissa\nkärryissä. Mutta takaa-ajajat karauttivat vinhasti jalkamiesten ohi\neivätkä pysähtyneet ennenkuin silta esti heitä pääsemästä eteenpäin.\n\n\"Meidät on varmaankin petetty\", sanoi Nevalainen Sormuiselle. \"Jos ei\nKarjalaisen pyssynkannatin olisi irtaantunut, niin olisimme sillan\ntuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle\npuolelle ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi\npalanneet. Nyt ei auta muu kuin silti tehdä vastarintaa. Ajattelinpa\nlähettää luodin noihin etumaisiin kärryihin, mutta kun eivät he ole\nvielä mitään puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa.\"\n\nKärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi jäi hevosia vartioimaan; toiset\nalkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäytyivät vähän ylemmä mäen\nrinteeseen.\n\n\"Mihin matkanne, hyvät ystävät?\" kysyi Björn.\n\n\"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä\", vastasi Sormuinen.\n\n\"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni\", lausui Björn. \"Huhu on\nkertonut vaarallisia vehkeitä olevan tekeillä, ja me järjestyksen miehet\nolemme tulleet katsomaan, onko puheessa perää.\"\n\n\"Järjestyksen miehet!\" nauroi Nevalainen ylenkatseellisesti. \"Te olette\nveronkantajia, vaan ette järjestyksen valvojia. Pysykää ammatissanne.\"\n\n\"Ja te olette maankavaltajia\", ärjähti Arnkijl, \"ja siitä saatte vastata\noikeuden edessä. Nyt saatte kääntää nenänne takaisin Nurmesta kohden; ei\nKäkisalmea enää kannata ajatella.\"\n\n\"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata\", virkkoi Karjalainen. \"Me olemme\nmenossa pääkuvernööri Nierothin luo hakemaan huojennusta pakkoverosta.\"\n\n\"Sen valehtelet samoin kuin kotonasikin olit valehdellut meneväsi\nRepolaan\", huusi muuan hovilaisista.\n\n\"Sinä hävytön rakki\", kähisi Karjalainen, \"olet varmaan käynyt\nkotirauhaani rikkomassa!\"\n\n\"Ole siitä rauhasta huoletta, kun itse olet täällä\", vastasi äkäinen\nrenki.\n\nMielet kiihtyivät kummallakin puolen, ja hovilaiset piankin ryntäsivät\ntalonpoikien päälle. Nämä puolustausivat ensin sauvoilla, mutta kun\nhovilaisilla oli ylivoima, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.\n\nNevalainen kohotti nyt pyssynsä; kuului pamaus, ja Arnkijl vaipui kohta\npolvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkeeseen.\n\nHovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vain neljä\nneljää vastaan.\n\n\"Tuosta saat viime kappain päällisiksi\", huusi Sormuinen ja sivalsi\nBjörniä hartioihin. Tämä kiljaisi kivusta ja huitaisi Sormuiselta miekan\nlappeella oikean käsivarren turraksi. Samassa muuan Hovilan renki\nsieppasi Sormuisen seljälleen.\n\n\"Älkäämme jatkako turhaa työtä\", sanoi nyt Karjalainen. \"Palataan\nsovinnossa, ettei tule käräjäasiaa.\"\n\n\"Sinua raukkaa!\" karjaisi Nevalainen. \"Vai sovinnossa!\"\n\nMutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta vasten ja\nväitti: \"Ei tässä enää auta vastustaa.\"\n\nKun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenkin\nrohkeutensa masentui. Hovilaiset käyttivät tätä epäröintiä edukseen.\nKohta oli Sormuiselta ja hänen kahdelta kumppaniltaan kädet sidottu\ntaakse.\n\nNyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei ehtinyt panostaa\npyssyänsä, vaan piti sitä piipusta kiinni ja heilutti kuin nuijaa.\nHovilaiset epäröivät käydä uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun.\nVihdoin heitä kuitenkin alkoi hävettää, etteivät neljään mieheen\nsuoriutuneet yhdestä; he ryntäsivät yhtaikaa Sipon kimppuun. Tämä kävi\nkäsiksi muutamaan renkiin ja paiskasi hänet niin voimakkaasti toista\nrenkiä kohden, että kumpikin kierähti tien syrjään ja vieri ojaan,\nhuutaen ja noituen. Arnkijl istui tien sivussa vaikeroiden vammastaan;\nainoastaan Björn ja yksi renki kykenivät enää ahdistamaan Nevalaista.\n\nHevoset olivat notkossa käyneet levottomiksi nujakasta ja lykänneet\nkärryjä takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi, hän tirkisteli\nsillalle päin ja jupisi: \"Kohtaloni ei suo minulle menestystä tällä\nkertaa.\"\n\nHetken oli voimakas mies kykenemätön pitämään puoliansa. Tätä käytti\nBjörn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen\nSipolta kädet seljän taa.\n\nNyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli\npäässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään\nvastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä.\n\n\"Noidan ennustus kävi toteen\", mutisi Nevalainen. \"Kuka olisi uskonut:\nsininen karhu puussa, ja sitä karhua ei luoti voi tappaa.\"\n\nTalonpojat jaettiin nyt kärryjen kesken yksittäin. Turuinen ja muuan\nHovilan rengeistä joutuivat jalkapatikassa kulkemaan Pielisiin, mistä\nsaivat hevosen.\n\nBjörnin kärryihin noustessaan Nevalainen tirkisteli vieläkin kärryjen\nperälautaa, johon oli sininen karhunkuva maalattu. Tämä oli muka Björnin\nvaakuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalautettujen mielenkarvaus ilmausi paluumatkalla eri tavoin. Sipo istui\näänetönnä. Björn koetti häntä puhutella, mutta Nevalainen ei vastannut.\nHän mietti vain yhtä asiaa: miten saada tieto siitä, kuka heidän\nretkensä oli ilmaissut hovilaisille. Sormuinen purki sappeansa\nhovilaisille mitä räiväävimmin, luvaten heille korvausta tästä päivästä.\nVihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille\nkannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansainneet.\nKarjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada\ntietää, kuka hovilaisille oli talonpoikain lähdön ilmoittanut, mutta\nsiitä ei tullut selvyyttä. Turuinen istui äänetönnä; ei hän näyttänyt\nliioin surevan tätä äkkinäistä palaamista.\n\nMyöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun\nNevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle katsomaan, kuka\najoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. \"Luulenpa,\nettä Juhana tämän teki\", ajatteli hän; \"poika pettänyt isänsä!\"\n\nNäin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin\nkäräjiin siitä, että oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat\nhoukutellut epäiltävälle retkelle. Hänet tuomittiin sakkoon, jonka hän\nkernaasti maksoi lausuen: \"Minun kukkarostani nyt raha lähtee, mutta\nhovilaisilta se vielä peritään.\"\n\nArnkijlin vamma parani pian, mutta hänen sydämeensä oli isketty haava,\njoka kauan pysyi arpeutumatta. Hänessä kyti sammumaton viha Nurmeksen\ntalonpoikia ja etenkin Nevalaista vastaan.\n\n\n\n\nIX\n\nJalomielisyyden kilpailu.\n\n\nTämän onnettoman retken johdosta oli Sipo Nevalaisen mieli käynyt\nentistään katkerammaksi ei ainoastaan hovilaisia, vaan läheisempiäänkin\nkohtaan. Hän oli menettänyt luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä.\nKarjalaista ja Turuista hän kohteli halveksivasti. Hänen vaimonsa, jota\nSipo aina oli hellästi kohdellut, saattoi milloin tahansa odottaa\nkuulevansa mieheltään jonkun pistosanan. Sipo ajatteli: onko mahdotonta,\nettei vaimoni ole ilmaissut matkahankettani? Hän oli jo kerran syyttänyt\nvaimoaan siitä, mutta kun tämä oli pyhästi vakuuttanut olevansa syytön,\nlauhtui Sipon mieli sillä kertaa.\n\nOmaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin äskettäin. Jos\nJuhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen,\njohtui sekin suru tietysti isän arvelemasta syystä. Isän ja pojan\nvälille oli syntynyt juopa niin syvä, että peljäten täytyi odottaa\ntulevaisuutta.\n\nSormuinen oli samoin kuin Nevalainenkin tullut onnistumattoman retken\njälkeen paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja\nyleväluontoinen sisarensa sai usein kärsiä veljen raa'an ja maltittoman\nmielen kiukkua. Juhanaa ei Yrjö enempää kuin Nevalainenkaan suvainnut;\nhäntä ei koskaan ollut Juhanan suoramielisyys miellyttänyt. Juhana\npuolestaan ei voinut pitää arvossa Yrjön karkeutta ja omavaltaisuutta.\nSisar koetti välittää näiden eri luonteiden kesken, mutta se sovittelu\nonnistui hyvin puutteellisesti.\n\nOli synkkä päivä marraskuun alkupuolella. Elsa istui kamarissa pirtin\ntakana. Hänen mielensä oli raskas; hän ei ollut sitten edellisen päivän\naamun saanut tavata Juhanaa. Koko aamupäivän oli hän turhaan odottanut\nkuulevansa jotain Nevalaisen talosta. Yrjö oli pian huomannut sisarensa\nalakuloisuuden ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, kunnes Elsa oli\nratkennut itkemään ja mennyt kamariinsa.\n\nYrjö oli ehtoopäivällä mennyt kylään. Elsa istui yksin tähystellen tietä\npitkin, eikö sieltä ketään näkyisi tulevan, viihdytyksekseen hyräillen\nhiljaa:\n\n      Missä viivyt sa, odottamani?\n      Missä astut sa, armahani?\n      Valkea, miss' oot vaeltamassa?\n      Missä kultani nyt kulkemassa?\n      Oi jos, jospa likellä jo oisit,\n      kaiken mulle sa riemun toisit!\n      Tulosta sun heti tuntisin ma,\n      astunnasta sun arvaisin ma;\n      liekkinä luoksesi lehahtaisin,\n      virstan kaksi vastaan kapsahtaisin,\n      suuta suihkajaisin,\n      vaikka veress' oisi,\n      joka surman toisi, --\n      sultahan sen saisin!...\n      Vaan ei kullan luokse kuulu äänein,\n      kujerrus ei ehdi armahalleni,\n      kuuset mua vain ovat kuulemassa,\n      hongan oksat vastaan huokaamassa!\n\nMutta nyt hän vihdoin näki kaivatun tulevan tietä pitkin. Elsan sydän\nsykähti ilosta. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi\npirttiin ja olisi juossut kartanolle, ellei siellä olisi kaksi renkiä\naskarrellut. Pian astui Juhana sisään ja sulki neitosen rintaansa\nvasten.\n\n\"Sinä olet kauan odotuttanut itseäsi\", sanoi Elsa puoleksi surullisella,\npuoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan ylvästä\nkatsantoa, johon murhe ja rakkaus painoivat leimansa.\n\n\"Olihan vähän estettä kotonani\", vastasi Juhana, koettaen hymyllä salata\ntodellista, raskasta mielialaansa.\n\n\"Voi, Juhana\", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden,\n\"mitä on tapahtunut? Isäsi on sinulle varmaankin ollut kova.\"\n\n\"Mitäpä tuota salaan\", virkkoi Juhana. \"Hän syyttää minua siitä, että\nmuka annoin hovilaisille tiedon talonpoikien lähdöstä Käkisalmeen.\nMieleni tosin teki estää se hanke, mutta minä en sitä antanut ilmi.\nIsäni sanoo nyt kieltoani valheeksi ja moittii minua raukaksi, koska en\nrohkene tekoani tunnustaa; hän ei suvaitse minua silmissään ennenkun saa\nkuulla, että retki on tullut ilmi jollakin muulla tavoin. Oi, Elsa,\npaholainen on varmaan kietonut pauloihinsa isäni mielen. Äiti on surusta\nja pelosta vuoteen omana.\"\n\nNeidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri taas kohosi\nniihin.\n\n\"Juhana\", lausui Elsa, \"sinä olet saanut kärsiä syyttömästi. Jos se,\njoka retkestä ilmoitti, olisi tiennyt sinua siitä syytettävän, niin hän\nolisi heti ilmoittautunut. Mutta nyt hän tekee sen sinulle tässä.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi Juhana hämmästyen. \"_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?\"\n\n\"Juuri minä\", virkkoi Elsa. \"Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä\njohdosta, -- kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto\nmatkasta hovilaisille, niin päätin sitä ainoata apua koettaa. Minä\nlähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti\nkirjeen jätettyään tulla pois ilmoittamatta, mistä se tuli. Niin hän on\ntehnytkin.\"\n\n\"Oi armas Elsani, mitä oletkaan tehnyt!\" sanoi Juhana tuskallisesti.\n\"Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä paljastanut, niin\nolet hukassa. Meidän täytyy varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta,\nmistä kirje oli.\"\n\n\"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!\" huudahti neito. \"Ei, Juhana!\nMinä aion ilmoittaa tekoni, ja silloin jäät sinä rauhaan.\"\n\n\"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajatteletkaan!\"\n\n\"Minä ajattelen sitä, mikä on oikein\", virkkoi Elsa vakavasti.\n\n\"Sinä teet sekä itsesi että minut onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Jos\nminua epäillään, niin se ei tee mitään; mutta jos sinä ilmoitat asian,\nniin luullaan kuitenkin, että minä olen puheillani vaikuttanut tekoosi,\nniinkuin valitettavasti olenkin.\"\n\n\"Juhana\", lausui Elsa totisena, \"sinä olet sanonut, että _totuus_ on\nkorkein, mitä elämässä tulee noudattaa, -- totuus toisia ja itseään\nkohtaan, ja että valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista\ninhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sinun viattomasti kärsiä\nisäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että sallisin\nrakkaan äitisi sairastaa ja vuodattaa kyyneleitä sinun vuoksesi, kun\nvoin kääntää kaikki toisin?\"\n\n\"Mutta ajattele, mitä voi olla seurauksena, jos annat itsesi ilmi\",\npyysi Juhana tuskallisesti.\n\n\"Seuraukset ovat kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee minua niinkuin\ntähänkin saakka\", sanoi neito ja kohotti kalpean, kauniin muotonsa\nkorkeutta kohden.\n\n\"Ihana impeni\", huudahti Juhana innostuen, \"sinä et saa kärsiä sen\nvuoksi, että olet tehnyt hyvän teon. Meidän täytyy välttämättömästi\nmiettiä joku keino, millä voit tästä pälkäästä päästä.\"\n\nJuhana oli tuskin saanut nämä sanat lausutuksi, kun pirtistä kuului\njalkojen kopinaa. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja\nYrjön äänet.\n\n\"Hän on varmaankin täällä\", virkkoi Sipo, \"valittamassa Elsalle ilkeästä\nisästään. Voinko olla hyvä, kun oma vereni on minut pettänyt!\"\n\n\"Jos joku jäsen sinua pahentaa, niin hakkaa se pois, sanoo raamattu\",\nlausui Yrjö.\n\nElsa tämän kuultuaan horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana aavistikaan,\ntyönsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja huudahti: \"Juhana\non syytön. Minä olen retkestänne ilmoittanut hovilaisille ja tahdon\nsiitä rangaistuksen kärsiä.\"\n\n\"Elsa\", huudahti Nevalainen, \"sinäkö ilmoittanut! -- Se ei ole\nmahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat toi huulillesi. Hän on syyllinen\nja sinä syytön, vai kuinka, Juhana?\" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.\n\n\"Elsa on syytön\", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.\n\n\"Ja sinä siis syyllinen!\" lisäsi Sipo.\n\n\"Hän on syytön\", vakuutti Elsa. \"Minä ilmoitin menostanne kirjeessä,\njonka vei --\"\n\n\"Voi, Elsa, Elsa\", huusi Juhana, \"minä rukoilen sinua polvillani: älä\ntee itseäsi ja minua onnettomaksi tuommoisilla puheilla!\"\n\n\"Voithan pelastaa siskoni\", virkkoi Yrjö. \"Sano olevasi syypää, niin\nuskomme sinua enemmän kuin sisartani. Ei vaimonpuolen luulisi olleen\nniin rohkea.\"\n\n\"Hän ei saa eikä voi ottaa syytä, koska hän on viaton\", lausui Elsa\nkuumeellisella innolla. \"Yrjö voipi tiedustaa Saarelan Pekalta lähemmin\ntästä asiasta; hän kirjeen vei. -- Nyt, armahani\", hän lisäsi hellästi,\nkääntyen Juhanaan, \"nyt olet pelastettu\".\n\nHän ojensi kumpaisenkin kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen\neteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.\n\nHätääntyneenä Juhana heittäysi polvilleen neidon viereen; sitten hän\nhyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. \"Hän kärsii\nsamoin kuin onneton isänmaansa sen vuoksi, että hän rakastaa sitä eikä\nsuo sille pahaa tapahtuvan\", lausui hän lujasti. \"Se joka syytön on,\nheittäköön hänen päälleen ensimäisen kiven.\"\n\n\"Nyt on nähty ja kuultu kylliksi tällä kertaa\", lausui Nevalainen. Hän\nastui ulos. Yrjö seurasi häntä.\n\n\"Olisi suotavaa, että tuo rakkaussuhde ajoissa loppuisi\", virkkoi Sipo\nYrjölle.\n\n\"Koetetaan järjestää\", sanoi Yrjö.\n\n\"Surkuttelen kaunista sisartasi\", jatkoi Sipo. \"Poikani syytä tässäkin\non.\"\n\nSipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana Elsan vieressä. Vihdoin\ntämä heräsi tainnoksistaan. Juhana painoi suudelman morsiamensa huulille\nja lausui sitte: \"Minä menen Saarelan Pekan luo varoittamaan häntä\ntunnustamasta käyntiään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida\nsyyttää. Mutta voi kuitenkin, että asiasta ilmoitit!\"\n\nKotona odotti Juhanaa uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut.\nSipo seisoi äänetönnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut\nJuhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi\nhuokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleensä.\n\n\n\n\nX\n\nEpäsopua yhteistoiminnassa.\n\n\nKolme viikkoa oli kulunut edelläkerrotusta. Nevalaisen vaimo oli\nlaskettu hautaan. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tuen\nhe olivat menettäneet.\n\nSimo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, mutta huhu kertoi hänen aikovan\npalata sieltä niin pian kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin\ntulevan joukon kanssa nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja\nrankaisemaan. Hovilassa oli 21 kuormaa majurin tavaraa; ne oli Lieksasta\ntuotuina vietävä Kajaaniin. Kun nämä tavarat oli saatu sinne, silloin\ntulisi Affleck Nurmekseen.\n\nNurmeksen talonpojat päättivät koettaa käyttää tätä väliaikaa hyväkseen.\n\nNevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista kohtaan Käkisalmen retkellä\noli peräti suututtanut nämä Sipoon. Tämä oli muidenkin talonpoikien\nparissa käynyt kärtyisemmäksi kuin ennen, ja vähitellen oli\ntyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuisen sovinto Sipon kanssa oli\npintapuolinen; hänen sydäntään kalvoi ainainen kateus enemmän arvossa\npidettyä Nevalaista kohtaan, ja nyt hän hiljaa ja varovasti puhalteli\nkytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei\nhuomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkkanäköisemmät\nhavaitsivat, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi\nvaikka kuinka pahaa.\n\nNurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä\nHovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaisellekin sanan siitä, että\nkokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo oivalsi nyt selvästi, mitä\nhän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla oli häntä vastaan nurjaa\nmieltä. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas antanut hänelle kokouksesta\ntietoa, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.\n\nTämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt,\npiti hänen istua ristissä käsin ja odottaa, mitä muut toimisivat! Mitä\nhänen omaisensa, mitä hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat\ntietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!\n\nNämät mietteet ja loukattu ylpeys ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Hän ei\nkoskaan ollut tuntenut olevansa niin yksinään kuin nyt.\n\nTalonpoikien kokouksessa päätettiin, että retki Hovilaa vastaan\ntehtäisiin yöllä marraskuun 30 päivää vasten. Edellisenä iltana\nkokoontuivat nurmeslaiset Turuisen luo, mistä lähtö oli tapahtuva. Yrjö\nSormuinen valittiin yksimielisesti johtajaksi.\n\nMiehiä oli koolla neljättäkymmentä. Usea oli retken seurauksia peljäten\njäänyt saapumatta. \"Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita\nainakin osaksi olivat saaneet sotaharjoituksiansa varten ja myös\nvihollisia vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa\nisäntää ja kruunun käskyläistä vastaan\", lausuu historiankirjoittaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana -- yksinään kuten\ntavallisesti -- Horman Malla. Hänen edessään oli aarrelipas avonaisena.\nSiinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja\nrahoja. Malla oli (ties monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja\nkädessään punninnut kaikki nämä kalleudet. Nyt hän luki ne viimeiseen\nkertaan. Hän suuteli niitä, piteli niitä edempänä ja lähempänä silmäinsä\nedessä, suuteli uudestaan ja pani ne vihdoin lippaaseen takaisin.\nLopuksi hän kohotti pankon viereltä kiveä ja laski lippaan\nkätköpaikkaansa.\n\nUlkona vinkui tuuli, ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskenut päivä\noli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jota kuitenkin lisääntyvä\nlumivaippa lievensi.\n\nNoita kuuli oveltaan kolme kopausta. \"Kukahan näinkin myöhään ja tällä\nilmalla neuvoani hakee?\" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi:\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Avaa, noita\", kuului vastaus.\n\n\"Kuka olet? Sano nimesi, et muutoin pääse sisään\", tivasi Malla.\n\n\"Sipo Nevalainen tarvitsee vielä kerran apuasi\", kuului vastaus.\n\nOvi avattiin. Kalpeana, hajalla hiuksin ilmestyi sieltä Nevalainen.\nLevoton tuli hehkui hänen silmissään.\n\n\"Noita\", sanoi hän ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan\nlippaan; \"nyt on neuvosi ja kykysi tarpeeseen. Talonpojat aikovat tehdä\nhyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sinun pitää estää se onnistumasta.\"\n\n\"Estää -- retki onnistumasta -- Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko\nhovilaisten ystäväksi ruvennut?\" ihmetteli Malla.\n\n\"En ole kenenkään ystävä -- kuule, noita -- nyt olen niinkuin sinä --\nminulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, en edes\nkullasta ja hopeasta välitä niinkuin sinä.\"\n\n\"Hm\", -- jupisi Malla, -- \"minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut\ntalonpojat.\"\n\n\"Minä olen heitä moniaita nuhdellut hävyttömästä pelkuruudesta, siinä\nkaikki. Nyt ei enää Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin minun neuvoni ja\ntoimintani oli välttämätön. Se aika on mennyt. -- Mutta vähät siitä.\nSano, miten talonpoikien retki estetään.\"\n\n\"Milloin se tapahtuu?\" kysyi noita.\n\n\"Tän'iltana\", vastasi Sipo.\n\n\"Mutta jos retki ehkäistään, niin hovilaiset pelastuvat suuresta\nvaarasta, sillä nyt on sille hankkeelle edullinen aika\", huomautti Malla\ntuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.\n\n\"Aika voi vastakin olla edullinen\", arveli Sipo.\n\n\"Mutta Affleck voi siksi palata\", muistutti noita.\n\n\"Olkoon miten tahansa\", virkkoi Nevalainen; \"asiat ovat nyt\nsietämättömällä tolalla; toimita muutos, Malla, niin tämä lipas\nkaikkinensa on sinun!\"\n\nMalla vilhui ahnaasti tuohon hohtavaan esineeseen.\n\n\"Minä voin sinua auttaa\", sanoi hän painavasti. \"Talonpojat luulivat\nhyvin sinuttakin tulevansa toimeen. Mutta lupaan, että ennenkun he\nsaapuvat Hovilaan, tulevat he pyytämään sinua avukseen.\"\n\n\"Sitä en minä usko\", epäili Sipo.\n\n\"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa\", lausui noita. \"Voin\nsuurempiakin saada aikaan. Mene nyt levollisena kotiisi ja odota;\nennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa.\"\n\nSipo ei tiennyt mitään varmempaakaan keinoa selviytyäkseen\nepätietoisuudestansa; hän tyytyi tähän lupaukseen, vaikkei hän siihen\njuuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: \"Tuo on kallis\nlahja, mutta tärkeä onkin nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen\nHovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuskin siitä yöstä mainitsee.\"\n\nNiin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään\nhän jupisi: \"Minä tunnen, että nyt olen elämässäni tullut käännekohtaan.\nSeuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi tuntia jälkeenpäin liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko\nmiesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen,\nKarjalainen, Turuinen, Ikonen ja Nyyrinen, ja moni muu koetti aina\ntuolloin tällöin tunkeutua eturiviin muka jotakin kysymään, mutta\noikeastaan ikäänkuin arvoansa lisätäkseen.\n\n\"Eipä olisi luullut tuota\", lausui muuan jykevä partasuu, \"että Yrjön\nsisar, siivo Elsa, olisi noin juljennut pettää veljeään ja muita. Mutta\nrakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan\nrikkaan ruotimuorin.\"\n\n\"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjettä\", sanoi Yrjö Sormuinen,\n\"osittain tietysti pelosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös,\nettä Nevalaisen Juhana on tehnyt parastaan tukkiakseen häneltä suun.\nMutta nyt, kun ollaan näin miehissä koolla, voitaisiin käydä tuolla\nPekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan.\"\n\n\"Vaan jos Hovilassa myönnetään, että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei\nPekan kielto mitään merkitse\", virkkoi Karjalainen.\n\n\"Hovilassa ei ollut tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on\", lausui Ikonen.\n\"Pekka on vasta kaksi kuukautta ollut täällä.\"\n\n\"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi taalaria hopeassa sille, joka retkestä\nilmoitti, mutta Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä palkkiota\nperimässä\", sanoi Nyyrinen. \"Jos ei minua tunnettaisi, niin kävisin\nhyvänä miehenä perimässä palkinnon.\"\n\n\"Mutta jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin hovilaiset kyllä hänet\ntuntisivat\", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että\nhänen ehdotuksensa oli hyvinkin sattuva.\n\n\"Oikein, oikein\", huusivat useat. \"Sehän on selkeä asia! Turuinen on\noikeassa.\"\n\nKuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset\nkulkivat verkalleen eteenpäin.\n\nMökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi muuta sisään; toiset\nodottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin.\n\nPekka makasi oven suussa, hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä\npenkillä. Kuullessaan oven avautuvan heräsi Pekka, hypähti pystyyn, iski\nvalkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän kynsien\nvasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa ärähti: \"Keitä p--leitä\nte olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta maar, nämä nurmeslaiset\novat lemmon joukkiota.\"\n\n\"Älä veikkoni noin melua\", lausui Sormuinen; \"meillä on vaan vähän asiaa\nsinulle.\"\n\n\"Asiaa!\" ärähti Pekka. \"Minkä lemmon asian aika _nyt_ on?\"\n\n\"Yö on meidän asioillemme tällä kertaa sopivampi kuin päivä\", virkkoi\nYrjö. \"Kuinka on, Pekka, sen kirjeen laita, jonka veit Hovilaan?\nTunnustapa nyt!\"\n\n\"Tunnusta\", sanoi Pekka. \"Mitä höpiset?\"\n\n\"Tuon arvasin\", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: \"Sinun pitää\nnyt lähteä mukaamme.\"\n\n\"Se on valhe\", epäsi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti\nseinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden virkkoi hän: \"Ulos\ntäältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?\"\n\nYrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät lähemmäs ovea, nähdessään ojennetun\npyssyn.\n\n\"Älä ylvästele\", varoitti Yrjö. \"Sinä olet yksi, ja meitä on kolme\nnäkyvissä ja kolme oven takana.\"\n\n\"Vaikka teitä olisi viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä\nole oikeutta puolellanne\", sanoi jäykkä Pekka.\n\nMuuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taakse ja tempasi tämän äkkiä\nkumoon. Pekan vaimo parkaisi pelosta, ja lapsi säikähtyi ruikuttamaan.\n\n\"Jumalan tähden\", huusi vaimo. \"Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on\nviaton.\"\n\n\"Hänelle ei tapahdu mitään pahaa, kun hän seuraa meitä Hovilaan\",\nvirkkoi Yrjö. \"Sieltä hän pääsee kohta pois, kun on tehtävänsä\ntäyttänyt.\"\n\n\"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa\", kuiskasi vaimo Pekalle. Yrjö\nkuuli sanat ja lausui hymyillen: \"Ei hänen tarvitse puhua sanaakaan.\nHovilaiset sanovat vain, onko hän sama mies, joka toi kirjeen.\"\n\n\"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä lähteä seuraanne\", sanoi Pekka.\n\"Huomenna voin tulla noutamattakin.\"\n\n\"Kiitos lupauksesta\", lausui Yrjö ivaten. \"Mutta niinkuin sanottu,\ntarvitsemme sinua juuri nyt. Vedä siis housut jalkaasi.\"\n\nPekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa.\nTakkia myöskin piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hänet talutettiin\ntuvasta ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä\nkummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut\nPekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä nähneet noin kymmenen sylen\npäässä tulen leimahtavan. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen\nilmiön syytä, mutta mitään huomaamatta. Hetken kuluttua näkyi perätysten\nkaksi leimausta ja sitten kuului ikäänkuin miekkojen kalsketta.\nTalonpojat säikähtivät; he astuivat taaskin katsomaan, mikä oli syynä\nilmiöön, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannella\nkerralla kolme väläystä, ja nyt kuului valittava ääni, joka puhui:\n\"Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti,\nettä rohkeus alkoi haihtua hänen rinnastaan.\n\n\"Ei liene tämä hyvän edellä\", jupisi Turuinen. \"Mutta mitä meihin kuuluu\nNevalainen?\"\n\n\"Älkäämme turhaan vaivatko päätämme\", sanoi Ikonen. \"Tuo ilmiö merkitsi\njotakin, mutta me menemme eteenpäin siitä huolimatta.\"\n\n\"Minä pelkään, ettemme tule Hovilan portin sisäpuolelle tänä yönä\",\njupisi muuan vanhus. \"Olen paljon nähnyt maailmassa ja tiedän, että\nenteistä voi aavistaa tulevaisuutta.\"\n\nNäille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain\nkeskelle, näiden huomaamatta tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman\nMallan tunsi kukin parhaaksi selittäjäksi tällaisessa asiassa; ja kun\nMalla oli vähintään viiteen eri tapaan kuullut kertomuksen ilmiöstä, hän\nlyhyeen selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin\nkukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan, ja nuhteli talonpoikia\nsiitä, että he niin ajattelemattomasti olivat syrjäyttäneet sen miehen,\njota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.\n\nTätä puhetta koettivat jotkut vastustella, mutta kun noita ennusti\nvarmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut mukana,\ntaipuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen\njälkeen seurasi heti teko, ja piankin oli Sipo, joka ensin kieltäytyi\nlähtemästä, saatu osalliseksi retkeen.\n\nKun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään saapui muiden luo, näki hän suureksi\nkummastuksekseen ja närkästyksekseen Nevalaisen olevan mukana. Hän\ntervehti Sipoa kuten tavallisesti, mutta hänen sydämessään leimusi\nkateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä\nei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin kutsumatta joukkoon.\nTalonpojat pääsivät pian Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui\nnyt heidän eteensä ja lausui:\n\n\"Meidän sopumme ei viime aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen\nlienee jos minun puolellani, niin teidänkin. Mutta minä unhoitan vähät\nriidat ja pyydän teitä tekemään samoin. Nyt on meillä yhteinen\nvihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu, ja\nväkivallalla me puolestamme maksamme vihollisellemme. Köyhien, orpojen\nja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme toivottavasti\ntuopi meille voiton. Toverit, olkaa urhoolliset! Minä koetan tänä yönä\nkunnostaa nimeni. Tehkää te samoin, niin saamme varmaankin nauttia\nkoston ja voiton suloisuutta.\"\n\nHorman Malla, joka oli jäänyt joukkoon, tokaisi: \"Tähtiin on\nkirjoitettu, että Nevalainen saa kummia aikaan Hovilassa. Olkaa hälle\nkuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto!\"\n\nYrjö Sormuinen ei myöskään tahtonut olla muita huonompi kehoituksissaan\nja haastoi: \"Koston hetki on tullut. Tässä ei voitto minun uskoni mukaan\nriipu yksityisen, vaan kaikkien kunnosta. Niinpäin minä tähtien kieltä\ntulkitsen. -- Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaa mihin vain\nulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se tulee\nperinpohjin hävitetyksi.\"\n\nOli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan\nulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka\nikäänkuin hänen suojelushenkenään kulki sivulla. Nevalaisen toisella\nsivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät\nkaikki vaipuneen uneen, ja talonpojat pääsivät aivan esteettömästi\nportille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran, ja tulijain parvi\njaettiin kolmeen osaan, joista pienimmän piti jäädä portille\nvartioimaan, uhkaisiko mikään vaara; molemmille muille ryhmille jäi\nvalloitettavaksi jompikumpi Hovilan kahdesta rakennuksesta.\n\n\n\n\nXI\n\nYöllinen taistelu.\n\n\nHovilan tilan isommassa päärakennuksessa asuivat majurin läheisimmät\nuskotut, pienempi oli varattu palvelusväelle ja niille monille, jotka\nJessenhaus oli pitäjältä koonnut majurin omaisuutta varjelemaan. Tähän\naikaan oli Hovilassa, paitsi Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi\nveronkantokirjuria, muuan suutari ja kuusi renkiä. Hovilan varsinaisena\nsuojelusväkenä oli siis kaksitoista henkeä sekä lisäksi kymmenen\ntalonpoikaa, jotka Jessenhaus oli sinne nykyisin haalinut.\n\nTalonpojat, suutari ja kaksi renkiä asuivat pienemmässä rakennuksessa,\njoka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet miltei yhdistivät toisiinsa\nrakennusten päät, jättäen väliin vain pienoiset solat.\n\nHyökkääjistä piti viidentoista rynnätä kumpaiseenkin rakennukseen, mutta\nkuitenkin olivat useammat kääntyneet isompaa rakennusta kohti. Oltiin\njuuri valmiit rynnäkköön, kun odottamaton tapaus pidätti talonpoikain\naskeleet. Kujan suusta kuului pyssynlaukaus. Kamalalta se kajahti\nsydänyön hiljaisuudessa.\n\n\"Mitä hiidessä tämä merkitsee?\" sanoi Yrjö Sormuinen. \"Tähän asti on\nehditty, ja nytkö tulisi este!\"\n\n\"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin\nhovilaisille\", sanoi Turuinen.\n\n\"Me olemme hukassa, jos kahden tulen väliin joudumme\", lausui\nherkkämielinen Karjalainen.\n\n\"Hukassa!\" naurahti noita. \"Hoitakaa te muut Affleckin joukkoa, kyllä\nminä hänet itsensä hoidan.\" Näin sanoen hän otti povestaan kuvastimen ja\nvakuutti: \"Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli,\nkunnes minä hänet pelastan vaivasta. Hän lupaa hädässään tehdä mitä\ntahdon.\"\n\n\"Hst\", varoitti Yrjö. \"Kujan suusta kuuluu ääniä.\"\n\n\"Lempo heidät vieköön!\" tuskastui Nevalainen. \"Katsokaa! Hovilassa\nherättiin pamauksesta. Ikkunaan ilmestyi juuri valkea.\"\n\n\"Nopeus on nyt tarpeeseen\", sanoi Sormuinen. \"Olkoonpa vaikka itse\npaholainen liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti;\ntulkoon perästä mitä tulee.\"\n\n\"Niin minäkin aattelen\", yhtyi Turuinen.\n\n\"Mutta jos joudumme ahdinkoon?\" epäröi Karjalainen.\n\n\"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä\", sanoi Turuinen.\n\nKujansuusta ei enää kuulunut mitään.\n\n\"Parasta on, että joku meistä käväisee katsomassa, mitä tuolla kujan\nsuussa on\", esitti Nevalainen. \"Sitten ollaan ainakin selvillä.\"\n\n\"Käy sinä, Nevalainen, katsomassa\", älysi Yrjö Sormuinen heti ehdottaa.\n\n\"Minua tarvitaan täällä, jotta miehet eivät joudu päättömiksi\", vastasi\nSipo.\n\nNoidan suu vetäysi hymyyn. \"Se sattui\", jupisi hän; sitten hän lausui\nmuutamalle, joka näytti olevan joutilaampi tässä joukossa: \"Juokse\nkujansuuhun ja ota selko, keitä siellä on. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me\nryntäämme kuitenkin heti. Aika on kallis.\"\n\nNoidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat portin ja hyökkäsivät kahdessa\nparvessa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo\nNevalainen. Mutta sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö\nSormuinen menemästä eteenpäin.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi Yrjö. \"Kujalla sanotaan Affleckin olevan.\"\n\nMiehet tottelivat varoitusta, joten Sipo joutui yksin menemään sisälle.\nSormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomuksena oli johtaa\nNevalainen hengenvaaraan, ja se onnistui.\n\n\"Ahaa\", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen hyökkäävän sisälle.\n\"Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään.\nAikomus lie varmaan hyvää huomenta tulla toivottamaan, mutta ajasta on\nsinulla, veikkonen, ollut huono tieto, mikä ei olekaan kumma, koska\ntalonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja.\"\n\nArnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt Björnin kerällä Nevalaisen\nkimppuun. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja\nkolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa\nja sivalsi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoon, jotta Sipo päästi\nsaaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.\n\n\"Hurraa\", huusi Jessenhaus. \"Oivallista, Rietrikki! Siinä on nyt\ntalonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille on kostoa vannonut, on\nitse joutunut koston omaksi.\"\n\n\"Jumala varjelkoon talonpoikia!\" ärjäsi Björn. \"Nyt en ole heille hyvä.\nTekisipä mieleni nylkeä tuo sydämikkö, joka tuossa viruu kellellään!\"\n\nTämä leikillä lausuttu aikomus ei olisi voinut toteutua, sillä ovi\navattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.\n\n\"Missä Nevalainen?\" huusivat he.\n\nOvesta virtaava vilpas tuulenhenki virvoitti Sipoa niin että hän heräsi\ntainnoksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta\nsisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven\nedessä.\n\n\"Lyökää ovi pirstaleiksi\", huusi Sipo, joka hyppäsi pystyyn ja astui\njoukon etupäähän.\n\nPyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, kuului rasaus, ja ovi oli samassa\nneljänä palasena.\n\nOven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valoa.\nVeronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.\n\n\"Kummallista!\" jupisi Nevalainen. \"Ei ole muuta ovea kuin tämä.\"\n\nNoita astui nopein askelin sisään.\n\n\"Tuletpa kuin kutsuttu\", sanoi Sipo. \"Käytä nyt tietäjäkykyäsi. Sano,\nmihin tästä huoneesta pääsee, paitsi tuosta ovesta pirttiin.\"\n\nNoita astui askeleen taaksepäin, kääntyi seinään ja painoi sormellaan\npientä nastaa, joka oli lähellä lattiaa. Salaovi aukesi.\n\nOven takana näyttivät kiertoportaat nousevan ullakolle.\n\nLyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita\nriensi perässä. Ullakolle tultua alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun\noli jonkun matkaa edetty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti\ntoiseen ullakon osastoon. Ympärilleen tähystäen eteni Nevalainen\nkumppaneineen kynnyksen yli. Noita seurasi heitä, mutta äkkiä tunsi hän\nkaksi kättä kurkussaan puristamassa. Kohtuullinen elämä oli säilyttänyt\nMallan hyvissä voimissa vielä vanhempanakin, ja hän ei ollut\nhalveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa ja rupesi\nkynsimään vastustajansa naamaa niin terhakasti, että toinen ratkesi\nkiljumaan ja kiroilemaan.\n\nHimmeä lyhty valaisi Nevalaiselle sen verran, että hän huomasi\nJessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Ullakolla oli konttori, jonka\navonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen komeroon jotakin\nraskasta arkkua. \"He kätkevät aarteensa\", ajatteli Sipo ja astui heitä\nestämään. Mutta samassa tuulenhenki sammutti lyhdyn, ja kaikki kätkeytyi\npimeään.\n\n\"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?\" kysyi Nevalainen hiljaa\nseuraajiltaan.\n\n\"Kyllä\", nämä vastasivat.\n\n\"Nyt lähdemme hiljaa tuota konttorin ovea kohden\", jatkoi Sipo.\n\"Tartumme veronkantajiin käsiksi ja kannamme tai paiskaamme heidät alas\nportaita.\"\n\nTuskin oli tämä sanottu, kun Jessenhaus hirveästi parkaisi; noita oli\nkoukannut häneltä toisen silmän pois. Tuskasta hurjistuneena kokosi\nJessenhaus kaikki voimansa ja heitti noidan niin lujasti seinään, jotta\nMalla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo\nseuralaisineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä, mutta samassa kuului\nkonttorista ääniä.\n\n\"Nyt, hyvät ystävät, olettekin joutuneet ansaan\", sanoi ivaten Arnkijl.\n\"Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaa\nvalmiit!\"\n\nKonttorista tunki miehiä esiin. Syntyi sanoin kuvaamaton meteli.\nJessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein\nkurittaisivat noita hävyttömiä talonpoikia. Ullakon lattia tömisi\npainiskelusta, hätähuutoja kuului. Nevalainen oli miehineen ahdistettu\nloukkoon, josta he eivät päässeet liikkumaan. Konttorista oli tuotu\nkeihäitä ja miekkoja, joilla hovilaiset pistelivät ja silpoivat\nvastustajiaan armottomasti.\n\n\"Malla\", huusi Sipo, \"jos auttaa voit, niin nyt on apusi kallis. En\ntiedä mitä lupaan, jos voit meidät nyt pelastaa.\"\n\n\"Minulla on yksi pyyntö\", sanoi noita; \"jos siihen suostut, niin käännän\nasiamme voittoon\".\n\n\"Minä suostun, vaan auta pian\", huudahti Sipo. \"Keihäs sattui\nolkapäähäni.\"\n\n\"Vanno, että suostut pyyntööni\", kärtti noita.\n\n\"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta\", vakuutti Sipo.\n\n\"Kuulkaapa, veikot\", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. \"Autuuden\ntoivo! Hahhaah!\"\n\n\"Nyt, miehet, ankara hyökkäys\", käski Björn. \"Survokaa nuo pedot\npehmeämmiksi!\"\n\n\"Noita! me olemme hukassa!\" huusi Sipo.\n\nSamassa leimahti häikäisevä valo, kirkastaen koko ullakon. Kohta jälestä\nkuului hirveä pamaus. Ahdistajat peräytyivät kiljuen tappelusta, mikäli\nseisaallaan pysyivät, mutta useat olivat vaipuneet polvilleen, toiset\ntuiskahtaneet selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti ullakon. Sipo\ntunsi jonkun tarttuvan häntä kädestä ja kuuli hänen kuiskaavan\nkorvaansa: \"Ole levollinen.\" Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä,\nkunnes he saapuivat yhdessä portaille, joita olivat ylös tulleet. Kohta\nolivat he alhaalla.\n\nTäällä oli kuhinaa kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen\netuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja\ntarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Pyssynperien jyskettä ja\nkeihästen kalinaa kuului savun seasta.\n\nHovilan uljas ja roteva suutari, taisteli kuin sankari. Hän käsitteli\ntalonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki\nheitä pitkillä koivillaan. Yrjö Sormuinen innostui ottelemaan noin\nrivakan vastustajan kanssa ja tunkeusi Taunalan Kaaperin eteen.\n\n\"Jos olet oikea mies, suutari, niin tästä saat vastuksesi\", sanoi Yrjö\nkopeasti.\n\n\"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä\", uhitteli Kaaperi hengähtäen.\n\"Tule tänne, niin pistän sinut tuonne vesiammeeseen päällesi likoon.\"\n\n\"No, noh, veikkoseni\", sanoi Yrjö. \"Taavetti oli pieni ja Goliath iso,\nmutta kuinkas kävi?\"\n\nYrjö tarttui nyt suutaria takinkaulukseen. Suutari rakasti enemmän\nsylipainia, ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti\nkohottaa suutaria maasta, heittääkseen hänet allensa, mutta tämä piti\nvaransa ja hyökkäsi ruumiinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä\nkellahti selälleen ja suutari päälle.\n\nIlohuuto kaikui hovilaisten huulilta.\n\nSamassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta;\nkaksi talonpoikaa ja yksi renki saivat pahoja palohaavoja.\n\nAsiat olivat ratkaisevasti kääntyneet talonpoikien eduksi, sittenkun he\nolivat vielä saaneet apuväkeä. Nuo kujansuusta tulleet, jotka\nlaukauksella olivat varomattomasti koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja\nantaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän\nviiteenkymmeneen.\n\nAamupuoleen tasaantui vihdoin tämä kahakka. Voitetut vietiin isoon\npirttiin, johon myös talonpoikia kokoontui, minkä mahtui.\n\nNoitaa ei näkynyt. Hän oli nujakan päätyttyä mennyt kotiaan; syyn saamme\npiankin nähdä.\n\nPirtissä pantiin nyt toimeen jonkunmoiset käräjät: Nevalainen ja\nSormuinen istuutuivat pitkän pöydän päähän tuomareiksi. Voitetuille\nlausuttiin ankarat sanat.\n\n\"Nyt on meidän vuoromme tullut\", sanoi Nevalainen tuimasti\nveronkantajille. \"Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän\ntähtenne on vuodatettu, olisivat koossa, voisivat ne tuskin sammuttaa\nsitä liekkiä, johon te olette omianne joutumaan. Jos voitte mitään\nlausua puolustukseksenne, jota epäilen, niin puhukaa kohtalonne\nlievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä ole sellaisia\nperusteita.\"\n\nJessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia\nkasvoja!\n\n\"Nyt on teidän vuoronne\", lausui Jessenhaus. \"Mutta vuoroon vieraissa\nkäydään! Me aiomme tulla toimeen ilman ryssän apua. Kavaltajiksi emme\nrupea, niinkuin te. Me myös kuljemme päivällä, emmekä ahdista semmoisia,\njotka eivät voi itseään puolustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä\nmurtaudutte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta\nharjoittamaan!\"\n\n\"Sitokaa nuo hävyttömät\", huusi Nevalainen.\n\nSamassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin\nkimppuun ja sitoivat heiltä kädet taakse. Heidät vietiin sitten\nmuutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.\n\nNyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli\naivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun ajan oli hän\nseisonut aitan seinustalla kahden miehen vartioimana.\n\n\"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen\", kovisti Yrjö tuimasti Pekkaa, jonka\nentinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.\n\n\"Minä -- tunnustan\", sopersi Pekka.\n\n\"Sinua höperöä\", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän\nolisi viipynyt Pekan luona, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa.\n\"Mikset kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan\nkylmään?\"\n\nPekka sai nyt mennä.\n\n\"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankanlaisen eineen\", lausui\nYrjö.\n\nSeinältä otettiin avaimia, ja joukko talonpoikia riensi tuomaan\nkellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten\nruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat\nuneliaiksi, toiset kuumeellisen riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta.\nItäinen taivas alkoi jo punertaa, ennenkuin eine oli perinpohjin\nnautittu. Nyt pantiin levolle; vartijoita jäi kymmenkunta valvomaan.\n\n\n\n\nXII\n\nVeli ja sisar.\n\n\nTalonpojat asettuivat nyt pitemmäksi aikaa Hovilaan. He katsoivat\nolevansa oikeutettuja menettelemään Hovilan tavarain kanssa oman\nmielensä mukaan. Olihan kaikki isoksi osaksi nurmeslaisilta koottua!\nHovilan varusväkeä pidettiin ikäänkuin vankina; he saivat sen, minkä\nvoittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.\n\nMe jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli\nasiain laita Yrjön kodissa.\n\nOli päivä jälkeen ensimäisen, jonka talonpojat olivat viettäneet uudessa\nmajassaan. Elsa istui ompelemassa. Hän oli viime päivinä käynyt\nvaljummaksi. Se sieluntuska, jota hän oli kärsinyt ilmoitettuaan\nantaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen\nruumiillista terveyttään. Karjalan kukka alkoi kuihtua.\n\nYrjö oli käyttäytynyt Elsaa kohtaan melkein niinkuin ennenkin. Hän ei\ntahtonut ankarammin nuhdella sisartaan, ennenkuin oli saanut varmuuden\nsiitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.\n\nElsa pyyhkäisi ylös tummanruskean kutrin, joka oli valahtanut otsalle,\nhuokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.\n\n\"Oi, emoni armas\", mietti siinä neito, \"muisteletko vielä haudan\ntuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon\nkärsiä? Miksi synnytit minut maailmaan? Et suinkaan aavistanut, että\nElsasi saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä\nvuoksi veljeni on minua paljoa onnellisempi? Mutta _ei_ ole oikein, että\nnäin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunkin päälle\npanee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana\nihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja\nsitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sinun sanasi mukaan\nkoettavat elää.\"\n\nElsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki\nJohanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.\n\nIlokseen näki Elsa, pannessaan pois pyhän kirjan, Juhanan tulevan. Hän\nei malttanut odottaa lemmittyänsä huoneessa, vaan juoksi kartanolle.\n\nKun rakastavaiset olivat tulleet sisälle, haastoi Juhana ilomielin: \"Nyt\nsaamme taaskin puhua rauhassa. Hovilassa laaditaan nyt lakia ja jaetaan\nomaisuutta. Samoin mekin nyt koettakaamme järjestää asemaamme, käyttäen\nhyväksemme väliaikaa, jolloin mielet ovat muussa kiinni. Elsa, sinä\nrakastat minua niin paljon, että olit valmis oman turvallisuutesi\nvaarantamaan minun tähteni; vaikka tiesit kirjeen helposti\nraivostuttavan jo kuohuvaa mielialaa, et epäröinyt ilmaista kirjeen\nlähettämistä. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi\nvainoa kuin sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on koetettava torjua\nseurauksia. Olen käynyt Saarelan Pekan puheilla, ja hän lupasi kieltää\nkivenkovaan tunnustuksen, joka häneltä kiristettiin. Toivoakseni ei\nsinun todistuksiasi uskota näin vaarallisessa asiassa. Mutta nyt pyydän,\nettä kun asiasta tulee jälleen kysymys, anna minun puhua puolestasi,\näläkä toistamiseen antaudu kostotoimille alttiiksi.\"\n\n\"Mutta kun minulta kysytään, enhän voi valehdella\", lausui Elsa.\n\n\"Tuon arvasin\", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. \"Enhän voi\nsinua moittia siitä, että pidät totuutta pyhänä. Koska siis näin on\nasian laita, on ainoastaan yksi keino pelastua arvaamattomista\nseurauksista.\"\n\n\"Ja mikä keino?\" kysyi neitonen.\n\n\"Että pakenemme täältä\", esitti Juhana. \"Seuraa minua setäni luo. Siellä\nmeidän ei tarvitse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä\nkohdellaan mitä hellimmin. Silmäini edessä kangastaa siellä onnellinen\ntulevaisuus! Käsikkäin astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen\nkeskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä\nrakkaus ja luottamus! Paetkaamme, armahin, pois näistä kurjista\noloista.\"\n\nJuhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin. Tämä seisoi äänetönnä. Hänen\nsydämessään riehui ristiriita.\n\n\"Kultaseni\", jatkoi Juhana, \"miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin\npaljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme näiltä\nriitaisuuden kolkoilta oloilta pois rauhan maille.\"\n\n\"Mutta kuinka voin jättää veljeni?\" kysyi neito.\n\n\"Veljesi!\" toisti Juhana. \"On aivan kohtuutonta sinun suotta kokea hänen\ntylyyttänsä. Olet jo kylliksi kärsinyt.\"\n\n\"Kärsimään lienen luotu\", sanoi Elsa surullisesti. \"Itsestäni en niin\npaljoa välitä, mutta sinun vuoksesi, Juhana, olisin kuitenkin ehkä\ntaipuvainen täältä pakenemaan, sillä täällä ei rakkauttamme kauvan\nsuvaita.\"\n\nElsa oli juuri kerinnyt lausua nämä sanat, kun Yrjö näkyi maantiellä.\n\n\"Herra armahda\", hätääntyi neito, \"veljeni tulee. Minua aavistuttaa,\nettä hän ei saavu hyvissä aikeissa.\"\n\n\"Älä pelkää, armas\", rauhoitti Juhana; \"niin kauvan kuin voin kättäni\nliikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu\".\n\nYrjö astui sisälle. Hänen yhteenpuristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä\neivät ennustaneet hyvää.\n\n\"Minulla on sisarelleni sanottavaa\", lausui Yrjö heti ovelta.\n\nJuhana ei ollut ymmärtävinään viittausta, vaan jäi paikalleen.\n\n\"Elsa, tule tänne toiseen huoneeseen puheilleni\", sanoi Yrjö.\n\nElsa yritti mennä, mutta Juhana pidätti hänet.\n\nYrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja antoi\nsisarelleen käskevän viittauksen.\n\n\"Yrjö Sormuinen\", virkkoi nyt Juhana, \"me olemme tähän saakka toisiamme\nhyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän tiedämme kumpikin.\nMinua on loukannut tyly käytöksesi sisartasi kohtaan. Nytkin pelkään,\nettä häntä kohtelisit pahoin. Sano siis tässä sanottavasi, minä tahdon\nolla saapuvilla.\"\n\n\"Poika\", huusi Yrjö, \"tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen\nsisareni naittaja, ja minun luvattani häntä ei kukaan saa.\" Hän naurahti\nja lausui vihasta ivaan kääntyen: \"Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta\njättää veljen valtaan, mutta veli on usein uskonut sisarensa semmoisen\nhoteisiin, jonka kunnollisuutta hän ei suinkaan tunne. Tämä on\nkohtuutta! Jalosti tehty!\"\n\n\"Mitenkä voisin toisin menetellä?\" virkkoi Juhana.\n\n\"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!\" ivasi Yrjö. \"Oletpa sisareni jalo\nholhooja tietysti! Minä en muka saisi Elsan asioihin sekaantua\nollenkaan! Mutta lopussa kiitos seisoo. Minun kauttani menee tie\nmorsiuskammioon, muista se!\"\n\n\"Jos hennot kieltää sisartasi ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin\nolet tunnoton mies\", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä\nkuitenkin oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa.\n\n\"Taaskin sinulta puuttuu ajatusta\", sähähti Yrjö äkäisesti. \"Onko\nsisareni minua niin kohdellut, että ansaitsisi minulta hyvää takaisin?\nHän on juljennut pettää veljensä, ilmoittaa minun hankkeeni\nviholliselle. Niin pitkälle on nyt päästy. Saarelan Pekka on\ntunnustanut. Nyt jaetaan oikeutta Hovilassa, ja sinne nyt Elsan täytyy\ntulla teostaan vastaamaan ja selvittämään, mikä oikeastaan on ollut\nsinun osuuttasi asiassa.\"\n\nElsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.\n\n\"Joskin Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies\nmitään vaikuta\", huomautti Juhana.\n\nYrjö veti taskustaan paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien\nedessä.\n\n\"Ah\", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen. \"Oi Yrjö,\nrakas veli! Älä vie minua julmien kumppaniesi luo! Silloin minä ihan\nmenehdyn pelosta ja häpeästä.\"\n\nNeito syleili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin\npois kasvonsa.\n\n\"Julma veli\", virkkoi Juhana tuskallisesti, \"jalkaisi juuressa\nkyyristelee olento puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin\nrinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kumpikin\nsaaneet. Ja tätä olentoa sinä armottomasti hätäännytät ja ahdistat. Etkö\npelkää Ijankaikkisen kostoa luonnottomasta kohtelustasi? Herkeä jo ja\nhillitse mielesi.\"\n\n\"Hän ei ansaitse oikean ihmisen sääliä\", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen\nsisareensa.\n\n\"Sinua sydämetöntä petoa ihmishaamussa\", ärjäsi Juhana, joka ei enää\nvoinut vihaansa hillitä ja raivokkaasti hyökkäsi Yrjöä vastaan.\n\n\"No, no, kiukka ystäväni\", sanoi Yrjö, väistyen vimmastuneen nuorukaisen\nedestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa, ja ennenkun Juhana ehti\nestellä, oli jo Yrjö kartanolla.\n\nJuhana hyökkäsi hänen jälkeensä, mutta portailla tarttui kaksi vahvaa\nkättä häneen kiinni. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt\nirti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen\nja hevosen kohta katoavan näkyvistä. Vasta silloin hellitti Sormuisen\nvahva renki Aappo otteensa. Jos Nevalaisella olisi ollut asetta, olisi\nrenki tekoansa varmastikin katunut. Nyt Juhana loi häneen syvästi\nhalveksivan silmäyksen ja sanoi: \"orja on orja\". Sitten hän läksi\nastumaan kotiaan päin, jupisten: \"Jos henkenikin menee, minä pelastan\nElsan.\"\n\n\n\n\nXIII\n\nMitä Horman Malla Sipolta vaati.\n\n\nTalonpoikien viettäessä ensimäistä ehtoopäivää vasta anastetussa\nolopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Mainitsimme hänen kadonneen sitten\nkun taistelu oli selvästi kallistunut talonpoikain puolelle. Nyt hän\npalasi aivan toisennäköisenä kuin oli nujakassa esiintynyt. Hän oli\npeseytynyt puhtaaksi, suorinut hiuksensa, jota hän ei kaiketi vuoteen\nollut tehnyt, ja pukenut yllensä siistit vaatteet. Kaikki katselivat\nkummeksuen Horman Mallaa, jota ei sitten nuoruutensa ajan ollut nähty\nsäällisessä kunnossa.\n\nSipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, mutta kukaan ei\nollut tiennyt, mihin tämä oli mennyt. Sipolla oli suuri syy kiittää\nMallaa tämän avusta; olipa hänellä lupauskin täytettävänä Mallalle.\n\nKun noita nyt tuli Sipon nähtäviin, joutui hän aivan hämilleen. -- Hän\nkoetti puhua, mutta sanaakaan ei tullut huulille. Hän seisoi\npunastuneena Nevalaisen edessä.\n\n\"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni\", haastoi Sipo noidalle.\n\"Rohkeudellasi ja älylläsi olet toimittanut minut pyrintöjeni perille.\nKosto on täydellinen; hovilaisten omaisuus ja henki on meidän\nkädessämme. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi\nkorvaukseksi; minä sekä taivun että olen velvollinen pyyntösi\ntäyttämään, jos vain vallassani on niin tehdä.\"\n\n\"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen\", lausui noita, jonka\näskeinen hämi alkoi hälvetä.\n\n\"Olen utelias kuulemaan vaatimuksesi\", virkkoi Sipo, miettivästi\nsilmäillen noitaa. \"Kyllähän arvaan, mihin päin halusi kallistuu; mutta\nkyllä on, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa.\"\n\n\"Et tainnut tällä kertaa arvata oikein, Sipo Nevalainen\", virkkoi noita.\n\n\"Enkö?\" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti, sillä nyt hän ei\ntosiaankaan aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut. \"Lausu\nvaatimuksesi\", tiukkasi hän, kun noita seisoi äänetönnä tirkistellen\nhäntä.\n\n\"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua\", lausui noita pitkään.\n\n\"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi\", kehoitti Sipo\nmalttamattomasti.\n\nNoita astui pari askelta lähemmäksi Nevalaista ja sanoi Sipoa hellästi\nsilmäillen: \"Pyyntöni on -- että -- minut -- nait.\"\n\nNevalainen kavahti; hän ei tiennyt, pitikö hänen uskoa korviansa. Hän\nkatseli, katseli noitaa, luullen puolittain, että joku henki oli\npukeutunut tämän hahmoon ja tullut häntä pilkkaamaan.\n\n\"Kuinka?\" kysyi Nevalainen. \"Sinäkö hourit vai minä?\"\n\n\"Ei kumpikaan\", vakuutti noita.\n\n\"Varmasti jompikumpi, ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on\ntaistelun hyörinästä ja saamastasi kolauksesta vähän seonnut\", arveli\nSipo.\n\n\"Älä luule sitä\", virkkoi Malla. \"Minä puhun aivan selvästi mitä\najattelen.\"\n\n\"Noita\", lausui Sipo, \"en ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt.\nMutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi\ntavaraa; se soveltuu sinulle paremmin.\"\n\n\"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa, ja saanhan sitäkin, kun sinut\nsaan\", huomautti Malla.\n\n\"Ja mitä minun saamisestani olisi hyötyä sinulle?\" kysyi Sipo. \"Sinä\nolet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enää todellisesti voi sinussa\nherätä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole\nhuomannut, jotta vanha vereni rupeaisi kuohumaan. Arvannet siis, että\ntämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään\nmä, surua.\"\n\n\"Sipo Nevalainen\", haastoi noita, \"koska sinä noin suoraan ilmaiset\najatuksesi, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti\nnuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin.\nVanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen.\nSyntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Minulla on siis kaksi kotimaata\ntai oikeastaan yksi, sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka\nOnnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Varttuessani tuli minusta\npulska tyttö, sanottiin, ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta\nminä en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen kauniin ja\nujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut\nliittoomme; hän ajoi minut pois kotoani, ja sitä en vielä nytkään\nhänelle anteeksi anna, sillä hän on syypää kurjaan elämääni. Varokoon\nkukin isä estämästä lastansa ottamasta kenenkä tahtoo, kunhan tämä on\nsiveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani\nmuutaman noidan luo korpeen. Siellä odotin lemmittyäni. Ei häntä\nkuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin\nepätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikkia ihmisiä, kun\nkuulin, että ainoa, johon luotin, oli ollut minulle uskoton. Sittemmin\nkuulin, että Vilholle oli valehdeltu karanneeni korpeen ja kuolleeni\nsiellä nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin nuoruuteni ajan ja\nopin hänen taitonsa. Kuollessaan hän jätti minulle omaisuutensa. En siis\nole köyhä; kyllä minulla tavaraa on, vaan 'ei lisä luotaan lykkää', ja\nsen vuoksi olen esiintynyt köyhänä. Mutta sieluni on tuohon rahanhimoon\nväsynyt; se on ainiaan janonnut onnea, jonkun ihmisen rakkautta tai\nkunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta: häntä\npeljätään. Oi, Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen\npäänaluseni kyynelillä kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan\nrakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni\ntoistaneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämeni, ja\nääni sisässäni kuiskasi minulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen\ntarvitsee apuasi.' Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan.\nVieläpä senkin lisään, että maailma ei voi minusta mitään pahaa tai\nalentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle\ntilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi kuin sen\naamu ja puolipäivän aika ovat olleet.\"\n\nSitä mukaa kuin noita ehti puheessaan eteenpäin, kirkastuivat hänen\nkasvonsa. Sipo seisoi äänetönnä tuijottaen puhujaan.\n\n\"Älystäni voi sinulle ehkä vieläkin olla hyötyä\", lopetti noita. \"Noidan\nammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä\narvoni ylenisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin\nonnellisena.\"\n\n\"Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa\", alotti Sipo\nvastauksensa. \"Olen myöskin autuuteni toivon nimessä luvannut suostua\npyyntöösi. Siten luvatessani luotin varmasti siihen, että pyytäisit\ntavaraa palkinnoksesi. Jos olisin aavistanut, että oma vapauteni olisi\npelastukseni hintana, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä\ntoivon nyt, että arvostelet asiaa järkevästi ja luovut tuosta\nnaimishommasta, joka ei suinkaan tuottaisi onnellisuutta, koska se on\nminulle vastenmielinen. Pyydä tavaraa, ja jos et suunnattomia vaadi,\nniin mielelläni sinut palkitsen.\"\n\n\"Tuota melkein olen aavistanut\", sanoi noita synkästi. \"Kuinka ylpeä\nNevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos\nhän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sitähän useinkin\ntapahtuu.\"\n\n\"Älä minua noin katkerasti syyttele\", pyysi Sipo. \"En ole sinua\nmitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, etten vastoin tahtoani voi\npakoittautua toteuttamaan pyyntöäsi.\"\n\n\"Oivallista puhetta\", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi, hänen\nmuotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.\n\n\"Sinä olet _vannonut_ suostuvasi pyyntööni\", virkkoi Horman Malla.\n\"Tahtoisinpa nähdä, uskallatko rikkoa valasi. Silloin joudut kahden\ntulen väliin. Toiselta puolen uhkaa vanhurskas Jumala, toiselta noita,\njonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen\", jatkoi Malla, pannen\npainoa sanoilleen, \"jos et täytä valasi ehtoa, niin on loppusi\nsurullinen, kamala -- kamala -- kamala!\"\n\nNevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut säilyttää rohkeutensa,\nsaadakseen Horman Mallan luopumaan vaatimuksestansa, tunsi kuinka noidan\nviime sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen\njaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.\n\n\"Julma noita\", virkkoi Sipo, \"miksi minua näin ahdistat?\"\n\n\"Ylpeytesi tarvitsee rangaistusta\", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla\näänellä: \"Sinä häpeät valita minua seuralaiseksesi. Sinulla on kaksi\nvalittavaa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viime syksynä\nkävi Ikolassa ja jolla oli toisessa jalassa kavio.\"\n\n\"Pois -- pois -- jumalaton noita\", huusi Sipo, kooten kaikki voimansa.\n\nHorman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä\näänellä: \"Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itseäsi! Ennenkun kolme päivää\non kulunut, saat minut nähdä.\"\n\nMalla astui ulos. Sipo heittäysi voimatonna rahille ja pyyhki kädellään\nkylmät hikihelmet otsaltaan.\n\n\"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni\", jupisi\nNevalainen, kun hän noidan mentyä oli vähän tointunut. \"Kuinka\nkohoilikaan rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat\nvoitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisomassa edessäni!\nHeidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se,\njonka avulla miltei pääasiallisesti voitto on saavutettu, ja vaatii\nmahdottomia. Noita minun vaimonani! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa,\nminun täytyy hankkia hänelle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos\nei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa\nvastaan! En aio vastustamatta sortua.\"\n\n\n\n\nXIV\n\nJuhlapuoliset Hovilassa.\n\n\nTalonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin talolla. Huhu heidän\nonnistuneesta ryntäyksestään oli jo Pielisiin ehtinyt, ja arvoisa\ntuttavamme, rovasti Haerkepaeus, oli kiireesti matkustanut Nurmekseen,\nneuvoillaan auttamaan tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan\nedelläkerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, muassaan\npitäjänluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä kolmimiehistö tuli\n\"lähettiläinä\" kirjallisten \"käskyin\" kanssa niinkuin senaikaiset\naikakirjat todistavat. He tulivat määräämään, miten Hovilassa olevan\nomaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettava\ntsaarin hyväksi. Rovasti lausui, ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi\nharjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olivat uuden\njärjestyksen tunnusmerkkejä.\n\nRovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat panna\ntoimeen Hovilassa tavallista juhlallisemmat puoliskekkerit.\n\nTalonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien\nväliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita.\nHovilan vanhan, taitavan kokin Matleenan oli vastoin tahtoaan täytynyt\nryhtyä ammattiinsa ja valmistaa noille \"ryöväreille\" herkkuruokia. Hän\nseisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta,\nJumalan pitkämielisyydestä ja Luojan käsittämättömästä aivoituksesta,\njoka salli Herran palvelijan läsnäolollaan pyhittää paatuneiden\ntalonpoikain jumalatonta, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena\nhyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia.\nSilloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan salaperäiseen syvyyteen\nja maistettuaan lientä mörähti: \"Ainakin rosvoille kelpaa!\"\n\nRovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo lausuen:\n\"Herran rauha! Kas mummoa, punainen kuin liesi!\"\n\n\"Niin, armollinen, korkeastioppinut herra rovasti\", virkkoi Malla\nkumartaen, \"kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin\npunainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet\nsaan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti, te olette joutunut\nsusien joukkoon!\"\n\n\"Elämässä kohtaamme vastuksia\", sanoi Haerkepaeus, \"mutta meidän tulee\nne kärsiä. Näytättehän varsin terveeltä.\"\n\n\"Jumalan kiitos, jos en olisikin terve, niin en tietäisi miten kaikkea\nsietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane kellekään isompaa kuormaa\nkuin kukin jaksaa kantaa.\"\n\n\"Oikein\", vastasi rovasti jatkaen sitte: \"Te kuulutte olevan oikea\nemäkokki!\"\n\n\"Hm\", hymähti Matleena, \"ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta\nvuotta olen herroille emännöinyt.\"\n\nRovasti, jolla oli jotakin puhumista pitäjänluutnantin kanssa, lopetti\nnyt haastelun, mennen pois keittiön ovelta.\n\n\"Kunhan tästä paistista tulisi hyvä!\" jupisi kokki. \"Nyt sen _pitää_\nonnistua; rovasti kyllä tietää, kuka tämänkin paistin mamma on.\"\n\nHetken kuluttua olivat ruuat valmistuneet, ja nyt istuttiin aterialle.\nIsossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla\npuolellaan istui pitäjänluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja\nSormuinen. Rovastin pyynnöstä kutsuttiin myös Jessenhausia aterialle,\nmutta hän kieltäytyi tulemasta. Isompaan pöytään istuutui parikymmentä\nhenkeä, kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä\npuolen söi Hovilan vartioväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl\naterioitsivat erillään muista.\n\nEnsimäisen ruokalajin jälkeen kohotti rovasti lasinsa, jossa oli\nTukholmasta tuotua pikatongia, ja lausui: \"Kunnioitettavat läsnäolijat!\nArvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että\najat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja\nhämmästyttävä, että se erityisesti pystyy huomioomme. Semmoinen\ntilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja\nväkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi\nhallituskin. Ja tämä seikka onkin syynä siihen, että vapaasti saamme\noikeuksiamme nauttia. Sillä minä rohkenen sanoa: nämä herkut, jotka nyt\nedessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet.\nMutta oikeus aina pääsee voitolle, ja rehellisyys maan perii. Että asiat\nnäin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa kiitollisuuden velassa\nitsellenne --\"\n\n\"Herra rovastille ensi sijassa\", sanoi Sormuinen.\n\n\"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vain välikappaleena\", virkkoi\nkainosti Haerkepaeus.\n\n\"Eläköön rovasti!\" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat\näänettöminä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljoa tietävän.\n\n\"Hyvät ystävät, Nevalainen ja Sormuinen\", virkkoi Haerkepaeus, \"näytätte\nnärkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään\nloukannut.\"\n\n\"Päinvastoin\", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa\nilmaantumaan. \"Mutta Nevalaisella ja minulla on perheelliset olot\nsemmoiset, että ne tuottavat meille huolta.\"\n\n\"Valitettava asia\", sanoi rovasti. \"Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta\nolen kuullut jotakin, mutta en ymmärrä, mitä pahennusta perheelliset\nolot voisivat tuottaa sinulle, veikkonen.\"\n\nYrjö kertoi nyt puoliääneen rovastille asian.\n\n\"No, jopa oli hän rohkea, sen sanon\", virkkoi Haerkepaeus. \"Ja mitä\nharrastusta hänellä saattoi olla noin puuttuakseen sopimattomaan\ntehtävään?\"\n\n\"Minun poikani on häneltä pään pyörälle pannut\", sanoi Nevalainen. \"He\nrakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen kunnioitettiin\nvanhempia ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää\nenemmän kuin vanhuus, joka panee toimeen muka vain hullutuksia.\"\n\n\"Paljon totuutta tuossa puheessa!\" sanoi rovasti. \"Ajat ovat pahentumaan\npäin -- tosiaankin\", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.\n\n\"Sisareni on täällä Hovilassa\", lausui Yrjö. \"Minä nimeän läsnäolijat\ntäällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on\nsopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on\nmitä pahinta laatua\", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen\nkatseessaan.\n\n\"Seneca sanoo: _nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne\npeccetur_\",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: \"Onko hän katunut\ntekoaan?\"\n\n[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on\ntapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.\n\n\"Katunut!\" naurahti Yrjö. \"Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei\nkatunut.\"\n\n\"Eikö hän vieläkään tunnusta?\" kysyi Haerkepaeus.\n\n\"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla\nsaatu selville\", ilmoitti Sormuinen.\n\n\"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin\", esitti Haerkepaeus. \"Sitten\nottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin\nesiin, niin saan minä -- jos suotte sen, hyvät ystävät -- kuulustella\nhäntä.\"\n\n\"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän\nmuistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas\",\nsanoi Yrjö.\n\n\"Hyvin lausuttu!\" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: \"Nyt ei mitään muuta\nkuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän\nvastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen.\"\n\nKun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: \"Saapa nähdä,\nmilloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra\nrovasti, että majurin kuormat, jotka täältä oli lähetetty Kajaaniin,\npalautettiin ehdittyään vasta penikulman päähän täältä?\"\n\n\"Kuormat? Mitkä kuormat?\" elähtyi Haerkepaeus. \"En ole mitään kuullut.\nKerro, veikkoseni.\"\n\n\"Asian laita on seuraava\", haastoi Sormuinen, hyvillään siitä, että hän\nensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. \"Vähää ennen kuin\nolimme valloittaneet Hovilan, olivat majurin vainukoirat kerinneet\nlähettää kaksikymmentäyksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun\ntämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä palauttamaan\nkuormia. Yritys päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävinä\nmuutaman virran poikki lotjalla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan\nrenkien niskassa; kuormat siepattiin, ja nyt ne ovat taas täällä.\"\n\n\"Hyvä työ!\" kiitti rovasti. \"Nepä uljaita miehiä!\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi Yrjö, \"nyt odottavat meikäläiset majuria tulevaksi,\nniinkuin huhu on kertonut. Aikomuksena on, jos hän vähin voimin tulee,\najaa hänet takaisin tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syntyisi, jos\nmajuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Mutta ainakin saamme ennakolta\nkuulla, tuleeko hän ja milloin. Minä varoitin Ikosta, että ennenkun hän\nryhtyy vastarintaa tekemään, on lähetettävä tänne sana, kun majuri on\nnäkyvissä, ja Ikonen kyllä muistaa sen tehdä. Voimme siis rauhassa\ntäällä nauttia voitostamme ja oikeutetusta saaliistamme; voimme --\"\n\nYrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt,\nettei voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison\nolutsarkan, kallisti hän sen huulilleen ja melkein tyhjensi sisällön,\nsammuttaakseen janonsa.\n\n\"Ethän lie majurin kynsissä ollut?\" kysyi Karjalainen. \"Siitäpä vähän\nnäyttää.\"\n\nIkonen ähkyi ja pyyhki otsaltaan hikeä. Häntä ahdistettiin kysymyksillä\nsiitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt\npari kertaa, katsoen jännittyneihin kuulijoihinsa, ja rupesi sitte\nretkiänsä selvittämään.\n\n\"Eilen illalla, päivänlaskun aikana\", -- alotti Ikonen.\n\n\"_Siinä_ pakkasessa!\" huudahti Karjalainen, jonka muoto hohti runsaasta\nruoasta ja juomisesta kuin iltarusko.\n\n-- \"olimme asettuneet Nuolijärven salmelle\", jatkoi Ikonen, \"jonne\ntäältä on neljä penikulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kuin puolen\npenikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle metsän rinteeseen\nmajuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiinni; itse kävelimme mäen\nrinteessä, pysyäksemme lämpiminä, sillä olipa oikein kipoittelevan\nkylmä. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastan viuhtoa.\nPakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistaa; varpaita kirveli, ja vilun\nväreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, hartaasti\nodotettua, ja aloimme tuumia, kärsisikö tässä yön viettää vai pitäisikö\nRintalaan tuo puolen penikulman taival yöksi lähteä. Tämä talo oli\nsyrjässä siitä tiestä, jota majurin oli tultava. Sentähden päätimme\nkuitenkin odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme\nniillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enää oli jälellä. Vihdoin\npuoliyön aikaan kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa vartoo hiirtä niin\nmekin nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan\nasestettuja. Nyt -- hetki oli tullut -- yks, kaks -- me hyökkäsimme\ntulijain päälle. Ensimäisessä reessä ajoi yksi ainoa mies. Meitä karkaa\nkolme miestä hänen niskaansa. Nyt on Affleck kiinni --\"\n\n\"Hurraa\", huusi Karjalainen, ja yleinen riemu kuvastui läsnäolevien\nmuodoissa.\n\n\"Mutta ilomme oli lyhyt\", jatkoi Ikonen. \"Toiset olivat myös\nvalloittaneet molemmat seuraavat reet. Ensi työnä oli avata reessä\nolevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla.\nEnsimäisen reen mies oli aivan kätkeytynyt turkkeihin. Kauluri\nkäännettiin alas, ja -- ihme ja kumma -- näkyviin tuli Holmströmin\nkalpea naama --\"\n\n\"Majurin kirjurin?\" huusivat useat.\n\n\"Saman miehen\", vahvisti Ikonen.\n\n\"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä\", pitkitti Ikonen\nkertomustaan. \"Minä tunnustan, ettemme olleet juuri hyvällä päällä, kun\nolimme näin pettyneet toiveissamme. Saivat siinä vankimme, joista toinen\nrenki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea, ettei ole hyvä\ntalonpoikien käsiin joutua, kun näiltä on maltti loppunut. Eivätpä edes\nolisi tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi, mutta sopivilla\nkeinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä\n(siis tänä päivänä) puolenpäivän aikana tulossa Nuolijärven salmelle.\nMeillä oli aikomuksena pidättää majuri, ja rengit lupasivat antaa meille\nhyviä neuvoja, miten majurin pääsy parhaiten ehkäistäisiin. Koska\nvankimme voivat olla meille hyvänä apuna, vannotimme heidät pitämään\nmeidän puoltamme. Asetuimme syvän laakson törmille, ja olisimme\nvarmaankin saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me heidän\nvannottuaan päästimme irti, hyppäsivät äkkiarvaamatta hevostensa selkään\nja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille\ntiedon aikeistamme.\"\n\n\"Ja kuinka saatoittekaan hovilaisten sanaan luottaa\", päivitteli\nNevalainen äreästi. \"Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta keskessämme.\"\n\n\"Vaaraa emme pelkää enempää kuin sinäkään\", lausui närkästynyt Ikonen.\n\n\"Se kohta nähdään, ja hyvä jos niin on\", virkkoi Sipo Nevalainen.\n\n\"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassaan\", jatkoi Ikonen. \"Emme\nsiis mitenkään olisi voineet häntä vastustaa.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Sormuinen. \"Te olette tehneet minkä olette voineet.\nNyt valmistautukaamme vastarintaan. Tänä iltana tulee Hovilassa\ntapahtumaan pesänjako.\"\n\nUseat nauroivat tälle kokkapuheelle.\n\n\"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn\nomaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme, vai kuinka, ystävät?\"\nvirkkoi Haerkepaeus.\n\n\"Oikein\", kuului yleisesti.\n\nRuokapöydät korjattiin nyt joutuisasti pois. Monipäiväinen juhlatuuli\nalkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin mieheksi, joka ei\nsäästänyt ketään, jolle hän oli vihassa. Nyt erittäinkin, jos\nmilloinkaan, oli Affleckilla syytä ankaruuteen. Sen kukin tunsi\nsielussaan, vaikkei sitä suinkaan toisille ilmaissut.\n\n\n\n\nXV\n\nSimo Affleck.\n\n\nNyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten otettaisiin\nvastaan. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen\noli uusia tulvinut Hovilaan \"pesänjakoa\" toimittamaan, mutta heillä ei\nollut sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretkaan voimat eivät\nsanottavia saa aikaan. Majurilla taasen oli harjaantunutta väkeä, joka\nhehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.\n\nHovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvottelu, ja sitten lähdettiin\npuolustustoimiin. Kun oli monta kättä käytettävissä, ehdittiin vähässä\najassa valmistautua melkoisesti. Talonpojat rakensivat itselleen\nvarustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle kyhättiin kartanon\nlähelle hirsistä korkea rintavarustus. Hovilassa olevia ampumavarastoja\njaettiin yleisölle niin pitkälle kuin riitti.\n\nMajurin vangittu vartioväki oli saanut vihiä herransa tulosta, ja sitä\nkaitsemaan täytyi jättää joltinenkin määrä talonpoikia.\n\nLyhyt joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas\noli sees, idästä nousi täysikuu runsaalla hohteella valaisemaan lähimmän\ntulevaisuuden kohtauksia. Kukin riensi osoitetulle paikalleen; suurin\nosa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majurin odotettiin\ntulevan. Täällä johti pitäjänluutnantti Ahlholm; Sormuinen, Karjalainen\nja Ikonen olivat hänen joukkoaan. Kartanolle oli asettunut melkoinen\nparvi olemaan varuilla, jos majuri tulisi jotakin takatietä. Tätä\njoukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka,\nSykkö ja (älkäämme unohtako) rovasti Haerkepaeus. Hän sanallaan kehoitti\ntalonpoikia puolustamaan oikeuttansa ja lupasi Jumalan apua heille.\n\nSyviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista muskettia\nvasten nojautuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta,\njolta herttainen kuu ja suurimmat tähdet tyynesti loistivat maahan.\n\n\"Te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!\" mietti\nSipo. \"Juhlallisessa hiljaisuudessa sieltä tarkkaatte niitä pieniä\njokapäiväisiä huolia, jotka meitä tomun lapsia ahdistavat. Tuntuupa\nikäänkuin korvissani kuulisin kiitoskuoronne nousevan Ijankaikkisen\nistuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta\nkärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan\nvaloisille valkamille, taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä\nkolkompia.\"\n\n\"Olinhan minäkin kerran onnellinen\", jatkoi Sipo mietteitään. \"Toivon\nruusuvalossa hohti maailma edessäni; olin rikas, minulla oli kaunis,\nhellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On minulla nytkin\ntavaraa, mutta rakkautta puuttuu, ja silloin puuttuu _kaikki_: sen nyt\ntunnen. -- Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?\"\n\nSipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinuksen ennakkomääräysoppi, joka on\nniin monta etevää sielua kaikkina aikoina hurmannut ja vanginnut, oli\nalkanut juurtua myös Nevalaisen mieleen.\n\n\"Mitäpä tässä lörpöttelen\", virkkoi Sipo ynseästi. \"Kukin on kohtalonsa\norja; siis pois kaikki turhat epäilykset. Tulkoon rintaani rautainen\nlujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki lähestyy, sen tunnen.\"\n\nSipon viime lause johti hänen ajatuksensa takaisin laveilta retkiltä\ntosioloihin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.\n\nJättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puolustajat odottamaan\nryntäystä.\n\nMaantiellä seisoi lähellä Hovilan kujan suuta mies, joka näytti\nmiettivän kääntyä kujalle, mutta oli pysähtynyt kuullessaan etempää\nmaantieltä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen\nmiehen luo.\n\n\"Kuka siellä?\" ärjäisi jyreällä äänellä ratsastaja joukon etupäästä.\n\n\"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen\nhäpäisemistä ehkäistä\", kuului vastaus.\n\n\"Nimesi?\" kysyi ääni hevosen selästä.\n\n\"Juhana Nevalainen\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Juhana Nevalainen!\" toisti kysyjä. \"Semmoista ei ole Nurmeksessa.\"\n\n\"Hän on Sipon poika\", vastasi usea joukosta. \"Kyllä me hänet tunnemme.\"\n\n\"Hän on meidän puoluetta eikä ryssän ystävä\", lisäsi muuan.\n\nRatsumies oli hetken ääneti. \"Mitä tässä seisot?\" kysyi hän taas\nJuhanalta.\n\n\"Morsiameni on ryöstetty Hovilaan, ja tahdon hänet pelastaa, menköön\nvaikka henkeni.\"\n\n\"Tuo kuuluu kummalta\", lausui ratsastaja, joka vieläkin oli selin\nkuutamoon, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. \"Mitä morsiamesi\nvoi Hovilassa\" -- hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: \"oletko\nvakooja?\"\n\n\"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän\nturvissanne päästä pelastamaan onnettoman morsiameni, jonka tunnoton\nveli on riistänyt kotoa ja vienyt talonpoikain tuomittavaksi sen vuoksi,\nettä neito ilmoitti Hovilaan Käkisalmen retkestä, joka siten estettiin.\"\n\n\"Minä luotan sinuun\", sanoi Affleck. \"Kymmenen miehen seurassa saat\ntuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen suoraan\nkujaa.\"\n\n\"Pieni rakennus on poltettu\", virkkoi Juhana.\n\n\"Helvetti!\" karjaisi majuri. \"Miehet!\" lausui hän väelleen; \"muistakaa\ntalonpoikia!\"\n\nUhkaavaa aseiden kalinaa kuului.\n\n\"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan\", jupisi majuri\nhammasta purren. \"Mutta annahan kun minä saan nuo riivatut taulapäät\nkynsiini, niin makkaraselkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni\nrakennus porona! Ties mitä muuta tomppelit ovat toimineet!\"\n\n\"Tuosta teidän tienne menee\", viittasi majuri sitte niille kymmenelle,\njoita Juhanan tuli seurata. \"Älkää hyökätkö ennenkun laukaisen\npistoolini kujan puolelta. Vasempaan, mars!\"\n\nNuo kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle.\n\nKuutamo valaisi nyt selvästi ratsumiestä. Hän oli harteva ja iso\nkasvultaan. Päässä oli kypärä, jonka alta tuijottavia silmiä saattoi\nkooltaan verrata Venäjän kolikkoon. Kasvot oli ryppyiset, ja erityisesti\npisti silmään kaksi syvää vakoa suun kummallakin puolen. Posket olivat\nlihakkaat, ikäänkuin hervottomasti riippuen alaspäin ja vetäen\nsuupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.\n\nTalonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin kavioiden töminää ja\nsitten askelten kopinaa ja olivat valmiit vastarintaan.\nPitäjänluutnantti Ahlholm rohkaisi heitä, vakuuttaen saattavansa tapella\nyhtä hyvin kuin Affleck.\n\n\"Älkää ampuko ennenkun ne p--leet ovat kymmenen askeleen päässä\", kielsi\nhän.\n\nMutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään\nsotamiehiään. Hän marssitti heidät kujalta pellolle ja pakoitti täten\ntalonpojat luopumaan rintavarustuksesta, josta ei nyt ollut mitään\nhyötyä.\n\n\"Ampukaa ne pedot\", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, mutta laukaukset\neivät tuottaneet vahinkoa. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni\nlähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen\njoukkoineen seisoi.\n\nNyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miehineen hyökkäsi pihalle. Juuri\ntallin nurkasta kääntyessään hän hätkähtäen näki isänsä seisovan\nmiesjoukon etupäässä.\n\nSipo Nevalainen kalpeni huomatessaan poikansa. Hänen kädestään putosi\nmusketti; hän tirkisteli tulijaan äänetönnä kuin aaveeseen. Hänen\npoikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.\n\nHetken seisoi Sipo siten ikäänkuin lumottuna. Sitten hän puhkesi\npuhumaan: \"Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen\nvaltaan antamaan. Katsokaa! Hän julkeaa katsella minua silmiin!\"\n\nSipo sieppasi pudonneen muskettinsa, kohotti sen ja viritti hanan. Hän\ntähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta\nliikahtaa. Kuului pamaus; ruudin savu esti Sipoa selvästi näkemästä\neteensä, mutta kuitenkin huomasi hän Juhanan kaatuvan.\n\nYleinen hämmästys tästä teosta hälventyi pian muihin tapahtumiin.\nAffleck oli juuri tulossa kartanolle.\n\nVielä hetki, ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien\nja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri, ja piha oli kohta ruudinsavua\ntäynnä.\n\nTavattoman kylmäverisesti johti majuri mustan ratsunsa selästä\nrynnäkköä. Muuan talonpoika rohkeni tarttua hänen ratsunsa suitsiin,\nmutta pistoolin laukaus karkoitti uskalikon.\n\nYleinen häiriö alkoi päästä valtaan talonpoikien keskuudessa. Ne, jotka\nvartioivat Hovilan varusväkeä, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät\nvartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta tulivat näkyviin Jessenhaus,\nBjörn ja Arnkijl; heidän lisäkseen alkoi ilmaantua muitakin.\n\nRovasti Haerkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut,\nkoska hän joka pyhä kirkossa lausui: \"maassa olkoon rauha ja ihmisille\nhyvä tahto\", oli jo ensi laukauksia ammuttaessa \"mennyt katsomaan,\nvieläkö Affleckille oli lisää väkeä tulossa\". Samoin uljas\npitäjänluutnantti Ahlholmkin, joka \"ei p--lettäkään peljännyt\", oli\nsiirtynyt toiselle näyttämölle, missä asiat eivät käyneet näin hullusti.\n\nUseimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet\ntaistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.\n\nSallimus ei ollut suonut isän lopettaa poikansa henkeä. Kuula oli\nsattunut Juhanaa oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi\nhän pystyyn ja astui isoon pirttiin, jossa hänen haavansa pestiin. Hänet\npantiin sitten vuoteelle levähtämään. Verenvuoto oli tehnyt hänet aivan\nkalpeaksi.\n\nMajuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ja ne talonpojat, jotka oli saatu\nkiinni, kartanon isoon pirttiin. Ensin hän tutki, millä kannalla asiat\nolivat olleet talonpoikain tullessa Hovilaan.\n\n\"Pietari Jessenhaus\", sanoi Affleck, \"vuodeksi olet erossa\npalveluksestani. Sinä olet huoleton poissaollessani. Se ei kelpaa.\"\n\nBjörn hieroi hiukan kämmeniään.\n\n\"Arnkijl\", sanoi majuri, \"sinulla on kykyä, älyä ja samalla kestävyyttä.\nSinä olet tästä alkaen ensimäinen veronkantajani niin kauan kuin sen\nluottamuksen ansaitset.\"\n\nArnkijl kumarsi syvään. \"Herra majuri, minä olen aivan ansaitsematon ja\nkokematon --\"\n\n\"Joutavia, -- älä minulle tolkuta, me tunnemme toisemme\", katkaisi\nmajuri puheen.\n\nElsa seisoi muiden joukossa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat saaneet\ntakaisin säihkynsä, kun hän näki Juhanan.\n\n\"Ahaa\", huusi Affleck, \"tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,\nHerran nimessä, ota neitonen haltuusi.\"\n\n\"Miten voin teitä palkita?\" sanoi Juhana liikutettuna.\n\n\"Minä olen jo palkittu\", vastasi majuri puoleksi katkerasti, puoleksi\nalakuloisesti. \"Minä en ole Nurmeksessa vielä kiitosta kuullut -- enkä\ntahtonutkaan\", lisäsi hän ylpeästi, ikäänkuin häveten edellisiä\nsanojaan.\n\n\"Herra majuri\", kuului oven puolelta valittava ääni, joka oli vanhan\ntoimeliaan Matleena-kokin, \"ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset,\nispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet\npikatongit, renskat ja portviini-pullot suihinsa. Rovasti joi\nportviiniä.\"\n\n\"Lohduta mielesi, vanha, uskollinen Matleena\", sanoi Affleck.\n\"Nurmeslaisten vero nousee tältä vuodelta kaksinkertaiseksi, ja sitten\nostetaan uudet viinit ja paistit.\"\n\n\"Armollinen majuri, olisin halunnut ne konnat lihamy'yksi hakata\",\nlausui tiitterä kokki.\n\n\"Kyllä kai\", tuumi majuri. \"Mutta on aika mennä levolle. Pane nyt,\nmummoni, ensin pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on hitonmoinen nälkä.\"\n\nMatleena riensi toimeensa, ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri\ntovereineen hotaisi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet\nsotilaat levolle, ja aamuyöstä nukkuivat majurin talossa kaikki, paitsi\nneljä sotamiestä, jotka olivat vartiona. Juhana ja Elsa eivät nyt\nuskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä hekin yöksi\nHovilaan.\n\n\n\n\nXVI\n\nSipo Nevalainen.\n\n\nOli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin\neteenpäin. Kalpea kuu valaisi vaeltajan yhtä valjua muotoa, jossa viha\nja epätoivo kuvastuivat. Silloin tällöin katsoi hän Hovilaan päin,\npudisti nyrkkiään sille taholle ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki\nhenki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.\n\nSipo Nevalainen pyyhkäisi hiukset otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.\nHän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.\n\n\"Tällä kertaa on voitto siellä\", jupisi Sipo, \"mutta eletäänhän\neteenpäin! Eletään! Haa! sinä olet, elämä, hauska!\"\n\n\"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani\", jatkoi Sipo mietteitään.\n\"Mutta lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani --! No, sen hän\nansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä\nyksin olin hänen eläessään kuin nytkin. -- Mutta asioiden pitää muuttua.\nToisen kerran pitää minun vielä saada koston iloa maistaa. Oi, kunpa tuo\nkirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck\nnuora kaulassa keikkuisi hirsipuussa!\"\n\nNäin samosi Sipo eteenpäin kuumeellisesti haaveksien. Voimattomassa\nraivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi\ntyynempi mieliala päästä hänessä vallalle. Hänessä vakaantui päätös\nmatkustaa uudestaan hakemaan Venäjältä apua kostohankkeisiinsa\nhovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti matkata ainoastaan\nSavonlinnaan, jota venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäkin\nliikenevän jonkun satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön\npiti välttämättömästi tapahtua heti, sillä hän ei voinut tietää,\nkulkisiko majuri jo huomenna ympäri pitäjää sotamiehineen kurittamassa\nkapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenkin\nverojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä;\nmitä hän muusta kysyi.\n\nSipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaskin varmaan tiesi, mitä\noli tehtävissä. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleutensa,\njotta ei juuri paljoa ollutkaan, ja sulloi ne taskuihinsa. Sitten hän\nherätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.\n\nRenki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka\nveti; mutta Sipo tavallisesti piti tuumansa itsekseen ja ilmoitti ne\nainoastaan vaimolleen tämän eläessä. Nyt hänellä ei ollut ketään\nuskottua.\n\n\"Minä lähden matkalle\", sanoi Sipo vain rengilleen. \"En viipyne poissa\nenempää kuin kolme, neljä päivää. Varjele taloa hovilaisilta. En\nmielelläni nyt kotiani jättäisi, mutta tulevaisuuden turvan vuoksi sen\nteen.\"\n\n\"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?\"\n\n\"Vaiti\", sanoi Sipo kärtyisesti. \"Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään.\"\n\nSipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia\nkartanolta, sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kotoa lähtien\nhevostaan lyönyt.\n\nKumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kiitäessään taipaleella.\nEntiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä, mutta pian hän\nkukisti tunteensa.\n\nAlkoi lähestyä se aika, jolloin hopeankarvainen kuu menettäisi\nvalaisemisvaltansa. Sinertävänpunaisena hohti itäinen taivaanranta; se\nmuuttui vähitellen tulipunaiseksi, Sitten kellertäväksi ja\nsahraminkarvaiseksi. Kohta oli ilmaantuva päivän kultainen ruhtinas\nvalollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.\n\nMutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään\nhän olisi suonut päiväntulon viipyväksi.\n\nJokseenkin lähellä sen tien vartta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja\njota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta\nkulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä\nHovilaan, missä luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona\nkäväistessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin paluusta\nja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponkin julmasta ampumiskoetuksesta.\nTästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän arveli Sipon nyt\nvarmaan olevan siinä tilassa, että hän taaskin tarvitsisi Mallan apua,\njota hän ei kuitenkaan saisi ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita\nsiis jälleen siistiysi, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan\nmaantielle, joka johti Nevalaisen taloon.\n\nAamuvalossa hän huomasi hevosella ajajan tulevan vastaansa. Lähempänä\nhän tunsi helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo huomasi pian noidan ja\nalkoi hutkia hevostaan, mutta samassa akka oli reen luona ja puikahti\nsen kannoille.\n\n\"Suo minulle kyytiä vähän matkaa, jotta saadaan tuumailla\", lausui\nnoita. \"Mihin menossa, Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?\"\n\n\"En ole sinulle minkäänlaisen tilin velvollinen\", sanoi Sipo. \"Aika on\nminulle tärkeä; senvuoksi aioin koettaa päästä sinun pitkistä\npuheistasi.\"\n\n\"Hoo\", virkkoi Malla, ja hänen silmänsä välähti. \"Ja valasi? Sen olet\nkai jo unhoittanut.\"\n\n\"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan\", lausui\nNevalainen.\n\n\"Vai niin\", virkkoi noita ivallisesti. \"Mutta minä pelkään, että sinä et\npalaakaan.\"\n\n\"Sinun pelkosi ei minuun koske\", vastasi Sipo. \"Nyt on parasta, että\nheittäydyt pois kannoilta, tai minä pysäytän hevosen ja annan sinulle\nlähdön.\"\n\n\"Vai niin, sinä urhoollinen valapatto!\" sanoi noita uhkaavasti. \"Mutta\nminullakin on sinulle neuvo annettavana. Nyt on parasta, että käännät\nhevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten voivat\nkostosi hankkeet toteutua, muutoin eivät.\"\n\n\"Pois, hurja noita\", huusi Sipo. \"Sinä helvetistä heitetty kiusaaja,\nanna minun olla rauhassa!\"\n\nNevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Mutta Sipon\nkarjaisusta säikähtynyt hevonen juoksi niin kiivaasti, ettei hän voinut\naiettansa toteuttaa.\n\n\"Valmistu nyt ilmautumaan Hänen eteensä, jonka olet lupauksellasi\npettänyt\", käski säälimätön noita. \"Viimeinen hetkesi lähestyy.\"\n\nSipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli\nvaaran olevan lähellä. Mutta armoton noita hoputti hevosta, ja se\ntotteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa:\nnoita monikarvaisessa puvussaan seisoi kuin hornan henki uhrinsa takana.\n\nKauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa puristuvan;\nkaulasuonet alkoivat pullistua, samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui\nensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen\nvärinsä ja menivät lasimaisiksi. Onneton ei voinut paikalta liikahtaa...\nNoita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän kuristi uhrinsa.\n\nKun noita näki hengen paenneen, sivalsi hän hevosta vitsalla ja hyppäsi\nsamalla pois kannoilta.\n\nEi ketään matkustajaa sattunut tielle silloin kun murha tapahtui. Vasta\nmyöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä\npitkin. Lähemmäksi tullessaan he näkivät ajajan istuvan reessä\nhengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.\n\nMurhaa tutkittiin, ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.\nMutta riittävää todistusta ei voitu saada, ja asia jäi silleen.\n\n\n\n\nXVII\n\nLoppu.\n\n\nLähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta.\nKirjoitettiin nyt 1711. Sodan ies painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin\nkaikkialla. Taudit ja nälänhätä olivat sodan kauheita liittolaisia:\nihmiskunnan kolme vitsausta vaikutti tavallisuuden mukaan yhdessä. Nyt\noli kevät luonnossa, mutta talvi oli ihmisten sydämissä.\n\nOli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat\nylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Mutta ihminen\nliikkui alakuloisena tämän ilon keskellä. Harvassa kuului kyntäjän tai\nkylväjän laulu, sillä harvalla oli kylvämistä, ja jolla olikin, se\nepäili panna siementä maahan, koska ei tiennyt, saisiko _hän_ sadon\nkorjata.\n\nTahdomme nyt lukijan johtaa muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan\npoveen uskoa kalliin jyvän, toivoen Jumalan avulla saavansa siitä\nhedelmänkin pitää.\n\nTuolla pellolla astuu vakka kädessä kumaraisena mies. Hän on nyt saran\nkylvänyt ja menee tuonne metsän rinteeseen täyttämään vakkansa sekä\nvirvoittamaan itseään raittiilla juomalla, jonka on juuri tuonut talon\nkellarista nuorenpuoleinen nainen.\n\n\"Elsa\", sanoi nuori mies, \"me uskomme tulevaisuudentoivomme maan poveen.\nUskokaamme, ettei Luoja meitä eikä maatamme -- tätä kallista isiemme\nmaata -- liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää kasvonsa\npuoleemme.\" Näin sanoen katsoi Juhana -- joksi lukija kylväjän arvannee\n-- lempeästi Elsaan, joka nyt oli kolme kuukautta ollut hänen vaimonsa.\n\n\"Me olemme vaarassa tottuneet luottamaan Herraan\", lausui Elsa, \"ja se\nluottamus ei ole meitä koskaan pettänyt\".\n\nLauhkea ahava suhahti kuusien latvoissa ja ikäänkuin vahvisti Elsan\nsanat.\n\nNuori vaimo käänsi sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi\nsilloin hänen rinnastaan. Juhana kysyi syytä. Elsa viittasi vakan\nlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S. N.\n\n\"Älä, armaani, tästä huoli\", lausui Elsa, joka pelkäsi, että se muisto\nsaattaisi Juhanan pahalle tuulelle.\n\nJuhanan muoto tosin aluksi synkistyikin, mutta kohta hän malttoi\nmielensä ja sanoi: \"Surullisen muiston tuo merkki herättää, ja\nsurkuteltavan. Mutta minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen kovien\nvastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi.\"\n\n\"Olemmehan tosiaankin onnelliset\", sanoi Elsa hiljaa. \"Vaikka\nveljenikään ei liittoamme siunaa, olen tyytyväinen.\"\n\n\"Jos ei hän olisi tullut sairaaksi ja joutunut haudan partaalle, ei hän\nsuinkaan olisi yhtymiseemme suostunut\", virkkoi Juhana. \"On kuitenkin\nrumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran\nhetkenä on luvannut.\"\n\nJuhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa\npalvelustyttö tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut\nvieraita -- vanha mies ja vaimo -- jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.\n\nTämä -- puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen\nvaimoaan haluttu nähdä -- lähti astumaan taloon. \"Enpä tiedä,\nansaitsevatko nuo sinua nähdäkään, ne höperöt\", lausui Juhana Elsalle;\n\"mutta tulehan kuitenkin tuokion kuluttua jälestä. -- Olisikohan heillä\njotakin sellaista sanottavaa, mikä voisi surettaa Elsaa\", ajatteli hän\nitsekseen.\n\nPihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä\nseisoi myöskin elähtänyt vaimoihminen.\n\n\"No, totta maar, Juhana, oletko kihloissa?\" ärjäisi vanhus, nähdessään\nJuhanan.\n\n\"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä\", huusi Juhana. \"Yhtä\nsuora ja reipas kuin ennenkin.\"\n\n\"Ja sinä sama oiva poika kuin ennen lähtöäsi meiltä\", huudahti vanha\nJaakko. \"Sinä _kunnon_ poika!\"\n\nVanhus sulki Juhanan rintaansa vasten. Kyynel kiilsi hänen silmässään,\nja hän sanoi: \"Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä\nole meillä ollut -- ei, peto vieköön!\"\n\nVanhus polki puujalalla tantereeseen, jotta tömähti.\n\nNyt saapui Elsa kartanolle.\n\n\"Tässä on vaimoni; tuossa ovat setä Jaakko ja täti Matleena, joista olen\nsinulle niin usein puhunut.\"\n\nVanha Nevalainen tuijotti suopeannäköiseen Elsaan, ja hänen\nihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan,\nmuka itsekseen, vaikka hän huusi: \"Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit\nsinä Matleena tyttönä -- no no -- ainakin yhtä kaunis -- hm -- se on\ntietty!\"\n\nKun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin\nsisälle, missä nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään\ntaloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko\ntuskin hennoi silmiään kääntää viehättävästä emännästä, ja\nMatleena-mummo myönsi, että Anna Säämingissä, joka sivumennen sanoen oli\ntavannut toisen mielitietyn, ei voinut lähestulkoonkaan Elsalle vertoja\nvetää.\n\nRakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa,\nja nuoren sekä vanhan pariskunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan\nJaakon lämpömäärä kohosi vähitellen korkeimpiin asteviivoihin. Hän\ninnostui puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä\ntapauksista \"ennen vanhaan\".\n\nVain yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta.\nVanha Matleena sattui kysymään, oliko Sipon surmaajasta selkoa saatu.\n\n\"Ole ääneti hänestä, joka petti isänmaansa\", huusi Jaakko. \"Olkoon hänen\nnimensä ikuiseen unhotukseen haudattu.\"\n\n\"Jätä kosto Herralle\", sanoi Matleena.\n\n\"Tuli ja leimaus\", ärjäisi Jaakko, \"ei isänmaansa kavaltajasta ansaitse\npuhua. Hän on tuomionsa saanut. Niin -- älä keskeytä minua, Matleena --\nSipo oli ennen mies, mutta hän ei koetuksen aikana kestänyt, vaan\nlankesi. Mutta tuossa istuu poika, joka osaa pitää arvossa isänmaatansa.\nSinä _kunnon_ poika!\"\n\nJuhana huomasi, että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä\nvanhan Jaakon läsnäollessa, hänellä kun oli oma ajatuksensa asiasta,\njota ajatusta ei yksikään ihminen olisi voinut häivyttää tai edes\nlieventää; niinpä hän johti puheen toiselle tolalle, ja kohta oli vanha\nJaakko taas sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.\n\nNäin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavakin, jotka vanha Jaakko\nvaimoineen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat\nvanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston suloisen ja kauniin kuin\nihana kevätpäivä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Paria vuotta\nmyöhemmin rupesivat pielisläiset vastustamaan Affleckia. Näitä\nkukistaakseen ja veronmaksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi\nNierothilta pyytänyt ja saanut sata ratsumiestä. Kun venäläiset kuulivat\ntämän, pelkäsivät he näiden ratsasten hyökkäävän Pielisistä rajan yli ja\nlähettivät rajaa suojelemaan kolmesataa rakuunaa ja satakuusikymmentä\nkasakkaa. Mutta kenraalimajuri Lybecker, \"Ison vihan Klingspor\",\nNierothin seuraaja päällikkyydessä, kutsui nuo sata ratsumiestä pois.\nSeutu joutui täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli,\nyhtyi pielisläisiin, ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli\ntyönä kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712\ntapahtui paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa.\nTurunkorvan talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja\npoltettiin; Affleckin puoliso, seitsemän lasta ja seitsemän palvelijaa\nvietiin vankeuteen Venäjälle, mistä eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa,\nettei Affleck huolinut maksaa heidän vapauttamisensa lunnaita.\n\nSimo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä\ntoukok. 9 p. 1724.\n\nArnkijl Sarkasodan aikana menetti vähäisen omaisuutensa, kaikki kirjansa\nja paljon kantamia verorahoja sekä sai itsekin kärsiä suurta kiristystä\nja kovuutta, pelastuen vain vähissä hengin ja aivan alastomana.\n\nJessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänet lähetti\nkahden sotamiehen kanssa tulliveronkantaja Juho Hoffrén, Jessenhausin\nappi, ottamaan takavarikkoon nuo 4300 kyynärää Venäjän puolelta tuotua\nsarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko aiheutti koko\nSarkasodan.\n\n\n\n"]