[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMrqJs4_7Vqu6HXnky9YvKKgxA5gMxp56Kqe4ji5Msz8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1900,"Itsenäinen Suomi","Hjelt, Edvard",1855,1921,"1900-hjelt-edvard-itsenainen-suomi","1900__Hjelt_Edvard__Itsenäinen_Suomi","Unelmasta todellisuuteen","muistelmat",[],[],"fi",null,31632,247629,false,58177,[22,23,24],"Finland -- History -- 1809-1917","Finland -- History -- Autonomy and independence movements","Finland -- History -- Revolution, 1917-1918",[26,27,28],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","\"Itsenäinen Suomi, unelmasta todellisuuteen\" by Edv. Hjelt is a historical account written in the early 20th century. This work discusses the evolution of Finland's independence movement, focusing on the profound struggles and experiences that shaped the desire for self-governance. Hjelt intertwines his personal journey with the broader narrative of the Finnish people's aspirations, portraying their transition from a vague dream of autonomy to the harsh realities of warfare and political turmoil that ultimately led to independence.  The opening of the work sets the stage by reflecting on the longstanding heart of the independence idea within the Finnish people, initially viewed as an elusive dream. It highlights significant historical milestones, such as the periods of oppression under foreign rule and the fierce battles that characterized the fight for national sovereignty. Hjelt expresses not just the collective aspirations of the nation but also his own pivotal role in advocating for Finland's autonomy. The introduction conveys a deep sense of commitment to the cause and emphasizes that the eventual realization of independence was a culmination of enduring sacrifices and relentless perseverance. (This is an automatically generated summary.)",[],333,"Historiallinen katsaus ja muistelmateos Suomen itsenäistymiseen johtaneesta kehityksestä. Teos käsittelee itsenäisyysaatteen kasvua sortovuosien ja perustuslakitaistelun kautta maailmansodan vuosiin sekä lopulliseen itsenäistymiseen. Kirjoittaja tarkastelee aihetta myös oman poliittisen toimintansa kautta.","Edv. Hjeltin 'Itsenäinen Suomi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1900.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ITSENÄINEN SUOMI\n\nUnelmasta todellisuuteen\n\n\nKirj.\n\nEDV. HJELT\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTietosanakirja Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nKauan on itsenäisyys-aate Suomen kansan sydämessä asunut, ensin\nepämääräisenä unelmana, sitten sortovuosien katkerain kamppailujen\ntavoittamattomana toivontähtenä, kunnes se muuttui veristen taistelujen\nkautta saavutetuksi todellisuudeksi.\n\nTässä kirjassaan on Edvard Hjelt kuvannut tuon kansamme elinaatteen\nkehitystä unelmasta todellisuuteen. Hän on samalla kuvannut oman\nelämänsä johtavan aatteen kehitystä. Suomen itsenäisyys oli hänen\nnuoruutensa unelma. Tämän toiveen sitkeään puolustukseen vihki hän\nmiehuutensa voimat ja hehkuvalla innolla ja alttiudella uhrasi hän\nviimeiset vuotensa taistelussa päämäärän lopulliseen saavuttamiseen.\nUskollisena ja horjumatta kantoi hän kansansa itsenäisyys-aatetta läpi\nelämän, läpi vaarojen ja vaikeuksien voiton valtavaan hetkeen asti. Se\noli hänen kutsumuksensa, hänen suurin elämäntehtävänsä.\n\nMenneisyyden kokemukset ovat tulevaisuuden tienviittoja. Kohdalle,\njohon hänen oman elämänsä kulku päättyi, on Edvard Hjelt tällä\nviimeisellä teoksellaan pystyttänyt tienviitan itsenäisen Suomen\ntulevaisuuden kantajille.\n\n\n\nPainoonsaattajan alkusanat.\n\n\nAiheen tämän nyt julkisuuteen saatetun teoksen kirjoittamiseen tekijä\nsai siten, että Tietosanakirjan toimituksessa oli jo kevättalvella 1919\nkeskusteltu tällaisen kirjan tarpeellisuudesta ja loppupuolella vuotta\nkäännyttiin asiassa Edvard Hjelt'in puoleen. Hän lupautuikin\nvalmistamaan käsikirjoituksen aiheesta, joka häntä aivan ilmeisesti\nviehätti.\n\nEdvard Hjelt'in tunnontarkkuus vaati häntä huolella viimeistelemään\nkirjalliset työnsä, ennenkuin hän ne luovutti painattajan käsiin. Tästä\non tämänkin teoksen selvästi puhtaaksikirjoitettu ja kuten näyttää\nkauttaaltaan tarkistettu käsikirjoitus todistuksena. Suomenkielinen\nlaitos ei kuitenkaan kirjoittajan kuoleman takia voi esiintyä hänen\nlopullisesti hyväksymässään muodossa. Tuntien tekijän tarkkuuden\ntyylillisissä seikoissa painoonsaattaja syvästi valittaa, ettei hänen\nenää ollut suotu keskustella tekijän kanssa eräistä tarkistusta\nvaativista ja ehkä alkuperäistä ajatusta paremmin vastaavista\nsanontatavoista, jotka, samoin kuin monet muutkin kohdat, olisivat\nkenties saaneet selvemmän ja paremman ilmaisun, jos kirjoittaja itse\nolisi saanut suorittaa kirjansa korjausluvun ja sen lopullisesti\npainettavaksi hyväksynyt.\n\n\n\nSisällys:\n\n Johdanto.\n Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen\n    ja germaaniseen kulttuuriin.\n Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.\n Perustuslakitaistelun enteitä.\n Valtiokaappaus.\n Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.\n Lyhyt rauhankausi.\n \"Finis Finlandiae\".\n Suomi ja maailmansota.\n Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.\n Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.\n Vapaussota.\n Sodan jälkeen.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nItsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten\ntapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu\ndiplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai\naikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti\nSuomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella.\nMutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten\nhiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen\nolemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden\nsaavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret\nmenneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana\nei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien\nkehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja\nsaavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi\ntäysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä,\npolitiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen\nkehityksen tuloksena.\n\nTunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä\npoliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: \"Päivä on kenties\nkoittava -- -- -- jolloin _voidaan viitata riippumattomaan Suomen\nkansaan_, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos\nmieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua\nmyrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin\ntoivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen\nisänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole _uskollinen ja\nvalpas_.\" Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan,\nuskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla\non myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja\nvaltiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä\nitsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.\n\nEmämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi\nkokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se\ntemmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti\nkuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut\nsen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan\nyhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle\nrakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota\nilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut\nmahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle\njärkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja\nautonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut,\nseuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön\nhoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen\nkulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli\nsuomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi,\nsamalla kuin Suomi rehellisesti -- joskaan ei suorastansa myötämielellä\n-- täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet\nVenäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän\nelimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen\nvaltiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.\n\nKun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka,\njoka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon\nhävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan\nyhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan\nkäytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla\nvahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja\nsuurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä,\nolisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret\nmaailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi\nja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu\nkansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä\nkestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat\nosoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet\nEuroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet\nomat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja\nväkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä\nvelvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi\nSuomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli\nkoko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali --\nSuomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona.\nViimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa,\nsuunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä\nvihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei\nnyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa\nvoida järkyttää.\n\n\n\n\nSuomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja\ngermaaniseen kulttuuriin.\n\n\nEnemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului\nmaakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut\nruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin\nvaltakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien\nväliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja\nyhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin\nSkandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen.\nTähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä\nenemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi\nosaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun\nkuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään\nsukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain\nsaaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja\nkieleltään ruotsalaista.\n\nRuotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen\nyhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen\nkansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen\nsivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi\nEerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot\nomaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden\nulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen\njälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja\nsyventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan\ntoimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka\nkirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi\ntestamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen\nperustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa\nja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa\nnoudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat\nyhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki,\nniin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa\nyhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja\nruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia\nyhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei\nkoskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja\nriippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen\ntalonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin\nväkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai\nnuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen\nSuomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle\nmielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen\nisänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu\nRuotsin valtaa vastaan.\n\nPoliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin\nvaltakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti\nomat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman\nerikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai\n\"suuriruhtinaskunnan\" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n\nhallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja\nasunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista\n\"suomalaista valtakuntaa\". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti\nerityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin\nusein nimitystä \"Ruotsi ja Suomi\" tai puhuttiin \"Ruotsin ja Suomen\nkansasta\". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä \"valtakunnanosan\"\ntai \"valtakunnanpuoliskon\" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa\nvalaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön\nmatkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville\nHelsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati\nniiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden\nsuostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei\nollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta\nse oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä \"Suomen kansakunnan\" alueena.\n\nRuotsin käymiin lukuisiin sotiin ottivat osaa myös suomalaiset\njoukko-osastot, ei vain valtakunnan puolustukseksi itää vastaan vaan\nmyöskin vieraissa maissa, Saksassa, Itämerenmaakunnissa ja Puolassa,\nniinpä esim. 30-vuotiseen sotaan ja Kaarle XII:n sotaretkiin. \"Saksan\ntantereet, Tillyn leiri Lechin luona ja Wallensteinin vallitukset\nNürnbergin edustalla todistivat sitä luottamusta, mikä Ruotsin\nvoittajakuninkaalla oli suomalaisten soturiensa uhkarohkeuteen.\"\nSuomi oli näin omalta osaltaan itse teossa mukana luomassa ja\nlujittamassa Ruotsin suurvalta-asemaa. Suomalaiset sodankävijät\ntulivat täten myös henkilökohtaisesti tekemisiin muiden Euroopan maiden\nkera ja kosketuksiin suurten maailmantapahtumain kanssa, sekin\nkansankasvatusta, joka ei ollut merkityksetön. Mutta useimmiten\ntaistelu tarkoitti oman maan puolustamista itäistä naapuria Venäjää\nvastaan, jonka pyrkimys laskea Suomi valtansa alaiseksi pysyi elossa\npitkät vuosisadat ja tuli erikoisen voimakkaaksi, sitten kuin Venäjän\npääkaupunki Pietari I:n toimesta oli siirretty Suomenlahden rannalle\n(1703) ja Ruotsin suurvalta-asema oli murtunut. Viiden vuosisadan\naikana käytiin kokonaista kaksitoista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä\nja Suomen manner oli näissä sodissa pääasiallisena taistotantereena.\nSuomi oli Ruotsin verinen kilpi, joskin se myös samalla taisteli oman\nvapautensa puolesta. Milloin suuremmat, milloin pienemmät osat maata\njoutuivat tällöin moskovalaisten valloituksille sekä hävitykselle ja\ntuholle alttiiksi. Raskaimman kohtalon Suomi sai kokea n.s. ison vihan\naikana 1710-1721, jolloin maa lyhyen aikaa oli Venäjän vallan alla ja\ntällöin saatettiin aivan häviön partaalle, mikä kansallinen onnettomuus\nunhottumattomasti on syöpynyt Suomen kansan muistiin. Kaikki tämä\nlujitti kansassa sitä tunnetta, että venäläinen oli sen perivihollinen,\ntunnetta, joka ei koskaan, ei edes ulkonaisen lähentymisen ja\nmyötäkäymisen aikana, ole voinut kokonaan hälvetä. Suomen historiassa\nesiintyy merkillisenä tosiasiana se seikka, että, kun maan valloitus\nlännestä käsin, Ruotsista päin, on tapahtunut kohtaamatta mainittavaa\nvastarintaa, sen asukkaat kaikkina aikoina ja kaikin tavoin ovat\nkoettaneet puolustautua idästä tulevia hyökkäyksiä, moskovalaisten\npäälletunkeutumista vastaan. Suomen kansalla oli kai aluksi\nvaistomainen, sittemmin tietoinen tunto siitä, että se vain länsimaiden\nyhteydessä voi täyttää historiallisen tehtävänsä, samalla kuin\nvuosisatoja jatkuneisiin otteluihin Venäjää vastaan sisältyi taistelu\neurooppalaisen viljelyksen ja aasialaisen barbarian, germaanisen\nyhteiskuntajärjestyksen ja itämaisen itsevaltiuden välillä.\n\nHuolimatta sodista ja niiden häiritsevistä vaikutuksista\nrauhan työ jatkui, ja maa kehittyi vähitellen eteenpäin kohti\nsuurempaa hyvinvointia ja kulttuuria. Uusia kaupunkeja, eritoten\nsatamakaupunkeja, perustettiin ja niiden porvarit eivät olleet\nkauppavaihdossa ainoastansa Ruotsin vaan välittömästi myös\nPohjois-Saksan hansakaupunkien kanssa, jotka Suomen kanssa olivat\nvilkkaassa yhteydessä. Käsityöammatit varttuivat ja myöskin teollisuus\nheräsi eloon, joskin varsin vaatimattomassa muodossa.\n\nAivan erikoisen merkityksen Suomen kansalle kansakuntana sai oman\nyliopiston perustaminen Turkuun, maan silloiseen pääkaupunkiin. Se\nperustettiin vuonna 1640 kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen\naikana ja saatiin aikaan lähinnä Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi\nPietari Brahen toimesta, joka erikoisesti harrasti Suomen parasta ja\nvaurastumista. Yliopistosta tuli tärkeä tekijä Suomen kansallisessa\nelämässä, keskus sille korkeammalle henkiselle viljelykselle, jota\nilman Suomen kansa ei olisi voinut kohottautua sivistyskansaksi. Maan\nvirkamiehet oli siihen saakka suureksi osaksi tuotu Ruotsista, eivätkä\nlähimainkaan aina parhaimmat hakeutuneet tähän etäiseen maankolkkaan.\nNe harvat suomalaiset nuorukaiset, jotka olivat antautuneet opin\nteille, olivat aiemmin hankkineet yliopistokouluutuksensa Ruotsissa\ntai Saksan korkeakouluissa, kuten Wittenbergissä, Rostockissa,\nGreifswaldissa. Maan tulevat papit, opettajat, lääkärit ja virkamiehet\nvoitiin nyt kasvattaa omassa maassa, omasta kansanaineksesta, ja täten\nluotiin kotimainen sivistynyt luokka, samalla kuin maan omat pojat yhä\nenemmän ja enemmän voivat ottaa hoitoonsa hallinnollisia ja muita\nyhteiskunnallisia tehtäviä. Kansan pääkieli, suomi, oli vielä liian\nkehittymätön voidakseen olla korkeamman tiedollisen sivistyksen\nvälineenä. Yliopiston samaten kuin myös vielä harvalukuisten ylempien\noppikoulujen opetuskieli oli latinan ohella ruotsi, josta ajanoloon\ntuli suomalaisen sivistyneen luokan seurustelukieli. Täten muodostui\ntosin kielellinen kuilu alempien ja ylempien yhteiskuntaluokkien\nvälille, mutta sivistyneellä luokalla oli liian syvät juuret kansassa\nvoidakseen kielenmuutoksen vuoksi tulla sille kokonaan vieraaksi.\nHallinto oli kyllä ruotsinkielinen, mutta kotimaiset virkamiehet\ntaisivat myös enemmän tai vähemmän suomenkieltä. Eritoten oli näin\nlaita papiston, joka suomalaisissa seuduissa palveli kansaa sen omalla\nkielellä ja jolla oli hoidossaan varsinainen kansanopetus. Sen ansioksi\non luettava, että lukutaito jo aikaisin tuli yleiseksi. Papiston\nmerkitystä Suomen kulttuuri- ja sivistyselämälle tänä aikana ei voida\narvioida kyllin suureksi, ja samalla se välitti siirtymisen\nsuomalaisesta rahvaasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Kotimainen\nsivistynyt luokka, joka näin vähitellen syntyi, oli välttämättömänä\nsiltana länsimaisen viljelyksen tunkeutumiselle suomalaisen asutuksen\nkeskuuteen.\n\n1700-luvun myöhemmällä puoliskolla useiden etevien tutkijain ja\nopettajain toiminta sai tieteellisen elämän Suomen yliopistossa\nsuuresti elpymään. Tällä tutkimuksella oli kansallis-isänmaallinen\nleima, se kun toiselta puolen suuntautui Suomen luonnon tutkimiseen\nsekä maan vaurastumisen edistämiseen taloudellis-tuotannollisella\nalalla, ja toiselta puolen avartamaan tietoja omasta kansasta, sen\nkielestä, muinaisuudesta ja historiasta. Tämän henkisen viljelyksen\nalalla heränneen kansallisen suunnan etevin edustaja oli H.G. Porthan\n(1739-1804), jota on sanottu Suomen historian isäksi. Hän asetti\nkysymyksen: onko Suomen kansalla omaa historiaa? ja vastasi siihen\nmyöntäen sekä ryhtyi itse tätä historiaa kriitillisesti käsittelemään.\nMutta ei ainoastaan historia, myöskin kaikki muut isänmaallisen tiedon\nalat olivat hänen harrastuksensa ja eteenpäin vievien aloitteidensa\nesineenä. Hänen oppilaansa jatkoivat hänen työtään, joka muodosti\nhenkisen perustan sille heräävälle tunnolle, että Suomen kansa oli\nkansallisuus, jolla oli menneisyytensä ja tulevaisuutensa, että se oli\njotakin sinänsä ja että Suomi oli varsinainen isänmaa. Voimakas\nkotiseudun tunne alkoi muodostua tietoiseksi isänmaanrakkaudeksi. Tämä\ntietoisuus oli aluksi aivan epäpoliittista eikä siihen sisältynyt\nmitään Ruotsiin kuuluvaisuutta vastaan suunnattua kärkeä.\n\nPolitikoimiseen Suomen kansa ei tähän aikaan ollut taipuisa. Mutta\nvaltiollis-separatistisia virtauksia ilmeni kuitenkin Suomessa Ruotsin\nvallan loppuaikoina. Suomen syrjäinen asema, se jossakin määrin tyly\nkohtelu joka Ruotsin puolelta oli Suomen osaksi tullut, sekä alituiset\nsodat Ruotsin poliittisten etujen hyväksi olivat herättäneet\nSuomessa mielenapeutta. Suurin piirtein katsoen oli Suomen kansa\nvaltakunnalle uskollinen eivätkä sitä elähdyttäneet mitkään\nkapinalliset taipumukset, mutta aatelissa ja upseeripiireissä tuli,\nosaksi Ruotsin valtiollisten taistelujen yhteydessä, näkyviin\npyrkimyksiä, jotka tähtäsivät Ruotsista vapaan Suomen luomiseen.\nErikoinen suomalainen itsenäisyyspuolue muodostui. Tällaisia pyrintöjä\nilmeni jo Ruotsille ja Suomelle onnettoman vv:n 1741-1742 sodan aikana\nja jälkeen. Tämä oli Venäjän hallituspiireissä tunnettua ja keisarinna\nElisabet antoi viimemainittuna vuonna julistuksen, jota levitettiin\nkaikkialla maassamme. Siinä m.m. lausuttiin, että, jos Suomen väestössä\neli toivo \"vapauttaa ja irroittaa\" Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin\nvallasta ja tehdä se vapaaksi itsenäiseksi maaksi ja itse sopimuksella\nmäärätä sen hallitusmuoto, keisarinna lupasi myötävaikuttaa, jotta\nSuomesta tulisi vapaa rajavaltakunta Ruotsin ja Venäjän välille. Mutta\nvenäläisten lupaukset eivät suuresti houkutelleet.\n\nNeljäkymmentä vuotta myöhemmin itsenäisyysliike alkoi ilmetä\ntoimintanakin. Sen varsinainen päähenkilö oli silloin kenraali Y.M.\nSprengtporten, joka pyrkimyksissään ei suinkaan ollut vapaa itsekkäistä\nlaskelmista, mutta jota kuitenkin osittain johtivat aatteelliset\nvaikuttimet ja vakaumus, että Suomi vain erikoisena valtiona voi\nhankkia itselleen kansallisen tulevaisuuden. Vielä selvempi tähän\nsuuntaan oli toisten tässä liikkeessä osallisten kanta, erikoisesti\nmajuri J.A. Jägerhornin, jolle aatteellis-isänmaalliset\nvaikuttimet olivat määräävät. Sprengtporten laati täydellisen\nvaltiosääntöehdotuksen vapaata Suomea varten. Hän oli sen ajatellut\n\"Suomen yhdistettyjen maakuntien tasavallaksi\", Pohjois-Amerikan\nvapaavaltiosta tai Alankomaista saadun mallin mukaan. Kansannousulla\ntai valtiokaappauksella Suomi irroittautuisi Ruotsista ja uusi valtio\nasettautuisi Venäjän suojeluksen alaiseksi. Separatistinen liike\npuhkesi Venäjää vastaan 1788 käydyn sodan aikana ilmi n.s. Anjalan\nliitossa. Tahdottiin käyttää aatelistossa kuningas Kustaa III:ta\nvastaan vallitsevaa tyytymättömyyttä Venäjän myötävaikutuksella\ntoimeenpantavaa sotilasvallankaappausta varten. Suomalainen\nedustajakokous oli sen jälkeen kutsuttava koolle hyväksymään ja\nvahvistamaan otettu askel. Uusi Suomi oli nauttiva Venäjän ystävyyttä\nja suojaa. Suunnitelma epäonnistui. Siinä oli enemmän ylimmissä\nyhteiskuntakerroksissa haudottua poliittista vehkeilyä, kuin yleistä\nsuomalaista itsenäisyyspyrkimystä, mutta siinä ilmeni kuitenkin, joskin\nennen aikojaan ja sameana, tunne, joka jo silloin kätkettynä eli\nsuomalaisessa kansansielussa. Suomalainen uskollisuus, vaikka jonkun\nverran horjutettuna, oli toki liian luja antaakseen venäläisten\nhoukutusten vaikuttaa itseensä, ja suomalainen mielenlaatu oli liiaksi\nharkitseva, jotta maa olisi antautunut yrityksiin, jotka silloin\ntuntuivat olevan kevytmielisiä ja vaarallisia seikkailuja.\nValtiopäivillä 1789 Suomen talonpojat ilmoittivatkin, ettei heillä\nollut mitään osallisuutta näissä valtiollisissa vehkeilyissä.\nKuninkaalle annetussa uskollisuusadressissa he lausuivat: \"Koko\nSuomessa ei ole ainoatakaan talonpoikaa, jolla olisi petolliset\najatukset kuningasta ja isänmaata kohtaan; auttakaa meitä meidän\nsalaisia ja julkisia vihollisiamme vastaan, niin me tahdomme kuolemaan\nsaakka puolustaa Teidän Majesteettianne ja valtakuntaa.\" Tämä oli\nvarmaan yleinen ajatustapa maassa.\n\nItsenäisyysliikkeet 1700-luvulla olivat kyllä jossakin määrin\noireellisia, mutta, kuten jo mainittu, ne eivät olleet Suomen kansassa\nvoimakkaana ja kypsänä esiintyvän, historiallisten olosuhteiden\nedellyttämän mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten\nhenkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen\nitsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran\nkansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen\nvehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten\ntraditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti,\nilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin\nkanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden\nVenäjästä.\n\nKuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana,\nSuomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen\nSuomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta\n1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että\nmelkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja\nTurun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu\nRuotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin\nlääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi.\nOliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu -- siksi oli\nyhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria\nkohtaan liian voimakas -- mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.\n\n\"Ruotsin aika\", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi\noli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle\nolemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät\nedellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut\nlainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne\npysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja\neri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi.\nKansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja\nepävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena\nkansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä.\nMutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja\noppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva\nkoetteluun ja vahvistuva tai -- tuhoutuva.\n\n\n\n\nSisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.\n\n\nSuomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809\noli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja\nvastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot\nolivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa -- ja\nvaltakunnan -- puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli,\nmitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa\npetoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen\nvastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788\nsalahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman\nonnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari\nAleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen\nyhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli\nvaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota\nosittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan\nkeskuudessa, kohtasi vastustusta.\n\nKeisarilla oli kuitenkin -- poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien\nlänsimaisten aatteiden koskettamana -- aikomuksena antaa valloitetun\nmaan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää\nsille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten\nkiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden\ntunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat\ntaistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän\nhallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle\nonnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri\nsäätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille\nneuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös\nnoudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois\nmaasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan\nlopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut\nRuotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat \"maan perustuslakien\"\nmukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut\nSuomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen.\nKeisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa\npidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa\nvakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut\nhaltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän \"oli tahtonut vahvistaa ja\nvakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet,\nmitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki\nsen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka\nvaltiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä\nedut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä\nvoimassa.\" Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa\nuskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena\nhallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen\n\"järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön.\"\nValtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari,\njoka säädyille pitämässään puheessa julisti \"jalon ja rehellisen\"\nSuomen kansan \"kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa.\"\n\nKeisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti\ntuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä\nkokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin\nvaltiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin\n1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin\nkenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja.\nHallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten\nperustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi,\nsamoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla\nmiehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa,\nvoi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas\nsuomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811\nkeisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän\nyhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen\nsuuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti\ntoisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen\nvaltiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.\n\nPorvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt\nliiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme\nyhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o.\nvaltiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana\nsuuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta\nsaman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen\nmaakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se\noli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden\npainon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta\ntai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja\nmaassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki\nSuomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman\nvaltiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin\nkuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana\nhallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa:\nHallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta\n1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen\nvaltio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi\noli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.\n\nKansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka\ntarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat,\nmutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin\nperiaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä\nautokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa\nantoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille\npitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä\nhallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.\n\nSuomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen\nitsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä\nkaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen\nitsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen\naikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat\nepäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan,\ntoiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin\npersoonallinen rakastettavaisuus ja \"armo\" sekä hänen viisaat\nvaltiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa\nSuomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta\nhallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin\nalamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman\nvakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää\nollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri\nja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa\n1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus.\nOli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava\ntehdä parasta uudesta asiaintilasta. \"Jokaiselle, joka mielensä\nmalttaen katselee päivien kulkua\", Arwidsson kirjoitti Åbo\nMorgonbladiin vuonna 1821, \"ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita,\non helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme.\nEntiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura\nkatselee -- -- hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen\nmaailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi\nelämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa.\"\n\nSuomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai\nhervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa\nulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta\nkatsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti\nja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa\ntyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet -- perustuslakien\nmukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen\nhyväksi katsoi -- ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja\n(paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa,\njonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja\ntaloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu.\nAnkara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain\nharrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä\npienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko\nyhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855)\nvalonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus\nlisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819\ntullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827\nsattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan\ntarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen\nsiirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.\n\nMutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja\nulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla\nvaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta\nkehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen\npassiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia\nvahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön\nloukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle.\n\nUusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet\npuhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään\nne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen\nkulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen\netenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan\nsaavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen.\n\"Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis\nolkaamme suomalaisia\" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston\ndosentti -- \"ensimäinen fennomaani\" -- oli jo aikaisemmin lämpimän\nisänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen,\nkuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen\nenemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen\nviljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L.\nRuneberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset,\nherättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen\nmaamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen\nrunosarjaansa \"Vänrikki Stoolin tarinoita\", kuvauksia Suomen viime\nsodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman\nkansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman\nvuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin \"Maamme laulu\", josta\nsitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen\nlyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa \"Välskärin\nkertomukset\" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen\ntaisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden\nvuosisatojen aikana.\n\nKansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen\nkansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura\n\"Suomalaisen kirjallisuuden seura\" perustettiin vuonna 1831 näiden\nharrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja\nKauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja\nrunoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen\n\"Kalevalan\". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä.\nVirallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen\nkohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino\nyhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan\nheikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen\nsuomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka\ntärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta -- siinä mielessä missä\nArwidsson oli sen käsittänyt -- oli kohottaa ja edistää kansankieltä\nsekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen\nmuita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja\ntoimen patriootti. Mutta kun \"fennomanian\" vaikutukset alkoivat näkyä\nkansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden\nharrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet\nkäydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen\nseparatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja\nmuiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien\nsuomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut\nehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja\nvarmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön.\n\nEuroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat\nsaaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet\npoliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille.\nItämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä\ntoivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet\nulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan\nilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan\nmahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen\nvaltiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa\nolevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten,\nryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia\nottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen\nyhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten\nhiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen\nkansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen\nkuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä\nliitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan\nalainen kuin Ruotsi.\n\nYleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset\neivät Suomessa saaneet osakseen -- vanhemmassa ikäpolvessa\nlojaalisuudentunne oli vilpitön -- mutta niitä vaalittiin kyllä\nradikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä\nvälttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli \"poliittinen\nselviö\". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin\nlähetetyssä kirjeessä sanotaan, \"kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut,\njolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta\nkietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan\nkoetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan\nsamoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa.\" Tähän\nsuuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat\nmyös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855\nvallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison\nhenkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi\nmaljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja\nvaltiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman\nnimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa\naivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin\nvielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden\nnuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella\nkauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa\ntiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta\nmyöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin\nvaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman\nhallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa.\n\nPaljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka\nrauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen\nvoimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella\nosalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se\nvaltiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, \"jotka\novat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle\". Keisari\nNikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat\ntämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden\nensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin,\nantanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen\nvaltiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että\nhäntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen\nisäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä\nkansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen\nvaltiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan\nsäädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa\nprofessori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja\ntarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää\nkieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta\nmitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja\ntyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset\nvallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen\nhallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden\nyhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi\ntämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa,\n\"kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama\nkuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät\nsiihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa\nse oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet\". Mutta,\ntässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana\nsittenkin pääsi toteutumaan.\n\nKeisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu\nkoolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta,\njonka tuli korvata säädyt, \"siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden\nkoolle kutsumisen\". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan\ntoiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi\nperustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei\n\"tammikuunvaliokunnasta\" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten\ntaholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan\nvaltiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen\nkanta, \"laillisuuskanta\", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen\ntaholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä\nvastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle\nosoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan\netevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa\nadressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari,\nsaatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä\nennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys\noli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa\nyhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut\nvaltaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan\nvalmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen\nperustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi,\n1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa\njärjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi\nmaassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten\ntoiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut\nyleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa\n1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan\nkoittoa Suomelle.\n\nKeisari-suuriruhtinas saapui Helsinkiin ja avasi itse valtiopäivät\nvaltaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa \"pitää kiinni\nniistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa\nSuomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja\nlaitosten kanssa\" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä\nsäädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden.\n\"Te tunnette\", keisari lausui puheensa lopussa, \"mielenlaatuni ja miten\nrakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut\nminun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä\nsitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken.\nMinä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy\nsen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja\nuskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni\nerittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta\nkutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville.\"\n\nSuomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan\nsaattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin\nPuolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset\nautonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä\nhäikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä \"valtiota\" saivat\nsamanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan\nvapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan\noli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat\njulkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan\nomansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen _ei_ pitäisi kulkea\npäästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan\nvapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa\njokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi.\n\nValtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen\naikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan\nomiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin\nedistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi,\nsäätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi \"peruuttamaton\nperustuslaki\", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton\nlainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt\nmääräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta\nyhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen\ntaloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan\nulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään\nkuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta\nmetalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman\nrahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön\nkultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan\nalaiseksi.\n\nSivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo\n1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten\nperiaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle.\nMyöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia\noppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin,\nminkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden\nluokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä\nvirallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin.\nSuomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja\nmolempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä\njärjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja\nsaavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää\nsuomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä\npääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat\nhenkilöt.\n\nLuonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden\ntapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin\nvallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä.\nMutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä\nseikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti\nvallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö\njohti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta\nriita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa\nrotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se\noli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja\nvahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan\npuolustukseen. Suomenkielinen väestö -- lukumäärältään aivan\nylivoimainen osa kansaa -- tuli suuremmassa määrin osalliseksi\nlänsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena\nsosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen\neroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi,\nvaara, minkä Suomi -- päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat -- pääasiassa\non välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä\nedellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka\nsuomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen\nvastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei\nsuorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon,\nvaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita,\nsuomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin\nvallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien\nsisäisessä politiikassa.\n\nMaassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen\naseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri\nII:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa\nvakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet\nVenäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien\nvuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman\nsotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen\nosallisuuden \"isänmaan ja valtaistuimen\" ja siten myöskin valtakunnan\npuolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta\nkomentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli\nsuomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja\nruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei\nollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli\nse, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan\nsotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan\nnäyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan\naikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet\nSuomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa\ntaisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen\njoukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän\naikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat\nsaaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän\nsotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien\nmaiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken\nolivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen\nnäytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä\nyhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla\nolemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä\nvaltiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen\nlojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain\nsillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja\noikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa.\n\nKansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana\naikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu\nmaassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten\ntoiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät\nrunoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja\nTopeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät\nsitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja\nvertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me\nnyt niihin sovellutamme. \"Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa\n-- -- -- ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa\" sanotaan\nkaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki\ntämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja\nteoksi.\n\nKansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt,\nmutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa\nkauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei\nollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana,\nVenäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin\ntie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen\nitsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka\naikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat\ntarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille\nkangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen\nkansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina\ntäydellinen itsenäisyys. Siinä \"Suomen historiassa\" (1872), jossa Y.S.\nYrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja\nedellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä,\nkuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena\najatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi\nsivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen\ntulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o.\nSuomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta.\nPuolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö-Koskisen kirje, jossa\nhän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen.\nJäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi\nsuomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian\nvieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa.\nRiippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli\nalistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä\nriippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa\nisänmaanystävissä eli myös Yrjö-Koskisessa syvä vastenmielisyys\nVenäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei\nsuoranaisesti tullut ilmi. Koko \"fennomaanista\" liikettä kannatti,\nainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus:\nriippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama\n\"separatistinen\" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen\nkaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä\nisänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan\noli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin\nnäkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä\ntaholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita\nruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin\nvarsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna\nkuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien\nsäilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia\nsuomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän\nmyötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa\narveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen\npyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli\nsuomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli\nselvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen\nkenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen\nesiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään\ntämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään\nkohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun\nverran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen\nyltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta\nvarmasti vaikuttavana vipuna.\n\nSelvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus\nsai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa \"Finlande,\nindépendante et neutre\" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana),\njonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli\naiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten\ntoiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa.\nHän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin\nvaltikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja\nsen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella\npanslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli\nkypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa\ntehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen\npiiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen\nenempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota\nkykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella\nitsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan\nlausuntoon: \"Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton\nja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan\npanslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä\nsillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on\nperustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja\npanslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja\naineellisen perikadon alkuna.\" Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin\nkaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia,\njotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika\nei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen\ntäytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän\nvaltakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli\nmahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja\naineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen.\n\n\n\n\nPerustuslakitaistelun enteitä.\n\n\nSuomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä\nmukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti\nvapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän\nitsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen\nAleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen\ntehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi\nvaltioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja\nkansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin\nonnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta\nkaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui\npienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen\nkytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen\nvapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana\nVenäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta\ntehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin\nitsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja\nkaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. \"Finis Poloniae\"\noli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi\nItämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä\njäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat\njärjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin\nvirolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien\nyhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä\naikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat\nsivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän\ntukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen\nkansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä\nvastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa\nperivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin,\nkauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu\nmolempien maiden -- itämaiden ja länsimaiden -- välillä laajeni.\nJokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen\nvälittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta\nisänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta.\n\nMainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut\nyksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä\nkansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla\noli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti\nMoskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen\nkansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia\nsanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten\nNovoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon\nhorjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen\nhävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi\nmaakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen\nlojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä\nei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla\nmuodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman\nhistoriallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu.\nTähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten\npoliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon\nvaltiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se\nmitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei\nvoinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä\nei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi\ntämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä,\neri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen\nsanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat\nvenäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen\nsanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua,\njota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut\nperustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset\nylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten\nOrdin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin\nliittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi\ntodistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R.\nDanielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten\nvenäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen\nautonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja\ntuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten\nnäkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa\nhimoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden\nrajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa\npanslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi\nVenäjällä se \"todellisten venäläisten\" valtiollinen uskonkappale, jonka\nmukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli\nepämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään\nkohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös\ntsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija\nitse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille\nkorvansa.\n\nMutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut\nmaatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu\nSuomen uusi \"valloittaminen\" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen\nlaajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti\navointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi\noli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen\noli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta\nsiitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon\nsuuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen.\n\nKeisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881\nantanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen\nkuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen,\njossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen\nsuuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän \"armollisesti oli pitänyt\nmielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta\nja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita\ntämän maan asukkaat olivat osoittaneet.\" Hän jatkoikin aluksi sitä\nluottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja\nedeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se\nvaltiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden\n(paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus,\npanslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa\nja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli\nprokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin\nheikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa\npysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla\nvahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa.\n\nVenäläisen sanomalehtitaistelun Suomea vastaan ollessa kiivaimmillaan\nliikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän\nhallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat\nSuomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien\nlaitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa\nsaatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme\nkomiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden,\nvalmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten\nyhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa.\nJo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen\npostilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja\nlennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen\nmerkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja\nvaltiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten\nvirkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli\nilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden\nvastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan\nprokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista\ntoimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon.\nSamalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin,\nluopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja\ntullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten\nvaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava\nisku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna.\nValtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija\noli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän\nsanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän\nmääräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän\netujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo\nvahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes\nvaltiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa.\nMuutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon\nlaitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta\nheitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku\nsille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin\npassiiviseksi vastarinnaksi.\n\nKun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen\npuhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut\nlainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi\nkäskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut\naikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin\nne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin\nvaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että\nyhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja\nhallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin\nseuraavaa: \"Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien\nvälillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön\ntäsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa\nlainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden\ntoimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille\nVenäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi.\"\nLausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen\nsuuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien\nyhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko\nSuomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891\nannetulla määräyksellä säädettiin -- suorastaan perustuslain\nvastaisesti -- että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin\nviraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää\nmyöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin,\nettä virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille\nhakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli\nSuomen laeille ja tarpeille kokonaan outo.\n\nSuomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja\nsiitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja\nerinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen\nesille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni\nasetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei\nvenäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen\nitsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli\nantanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava\nkuvaava otsake: \"Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien\nhallintoa varten\", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän\nvaltakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva\nerityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin\nvenäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet\nvastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli\nollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka\nvaltakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei\nsaavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta\nlausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin\nuusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian\nvastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet,\nettä Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä\nsellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle.\nKysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.\n\nUusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan\nsuunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla.\nHallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa\nuutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin\nvilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän\noli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa\nsäilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas\nhengittää keveämmin.\n\n\n\n\nValtiokaappaus.\n\n\nNeljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen\nvaltiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön\nluottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen\npääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä\nmaamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa\nhiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko\nhallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut\nsuurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman\nneuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui\nlopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä\ntoimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m.\nniistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään\nsenaatin alistuksen. Sanat \"Suomen autonomia\" varusti hän\nkysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin,\nhänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin\nperustuslakeihin merkitsi hän: \"olisi jo aika suomalaisten alkaa\nunhottaa sellaiset vanhentuneet lait.\"\n\nLähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä\nkertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja\nkiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878\noli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen\nerikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se\nvenäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan\nsotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla\nkuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat\nolivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä.\nVenäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista\nSuomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet.\nUusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja,\noli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli\nsopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti\nSuomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari\nodottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi\n1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta\nVenäjän sotalaitoksen kanssa.\n\nValtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian\nsenjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov.\nNimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin,\nvaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta\nherättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu\ninnokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi\nhäikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin\nväkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli -- se oivallettiin -- tuleva\nniiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden\nmääränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän\noli havaittu sopivaksi olemaan \"Suomen pyövelinä\", ja hän oli tähän\ntehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti\nlokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen,\nmissä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa\nkorkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.:\n\n\"Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H.\nMajesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt\nväärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan\nnähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina\nmonet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä\nniitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden\nlujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin.\n-- -- -- Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat\ntsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde\nja sama rakkaus isänmaahan.\" Se käsitys, että Suomi oli erikoinen\nvaltiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois\njuuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta\nyhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi\nomistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi\nVenäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain\nvakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut\nvastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset\nilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus,\njota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona.\n\nSenaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut\nsiitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen\noikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan\npantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja \"Suomi\" ja\n\"isänmaa\" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja\nkuten \"suomalaiset läänit\" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin:\n\"Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on\nVenäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on\nsuomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien\nmiespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen.\" Tämän\nehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän\nsotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin\nVenäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin\njoukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi\nsuomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja\nsuomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle\nrauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen\ntarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen\nasevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo\nsuomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi\nvaltiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä\nsanottiin: \"erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen\nturvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta\nerillään oleva sotaväki.\" Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi\noli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti\nharkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o.\nhyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava\nlausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet\ntuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin\nsisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta.\nValtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa\njärjestyksessä.\n\nSenaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen\nsotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat\nryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä\nselvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään\ntätä \"parlamentaarista\" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja\nniin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka\non tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari\nallekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen\nasiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten\nsanat kuuluivat, vain \"voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi\"\nnoudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten\nvaltakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan\nliittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden\nmukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset\n\"valtakunnanlait\" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka\nkoskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten\nratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla\naloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun\nsäätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa\nsellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä\nasiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen\nkiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian\nkarkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä\nkestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän\nvaltiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa.\n\nJulistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen\nhallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä\njokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan\nherättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus\noli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen\nja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta\nalkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa\nnoudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa\ntällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet\nhallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18\np:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen \"pimeänä\npäivänä\". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen\nhajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun\najan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti\nmenettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten\nlaittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki\nsamaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille\nalamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon\noikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei\nsaanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa,\nmutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli\nesitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin\ntäten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko,\njonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri\noli valheellisesti antanut tiedoittaa, että \"kaikki järkevät ihmiset\nSuomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset.\"\n\nMutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli\nhalukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään\nsen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon\n\"käydä kuninkaissa\". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia\nkoottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista\nseuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa\nkokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista\nolemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k.\n\"suuren adressin\" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen\ntäysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan\nväkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin\nvuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat\nhankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei\nvoitu vaatia.\n\nAdressi loppui sanoihin: \"-- Emme voi sydämistämme karkoittaa\nluottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki,\nettä meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut,\nettä vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä\npyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan\nedessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua.\"\n\nEdustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui\nmaaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus\nkeisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla.\nUseihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin\nvirren \"Jumala ompi linnamme\". Lähetystö matkusti maaliskuun\n15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen\nhänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata\nSuomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: \"Ilmoittakaa\nviidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan,\nvaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani.\" \"Palatkoot he rauhassa\",\nkuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät\nolleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia,\nsuurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen\nkansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä,\nkuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti\nunelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön\nkuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff,\nministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: \"Me aiomme\nnoudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me\npalaamme toisina kuin tulimme.\" Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan\noli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen\nluottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan\nalamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän\ntodella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän\nmaassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä\ntavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän\nviirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa \"valarikonviivan\" nimityksen.\n\nValtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet\nsotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen,\nmutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen\nlukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa.\nVastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea\nkoskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden\nkanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun\njulistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin:\n\n\"että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan\nnoudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä\njärjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat\nsiinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki\nsemmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin\njärjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja\nsuostumuksella;\n\n\"että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa\nperussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle,\njotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa\nSuomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme\nniiden mukaan on;\n\n\"että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla\nperussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen\nsuostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme\nperustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa\nolla lain pyhyyttä;\n\n\"että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain\nantaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja\nsuuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei\nniinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä;\n\n\"että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme\nvaltiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota\nmuulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen\nyhtäpitävällä päätöksellä; ja\n\n\"että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa\nkeisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen\nvaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi\nperustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille\narmollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme\nperustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen;\nja vihdoin\n\n\"että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen\nperustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja\noikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen\nkansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi.\"\n\nSelvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti\nantaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön\nkumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta\nmitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi\nlepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän\nhallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan\nmahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa\nsaanut kannatusta miltään taholta.\n\nMyöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan\nja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota,\nensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta\nsanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa\nSuomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen\ntaholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö.\nSäätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan\nja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan\nulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen\nadressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä\nEuroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä\ntieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli\nmäärä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut\nvastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua\nsuuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa\n\"Venäjän sisäisessä\" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää\nvenäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden\ntuhoamista.\n\n\n\n\nPerustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.\n\n\nHelmikuunjulistuskirja ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen\nhallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle,\njoka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä\nvastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä\nvastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen\nautonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi.\nTämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa\ntodistelutapaa, \"paperitaistelun\", painetun sanan ja viranomaisten\nkirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä\nenemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja.\n\nSyksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi\nvenäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan\nhallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos\nsitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa\nvain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin\nhelmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen\ntyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien\npäättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti\nvenäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta\nvenäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä\nvaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset\neivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia\niskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa\nsanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien\nlakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia\nkaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa\nväestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla\nmaanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen\nuskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen\nsantarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia\nSuomessa.\n\nValtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki\nmaassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa,\njossa pyydettiin niiden \"maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien\npoistamista\", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli\narvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa\nsyytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. \"Suomen kansa\",\nsanottiin anomuksessa, \"ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia.\nMutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja\nhallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä\nsen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras\nvaativat.\" Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa \"suvaitsisi ryhtyä\ntoimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen\nhallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän\nhallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi.\"\nVastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien\nmenneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen\ntoimenpiteistään, jotka \"oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein\narmollisimmin annettuja ohjeita.\"\n\nValtiopäivät oli tuskin lopetettu, ennenkuin venäläistyttämispolitiikka\nilmeni uusissa perustuslain rikkomuksissa. Kesäkuun 20 p:nä 1900\nannettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöönottamisesta eräissä\nSuomen virastoissa. Suomen ministerivaltiosihteerinviraston ja\npassitoimiston Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin kanslian tuli 1\np:stä lokakuuta käyttää yksinomaan venäjänkieltä ja samoin tuli\nsenaatin alistusten hallitsijalle ja kirjeenvaihdon kenraalikuvernöörin\nkanssa tapahtua tällä kielellä. Vuotta myöhemmin tulisi asioiden\nkäsittelyn senaatissa (talousosastossa) niin hyvin suullisesti kuin\nkirjallisesti käydä venäjäksi. Yksityinen asianomistaja voi erityisestä\nanomuksesta saada päätökset kotimaisilla kielillä. Vuonna 1905 tulisi\nmyöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien\nvirastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat kielet, suomi ja ruotsi,\nolivat siis viranomaisten virallisina kielinä vähitellen tungettava\nsyrjään ja korvattava valtakunnankielellä, venäjällä, jota ani harvat\nhenkilöt Suomessa osasivat. Maan lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta\noli vain 8,000:lla venäjä äidinkielenä. Kenraalikuvernööriä\nkehotettiin julistuskirjassa ryhtymään toimenpiteisiin virastojen\nvirkamieshenkilökunnan saattamiseksi \"sellaiseen kuntoon, mikä on\ntarpeellinen venäjänkielen menestykselliseksi käytäntöönottamiseksi\nsanottujen virastojen asiankäsittelyssä ja kirjeenvaihdossa\". Oli\nilmeistä, mihin mahdottomiin seurauksiin maan sisäisen hallinnon alalla\naiottu virastojen venäläistyttäminen oli johtava.\n\nSamaan aikaan oli ilmestynyt kaksi muuta lainvastaista asetusta. Toisen\nnojalla oli tavanomainen, joskaan ei suorastaan laissa säädetty niin\nkuitenkin sen edellyttämä kokoontumisvapaus lakkautettava. Ei mitään\njulkisia kokouksia saisi pitää hankkimatta ennakolta lupaa\nkenraalikuvernööriltä tai siltä, kenelle hän oli luvanmyöntämisoikeuden\nantanut, Tämä oikeus antoi kenraalikuvernöörille aseen, jolla hän voisi\nestää kaikki neuvottelut ja tukahduttaa sellaiset yhteiskunnan puolelta\ntulevat lausunnot jotka olivat hänelle itselleen ja järjestelmälle\nepämieluisat. Toinen asetus, joka oli merkitykseltään vähäpätöisempi,\nmutta joka oli vastoin voimassaolevaa elinkeinolakia, tarkoitti\nmahdollisuuden avaamista jo mainituille venäläisille kulkukauppiaille\nyllyttäjinä ja urkkijoina vapaasti liikkua maassa.\n\nNyt tuskin enää voitiin suomalaisella taholla erehtyä venäläisen\npolitiikan tarkoitusperistä. Suomi oli askel askeleelta tehtävä\nvenäläiseksi maakunnaksi. Oliko Suomen yhteiskunta, tämä varmuus\nsilmiensä edessä, antautuva vastarinnan vai myöntyväisyyden politiikan\ntielle? Tämä oli johonkin määrin eetillinen, mutta vielä enemmän\npoliittis-taktillinen isänmaallinen kysymys. Oliko yhteiskunta\nvastarinnatta -- joskin vastalausein -- taipuva väkivallan edessä vai,\nosaksi itsesäilytysvaistosta, osaksi selvästi tietoisena siitä, mistä\ntodella oli kysymys, käyttävä kaikki voimansa ja keinonsa\nvaikeuttaakseen niiden toimenpiteiden toteuttamista, jotka tarkoittivat\nmaan valtiollista ja kansallista tuhoamista? Se kysymys ei ollut uusi,\nmutta se tuli tällä ajankohdalla polttavaksi. Aktiiviseen vastarintaan\npuuttui silloin sekä ulkonaisia että sisäisiä edellytyksiä. Pienen ja\nmelkein aseettoman kansan aseellinen vastarinta mahtavaa, hyvin\nvarustettua naapuria vastaan olisi nopeasti tukahdutettu veriin,\nvoitetun saavuttamatta mitään etua. Ainoa seikka, joka olisi saattanut\nolla aktiivisen menettelyn oikeutuksena, epätoivon tunne, ei vielä\nollut olemassa. Paljoa suurempia mahdollisuuksia puolustuksen\nepäkansallistuttamisen estämiseksi tai hidastuttamiseksi näytti n.s.\npassiivinen vastarinta tarjoavan, se passiivisen jarrutuksen muoto,\njoka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten\nkiinnipysymistä voimassaolevassa laissa ja järjestyksessä sekä\nyksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden\nedistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tähän muotoon\npukeutuva vastustus ei ainoastaan ollut eetillisesti oikeutettu, se oli\nmonelle eetillinen velvollisuus ja oli joka tapauksessa omansa\nsiveellisesti vahvistamaan yksityistä ja kansaa, mutta samalla se\nnäytti menettelytavan kannalta olevan tehokkain puolustuskeino. Jos\nyhteiskunta yksimielisesti, jokaista yksilöä myöten, olisi toiminut\nsopusoinnussa tämän näkökohdan kanssa, olisivat itse asiassa Suomea\nvastaan tähdätyt suunnitelmat ainakin aluksi osoittautuneet\ntehottomiksi. Mutta niin yksimielistä vastarintaa ei ollut\nodotettavissa. Oli niitä, jotka eivät uskoneet tämän puolustuskeinon\ntehokkuuteen, mutta sen sijaan edellyttivät, että pakollisella ja\nnäennäisellä myöntyväisyydellä voitiin lieventää toimenpiteitä tai\nvoittaa aikaa, kunnes toiset valtiolliset tuulet alkaisivat puhaltaa.\nOli tietenkin myös niitä, jotka liian paljon ajattelivat omia etujaan,\nliiaksi tuijottivat puolue- ja luokkanäkökohtiin voidakseen selvästi\nnähdä kokonaisuutta, ja oli lopuksi yksityisiä onnenonkijoita -- joskin\nverraten harvoja --, halukkaita tarjoamaan palveluksiaan isänmaalle\nvihamielisten toimenpiteiden toteuttamiseen.\n\nKotimainen hallitus, senaatti, tietenkin sai ottaa vastaan ensi iskut.\nSen kieltäytyminen julkaisemasta laittomia asetuksia Suomen kansan\nnoudatettaviksi olisi ollut passiivisen vastarinnan sovelias alku ja\nantanut muille virkakunnille ja koko yhteiskunnalle lujemman aseman\nperustuslakitaistelussa sekä osaltansa edistänyt mahdollisimman\nyksimielisen puolustuksen aikaansaantia. Helmikuunjulistuskirjaan\nnähden ei, kuten jo on mainittu, tällaista kieltäytymistä tapahtunut,\neikä kielimanifestin ja äskenmainittujen laittomien asetusten\nkäsittelyssä myöskään saavutettu siihen tarpeellista senaatin\nenemmistöä. Seurauksena tästä oli, että huomattava määrä senaattoreista\nluopui hallituksesta ja korvattiin henkilöillä, jotka olivat\nmyöntyvämmät venäläisten suunnitelmien toteuttamisessa. Tämä tietenkin\nvähensi kotimaisen hallituksen isänmaallista luonnetta sekä alensi sen\narvovaltaa ja luottamusta yhteiskunnan silmissä. Kenraalikuvernööri sai\nnyt vapaammat kädet venäläistyttämistoimenpiteitä toteuttaakseen.\n\nTähän hallituksen kantaan olivat muutamat suomalaiskansallisen puolueen\nensi rivin miehistä, ennen muita puolueen entinen johtaja, senaattori\nY.S. Yrjö-Koskinen, osaltaan vaikuttaneet, ei siksi, että he\nmitenkään olisivat hyväksyneet venäläistyttämissuunnitelmia ja\nlaittomuustoimenpiteitä, vaan siksi että he taipuivat sen edessä,\nminkä he katsoivat poliittiseksi -- joskin vastenmieliseksi --\nvälttämättömyydeksi, ja koska heistä maan suomenkielisen väestön\nkansallinen lujittuminen ja sen erikoisten etujen valvominen oli\nkansakunnalle tärkeämpi kuin autonomisen yhteiskuntarakenteen\nloukkaamattomuus. Tällaisella pakollisella myöntyväisyydellä tämän\nvaltiollisen suunnan miehet luulivat isänmaalle olevan enemmän\nvoitettavissa kuin vihollista yllyttävällä ja ärsyttävällä\nvastarinnalla, joka kiihottaisi tätä kulkemaan yhä etemmäs väkivallan\ntiellä. Tahdottiin erikoisesti pitää hallitsijalle avoinna mahdollisuus\n\"arvokkuutensa säilyttämällä\" oikaista venäläispolitiikan erehdykset.\nSiltaa hallitsijan ja Suomen kansan väliltä ei kokonaan saisi\nhävittää. Tämä moniaiden johtavien henkilöiden kanta, joiden\nsuomalaisisänmaallisia tarkoituksia ja pyrkimyksiä ei voinut epäillä,\n-- esitettynä m.m. Danielsonin kirjasessa \"Mihin suuntaan?\" -- johti\nsiihen, että myöskin osa suomalaista puoluetta, joskin aluksi\nepäröiden, alkoi kannattaa hallituksen politiikkaa. Siten syntyi\nyhteiskunnan keskuudessa hallituspuolue, muodostuen pääasiallisesti\nn.s. vanhasta suomalaisesta puolueesta, mutta saaden lisäaineksia,\njoita eivät johtaneet ne isänmaalliset vaikuttimet, mitkä alkuaan\nolivat olleet määräävinä. Myöntyväisyyspolitiikassa piili aivan\nluonnostaan houkutteleva vaara heikoille ja itsekkäille luonteille. Se\nyhteiskunnassa tapahtunut hajaannus, joka syntyi tämän alkuaan\npoliittis-taktillisen mielteneroavaisuuden johdosta, tuli jyrkemmin\nilmi sen jälkeen kuin Yrjö-Koskinen loppusyksystä 1900 oli julkaissut\n\"avoimen kirjeen ystävilleen\", jossa hän kehotti puolueensa jäseniä\nparempia aikoja odotellessa mieluummin taipumaan ylivoiman edessä kuin\nyhä enemmän vain ärsyttämään sitä, sekä katkaisemaan kaiken yhteyden\nruotsalaiseen puolueeseen ja jatkamaan työtä suomenkielen ja\nerikoisesti suomalaisen kansallistunnon kohottamiseksi. Näin yhtenäinen\nrintama lopullisesti murtui. Tätä hallitus- eli myöntyväisyyspuoluetta\n-- myöhemmin myös \"suomettarelaiseksi\" nimitettyä --. vastassa\nolivat n.s. perustuslailliset ryhmät, käsittäen ruotsalaisen ja\nnuorsuomalaisen puolueen, johon viimemainittuun osa vanhasta\nsuomalaisesta puolueesta, myöskin useita sen huomatuimpia jäseniä\nsiirtyi. Kansan suureen enemmistöön nojautuen nämä kansalaisryhmät\nryhtyivät johtamaan passiivista vastarintaa perustuslaillisella\npohjalla. Sosialidemokraattisella puolueella ei vielä tähän aikaan\nollut sanottavaa poliittista merkitystä, mutta järjestynyt työväki oli\nyleensä venäläisten vaatimuksiin nähden vastustuskannan puolella ja oli\nosaksi yhteistoiminnassa perustuslaillisten puolueiden kanssa.\nPerustuslaillisten ryhmien yhteistoiminnan järjestäytyminen mainittua\nvastarintaa varten tapahtui syksyllä 1900 ja niiden toiminta sai pian\nsen jälkeen kiinteämmät muodot. Käytännöllisten asiain johdon otti\nvuonna 1901 haltuunsa kansalaiskomitea, tavallisesti tunnettu\n\"kagaalin\" nimellä. Perustuslaillisten puolueiden yhteinen toiminta,\njoka oli haarautunut yli koko maan, ei tarkoittanut yksinomaan itse\nvastustuksen järjestämistä, vaan sen tehtävänä oli myös kirjasten ja\nesitelmien avulla levittää yleisöön oikeaa käsitystä venäläisten\nvaatimusten ja laittomuuksien sisällyksestä ja tästä johtuvista\nkansalaisvelvollisuuksista sekä tehdä selkoa vastarinnan keinoista ja\ntarkoitusperistä. Samalla koetettiin sisällykseltään oikeusopillisissa\nja poliittisissa kirjasissa niin hyvin Venäjällä kuin ulkomailla\nlevittää oikeata tietoa Suomesta ja Suomen kysymyksestä, lähinnä niiden\ntarkoituksellisesti kierojen esitysten oikaisemiseksi, joita Venäjän\nhallituksen toimesta julkaistiin Venäjän ja ulkomaiden sanomalehdissä\nyleisen mielipiteen harhaan johtamiseksi. Oli luonnollista että koko\ntämän toiminnan täytyi tapahtua salassa, kun taas itse vastarinta,\nsellaisena kuin se ilmeni yksityisten esiintymisessä ja toiminnassa,\noli avointa.\n\nYleisen mielipiteen puhetorvi, sanomalehdistö -- niin hyvin\nruotsin- kuin suomenkielinen -- oli tietenkin kenraalikuvernöörin\nerikoisen epäsuosion ja vainon esineenä. Se sai runsain määrin kokea,\nettä se oli avoimemmin tai peitellymmin esiintynyt laittomuutta ja\nhävitystyötä vastaan. Vuodesta 1899 sanomalehtien lakkautukset\nkuuluivat päiväjärjestykseen. Vuosina 1899-1901 lakkautettiin\nainaiseksi 23 maan sanomalehdistä, kun taas muutamalta kymmenkunnalta\nkiellettiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi oikeus ilmestyä. Julkisen\nsanomalehdistön näin mykistyessä poliittisia tapahtumia koskevissa\nlausunnoissaan ja tiedonannoissaan, tuli sijalle salaisia sanomalehtiä,\njotka enimmäkseen painettiin Ruotsissa ja salaa kuljetettiin Suomeen.\nNiistä oli \"Vapaita sanoja\" ensi sijalla. Joskaan tämä sanomalehdistö\nei ollut lähimainkaan moitteeton ja vielä vähemmän puolueeton, oli\nsillä kuitenkin suuri merkitys vastustushengen ylläpitämisessä\nyhteiskunnassa sekä oikeampien tietojen levittäjänä poliittisista\noloista kuin mitä huhu saattoi antaa.\n\nAluksi varsinaisesti vain valtion virkakunnilla ja yksityisillä\nvirkamiehillä oli edessään vaihtoehdot: vastarinta seurauksineen tai\nalistuminen, kun taas suuri yleisö ei yhtä välittömästi saanut\nsitä tuta. Mutta asianlaita muuttui kokonaan, kun laiton\nasevelvollisuusasetus annettiin heinäkuussa 1901. Sen julkaiseminen ei\nsenaatin puolelta kohdannut sanottavaa vastustusta. Vain neljä jäsentä\nasettui sitä vastustamaan, minkä johdosta heidät erotettiin. Kotimainen\nhallitus muodostettiin nyt ja lähinnä seuraavina aikoina yksinomaan\nmyöntyväisyyspuolueeseen kuuluvista henkilöistä. Varapuheenjohtajana\ntalousosastossa oli hovijahtimestari C. Linder, joka tosin oli aivan\nvieras suomalaiselle puolueelle, sen pyrkimyksille ja harrastuksille,\nsekä poliittisesti merkityksetön, mutta hyvin tottunut liikkumaan\nylemmissä venäläisissä seurapiireissä. Perustuslakitaistelu alkoi nyt\nkiristyä. Toiselta puolen vastarinta laittoman asevelvollisuusasetuksen\njohdosta sai toiminnalleen laajemman pohjan ja tuli tehokkaammaksi, kun\nsen toteuttaminen ulottui paljoa kauemmas ja tunki paljoa syvemmälle\nyhteiskuntaan kuin aikaisemmat laittomat asetukset. Toiselta puolen\nyltynyt vastarinta aiheutti laajaperäisempiä ja laadultaan töykeämpiä\nkostotoimenpiteitä, jotka osaltaan lisäsivät katkeroitumista\nyhteiskunnassa.\n\nAsetus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä -- tämä oli\nvastarinnassa pääasiana -- mutta myöskin sen sisällys oli sellainen,\nettei Suomen kansa olisi voinut sitä hyväksyä. Se liittyi mitä lähimmin\naikaisemmin mainittuun vuoden 1899 sotilasehdotukseen, jonka\nvaltiopäivät mahdottomana olivat hyljänneet. Suomalaisia asevelvollisia\nvoitaisiin komentaa venäläisiin, joko Suomessa tai Pietarin\nsotilaspiirissä oleviin joukkoihin, suomalaisten muodostamia\njoukko-osastoja voitaisiin myöskin rauhan aikana sijoittaa Venäjälle,\nvenäläistä päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä voitaisiin käyttää\nnäissä joukoissa j.n.e., siis täydellinen suomalaisen ja venäläisen\nsotaväen yhteensekoitus. Palvelusaika oli kolmivuotinen ja vuotuinen\nasevelvollismäärä, joka oli otettava, oli hallitsijan mielivallan\nvarassa. Se sotilasvala, joka asevelvollisten oli vannottava, oli\nvenäläisen valan kanssa yhtäpitävä ja sisälsi velvoituksen tukea\nitsevaltiutta. Erinomaisen suurta katkeruutta synnytti samaan aikaan\nannettu määräys, että Suomen tarkk'ampujapataljoonat, jotka olivat\nolemassa vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja joiden\nkelvollisuutta vastaan ei voitu tehdä mitään asiallisia muistutuksia,\noli hajoitettava. Saman kohtalon sai pian senjälkeen osakseen myös\nSuomen rakuunarykmentti, ja samoin lakkautettiin Haminan kadettikoulu,\njossa Suomen upseerit siihen saakka olivat saaneet kouluutuksensa ja\njossa isänmaallinen henki oli elänyt valppaana ja lämpimänä. Ainoana\nsuomalaisena sotaväkenä oli enää jäljellä Suomen kaartinpataljoona. Sen\nvuotuinen lisäys oli vain pari sataa miestä ja muiden asevelvollisten\nsotapalvelukseen kutsuminen oli toistaiseksi jäävä sikseen.\nKäytännöllisesti katsoen ei sotilasrasitus näin ollen aluksi olisi\ntuntunut kansasta raskaalta ja venäläisellä taholla toivottiin tällä\ntempulla saatavan laki toteutetuksi ilman sanottavaa vastustusta kansan\npuolelta. Tässä kuitenkin erehdyttiin. Vastarinta ei kyllä ollut\nyksimielinen ja eheä, mutta kuitenkin niin huomattava, ettei lakia\nvoitu saattaa tehokkaasti voimaan. Samaan aikaan kuin Suomen sotaväki\nhajoitettiin -- henkivartioväen tarkk'ampujapataljoona, tämän sotaväen\nviimeinen jäännös lakkautettiin vasta 1905 -- lisättiin venäläisten\njoukkojen lukumäärää Suomessa, jolloin ne ottivat haltuunsa Suomen\nsotaväen kasarmit, aseet ja muun omaisuuden, mikä kaikki lisäsi maassa\nvallitsevaa katkeruutta.\n\nSotilaskysymys, laittoman venäläisen asevelvollisuuden vastustus, tuli\nlähinnä seuraavina vuosina poliittisesti määrääväksi. Ei enään\ntoivottu, että vetoaminen hallitsijaan tämän uuden suuren lainrikoksen\nja sen maalle tuhoisien seurauksien johdosta veisi toivottuun\ntulokseen, mutta kansan ajatustavan ilmituominen näytti kuitenkin\nvälttämättömältä, ennenkuin tässä asiassa ryhdyttiin passiiviseen\nvastarintaan. Yleisiä kokouksia ei tällaista tarkoitusta varten enää\nvoitu järjestää, mutta valtiopäivämiesten yksityinen kokous pidettiin\nsenaattori L. Mechelinin puheenjohdolla Turholmassa Helsingin\nläheisimmässä saaristossa elokuun alussa, jolloin päätettiin\ntoimitettavaksi uusi kansanadressi hallitsijalle. Nimien kokoaminen\nkohtasi tietenkin suurempia vaikeuksia kuin helmikuunjulistuskirjan\njohdosta syntynyttä \"suurta adressia\" allekirjoitettaessa, kun yleisiä\nkokouksia nyt ei voitu pitää, mutta sen allekirjoitti kuitenkin\nmuutaman viikon kuluessa omakätisesti neljäsataaseitsemänkymmentäkolme\ntuhatta, 16 vuotta täyttänyttä henkilöä, selvä ilmaus siitä, mitä kansa\najatteli tästä sen elämään suuresti vaikuttavasta kysymyksestä. Adressi\ntoimitettiin asianomaiseen paikkaan jo syyskuun lopulla, mutta\nesiteltiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin hallitsijalle. Hän jätti sen\nhuomioonottamatta.\n\nPassiivinen vastarinta asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan\nalkoi syksyllä 1901 ja jatkui kahden ja puolen vuoden ajan. Kaikki\nkeinot, jotka olivat omansa erikoisesti osoittamaan asetuksen\nlaittomuutta sekä estämään, vaikeuttamaan tai viivyttämään sen\nsovelluttamista, tulivat tällöin käytäntöön. Yritys saada papisto\nkieltäytymään julkilukemasta laitonta asetusta kirkoissa ja siten\nmäärätyssä järjestyksessä myötävaikuttamasta sen kuuluttamiseen ei\nsaavuttanut sanottavaa menestystä, kun kirkollisten viranomaisten\nmielestä kirkkoa ei ollut sekoitettava valtiollisiin taisteluihin.\nTehokkaampi oli kuntien vastarinta niiden kieltäytyessä valitsemasta\njäseniä kutsuntalautakuntiin ja ottamasta osaa luotettavien\nkutsuntaluetteloiden laadintaan, samoin kuin lääkärien päätös olla\nsuostumatta asevelvollisten tarkastukseen. Kunnalliset viranomaiset ja\nkuntien luottamusmiehet kieltäytyivät monin paikoin ryhtymästä\nmihinkään toimenpiteisiin koko asevelvollisuusasiassa. Useimmat kunnat\npysyivät jyrkästi päätöksissään olla valitsematta jäseniä\nkutsuntalautakuntiin. Suuria, mielivaltaisia sakkoja määrättiin niiden\nmaksettaviksi, mutta ilman sanottavaa vaikutusta. Tämä yleinen\nyhteiskunnan vastarinta kävi asianomaisille vallanpitäjille erittäin\nepämukavaksi, mutta siitä huolimatta saatiin kutsunnat kevään 1902\nkuluessa joskin hyvin vaillinaisessa muodossa toimeen.\n\nViimeisenä ja voimakkaimpana vastarinnan muotona oli jäljellä\nasevelvollisuuslakko eli asevelvollisten pysyminen poissa kutsunnoista.\nTähän oli aloite lähtenyt ylioppilaista, mutta ajatus oli saanut\nmyötätuntoista kannatusta nuorison keskuudessa kaikkialla maassa,\nmyöskin sosialistisissa työväenpiireissä. Maan pohjoisosissa,\nPohjanmaalla, nuorukaiset melkein miehissä jäivät saapumatta, Uudenmaan\nläänissä lakko oli samaten jokseenkin yleinen. Muissa osissa maata oli\nkutsuntaan saapuneiden lukumäärä suurempi. Koko maan 25,000 kutsutusta\nsaapui noin 10,000, kun taas 15,000 jäi saapumatta. Helsingissä oli\nkutsuttuja 855, joista 110 tuli saapuville henkilökohtaisesti tai\nasiamiehen välityksellä, 745:n jäädessä pois. Pääkaupungissa\nkutsuntatilaisuuteen jälkinäytelmänä liittyi katulevottomuuksia, jotka\njohtivat yhteentörmäyksiin venäläisen sotaväen kanssa. Venäläisen\nkuvernöörin Kaigorodovin käskystä kasakat väkivalloin kävivät aluksi\naivan rauhallisten ihmisjoukkojen kimppuun tyhjentäen kadut\nratsupiiskojen ja sapelien avulla. Nämä poliittisista syistä syntyneet\nlevottomuudet olivat ensimäiset laatuaan Suomessa.\n\nVenäläisen asevelvollisuusasetuksen ensimäisen toteuttamisyrityksen\ntulos oli asianomaisille varsin kiusallinen. Niin voimakas ja uskalias\nvastarinta oli heille yllätys. Saapumatta jääneiden etsintä ja\nsaattaminen rangaistukseen oli suunniteltu, mutta jäi toimeenpanematta\n-- niitä kun oli liian paljon -- mutta myöhemmin ryhdyttiin heitä\nvastaan muutamiin kostotoimiin, esim. kiellettiin oikeus saada\nvaltionvirkaa y.m., jotka kuitenkin käytännöllisesti katsoen jäivät\njokseenkin merkityksettömiksi. Kuitenkin annettiin kesällä ja syksyllä\n1902 uusia asetuksia, joiden tarkoituksena oli laittomuussuunnan\nja maan venäläistyttämisen edistäminen ja ennen kaikkea\nkenraalikuvernöörin varustaminen keinoilla hänen päästäkseen\nniskoittelevien virkamiesten kimppuun. Nämä asetukset tekivät\nhelpommaksi vallitsevalle poliittiselle hallitussuunnalle epämukavien\nvirkamiesten ja tuomarien rankaisemisen ja virasta erottamisen, minkä\nohella venäläisille myönnettiin sama oikeus kuin syntyperäisille\nsuomalaisille hakea valtionvirkoja Suomessa. Jo samana syksynä\nerotettiin kolme vanhinta jäsentä kustakin maan kolmesta hovioikeudesta\nja muutamia muita ylempiä virkamiehiä, jotka olivat kieltäytyneet\nnoudattamasta laittomaan asevelvollisuusasetukseen perustuvia käskyjä.\nMuutama kuukausi myöhemmin hovioikeuksia kohtasi vielä tuhoisampi\nmyrsky, ne kun olivat tuominneet vanhemman voimassaolevan lain mukaan\nottamatta huomioon uusia laittomia asetuksia. Kun Turun hovioikeus oli\nkieltäytynyt jättämästä sikseen kuvernööri Kaigorodovia vastaan hänen\nmainittuihin Helsingin katumellakoihin suhtaumisensa johdosta nostettua\nkannetta, eroitettiin ilman eläkeoikeutta viisitoista tämän\nhovioikeuden jäsentä. Melkein kaikki muut virkamiehet erosivat tämän\njohdosta toimistaan hovioikeudessa, joka näin joksikin aikaa lakkasi\ntoimimasta. Suurin osa maata, tiheimmin asuttu osa ynnä pääkaupunki oli\nnäin ylioikeutta vailla, kunnes hallituksen onnistui täyttää paikat\nuusilla miehillä, jotka ylimalkaisesti katsoen eivät olleet tärkeän\ntehtävänsä tasalla. Viipurin hovioikeudesta erotettiin vielä\nlisäksi kymmenen, Vaasan hovioikeudesta kolme lainkuuliaista\njäsentä ja virkamiestä. Sama kohtalo tuli Helsingin ja Viipurin\nkunnallispormestarien ja Uudenmaan ja Viipurin läänien kaikkien muiden\nkaupunkien, yhteensä yhdentoista pormestarin osaksi.\n\nNämä ja muut samantapaiset kostotoimenpiteet virkamiehiä ja kansalaisia\nvastaan, jotka asettivat uskollisuuden lakia ja isänmaata kohtaan omien\netujen edelle, olivat vain omansa lisäämään suuttumusta yhteiskunnan\nkeskuudessa ja lujittamaan vastustushenkeä. Marraskuussa 1902 pidettiin\nHelsingissä salainen kokous, johon otti osaa vaikutusvaltaisia ja\nymmärtäväisiä perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä maan\nkaikista osista neuvottelemaan siitä, miten yhteiskunnan puolelta oli\nsuhtauduttava kumouspolitiikkaan. Ensimmäinen niistä ponsilauseista,\njotka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuului: \"Kokous katsoo olevan\nvaltiollisen ja kansallisen omintakeisuutemme pelastamiselle ja\nsäilyttämiselle välttämätöntä, että passiivista vastarintaa kaikkia\ntoimenpiteitä vastaan, jotka ovat ristiriidassa perustuslakiemme kanssa\ntai tarkoittavat niiden kumoamista, järkähtämättä jatketaan kaikilla\naloilla, kunnes laillinen järjestys maahan palautetaan.\" Väkivallan ei\nsiis vielä ollut onnistunut murtaa yhteiskunnan vastustushenkeä, joskin\nsen yksityiset jäsenet taipuivat ulkonaisen ylivoiman edessä.\nLaittomuuden ja lähinnä venäläisen asevelvollisuuden vastustusta oli\nvähentymättömänä jatkettava.\n\nKevät 1903 aloitti uuden vaiheen Suomen sortokauden historiassa.\nSiihenastiset toimenpiteet, rankaisut ja rankaisu-uhkat olivat\nosoittautuneet liian lieviksi ja tehottomiksi. Kenraalikuvernööri ei\nollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Hän tarvitsi laajennettua\nvaltaa voidakseen pitää niskuroivaa Suomen yhteiskuntaa kurissa.\nHuhtikuun 9 p:nä 1903 annetulla keisarillisella käskykirjeellä ja sitä\nseuranneella asetuksella \"koskeva toimenpiteitä valtiollisen\njärjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa\"\nkenraalikuvernööri varustettiin diktatorisella vallalla kolmeksi\nvuodeksi. Käskykirjeessä perustellaan toimenpidettä sillä, että\npyrkimykset saada aikaan yhdenmukaisuus Suomen ja keisarikunnan\nalkuperäisten osien kesken olivat kohdanneet julkeaa vastustusta osassa\nSuomen väestöä. \"Pahansuovat henkilöt\", sanotaan edelleen, \"ovat,\nsaattaakseen rauhallista kansaa, joka ei ole taipuisa noudattamaan\nheidän yllytyksiään, kääntymään hallituksen vastustamisen tielle,\nrohjenneet ryhtyä tekoihin, jotka ovat häirinneet elämän rauhallista\nkulkua -- -- --. Tavallisissa oloissa olisi tuollaisilla teoilla\nhäiritty järjestys voitu palauttaa saattamalla syylliset oikeudelliseen\nedesvastuuseen ja muilla yleisissä laeissa säädetyillä keinoilla. Tätä\nnykyä näitä keinoja ei kuitenkaan voida käyttää, koska eräät\nvirkamiehet sekä varsinkin oikeuslaitokset eivät ainoastaan ole\nmyötävaikuttamatta yleisen järjestyksen voimassa pitämiseen, vaan usein\nitse näyttävät turmiollista laintottelemattomuuden esimerkkiä.\"\nKäskykirje sisälsi epäsuoran tunnustuksen yhteiskunnan keskuudessa\nväkivallan vastustamisessa ilmenneelle solidarisuudelle, joskin\n\"pahansuovien henkilöiden\" ja \"rauhallisen väestön\" välisen vastakohdan\nvalheellinen luulottelu otettiin lähtökohdaksi diktatuurille, \"jonka\ntuli suojaa väestöä kiihottajia vastaan\".\n\nTämän diktatorisen vallan ja samalla saamiensa uusien ohjeiden nojalla\nkenraalikuvernööri voi lakia syrjäyttämällä ryhtyä melkeinpä mihin\ntahansa. Ei ollut nyt enää kysymys näennäisillä \"laeilla\" verhotusta,\nvaan puhtaasta väkivallasta. Kenraalikuvernööri Bobrikov käyttikin\nlaajassa mitassa hyväkseen tätä uutta valtaansa. Jo keväällä ja sitten\nkesällä ja syksyllä karkoitettiin maasta suuri joukko, useita kymmeniä,\nperustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, niiden joukossa\nsenaattori Mechelin ja muita entisiä hallituksenjäseniä, epämieluisia\nvaltiopäivämiehiä (vapaaherra V.M. von Born, senaattorit L.\nGripenberg ja A. Nybergh, kreivi C. Mannerheim, J. Castrén, y.m.),\nkaupunginvaltuustojen puheenjohtajia ja muita, myöskin yksinkertaisia\nrahvaanmiehiä, jotka syystä tai toisesta olivat herättäneet\nasianomaisten epäsuosiota. Myöhemmin syksyllä alkoivat karkoitukset\nVenäjälle. Kotitarkastuksia ja vangitsemisia toimeenpantiin runsaasti,\ntavallisesti Suomessa lainmukaista toimivaltaa vailla olevan venäläisen\nsantarmiston ilmiannon nojalla.\n\nKaikki nämä vainotoimenpiteet tarkoittivat ensi sijassa\nasevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan suunnatun vastarinnan\nmurtamista, mikä myös jossakin määrin -- ainakin näennäisesti --\nonnistui. Kevään 1903 kutsunnat olivat vähän suotuisammat\nviranomaisille, kun lähes kaksi kolmasosaa kutsutuista tuli saapuville\ntai ilmoitettiin läsnäoleviksi. Mutta tämä tulos saavutettiin osaksi\nkäyttämällä suoranaista väkivaltaa -- venäläistä sotaväkeä komennettiin\nsaattamaan nuorukaisia kutsuntatilaisuuksiin -- osaksi petollisin\ntoimenpitein. Muutamissa seuduissa maata oli kuitenkin kutsuntalakko\ntänäkin vuonna jokseenkin yleinen. Niin oli laita Pohjanmaan\nrannikkoseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja pohjois-Savossa.\nIisalmessa ei 370 kutsutusta kukaan ollut saapunut vapaaehtoisesti.\nVastustushenki ei ollut vähentynyt, mutta vastarinnan mahdollisuudet\nolivat supistetut.\n\nDiktatuuri antoi kenraalikuvernöörille vapaat kädet maamme\nvenäläistyttämisen jouduttamiseksi yleensä. Niinpä hänelle oli uusissa\nohjeissa myönnetty maan kaikkien oppilaitosten yleinen valvonta, mistä\noli seurauksena, että koulut joutuivat kaikenlaisten rettelöiden\nalaisiksi. Annettiin määräys, joka vaati suunnattoman suuren\ntuntimäärän venäjänkielelle oppikouluissa, oppilaitoksia suljettiin ja\nyksityisiä opettajia pantiin viralta. Kenraalikuvernööri oli saanut\ntoimeksi \"koettaa ohjata opetuksen sellaiseen suuntaan, että nuorisoon\nistutetaan uskollisuuden henki H.M. Keisaria ja Venäjää kohtaan\".\nKaikilla näillä väkivaltaisilla toimenpiteillä oli tietenkin pakostakin\naivan päinvastainen vaikutus. Mieliala Suomen yhteiskunnassa joutui yhä\nenemmän kiihdyksiin ja väkivallantekijöitä ja venäläisiä sortajia\nkohtaan kytevä vastenmielisyys yltyi vihaksi.\n\nKaiken tämän ohella kotimainen hallinto joutui yhä enemmän rappiolle.\nKotimainen hallitus, jonka myöntyväisyyttä aluksi ei kannattanut mikään\nsolidarisuudentunne vallitsevaa komentoa kohtaan, oli vähitellen\nvajonnut kenraalikuvernöörin avustajaksi. Lakien ylin valvoja,\nprokuraattori, oli usein väkivaltapolitiikan välikappale. Viralta\npannut tai eronneet virkamiehet -- heitä oli useita satoja -- oli\nkorvattu ala-arvoisilla, riittävää muodollista tai asiallista\npätevyyttä vailla olevilla, jotka usein olivat kotiperältään venäläisiä\nja tuskin taisivat maan kieliä. Maan kahdeksasta kuvernööristä, joilla\noli varsinaisesti hoidossaan siviilihallinto, oli näihin aikoihin viisi\nvenäläistä, vailla tarkempaa maan lakien, olojen ja kansan tapojen\ntuntemusta. Poliisi oli suuresti huonontunut sen johdosta, että sen\npalvelukseen oli otettu erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin\naineksia, joista useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia.\nSekasorto, epäjärjestys ja oikeudettomuus vallitsi melkein kaikkialla\nvaltiollisen hallinnon alalla. Tämä oli ensimäinen tulos niistä\nyhteensulattamispyrkimyksistä, joita valtakunnan arvon ja etujen\nkatsottiin vaativan.\n\nPuhtaan laillisuuden pohjalle perustuvalla passiivisella vastarinnalla\noli tahdottu puoltaa ja voimassa pitää oikeusperiaatteita Suomen\nyhteiskunnan määräävinä ohjeina vastoin aasialaista mielivaltaa. Siinä\noli suuri eetillinen voima, mutta se kadotti tehokkuuttaan\nsuuntautuessaan voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja\neetilliset vaikuttimet varsin vähän tehosivat ja jotka eivät epäröineet\nvedota minkä muotoiseen väkivaltaan tahansa saavuttaakseen poliittisia\ntai itsekkäitä päämääriä. Väkivaltaa vastaan suunnattuun passiiviseen\nvastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka yhä enemmän\nkiihdyttivät mieliä. Näin oli ensi sijassa ulkomaille ja Venäjälle\nkarkoitusten laita. Oli luonnollista -- moni oli sen jo edeltäpäin\naavistanut -- että sellaisessa asiaintilassa aktiivisempaan\npuolustuspolitiikkaan suuntautuva mieliala voittaisi alaa ensi sijassa\nyhteiskunnan nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Se ilmeni lisääntyvänä\npyrkimyksenä ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta herätti yksityisissä\nhenkilöissä myös ajatuksen panna väkivallan väkivaltaa vastaan.\n\nTällainen yksityinen mies, jossa lämmin isänmaallisuus yhtyneenä maan\nkohtalon herättämään katkeruuteen purkautui epätoivon teoksi, oli nuori\nEugen Schauman. Hänen luodistaan kaatui kenraalikuvernööri Bobrikov,\nsyyllisin niistä, jotka väkivaltakeinoin tekivät työtä Suomen\ntuhoamiseksi. Murhayritys tapahtui senaatintalon porraskäytävässä 16\np:nä kesäkuuta 1904 ja Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Poliittinen\nmurha oli uusi ja outo ilmiö Suomessa ja kuitenkin sitä tervehdittiin\nvapahduksen tekona, ilmauksena siitä heräävästä käsityksestä tai\ntunnosta, ettei muodollisella laillisuudella ollut yksinoikeutta\npuolustuskeinona jatkuvassa taistelussa maan kansallisen olemassaolon\nhävitystä vastaan. Nuori verityön tekijä sovitti tekonsa surmaamalla\nsamalla itsensä, jättäen jälkeensä hallitsijalle osoitetun kirjeen,\njossa hän kuvasi sitä sekasortoa ja oikeudettomuutta, minkä\nkenraalikuvernöörin toiminta Suomessa oli aikaansaanut ja selitti\ntekonsa hätävarjelukseksi ja ainoaksi keinoksi saada totuus perille\nH. Majesteettinsa kuuluviin, jota hän mitä hartaimmin pyysi ottamaan\nselkoa maassa vallitsevasta todellisesta asiaintilasta. Yksin oli hän\nsuunnitellut ja suorittanut tekonsa, johon harjoitettu väkivalta oli\nhänet ajanut. Toimeenpannut tutkimukset eivät myöskään antaneet tukea\nsille väitteelle, että hänellä olisi ollut avustajia tai että hän olisi\nliikkunut jonkun järjestön asioilla. Mutta syylliseksi tehtiin\nkuitenkin virallisesti \"pahansuopien harjoittama kiihotus esivaltaa\nvastaan\". Heinäkuun alussa karkoitettiin Venäjälle m.m. kolme\nyliopistonopettajaa, niiden joukossa professori, vapaaherra R.A. Wrede.\nTästä oli ensi sijassa edesvastuussa Venäjän sisäasiainministeri,\nSuomen ministerivaltiosihteeri ja yliopiston kansleri von Plehwe. Mutta\nmyöskin hänen elämänsä loppui väkivaltaisesti. Jo kuusi viikkoa\nBobrikovin kuolemasta hän joutui murhateon uhriksi, teko,\njota eivät suorittaneet suomalaiset kostajat, vaan venäläiset\nvallankumoukselliset. Sortojärjestelmä alkoi korjata kylvämästään\nväkivallasta noussutta anarkiasatoa.\n\nJääköön sanomatta missä määrin Bobrikovin ja Plehwen murhat osaltaan\nvaikuttivat siihen suurempaan varovaisuuteen, jota Venäjän hallitus nyt\nalkoi politiikassaan noudattaa. Joka tapauksessa ne olivat\nvaroitusmerkkejä, joiden merkitystä ei voitu olla huomioonottamatta.\nVenäjän vallanpitäjissä heräsi ilmeisesti tunto siitä, että jousi oli\njännitetty liian kireälle. Venäläis-japanilainen sota oli käynnissä ja\nvenäläisten siinä kärsimät vakavat vastoinkäymiset sekä valtakunnassa\nyltyvä levottomuus taltutti virkavaltaisten kansalliskiihkoilijain\nylimielisyyden sekä kehotti suurempaan varovaisuuteen niin hyvin\nVenäjään itseensä kuin rajamaihin nähden. Ennen rauhallinen Venäjän\nkolkka, Suomi, joka sijaitsi niin lähellä pääkaupunkia, oli\nväkivaltakomennon painon alaisena kehittynyt levottomuuden ahjoksi,\njoka sisäisten ja ulkonaisten vaikeuksien vallitessa olisi voinut käydä\nkiusalliseksi suurelle valtakunnanruumiille. Periaatteessa ei siihen\nsaakka noudatetusta poliittisesta suunnasta luovuttu, mutta käytännössä\nilmeni melkoinen huojennus jo syksyllä 1904. Kenraalikuvernööriksi oli\nnimitetty ruhtinas I. Obolenskij, ei suinkaan vapaamielinen, mutta\nhyväntahtoisempi ja vähemmän karkeatekoinen mies kuin Bobrikov. Siinä\nkäskykirjeessä, joka seurasi hänen nimitystään, hallitsija tosin lausui\nsen vakaumuksen, että uusi kenraalikuvernööri noudattaisi samaa\n\"viisasta lujuutta\" kuin hänen edeltäjänsä, jonka toimintaa samalla\nylistettiin, mutta hänen yksityisesti saamansa ohjeet kävivät\nilmeisesti siihen suuntaan, että yhtenäistyttämissuunnitelmien\ntoteuttamisessa oli noudatettava suurempaa varovaisuutta. Sensuurin\npainostusta vähennettiin ja sanomalehdistö voi jälleen avoimemmin\ntuoda ilmi käsityksensä maan asioista, Yhteiskunta hengitti\nkeveämmin. Valtiopäivät kutsuttiin kokoontumaan joulukuussa 1904.\nPerustuslaillisten julkaisemissa vaaliohjelmissa vaadittiin laillisuus\ntäydelleen palautettavaksi kaikilla aloilla ja säädyille oikeutta olla\nmyötävaikuttamassa maan sotalaitoksen järjestelyssä ja lainsäädännössä\nyleensä. Vanhan suomalaisen puolueen ohjelmassa ilmeni samaan suuntaan\nkäypiä toiveita joskin varovaisessa muodossa, ja puolue selitti\nolevansa valmis tekemään myönnytyksiä venäläisille vaatimuksille,\njos ne tapahtuisivat laillisessa järjestyksessä säätyjen\nmyötävaikutuksella. Vaalien tulos oli perustuslaillisille suotuisa.\nRitaristossa ja aatelissäädyssä sekä porvarissäädyssä ja\ntalonpoikaissäädyssä perustuslailliset olivat enemmistönä,\npappissäädyssä he olivat melkein tasaväkiset vanhan suomalaisen\npuolueen kanssa. Maasta sekä ulkomaille että Venäjälle karkoitettujen\njoukossa oli henkilöitä, jotka oli valittu valtiopäivä-miehiksi, ja\nsamoin valtiopäivien ensimäisen säädyn itseoikeutettuja jäseniä. He\nsaivat luvan palata. Myöskin muut karkoitetut voivat vähitellen\nsaapua takaisin kotimaahan, joten yksi edellisen kenraalikuvernöörin\naikana tehdyistä törkeimmistä väkivallanteoista peruutettiin. Se\nvaltaistuinpuhe, jolla valtiopäivät avattiin, ei juuri antanut mitään\ntoiveita laillisten olojen palauttamisesta. Vain diktatuuriasetuksen\nperuuttamista luvattiin, \"niin pian kuin kenraalikuvernööri ilmoittaa,\nettä ne asianhaarat, jotka sen julkaisemisen ovat aiheuttaneet,\novat poistetut.\" Helmikuunjulistuskirjasta, venäjänkielen\nkäytäntöönsaattamisesta virastoissa ja asevelvollisuuslaista hallitsija\nilmoitti, että näiden valtioperuskirjain pääperiaatteet pysytettäisiin\nmuuttumattomina voimassa. Viitattiin kuitenkin näiden lainsäädäntöjen\nrajoittamisen mahdollisuuteen. Valtaistuinpuhe näytti olevan heikko,\njos kohta hyvin heikko hallitsijan ja Venäjän hallituksen\nperääntymisyritys, mutta se oli kai pikemmin ymmärrettävä ajanolojen\nvaatimaksi poliittiseksi tempuksi, jonka hetkellisesti tuli rauhoittaa\nmielialaa.\n\nJoulukuun 31 p:nä samaa vuotta valtiopäivät lähettivät n.s. suuren\nanomuksensa, jonka säädyt yksimielisesti olivat hyväksyneet. Säädyt\nkatsoivat \"ensimäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen\"\nhallitsijalle esiintuoda \"peittelemättömän kuvauksen nykyään maassa\nvallitsevista onnettomista oloista sekä niistä toimenpiteistä, jotka\novat tarpeelliset järjestyksen, rauhan ja onnen palauttamiseksi.\"\n\"Mitkä kaikki asianhaarat\", sanotaan anomuksessa, \"lienevätkin omiansa\nT.K. Majesteetiltanne peittämään asiain oikeaa laitaa, ei T.K.\nMajesteetillenne voi olla tuntematonta, että Suomessa on vuosikausia\nvallinnut alakuloisuus, syvä levottomuus ja ahdistus, sekä että tämä\ntila on johtunut siitä, että erinäisiä laajalle ulottuvia asetuksia\nValtiosäätyjen myötävaikutuksetta on annettu asioista, joista maan\nperustuslakien mukaan lakia ei käy ilman semmoista myötävaikutusta\nsäätäminen, minkä ohessa täällä on pantu toimeen hallitusjärjestelmä,\njoka tuhoa tuottavasti on häirinnyt niin hyvin julkista kuin yksityistä\nelämää.\" Anomuksessa kosketeltiin Venäjän ja Suomen välisten\nriitakysymysten tärkeimpiä kohtia: valtakunnanlainsäädäntökysymystä --\nja helmikuun julistuskirjan laitonta ja yksipuolista yritystä ratkaista\ntämä kysymys -- sekä asevelvollisuuslakia ja muita laittomia ja\noikeuttaloukkaavia lainsäädäntötoimenpiteitä, joihin viime vuosina oli\nryhdytty, kuin myös hallinnollisia väärinkäytöksiä maan hallinnon eri\naloilla. Lopuksi esitettiin ehdotus niiksi toimenpiteiksi, joita\nvaadittiin säännöllisiin oloihin palaamiseen sekä huomautettiin,\nkuinka erittäin tärkeätä oli, että asevelvollisuuskutsunnat heti\nperuutettaisiin. Anomuksen loppuponnessa säädyt pyysivät, että H.\nMajesteettinsa, \"suvaitsisi armossa ryhtyä niihin toimenpiteisiin,\njotka ovat tarpeen perustuslainmukaisen hallitustavan uudelleen\nvoimaansaattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi\nSuomeen.\"\n\nVastaus tähän anomukseen saapui vasta maaliskuun lopulla 1905, mutta se\nsisälsi vain tiedonannon, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen\nsovelluttaminen toistaiseksi lakkaisi, ja sen tunnustuksen, ettei\ntuomaria perustuslainmukaisesti voida ilman laillista tutkintoa ja\ntuomiota virasta erottaa, sekä myös tähän kuuluvan v:n 1902 asetuksen\nkumoamisen. Muihin anomuksen kohtiin ei kajottu; vain valtakunnan\nlainsäädäntökysymyksen rajoittamisesta annettiin toiveita asettamalla\nkomitea sitä varten (Tagantsevin komitea). Valtiopäivät myönsivät 10\nmiljoonan markan määrärahan yhdeksi vuodeksi sotilastarkoituksiin\nsuoritettavaksi Venäjän valtakunnanrahastoon korvauksena lakkautetusta\nasevelvollisuudesta. Huhtikuussa hajosivat valtiopäivät ilman että oli\nsaatu lopullista vastausta suureen anomukseen. Lakkauttamalla laittoman\nasevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen oli tosin hetkellisesti\npolttavin riidan- ja levottomuudenaihe poistettu, mutta mieliala maassa\nei ollut rauhoittunut. Lainvastaiset toimenpiteet eivät lakanneet,\njoskin painostus oli vähentynyt. Ei ollut luottamusta siihen, että\nVenäjän politiikka Suomea kohtaan todella saisi pysyväisesti uuden\nsuunnan.\n\nAktiiviset pyrkimykset eivät myöskään olleet lakanneet. Ne olivat\npäinvastoin kiteytyneet samoinajattelevien ainesten salaiseksi\nyhteenliittymäksi, joka ensi sijassa oli muodostunut radikaalisesti\najattelevan nuorison kesken, ja syksyllä 1904 saaneet kannattajakseen\n\"Suomen aktiivisen vastustuspuolueen\", jonka varsinainen perustaja ja\njohtaja oli Tukholmassa asuva vallankumousmies K. Zilliacus ja johon\nliittyi muutamia karkoitetuista suomalaisista sekä joukko kotimaassa\nasuvia kansalaisia. Puolueen päämäärä oli aluksi sama kuin\nperustuslaillisten ryhmien, nimittäin oikeuden puolustus ja Suomen\nsisäisen vapauden ja itsehallinnon palauttaminen, mutta se piti\npassiivista laista kiinnipitämistä riittämättömänä taistelukeinona,\nvarsinkin kun täyttä yksimielisyyttä ei oltu yhteiskunnan kesken voitu\nsaavuttaa vastustuspolitiikassa. Puolueen pyrkimysten määränä oli\nkumota Venäjän itsevaltius, joka tosiasiallisesti vallitsi Suomessa, ja\nse hyväksyi kaikki ne vallankumoukselliset keinot, jotka tällöin voivat\ntulla kysymykseen. Päämäärä voitiin, niin arveltiin tällä taholla,\nsaavuttaa vain yhteistyössä Venäjän tyytymättömien ainesten ja lähinnä\nsen vallankumouksellisten kanssa. Vain kansanhallitsema Venäjä,\narveltiin, voi tunnustaa Suomen vapauden ja oikeuden. Puolueen\nlaskelmiin sisältyvää, pian alkavaa vallankumousta oli seuraava Suomen\nkapinaannousu. Ajatus, että maamme tällöin saavuttaisi täydellisen\nitsenäisyyden, ei ollut aivan outo aktivistien suunnitelmille.\nKongressi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Venäjän valtakunnan\nerilaisten vallankumouksellisten ainesten kesken oli pidetty Pariisissa\nsyksyllä 1904. Suomea edustivat tällöin K. Zilliacus ja tohtori Arvid\nNeovius.\n\nPuolue teki itsensä tunnetuksi lentolehtisellä, jota levitettiin\njoulukuussa 1904 ja joka sisälsi sen ohjelman. Se otettiin Suomen\nyhteiskunnan keskuudessa yleensä vastaan jokseenkin suurella\nepäluulolla ja perustuslaillisen puolueen johtavat henkilöt asettuivat\nsekä eetillisistä että poliittis-taktillisista syistä torjuvalle\nkannalle siihen ajatukseen nähden, että olisi luovuttava laillisuuden\ntiestä ja turvauduttava vallankumouksellisiin taistelukeinoihin.\nArveluttavalta ja vaaralliselta näytti yhteistyö Venäjän\nvallankumouksellisten kanssa, joiden koko sielullinen rakenne oli\nvieras suomalaiselle ajatus- ja tunne-elämälle ja joita kohtaan\nSuomessa oli kyllä jonkun verran myötätuntoa, mutta varsin vähän\nluottamusta. Liittyminen mainittuun puolueeseen ei myöskään liene ollut\nhuomattavan suuri. Sen tai sen taistelujärjestön toiminta keväällä ja\nkesällä 1905 rajoittui yksityisiin, venäläistyttämisjärjestelmän\nvälikappaleita vastaan suunnattuihin väkivallantekoihin, joista\nmainittakoon prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905.\nLukuunottamatta näitä yksityisiä, osaksi jokseenkin mielettömiä\nterroristisia tekoja sekä muutamia vain osaksi onnistuneita aseiden\nmaahantuontiyrityksiä (Grafton-seikkailu), oli puolueen toiminnalla\npääasiallisesti propagandan luonne ja sen tarkoituksena siis\nvalmistaa maassa yhteistoiminnassa Venäjän vallankumouksellisten\nainesten kanssa toimeenpantavaa poliittista vallankumousta.\nMutta propaganda-toiminnallaan työväenluokan keskuudessa puolue\ntuli lähempään kosketukseen tämän keskuudessa liikkuvien\nsosialivallankumouksellisten pyrkimysten kanssa, joille se antoi\nvirikettä ja jotka siihen jonkun verran vaikuttivat. Aktiivinen\nvastustuspuolue ei ollut vieras poliittisten tapausten muodostumiselle\nsyksyllä 1905.\n\nMyöskin sosialistit olivat tällöin jo järjestäytyneet valtiolliseksi\ntyöväenpuolueeksi. Tämä tapahtui ensin Turussa 1899 ja sittemmin 1903\nForssassa pidetyssä kokouksessa, missä ryhdyttiin vaatimaan jyrkkiä\npoliittisia uudistuksia. Vähää ennen valtiopäivien lopettamista\nhuhtikuussa 1905 he koettivat säätytalon edustalla toimeenpannulla\nmeluavalla mielenosoituksella saada säädyt pakotetuiksi jyrkkään\näänioikeusuudistukseen, mutta menestymättä.\n\nPietarissa tammikuussa 1905 sattuneista verisistä tapahtumista\nlähtien oli Venäjällä vallinnut kuohuntaa ja levottomuutta.\nVallankumouksellinen mieliala purkautui ilmi Venäjän yleislakossa saman\nvuoden lokakuun lopussa, kun liikenneneuvot pysähdytettiin ja\nsäännöllinen julkinen elämä lakkasi toimimasta. Esimerkki\nvaikutti välittömästi Suomeen. Aloitteentekijöinä meillä olivat\nvallankumoukselliset sosialistit ja \"aktivistit\". Koko säännöllisen\nyhteiskunnallisen elämän seisauttaminen Suomessa näytti poliittiselta\nkannalta katsoen jokseenkin tolkuttomalta, ja itse asiassa se olikin\npelkkää Venäjällä vallitsevan lakkoliikkeen matkimista. Mutta kun lakko\nkerran oli aloitettu, yhtyi koko yhteiskunta siihen, joten se tuli\n\"kansallislakoksi\" ja sai puhtaasti poliittisen, venäläistä sortovaltaa\nvastaan suunnatun liikkeen luonteen. Lakko puhkesi 30 p:nä lokakuuta,\njolloin kaikki säännöllinen julkinen toiminta pysähtyi ja valta siirtyi\nlakkokomiteoille. Olosuhteiden painostuksen alaisena keisari oli\npakotettu 30 p:nä lokakuuta antamaan Venäjän kansalle julistuskirjan,\njossa lainalainen vapaus ja kansanedustus luvattiin. Myöskin Suomi\nkäytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden\nluottamusmiehet laativat jo 31 p:nä lokakuuta ehdotuksen\njulistuskirjaksi, jonka hallitsija antaisi Suomen kansalle. Se\nlähetettiin varustettuna kenraalikuvernöörin puoltolauseella\nkeisarille, joka allekirjoitti sen 4 p:nä marraskuuta. Tässä\njulistuskirjassa täydellisesti hyväksyttiin säätyjen aiemmin mainittu\nsuuri anomus, joten kaikki laittomat asetukset yhdellä iskulla\nkumottiin. Maa sai takaisin autonomiansa ja lailliset olot\npalautettiin. Se puhtaasti valtiollinen tarkoitus, mikä porvarillisen\nyhteiskunnan puolelta oli kiinnitetty tähän viikonpäivät kestäneeseen\nsuurlakkoon, oli siis saavutettu. Sosialistit, jotka ensi sijassa\nolivat lakon järjestäneet ja sen avulla olivat tahtoneet osoittaa\nmieltänsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja saavuttaa valtaa, eivät\nolleet tyytyväisiä. He olivat toivoneet vallankumoushallituksen\nasettamista, joka olisi kutsunut koolle kansalliskokouksen, ja\ntahtoivat vielä julistuskirjan kuuluttamisen jälkeen jatkaa lakkoa,\nmutta eivät yrityksessään onnistuneet. Perustuslaillismieliset ja\nyleensä yhteiskunnan järkevämmät ainekset, jotka sosialistiset komiteat\nolivat lakon aikana jonkunverran työntäneet syrjään, ottivat jälleen\njohdon käsiinsä. \"Kansalliskaarti\", joka lakon aikana oli muodostettu\nylläpitämään järjestystä, jakaantui nyt porvarillisten ja\nsosialististen ainestensa mukaisesti. Ensinmainittuihin liittyivät myös\n\"aktivistit\". Ensi kertaa nyt \"valkoiset\" ja \"punaiset\" seisoivat\nvastakkain. Kaikki suoriutui ilman mitään veristä yhteentörmäystä,\nmutta jäljet näkyivät tulevaisuudessa. Yleensä lakon aikana ilmeni vain\nharvoja ja verraten vaarattomia väärinkäyttöjä.\n\nLakkoviikon aikana oli senaatinjäsenet, kansanjoukkojen\npainostuksenalaisina, pakotettu pyytämään eroansa. Erohakemuksiin\nhallitsija muutamia viikkoja myöhemmin antoi suostumuksensa ja uusi\nkotimainen hallitus muodostettiin yksinomaan henkilöistä, jotka\nkuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin ja joista useat olivat olleet\nmaasta karkoitetut. Senaatin varapuheenjohtajiksi tulivat L. Mechelin\nja vapaaherra R.A. Wrede, edellinen talous- ja jälkimäinen\noikeusosastoon. Seuraavan vuoden alussa määrättiin jälleen suomalainen\nmies, kenraali A. Langhoff, Suomen ministerivaltiosihteeriksi.\n\nLoppunut oli ensimäinen sortokausi, jolle moninkertainen\nlaittomuus ja häikäilemätön vaino oli ollut tunnusmerkkinä.\nPerustuslakitaistelu, oikeustaistelu, oli päättynyt Suomen voittoon\n-- vihollinen oli ainakin sillä hetkellä laskenut aseensa. Ulkonaisten,\nkokonaan Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus se tällä kertaa\n-- kuten kerran myöhemminkin -- oli tullut maamme avuksi sen\nhädänalaisessa tilassa. Japanin sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä\nvallitseva sisäinen levottomuus oli lamauttanut venäläisen jättiläisen\nvoiman. Ilman tätä ulkonaisten olosuhteiden myötävaikutusta Suomi ei\nolisi voinut kestää epätasaisessa taistelussa.\n\n\n\n\nLyhyt rauhankausi.\n\n\nVarsinainen perustuslakitaistelu, joka alkoi 1899\nhelmikuunjulistuskirjan johdosta, oli jatkunut lähes seitsemän vuotta.\nSarja Suomea vastaan suunnattuja oikeudenloukkauksia oli antanut\nleimansa tälle kaudelle. Venäjän hallituksen aikomus tehdä loppu maamme\nsisäisestä itsehallinnosta ja oikeudesta elää omaa kansallista\nelämäänsä oli sen kuluessa yhä julkeammin tullut näkyviin, kunnes\nolosuhteet pakottivat hallitsijan antamaan Suomen kansalle takaisin sen\naatteellisen omaisuuden, joka siltä väkivalloin oli riistetty, ja\njoksikin aikaa jättämään sen rauhaan. Passiivinen vastarinta --\nitsepäinen ja mahdollisimman johdonmukainen voimassaolevassa laissa\nkiinnipysyminen -- oli taistelussa ollut kansan pääaseena. Vasta tämän\nn.s. sortokauden lopulla oli myös aktiivisempia itsepuolustuksen\nilmauksia esiintynyt. Passiivinen vastarinta ei kyllä ollut täysin\nvastannut toiveita, mutta se oli kuitenkin pääasiassa täyttänyt\ntehtävänsä. Se vaikeutti suuressa määrin laittomien asetusten ja\nkäskyjen soveltamista ja oli todella tehnyt mahdottomaksi venäläisen\nasevelvollisuuden toteuttamisen, mikä käytännöllis-poliittiselta\nkannalta katsoen oli tämän vastarintapolitiikan tärkein saavutus. Mutta\nmerkitykseltään kenties vielä tärkeämpää oli, että tämä poliittisen\ntoiminnan muoto oli kohottanut kansan vastustushenkeä, lujittanut\nisänmaallista tunnetta ja uhrimieltä, ehkäissyt turmeluksen ja\nyhteiskunnanhajaannuksen kehitystä sekä kypsyttänyt kansaa toista\nlaatua olevan vastarinnan varalle. Mutta ajan pitkään ei tätä\nyksipuolisesti puolustusta tarkoittavaa taistelumuotoa, oman laatunsa\nja ihmissielun luonteen vuoksi, olisi voitu riittävän laajassa\nmitassa ylläpitää eikä se olisi voinut pysyä tehokkaana. Venäjän\nlokakuunvallankumous tuli kansallemme avuksi oikealla hetkellä ja teki\nmahdolliseksi sen vapauden ja laillisuuden voiton, joka oli ollut myös\npassiivisen vastarinnan lopullisena päämääränä.\n\nSuomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaasti ja sen ensimäiseksi\ntehtäväksi tuli koettaa parantaa ne yhteiskuntarakennuksen särkymät ja\nvauriot, jotka sortovalta oli aikaansaanut. Kaikkien yhteiskunnan\npystyvien voimien yhtynyt työ olisi tätä varten ollut tarpeen. Mutta\nyksimielisyys kansassa oli järkkynyt. Ne poliittiset vastakohdat,\njoiden ilmauksena oli sortovuosien aikana esiintynyt erilainen\nsuhtautuminen laittomuuteen, olivat ehtineet tunkeutua syvälle myöskin\nhenkilökohtaisemmissa seikoissa, ja jatkoivat yhä hajoittavaa\nvaikutustaan. Perustuslaillisten ryhmien ja entisen hallituspuolueen\neli suomettarelaispuolueen kesken ilmeni laillisuuden palauttamisenkin\njälkeen ei ainoastaan epäluuloa ja mielenapeutta, vaan katkeruutta,\njoka meni paljoa pitemmälle kuin mikä oli kokonaisuuden menestyksen\nkannalta soveliasta. Viimemainittu puolue ei ollut halukas\nlojaalisesti tunnustamaan uusia oloja ja niiden edessä taipumaan ja\nperustuslailliset ryhmät, jotka olivat päässeet valtaan, eivät\nkäyttäneet sitä tarpeellisella varovaisuudella ja jalomielisyydellä,\nkun oli kysymys aikaisemmista vastustajista.\n\nUuden tekijän sai valtiollinen elämämme sosialidemokraattisesta\npuolueesta, jonka toiminnan varsinainen lähtökohta oli suurlakko ja sen\ntapahtumat. Kielitaistelu ja eräät yleiset kulttuurikysymykset sekä\nsuhtautuminen venäläisten vaatimuksiin olivat tähän saakka yksinään\nmääränneet poliittiset puoluemuodostukset. Nyt tuli lisäksi\nluokkataistelu ratkaisevasti painavana tekijänä. Bobrikovin edustamaan\nvenäläiseen politiikkaan oli sisältynyt pyrkimys petollisin lupauksin\nkiihottaa alempaa tilatonta väestöä hallitusta vastustavia \"herroja\"\nvastaan ja uskottelu maareformilla. Nämä ponnistukset eivät olleet\njääneet tuloksettomiksi. Venäjältä tullut sosialivallankumouksellinen\ntartunta tapasi täällä valmistettua maaperää ja myöskin Suomen\naktiivinen vastustuspuolue oli antanut virikettä eräiden työväenpiirien\nvallankumouksellisille taipumuksille, joskin enemmän poliittisessa\nkuin sosiaalisessa tarkoituksessa. Suurlakon lopputulos oli\nsosialidemokraattiselle puolueelle pettymys. Se ja sen johdettavina\nolevat työväenjoukot alkoivat nyt entistä enemmän kulkea omia teitään\nja noudattaa suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista\nyhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. Tämän\nmielialan ulkonaisena ilmauksena perustettiin \"punakaarteja\", jotka\nsuhtautuivat vihamielisesti lailliseen järjestysvaltaan. Senjälkeen\nkuin verinen yhteentörmäys oli tapahtunut tämän kaartin ja\nporvarillisen suojeluskunnan välillä Helsingissä elokuun alkupäivinä\n1906 sattuneissa levottomuuksissa, jotka olivat välittömässä yhteydessä\nViaporin linnoituksessa puhjenneen venäläisen vallankumouksellisen\nsotilaskapinan kanssa, katsoi hallitus olevansa pakotettu hajoittamaan\nnämä aseistetut työväenjoukot, ne kun olivat jatkuvana vaarana\nyhteiskunnalle. Myöskin porvarillinen suojeluskunta hajaantui. Mutta\nkerran luotu kuilu jäi pysyväiseksi.\n\nMarraskuun julistuskirjassa oli annettu toiveita myöskin\neduskuntauudistuksesta. Uuden hallituksen ja valtiopäivien ensimäisiä\ntehtäviä yhteiskunnan lujittamiseksi oli yhteisen taistelun ja\nyhteisten kärsimysten jälkeen toimeenpanna kansaneduskunnan uudistus,\njoka perustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Valtiopäivät\nhyväksyivät suurella enemmistöllä komitean laatiman, hallituksen\npuoltaman ja hallitsijan antaman esityksen ja hallitsija vahvisti sen\nheinäkuun 20 p:nä 1906. Venäjän hallituksen myöntyväisyys esityksen\nvahvistamisen suhteen ei johtunut mukautuvasta vapaamielisyydestä, vaan\ntodennäköisesti siitä, että sillä taholla odotettiin ruotsalaisen\naineksen, jonka katsottiin muodostavan suomalaisen vastustuksen\nselkärangan, menettävän merkityksensä uudessa eduskunnassa. Uudistus\noli askel tietymätöntä kohti -- ja moni epäröiden ajatteli sen\ntoteuttamista --, mutta porvarillisella taholla toivottiin, että sen\navulla saavutettaisiin yhteiskunnan lujittuminen ja yhteisymmärrys maan\nsuuressa elinkysymyksessä, sen valtiollisen itsemääräämisoikeuden\npuolustamisessa. Neljän säädyn (ritariston ja aatelin, pappissäädyn,\nporvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn) sijalle tuli nyt yleiseen, miehen\nja naisen äänioikeuteen nojaavan vaalilain perusteella valittu\nyksikamarinen eduskunta, missä kansanvaltaiset periaatteet oli\nkehitetty pitemmälle kuin silloin kenties missään muussa Euroopan\nmaassa. Valtiopäivien valtaa laajennettiin, mutta sitä rajoittivat\nkuitenkin suuresti hallituksen ja hallitsijan valtuudet. Vaalilaki,\njossa suhteellinen vaalijärjestelmä puoluelistoineen oli toteutettu,\ntoi eduskuntaan aivan uusia aineksia alemmista kansankerroksista, jotka\neivät ennen olleet ottaneet osaa yleiseen valtiolliseen elämään, ja\nvaltiopäivät, joiden tuli kokoontua vuosittain, saivat aivan toisen\nulkonäön kuin aiemmin. Jo ensimäisessä yksikamarisessa eduskunnassa oli\nodottamattoman suuri osa (noin 40 prosenttia) edustajapaikoista\njoutunut sosialidemokraattiselle puolueelle. Työkuntoisuuteen ja\npoliittiseen edesvastuuntuntoon nähden oli uusi kansaneduskunta\nedellistä, joskin kokoonpanoltaan yksipuolista säätyedustusta paljon\nheikompi. Uudistus oli liian äkkinäinen. Aiemmin suuresti rajoitetun\nvaalioikeuden asteittainen laajentaminen olisi pitänyt käydä yleisen ja\nyhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän toteuttamisen\nedellä. Kaupunkien lukuisa työväki sekä maaseudun tilaton väestö, joka\noli vailla kaikkea poliittista kasvatusta, kohosi nyt yhdellä kertaa\ntekijäksi, jolla oli mitä suurin poliittinen vaikutusvalta, omistamatta\nsitä varten tarpeellista kypsyyttä. Kuten myöhempi kehitys on\nosoittanut, kävivät uudistuksen seuraukset maalle kohtalokkaiksi.\nYhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei tasoittunut, kuten oli toivottu,\nvaan päinvastoin se laajeni. Äsken saavutettu valta vain lisäsi\nvallanhimoa.\n\nTäysin lailliset olot ja järjestys maan hallintoon oli palautettu ja\nuusi hallitus toimi väsymättä. Yhteistyö senaatin ja uuden\nperustuslaillismielisen kenraalikuvernöörin, tod. salaneuvos Gerardin\nvälillä oli luottamuksellista. Mutta siitä huolimatta yhteiskunnan eri\naloille suunniteltu uudistustyö ehti vain vähältä osalta tulla\nsuoritetuksi, ennenkuin suotuisa aika oli ohi. Siihen oli osaksi syynä\nmaassa vallitseva hajaannus ja valtiopäivien radikaalinen esiintyminen.\nPoliittisesti valoisa aika, Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen,\nei myöskään tullut pitkäaikaiseksi. Venäjän kanssa aikaansaatu rauha ei\nnimittäin ollut pysyväinen. Ainoastaan pakollinen myönnytys Venäjän\nhallituksen puolelta oli antanut Suomelle hetkisen hengähtämisaikaa.\nDamokleenmiekka riippui yhä edelleen uhkaavana maan yllä. Taantumus oli\nVenäjällä taas kohottanut päätään, kuten rettelöimiset uuden\nvaltakunnanduuman kanssa kyllin osoittivat. Venäjän natsionalistinen\nsanomalehdistö sai takaisin hyökkäävän sävynsä. Suomea vastaan tähdätyt\nsuunnitelmat otettiin jälleen esiin, joskin niiden toteuttamistapaa\njonkun verran lievennettiin, mikä johtui osaksi viimeisten sortovuosien\nkokemuksesta, osaksi siitä, että Venäjä oli saanut kansanedustuksen.\n\nUlkonaista aihetta sekaantua Suomen asioihin oli Venäjän hallitus m.m.\nlöytänyt siitä yhteistyöstä, mikä oli olemassa Suomen aktivistien ja\nVenäjän vallankumouksellisten välillä, ja luulosta, että nämä muka\nsaivat turvaa Suomessa. Tällaista yhteistyötä sekä äsken saavutetun\nlaillisuuden merkityksen väheksymistä tuki jokseenkin avoimesti\npoliittisesti radikaalinen aikakauslehti \"Framtid\", jota voitiin pitää\naktivistien äänenkannattajana. Uusi salainen aktivistijärjestö,\nVoima-liitto, oli suurlakon jälkeen muodostettu Suomessa. Sen\npäämääränä oli lähinnä yhteiskunnan aktiivisen turvan valmisteleminen\nja siihen sisältyi tavallaan myöhemmän suojeluskunta-ajatuksen siemen,\nmutta liitolla oli ilmeisesti myöskin kauemmas tähtääviä päämääriä:\nmaan valmistautuminen vapautumaan Venäjästä, jos vain olot\nmuodostuisivat sellaisiksi, että tämän ajatuksen toteuttaminen kävisi\nmahdolliseksi. Lämpimän isänmaallisuuden kannattama, mutta\npoliittiselta pätevyydeltään jokseenkin heikko Voima-liitto, jolla oli\nPohjanmaalla haaraosastoina urheilu- ja ampumaseuroja, oli itse asiassa\naktiivisen itsenäisyysliikkeen edeltäjä. Liitto herätti aivan\nluonnollisesti suurta epäluuloa venäläisellä taholla, mutta\nsitä käytettiin samalla keinona suomalaisten lojaalisuuden\nepäilyksenalaiseksi tekemiseen. Tässä tarkoituksessa koetettiin\nprovoseeratuita ilmiantoja ja vääriä kiertokirjeitä käyttää\ntodistuksina Suomessa harjoitettua rikollista poliittista toimintaa\nvastaan. Ei vain Venäjän, vaan myös suomettarelaispuolueen taholta\npaisutettiin Voima-juttu laajuudeltaan paljoa suuremmaksi kuin se\nansaitsi ja käytettiin aseena perustuslaillista hallitusta vastaan,\njoka myös katsoi olevan aihetta hajoittaa liiton.\n\nOleskeltuaan kaksi vuotta Suomessa vapaamielinen, sympaattinen\nkenraalikuvernööri Gerard sai eron toimestaan ja hänen seuraajakseen\ntuli kenraali W. Boeckmann, tosin hyväntahtoinen mies, mutta vailla\nlujia poliittisia periaatteita ja sen kautta soveliaampi välikappale\nVenäjän taantumukselliselle ja suomalaisvihamieliselle suunnalle. Jo\nvuoden 1907 lopussa oli kenraalikuvernöörinapulaiseksi nimitetty\nBobrikovin ajalta tunnettu Suomen autonomian vannoutunut vihamies\nkenraali F. Seyn. Venäjän pääministerinä, v. 1906 eronneen Witten\njälkeen, oli P. Stolypin, joka oli ottanut hallitusohjelmaansa\nmyöskin Suomen liittämisen lähemmäksi Venäjää. Sosialistien ja\nepäsuorasti suomettarelais-puolueen taholta eduskunnassa ilmituodun\nepäluottamuslauseen johdosta Suomen hallituksen jäsenet pyysivät\neroansa huhtikuussa 1908. Eduskunta tosin hajoitettiin, mutta muutamat\nvanhemmista senaattoreista, niiden joukossa L. Mechelin, saivat eron,\nminkä kautta perustuslaillinen senaatti pirstoutui. Kesällä\nmuodostettiin kokoomussenaatti eri porvarillispuolueiden edustajista,\nEdv. Hjelt varapuheenjohtajana. Tämä tapahtui venäläisten puolelta\ntehdyn vaatimuksen johdosta, mutta myöskin Suomessa ajateltiin\nmahdolliseksi kokoomushallituksen avulla vähentää maan porvarillisten\nryhmien kesken vallitsevaa hajaannusta sekä saavuttaa lujempi asema\nulospäin venäläisten vaatimuksia vastaan. Ensimäinen tarkoitusperä\njossakin määrin saavutettiin, viimemainittua ei. Jo keväällä 1909\ntilanne oli sellainen, että senaatin perustuslaillisten jäsenten täytyi\nerota ja seuraavana syksynä olivat jäljelle jääneetkin jäsenet\npakotetut jättämään paikkansa.\n\n\n\n\n\"Finis Finlandiae\".\n\n\nPitkäksi aikaa ei Suomea siis jätetty rauhaan. Vuonna 1908 alkoi maalle\nuusi laittomuudenkausi. Aluksi venäläisellä taholla meneteltiin\njonkunmoisella varovaisuudella, sitten yhä julkeammin.\n\nNyt ei enään herätetty eloon asevelvollisuuskysymystä, jolla edellisen\nsortokauden aikana oli ollut vallitseva sija laittomuustoimenpiteissä\nja joka, lukuunottamatta helmikuunjulistuskirjaa, oli ristiriitojen\npäätekijänä. Yhteiskunnan vastarinta oli peljättänyt Venäjän hallitusta\nuudistamasta yritystään saattaa venäläinen asevelvollisuus Suomessa\nvoimaan, ja toiselta puolen oli itse vastarinnan luonne osoittanut,\nettei Suomen kansan suhde Venäjään enään ollut niin luotettava, että\nolisi uskallettu ryhtyä palauttamaan suomalaista sotalaitosta\nentisessäkään muodossaan. Näytti varmimmalta jättää maa vaille omaa\naseistusta ja uskoa tämä yksinomaan venäläisille joukoille. Sen\nsijaan vaadittiin Suomen valtiolaitokselta rahallista korvausta\nkansan vapauttamisesta sotilasrasituksesta, mikä, varsinkin kun\nsotilasmäärärahoja ei tehty riippuviksi valtiopäivien suostumuksesta,\nsai aikaan pysyväisiä selkkauksia Venäjän ja Suomen valtiomahtien\nvälillä. Lokakuussa 1909 hallitsija antoi julistuskirjan,\njossa määrättiin, että Suomen, sen sijaan että se suorittaisi\nhenkilökohtaista asevelvollisuutta, tuli Venäjän valtakunnanrahastoon\nmaksaa vuotuinen, vähitellen 20 miljoonaksi markaksi nouseva erä. Tälle\nlaittomassa järjestyksessä syntyneelle toimenpiteelle valtiopäivät\neivät myöntäneet sitovaa voimaa, mutta rahat tilattiin ja suoritettiin\nyleisestä valtionrahastosta, johon valtiopäiville ei tunnustettu mitään\nmääräämisoikeutta.\n\nSuomen kysymyksistä vedettiin nyt etualalle menettely, jota oli\nnoudatettava Suomen asioita hallitsijalle esitettäessä, sekä\nvaltakunnanlainsäädäntöä koskevat kysymykset. Ensinmainitulla\ntarkoitettiin saattaa nämä asiat Venäjän ministerineuvoston valvonnan\nalaisiksi, ennenkuin ne esitettiin hallitsijalle, ja siten antaa tälle\nlaitokselle ratkaiseva vaikutusvalta kaikkiin Suomen asioihin. Suomen\nlakiasäätäviä viranomaisia asiassa kuulematta julkaistiin kesäkuussa\n1908 asetus, ettei ministeri-valtiosihteeri saisi hallitsijalle esittää\nmitään Suomesta saapuneita asioita, ennenkuin ne oli saatettu\nministerineuvostoon lausunnonantamista varten, milloin asian laatu sitä\nvaati. Tätä toimenpidettä voidaan pitää uuden laittomuus- ja\nvenäläistyttämissuunnan virallisena alkuna maassamme. Se tapahtui heti\nperustuslaillisen senaatin hajoittamisen jälkeen eikä ollut ilman\nyhteyttä tämän seikan kanssa. Tehottomiksi jäivät Suomen senaatin,\nsamoinkuin eduskunnan useampaan kertaan tekemät huomautukset\ntoimenpiteen sekä oikeudellisesta että käytännöllis-hallinnollisesta\npuolesta. Venäjän ministerineuvosto sai tarkastusoikeuden niihin Suomen\nasioihin, jotka oli esitettävä hallitsijalle, ja tuli siten olemaan\nSuomen hallituksen ja hallitsijan välillä oleva virallinen aste sekä\nsai aina uudistuvaa tilaisuutta puuttua Suomen asiain ratkaisuun,\nsilloinkin kun nämä olivat laadultaan täysin sisäisiä ja politiikkaan\nkuulumattomia. Laajassa mitassa neuvosto käyttikin tätä oikeutta\nhyväkseen muka laillisuuden varjossa, vaikka sellainen virallinen\nmaamme asioihin sekaantuminen oli ilmeisessä ristiriidassa Suomen\nVenäjän valtakunnassa nauttiman autonomisen erikoisaseman kanssa. Oli\nluonnollista, että heikko ja Suomelle epäsuopea hallitsija sellaisissa\nasioissa enemmän kuunteli venäläisiä neuvonantajiaan kuin Suomen\nsenaattia ja ministerivaltiosihteeriä.\n\nLaajan luvun Suomen poliittisessa historiassa Venäjän vallan aikana\nmuodostaa valtakunnanlainsäädäntökysymys, s.o. Venäjälle ja Suomelle\nyhteisten tai valtakunnan etuja koskevien Suomen lakien säätämistä\nkoskeva kysymys ja sillä on tärkeä sijansa venäläis-suomalaisissa\nristiriidoissa. Pyrkimys saada tämä kysymys järjestetyksi oli\nvenäläiseltä taholta sikäli oikeutettu, kuin lainsäädännössä tässä\nkohden oli olemassa aukko, mutta sen merkitystä suurenneltiin\npoliittisessa tarkoituksessa. Ei suomalaistenkaan puolella oltu\nhaluttomia järjestämään tätä kysymystä, mutta se oli tehtävä tavalla,\njoka ei järkyttänyt Suomen valtakunnassa nauttimaa sisäistä autonomiaa.\nEri ajoin ja muodoin olivat venäläiset ja suomalaiset viranomaiset tätä\nkysymystä käsitelleet ja sitä oli pohdittu venäläis-suomalaisissa\nsekakomiteoissa. Vielä vuonna 1909 asetettiin tällainen, kumpaakin\nmaata edustavista valtio-oikeuden tuntijoista kokoonpantu sekakomitea,\njonka puheenjohtajana oli salaneuvos Haritonov. Mutta suomalaiset ja\nvenäläiset näkökannat eivät nyt yhtä vähän kuin aiemminkaan olleet\nyhteensovitettavissa. Venäläiseltä taholta esitettiin vaatimuksia,\njoita Suomen puolelta ei voitu hyväksyä. Täällä oltiin valmiit tekemään\nsuuriakin myönnytyksiä, mutta ei kuitenkaan niin suuria, että\nsuomalainen lainsäädäntö tähän kuuluvilla aloilla jäisi kokonaan\nriippuvaiseksi Venäjän viranomaisten päätöksestä, kun taas venäläisellä\ntaholla juuri tässä kohden pyrittiin saavuttamaan ehdotonta ylivaltaa.\nKysymys oli tullut tai tehty erikoisesti olevan hetken vaatimaksi\nVenäjän valtakunnanduuman alettua toimintansa. Pääministeri Stolypin\noli jo toukokuussa 1908 pitänyt duumassa ohjelmapuheen, jossa hän antoi\nvääristellyn ja voimakkaasti väritetyn kuvan Suomen oloista sekä\ntehosti, kuinka oli välttämätöntä tyydyttää Venäjän valtakunnan edut\nSuomen lainsäädäntöoikeuksien kustannuksella. Hänen mielestään tulisi\nvaltakunnanlainsäädännön saada ratkaisu, joka ottaisi asianmukaisesti\nhuomioon Venäjän \"historialliset suvereniteettioikeudet\", ja\nsiihen ei tarvittaisi Suomen valtiopäivien suostumusta. Kysymyksen\nsiis ratkaisisivat Venäjän valtakunnan viranomaiset, huolimatta\nsiitä, oliko Suomen suostumus olemassa vai ei. Kaksi vuotta\nmyöhemmin tämä ohjelmalausuma toteutettiin. Maaliskuussa 1910\nhallitsija antoi manifestin ynnä ehdotuksen laiksi \"niiden Suomenmaata\nkoskevien lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on\nyleisvaltakunnallinen merkitys\", joka lakiehdotus oli annettava\nduumalle ja valtakunnanneuvostolle. Ehdotusta seurasi luettelo\nsellaisista valtakunnallisista asioista, jotka oli riistettävä Suomen\nlainsäädännön piiristä venäläisten viranomaisten ratkaistaviksi.\nNäiden asiain joukossa olivat muiden muassa: Suomen osallisuus\nvaltakunnanmenoihin, asevelvollisuuden suorittaminen ja muut\nsotilaalliset rasitukset, Suomessa asuvien venäläisten oikeudet,\nvaltakunnankielen käyttö Suomessa, pääperusteet, joiden mukaan Suomen\nhallintoa oli hoidettava erikoisten laitosten avulla, oikeuslaitoksen\nja koululaitoksen pääperusteet, sanomalehdistöä, tullilaitosta ja\ntullitariffeja, rahajärjestelmää, postia, sähkölennätintä ja joissakin\nsuhteissa kulkulaitoksia, merenkulkua sekä luotsi- ja majakkalaitosta\nkoskeva lainsäädäntö y.m. Yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin, jotka\nilman Suomen myötävaikutusta voitiin järjestää, luettiin siis Suomen\nsisäisen hallituksen perusteet ja sen hallinnon tärkeimmät alat.\nValtiopäivien lausunto lakiehdotuksesta vaadittiin annettavaksi\nkuukauden kuluessa. Valtiopäivien vastauksessa lausuttiin\ntoivottavaksi, että päästäisiin tyydyttävään ratkaisuun sellaisissa\nkysymyksissä, jotka voivat antaa aihetta selkkauksiin ja\nristiriitoihin, mutta eduskunta lausui samalla, että se, koska\nlakiehdotus \"sisälsi Suomen perustuslakien perinpohjaisen muutoksen ja\neduskunta ei voi luopua sille tällaisessa asiassa kuuluvasta\npäättämisoikeudesta, ei ole katsonut voivansa antaa tarkoitettua\nlausuntoa lakiehdotuksen sisällyksestä.\"\n\nKiinnittämättä huomiota valtiopäivien kantaan tässä Suomen koko\nkansalliselle olemassaololle niin tärkeässä kysymyksessä,\nvaltakunnanduuma hyväksyi lain ja jo saman vuoden kesäkuun 30 p:nä --\nsiis tavattomalla kiireellä -- hallitsija sen vahvisti. Sen mukaan\nSuomen kansaneduskunnan tuli ainoastaan antaa lausuntonsa\nsellaisiin lainsäädäntöaloihin kuuluvista lakiehdotuksista, joiden\nkatsottiin olevan luonteeltaan yleisvaltakunnallisia. Suomen etuja\nvalvomaan olisi Suomen eduskunnalla oikeus valita neljä edustajaa\nvaltakunnanduumaan, jonka jäsenluku nousi 442:een, sekä kaksi edustajaa\nvaltakunnanneuvostoon. Valtakunnanduuman tehtyä päätöksensä tästä\nkysymyksestä duumanjäsen Puriskevits huudahti vahingoniloiset sanansa:\n\"Finis Finlandiae!\" Tällainen valtakunnanlaki, joka teki Suomen\nkokonaan riippuvaiseksi maamme elämälle ja tarpeille vieraista Venäjän\nlakiasäätävistä viranomaisista, näytti itse asiassa olevan omansa\ntekemään lopun vapaasta ja itsehallinnollisesta Suomesta. Tämä oli kova\nisku maallemme ja se murskasi täällä vielä joillakin tahoilla kytevät\ntoiveet päästä Venäjän kanssa sovinnolliseen ratkaisuun.\n\nLakia ei myöskään Suomessa koskaan tunnustettu päteväksi eikä\nkansaneduskunta koskaan ryhtynyt antamaan lausuntoa valtakunnanduumalle\neikä valitsemaan siihen edustajia -- se ei yleensä ollenkaan puuttunut\ntätä laatua oleviin asioihin -- mutta laki pantiin siitä huolimatta\nkäytäntöön.\n\nVenäjän itsevaltainen hallitustapa oli osoittautunut Suomelle\nvaaralliseksi, mutta moni kaukokatseinen suomalainen poliitikko oli jo\naiemmin lausunut sen käsityksen, että perustuslaillisesti hallittu\nVenäjä olisi vielä vaarallisempi. Tämä mielipide oli tuotu ilmi m.m.\naikaisemmin mainitussa von Beckerin kirjasessa, jossa tekijä esitti\nolevan välttämätöntä luoda vapaa ja puolueeton Suomi. Nämä ennustukset\nnäyttivät nyt käyvän toteen. Valtakunnanlakiin nähden, joka oli\nsyntynyt -- ei itsevaltiuden mielivallasta, vaan valtakunnanduuman\nsuostumuksella ja myötävaikutuksella, eivät mitkään vastalauseet\nvoineet olla tehokkaita, ja sen perustalle voitiin laatia uusia lakeja,\njotka olivat omansa vähitellen automaattisesti ja lopullisesti\ntuhoamaan Suomen koko erikoisaseman ja kansallisen elämän. Kävi näin\nollen yhä selvemmäksi, ettei maan ja kansan kansallista olemassaoloa\nuhkaavan vaaran lähteenä ollut Venäjän autokratia tai virkavalta,\nvaan itse se seikka, että oltiin Venäjän vallan alla. Keisarin\nsanapattoisuus oli Suomessa suuresti järkyttänyt lojaalisuuden tunteita\nhallitsijaa kohtaan; valtakunnanduuman myötävaikutus Suomen autonomian\nsortamiseksi ja maan kansallisen olemassaolon tuhoamiseksi heikensi\nsuuresti myös sitä lojaalisuuden tunnetta valtakuntaa kohtaan, minkä\nperustana oli Suomen valtio-oikeudellinen suhde Venäjään.\n\nSuomen senaatti oli jo tällöin käsissä, jotka olivat halukkaat\npalvelemaan Venäjän asiaa vastoin kansan tahtoa ja maan etuja. Sen\njälkeen kuin kokoomushallitus oli hajoitettu ja kaikki sen jäljellä\nolevat jäsenet eronneet syksyllä 1909, sai maa hallituksen, jonka\njäsenet vain nimeksi olivat suomalaisia -- senaatin varapuheenjohtajana\noli kenraali W. Markov -- ja joita eivät mitkään arvelut\nhäirinneet, kun oli kysymys maan itsehallinnon hävittämisestä ja\nvenäläistyttämisestä. Myöhemmin hallitukseen astui miehiä, jotka eivät\nedes muodollisesti olleet suomalaissyntyisiä eivätkä osanneet\nkumpaakaan maan kielistä. Kenraalikuvernööri Boeckmann sai eron 1909 ja\nhänen seuraajakseen nimitettiin kenraali Seyn. Kaikki oli siis hyvin\njärjestetty venäläistyttämisen jyrkkää toteuttamista varten. Suomen\nhallituksen puolelta ei enää ollut mitään vastarintaa pelättävissä.\nVain eduskunta pysyi torjuvalla kannallaan, mutta venäläisellä ja\nhallituksen taholla ei siihen kiinnitetty sanottavaa huomiota. Siitä ei\nvälitetty sen enempää, vaan se katsottiin laitokseksi, jolla ei ollut\narvovaltaa eikä merkitystä.\n\nSe venäläinen politiikka, jota nyt sovellutettiin Suomen autonomian\nhorjuttamiseksi ja maan sulattamiseksi yhteen Venäjän kanssa, oli\npaljon viisaampaa tai viekkaampaa ja pohjaltaan vaarallisempaa kuin\naikaisempi Bobrikovin aikana noudatettu avoin väkivalta. Suuri\nyleisö sai sitä suoranaisesti vähemmin tuta, ja se olikin\nulkonaiselta olemukseltaan eräissä suhteissa hillitympi. Sanottavaa\nsensuuripainostusta ei harjoitettu sanomalehdistöä kohtaan, joka\njokseenkin vapaasti saattoi lausua mielipiteensä. Kokouksia ja\nneuvottelutilaisuuksia ei ehkäisty yhtä laajassa mitassa kuin aiemmin\neikä yksityisiä kansalaisia saatettu rettelöimiselle alttiiksi niin\nyleisesti kuin silloin. Uusi valtakunnankoneisto oli -- niin oli\nlaskettu -- itsestään vievä päämäärään. Mutta virkamiehet olivat\nerittäin pulmallisessa asemassa. Isänmaallinen mieli ja lainkuuliaisuus\njoutui koville koetuksille. Lukuisat maan parhaista virkamiehistä\npakotettiin tai tunsivat olevansa pakotetut jättämään paikkansa ja\nheidän sijallensa tuli ala-arvoisia tai kansallisuudeltaan venäläisiä\ntai suomalaisia onnenonkijoita. Uusi venäläis-suomalainen virkavalta\noli näin astumassa vanhan virkamiesluokan sijalle. Mutta järjestelmä\nvei kuitenkin pian myös suoranaisiin väkivallantekoihin.\n\nKaksi vuotta siitä kuin valtakunnanlainsäädäntö oli päätetty, vuonna\n1912, käytettiin uutta lainsäädäntötietä ensikerran. Valtakunnanduuma\nhyväksyi ja hallitsija vahvisti silloin kaksi \"valtakunnanlakia\",\njoista toinen koski Suomen velvollisuutta rahallisesti ottaa\nosaa Venäjän sotilaskustannuksiin, toinen venäläissyntyisten\noikeudellista tasa-arvoisuutta syntyperäisten suomalaisten rinnalla\nkansalaisoikeuksiin nähden, venäläisten kansalaisoikeuden silti\nlakkaamatta Venäjällä. Tämän n.s. \"yhdenvertaisuuslain\" pätevyyttä, se\nkun oli lainvastaisesti syntynyt, ei tietenkään Suomessa tunnustettu ja\nmaan kunnalliset ja oikeusviranomaiset jättivät sen huomioonottamatta.\nYritykset saada kysymys järjestetyksi suomalaisella lailla raukesivat\nVenäjän hallituksen vastarintaan, se kun ei halunnut saada ristiriitaa\nlaillista tietä sovitetuksi. Käytännöllisessä elämässä Suomessa asuvat\nvenäläiset nauttivat lähipitäen samoja oikeuksia kuin maan omat\nasukkaat ja heillä oli tuskin mitään syytä tyytymättömyyteen, varsinkin\nkun he milloin tahansa vaikeuksitta voivat saavuttaa Suomen kansalaisen\naseman. Muodollinen eroavaisuus oli siinä, että venäläisten, saadakseen\nelinkeino-oikeuden, tuli hakea sitä kuvernöörinvirastolta, kun taas\nSuomen kansalaisille riitti maistraatille tehty ilmoitus. Tällä\nitsessään merkityksettömällä alalla venäläiseltä taholta suorastaan\ntarkoituksellisesti laadittiin ristiriitoja. Ensinnä joutui tässä\ntuleen Viipurin maistraatti, joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään\npaikkakunnalla oleskelevan venäläisen elinkeinoilmoitusta osoittaen\nhänet kuvernöörinvirastoon. Yhdenvertaisuuslaki sisälsi sen tolkuttoman\nmääräyksen, että suomalainen virkamies tai tuomari, joka kieltäytyi\nsovelluttamasta tai noudattamasta lakia, oli haastettava venäläisen\ntuomioistuimen eteen Pietariin ja siinä tuomittava. Tiedettiin\nkokemuksesta, että Suomen tuomioistuimet eivät olleet lahjottavissa ja\nettä ne tuomitsisivat yksinomaan sellaisten lakien mukaan, joilla oli\nlaillinen pätevyys Suomessa, ja sanotulla määräyksellä tahdottiin\npoistaa vaikeus saada niskoittelevat virkamiehet rangaistukseen. Tämän\nmukaisesti vangittiinkin mainitun maistraatin jäsenet ja vietiin\nväkivallalla Venäjän pääkaupunkiin. He valittivat tästä Viipurin\nhovioikeuteen, joka selitti vangitsemisen laittomaksi. Heti kohtasi\nsama kohtalo myös niitä hovioikeuden jäseniä -- heitä oli\nkaksikymmentäkolme, -- jotka olivat ottaneet osaa päätöksentekoon.\nMyöskin muutamia muita samanlaisia tapauksia sattui. Näin useita\nnuhteettomia virkamiehiä, niiden joukossa monta iäkästä, vedettiin\nvieraan tuomioistuimen eteen, jolla ei ollut mitään tekemistä\nsuomalaisen lainkäytön kanssa, ja tuomittiin siinä pitkäaikaiseen\nvankeusrangaistukseen, mikä oli kärsittävä venäläisessä vankilassa\n(Krestyn vankilassa). Tällainen kohtelu oli tietenkin oikeudentuntoa\nkuohuttava ja omansa syvästi loukkaamaan kansallista tunnetta, se oli\nsamalla, kuten eduskunta on lausunut, \"itse sen perustan aukirepimistä,\njolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista\njärjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle.\" Mutta Suomen yhteiskunta\noli voimaton moisten väkivallantekojen edessä ja saattoi vain\nmielenosoituksin ja ilmaisemalla myötätuntoaan vihamielisen ja vihatun\npoliittisen mielivallan viattomille uhreille tuoda ilmi kuohuksissa\nolevat tunteensa.\n\nSamalla suoranainen käytännöllinen venäläistyttämistyö edistyi yhä\nnopeammassa tahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön\nvirastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa. Senaatin\nasiankäsittelyissä venäjä oli ainoana virallisena kielenä. Koulujen\nlukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen tunteja toisten\noppiaineiden kustannuksella ja myöskin korkeakoulujen asteittaista\nvenäläistyttämistä suunniteltiin. Luotsilaitos oli lakannut olemasta\nsuomalainen virasto ja alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi sekä\nsen miehistöön otettu venäläisiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän\nperehtymättömiä maan merenkulkuoloihin, -- raskas isku sen oivalliselle\nrannikkoväestölle. Ja alituisesti haudottiin uusia tuumia maan\npoikkeusasemaa ja erikoisluonnetta vastaan, eikä vähimmin\nkenraalikuvernöörin johdon alaisena olevassa, pääasiallisesti\nvenäläisistä kokoonpannussa Suomen senaatissa. Myöskin maan\ntaloudelliset olot kärsivät suuresti venäläisten kelvottomasta\nhallituksesta. Venäjän etuja suosittiin kaikissa suhteissa Suomen\nkustannuksella. Vuonna 1913 tuli silloin eronneen kenraali Langhoffin\njälkeen ministeri-valtiosihteeriksi kenraali Markov ja tämän sijalle\nnimitettiin senaatin varapuheenjohtajaksi tarmokas mustansotnian mies,\nM. Borovitinov.\n\nNytkin turvauduttiin passiiviseen vastarintaan ja tehtiin suuria\nuhrauksia, mutta tämä johtui yleensä yksityisten henkilöiden\nlainkuuliaisuudesta ja kunniantunnon vaatimuksista. Yhteiskunnan\npoliittisena aseena se oli kadottanut merkityksensä. Tehokkaan\nvastarinnan mahdollisuuksia puuttui, mikä sai yhteiskunnassa aikaan\njonkun verran lamaantumista, mutta samalla loi mieliin painostavan\nkatkeruuden. Myöskin aktivistinen liike oli ainakin näennäisesti\nherpaantunut, mutta sen henki eli edelleen eräissä yhteiskuntapiireissä\nja säilytti sittemmin esiintyvän itsenäisyysliikkeen siemenen. Vain\nulkoapäin tuleva, sellaisten mullistavien tapauksien tuoma apu, jotka\njärkyttäisivät Venäjän tai ainakin siellä vallassa olevan suunnan\nmahti-aseman, näytti nyt enää voivan pelastaa Suomen perikadosta, estää\nVenäjää nielemästä maatamme kokonaan. Porvarilliset poliitikot\nylläpitivät suhteita Venäjän vapaamieliseen oppositsioniin, varsinkin\nkadettipuolueeseen, joka oli osoittanut jonkunverran ymmärtävänsä\nSuomen taistelua kansallisuutensa ja sisäisen itsehallintonsa puolesta,\nmutta avuntoiveet tältä taholta olivat vähäiset eikä suhde ollut täysin\nluottamuksellinen. Omia porvarillisista erilleen johtavia teitään\nkulkeva sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteistoiminnassa rajan\nitäpuolella olevien samanmielisten ainesten kanssa, pitäen kuitenkin\nensi sijassa päämääränä yhteiskunnallista, -- siis ei puhtaasti\nvaltiollista -- vallankumousta. Tämä yhteistyö laski perustan myöhemmin\nnäiden ryhmien kesken esiintyvälle voimakkaalle yhteistunnolle. Mutta\nVenäjän vallankumous, joka oli ollut niin monen toiveiden esineenä,\nniin siellä kuin Suomessa, näytti etäisemmältä kuin koskaan.\n\nJa kuitenkin tämän yleisen lohduttomuuden, vastarinnan väsähtämisen ja\nSuomen yhteiskunnan näennäisen toivottomuuden alla kyti uskonkipinä,\nusko vapauteen, maamme valoisaan tulevaisuuteen. Kysymyksiin: milloin\nja miten? ei kukaan rohjennut vastata. Mutta nuorisopiireissä kipinä\nsaattoi hetkeksi leimahtaa liekkiin ja ilmaista olemassaolonsa. Niin\nkävi pohjalaisten ylioppilasosakuntien Porthan-juhlassa marraskuussa\n1913, jossa \"itsenäisyysajatus\" sytyttävässä puheessa (K. Koskimies)\nlausuttiin julki ja herätti innostusta. Tällaiset tunnelmat kuitenkin\npian haihtuivat lohduttomassa todellisuudessa, joka ei voinut tarjota\nmitään virikettä rohkeille toiveille. Mutta kipinä ei enää koskaan\ntyystin sammunut. Ei ole unohdettava, että ylioppilaspiireissä lähinnä\nedellisinä vuosina oli toimitettu \"Nuori Suomi\" nimistä lehteä, joka --\njoskaan ei tietenkään täysin selvää kieltä käyttäen -- esiintyi tätä,\ninhimillisten laskelmien mukaan silloin vielä kaukaista päämäärää kohti\nsuuntautuvien voimien, pyrkimysten ja toiveiden tulkkina. Kansan\nsyvissä riveissä ei uskonkipinä myöskään ollut sammunut, joskin siellä\nelettiin passiivisina. Vaistomaisesti, itsepäisellä elämäntahdolla,\npidettiin kiinni siitä tunnosta ja vakaumuksesta, ettei kansa, joka\ntahtoo elää, ole sortuva. Toivottomuudessakin toivottiin. Venäläinen\nvoitonhuuto \"Finis Finlandiae\" ei ollut toteutuva. Sortopolitiikka oli\nitse valmistanut maaperän niiden voimien kehitykselle, jotka se luuli\nainiaaksi kukistaneensa.\n\n\n\n\nSuomi ja maailmansota.\n\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun maailmansota elokuussa 1914 puhkesi.\nSe avasi maallemme uusia näköaloja, joiden edessä neuvottomuus ja\nepävarmuus aluksi valtasi mielet. Meidän poliittinen ajattelumme oli\nollut jokseenkin yksipuolisesti kytkettynä Venäjää vastaan käytyyn,\nahtaissa juridisissa muodoissa liikkuvaan oikeustaisteluun. Passiivisen\nvastarinnan jokseenkin yksinkertaisissa puitteissa liikkuessaan\ntämä taistelu oli antanut tuiki vähän tilaisuutta askarrella\nsuurpolitiikassa ja sen tarjoamien mahdollisuuksien yhdistelmissä. Näin\nollen oli luonnollista, ettei Suomessa heti oltu selvillä suurista\nmaailmantapahtumista, vaan seistiin epävarmoina ja kysyvinä niiden\nvaatimusten edessä, joita ne kansallemme asettivat. Oli ilmeistä,\netteivät nämä tapahtumat ainoastaan voineet, vaan että niiden täytyi\nvaikuttaa myöskin meidän sotaan sekaantuneen vallan yhteydessä\nolevaan maahamme. Riippui tietenkin ensikädessä sodan kulusta ja\nlopputuloksesta, mutta myös Suomesta itsestään, mihin suuntaan tämä\nvaikutus oli käyvä. Jollei Suomen yhteiskunta tällöin mielinyt asettua\naivan passiivisesti odottamaan tapahtumien kulkua, vaan jos se halusi\nkoettaa osaltaan vaikuttaa niihin määrätyssä tarkoituksessa, silloin\navautui sen politiikalle oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta eli\npääsuuntaa. Toinen niistä oli: koettaa uudelleen herättää eloon jo\nsammunut lojaalisuuden tunne Venäjän valtakuntaa kohtaan ja toimia\ntämän mukaisesti sekä siten hankkia maallemme Venäjän ja sen\nliittolaisten mielisuosio, toivossa, että siten saataisiin jälleen\nsuurempi kansallinen vapaus ja uudelleen päästäisiin nauttimaan\nsisäistä itsehallintoa. Mutta liian kalliisti ostettu voidakseen\nunohtua oli kokemus, ettei Venäjään ollut luottamista, ettei sen\nkiitollisuus ja jalomielisyys ulottuisi kauemmas kuin ulkonaisten\nolosuhteiden pakko teki Suomen vaatimusten varteenottamisen\nhyödylliseksi. Myöskin länsivaltojen mielenkiinto Suomea ja sen\nautonomiaa kohtaan -- vaikkakin ne olivat ottaneet ohjelmaansa pienten\nkansojen oikeuden ja vapauden -- näytti niiden liittolaissuhdetta\nVenäjään ja suurpoliittisia näkökohtia silmälläpitäen liian\nepävarmalta, jotta siihen olisi voinut turvautua. Eikä monikaan,\nedellytysten ollessa tällaiset, puoltanut Venäjän lojaalista\nkannattamista sodassa. Ne, jotka sen tekivät -- tätä mielensuuntaa\nesiintyi erikoisesti eräissä liikemiespiireissä ja joillakin alunpitäen\nlänsivaltalaismielisillä henkilöillä -- saivat varsin vähän kannatusta.\nTodellista lojaalisuutta olisi enää ollut mahdoton saada viriämään.\nOsoittautui nyt olevan onneksi maalle, ettei sillä ollut mitään omaa\nsotaväkeä, sillä tämän olisi epäilemättä ollut pakko sodassa taistella\nVenäjän armeijoissa päämäärien puolesta, jotka eivät ainoastaan olleet\nmaallemme vieraat, vaan suorastaan sen etujen vastaiset, mikä seikka\ntodennäköisesti olisi johtanut ennenaikaisiin kohtalokkaisiin\nristiriitoihin.\n\nToinen mahdollisuus kävi suorastansa päinvastaiseen suuntaan. Se lähti\nsiitä tosiasiasta, että Venäjä oli Suomen vihollinen ja pysyisi sinä,\nniin kauan kuin sen mahti oli murtumaton ja sen oli mahdollista sortaa\nmaatamme. Vain Venäjän joutuminen sodassa tappiolle saattoi tarjota\nSuomelle mahdollisuuden saada takaisin, mitä se oli kadottanut, ja\nkenties viedä vielä kauemmaskin -- täydelliseen riippumattomuuteen.\nSuomen kuolemantuomio oli jo langetettu. Jos sen autonomian\npalauttaminen oli saavutettavissa, merkitsisi tämä todennäköisesti vain\ntuomion lopullisen toimeenpanon lykkäystä. Kansallisen ja valtiollisen\nolemassaolomme ainoa pelastus oli maamme irtipääsy Venäjästä. Tämä\nvapautuksen ajatus ei ollut rikollinen. Suomella ei enää ollut mitään\noikeudellis-siveellisiä velvoituksia Venäjää ja sen hallitsijaa\nkohtaan. Molemminpuolisesti velvoittavat siteet olivat hallitsija ja\nVenäjän kansa toispuolisesti rikkoneet. Vain pakon kahleet pitivät nyt\nenää Suomea Venäjään kytkettynä. Tämä poliittinen suuntaviiva perustui\nedellytyksiin, jotka silloin vallitsevissa oloissa tuntuivat\nuhkarohkeilta, mutta tässä oli kaikissa tapauksissa olemassa\nhistoriallinen voitonmahdollisuus -- ainoa, jolla oli suurempaa arvoa\n-- jollainen ei kenties koskaan enää tarjoutuisi. Se vaati suurta\npäättäväisyyttä, mutta samalla runsaasti varovaisuuttakin, jottei\nmaamme ennen aikojaan joutuisi vaaralliseen seikkailupolitiikkaan. Sen\npääedellytys oli, kuten sanottu, ei ainoastaan Venäjän heikentäminen,\nvaan tämän vallan tappio sodassa. Keskusvaltojen ja ensi sijassa Saksan\npuolelta oli apu tuleva, jos se yleensä tulisi. Tähän mahdollisuuteen\noli turvauduttava kaikkine sen tuomine vastuineen ja vaaroineen. Saksan\njo sodan alussa saavuttamat voitot vahvistivat siihen kohdistettuja\ntoiveita. Tämä ajatuksenjuoksu noudatti yksinkertaista, sitovaa\njohdonmukaisuutta, ja kuitenkin ei yksistään kylmä harkinta,\nvaan pääasiallisesti itsesäilytysvietti ja vaistomainen\nhistoriallinen tunne sai suomalaiset kohdistamaan myötätuntonsa\nkeskusvaltoihin ja uskomaan germaanien jatkuvaan menestykseen heidän\njättiläiskamppailussaan. Suomen yhteiskunnassa yhä voimakkaammin\nilmenevällä \"saksalaismielisyydellä\" oli juurensa lähinnä\ntämänlaatuisissa ajatuksissa, tunteissa ja mielialoissa, joskin\naikaisemmat kauas ulottuvat sivistykselliset ja taloudelliset suhteet\nSaksaan olivat tehneet maaperän sille otolliseksi. Vihamielisyyttä\nlänsivaltoja kohtaan ei Suomessa tunnettu, mutta liittolaisuussuhde\nmaan ainoaan ja mahtavaan viholliseen, sen sortajaan ja pyöveliin,\nheikensi sitä myötätuntoa, jota niitä kohtaan oli olemassa.\n\nTätä maailmantapahtumien herättämää uutta liikettä, jonka\ntarkoitusperänä oli maan irroittaminen Venäjästä, maamme vanhemmat\npoliitikot eivät panneet alkuun tai ottaneet huomaansa. He pysyivät\nainakin aluksi ja jokseenkin kauan siitä syrjässä. He olivat\npitkällisen oikeustaistelumme katsantotavan, päämaalin ja menetelmien\nsiteissä eivätkä sen tähden voineet päättäväisesti suunnata katsettansa\nniille avarammille aloille, joita ulkopoliittiset tapahtumat nyt\navasivat maallemme. Lähinnä nuoriso, ensi sijassa yliopistonuoriso,\nvaistomaisesti ryhtyi tähystämään uusia näköaloja ja tuli niiden\najatusten ja tunteiden kannattajaksi, jotka sitten saivat valtoihinsa\nsuurimman osan Suomen yhteiskuntaa. Vanha, ääriviivoja vailla ollut\nitsenäisyysunelma astui esille pilventakaisuudestaan, se tuli nyt\ntodellisuutta lähemmäksi ja tuntui olevan tavoitettavissa. Näköjään\ntoivottomaan passiiviseen oikeustaisteluun väsynyt nuoriso, jossa jo\nepätoivon oireita esiintyi, sai nyt korkean positiivisen päämaalin,\njonka eteen elää ja toimia. Sille tarjoutui mahdollisuus teoissa\ntoteuttaa ajatuksiaan ja tunteitaan, se sai jälleen uskaltaa jotakin\nmaansa puolesta. Aktivistinen henki ei ollut kokonaan tukahtunut,\njoskin pakollinen toimettomuus oli sen lamaannuttanut ja aikaisempi\naktivistinen liike oli sammunut. Jollei nuoriso päättäväisesti ja\noikeaan osuneella vaistolla olisi antautunut toiminnan tielle, olisivat\nne vanhemmat yhteiskunnan jäsenet, jotka samoin kuin nuoriso omaksuivat\nvapautumisaatteen, ehkä passiivisemmin odottaneet tapausten kulkua.\nKorkeintaan he olisivat turvautuneet diplomaattisiin keinoihin\nvoittaakseen ulospäin suunnatulla poliittisella toiminnalla mieliä\nSuomen asialle rauhanteossa. N.s. jääkäriliike, kuten sitä sittemmin\nnimitettiin, tuli Suomen itsenäisyyspyrkimysten ensimäiseksi\nulkonaiseksi muodoksi ja se aloitti samalla Suomen aktiivisen\nulkopolitiikan. Aloitteen teki ryhmä ylioppilaita ja se tarkoitti\nSuomen nuorukaisten sotilaallista kasvatusta ulkomailla. Tällöin\najateltiin ensiksi jotakin puolueetonta maata, Ruotsia tai Tanskaa,\nmutta aikeiden toteuttaminen kohtasi täällä vaikeuksia, josta syystä\nkäännyttiin Saksan puoleen, missä suunnitelma lyhyen epäröimisen\njälkeen hyväksyttiin. Yritys sai täten paljoa suuremman laajuuden kuin\nalkuperin oli ajateltu ja johdettiin määrättyyn ulkopoliittiseen\nsuuntaan. Liikkeen tarkoitukset olivat sekä siveellisiä että\npoliittisia. Sen tuli herättää ja nostattaa maan nuoriso ja tämän\nvälityksellä koko maa passiivisuudesta ja toivottomuudesta toiminnan\nintoon ja uhrautuviin tekoihin korkeimman ajateltavissa olevan\nisänmaallisen päämäärän, maan vapauden ja täyden itsenäisyyden\nsaavuttamiseksi. Sen tuli ulospäin olla vapautumispyrkimyksemme\nilmauksena ja, lähinnä keskusvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle\njohdolle, teossa osoittaa, mitä Suomi omalle osalleen toivoi\nmaailmansodasta. Sen tuli, jos niin vaadittiin, valmistaa kansallemme\nsuurempi mahdollisuus itse asein myötävaikuttaa maan vapauttamiseen\nvieraasta vallasta, ja sen tuli, jos tarkoitus saavutettiin, turvata\nmaallemme sotilaallisten ohjaajien ja tulevan puolustuksemme\nydinjoukko. Eivät ne nuoret sen enempää kuin vanhemmatkaan henkilöt,\njotka antoivat yritykselle myötätuntonsa ja kannatuksensa, olleet\nnäkemättä sen vaikeuksia ja vaaroja, mutta asema pakotti astumaan\nratkaisevan askeleen. Kuten myöhemmin osoittautui, toteutuivat\nyrityksen kaikki tarkoitusperät. Harvoin lienee intuitiivisesti\nomaksuttu suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan\noikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla\nedesvastuullinen teko. Ulkonaiset tapahtumat myötävaikuttivat\nihmeellisen onnellisesti siihen, että tarkoitettu päämaali\nsaavutettiin, ja punaisena lankana kulkee jääkäriliike läpi koko\nvapautustyön.\n\nEnemmän kuin puolivuosisataa aikaisemmin, vallitsevan vapaudenkaipuun\nvaikutuksen alaisena ja itämaisen sodan herättämiä vapaudenunelmia\nheijastaen oli nuori suomalainen runoilija Frans Mörtengren, upseeri\nammatiltaan, kuolinvuoteeltaan ylioppilaskunnalle omistetussa\nrunossa ennustanut siitä nuorisonteosta, joka sai ilmauksensa\njääkäriliikkeessä. Runossa sanotaan [säkeet suomensi O.M.]:\n\n    Sa nuori joukko! Sinust' ydin varttuu,\n    jonk' ympäröivät pojat Suomenmaan.\n    Sun tulestasi heihin hehku tarttuu\n    verensä synnyinmaalle uhraamaan.\n    -- -- -- --\n    Mut, joukko nuori, miss' on miekka oiva,\n    jonk' iskuun paljastat, kun aika on?\n    Kivääri miss' on surmaa salamoiva? --\n    Aseita antaa Saksa, Albion.\n    Niin vastaat, vaan ne hanki aikanaan,\n    tai tyhjin käsin jäät, kun taistellaan.\n\nNäin kävi, kun aika oli tullut.\n\nTämä sotilaskasvatusta tarkoittava liike alkoi vuoden 1914 lopussa. Se\nlähti, kuten sanottu, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun\nopiskelevan nuorison molempia kieliryhmiä edustavista piireistä, mutta\nsiitä tuli vähitellen kansanliike, joka levisi yli maan. Salassa nuoret\nmiehet matkustivat Ruotsiin ja sieltä Saksaan; Tukholmaan ja Berliiniin\nperustetut toimistot huolehtivat heidän perille saapumisestaan. Heidän\nasemapaikakseen tuli Etelä-Holsteinissa oleva Lockstedtin leiri, missä\nhe aluksi muodostivat \"Pfadfinder\" (= partiolais-) joukon. Talven ja\nkevään kuluessa joukkoon saapui noin 200 suomalaista nuorukaista,\nenimmältä osalta ylioppilaita ja ylemmän koulusivistyksen saaneita\nnuoria henkilöitä. Ne, jotka tänne kokoontuivat muukalaislegioonaksi,\neivät olleet joukko seikkailijoita tai rappiolle joutuneita olentoja,\nvaan lupaavia nuoria miehiä, jotka keskeyttivät opintonsa tai toimensa\nkotimaassa täysin tietoisesti antautuakseen korkeaan isänmaalliseen\ntehtävään. Tässä vaatimattomassa muodossa jatkui harjoitus elokuuhun\n1915, jolloin tuo pieni joukko muodostettiin preussiläiseksi\njääkäripataljoonaksi. Lisävoimien kokoaminen kotimaassa sai nyt uutta\nvauhtia. Seuraavan syksyn ja talven kuluessa liittyi pataljoonaan lähes\nkaksituhatta nuorukaista. Niitä tuli kaikista osista maata, mutta\nverrattomasti enimmän kuitenkin Pohjanmaalta. Myöskin Uusimaa ja\nKarjala olivat hyvin edustettuina. Sivistyneet ainekset olivat\nuudessakin pataljoonassa vahvana osana, mutta eivät enää olleet\nlukumäärältään voitolla. Talonpojanpojat, käsityöläiset ja työväki\nolivat hyvästi edustettuina. Kokoonpanonsa puolesta pataljoona\ntarjosi kuvan koko Suomen kansasta tai sen paremmasta osasta.\nSosialidemokraattisella taholla suhtauduttiin \"jääkäriliikkeeseen\"\njonkun verran pidättyvästi, mutta ei asetuttu sitä kohtaan\nvihamielisiksi, ja tästäkin puolueesta oli yksityisiä nuorukaisia\nliittynyt tähän suomalaiseen joukkoon. Täydellinen järjestö ohjasi\nkotimaassa jääkäriliikettä, järjesti etappiteitä ja piti huolta siitä,\nettä nuoret miehet pienissä joukoin huomaamatta pääsivät pujahtamaan\nyli rajan. Lukemattomia vaikeuksia oli tässä voitettavana, kun Suomen\nyhteiskunta oli santarmiston ja sotaväen ankaran valvonnan alaisena.\nPataljoona sai nyt kaikinpuolisen sotilaallisen kouluutuksen ja\nkatsottiin toukokuussa 1916 kypsyneeksi suorittamaan rintamapalvelusta.\nSe lähetettiin silloin Saksan itärintamalle -- ei sodassa uhrattavaksi\n-- vaan silmällä pitäen sen vastaista tehtävää omassa maassa, saamaan\ntarpeellisen taistelukunnon sodassa venäläisiä vastaan. Kymmenen\nkuukauden rintamapalveluksen jälkeen, jossa joukko otti osaa sekä\nasemasotaan että muutamiin avoimiin taisteluihin, se maaliskuussa 1917\nvietiin Libauhun.\n\nSuomessa vallitsevien ajatustapojen ja mielipiteiden sodan ensi\nkuukausina jonkun verran vakiinnuttua ja varmistuttua järjestettiin\ntäällä isänmaan ystävien kesken poliittinen toiminta, joka asetti maan\nriippumattomuuden päämaalikseen. Tämä tapahtui jokseenkin samoihin\naikoihin kuin jääkäriliike alkoi, johon se mitä lähimmin liittyikin.\nMuodostui useita pienehköjä samanmielisten yhtymiä, jotka kukin\ntahollansa ja alallansa toimivat yhteisen tarkoitusperän hyväksi ja\nsitten yhtyivät yhteisen johdon, n.s. itsenäisyysliikkeen aktiivisen\nkomitean (\"A.K\") alaisiksi. Osa ryhmän vanhempia, eri puolueisiin\nkuuluvia kansalaisia muodosti neuvottelevan valiokunnan koko liikettä\nvarten. Toiminta tarkoitti valistustyön ja propagandan tekoa maassa ja\nennen kaikkea jääkäriliikkeen edistämistä, mutta myöskin poliittisen\nyhteyden ylläpitämistä ulkomaiden, ensi sijassa Ruotsin ja Saksan\nkanssa. Se ei kuitenkaan ollut aivan yksipuolisesti suunnattu\naktiiviseen osanottoon taisteluihin, vaan valmistauduttiin myös sen\nmahdollisuuden varalta, että Suomen kohtalo ratkaistaisiin\nneuvottelupöydän ääressä. Suomalainen delegatsioni toimi syksystä 1914\nTukholmassa (J. Castrén, H. Gummerus, E.A. Fabritius y.m.) ja myöskin\nBerliiniin olivat siellä oleskelevat maanmiehet perustaneet poliittisen\ntoimiston Suomea varten (Fr. Wetterhoff y.m.); näiden kanssa oli\nSuomessa oleva johto säännöllisessä yhteydessä. Kotimaasta lähetettiin\nsuoraan arvovaltaisia lähettejä Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin\nsekä myöskin Pohjois-Amerikkaan, mahtavimpaan puolueettomaan valtioon,\njonka tehtävän rauhanteossa katsottiin saavan suuren merkityksen,\nherättämään siellä johtavissa piireissä mielenkiintoa Suomen asemaa ja\nsen kansallisen vapauden pyrkimystä kohtaan. Koko tämän toiminnan\ntäytyi tietenkin tapahtua salassa, herättämättä viranomaisten huomiota,\nmikä luonnollisesti tuotti työlle suuria vaikeuksia. Merkillistä\nkyllä kesti jokseenkin kauan, ennenkuin venäläisen vakoilujärjestön\nonnistui päästä tämän \"valtakunnankavaltamiseksi\" leimatun, joskin\nsuomalais-isänmaalliselta kannalta täysin oikeutetun liikkeen jäljille.\nTämä tapahtui vasta vuoden 1915 loppupuolella.\n\nSuomen vapautumispyrkimykset liittyivät, kuten jo mainittu, mitä\nläheisimmin siihen toiveeseen, että keskusvallat saisivat voiton\nVenäjästä. Sen kukistaminen oli ainoana pätevänä edellytyksenä, johon\ntässä kohden voitiin perustaa, ja Suomessa, jossa oli opittu tuntemaan\nvenäläinen politiikka, sen päämäärät ja keinot lähempää ja paremmin\nkuin muualla, oivallettiin, että Venäjän valta-aseman masentuminen ei\nvain toisi suurempia vapaudenmahdollisuuksia omalle maalle, vaan myös\ntorjuisi yleiseurooppalaisen vaaran. Millä tavoin vapauttaminen lopulta\noli suoritettava, riippui siitä, miten olosuhteet olivat muodostuneet,\nkun sen hetki oli tullut. Todennäköisimmältä tuntui silloin, että\nriippumattomuus saavutettaisiin vasta rauhanteossa, Saksan ja muiden\nvaltojen myötävaikutuksella. Otettiin kuitenkin huomioon mahdollisuus,\nettä Saksa tulisi laivastollaan Suomenlahteen ja laskisi maihin\njoukkoja Etelä-Suomeen, käyttäen sitä sopivana lähtökohtana\nmarssiakseen Pietaria vastaan, jossa tapauksessa Suomen kapinaannousu\nVenäjän valtaa vastaan olisi mahdollinen. Aktiivinen johto ryhtyi\neräisiin valmistuksiin sellaisenkin mahdollisuuden varalle. Mutta se\nulkomainen valta, johon suoranaisen sotilaallisen avunannon toivo\nlähinnä perustui, oli Ruotsi. Mielet eivät tuossa maassa kyllä olleet\nyksinomaan keskusvaltojen puolella, mutta Suomessa vallitsi se\nkäsitys, että ratkaiseva enemmistö oli tällä kannalla, ei vain siksi,\nettä yhteenkuuluvaisuudentunne oli yhdistämässä germaaniseen\nsukulaiskansaan, vaan myös poliittisista syistä. Ruotsin\noikeistolehtien kanta näytti antavan vahvistusta tälle käsitykselle.\nSuomessa arveltiin, ettei Ruotsi, olosuhteiden painostuksen vuoksi,\nvoisi pysyä puolueettomana suuressa kansainsodassa, ja luultiin, että\nyhtyminen Saksaan Venäjää vastaan tarjoaisi sille liian suuria\npoliittisia etuja, jotta se voisi olla liittymättä keskusvaltoihin.\nRuotsalaisia joukkoja marssisi siis siinä tapauksessa Suomeen ja\nmiehittäisi osia siitä. Oli ilmeistä, että väestö ottaisi ne vastaan\nystävinä ja vapauttajina sekä antaisi niille apuaan, eikä mitään\nsanottavaa vastarintaa ollut venäläisen sotaväen puolelta pelättävissä\nmaan pohjoisosissa. Kun Suomessa antauduttiin tällaisten toiveiden\nvaltaan, ei otettu laskelmiin ainoastaan Ruotsin myötätuntoa Suomen\nkohtaloa kohtaan, vaan myöskin se etu, mikä Ruotsilla itsellään olisi\nvapaasta, sen avulla vapautetusta Suomesta. Venäläinen vaara ei enää\nväijyisi Ruotsin rajalla. Entistä tehokkaammin olisi Suomi sekä\nsivistyksellisesti että poliittisesti ja sotilaallisesti suojaavana\npuskurivaltiona välissä. Suunnitelmia täydensi ajatus, että Suomi\ntulevaisuudessa, kun sodan laineet olivat asettuneet, poliittisesti\nliittyisi Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin. Tällainen\ntulevaisuudenohjelma, minkä toteuttamiseksi jopa oli olemassa\nerilaisia ehdotuksia valtakuntien välisiksi laeiksi, sisältyi\nitsenäisyyspyrkimyksiin ja se sai kannatusta niinhyvin Skandinaviaan\nkiintyneemmässä osassa Suomen yhteiskuntaa, Suomen ruotsinkielisissä\npiireissä, kuin myöskin suomenkielisissä. Viimemainituissakaan\npiireissä ei epäröity valinnassa toiselta puolen Venäjästä riippuvan ja\ntoiselta puolen vapaan, läheisesti Ruotsiin ja muihin skandinavisiin\npohjoismaihin liittyneen Suomen välillä. Suomen ja Ruotsin silloinen\nliittoutuminen -- niin asiaa ajateltiin Pohjanlahden itäpuolella --\nolisi yhdistänyt toisiinsa nämä kaksi kansaa tavalla, mikä on\nmahdollista vain suurina historiallisina hetkinä, ja siitä odotettiin\nmolemminpuolista etua.\n\nSuomalainen delegatsioni Tukholmassa oli tietenkin läheisessä\nkosketuksessa Ruotsin poliittisiin piireihin, minkä lisäksi, kuten jo\non mainittu, lähetettiin erikoisia lähettejä puhtaasti poliittisessa\ntarkoituksessa neuvottelemaan näistä kysymyksistä naapurimaan\nyhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä huomatussa asemassa\nolevien henkilöiden kanssa. Suomalaiset näkökohdat saivat\noikeistopiireissä osakseen ymmärtämystä ja olivat jossakin määrin\nnäissä vallitsevan käsityksen kanssa yhtäpitäviä, mutta niissä\nnoudatettiin, lukuunottamatta n.s. aktivisteja, suurta varovaisuutta\npoliittisen toiminnan mahdollisuuksia punnitessa. Vasemmistopiireissä\ntorjuttiin sitä vastoin jyrkästi jokainen ajatus, että Ruotsi\nsekaantuisi sotaan ja ennen kaikkea, että se liittyisi keskusvaltoihin\ntai tukisi niitä. Jonkunlaista kalvakkaa myötätuntoa Suomea kohtaan oli\ntosin tälläkin taholla huomattavissa, mutta Ruotsi ei voinut antautua\nSuomen itsenäisyyteen auttamisen vuoksi millekään vaaralle alttiiksi ja\nsotaista selkkausta Venäjän kanssa pidettiin erittäin arveluttavana.\nMyöskin se seikka, että liittolaisvaltiot uhkaisivat taloudellisilla\nkostotoimenpiteillä, jos Ruotsi ryhtyisi toimintaan Suomen hyväksi\nVenäjää vastaan, painoi raskaana Ruotsia ja lamautti sen\ntoimintavapautta. Jo kesällä 1915 näyttivät suunnitelmat, jotka\nperustuivat siihen, että Ruotsi myötävaikuttaisi Suomen\nvapauttamiseksi, varsin vähän toivehikkailta. Suomessa ei tosin\nkokonaan luovuttu tämänsuuntaisista toiveista, mutta kävi kuitenkin\nvälttämättömäksi suoranaisemmin koettaa saada Saksa kiintymään Suomen\nasiaan.\n\nOsaksi tässä tarkoituksessa, osaksi Tukholmassa olevan delegatsionin\nvahvistamiseksi ja jotta se saisi arvovaltaisemman luonteen,\nlähetettiin syksyllä 1915 ulkomaille kaksi Suomen itsenäisyysliikkeessä\nhuomatussa asemassa ollutta henkilöä, professori R. Erich ja vapaaherra\nA. von Bonsdorff. Näihin aikoihin ei ollut kysymyksessä pyytää Saksalta\nsotilaallista apua, vaan ainoastaan Saksan hallitus- ja muissa\nvaikutusvaltaisissa piireissä tehdä selkoa siitä, kuinka luonteeltaan\nvakavia ja oikeutettuja ne pyrkimykset olivat, joiden päämääränä oli\nSuomen irroittaminen Venäjästä, sekä tehdä tunnetuksi maassa\nvallitsevan saksalaisystävällisen mielialan luonne ja vilpittömyys. Oli\ntärkeätä, että Saksan poliittinen johto oli tästä varma, koska asialla\nsaattoi olla merkitystä itäiselle sotapolitiikalle, jonka\nkehittymisestä Suomen kohtalo mitä lähimmin oli riippuvainen. Tässä\ntarkoituksessa mainitut lähetit matkustivat Berliiniin ja asettuivat\nyhteyteen sekä valtiokanslerin (Bethmann-Hollweg) että Saksan\nulkoministeriön ynnä muutamien politiikkaan osaaottavien henkilöiden\nkanssa. Sodanaikainen kokemus oli tehnyt saksalaiset varovaisiksi ja\nepäluuloisiksi. Suomessa vallitseva ulkonainen levollisuus ei\nosoittanut \"kapinallista\" mielialaa. Maa oli sitäpaitsi\nteollisuudellaan ja kauttakulkukaupallaan palvellut Venäjän ja\nliittolaisten etuja, joten todella vallitseva mieliala oli pysynyt\nvarjossa. Suomessa laajalle levinneen mielipiteen epäämättömäksi tueksi\nvoitiin paljon muun ohessa vedota Saksassa olevaan suomalaiseen\njääkäripataljoonaan. Sen olemassaolo oli tietenkin tunnettu Saksan\npoliittisissa piireissä, vaikka se pidettiin suurelta yleisöltä\nsalassa. Oli tärkeätä selvitellä, ettei se ollut saanut alkuansa\nnuorekkaasta seikkailunhalusta, vaan että se oli vakava askel\nvapautumispyrkimyksessämme ja yritys, jota Suomessa laajat\nyhteiskuntapiirit kannattivat. Suomalaisten lähettien toimenpiteet\nolivat epäilemättä tärkeitä tapahtumien myöhemmälle kehittymiselle,\njoskaan ne eivät välittömästi johtaneet näkyviin tuloksiin. Mitään\navunannon lupauksia tai edes jonkun verran varmoja toiveita ei Saksan\npuolelta annettu. Sotilaallinen tilanne ja tulevien sotatoimien suunta\nolivat liian epävarmoja salliakseen mitään houkuttelevia lupailuja.\nMutta hyvää tahtoa Suomea kohtaan, sen aseman ja meidän\nvapaudenkaipuumme avartunutta ymmärtämystä sekä luottamusta\npyrkimystemme vilpittömyyteen oli olemassa. Ja tämä merkitsi paljon.\n\nVuosi 1916 kului ilman mitään Suomen kysymykselle tärkeitä\ntapahtumia tai ratkaisuja. Suomalais-saksalaiset suhteet eivät nekään\nmainitun vuoden kuluessa osoittaneet mitään merkillepantavaa.\nValistamistoimintaa jatkettiin Saksassa, ja Suomen kysymys alkoi siellä\nsaada suurempaa huomiota osakseen. Mutta mitään varmaa tietoa Saksan\nhallituksen Suomeen suhtautuvasta politiikasta ei saatu. Tämä herätti\njonkun verran levottomuutta sekä kotimaassa että suomalaisessa\njoukossa, jossa alkoi herätä kaipuu päästä palvelemaan sitä\ntarkoitusperää, jota varten joukko oli muodostunut ja harjoitettu.\nNiitä vaikutusvaltaisia saksalaisia, jotka osoittivat elävää\nmielenkiintoa vapautumispyrkimyksiämme kohtaan, oli alivaltiosihteeri,\nsittemmin ulkoasiainministeri von Zimmermann. Hänet olivat Suomesta\nlähetetyt asiamiehet perehdyttäneet meidän kysymykseemme. Lokakuussa\n1916 Zimmermann antoi muutamille suomalaisen ulkomaadelegatsionin\njäsenille ja kahdelle jääkäripataljoonan jäsenelle, jotka olivat\nanoneet arvovaltaista lausuntoa Saksan hallituksen suhtautumisesta\nSuomen kysymykseen, seuraavan selityksen: \"Kaikissa tapauksissa Saksan\nhallitus mielenkiinnolla katselee teidän vapautumispyrkimyksiänne,\nsillä on etua niistä ja se aikoo kykynsä mukaan loppuun saakka jatkaa\nteidän etujenne valvomista. Vaikka sotatoimet eivät tulisikaan\nkohdistumaan koilliseen tai teidän maatanne lähellä oleviin seutuihin,\non Saksan hallitus rauhanteossa käyttävä voimaansa Suomen autonomian\nhyväksi.\" Lausunto ei sisältänyt mitään sitovaa, mutta käsitettiin\nkuitenkin \"lupaukseksi\". Se tehtiin tunnetuksi sekä jääkärijoukossa,\nettä myös asiaan yhtyneissä piireissä kotimaassa ja oli kaikessa\nepämääräisyydessään omansa vaikuttamaan rohkaisevasti.\n\nSodan puhkeaminen ja ensimäisen sotakauden tapahtumat eivät\nvaikuttaneet ehkäisevästi venäläistyttämistyöhön ja sortotoimintaan,\npikemmin päinvastoin. Sotatila, johon maa oli julistettu, antoi\nasianomaisille vielä vapaammat kädet vallan väärinkäyttöön kuin\naiemmin. Santarmiston avulla, jonka valtuuksia oli lisätty, pidettiin\nyhteiskuntaa mitä tarkimman valvonnan alaisena. Kokoontumisvapautta\nsupistettiin ja sanomalehdistöä vainottiin. Yksityistä omistusoikeutta\nloukattiin monin tavoin ja omankädenoikeus rehoitti, tietenkin\nvälttämättömien sotilaallisten toimenpiteiden varjossa. Yksityisiä\nhenkilöitä vangittiin ja vietiin Venäjälle ja Siperiaan. Vallitseva\nvenäläistyttämissuunta vahvistui, kun keisari syyskuussa 1914 hyväksyi\nohjelman Suomen sulattamiseksi Venäjään. Ja tämä tapahtui samaan aikaan\nkuin poliittisten hyötynäkökohtien vuoksi Puolalle annettiin sisäisen\nitsehallinnon saamisen toiveita! Tämä 38 pykälinen ohjelma, joka tuli\ntunnetuksi vasta marraskuussa ja jota siitä syystä on nimitetty\nmarraskuunohjelmaksi, tarkoitti Venäjän valtiovallan edelleen\nlujittamista Suomessa ja kaiken sen tuhoamista, mikä vielä oli jäljellä\nSuomen oikeudesta. Se ei tosin ollut mikään laki, ohjelma ainoastaan,\nmutta tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet kuuluivat yksinomaan\nvenäläisille viranomaisille, ja kuinka nämä toimivat, siitä ei Suomessa\npuuttunut kokemusta. \"Pienten kansojen vapaus ja riippumattomuus\",\njoiden puolesta Venäjän liittolaiset, länsivallat, ilmoittivat\ntaistelevansa, eivät suinkaan tulisi Suomen kansan osaksi. Englanti\nkuitenkin teki mainitun ohjelman johdosta diplomaattisen esityksen\nVenäjän hallitukselle, joka sen johdosta antoi laimean selityksen.\nSuomen kansaneduskuntaa ei uskallettu tai tahdottu kutsua koolle\nsodanaikana. Kansa oli tuomittu vaikenemaan. Jos joissakin\nsuomalaisissa isänmaanystävissä vielä oli rahtunen lojaalisuutta, antoi\nmarraskuun ohjelma sille kuoliniskun. Keisarin käydessä Helsingissä\nmaaliskuussa 1915 -- ensi kerran koko hallitusaikanaan -- oli\nvastaanotto kylmä, sillä todelliset tunteet olivat jo nollapisteen\nalapuolella. Maamme venäläistyttämistä jatkettiin edelleen uudella\nvauhdilla, varsinkin sen jälkeen kuin armenialainen Borovitinov oli\nnimitetty senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja ottanut\nhallinnon johdon käsiinsä. Sisäinen hallinto järjestettiin yhä enemmän\nvenäläismalliseksi. Yleisen vastarinnan mahdollisuuksia supistettiin\nyhä enemmän. Yksityisiä lainkuuliaisia virkamiehiä ja tuomareita\nvainottiin yhä edelleen sodan puhjettuakin sen vuoksi, että he\nkieltäytyivät tunnustamasta valtakunnanlainsäädäntöä Suomessa\npäteväksi. Tämänlaatuisista väkivallanteoista kuohuttivat mieliä\nenimmin ne toimenpiteet, jotka kohdistettiin erääseen Suomessa suuresti\narvossapidettyyn kansalaiseen ja tuomariin, kansaneduskunnan entiseen\npuhemieheen P.E. Svinhufvudiin. Hän oli laittomuusjärjestelmän\npeloton vastustaja ja samalla itsenäisyysliikkeen harras ystävä.\nSyksyllä 1914 hänet vangittiin ja karkoitettiin syrjäiseen Siperian\nseutuun (Tymskoeen), hän kun oli kieltäytynyt tunnustamasta\nvenäläisen prokuraattorin virkapätevyyttä. Toimenpide sekä loukkasi\nettä samalla kiihdytti maassa vallitsevaa mielialaa. Venäjän\njatkuvat vastoinkäymiset sodassa ja varsinkin Puolan menetys\nherättivät kuitenkin vähitellen levottomuutta Suomen venäläisissä\nvallanpitäjissä ja lamauttivat jossakin määrin heidän toimekkuuttaan\nvenäläistyttämistyössä, -- alkavan heikkouden tunnon oire.\n\nMutta sen sijaan alettiin suunnata huomiota varsinaisiin vapauden\npyrkimyksiin, ensi sijassa jääkäriliikkeeseen, joista venäläisellä\ntaholla vähitellen oli saatu vihiä. Tämä \"valtakunnankavaltamiseksi\"\nleimattu liike, joka lisäksi ilmeni suoranaisena yhteistoimintana\nvaltakunnan vihollisten kanssa, oli tietenkin ehkäistävä ja mikäli\nmahdollista kukistettava. Se vaati joka tapauksessa kostotoimenpiteitä.\nVuosien 1915-1916 vaihteessa venäläinen santarmisto ja salainen poliisi\nryhtyivät tiedusteluihin ja voimakeinoihin. Niitä nuoria miehiä, jotka\nolivat tai joiden oletettiin olevan sekaantuneet tähän liikkeeseen,\netsiskeltiin ja vangittiin, milloin heitä onnistuttiin tapaamaan.\nUseita kymmeniä heistä teljettiin ensi aluksi suomalaisiin vankiloihin,\nmissä heitä jonkun aikaa säilytettiin, mutta siirrettiin sitten\nPietariin. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa saivat santarmiston\ntaholta kärsiä rettelöimistä ja useita vanhempia kansalaisia\nkarkoitettiin Venäjälle siitä syystä, että heidän poikansa olivat\nliittyneet jääkäriliikkeeseen. Itsenäisyysliikkeen järjestön jäljille\nei santarmisto kuitenkaan päässyt, mutta useita sen toimeliaimpia, eri\nikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvia työntekijöitä vangittiin\nja monen oli pakko paeta maasta. Suomen vapaudenliike oli jo liian\nvoimakas tästä pysähtyäkseen. Yhteiskuntamme oli kuitenkin tuonut ilmi\nvihamielisyytensä valtakuntaa kohtaan ja venäläisellä taholla\nvalmisteltiin suurta valtiollista oikeudenkäyntiä, jonka tuli paljastaa\nSuomen taholta harjoitetut rikolliset salavehkeilyt. Tämä olisi\nepäilemättä johtanut mitä vakavimpiin seurauksiin sekä yksityisille\nettä koko maalle, jolleivät taaskin historian tapahtumat olisi\nsekaantuneet asiain kulkuun ja pyyhkäisseet pois kaiken sen, mitä näin\noli valmisteltu, samalla avaten vankilain portit Suomen\nvapaudentaistelijoille.\n\n\n\n\nVenäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.\n\n\nVenäjän maaliskuussa 1917 tapahtuneella vallankumouksella oli mitä\nsuurin merkitys tapahtumien edelleen kehittymiselle Suomessa. Mahtava\nVenäjän valtakunta -- tuo savijalkojen varassa oleva suunnaton koljo --\njärkkyi perustuksiltaan. Se ei voinut kestää kaikkia pitkällisen,\nonnettoman sodan tuottamia vaurioita. Tosin meidänkin maassamme jo\naavistettiin, että Venäjän yksinvaltainen hallitusjärjestelmä\nkumottaisiin, mutta ajateltiin, että mullistus todennäköisesti\ntapahtuisi vasta sodan loputtua. Niin nopeaa, veretöntä ja kuitenkin\nniin jyrkkää kumousta ei Suomessa odotettu. Jollei ota huomioon niitä\nväkivallantekoja, joita venäläiset sotilaat harjoittivat upseerejansa\nkohtaan, voi sanoa, että Suomessa vallankumouksen aikana oli\nulkonaisessa suhteessa rauhallista. Maamme säilyi välittömästi\njoutumasta vallankumoushuumaukseen ja yhteiskuntakoneisto toimi\nedelleen. Uuden vallankumoushallituksen toimesta vangittiin venäläisen\nsortojärjestelmän huomattavimmat edustajat Suomessa, kenraalikuvernööri\nSeyn ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinov, jotka vietiin\nPietariin. Mutta maamme oli tietenkin käytettävä tilaisuutta\npuoltaakseen oikeudellisia vaatimuksiaan. Eduskunnan luottamusmiehistä\npuolueittain valittu delegatsioni lähti Venäjän pääkaupunkiin uudelle\nhallitukselle esittämään autonomian ja laillisuuden palauttamisen\nvaatimukset. Nämä eivät kohdanneet mitään vastustusta, vaan saivat\npäinvastoin osakseen suurta myötämielisyyttä. Väliaikainen hallitus,\njonka puheenjohtajana oli ruhtinas Lvov ja jossa lokakuulais- ja\nkadettipuolue olivat voimakkaasti edustettuina, oli ryhtynyt hoitamaan\nvaltakunnan korkeimman vallan tehtäviä. Se antoi 20 p:nä maaliskuuta\njulistuskirjan, jolla suomalaisten ehdotusten mukaisesti Suomen\nautonomia täydelleen palautettiin ja kaikki laittomat asetukset\njulistettiin kumotuiksi. Näihin kuului myös duuman päättämä\nvaltakunnanlainsäädäntölaki, jonka samassa tuokiossa mitättömäksi\njulistamista suomalaisella taholla tuskin oli odotettu. Suomi oli siis\njälleen julistettu sisäisesti vapaaksi ja saattoi, ainakin\nmuodollisesti, ottaa sisäiset asiansa omiin käsiinsä. Eduskunnassa,\njoka nyt kiireisesti kutsuttiin koolle, oli viimeisten vaalien nojalla\nsosialisteilla enemmistö. Tämän johdosta, samoin kuin eräiden\nsosialistien taholta tehtyjen, tässä tilanteessa epäolennaisten\nvaatimusten -- eduskunnan aikaisemmin hyväksymien kunnallislain,\nkieltolain y.m. heti paikalla vahvistamisen -- vuoksi johtivat\nneuvottelut uuden senaatin kokoonpanosta siihen tulokseen, että\nmuodostettiin kokoomushallitus, jossa sosialistit olivat enemmistönä ja\npuheenjohtajana eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti O. Tokoi.\nKenraalikuvernööriksi oli nimitetty vapaamielinen, entinen\nvaltakunnanneuvoston jäsen M. Stahovitsh, hyväntahtoinen, parasta\ntarkoittava mies, mutta vailla kokemusta valtiomiehentehtävissä.\nVäliaikaisesti Suomea varten asetetun komisaarin Roditsevin tilalle\nnimitettiin ministeri-valtiosihteeriksi insinööri C. Enckell.\n\nVallankumouksen puhjettua pääsivät vapautumistyöhön osallisina\nvangitut, Pietarissa vankeina säilytetyt suomalaiset nuorukaiset\nvapaiksi ja kiiruhtivat kotimaahan. Vähitellen palasivat myös Venäjälle\nkarkoitetut, niiden joukossa Svinhufvud, joka oli nimitetty\nprokuraattoriksi. Matkallaan maan halki ja pääkaupungissa otettiin\nhänet vastaan innokkain kunnianosoituksin.\n\nNäiden suuriarvoisten tapahtumien tieltä painuivat vapaudenpyrkimykset\nlyhyeksi aikaa syrjään. Uudet, läheisemmät näköalat peittivät kauempana\nolevat. Oli niitä, joita Venäjän hallituksen ja vallankumouksen\nlupaukset häikäisivät ja jotka katsoivat perustan jo olevan olemassa\njatkuvaa kehitystä varten, kun taas toiset alusta pitäen asettuivat\nepäilevälle kannalle idästä päin puhalteleviin vapaudentuuliin ja\nlupailuihin nähden. Suomella oli pitkä ja surullinen kokemus\nsiitä, miten paljon sellaisiin saattoi perustaa. Ei ainoastaan\ntsaarinvaltainen hallitussuunta ollut uhkaavana käynyt Suomea\nkuristamaan. Suurin vaara oli se, että Suomi oli Venäjästä\nvaltiollisesti riippuvainen. Suomessa ei voitu unhottaa, ettei\nainoastaan Venäjän hallitus, vaan myöskin valtakunnanduuma oli ollut\nosallisena väkivallanteossa ja antanut sille suostumuksensa.\nKansanhallitsema Venäjä ei tarjonnut suurempia takeita kuin\nitsevaltainenkaan; ja kuka voisi taata, mihin suuntaan kehitys\nVenäjällä tulisi kulkemaan? Tällaisia ensimäistä huumausta hillitseviä\najatuksia tuotiin julkisesti ilmi jo siinä kansalaisjuhlassa, jolla\nSvinhufvudin paluuta Helsinkiin vietettiin.\n\nJo aikaisin levisi se mielipide, että keisarin valtaistuimelta\nsyökseminen ja Venäjän julistaminen tasavallaksi oli muuttanut Suomen\nvaltio-oikeudellista asemaa siten, että unioni Venäjän kanssa oli\nlakannut ja että Suomi muodollisesti oli riippumaton valtakunta, vaikka\nsiltä puuttui voimakeinoja puoltaa tätä riippumattomuuttaan. Suomen\nvaltiosääntö oli monarkistinen ja yhteys Venäjän kanssa edellytti\nyhteistä hallitsijaa. Vai siirtyisivätkö Suomen hallitsijan\nperustuslainmukaiset hallitsijanoikeudet itsestään jokaiselle uudelle\nVenäjän hallitukselle, joka anasti vallan tässä valtakunnassa, esim.\nsiinäkin tapauksessa, että se saisi köyhälistön diktatuurin muodon? Sen\nsuuntainen kehitys näytti jo silloin mahdolliselta. Enemmän kuin nämä\nteoreettiset rakennelmat, joihin nähden oltiin eri mieltä, vaikuttivat\nyleiseen mielipiteeseen ja ihmisten vakaumukseen olevat olot,\nsellaisina, miksi ne muodostuivat vallankumouksen jälkeen. Palautettu\nautonomia osoittautui nimittäin käytännössä varsin vähäarvoiseksi.\nVenäjän hallituksen tahto oli kenties hyvä, mutta siltä puuttui\ntarpeellista voimaa ja arvovaltaa irtipäässeihin vallankumouksellisiin,\nvarsinkin sotilaiden keskuudessa myllertäviin voimiin nähden. Suomeen\nmajoitettu, kuriton venäläinen sotaväki työ- ja sotamiesneuvostoineen\nnousi maassamme varsinaiseksi määrääjäksi. Sitä vastaan suomalaiset\nviranomaiset eivät voineet mitään maan ollessa vailla järjestysvaltaa,\nminkä perustaminen vallitsevissa olosuhteissa oli mahdotonta. Sen\nlisäksi tämä sotaväki veljeili väestön huonoimpien ainesten kanssa ja\nviritti niissä halveksumista ja vihamielisyyttä yhteiskuntajärjestystä\nvastaan, näin istuttaen hillittömän vallankumouksen henkeä maan\nirralliseen väestöön. Eduskunnan sosialistinen enemmistö osoitti myös\nsuurta myöntyväisyyttä anarkistisia aineksia kohtaan. Näin näytti yhä\nräikeämpänä ilmenevä venäläinen vallankumousviheliäisyys olevan omansa\nvetämään Suomen alas alhaisovallan sekasortoon. Tällaisten olosuhteiden\nvallitessa vapautumisajatus heräsi uuteen eloon ja vahvistui\nyhteiskunnan terveempien ainesten keskuudessa.\n\nSenaatin puheenjohtaja Tokoi oli tällä välin eduskunnassa\npitänyt ohjelmapuheen, jossa hän selvästi oli lausunut ilmi\nitsenäisyysvaatimuksen ja huomauttanut, että kansamme nyt ehdottomasti\ntahtoi päästä täysin riippumattomaksi kansaksi. Puhe sai maassa\nosakseen suurta kannatusta ja herätti toivon, että tämän päämaalin\nsaavuttamiseksi oli aikaansaatavissa yksimielisyys kaikkien puolueiden\nkesken, lukuunottamatta tietysti puhtaasti anarkistista laumaa. Mutta\nkaikki tämä osoittautui nopeasti haihtuvaksi harhaluuloksi. Venäläisen\nvaikutuksen ja Venäjällä jatkuvan kehityksen vuoksi saivat\näärimmäisyysainekset myöskin Suomen sosialistien keskuudessa yhä\nenemmän vaikutusvaltaa. Jo keväällä puhkesi lakkoja -- ei ainoastaan\nteollisuus-, vaan myös maanviljelystyöväen keskuudessa -- ja ne sekä\nmuut epäjärjestykset kuuluivat kesän kuluessa päiväjärjestykseen.\nMyöskin eduskuntaenemmistö kävi yhä jyrkemmäksi sosialipoliittisissa\nkysymyksissä, mikä ilmeni arveluttavissa lainsäädäntötoimenpiteissä.\nKadun joutoväki yhdessä venäläisten sotilasjoukkojen kanssa koetti\nmielenosoituksilla ja uhkaamalla eduskunnan porvarillista edustajistoa\nväkivallalla vaikuttaa sen päätöksiin. Helsingin ja useiden muiden\nkaupunkien valtuustot saivat kokea terroria ja suoranaista väkivaltaa,\njoilla niitä koetettiin taivuttaa myöntymään työväenluokan vaatimuksiin\nja kunnantyöläisten kohtuuttomina pidettäviin palkankorotuksiin.\nLevottomuus ja hajaannus yhteiskunnassa tunki yhä syvemmälle. Kaikki\ntämä oli itämaisen vapauden hedelmiä.\n\nHeinäkuussa eduskunta käsitteli erästä esitystä, jossa ehdotettiin,\nettä muutamat korkeimman vallan ratkaisun varassa olleet\nasiat siirrettäisiin senaatille. Samaan aikaan sotamies- ja\ntyöväenneuvostojen kongressi Pietarissa puolsi Suomen oikeutta\nvaltiolliseen itsenäisyyteen, kuitenkin lukuunottamatta ulkopoliittisia\nja sotilasasioita. Eduskunnan sosialistinen enemmistö, eräiden\nporvarillisista puolueista heihin tässä asiassa yhtyneiden jyrkimpien\nedustajien tukemana, sai tästä lakiesityksestä aiheen -- n.s.\nvaltalailla -- julistaa eduskunnan Suomen korkeimmaksi vallaksi ja\nsamalla maan Venäjän hallituksesta riippumattomaksi, kuitenkin\nlukuunottamatta sotilaallista ja ulkopoliittista alaa, joten se siis\nsittenkin olisi jäänyt täydellistä riippumattomuutta vaille. Eduskunta\nasettaisi ja vapauttaisi senaatin jäsenet toimestaan. Tämä valtalaki\noli oleva pätevä, ilman että se alistettiin Venäjän korkeimman vallan\nharkittavaksi ja ratkaistavaksi. Eduskunnan päätös oli luonteeltaan\nvaltiokaappaus, sillä edellytyksellä nimittäin, että Venäjällä yhä\nedelleen oli Suomessa hallitsijanoikeudet. Se sisälsi kyllä\nnäennäisesti askeleen eteenpäin kohti täyttä itsenäisyyttä, mutta\ntodellisuudessa se ei vienyt maatamme lähemmäs vapautta. Sitä\ntervehdittiin sentähden vain vähäisellä myötätunnolla. Kun eduskunta\nteki päätöksensä, sisältyi sosialistien laskelmiin jo Venäjän\nneuvostovalta ja tulevan virallisen Venäjän täysi kannatus heidän\npyrkimyksilleen. Pian sen jälkeen Venäjällä tehty ensimäinen\nbolshevikkikaappauksen yritys epäonnistui kuitenkin ja Kerenskijn\nhallitus jäi valtaan. Sillä oli vielä kylliksi voimaa hajoittaa\neduskunta ja määrätä uudet vaalit. Eduskunnan hajoituksen jälkeen\nsosialistiset senaatinjäsenet erosivat hallituksesta. Jäljelle jäi vain\nkolme porvarillista jäsentä.\n\nKeväällä ja kesällä 1917 sattuneet tapahtumat ja koko se suunta, johon\nolojen kehitys maassa kulki, olivat olennaisesti seurauksena siitä,\nettä vallankumoukselliset venäläiset joukot yhä oleilivat maassamme.\nNiin kauan kuin näiden hillitön ja kiihoittava toiminta jatkui, ei\nrauha eikä turvallisuus voinut palautua eikä Suomi täydellä teholla\nottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Kansan terveemmälle osalle kävi\npakottavaksi välttämättömyydeksi koota voimansa ja perustamalla\nsuojeluskuntia valmistautua ei ainoastaan suojaamaan yhteiskuntaa\nväkivallanteoilta, vaan myös nousemaan vieraita anastajia vastaan ja\nkarkoittamaan heidät maasta. Näitä toimenpiteitä Suomen yhteiskuntaa\nperikadolla uhkaavaa vaaraa vastaan ei enää voitu lykätä, mutta tehtävä\nei ollut silloisissa oloissa helppo käytännössä toteuttaa. Kansa oli\naseeton. Tsaarinhallitus oli huolellisesti riistänyt Suomen kansalta\nkaikki aseet ja myöskin vallankumouksellisen järjestelmän kätyrit\nestivät niiden maahan tuonnin. Harjoittelu aseiden käyttöön saattoi\nsentähden tapahtua vain puutteellisesti. Kaiken lisäksi oli\nyhteiskunta tässäkin suhteessa venäläisen sotaväen ja sen kanssa\nliitossa toimivien punaisten suomalaisten valvonnan alaisena.\nAikaisemmin itsenäisyysliikettä varten muodostetut järjestöt ottivat\nvarustautumistehtävän johdettavakseen. Kaupungeissa suojeluskuntatyötä\noli pidettävä salassa, maaseudulla se saattoi tapahtua avoimemmin\nperustamalla palokuntia, urheiluyhdistyksiä y.m. Tämä työ alkoi jo\nkeväällä ja kesällä, mutta sai uutta vauhtia syksyn kuluessa. Varsinkin\nEtelä-Pohjanmaalla perustettiin tällaisia suojeluskuntia melkeinpä\njokaiseen kuntaan, ensimäinen jo toukokuussa Mustasaareen. Syynä\nsiihen, miksi liike juuri sieltä löysi otollisen maaperän, oli osaksi\nvapautta rakastava ja rohkea pohjalainen luonne, osaksi se, että\npunainen kiihotustyö siellä oli tavannut verraten vähän vastakaikua.\nJohdon onnistui tuoda pienehköjä kiväärilähetyksiä ulkomailta, Saksasta\n-- Pohjanmaan maantieteellinen asemakin oli tässä suhteessa edullinen\n-- mutta yleensä aseistus oli erittäin puutteellinen. Syystalvesta\njärjestettiin muutamiin seutuihin Etelä-Pohjanmaalle (Vöyriin,\nVimpeliin, Lappajärvelle), sotilaallisia harjoituskursseja, joihin\nlähetettiin osanottajia eri suojeluskunnista. Pieni määrä suomalaisia\njääkäreitä oli myös saapunut Saksasta ja asettunut suojeluskuntien\nkäytettäväksi. Yleensä suojeluskuntien harjoitus ja muut valmistavat\ntoimenpiteet tässä osassa maata tapahtuivat jokseenkin häiriintymättä,\nvaikkakin venäläistä varusväkeä oli siellä melkein kaikkialla, sillä\ntämä ilmeisesti jonkun verran pelkäsi joutua selkkauksiin pelottoman\npohjalaisen rahvaan kanssa. Myöskin Karjalassa harrastus näitä\nyhteiskunnan puolustusta tarkoittavia järjestöjä kohtaan oli vilkas,\njoskin suojeluskuntaliike siellä sai suurempaa vauhtia vasta myöhemmin\nsyksyllä. Muissa osissa maata olosuhteet olivat suojeluskuntaliikkeelle\npaljoa epäsuotuisammat. Sosialistiset sanomalehdet saivat tästä\nliikkeestä aiheen yhä kiivaampaan yllytykseen porvareita vastaan,\nuskotellen että nämä perustamalla \"lahtarikaarteja\" valmistautuivat\ntuhoamaan köyhälistön, samalla kuin \"punaisia kaarteja\" uudelleen\nmuodostettiin ja harjoitettiin venäläisen päällystön johdolla.\n\nUudet eduskuntavaalit tapahtuivat 1 p:nä lokakuuta ja tulos oli\nporvarillisille puolueille edullinen (108 porvarillista 92 sosialistia\nvastaan). Siitä huolimatta että sosialistit eivät tunnustaneet\neduskunnan hajoitusta lailliseksi, vaan olivat sitä vastaan esittäneet\nvastalauseensa, ottivat he kuitenkin osaa vaaleihin toivoen saavansa\njälleen enemmistön ja sitten pääsevänsä ajamaan kansalliskokouksen\nkoollekutsumista sekä tämän avulla Suomen valtiojärjestyksen uudelleen\nmuodostamista. Tulos oli heille pettymys. He päättivät nyt lopullisesti\nastua vallankumouksen tielle liitossa venäläisten ystäviensä kanssa,\njoiden pyrintönä oli venäläis-suomalainen köyhälistöndiktatuuri.\nEntinen hallituksenpäämies Tokoi lausui eräässä kansankokouksessa 16\np:nä lokakuuta, ettei vaalitappio sanottavia merkinnyt, koska työväellä\noli muita mahtikeinoja kuin vaalilippu, millä antaa pontta\nvaatimuksilleen. Mitkä nämä mahtikeinot olivat, kävi ilmi, kun muutamaa\npäivää myöhemmin annettiin julistus, että oli järjestettävä punaisia\nkaarteja kaikkialle maahan, siis toimeenpantava köyhälistön\nmobilisointi. Näitä kaarteja perustettiinkin varsin yleisesti eikä\nniiden aseistaminen tuottanut sanottavia vaikeuksia. Runkona niissä\nolivat ne irralliset työläiset, jotka olivat olleet venäläisten\nlinnoitustöissä, suuresti villiytyneet ja rappeutuneet n.s.\nvallityöläiset. Aseet ostettiin tai \"lainattiin\" venäläiseltä\nsotaväeltä.\n\nEduskunta kokoontui 1 p:nä marraskuuta. Porvarilliset tahtoivat\nsäilyttää yhteiskuntarauhan ja koettivat niin pitkälle kuin oli\nmahdollista tyydyttää sosialistien vaatimuksia. Mutta sillä ei mitään\nvoitettu. Niin hyvin suomalaisten anarkistien kuin venäläisten\nsotilaiden taholta jatkuivat väkivallanteot pelottavasti. Ryöstöt,\njotka jo lokakuussa olivat herättäneet levottomuutta, kuuluivat nyt\npäiväjärjestykseen ja järkyttäviä rauhallisten kansalaisten murhia\ntapahtui. Marraskuun 7 p:nä puhkesi toinen bolshevikkikapina\nPietarissa, Kerenskijn hallitus kukistettiin ja bolshevikkikumppanit\nLenin ja Trotskij saivat haltuunsa vallan. Venäjä oli nyt vailla\nlaillista hallitusvaltaa. Sitä arvoa ei Suomessa tietenkään voitu\ntunnustaa köyhälistövallalla ja neuvostokomitealla olevan. Venäjän\nsuvereniteettioikeudet Suomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen\nkenraalikuvernööri Nekrasov, joka syyskuussa oli astunut Stahovitshin\nsijalle, oli jättänyt paikkansa ja poistunut, samoin hänen apulaisensa\nvapaaherra Korff. Mutta venäläinen sotaväki jäi maahan ja katsoi yhä\nedelleen olevansa korkeimman vallan edustaja. Suomi ei ollut ainoastaan\npoliittisesti ja siveellisesti velvollinen, vaan myös oikeutettu\npitämään itseään Venäjästä eronneena ja ottamaan kohtalonsa kokonaan\nomiin käsiinsä. Eduskunnan tehtäväksi jäi aseman selvittäminen tässä\nsuhteessa ja ryhtyminen tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sosialistit\ntahtoivat yhä edelleen pitää kiinni heinäkuun \"valtalaista\", mikä\npysytti Suomen sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti Venäjän yhteydessä.\nPitkien sitkeiden keskustelujen jälkeen, eduskunta päätti\nväliaikaisesti ottaa huostaansa korkeimman vallan Suomessa.\n\nSosiaalidemokraattinen johto oli kuitenkin määrännyt koko maassa\ntoimeenpantavaksi yleislakon, mikä alkoi 13 p:nä marraskuuta. Sen\nilmeisenä tarkoituksena oli antaa työväestölle ja punaisille kaarteille\ntilaisuutta yleisharjoituksessa kehittää voimaansa ja herättää pelkoa\nporvarillisessa yhteiskunnassa sekä siten valmistaa vallankumousta. On\nselvää, että kaiken tämän takana olivat liikkeellepanijoina venäläiset\nbolshevikit, jotka olivat ottaneet maailmanvallankumouksen\nohjelmaansa. Suomi oli oleva etappi edettäessä länteenpäin. Mahtiansa\nosoittivatkin punaiset kaartit ja köyhälistön huonoimmat ainekset mitä\nvakuuttavimmalla tavalla, ja venäläiset sotamiehet, varsinkin\nmatruusit, toimivat tässä aina alttiina apulaisina. Rikoksista\ntuomittuja vankeja vapautettiin. Raa'at vaistot purkautuivat esteettä\nesille murhina, ryöstöinä, kiristyksinä ja muina järkyttävinä\nväkivallantekoina. Lakko -- verilakoksi mainittu -- kesti viikon.\nLopettajaisjulistuksessa sanottiin m.m.: \"Suomen porvaristo ei tosin\nole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta työväenluokan elävä\nvoima on entistä ehjempänä -- -- -- Nyt muuttuu taistelun muoto, mutta\ntaistelu ei muutu.\" Porvarillinen yhteiskunta oli siis masennettava ja\nköyhälistö ottava vallan haltuunsa. Se oli päämaali.\n\nSuurlakko vallankumouksen ilmeisenä enteenä antoi tietenkin lisää\nvauhtia suojeluskuntaliikkeelle ja muille yhteiskunnan puolustusta\ntarkoittaville valmistuksille. Marraskuun 27 p:nä eduskunta päätti\nasettaa porvarillisista puolueista kokoonpannun hallituksen, P.E.\nSvinhufvud puheenjohtajana.\n\n\n\n\nSuomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.\n\n\nKuten edellä olevasta esityksestä käy ilmi, olivat olosuhteet Suomessa\nkesällä ja syksyllä 1917 suuresti kärjistyneet ja kaikki viittasi\nsiihen, että ratkaisevan käänteen aika lähestyi. Siitä oli riippuva\nmaamme tulevaisuuden muodostuminen ja lähinnä mahdollisuus lopullisesti\ntempautua irti Venäjästä ja saavuttaa täydellinen itsenäisyys.\nEnsimäisenä esteenä tämän päämaalin saavuttamiselle oli Suomessa oleva\nvenäläinen sotaväki, syystä että se oli aseellinen, maan vapautumiselle\nvihamielinen valta-aines, sekä senvuoksi, että se tuki ja yllytti\nväestön alempien kerrosten yhteiskuntaa hajoittavia pyrkimyksiä. Suurin\nosa kansaa ei ollut yhtynyt ase veljeyteen punaisen Venäjän kanssa ja\naseettomana sillä oli varsin vähän toiveita saada yksinään maasta\npoistetuksi tämä muukalainen sotaväki, joka oli noussut maan\nvarsinaiseksi käskijäksi. Maa tarvitsi nyt enemmän kuin koskaan ennen\ntukea ja apua ulkoapäin. Ruotsiin ei tässä suhteessa enää voitu\nperustaa. Aktiiviseen politiikkaan ja varsinkin Suomen suoranaiseen\navustamiseen haluttomien vasemmistopuolueiden voima ja vaikutusvalta\noli kasvanut, mitä seikkaa vahvistivat syyskuussa suoritetut\nvaltiopäivävaalit ja Edénin vasemmistohallituksen muodostaminen. Ainoa\nvalta, jolta enää voitiin apua toivoa, oli Saksa. Nyt oli aika\npontevammin kuin ennen vedota niihin erikoisnäkökohtiin,\njotka kiinnittivät sen huomion Suomen vapauttamiseen. Tässä\ntarkoituksessa pidettiin Tukholmassa syyskuussa neuvotteluja Suomen\nriippumattomuuspolitiikan ja Saksan ulkopolitiikan johdon sekä Saksan\npäämajan edustajien kesken. Ne eivät tosin johtaneet tarkalleen\nmäärättyihin tuloksiin, mutta kävi ilmi, että Saksan mielenkiinto\nSuomen vapautuspyrkimyksiin oli lisääntynyt ja että Suomella oli\ntoiveita saada Saksalta apua hädänalaisessa asemassaan. Ne toiveet,\njoita tässä suhteessa annettiin suomalaisille neuvottelijoille, olivat\ntietenkin suoranaisessa yhteydessä muuttuneeseen sotatilanteeseen,\nlähinnä toiminnan uudelleen elpymiseen koillisella sotarintamalla, mikä\njohti Hiidenmaan ja Saarenmaan valloitukseen tuoden siten Saksan\nsotavoimat paljoa lähemmäs Suomen vesiä ja rannikoita kuin aiemmin.\nAhvenanmaan saarien miehittäminen oli nyt jo mahdollisuus.\n\nMarraskuun lakko ja Venäjän bolshevikkihallituksen ilmeinen tarkoitus\nkytkeä Suomi Venäjän neuvostotasavaltaan, mikä ei ainoastaan olisi\ntehnyt tyhjiksi kaikkia riippumattomuussuunnitelmia, vaan myös vienyt\nmaan määrättömään kurjuuteen, oli aiheena siihen, että marraskuussa\nsuoranaisesti käännyttiin Saksan puoleen. Muutamat niistä\nmaanmiehistämme, jotka silloin poliittisissa tehtävissä oleskelivat\nulkomailla, lähtivät tässä tarkoituksessa Berliiniin. Kun siellä oli\nvalmistavasti neuvoteltu lähinnä yliesikunnan poliittisen osaston\nkanssa, jota silloin johti harras Suomen ja sen vapautuspyrkimysten\nystävä, salaneuvos E. von Hülsen, kutsuttiin kaksi heistä, vapaaherra\nA. von Bonsdorff ja Edv. Hjelt Saksan päämajaan, minne he saapuivat 26\np:nä marraskuuta tekemään ylimajoitusmestari Ludendorffille selkoa\nSuomessa vallitsevasta tilanteesta ja esittämään maan toivomukset.\nEsitys ei päättynyt suoranaiseen pyyntöön, että Suomeen lähetettäisiin\navustusretkikunta, -- vaikka toimenpidettä kosketeltiin tehokkaimpana\nkeinona, millä itsenäisyys olisi saavutettavissa -- vaan sen\ntarkoituksena oli lähinnä osoittaa Saksan sotilaallisen ja poliittisen\ntuen merkitys Suomen vapautukselle, niin hyvin maan itsensä kannalta\nkuin yleispoliittisessa suhteessa. Pääpaino kohdistettiin sen\nvakaumuksen herättämiseen asianomaisissa, että oli välttämätöntä saada\nvenäläiset sotavoimat pois Suomesta, koska Suomi muutoin oli käsistään\nsidottu eikä voinut päästä pakkotilastaan. Ilman Saksan apua tämä ei\nvoisi onnistua, minkä vuoksi Suomessa toivottiin, että Saksa tulevissa\naseleponeuvotteluissa vaatisi venäläisten joukkojen poistamista maasta.\nVielä voimakkaampi painostus tähän suuntaan saavutettaisiin antamalla\nsaksalaisten joukkojen miehittää Ahvenanmaan saaret. Tämä olisi uhka,\njonka turvissa Suomi itse voisi ryhtyä puhdistustyöhön, jos se samalla\nsaisi Saksalta aseita ja jääkäripataljoonasta, joka lähetettäisiin\nkotimaahan, sotilasneuvojia ja -johtajia. Lopuksi huomautettiin, kuinka\noli välttämätöntä, että Saksa tunnusti Suomen riippumattomuuden, niin\npian kuin se asianmukaisesti oli julistettu.\n\nKenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä että hyväntahtoisuutta\ntätä avustussuunnitelmaa kohtaan. Ahvenanmaan retkikuntaa hän ei tosin\nsilloisissa oloissa katsonut mahdolliseksi, mutta antoi siitä toiveita\nseuraavaksi vuodeksi. Suomen tulisi, lausui Ludendorff, ensi tilassa\nantaa nimenomainen julistus, että se vaatii itsemääräämisoikeuttaan ja\nVenäjästä riippumattomuutta. Tämän ulkonaiseksi osoitukseksi oli\nasetettava vaatimus, että Venäjä vie pois joukkonsa Suomesta. Kenraali\nLudendorff lausui mielellään toimivansa niin, että Saksa tulevissa\naselevon- tai rauhanneuvotteluissa tukisi tätä vaatimusta. Lisäksi\nsaatiin se lupaus, että jo aloitettua, joskin keskeytettyä, aseiden\nlähettämistä jatkettaisiin ja että suomalainen jääkäripataljoona\npieninä joukkoina lähetettäisiin kotimaahan. Erittäin ponnekkaasti\nkenraali Ludendorff huomautti siitä, että Suomen ennen kaikkea tulisi\nluottaa omaan voimaansa ja päättäväisesti esiintyen niin pian kuin\nmahdollista selvästi, muitta mutkitta julistaa itsensä riippumattomaksi\nsekä ryhtyä toimiin lujasti järjestetyn kansanmiliisin aikaansaamiseksi\nmaan itsenäisyyttä tukemaan.\n\nSuomen hallituksen päämiehelle, senaattori Svinhufvudille annettiin\nheti tieto käynnin tuloksesta ja päämajan kehotuksesta, että, mikäli\nmahdollista, heti oli annettava riippumattomuusjulistus. Kaikki\ntällaiset tiedonannot oli silloin vielä saatettava perille salaisia\nteitä käyttäen.\n\nUuden hallituksen ensimäisiä toimenpiteitä oli itsenäisyysjulistuksen\naikaansaanti siksi välttämättömäksi pohjaksi, johon nojaten Suomen\nriippumattomuus Venäjästä saisi kansainvälisen tunnustamisen. Joulukuun\n4 p:nä hallituksen kaikki jäsenet saapuivat eduskunnan istuntoon ja\nsenaattori Svinhufvud esitti julkilausuman, missä Suomi julistettiin\nriippumattomaksi valtioksi. Samalla annettiin esitys Suomen tasavallan\nhallitusmuodoksi, joka esitys oli yhtäpitävä perustuslakikomitean\naiemmin tekemän ehdotuksen kanssa. Julkilausuma tiedoitettiin kaikkien\nhallituksen jäsenten allekirjoittamana julistuskirjana Suomen kansalle.\nKaksi päivää myöhemmin, 6 p:nä joulukuuta, eduskunta hyväksyi\nhallituksen julistuksen. Tässä pääkohdassa kaikki puolueet, myöskin\nsosialidemokraatit, olivat yhtä mieltä. Toimenpide herätti\nluonnollisesti maassa ihastusta, vaikkakin asema oli synkkä ja joskaan\nmuukalainen sotaväki ei suinkaan ottanut hyväksyäkseen seuraamuksia,\neikä luopunut siitä vallasta, minkä se oli itselleen anastanut.\nKaikkialla maassa vietettiin itsenäisyysjuhlia, joista yliopiston 19\np:nä joulukuuta toimeenpanema juhla oli erikoisesti muistorikas ylevän\nisänmaallisine tunnelmineen. Merkillistä oli, että tässä tilaisuudessa\npunakeltaisen leijonalipun ja ylioppilaslippujen rinnalla nähtiin myös\nsuomalaisen jääkäripataljoonan lippu. Tämä sisälsi tunnustuksen,\njolla oli syvällinen merkitys, ja siinä ilmeni samalla koko\nitsenäisyysliikkeen tunnuskuva.\n\nHallitus ryhtyi heti toimenpiteisiin saattaakseen maan itsenäisyyden\nEuroopan valtojen tietoon ja saadakseen ne tunnustamaan Suomen uudeksi\nriippumattomaksi valtioksi. Tässä tarkoituksessa lähetettiin\nSkandinavian maihin, keskusvaltoihin ja länsivaltoihin valtuutettuja\nasiamiehiä, jotka joulukuun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden\ntammikuun alussa suorittivat tehtävänsä. Suomen vapautusta\ntervehdittiin kaikkialla myötätunnolla, mutta poliittisen tilanteen\nvuoksi noudatettiin viralliseen tunnustamiseen nähden jonkunlaista\nvarovaisuutta. Suomessa epäröitiin, oliko tunnustuksen saantia varten\nmyös käännyttävä Venäjän puoleen. Jotkut ulkovalloista katsoivat tämän\nvälttämättömäksi, sekä Suomen itsensä vuoksi että saadakseen hekin\nvapaammat kädet asiaan nähden. Näihin valtoihin kuuluivat Ruotsi ja\nSaksa. Nimenomaisten, varsinkin viimemainitun maan hallituksen taholta\nsaatujen neuvojen jälkeen Suomen hallitus päätti vihdoin joulukuun\nlopulla kääntyä neuvostohallituksenkin puoleen esityksellä, minkä\nhenkilökohtaisesti suoritti Pietarissa hallituksen päämies Svinhufvud.\nSaksan taholta tulleen painostuksen johdosta Venäjän neuvostohallitus\noli jo aiemmin sitoutunut suostumaan sellaiseen esitykseen, jos se\ntehtäisiin. Alkavan vuoden ensi päivinä saatiin venäläisten myöntymys,\nHeti sen jälkeen, 4 p:nä tammikuuta, Ruotsi, yksissä neuvoin Saksan\nkanssa, antoi tunnustuksensa ja kaksi päivää myöhemmin Saksa antoi\ntiedoksi samaan aikaan tekemänsä päätöksen. Myöskin Ranska ilmoitti 4\np:nä tammikuuta tunnustaneensa Suomen itsenäisyyden. Muutamia päiviä\nmyöhemmin yhtyivät näihin valtoihin Tanska ja Norja ja vähitellen\nsaatiin myös Itävalta-Unkarin, Alankomaiden, Espanjan, Sveitsin y.m.\nvirallinen tunnustus. Euroopan valloista vain Englanti asettui\nodottavalle kannalle.\n\nUlkonaisesti kaikki siis oli sujunut, kuten oli toivottu. Suomi oli\nmuodollisesti saavuttanut pyrkimystensä päämaalin: se oli julistettu ja\ntunnustettu vapaaksi riippumattomaksi valtakunnaksi. Mutta\nriippumattomuus oli toistaiseksi vain paperilla. Olot maassa\nkärjistyivät kärjistymistään. Hallituksella ei ollut voimakeinoja\ntehostaakseen arvovaltaansa vallankumouksellisia aineksia vastaan,\njoiden tukena olivat vieraan vallan kurittomat sotamieslaumat, jotka\nyhä edelleen olivat maassa ja täällä tahtoivat harjoittaa jonkunlaista\nisännyyttä.\n\n\n\n\nVapaussota.\n\n\nOmituiset olivat ne olosuhteet, joissa Suomi saavutti\nriippumattomuutensa, nimittäin aikana, jolloin maassa jo oli voimakas\nlähenevän, vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan suuntautuvan\nvallankumouksen tuntu. Idästä oli tullut kaikki se onnettomuus, mikä\noli käynyt yli maan sen historiallisen olemassaolon aikana. Sieltä se\nnytkin tuli, joskin toisessa muodossa kuin ennen, ei ainoastaan\nväkivallan ja laittomuuden hahmossa, vaan hillittömänä anarkiana. Oliko\nSuomi nytkin kykenevä täyttämään tehtävänsä torjuvana etuvartiona idän\nbarbariaa vastaan? Maan oli vielä kestettävä vapautensa tulikaste.\n\nVaikka Venäjän hallitus oli virallisesti tunnustanut Suomen\nriippumattomuuden, ei se vienyt joukkojansa pois Suomesta. Ne eivät\nainoastaan yhä edelleen pitäneet hallussaan linnoituksia ja\nvarustuksia, vaan majailivat kaupungeissa ja maaseudullakin.\nBrest-Litovskin aseleponeuvotteluissa oli Saksan taholta, Suomen\npuolelta tulleen pyynnön johdosta, yhä uudestaan vaadittu näiden\njoukkojen poistamista Suomen alueelta. Tyhjillä lupauksilla ja\nverukkeilla Venäjän hallitus kuitenkin koetti vitkastella. Sen\nsalainen tarkoitus oli ilmeisesti Suomen \"jälleenvalloittaminen\"\nbolshevikkivallankumouksen avulla, jonka tosin näön vuoksi\nsuorittaisivat maan omat punaiset ainekset, mutta nojautuen juuri\nnäihin venäläisiin joukkoihin. Epäjärjestykset ja väkivallanteot\njatkuivat ja hallitusvalta, vailla arvovaltansa tehostamiseen\ntarpeellisia keinoja, joutui yhä ahtaammalle ja herpaantui.\nElintarpeiden kuljetusta ehkäistiin, sanomalehtiä lakkautettiin,\nsuoranaisia ryöstöretkiä toimeenpantiin ja todellisia kahakoita\ntaisteltiin valtiovallan tai kunnallisten viranomaisten voimatta sitä\nestää. Venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset tekivät kenenkään\nestämättä melkein mitä tahansa, joskin viimemainitut yhä enemmän\nastuivat etualalle. Sosialidemokraattinen puoluejohto ei tosin ollut\naivan mielissään tästä ja koetti jossakin määrin hillitä intohimoja.\nMutta se kadotti pian vaikutusvaltansa laumoihin ja varsinkin\npunaiseen kaartiin, joka julistautui riippumattomaksi ja otti\nvallankumouksen toteuttamisen tehtäväkseen. Asiain näin kehittyessä\nsosialidemokraattinen puolue pian taipui vallan- ja saaliinhimoisen\nroskaväen edessä ja yhtyi anarkisteihin ja heidän venäläisiin\nystäviinsä. Nämä julistettiin nyt avoimesti sosialistisella taholla\n\"köyhälistön turvaksi\" ja liittyminen venäläiseen bolshevismiin kävi\nyhä ilmeisemmäksi. Ero Venäjästä olisi loukkaus porvarillisen\nyhteiskunnan puolelta tuota maata kohtaan.\n\nEduskunta oli kuitenkin ottanut esille sota- ja poliisilaitoksen\njärjestämiskysymyksen, ja hallitus antoi esityksen järjestysvallan\naikaansaamiseksi yhteiskunnan turvaksi. Tämä antoi lopullisen merkin\nkauan valmistellun vallankumouksen puhkeamiseen, mikä tarkoitti vallan\nsiirtämistä köyhälistön käsiin ja Venäjän neuvostovallan mukaisen\njärjestelmän luomista, mitä lähimmin tähän liittyen. Tammikuun 26 p:nä\nselvisi pääkaupungissa, mitä oli tulossa, ja viimeiseksi toimenpiteeksi\nhallitus samana päivänä antoi Suomen kansalle uuden kehoituksen liittyä\nyhteen suojaamaan koteja ja turvaamaan järjestystä. Samalla annettiin\nvastalausenootti Venäjän hallitukselle, sekä ulkovalloille kirjelmä,\njoka kosketteli venäläisten sekaantumista Suomen asioihin. Neljä\nhallituksen jäsentä lähti salaa Vaasaan, sieltä käsin hoitaakseen\nlaillisen hallituksen tehtäviä, kun kaikesta päättäen pääkaupunki ja\nsuuri osa maata oli joutuva punaisten valtaan. Vaasasta tulikin\nseuraaviksi kuukausiksi \"valkoisen\" Suomen hallitus- ja pääkaupunki.\nSeuraavana päivänä puhkesi kapina. Yöllä tammikuun 28 p:ää vasten\npunakaarti miehitti hallitusrakennukset ja muut tärkeät paikat\npääkaupungissa ja rautatieliikenne pysähdytettiin. 29 p:nä\nilmoitettiin asetetuksi \"Suomen kansanvaltuuskunta\", varsinainen\nvallankumouksellinen hallitus, eduskunnan entinen puhemies K. Manner\npuheenjohtajana, sekä \"työväen pääneuvosto\", johon kuului 35 henkeä.\nPääkaupungissa kaikki tämä kävi kohtaamatta vastustusta, ilman verisiä\nyhteentörmäyksiä, koska suojeluskunta oli liian heikko ja huonosti\nvarustettu voidakseen nousta vastarintaan. Tämä oli omiansa jonkun\nverran hämmästyttämään punaisia johtajia, jotka olivat edellyttäneet\naseellista vastustusta ja katutaisteluita vallankumousdraaman sopivaksi\nalkutoimitukseksi. Senaatin jäsenet ja eduskunnan porvarillisten\npuolueiden johtajat, jotka oli aikomus vangita, olivat kadonneet.\nHe olivat osaksi paenneet, osaksi he pysyivät piilossa. Yksi\nkansanedustaja, A. Mikkola, vangittiin ja murhattiin. Punaiset olivat\nHelsingissä ja useimmissa Etelä-Suomen keskuksissa alusta alkaen\ntilanteen herroina. Mutta he eivät olleet sitä samassa määrin\nkaikkialla maassa.\n\nKansalla -- valkoisella Suomella punaisen vastakohtana -- oli\nvalittavana joko taipua ja antaa äsken vapaaksi valtakunnaksi\njulistetun ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen tuhoutua venäläiseen\nja punaiseen vallankumouskurjuuteen tai nousta vastarintaan. Se valitsi\nviimemainitun tien, ja väkivaltaa vastaan alkoi vapaussota, joka vaati\nvoimanponnistusta ja raskaita uhreja, mutta vei päämaaliin. Ensi\nsijassa Venäjä ja maassamme oleva venäläinen sotaväki oli syyllinen\nsiihen, että Suomen, saavuttaakseen täydellisen vapautensa, täytyi\ntulla sisäisen sodan näyttämöksi, millä kansalaiset taistelivat\nkansalaisia vastaan. Ilman tältä taholta tullutta yllytystä, ilman\nvieraiden venäläisten joukkojen ja itäisen bolshevikkivallan tukea ja\napua ei punakapina verisine seurauksineen olisi koskaan puhjennut.\nSeikkaperäinen ja yksityiskohtainen selonteko vapaussodan kulusta ei\nsisälly tämän yleiskatsauksellisen esityksen puitteisiin, jossa vain\ntapaukset yleisin piirtein voidaan kuvata.\n\nKuten aiemmin on mainittu, olivat kansalaisten muodostamat poliittiset\njärjestöt kesän ja syksyn kuluessa tehneet valmistuksia sitä\nratkaisevaa taistelua varten, joka oli suunniteltu maassa olevia\nvenäläisiä sotavoimia vastaan sen varalta, etteivät nämä, kuten ne\nolivat velvolliset, hyvällä ottaneet poistuakseen. Marraskuunlakon\njälkeen oli ilmeistä, että taistelu samalla tulisi muodostumaan\nyhteiskuntaa terrorisoivien punaisten kaartien tilinteolle\nsaattamiseksi. Toivottiin, että tätä voimainmittailua voitaisiin\nlykätä, kunnes suojeluskunnat ehtisivät täydellisemmin aseistua ja\nsuomalainen jääkäripataljoona palata kotimaahan.\n\nMutta niin pitkälle ei päästy, ennenkuin kapina puhkesi ja sotatoimia\nei enää voitu tuonnemmaksi lykätä.\n\nEtelä-Suomessa ei ollut tarjolla mitään mahdollisuuksia ryhtyä\njärjestelmällisesti ja samalla menestyksellä taistelemaan venäläisiä ja\npunaisia vastaan. Se toimikunta, jolla oli hoidossaan sotilaalliset\nvalmistelut (sotilaskomitea \"M.K\") ja jonka johtomiehiä olivat\nratsumestarit, sittemmin kenraalit H. Åkerman ja H. Ignatius, oli\nlopulta katsonut Etelä-Pohjanmaan, Vaasan ympärillä ja eteläpuolella\nolevan seudun siksi alueeksi, missä valkoisten sotatoimien tuli alkaa.\nTätä varten oli, kuten edellä on mainittu, näissä seuduissa perustettu\nkunnallisia suojeluskuntia ja toimeenpantu sotaharjoituskursseja\nkenraali P. von Gerichin johdolla. Sen jälkeen kuin kenraali,\nvapaaherra Kustaa Mannerheim, joka vähää ennen oli saapunut Venäjältä,\nmissä hän sodan aikana oli ollut korkeana sotapäällikkönä, oli valittu\ntulevien sotatoimien ylipäälliköksi, lähti hän ynnä ne entiset\nsotilashenkilöt, joiden tuli muodostaa armeijan esikunta, 18 p:nä\ntammikuuta salaa Vaasaan siellä jatkaakseen järjestelytyötä ja\njohtaakseen alkavia sotatoimia. Vähää ennen kapinan puhkeamista\nhallituksen päämies Svinhufvud vahvisti Mannerheimin ylipäälliköksi ja\nantoi hänelle tehtäväksi luoda sotilaallisen armeijan yhteiskunnan\nturvaksi.\n\nEtelä-Pohjanmaan suojeluskunnat asetettiin sotajalalle ja sotatoimet\naloitettiin siellä samana päivänä, jona kapina puhkesi, 27 p:nä\ntammikuuta. Niiden lähimpänä tehtävänä oli yllättämällä riisua aseet\nkaupungeissa ja useimmissa maaseudun pitäjissä olevilta venäläisiltä\nsotilasosastoilta, ennenkuin nämä ehtivät ryhtyä tarpeellisiin\npuolustustoimiin ja koota voimansa yhteiseen vastarintaan ja ennenkuin\nlisävoimia ehti saapua etelästä. Tämä kävikin odottamattoman helposti\nja nopeasti, vaikka suojeluskunnat olivatkin epätäydellisesti\nsotatoimiin harjoitetut ja vaikka aseita olikin niukalti. Mitä tässä\nsuhteessa puuttui, sen korvasi päättäväisyys, rohkeus ja tahto voittaa.\nKaikki kävi kohtaamatta suurempaa vastarintaa venäläisen sotaväen\npuolelta ja ilman sanottavaa verenvuodatusta, mikä ensi sijassa\njohtui venäläisissä joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta ja\nrappeutumisesta. Jo 28 p:nä tammikuuta suoritettiin aseistariisuminen\nSeinäjoen tärkeässä rautateiden risteyksessä ja samana päivänä\npakotettiin Vaasan varusväki antautumaan. Seuraavina päivinä puhdistus\njatkui koko tässä osassa Pohjanmaata sekä Vaasan pohjois- ja\neteläpuolella olevissa seuduissa. Pietarsaari antautui 29 p., Kokkola\nja Kaskinen 30 p. ja seuraavana päivänä vallattiin Kristiinankaupunki.\nMelkoisia määriä aseita ja ampumatarpeita, myöskin tykkejä ja\nkonekiväärejä, joutui tällöin valkoisten joukkojen saaliiksi.\nTämä teki suojeluskunnille mahdolliseksi tehokkaasti jatkaa sotatoimia,\njotka lähinnä tarkoittivat pohjoisen Pohjanmaan vapauttamista.\nKaupungeissa oli täällä vahva varusväki ja punainen aines oli siellä\nlukuisammin edustettuna kuin Etelä-Pohjanmaalla. Sillä oli suuri\nvaikutusvoima venäläiseen sotaväkeen ja se yllytti sitä vastarintaan.\nSuojeluskuntaliike ei myöskään ollut siellä saanut niin yleistä\nkannatusta kuin maakunnan eteläosissa, eivätkä suojeluskunnat olleet\nyhtä hyvin järjestetyt. Niillä ei ollut kylliksi voimia omin neuvoin\nvapautua venäläisistä. Kutakuinkin hyvin aseistettuja apujoukkoja\nlähetettiin sen vuoksi pohjoiseen. Kuumimmin taisteltiin Oulusta, jossa\nvenäläinen varusväki ja punainen kaarti tekivät ankaraa vastarintaa.\nKaupungin valtasivat talonpoikaisarmeija ja oma suojeluskunta 3 p:nä\nhelmikuuta, jolloin varusväki antautui. Tornio, missä venäläisen\nrajavartion muodosti muutama sata miestä, antautui pari päivää\nmyöhemmin, ja siten oli käytännöllisesti katsoen koko Pohjois-Suomi\npuhdistettu. Valkoisella armeijalla oli selkäpuoli vapaana ja yhteys\nulkomaihin länteenpäin oli avoin valkoiselle Suomelle. Viikon kuluessa\noli Pohjanmaa siis luonut päältään venäläisen ja punaisen ikeen. Tässä\nvapautusteossa piili alkuvoimaisen kansanliikkeen tarmo. Molemmat\nkieliainekset kävivät käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan.\n\nKun tämä puhdistustyö oli suoritettu ja jo sitä ennenkin, suuntasi\nosa suojeluskunta-armeijaa kulkunsa etelään. Haapamäen tärkeä\nrautatiekeskus miehitettiin ja pysyi koko sodan ajan valkoisten\nkäsissä, mistä oli se erittäin tärkeä etu, että yhteyttä voitiin pitää\nPohjanmaan ja Itä-Suomen sekä siellä taistelevien joukkojen välillä.\nHaapamäen-Pieksämäen yhdysrata oli rakennettu venäläis-strategisessa\ntarkoituksessa joukkojen nopeaa siirtoa varten Pietarista Vaasan\nseuduille. Sillä tuli nyt olemaan mitä suurin merkitys Suomen\nvapaussodan kululle. Rynnistys Pohjanmaalta etelää kohti pitkin\nrautatietä pysähtyi aluksi Vilppulaan, mihin asetettiin telkeet\npunaisten yrityksille tunkeutua pohjoista kohti. Liikkuva sota muuttui\nnäissä seuduissa joksikin aikaa asemataisteluksi. \"Vilppulan rintama\"\njoka ulottui lännessä Pohjois-Satakuntaan ja itäänpäin Kuhmoisiin\nPäijänteen rannalle ja jonka jatkona olivat edempänä Savon ja Karjalan\nrintamat -- jatkuva taistelulinja Pohjanlahdesta Laatokkaan -- tuli yli\nkuukauden ajan olemaan valkoisen ja punaisen Suomen rajana.\n\nMaan itäosissa tapahtumat olivat kehittyneet kutakuinkin samaan tapaan\nkuin Pohjanmaalla. Suojeluskuntaliike oli aktivistiryhmien johdon\nalaisena varsinkin marraskuun-lakon jälkeen levinnyt huomattavan\nlaajalle Karjalassa ja myöskin Savossa. Mutta aseistus oli näissäkin\nosissa maata erittäin vaillinainen. Jo viikkoa ennen järjestetyn\nkapinan alkamista oli Viipurissa punaisten ja valkoisten välillä\ntapahtunut verisiä yhteentörmäyksiä, joissa ensinmainitut olivat\nhyökkääjinä. Näiden tapahtumien johdosta olivat Pohjois-Karjalan\nsuojeluskunnat kokoontuneet ja rientäneet Viipuriin apuun. Ylivoima oli\nkuitenkin liian suuri, jotta ne siellä olisivat voineet minkään\nmenestyksen toivossa antautua taisteluun punaisia voimia vastaan, joita\navusti 6000 mieheen nouseva venäläinen varusväki. Ne vetäytyivät\ntaisteltuaan verisen taistelun Kämärällä takaisin Antreaan Vuoksen\nrannalle. Jo ennenkuin varsinainen sota alkoi, olivat tammikuun 23 p:n\ntienoilla Karjalan suojeluskunnat ryhtyneet verraten heikkojen\nvenäläisten varusjoukkojen aseistariisumiseen, kuten Sortavalassa ja\nJoensuussa, mikä tapahtui ilman sanottavia vaikeuksia. Myöhemmin\nriisuttiin aseista Antrean ja Vuoksenniskan varusväet sekä Saimaan\ntykkiveneistön miehistö. Täten saivat suojeluskunnat tarpeellisen lisän\nvähäiseen ase- ja ammusvarastoonsa. Vasta kun kapinanlippu oli\nkohotettu ja rauhallisen sopimuksen tie oli osoittautunut\nmahdottomaksi, käytiin taisteluun punaisia kaarteja vastaan, joita oli\nmuodostettu muutamiin Karjalan keskuspaikkoihin. Helmikuun 1 p:nä\nantautui Joensuun punainen kaarti, 6 p:nä puhdistettiin Lieksa ja 8\np:nä vallattiin verisen ottelun jälkeen Värtsilän tehdasyhdyskunta.\nNäin oli kapinaliike pohjoisessa ja keskisessä Karjalassa kukistettu.\nSielläkin suojeluskunnat toimivat päättäväisesti ja rohkeasti.\n\nAntreasta hieman etelään olevassa Ahvolassa ja sen lähitienoissa, missä\nhelmikuun seuraavina viikkoina sattui verisiä taisteluita, Karjalan\nsuojelusjoukot pitivät puoliaan Viipurista paälletunkeutuvia punaisia\nja punaryssiä vastaan. Tällä seudulla tuli olemaan Karjalalle sama\nmerkitys kuin Vilppulalla Pohjanmaalle. Tämä rintamanosa turvasi Savon\nja Karjalan ratoja yhdistävän yhdysradan päätekohdan. \"Karjalan\nrintaman\" itäisin ja samalla eteläisin osa oli Raudussa Venäjän\nrajalla. Täältäkin punaiset venäläis-suomalaiset joukot, jotka osaksi\noli tuotu sinne suoraan Pietarista, koettivat murtautua eteenpäin.\nAnkaroita taisteluita taisteltiin näissä seuduissa, mutta puolustus ei\nhorjunut. Se, että nämä aluksi heikot Etelä-Karjalassa toimivat\nvalkoiset joukot pystyivät vastustamaan ja torjumaan vihollisen\ntavantakaa tekemät rynnistykset, merkitsi koko maakunnan ja yleensä\nkoko maan itäosien pelastumista joutumasta punaisten ja Venäjän vallan\nalle.\n\nSamaan aikaan kuin Karjala, vapautui Savokin uhkaavasta punaisesta\nherruudesta. Tehtävä oli siellä vaikeampi, koska kapinallisia aineksia\nteollisuusseuduilla oli runsaammin eikä suojeluskuntaliike ollut voinut\nkehittyä yhtä häiritsemättä kuin Karjalassa. Mikkeli tuli valkoiseksi\nilman verenvuodatusta jo kapinan ensi päivinä. Lähipitäjistä\nvahvistusta saatuaan onnistui kaupungin suojeluskunnan, niin huonosti\nkuin se olikin aseistettu, 29 p:nä tammikuuta ripeästi ja päättävästi\ntoimien saartaa pesäänsä paikkakunnan punainen kaarti venäläisine\nharjoitusapulaisineen ja pakottaa se antautumaan. Venäläistä varusväkeä\nei kaupungissa sillä kertaa ollut. Niin hyvin venäläisiä kuin\nsuomalaisia apujoukkoja olisi epäilemättä Kouvolasta rientänyt Mikkelin\npunaisten avuksi, jollei viime hetkessä muutamien yritteliäiden miesten\nolisi onnistunut katkaista rautatieyhteyttä räjähdyttämällä kaksi\nsiltaa, joista tärkein oli Mäntyharjun Hillosensalmessa. Tästä paikasta\ntuli sitten sodan ensi kaudeksi Savon rintamanosan keskusta, siihen kun\npysähdytettiin punaisten voimien eteneminen pohjoiseen pitkin Savon\nrataa. Taistelu Kuopiosta -- jossa Suomen pankin kultavarat\nmaailmansodan aikana oli säilytetty ja yhä edelleen sijaitsivat --\nkesti viikon, helmikuun 1 p:stä 8 p:ään, jolloin valta kaupungissa\nlopullisesti joutui valkoisille. Apua, sekä miehiä että aseita, oli\nlähetetty Pohjanmaalta, joka nyt voi luovuttaa osan siellä\nmuodostetuista joukoista. Ankarinta vastarintaa teki Varkaus, jota\npuolusti sen lukuisa työväestö. Punaisten ylivoima oli siellä suuri ja\ntaistelu vaati verisiä uhreja. Vasta 21 p:nä helmikuuta onnistui\nvalkoisten joukkojen valloittaa tämä tehdasseutu, joka oli aiottu Savon\nkapinaliikkeen lujaksi varustukseksi. Se oli punaisten viimeinen\nturvapaikka tässä maakunnassa.\n\nTäälläkin, Etelä-Savossa, samoinkuin Pohjanmaalla ja Karjalassa, sota\nensimäisen rintamamuodostuksen jälkeen joksikin aikaa pysähtyi\nasemataisteluksi. Mäntyharjulta lähti kuitenkin helmikuun lopulla\nretkikunta länteenpäin valloittaakseen Heinolan ja sieltä, mikäli\nmahdollista, tunkeutuakseen kauemmas etelää kohti, mutta yritys ei\ntäydellisesti onnistunut. Vasta maaliskuun keskivaiheilla, pitkien ja\nveristen taistelujen jälkeen, onnistui savolaisten lopullisesti saada\nhaltuunsa kohta Heinolan pohjoispuolella oleva Lusi, tämä itäiseen ja\npohjoiseen Savoon vievien maanteiden tärkeä haarautumispaikka. Tähän\nasetettiin sulku punaisten etenemiselle näihin osiin maata.\n\nNämä Pohjanmaan, Karjalan ja Savon tapahtumat olivat pelastaneet\nmelkoisen osan Suomea ja sen väestöä jo alussa joutumasta kapinavallan\nalle ja luoneet yhtenäisen muurin punaisen anarkian pyrkimyksiä\nvastaan. Sen rintaman takana, joka muodostui mainittuihin tärkeisiin\nkohtiin ja vähitellen piteni koko Suomen poikki kulkevaksi\npuolustuslinjaksi, voitiin valkoinen armeija säädetyn yleisen\nasevelvollisuuden (helmik. 18 p. 1918) avulla ja liittämällä siihen\nvapaaehtoiset suojeluskunnat järjestää edelleen etenemään niitä maan\nosia kohti, jotka olivat punaisen kaartin ja suomalais-venäläisen\nneuvostovallan hallussa. Pataljoonia ja rykmenttejä perustettiin\nmäärätyn suunnitelman mukaan ja erikoisaselajien osastoja\nmuodostettiin. Tähän vaativaan ja tärkeään järjestämistyöhön, joka oli\nkenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa johdon alainen, otti osaa\nsuuri määrä entisiä suomalaisia upseereja ja Venäjän sotapalveluksessa\nolleita suomalaisia, jotka saivat päälliköntehtäviä armeijassa.\nAlipäällystöä harjoitettiin Vimpelin tilapäisessä sotakoulussa.\nNäin luotiin sodan jo riehuessa muutamassa viikossa todellinen\nkansanarmeija, jonka valtavana enemmistönä oli maan pohjoisten osien\nrahvas ja jota sen vuoksi myös on sanottu \"talonpoikaisarmeijaksi\". Se\noli tietoinen siitä, että sen suurena tehtävänä oli maan vapauden ja\nitsenäisyyden turvaaminen ja sitä elähdytti kansallinen innostus ja\nurhoollisuus. Se sotilaanmieli, joka historian aikaisemmissa vaiheissa\noli ollut Suomen rahvaalle ominainen, eli vielä meidänkin aikamme\nsukupolvessa. Moni \"Vänrikki Stoolin tarinoissa\" kuvattu henkilö ja\ntapahtuma tuli vapaussodassa jälleen eläväksi todellisuudeksi.\n\nSaksasta toimitetut ase- ja ampumatarvelähetykset varustivat armeijan\npitkää ja sitkeätä taistelua varten tarpeellisilla taisteluvälineillä.\nSen taistelukuntoisuutta lisäsi suuresti suomalaisten jääkärien\nkotimaahan saapuminen helmikuun lopulla. Tämän joukon pääosa, tuhat\nhyvin harjoitettua ja taisteluun tottunutta miestä, nousi maihin\nVaasassa 26 p:nä helmikuuta väestön riemulla ja syvästi liikutetuin\nmielin vastaanottamana, sekä jaettiin eri joukko-osastoihin pitkin\nrintamaa, osaksi upseereiksi, osaksi alipäällystöksi. Muutamat\npataljoonan saksalaisista upseereista astuivat myös suomalaiseen\nsotapalvelukseen ja saivat edesvastuullisia paikkoja armeijassa sodan\naikana. Arvokkaan lisän armeijamme sai myös niistä ruotsalaisista\nupseereista, jotka saapuivat Pohjois-Suomeen ottaakseen osaa\nvapaustaisteluun, ja vapaaehtoisesta, Ruotsista avuksi rientäneestä\n\"ruotsalaisesta brigadista\", joka miesluvultaan muodosti noin\npataljoonan. Muutamilla ruotsalaisilla upseereilla oli sodan kestäessä\nkorkeita päälliköntehtäviä valkoisessa armeijassa.\n\nRintama oli sodan ensi viikkoina muodostunut seuraavasti, noudattaen\nsuuntaa lännestä itään: Merikarvia--Ikaalinen--Virtain pitäjä--Ruovesi\n--Vilppula--Jämsä--Lusi--Mäntyharju--Savitaipale--Vuoksenniska--Rautu\nLaatokan rannalla. Se jaettiin nyt rajoitettuihin osastoihin. Läntisin,\nSatakunnan rintama, asetettiin eversti, sittemmin kenraali E. Linderin,\nHämeen rintama eversti, sittemmin kenraali M. Wetzerin, Savon rintama\nkenraali E. Löfström-Tollin ja Karjalan rintama kapteeni, sittemmin\neversti A. Sihvon johdon alaiseksi.\n\nVapaussodan jatkuessa yhtenäisen johdon alaisena maan pohjois- ja\nitäosissa ja voimakkaan kansanarmeijan muodostuessa ryhtymään\ntaisteluun vihollista vastaan myöskin oman alueensa ulkopuolella, oli\nkoko Etelä- ja Lounais-Suomi punaisten ja heidän venäläisten\nliittolaistensa vallassa. Kaikki vastarinta oli siellä tuomittu\nepäonnistumaan. Ne yksityiset \"valkoiset\" suojeluskunnat, jotka siellä\nliittyivät yhteen paikallista vastarintaa varten, voitettiin pian tai\nhajaantuivat. Niin kävi itäisellä Uudellamaalla, missä paikallisten\nsuojeluskuntien jäännökset, jouduttuaan alakynteen, hakeutuivat\nPellingin saaristoon ja sieltä jäitse Viroon, kun taas läntisellä\nUudellamaalla n.s. Kirkkonummen joukko, noin 500 miestä, joutui\nvangiksi ja säilytettiin vangittuna Helsingissä. Kumpaankin näistä\njoukoista oli liittynyt ylioppilaita ja muita nuorukaisia Helsingin\nsuojeluskunnista. Vaikeuksia ja seikkailuja sai myös Uudenkaupungin,\nmiesluvultaan 400:aan nouseva, suojeluskunta kokea. Se ei katsonut\nvoivansa ryhtyä taisteluun tässä osassa maata, missä punaisten valta\noli erittäin voimakas. Se lähti jäitse Ahvenanmaalle, missä se pakotti\nyksityisiä venäläisen varusväen osastoja antautumaan ja aikoi, saatuaan\nsiten kunnollisen aseistuksen, koettaa tehdä koko saariston\nvenäläisen sotaväen vaarattomaksi. Tämä tuuma ei onnistunut, kun ne\nruotsinmaalaiset joukot, jotka helmikuun keskivaiheilla, kuten\nuskoteltiin, ihmisystävällisessä tarkoituksessa, laskettiin maihin\nAhvenanmaalla, eivät asettuneet kummankaan taistelevan puolelle, vaan\nvaativat aseiden riisumista. Pitkien neuvottelujen jälkeen suomalainen\njoukko, ilman aseita, vietiin Ruotsiin ja lähti sieltä valkoiseen\narmeijaan Pohjanmaalle.\n\nEtelä-Suomen paikalliset taistelut, joskaan ne eivät vihollisen\nylivoimaisuuden tähden voineet johtaa pysyvään menestykseen,\nvaikuttivat kuitenkin koko sodan kulkuun siten, että ne ensi aikoina\nhäiritsivät punaisten sodanjohtoa ja jossakin määrin sitoivat niiden\njoukkoja, joten ne eivät tarpeellisen nopeasti ehtineet lähettää\nlisäjoukkoja pohjoiseen. Välillisesti valkoisten joukkojen pyrkimys\nkoota voimiaan ja vahvistaa asemaansa pohjoisemmissa osissa maata sai\ntukea Etelä-Suomen taisteluista.\n\nSe toivo, että Pohjois-Suomessa muodostettu valkoinen kansanarmeija\nkenraali Mannerheimin johdolla voisi murtaa vihollisen vastarinnan ja\nettä sen onnistuisi päästä eteläisen tai eteläisimmän Suomen avuksi,\noli kyllä vahva, varsinkin rintaman pohjoispuolella. Mutta katsoen\npunakaartien mieslukuun, hyvään aseistukseen sekä rajattomaan aseiden\nja ampumatarpeiden saantiin Venäjältä, näytti tehtävä kuitenkin olevan\nsuurten ja arvaamattomien vaikeuksien takana. Nämä vaikeudet olivat\nsitä arveluttavammat, kun venäläinen sotaväki täällä oli varsin\nvoimakas, eritoten pääkaupungissa, missä oli suurin osa Venäjän\nItämeren-laivastoa ja meriväkeä monin tuhansin. Nämä eivät varmaankaan\nolisi jättäneet punaisia ystäviänsä pulaan. Ja jo punaisten\nlisääntyvästä kurittomuudestakin saattoi ennustaa, että heidän\nvastarintansa oli muodostuva yhä ankarammaksi ja epätoivoisemmaksi,\nkuta kauemmas etelään heidät tungettiin. Kaikissa tapauksissa\neteneminen olisi vaativa hyvin pitkän ajan ja äärettömiä ihmishengen\nsekä taloudellisten ja henkisten kulttuuriarvojen uhreja. Punaisten\npainaminen eteläisimpään Suomeen, maan rikkaimpiin ja tiheimmin\nasuttuihin seutuihin, olisi aiheuttava varmasti vielä kauheamman\nhirmuvallan, kuin mikä siellä jo vallitsi. Siellä, ja eritoten\npääkaupungissa, missä mielivalta ja terrori vallitsivat, pidettiin\nasemaa epätoivoisena, jollei ulkoapäin olisi apua saatavissa.\n\nJo helmikuun ensi päivinä saapui senaattori Svinhufvudilta, joka\npysyttelihe piilossa Helsingissä, Suomen Tukholmassa olevalle\nlähettiläälle kehotus anoa sotilaallista apua Ruotsista tai Saksasta.\nRuotsin hallitus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi kaikesta muusta\ntaisteluun sekaantumisesta kuin ryhtymästä välittämään taistelevien\npuolien kesken. Syynä tähän torjuvaan kantaan, jolle Ruotsi asettui\nluopuen viimeisestä mahdollisuudesta aktiivisesti avustaa Suomea sen\ntaistelussa vapauden ja itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli osaksi\nRuotsin vasemmiston varovaisuuspolitiikka, osaksi se painostus\nEnglannin puolelta, jonka alaisena Ruotsi oli. Saksa oli nyt ainoa\nulkomainen valta, joka saattoi antaa Suomelle tukea ja apua, eivätkä\ntähän kiinnitetyt toiveet joutuneetkaan häpeään.\n\nHeti kapinan puhjettua oli Saksan hallitukselle ja ylimmälle\nsodanjohdolle tehty selkoa Suomen vaikeasta asemasta sekä esitetty\npyyntö, että Saksa antaisi apuansa taistelussa, joka vihdoin oli\nratkaiseva Suomen kohtalon. Tätä pyyntöä noudatettiin heti sikäli, että\nBrest-Litovskin neuvotteluissa uudelleen -- joskin ilman suoranaista\ntulosta -- painostettiin Venäjän hallitusta kutsumaan pois venäläiset\njoukot Suomen alueelta. Tämän lisäksi järjestettiin suurehko ase- ja\nampumatarvelähetys Suomeen ja suostuttiin suomalaisen pataljoonan\nkotiinlähettämiseen. Helmikuun puolivälissä lähetykset voitiin\ntoimittaa matkaan käytettävissä olevilla suomalaisilla aluksilla, jotka\nolivat olleet sotateloilla Ruotsissa. Onnellisesti kävi pitkä ja\nvaaranalainen matka yli Itämeren ja halki Pohjanlahden jäiden\nvenäläisiltä uhkarohkeasti anastetun suomalaisen jäänsärkijän Sammon\navustamana, ja Suomen armeija sai, kuten jo on mainittu, erittäin\narvokkaan ja kaivatun lisän sotatarpeita sekä sodankäyntiin\nharjaantuneita upseereja, opettajia ja sotilaita.\n\nHelsingistä saapuneet tiedot ja hätähuudot ja Ruotsin torjuva kanta\nkehottivat kuitenkin ponnistuksiin suoranaisen sotilaallisen avun\nsaamiseksi Saksalta. Ne saivat osakseen Saksan sotilaallisen johdon\ntäyden ymmärtämyksen, mutta Saksan hallitus asettui erittäin\nepäröivälle kannalle sellaiseen yritykseen nähden, niin hyvin yleis- ja\nsisäpoliittisista syistä kuin siksi, että sen arveltiin voivan\nhäiritsevästi vaikuttaa saksalais-venäläisiin rauhanneuvotteluihin.\nNämä keskeytyivät kuitenkin äkkiä 11 p:nä helmikuuta ja kaksi\npäivää myöhemmin pidettiin Homburgissa suuri poliittinen\nsotaneuvostonkonferenssi, johon keisarikin otti osaa. Tässä päätettiin\nuudelleen ryhtyä aktiiviseen sotapolitiikkaan idässä ja ensiksi\naloittaa eteneminen Itämerenmaakunnissa, mikä tapahtuikin heti aselevon\npäätyttyä 18 p:nä helmikuuta. Sotilaallisella johdolla oli nyt suurempi\ntoimintavapaus eikä sotaretki Suomeen ollut ristiriidassa, vaan\npäinvastoin sopusoinnussa sen itäisten suunnitelmien kanssa. Jo 14 p:nä\nhelmikuuta, Homburgin konferenssin jälkeisenä päivänä, kenraali\nLudendorff lähetti Suomen Berliinissä olevalle lähettiläälle kehotuksen\ntehdä uuden suoranaisen pyynnön saksalaisen sotilasapuretkikunnan\nlähettämisestä Suomeen ja 21 p:nä helmikuuta oli hänet kutsuttu Saksan\npäämajaan.\n\nKenraali Ludendorff ilmoitti, että sotilasretkikunnan lähettäminen\nSuomeen nyt oli mahdollinen siinä tapauksessa, että Suomella oli siitä\netua ja että sitä siellä katsottiin tarpeelliseksi ja toivottavaksi.\nVastaus kuului, että maan hädänalaiseen tilaan katsoen niin hyvin\nhallitus kuin yhteiskuntaa säilyttävät ainekset Suomessa ilolla\ntervehtisivät sellaisen avun lähettämistä, ja niin oli Saksan\navustusretki periaatteessa päätetty toimenpide. Ensin oli lähetettävä\nmuutamia sota-aluksia Ahvenanmaalle, ja pian sen jälkeen laskettaisiin\nsotajoukko, suuruudeltaan noin divisiona, maihin jollakin sopivalla\nkohdalla Suomen länsirannikolla. Tietysti tämä retki ei tarkoittanut\nyksinomaan ihmisystävällisen tehtävän täyttämistä. Niin pitkälle\nmenevään ritarillisuuteen ei Saksalla totta tosiaan siihen aikaan ollut\nvaraa. Se saksalais-sotilaallinen tehtävä, jota sillä tarkoitettiin,\noli lähinnä estää englantilaisia joukkoja etenemästä Muurmannin\nrannikolta Pietariin ja ehkäistä siten uuden itäisen sotarintaman\nmuodostuminen. Samalla toivottiin saatavan mahdollisimman vapaa tie\nVenäjän pääkaupunkiin sen varalta, että sen valloittaminen\nosoittautuisi välttämättömäksi. Mutta myöskin Suomen vapauttaminen\nvenäläisestä bolshevikkivallasta ja sen riippumattomuuden turvaaminen\noli Keski-Euroopalle niin poliittisesti kuin taloudellisesti ja\nsivistyksellisesti tärkeätä.\n\nSodanjohdon taholla tehdyn päätöksen toteuttaminen kohtasi vielä\nerinäisiä vaikeuksia, mutta ne voitettiin. Maaliskuun 3 p:nä\nallekirjoitettu Saksan ja Venäjän välinen rauhansopimus ei myöskään\nollut asiaan vaikuttavana esteenä. Jo maaliskuun alussa saapui\nsaksalaisia sota-aluksia sekä pienehkö maihinnousujoukko Ahvenanmaalle,\njotavastoin pääretkikunta, n.s. Itämeren-divisiona, kenraali, kreivi\nvon der Goltzin johdolla vasta 1 p:nä huhtikuuta lähti yli Itämeren\npyrkimään Suomen mantereelle. Alkuperäisestä aikomuksesta laskea joukot\nmaihin länsirannikolla oli luovuttu pääasiallisesti strategisista\nsyistä, ottamalla huomioon Suomen silloinen sotatilanne, ja valittu\nHanko maihinnousupaikaksi. Retkikunta saapui sinne 3 p:nä huhtikuuta,\njonka jälkeen sotatoimet ja eteneminen Helsinkiin pitkin rannikkorataa\nheti alkoivat. Punaisten heikko vastarinta murrettiin helposti -- jo se\ntieto, että vastassa oli sotaan tottuneita saksalaisia sotureita,\nherätti jonkun verran pelkoa. Heidän sotavoimansa olivat myös tässä\nosassa maata heikentyneet, kun oli täytynyt lähettää lisäjoukkoja\nTampereelle, missä ratkaiseva taistelu parhaillaan oli käynnissä. Vasta\nHelsingin edustalla kohtasi saksalaisia hieman ankarampi vastarinta. Jo\n10 päivää maihinnousun jälkeen, 12 p:nä huhtikuuta, saksalaiset joukot\ntunkeutuivat lännestä käsin pääkaupunkiin, samalla kuin saksalainen\nlaivasto-osasto amiraali Meurerin johdolla Tallinnasta tuli kaupungin\nsatamaan ja laski maihin pienehkön taistelujoukon. Venäjän laivasto,\njosta osa jo silloin oli lähtenyt itää kohden, ei tehnyt mitään\nvastarintaa. Hangossa saksalaisen päällystön kanssa tehdyn sopimuksen\nmukaan sen tuli pysyä puolueettomana ja heti vesien auettua purjehtia\nVenäjälle. Helsinki säästyi näin hävitykseltä, minkä Venäjän laivasto\nsiellä olisi voinut aikaansaada, ja todennäköisesti olisikin\ntoimeenpannut, jollei saksalaispelko olisi lamaannuttanut sen\ntoiminnanhalua. Viaporin linnoitus miehitettiin taistelutta.\nSitävastoin saksalaisten tunkeutuessa pääkaupunkiin syntyi\nkatutaisteluita, joihin myös otti osaa valkoinen kaarti, joka siellä\nsalaa oli aseistettu ja nyt sai mahdollisuuden päästä toimimaan. Jo\nseuraavana päivänä, 13 p., kaupunki oli puhdistettu kapinallisista\naineksista ja kokonaan valkoisten käsissä. Riemulla väestö, joka nyt\nkahden ja puolen kuukauden hirmupäivien jälkeen taas saattoi hengittää\nvapaasti, ja lailliset viranomaiset, jotka jälleen voivat ryhtyä\ntoimimaan, tervehtivät saksalaisia sotureita vapauttajinaan. Suurin osa\npunaisten sotavoimia, samoin kuin kapinan johtajat, olivat paenneet\nitään päin ja osa niistä pelastautui Venäjälle, siellä yhä edelleen\navustaakseen venäläisten Suomen jälleenvalloittamispyyteitä.\n\nHuhtikuun 6 p:nä oli toinen pienehkö saksalainen joukko-osasto\nTallinnasta kenraali Brandensteinin johdolla noussut maihin Loviisassa,\nkarkoittanut kaupungissa ja sen ympäristössä olevat punaiset joukot ja\nlähtenyt etenemään pohjoista kohti. Tämän retkikunnan tarkoituksena oli\nmiehittämällä joku kohta Riihimäen--Viipurin rataosalla katkaista\npunaisten peräytymistie itään. Kahakoiden ja taistelujen jälkeen, sekä\nkoettuaan muutamia vastoinkäymisiä, varsinkin Uudessakylässä, joka\nvähän aikaa oli saksalaisten hallussa, tämä joukko-osasto valtasi 18\np:nä huhtikuuta Lahden, joka oli punaisten pääpesäpaikkoja.\n\nSamoihin aikoihin kuin saksalaiset joukot saapuivat maahan ja\nsuorittivat ensimäiset sotatoimensa Etelä-Suomessa, oli tärkeitä\nsotatapahtumia sattunut myöskin rintaman pohjoispuolella.\nAsemataistelua oli siellä jatkunut eikä kapinallisten ja venäläisten\nonnistunut, niin usein ja eri kohdista rintamaa kuin he yrittivätkin,\nmurtautua sen läpi tai saada sitä peräytymään. Ensi sijassa punaiset\nolivat menestymättä pyrkineet ottamaan haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen\nradan, siten katkaistakseen valkoisilta lännen ja idän välisen\nyhteyden. Lukuisia, osittain ankaroita yhteentörmäyksiä oli sattunut\npitkin koko linjaa, Lavialla, Ruovedellä, Vilppulassa, Kuhmoisissa,\nSysmässä, Lusissa (Heinola), Savitaipaleella, Joutsenossa, Ahvolassa,\nKavantsaarella, Muolaassa, Raudussa, Valkjärvellä y.m., mutta\nmaaliskuun keskivaiheille saakka pysyi rintama jokseenkin muuttumatta.\nMutta 16 p:nä maaliskuuta alkoi yhtenäisen suunnitelman mukaisesti\nvalkoisen armeijan suuri rynnäkkö etelään päin, varsinkin\nPohjois-Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä Tamperetta kohti, joka oli\npunaisen ja punavenäläisen armeijan lujimpia varustuksia ja tukikohtia.\nKeskusta (Wetzer) rynnisti taistellen Vilppulasta Orihveden ja Suinulan\nkautta Messukylään, itäinen sivusta (Wilkman) Jämsästä Orihvedelle,\nKangasalle ja Lempäälään ja läntinen osaksi Vaskivedeltä ja Kurusta\nTeiskon kautta (Hjalmarsson), osaksi Ikaalisista Kyröskosken kautta\n(Linder) Tampereelle. Jo 24 p:nä maaliskuuta laukaistiin ensimäinen\ntykinluoti kohti kaupunkia, joka lähipäivinä joutui melkein\npiirityksiin. Punaisten tehdessä epätoivon vimmalla vastarintaa\nvalloitettiin etukaupungit ja 3 p:nä huhtikuuta alkoi rynnäkkö itse\nkaupunkia vastaan. Kaksi päivää myöhemmin se ankaran, katu kadulta ja\ntalo talolta käydyn taistelun jälkeen oli valkoisten hallussa.\nTampereen valloitus, valkoisen armeijan suurin ja loistavin uroteko ja\nsodan verisin taistelu, oli vaatinut uhriksi lukuisasti kaatuneita ja\nmelkoiset osat kaupunkia olivat tuhoutuneet, mutta tärkeä tulos\nvapaussodassa oli täten saavutettu. Punaisten valta oli tässä\nensimäisessä suuressa voimainmittelyssä saanut ankaran iskun ja alkoi\nhorjua, voimatta enää koskaan tointua. Osa Tampereelle kootuista ja\nkaupungin puolustukseen osaa ottaneista punaisista joukoista onnistui\npelastautumaan etelään päin, mutta vankien lukumäärä nousi kuitenkin\n10,000:een, minkä ohella 50 venäläistä tykkiä ja runsaasti muita aseita\nja ampumatarpeita joutui hallituksenjoukkojen saaliiksi.\n\nSamoihin aikoihin kuin Tampereesta taisteltiin ja sen valloituksen\njälkeen eteni valkoisia joukkoja alituisesti taistellen (Karkussa,\nMouhijärvellä y.m.) pohjoisesta käsin Satakuntaan Tampeeren--Porin\nradalle puhdistaen nämä seudut punaisista rosvojoukoista, jotka siellä\nolivat harjoittaneet kauheaa terroria ja tehneet hirvittäviä rikoksia\n(Noormarkussa, Suodenniemellä y.m.). Huhtikuun 11 p:nä valkoiset\nmiehittivät Porin, sen jälkeen kuin punaiset ryöstettyään ja tuhottuaan\nomaisuutta olivat lähteneet kaupungista. Huhtikuun 18 p:nä vallattiin\nRauma samoin ilman taistelua.\n\nTurun väestö oli niin hyvin ennen kapinaa kuin sen kestäessä saanut\npaljon kokea. Punaisilla oli siellä rajaton valta eivätkä he\nterrorisoinneet ainoastaan kaupungin porvarillisia, vaan myös\nympäristön rahvasta. Minkäänlainen vastarinta ei siellä ollut\nmahdollinen. Osa kaupungin asekuntoisia miehiä oli kapinan alkaessa\nlähtenyt pohjoiseen ja liittynyt jo mainittuun Uudenkaupungin\nsuojeluskuntaan, toinen osa oli vetäytynyt saaristoon ja sitten\nAhvenanmaalle (Vårdöhön) sekä siellä järjestänyt suojeluskunnan, n.s.\n\"saariston vapaajoukon\". Se sai aseita ja opettajia sotaharjoituksia\nvarten Ahvenanmaan saksalaisilta joukoilta. Saatuaan vahvistukseksi\npienen saksalaisen sotilas-osaston tämä joukko oli taistellut\nsaaristoon sijoitettuja punakaartilaisia vastaan ja vallannut muutamia\nsikäläisiä saaria (Houtskarin ja Korpon). Tampereen valloitus ja\nHelsingin menetys sai punaisten sodanjohdon pelkäämään, että Turku ja\nkoko Länsi-Suomi joutuisivat eristetyiksi yhteydestä itäänpäin,\nminkä lisäksi odotettiin hyökkäystä lännestä päin Ahvenanmaalla\nmaihinnousseiden saksalaisten joukkojen taholta. Alkoi yleinen, sekä\npunaisen kaartin että punaisten perheiden pako itää kohden, päämääränä\nVenäjä. Suuret määrät ryöstämällä saatua omaisuutta otettiin mukaan.\nHuhtikuun 12 p:nä lähti viimeinen pakolaisjuna Turusta ja jo seuraavana\npäivänä \"saariston vapaajoukko\" marssi kaupunkiin. Samaan aikaan kuin\nHelsinki, vapautui näin Turkukin. Turusta länteenpäin olevat seudut\nTurun--Toijalan rataosan ja rannikon välillä puhdistivat \"saariston\nvapaajoukko\" ja muut erilliset suojeluskuntaosastot, kun taas\nsaksalaiset, noustuaan maihin Loviisassa ja vallattuaan Helsingin,\nsuorittivat saman tehtävän itäisellä Uudellamaalla. Tässä\npuhdistustyössä oli muiden paikallisten suojeluskuntien ohella\nosallisena entinen n.s. Pellingin joukko, joka Tallinnasta oli\nkuljetettu Danzigiin ja sieltä oli saksalaisen Itämeren divisionan\nmukana tullut Suomeen. Huhtikuun keskivaiheilla näin maan\neteläisimmätkin seudut, suurta osaa Viipurin lääniä lukuunottamatta,\nolivat valkoisten hallussa.\n\nSotatilanne oli Suomessa parin viikon kuluessa täydelleen muuttunut.\nKenraali Mannerheimin suuri kansanarmeija oli pitkin koko rintamaa\nlähtenyt liikkeelle ja painoi punaisten joukkoja etelään päin. Sieltä\ntaas tunkivat päälle saksalaiset sotavoimat. Nekin olivat kenraali\nMannerheimin ylipäällikkyyden alaiset. Näiden välillä ulottui huhtikuun\nkeskivaiheilla lännestä itään kapea kaistale, joka vielä oli\nkapinallisten hallussa. Punaiset joukot oli kokoonpuristettu tälle\nahtaalle alalle, mistä ne tasaisena virtana vetäytyivät itäänpäin\ntuhansittain heitä seuraavien pakolaisten seuraamina, päästäkseen\nmikäli mahdollista Viipuriin ja etsiäkseen pelastustaan Venäjältä.\n\nOsa kenraali von der Goltzin joukoista alkoi Helsingin valloituksen\njälkeen edetä pohjoiseen pitkin rautatielinjaa ja valtasi 22 p:nä\nhuhtikuuta Riihimäen rautatieristeyksen, missä punaiset epätoivon\nvimmalla tekivät vastarintaa, sekä 26 p:nä Hämeenlinnan, juuri viime\ntingassa estäen punaiset surmaamasta satakunnan kuolemaan\ntuomitsemaansa kansalaista, jotka näin pelastuivat. Seuraavana päivänä\npohjoisen armeijan etujoukot marssivat kaupunkiin ja yhteys\nMannerheimin ja von der Goltzin joukkojen välillä oli tällä kohdalla\nsaavutettu. Nämä Tampereelta tulevat valkoiset sotajoukot olivat etelää\nkohti tunkeutuessaan kohdanneet ankaraa vastarintaa. Varsinkin olivat\ntaistelut sitkeitä Lempäälässä, jonne punaiset olivat koonneet vahvoja\njoukkoja, ja jossa seudun maantieteelliset suhteet tarjosivat\noivallisen puolustusaseman.\n\nLahdessa saksalaiset joukot olivat pitäneet puoliaan punaisten\nhyökkäyksiä ja läpimurtautumisyrityksiä vastaan. Myöskin siellä oli\nsaavutettu yhteys saksalaisten ja pohjoisen armeijan välillä siten,\nettä Heinolan puolelta eräs joukko-osasto oli edennyt Lahteen saakka.\nPunaisten läntinen armeija, joka nyt oli eristetty radasta ja jonka\nperäytymistie Lahden luona oli katkaistu, täytti jäännöksillään\nHauhon--Tuuloksen ja Lahden--Vesijärven väliset seudut. Epätoivon\nrohkeudella tämä pakolaisarmeija pyrki ulos ansasta, johon se oli\njoutunut, mutta onnistumatta. Kaikki käytettävissä olevat saksalaiset\nvoimat siirrettiin näihin seutuihin ja kolme päivää, huhtikuun 30 p:stä\ntoukokuun 2 p:ään, kestäneen taistelun jälkeen punainen armeija oli\npakotettu antautumaan, -- se oli Suomen Sedan. Saalis oli noin 20,000\nvankia, 20 tykkiä, 200 konekivääriä ja 4,000 hevosta.\n\nItä-Suomessakin loppuratkaisu tapahtui samaan aikaan tai vähän sen\njälkeen. Tampereen valloituksen jälkeen oli armeijan ryhmittelyä\nmuutettu, Karjalan ja Savon rintamat saivat apujoukkoja ja voivat nyt\nalkaa lopullisen etenemisensä. Päämaja, joka suurimman osan sota-aikaa\noli Seinäjoella, muutettiin tämän vuoksi Mikkeliin. Itä-Suomessa\naloitti Karjalan rintama liikkuvan sodan. Kauimpana idässä, Raudussa,\nvalkoiset joukot olivat Tampereen valloituksen aikoihin saavuttaneet\nhuomattavan voiton pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannusta\nsuurilukuisesta vihollisjoukosta, joka melkein kokonaan tuhottiin.\nKarjalan rintaman joukot aloittivat huhtikuun 20 p:n paikoilla\netenemisensä eteläisen pääradan erinäisiä seutuja kohti aina rajaan\n(Terijokeen) asti, siten katkaisten Viipurin ja Pietarin välisen\nyhteyden, jolla punaisten sodankäynnille oli ollut suuri merkitys.\nHuhtikuun 25 p:nä valkoinen armeija, jota täällä nyt johti kenraali\nK.F. Wilkman (Wilkama), eri puolilta ja alituiseen taistellen lähestyi\nViipuria ja ryhtyi kaupunkia valloittamaan, mikä suoritettiin 28 ja 29\np:nä. Viipurissa ja taisteluissa sen ympäristössä otettiin 15,000\nvankia ja saatiin runsas sotasaalis, 300 tykkiä, 200 konekivääriä y.m.\nKaupungin asukkaat vapautuivat siitä terrorista, jota he olivat saaneet\nkärsiä kolme kuukautta ja joka oli ilmennyt kauhistuttavina\njoukkomurhina ja muina väkivallantöinä. Viipurin kukistuessa punaiset\nmenettivät viimeisen lujan turvapaikkansa ja venäläiset lähinnä\npääkaupunkia tärkeimmän tukikohtansa Suomessa.\n\nHuhtikuun 26 p:nä Savon joukot hyökkäsivät punaisten rintamaa vastaan,\npakottivat sen peräytymään ja etenivät toisella sivustallaan\nLappeenrantaan, toisella Kouvolaan, jotka muutamia päiviä myöhemmin\nolivat valkoisten hallussa. Myöskin viimemainittu seutu ja sen\nläheisyydessä olevat tehdasyhdyskunnat sekä koko Kyminlaakso\nympäristöineen ja varsinkin Haminan kaupunki saivat punaisten vallan\naikana kokea kauhun päiviä. Sielläkin oli toimeenpantu julmia\njoukkomurhia. Täältä ja Viipurin tienoilta pakoon lähteneet laumat\npääsivät Kotkaan, mistä osa niistä siellä odottavilla laivoilla ehti\npaeta Pietariin. Toukokuun 4 p:nä valkoiset joukot saapuivat Kotkaan,\nsamalla kuin sen satamaan ankkuroi saksalaisia sota-aluksia. Samana\npäivänä vallattiin myös Hamina. Sota oli käytännöllisesti katsoen\nlopussa. Viimeiset maassa olevat venäläiset joukot olivat ne, jotka\npitivät hallussaan maan kaakkoisimmassa kolkassa olevia Inon\npattereita. Ne lähtivät maasta vasta 14 p:nä toukokuuta, senjälkeen\nkuin olivat räjähdyttäneet siellä olevat asevarikot ja tuhonneet\nlinnoitusten tykit. Suomi oli \"venäläis-vapaa\" ja vapaustaistelun\nvarsinainen päämäärä oli saavutettu. Kotoinen, maansa kavaltanut\npunainen vihollinen oli tehty vaarattomaksi, mutta oli osittain\njäljellä maassa.\n\nTampereen valloitus oli punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa\ntappion alkuna; sen päätti Viipurin ja Kouvolan valtaus sekä suuri\nantautuminen Lahden luona, mikä kaikki tapahtui muutaman viikon\nkuluessa. Nopea ja täydellinen voitto oli tulos noiden kahden, Suomen\nvapautuksen puolesta taistelleen valtavan voiman: isänmaallisen\ninnostuksen kannattaman kansanarmeijan ja sotaan harjaantuneiden\nsaksalaisten joukkojen yhteistoiminnan tulos. Ulkoapäin tuleva\napu ei vähentänyt ensinmainitun suuren ja kauniin, vapautuksen\npääedellytyksenä olleen isänmaallisen työn merkitystä ja kunniaa, mutta\nse säästi maamme monilta ja pitkällisiltä kärsimyksiltä, se pelasti\nmeille suuren osan nuorta voimaamme ja helpotti mahdollisuuksiamme pian\nkorjata sodan tuottamat vauriot.\n\nToukokuun 16 p. oli valkoisen armeijan päivä. Silloin pääkaupungin\nviranomaiset ja väestö juhlivat voitokasta kansanarmeijaa ja sen\npäällikköä suoritetun vapautustyön johdosta. Armeijaan, joka sinä\npäivänä juhlallisesti marssi Helsinkiin ja siellä toimeenpani paraatin,\nkuului joukkoja kaikista armeijaosastoista ja rykmenteistä. Se oli\nuuden ajan, vanhojen unelmien ja toiveiden toteutumisen ulkonainen\nilmaus, ilmaus siitä, että Suomen kansa nyt oli isäntä omassa\ntalossaan.\n\n\n\n\nSodan jälkeen.\n\n\nVapaussota oli historiallinen välttämättömyys. Ilman kansannousua ja\nyhteistä, idästä tullutta sortoa vastaan suunnattua voimanponnistusta\nei maamme todennäköisesti olisi voinut saavuttaa pysyvää vapautta ja\ntäyttä riippumattomuutta. Kuva tästä ottelusta, jossa Suomen kauan\nkestänyt taistelu kansallisen olemassaolonsa ja täydellisen\nitsenäisyytensä puolesta saatettiin loppuun, sumentui kyllä siitä, että\noli taisteltava omia maanmiehiäkin vastaan. Mutta se ei kuitenkaan\nollut sisällinen sota tavallisessa mielessä, ei verinen ottelu eri\nyhteiskuntaluokkien tai poliittisten puolueiden välillä, vaan jatkoa\nSuomen taistelulle idän barbariaa vastaan, joka nyt oli pukeutunut\nbolshevismin hahmoon ja johtanut harhaan osan maamme väestöä. Taistelu\nei ollut varsinaisesti suunnattu tätä, vaan sitä myrkkyä vastaan, jota\nitä oli pyrkinyt ja osaksi onnistunut valamaan tietämättömimpään ja\nsiveellisesti alimmalla tasolla olevaan kansamme osaan ja joka oli sen\nsaattanut isänmaanpetoksen pimeälle polulle itsekkäiden tarkoitusperien\nsaavuttamiseksi. Sota karkoitti myrkyttäjät tehden henkisen myrkyn\nsillä kertaa tehottomaksi ja pelastaen isänmaan jo uhkaavasta\nperikadosta tai sivistyksentuhosta, mutta myrkkyä ei sodan keinoin\nvoitu poistaa. Tämä Venäjän yhteyden viimeinen perintö esti Suomen\nyhteiskunnan nopean toipumisen ja ehkäisi monessa suhteessa uuden ajan\nvaatimaa kehitystä. Myöskin suuri elintarpeiden puute, mikä vuonna 1918\nvallitsi maassa ja melkeinpä lähenteli nälänhätää -- sekin osaltaan\npuna-venäläisen anarkian seuraus -- vaikeutti suuresti säännöllisiin\noloihin siirtymistä.\n\nMutta Suomen kansa saattoi kuitenkin nyt, joskin suurten poliittisten\nja taloudellisten vaikeuksien vallitessa, käydä rauhantoimiin ja\nlujittamaan maan ulkonaista riippumattomuutta ja sisäistä asemaa.\nHallituksen jäsenet -- niiden joukossa myös sen päämies Svinhufvud,\njoka maaliskuussa tekemänsä uhkarohkean pakoretken jälkeen oli Saksan\nkautta saapunut Vaasaan -- kokoontuivat jälleen toukokuun alussa\nHelsinkiin. Eduskunta, joka ryhtyi jatkamaan kapinan keskeyttämiä\nistuntojaan, oli jäsenluvultaan huomattavasti supistunut. Melkein\nkaikki sen sosialistiset jäsenet olivat poissa. Osaksi he olivat\npaenneet, osaksi kapinaan osallisina vangitut tai syytettyinä\nvaltiorikoksesta. Eduskunta päätti toukokuun 18 p:nä luopua korkeimman\nvallan käytöstä, mikä siirrettiin valtionhoitajaksi valitulle\nhallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille. Hallitus uusittiin ja\nJ.K. Paasikivi tuli sen varapuheenjohtajaksi.\n\nNyt ryhdyttiin toteuttamaan niitä hallintotoimenpiteitä, joita\nmuuttuneet olot vaativat. Valtiolliset hallintoelimet havaittiin olevan\npääasiassa sellaisinaan valmiit ja tarvitsevan vain eräissä kohdin\ntäydentämistä. Varsinkin oli näin laita sotalaitoksen, jonka järjestely\nsodan aikana oli ollut aivan tilapäistä. Yleinen asevelvollisuus\nmäärättiin toimeenpantavaksi niissäkin osissa maata, missä kutsuntoja\nei oltu voitu aiemmin suorittaa, ja niin luotiin pysyvä sotavoima.\nJärjestelytyöhön saatiin apua saksalaisilta yliesikuntaupseereilta ja\nharjoitustehtäviin käytettiin neuvojia saksalaisista joukoista, jotka\nhallituksen toivomuksen mukaisesti jäivät maahan. Suomen täytyi olla\nvarustautunut idästä mahdollisesti tulevien hyökkäyksien varalle ja\nvalmis puolustamaan riippumattomuuttaan. Myöskin Englannin silloinen\nepäselvä sotapolitiikka Vienanmeren seuduilla, missä osa Suomesta\npaenneita punakaartilaisia otettiin Englannin palvelukseen, pakotti\nolemaan valmiina puolustukseen. Ulkomaanedustus oli maallemme uusi ala,\nmikä tuli hallituksen erikoisen huomion esineeksi, ei ainoastaan\npoliittisten näkökohtien vuoksi, vaan myös siksi, että saataisiin\npoistetuksi maassa vallitseva ja tuottavaa toimintaa lamauttava\nelintarpeiden ja muiden tarvikkeiden puute. Varsinaisimmin Saksaan\norienteerattu ulkopolitiikka oli luonnollinen seuraus Saksan\nvapaustaistelussamme antamasta avusta ja vastasi Suomessa yleisesti\nvallitsevaa mielialaa. Tätä piti yllä saksalaisten joukkojen jatkuva\noleskelu maassa ja myötätunto, minkä ne täällä olivat saavuttaneet.\nLänsivaltain vihollisuudeksi tämä politiikka ei kehittynyt --\npuolueettomuuden rikkomishalua maassa tuskin olikaan -- mutta Englanti\nja myöskin Ranska suhtautuivat sangen kylmäkiskoisesti Suomen\nriippumattomuuteen. Englanti ei vielä ollut halukas lopullisesti sitä\ntunnustamaan ja Ranska teki aiemmin antamansa tunnustuksen Suomen\npoliittisesta hallitussuunnasta riippuvaksi.\n\nValtiomuotokysymys kohosi nyt etualalle. Suomi oli hallituksen\njulistuksella 4 p:ltä joulukuuta 1917 ja eduskunnan hyväksyttyä sen\njulistautunut riippumattomaksi tasavallaksi, mutta uutta, siihen\nperustuvaa valtiosääntöä eduskunta ei vielä ollut säätänyt, ennenkuin\nkapina puhkesi, ja muodollisesti Suomi oli, perustuslakiensa\nmukaisesti, vielä monarkia, joskin vailla hallitsijaa. Mikään muu\nvaltiomuoto kuin tasavaltainen ei itsenäisyysjulistuksen ja silloin\nvallitsevan vallankumouksellisen hurmion aikana ollut ajateltavissa.\nSota ja vallankumouksen täydellinen kukistaminen oli kuitenkin tässä\nkohden tehnyt aseman toisenlaiseksi, ja monarkistinen mieliala oli\nmaassa vapaustaistelun kestäessä varttunut voimakkaaksi. Maan\nulkopoliittiselle asemalle ja ulkokohtaiselle turvallisuudelle\nkatsottiin monarkian sisältävän suurempia takeita, ja myöskin\nsisäisille olosuhteille näytti luja hallitusvalta tarpeen vaatimalta.\nHallituksessa monarkistinen kanta oli vallitseva, eduskunnassa\nmielipiteet kävivät sangen eri suuntiin. Pienellä enemmistöllä\neduskunta periaatteellisesti teki päätöksen monarkistisen valtiomuodon\nvoimaansaattamisesta, mutta tälle pohjalle laadittu ehdotus ei\neduskunnan istunnossa 7 p:nä elokuuta saavuttanutkaan päätöksen heti\nvoimaanastumiselle laissa säädettyä enemmistöä, mistä seurasi, että\nasia oli jääpä lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. Vanhat\nruotsinaikaiset perustuslait jäivät näin ollen voimaan. Välttääkseen\nhallitsijan valinnan lykkäytymistä tuonnemmaksi eduskunta 58 äänellä\n44:ää vastaan päätti hallitukselta anoa, että se ryhtyisi tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin sellaista kuninkaanvaalia varten, jota v:n 1772\nhallitusmuoto edellytti kruununperimyksen katketessa. Hallituksen\nneuvottelut hallitsijaehdokkaasta johtivat siihen, että Hessenin\nprinssi Friedrich Karl, Saksan keisarin lanko, asetettiin Suomen\nkuninkaanvaltaistuimen ehdokkaaksi. Suuresti epäröityään oli hän siihen\nsuostunut. Kuninkaanvaali suoritettiin kuitenkin vasta 9 p:nä lokakuuta\nja Suomessa valmistauduttiin ottamaan vastaan valittua hallitsijaa.\nEnnenkuin tämä ehti tapahtua, tuli Saksan vallankumous ja keskusvaltain\nsuuri luhistuminen, mikä yhdellä iskulla mursi Saksan valta-aseman.\n\nTämän kautta muuttui poliittinen asema myöskin Suomeen nähden kokonaan.\nSen jälkeen kuin länsivallat olivat tulleet Euroopan rajattomiksi\nherroiksi, ei Saksa enää voinut olla meidän ulkonaisena tukenamme.\nEnglanti ja Ranska selittivät, etteivät ne tunnustaisi valittua\nsaksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi, ja ehtona maamme\nvarustamiselle elintarpeilla vaativat he saksalaisten joukkojen\npoissiirtämistä. Varsinkin tämä leipäkysymys pakostakin teki Suomen\naseman länsivalloista riippuvaksi. Joulukuun alussa saksalaiset joukot\nlähtivät Suomen mantereelta Suomen kansan vilpittömien kiitollisuuden\nja kaipauksen tunteiden saattamina. Muuttunut poliittinen tilanne vei\nsiihenkin, että kuninkaanvaali oli peruutettava. Joulukuun lopulla\nHessenin prinssi kieltäytyi hänelle tarjotusta kruunusta, ja siten\nmonarkistisen aatteen toteuttaminen Suomessa jäi sikseen.\n\nMuuttuneen poliittisen orienteerautumisen johdosta Svinhufvud luopui\nvaltionhoitajan toimesta 12 p:nä joulukuuta, minkä jälkeen eduskunta\nvalitsi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka jo toukokuussa\noli luopunut ylipäällikön tehtävästä. Myöskin hallituksessa tehtiin\neräitä, uusia olosuhteita vastaavia henkilömuutoksia. Uudet\neduskuntavaalit suoritettiin maaliskuussa 1919 ja johtivat varmaan\ntasavaltalaisenemmistöön, kun sosialistien 80 edustajapaikkaa otettiin\nlukuun. Toukokuussa eduskunnalle annettiin tasavaltaiselle pohjalle\nlaadittu valtiosääntöesitys. Pitkien neuvotteluiden ja eräiden\nmuutosten jälkeen tämä uusi perustuslaki hyväksyttiin 21 p:nä kesäkuuta\nja sai valtionhoitajan vahvistuksen 17 p:nä heinäkuuta, joten Suomi\nlopullisesti sai tasavaltaisen valtiosäännön, missä entisen\nyksikamarisen eduskunnan käsiin annettiin laaja parlamenttaarinen\nvalta. Uuden lain mukaisesti tuli eduskunnan suorittaa valtakunnan\nensimäisen presidentin vaali. Vaali tapahtui 25 p:nä heinäkuuta 1919,\njolloin Suomen tasavallan ensimäiseksi presidentiksi valittiin kahden\nkeskustapuolueen, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten\nehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg.\nOikeistopuolueet äänestivät kenraali Mannerheimiä.\n\nNiiden valtojen lisäksi, jotka aikaisemmin olivat tunnustaneet Suomen\nitsenäiseksi valtioksi, oli kevään ja kesän kuluessa tullut useita\nmuita, kuten Englanti, Yhdysvallat ja Japani toukokuussa, Romaania,\nBelgia, ja Italia kesäkuussa y.m. Näin ollen Suomen kansojen kesken\nyleisesti tunnustettu täysivaltaisuus oli kansainvälis-oikeudellinen\ntosiasia, jota myöhemmin vielä vahvisti sen ottaminen jäseneksi\nKansainliittoon. Diplomaattisia suhteita ulkovaltoihin oli vähitellen\nkehitetty, ja myöskin kauppayhteys oli muuttunut vilkkaammaksi.\n\nVenäjään nähden Suomi yhä edelleen oli sotakannalla. Rauhanneuvotteluja\noli Saksan turvin yritetty Berliinissä elokuussa 1918, mutta\ntuloksitta. Neuvottelut alettiin uudelleen Tartossa keväällä 1920 ja\njohtivat lopultakin 14 p:nä lokakuuta tehtyyn rauhansopimukseen. Suomen\nalue lisääntyi Pohjoisen Jäämeren rannalla sijaitsevalla Petsamolla.\nMutta eräiden Itä-Karjalan väestöltään suomenkielisten osien\nyhdistäminen Suomeen raukesi. Tätä yhdistämistä olivat laajat piirit\nmaassamme, samoin kuin mainittu väestö itse toivoneet, ja sen\nvapauttamiseksi Venäjän vallasta olivat suomalaiset vapaaehtoiset\njoukot taistelleet Aunuksessa. Näin haipui viimeinen jäännös niistä\n\"suursuomalaisista\" toiveista ja unelmista, jotka sodan jälkeen olivat\nelähdyttäneet suurta osaa Suomen yhteiskuntaa.\n\nMaailmansodan myrskyn mainingit eivät vielä ole asettuneet eikä uuden,\ntäysivaltaisen Suomen asema ole voinut saavuttaa sitä lujuutta ja\nvakiintumusta, mikä on välttämätön rauhalliselle kehitykselle. Mutta\ntässä suhteessa sen laita ei ole huonompi vaan pikemmin parempi kuin\ntoisten maailmansodan yhteydessä syntyneiden tai sen koskettamien\npienten valtioiden. Se voi rakentaa vanhan valtiollisen järjestyksen\npohjalle, joskin uuden valtiomuodon turvin. Länsimainen sivistys oli\nmaahamme lujasti juurtunut jo kauan ennenkuin se otti kohtalonsa omiin\nkäsiinsä, eikä tätä sivistystä idästä tullut vaikutus ole voinut tai\nehtinyt tukahduttaa tai muuksi muuttaa. Pitkä, sitkeä taistelu\nkansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta on lisännyt sen\nitsenäisyysliikkeen siveellistä ja poliittista oikeutusta, ja kansamme\non osoittautunut pystyvänsä itse hallitsemaan itseänsä. Mutta Suomen\nvapaata ja itsenäistä valtiota uhkaavat kuitenkin sekä sisäiset että\nulkoiset vaarat. Ensinmainitut eivät ole etsittävissä vain jyrkistä\nluokkaeroavaisuuksista ja bolshevistisen hapatuksen vaikutuksista,\njotka yhä edelleen uhkaavat yhteiskuntaa, vaan myös siitä\npuoluehajaannuksesta ja niistä väritykseltään kiihkokansallisista\npuolueriidoista, jotka sisäisesti ja ulospäin ehkäisevät ja lamauttavat\nyhteistyötä ja jotka varsinkin tulevat näkyviin puoluekomennossaan\ntasapainoa vailla olevassa eduskunnassa. Niiden juuret ovat vähemmän\nvallitsevissa yhteiskuntaoloissa kuin eräissä suomalaisen\nkansanluonteen ominaisuuksissa eivätkä ne sen vuoksi voi olla vain\nohimenevää laatua. Se kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien voimien\nkokoomus, se yksimielinen ja luja tahto, josta vapaussota todisti, ei\nkauan kestänyt; se särkyi pian -- oire, joka tulevaisuuteen nähden ei\nole ilahduttava. Ulkoiset vaarat johtuvat ensi sijassa maamme asemasta.\nSen kaukaisuus suojelee sitä tosin jonkun verran joutumasta suurten\npoliittisten intressien leikkiin, mutta se antaa myös maalle eristetyn\naseman, missä se on vailla toiveita saada tukea ja apua miltään\nEuroopan nyt mahtavalta valtiolta, jos sen kimppuun jälleen hyökätään\nja se pakotetaan taas ryhtymään taisteluun itäistä naapuriaan ja vanhaa\nsekä ainoata vihollistaan vastaan. Sen on melkein yksinomaan\nturvauduttava omaan voimaansa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta\nsiksipä olisikin sisäinen kokoomus ja luja, puolueista mahdollisimman\nriippumaton hallitusvalta sitä välttämättömämpi.\n\nSuomen ulkopolitiikka ei vielä ole vakiintunut. Sitä määräävät hetken\ntodelliset tai luulotellut edut. Historiallinen ja sivistyksellinen\nyhteys germaanisen maailman ja lähinnä skandinavisten Pohjoismaiden\nkanssa ynnä maamme maantieteellinen asema näyttää, huolimatta Ruotsin\nkanssa sattuneista tilapäisistä etujen vastakohdista, olevan omansa\nmääräämään sen pohjan, jolle Suomen ulkopoliittiset pyrkimykset\npitempää tulevaisuutta silmällä pitäen varmimmin voidaan perustaa, ja\nvaltakunta siten myös yhä lujemmin kiinnittää länsimaihin. Tämän ehtoja\non, että Suomen kansa yhä enemmän, joskin kaikessa vaatimattomuudessa,\nosaa pysyttäytyä todellisena, katsantotavoissaan ja pyrkimyksissään\nylevyyttä etsivänä sivistyskansana ja uutteralla työllä ja\nsäästäväisyydellä lujittaa taloudellista voimaansa, sekä pyrkii\nvapaaksi sellaisista yltiökansallisen kiihkomielen ja omahyväisyyden\nvioista, jotka ovat nousukaskansojen ja itsenäiseen valtiolliseen\nelämään kypsymättömien yhteiskuntien tunnusmerkki. Tähän on meidän\npolitiikkamme pyrittävä. Suomen valtakunnan tai \"suomalaisen\nkansallisvaltion\" eristäytymistä germaanisesta maailmasta ei voi\nkorvata keinotekoinen liittyminen Suomenlahden eteläpuolella oleviin\nuusiin valtioihin, joiden olemassaolo, niin hyvin sivistyksellisesti\nkuin taloudellisesti ja poliittisesti, on paljoa epävarmempi ja\nheikompi kuin Suomen.\n\nMutta joka tapauksessa, sen hitaan, asteittaisen kehityksen, sen\nihmeellisen onnellisten olosuhteiden yhtymisen, jotka ovat ominaisia\nitsenäisyytemme historialle ja jotka todistavat korkeamman johdon\nilmenemistä kansamme kohtaloissa, täytyy herättää se turvallinen tunto,\nettä saavutettu päämäärä, Suomen kansan itsenäisyys, jää pysyväiseksi,\njoskin monia vaikeuksia, pettymyksiä, taisteluja ja uhrauksia vielä on\nedessä, ennenkuin tämä päämäärä on lujitettu.\n\n\n\n"]