[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOKGZ6mVstxqy22enL6f_qhqGBR2DjV5sulrWTSbVGGU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":4,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1901,"Dwight L. Moody","Moody, William ja Northrop, Davenport",1836,1909,"1901-moody-william-ja-northrop-davenport-dwight-l-moody","1901__Moody_William_ja_Northrop_Davenport__Dwight_L._Moody","Hänen elämänsä ja vaikutuksensa","muistelmat",[],[],"fi",1900,58279,387875,false,58161,[22,23],"Evangelists -- United States -- Biography","Moody, Dwight Lyman, 1837-1899",[25,26,27],"Biographies","History - American","Religion/Spirituality","\"DWIGHT L. MOODY: Hänen elämänsä ja vaikutuksensa\" by William Moody and T. R. Davenport Northrop is a biographical account written in the early 20th century. The book chronicles the life of Dwight Lyman Moody, an influential American evangelist, detailing his journey from humble beginnings to prominent religious leadership and his profound impact on the Christian community.   At the start of the book, the narrative focuses on Moody's early life in Northfield, where he was born and raised by a strong Christian mother after the early death of his father. It vividly describes the challenges faced by Moody's family, particularly the hardships endured by his mother as a widow, and how these experiences shaped young Dwight. The opening illustrates his boyhood character, a mix of playfulness and ambition, setting the foundation for his later pursuit of a life dedicated to serving God and influencing others through faith. His formative years are detailed with engaging anecdotes that highlight his personality, interactions with peers, and burgeoning sense of leadership, all of which contribute to the larger narrative of his eventual calling to evangelical work. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Skutnabb, Akseli",247,"Amerikkalaisen evankelistan Dwight L. Moodyn elämäkerta kuvaa hänen vaiheitaan lapsuudesta ja uskoontulosta aina maailmanlaajuiseen julistustyöhön saakka. Teos valottaa Moodyn toimintaa Chicagossa, suuria herätyskokouksia Isossa-Britanniassa sekä hänen vaikutustaan 1800-luvun lopun hengelliseen elämään.","Willliam Moodyn ja Davenport Northropin 'Dwight L. Moody' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1901. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","DWIGHT L. MOODY\n\nHänen elämänsä ja vaikutuksensa\n\n\nKirj.\n\nWilliam Moody\n\nja\n\nT:ri Davenport Northrop\n\n\nSuomensi\n\nAkseli S.\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nC. J. Bergströmin kustantama,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.\n 2. Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.\n 3. Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.\n 4. Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.\n 5. Työskentely saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.\n 6. Miten Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.\n 7. Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä.\n 8. Työskentely Farwell Hall'issa.\n 9. Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja mannermaalla 1867.\n10. Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen.\n11. Chicagon palo ja sitä seuraava aika.\n12. Toinen käynti Englannissa 1872.\n13. Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.\n14. Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty.\n15. Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenen luvun suuret kokoukset.\n16. Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa\n    ja menettelytapansa.\n17. Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä\n    Northfieldissä.\n18. Mr. Moodyn käynti Pyhällä maalla.\n19. Kuoleman edessä Atlantilla.\n20. Mr. Moody perhepiirissään.\n21. Viimeinen evankeelinen lähetysretki.\n22. Kruunauspäivä.\n23. Hautajaisjuhlallisuudet.\n24. Muistojumalanpalvelukset.\n25. Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä.\n26. Muutamien ystävien lausuntoja.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nHänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.\n\n\n\"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody\nitäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä!\nSinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt\nkorkeammalle -- siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta\nasuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea,\njota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun\nruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin\nHengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on\nHengestä syntynyt, on ikuisesti elävä\".\n\nNämä ovat D. L. Moodyn sanat -- hänen oma sepittämänsä -- muutamiin\nharvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä,\njoka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen\nkanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika\nsisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden\nihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen\nasti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan\nlaajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen\nnäkymättömissä maailmoissa.\n\nJumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli\nhänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5\np. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs\nuskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut\nNorthfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin\nMoodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä\nhauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän\navioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli\nkuudes.\n\nToukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista\npisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin\nMoodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli\näkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan\nmennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä\npalaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän\nhorjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin\nlöydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema\noli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään\nhautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli\ntehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.\n\nLeski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen\nlujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan\nkolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi\nvielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet\nottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään,\njohon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen\nkehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:\n\n\"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet\".\n\n\"Mutta\", jatkoivat he, \"tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi\nkasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa\ntai nuora kaulassa\".\n\nÄiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut\nvankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.\n\n\"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti\", lausui Mr. Moody\ntämän haudalla, \"jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei\nvankiloita tarvittaisi\". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen,\ntäytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun\nhänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.\n\nHän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi\nvuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen\nilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen\nlupauksissaan leskille ja orvoille.\n\nMoodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka\nmaan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä\nsamassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi\ntoivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla\nsiteillä sinne.\n\nDwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut\npoikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella\nkoulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin\nantautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä,\nettä hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä\nläheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.\n\nLöytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä\nja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä\nsäilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada\ntoisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen\nmyöhemmälle elinuralleen.\n\nErään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin\nrunoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus\nAntoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään\nlaatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle.\nKuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto,\nopettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä\nkuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen\nkerran katsoakseen Caesaria, silloin -- hyppäsi kissa laatikosta.\n\n\"Schas\"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.\n\nJotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä\nviinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi\nomenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen\nmyöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun\npojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin.\nYksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa -- kaatoi omenaviinin astiasta ja\ntäytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti\nastian pöydälle, täytti lasin ja lausui:\n\n\"Georg Washingtonin malja\".\n\nItse hän enimmän nautti pilasta.\n\nErään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi\npidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen\nalle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko\nkuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.\n\nHänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue\nväitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he\npitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti.\nToinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu\njatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja\njälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä\nsinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi\nolemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.\n\nEräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen\nrukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet;\nse vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa\nohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa,\nmutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.\n\nDwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain.\nOpettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli,\nettä keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla\nmielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja\nrupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin\nkeppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:\n\n\"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän\nsen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos\nminusta pidät, niin koeta pitää koulun lait\".\n\nRakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja\nliittolainen.\n\nHänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja \"affääreillä\",\nerittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin\ntällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän\nsitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden,\npalkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan.\nMutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka\nkelpaamattomaksi.\n\nKun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän\nmyöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista\nveljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan\nGreenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen\npalvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä,\nja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa\nparaiten Mr. Moodyn omat sanat:\n\n\"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi,\nettä hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne\nmennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin\ntapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me\nmenimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta.\nSiihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen\nkerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin.\nSiellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin\nvanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja\nsenvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään\nja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen.\nTarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä\nkiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta\nviikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:\n\n\"'Aijon mennä kotiin'.\n\n\"'Miksi niin?'\n\n\"'Minun on koti-ikävä'.\n\n\"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.\n\n\"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee\npimeä'.\n\n\"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa\".\n\nHän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä\nja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä\nnoista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini\nja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.\n\n\"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle\ncentin\".\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyin minä.\n\n\"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee\nkaupunkiin\".\n\n\"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies\nnäkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää,\netten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen\ntähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan\nhorjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat,\niloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi\nhän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi\nveljelleni:\n\n\"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?\"\n\n\"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut\".\n\n\"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun.\nAjattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin\nystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että\nJumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja\nettä pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin\ntähteni.\n\n\"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan.\nPidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja\nveti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen\nvaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle.\nLuulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti\nkourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut\nitseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut\nsiitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin\ntunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on\nsiitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen\nsoinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa\".\n\nEnnenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui\nhän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun\nhäneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut\nmilloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se\nkadulle asti.\n\nKuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi\npojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen\nmolemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli\njostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat\nkorkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan\nlausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen\nmielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen\nsuunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen\njohtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.\n\nAineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: \"Ne vääryydet, joiden\nalaisina intiaanit ovat\". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän\nkymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen\näitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa\nläpikäyden tätä puhettaan.\n\nKun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet,\nmutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen\npuheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla:\n\n\"Intiaanit marssivat pohjoisnavalle, ja siellä he jäätyivät kankeiksi\nkuin puntarit\".\n\nMonta vuotta sen jälkeen lohdutti hän erästä oppilasta Mount\nHormonissa, jolta oli paljon odotettu, mutta joka hämmentyi\npäättäjäispuheessaan, seuraavilla sanoilla:\n\n\"Älkää siitä huoliko! Minäkin hämmennyin kun ensi kerran koetin.\nSeuraavalla kerralla onnistutte paremmin\".\n\nLukija luonnollisestikin kai kysynee, osoittiko Dwight lapsuutensa\naikana erityisempiä taipumuksia hengelliseen suuntaan. Vastaus on\nkieltävä.\n\nHänen äitinsä oli hurskas vaimo -- hän omasi tuollaisen hiljaisen,\nvoimakkaan uskonnon, joka Uudelle Englannille on merkillinen. Hän\nkuului silloin unitaareihin [unitaarit ja kongregationalistat,\nuskonnollisia suuntia Amerikassa. Suoment. muist.], mutta oli\nmaltillisempaa puoluetta eikä uskonnossaan huomattavasti eronnut\noikeauskoisista kongregationalisteista. Mutta tähän aikaan ei hän vielä\nkokemuksessa tietänyt mitään elävästä uskosta ja pyhän Hengen voimasta.\nNorthfield ei ole kaukana sen herätysliikkeen vaikutusalasta, joka\noli Jonathan Edwardsin työskentelyn hedelmänä, mutta sen vaikutus ei\nkuitenkaan ulettunut Moodyn perheesen.\n\nKotona ei löytynyt paljo muita kirjoja, kuin raamattu ja eräs\nhartauskirja. Joka aamu luki Mrs. Moody lapsilleen näistä. Sunnuntaisin\nlähetettiin kaikki lapset unitaariseen kirkkoon, joka oli enemmän\nkuin penikulman (engl.) päässä sieltä ja siellä he viipyivät\nsunnuntaikoulussakin. Ei milloinkaan ollut kysymystäkään siitä,\nmenisivätkö he tai ei. Pojat kävelivät tavallisesti avojaloin ja\nkantoivat jalkineita ja sukkia kädessään, jotka pantiin jalkaan vasta\nkun kirkko tuli näkyviin. Pastori Everett unitaarisessa kirkossa oli\nerittäin ystävällinen leskirouva Moodya kohtaan sinä aikana, kun\ntämä oli avun tarpeessa. Yhteen aikaan asui Dwight hänen luonaan\nja oli avullisena yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta läsnäolo\njumalanpalveluksissa tuntui väsyttävältä. Dwight ei voinut ymmärtää\nsaarnoja. Itse teossa oli pyhä pojille ikävä päivä, ja auringonlaskussa\n-- siihen aikaan alettiin sapatti auringonlaskussa lauvantaina --\ntapasivat he juosta ulos, heittää lakkinsa ylös ilmaan ja päästää\nriemunsa valloilleen.\n\nTämä unitaarinen pappi antoi Moodylle ainoan vesikasteen, minkä hän\nmilloinkaan on saanut, mutta se toimitettiin Isän, Pojan ja Pyhän\nHengen nimeen. [Unitaarit muuten kieltävät Jumalan kolminaisuuden.\nSuoment. muist.]\n\nHänen äitinsä koetti saada häntä rukoilemaan, mutta hän sanoi, että hän\noli koettanut, eikä se ollut auttanut. Mutta eräänä päivänä, kun hän\noli noin kuuden vuoden vanha, kaatui eräs aita hänen päälleen. Hän ei\npäässyt sen alta pois. Turhaan hän huusi apua, hän oli liiaksi kaukana\nasunnoista. Silloin tuli hänen mieleensä: \"Ehkä Jumala tahtoo minua\nauttaa\", ja hädässään hän rukoili ja uskoi, että Jumala kuuli hänen\nhuutonsa, kun hän kohta sen perästä onnistui nostamaan aidan päältään.\n\nYksi niitä opetuksia, joita äiti teroitti poikainsa mieleen, oli,\nettä kerran tehtyä lupausta ei medialaisten ja persialaisten lakien\ntavoin voitu muuttaa. Ei mitään puolustuksia koskaan varteenotetta,\njos lupaus oli jätetty täyttämättä. Äidin ainainen kysymys oli:\n\"Lupasitko sinä?\" eli \"Voitko sinä?\" Kerran kun Dwight meni vanhemman\nveljensä luo ja pyysi päästä vapaaksi eräästä sitoumuksesta, jonka hän\noli tehnyt ja jonka mukaan hän oli luvannut tehdä työtä naapurille\nylläpidokseen talven aikana, samalla kun hän kävi koulua, lykättiin\nasia äidin ratkaistavaksi. Dwightin valituksen aihe oli se, että\nhän yhdeksäntoista kertaa jälekkäin oli ruakseen saanut ainoastaan\nohrapuuroa ja maitoa, Vaihtelun vuoksi annettiin hänelle siihen lisäksi\nmuutamia kuivia leivänkannikkaita, jotka perheelle olivat liian kovia\nsyödä. Kun Dwightin äiti huomasi, että hän sai syödä kylläkseen,\nmillaista ruoka muuten olikin, lähetettiin hän takaisin sitoumustaan\ntäyttämään.\n\nMr. Moodyn poikavuosista ei tiedetä mitään, joka panisi odottamaan\nniin suuria, kun sittemmin hänen elämässään ilmestyi. Mutta hänen\nrakkautensa viattomiin kepposiin, hänen nopea kykynsä käsittää pila\n(silloinkin kun se tapahtui hänen omalla kustannuksellaan), hänen\ntunteellisuutensa, hänen säälivä luonteensa ja hänen johtaja-asemansa\ntovereihinsa nähden, ovat piirteitä, jotka seurasivat häntä niinäkin\nvuosina, jotka sitte seurasivat.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nTyöskentely ja kääntyminen Bostonissa.\n\n\nKun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö,\njossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän\narvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen\ntilaisuuksia koulunkäyntiin.\n\nEräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja\nvedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:\n\n\"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä\nseuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä\".\n\nLopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa\nyhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä\npaperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen,\nmutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin,\njossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.\n\nVaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja,\nhuomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja\nälykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.\n\nKirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että\nhän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys,\nkirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan\nhänen kirjoitustapaansa. \"Halloo Georg\", kirjoitti hän, \"sanoppas\nminulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette\nsaaneet\".\n\nLiike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi\nunhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun\nhän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän\nviilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja\nasetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän\ntietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja\npotkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti\nveitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa\njuuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos\nkadulle.\n\nEräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen\nikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa\npuodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta\nkatsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja\nsamoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody\nseurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.\n\nHän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien\nvapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil\nHall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen\nkimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin\nusein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän,\nmutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko\ntunsi ruudin hajun.\n\nHänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta\non tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli\nnäkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:\n\n\"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä\ntaaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka\nsijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä,\noli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat\nm.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman\nmuita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja\nlausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja\npäästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka\nkysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta\nsisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin\nvanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos\nhän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen\njohtajaksi.\n\n\"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja\njoka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä\ntoivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän\ntoisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä\nseuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen\nenonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta\nkysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän\nkyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen\ntunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille\naikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä\ntuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi\nja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin\nhän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona\npyytämässä tointa tämän liikkeessä.\n\n\"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä\nennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi\", lausui Mr.\nHolton. \"Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä,\nniinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä\nja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun\net tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni,\ntai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä,\nja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset\nulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois\npaikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, -- jos tämän\nkaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko\nkeskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!\"\n\n\"En maanantaihin asti tarvitse miettiä\", lausui Dwight, \"voin luvata\nheti\". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.\n\n\"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen\ntuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa\nkertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää\nymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana\npojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne\nlukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi.\nSunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount\nVernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän\noli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti\nhänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä\nannoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen\nevankeliumissa\".\n\n\"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien\nJohanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan\ntämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät\nsalavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti\nrauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli\noikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin\nluullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään\nhänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen\nlausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja\nsen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän\nsyvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut.\"\n\n\"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa\nKristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni\nHoltonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri\nsilloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet\nniin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä\nkuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan\nhäntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä\nmiettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni\noven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi.\nLöysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja\nasettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni\nhänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani\neräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin\nKristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan\njälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti\nhäntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen\noli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin\nhäneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti\ntuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle.\"\n\nEnnen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen\nkirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen\nseurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle\nHengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.\n\nMount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi\nsijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista\nkaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa -- aivan\nsellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa.\nMutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät\nvaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun\npimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä\nväsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.\n\nYllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: \"Minä\npanin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni,\nettä jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen\ntoista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa\nopetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja\ntarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui\nMooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen,\nviisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä\naikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:\n\n\"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'\"\n\nKääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä.\nSaarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:\n\n\"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa\nenemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin\ntehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan\nluo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle.\nHänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta\nhänelle\".\n\nToisissa tilaisuuksissa hän lausui: \"Sinä päivänä, jona käännyin, menin\nminä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut\nrakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin\nnyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan,\nsyttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista.\"\n\nMoodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa\neteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita,\njoita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan\njohtajan luo pyytäen päästä \"seurakunnan jäseneksi\". Hän oli silloin\nvain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli\nollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia,\nhyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä\nsuurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa\nja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei\nvastauksiin tarvittu muuta kuin \"on\" ja \"ei\". Lopuksi kysyi eräs\ndiakooneista:\n\n\"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien\nedestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja\nkuuliaisuutemme?\"\n\nKysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin\nliiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta\nhän sanoi:\n\n\"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan\nen muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän\".\n\nTässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa\ntyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät\nvanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin\nheidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa\nsaattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli\nseurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin\nnähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla.\nMutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto\nsiitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin\njos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin,\nsekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa\nvahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään\nhengellisiä kokemuksiaan -- kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen\nseurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.\n\nMr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa\nsiinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen\nparaimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti\npelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi\nseurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset\nasetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he\nnäkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta\nosallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: \"Minä tiedän,\nkenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun\nuskotun kaluni siihen päivään asti\".\n\nKerrotaan -- mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä\nkertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin,\nettä jotkut niistä ovat valheellisia -- että yksi ja toinen koetti\ntukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui\nrukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa\nuskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka\nlämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan\nlaimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan\nrukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn\npuhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä\nosaa-ottamaan. \"Voin todellakin sanoa\" (ja niin tehdessäin kirkastaa\nsamalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu)\nkirjoitti Mr. Kimball, \"että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli\non ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän\ntuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään,\njosta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla\nja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai\nhenkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa\npiireissä\". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää\nJumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran\nja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nHänen aikaisempi uransa Chicagossa.\n\n\n\"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan\nkaupunkiin viikko sitten yöllä... Eilen illalla menin erääsen\nrukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä\nkylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät\niloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän\nmaallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa,\nja hänessä minä löydän rauhan... Toivon että olisit nähnyt muutamia\nnaishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille\nBostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he\nviipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin\ntuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta\nsittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä...\"\n\nYllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti\näidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.\n\nSuuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen\nkunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei\nviihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä\nhalulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa\nonnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa\nkahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa\nvastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon\nkaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet\nsinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan\nhän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta,\nsillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se\ntodistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään\nKristuksesta todistamaan.\n\nTultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in\nkenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle\nvastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin\nsivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin\nmielellään koukuttelevia henkilöitä.\n\nJonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen\nkuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta\naukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä\nkaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi\nkäydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot,\nsaadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin\nsuljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja\nmuita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.\n\nJoulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin\nseuraavasti:\n\n\"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä\nkäy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin\ntulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini,\njos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall\noli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin\npäästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä\nkuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se\nonkin täällä suuri lupapäivä\".\n\nSamana päivänä kirjoitti hän äidilleen:\n\n\"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria\nviikossa... Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein\nviisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta,\njossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei\".\n\nMuuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella\ntapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.\n\nOli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja\nMr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään\npienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla,\nja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä,\ntiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:\n\n\"Ei! Onko hän todella?\"\n\n\"Sitä en luule\", vastasi Moody. \"Kysyin vaan, tiesittekö te hänen\nolevan\".\n\nTalonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään\nasemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että\nsiinä kaupungissa oli suuri hälinä.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Moody.\n\n\"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin\",\nvastasi talonpoika.\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Moody.\n\n\"Kun hän ei ole kuollut\", oli lyhyesti vastaus.\n\nEnsimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon\npyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi\nkehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje\nPlymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli\nopettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä\nhän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että\ntäällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista,\nniinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua\nkäydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi\nvuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia\ntulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui\nhän erinomaisesti.\n\nTähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen,\njoka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali\nkirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin\nhotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa\nihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä\nlähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa.\nHän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen\nvastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan\nkuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa,\njos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli\nMoody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon\nseurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä\nlapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli\nylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän\nvaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia,\njumalanpalveluksiin.\n\nMr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan\nparhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa\nlentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä\ntapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva \"nuoresta miehestä vakavalla\npäämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella\".\nNämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista\nmerimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä\nperheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin\nnimellä \"the Sands\", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan\nja järven välissä.\n\nKirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan\nsalaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle\nGeorg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:\n\n\"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa\nkuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta\nnauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että\npysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa\nelämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän\najattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman\nvaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden\ntäydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan\nmeitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa\nnähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo,\nettä Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme\ntoinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla\ntoistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja\nminä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni\".\n\nVuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:\n\n\"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi.\nTähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä\nkohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä)\noli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut\ntoimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on\nkanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin\nmitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla\npoikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla\npuolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa\nniin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että\nrukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän\nkeskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani\nelää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle.\nRukoile edestäni, rakas äitini!\"\n\nSyksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä\nkapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter,\njoka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun\nkaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa\nlapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille\nmielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön.\nTämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin\noma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa\nahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli\ntilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti\ntyöskennellä.\n\nMr. Moody valitsi muutamia niistä \"katuaraapeista\" (kodittomista),\njoita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi\nolivat sen jättäneet, ja pyysi heitä _auttamaan_ itseään uudessa\ntehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja\nliittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon\npostimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.\n\nKun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit,\nluokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään\nsalin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden\ntavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia,\npanemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä\njärjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta\nvarten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä\ntodellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten\njohtaminen.\n\nSunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn\nkeksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä.\nPojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella,\nviheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä\nollut jälkeäkään.\n\nEräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän\nlöysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi\npuoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody\npyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi\nhämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.\n\nMr. Moody sanoi eräälle miehelle: \"Toivon että neuvotte näitä\nkaritsoja\".\n\n\"_Karitsoja? Susia_, kai tarkoitatte!\" vastasi tämä.\n\nMr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen\nkappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen --\nmitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen\nviideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin\nvähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen\nkuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla\nsekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään\neroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.\n\nMr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten\nonnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia \"North Market\nsunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä\nkappale\". Nämä olivat osakekuitteja \"uudessa rakennushankkeessa\".\n\"Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp.\"\n\nHänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta\nvoitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen.\nVälttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät\nkyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää\nkoko luokkansa.\n\nKun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.]\njoutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa\nponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin\noli toisinaan selässä.\n\nHän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä\ninnokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea.\nKerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat\nputoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana.\nEräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan,\njolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen\npäälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.\n\nKolmelletoista \"katuaraapille\" luvattiin kullekin jouluksi uusi\nvaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa.\nNiiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä\nlukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne \"ennen\"\nja \"jälestä\". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä:\n\"Kannattaako?\" ja \"Kannattaa!\" Tämä univormuun puettu joukko on\nsittemmin tunnettu nimellä \"Moodyn henkivartijasto\".\n\nKolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle\nrautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä\nastumaan sisään ja sanoi hänelle:\n\n\"Te ette näy tuntevan minua\".\n\n\"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa\".\n\n\"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?\"\n\n\"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona\".\n\n\"Hyvä on\", lausui kirjanpitäjä, \"kun pääsette kotiin, niin katsokaa\ntarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän\npalvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja\ntässä toimessa\".\n\nVahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui\noppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.\n\nYksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli,\nsitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan\nollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.\n\nEräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja\nvaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen\nolivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:\n\n\"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän\nhänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan\nnousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä\npalaan\".\n\nOhjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody\ntarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes\noivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän\npojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina\nmutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: \"Luulen, että se poika on\npelastettu\".\n\nPoika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle\nystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä\nkäsintuntuvasta evankeliumista.\n\nLähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi\nkoettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja\nsärkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden\nlopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa\nDugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen\nulos.\n\n\"Sitte odotan häntä\", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he\ntoisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään\nvaltaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen,\nmutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla,\npitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi\nolla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen,\ntäytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.\n\n\"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä\", sanoi piispa.\n\n\"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?\"\n\n\"Kyllä sen voisitte tehdä\".\n\n\"Vai niin\", lausui Moody, \"jos katolilainen voi rukoilla protestantin\nkanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun\nkanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?\"\n\nHe lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä\nkohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa\nvaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.\n\nKun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään\npyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi\nkoulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun\npojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli\näyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä\nehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:\n\n\"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja\nrakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella\".\n\nTäten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu\nhänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia\nolemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän\nopetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta\nheidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.\n\nErään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa.\nKuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen\nperheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya.\nkunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.\n\nKun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli\navullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen\nvihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn\nystävänä.\n\nEräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai\nvälinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi \"Moodyn\nhenkivartijastosta\" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun\nsilmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle,\ntoisen lausuessa hänelle:\n\n\"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun\".\n\nErään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan\nollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut\npyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle.\nSeuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin\nolikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan\ntyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella.\nMutta Mr. Moody virkkoi:\n\n\"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä\nsaan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä\".\n\nHän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten\nedestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut\nrukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän\nlupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.\n\nEräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: \"La Crosse,\nWisconsin, 18 p. heinäk. 1859\".\n\n\"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten\nsuuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän\nsijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä\nyhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä\nolen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun\ntulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin\non se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit\".\n\nKuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa\nrakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta\ntemmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän\nsydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen\nkaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen\ntäytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi\nhäneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi\nyllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.\n\n\"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle\", vastasi poika.\n\nMiks'ei?\n\n\"Siksi että ne rakastavat minua siellä\", kuului vastaus.\n\n\"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme\nheitä\", lausui Mr. Moody, \"niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja\nja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen\npoikki astua. Antakaamme _rakkauden_ astua velvollisuuden sijalle\nseurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille\nvoitetuksi\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMiten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.\n\n\nVuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä\nruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa\nkristilliseen toimintaan.\n\nPaitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa,\ntapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä\npienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta\npitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen\nkristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen\nkristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi\nharrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti.\nViikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa\nkäyntiin.\n\nVuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n\nperustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous\nsamoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi\nMr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta\nhuomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli\nyksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi,\nrukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän\nrupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä\najassa hän siinä onnistuikin.\n\nSamalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla\nmenestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli\ntärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi\nvuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N.\nHendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market\nHall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja\nhänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.\n\nEräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859,\nosoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:\n\n\"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan\nraunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea,\nja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli\nkuollut... Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen\nsuuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut,\nsittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin\nolisin ollut hänen poikansa\".\n\nMillaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta\nmyöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän\nkauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies,\nempi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen\npesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: \"Tunnen saaneeni suurta\nkunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän\nkauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin\ntärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä\nodotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua\nrukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua\nauta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin.\nÄlä kerro tästä kenellekään\".\n\nSen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen,\nomistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja\nmuuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä\ntiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän.\nTästä kertoo hän itse:\n\n\"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä\nensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa,\nmutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön\nJumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan\nkehoittanut\".\n\n\"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa\nja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien\ntäytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän\nsieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun\naikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian\nolevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan.\nJos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se\nkohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi.\nVaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi\nJumala silmäni\".\n\n\"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin\njoukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli\nheidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat\nminua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä\nkaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan\".\n\n\"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti\nkalpealta ja hyvin heikolta\".\n\n\"Miten on laitanne? kysyin häneltä\".\n\n\"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten\nvoi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin.\nKaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?\"\n\n\"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen\nlevottomuuteensa, vastasi hän\":\n\n\"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen\ntodellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää\".\n\n\"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani\nminut miettimään\".\n\n\"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan,\nmiltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos\nhaluatte\".\n\n\"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan\npäällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata,\nja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin\nei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen\nsilmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että\nrukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan\nelämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän\nsiinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli\nrukouksemme\".\n\n\"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan\nhengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän\ntuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät\npelastusta\".\n\n\"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana\npäivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin\nkerrassaan paistavilla kasvoilla\".\n\n\"Mr. Moody\", virkkoi hän, \"viimeinen minun luokastani on antautunut\nJumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika\".\n\n\"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana\niltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala\nsieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein\nkunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin\ntietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta,\nniin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti\nolenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!\"\n\n\"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän\nkanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua,\nsitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun\neräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin\nrukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka\nrukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:\"\n\n\"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus,\nminkä tänä iltana olen saanut\".\n\n\"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään.\nAivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään\nedeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt.\nOi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät.\nViimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun\nhän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin,\nkehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa\".\n\n\"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty\nliike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi\nminulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen\nansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni\nvaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko\nkokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan\nratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin\nrikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman\npimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!\"\n\nViimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle\n1,000 doll. -- siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä\nvuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll.\nVaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja\nhän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla,\nniin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja\njuustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta\nnäissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena,\njonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.\n\nKun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja\nelää uskossa, sai hän liikanimen \"Hullu Moody\". Myöhemmin, kun hänen\nyrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä\nvaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä \"Veli Moody\". Vieläkin myöhemmin\najassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin\nhäntä kutsumaan \"Mr. Moodyksi\"; ja samana yksinkertaisena \"Mr. Moodynä\"\neli \"D. L. Moodyna\" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.\n\nHän oli nyt vapaa suuremmalla voimaila johtamaan niitä monia\nvaikutusaloja, jotka kuuluivat hänen pyhäkouluunsa ja hänen uuteen\nrakkautensa esineesen N.M.K.Y:een Hänen johdollaan tuli jälkimmäisestä\nsamoinkuin edellisestäkin elokas, yleinen laitos, jonka vaikutus pian\ntuntui yli koko kaupungin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nVaikutus saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.\n\n\nUseimmat lapset, jotka kävivät North Market Hall'in pyhäkoulussa,\nolivat koottuja kodeista, joissa ei ollut minkäänlaista kristillistä\nvaikutusta tai kristillistä opetusta olemassa. Mr. Moody tunsi, että\nhänellä -- kuten hän lausui -- oli tunnin verta viikossa lapset\nhallussaan, ja saatanalla oli ne lopun aikaa. Tämä aiheutti hänen\nalkamaan iltakokouksia sunnuntaisin, ja kun osanotto kasvoi, täytyi\nhänen -- ei mitenkään vasten tahtoaan -- pitää niitä joka ilta. Ennen\npitkää täytyi hankkia suurempia huoneustoja. Hän vuokrasi kulmapuodin,\njota oli käytetty kapakkana, varusti sen tarpeellisella sisustuksella\nja piti siinä joka ilta rukous- ja kehoituskokouksia. Virta paisui\npaisumistaan; ja kun kääntyneiden luku lisääntymistään lisääntyi,\nsyntyi toden teolla kysymys, mitä niiden kanssa oli tehtävä. Mr. Moody\nkyllä koetti taivuttaa niitä liittymään jo oleviin seurakuntiin, mutta\nköyhemmät kansaluokat vierastivat niitä eivätkä voineet kotiutua\nnoissa komeissa kirkkorakennuksissa. Sitäpaitsi olivat he kiintyneet\nsiihen yksinkertaisempaan huoneesen, jossa ensin siunausta olivat\nsaaneet kokea; ja Mr. Moodyn yksinkertainen ja suora menettelytapa\nsoveltui heille paremmin kuin ne monimutkaiset järjestelmät, joita\ntavallisissa kirkkojumalanpalveluksissa noudatettiin. Useimmat\nkääntyneistä eivät ennestään tunteneet mitään hengellistä suuntaa\neivätkä senvuoksi katsoneet jotain erityistä lahkoa toista paremmaksi.\nSellaisilla siteillä, joilla he olivat Mr. Moodyn lähetykseen sidotut,\neivät he voineet mihinkään kirkkoon tulla sidotuiksi. Oli senvuoksi\nvälttämätöintä saada aikaan oikea järjestys, ja Mr. Moody otti\nhankkiakseen rakennuksen, joka heidän tarpeitaan vastasi.\n\nTuloksena oli Illinois Street Church, joka laitettiin käytettäväksi\nsekä kouluna että kirkkona. Isoon saliin mahtui viisitoista sataa\nihmistä, sitäpaitsi löytyi useita luokkahuoneita.\n\nSe vihittiin tarkoitukseensa alussa vuotta 1864, ja tuosta uudesta\nkirkosta tuli kaupungin menestysrikkaimpia ja vaikuttavimpia. Mr. Moody\noli pastorina, mutta diakoonit ja muut jäsenet saivat hänen ohellaan\ntehdä ankarasti työtä. Paitsi tavallisia jumalanpalveluksia pidettiin\nkokouksia miehille, nuorukaisille ja pojille, äideille ja tytöille;\nraamattu-, evankeliumi-, ylistys-, rukous- ja todistuskokouksia;\npuhumattakaan erityisistä kuten valvonta-yöt ja kiitoskokoukset.\nPaitsi näitä kaikkia pidettiin kotikokouksia jäsenten kodeissa, sekä\nulkoilmakokouksia. Kirkkorakennus oli melkein aina käytännössä, ja\nkaikessa oli Mr. Moody elämänä ja sieluna. Se oli katkeamatonta\nvaikutusta ja elämää.\n\n\"Luullaan, että jos Pandemonium olisi saatavissa\", kirjoitti muuan\nmatkustaja Chicagossa, joka kävi mainitussa kirkossa, \"niin alottaisi\nMr. Moody viikon sisässä sielläkin lähetystyön\".\n\nMr. Moodyn tavaksi kävi saarnata sunnuntain\naamupäiväjumalanpalveluksessa ja johtaa iltapäivällä pyhäkoulua,\njonka oppilasmäärä nousi tuhanteen ja siitäkin yli. Illalla toisti\nhän aamupäivän esitelmän Farwell Hallissa, pitäen esitelmän jälestä\nkyselykokouksen; joku vieras pastori tai muu ystävä johti sillävälin\nkokouksia kirkossa.\n\nMr. Moodylla oli erinomainen lahja saada toisia työhön mukaan, ja tämä\nsaatti häntä läheiseen tekemiseen usean muun johtavan kristillisen\ntyöntekijän kanssa, jotka Chicagoon saapuivat, joista mainittakoon T:ri\nMorley Punshon ja John Darby.\n\nEräänä päivänä, kun Mr. Moody juuri oli kotoaan matkustamaisillaan\njohonkin yleiseen kokoukseen, sai hän kirjeen eräältä englantilaiselta\nHenry Moorehouselta, joka kirjoitti tulevansa Chicagoon ja tarjoutui\nsaarnaamaan hänen kirkossaan. Moorehouse sai siihen luvan, ja\nsunnuntaiaamupäivällä puhui hän Joh. 3: 16 johdosta. \"Sillä niin\non Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa,\nettä jokainen joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan\nijankaikkisen elämän saaman\". Tämä herätti suurta huomiota, ja yhä\nsuuremmaksi se kasvoi, kun hän illalla puhui samasta tekstistä.\nDiakoonit pyysivät häntä pitämään kokouksia koko viikon, ja suuri oli\nheidän hämmästyksensä -- ei kuitenkaan heidän hyötyään suurempi -- kun\nhän ilta illan perästä puhui saman tekstin johdosta ja päätti lopuksi\nkokouksensa täten:\n\n\"Jos minä tänä yönä kuolisin ja menisin ylös taivaasen sekä kohtaisin\nsiellä Gabrielin, joka seisoo Jumalan kasvojen edessä ja kysyisin\nhäneltä, miten paljo Jumala rakastaa syntisiä, niin luulen että\nhän vastaisi: 'Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi\nainokaisen Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä\nhukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman'.\"\n\nKun Mr. Moody palasi kaupunkiin ja kuuli, mitä oli tapahtunut,\naukeni hänelle sen kautta raamatun tyhjentymättömyys tavalla\nsellaisella, jota hän ei ollut aavistanut. Tästä ajasta tuli hänestä\nahkerampi raamatuntutkija. Moorehouselta hän kysyi, miten sitä oli\ntutkittava, ja kutsui ystäviä kotiinsa ottamaan osaa ensimmäisiin\n\"raamatunlukemiskokouksiin\", joita Amerikassa pidettiin.\n\nKaikkina näinä vuosina ruvettiin häntä yhä enemmän vaatimaan\npuhujaksi pyhäkoulun ja N.M.K.Y:n konferenseissa. Yhdellä iskulla sai\nhän ne tavallisesti haltuunsa ja pyyhkäisi pois kaikki muotomenot\nsillä seurauksella, että nämä konferensit useimmiten muuttuivat\nherätyskokouksiksi.\n\n\"Olen kahdeksan kuukauden aikana ollut rukouskokouksissa kaikkina\niltoina paitsi kahtena\", kirjoitti hän äidilleen jo 5 p. kesäk. 1861.\n\"Herra siunaa työtäni, ja otaksun että haluaisit sanoa minulle:\nJumala siunatkoon sinua jatkuvasti... Olin koko viime viikon poissa\npyhäkoulukonferenseissa. Täydyn mennä koko täksikin viikoksi ja vielä\ntulevaksikin, niin että näet että minulla on enemmän työtä kuin koskaan\nennen. Täydet huoneet minulla on joka paikassa. Viime viikolla oli\nhuone täysi, samoin katukäytävä ulkopuolella, jonkatähden niiden täytyi\navata yksi kirkko lisäksi, niin että sain puhua kahdessa huoneustossa.\nHerra siunasi minua suuresti, työ alkoi tositeolla, ja senvuoksi ovat\njälleen kutsuneet minua sinne. Oi, äiti, jos olisit täällä, niin et\nolisi pahoillasi siitä, että jätin liike-elämän. Luulen, että ellen\nsitä olisi tehnyt, niin olisin kadottanut kaiken, mitä omistin, sillä\nkaikki liikemiehet jalkineliikealalla, kahta lukuunottamatta, ovat\ntehneet vararikon...\"\n\nEräässä kaupungissa halusi hän päästä asumaan jumalattomimman miehen\nluo koko ympäristössä. Hän lähetettiin erään salvumiehen luo. Mr. Moody\nkysyi tältä: \"Tiedättekö, että Jeesus Natsaretista oli salvumiehen\npoika?\" Tämä teki mieheen syvän vaikutuksen ja hän kääntyi, ennenkuin\nvieras läksi talosta.\n\nMonta kertomusta voidaan esiintuoda osoittamaan, miten hän ilman muita\nmutkitta puhutteli ihmisiä uskontoa koskevissa asioissa.\n\nEräänä iltana, kun hän oli matkalla kotiinsa, näki hän miehen, joka\nnojaili erästä lyhtypylvästä vasten. Hän meni miehen luo, laski kätensä\nhänen olkapäälleen ja lausui:\n\n\"Oletteko kristitty?\"\n\nMies raivostui, pui nyrkkiä ja valmistautui heittämään Mr. Moodyn\nkaturänniin. Tämä lausui:\n\n\"Mieleni on paha että loukkasin Teitä, vaan en luullut Teille\nasettaneeni sopimatointa kysymystä\".\n\n\"Pysykää omassa toimessanne!\" ärjäsi toinen.\n\n\"Tämä onkin toimeni\", vastasi Moody.\n\nPäivänkoitossa eräänä kylmänä, sangen kylmänä talviaamuna noin kolme\nkuukautta myöhemmin naputti joku Mr. Moodyn ovelle.\n\n\"Kuka siellä\", kysyi tämä, \"ja mitä Te tahdotte?\"\n\n\"Tahdon tulla kristityksi\", kuului vastaus. Moody avasi oven ja\nhämmästyksekseen näki hän saman miehen, joka oli häntä kironnut siitä,\nettä hän puhutteli häntä, kun hän seisoi nojaillen lyhtypylvästä vasten.\n\nMies lausui: \"Siitä illasta asti ei minulla ole ollut rauhaa. Teidän\nsananne vainosivat ja tekivät levottomaksi minut. En tänä yönä ole\nsaattanut nukkua, ja siksi päätin lähteä luoksenne puhuttelemaan Teitä\nja pyytämään Teitä rukoilemaan kanssani\".\n\nTulokseksi tuli, että mies otti vastaan Kristuksen, ja sen tehtyään\nkysyi hän heti:\n\n\"Mitä minä voin tehdä hänelle?\"\n\nHän opetti pyhäkoulussa sodan syttymiseen asti, jolloin hän liittyi\nsotajoukkoon ja kaatui ensimmäisten joukossa, saatuaan kumminkin sitä\nennen lausua selvän todistuksen Jumalastaan.\n\nErästä toista miestä, joka hiljan oli tullut maaseudulta, puhutteli\nMoody samaan tapaan kadulla:\n\n\"Oletteko kristitty?\"\n\n\"Se ei ole Teidän asianne\".\n\n\"Ompa se minun asiani\".\n\n\"Sitte mahdatte olla D. L. Moody\", virkkoi muukalainen.\n\nMuuan liian kriitillinen arvostelija, joka ei itse suinkaan ollut liian\ninnokas työmies, pani Moodya lujalle hänen huonon kielitaitonsa vuoksi.\n\n\"Teidän ei tulisi yleisesti puhua\", lausui hän, \"Te teette niin monta\nkieliopillista virhettä\".\n\n\"Tiedän kyllä, että teen virheitä\", kuului vastaus, \"ja että minulta\npuuttuu koko joukko alkeistietoja; mutta käytän parhaimman ymmärrykseni\nmukaan ne kuin minulla on. Mutta kuulkaapa nyt, ystäväni, Teillä on\nkielioppitietoa kylliksi -- miten käytätte sen Jeesuksen kunniaksi?\"\n\nEräässä tilaisuudessa oli Mr. Moody puhujana jossakin suuressa\nkokouksessa. Muuan pastori, joka puhui hänen jälestään, rupesi\narvostelemaan häntä hänen puheensa johdosta, väittäen että se oli\nkokoonpantu sanomalehtiuutisista j.n.e. Kun pastori oli istunut\npaikalleen, astui Mr. Moody jälleen esiin ja myönsi kaikki todeksi; hän\ntunnusti puuttuvat tietonsa ja kykenemättömyytensä hienojen puheiden\npitämisessä; hän kiitti pastoria siitä, että tämä oli viitannut hänen\nheikkoihin puoliinsa ja pyysi pastoria johtamaan kaikkia yhteiseen\nrukoukseen Jumalan puoleen, että tämä häntä auttaisi.\n\nMr. Moody tiesi puutteellisuutensa yleisessä esiintymisessä eikä\nkoskaan hakenut siihen tilaisuutta, mutta siitä huolimatta sai hän\nkutsuja monelta taholta, usein hyvinkin kaukaa, missä kristillisiä\nkokouksia pidettiin. Hänen etevyytensä ilmeni käytännöllisessä\nkäsityskyvyssä ja hänen taidossaan saavuttaa syrjäytettyjä\nkansanluokkia. Hän oli työskentelyyn perehtynyt ja tunsi kaikki sen eri\nhaarat; hän tiesi, missä oli erehdytty ja millä keinoilla asiat olivat\nautettavissa.\n\nSuurissa yleisissä kokouksissa hän mielellään esiintyi vähäpätöisellä\npaikalla, eikä hän matkustellut pitkiä matkoja vain näytelläkseen\nihmisille, minkä näköinen D. L. Moody oli.\n\nMuuan hauska kertomus on säilynyt siitä, miten hän eräässä yleisessä\npyhäkoulukokouksessa pakoitettiin asettumaan ensi sijalle. Lähelle ja\nkauvaksi oli kuulutettu, että eräs erinomainen kyky tulisi esiintymään,\nja että \"eteviä puhujia\" Chicagosta tulisi olemaan kokouksessa\nläsnä. Mr. Moody matkusti Mr. Hawleyn, N.M.K.Y:n sihteerin kera,\njoka ei suinkaan pitänyt itseään muuna kuin nöyränä työntekijänä,\nkykenemättömänä \"etevänä puhujana\" esiintymään. Kokous, jota pidettiin\njossakin Illinoisin maakunnassa, odotti suuria ja oli eroittanut\nkokonaisen iltapäivän molemmille vieraille puhujille.\n\nMr. Moody ja hänen toverinsa peljästyivät, kuullessaan juuri itse\nolevansa nuo ainoat \"etevät puhujat\" Chicagosta. Tulee huomata,\nett'eivät he päässeet perille ennenkuin kello 2 aikaan jotenkin kylmän\nyön aamupuolella, ja silloin olivat he liiaksi huolissaan voidakseen\npaneutua levolle ja liian väsyneet valvomaan. He käyttivät ajan\nrukoukseen ja koettivat valmistautua siihen, mitä heillä oli edessään.\n\nKokouksen aamupäiväkokous oli hidas ja raskas eikä näyttänyt vastaavan\nodotusta. Kun iltapäiväkokous oli alkava, ja oltiin matkalla kirkkoon,\nvuokrasi Moody ohimennessä erään yleisen koulurakennuksen illaksi.\n\nHänen toverinsa kysyi, mihin hän aikoi kouluhuoneustoa käyttää.\n\"Tarvitsen sen jälkikokousta varten\", vastasi Mr. Moody. Hän ei\nlainkaan epäillyt, ettei sitä tultaisi tarvitsemaan.\n\nMr. Hawleyn piti ensin puhua ja Moodyn rukoilla hänen edestään,\nsitte piti Moodyn puhua ja Hawleyn rukoilla. Mr. Hawley puhui\nnoin kaksikymmentä minuuttia sangen suurelle kuuliakunnalle. Kun\nhän istui alas, astui Mr. Moody esiin, ja hänen suustaan virtaili\nsellainen tulva lämpimiä sanoja, täynnä henkeä ja elämää, että kansa\nensin jäi hämmästyksestä katsoa tuijottamaan ja sitte tuli syvästi\nliikutetuksi tuon oppimattoman, voimakkaan nuoren Chicagon sankarin\nkaunopuhelijaisuudesta. Hän puhui yli tunnin, ja kun henkilöitä, jotka\nhalusivat autuuden tiestä keskustella, kehoitettiin lähtemään koululle,\ntäyttyi huoneusto paikalla, ja noin kuusikymmentä läsnäolijoista\nkertoivat ennen kokouksen päättymistä saaneensa siunausta.\n\nSiitä päivästä alkoi herätys, joka suurella voimalla levisi yli\nmaakunnan ja kautta koko lähiseudun. Tämä kokemus oli Mr. Moodylle\nsuuresta merkityksestä, sillä se todisti hänelle, että hänellä oli\nedellytyksiä työhön, joita hän ennen tuskin oli itselleen uskaltanut\nmyöntää, ja että avoin ovi oli hänelle annettu. Hän ymmärsi, että Herra\nhyväksyi hänen työnsä ja että se oli Jumalan mielihyvällä vahvistettu.\n\nMonet luulivat, että hän suureksi osaksi toimi oman vaistonsa\najamana, jota hän väärinkäsittäen luuli jumalalliseksi vaikutukseksi.\nPelättiin että se, mitä hän katsoi jumalalliseksi johdoksi, olikin\nitse teossa vain inhimillistä liikutusta. Tämä, sanottiin, vei häntä\nusein kummallisiin toimenpiteihin. Mutta juuri näillä kummallisilla\ntoimenpiteillä oli usein hyvät seuraukset. Kun hän kerran matkusti\nläpi maan herättääkseen kristityitä virkeämpään toimeliaisuuteen,\najoi hän erään henkilön kanssa, jonka piti viemän hänet seuraavaan\nkokouspaikkaan. He ajoivat pienen koulutalon ohi ja aivan sen vieressä\noli asuinrakennus. Mr. Moody nousi seisomaan karreissa ja huusi. Muuan\nvaimo tuli pihalle ja kysyi, mitä hän tahtoi. Moody kysyi, oliko sillä\nseudulla hartauskokouksia pidetty. Vaimo vastasi kieltävästi.\n\n\"Sanokaa naapureillenne\", lausui Mr. Moody, \"että tuossa kouluhuoneessa\npidetään ensi viikolla joka ilta rukouskokouksia\". Kun he tulivat\nseuraavaan taloon, tapasivat he opettajattaren, jota pyydettiin\nlapsilla ilmoituttamaan kokoukset ja kehoittamaan jokaista niissä\nkäymään. Mies, joka ajoi Mr. Moodyn kera, hämmästyi suuresti ja kysyi\nhäneltä, kenen edesvastuulla näitä kokouksia pidettäisi ja kuka niitä\ntulisi johtamaan. \"Te\", vastasi Moody.\n\nYlenmäärin kummastuneena selitti mies, ett'ei hän milloinkaan\nelämässään ollut sellaista tehnyt. \"Vai niin\", virkkoi Moody, \"sitten\non todellakin jo aika aloittaa. Asia on ilmoitettu ettekä te saa\nväistyä\".\n\nMies huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa päästä pulasta, ja koetti\nsenvuoksi parhaansa. Kokoukset olivat hyvin onnistuneita, herättivät\nharrastusta ja olivat seudulle suureksi siunaukseksi.\n\nHänen toiminnastaan ensi aikana Chicagossa voitaneen sanoa, että\n\"profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla\". Chicagolla\noli merkillinen mies keskuudessaan, mutta se ei tiennyt siitä. Sen\nmuurien sisässä yleni palava ristinsaarnaaja, joka lannistumattomalla\nrohkeudellaan, apostolisella innollaan ja puhujakyvyllään oli valittu\njäristyttämään maailmaa. Hän ei itse tietänyt suuruuttaan. Ja se olikin\nonneksi, sillä täten hän pysyi nöyryydessä.\n\nKun hän vuosikausia myöhemmin palasi siihen kaupunkiin, jossa hän\nensin oli toiminut, oli hän sama yksinkertainen, vaatimaton mies, kuin\nennenkin. Hänellä oli, aloittaessaan lähetystyötään, hyvä perustus\nvastaiselle toiminnalleen. Askel askeleelta talutettuna kulki hän\nvoittajana eteenpäin, ja kertomus hänen kulustaan tulee asetettavaksi\nsuurimpien ja parhaiden menestyneiden viinamäentyömiesten rinnalle.\n\nKerrotaan Mr. Moodyn kerran kuulleen jonkun lausuvan: \"Maailma ei vielä\nole nähnyt, mitä Jumala voi tehdä _yhdessä ainoassa ihmisessä, sen\nkanssa, edestä ja kautta_, joka kokonaan on hänelle antautunut\". Tämä\nlausunto valtasi Moodyn. Hän ajatteli itsekseen: \"Hän ei sanonut suuri,\ntai oppinut, rikas tai kaunopuhelijas tai viisas ihminen; hän sanoi\nvaan ihminen. Ja minä olen ihminen. Ihmisestä riippuu, tahtooko hän\ntai eikö tahdo kokonaan uhrata itsensä. Tahdon tehdä kaikki voitavani\ntullakseni sellaiseksi ihmiseksi\".\n\nTämä henki nähtävästi läpitunki hänet. Kirjeet tältä ajalta hänen\nelämäänsä todistavat hänen sisällistä päätöstään.\n\n\"Sano kaikille ystävilleni\", kirjoitti hän 12 p. helmik. 1861, \"ett'ei\nlöydy mitään, jota voitaisi verrata Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin.\nToivon, että perhealttari pyhitetään kotona\".\n\n\"Toivon, että teet kaiken voitavasi Vapahtajasi tähden\npersoonallisesti\", kirjoitti hän Sam veljelleen 3 p. helmik. 1865.\n\"Puhu hänen puolestaan, rukoile häntä, työskentele hänen tähtensä, ja\ntee kaikki hänelle; ja tuo rakas Herra ei koskaan ole sinua ylenantava.\nLue usein Joh. 14 lukua\".\n\nHänen suurenmoinen sydänlaatunsa ilmeni siinä tavassa, jolla hän\nkohteli erästä miestä, joka tapasi käydä päivä- ja vapaailmakokouksissa\nhäiriötä matkaansaattamassa. Mr. Moodykaan ei saanut häntä\nrauhoittumaan. Kun hän kerran seisoi ovella ja kätteli ihmisiä\nrukouskokouksen loputtua, tuli mies esiin. Hetken epäröittyään ojensi\nMr. Moody kätensä ja lausui:\n\n\"Jos Jeesus Kristus taisi syödä viimeisen ateriansa yhdessä Juudas\nIskariotin kanssa, niin voinen minä paiskata kättä teidän kanssanne\".\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nMillä tavalla Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.\n\n\nMoneen vuoteen ei Mr. Moody ajatellut enempää saarnaaja-alalla\naikaansaada, kuin pitää viisi tai kymmenen minuuttia kestävän\nesitelmän pyhäkoululapsilleen. Myöhemmin hankki hän itselleen avuksi\nraamatunlukemisessa n.k. \"tekstiselityskirjan\" ja rupesi valmistamaan\nesitelmäänsä \"raamatusta\". Tämä sana oli hänen aineenaan ensikerran\nkoettaessaan aikaansaada säännöllistä raamatunlukemista.\n\nHänen menettelytapansa oli yksinkertainen ja tarkoitustaan vastaava.\nHän kehotti jotakuta kuulijoista lukemaan jonkun tekstin. Sillävälin\noli hänellä aikaa koota ajatuksensa, jonka jälkeen hän lausui muutamia\nsanoja tai kertoi jonkun tekstiä valaisevan kertomuksen. Kun hän oli\naineen tyhjentänyt, pyysi hän monasti että vieläkin joku muu teksti\nluettaisi, ja siihenkin hän samoin liitti muutamia selityksiä. Kun\nhänen kuulijakuntansa kasvoi, niin että hänen itse tarvitsi lukea\ntekstinsä, täytyi hänen huolellisemmin valmistautua, kun ei ollut niin\npaljon tilaisuutta tilapäisten huomautusten tekemiseen.\n\nEnnen pitkää pyysi Mr. Goodwin, Chicagon ensimmäisen\ncongregationalistisen seurakunnan pastori, Mr. Moodya toistamaan yhden\nnäistä raamatunluvuista hänen kirkossaan. \"Minä hieroin silmiäni\",\nsanoi Moody, \"nähdäkseni kuka olin!\" Hän ei milloinkaan ollut\najatellutkaan niin pitkälle yleisessä opetustoimessa ennättävänsä.\nRaamatunluku Mr. Goodwinin kirkossa koski ainetta: Pyhä Henki, aine,\njoka siihen aikaan oli vähäisen tunnettu, mutta jolla nyt kautta koko\nmaailman on sangen tärkeä sija kaikkien niiden luvuissa ja ajatuksissa,\njotka raamattua tutkivat. Tämä on suureksi osaksi Mr. Moodyn\nponnistusten tuloksena.\n\nKohta sen jälkeen pyydettiin Mr. Moodya pitämään raamatunlukua\nkolmannessa presbyteriläisessä kirkossa, ja vähitellen levisi hänen\nmaineensa kautta koko kaupungin ja vielä sen rajojen ulkopuolellekin.\n\nItse teossa hän ei milloinkaan muuttanut saarnojen järjestämistapaansa,\njoka oli seuraava:\n\nKun hän jostakin erityisestä aineesta tai tekstistä oli päättänyt pitää\nesitelmän, hankki hän ensin suuren kuoren, jonka päälle hän kirjoitti\naineen osoituksen, kuten \"Taivas\", \"Psalmi 23\", \"Luopiot\", \"Jumalatoin\nhyljätköön\", \"Miten murheellisten kanssa on meneteltävä\". Näihin\nkuoriin kokosi hän otteita saarnoista, selityksiä, sanomalehdistä\nleikattuja kirjoituksia, kertomuksia sekä valaisevia tapauksia hänen\nomasta elämästään; sanalla sanoen, kaikenlaista, mikä jollakin tavalla\nkoski kysymyksessä olevaa ainetta. Sadottain näitä kokoelmia löytyy\nhänen työhuoneessaan, monet niistä sangen laajoja ja kantaen jälkiä\nahkerasta käyttämisestä, monet taasen vasta saarnojen alkuja.\n\nKun Mr. Moody tahtoi puhua jostakin erityisestä aineesta, tarkasteli\nhän niitä aineksia, joita hänellä vastaavassa paperikuoressa oli ja\nvalitsi niistä sellaiset kohdat ja kertomukset, joita hän halusi\nkäyttää. Nämä järjesti hän kokonaisuudeksi ja kirjoitti alkusanat\npaperilehtisille, joita hän sitte venyvillä nauhoilla kiinnitti\nraamattuunsa.\n\nMr. Moody aloittaa saarnan, jonka aineena on \"Katumus\", esiintuoden\ntavallisia vastaväitteitä. Ensin: \"Minua ei sureta minun syntini\". Tätä\nvastaväitettä aikoo hän kohdata esiintuomalla Hes. 33: 11, ja senvuoksi\nleikkaa hän mainitun värsyn isoränttisestä raamatusta sekä liistaroi\nsen paperille, ettei hänen tarvitse etsiä sitä raamatustaan. Myöhemmin\nhän lisäsi: \"En ole tullut ajatelleeksi\" -- muistaakseen puolustusta,\njoka häntä usein kohtasi puhellessaan kääntymättömien kanssa. Sana\n\"totella\", sekin myöhemmin lyyjykynällä lisätty, huomautti hänelle,\nettä _kuulijaisuus_, eikä _tunteet_, oli raamatun vaatimus.\n\nToinen vastaväite: \"Kuinka paljon ja kuinka kauvan pitää minun\nsyntejäni sureman?\" Vastauksena tähän käytti hän 2 Kor. 7: 9, 10; myös\nkehoitusta Jes. 55: 7, \"Jumalatoin hyljätköön tiensä ja pahantekijä\najatuksensa ja kääntyköön Herran puoleen\".\n\n\"Olen katunut paljon enemmän sittekun tulin Kristuksen luo, kuin sitä\nennen\", kirjoitti Mr. Moody edelleen, muistuttaakseen itselleen yhtä\najatusta, jota hän usein teroitti kuulijoittensa sydämmiin, nimittäin\nettä katumus ja uudestisyntyminen ovat vain alkuna kokemukseen, joka\nkristityllä yhä jatkuu, koska hänen alituisesti tarvitsee katua\nsyntiään ja luottaa Vapahtajansa apuun.\n\nTämänkaltaisella saarnojen valmistustavalla katsoi hän olevan monta\nhyvää puolta. Se ei estänyt hetken inspirationia, koska puhuja ei\norjallisesti ole kirjoitettuun sanaan sidottu. Monet Mr. Moodyn\nparhaimmista ja useimmin käytetyistä lausunnoista ovat hetken\ntuotteita. Hän huomauttikin aina, että kirkko tarvitsee miehiä, jotka\nvoivat \"seistessään ajatella\".\n\n\"Ihmiset sanovat, että kertaan saarnojani\", lausui Moody. \"Tietysti\nsen teen ja teen mielelläni. Muutamat saarnaajat pelkäävät, että\nkadottavat maineensa, jos kertaavat saarnojaan. Anna maineesi mennä\nmenojaan, niin sinun käy hyvin. Jos sinulla on Jumalan siunaama\nsaarna, niin älä pelkää käyttää sitä yhä uudelleen\". Mr. Moody varmaan\nkertasi osan saarnojaan satoja kertoja, mutta aina ne kuulijoista\ntuntuivat uusilta. Salaisuus on varmaan osaksi etsittävä itse aineen\nluonteessa; näyttelijää tai luennoitsijaa, joka kertaisi samaa asiaa,\nei kenkään kerta toisensa perästä jaksaisi kuunnella; mutta raamattu\npysyy lähteenä, josta alituisesti pulppuaa uutta. Osaksi riippui se Mr.\nMoodyn vilkkaasta esitystavasta. Mutta epäilemättä johtui se myöskin\nhänen saarnojensa valmistustavasta, joka myönsi vaihtelua esityksessä\nja tuotti senkautta yhä uutta valoa itse aineesen nähden, ilman että\nhänen tarvitsi noudattaa samaa järjestystä pääkohtien ja kertomusten\nkokoonpanossa.\n\nKolme kirjaa kehoitti Mr. Moody jokaista kristittyä itselleen\nhankkimaan: hyvän raamatun, suurella, selvällä räntillä; Crudenin\nraamatunoppaan ja tekstiselityskirjan. Olemme jo nähneet, millä\ntavalla hän viimemainittua käytti apunaan saarnojensa valmistuksessa,\nHänellä oli aina mainittu kirja käsillä työhuoneessaan samoinkuin\nraamatunopas. Viisi vuotta hän oli ollut uskovainen, ennenkuin hän\nsai kuulla sellaisesta puhuttavan. Muuan vapaa-ajattelija sai kohta\nhänen kääntymisensä jälkeen hänet käsiinsä Bostonissa, ja nuori Moody\nkoetti puolustaa raamattua ja kristillisyyttä. Vapaa-ajattelija lausui\nlauseen, jonka Moody väitti olevan toisin raamatussa. Monta päivää sai\nhän selailla raamattua voidakseen näyttää toteen, että vapaa-ajattelija\noli väärässä. Monta vuotta myöhemmin huomasi hän, että jos hänellä\nsilloin olisi ollut joku raamatunopas, niin olisi hän muutamassa\nsilmänräpäyksessä voinut löytää raamatunpaikan.\n\nMr. Moodyn raamatut ovat kalleimpia aarteita, joita hän on jättänyt\njälkeensä. Hänellä oli niitä koko joukko -- pariinkymmeneen kappaleesen\n-- alituisessa käytännössä. Hänen työhuoneessaan löytyy useita, jotka\novat lähes loppuun kuluneita, irtonaisia ja reunoista repaleisia\nlehtiä, mutta sanomattoman kalliita niiden huomautusten tähden, joita\non reunoihin ja muihinkin tyhjiin paikkoihin kirjoitettu.\n\nHänellä oli tusina välilehdillä varustettuja raamattuja. Mr. Moody\nteki sen huomion, että muistiinpanokirjoja ja muita lippusia, aikaa\nvoittain kokoontui joukottain ja tulivat syrjään pannuiksi, jääden\nsiten käyttämättä. Senvuoksi hankki hän nämä välilehdillä varustetut\nraamatut, joissa muistiinpanot olivat aina käsillä. Näistä jakeli\nhän kultapaloja kokouksissaan, ja kun ystävät lainasivat tuollaisen\nraamatun kopioidakseen siinä löytyvät huomautukset, toivoi hän että\nhe siihen merkitsisivät joitakin kultapalasia, ennenkuin jättivät sen\ntakaisin.\n\n\"Älkää peljätkö lainata raamattuanne toisille tai päinvastoin\", tapasi\nhän lausua. \"Vähän aikaa sitten pyysi eräs mies minun raamattuani\nlainaksi kirjoittaakseen siitä jotakin muistiin, ja saatuani sen\ntakaisin, löysin siinä seuraavan huomautuksen\":\n\n\"_Jeesus yksin_:\n\n\"Taivaan valkeus on Jeesuksen kasvot.\n\n\"Taivaan ilo on Jeesuksen läsnäolo.\n\n\"Taivaan laulu on Jeesuksen nimi.\n\n\"Taivaan sopusointu on Jeesuksen ylistys.\n\n\"Taivaan puheaihe on Jeesuksen työ.\n\n\"Taivaan ajanvietto on Jeesuksen palvelus.\n\n\"Taivaan täydellisyys on Jeesus itse.\n\n\"Taivaan olemassa-olo on Jeesuksen ikuinen pappeus\".\n\nHän tapasi lausua, että kannatti kävellä tuhannen penikulmaa, jos oli\ntilaisuudessa saamaan hyvä ajatus. Miten innokkaasti hän kuunteli\nmuita saarnaajia siepatakseen heiltä sattuvia ajatuksia ja valaisevia\nkuvia; ja miten hänen kasvojaan valaisi onnellinen hymy, kun hän otti\ntaskukirjansa esiin, joka hänellä aina oli mukanaan, merkitäkseen\nsiihen jonkun kultajyvän. Hän vaati, että pitäisi tottua merkitsemään\nmuistiin kaikki hyvä, minkä näki ja kuuli, koska tämän pitäisi päivä\npäivältä tekemän raamatun yhä huvittavammaksi.\n\nMr. Moody ei milloinkaan kyllästynyt raamatun tutkimiseen. Kesäsin\nhän tavallisesti nousi päivänkoitossa saadakseen olla kaksi tai kolme\ntuntia kahden Jumalansa ja raamattunsa kanssa, kun mieli vielä oli\nraitis ja ennenkuin päivän askareet olivat huomion kiinnittäneet. Hänen\nkirjastonsa seinät ovat lattiasta kattoon täynnä kirjahyllyjä. Kirjojen\njoukossa, joita hän piti suurimmassa arvossa, oli suuri kirkkoraamattu,\njossa oli seuraava kirjoitus:\n\n    \"Mr. D. L. Moody, Mrs. C. H. Spurgeonilta, rakkaana muistona\n    rakastetulta, joka on mennyt kotiin Jumalan luo. Tätä raamattua\n    on kallis puolisoni käyttänyt ja lahjoitetaan nyt vilpittömällä\n    ilolla sille, jonka käsissä sen siunattu tehtävä tulee\n    jatkettavaksi ja laajennetuksi.\n\n                                                   _S. Spurgeon_.\n\n    Westwood, London 20 p. Marrask. 1892\".\n\nTämä on sama raamattu, johon C. H. Spurgeon merkitsi ne saarnansa,\njotka painettiin. Punaisella musteella reunoihin tehdyistä\nmuistutuksista tiesi hän heti, mihin saarnakokoelmaan tai mihin\naikakauslehteen mikin saarna oli painettu. Sen raamatun kansilehteen,\njota Mr. Spurgeon päivittäin käytti, oli omistaja kirjoittanut\nhuomautuksen, josta Mrs. Spurgeon kirjoitti otteen ja liistaroi sen\nsiihen raamattuun, jonka hän antoi Mr. Moodylle. Se on näin kuuluva:\n\n    \"C. H. Spurgeon 1856.\n\n    Valkeus minun työhuoneessani.\n\n    Valo on niin kirkasta kuin ennen koskaan. 1861.\n\n    Oi, että silmäni enemmän aukenisivat! 1864.\n\n    Kulunut käytännössä, uudestaan sidottu 1870.\n\n    Lyhty korjattu ja valo silmilleni niin miellyttävä kuin ennen\n    milloinkaan\".\n\nSittekun Mr. Spurgeonin raamattu (ja samalla täydellinen kokoelma hänen\nsaarnojaan) joutui Mr. Moodyn haltuun, tapasi Moody aina ensin katsoa,\noliko Mr. Spurgeon saarnannut siitä tekstistä, josta hän aikoi puhua.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nSota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä.\n\n\nSodan syttyminen Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä avasi Mr. Moodyn\nkristilliselle lähetystyölle uuden työvainion.\n\nHän oli innokkaasti puoltanut neekeriorjuuden poistamista siitä ajasta\nasti, kun hän oleskeli Bostonissa ja otti elävästi asioiden kulkuun\nosaa. Sinä päivänä, jona Lincolnin kutsumus sotilaille julistettiin,\noli Mr. Moody eräässä pyhäkouluopettajien kokouksessa paikkakunnalla\nnimeltä Sycamore, 111. Hän kääntyi erään ystävän puoleen ja lausui:\n\n\"Meidän on lähteminen, mutta nyt olemme täällä. Tehkäämme minkä voimme\nvoittaaksemme tänään joukon sieluja Kristukselle\".\n\nLincolnin käynti New Market Hallissa oli oppilaissa herättänyt mitä\nhehkuvimman isänmaanrakkauden, ja seitsemänkymmentä viisi heistä\nnoudatti heti kutsumusta. Mr. Moodyn sydän seurasi luonnollisestikin\nheitä heidän palvelukseensa. Leiri pystytettiin Chicagon eteläisen\nrajan läheisyyteen, Camp Douglass, ja sinne lähetettiin sittemmin\nkunniasanansa päälle kymmenen tuhatta kapinallista. \"Army and navy\nCommittee\" muodostettiin heti N.M.K.Y:n keskuudessa. Siihen yhdistyi U.\nS. Christian Commissionin luoteinen haara, sittekun vanhempien yhdistys\n16 p. marraskuuta 1861 oli perustettu. Mr. Moody ei välittänyt yhdistyä\n\"the Christian Commission'iin\", koska hän arveli, että sellainen\nyhdistys sitoisi hänen vapauttaan ja estäisi häntä hänen laajassa\nvaikutuksessaan, jonka tuloksena oli monet kääntymiset. Samanlaisista\nsyistä kieltäytyi hän, innokkaista hänelle tehdyistä tarjoumuksista\nhuolimatta, rupeamasta rykmenttipastoriksi.\n\nEräässä kirjeessä 19 p:ltä marrask. 1861 kirjoitti hän äidilleen:\n\n\"Minä luulen, että sinä mielelläsi kävisit meidän kokouksissamme\nNew Market Hall'issa. Niissä käy paljon kansaa ja ne ovat sangen\nhauskat. Toisinaan nousee viisitoista vieläpä kaksikymmentäkin\nhenkeä rukoilemaan... Nykyään työskentelen sangen paljon sotamiesten\nkesken. Kentuckyssä viihdyin erinomaisesti. Pojat tahtoivat minua\nrykmenttipastorikseen, mutta minun ystäväni eivät tahtoneet laskea\nminua, ja senvuoksi jään edeskinpäin kaupunkiin. Tahtoisin Teitä\nkaikkia tavata ja puhella kanssanne Vapahtajastani, jonka tunnen olevan\nminua läsnä. Oi, mitä olisi elämä ilman Kristusta! Toisinaan tulen\nkatsoneeksi ales tähän synnin pimeään maailmaan, mutta kun katson\nJeesukseen, ojennan minä katseeni ylöspäin\".\n\nYksi hänen veljistään -- Warren -- otti sotamiehen pestin ja tämäkin\nseikka kiinnitti vielä enemmän hänen sydämmensä leiriin. Hän kirjoitti\n13 p. syysk. 1862 äidilleen ja pyysi saada tarkat tiedot veljensä\nolinpaikasta, koska hän halusi lähettää kirjoja hänelle. \"Pidän joka\nilta leirissä kokouksia sotamiehille. Suuri osa heistä kääntyy vääriltä\nteiltään. Sano Georgelle ja Edille (kaksi veljeä Northfieldissä)\netteivät he saa jättää noita rukouskokouksia. Rukoile eteenkinpäin.\nNyt on olemassa tärkeät syyt rukoukseen. Näyttää siltä kuin Jumala\nodottaisi, että tämä kansa huutaisi hänen puoleensa. Minä toivon\ntodellakin, että nämä kokoukset jatkuvat ja ett'eivät Jeesuksen\nystävät väsy, ja, äitini, minä toivon, että sinä puhut Warrenin kanssa\nhänen sielustaan. Sano hänelle, että sinä tahdot joka päivä rukoilla\nhänen edestään, ja Jumala on kuuleva rukouksesi. Pyydä, ettei hän\nharjoittaisi korttipeliä, sillä korttipeli johtaa hasardipeliin, ja\nhasardipeli johtaa helvettiin\".\n\nEvankeelisten kokousten, rukouskokousten, laulukokousten\n(uskonnollisten ja isänmaallisten), raamattujen, kirjojen ja lehtisten\njakamisella sekä persoonallisten luonakäyntien kautta koetti Mr.\nMoody voittaa sotilaita Kristuksen puolelle. Hän järjesti ne, jotka\ntunnustivat olevansa uskovaisia, \"Veljesliitoiksi\", joiden tuli kantaa\n\"Kristuksen lippua\" mukanaan ja olla uskolliset toisiaan kohtaan ja\nsille asialle, jota he ajoivat. 72:ta Illionoisin rykmenttiä kutsuttiin\nensin \"N.M.K.Y:n rykmentiksi\". Aate oli, että se muodostaisi rykmentin\n\"rautakylkiä\", jossa joka mies olisi kristitty. Mr. Moody oikein\nahmimalla ahmi ne monet tilaisuudet, joita sotajoukkojen kokoominen\ntuotti hänelle, työhön Kristuksen eteen.\n\nYhdeksän eri kertaa lähti Mr. Moody taistelutantereelle -- toisinaan\n\"the Christian Commissionin\" jäsenenä saarnaamaan ja auttamaan\nsotilaita, väliste taasen \"the Sanitary Commission\" tai \"the Chicago\nCitizens' Committee\" yhdistysten lähettiläänä viemään elintarpeita\nhaavoitetuille taistelun jälkeen. Hän oli taistelutantereella ja\npalveli haavoitettuja tappelujen jälkeen Port Donelson'in, Pittsburgh\nLanding'in, Shiloh'n ja Murfreesboron luona, hän oli armeijan kanssa\nClevelandin ja Chattanoogan luona ja marssi ensimmäisten joukossa\nRichmondiin.\n\nHän oli sotamiesten suosittu lemmikki ja erinomaisesti kunnioitettu\nitsensäuhraavan työnsä takia. Joka ilta, kun hän oli taistelukentällä,\nkokoontuivat pojat loimuavan leiritulen ympäri kuuntelemaan hänen\nvakavia kehoituspuheitaan. Hän kävi tavallisesti telteissä, puheli\ninnokkaasti sotamiesten kanssa ja nuhteli jumalattomia. Koska hän tunsi\nuseita sotilaita monesta eri rykmentistä, otti hän persoonallisesti\nosaa heidän menestykseensä ja pyysi Jumalalta, että hän antaisi\nheille voiton synnin, saatanan ja kapinallisten yli. Usein kuultiin\nhänen äänensä rukouksen muodossa kohoavan jumalattomien telteistä.\nErittäinkin sinä aikana, jolloin kenraali O. O. Howard, joka\ntäydellisesti hyväksyi hänen toimintaansa, oli armeijan ylijohtajana,\nnäki hän runsaat hedelmät työstään.\n\nMr. Moodyn sodanaikana voitetut kokemukset valmistivat häntä monessa\nsuhteessa hänen vastaista laajempaa vaikutustaan varten. Hän tuli\nkautta koko maan tunnetuksi. Chicagon puolipäivärukouskokoukset\nmuodostuivat kokous paikaksi, jossa hän ja hänen työtoverinsa\nkohtasivat toisensa ja tekivät toisilleen käynneistään\ntaistelupaikalla tiliä. Kaikkialta Lännen pohjoisosista saapui\nesirukouspyyntejä puolisojen, veljien ja poikien edestä. Mr. Moody oppi\nkanssakäymisessään kuolevien kanssa, miten vaarallista on viivytellä\nikuisen autuutemme asian ratkaisussa, ja sen kautta kehittyi hänen\ntaitonsa käydä asiaan suoraan käsiksi, persoonallisesti puhellessaan\nkääntymättömien kanssa. Hän oppi kalliita totuuksia siihen lohdutukseen\nnähden, jonka evankeliumi antaa, ja siihen alttiuteen nähden, jolla\nJumala kuulee ja vastaa rukouksiimme, ja samalla oppi hän tuntemaan\nlupausten sanomattoman arvon. Sitäpaitsi kokosi hän joukon kertomuksia\nja tapauksia elämästä, jotka myöhempinä vuosina näyttäytyivät\nerinomaisen tehokkaiksi hänen saarnojaan valaisemaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTyöskentely Farwell Hall'issa.\n\n\nSe erinomainen menestys, jonka N.M.K.Y. Mr. Moodyn taitavalla johdolla\nsai osakseen, teki ennen pitkää suuremman huoneuston hankkimisen\nvälttämättömäksi. Johtokunta mietti, teki suunnitelmia ja rukoili\nJumalalta omaa huoneustoa -- tehtiin kaikkea muuta, toimeen vaan\nei ryhdytty. Vihdoin ehdoitettiin, että Mr. Moody, joka hiljattain\noli onnistunut saamaan Illionois Street kirkon toimeen, valittaisi\npuheenjohtajaksi ja John V. Farwell varapuheenjohtajaksi. Mutta Mr.\nMoodya katsottiin liian radikaaliseksi tullakseen puheenjohtajaksi,\nja senvuoksi vaihdettiin nimiä. Vaalia toimitettaessa oli Mr. Moody\nulkona varoja hankkimassa, ja ennen iltaa oli varoja tiedossa\nrakennuksen teettämiseksi, joka sisältäisi salin istumasijoilla\nkolmelletuhannelle hengelle, ja sitäpaitsi pienempiä kokoushuoneita\nja konttorihuoneustoja. Tätä pidetään yhdistyksen ensimmäisenä\nrakennuksena Amerikassa.\n\nVihkiminen, joka toimitettiin 29 p. syysk. 1867, oli tärkeä tapahtuma\nhengellisten liikkeiden historiassa. Georg H. Stuart, U.S. Christian\nCommissionin presidentti, matkusti kahdeksan sataa penikulmaa (engl.)\nsaadakseen olla tilaisuudessa läsnä. Sali oli täpösen täynnä; monet\nläsnäolijoista olivat muista kaupungeista ja valtioista. N.M.K.Y:n\npuoluehengestä vapaata luonnetta todisti pappien läsnäolo kaikista\ntunnuskunnista -- ja tämä aikana, jolloin sen työ oli vielä kehdossaan,\njolloin kateelliset katseet tarkastelivat, näyttäytyisikö se olevan\nristiriidassa kirkkojen kanssa.\n\nMr. Moody huomautti sinä iltana puheessaan Jumalan hyvyyttä, joka\nvähäpätöisestä alusta oli johtanut heitä nykyiseen vaikuttavaan\nasemaan. Hän kehoitti heitä voimakkaisiin hyökkäyksiin synnin\nvarustuksia vastaan ja lausui, että oli liian kauvan tyydytty vain\npuolustussotaan. Samalla hän ennusti, että vaikutus oli vasta\nkehdossaan.\n\nSalia oli aijottu kiitollisuuden osoitteeksi hänen väsymättömistä ja\nonnistuneista ponnistuksistaan kutsua Mr. Moodyn nimellä. Vaan kun\nhetki oli käsillä, nousi Mr. Moody lavalle ja esitti lyhyen, innokkaan\npyynnin seurakunnalle, että sitä kutsuttaisi nimellä \"Farwell Hall\",\nsen miehen kunniaksi, joka oli rakennuskomitean puheenjohtaja ja joka\nsiihen oli lahjoittanut runsaita avuja. Ehdotus hyväksyttiin suurella\nmieltymyksellä.\n\nMr. Moody kokosi alituisesti rahoja sekä Englannissa että Amerikassa\nN.M.K.Y:n kirkkorakennuksiin, lähetystoimeen ja kokoushuoneisiin, mutta\nhän kieltäytyi kaikesta kunniasta tämän työnsä tähden ja tukehdutti\nkaikki yritykset käyttää johonkin hänen nimeään.\n\nSeuraavan vuoden tammikuussa paloi rakennus, mikä oli suuri vahinko,\nkun se vaan osaksi oli vakuutettu. Mr. Moody ryhtyi kumminkin\nsemmoisella tarmolla asiaan, että hänellä sanottiin olleen tiedossa\nvarat uuteen rakennukseen, ennenkuin tuli lakkasi raivoamasta.\nSeuraavana vuonna valmistui ja tarkoitukseensa vihittiin uusi \"Farwell\nHall\", joka monessa suhteessa oli entistä parempi. Tämäkin rakennus\njoutui suuren tulipalon raivotessa v. 1871 saman kohtalon alaiseksi\nkuin edellinenkin.\n\nKahden vuoden ajan oli Mr. Moody N.M.K.Y:n puheenjohtajana.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nMr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja Europan mannermaalla v.\n1867.\n\n\nVuonna 1867 määräsi lääkäri, että Mrs. Moodyn, jota vaivasi pitkällinen\nyskä, oli lähdettävä merimatkalle. Koska Mr. Moody hartaasti halusi\ntavata pastori C. H. Spurgeonia ja Mr. Georg Mülleriä, päätettiin,\nettä he matkustaisivat Englantiin. He lähtivät 22 p, helmikuuta samana\nvuonna matkaan.\n\nTähän aikaan ei Mr. Moodya ylipäänsä tunnettu Englannissa, paitsi\nniiden ystävien keskuudessa, jotka olivat käyneet Amerikassa.\nEräs näistä oli Fountain J. Hartley, \"the London Sabhath-school\nUnion\" yhdistyksen sihteeri, joka pyysi Mr. Moodya puhumaan eräässä\nvuosikokouksessa Exeter Hallissa. Mr. Moody valittiin lausumaan\nkokouksen kiitoksen illan puheenjohtajalle, jona tässä tilaisuudessa\noli tuo hyvin tunnettu kreivi Shaftesbury.\n\nKokouksen loppupuolella jätti puheenjohtaja paikkansa\nvarapuheenjohtajalle, jotta mainittu ehdoitus voitaisi tehdä.\nVarapuheenjohtaja ilmoitti, että he ilolla lausuivat \"amerikkalaisen\nserkkunsa, pastori Moodyn Chicagosta\" tervetulleeksi, ja tämä\n\"esiintoisi nyt heidän kiitoksensa jalolle kreiville\", joka tässä\ntilaisuudessa oli puheenjohtajana toiminut.\n\nTämä oli aivan Mr. Moodyn ohjelman ulkopuolella. Raikkaalla suoruudella\nja lainkaan välittämättä tavallisista tavoista ja tyhjänaikaisista\nkohteliaisuuksista, hämmästytti Mr. Moody seurakuntaa seuraavalla\nrohkealla puheella:\n\n\"Puheenjohtaja on tehnyt kaksi erehdystä. Ensiksikin en lainkaan ole\nmikään 'pastori' Moody. Olen vain D. L. Moody, pyhäkouluopettaja. Ja\ntoiseksi en ole teidän 'amerikkalainen serkkunne'. Jumalan armosta olen\nteidän veljenne, joka yhdessä teidän kanssanne otan osaa Isämme työhön\nhänen lastensa eteen\".\n\n\"Ja mitä taas kiitoksen esittämiseen tulee 'jalolle kreiville' siitä,\nettä hän on ollut puheenjohtajanamme tänä iltana, niin en käsitä,\nmiksi häntä kiittäisimme enemmän kuin hänkään meitä. Kerran kun\ntahdottiin kiittää Mr. Lincolnia, joka oli johtanut erästä kokousta\nIllinois maakunnassa, kieltäytyi hän sitä vastaanottamasta. Hän sanoi\nkoettaneensa tehdä velvollisuutensa samoinkuin hekin. Hänestä siis\nkummatkin olivat tehtävänsä suorittaneet\".\n\nTätä kuullessaan istuivat Mr. Moodyn kuulijat hämmästyksestä\nsanattomina. Uutuus siinä viehätti heitä, ja siitä hetkestä voitti Mr.\nMoody kerrassaan englantilaiset kuulijansa puolelleen.\n\nEnnen pitkää löysi hän N.M.K.Y. Aldersgate Streeti'llä ja puhui\nsellaisella uutuuden viehätyksellä ja sellaisella voimalla\nkokemuksistaan evankelistana Chicagossa, että hän voitti kaikki, jotka\nhäntä kuulivat. Kertomus hänen ennen kuulumattomasta, omituisesta\ntavastaan koettaa pelastaa Chicagon raakoja ja laittomia lapsia herätti\nsuurta huomiota.\n\nMr. Moody kävi Mr. Spurgeonin puheilla, vaan ei voinut saada häntä\nmyöntymään Amerikassa käymään. Bristoliin hän myös matkusti. \"Bristol\",\nkirjoitti hän äidilleen, \"on se paikka, johon Georg Müllerin suuret\nkoulut orpolapsille ovat sijoitetut. Hänellä on viisitoista sataa lasta\nkodissaan, mutta hän ei milloinkaan pyydä keltään ihmiseltä penniäkään\nniiden ylläpidoksi. Hän kääntyy Jumalan puoleen, ja Jumala lähettää\nhänelle rahoja. On ihmeellistä nähdä, mitä Jumala voi rukousihmisen\nkautta vaikuttaa\".\n\nEnnen lähtöä New-Yorkista oli eräs ystävä mitä innokkaimmin neuvonut\nhäntä, ettei hän jättäisi käymättä lähetyssaarnaajavanhuksen T:ri\nDuffin luona, sekä kehoittanut häntä tutustumaan T:ri Guthrie'n\nvaikutukseen Edinburgissa. Sinne suuntasi siis Mr. Moody matkansa.\nAlkuperäiset tarkoituksensa hän ei nähnyt toteutuvan, mutta sai sen\nsijaan tilaisuuden esiintyä eräänä iltana \"Free Assembly Hall'issa\",\njossa hän tapasi monta etevää kristittyä.\n\nAinoa erityistä huomiota herättävä paikka, jossa Mr. Moody matkallaan\nkävi, oli Pariisi, johon hän viikon ajaksi läksi vaimoineen päästäkseen\nEnglannin rasittavasta ilmanalasta. Hän käytti ajan kaupungin\nkatselemiseen. Pariisin näyttely oli juuri silloin parhaillaan.\n\nHänen vaikutuksensa Englannin uskonnolliseen elämään sai\npysyväisen merkityksen sen kautta, että hän järjesti samanlaiset\npuolipäivärukouskokoukset N.M.K.Y:n huoneustossa Aldersgate Street'illä\nkuin ne, joita Chicagossa pidettiin. \"Olen lähettänyt sinulle\nkertomuksen niistä päivittäisistä rukouskokouksista, joita vihdoinkin\ntäällä olen saanut toimeen\", kirjoitti hän äidilleen. \"Ne ovat\nsaavuttaneet suurta menestystä, ja nyt aletaan samanlaisia pitämään\neri osissa kaupunkia. Toivon, että niistä koituu paljon hyötyä. Niitä\njärjestetään myöskin eri osiin maata\".\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen.\n\n\nMr. Sankeyn ja Mr. Moodyn ensimmäisen kohtaamisen kertoi\nedellinen käydessään Philadelphiassa kohta sen perästä, kun\nmaailma oli saanut tiedon siitä, että se oli kadottanut yhden\nsuurimmista evankelistoistaan. Oli vuosi 1870, kun kaksi miestä\nmatkusti Indianopolis nimiseen kaupunkiin, ollakseen läsnä siinä\nkansainvälisessä kokouksessa, jonka N.M.K.Y. sinne oli järjestänyt.\nToinen niistä oli Dwight L. Moody, joka tuli Chicagosta; toinen Ira D.\nSankey, jonka asuntopaikka oli Newcastle, Pa.\n\nHe olivat kuulleet toisistaan puhuttavan, vaan eivät milloinkaan olleet\ntavanneet. Moody oli jo jossain määrässä puhujana tunnettu, Sankey\nsamoin kykynsä kautta laululla voittaa sieluja, vaan ei toisella\nenemmän kuin toisellakaan tässä tilaisuudessa ollut johtajien joukossa\nmitään huomattavaa sijaa. Sankey oli tähän aikaan valtion virkamiehenä\nPennsylvaniassa, jossa hänellä siviliosastossa oli paikka 1500 dollarin\nvuotuisella palkalla. Hänen hengellinen vaikutuksensa oli siihen saakka\nrajoittunut siihen, mitä hän joutohetkinä ennätti toimia.\n\nSankey oli siksi paljon kuullut Moodysta, että hän oli utelijas\nnäkemään ja kuulemaan häntä, ja kokoukseen tullessaan, rupesi hän\nheti tähystelemään ympärilleen, nähdäkseen nuorukaista Chicagosta.\nSaapuessaan musikaaliseen akatemiaan, jossa kokousta pidettiin, asettui\nhän istumaan lähellä alinta uloskäytävää. Hän odotti ja kuunteli tunnin\najan, mutta täytyi lähteä sieltä kuulematta edes sen henkilön nimeäkään\nmainittavan, jota hän tavoitti.\n\nHarvat ihmiset näkyivät tuntevan Moodya persoonallisesti tai edes\nhuhujakaan myöten. Sittemmin sai hän kuulla Moodyn istuneen aivan\nlähellä sitä paikkaa, jossa Sankey kokousta avattaessa oli. Kumpikaan\nheistä ei esiintynyt, sillä ohjelma käsitti vain enemmän tunnettuja\nnimiä.\n\nNämä molemmat miehet kohtasivat toisensa vasta toisena tai kolmantena\npäivänä tulonsa jälkeen Indianopolikseen, ja silloinkin sangen\nomituisissa olosuhteissa. Ilmoitettiin, että \"Mr. Moody Chicagosta\"\njohtaisi erästä rukouskokousta kl. 6 aamulla eräässä pienessä huoneessa\nmusikaalisen akatemian lähistössä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta,\npäätti Sankey käyttää tilaisuutta nähdäkseen ja kuullakseen miestä,\njota hän ei tähän asti ollut tavannut.\n\nMatka rukouskokouksen pitopaikkaan oli paljon pitempi, kuin Sankey oli\naavistanut, ja kun hän pääsi perille, oli kokous jo puolivälissä. Hän\nlöysi paikan \"amen nurkassa\", kuten hän lausui, ja istuutui siihen.\nHän oli tuskin istunut, kun joku kosketti häntä käsivarteen, ja\nkääntyessään katsomaan huomasi hän istuvansa pastori Robert Mc Millenin\nvieressä, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä tuttava.\n\nMc Millen pyysi Sankeyta johtamaan laulua, koska ei löytynyt ketään,\njoka siihen kykeni. Sangen pitkäveteisen rukouksen loputtua nyökkäsi\nMc Millen Sankeylle sekä pyysi häntä aloittamaan laulun. Muuta pyyntiä\nodottamatta, nousi nuori Sankey ja lauloi erinomaisella tunteella:\n\n    \"On verilähde sydämen\n    Avattu Jeesuksen\n    Ja siinä kurjin syntinen\n    Saa uuden sydämen\".\n\nSeurakunta unhoitti yhtyä kuoroon ja Sankey lopetti laulun yksin.\nKokouksen lopussa pyysi Mc Millen Sankeyta tulemaan esille, niin hän\nesittelisi häntä Moodylle. Asetuttiin pitkään jonoon, joka verkalleen\neteni huoneen etupuolta kohti, jossa Moody seisoi. Kun Sankey pääsi\nMoodyn läheisyyteen, astui tämä esiin ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mistä Te olette?\" kysyi Moody.\n\n\"Pennsylvaniasta\", vastasi Sankey.\n\n\"Nainut vai naimaton?\"\n\n\"Nainut. Minulla on vaimo ja yksi lapsi\".\n\n\"Millä Te elätätte itseänne?\"\n\n\"Olen hallituksen palveluksessa\".\n\nKoko ajan piti Moody Sankeyta kädestä. Katsoen häntä kasvoihin\nterävillä, mustilla silmillään lausui Moody:\n\n\"Hyvä, Teidän tulee luopua toimestanne\".\n\nSankey seisoi hämmästyneenä eikä voinut käsittää, mitä Moody sillä\ntarkoitti, että hän jättäisi toimen, joka hänestä oli erinomainen ja\njoka hänelle tuotti runsaan tulon. Hän hämmästyi niin, ettei hän voinut\nvastata sanaakaan. Mutta Moody selitti tarkoituksensa:\n\n\"Teidän tulee jättää toimenne ja yhtyä minuun. Te olette juuri se\nhenkilö, jota kauvan olen etsinyt. Tahdon että matkustatte kanssani,\nniin Te voitte laulaa ja minä puhun\".\n\nSankey oli nyt osaksi toipunut hämmästyksestään, mutta kysymys toimensa\nhylkäämisestä jonkun epävarman eteen oli liiaksi tärkeä, ja hän pyysi\nsenvuoksi ajatusaikaa. Moody kysyi, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan\npanemaan asia rukouksessa Jumalan eteen, ja kohtelijaisuudesta suostui\nSankey siihen. Moody rukoili, että Sankey näkisi, että hänen tuli\nkäydä ehdotettua tietä, mutta Sankey pani sisässään sitä vastaan.\nHe erkanivat ja Sankey palasi asuntoonsa Moodyn rukouksesta tosin\nliikutettuna, mutta vieläkin epävarmana. Tämä tapahtui sunnuntaina.\nKoko päivän ja seuraavan yön ajatteli Sankey Moodyn sanoja, mutta\nseuraavana aamuna oli hän vieläkin yhtä haluton jättämään tointaan\nkuukauspalkkoineen.\n\nJuuri kun hän oli valmis vetäytymään syrjään, sai hän kortin.\nKatsoessaan sitä, huomasi hän sen olevan Mr. Moodylta, joka pyysi häntä\nkohtaamaan itseään kl. 6 iltapäivällä eräässä määrätyssä kadunkulmassa.\nTietämättä, mitä Mr. Moody tahtoi, kirjoitti Sankey kortin takasivulle\nmyöntävän vastauksen ja lähetti sen takaisin Moodylle. Muutamien\nystävien kera oli hän kl. 6 sovitulla paikalla ja jonkun hetken\nkuluttua saapui Moody.\n\nPysähtymättä lainkaan heidän kanssaan puhelemaan, meni Moody heidän\nohitsensa erääsen läheiseen kauppapuotiin sekä pyysi tyhjää laatikkoa\nlainaksi. Hän saikin sellaisen ja vieritti tuon suuren laatikon kadulle\nsekä asetti sen kadunkulmaan. Sitte kutsui hän Sankeyn erikseen ja\npyysi häntä nousemaan laatikolle laulamaan joku laulu. Sankey suostui,\nja kun hän oli laulanut pari laulua, kiipesi Moody laatikolle ja\nrupesi saarnaamaan. Työmiehet olivat juuri kotimatkalla myllyiltä ja\ntehtaista, ja ennen pitkää oli Moodylla suuri kuulijakunta. Sankey\nsanoo, että Moody sillä kertaa saarnasi laatikon päällä voimalla\nsellaisella, jolla hän ei sittemmin koskaan kuullut hänen puhuvan.\n\nJoukko seisoi hämmästyksen valtaamana, samalla kuin sanat tulvailivat\nMoodyn huulilta ihmeteltävän voimakkaasti ja helposti. Puhuttuaan noin\nviisitoista minuuttia, hyppäsi hän alas laatikolta ja ilmoitti omin\npäinsä pitävänsä kokouksen musikaalisessa akatemiassa, ja sinne pyysi\nhän kansajoukkoa seuraamaan itseään. Käsi kädessä marssivat Moody ja\nSankey pitkin katua ja samalla laulettiin laulu toisensa jälkeen.\nKansajoukko seurasi heitä kintereillä, ja miehet eväskonttineen\nunohtivat lähteä kotiin, niin kokonaan oli laatikon päällä pidetty\nsaarna heidät hurmannut.\n\nTästä marssista selitti Sankey, että se oli hänen ensimmäinen\nkokemuksensa pelastussotilaana. Parissa minuutissa oli musikaalinen\nakatemia kuulijoita täynnä ja Moody piti huolta siitä, että työmiehet\ntyömekoissaan ensin saivat istuimet, ennenkuin hän meni ylös lavalle\npuhumaan.\n\nHänen toinen esitelmänsä oli yhtä jännittävä kuin ensimmäinenkin\noli ollut, jonka hän piti kadunkulmassa, eikä kokous loppunut\nennenkuin edustajat tulivat iltakokoustaan pitämään. Sankey oli\nvieläkin epävarma, kun Moody toistamiseen nosti kysymyksen heidän\nyhteistyöstään. Kuitenkin suostui hän tarjomukseen viettää viikko\nyhdessä Moodyn kanssa, ja ennenkuin tämä viikko oli kulunut, oli hän\njättänyt erohakemuksensa Hugh Mc Cullough'ille, joka siihen aikaan oli\nvaltiovarain-osaston sihteerinä, ja muuan sotilas, joka oli istunut\nvankina Libby Prisonissa, sai Sankeyn paikan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nChicagon palo ja sitä seuraava aika.\n\n\nVuosi 1871 on merkillinen Moodyn elämässä. Hän tunsi yhä selvemmin,\nmiten vähän hän vastasi niitä persoonallisia vaatimuksia, joita hänen\ntyönsä häneen nähden synnytti. Syvä nälkä ja jano hengellisen voiman\nperään heräsi hänessä kahden hurskaan vaimon kautta, jotka tapasivat\nkäydä hänen kokouksissaan ja istua etumaisilla penkeillä. Hän huomasi\nheidän kasvojensa ilmeestä, että he rukoilivat. Kokouksen lopussa he\nusein sanoivat hänelle:\n\n\"Olemme rukoilleet Teidän edestänne\".\n\n\"Miks'ette rukoile kansan edestä?\"\n\n\"Koska Te tarvitsette Hengen voimaa\".\n\n\"Minä tarvitsin voimaa!\" lausui Mr. Moody monta vuotta myöhemmin, kun\ntästä tuli puhe, \"minä luulin, että minulla oli voimaa. Olihan minulla\nsuurimmat kuulijajoukot Chicagossa ja monet kääntyivät. Olin yhdessä\nsuhteessa tyytyväinen. Mutta koko ajan jatkoivat nuo kaksi hurskasta\nvaimoa rukoilemistaan edestäni, ja heidän vakavat huomautuksensa\nsiitä, että tarvitsin voitelua erityistä palvelusta varten, panivat\nminut ajattelemaan heidän sanojaan. Pyysin heitä tulemaan kanssani\npuhelemaan, ja me lankesimme polvillemme rukoukseen. He vuodattivat\nrukouksessa sydämmensä Jumalan eteen pyynnöllä, että minä tulisin\nPyhällä Hengellä täytetyksi. Suuri nälkä heräsi sielussani. En\nymmärtänyt, mitä se oli. Aloin itkeä ja itkin niin, ett'en milloinkaan\nsiten ollut itkenyt, ja nälkä kasvoi. Tunsin, etten tahtonut elää\nkauvemmin, ellen voinut saada tätä voimaa vaikutukseen\".\n\nSiihen aikaan kun Mr. Moody oli tässä hengellisessä asemassa, paloi\nChicago poroksi. Tuo suuri tulipalo alkoi 8 p. marraskuuta 1871 ja\nsekä Farwell Hall että Illinois Street Church paloivat kokonaan. Mr.\nMoody oli Farwell Hallissa viitenä pyhäiltana jälekkäin pitänyt sarjan\nesitelmiä Kristuksen elämästä. Hän seurasi Vapahtajan elämää seimestä\ntuomiosaliin asti, ja teki silloin oman mielipiteensä mukaan suurimman\nerehdyksen, minkä hän koskaan elämässään on tehnyt. Raatihuoneen kello\nläpätti tulipalon merkiksi, mutta hän ei siitä välittänyt. He kuulivat\nusein tulipalomerkkejä, eikä ne heitä tavallisesti sanottavasti\nhäirinneet.\n\nMr. Moody puhui loppuun tekstinsä: \"Mitä tulee minun tehdä Jeesuksen\nkanssa?\" ja sanoi kuulijoille:\n\n\"Minä toivon, että otatte kysymyksen mukaanne ja mietitte sitä, ja ensi\npyhänä saatte tulla takaisin ja sanoa minulle, mitä hänen kanssaan\naijotte tehdä\".\n\n\"Mikä erehdys!\" lausui hän sittemmin. \"Näyttää siltä, kuin vastaus\nolisi ollut mielessäni lausuessani tämän. Siitä ajasta aikain en\nkoskaan ole uskaltanut antaa kuulijoilleni viikon mietintöaikaa\npelastukseensa nähden. Jos he hukkuisivat, niin voisivat he syyttää\nminua tuomiolla\".\n\n\"Muistan vieläkin, kuinka Mr. Sankey lauloi, ja miten kirkkaasti hänen\näänensä sointui, kun hän pääsi tuohon kehoittavaan värsyyn:\n\n    \"Sinua kutsuu, oi sinua kutsuu\n    Jeesus sua kutsuu,\n    Hän kutsuu nyt sua\".\n\nMennessään kokouksen loputtua kotiin, näki Mr. Moody liekkien leimun\nja ymmärsi, että se merkitsi Chicagon täydellistä hävitystä. Noin kl.\n1 aikaan paloi Farwell Hall. Kohta oli hänenkin kirkkonsa raunioina.\nKaikki paloi poroksi. Noin keskiyön aikoina näyttivät liekit asettuvan,\nja luultiin että palosotilaat saisivat ne tukahutetuiksi, jonka vuoksi\nperhe meni levolle. Mutta ennen tunnin kuluttua annettiin niille, jotka\nsen kadun varrella asuivat, äänekäs varoitus kiirehtimään liekkien\nalta pois. Tuli oli päässyt virran poikki ja eteni kiireesti sitä\nkaupunginosaa kohti.\n\nOli myöhäistä ajatellakaan pelastaa enempää kuin mitä käsissä voitiin\nkantaa. Muuan naapuri otti Mr. Moodyn kaksi lasta jo ennestään\ntäyteen ahdettuun vaunuunsa ja pakeni pohjoiseen päin. Muutamia\nhopeaesineitä ja pieniä muistolahjoja ystäviltä sullottiin kiireesti\nlastenvaunuihin. Mutta oli vieläkin yksi esine, jonka rouva Moody\noli päättänyt pelastaa. Se oli öljyvärikuva Mr. Moodysta, taiteilija\nHealy'n maalaama, joka riippui seinällä heidän vierashuoneessaan. Se\noli taiteilijan lahja rouva Moodylle heidän palattuaan ensimmäiseltä\nretkeltään Europaan v. 1867, jolloin Chicagon ystävät Mr. Moodylle\nlahjoittivat tämän talon täysine sisustuksineen ja huonekaluineen. Tätä\nkuvaa piti rouva Moody suuremmassa arvossa kuin kaikkea muuta, mitä\ntalossa löytyi. Muuan vieras, joka tuli huoneesen, oli avullisena sen\nalasottamisessa seinältä. Rouva Moody kutsui miestään ja pyysi häntä\npelastamaan sitä hänelle.\n\n\"Minäkö ottaisin oman kuvani!\" huudahti hän. \"Sekös vasta olisi\nhullunkurista. Ajatelkaapa, jos minä kadulla tapaan ystäviä, jotka\novat samassa vaarassa kuin me itsekin, ja ne sanovat: Halloo, Moody,\nsepä hauska, että olet päässyt pakoon; mikä tuo on, jonka onnistuit\npelastamaan ja jota semmoisella hellyydellä kannat? -- Eikö kuuluisi\nhullulta, jos vastaisin: Se on oma muotokuvani?\"\n\nMitkään pyynnit eivät auttaneet, kangas leikattiin kiireesti\nraskaasta, kullatusta kehyksestään, ja rouva Moody kantoi itse sitä.\nMustelma silmässä ja rikkirevityt kasvot oli osa siitä palkasta,\nminkä tämä ponnistus maksoi, sillä ulkona kadulla syntyi alituinen\nottelu taulun kantajan ja ankaran tuulen välillä tämän kaihin aarteen\nomistusoikeudesta. Rakkaus voitti, mutta vasta pitkällisen taistelun\nperästä. Tämä muotokuva riippuu nyt seinällä kotona Northfieldissä,\nmuistona siitä tulikoetuksesta, jonka moni sielu sinä yönä sai\nläpikäydä.\n\nHeti kun vaimo ja perhe olivat ystävien luona turvassa, omisti Mr.\nMoody pelastustyöhön kaikki voimansa. Ennen pitkää matkusti hän\nitään hankkimaan rahoja kodittomille, sekä varoja uuden kirkon\nrakentamiseksi. George H. Stuart ja John Wanamaker Philadelphiasta\nyhdessä muiden ystävien kanssa idässä kokosivat 600 puntaa.\nVäliaikainen rakennus 75x100 jalkaa, rakennettiin heti lähelle sitä\npaikkaa, missä entinen kirkko oli ollut. 24 p. joulukuuta 1871, kaksi\nkuukautta ja neljätoista päivää tulipalon jälkeen, vihittiin tämä\nrakennus, tunnettu nimellä \"The North Side Tabernacle\".\n\nKäynti idässä tuotti suuren siunauksen Mr. Moodyn elämässä. Hän janosi\nyhä vieläkin suurempaa hengellistä voimaa. Tuli ei tätä tarvetta\ntyhjäksi tehnyt. \"Sydämeni ei ollut kerjuutyössä mukana\", lausui hän.\n\"Minulla ei ollut voimaa vedota. Huusin yhä vaan Jumalan puoleen,\nettä Hän täyttäisi minua Hengellään. Eräänä päivänä New-Yorkissa --\noi sitä päivää! -- en voi sitä kuvailla, ja puhunkin siitä harvoin,\nsillä se on melkein liian pyhä kokemus mainita. Paavalillakin oli\nkokemus, jota hän ei maininnut neljääntoista vuoteen. Voin vaan sanoa,\nettä Jumala ilmoitti itsensä minulle; ja minä tunsin hänen rakkautensa\nsellaisena, että täytyi pyytää häntä pidättämään kätensä. Aloin taaskin\nsaarnaamaan. Saarnat eivät olleet toisenlaiset. En mitään uusia\ntotuuksia esittänyt ja sittenkin kääntyi satoja. En tahtoisi tulla\nsiirretyksi sinne, missä ennen tätä siunattua kokemusta olin, vaikkapa\nsaisin koko maailman.\"\n\nHänen palaamisensa jälkeen Chicagoon edistyi lähetystyö uudessa\ntabernaklissa ihanalla tavalla. Herätystulet syttyivät uudestaan ja\npaloivat kauvan ja kirkkaasti.\n\nVuoden kuluessa ryhdyttiin toimeen uuden, pysyväisen rakennuksen\naikaansaamiseksi. Perustus, jolla nykyinen kirkko seisoo,\nostettiin. Varoja kerääntyi kaikilta puolilta, samalla kun tuhannet\npyhäkoululapset antoivat viisi senttiä kukin tiilien ostamiseksi. Kaksi\nvuotta tyydyttiin nykyisen rakennuksen pohjakerroksen päälle laaditun\ntilapäisen katon suojaan, mutta vihdoin, kuten eräässä seuraavassa\nluvussa kerrotaan, hankittiin varoja tämän rakennuksen täydelliseen\nkuntoon saamiseksi, joka sittemmin on tunnettu nimellä Chicago Avenue\nChurch eli Moodyn kirkko.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nToinen käynti Englannissa, 1872.\n\n\nVaikka kuulijajoukot North Side Tabernaklet'issa olivat suuret\nja kokoukset hedelmää tuottavat, oli Moodyn kumminkin mahdoton\ntyöskennellä kodeissa, koska sellaisia ei enää löytynyt. Tuli oli\nsuurella alueella Tabernakletin ympärillä polttanut kaupungin tuhaksi.\nMistä kansaa kerääntyi kokouksiin oli kerrassaan arvoitus. Sellaiset,\njotka mökkinsä raunioiden sekaan pystyttivät, muuttivat alituisesti.\nKun hän senvuoksi huomasi, että hänettä voitiin tulla toimeen\nChicagossa ja hän halusi englantilaisten raamatuntutkijain jalkain\njuuressa tulla raamattua enemmän tuntemaan, päätti Mr. Moody vieläkin\nkerran lähteä Atlannin poikki. Hän matkusti kesäkuussa 1872.\n\nTämä käynti vaatii erityistä huomiota erään tapahtuman johdosta, joka\nepäilemättä merkitsi uutta käännekohtaa Mr. Moodyn elämässä.\n\nHän oli päättänyt olla minkäänlaiseen toimintaan ryhtymättä, jos hän\nvaan sitä voisi välttää; mutta eräänä päivänä meni hän rukouskokoukseen\nOld Baileyn luona, ja kokouksen lopussa pyysi Rev. Mr. Lessey, erään\npohjois-Lontoon seurakunnan pastori, että hän seuraavana pyhänä\nsaarnaisi hänen edestään. Mr. Moody suostui.\n\nPaikka tuntui aamujumalanpalveluksessa sangen kylmältä ja kuolleelta.\nKuulijat näyttivät jotenkin välinpitämättömiltä. Hänestä tuntui,\nikäänkuin hän olisi tyhjää tavoitellut, ja näytti, että aamu oli mennyt\nturhaan.\n\nSeuraava jumalanpalvelus oli kello puoli seitsemän illalla, ja\nsaarnatessaan tunsi hän, ikäänkuin koko ilma olisi ollut Jumalan\nHengellä täytetty. Hiljaisuus ylhäältä valtasi kansan ja todisti, että\nJumala tutki heidän sydämiään. Hän oli vähäisen rukoillut sinä päivänä\neikä voinut ymmärtää, mistä tämä siunaus tuli.\n\nKun hän oli saarnansa lopettanut, pyysi hän kaikkia, jotka halusivat\npelastusta, nousemaan, että hän voisi rukoilla heidän edestään.\nSadottain ihmisiä nousi kaikkialla kirkossa -- näytti siltä kuin koko\nkuulijakunta olisi noussut.\n\nMr. Moody sanoi itselleen: \"Nämä ihmiset eivät ymmärrä minua. He eivät\nkäsittäneet, mitä tarkoitin, kun pyysin heitä nousemaan\".\n\nHän ei Amerikassakaan ollut milloinkaan nähnyt niin monen nousevan eikä\ntiennyt, mitä tehdä, jonka tähden hän uudelleen pani heitä koetukselle.\n\n\"Nyt\", lausui hän, \"tulee kaikkien, jotka haluavat pelastusta, mennä\nkyselyhuoneesen\".\n\nHe menivät sinne ja täyttivät huoneen, niin että useampia tuoleja\ntäytyi siirtää sinne, että kaikki saisivat istumasijoja. Pastori\noli hämmästyneenä ja Moody samoin. Kumpainenkaan ei ollut sellaista\nsiunausta uskaltanut odottaa. Heillä ei ollut uskoa toivoakseen,\nettä Jumala voisi pelastaa sadottain ja tuhansittain niin hyvin kuin\nyksittäin tai kaksittain.\n\nKun Mr. Moody uudestaan pyysi niitä, jotka todellakin halusivat tulla\npelastetuiksi, nousemaan, nousivat kaikki. Hän ei tiennyt, mitä hänen\noli tehtävä, jonka vuoksi hän pyysi kaikkia, joilla oli todellinen\ntarkoitus, kohtaamaan pastoria siellä seuraavana iltana.\n\nSeuraavana päivänä matkusti hän Dubliniin, mutta tiistai aamuna sai hän\nsähkösanoman, jossa hänen palaamistaan vaadittiin ja ilmoitettiin, että\npelastusta etsivien luku maanantaina oli suurempi kuin sunnuntaina.\nHän matkusti takaisin ja piti kokouksia kymmenen päivää, ja neljäsataa\nhenkeä otettiin silloin siihen seurakuntaan.\n\nJonkun ajan kuluttua selvisi tämä ihmeellinen Hengen vaikutuksen\nilmauksen salaisuus. Siellä oli kaksi sisarta, jotka kuuluivat\nseurakuntaan, toinen niistä terve, toinen vuoteella viruva. Eräänä\npäivänä, kun tuo sairas nainen makasi vuoteellaan ja suri tilaansa,\ntuli hänelle se ajatus, että hän taisi rukoilla, ja sitten hän rupesi\npyytämään Jumalalta, että hän elvyttäisi sitä seurakuntaa, jonka jäsen\nhän oli. Yötä ja päivää kohosi hänen rukouksensa Jumalan puoleen, mutta\nyhä pysyi seurakunta kylmänä ja kuolleena.\n\nEräänä päivänä luki hän sanomalehdessä kertomuksen muutamista\nkokouksista, joita Mr. Moody oli Amerikassa pitänyt, ja vaikk'ei hän\nhäntä tuntenut, rupesi hän pyytämään Jumalalta, että Hän lähettäisi\nMoodyn siihen seurakuntaan.\n\nHänen sisarensa tuli kotiin samana pyhänä, jolloin Mr. Moody oli\nsaarnannut, ja sanoi: \"Arvaappas, kuka tänään saarnasi?\" -- Hän arvaili\nuseita, joiden kanssa heidän pastorinsa tapasi vaihtaa saarnavuoroja.\n\nVihdoin sanoi sisar: \"Se oli Mr. Moody Amerikasta\".\n\nSairas sisar kalpeni ja lausui:\n\n\"Minä tiedän, mitä se sisältää. Jumala on rukoukseni kuullut\".\n\nHän vietti iltapäivänsä paastossa ja rukouksessa, ja illalla tuli\nvastaus tulella taivaasta. Mr. Moody uskoi, että se oli juuri tämä\nherätys, joka toi hänet Englantiin takaisin seuraavana vuonna. Tästä\njohtui, että Rev. William Pennefather, kirkkoherra, ja St. Judes,\nMildmay Park, Lontoo, ja Mr. Bainbridge, etevä methodisti-maallikko,\nNewcastle on Tyne, pyysivät häntä kokouksia pitämään. Mutta hän ei\nollut aikonut kauvemmin pysähtyä, vaan palasi kolmen kuukauden kuluttua\nAmerikaan ja yhtyi perheesensä, innokkaasti kutsuttuna seuraavana\nvuonna Englantiin palaamaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nSuuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.\n\n\nKun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta\nhuomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä,\nmutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka\nominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin\nvielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki,\notti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria\nseurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma\npäämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen,\nvoisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei\nlähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi\nhänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön.\nOlemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?\n\n\"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle\".\nNämä merkilliset sanat hän lausui -- sanat, joita moni piti ei\nainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne\nsiltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija,\njoka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja\noli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi\nenglantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla\non, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun\npäästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen\ntyön.\n\nOn huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin,\nvaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta\nlaulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään\nhengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs\nSankeyn ystävä lausui tälle: \"Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in.\nKaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät\nvarmaankaan sovi yhteen\". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan\nole sitä katunut.\n\nChicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta,\nmissä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody\nsaanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä\ntulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja\nhän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä\nuudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi,\nkuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.\n\nJuuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa\nLontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka\nAtlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille\npäästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka\nhäntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton\nhäntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli\nvakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään\nkääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: \"Sankey, jos Herra avaa meille\noven, niin pääsemme sisälle. -- Muussa tapauksessa palaamme heti\nAmerikkaan\".\n\nEi kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin\nvaloisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen\nNew-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän\nrepi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän\nkääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: \"Sankey, Herra on avannut oven;\ntulemme viipymään\".\n\nKirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey\nkävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta\neräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen\nYhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin\nkylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa.\nSilloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava\nsähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja\nsulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: \"Tulen\ntänä iltana Yorkiin\". Ja Yorkiin hän meni.\n\nMr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä\nvälinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja\nkylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään,\njoka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan\nhiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta,\nsaavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan.\nHeikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa.\nAinoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he\nsaivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi.\nMonien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi,\nnimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi\nmethodistikirkkoa.\n\nHeidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin\nN.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä,\nmutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta\nriippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä\nharvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen\nliikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja\njoka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että\nkääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä\nsuurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien\nalle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita\ntänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja\nsaatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York\nhengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin\ntuskalla kokea.\n\nMr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia\ntunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan.\nHeistä sanoi Mr. Bennet, että \"he tarvitsivat melkein yhtä paljon\nherätystä kuin itse unikeot\". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat\nmilloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa\nmenettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana\nYorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä\nmethodistikirkoista heräsi harrastus.\n\nAnsaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä\npäivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen\nraamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi\nheti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti\nkristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät\nolivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin\nensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.\n\nOli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä\nmenevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä,\nsisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja\nostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon\nsuurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta\nsiihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä\ntahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys\nraamatun lukemisen harrastukseen nähden.\n\nMr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset\npääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat\nhengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle\ntielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää\ntaisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel\ntulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen\nvaltakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta\nhyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi\nniitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.\n\nMr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa\nhän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla.\nUutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä\nhyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että\nsuurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja\nvälinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten\ntyöalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä\nkokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli\nosoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille,\nettä he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi\ntunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit\njohtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.\n\n\"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn\", kirjoitti joku aika\nsitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; \"olen tuntenut hänen eräästä\nmuistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän\nnousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä,\nhuonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa.\nVähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä,\nja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli\nsaavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja\nvihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa\nLontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille\ntyöskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille\".\n\nPohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki\nSunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja\nvastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen\nbaptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa\nkokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui\ninnosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta\npitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis\nkäyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen\nJumalan työtä.\n\nTässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti\nvoittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja\nmyötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin\nuudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi\nepäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että\nliioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua\nmenettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja\nmuut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja\nkiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän\noli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän\nei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat\nveljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: \"Sellaista ei\nkoskaan ole nähty Israelissa\".\n\nPastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin\ntulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui\nasemasta: \"Mr. Moodylla oli _yksi_ kokonainen pastori, kolme\nneljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista\nkokouksissa apuna\".\n\nMr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota\nMoody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut\nsiihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä\nsiihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa\noli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi\nmuokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden\nvetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi\nkaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen;\nmutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset\nolivat huonot. Vihdoin lausui Moody: \"Me emme täten voi jatkaa.\nPerkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa\".\n\nEräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody\nseuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän.\n\"Hyvä\", virkkoi Moody, \"tulen saarnaamaan teille\".\n\n\"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle\". \"Ei\nsuinkaan\", lausui Moody, \"tulen saarnaamaan teille\".\n\nLähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei\nyhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei\nsuinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut\nsinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa\nsitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen\nlahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi,\nja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän\njonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis\nmenemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä\npoistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa,\nhuomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi\nenimmän hyödyttää.\n\nOn huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin\nmiehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi\nitsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja\nkömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain\nrahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan\nviepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että\nepäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia\neivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.\n\nKaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta\nmethodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon\noli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken\ntosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat\nmethodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä\nkalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin\nmuutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he\nolivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa\nhänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä\nmethodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä\nerityistä kokousta varten.\n\nHän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut\nmitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä\noikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä\nasioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen,\nettä hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi\nkylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan\nmerkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr.\nPunshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat\nMr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä\nsotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä\nvastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.\n\nSellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja\ntulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen\nkirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista\nvoinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin\nkaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn\nsoololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi\nlauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten\nkäännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: \"Nyt\non otollinen aika, nyt on autuuden päivä\", ja nämä olivat raamatun\nomat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset\nvastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?\n\nMr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota\nansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen.\nMatkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä\ntarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita,\njossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän\nkuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.\n\nKatsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: \"Mr. Moody, jos\nmenette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne\ntulee ilmanalasta kärsimään\".\n\nHetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin\nja lausui alakuloisesti: \"Vai niin, sitte emme matkusta sinne!\"\n\nTuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta\nterveydestä oli nähtävästi oikea.\n\nSeuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä\nkaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä\non suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä\nympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut\nsananparren \"kantaa hiiliä Newcastleen\". Tarkoitetaan sillä, että\nmuutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä\nevankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia\nvoittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava\nvaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.\n\nKokoukset ilmoitettiin ei ainoastaan kirkoissa ja sanomalehdissä,\nvaan vieläpä naulattiin seiniin suuria ilmoituksia tiedonannolla,\nettä Mr. Moody saarnaisi evankeliumia ja Mr. Sankey laulaisi sitä.\nIlmoitustapa veti yleisen huomion puoleensa, ja kaupungin suurimmat\nhuoneustot olivat alusta pitäin hartaasti kuuntelevaa yleisöä täynnä.\nTuo kunnioitettava pastori presbyteriläisestä kirkosta, joka tapasi\nMr. Moodyn hänen ensimmäisellä käynnillään Englannissa, hämmästyi\njotenkin suuresti tuollaisesta ilmoitustavasta. Mutta hän oli kuitenkin\nensimmäisessä kokouksessa läsnä. Koska hän tuli jotenkin myöhään,\ntapasi hän juuri Mr. Moodyn lähettämässä suuren joukon pelastusta\netsiviä keskustelua varten erääsen yksityiseen huoneesen. \"Tule tänne,\nveli Lowe\", huudahti Moody, \"mene sisään ja puhele niiden kanssa, jotka\npyytävät johdatusta. Niitä on niin monta, että saatte samalla kertaa\npuhella kaikkien kanssa\".\n\nEnsimmäisellä viikolla annettiin viisi eri kirkkoa Mr. Moodyn\nkäytettäväksi, ja kaikissa pidettiin kokouksia, mutta lopuksi piti hän\nkokouksiaan vaan yhdessä ainoassa, nimittäin kaupungin suurimmassa.\nKokouksissa käynnin into oli niin suuri ja kuulijajoukot niin\nsuunnattomat, että eräs veli suoraan tunnusti iloitsevansa siitä,\nettä Moody läksi matkaansa. Ne, jotka eivät päässeet sisälle, kun\nhuone ennestään oli täysi, olivat niin tyytymättömiä, että häiriöitä\nsyntyi. Mr. Moody selitti tahtovansa viipyä Newcastle'ssa, kunnes hän\noli voittanut pastorien ennakkoluulot ja opettanut ihmiset ymmärtämään\nhänen oikeat perusvaikuttimensa.\n\nEi viipynyt kauvan, ennenkuin useimmat Newcastlen pastorit olivat\nyksi sydän ja yksi sielu hänen kanssansa. Ympäristön kaupungit ja\nkylät tunsivat tuon ylenpalttisen siunauksen voiman ja tulivat siitä\nosallisiksi. Sadottain kokouksia pidettiin eri paikoilla kaupungin\nulkopuolella, ja lähellä ja kaukana herätettiin kansa unestaan.\nYorkissa oli pidetty yksi kokopäiväkokous; Newcastlessa pidettiin\nkaksi. Tällaiset kokoukset olivat niin uusmuotisia, että niihin\nkerääntyi kansaa joukottain. Yhden niistä muodosti sangen merkillinen\nkiitos-jumalanpalvelus, jota Mr. Sankey johti. Koko pohjois-Englanti\nja Skottlanti oli tällöin saanut tiedon Newcastle'n tapahtumista.\nSanomalehdet olivat täynnä kertomuksia niistä, ja monet pastorit ja\nmuut, jotka olivat tulleet kaukaa katsomaan armon ihmeitä, palasivat\nkertomaan, mitä olivat nähneet, ja täten heräsi uutta innostusta\nmonella taholla.\n\nSen perästä tapaamme Moodyn ja Sankeyn Skottlannissa. Saattaa\nkysyä: mitä nämä miehet voivat sellaisessa maassa kuin Skottlanti?\nSkottlantilaiset ovat itsepäisiä, väittelyihin taipuvaisia, dogmeihin\nihastuneita ja kunnioittavat suuresti menneen ajan oppeja ja\ntraditioneja. On sanottu, että jos on hiuskarva niin hieno, ettei\nkenkään voi sitä halasta, niin skottlantilainen halkasee sen ja halkoo\nvielä osatkin. Jos evankelistojen onnistuisi saamaan Skottlanti\nliikkeelle, niin täytyi heidän olla ihmeellisiä miehiä. Me tiedämme,\nettä niin todella kävi, ja se ei siis saattanut vain inhimillisellä\nvoimalla tapahtua.\n\nYksi seikka oli Mr. Moodylle suureksi hyödyksi, nimittäin hänen\nraamattutaitonsa. Skotlantilaiset ovat innokkaita raamatuntutkijoita.\nKaikissa kirkoissa on tavallista, että raamatut avattuina seurataan\npappia, kun tämä lukee, ja puolet kaikista skottlantilaisista\nsaarnoista ovat raamatuntutkistelemuksia. Mr. Moody tuli ilman\n\"pastori\"-arvoa nimensä edellä, ilman akateemista sivistystä, ilman\ndiploomia jostakin jumaluus-opillisesta opistosta, ilman minkäänlaista\nmuuta suositusta, paitsi uutteruuttaan evankelistatoimessaan ja sitä\nasianhaaraa, joka hänelle oli erittäin edullinen, nimittäin että\nhänellä oli ollut menestystä. Mutta mitä ihmettä oli Sankeyn kanssa\ntehtävä? Sankey lauloi evankeelisia lauluja, ja skottlantilaiset\nolivat aina laulaneet Davidin psalmeja. Hänen harmooniotaan kutsuttiin\n\"vihellyspilleillä varustetuksi laatikoksi\" ja pidettiin kauhistuksena.\nHänen lauluaan vastustettiin senvuoksi kaikin voimin, koska se muka\noli perkeleen keksintö, joka oli tekevä kaikesta evankeelisesta\nuskonnosta lopun. Myöntää kuitenkin pitää, että suuri joukko henkilöitä\nSkottlannissa olivat jumaluusopillisiin väittelyihin ja riitoihin\nväsyneitä. He olivat huomanneet, ettei kylmissä todisteissa ollut\nsieluille minkäänlaista rakennusta, ja olivat senvuoksi valmiit\nnousemaan sotaan puustavioppeja ja muotomenoja vastaan ja aloittamaan\nevankeelista vallankumousta. Kun vuosikausia aikasemmin Richard Weaner,\nmuuan kääntynyt hiilikaivostyömies, erinomainen mies, joka ei ollut\nsaanut minkäänlaista kasvatusta, mutta oli suurilla luonnonlahjoilla\nvarustettu, vaelteli läpi Skottlannin, pitäen yksinkertaisia saarnojaan\nja laulellen jokapäiväisiä lauluja, kuunteli häntä tuhannet minne ikänä\nhän tuli.\n\nLöytyi tunnetuita pastoreja, jotka lausuivat evankelistat\ntervetulleiksi. Näitä oli Rev. John Kelman, Leithin, erään Edinburgin\nesikaupungin vapaakirkkoon kuuluva, joka oli ollut Newcastle'ssa ja\nomin silmin ja korvin nähnyt ja kuullut ihmeellisiä asioita. Hän ei\ntyytynyt, ennenkuin sai veljensä taivutetuiksi käyttämään tilaisuutta\nhyväkseen ja kutsumaan amerikkalaiset ystävät siellä käymään. Häneen\nyhtyi Rev. J. H. Wilson Edinburgista, ja kun Mr. Moody sai kutsun\nnäiltä molemmilta, katsoi hän saaneensa kutsuja kylliksi yksinkertaisen\nevankeliumin voimassa ja uskossa mennäkseen \"nykyajan Athenaan\".\n\nAlusta pitäin tuntui, että herätys syntyisi. Jo edeltäkäsin pidettiin\njokapäiväisiä rukouskokouksia. Ensimäinen kokous pidettiin 23 p.\nmarraskuuta Musiikkihallissa, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli\nkokoontunut esitelmää ja laulua kuulemaan. Mr. Moody oli sairas, eikä\nvoinut olla läsnä, niin että Mr. Wilsonin täytyi astua hänen sijalleen.\nSeuraavana iltana oli Sankeyn soittokone epäkunnossa, niin ettei hän\nvoinut ottaa kokoukseen osaa. Vastuksista huolimatta järistettiin\nEdinburgia päästä toiseen, ja alusta alkain kokoontui suunnattomia\njoukkoja kirkkoihin ja yleisiin saleihin. Herätys kiinnitti\nsilminnähtävästi kaikkien huomion. Kuudessa eri paikassa pidettiin\nyht'aikaa kokouksia, kaikkialla täysille huoneille, ja sittenkin täytyi\nsuurten joukkojen kokoushuoneiden puutteessa kääntyä kotiin.\n\nHarrastus levisi äkkiä paikasta toiseen, ja näytti siltä kuin koko\nSkottlanti syttyisi tuleen. Kaikki puhuivat Moodysta ja Sankeysta, ja\njoskin muutamat Moodyn virheellisen kielen ja puutteellisen kasvatuksen\ntähden mielellään tahtoivat arvostella ja tehdä ivaa hänestä, tunsi\nkumminkin kansan suuri enemmistö vaistomaisesti, kuka hän oli, ja piti\nhäntä profeettanansa. Kautta maan alkoivat sanomalehdet ilmoittamaan\nkokouksia, ja Moodyn ja Sankeyn työ Skottlannissa ei ollut vähemmän\nkuin suuri kansallinen tapahtuma. Vanhemmat kävivät lapsineen\nkokouksissa, ja perheenisät ja -äidit lähettivät niihin palvelijansa,\ntoivossa että nämä saisivat niissä hengellistä voimaa.\n\nT:ri Horatius Bonar lausui mielipiteenään, \"että Edinburgissa tuskin\nlöytyi ainoatakaan perhettä, jossa ei yksi tai useampia tämän\nherätyksen aikana kääntynyt\". Pastorit pelkäsivät, että ne, jotka\nkävivät kyselyhuoneissa, johdettaisiin väärään sellaisten kautta,\njotka eivät kyenneet heitä neuvomaan ja elämän tietä esittämään. Tämän\nestämiseksi jakoi erityisesti valittu komitea pilettejä sellaisille\nhenkilöille, jotka keskustelussa komitean kanssa oli käyttökelpoisiksi\nhuomattu. Tällainen järjestys näyttäytyi erinomaiselta ja siitä oli\nhyvät seuraukset. Suuri joukko hengellisiä työntekijöitä, joista\nmonella oli suuri taito ja eroituskyky, tarjosivat apuaan, ja aivan\nvarmaan ei heitä paitsi olisi saatu aikaan, mitä nyt tapahtui. Muiden\nmuassa oli Henry Drummond, joka siihen aikaan ylioppilaana oleskeli\nEdinburgin yliopistossa. Kun Mr. Moody huomasi hänen kykynsä, liitti\nhän hänet omaan persoonaansa ja sai hänen vuoden parin työskentelemään\nnuorten miesten keskuudessa niissä kaupungeissa, joissa he kävivät.\n\nOn luonnollista, ettei Mr. Moodyn suunnaton työ voinut mennä eteenpäin\nherättämättä vastusta. Sellaisissa tilaisuuksissa pitää saatana aina\nkovasti huolta puhtaasta opista ja pelkää suuresti harhaan viepää\nopetusta. Ruvettiin huhuilemaan, ettei Mr. Moody muka ollut aivan\npuhdasoppinen, että hänellä oli kummallisia käsityksiä, että ihmisten\ntulisi olla varuillaan ettei totuutta väärennettäisi, vieläpä käytiin\nhänen persoonansakin kimppuun toivossa, että hänen menestyksensä siten\nehkäistäisiin. Joku sai, tai sanoi saaneensa Amerikasta kirjeen,\njossa ilmoitettiin, etteivät pastorit hyväksyneet Mr. Moodya ja hänen\nmenettelytapaansa. Moody päätti kuristaa valheen kapalossa.\n\nKoko Amerikassa ei löytynyt ketään, joka taisi hankkia itselleen\nsellaisia puoltolauseita kuin hän, ja hän päätti saada ne niin pian\nkuin mahdollista. Tunnetuimmat pastorit ja maallikot Chicagossa\nlähettivät todistuksen, joka täydellisesti kumosi ne valheet ja\nsalajuorut, joita pahuuden ja kurjuuden orjat levittivät toivossa, että\nsiten vahingoittaa kristityn maailman suurinta johtajaa. Ne kömpivätkin\ntakaisin kurjiin luoliinsa eikä niitä sittemmin näkynyt eikä kuulunut.\n\nKaikesta huolimatta tapahtui kuitenkin kokouksissa välistä sellaista,\njota täytyy surkutella. Kun vuolas virta syöksyy alas laaksoon, seuraa\nkaikenlaista mukana, ja kun taivaan valtakunnan siemen on kylvetty,\ntulee vihollinen yöllä ja kylvää rikkaruohoja joukkoon. Mutta kaikki\nystävällismieliset pastorit nousivat Mr. Moodya puolustamaan, ja\ntyö edistyi voitokkaasti. T:ri Bonarin sielu syttyi oikeutetusta\nkiivaudesta, ja hän levitti lentokirjasen, jossa hän jalolla tavalla\npuolusti Moodya ja Sankeyta.\n\nPuoli Skottlantia oli tyydytetty, kun tämä mies antoi todistuksensa,\nsillä hänen rehellisyyteensä ja viisauteensa luotettiin täydellisesti.\nRakastettavampaa ja evankeelisempaa miestä on tuskin löytynyt.\n\nSuuri joukko henkilöitä eri osista Skottlantia kävi tähän aikaan\nEdinburgissa, sinne houkuteltuina ihmeellisten kertomusten kautta\nasioista, joita siellä tapahtui. Taistelu oli taisteltu ja voitto\nsaatu. Tuo vanha Edinburg oli voitettu ja sen mukana suuri osa\nSkottlantia. Kaukaisilta seuduilta saapui pyyntejä, että lähetettäisi\ntyömiehiä sinne, ja ne, jotka olivat tulleet uskolla ja innostuksella\nkastetuiksi, läksivät levittämään tämän evankeelisen työn siunattuja\nvaikutuksia.\n\nKääntyneiden luku nousi tuhansiin. Vaikein kysymys oli, mitä niiden\nkanssa oli tehtävä, miten nuo palautetut, eksyksissä olleet lampaat\nsaataisi lammashuoneesen johdetuiksi, miten kristillisiä koteja heille\nsaataisi hankituksi, ja miten heitä heidän uudessa elämässään oli\ntuettava. On helppo ymmärtää, mihin edesvastaukseen sielunpaimenet\ntällaisen herätyksen kautta joutuivat, ja ainoastaan heidän henkiset\nmiehet voivat koota Mr. Moodyn työn hedelmät talteen.\n\nEräs väkevimpiä vastavaikutuksia Moodyn ja Sankeyn työlle Edinburgissa\noli muuan kuuluisa uskottomuusseura. Joku määrä henkilöitä harjoitti\njärjestettyä vastustusta kristinuskoa vastaan ja tulivat tietysti\nsuuresti häirityiksi, kun koko kaupunki sokeasti riensi evankeliumia\nkuulemaan. Seuran puheenjohtaja tuli eräänä iltana Mr. Moodyn\nkokoukseen ja meni kokouksen jälestä kyselyhuoneesen keskustelemaan.\nKun Mr. Moody puhutteli häntä, otti hän tuiman muodon päälleen ja\ntahtoi ruveta väittelemään. Mr. Moody pidätti häntä hänen aikeessaan,\nhyvin tietäen, ettei toteennäyttämiset mihinkään lopputulokseen vie.\nHän kysyi mieheltä, tahtoiko hän ruveta kristityksi. Hän vastasi\nkieltävästi ja sanoi, että hänellä oli kristityistä hyvin alhaiset\najatukset.\n\n\"Tahdotteko, että rukoilen kanssanne?\" kysyi Mr. Moody.\n\n\"Voittehan koetella voimianne minun suhteeni\", virkkoi toinen, \"jos\nTeillä on siihen halua, mutta minä luulen, että olen yhtä väkevä kuin\nTekin\".\n\nMr. Moody lankesi polvilleen hänen viereensä ja rukoili hänen edestään.\nMerkillistä on, että tämä sama mies sittemmin yhtyi heihin ja hänen\nkanssaan seitsemäntoista muuta seuran jäsentä. Yksi niistä antautui\nmyöhemmin evankelistaksi ja teki parastaan hävittääkseen sitä pahaa,\njota hän ja hänen toverinsa olivat matkaansaaneet.\n\nMr. Moody kävi Glasgowissa v. 1872, mutta silloin ei siellä\nerinomaisempaa liikettä syntynyt. Kun hän tällä kertaa Mr. Sankeyn\nseurassa tuli Edinburgista sinne, oli tien avaamiseksi heille\npidetty rukouskokouksia edeltäkäsin kokonaisen kuukauden ajan. He\naloittivat kokouksensa 8 p. helmikuuta 1874. Suuret kansajoukot\ntulvailivat kuulemaan ja täyttivät monet suurimmista kirkoista.\nEräässä aikaisemmassa kokouksessa saarnaajia varten, joka oli ohjelman\nlaatimiseksi kokoonkutsuttu, nähtiin suureksi mielihyväksi saarnaajien\npresbyteriläisen kirkon kaikista eri suunnista, valtiokirkkokin siihen\nluettuna, yhdessä muiden kanssa, joilla ei ollut presbyteriläistä\nuskonoppia, istuvan samalla lavalla ja siten esittävän ihanan kuvan\nhengen yhteydestä.\n\nSellainen kyky oli Mr. Moodylla yhdistää kristityt kaikista\ntunnuskunnista ja koota ne yhdeksi ainoaksi suureksi työvoimaksi.\nKun evankelistat saapuivat Glasgowiin, oli kaikki valmiina ja he\nennustivat, että suuri siunaus oli tuleva. Kaikenlaisia kokouksia\npidettiin kaikille eri kansaluokille, ja järjestetty koe pantiin\ntoimeen tarkoituksella saavuttaa jokainen ihminen kaupungissa. Ihmisiä\ntulvaili ympäristöistä kaupunkiin ja palasivat kertomaan, mitä suuria\ntöitä Herra teki. Kerran oli viisi nuorta miestä muutamissa kokouksissa\nläsnä ja palasivat sitten kaukaisiin koteihinsa, missä heti suuri\ninnostus syttyi sen johdosta, mitä he kertoivat.\n\nHuomattava piirre Glasgow-kokouksissa oli sinne saapuneiden\nesirukousanomusten paljous. Anomuksia saapui henkilöiltä kaikilta\nmaailman ääriltä -- Kanadasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja aina\nUudesta Seelannista asti. Eräskin kirje saapui muutamalta nuorelta\nmieheltä Uudessa Seelannissa, joka kertoi, että esirukous hänen\npuolestaan oli kuultu ja että hän nyt oli ratsastanut sataviisikymmentä\npenikulmaa (engl.) lähettääkseen vanhemmilleen kirjeen, jossa hän\nheiltä onnettoman epäsovun jälkeen etsi sovintoa.\n\nVapaailmakokouksia pidettiin eri paikoilla, ja miehet työmekoissaan\nruoka-astiat kädessä pysähtyivät innokkaasti kuuntelemaan. Näihin\nkokouksiin otti N.M.K.Y. tehokkaasti osaa. Lapsiakaan ei unhoitettu;\nheille pidettiin erityisiä jumalanpalveluksia ja niissä oli suuret\npaljoudet lapsia läsnä. Mr. Moody oli erinomaisessa suosiossa\nalhaisemman kansan keskuudessa. Eräässä suuressa laivaveistämössä\nallekirjoitti viisisataa miestä kutsun hänelle tulemaan\npäivällistunnilla heille kokousta pitämään. Siitä seurasi rukouskokous\nsamassa paikassa, johon monet veistämön kahdesta tuhannesta työmiehestä\notti osaa. Jumalanpalveluksia varten harjoitetun vakinaisen lauluköörin\njäseniä kävi joka päivä laulamassa heille.\n\nNäin edistyi työ jotenkin samoin, kuin se muillakin paikkakunnilla oli\nmenestynyt -- samat valmistukset, sama yksimielisyys uskovaisissa,\nsamat suunnattomat joukot, yhteisen sisällisen vaiston vetäminä, sama\nvakava saarna, samat Mr. Sankeyn laulamat liikuttavat laulut, samat\njälkikokoukset ja yhtäläiset lopputulokset. Nuorten miesten ja naisten\nyhdistykset menivät ulos kaduille ja kujille ja kokosivat joukottain\nsellaisia, jotka ikänsä ovat eläneet kirkon varjossa ja kuitenkin\nharvoin, tuskinpa koskaan, ovat sen kynnyksen poikki astuneet. Vaikutus\nulottui kaikkiin kansaluokkiin ja siitä oli vain yksi mielipide\nolemassa. Kenkään ei epäillyt sitä, että se oli oikeata, että sen\nperusvaikuttimet olivat jalot ja että sillä oli pysyväinen merkitys\nkaupungin, vieläpä koko Skottlannin hengellisessä elämässä.\n\nHuhtikuun 16 p. pidettiin merkillinen kristillinen konferenssi Kibble\nKristall-palatsissa, jossa on istumasijoja 6000 hengelle. Suurin osa\nläsnäolijoista tässä konferensissa oli evankeeliumin levittäjiä.\nEtevimmät pastorit ei ainoastaan Glasgowista, vaan muiltakin seuduilta\nolivat kokouksessa mukana. Viimeisellä viikolla Mr. Moodyn oleskelusta\nGlasgowissa pidettiin jumalanpalvelukset tässä samassa paikassa, ja\nilta illan jälkeen oli tuo suuri sali täpösen täynnä ja sitäpaitsi\ntäytyi monen tilan puutteessa palata takaisin. Eräänä iltana\npidettiin siellä kokous naispuolisille kauppapalvelijoille, jotka\neivät aikaisempiin kokouksiin ennättäneet. Vaikka kokous oli sangen\nmyöhäinen, laskettiin salin sisässä ja ulkopuolella olleen 9000 tyttöä.\nSeuraavana iltana oli kokous, jossa 7000 nuorta miestä oli läsnä.\n\nKaikkien näiden suunnattomien kuulijakuntien yli kuului Mr.\nSankeyn kirkas, täytelijäs ääni, vuoroon hehkuvan hellänä ja\ntaasen voimakkaana, pitäen kansajoukot sanattomassa jännityksessä.\nOn mahdotoin luoda täydellinen kuva tästä erittäin merkillisestä\nhengellisestä vaikutuksesta länsi-Skottlannissa. Juuri tähän\naikaan keksi Mr. Sankey jossakin sanomalehden nurkassa sen laulun,\njoka sittemmin nimellä \"Yhdeksänkymmentä yhdeksän\" on tullut niin\nkuuluisaksi.\n\n    \"Yhdeksänkymrnentä yhdeksän\".\n\n    Oli yhdeksänkymmentä yhdeksän\n    Jälell' lammashuoneessa,\n    Mutt' korven helmahan synkeän\n    Yks' erkani laumasta.\n    Pois kau'as se eksyi harhaillen\n    Jo hoidosta hellän paimenen.\n\n    \"Sull' on yhdeksänkymment' yhdeksän,\n    Eikö siinä kyllin ois?\"\n    \"Ei\", kuultiin paimenen ääntävän,\n    Kun kiiruhti korpeen pois,\n    \"Mä etsiä tahdon, vaikka lie\n    Kuink' ahdas ja kolkko korven tie\".\n\n    Yli Herramme kahlas virtojen,\n    Yhä etsi päivin, öin,\n    Ja vihdoin viimeinkin löysi sen\n    Kadonnehen tuskin töin;\n    Hän kuuli sen kurjan huudon kai\n    Ja nääntyvän raukan kiinni sai.\n\n    \"Miksi vuorelle tie on verinen,\n    Rakas, kallis Herrani?\" --\n    \"Kas, siihen vuos' veri paimenen,\n    Kun lammasta etseili\". --\n    \"Mi haavoitti kätes armahat?\" --\n    \"Nuo pistävät orjantappurat\".\n\n    Ylös taivasta kohden kohoaa\n    Ilohuuto kaikuvin:\n    \"Kaikk kaikki kilvassa iloitkaa,\n    Jo lampahan saavutin!\"\n    Ja enkelten riemulaulu soi:\n    \"Jo Herrall' on morsionsa, oi!\"\n\nTästä ajasta alkaen oli Moodyn ja Sankeyn eteenpäinmeno kuin\nvoittokulkua, ja heidän työnsä menestys oli jo edeltäpäin taattu.\n\"Näiden miesten kulku on kuin lumipallon vieriminen\", kirjoitti se\npastori, joka ensin kutsui heitä Sunderlandiin, \"se kasvaa sikäli kun\nse etenee; ensin kädellinen, lopussa vuori\". Viimeisessä kokouksessa\nGlasgowissa oli 50,000 henkeä läsnä, ja koska tällainen paljous ei\nkristallipalatsiin mahtunut, pidettiin kokous ulkoilmassa, jolloin\nMoody ja Sankey seisoivat eräällä kuski-istuimella.\n\nSamanlaisia näkyjä seurasi muissakin Skottlannin kaupungeissa. Maa\nkynnettiin syvemmältä kuin ennen milloinkaan. Mr. Moody kävi sittemmin\nMr. Sankeyn seurassa kahdesti tai kolmasti tässä maassa, saaden joka\nkerta kokea innokasta vastaanottoa ja saavuttaen hyvät hengelliset\ntulokset. Ei siis ihme, että lord Overtoun hänen kuoltuaan sähköitti:\n\n\"Koko Skottlanti suree!\"\n\nOleskellessaan Skottlannissa, saivat evankelistat monta kutsua\nIrlannista, jonka vuoksi he syyskuussa 1874 läksivät Belfastiin.\nEnsimäinen kokous pidettiin eräässä suurimmista kirkoista kello 8\naamulla. Näinkin varhain oli kirkko jo kauvan ennen jumalanpalveluksen\nalkua täpösen täynnä, ja monet eivät lainkaan mahtuneet sisälle.\nAamupäiväkokous pidettiin suuremmassa huoneessa, ja vieläkin suurempi\noli iltakokousta varten hankittava. Täällä kuten kaikkialla muuallakin\npantiin jokapäiväinen rukouskokous toimeen, jolla työskentelyn\nmenestymisessä oli suuri merkitys. Joku sanoi, että se oli koko\nliikkeen keskuspiste.\n\nTodisteeksi kansan kuulemishalusta mainittakoon, että kun eräänä iltana\npidettiin kokous sellaisille, jotka eivät ennen olleet päässeet sisään,\npyysi yli kolme tuhatta henkilöä pilettejä tähän kokoukseen. Kuusisataa\nmiestä oli eräässä tilaisuudessa keskusteluhuoneessa läsnä.\n\nTyöskentelyn luonnetta Belfastissa kuvaa suunnattoman suuri\nvapaailmakokous lokakuun alkupuolella. Niin suuri oli osanotto, että\nrautatiet alensivat pilettien hinnat ja panivat ylimääräisiä junia\ntoimeen. Komitea oli päättänyt saada 100,000 ihmistä kokoon ja ottanut\npäämääräkseen: \"Koko Irlanti Kristukselle\".\n\nBelfastista matkustivat evankelistat moneen muuhun paikkaan, ja olisi\njo kuvailtujen tapausten kertaamista, jos kaikkia näitä kokouksia\nrupeisi kertomaan. Heitä otettiin kaikkialla avoimin käsin vastaan.\nVastustus voitettiin; pastorit ja seurakunnat yhtyivät työhön; Mr.\nSankeyn laululla oli sama valtava vaikutus, ja Mr. Moodyn saarnat\ntunkivat suoraan ihmisten sydämiin. Jäähyväiskokouksen jälestä\nBelfastissa suunnattiin hyökkäys Dublinin synninvarustuksia vastaan.\nTäälläkin tapahtui ihmeellisiä asioita, ja kaupunki järistettiin\nperustuksiaan myöden.\n\nMr. Moodyn työtä oli suuresti vaikeuttanut se seikka, että hänen oli\ntäytynyt pitää kokouksensa liian ahtaissa huoneustoissa. Mennessään\nDubliniin, pani hän senvuoksi ehdoksi, että kokoukset pidettäisiin\nExpositions palatsissa, joka oli komea, huvipaikaksi tehty rakennus.\nTämäkin rakennus oli päivittäin täynnä, ja työ edistyi ihmeteltävällä\nvoimalla. Jälkikokouksissa oli toisinaan aina 700 henkeen asti.\n\nKokous, joka kannattaa mainita, pidettiin sotilasten kesken kaupungin\nlähistössä olevassa majoituspaikassa, Mr. Moody tunsi näiden sotilasten\nkeskellä olevansa kuin kotona sen kokemuksen perustuksella, minkä hän\nlähetystyöntekijänä Amerikan sisällisen sodan aikana oli saavuttanut.\n\nKuvaavalla kielellään kertoi hän miehille monta tapausta, jotka syvästi\nheitä liikuttivat ja panivat heitä itkemään kuin lapset, ja hän voitti\nheidän luottamuksensa sen lämpimän harrastuksen kautta, jota hän heidän\nmenestykseensä nähden osoitti.\n\nKun Mr. Moody oli lopettanut työnsä Irlannissa, palasi hän Englantiin,\njossa hänen palaamistaan innokkaasti odotettiin. Kokouksia pidettiin\nmelkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kuten Manchester, Sheffield,\nBirmingham ja Liverpool. Yksi toisensa jälestä näistä kaupungeista\nkäännettiin ylös alas; niitä järistytti totuuden mahtava voima,\nsellaisena kuin kaukaisen lännen miehet sitä julistivat.\n\nErittäinkin Liverpoolissa, missä Mr. Moody edellisten käyntiensä\nkautta Englannissa oli hyvin tunnettu, otettiin häntä sydämmellisesti\nvastaan, ja uskovaiset tekivät kaikkensa saadakseen työlle menestystä.\nKaikki koettivat persoonallisesti ottaa evankeliumin levittämiseen\nosaa. Täällä, kuten Skottlannissa ja Irlannissa, tuli ihmisiä\njumalanpalveluksiin joukottain, ja sanomattoman suuria kokouksia\npidettiin. Samoin kävi muissakin kaupungeissa, jonne evankelistat\ntulivat.\n\nKerrotaan, että Birminghamissa kokoontui suurempia joukkoja kuin mitä\nkoskaan siinä kaupungissa on evankeliumia kuulemaan kokoontunut.\nMoody ja Sankey näkyivät erinomaisesti viihtyvän tässä kaupungissa,\njossa kokoukset pidettiin Bingley Hallissa. \"Minun täytyy tunnustaa\",\nlausui Mr. Moody, \"etten koskaan ole niin nauttinut evankeliumin\nsaarnaamisesta, kuin tuloni jälkeen Birminghamiin. Olemme saavuttaneet\nniin paljon kansaa. Jos voisimme, niin nostaisimme Bingley Hallin\npaikaltaan ja ottaisimme sen maailman ympäri mukaamme\".\n\nMutta Lontoolle oli säästynyt etuoikeus hurmaantuneena nousta\nvastaanottamaan evankelistoja tavalla, jota he eivät milloinkaan\nolleet kokeneet. Lontoo on maailman suurin kaupunki. Kun se joutuu\nliikkeesen, vyörivät sen aallot kuin valtameren. Oli tarpeellista jakaa\nse piirikuntiin ja toimia järjestyksessä, jotta se kokonaisuudessaan\nsaavutettaisiin. Jokaiseen piirikuntaan asetettiin sihteeri.\nPaikalliskomiteoja, jotka olivat pääkomitean alaisia, valittiin\nmyöskin. Pidettiin valmistava kokous kaikkiin tunnuskuntiin kuuluvien\npastorien kesken, joiden lukumäärä nousi satoihin. He asettivat Mr.\nMoodylle sangen läpikäypiä kysymyksiä, ja tätä hän juuri halusikin.\nHän tahtoi poistaa jokaisen epäilyksen ja ennakkoluulon ja raivata\ntietä sille suurelle yhdysliikkeelle, joka oli käsittävä pappeja\nvaltiokirkosta ja kaikista muista tunnuskunnista. Lopuksi pyysi eräs\nheistä saada tietää Mr. Moodyn uskontunnustuksen. Moody vastasi, että\nse jo kauvan sitte oli kirjoitettu. Tuo oppinut mies otti lyijykynän ja\npaperia esille ja valmistautui merkitsemään sen paperille.\n\n\"Olkaa hyvä ja esittäkää se\", lausui eräs läsnäolijoista, katsoen\npelottavasti lasisilmiensä yli. Moody vastasi samassa silmänräpäyksessä:\n\n\"Se löytyy kirjoitettuna Jesaian 53 luvussa\" -- vastaus, joka\nvastaanotettiin vilkkailla kättentaputuksilla.\n\nTäällä kokoontui suurempia kuulijakuntia kuin missään muualla.\nAgricultural Hall, Lontoon pohjoisosassa, oli alituisesti ääriä myöden\ntäynnä, vaikka siihen mahtuu 15-20,000 henkeä. Tuossa rikkaassa West\nEnd'in kaupunginosassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oopperahuoneesen,\njossa on 5000 istumasijaa, ei mahtunut neljättä osaa sisäänpyrkijöistä.\nKaikissa kirjakauppa-ikkunoissa oli Moodyn ja Sankeyn valokuvia.\nJokapäiväisissä sanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia\nkokouksista. Helppohintaisia painoksia laulukirjasta \"Lauluja Karitsan\nkunniaksi\" tarjoiltiin kaupaksi kaduilla. Ei ainoastaan Lontoossa, vaan\nkoko maailmassa herätti liike huomiota.\n\nMr. Moody oli tähän aikaan ainoastaan kolmenkymmenen kahdeksan vuoden\nikäinen. Ei kukaan saattanut häntä itseään enempi ihmetellä tätä\nsuunnatonta työtä, joka niin epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa\nkaksi vuotta aikaisemmin oli Yorkissa alkanut. Alkaen pienestä\nlähetyksestä Chicagon kodittomien poikien keskuudessa, oli Jumala\njohtanut häntä olemaan välikappaleena syvimmän ja laajaperäisimmän\nhengellisen vaikutuksen aikaansaamiseen, mitä tähän asti\nSuurbritanniassa ja Irlannissa, ja niiden kautta koko englanninkieltä\npuhuvassa maailmassa on saatu kokea.\n\nKaiken ohella pysyi Mr. Moody täydellisen nöyränä Jumalansa edessä.\n\"Minä iloitsen siitä, että saat lukea sanomalehtiä\", kirjoitti hän\nkerran äidilleen, \"niistä on sama hyöty kuin kirjeistä, vieläpä\nsuurempi, sillä en tahtoisi itsestäni niin paljon kirjoittaa\".\n\nT:ri R. W. Dale, yksi vapaakirkollisia johtajia Englannissa, istui\nMr. Moodyn tultua Birminghamiin, kolmena neljänä päivänä kaikissa\neri kokouksissa ja tarkasteli häntä, voidakseen, jos mahdollista,\nkeksiä hänen voimansa salaisuuden. Sitte sanoi hän Mr. Moodylle, että\nvaikutus silminnähtävästi oli Jumalasta, koska hän ei voinut keksiä\nmitään yhteyttä hänen persoonansa ja sen vaikutuksen välillä, jota hän\naikaansai.\n\nMr. Moody nauroi sydämmellisesti ja vakuutti, että hän olisi\npahoillaan, jos asianlaita olisi toisin.\n\nT:ri Dale'lla oli syvä kunnioitus Mr. Moodya kohtaan ja katsoi hänellä\nolevan oikeuden saarnata evankeliumia, \"sillä\", lausui hän, \"hän ei\nsaattanut puhua kadonneesta sielusta ilman kyyneliä silmissä\".\n\nMuutamat suoranaiset lopputulokset tästä käynnistä Englannissa\nvoidaan supistaa seuraavaan lausuntoon: Tuhannet kääntymättömät ja\ntuhannet luopiot johdettiin lähempään tekemiseen Jumalan kanssa.\nLähetysinto heräsi, joka sittemmin ei koskaan ole sammunut. Suuri\nlukumäärä kaupunginlähetyksiä ja muita toimivia yhdistyksiä\nperustettiin. Opinkäsitteiden eroitus lakkasi suuressa määrässä.\nPastorit eri tunnuskunnista tulivat vedetyiksi yhteiselle lavalle,\njosta pelastusta syntisille ilmoitettiin. Raamatut avattiin\njälleen ja raamatuntutkiminen sai uuden herätyksen. Vanhat\nennakkoluulot hävisivät. Uutta elämää vuosi kaikkiin kristillisiin\ntyöskentelytapoihin. Minkäänlaisia uusia suuntia ei koetettu perustaa,\nvaan kääntyneet jätettiin jo olevien kirkkokuntien huostaan Jumalan\nsanan mukaan hoidettaviksi ja johdettaviksi. Laululle alettiin antaa\nsille kuuluva merkitys jumalanpalveluksessa. Shaftesburyn kreivi\nlausui kerran, että vaikk'ei Mr. Sankey olisi tehnyt jäitään muuta,\nkuin opettanut laulun \"Pysykää kalliolla\", niin olisi hän sittenkin\ntuottanut Englannille arvaamattoman suuren hyödyn. \"Aina siitä kun Mr.\nMoody ensi kerran tuli tänne 23 vuotta sitten\", kirjoitti muuan etevä\nskottlantilainen pastori 1896, \"on tuo amerikkalainen saarnaaja ollut\ntäällä tervetullut vieras\".\n\n_New York Tribune_ lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän\nmenestyksestään Englannissa:\n\n\"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide.\nHe eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita\". Tuo\nvanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että\nmenettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien\nkatseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää\nvaikutusta.\n\nKun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona\nWales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän,\npiti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi\nseuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta\nsielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli\nenemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu\nlukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta\nlähemmäksi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nMoody- ja Sankey-laulukirjojen synty.\n\n\nToinen piirre Mr. Moodyn väsymättömyydestä ja uskonlujuudesta on\nMoody- ja Sankey-laulukirjojen synty. Se suuri tehtävä, mikä näillä\nkirjoilla on senkautta ollut, että niistä ei ainoastaan ole laulettu\nevankeliumin ilo miljoonien sydämmiin, vaan ovat myöskin olleet\nsuurten kasvatus- ja raamatunopetuslaitosten syntyyn syynä, kuuluu\nuskonnon ja kaupan romantiikkaan.\n\nKun Mr. Moody ja Mr. Sankey tulivat Englantiin, huomasivat he, että\nkirkoissa käytettiin eräänlaisia, tarkoitukseensa sopimattomia\nlaulukirjoja, aivan toisenlaisia kuin ne, joihin he itse olivat\ntottuneet. Mr. Sankey saattoi tosin laulaa soololaulajaan, mutta\njotta seurakunta voisi lauluun yhtyä, oli välttämätöintä hankkia\namerikkalainen laulukirja.\n\nMutta kustantajaa ei löydetty, joka olisi uskaltanut asiaan ryhtyä.\nRahallisessa suhteessa ei yritys näyttänyt lupaavalta. Mr. Sankey ei\nluullut, että se onnistuisi. Rouva Moodynkin usko petti. Mr. Moody\noli siis aivan yksin, mutta arvelematta painatti hän laulukirjan\nomalla edesvastuullaan ja omalla kustannuksellaan. Kaikki hänen\njäljellä olevat rahansa (noin 20 puntaa) meni pienen tekstipainoksen\npainattamiseen. Niitä myytiin sitte kokouksissa yhdestä pennysta\nkappale.\n\nVähässä ajassa myytiin painos loppuun. Nyt ilmestyi heti kustantaja,\njoka uskalsi tarjoutua toista painosta painattamaan ja sitoutui\nsitäpaitsi maksamaan runsaan tekijäpalkkion. Mr. Moody hyväksyi\nehdotuksen, koska hän siten arveli osan niistä kulungeista tulevan\nkuitatuiksi, joista hän persoonallisesti oli edesvastuun alainen.\nNiin suuri oli yhä kasvava harrastus, ettei tekijäpalkkiota paljo\nmuistettukaan, vaan rahat jätettiin kasvamaan. Ennen pitkää heräsi\nkysymys, mitä sillä summalla, joka Moodylle kuului, oli tehtävä.\n\nLontookokousten lopussa, vähän ennen Moodyn ja Sankeyn kotimaahan\nlähtöä, näytti kustantaja tilit, joiden mukaan Mr. Moodyn saatava\ntekijäpalkkioina oli kokonaista 7000 puntaa. Mr. Moody ilmoitti\nkomitealleen Lontoossa, että rahat olivat heidän käytettävinään ja\ntulisi niitä käyttää kristilliseen toimintaan tavalla, jonka he saivat\nlähemmin määrätä, lisäten, ettei hän tahtonut niistä mitään omaksi\nhyväkseen. Komitea kieltäytyi rahoja vastaanottamasta, koska he\nväittivät, että ne kuuluivat Mr. Moodylle persoonallisesti, eivätkä\nhe tahtoneet sallia hänen maksavan niin korkeata hintaa oikeudesta\nsaarnata heille evankeliumia. Tämä oli omituinen tapaus -- rahat\netsivät omistajaa, kun ei kukaan niistä huolinut.\n\nYksi Chicago Avenue Churchin esimiehistä, joka kuuli kerrottavan tästä,\nehdotti Lontookomitealle, että rahasumma lähetettäisiin Chicagoon\nja käytettäisiin kirkkorakennuksen valmistamiseen. Vuosina 1873-74\nvallinneen rahapulan takia olivat ne avunsitoumukset, joita tämän\nrakennuksen valmistamiseksi oli merkitty, tulleet arvottomiksi. Työ\nkeskeytyi, kun vasta ensimmäinen kerros -- pienempi sali -- oli valmis.\nTilapäinen katto peitti tämän, ja siinä oli kahden vuoden ajan pidetty\njumalanpalveluksia.\n\nEhdotus hyväksyttiin, rahat lähetettiin, ja Moodyn kirkko tuli\nvalmiiksi.\n\nMyöhemmin ilmestyneiden laulukirjojen myönti on niin menestynyt,\nettä tekijäpalkkio yksin Amerikassa epäilemättä nousee yli miljoonan\ndollarin; mutta _ei centtiäkään siitä ole milloinkaan jäänyt Mr. Moodyn\ntai Mr. Sankeyn taskuun_. Kaiken ovat valtuutetut käyttäneet Nuorten\nMiesten Kristillisen Yhdistyksen hyväksi, kirkkojen rakentamiseksi ja\n(myöhempinä vuosina) Mr. Moodyn koulujen hyväksi Northfieldissä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nPalaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenluvun suuret kokoukset.\n\n\nEi ole oikein sanoa, kuten jotkut ovat sanoneet, että Suurbritannia\n\"keksi\" Moodyn. Hän oli laajalta tunnettu ja laajoissa piireissä\nkunnioitettu kristillinen työmies, ennenkuin hän kolmannen kerran läksi\nEnglantiin. Mutta kieltämättömästi on totta, että hän vielä paljon\nkuuluisampana palasi Amerikaan. Hänen kykynsä (sekä luontaisen että\nsaadun) ilmeneminen niin merkitsevällä näyttämöllä ja saavutettujen\ntulosten suuruus teki koko kristilliseen maailmaan syvän vaikutuksen.\nTästä ajasta alkaa Mr. Moodyn maailmanmaine.\n\nOn luonnollista, että hänen maanmiehensä mitä syvimmällä harrastuksella\nseurasivat hänen kulkuaan kolmen kuningaskunnan läpi. Sanomalehtien\nkertomukset noista suunnattoman suurista kokouksista Lontoossa,\nLiverpoolissa, Birminghamissa, Manchesterissa, Glasgowissa, Belfastissa\nja Dublinissa levittivät Yhdysvalloissa sekä toivoa että vakuutusta\nsiitä, että suuri herätys syntyisi, kuin Mr. Moody palaisi kotiin.\nSiunauksen odotus luo ilmanalan, joka on uuden elämän synnylle\nedullinen, kuten ne tietävät, jotka herätyshistoriaa ovat tutkineet.\n\nJo kauvan ennen työskentelyn loppumista Englannissa oli Mr. Moody\nsaanut joukottain kutsumuksi ja koko Amerikka oli hänelle avoinna.\nVarmalla sotapäällikkökatseellaan teki hän valintansa.\n\n\"Kaupungit\", lausui hän, \"ovat ne paikat, joista vaikutus lähtee. Vesi\nvirtaa vuoren rinteitä ales, ja suurkaupungit ovat Amerikan korkeimmat\nvuoret. Jos niitä onnistumme järistyttämään, niin järisee koko maa.\"\n\nNew-Yorkiin, Philadelphiaan, Baltimoreen, St. Louis'iin, Cincinnatiin,\nChicagoon, Bostoniin ja sittemmin pienempiin kaupungeihin toi hän\nevankeliumin tulta, Yhteiskunnan parhaimmat voimat kokoontuivat hänen\nympärilleen. Etevimmät liikemiehet antoivat ei ainoastaan tarvittavia\nvaroja vaikutuksen menojen suorittamiseksi, vaan he antoivat myöskin\nitsensä. He tunsivat itsensä vedetyiksi tähän hallitsijahenkeen ja\nseurasivat iloisesti hänen johtoaan.\n\nAina elämänsä loppuun saakka säilytti Mr. Moody liikemiesten rajattoman\nluottamuksen. Eräillä päivällisillä New-Yorkissa ei täyttä vuotta\nennen hänen kuolemaansa lausui joku vieraista eräälle suurelle\nrautatiekuninkaalle, joka oli läsnä:\n\n\"Mistä se johtuu, että vaikka Te ja Teidän kaltaisenne miehet\nolette kaikkea muuta kuin helposti tavattavat, lukittujen ovien\nja kohteliasten mutta taipumattomien yksityissihteerien taakse\npiiloutuneita, niin pääsee D. L. Moody luoksenne milloin tahansa?\"\n\n\"Hän on yksi meitä\", kuului vastaus.\n\nMutta ennen kaikkia oli hänen tärkein velvollisuutensa ja samalla hänen\nsuurin nautintonsa kotiin tulon jälkeen Englannista käydä vanhassa\nkodissaan Northfieldissä. Rakkaus ja kiintyminen äitiin oli hänen\nluonteensa huomattavimpia ominaisuuksia. Moody antoi ensimmäiselle\nopetukselle tuossa vuorten keskellä sijaitsevassa köyhässä kodissa\nkunnian niiden ominaisuuksien olemassa olosta hänen persoonassaan,\njotka soivat menestystä hänen työlleen evankeliumin levittämisessä ja\nkasvatuksen edistämisessä.\n\nTämä jalo nainen sai taistelustaan köyhyyttä ja velkaa vastaan osakseen\npalkan sellaisen, jota harvat äidit ovat saaneet. Hän eli siksi kauvan,\nettä näki poikansa kaikkialla kunnioitetuksi. Tuo vähäpätöinen kylä\nNorthfield Uudessa Englannissa tuli pojan syntymäpaikkana ja hänen\nkotinaan tunnetuksi. Juhlalliset seminaarirakennukset varjostivat\ntämän paikan. Toiselle puolelle Connecticutlaaksoa Mount Hermonin\nrinteelle rakennettiin koulurakennukset. Satojen ylioppilasten kesken\noli hän \"Moody muori\"-nimellä tunnettu. Opettajia ja oppilaita kaikista\nmaailman osista vaelsi joka kesä tänne jumalanpalveluksen ja opetuksen\npyhättöön. Kun Mr. Moody matkoiltaan palasi Northfieldiin, ajoi hän\ntavallisesti ensin äitinsä luo saamaan tämän tervetulotervehdyksen,\nennenkuin hän meni perheensä luo. Enemmän kuin viidenkymmenen vuoden\najan etsi hän äitinsä luota neuvoja ja hyväksymistä. Betsey Moody sai\nolla poikansa luona, kunnes hän oli yhdeksänkymmenen yhden vuoden\nikäinen. Kun hänen voimansa rupesivat uupumaan, oli Mr. Moody pitämässä\nkokouksia eräässä kaukaisessa kaupungissa. Hänen loppunsa tiedettiin\nolevan läsnä, mutta pojalle ei siitä ilmoitettu. Loppupuolella viikkoa\ntuli Moody levottomaksi ja hänen valtasi vastustamatoin halu päästä\nkotiin. Ilman muuta syytä keskeytti hän työnsä ja läksi Northfieldiin,\njonne hän juuri saapui saamaan äitinsä viimeisen siunauksen.\n\nSyksyn v. 1875 vietti Mr. Moody Northfieldissä, jossa hänen luonaan\nkävi monta etevää pastoria ja kristillistä työntekijää. Hän piti tällä\najalla muutamia kokouksia synnyinkaupungissaan ja sai ilokseen nähdä\nveljensä Samuelin seurakuntaan otetuksi. Tästä tuli sittemmin N.M.K.Y:n\npuheenjohtaja Northfieldissä ja sangen hyödyllinen mies yhteiskunnassa.\n\nInnokkaita kehoituksia tulemaan herätyskokouksia pitämään saapui yhä\nkaikilta suunnilta. T:ri Cuyler Brooklynistä, laajalta tunnettu etevänä\npuhujana ja innokkaana työntekijänä, kävi itse persoonallisesti Mr.\nMoodyn luona saadakseen häntä \"kirkkokaupunkiin\" lähtemään. T:ri Cuyler\nkuvaa käyntinsä seuraavasti:\n\n\"Mr. Moody otti minut kaikkialle mukaansa tuossa kauniissa\nvuoristomaisemassa. Itse hän tavan takaa pysähtyi puhelemaan\njonkun naapurin kanssa ja muistuttamaan häntä illan kokouksesta\ncongregationalistikirkossa tai sanomaan jonkun kehoitussanan jollekulle\näskenkääntyneelle, jonka sattumalta tapasimme, tai esittämään\nvierastaan näillä sanoilla: 'Tämä on minun hyvä ystäväni, T:ri Cuyler.\nHän puhuu tänä iltana, tulkaa kuulemaan häntä' j.n.e. Hänellä oli työtä\nyllin kyllin, ja kun palasin Brooklyniin, sanoin minä seurakunnalleni:\n'Tämä Moody tuntee menestyksen salaisuuden Herran työssä. Hän tekee\ntyötä, tekee kovasti ja tekee aina'.\"\n\n\"Sinä iltana oli kirkko aivan täysi. Moody silmäsi kuulijakuntaa ja\nvirkkoi sitte minulle: 'Puolet tuolla alhaalla olevista on unitaareja,\nja puolet lehtereillä on katolilaisia'. Mutta hänestä oli saman\ntekevää, kun he vaan olivat pelastusta tarvitsevia syntisiä tai\nuskovaisia, jotka rakastivat häntä\".\n\nLopuksi päätettiin, että Moody ja Sankey alottaisivat työnsä\nBrooklynissa \"The Rink\" nimisessä rakennuksessa, johon mahtui 6000\nhenkeä. Tämä olisi kenelle muulle tahansa ollut suunnaton kuulijakunta,\nmutta näille evankelistoille se ilman haittaa olisi saanut olla puolta\nsuurempi. Heidän äänensä kuului selvästi yli niin monen tuhannen, kuin\nyhden katon alle mahtui. Kokoukset alkoivat suunnattoman suurella\nkuulijakunnalla 24 p. lokak. ja jatkuivat vähentymättömällä osanotolla.\nBrooklyn kaikkine etevine saarnaajineen ei milloinkaan ollut niin\nperustuksiaan myöden tullut järistetyksi.\n\nMoodyn esiintymisestä lausuu T:ri Cuyler:\n\n\"Mr. Moody ei milloinkaan ole pitänyt parempia saarnoja, kuin\nBrooklynissa. Hänen esitelmänsä 'synnintunnustuksesta', siitä miten\n'Kristus pelastaa kadonneen lampaan' ja 'oikeasta katumisesta' ovat\nmestariteoksia herättävinä, läpitunkevina ja opettavina saarnoina.\nArvostelijat huomaavat, että hän yhä lausuu 'Isrel' 'Israel' sijasta,\n'he oli' 'he olivat' sijasta, j.n.e; mutta vähät siitä, jos kielessä\njoskus onkin virheitä, kun Hengen miekka tulee työnnetyksi suoraan\nKuninkaan vihollisten sydämiin. Veli Moody kyllä nöyrästi tunnustaa,\nettä Brooklynissa löytyy monta pastoria, jotka osaavat paremmin\nsaarnata kuin hän. Mutta muutamat meistä tietävät, ettei joukossamme\nlöydy ainoatakaan pastoria, joka voi sovittaa niin paljon Jumalan\npelastavaa totuutta lyhyeen, sopivaan muotoon ja lähettää sydämeen\nniin suurella voimalla kuin D. L. Moody. Charles M. Morton, eräs\netevä työntekijä Plymouthkirkossa Bethelissä, kertoo monta tapausta\nkyselykokouksista reformeeratussa kirkossa ja Simpsonin M. E. kirkossa.\nTämä entinen sotilas, joka lopun itsestään, ruumiinsa ja sielunsa\nnäyttää uhranneen Kristukselle, oli muinoin jonkinlaisena alapastorina\nMr. Moodyn kirkossa Chicagossa. 'Illustrated Christian Weekly'\nnimisessä lehdessä hän kertoo\":\n\n\"Melkein alusta alkaen ovat kyselykokoukset olleet täynnä kaiken\nikäisiä ja kaiken arvoisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta\".\n\n\"Muuan vanha mies ja hänen vaimonsa, kumpikin harmaapäisiä, tulivat\nyhdessä ensi penkille esille pyytäen armoa 'yhdennellätoista hetkellä'\nja menivät onnellisina matkaansa. Kiitollisuuden kyyneliä vieri\nkummankin poskille\".\n\n\"Eräs nuori räätälin työntekijä, joka juuri oli viemässä valmiiksi\nneulottua vaatekertaa kotiin jollekin teettäjälle, pistäytyi hetkeksi\nkokoukseen, ja meni sieltä Kristuksessa iloiten matkaansa. Hän on\nvastaisuudessa hoitava tointansa vielä paremmin kuin ennen\".\n\n\"Toisella puolen erästä lähetystyöntekijää polvistui muuan vanha,\nharmaapäinen mies ja toisella puolen hento, seitsemäntoista vuotias\ntyttö. Kyynelten tulvaillessa pitkin kummankin poskia, aloittivat he\nsamalla kertaa vaellustaan elämäntiellä\".\n\n\"Muuan täydellinen epäilijä tuli kokoukseen tyydyttämään\nuteliaisuuttaan saada kuulla Moodya ja Sankeyta, mutta ei päässyt\nsisälle, kun huone oli täysi. Eräs hänelle tunnettu uskovainen kohtasi\nhänen kadulla ja keskusteli kauvan hänen kanssansa. Seuraavana\niltana tuli hän uudestaan ja oli ensimmäinen, joka nousi esirukousta\npyytämään. Mennessään kotiin kokouksesta, lausui hän: En olisi koskaan\nluullut sen ajan koittavan, jolloin teaatterin sijasta menisin\nkokoukseen. Samana päivänä osti hän itselleen pienen taskutestamentin,\nja lausui sydämmellisimmän kiitoksensa, kun hänen ystävänsä alleviivasi\nhänelle muutamia värsyjä. Rukoilevalla äidillä, jonka luottamus ei\nollut horjunut, oli tässä kaikessa suuri merkitys\".\n\n\"Hämmästyttävää on, että Mr. Moody voi työskennellä niin paljon\nja sittenkin elää\", sanoo eräs, joka paljon on ollut hänen\nseurassaan. \"Hän johtaa aamupäiväkokousta Tabernaklissa; k:lo 4 j.\np. uskovaistenkokousta; pitää saarnan Rink'issä 7,30; menee 8,30\nkyselykokoukseen vastapäätä; ajaa sitte Tabernakliin ja saarnaa\nkauppapalvelijoille ja mekanityömiehille k:lo 9. Kaikissa kokouksissa\non paljon kuulijoita, tavallisesti huoneiden täydeltä\".\n\n\"Viime viikolla hän ilmoitti, että tällä viikolla ei kenkään pääsisi\nilman pilettiä Rinkiin. Pilettejä tultaisiin jakamaan vaan sellaisille,\njotka eivät ole seurakunnan jäseniä. 'Olemme kylliksi kauvan puhuneet\nteille, kirkkoihmisille', lausui hän; 'aijomme nyt eroittaa tämä\nkuulijakunta itsestämme ja puhua toiselle seurakunnalle'. Se näytti\nvaaralliselta yritykseltä. Tulisiko seitsemän tai kahdeksan tuhatta\nihmistä hakemaan pilettejä, jotka oikeuttivat evankeliumin kuulemiseen,\nilman muuta edellytystä kuin se, etteivät he olleet minkään kristityn\nseurakunnan jäseniä? Mutta tuloksena oli suuremmat kuulijakunnat\nkuin ennen milloinkaan. Komitea kertoi, että jos heillä olisi ollut\nkaksikymmentä tuhatta pilettiä lisää, niin olisivat sittenkin kaikki\nmenneet\".\n\nValmistuksia suureen evankeeliseen liikkeesen oli jo kauvan\nsitte Philadelphiassa aloitettu. Koska suuria ihmispaljouksia\notaksuttiin kokouksiin tulvivan, vuokrattiin vanha Pennsylvaniaradan\ntavara-asemarakennus, josta sittemmin tehtiin Wanamakerin\nkauppahuoneusto. Rakennukseen laitettiin istumasijoja 13,000 hengelle,\nja marraskuusta 1875 huhtikuuhun 1876 oli huone viikon joka päivänä\nkolmasti päivässä täpösen täynnä. Muutamiin kokouksiin jaettiin aina\n16,000 pilettiin. Kääntymisien luku oli sangen suuri, jota todistaa\nse suuri paljous henkilöitä, joka pyrki jäseniksi osaksi kaupungin\nseurakuntiin, osaksi seurakuntiin monen peninkulman alalla sen\nympäristöllä.\n\nMr. Moodyn suuri johtajakyky ilmeni silloin paraiten. Oman edun\netsimistä ei ilmestynyt rahtuakaan ei hänessä eikä Sankeyssa. Mitään\nkolehteja ei kannettu. Tulot laulukirjojen myynnistä käytettiin\nevankeelisiin tarkoituksiin etenkin Chicagossa. Niitä jakoi komitea,\njossa Mr. Georg H. Stuart oli puheenjohtajana, ja ne nousivat tähän\naikaan 300,000 dollariin. Ainoa kolehti, mikä kokouksien lopussa\nkannettiin, käytettiin Philadelphian N.M.K.Y:n rakennusvelan\nkuittaamiseksi. Eräs etevä ihmisystävä lahjoitti 25,000 dollaria, ja\nkoko kolehti nousi 125,000 dollariin.\n\nMr. Wanamaker, Mr. Moodyn monivuotinen lämmin ystävä ja aulis suosija,\noli hänen käytettäväkseen luovuttanut tuon vanhan tavara-aseman.\nHän oli juuri aikeessa avata maailman suurimman kauppahuoneuston,\nmutta jätti sen siksi, kuin Moodyn kokoukset olivat pidetyt. Itse\nhän persoonallisesti johti huoneuston sisustusta kokouksia vasten.\nTabernakli oli erään senaikaisen kuvauksen mukaan seuraavan näköinen:\n\n\"Kymmenen suurta ovea johtavat suureen, rakennuksen kolmelle puolelle\nulottuvaan etehiseen. Tämän sisäpuolella on tuo äsken kuntoonpantu\nkokoussali. Neljää, läpi koko salin pitkinpuolin ulottuvaa pääkäytävää\nleikkaa kahdeksan samanlaista poikittaista käytävää, joista kukin\npäättyi sisään- tai uloskäymistä varten aijotulle ovelle. Puhujalava,\njoka ulettuu poikki koko salin yläpään, on neljäkymmentä viisi jalkaa\nsyvä. Lattia kohoaa vähitellen lavan vastaista päätä kohti, niin että\nkauvimpanakin istuvat voivat nähdä puhujan. Kymmenentuhatta kaksisataa\ntuolia on erittäin asetettu lattialle ja lavalle\".\n\n\"Hirret ja parrut ovat valkiaksi maalatut, aistikkaasti valkoisilla\nviivoilla reunustetut sekä tulipunaisella koristetut. Noin tuhannen\nkaasuliekkiä valaisee salia. Käytäviä peittää kookosniinistä tehdyt\nmatot. Rakennusta lämmitetään höyryllä ja ilmanvaihto on mainio.\nSalin puhujalavan puoleiseen päähän ja sivuseinille on tarkoitukseen\nsoveltuvia raamatunlauseita maalattu\".\n\n\"Suuria huoneita kyselykokouksia varten, samoinkuin yksityinen huone\nMoodylle, suoraan puhujalavan alitse hänen pulpetilleen johtavalla\nkäytävällä, on laitettu puhujalavan päähän. Sanomalehtimiehille,\nkomitean jäsenille ja sihteerille on hyviä sijoja järjestetty\".\n\n\"Kun tämä rakennus on valaistu ja ihmisiä täynnä, tekee se katsojaan\nvaltavan vaikutuksen. Ei mitään kokoon ja mukavuuteen nähden sen\nvertaista salia ole milloinkaan millekään yleiselle kokoukselle\nPhiladelphiassa toimitettu. Sen kuntoonpano, ja siihen tarkoitukseen\nuhratut suuret summat todistavat itsestään, että Herran työn harrastus\noli tässä kaupungissa herännyt\".\n\nMr. Georg H. Stuart oli toimeenpanevan ja piispa Newton pastoraalisen\nkomitean puheenjohtaja. Komitean jäseninä olivat tarmokkaimmat,\nvaikutuskykyisimmät ja kunnollisimmat miehet, joita vaan voitiin saada.\nNiitä oli yhteensä kokonainen armeija.\n\nTyösuunnitelma kyselykokouksissa oli jotenkin sama, jota aikaisemmissa\nherätyksissä oli käytetty. Osanottajat olivat koeteltuja ja luotettavia\nmiehiä ja naisia. He työskentelivät raamattu kädessä, lukien sellaisia\nraamatunpaikkoja, jotka kysymyksessä olevaan tilaisuuteen parhaiten\nsoveltuivat.\n\nRev. T:ri Newton sanoo tästä työstä:\n\n\"Sitä valmistettiin siten, että valittiin joukko kristillisiä\nlähetystyöntekijöitä, jotka olivat halukkaat auttamaan työtä kysely\nhuoneissa johtamalla murheellisia Jeesuksen luo. Kolme neljä sataa\nsellaista miestä ja naista yhdistettiin yhdeksi luokaksi, jota\nsitte neuvottiin. He olivat koottuja kaupungin eri seurakunnista ja\ntunnettuja myötätuntoisuudestaan evankelistoihin ja heidän työhönsä.\nHe olivat parhaita kristillisen tiedon ja kokemuksen esimerkkejä,\nmitä näistä seurakunnista voitiin löytää. Ja yhteen paikkaan koottuna\nmuodosti tämä 'kristillisten lähetystyöntekijäin' joukko erinomaisen\nmiellyttävän seurakunnan\".\n\n\"Näiden työntekijöiden valmistaminen jätettiin komitealle, johon\nkuului neljä pastoria, jotka edustivat neljää johtavaa protestantista\ntunnuskuntaa. Rev. T:ri Breed edusti presbyteriläistä kirkkoa,\nRev. T:ri J. Wheaton Smith baptistikirkkoa, Rev. T:ri Hatfield\nmetodistikirkkoa ja allekirjoittanut episkopaalikirkkoa. Tämä komitea\npiti lähetystyöntekijöiden kanssa useita kokouksia antaakseen heille\nneuvoja ja opetuksia siinä vakavassa ja edesvastuunalaisessa työssä,\njonka he olivat ottaneet tehdäkseen. Näissä kokouksissa pitivät\npastoraalisen komitean jäsenet esitelmiä, toinen toisensa jälkeen. Ei\nmitään ennen tehtyä sopimusta niistä kohdista, joita piti esitettämän,\nollut olemassa, ja siitä huolimatta vallitsi kaikissa näissä\nharjoituksissa mitä ihanin sopusointu\".\n\n\"Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut alusta loppuun asti. Jos joku\nmuukalainen olisi ollut läsnä, niin olisi hän voinut suurimmalla\ntarkkaavaisuudella kuunnella näiden miesten opetusta keksimättä\npienintäkään erilaisuuden vivahdusta heidän esityksessään. Kaikesta\nmitä hän näki ja kuuli, ei hän olisi voinut päättää, kuka heistä oli\npresbyteriläinen, kuka baptista, metodista tai episkopaalinen. Vartijat\nSiionin muureilla katselivat toisiaan kasvoista kasvoihin\".\n\nKaikkialla, missä evankelistat olivat työskennelleet, olivat he\njättäneet suuren joukon äskenkääntyneitä jälkeensä. Nämä halusivat olla\nalituisessa yhteydessä evankelistojen kanssa saadakseen heitä tukea\nja apua siinä uudessa elämässä, jota he olivat aloittaneet elämään,\nja jonka koettelemuksia ja vaikeuksia he tunsivat olevansa liian\nheikkoja kantamaan. Mr. Moody kirjoitti kaikille näille Brooklynista\njonkinlaisen kiertokirjeen eli apostolisen kirjeen. Se painettiin\nPhiladelphiassa ja lähetettiin hyödylliselle lähetysretkelleen kaikkien\nluo, jotka siellä ja täällä häneltä olivat kuulleet elämän sanaa.\n\nTämä kirje vakuutti heille, ettei heidän suuri johtajansa ollut heitä\nunhoittanut, etteivät he olleet kuin lampaat jätetyt hukkumaan ilman\npaimenta. Kirjeen sisältö oli tämä:\n\n_Kalliit uskovat ystävät_: Kotiintuloni jälkeen Amerikaan olen\nvastaukseksi kehoituksiini saanut monta kallista tietoa useilta teistä.\nJos olisi mahdollista, niin vastaisin mielelläni jokaiselle teistä,\nmutta koska se ei käy päinsä, niin käytän hyväkseni \"The Christianin\"\npalstoja lähettääkseni teille muutamia tervehdyssanoja.\n\nMinä kiitän aina Jumalaa siitä, mitä hän on tehnyt teille, kun hän on\npelastanut sielunne Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa veren kautta.\nTe olette usein ajatuksissani ja rukouksissani. Mutta enimmän iloitsen\nsiitä varmuudesta, että minun lopettaessani teitä muistuttamasta, on\nJeesus alituisesti kantava jokaista teistä Isänsä edessä. Te olette\nhänen käsiinsä pyälletyt (Jes. 49: 16) ja hänen sydämeensä kirjoitetut\n(2 Moos. 28: 29); ja teistä on hän lausunut: \"Ei heidän pidä hukkuman\nijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään reväisemän heitä minun kädestäni\"\n(Joh. 10: 28).\n\nTe olette ottaneet Herran Jeesuksen vastaan lunastajananne, ja se\non tullut teille ikuiseksi autuudeksi. Mutta Jeesus on teille vielä\nenemmän. Hän on tullut ylimmäiseksi papiksenne. Hänen suuri tehtävänsä\ntänään taivaassa on edustaa teitä -- teidän tarpeitanne, teidän\nheikkouksianne ja koettelemuksianne. Toivon, että täydellisesti ja\nselvästi käsitätte tämän, sillä ei mikään muu totuus voi teille\ntuottaa suurempaa päivittäistä apua ja voimallisemmin vahvistaa\nteitä pyhään vaellukseen. Se Jeesus, joka kuoli teitä pelastaakseen,\nelää varjellakseen teitä. Ristillä hän pesi teidät synnin tuomiosta\nvapaiksi; armoistuimen luona on hän teitä jokapäiväisestä\nsaastutuksesta puhdistava.\n\nMuutamat teistä ovat kertoneet minulle, miten vanhat helmasynnit\nvaivaavat heitä. Viekää ne suoraan Jeesuksen luo. Älkää niiden\nvoittamisessa liiaksi luottako itseenne; älkää liian paljo ihmisten\nneuvoja seuratko ja älkää liiaksi noudattako muiden esimerkkiä\nvoittaaksenne niitä. Heittäkää kaikki siunatun välimiehenne eteen, ja\nsuokaa hänen kantaa teitä ja teidän taakkojanne.\n\nJa ennen kaikkia, älkää jättäkö raamattujanne. Te ette milloinkaan voi\neroittaa Jeesusta, lihaksi tullutta sanaa, kirjoitetusta sanasta. Hän\njoka sanoi olevansa _tie_, Hän on myöskin _totuus_. Täyttäkää muistinne\nraamatunlauseilla, joilla te voitte saatanaa kohdata, kun hän tulee\nteitä viettelemään ja syyttämään; ja älkää vain tyytykö siihen että\n_tunnette_, vaan ahkeroitkaa myös _tottelemaan_ Jumalan sanaa. _Älkää\nmilloinkaan luulko, että Jeesuksen käskyt ovat vähästä merkityksestä,\nja älkää rohjetko halveksia, mitä hän on käskenyt._\n\nMinä kehoitan nuoria miehiä olemaan raittiit. Harjoittakaa itseänne\njumalisuudessa; juoskaa kiistaradalla Paavalin neuvon mukaan: \"Katsoen\nJeesukseen\"; tuottakaa vaikuttimenne ja voimanne suoraan häneltä.\n\nMinä neuvon nuoria naisia suureen kohtuuteen. Teidän vaikutusalanne\nei kenties ole yleinen; se ei useinkaan ole niin laaja; kaunistakaa\nJumalan ja Vapahtajanne oppia kodissa. Muistakaa vain tämä: \"Minun on\nvain etsittävä Jeesuksen mielisuosiota\". Ja antakaa pukunne olla niin\nyksinkertaisen, kuin tiedätte Herran tahtovan; olkoon käytöksenne niin\nkaino, että se kelpaa hänelle.\n\n\"Ja teidän kaikkien edestä, joiden keskellä me olemme työskennelleet,\non rukouksemme, että teidän rakkautenne enemmän ja enemmän\nyltäkylläiseksi tulisi kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä,\nettä te koettelisitte, mikä paras olisi, ja olisitte vilpittömät, ei\nkellekään pahennukseksi Kristuksen päivään asti, täytetyt vanhurskauden\nhedelmillä, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta teissä tapahtuvat,\nJumalan kiitokseksi ja kunniaksi\".\n\nKerran pidettiin valvonta-yö, joka kaikkiin läsnäolijoihin teki syvän\nvaikutuksen. Kun lähestyttiin keskiyötä, pani Mr. Moody toimeen jotakin\nuutta, joka valtavasti vaikutti. \"Sunday School Times\" kertoo siitä\nseuraavasti:\n\nVuoden viimeinen hetki oli edessä. Kirkko oli täpösen täynnä.\nKaksitoista tuhatta henkeä istui hartaasti kuunnellen evankelistaa.\nMr. Moody oli lopettanut saarnansa tekstin johdosta: \"Kuinka kauvan te\nonnutte molemmin puolin? Jos Herra on Jumala, niin seuratkaa häntä,\nmutta jos Baal on, niin seuratkaa häntä\". Sanat olivat tunkeneet\nsyvästi monen sydämeen, jotka nyt odottivat persoonallisia neuvoja, tai\njotka olivat syntiensä raskauttamia. Tavallista kyselykokousta ei tällä\nkertaa voitu pitää, sillä jumalanpalveluksen piti jatkua uuden vuoden\nalkuun asti.\n\nMr. Moody lausui: \"Teitä näkyy kyselykokoukset aina huvittavan. Minä\nnäen usein muutamien teistä seisovan ja katselevan ovista sisälle\nnähdäksenne, mitä siellä tapahtuu. Toiset teistä ovat olleet sisällä.\nJotkut teistä haluaisivat tänä iltana päästä sinne, mutta me emme nyt\nole tilaisuudessa pitämään sellaista kokousta. Senvuoksi ehdotan, että\nteemme koko tästä kokouksesta kyselykokouksen. Täällä on pastori,\nT:ri Plumer Etelä-Karolinasta. Hän on seitsemänkymmentä neljä vuotta\nvanha. Hän on elänyt neljä vuotta enemmän kuin hänellä korkeintaan\nolisi oikeus elää. Viisikymmentä viisi vuotta on hän istunut Jeesuksen\njalkain juuressa. Minä, pyydän häntä istumaan todistajien paikalle,\nja sitte tahdon teidän kaikkien kuullen kysellä häntä tarkasti. T:ri\nPlumer, olkaa hyvä ja astukaa saarnalavalle!\"\n\nTuo vanha, kunnioitusta herättävä kirkkoherra patriarkaalisella\nulkomuodollaan nousi ja meni horjuvin askelin tuon suuren kuulijajoukon\neteen. Hän tervehti odottavaa kuulijakuntaa seitsemännelläkymmenellä\nkolmannella psalmilla. Omalla, erikoisella tavallaan asetti Mr. Moody\nhänelle kysymyksen toisensa jälkeen. Jokainen sana vastauksissa\nlausuttiin selvästi ja syvällä tunteella, ikäänkuin sen suuren\nedesvastauksen tunnossa, joka lepäsi hänen päällään, kun hän täten\nHerrastaan todisti.\n\nSe oli liikuttava jumalanpalvelus. Monet läsnäolijoista tunsivat itse\nolevansa ikäänkuin kysyjän asemassa, ja odottivat vastausta, niinkuin\nhenki olisi ollut kysymyksessä. Tällöin tuntui, ikäänkuin Jumalan\nennustus viimeisten päivien suhteen olisi toteutunut: \"Ja minä annan\nkahden todistajani profeteerata\". Heidän puheensa ja saarnansa ei\nollut korkeissa sanoissa ihmisviisauden jälkeen, vaan Hengen ja voiman\nosoituksissa.\n\nNiinkuin muuallakin oli ollut tapana, piti Mr. Moody Philadelphiassakin\nsuuren kristillisen konferensin, jossa enemmän kuin tuhannen pappia ja\nsuunnaton joukko ihmisiä oli läsnä. Kaikenlaatuiset henkilöt, yksin\nkatolilaisetkin, yhtyivät pidettyjä jumalanpalveluksia kiittämään,\naikaansaatua hyvää ylistämään. Mr. Moodyn hyvästijättökokoukseen\njaettiin kolmelle tuhannelle äskenkääntyneelle sisäänpääsypilettejä.\nHänen viimeisen saarnansa aineena oli sana \"kelvollinen\". Hän lausui\nm.m.:\n\n\"Olen kauan sitten lakannut itseeni luottamasta. Ainoa turvani on\nKristus. Parempia miehiä ja naisia, kuin meistä täällä yksikään, on\nlangennut. David oli ollut Jumalan kuninkaana kaksikymmentä vuotta,\nja sittenkin hän lankesi. Valvo edeskinpäin aina hautaan asti. Jos\nsinä paisut ja tulet itserakkaaksi kuvitellen mielessäsi, että olet\nitsestäsi kyllin voimakas taistelemaan vastusten läpi, niin tulet\npian lankeemaan. Muista Jes. 41: 10: 'Minä vahvistan sinun, minä\nautan myös sinua, ja tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla\nkädellä'. Ahkeroitse enemmän sitä, että Jumala pitää sinusta kiinni,\nkuin että sinä pidät Jumalasta. Pane kätesi Jumalan käteen ja sano:\nPidä minua! Löytyy kaksi elämää, joita kristityn tulee elää: Ensiksi,\nelämä Jumalan yhteydessä; toiseksi, elämä maailman edessä. Katso, että\nsisäänpäinkäännetty elämä, joka tunkee pinnan alle ja juurtuu Jumalaan,\ntulee oikein eletyksi, niin ulkonainen elämä menee itsestään. Meillä\non yllin kyllin pintapuolisia kristittyjä. Ne ovat puiden kaltaisia,\njotka ovat juurtuneet ohueen maakerrokseen tai vuoren kukkulalle.\nMyrsky tulee, ja ne kaatuvat. Etsi syvälle juurtunutta sisällistä\nelämää, ei pintapuolista elämää. Olin hiljattain Floridassa. Siellä on\nollut erittäin kuiva aika, moneen kuukauteen ei lainkaan ole satanut.\nMutta appelsiinipuut olivat niin mehevän näköisiä, että kysyin mistä se\njohtui. 'Appelsiinipuulla nähkääs', lausui muuan mies, 'on sydänjuuri,\njoka tunkee suoraan alespäin, kunnes se saavuttaa veden!' Niin tulee\nsinunkin tunkea. Perusta syvälle. Jos niin teet, niin ei tarvitse\npeljätä, että lankeisit\".\n\nNyt siirrymme hetkeksi 2 Tim. 1: 12. \"Sillä minä tiedän, kenen päälle\nminä uskon, ja olen luja, että hän voi siihen päivään kätkeä sen, mitä\nminä hänelle olen uskonut\" (Engl. käänn.). Mitä Paavali oli hänelle\nuskonut? Tietysti sielunsa. Sen hän voi varjella. Eräältä mieheltä\nkysyttiin, mihin uskoon hän kuului. Hän vastasi: \"samaan uskoon kuin\nPaavalikin kuului\". \"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mikä se oli\",\nvirkkoi kysyjä. \"Se usko, joka voi\", ja se on kaikista paras usko. Jos\nsinun pitäisi itse sieluasi varjella, niin saisi saatana sen käsiinsä,\nennenkuin sinä joutuisit kotiin.\n\n\"Monet väittävät: 'Suuri osa näistä äskenkääntyneistä tulee\nlankeemaan'. Se on totta. Vertaus kylväjästä tulee kaiketi toteutumaan\nmaailman loppuun asti. Muuan mies tuli Chicagoon ja avasi kaupan\nsamassa paikassa, jossa kaksi tai kolme muuta olivat epäonnistuneet.\nHän avasi sen lisäksi aivan samanlaisen kaupan, ja kaikki ihmettelivät,\nmiten hän taisi tulla toimeen. Vihdoin tuli tiedoksi, että hänellä oli\nsangen rikas veli. Sinullakin on rikas veli, ja hän on kaikki tarpeesi\ntäyttävä\".\n\nMuutamat numerot Philadelphian kokouksista tuntuvat melkein\nsatumaisilta. Marraskuun 21 p:stä 1875 helmikuun 4 p:ään 1876 oli\nkokouksissa käyneiden luku 1,050,000. Keskimäärin, kun kaikki eri\nkokoukset otetaan lukuun, kävi päivässä 22,000 henkeä kuulemassa.\nEräänä sunnuntaina oli eri jumalanpalveluksissa yhteensä 28,000 henkeä\nläsnä. Yhden ainoan viikon kuluessa jätti eräs naisista kokoonpantu\nkomitea 19,000 pilettiä sellaisille henkilöille, jotka tunnustivat\nei olevansa kristittyjä. Kokouksien siunatut tulokset olivat kauvan\nsilminnähtävät ja muodostivat uuden vaiheen kveekkarikaupungin ja sen\nympäristön hengellisessä elämässä.\n\nProfessori W. J. Fischer Philadelphiasta tuli kuuluisaksi siitä\nmestarillisesta tavasta, jolla hän harjoitti tuon suuren, 800\nhenkisen lauluköörin, joka lauloi tuossa vanhassa Pennsylvania-radan\nrahtitavaramakasiinissa ensimmäisen Moody- ja Sankey-herätyksen aikana\ntässä kaupungissa. Sittemmin liittyi hänen nimensä vielä lähemmin\nnoiden kahden suuren evankelistan nimiin senkautta, että hän pani\nsäveleen moniin, tuon nyttemmin kuolleen suuren johtajan parhaimpiin\nlempilauluihin.\n\nProfessori Fischer lausuu: \"Evankelistat tulivat kotiin Englannista,\nja heidän käyntinsä perästä Brooklynissä, kokoontui Philadelphiassa\nsuurin kuulijakunta, jolle evankelistat pitkään aikaan olivat puhuneet.\nLiikkeen aloittivat muutamat etevät papit kaupungissa, ja heihin\nliittyi sittemmin sadat tuhannet. Ainoa paikka, johon ne suuret joukot\nmahtuivat, jotka kokouksiin tulvailivat, oli tuo vanha tavaramakasiini\nThirteenth ja Market street katujen varrella. Me kokosimme kirkoista ja\nympärillä olevasta maakunnasta parhaimmat saatavissa olevat äänet, ja\nmuodostimme niistä köörin, jonka vertaista Mr. Moody ei sanonut ikänä\nkuulleensa.\"\n\nKokouksia jatkettiin yhtämittaa kolmen kuukauden ajan, ja niissä\nkävi keskimäärin päivässä noin 16,000 henkeä. Vaikutukset niistä\ntuntuivat kautta kaupungin, joskin monet raa'at henkilöt ivallisesti\nniitä pilkkasivat. Mr. Moodyn vaikutus täällä oli hedelmää tuottava,\nja senvuoksi otettiinkin häntä aina tänne ilolla vastaan. Monet maan\netevimmistä henkilöistä kävivät koko ajan kokouksissa, ja presidentti\nGrant otti niihin monasti hartaasti osaa. Se oli läpeensä rehellistä\nja oikeata työskentelyä. Ei senttiäkään maksettu yhdelle enemmän kuin\ntoisellekaan, ja ne kriitikot, jotka toisinaan vaikutusta pilkkasivat,\nkutsuen sitä tuottavaksi affääriksi, ovat halveksittavat.\n\n\"Mr. Moodylla oli sangen vähän taipumusta musiikkiin. Vaivalla hän\neroitti nuotin toisesta. Sittenkin hän usein uudelle paikkakunnalle\nsaavuttuaan aloitti kokouksen laululla, joka puuttuvasta\nsopusointuisuudesta huolimatta, voitti totuudellaan kaikkien sydämmet.\nMinä pidän häntä ihmeellisenä miehenä, ja luulen, ett'emme pitkään\naikaan saa nähdä ketään niin kokosydämmistä sielua kuin hän oli\".\n\nMr. Moodyn vaikutus tuossa suunnattoman suuressa Hippodromissa\nNew-Yorkissa alkoi eräänä maanantai iltana, helmikuun 7 p. 1876.\nHänelle sanottiin: \"New-Yorkissa ette saa paljon aikaan, se on kova\nkaupunki, siellä ette tule onnistumaan\". Hän vastasi: \"Eikö isäimme\nJumala ole New-Yorkin kaupungille kylliksi? Eikö Jumalamme voi tarttua\ntähän kaupunkiin ja järistyttää sitä, niinkuin te tekisitte pienelle\nlapselle?\" Tämä luottamus oli oikea, sillä jos koskaan New-Yorkia on\njäristetty, niin tapahtui se näiden evankeelisten kokousten aikana.\n\nÄärettömän suuren kuulijakunnan edessä ja tuon suuren kaupungin\netevimpien pappien ja liikemiesten ympäröimänä, piti Mr. Moody\nensimmäisen saarnansa seuraavan tekstin johdolla: \"Ne, kuin maailman\nedessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään\nsaattaisi, ja ne, kuin heikot ovat maailman edessä, on Jumala valinnut,\nettä hän väkevät häpiään saattaisi, ettei hänen edessään yksikään liha\nkerskaisi\".\n\nMitä laajaperäisempiä valmistuksia oli tuossa suunnattomassa\nHippodromissa pantu toimeen, jotta kokoukset voitaisiin pitää siellä.\nToimiva komitea ja joukko apulaisia oli jo kauvan ennen evankelistojen\ntuloa valittu. Mr. Moody selitti, ettei hän milloinkaan siihen asti\nollut saanut niin tehokasta apua osakseen. Ennen ensimmäisen viikon\nloppua nousi kuulijoiden luku keskimäärin päivittäin 20,000 henkeen.\n\nMeidän ei tässä tarvitse tarkempaa selvää käydä tekemään työskentelystä\nNew-Yorkissa, siitä syystä että se pääpiirteissään oli täydellisesti\nsamanlainen, kuin jo aikaisemmin tässä kirjassa kerrottu vaikutus. Oli\nolemassa sama utelijaisuus, sama ihmistulva, samat vakavat rukoukset,\nsamat jännittävät kohtaukset kyselyhuoneissa, sama erinomainen johto ja\nsama Mr. Sankeyn laulujen aikaansaama valtava vaikutus.\n\nEräässä kokouksessa istui Brasilian keisari, Don Pedro II muutamien\nystävien kanssa heille puhujalavalla erityisesti varatuilla penkeillä.\nKeisari oli syvästi liikutettuna eräästä Mr. Sankeyn laulusta ja\nseurasi syvällä harrastuksella Mr. Moodyn puhetta. On väitetty, että\nMr. Moodyn lausunnot sillä kertaa olivat jotenkin terävät, mikä\nsilminnähtävästi johtui siitä, ettei hän joka päivä saanut keisarille\nsaarnata.\n\nToiselta puolen väitettiin, ettei Mr. Moody tietänyt, että keisari oli\nläsnä. Hämmästyneenä huudahti hän: \"Oi! minä luulin hänen joksikin\nlämminsydämiseksi metodistasaarnaajaksi, joka hiljan on maalta tullut\nkaupunkiin\".\n\nEräs suurimpia seurauksia näistä kokouksista oli se apu, jonka Nuorten\nMiesten Kristillinen Yhdistys New-Yorkissa sai. Mihin ikänä Mr.\nMoody meni, siellä hän kannatti yhdistyksen vaikutusta ja puhui mitä\nlämpimimmin sen asian eteen.\n\nEi ole välttämätöintä Mr. Moodyn vaikutusta kerrottaessa, seurata häntä\nhänen loistavalla retkellään kaupungista toiseen. Hän kävi melkein\nkaikissa suuremmissa kaupungeissa, ja mullisti sisimpää myöden näiden\nhengellistä elämää. Hartfordista, jossa \"The Rink\", mihin mahtui 3000\nhenkeä, oli kaikissa kokouksissa joka aikana päivästä tungokseen\nasti täynnä, ja jossa tuloksena oli 1200 kääntymystä, siirsi hän\nvaikutuksen New Haveniin ja kävi nuorten miesten pesäpaikan Yale\nCollege'n kimppuun. Harvoin tapahtuu, että tällainen sivistymätöin\nja oppimatoin mies saavuttaa yhden maailman etevimpien yliopistojen\nhuomion, vieläpä ihmettelynkin.\n\nTämän suuren kokousten sarjan aikana pääsivät Mr. Moodyn lahjat täyteen\nkäytäntöön. Hänen menettelytapansa käsitti sekä piiritystä että\nhyökkäystä. Toisinaan, esim. Baltimoressa ja St. Louisissa, oleskeli\nhän useita kuukausia samalla paikalla, tutki tilaa erinomaisella\ntarkkanäköisyydellä, täytti koko kaupungin kokouksilla, joissa, hän\nkäytti apunaan sekä pappeja että maallikkoja, ja usein, etenkin\nloppupuolella, kutsui hän evankelistoja ja laulajia läheltä ja kaukaa\navukseen. Hän ei ainoastaan tavoittanut suoranaisia kääntymisiä --\nvaikka tietysti niitä etukädessä -- vaan tahtoi myös saattaa pysyväistä\nelämää seurakuntiin ja edistää raamatuntutkimista. Viimemainittuun\npantiin alusta alkaen suurta painoa. Iltapäiväkokouksia käytettiin\nylipäänsä raamatun tutkimiseen, ja joka niissä kävi, ei ikänä voi noita\nalkuperäisiä, syvää hengellistä kokemusta todistavia raamatunselityksiä\nunhoittaa. Mutta yleiset kokoukset olivat sittenkin ihmeellisimmät\ntodistukset jumalallisen voiman läsnäolosta tämän muistettavan\nsotaretken aikana.\n\nEi löytynyt mitään kirkkoa tai muuta salia, johon ne tuhannet olisi\nsaatu mahtumaan, jotka kuulemaan tulvailivat. Täydyttiin senvuoksi\nturvata suurimpiin huoneustoihin, joita saatavissa oli. New-Yorkissa\nkäytettiin kokoushuoneena erästä äärettömän suurta rakennusta,\ntunnettu nimellä Hippodromi. Alkujaan rautatieasemaksi aijottu ja\nsittemmin sirkukseksi laitettu, oli se erinomaisen sopiva Moodyn ja\nSankeyn kokouksille. Kokoukset oli ylipäänsä toistensa kaltaisia.\nSeuraava Nathaniel P. Babcockin, erään silminnäkijän huvittava\nkuvaus tapahtumista hippodromissa luo meille käsityksen Mr. Moodyn\nvaikutuksesta seitsemänkymmenluvulla.\n\n\"Hippodromiin! kuului huuto New-Yorkin protestanttisessa maailmassa\nensimmäisinä kuukausina vuotta 1876. Siitä on nyt kaksikymmentä\nneljä vuotta kulunut, ja sittenkin muistan vielä elävästi nuo\nharvinaiset päivät, jolloin ilma, hengellisen innon sähkövoimaa\ntäynnä, raskaana painoi tuota suurta pääkaupunkia. 'Hippodromiin!'\nTämä sana kaikui kymmenien kirkkojen saarnatuoleilta -- ensin vaan\nneuvona, sitten pappien käskynä seurakunnilleen. 'Hippodromiin!'\nSe sana kuultiin raitiotievaunuissa, hotelleissa, vieläpä noilla\nvilkkailla avenye'illäkin. Varhaisissa, esikaupungeista tulevissa\naamujunissa nähtiin sadottain eväskoreilla varustettuja vaimoja, joita\nei kaupunkiin houkutellut muotikauppojen kevätkuosit vaan tuo kymmenien\ntuhansien kristittyjen sydämmissä kaikuva huuto: Hippodromiin!\"\n\nMoody ja Sankey olivat suuren pappien paljouden ja useiden\nvapaehtoisten lähetystyöntekijöiden yhdistysten avustamina päättäneet\npanna koko New-Yorkin Kristuksen rakkauden voimasta tuleen. Heidän\nerinomaista menestystään todistaa parhaiten se seikka, että löytyi\npäiviä herätyskauden aikana, mikä kesti 7 p:stä helmikuuta 19\np:ään huhtikuuta, jolloin aina 60,000 henkeen oli evankelistojen\nympäri kokoontuneena. Kokous seurasi toista päivällisestä myöhään\niltaan saakka, jokaisessa 7-8,000 henkeä läsnä. Suunnaton näyttämö\neli puhujalava rakennettiin itse kokoushuoneesen. Sille mahtui\nkuusisata-henkinen kööri ja sitäpaitsi ainakin neljäsataa läsnäolevaa\npappia ja muita eteviä vieraita. Tämän suunnattoman lavan äärimmäisessä\nkulmassa oli aitaus -- se tuskin kannatti saarnastuolin nimeä -- josta\nsaarnaajan piti puhua. Se osa, joka muodosti aitauksen eturivin,\ntarvitsi olla vahvatekoinen, sillä kun ihmisten omat-tunnot rupesivat\nheräämään, ja tuo suuri evankelista vakavilla silmillään katsoi ales\nkuulijoiden tuskallisiin kasvoihin, tapahtui usein, että hän nojasi\nraskaan olentonsa aitausta vasten ja levitti kätensä, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut koko tuon suuren kärsivien syntisten maailman sulkea\nlohduttavaan syliinsä. Kun Mr. Moody pienestä, puhujalavan takana\nolevasta ovesta astui tuon hartaasti odottavan seurakunnan eteen, oli\nhän seuraavan näköinen: voimakas, tyköistuvaan päällystakkiin puettu\nolento, kauniinmuotoinen pää, joka miehen leveiden hartijoiden ja\nlyhyen kaulan takia näytti pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa\noli; sangen partaiset kasvot; tuo paksu, musta parta ei nimittäin\nainoastaan ulottunut ales rinnan päälle asti, vaan kasvoi vielä ylös\npitkin poskiakin; otsa, mikä nähtävästi esiinpistävän muotonsa tähden\nnäytti matalalta; läpitunkevat silmät, varustetut rypyillä, jotka\nulommasta silmäkulmasta levisivät pitkin noita punertavia poskia, sekä\npaksut, suuta varjoovat viikset. Kun Mr. Moody ensi kerran esiintyi\ntämän suuren pääkaupunki-yleisön edessä, piti hän raamattua kädessään.\nMennessään ylös pitkin kaitaa käytävää lauluköörin ja puhujalavalla\nolevien vierasten keskeltä ja päästyään omalle paikalleen, otti hän\nkirjan vasempaan käteensä ja kohotti oikeata, sisäpuoli alespäin,\ntuota lukuisaa kuulijakuntaa kohti. Se oli hiljentymisen merkki, jota\njokainen heti totteli.\n\nKun soitto Mr. Moodyn merkistä oli tauvonnut ja kuulijat koonneet\nhuomionsa, lausui evankelista:\n\n\"Aloittakaamme kokous hiljaisella rukouksella!\"\n\nNämä olivat ensimmäiset sanat, joita tämä merkillinen mies Amerikan\nsuurimmassa kaupungissa lausui sen herätyskauden alussa, jonka\nvaikutukset tuntuivat mantereen toisesta päästä toiseen. Nämä\nlausuessaan painoi hän päänsä aitausta vasten puhujalavan nurkassa.\nPyhällä hartaudella painuivat samassa kaikkien päät tuossa suuressa\nkuulijakunnassa, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.\n\nEn voi sanoa miten kauvan tämä hiljainen rukous kesti. Muistan\nvaan elävästi sen kummallisen liikkeen, mikä sen loputtua seurasi,\nkun Mr. Moody ilmoitti laulun. Koko tässä kuulijajoukossa löytyi\nvain aniharvoja, joilla ei ollut laulukirjoja, sillä ensimmäisestä\nkokouksesta saakka Brooklynissä 2 p. lokak. olivat Moody- ja\nSankey-laulukirjat tulleet käytäntöön. Ja kun nyt pyynti \"yhtymään\nlauluun\" lausuttiin, ja evankelista ilmoitti yhden näiden\nherätyslaulujen numeron, alkoi kymmenentuhatta kättä selailla\nlaulukirjojen lehtiä, synnyttäen äänen, mikä muistutti tuulen suhinaa\npuissa myrskyn lähestyessä. Mr. Sankey istuutui pienten urkujen luo\npuhujalavan etupuolessa ja otti laulun johdon käsiinsä...\n\nPuhujalavalta tuli Mr. Moody ojennetuin käsin ales, ja kun hän käveli\nkäytäviä pitkin, nousi henkilöitä siellä täällä ja läksivät päät\nales painuneina kyselyhuoneisiin johtavia ovia kohti. Näiden ovien\nsisäpuolelle emme tahdo heitä seurata. Sen vaan tiedän, että näissä\nhuoneissa odotteli joukko vakavia miehiä ja naisia kaikkia niitä, joita\nraskautetut omattunnot sinne ajoivat. Tiedän, että he polvistuivat\nrukoukseen, ja että rakkauden ja osanoton sanoja kuiskailtiin heidän\nkorviinsa, ja muistan nähneeni ihmisiä tulevan sieltä ulos ilosta\nloistavilla kasvoilla; mutta emme tässä käy lähemmin kääntyneiden\nsyntisten persoonallisia kokemuksia kertomaan. Me koetamme vaan kuvata\nseurakuntaa, jota jokin syvempi kuin maallinen innostus, veljellinen\nrakkaus tai isänmaanrakkaus on liikuttanut.\n\nKolme kokousta päivässä -- toisinaan vaikka harvemmin viisi -- on se\npäivätyö, minkä nämä evankelistat ovat ottaneet tehdäkseen. Monena\niltapäivänä on vaan naisilla pääsy Hippodromiin. He istuvat taajaan\nsullottuina lattiasta aina ylös ylimmille penkeille asti, niin että\nhattujen töyhdöt koskettelevat kattoparruja. \"Rukoilkaa mieheni\nedestä!\" \"Rukoilkaa poikani edestä!\" \"Rukoilkaa veljeni edestä!\"\nsopertavat he vapisevalla äänellä. \"Rukoilkaa minun edestäni!\" pyytää\neräs, jonka poskille ei kenties tämän perästä enää koskaan tule\nihoväriä, ja jonka jalat tästälähin tulevat astelemaan parempia teitä.\n\nIllalla on näky vielä ihmeellisempi, sillä silloin ovat miehet --\nvahvat vanhat ja nuoret miehet -- ottaneet salin haltuunsa. Näissä\nkokouksissa on Mr. Moody oikeassa ilmanalassaan. Yksitoista tuhatta\nmiestä istui taajaan ahdattuina eräässä näistä iltakokouksista\nmaalis- ja huhtikuussa kaksikymmentä neljä vuotta sitten tuossa vanhassa\nHippodromissa. Kaasuliekit valaisevat heidän innokkaita kasvojaan.\nEi mikään valtiollinen kokous ole milloinkaan sellaista näkyä\ntarjonnut. Tuhannet nousevat huutaen: \"Minä tahdon! Minä tahdon!\"\nkun heitä kehoitetaan asettumaan uskovaisten riveihin. \"Amen, amen\",\nkaikuu yhteislaukausten tavoin läpi huoneen, ja toisinaan ilmenee\nuskonnollinen innostus niin valtavana, että pitkiä hetkiä täytyy\nviettää hiljaisessa rukouksessa, jos mielii pitää velan tuntoon\nheränneitä kohtuullisten itsensähillitsemisrajojen sisällä.\n\nUseimmat niistä, jotka todellisesti saatettiin Kristuksen\nyhteyteen näiden kokousten aikana v:na 1876-1881, jäivät Moodylle\ntuntemattomiksi. Tämänlaisesta statistiikasta hän ei pitänyt. Kun muuan\npappi hiljattain kysyi häneltä, kuinka monta sielua hänen saarnansa\nkautta oli kääntynyt, vastasi hän:\n\n\"Sitä minä en tiedä. Jumalalle olkoon kiitos, että minä pääsen siitä!\nMinä en ole se, joka kirjoitan Karitsan elämän-kirjaa\".\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja\nmenettelytapansa.\n\n\nKirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.\n\nHeikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin\nedesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet\nsamoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla\nsaman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa\n-- Lincoln ja Grant -- kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja\nedesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään;\nkumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla\ntavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa\nhänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi\narmossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan\nseurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa\ntaitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan\nkorkeimmillaan.\n\nHänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta\nkohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus,\nmyötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa\non, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee\nkärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu\nvähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka\nonnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat\ntai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä\nylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr.\nMoody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin\nlienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman\nsuurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut\nitseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin\nMr. Moody.\n\nTämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä -- se on Uuden\nEnglannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan\ntunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka\nvähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän\nmaalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.\n\nEräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody\npuhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri\nkuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja\nparhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä,\njotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku\nystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen\npuhujalavalle.\n\n\"Hauska tavata Teitä, Lordi\" -- virkkoi Mr. Moody. \"Tahdotteko\nhyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille\ntuolla\".\n\nKreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi\nhämmästykseksi.\n\nEräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen\nkorvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.\n\nMr. Moody vastasi tyyneesti:\n\n\"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta\".\n\nTämä riippumattomuus, mikä johtui ylevästä, yksinkertaisesta luonteesta\neikä suinkaan mistään röyhkeydestä, hankki Mr. Moodylle kaikkien\nkansakerrosten rakkauden Suurbritanniassa. Ei matelevaisuutta eikä\ntoiselta puolen ylpeyttä tavattu tässä yksinkertaisessa, voimakkaassa\nkristityssä.\n\nKaikki nämä ominaisuudet, joiden arvoa hänen maanmiehensä sitä ennen\nvain osaksi tunsivat, tulivat sanomalehtien kertomusten kautta\ntunnetuiksi ja valmistivat Amerikassa osaltaan sitä merkillistä\nluottamuksen ja kunnioituksen ilmausta, jolla Mr. Moodya kotiin\npalatessaan tervehdittiin. Koko Amerikan kristitty kansa nousi todella\nvastaanottamaan häntä.\n\nTällä kertaa huhu ei liioitellut. Ei ole liikaa, jos sanomme, että\nvuosien 1876-81 suuret kokoukset ilmitoivat Mr. Moodyn suuren\netevämmyyden ihmisenä, saarnaajana, järjestäjänä ja kristillisenä\ntaistelujohtajana.\n\nMr. Moodyn johtajakyky, hänen valtansa suurten ihmisjoukkojen yli\noli se, mikä ensin kiinnitti katsojan huomion, niin ettei hänen\nvaltansa kuulijoittensa yli siis etupäässä ollut hänen saarnakyvystään\nriippuvainen. Toiset, kuten Whitfield ja Wesley ja nuo suuret\nwalesilaiset kenttäsaarnaajat kokosivat suuria kuulijajoukkoja, jotka\nhe vihdoin saivat kokonaan valtaansa, miten levottomia ja meluavia ne\nolivatkin, kun nämä suuret mestarit \"jalossa saarnataidossa\" nousivat\nheille puhumaan. Mutta Moody ei koskaan aloittanut saarnaansa ennenkuin\nhän täydellisesti hallitsi kuulijakuntaansa. Tämä oli hänelle erikoinen\npiirre, joka eroitti hänen kaikista muista yhtä mahtavista saarnaajista.\n\nTätä tarkoitusperäänsä saavuttaakseen käytti hän erästä keinoa, joka\nhänelle itselleen kyllä soveltui, mutta joka hänen jäljittelijöittensä\nkäsissä epäonnistui. Hän järjesti nimittäin jonkinlaisen merkillisen\njännittävän ja henkirikkaan esijumalanpalveluksen, joka paitsi\nlaulua ja rukousta käsitti jonkun lyhyen, sattuvan lausunnon häneltä\nitseltään. Siitä hetkestä, jolloin hän suurelle kuulijakunnalleen\nnäyttäytyi, siihen asti, kun hän aloitti saarnansa, piti hän koko\nseurakunnan huomion kiinnitettynä johonkin, joka sitä miellytti.\nSuuren kirkkoköörin esittämät laulut, kvartetit, duetit, soololaulut\nja koko seurakunnan yhteisesti laulamat laulut vaihtelivat keskenään,\njättäen välillä tilaisuuden kokoukseen. Mutta suuresti erehtyisimme,\njos otaksuisimme Mr. Moodyn päämaalin tai lopputuloksen olleen kansan\nhuvittaminen. Hänen oma esiintymisensä todisti heti hänen syvää\nvakavuuttaan, hänen suurta huolenpitoaan sielujen pelastuksesta.\n\nLaululla oli näissä kokouksissa suuri, toisinaan ylenmäärin valtava\nvaikutus. Ennenkuin Moody nousi saarnaamaan, olivat kuulijat jo\njärkytettyjä, liikutettuja ja voitettuja. On kerrottu monta tapausta,\njolloin varma päätös Kristukselle kokonaan antautumisesta tehtiin,\nsillä aikaa kun Mr. Sankey vielä lauloi. Ajattelemattomampaa kritiikkiä\non tuskin koskaan lausuttu, kuin se, että Mr. Moody muka käytti\nmusiikkia vaan vetovoimana.\n\nMutta niin yksinkertaiselta ja läpinäkyvältä kuin Moodyn tarkoitus\nesijumalanpalvelusten käyttämisellä näyttikin, huomattiin ennen pitkää,\nkun jäljittelijät ottivat sen ohjelmaansa, että se, kuten kaikki muukin\npelkkänä metoodina katsottuna oli vähäisestä arvosta. Sellaisenaan ja\nennen kaikkia voiman puutteessa ei sillä mitään saatu aikaan.\n\nKun Mr. Moodyn melkein erehtymätöin arvostelukyky sanoi hänelle, että\nsopiva hetki oli käsissä, nousi hän puhumaan.\n\nSaarnaajana katsottuna arvosteli akateemisesti sivistynyt papisto\nMr. Moodya sangen ankarasti. Tältä kannalta ei hänen saarnatapaansa\nsuinkaan voikaan puolustaa. Mutta se seikka, että tämä itseoppinut\nsaarnaaja kolmekymmentä viisi vuotta yhtämittaa suurimmissa\nsivistyksen ja käytännöllisen vaikutuksen keskustoissa, missä\nenglannin kieltä puhutaan, veti suurimmat kuulijajoukot ympärilleen,\nmitä ketään uudemman ajan puhujaa on nähty kuulemassa -- tämä seikka\npitäisi mielestämme saattaa jumaluusoppineet näkemään, että heillä\nmahdollisesti on tästä miehestä jotakin oppimista.\n\nHänen menettelytavassaan ei piile mitään mystiikkaa. Hän tuotti\naineensa pyhästä raamatusta, ja koska hän suuresti vihasi kaikenlaisia\nmuodollisia alkulauseita, kävi hän heti itse aineesen käsiksi. Hän\nteki kyllä kieliopillisia virheitä, eikä viitsinyt vähintäkään\nparantaa nenä-äänistä lausuntotapaansa. Mutta melkein alusta hän\nomisti itselleen voimakkaan, saksilaisen kielimurteen, ja hänen selvä\nymmärryksensä opetti häntä käsittämään lyhyeiden lauseiden ja muotojen\narvon.\n\nTästä kaikesta oli mies itse, siinä kuulijoittensa edessä seistessään,\ntäydellisesti tietämätön. Hän oli peljättävän vakava, täydellisesti\nrehellinen ja korulauseita muodostamaan kokonaan kykenemätöin. Jumalan\nHenki oli ottanut hänet haltuunsa, ja tämä asianhaara sekä hänen\nerinomainen ymmärryksensä oli hänen suojanaan korkealle tavoittelevaa,\nupeilevaa kaunopuhelijaisuutta, teeskentelyä ja luonnotonta\nesiintymistapaa vastaan. Kuten kaikki luontaiset kaunopuhujat käytti\nhän usein ja menestyksellä vertauksia. Mutta sittenkin on luultavaa,\nettei hän milloinkaan käyttänyt parhaintakaan vertausta vaan tunteen\nherättämiseksi. Hän mainitsi jonkun kuvauksen tai viittasi johonkin\nkertomukseen tai tapahtumaan raamatussa, koska se selvitti sitä\nainetta, jota hän esitti.\n\nHän oli luonteeltaan sangen humoorillinen; sitäpaitsi oli hänellä\nkertomiskyky, joka oli hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuote.\nHarvoilla on ollut sellainen kyky kuulijoilleen esittää raamatullinen\ntapahtuma koko laajuudessaan, kuin hänellä. Ja hän osasi sitäpaitsi\nsupistaa esityksensä lyhyeen muotoon. Hän tiesi, milloin tuli lopettaa,\neikä koskaan heikontanut loppupuolella saamaansa vaikutusta uudelleen\nkertomalla pääasioita.\n\nMutta tosi seikka on, että vaikka Mr. Moodylla yleisenä puhujana oli\nkaikki nämä erinomaiset ominaisuudet, olisi hän sittenkin päämaalinsa\nsivuuttanut, ellei hän olisi ollut Pyhän Hengen väkevällä voimalla\nkastettu; mutta täydellä syyllä, voimme sanoa, että Henki tässä\nnöyrässä palvelijassaan esiintoi erään kaikkien aikojen suurimmista\nsaarnaajista.\n\nMr. Moody ilmitoi kerran eräälle sanomalehtimiehelle käsityksensä\nsiitä, minkälaisen evankelistan tulisi olla. Hän lausui: \"Työ on\nmonenlaista, ja siihen tarvitaan suuri paljous monenlaisia ihmisiä. Me\ntarvitsemme oppineita evankelistoja, ja me tarvitsemme evankelistoja,\njotka ovat kansan miehiä. Mutta menestyksen saavuttamiseksi tarvitsee\njokainen selvää arvostelukykyä, moitteetonta luonnetta, pyhitettyä\nelämää, laveita tuttavuuksia, rakkautta kanssaihmisiin, uskoa,\nkärsivällisyyttä, toimelijaisuutta, tarmoa, Jumalan sanan tarkkaa\ntuntemista ja, ennen kaikkia, Pyhän Hengen kastetta. Sanalla sanoen,\nevankelista-ihanne on saarnata yksinkertaista evankeliumia Pyhän Hengen\nvoimassa sekä tulla todelliseen tekemiseen ihmisten kanssa\".\n\nHänen neuvonsa Chicagon työväestölle v. 1893 oli seuraava: \"Ensin ja\nennen kaikkia etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan;\nluottakaa hänen lupauksiinsa, joiden en milloinkaan tiedä pettäneen,\nja kaikki muu annetaan teille; toiseksi pyytäkää Jumalalta työtä;\nolkaa kovinakin aikoina niin kärsivälliset kuin mahdollista;\nneljänneksi etsikää vakavasti työtä; viidenneksi ottakaa vastaan mikä\nkunniallinen toimi tahansa, mikä vaan on tarjona; kuudenneksi tutkikaa\ntaloudenhoitoa\".\n\nTieto Mr. Moodyn kuolemasta herätti raamattu-opistossa suurta surua.\nLukuja kyllä jatkettiin keskeyttämättä, mutta suru painoi raskaana\ntuota suurta laitosta, ja opettajat eivät enemmän kuin oppilaatkaan\nkoettaneet kyyneleitään salata. Pastori Torrey, opiston johtaja,\nmatkusti Northfieldiin olemaan hautaustilaisuudessa läsnä. T:ri Torrey\nselitti ettei Mr. Moodyn kuolema tuottaisi minkäänlaista muutosta\nraamattu-opiston johdossa.\n\n\"Olemme kadottaneet johtajamme ja rakkaan isämme\", lausui hän, \"mutta\nopisto kykenee jatkamaan työtään, vaikka syvästi tulemmekin Mr. Moodyn\nneuvoja ja apua kaipaamaan. Rakennukset ovat meidän, ja uskon, että\ntulemme saamaan kylläksi apua lisätäksemme riittämätöintä pääomaamme.\nMr. Moodya rakasti joka ihminen, joka lapsi, joka hänen tunsi. Osa\nhänen voimastaan oli se rakkaus, mikä hänellä oli kaikkiin Jumalan\nluomiin olentoihin, mutta hänen suurin voimansa oli minun luullakseni\nPyhän Hengen läsnäolossa. Hän oli nöyrä kuin lapsi, vaikka hänen\nerinomainen tarmonsa ja etevä persoonallisuutensa saatti hänet joskus\nnäyttämään itsepäiseltä. Hänen evankeliuminsa oli evankeliumi Jumalan\nrakkaudesta\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nMr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä\nNorthfieldissä.\n\n\nKun joku henkilö on tullut yleisesti tunnetuksi, huvittaa yleisöä myös\ntuntea hänen elämäänsä esiripun takana. Tahdotaan mielellään tietää,\nmillainen se henkilö, joka nähdään puhujalavalla ja saarnatuolissa, on\nkotielämässään, ja mitä hänen naapurinsa hänestä ajattelevat.\n\nEi kenenkään yksityinen elämä kestä paremmin tarkastelua kuin D. L.\nMoodyn, tarkastettakoon häntä sitte isänä, naapurina tai ystävänä.\nAina, kaikissa vaiheissa oli hän tosi kristitty, tosi mies.\n\nHänen kotinsa Chicagossa paloi tulipalossa v. 1871. Seuraavan talven\nasui hän itse tabernaklissa Chicagon pohjois-osassa, ja hänen vaimonsa\nja lapsensa asuivat itäisessä kaupunginosassa. Seuraavat kolme vuotta\nkuluivat lähetysretkiin Englantiin, niin että hänellä Amerikaan,\ntakaisin palatessaan ei vieläkään ollut vakinaista kotia.\n\nNäin ollen läksi hän Northfieldiin äitiään tervehtimään. Hän päättikin\nasettua sinne vakinaisesti asumaan, niin että hän vaikutuksensa lomassa\nsaisi olla äitinsä läheisyydessä. Siinä tarkoituksessa osti hän vanhan\nasuinrakennuksen, joka oli kivenheiton päässä hänen synnyinkodistaan.\n\nNorthfield on todellinen Uuden Englannin kaupunkien tyyppi. Sen\nhistoria ulettuu kaksisataa vuotta taaksepäin ajassa. Sen asema on\nerittäin ihana Connecticut virran rannoilla, juuri siinä paikassa,\nmissä nuo kolme valtiota Massachusetts, New Hampshire ja Wermont\nyhtyvät. Mr. Moodyn kodista on ihmeellinen näköala Connecticut virran\nlaaksoon ja etempänä Green Mountainin vuoristoylängön yli.\n\nVuosien vieriessä tuli kylästä todellinen Mekka Mr. Moodyn monien\nkoulujen, suurten kokousten ja muiden laitosten kautta, joista tässä\nvain lyhyesti mainittakoon:\n\n\"Northfield Seminary\", nuoria naisia varten, avattiin 3 p. marrask.\n1879.\n\n\"Mount Hermon School\", nuoria miehiä varten, suunniteltiin v. 1879 ja\navattiin opetukselle 4 p. toukok. 1881.\n\nEnsimmäinen \"General Conference for Christian Workers\" pidettiin v.\n1880.\n\nEnsimmäinen \"World's Student Conference\" pidettiin v. 1886.\n\n\"Northfield Training School\" naisia varten avattiin v. 1890.\n\nEnsimmäinen \"Womens Conference\" järjestettiin v. 1893.\n\n\"Northfield Echoes\" lehti alkoi ilmestyä v. 1894.\n\n\"The general Eastern Depot of The Bible Institute Colportage\nAssociation\" Chicagossa, avattiin v. 1895.\n\n\"Camp Northfield\" miehiä varten pantiin toimeen v. 1896.\n\nSeikkaperäisempi kertomus näiden koulujen ja laitosten synnystä ja\nkehityksestä, mikä melkein tuntuu romaanilta, jätetään tuonnemmaksi.\n\nMyöhempinä vuosina käytti Mr. Moody tavallisesti loka- ja huhtikuun\nvälisen ajan saarnamatkoihin. Miten hänen perheensä ja opiskeleva\nnuoriso odotti hänen kotiintuloaan Northfieldiin noin 1 p. toukok.! Ei\nlöytynyt ainoatakaan paikkaa, jota hän niin rakasti kuin Northfieldiä,\nja hänen oli aina mielensä paha, jos hänen, vaikka lyhyemmäksikin\najaksi, täytyi kesäkuukausina matkustaa sieltä pois. Eräässä kirjeessä,\npäivätty: New-York City joulukuussa 1896 lausuu hän:\n\n\"Tämä kaupunki ei ole minun paikkani. Ellen olisi kutsuttu täällä\njotakin toimittamaan, niin en ikänä enää astuisi tähän kaupunkiin,\nenemmän kuin mihinkään muuhunkaan. Täällä juostaan ja ajetaan\nlakkaamatta. Oi, miten kaipaan noita hiljaisia päiviä Northfieldissä\".\n\nMr. Moody nousi varhain, kesäsin tavallisesti auringonkoitossa. Kuten\njo eräässä edellisessä luvussa olen maininnut, käytti hän ylipäänsä\naamuhetket raamatunlukuun ja Jumalan kanssa seurusteluun. Hän tapasi\nsanoa, että joka näin teki, ei koskaan voinut joutua etemmäksi kuin\nkahdenkymmenen neljän tunnin matkan päähän Jumalasta. --\n\nSattui kuitenkin usein, että hänen tarvitsi ennen aamiaista kiinnittää\njohonkin käytännölliseen kysymykseen huomionsa, toisinaan hänen taasen\nnähtiin rientävän \"Mount Hermon School\" opiston kyökkiin (neljän engl.\npenink. päässä hänen kodistaan) kello kuusi aamulla, tutkivan ruokaa,\nmikä aamiaiseksi valmistettiin ja maistelevan yhtä ja toista lajia\npäästäkseen sen laadun perille, taikka ajoi hän puutarhaansa noutamaan\nmunia ja vihanneksia aamiaiseksi.\n\nTämän aterian hän nautti yhdessä perheensä kanssa kello 7,30, ja\nkohta sen perästä pidettiin aamurukous, jossa talon palvelijat ja muu\ntyöväki olivat läsnä. Mr. Moody luki kappaleen raamatusta ja piti sitte\nyksinkertaisen ja vakavan rukouksen.\n\nKoulujen toiminta-aikana johti Mr. Moody tavallisesti kokouksen\nseminaarin kappelissa kello 9 e. pp. ja Mount Hermon School\nopistolla kello 12. Näissä lyhyeissä jumalanpalveluksissa, jotka\nkestivät noin kaksikymmentä minuuttia, pääsi Mr. Moody hengellisiin\nasioihin nähden läheiseen ja sydämmelliseen yhteyteen oppilastensa\nkanssa. Hän käsitteli ylipäänsä kristillisyyden perustotuuksia\nsangen käytännöllisissä ja persoonallisissa keskusteluissa, joista\nkaikenlaiset muotomenot puuttuivat. Hänen päätarkoituksensa oli auttaa\nopiskelevia syvempään Jumalan tuntemiseen, ja hän oli aina valmis\nkohtaamaan niitä puolitiessä, jotka olivat hengellisestä tilastaan\nlevottomat. Viimeisinä aamuina, joita hän oppilastensa kanssa vietti,\noli \"ijankaikkinen elämä\" heidän keskustelunsa aineena.\n\nKun hän kello yksi palasi kotiin Mount Hermon School opistolta, syötiin\npäivällinen. Tähän aikaan oli aamuposti jaettu.\n\nHänen kirjeenvaihtonsa oli sangen laaja, ja hän tahtoi mielellään avata\njoka kirjeen itse. Kirjeet, jotka koskivat eri kouluja, pantiin syrjään\nja jätettiin asiaan kuuluville, ja yleisiä asioita koskevat kirjeet\njätettiin tavallisesti hänen sihteerilleen. Erityisissä tapauksissa\nilmasi Mr. Moody lyhyeillä huomautuksilla, minkälaisen vastauksen hän\nhalusi annettavaksi. Kirjeisiin vastattiin nopeasti -- uskonnolliset ja\nmuunlaiset intoilijatkin saivat kohtelijaan vastauksen.\n\nMuut tunnit päivästä kuluivat ahkeraan työhön sekä leikkiin. Hän valvoi\npersoonallisesti kaikkia noita suuria laitoksia Northfieldissä, Mount\nHermonissa ja Chicagossa. Meidän tulee nimittäin muistaa, että hänellä,\npaitsi kaikkia toimia Northfieldissä, oli ylijohto \"Chicago Bible\nInstitute\" nimisen laitoksen yli siihen kuuluvine vaikutushaaroineen\nvankiloissa ja leireissä, paitsi kaikkia niitä tavallisia aloja, joilla\nhänen \"Colportage Association\" vaikutti.\n\nHän kiinnitti tarkkaa huomiota niihin ehdoituksiin, joita suurten\nkesäkokousten järjestämiseen nähden tehtiin. On usein huomautettu,\nettä paras puoli näissä suurissa kokouksissa oli se alkuperäisyys, se\nvapaa henki, mikä niissä vallitsi. Tämä onkin tuloksiin nähden totta,\nmutta nämä tulokset saavutettiin vasta kuukausia kestävien, tarkkojen\nvalmistuksien ja erikoiskohtien pohtimisen jälkeen.\n\n\"Mr. Moodyn suuri johtokyky ilmenee kenties paraiten hänen taidossaan\nottaa erikoiskohdat huomioon\", kirjoittaa muuan ystävä. \"Ei löydy\nmitään niin vähäpätöistä, joka ei ansaitsisi hänen tarkinta huomiotaan,\nsillä hän tietää, miten suuresti lopputulos on pikkuseikoista\nriippuvainen. Paitsi tätä erikoiskohtien huomioonottokykyä, on hänellä\nerinomaisen nopea käsitys- ja päättämiskyky\".\n\nMr. Moody teki kymmenen muun miehen työn. Miten tämä kävi päinsä,\npysyi aina salaisuutena, kunnes otettiin huomioon 1) hänen täysi\nluottamuksensa Jumalan johtoon kaikista pienimmissäkin ja siitä\nseuraava vapaus lopputuloksen pelosta; 2) hänen johtajakykynsä; 3)\nse seikka, että hän ripeesti teki sen, mikä kuului hänelle, ja jätti\napulaisilleen sellaiset asiat, joita he saattoivat toimittaa.\n\nMiten usein hän vaikeuden kohdatessa lausui: \"Oi, jos saisin tavata\nKristusta viisi minuuttia ja kysyä häneltä, mitä hän tekisi\".\n\nKaikki nämä asiat kysyivät Mr. Moodyn huomiota hänen\nkesä-\"loma-aikoinaan;\" mutta hänen parasta huviaan emme vielä ole\nmaininneet. Hänestä jokaiselle ihmiselle tuli olla jotakin huvia.\nMoodyn lempityötä oli hänen puutarhansa ja hänen kananpoikansa. Hän\nkaipasi elämää ympärillään, hän halusi nähdä kehitystä. \"Kirjoittakaa\nminulle oikein maanmieskirje\", kirjoitti hän usein kotiinsa.\n\nHänen kirjeittensä joukossa löytyy yksi, joka voisi saattaa meitä\nsiihen luuloon, että hän kaksikymmentä vuotta sitten poikakoulun\nsijasta Mount Hermonissa puuhasi maanviljelystä:\n\n\"Ostin poikakoulua varten kaksikymmentä viisi vanhaa lammasta ja\nkaksikymmentä viisi karitsaa\", kirjoitti hän, \"ja lähetin lehmät\nsinne, niin että meillä nyt on siellä kahdeksan lehmää ja lähes\nseitsemänkymmentä viisi kanaa. Yksi kalkkunoista hautoo. Aijon vielä\nhankkia ankkojakin, että elämä tulee oikein vilkkaaksi. Huomen iltana\nmeillä on siellä seitsemän poikaa. Useampia odotan ensi viikolla\".\n\nHänen puutarhaansa ei juuri tuottavasti hoidettu. Hän koetti siinä\nviljellä kaikenlaisia vihanneksia koulujen tarpeeksi. Ensimmäisenä hän\ntahtoi paikkakunnalla korjata sadon. Suuresti hän iloitsi, jos hän sai\nsyyskuussa herneitä puutarhastaan. Kesäkuukausina varusti hän ainakin\nkymmenkunta perhettä joka päivä tuoreilla vihanneksilla.\n\nKananpojat tuottivat hänelle ruumiinharjoitusta, sillä hänen täytyi\njoka päivä kävellä puoli peninkulmaa (engl.) edestakaisin syöttämässä\nniitä. Joka kevät hän keinotekoisella hautomisella sai satoja --\ntoisinaan tuhansiakin kananpoikasia.\n\nSeuraava ote eräästä sanomalehdestä luo meille käsityksen D. L.\nMoodysta kansalaisena ja naapurina:\n\n\"Tuota vanhaa sananpartta, 'profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi\nisäinsä maalla', ei voida Moodyyn sovittaa, sillä tuskin voi kenkään\ntodellisemmin olla kaupunkilaistensa kesken rakastettu ja kunnioitettu,\nkuin hän oli. Kaupungin kaikkien kansaluokkien kesken vallitsi\nhänen kuolemansa johdosta suru. Kaupunkilaiset ovat kansalaisena,\nmiehenä ja hengellisenä työntekijänä kunnioittaneet häntä. Joskin\nkaikki eivät ole hänen uskonnollista vakaumustaan omistaneet, ovat\nhe kuitenkin luottaneet hänen rehellisiin tarkoituksiinsa ja hänen\nvilpittömyyteensä ja ovat vakuutetut siitä, että hänen elämäntyönsä\ntulos on tuleville sukukunnille oleva pysyväisestä ja arvaamattoman\nsuuresta merkityksestä. He tietävät, että Northfield maalaiskylästä on\nmuuttunut yhäti kasvavaksi pirteäksi kaupungiksi, ja että siellä ja\nMount Hermonissa on kohonnut kaksi valtion parhaita seminaareja, kaikki\nyksinomaan tämän miehen tarmon ja väsymättömyyden kautta. Kaikin tavoin\non hän koettanut tehdä näihin kouluihin pääsön kaupungin pojille ja\ntytöille mahdolliseksi, ja moni kunnianhimoinen isä ja äiti on hänen\nponnistustensa hedelmänä ollut tilaisuudessa suomaan lapsilleen hyvä\nkasvatus\".\n\nViime kesänä kuuli hän eräästä vaimosta, joka pyykinpesolla elätti\nperhettään. Hänen tyttärensä piti aloittaa seminaarissa käynnin, mutta\näiti epäili sen mahdollisuutta. Mr. Moody sanoi heti:\n\n\"Sanokaa johtajalle, että hän merkitsee hänet vapaaoppilasten joukkoon\nja hankkii hänelle seminaarirakennuksessa huoneen. Oman kaupungin tytöt\ntarvitsevat ensi kädessä tulla autetuiksi\".\n\nTämä esimerkki on vaan yksi monista. Muutamia vuosia sitten tarjosi\nhän erityisillä ehdoilla vapaaopetuksen ensimmäisenä vuonna Mount\nHermonissa joka pojalle Northfieldissä ja Gillissä. Monet pojat ovatkin\nsittemmin vuosittain käyttäneet tätä tarjoumusta hyväkseen.\n\nHän oli aina valmis sekä varoilla että työllä edistämään kaikkia\nkaupungin parasta tarkoittavia suunnitelmia. Kun \"The Village\nImprovement Society\" perustettiin, merkitsi hän 100 dollaria katujen\nkuntoon saattamiseksi, vaikka hän tiesi, että ne tulivat käytettäviksi\nkaupunginosassa, joka oli kaukana sekä koulusta että hänen asunnostaan.\nSiitä perin on hän auliisti tätä yhdistystä auttanut ja tukenut sitä\narvokkailla neuvoilla ja viisailla ehdoituksilla.\n\nHän iloitsi suuresti kaupungin mahtavista puista, eikä mikään häntä\nenemmän suututtanut kuin yritys vahingoittaa niitä. Oman talonsa ja\nseminaarin ympäri hän antoi istuttaa suuren joukon puita ja pensaita.\nJa hänelle oli varmaan erinomainen ilo nähdä Seminary Hill täydessä\nkesäpuvussaan, kun hän muisti, että paikka hänen lapsuudessaan luettiin\nkaupungin hedelmättömimpien joukkoon.\n\nNaapurina hän oli ystävällinen; sairaita ja kärsiviä hän oli aina\naineellisella ja hengellisellä avulla valmis tukemaan. Monet makupalat\nhänen puutarhastaan joutuivat köyhien koteihin. Vaimoaan ja tytärtään\nhän kehoitti käymään sairaita ja tarvitsevia kaikissa kaupungin osissa\nauttamassa.\n\nSyksysin, kun hedelmiä löytyi runsaasti, pääsivät seminaarin tytöt\nvapaasti hänen puutarhaansa ja viiniviljelyksiinsä. He saivat syödä\nminkä jaksoivat ja viedä vielä täydet korit huoneisiinsa. Joka syksy\nlahjoitti hän kaikki ylijääneet omenat omasta ja seminaarin puutarhasta\nsekä satoja kappoja, joita hän oli saanut lähellä asuvilta farmareilta,\njaettavaksi Bostonin ja New-Yorkin köyhien kesken.\n\nHänellä oli piintynyt ennakkoluulo kaikkia komiteoja vastaan.\nMuutamia kuukausia sitte piti kokouksia alotettaman Town Hallissa, ja\nehdotettiin mainittuun tarkoitukseen asetettavaksi komitea. Mr. Moody\nnousi ylös lausuen: \"Me emme tahdo mitään komiteaa. Jos haluatte, että\njotakin tulee tehdyksi, niin sanokaa herra sille ja sille, että hän\ntekee sen, niin se tulee tehdyksi. Yksi riittää muodostamaan minkä\nkomitean tahansa. Jos komitea olisi valittu, niin ei Noan arkki koskaan\nolisi valmistunut\".\n\nHän käyskenteli välistä tuntikausia kana- ja puutarhoissaan, mutta\nhänen ajatuksensa olivat sill'aikaa valmiit tärkeämpiä asioita\npohtimaan, ja usein käveli joku hänen apulaisistaan hänen rinnallaan,\nkeskustellen hänen kanssaan tärkeistä suunnitelmista.\n\nKun eivät kokoukset vaatineet hänen läsnäoloaan, vietti Moody illat\nperheensä keskuudessa. Maailman kehitystä hän seurasi lukemalla\njokapäiväisiä sanomalehtiä. Hän ei lainkaan ollut mikään askeetta.\nEi mitään työtä ollut niin tärkeätä, että se olisi saattanut hänen\nlaiminlyömään velvollisuuksiaan tai oikeuksiaan perheenisänä. Hän\nseurasi innolla poikiensa tehtäviä koulussa ja yliopistossa ja otti\nheidän suruihinsa ja iloihinsa syvästi osaa. Nuorempana hän oli nopea\nkilpajuoksija ja häntä ei ainoakaan Chicagon pyhäkoulun oppilaista\nvoittanut. Pastori F. B. Meyer nimitti häntä kerran rohkeimmaksi\nkaikista kuskeista. \"Mihin ei minua niillä kääseillä vietykään!\"\nKuskista ei ollut mitään poiketa tieltä, kivuta aidan tai ojan yli ja\najaa suoraan jonkun ruohoisen mäen kukkulalle, jos hän sieltä halusi\nnäyttää jotakin kaunista näköalaa, tai ajoi hän täyttä laukkaa pitkin\njotakin äsken kynnettyä peltoa ales johonkin syvänteesen, selittääkseen\nkeinoa, miten lähteestä johdettiin vettä \"Mount Hermon School\" opiston\ntarpeeksi.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMr. Moodyn käynti pyhällä maalla.\n\n\nMr. Moodyn toimelijas henki sai vähän tilaisuutta lepoon. Hän koetti\nkyllä tunnollisesti pitää yhtä viikon päivää sapattina, mutta muuten\noli hän melkein aina toimessa, paitsi hänen ollessaan matkoilla --\nja niilläkin tunsivat ihmiset hänet ja kysyivät häneltä neuvoja\nhengellisissä asioissa, joita heiltä ei suinkaan kiellettykään.\nMyöhemmät vuodet monipuolisien koulujen, suurten yleisten kokousten\nja muiden Kristuksen valtakunnan työhaarojen tuottamine toimineen\nsoivat hänelle vielä vähemmän tilaisuutta joksikin aikaa vetäytymään\ntoimekkaasta osanotosta niiden johtoon.\n\nKeväällä vuonna 1892 pääsi Mr. Moody nauttimaan hyvin ansaittua\nlepoa ja sai samalla tilaisuuden tyydyttää hänessä kauvan kyteneen\nhalun käydä pyhällä maalla. Edellisenä kesänä oli T:ri John Smith\nEdinburgista käynyt Amerikassa, muassaan koko joukko kutsumuksia\nskotlantilaisilta papeilta, jotka pyysivät Mr. Moodya vielä kerran\nkäymään heidän maassaan. Hän jätti Amerikan lokakuussa 1891 ja\npiti talven ajalla yhdessä Sankeyn kanssa lyhyeitä kokouksia\nyhdeksässäkymmenessä yhdeksässä Skottlannin kaupungissa. Tämä oli Mr.\nMoodyn viimeinen käynti tässä maassa.\n\nHuhtikuussa 1892 tarjosivat Mr. ja Mrs Peter M'Kinnon hänelle vapaan\nmatkan Palestinaan. Hän kirjoitti äidilleen Pariisista: \"Minulla on\nsuuri halu nähdä tuo kullankiiltävä kaupunki\". Vaimonsa ja nuorimman\npoikansa, Paulin, seuraamana yhtyi hän Roomassa matkakumppaneihinsa.\n\nRoomassa oleskelustaan nautti Mr. Moody sanomattomasti. Jokaisessa\npaikassa, jonka voitiin todistaa olleen jonkinlaisessa yhteydessä\napostoli Paavalin kanssa -- Mr. Moodyn suurin sankari raamatussa,\nlähinnä Herraa Jeesusta -- käytiin uskollisesti. Via Appiaa käytiin\nkatsomassa, ja kun päästiin alkuperäiselle kivitykselle, tahtoi Moody\nettä astuttaisi vaunusta ja käveltäisi jalan niillä kivillä, joilla\nPaavali oli astellut. Neron palatsin jäännökset Palatinilaisella\nkukkulalla vaikuttivat häneen paljon enemmän kuin Pyhä Pietarinkirkko\ntai joku muu nykyisen Rooman merkillisyyksiä.\n\nJätettiin sitte tuo ikuinen kaupunki selän taa ja purjehdittiin Port\nSaidiin. Heidän täytyi matkustaa Suezin kanavaa ales Ismailaan ja\nsieltä junalla Aleksandriaan. Aleksandriasta kirjoitti Moody:\n\n\"Olemme nyt lähellä sitä paikkaa, jossa Israelin lapset kulkivat,\nlähtiessään ulos Egyptistä. Maa on santaperäistä ja hedelmätöintä,\nmutta kanava on merkillinen, ja tuntuu muutenkin kummalliselta\noleskella täällä Faraoonien, Moseksen, Aronin ja Josefin maassa\".\n\nJerusalemiin tulonsa jälkeisenä päivänä, joka sattui olemaan\npalmusunnuntai, puhui hän uuden (Gordonin) Golgatan huipulta seuraavan\ntekstin johdosta: \"Jerusalemin ympäri ovat vuoret, ja Herra on kansansa\nympärillä, hamaasta nyt ja ijankaikkiseen\", Ps. 125: 2, osoittaen\nsamalla Hermonia, Öljymäkeä ja Moabin vuorta, jotka kaikki näkyivät\nsiitä paikasta, jossa hän seisoi. Sittemmin saatiin tietää, että hän\ntietämättään oli puhunut keskellä erästä muhamettilaista kirkkomaata,\njoka synnytti pahennusta. Ei katsottu viisaaksi uudistaa koe, ja hän\nsaarnasi senvuoksi seuraavana pyhänä eräässä syvänteessä kukkulan\nrinteellä. Sadottain ihmisiä kaikenlaisista kansa- ja uskontokunnista\noli näissä kokouksissa läsnä.\n\nViikon päivät kuluivat käynteihin kaikissa muistettavissa paikoissa\nJerusalemissa ja sen lähistössä. Yksi kokonainen päivä omistettiin\nHebronille. Jerusalemissa olivat kaikki pyhät paikat liiaksi epävarmoja\nja koristettuja miellyttääkseen häntä. Hänen lempipaikkojaan oli\nÖljymäki, jonne hän monasti palasi takaisin, ja tuo pieni Betanian kylä\nsen rinteellä. Täällä hän ainakin tiesi olevansa niillä paikoilla,\njoissa hänen Mestarinsa niin usein oli kulkenut.\n\nBetaniassa hän pyysi tulkkiaan kysymään, löytyikö lasten joukossa\nketään Marttaa tai Mariaa. Joukko lapsia omisti heti näiden nimien\nvaltavat araapialaiset muodot. Kukaan ei pilasta nauttinut enemmän kuin\nMr. Moody, kun sittemmin huomattiin, että useimmat näistä Martoista ja\nMarioista olivat poikia.\n\nKun ei Mr. Moody tainnut ratsastaa, niin ei hän voinut tehdä monta\nmatkaa Palestinassa, mutta hän oli sangen innokas näkemään niin monta\nmerkillisyyttä kuin mahdollista.\n\nJerusalemissa syntyperäiset lapset huvittivat häntä suuresti. Hänen\ntullessaan ulos hotellista, ympäröi häntä heti joukko repaleisia,\npieniä araapeja, ja hän huvittelihe antamalla niille rahaa.\nVanhemmatkin huvittivat häntä, ja hän puheli paljon heidän kanssaan\nkysellen heidän elintapojaan y.m. Viikon lopussa tunsi hän tarkoin\nkansan tavat, maanviljelyksen kannan, hallintotavan ja monta muuta\nasiaa.\n\nPääsiäisen jälkeisenä päivänä matkusti Mr. Moody seurueineen\nEgyptiin. Useita päiviä viivyttiin Kairossa, jossa pyramiidit ja\nmuut merkillisyydet katsottiin. Ensimmäisellä viikolla toukokuussa\nsuunnattiin matka Italiaan. Toukokuu kului matkoilla Neapelissa,\nFlorensissa, italialaisilla järvillä ja Schweitsissä. Kuukauden lopussa\nhän oli jälleen Englannissa oltuaan sieltä kaksi kuukautta poissa,\njoka luultavasti oli pisin loma minkä hän oli nauttinut, sittenkuin\nhän seitsemäntoista vuotiaana poikana antautui kauppa-alalle. Eikä\ntämäkään lepo ollut yhtämittainen, sillä hän oli saarnannut Roomassa,\nJerusalemissa, Kairossa, Neapelissa ja Pariisissa, toisinaan\nkahdestikin päivässä. Sitä paitsi oli hän tyydyttääkseen väsymättömiä\nenglantilaisia ja amerikalaisia ystäviään, jotka hänen kaikkialla\ntunsivat, johtanut useita raamatunkeskusteluja. Sen lisäksi keskusteli\nhän mitä mahdottomimpien ihmisten kanssa kaikenlaisissa sopivissa ja\nsopimattomissa tilaisuuksissa heidän sielustaan.\n\n\"Mr. Moody\", lausui eräs korkea-arvoinen nainen hänelle, \"kenkään ei\nole tällä tavalla minulle ennen puhunut\".\n\n\"Sitte on aika jonkun se tehdä\", vastasi Moody, ja heistä tuli hyvät\nystävät.\n\nHänen käyntinsä pyhällä maalla oli aina elävästi hänen mielessään.\nUsein hän siitä mainitsi sekä yksityisissä keskusteluissa että\nyleisissä puheissa. Toiselta puolen häntä säälitti Palestinan nykyinen\nkurja asema, jonka hän piti ennustusten mukaisena; toiselta puolen\nkatsoi hän ilolla eteenpäin kohti sitä aikaa, jolloin Messiaksen jalat\nvielä kerran tulevat Öljymäellä seisomaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nKuoleman edessä Atlantilla.\n\n\nPalattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja\nsaarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti\nIrlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun\nhän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai\nhän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön \"Spree\" nimisellä\nhöyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä\nkuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta\non kerrottu.\n\nHän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa.\n\"Viimeinen päiväni Lontoossa\", kertoo Mr. Moody, \"oli erittäin hauska,\nlupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran\nkirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka\nLontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle\njäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani,\n'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa\nsellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun\nlaulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa.\nMinulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin,\nsillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään\".\n\n\"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä,\ntavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena\nJumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena\nmiehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua\nollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut\".\n\n\"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys,\nikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en\nensiksi kovinkaan peljästynyt -- kenties olin siihen liiaksi sairas.\nPoikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin\nkuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi\nparhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta\npäätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan\nollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita,\npeljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut\nkäsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin\nhytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti\nkääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä\".\n\n\"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan.\nMutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi\ntunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet.\nInhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme\nmuuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla\nlaivalla katsellen kamalaan hautaamme\".\n\n\"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä\nviimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja\nvarustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit\nseisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa\njärkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen,\noliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi\nniin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli\nladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi\nuppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua\".\n\n\"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu\nvoitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle.\nLaivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi\nvajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli\npuolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin\nlaivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä.\nKapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti\nkello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun\nlaivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa\nnähneet\".\n\n\"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa\nmiestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän\npäällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa --\njuutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat -- vaikka\nminä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa\njoukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta.\nKasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat\ntoisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä\nei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten\nhöyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara\nkasvavan\".\n\n\"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän\nasti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu\nesiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan\nja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut\nmatkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää\nheidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle\nsortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O.\nO. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että\nsaisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui\":\n\n\"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!\"\n\n\"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki\nmatkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin\nvapaa-ajattelijatkin, rukoilivat\".\n\n\"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa\nheiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä\npsalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon\nraivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä\ntuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun\nsyvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä\ntodelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät\nsinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps.\n107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä\ntilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan\nsaksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin\".\n\n\"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani\nkohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta\nsaarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava\nusko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa\nkuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän\nkolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja\nkuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan\n-- sanoin monasti -- sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän\nsielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan\noli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon\nkärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen\nJeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt\nkuolemaa\".\n\n\"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun\nvälillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini\nolivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa.\nTämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät\nrakkaitteni luokse siellä kotona -- vaimo, lapset, ystäviä kummallakin\npuolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus\n-- ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden\nijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin\nepätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni\".\n\n\"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun _täytyi_ saada huojennusta, ja\nhuojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle\nvoimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!'\nSuloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta\noli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä\nmilloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä\nhuusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni.\nEn voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa\nolemassa-oloani epäillä\".\n\n\"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani\näänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän\nosoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski\nveden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin\nolevan höyrylaiva _Lake Huronin_ tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän\nleimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta\nlaivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista\nmatkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan\nsitä unhoittaa?\"\n\n\"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota\nvoimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?'\nSyvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä.\nYritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin\nvihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi,\nniin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman\nonnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa\ntyön täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki\ntyynesti _Lake Huronin_ vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme,\nmutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa\nkättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme\npitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa.\nTuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi\nvoimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri\nniinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi\nriittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta\napua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli\nhätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun\nsatamaan\".\n\n\"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää,\noli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan\nnuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi\nepätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta\naivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren\näidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta,\nkääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään\nsilmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva\nolisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut\nlapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen,\njoka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä\nhänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja\nnimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi,\nkyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei\ntämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia\nihmisparkoja\".\n\nMr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja\nkiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n\npäällystö ja miehistö osoitti.\n\nKenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt\nvaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä\nrohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta,\njota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.\n\nMr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä\n_\"Etruria\"_ nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana\nlauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.\n\nSitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun\njuna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä\nsijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla,\nmusiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun\nhän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko\nystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita\nvalaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka\nhäntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä\nhänen pelastuksestaan kuoleman kourista.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nMr. Moody perhepiirissään.\n\n\n\"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?\"\n\n\"On\".\n\n\"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä\ntapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä\".\n\nNämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki,\nkuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä\nalhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr.\nMoodyn luonteesta.\n\nUusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman\npoikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894.\nIlo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta\nsyntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään\n-- neljä lastenlasta -- ja neljä kuolinkohtausta sattui -- hänen\näitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.\n\nD. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän\nv. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt\nhänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen\npuoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin\nsaadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli\nkaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan\njotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon\nvanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen\näitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä,\nminkä Jumala hänen poikansa kautta teki.\n\nÄidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik.\n5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.\n\n\"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi\nmatkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa\nkaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan\".\n\n\"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden\npenikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti\", kirjoitti\nhän Porthista v. 1892. \"Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille\nuudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva\nsinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa\".\n\nViimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty\nSan Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:\n\n\"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut\nyhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä\nsynnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se\ntuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on\ntapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä\nelät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta\nkiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet\npitää sinut niin kauvan\".\n\n\"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun\nolen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin\", lausui Moody kerran. \"Kun\npääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen\nlevottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin\nei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua\npääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta\".\n\nTammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. \"Ystävät\", lausui Mr. Moody hänen\nhaudallaan, \"nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että\nmeillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen\nperinnön... Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä.\nKuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!\"\n\nJoitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa\niso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16\np. jouluk. samana vuonna.\n\n\"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä\nlahjaa hänelle\", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona\nmuistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää\nkoria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi\nuutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän\nvielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän\nmukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän\npuutarhastaan löysi.\n\nKirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen\nsydänlaatuaan:\n\nJoulukuun 10 p. 1896.\n\n\"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo\nmummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla,\nja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän... Ensi\ntorstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin\näidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä\nkatsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi\nkerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti\nolen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti\nniinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti\npieni tyttö...\"\n\n\"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan,\nennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina\nkesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut\nlaulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva\nyhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?\"\n\n\"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi\nsinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et\nlainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi,\nkuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini\".\n\nHänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle\nkirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen\nviikon vanha:\n\n\"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni.\nMinä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen\nhampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika\ntulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä\ntarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat\nkiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut\najelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme\nkauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä.\nMiten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja\nhoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä\näitisi eräänä päivänä sanoi -- hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi\nsuudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua\nvaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin\".\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: \"Olen juuri hiljan saanut\nkuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani\nsaat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän.\nYmmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito\nkeitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon\n-- eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan\ninhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua!\n-- Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin\nhyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi\nvastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi\nminun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä\".\n\nNiin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia,\nja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä\nnähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän\najoi kylän läpi.\n\n\"Hän on harvinainen iso-isä\", kirjoitti muuan ystävä. \"Minä näin eräänä\naamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi\ntalonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr.\nMoody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden\nitse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin\".\n\nMutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä\niloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask.\n1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa.\nIrene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p.\nelok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja\nerittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui\nkeuhkotaudiksi.\n\nSeuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen\nDwightin kuolemasta:\n\n    Colorado, Springs, Colo.\n\n    \"... Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita\n    hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä\n    löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken\n    kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari\n    on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi\n    joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa,\n    vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä\n    kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea\n    ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa\n    olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala\n    ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia\n    päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat\n    pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja\n    rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän\n    ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi\n    siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi\".\n\n    \"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän\n    häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan\n    lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja\n    ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä\n    takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle\n    antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi!\n    Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas,\n    rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen,\n    niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan\n    ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä\n    oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen,\n    että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen\n    hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan,\n    hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein\n    Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä\n    sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on\n    kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja\n    me saamme pian nähdä hänet.\n\n    Sinua rakastava isäsi\n\n                                                 D. L. Moody\".\n\nVähää ennen Irenen hautausmenon loppua nousi Mr. Moody ja lausui:\n\n\"Tahtoisin lausua muutamia sanoja, jos voin luottaa\nitsehillitsemiskykyyni. Olen tänään muistanut tuota vanhaa profeettaa,\njoka monta vuotta sitten Jordanin laaksossa odotti, että Jumalan\nvaunut tulisivat häntä kotiin noutamaan. Jumalan vaunut tulivat ales\nConnecticut laaksoon eilen aamulla noin kello puoli seitsemän aikaan\nja noutivat pienen Irenemme kotiin. Edellinen noudettiin kotiin\nvuosikausia kestäneen palveluksen jälkeen, jälkimmäinen aikaisimman\nnuoruutensa koitossa. Mutta profeetan palvelus ei ollut Herran\npienen palvelijattaren palvelusta täydellisempi, sillä Jumala kutsui\nkummankin, ja hän ei milloinkaan omiensa palvelusta keskeytä\". \"Irene\non vaelluksensa päättänyt. Hän teki työnsä täällä hyvin. Hän sai\nenemmän aikaan, kuin moni, joka on täyden elinijän saavuttanut. Me\nemme tahtoisi häntä takaisin, vaikka hänen äänensä oli suloisin, minkä\nikänä maan päällä olen kuullut. Kolmen viikon vanhasta aina viimeisiin\ntuskallisiin päiviin saakka ei hän milloinkaan ole hymyilemättä minua\nkohdannut. Mutta Kristus tarvitsi siellä häntä. Minun elämäni on paljon\nhänen lähetystyönsä kautta maan päällä parantunut. Hän teki meitä\nkaikkia paremmiksi\".\n\n\"Viimeiset harvat päivät ovat olleet minulle suureksi siunaukseksi.\nOlen saanut monta uutta ja kallista opetusta. Hän ajeli mielellään\nulkona minun kanssani. Maanantai-aamunakin hän pyysi, että ottaisin\nhäntä ulos ajelemaan, ja kello puoli seitsemän olimme yhdessä ulkona.\nMilloinkaan hän ei ollut niin kaunis kuin silloin. Hän oli juuri\ntaivasta varten kypsymäisillään. Hän oli tätä maata varten liian ihana\".\n\n\"Minä kiitän Jumalaa tänä päivänä kuolemattomuuden toivosta. Minä\ntiedän, että olen kerran ylösnousemuksen kirkkaudessa näkevä hänet\nvielä ihanampana, kuin mitä hän ikänä täällä olikaan\".\n\nJumala täytti vieläkin kerran hänen maljansa, kun neljäs lapsenlapsi\nsyntyi 13 p. marrask. 1899, neljää päivää ennenkuin hän itse sairastui\nKansasin kaupungissa. \"Kiitollinen hyvistä uutisista\", sähköitti hän\npojalleen, \"tulkoon hän suureksi taivaan valtakunnassa, se on hänen\niso-isänsä rukous\". Myöhemmin hän kirjoitti:\n\n\"Olen tänään kiitoksella ja ilolla täytetty... Rakas pikku lapsi,\ntunnen jo, miten sydämmeni rakastaa häntä! Suutele äitiä ja pikkulasta\npuolestani... Jumalalle olkoon kiitos vieläkin yhdestä lapsenlapsesta!\"\n\nSamana päivänä kirjoitti hän ainoalle, elossa olevalle\nlapsenlapselleen, Emma Fitt'ille, yhden noita yksinkertaisia,\nrakkaudesta uhkuvia kirjeitä, jotka sitoivat lapsenlapset häneen\nrakkaudelta, mikä ei ikänä ole sammuva. Hän kirjoitti:\n\n\"Rakas Emmani, -- iloitsen siitä, että olet saanut serkun. Tahdotko\nsuudella häntä minun puolestani ja näyttää hänelle iso-isäsi kuvan\n(tällä hän tarkoitti erästä sanomalehtiotetta, minkä hän liitti\nkirjeesen)? Minä en luule, että hän on minut tunteva, mutta sinä voit\nkertoa hänelle minusta, niin hän vanhemmaksi tultuaan tuntee minut, ja\nsilloin leikimme yhdessä hänen kanssaan. Minä aijon lähettää hänelle\nsuutelon, vaan pienen, pienen. Iso-isäsi D. L. Moody. Suutelon minä\npanen pieneen laatikkoon, niin voit viedä sen hänelle.\".\n\nPikku Mary, tuo äskensyntynyt, kannettiin kymmenen päivää myöhemmin\niso-isän kotiin, mutta hän saa oppia tuntemaan hänen rakastavan,\nleikillisen ja hellän sydämmensä niistä kalliista kirjeistä ja\nvalokuvista, joiden omistuksesta hänen perheensä nyt on niin onnellinen.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMr. Moodyn viimeinen evankeelinen lähetysretki.\n\n\nMr. Moody jätti viimeisen kerran kotinsa 8 p. marrask. 1899. Hänen\nperheensä ei mitenkään aavistanut, ettei hän ollut yhtä terve ja\nvoimakas kuin tavallisesti. Hän oli sitoutunut viikon ajan johtamaan\nkokouksia kaupungissa nimeltä Kansas City, Mo. Matkalla poikkesi\nhän Philadelphiassa katsomassa erästä rakennusta, jota häntä varten\nrakennettiin, ja jossa piti pidettämän sarja samanlaisia kokouksia,\njoita pidettiin 1875-76.\n\nHän tuli Kansasiin sairaana miehenä. Kun jotkut ystävät kävivät häntä\nhotellissa tervehtämässä, pyysi hän heiltä anteeksi, kun ei voinut\nnousta ylös, sanoen olevansa väsynyt. Ensimmäisenä iltapäivänä kuljetti\nkolme hänen oppilaitaan Mount Hermonista, O. M. Vining, pastori D.\nBaines Griffiths ja C. S. Bishop, häntä vaunuilla kaupungilla. Hän\nnäytti olevan hyvällä mielellä, mutta he huomasivat siitä huolimatta,\nettei hän ollut oikein näköisensä.\n\nSiihen suureen saliin, jossa kokoukset pidettiin, arvellaan helposti\nmahtuvan viisitoista tuhatta henkeä. Ystävät kertovat, että ainakin\nsen verta oli ensimmäisen sunnuntain kokouksissa; sitäpaitsi täytyi\ntuhansien tilan puutteessa jäädä pois. \"Se oli valtava näky. Tuo suuri\nareena näytti laaksolta, täynnä ylöspäin käännettyjä kasvoja, ja\ntäyteen ahdatut lehterit olivat kuin suunnattomalla kansanpaljoudella\npeitettyjä vuorenrinteitä -- kaiken keskellä vallitsi syvä hiljaisuus.\nYksinään, keskellä tätä suurta joukkoa tuon suuren puhujalavan\netupuolessa, seisoi Mr. Moody. Hänen äänensä kuului siltä, kuin olisi\nhän tuttavallisesti puhellut jonkun ystävän kanssa kahdeksannella tai\nkymmenennellä penkkirivillä, ja ilman vähintäkään ponnistusta kuului\nhänen äänensä rakennuksen kaikkiin osiin\". Mr. Moody kertoi sittemmin,\nettei rakennus lainkaan hänen saarnatessaan vaivannut hänen ääntänsä.\n\nEnnenkuin hän ensimmäisenä iltapäivänä aloitti saarnansa, sattui\nkuvaava tapaus. Hän kohoitti kätensä, missä hän piti lehtisen\npainettuja lauluja, joita vahtimestarit olivat jaelleet, ja lausui:\n\n\"Jokainen, jolla on tällainen lehti, ojentakoon sen ylös\".\n\nTuhansittain lehtisiä ojennettiin ilmaan. \"Istukaa nyt niiden päälle\",\nlausui Mr. Moody, ja kansa pani nauraen lehtiset syrjään, ettei niiden\nrapina häiritsisi kokousta.\n\nHän saarnasi sekä aamupäivällä että illalla \"kylvöstä ja niittämisestä\"\nGal. 6: 7, 8. \"Älkäät eksykö. Jumala ei anna itseänsä pilkata, sillä\nmitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihassansa kylvää, se\nlihastansa turmeluksen niittää, mutta joka hengessä kylvää, se hengestä\nijankaikkisen elämän niittää\".\n\nIltajumalanpalveluksen loputtua tunkeili tavallisuuden mukaan hänen\nympärillään joukko miehiä ja naisia, jotka olivat häntä kuulleet ja\ntulleet vuosikausia sitten autetuiksi, monet toisissakin kaupungeissa,\nja jotka nyt halusivat pusertaa hänen kättään.\n\nSeuraavana päivänä, maanantaina, kertoi Mr. Moody Mr. Viningille, ettei\nhän ollut nukkunut hyvästi, mutta kielsi häntä sitä kertomasta, koska\nhän ei halunnut, että sanomalehdet saisivat siitä tietää. Seuraavana\npäivänä hän lausui: \"Minulla on ollut kauhea yö. Olen tuskin hetkeäkään\nnukkunut\". Mutta hän ei tahtonut, että Mr. Vining kirjoittaisi\nperheelle tai kutsuisi lääkäriä, vaikka hän suostui tämän ehdotukseen\nsaada seuraavan yön istua hänen luonaan.?\n\nKeskustelut Mr. Viningin kanssa näinä harvoina päivinä koskettelivat\nniitä laitoksia, joita hän oli perustanut, ja hän sanoi, että työ\nKansas City'ssä oli hänen arvelunsa mukaan suuremmoisin, minkä Jumala\nhänelle tehtäväksi oli uskonut. Hän puheli perheessään edellisenä\nvuonna sattuneista kuolemantapauksista, ottaen samalla esille kappaleen\n_\"Thoughts from my Library\"_ nimistä kirjaansa, josta hän luki erään\nkohdan, mikä nyttemmin on erityisestä merkityksestä. Luettu paikka\nsisälsi mietelmiä Ps. 30: 6 johdosta: \"Ehtoolla on itku, mutta aamulla\nilo\". Se loppuu seuraavilla sanoilla:\n\n\"Minä olen sen kuullut valkeuden maassa, josta minä olen tullut.\nLähenee aika, varmasti joskaan ei niin nopeasti, jolloin Herra on\npyyhkivä kyyneleet kaikkien silmistä. Tämä vaivaloinen maailma on\nvihdoinkin saapa kokea iloa ja riemua, ja murhe ja huokaus on pakeneva.\nNiin lohduttakaat siis toisianne näillä sanoilla\".\n\nMr. Moody saarnasi Pyhästä Hengestä ja Luuk. 19: 10 johdosta: \"Ihmisen\nPoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, kuin kadonnut oli\", ja muista\nhänelle rakkaista teksteistä. Torstaina marraskuun 16 päivänä hän\nsaarnasi viimeisen kerran.\n\nUhkaavasta ilmasta huolimatta oli mainitun päivän iltapuolella kolme\ntuhatta henkeä läsnä. Mr. Moodyn aineena oli: \"Armo, kolmelta eri\npuolen katsottuna\". Tekstin sanat olivat nämä:\n\n\"Jumalan armo kaikille ihmisille terveellinen on ilmestynyt, joka meitä\nopettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja\ntässä maailmassa siviästi, hurskaasti ja jumalisesti elämään, odottaen\nautuaallista toivoa, ja suuren Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen\nKristuksen ilmestystä, joka itsensä antoi meidän edestämme, että hän\nmeitä kaikesta vääryydestä lunastais, ja itsellensä erinomaiseksi\nkansaksi puhdistaisi, ahkeraksi hyviin töihin\". Tit. 2: 11-14.\n\nViimeisenä iltana oli Convention Hall aivan täynnä. Noin kymmenen\ntuhatta henkeä oli läsnä. Mr. Moodyssa ei näkynyt pienintäkään\nväsymyksen merkkiä.\n\nHänen valtansa ihmisjoukkojen yli oli merkillinen. Esimerkiksi siitä\nmainittakoon seuraava tapaus. Molemmat kädet ojennettuina huusi hän\neräänä iltana: \"Kaikki, jotka täällä tahtovat Jumalan apua, sanokoot\nkorkealla äänellä: 'Herra auta minua!'\" Hän odotti toivokkaana. Jotkut\nharvat toistivat puoleksi kainostellen: \"Herra auta minua!\"\n\n\"Vielä kerran!\" käski evankelista. Toinen vastaus oli ensimmäistä\npaljon kovempi. \"Herra -- auta -- minua!\" vastasi monta sataa ääntä.\n\nMr. Moody laski käsivartensa ales.\n\n\"Uskotteko, että hän on teitä kuullut?\"\n\n\"Uskomme\", vastasivat samat, jotka olivat hänen sanansa toistaneet.\n\n\"Hän on täällä tänä iltana\", vastasi Mr. Moody vakavana. \"Hän kuuntelee\nteitä. Hän on teidän luonanne. Ajatelkaa, mikä näky! Kaikki nämä\nihmiset huutavat Herralta apua! Sanokaamme kaikki: 'Herra, muista\nminua!'\"\n\nMahtava äänien paljous vastasi: \"Herra, muista minua!\"\n\nMoody puhui aina lyhyeillä, ytimekkäillä lauseilla, jotka vaikuttivat\nkuulijoihin.\n\n\"Voitte tavata tuhannen miestä, joilla on vaikutusvaltaa, yhtä vastaan,\njolla on voimaa\", lausui hän.\n\n\"Luin sanomalehdestä\", lausui hän, \"että eräs etevä kauppias on\nkuollut. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden ja kaksi poikaa, joista\nmolemmat ovat juomareja\".\n\n\"Ei kannata olla maailmallinen kristitty. Jää maailmaan tai jätä\nse kokonaan. Eräs mies kertoi, että hänellä on mainio kaivo, jolla\nkuitenkin on kaksi pahaa puolta -- talvella se jäätyy ja kesällä se\nkuivuu. Niin on monen kristitynkin laita. Joko ne ovat jäätyneitä tai\nkuivuneita\".\n\n\"Jumalan sanotaan vihaavan tyhjää paikkaa. Mutta sinä et, ystäväni, voi\nihmissydäntä tyhjentää\".\n\n\"Sinä et voi karkoittaa pimeyttä, mistään\".\n\n\"Ainoa keino päästä siitä on laskea valoa sisälle\".\n\n\"Mene tomuun, ihminen, jos tahdot tulla koroitetuksi!\"\n\nKerran kysyi hän juhlallisesti: \"Uskotteko te siellä alhaalla, että\nvoimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?\"\n\nÄäni kaukaa tämän ihmismeren keskeltä kuultiin päättävästi vastaavan:\n\"Uskon\".\n\n\"Uskotteko, pastorit, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?\"\n\nPastorit puhujalavalla vastasivat yhteen ääneen:\n\n\"Uskomme\". --\n\n\"Uskooko tämä ympärilläni oleva laulukööri, että voimme löytää\nJeesuksen täällä tänä iltana?\"\n\n\"Uskomme\", vastasi kööri.\n\n\"Löytäkää hänet sitten\", pauhasi Mr. Moody.\n\nHän oli pitkän ajan ääneti. Sitten hän lausui: \"Tahtooko joku sanoa:\n'Minä tahdon luottaa Herraan tänä iltana, enkä peljätä?' Tahtooko joku\nsuoraan sanoa: 'Minä tahdon?' Ovi on raollaan. Tahdotko työntää sen\nauki ja sallia Kristuksen tulla sisälle? Tahdotko? Tahdotko?\"\n\nHän vaikeni ja odotti hartaasti sydämmestä lähtevää vastausta\nyksinkertaiseen, suoraan kysymykseensä.\n\nVallitsi haudan hiljaisuus, sillä kukaan ei vastannut. Vihdoin kuului\nääni kaukaa: \"Minä tahdon\".\n\nMr. Moody huokasi syvään. \"Minä tahdon\", lausui toinen. Mr. Moody\nhymyili. \"Minä tahdon koettaa\", sanoi vieläkin joku.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Mr. Moody.\n\n\"Minä tahdon koettaa\", lausui mies.\n\n\"Kuule ystäväni\", sanoi Mr. Moody, lyöden raamattuunsa, \"parempi on\nsanoa: Minä tahdon, kuin: minä tahdon koettaa. Jos tahdotte, niin\naijotte saavuttaa päämäärän; jos tahdotte koettaa, niin esiintuotte\npuolustuksia, jos epäonnistuisitte\".\n\n\"Minä tahdon\", lausui mies.\n\n\"Oletteko joskus nähneet nuorukaisen, jolla on rakas äiti, sisarukset\nja koti kuin pieni taivas? Hän jättää kodin, joutuu huonoon seuraan ja\nluisuu alespäin, alespäin, alespäin\".\n\nMr. Moody melkein vajosi polvilleen, kämmenet alespäin käännettyinä.\n\n\"Hän puhdistaa sylkyastioita eräässä kapakassa. Muuan ystävä tapaa\nhänet siellä ja kertoo hänelle, että hänen äitinsä haluaisi häntä\nnähdä. Mutta hän ei tahdo tulla. Hänen täytyy saada ryyppy. Hän ei\nviitsi tulla, hän ei tahdo tulla, hän sanoo\".\n\nMr. Moody vallan huusi: \"Hänen -- täytyy -- saada -- ryyppy!\" Hetken\näänettömyys seurasi.\n\n\"Mutta jos Jumala tahtoo, voi hän nostaa tuon juomarin ylöspäin,\nylöspäin\". -- Mr. Moody piti kätensä korkeutta kohti ylennettyinä\n-- \"keruupeja ylemmäksi\". -- Hän ojensi itsensä korkeammalle. --\n\"Seraafeja ylemmäksi. Oman valkoisen istuimensa luokse\".\n\nJoukko sähkölamppuja sytytettiin samassa. Mr. Moody, joka aina oli\nkekseliäs, käytti tämän hyväksensä.\n\n\"Valot sytytetään. Sytyttäköön Jumala valonsa teidän sydämmissänne!\"\n\nErään jumalanpalveluksen loppupuolella nojasi Mr. Moody urkuja vasten\nja kysyi pastoreilta: \"Sallitteko, pastorit, minun lausua teille\nmuutamia sanoja?\"\n\n\"Kernaasti, sanokaa mitä tahdotte\", oli vastaus.\n\n\"No niin, minä en ole mikään profeetta, mutta luulen kuitenkin voivani\nennustaa erään seikan\".\n\n\"Nykyään kuulee niin paljon puhuttavan kahdennenkymmenennen vuosisadan\nsaarnaajasta. Tiedättekö, minkälainen mies hän on oleva? Hän on oleva\nsellainen, joka avaa raamattunsa ja saarnaa siitä. Voi, minä olen\naivan kyllästynyt näihin kaavamaisiin saarnoihin! Minua äitelöittää\nkuulla noita 'hopeakieli-puhujia'. Minä tahdon kuulla saarnaajia eikä\ntuulimyllyjä\".\n\nEräänä päivänä hän sanoi: \"Jumala auttaa aina niitä, jotka hänen apuaan\nhaluavat. Sellaiset ihmiset vain pettyvät, jotka seuraavat Kristusta\nsenvuoksi, mitä he häneltä voivat saada, eikä senvuoksi, mitä hän\nitsessään on. Jos tämä joukko, mikä on täällä tänä iltana, voitaisiin\nläpinähdä, niin saisimme huomata sangen omituisia vaikuttimia monen\nläsnäoloon. Tuolla istuu parvella eräs mies, joka on tullut tällaista\nkansanpaljoutta katsomaan. Joka tapauksessa minä olen iloinen siitä,\nettä tulit. Kenties saa Kristus sydäntäsi liikuttaa, ja siinä\ntapauksessa tulet tämän perästä toisesta syystä. Tuolla on yksi,\njoka tulee tehdäkseen vaimonsa mieliksi, ja tuolla yksi, joka tulee\nvoidakseen sanoa olleensa kerran tällaisessa suuressa kokouksessa.\nTuolla on yksi, joka on tullut siitä syystä, ettei hänellä ollut\nmuuta tekemistä. Mutta minä luulen, että täällä löytyy sellaisiakin,\njotka ovat tulleet saadakseen nähdä Jeesusta. En koskaan ole nähnyt\npelastuksestaan huolehtivaa ihmistä, joka ei olisi tullut taivaasen\".\n\nTällä esipuheella aloitti Mr. Moody saarnansa. Hän näytti uupuneelta,\nja hänen kasvonsa olivat hikiset ja punottivat. Mutta sellaisen\nkuuliakunnan vaikuttama inspiratiooni ylläpiti häntä.\n\nHänen viimeisen saarnansa aineena oli: \"Esteet\". Hän luki vertauksen\nLuuk. 14: 16-24.\n\n\"Niin hän sanoi hänelle: Yksi ihminen teki suuren ehtoollisen, ja\nkutsui monta. Ja lähetti palvelijansa ehtoollisen hetkellä sanomaan\nkutsutuille: Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut. Ja he rupesivat\njärjestänsä kaikki heitänsä estelemään. Ensimmäinen sanoi hänelle: minä\nostin pellon, ja minun pitää menemän sitä katsomaan. Minä rukoilen\nsinua, sano minun esteeni. Ja toinen sanoi: minä ostin viisi paria\nhärkiä, ja menen niitä koettelemaan. Minä rukoilen sinua, sano minun\nesteeni. Ja kolmas sanoi: minä olen emännän nainut, ja en taida\nsentähden tulla\".\n\n\"Ja kun se palvelija tuli, sanoi hän nämät herrallensa\".\n\n\"Silloin perheenisäntä vihastui, ja sanoi palvelijallensa: Mene nopiasti\nkaupungin kaduille ja kujille, ja saata tänne vaivaiset ja raajarikot,\nontuvat ja sokiat\".\n\n\"Ja palvelija sanoi: Herra, minä olen tehnyt niinkuin sinä käskit, ja\nvielä nyt sijaa on\".\n\n\"Ja herra sanoi palvelijalle: Mene maantielle ja aidoille, ja vaadi\nheitä sisälle tulemaan, että minun huoneeni täytettäisiin; sillä minä\nsanon teille, ettei yhdenkään niistä miehistä, kuin kutsuttiin, pidä\nmaistaman minun ehtoollistani\".\n\nTorstaina hän kylmetytti itsensä kylpyhuoneessa, ja täytyi perjantaina\nkutsuttaa lääkäri. Lääkärin neuvosta päätti hän jättää vaikutuksen\njatkamisen sikseen. Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, vapautui hän\npainavasta taakasta, ja voimat rupesivat palaamaan. Pikaista kotiin\npalaamista ruvettiin puuhaamaan.\n\nMr. Moody mainitsi kiitollisuudella sen kohtelijaisuuden, jota\nystävät Kansasissa hänelle osoittivat. Kotimatkalla tapahtui jotakin,\njoka on kuvaavaa sille, mitä usein viime vuosina tapahtui. Kun juna\nsaapui Detroitin asemalle, oli se enemmän kuin tunnin myöhästynyt, ja\nellei onnistuttaisi voittamaan takaisin ainakin puolta tästä ajasta,\nniin eivät he ennättäisi Niagaraan ennen läpikulkevan Boston-junan\nlähtöä, jonka kanssa itäinen juna oli yhteydessä. Junan seistessä\nasemalla, lähtömerkkiä odottaen tuli junankuljettaja, harmahtava vanha\nrautatieveteraani, käyden läpi junan, kunnes hän saavutti ylimääräisen\nvaunun.\n\n\"Kenen vaunu tämä on?\" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun\nulkopuolella.\n\n\"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa\".\n\n\"Missä hän on ollut?\"\n\n\"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me\nviemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme\nvoita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin\".\n\n\"Kuulkaa\", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli\ntukehtumaisillaan, \"viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr.\nMoodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa\nelämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta\njos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin\nsen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr.\nMoodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte\nettette vaan läkähdy\".\n\nHeti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja\nhöyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä\nkoskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla\nkulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he\nennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana\naamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.\n\nEnsimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan\nsähkösanoman kautta: \"Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen\nmatkalla kotiin\". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia.\n\"Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin\",\nja \"Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee\nparanemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen,\nen vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon\nJumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi\".\n\nMr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon\nviisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen\nkoskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä.\nIllalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään,\nmutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen\nsydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan\ntullut ales.\n\nKotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:\n\n\"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen\nmatkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin\nollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et\nole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn\nsaarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää\nKansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja\nesirukouksistaan\".\n\nSunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody\nkyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä\nvähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva.\nKerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä\nperheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei\nhän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli\nluullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen\nollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen -- verkalleen\nmiehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn -- sanoi hän\nusein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi,\nsanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan:\n\"Heinäsirkka vaivaa\". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona\nhänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle,\npuheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse\nymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille.\nHänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka\nhe tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he\nsittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.\n\nSuoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä\noli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä.\nKesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon\nliikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa\nkolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla\noli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin\nelinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen\nkestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi\nsortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä\nenemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä\nmaailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa,\nsillä Jumala oli ottanut hänet pois.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMr. Moodyn kruunauspäivä.\n\n\nMaailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L.\nMoodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa.\nNeljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä\nosallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään,\najallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä\nhänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria,\njonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä\ninnolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä\naikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella\nkuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.\n\nVielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus\nkuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli\nparantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista\nhermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.\n\nVastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:\n\n\"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä -- ja perheeni samoin\".\n\nEi ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja\nelintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:\n\n\"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka\nrikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on\nasettanut\".\n\nSe, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään\nkyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä\ntyö Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat\nvertaista kokeneet.\n\nViimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt,\nhänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman\nosan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli\nhänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia\nmakasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a.\np. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin\nkuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla\näänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:\n\n_\"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni\"._\n\nHänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän\notaksui uneksi.\n\n\"Ei, tämä ei ole mikään uni, William\", lausui Mr. Moody. \"Tämä on\nihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä\non kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa!\nJumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!\"\n\nHoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut\nyötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin\nhän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään\nrakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.\n\n\"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies\", hän sanoi, \"en ole himonnut\njättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän\non jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul\nsaa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa\nopisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä\ntaloudellisissa tehtävissä\".\n\nSitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä\nhän huusi:\n\n\"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen\ntätä vuosikausia odottanut\".\n\nHänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän\nlausui: \"Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!\" Hän tarkoitti\nkahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen\nkorjannut.\n\nSitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:\n\n\"Tervehtäkää heitä kaikkia\".\n\nJuuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:\n\n\"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo\".\n\nSitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei\nminkäänlaisia.\n\nPerheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin,\nniin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin\nkiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi,\nlausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:\n\n\"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!\" Hetken kuluttua, kun hän hieman\noli tointunut, hän lisäsi:\n\n\"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on\nsuloinen!\"\n\nVähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?\"\n\nHänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti\nikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:\n\n\"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan\ntaivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen\nmerkillistä\".\n\nTaasen hän sanoi: \"Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!\"\nHän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi\nNorthfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän\nmiehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin,\nminkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:\n\n\"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!\"\n\nInnokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:\n\n\"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin\nJumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis\".\n\nEräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä\noli. Hän huomautti:\n\n\"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta\nsitten kuoli Irene... juuri tässä huoneessa!\"\n\nTodellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta\nmuuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.\n\nYht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä\ntunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun\nenteenä; hän huusi:\n\n\"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa\nminut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen\nkautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin\nkohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin\".\n\nKääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän\nlausui:\n\n\"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä\ntarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi\nkaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne\".\n\nHän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei\nvoitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon\nhän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia\nsilmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään\nsänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui\nvieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.\n\nViimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen\nlähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:\n\n\"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun\nvaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla\".\n\nMuutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin\nkerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen\nvuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta,\nkatsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui\naivan luonnollisella äänellä:\n\n\"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle\nparasta?\"\n\nTohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.\n\n\"Mutta\", virkkoi Mr. Moody, \"se käy perheelleni niin pitkäksi!\"\n\nTohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu\npelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen\nhorrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut\nja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa,\nsillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi\nmielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien\nrakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.\n\nMuuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: \"Mr. Moodyn\nrakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi\".\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nHautajaisjuhlallisuudet.\n\n\n\"Hän on mennyt korkeammalle -- siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta\nhuoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi\nkoskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman\nylösnousemusruumiinsa kaltainen\".\n\nTämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää\nsen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina\njoulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen\nhautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri\nC. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä,\njumalanpalveluksen alussa lausui: \"Me emme ole täällä tappiota\nsuremassa vaan voittojuhlaa viettämässä\".\n\nMr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän\nkuolikin -- voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia\ntai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen\njälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia,\nei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä\nkasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa\nsuuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu,\nja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat\nlähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille,\njonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin\nodottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.\n\n\"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi\", lausui tytär\naamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla\näänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä\nmielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen\nkadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja\nrakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat\nyhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa\nkokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.\n\nHautajaispäivä oli ihana -- \"yksi Herran omia päiviä\", kuten\nläsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa,\njonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in\nrinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä\nystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla\nlämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui\nheti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt.\nsaapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja\nmaallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa\nosallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden\naikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa -- Georg\nC. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs -- olivat läsnä.\n\nMuukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi,\nei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa\nvieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella;\nei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa.\nJumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa\niloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin\ntapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita\nhän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10\npidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R.\nA. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston\nsuperintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja\nrukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan\nkirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun\noppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.\n\nKirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä\nja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta\nNorthfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja,\njohon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella\nnauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: \"Jumala kutsuu minua\", olivat\npainetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu:\n\"Voitto. 1 Kor. 15: 55-57\", ja oikealle: \"2 Tim. 4: 7, 8\" oli jalkain\npuolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita\nkukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin\narkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun\naurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden\narkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon\nmonelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo\nsuuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen,\ntuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty\nkultaporttien tuolta puolen.\n\nT:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka\naloitettiin laulamalla: \"Vähäinen hetki\", Majuri Whittlen ja James Mr.\nGrahananin säveltämän laulun.\n\nLaulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki\npäivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili.\n\"Immanuelin maa\" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:\n\n\"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen\nkuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen\nkertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy\nainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei\naika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä\nmilloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen\nsuuren miehen kuolevaisen ruumiin\".\n\n\"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien\nperusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla,\nniin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies.\nHänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen\nkunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea\nkavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän\nhän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa\nolivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä\nmyöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään.\nHän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen,\nmutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän\npiirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen\nrakkautensa kaikkeen oikeaan\".\n\n\"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen\nnähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä\nominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat\nhänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli\nvanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän\nei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman\nluonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun\ntähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton.\nSitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä.\nMe emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen.\nEpäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta\nEnglannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on\nselvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'.\"\n\n\"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui\nse hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta.\nUusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti\nhänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet\nmaallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta\nkunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt\nmitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr.\nMoody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli\nhänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten\nomiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja\ntiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen\nkääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi\nkuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät\".\n\n\"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja\ntoimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla,\nettä Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon\nylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia\nja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön,\nväsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn\ntyöskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen\nvaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa,\nmutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina\".\n\nH. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri\nScofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen\nsillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä\nvuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän\nolisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui\nm.m.:\n\n\"Yhtenä elämäni suurimmista siunauksista pidän minä tuttavuuttani Mr.\nMoodyn kanssa, sitä vaikutusta, mikä hänellä minuun nähden on ollut,\nja etua saada hänen elämässään ja työssään tutkia Jumalan teitä.\nNe menestykset, joita kaikki ne voittavat, joilla on erinomainen\nkyky kiinnittää toisia itseensä ja vaikuttaa heihin, luemme me\nvaistomaisesti erinomaisen luonnollisen lahjakkaisuuden, kasvatuksen\nja kehityksen tai erinomaisen viehättävän persoonallisuuden ansioksi.\nMr. Moody ei omannut mitään tästä kaikesta, ja sittenkään ei kukaan\nole voittanut häntä kyvyssä voittaa puoleensa ja vaikuttaa suureen\nenemmistöön ja yksityisiin henkilöihin, varustetut lujalla luonteella,\nsuurella toimeenpanevalla kyvyllä ja laajoilla mahdollisuuksilla,\njotka ihmiset hän liitti itseensä rautakahleilla ja teki heidät ei\nainoastaan ystävikseen elinajaksi vaan myöskin pysyväisiksi auttajiksi\ntoiminnassaan kaiken hyvän palveluksessa. Tämä ihmeellinen voima, jonka\nhän vähentymättömänä niin monen vuoden ajan aina kuolemaansa saakka\nomasi, ei siis johtunut mistään Mr. Moodyn erinomaisesta luonnollisesta\nlahjakkaisuudesta, koska hänellä sitä ei ollut\".\n\n\"Mitä hänellä oli? Hänellä oli elämä. Minä en tarkoita elämisen\nominaisuutta, vaan sitä, mitä raamattu tällä sanalla tarkoittaa --\nsitä, mitä Kristus tarkoitti, kun hän selitti lihaan tulemisensa\nsyyn, 'minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi'.\nJumala vuodatti häneen elämän, teki hänet jumalallisesta luonnosta\nosalliseksi; ja siitä hetkestä, kun hän sen sai, tuli tämän elämän\nkehitys, kasvaminen ja toisille ilmoittaminen hänen olemassaolonsa\nainoaksi päämääräksi. Sille pyhitti hän kaikki voimansa, ja tämä\nalttius herätti mitä innokkaimpaan toimintaan kaiken hänen luontaisen\ntarmonsa ja teki hänestä sen kaikinpuolin kokosydämmisen miehen,\nmitä hän oli, soi hänelle hänen vaistomaisen arvostelukykynsä ja\ntarkkatuntoisuutensa, hänen ihmeellisen valtansa toisten yli\".\n\n\"Sitä lähinnä ravitsi ja vahvisti hän tätä elämää Jumalan sanan\nharrastuksen kautta. Hän kunnioitti sitä aarteena, jonka kautta hänen\nelämänsä voi rikastua. Hän käsitti täydessä merkityksessä Kristuksen\nsanat: 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta,\njoka Jumalan suusta lähtee'. Tämän sanan kätki hän sydämmeensä,\nniinkuin jyvä kätketään maahan, jotta se itäisi ja kasvaisi. Hän\nkätki sen sinne, käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, kun sitä vaan\ntarvittiin. Se oli hänelle suloisempi kuin hunaja. Hänen mielensä ja\nsydämmensä löysivät iloa Jumalan sanan tutkimisesta\".\n\n\"Mutta hänen elämänsä oli kuten Kristuksenkin elämä, elämää toisten\neteen. Hän ei tutkinut raamattua tietojaan kartuttaakseen, vaan\npelastaakseen ihmisiä synnistä. Hänen lähin päämääränsä, hänen elämänsä\nväkevin vaikutin oli se, että jokainen omistaisi sen elämän, josta\nhän itse oli tullut osalliseksi, sitä hänen saarnansa tarkoittivat;\nhän piti kaikki raiskana, ellei hän tätä päämaalia saavuttanut, ja\nsitä lähinnä tavoitti hän keinoja tämän elämän kehittämiseksi ja\nhedelmälliseksi tekemiseksi\".\n\n\"Nähdessään köyhiä poikia ja tyttöjä, joilta puuttui varoja\nkasvatuksen hankkimiseen, hän ei suonut itselleen lepoa, ennenkuin oli\nmiettinyt jonkun keinon, jolla heidän elämänsä voitiin rikastuttaa\nja tehdä enemmän Jumalan tarkoitusperien kanssa sopusointuisaksi.\nHän täytti tämän kauniin tasangon rakennuksilla, jotta nuoret\nmiehet ja naiset saisivat tilaisuuden elämänsä kehittämiseen,\nollakseen siten kanssa-ihmisilleen hyödyksi. Hänen toimintansa oli\nKristuksen ihmetöiden kanssa sopusoinnussa, jotka eivät milloinkaan\nesinettään maallisilla omaisuuksilla, rahoilla tai muilla tarpeilla\nrikastuttaneet, vaan aina tuottivat voimaa elämään senkautta, että Hän\nteki kuolleen silmän eläväksi, kosketti kuollutta kieltä, kuollutta\nkorvaa, kuolleita jäseniä, ja kaikkein korkeimmissa ihmetöissään tuotti\nsanallaan kuolleille elämää\".\n\n\"Tämä yhdenkaltaisuus Kristuksen kanssa, tämä hänen\nylösnousemisvoimansa tunteminen ja hänen kuolemansa kaltaisuus oli\nsyynä siihen, että, hänen puhuessaan, kaikki ihmiset luottivat hänen\ntäydelliseen rehellisyyteensä. Se oli syynä siihen, että ihmiset\nkuuntelivat häntä ja uskoivat häntä sekä olivat hänen vaikutusvaltansa\nalaisina, sekä suureen yleisöön että yksilöön nähden. He eivät nähneet\nmiestä, vaan totuuden, jota hän esitti. Hänessä oli tuo omituinen\nitsekkäisyys, että hän alituisesti taisi puhua itsestään kuitenkaan\nhuomiota itseensä kääntämättä. Kaikessa mitä hän teki, näkivät ihmiset\ntotuuden sellaisena kuin se Jeesuksessa ilmeni. Minä luulen, että jos\nJeesus olisi syntynyt tänä vuosisatana ja tässä kaupungissa, Mr. Moodyn\nruumiilla ja mielellä, niin olisi hän elänyt ja toiminut jotenkin\nniinkuin Mr. Moody teki\".\n\n\"Ja senvuoksi, koska Mr. Moody omasta puolestaan taisi itseensä\nsovittaa Kristuksen sanat: 'Minä tulin, että heillä elämä olisi ja\nyltäkyllä olisi', koska nämä sanat ilmaisevat koko hänen olentonsa,\nrakastin, kunnioitin ja pidin häntä arvossa, ja sen perusteella mitä\nhän oli, ja siis myös mitä hän teki, sanon minä tänään, että olisin\nmieluummin Mr. Moody ja makaisin kuolleena tuossa arkussa kuin mikä muu\nelävä ihminen tahansa maan päällä\".\n\n_T:ri Torrey_ piti vakavan puheen, kehoittaen läsnäolevia sekä Mr.\nMoodyn ystäviä kaikkialla maailmassa \"menemään eteenpäin\". Hän lausui:\n\n\"Useimmiten on pastorin tehtävä puhua lohdutuksen sanoja niille,\njoiden sydämmet kaipauksesta kirvelevät ja ovat suuren surunsa taakan\nalla pakahtumaisillaan, mutta sitä ei tänään lainkaan tarvita.\nKaiken lohdutuksen Jumala on jo runsaasti lohduttanut heitä sillä\nlohdutuksella, jolla he tulevina päivinä voivat toisia lohduttaa. Minä\nolen viime päivinä viettänyt useita tuntia yhdessä niiden kanssa, jotka\novat kuollutta ystäväämme lähinnä, ja ne sanat, joita olen kuullut\nheidän lausuvan, ovat olleet lepoa Jumalassa ja voittoa todistavia\nsanoja. Eräs heistä on sanonut: 'Jumala varmaankin vastaa niihin\nrukouksiin, joita puolestamme kautta maailman Hänen puoleensa kohoo;\nme tunnemme ihmeellistä ylläpitävää voimaa'. Eräs toinen on sanonut:\n'Hänen neljä viimeistä ihanaa tuntiaan maan päällä ovat kokonaan\npoisottaneet kuoleman odan'. Vieläkin kolmas: 'Katsokaa, että joka\nsana, mikä tänään lausutaan, on voiton sana'\".\n\n\"Jumala on tätä hetkeä varten pannut kaksi ajatusta sydämmelleni.\nEnsimmäinen löytyy Paavalin sanoissa 1 Kor. 15: 10: 'Jumalan armosta\nminä olen se, mikä minä olen'. Jumala on D. L. Moodyssa ihmeellisesti\nkirkastanut armonsa ja rakkautensa. Hänen syntymisensä kirkasti\nJumalaa. Se poikanen, joka kuusikymmentäkaksi vuotta sitten tuolla\nkunnaalla syntyi kaikkine häneen kätkettyine mahdollisuuksineen, oli\nJumalan lahja maailmalle. Miten paljo tämä lahja sisälsikään! Kuinka\npaljon siunausta ja kuinka paljon hyötyä maailma tämän lahjan kautta\non saanut, emme koskaan ennen Jeesuksen tuloa saa tietää. Jumalan armo\nilmestyi hänen kääntymisessään. Hän syntyi synnissä niinkuin mekin,\nmutta Jumala teki hänestä kaitsemuksensa, sanansa ja Pyhän Henkensä\nlunastavan voiman kautta sen voimallisen Jumalan miehen, miksi hän\ntuli\".\n\n\"Miten paljon tämä Boston-pojan kääntyminen neljäkymmentä kolme vuotta\nsitten maailmalle merkitsi, ei kenkään ihminen voi arvata; se oli\nkokonaan Jumalan armon työ. Jumalan rakkaus ja armo kirkastui taasen\nsen luonteen kehityksessä, joka on tehnyt hänet niin rakastetuksi\nja kunnioitetuksi kaikissa maissa. Hänen luonteessaan oli voima ja\nihanuus, jonka vertaa vaan aniharvalla ihmislapsella tavataan, mutta\nkaikki on Jumalalta. Jumalalle yksin tulee kunnia siitä, että hän oli\nmuista ihmisistä erinkaltainen\".\n\n\"Toinen ajatus löytyy Joosuan kirj. 1: 2: 'Mooses, minun palvelijani\non kuollut; niin valmistaudu nyt menemään Jordanin poikki, sinä ja\nkaikki kansa, siihen maahan, jonka minä olen heille antanut'. Mr.\nMoodyn kuolema on meille kutsumus menemään eteenpäin. Kutsumus hänen\nlapsilleen, hänen apulaisilleen, sananpalvelijoille kautta maailman,\nkoko uskovaisten seurakunnalle, 'Johtajamme on kaatunut, jättäkäämme\ntyöskentely', lausuisivat muutamat. Ei suinkaan! Kuule, mitä Jumala\nsanoo: 'Teidän johtajanne on kuollut, menkää eteenpäin! Mooses, minun\npalvelijani, on kuollut; valmistaudu nyt, mene ja ota maa haltuusi.\nOle luja, äläkä pelkää! Niinkuin minä olen ollut D. L. Moodyn kanssa,\nniin olen minä sinunkin kanssas oleva. Minä en ole jättävä sinua, enkä\nkoskaan sinua hylkäävä'. Nämä ovat ne kehoitukset, joita meidän tänään\ntulisi kuulla\".\n\n_Piispa Willard F. Mallalieu_, joka kuuluu\nmetodisti-episkopaalikirkkoon ja joka vuodesta 1875 oli tuntenut Mr.\nMoodyn, lausui että hänessä yksi vuosisadan totisimmista, puhtaimmista,\nrohkeimmista ja vaikuttavimmista miehistä on mennyt lepoon palkkaansa\nniittämään. Piispa lausui:\n\n\"Lontoossa, kesällä 1875 tapasin minä ensi kerran ja tutustuin\nsiihen mieheen, jonka kuolemaa me nyt suremme. Siitä päivästä, kun\nhän pani maailman pääkaupungin kansajoukot liikkeelle, aina siihen\nhetkeen kun hän totteli Jumalan kutsua tulemaan korkeammalle, olen\nminä tuntenut, kunnioittanut ja rakastanut häntä. Aivan varmaan on\nmaailma todeksi vakuuttava väitteemme, että hänen kuolemansa kautta\nyksi vuosisatamme totisimpia, puhtaimpia, rohkeimpia ja vaikuttavimpia\nmiehiä on siirtynyt lepoon. Sanomattoman kaipauksen ja tappion\ntunteilla kokoonnumme sen arkun ympäri, joka kätkee kaiken sen, mikä\nDwight L. Moodyssa oli kuolevaa. Ja kuitenkin pitäisi meidän tuntea\nitsemme mahtavasti kohotetuiksi ja elähytetyiksi, kun ajattelemme\nhänen luonnettaan ja hänen vaikutustaan, sillä hän oli mies, joka aina\nkatsoi eteenpäin eikä koskaan taaksepäin, joka ei koskaan kadottanut\nrohkeuttaan eikä koskaan epäillyt totuuden lopullista voittoa\".\n\n\"Luita ja ytimiä myöden oli hän uus-englantilaisen perikuva; hän\npolveutui oivallisimmasta Uuden Englannin suvusta; hän syntyi\nuusenglantilaisesta äidistä, ja varhaisimmasta lapsuudesta oli hän\nhengittänyt vapaata ilmaa kotiseutunsa kunnailla ja kasvatettu\nJumalan, arvossa pidettyjen esi-isäinmuistojen ja kunniakkaan\nmenneisyyden historian tuntemisessa. Voitiin odottaa, että hänestä\ntulisi etevä kristitty, sillä hän pyhitti itsensä kokonaan ja\nperuuttamattomasti Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Ei yhdenkään\nJeesuksen opetuslapsen sydän ole milloinkaan sykkinyt todellisemmasta,\nosaaottavammasta ja itsensäkieltävämmästä rakkaudesta, kuin poismenneen\nystävämme suuri, jalo ja rakastavainen sydän\".\n\n\"Koska hän riippui raamatun ehdottomassa totuudessa, ja koska hänellä\noli sydämmellinen ja järkähtämätön usko siihen, että tämä kirja sisälsi\nJumalan virheettömän sanan, koska hän pikemmin saarnasi evankeliumia\nkuin puhui evankeliumista, koska hän käytti äidinkieltään, tuota\nkirkasta, selvää, sointuvaa ja suoraa anglosaksilaista murretta; koska\nhänellä oli sydämmellinen osanotto ja veljellisyys kaikkia köyhiä ja\nyhteiskunnan hylkyjä kohtaan, koska hän oli niin todellisesti hellä\nja kärsiväinen heikkoja ja synnillisiä kohtaan; koska hän vihasi\npahaa yhtä syvästi kuin hän hyvää rakasti, koska hän tiesi, kuinka\nkatuvia sieluja oli johdettava Vapahtajan luo; koska hänellä oli tuo\nmainio kyky herättää kristittyjä heidän velvollisuuksiensa tuntoon\nja koska hän osasi kiihoittaa heitä velvollisuuksiensa täytäntöön;\nkoska hänellä omassa sielussaan oli itsetietoinen, iloinen kokemus\npersoonallisesta pelastuksesta, -- kaikista näistä syistä kokoontui\nihmisiä joukottain hänen kokouksiinsa, kuunneltiin häntä mielellään,\nkäännyttiin Kristuksen puoleen hänen kauttaan, ja hän tuli kaikkien\nuskontokuntien kunnioittamaksi, niin että koko protestanttinen maailma\ntänään tunnustaa, että hän oli Jumalan palvelija, Kristuksen lähettiläs\nja totuudessa valittu ase kantamaan Jeesuksen nimeä kansojen keskelle\".\n\n\"Me emme enää saa nähdä tuota miehekästä, reipasta olentoa, kuulla\nhänen valtavaa ääntänsä, emme saa tulla liikutetuiksi hänen pyhitetystä\nolemuksestaan; mutta jos olemme Herraa kohtaan uskolliset, niin\nsaamme nähdä hänet kunniassa, sillä hän vaeltaa jo taivaan kaupungin\nkaduilla, hänen äänensä yhtyy valkopukuisten pyhien lukemattoman joukon\nkiitoslauluihin, hän näkee Kuninkaan ihanuudessaan ja odottaa meidän\ntuloamme. Suokoon Jumala, että kun aikamme on tullut, saisimme siellä\nylhäällä hänet kohdata\". Näillä sanoilla päätti piispa Mallalieu\nsydämmellisen muistopuheensa monivuotiselle ystävälleen.\n\n_Tri Pierson_, Mr. Moodyn monivuotinen ystävä, viittasi neljään\nmerkilliseen kuolemantapaukseen muutamien viimeisten vuosien kuluessa\n-- C. H. Spurgeon Lontoossa, Adoniram J. Gordon Bostonissa, Catherine\nBooth, pelastusarmeijan äiti sekä George Müller Bristolissa; hän\nlisäsi, että Mr. Moodyn kuolema tuotti tuntuvamman tappion kuin\nyhdenkään edellämainitun neljän henkilön poislähtö. Mr. Moody oli\nsuuri mies, sanoi hän, hänellä oli hyvyyden suuruus. Kaikki, mitä hän\notti tehdäkseen, onnistui. Puhuja arvioitsi niiden luvun, joille Mr.\nMoody julkisen vaikutuksensa ajalla oli puhunut, sadaksi miljoonaksi\nhenkilöksi. Hänen kirjansa ovat sitäpaitsi levinneet kautta maailman;\nhän on rakennuttanut pari kymmenkunta rakennusta Europassa ja\nAmerikassa ja sitäpaitsi kahdenkymmenen vuoden ajan johtanut suuria\nsivistyslaitoksiaan.\n\n\"Minulla on kolme lasta, ja elämäni hartain toivo on, että he\nkääntyisivät\", sanoi Mr. Moody eräässä saarnassaan 'taivaasta', \"jotta\nminä tietäisin, että heidän nimensä ovat elämän kirjassa. Kenties\ntulen aikasin heiltä otetuksi pois; kenties täytyy minun jättää heidät\ntänne vaihtelevaan maailmaan ilman isän huolenpitoa, mutta minä\ntahtoisin, että minun lapseni kuoltuani sanoisivat minusta, tai jos he\nkuolevat ennen minua, että veisivät sen sanoman Mestarille mukanaan\n-- että niin varhaisesta ajasta asti, kuin he muistavat, olen minä\nkoettanut johdattaa heitä Mestarin luo, paljon mieluummin, kuin että he\npystyttäisivät minulle pilviä tavoittelevan hautapatsaan\".\n\n_William Revell Moody_ nousi ja pyysi luvan saada lausua muutamia\nsanoja. Se oli kuuliaisen pojan kiitollisuuden osotus rakkaan isän\nmuistolle. -- Hän lausui:\n\n\"Poikana haluan minä lausua hänestä muutamia sanoja isänä. Me olemme\nkuulleet hänestä hänen pastoreiltaan, työkumppaneiltaan ja ystäviltään,\nja hän oli yhtä uskollinen isänä, kuin hän oli suhteessaan heihin. Minä\nen luule, että hän milloinkaan esiintyi todellisemmassa valossa, kuin\nsilloin kun hän, meidän vielä lapsina ollessamme, lausuttuaan helposti\nkuohahtavalla luonteellaan muutamia jotenkin ankaria sanoja, tuli\nluoksemme lausuen: 'Lapseni, poikani, tyttäreni, minä pikastuin, minä\ntein väärin; anna minulle anteeksi'. Sellainen oli D. L. Moody isänä\".\n\n\"Hän ei tavotellut itselleen kuolemaa; hän rakasti työtään. Elämällä\noli häneen nähden suuri vetovoima; näyttää siltä kuin hänen tuona\nvarhaisena aamuhetkenä, jolloin hän seisoi toinen jalka kynnyksellä,\nmeidän tähtemme olisi suotu katsahtaa sinne, jotta hän voisi meille\nlausua lohdutuksen sanan. Hän sanoi: 'Tämä on autuutta, tämä on kuin\nhengellinen huumaustila. Jos tämä on kuolema, niin se on ihana'.\nHänen kasvonsa säteilivät mainitessaan niiden nimet, joita hän näki.\nMe emme voineet kutsua häntä takaisin, me koetimme hetken, mutta me\nemme voineet. Me kiitämme Jumalaa hänen rehellisestä elämästään, hänen\ntotisesta elämästään ja me kiitämme Jumalaa siitä, että hän oli meidän\nisämme ja että hän johdatti jokaisen lapsistaan Jeesuksen Kristuksen\ntuntemiseen. Isämme on päässyt satamaan; Jumalalle kiitos, että\nhänen matkansa päämaalina oli koti, ja että hän laski sinne täysillä\npurjeilla\".\n\n_John Wanamaker_ Philadelphiasta lisäsi hänkin muutamia sanoja\ntodistukseksi hänestä, joka monta vuotta oli ollut hänen uskollinen\nystävänsä, ja sitten lauloi Mount Hermon kvartetti, jonka laulu\ntavallisesti tuotti Mr. Moodylle niin suurta huvia, \"The Hope of the\nComing of the Lord\", uuden, Majuri Whittlen sepittämän laulun, johon\nMrs. Moody, hänen tyttärensä, oli pannut säveleen.\n\nJulkisen jumalanpalveluksen loputtua kantoivat Mount Hermonin oppilaat\narkun \"Round Top\" nimiselle paikalle, Northfieldin öljymäelle,\nsen pienen kunnaan harjalle, jossa monet parhaimmista kokouksista\nvuosittain oli pidetty. Mr. Moody arveli, että Herra kenties vielä\nhänen eläissään tulisi takaisin, ja hänen oli kuultu lausuvan, ettei\nlöytynyt mitään paikkaa maan päällä, jossa hän tuona tärkeänä hetkenä\nniin mielellään olisi, kuin Round Top. Hänen kuoltuaan muistettiin tämä\nlausunto, ja mikään muu paikka ei tullut kysymykseenkään. Haudalla\nlauloivat läsnäolijat \"Jeesus Lover of my Soul\", T:ri Torrey rukoili,\nja T:ri Scofield luki siunauksen.\n\nKun ystävät olivat väistyneet, kokoontui perhe arkun ympäri. Kantta\nkohotettiin, ja viimeinen silmäys luotiin puolison ja isän kasvoihin.\nKansi pantiin jälleen sijalleen, ja arkku kalliine sisältöineen\nlaskettiin koteloonsa yksinkertaisessa kiviholvissa. Tästä lepopaikasta\nnäkyy hänen synnyinkotinsa, vähän runsaammin kuin kivenheiton päässä\netelään; hänen oma kotinsa, jossa hän kaksikymmentäviisi viimeistä\nvuotta oli asunut, näkyy lähes saman matkan päässä länteen, muutamat\nseminaarirakennuksista minuutin matkan päässä pohjoseen, kaksi\nviimeksi Mount Hermonin luona valmistunutta rakennusta, kappeli ja\nOverton Hall, neljä penikulmaa sieltä, esiintyvät tuon luonnonihanan\nConnecticutvirran laakson toisella puolen. Pohjosessa, Brattleboron\nympäristössä olevien kukkulain välitse näkyy selvästi New Hampshiressa\nsijaitsevan Hinsdalen piirteet esiinpistävästi kuvastuvan etäisyydessä.\n\nKokouksessa, minkä Mr. Moodyn ystävät illalla hautauksen loputtua\npitivät, päätettiin julaista tilastollinen tiedonanto niistä\nlaitoksista, joita hän oli perustanut. Nämä ovat: Northfield Seminary\nja Northfield Training School nuoria naisia varten, Mount Hermon School\nnuoria miehiä varten sekä Raamattuopisto Chicagossa sekä miehiä että\nnaisia varten. Northfieldin laitokset käsittävät 1200 acresta maata\nja kolmekymmentä rakennusta. Nykyisten rahastojen kanssa lasketaan\nniiden arvo 1,250,000 dollariksi ja ne ovat kokonaan velasta vapaat.\nChicagossa nousee rakennusten, tonttien ja rahastojen arvo enemmän\nkuin 250,000 dollariin. Northfieldin kouluissa on yhteensä noin 900\noppilasta, jotka täysihoidosta ja opetuksesta maksavat sata dollaria\nvuodessa; heidän vuotuinen ylläpitonsa nousee todellisuudessa 200\ndollariin. Chicagossa nousee tarvittava summa lähes 150 dollariin\njokaista kohti siellä olevista 300 oppilaasta.\n\nToisin sanoen, tarvitaan 125,000 dollaria sen vaikutuksen ylläpitoon,\njonka Mr. Moody aloitti tarkoituksella valmistaa vähävaraisille\nnuorille miehille ja naisille mahdollisuus saada kasvatus, mikä\nperusteellisesti varustaa heitä elämää varten Kristuksen palveluksessa.\nTämä summa hankittiin suureksi osaksi Mr. Moodyn persoonallisten\nponnistusten kautta. Tehtiin ehdotus, että aloitettaisiin keräys \"Moody\nMemorial Endowment\"-rahaston aikaansaamiseksi 3,000,000 dollarin\npääomalla, mikä takaisi vaikutuksen jatkon.\n\nSeuraavat muistosanat lainaamme _\"The Ram's Horn\"_ nimisestä\nuskonnollisesta lehdestä:\n\n\"Jättiläistammi on kaatunut. Mutta vaikka Dwight L. Moodyn kuolema\nkohtasi äkkinäisenä iskuna kumpaakin pallonpuoliskoa, niin ei sitä\nsittenkään voi kutsua oudoksi tapahtumaksi. Ei mikään salama Jumalan\nvihan purkauksena väärin käytetyn elämän johdosta silponut tätä suurta\npuuta. Ei mato jäytänyt sen ydintä saattaen sille ennenaikaisen tai\nodottamattoman lopun. Mr. Moodyn sairaus oli lyhyt ja hänen kuolemansa\nkunnollinen. Se oli arvokas loppu elämälle, täynnä ihmeellistä\ntoimelijaisuutta ja ääretöntä merkitystä hyvän menestykselle. Hänen\neläissään koettivat muutamat ihmiset ja jotkut sanomalehdet pilkata\nhänen oppimatonta puhettaan, kömpelöä olentoaan ja yksinkertaista\nuskoaan, mutta nyt hänen kuoltuaan, huomaamme hämmästyksellä, miten\nkoko ihmiskunta rientää 'kumartamaan' häntä. Ei ainoakaan hallitsija,\nvaltiomies, oppinut tai ihmisystävä, joka milloinkaan on elänyt, ole\nsaanut useampia ylistyspuheita haudallaan\".\n\n\"Jos Mr. Moodya olisi maailman ihmettely miellyttänyt, niin olisi\nniiden ylistysten, jotka hänen kuoltuansa lausuttiin, pitänyt\nilahuttaman häntä, kun hän meni kunniaan. Mutta me emme milloinkaan\nole kuulleet puhuttavan yhdestäkään yleisesti tunnetusta henkilöstä,\njoka niin vähän kuin hän on välittänyt ihmisten ylistyksestä tai\nmoitteesta. Hän koetti vaan olla nuhteeton työntekijä Jumalan silmissä,\nja mennessään kunniaan, hän ei pysähtynyt ihmisten ihmettelyhuutoja\nkuuntelemaan, vaan hän tarkkasi varmaan mieluummin kuullakseen Mestarin\n'hyvin tehty'\".\n\n\"Mr. Moodyssa Jumala vielä kerran näytti, kuinka hän voi valita\nmaailmassa heikon ja ylenkatsotun saattaakseen väkevät häpeään. Jos\nsatamiehinen, etevimmistä kristillisistä johtajista kokoonpantu komitea\nneljäkymmentä vuotta sitten olisi asetettu, jotta se etsisi läpi\nmaailman valitakseen nuoren miehen, jolla olisi parhaimmat edellytykset\nsuureksi evankelistaksi tulemiseen, niin luulemme, että Dwight L. Moody\nmelkein olisi ollut viimeinen poika, jonka he olisivat valinneet. Ollen\nkömpelö, saamaton, oppimaton ja tunteeton, puuttui häneltä mielikuvitus\nja muut lahjat paitsi yhtä, jotka voisivat tehdä hänestä suuren\nmiehen, ja erittäinkin suuren evankelistan. Mutta tämä ainoa lahja oli\näärettömän arvoinen, kun se käytettiin Jumalan palveluksessa\".\n\n\"Hänellä oli kiivautta. Mutta hänen kiivautensa ei ollut sitä\nlajia, joka vaahtoavan virran tavoin kuluttaa itsensä turhissa ja\nmielettömissä yrityksissä. Sellainen on 'kiivautta, mutta ei taidon\njälkeen'. Hänen voimaansa voidaan paremmin verrata vesivirtaan,\njota käytetään vedenvoimaisessa louhimisessa. Kaukana yläpuolella\npenikulmien päässä siitä paikasta, jossa vesi puristetaan kallioseinää\nvastaan, ovat säiliöt sijoitettuina. Näiden väkevä paino on se,\nmikä antaa virralle voimaa. Se mies, mikä johtaa putkea, on tärkeä\nvaikutin, sillä hän taidolla ja kokeneesti suuntaa sen voiman, jonka\ntieltä kaihot ja maa särkyy kuin lentohiekka. Mr. Moody asettui\nJumalan sanomattoman rakkausvaraston yhteyteen. Hän käsitti että\nrakkaus sisältää enemmän särkemisvoimaa kuin kokonainen maailma\nvettä, ja Jumala käytti hyväkseen hänen oikein ohjattua kiivauttaan\nrakkautensa sanoman levittämiseen, sen kautta murtaakseen ylpeyden,\npintapuolisuuden ja tuon kylmän tekopyhyyden sekä hävittääkseen\nraaemman pahuuden maailmassa kokonaisuudessaan\".\n\n\"Hän ohjasi evankeliumin rakkauden henkivirran ensin tätä\nkaupunkia kohti. Kaupan muurit murtuivat, ja sen raunioille kohosi\nyksinkertainen tabernakli, jonka täytti suuremmat ihmispaljoudet,\nkuin mitä kokonaisena elinkautena Jerusalemin templiin tulvaili.\nHän suuntasi rakkauden virran Britannian graniittikallioita kohti,\njossa pappisvallalla vuosisatoja oli ollut luja ankkuripaikka. Muurit\nhorjuivat ja kaatuivat, ja niiden raunioista nousi Drummond, Stalker,\nMeyer ja tuhansia muita, jotka uudestaan rakensivat uskonlinnoitukset\nja asettivat ne pyhitetyn sivistyksen vapaammalle pohjalle\".\n\n\"Mr. Moody suuntasi senjälkeen rakkauden virran omaa Natsaretiansa\nkohtaan, jossa olisi luullut profeetan omalla maallaan tulevan\nylenkatsotuksi. Tuota valistunutta Uutta Englantia kohti, jossa\non yliopistoja tuon tuostakin, mutta joka ei nuorelle Moodylle\nollut suonut edes yhtä kurssia kieliopissa, suuntasi tuo oppimaton\nevankelista sen jälkeen kiivautensa\".\n\n\"Minä olen kerran kuullut hänen puhuvan tuhannelle ylioppilaalle,\njotka Uuden Englannin kaikista osista olivat kokoontuneet Howardin\nkokoussaliin. Hänen puheensa oli vielä oppimatonta. Ei mitään\nhunajamakeita fraaseja, joihin nämä klassilliset kuulijat olivat\ntottuneet, virtaillut hänen huuliltaan. Hänen sanojaan olisi kenties\nollut vaikea selvittää tai purkaa hänen lauseitaan, mutta me\ntiesimme kaikki, mitä hän tarkoitti. Koko seurakunnassa ei huomattu\nminkäänlaisia pidätettyjä naurunpurskauksia, mutta sen sijaan nähtiin\nmoni kyynel. Uudessa Englannissa hän osoitti kunnioitustaan sivistystä\nkohtaan sillä, että hän Northfieldiin perusti kaksi koulua -- yhden\nnaisia ja yhden miehiä varten, ja vastapalkaksi osoittaa Uusi Englanti\nsamoin kuin koko maailma, joka on tullut hänen vaikutuksensa alaiseksi,\nkunnioitustaan häntä kohtaan elämällä korkeampaa hengellistä ja\nitsensäkieltävää elämää. Hänen kulkunsa on suuremmoinen todistus\nJumalan olemassa olon todellisuudesta, siitä että Kristuksen risti\non mahtavin tuki maailmassa ihmiskunnan nostamiseen ja helvetin\nkumoamiseen. Mitä Jumala Dwight L. Moodyn kautta teki, sen tahtoo hän\nmielellään jokaisen kautta tehdä, joka hänen tavallaan pyytää Jumalan\nvoimaa ja osaa käyttää sitä\".\n\n_Rev. J. Scofield_, Mr. Moodyn pastori Northfieldissa, lausui hänestä:\n\n\"Syvä ja yleinen on se kaipauksen tunne, minkä Mr. Moodyn kuolema\nmaailmassa on herättänyt, mutta täällä Northfieldissa häntä sittenkin\nenimmin kaivataan, syvimmin surraan. Ei vain senvuoksi, että hän\noli niiden jalojen laitoksien perustaja, jotka hän arvokkaana\nmuistomerkkinä on jättänyt jälkeensä ja jotka ovat kaupunkimme\nmerkillisyyksinä, ei myöskään senvuoksi, että juuri hänen tarmonsa\noli niiden suurten kesäkokousten alkuunpanija, jotka tekivät\nNorthfieldin niin laajalti tunnetuksi, vaan pikemmin sentähden, että\nmeidän Northfield-elämämme oli hänen voimakkaan persoonallisuutensa\ntäyttämää ja läpitunkemaa. Ei missään paikassa ole Mr. Moodya niin\nymmärretty kuin Northfieldissa. Vanhempi osa asukkaistamme ovat hänen\nkasvukumppaniaan, ovat käyneet hänen kanssaan koulua, leikkineet ja\ntehneet työtä yhdessä hänen kanssaan. Niillä on joukottain muistoja\nhänen lapsuudestaan, ja lukuisia todistuksia on siitä, että hän\naikaisemmasta nuoruudestaan oli sama väkevä henki, jonka maailma\nsittemmin oppi uudemman ajan suurimpana kansanjohtajana tuntemaan. 'Hän\non aina ollut johtavana', sanoi Deacon Edward Barber, hänen entinen\nleikkikumppaninsa ja persoonallinen ystävänsä koko elämän ajan\".\n\n\"Mr. Moody oli läpeensä Uuden Englannin vuoristolaisen tyyppi. Minne\nikänä hän menikin, ja kuinka maailman suurten ympäröimänä tahansa, hän\nei koskaan kadottanut tätä oman arvonsa tietoisuutta ja sitä selvää\narvostelukykyä, mikä näille vanhoille vuoristolaisille on omituista.\nHän ei koskaan nähnyt maisemaa niin kaunista, että sitä hänen\nmielestään voitiin Northfieldiin verrata\".\n\n\"Oli hauska nähdä Mr. Moodya hänen niin kutsuttuina lepoaikoinaan.\nKuukausia kestäneen rasittavan työn jälestä suurten kokousten\njohtamisessa, palasi hän tavallisesti Northfieldiin 'lepäämään'. Se\ntapahtui täten: kun hän oleskeli kodissaan, nousi hän aina kello viisi,\nmeni keittiöön saamaan kupin kahvia ja pyysi sitten ajopelejään. Kuuden\naikaan tapasi hänet useimmiten maitotyttöjen joukosta Mount Hermonissa\ntai keittiöstä, jossa opiskelevien aamiaista parhaillaan valmistettiin.\nJos jokin erityinen työ oli tekeillä, ei hän laiminlyönyt tarkastella\nsitä, syventyä sen erikoiskohtiin, ja jaella sattuvia käytännöllisiä\nneuvoja. Kello kahdeksan oli hän jälleen Northfieldissa ja söi\nperheensä seurassa aamiaista. Kokonaisia viikkoja jälekkäin tapasi hän\npuhua nuorille tytöille seminaarissa kello yhdeksän, sitten tarkastella\nlaajan postinsa ja päättää aamupäivä ajamalla uudelleen Mount Hermoniin\nja puhumalla siellä pojille kello yksitoista\".\n\n\"Millaista hänen työnsä suurten kokousten aikana oli, kuinka terävä,\ntarkka ja vaikuttava hän oli, on jokaiselle tuttua. Me tiesimme,\nettä hän liiaksi rasitti itseään, mutta hän hymyili leppeästi meidän\nvaroituksillemme ja jatkoi entiseen tapaansa. Epäilemättä oli Dwight\nL. Moody yksi noita omituisia ja alkuperäisiä ihmisiä, jotka ovat niin\nsuuren mallin jälkeen luodut, että koko maailma heidät oikeudella\nomistaa, mutta me Northfieldiläiset tunsimme hänet niin, kuin ei ikänä\nmaailma ole häntä tuntenut, ja suremme häntä niin, kuin ei ikänä\nmaailma voi häntä surra\".\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nMuistojumalanpalveluksia Mr. Moodylle.\n\n\nEräässä suuressa kokouksessa, mikä pidettiin Philadelphian Templissä,\njossa pastori Russell H. Conwell toimii johtajana, avasi _piispa Cyrus\nD. Foss_ kokouksen ja piti lyhyen rukouksen jälestä näin kuuluvan\npuheen:\n\n\"Me emme ole kokoontuneet tänne tänä iltana sankarin kiitosta\nkorottamaan tai hänen mainettaan pasunoimaan. Jumala ja enkelit pitävät\nsiitä seikasta huolta, sillä jos taivaassa on ilo yhdestä syntisestä,\njoka tekee parannuksen, minkälaisen tervehdyksen sitte rakas ystävämme\nsaikaan, hän joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia monelle\nmiljoonalle ihmiselle ja ollut Jumalan aseena saattamaan monia tuhansia\nristin juurelle! Mikä enkelein ja pyhäin laulu, mikä kultaharppujen\nyhteissoitto mahtoikaan taivaassa kaikua, kun hän tuli sinne! Me\nolemme itse tähtemme täällä; me emme ole täällä hänen tähtensä, vaan\nnoutaaksemme uutta voimaa ajatellessamme, mitä hän Jumalan armon ja\nniiden lahjain kautta, joita Jumala hänelle luonnosta oli suonut,\noli ja on. Epäilemättä on hyvä, että kristityltä eri tunnuskunnista\nkirkollisiin käsityksiinsä katsomatta on tänne kokoontunut puhumaan\ntästä rakastetusta ystävästä, tästä ihmeellisestä miehestä, joka\nkuului kaikille kirkoille -- vieläpä, joka oli kristikunnan Atlantin\nkummallakin puolen yhteinen omaisuus\".\n\n\"Mitä hän oli? Toiset tulevat tänä iltana lausumaan muutamia sanoja\ntämän kysymyksen vastaukseksi; minun täytyy puhua lyhyesti, kun minä\ntäten aloitan kokouksen. Minä toivon voivani neljässä minuutissa\nlausua neljä seikkaa, jotka ovat sydämmelläni. Ensinkin, hän oli\nsuuri ihmisen esikuva. Kun Jumalalla on jokin suuri työ tehtävänä,\nherättää hän siihen erityiset välikappaleet. Ja toisinaan on näissä\nmalli-ihmisissä, jotka saavat enimmän aikaan, vikoja -- minä otaksun\nettä kaikissa ihmisissä on vikoja -- mutta näiden ihmisten viat\ntulevat silmiinpistävämmiksi heidän suuruutensa tähden, Lutherilla oli\nvikansa, Wilhelm hiljaisella ja Cromwellilla omansa. Meidän ystävällä\noli mahdollisesti myös vikansa -- minä en niitä tunne -- mutta Jumala\nloi hänet suuren mallin mukaan, soi hänelle suuren luonteen, ja minun\ntäytyy otaksua, että hän, joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia\nuseammalle ihmiselle kuin yksikään toinen minä aikana tahansa elänyt\nmies, (minä pyydän teitä kiinnittämään huomionne tähän väitteesen,\nsillä minä luulen sen olevan oikean) että hän olisi voinut suorittaa\nminkä muun tahansa kahdestakymmenestä muusta suuresta tehtävästä.\nJos hänen osakseen olisi tullut, ja hänen kehityksensä olisi häntä\nsiihen valmistanut, olisi hän voinut tulla suureksi kenraaliksi\nkuten Wellington tai Grant; hän olisi voinut olla suuri puhuja\nedustajahuoneessa. Hänen olisi ollut mahdollinen suorittaa mikä tahansa\nkahdestakymmenestä suuresta tehtävästä, jos Jumalan neuvopäätös olisi\nsen hänen eteensä asettanut\".\n\n\"On vieläkin yksi seikka, josta minä olen täydesti vakuutettu,\nnimittäin, että hän oli harvinaisen pyhitetty mies. Voi, miten monet\nkristityt kuluttavat elämänsä kyselemällä, onko heidän velvollisuutensa\ntäyttäminen. Tämä kysymys ei milloinkaan hänen kääntymisensä jälestä\nnäyttänyt hänessä heräävän, niinkuin ei se Paavalissakaan herännyt.\nKerran kaikkiaan hän ratkaisi kysymyksen: 'Herra, mitä sinä tahdot,\nettä minun pitää tekemän?' ja tämän tehtyään, oli seuraava kysymys\nvain: 'Mikä on velvollisuus?' Ja minusta näyttää, että tämä hyvä mies\naina ilolla ja riemulla meni velvollisuuttaan täyttämään ja ettei hän\nmilloinkaan kuluttanut aikaa kyselemällä, oliko velvollisuus täytettävä\ntai ei. Ajattelemattomasta ja taitamattomasta lapsuudestaan asti,\njolloin hän, joka tapasi käydä T:ri Kirkin kirkossa Bostonissa, oli\nlöytänyt tien ristin juurelle, mutta tiesi siitä niin vähän, ettei\nhäntä koko vuoteen voitu hyväksyä seurakunnan jäseneksi; siitä ajasta,\nkun tuo suuri liike kurjissa Chicagon syrjä-osissa alkoi -- alussa --\nniin kömpelösti johdettuna -- ja sitten pitkin tietä, ilmestyi hänessä\nhenki, kokonaan Jumalalle, velvollisuudelle, Jeesukselle Kristukselle\nja evankeliumin levittämiselle pyhitetty. Minä luulen, että jos häntä\nolisi herätetty keskellä yötä, kun hän päivän rasittavasta työstä oli\nkokonaan uupunut, ja pyydetty johdattamaan syntistä Jeesuksen luo, niin\nolisi salama leimahtanut hänen puoleksi avoimista silmistään, joka\nolisi vienyt syntisen ristin juurelle. Hän oli kiireestä kantapäähän\nolentonsa jokaista syytä myöden Jumalalle pyhitetty, niin minä uskon,\nja sille suurelle evankeliselle toimelle, johon Jumala hänet oli\nkutsunut\".\n\n\"Hän oli samalla mies, joka pitäytyi yhteen ainoaan kirjaan. Tämä oli\nsuuri piirre hänessä. Hän rakasti raamattua, hän uskoi raamattuun, hän\ntunsi raamatun, niinkuin vain aniharvat oppivat tämän kirjan tuntemaan,\nja hän käytti sitä, käytti sitä luottamuksella, niinkuin Herrakin sitä\nkäytti, eikä luultavasti kertaakaan asettanut itselleen sitä kysymystä,\noliko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksenkirjaa vaiko ei. Minä sanon,\nettä Moody, kuten Jeesuskin, käytti raamattua luottamuksella. Eikä hän\njoutunut häpeään\".\n\n\"Vieläkin sananen, ennenkuin minä jätän toisille tilaisuuden. Jumala\noli lahjoittanut hänelle harvinaisen johtajakyvyn. Hänen ruumiinsa\noli kestävä ja voimakas, hänen katseensa terävä ja läpitunkeva, hänen\ntahtonsa jalo ja käskevä. Me muistamme, miten toisinaan, kun hän\nkohotti kättään melkein näytti, kuin sotapäällikkö olisi kohottanut\nmiekkaansa, miten hänen äänensä kaikui kuin sotatorvi, ja miten hän\nsuuremmoisen huomiokykynsä kautta saattoi hallita suuren kuusi- tai\nseitsentuhathenkisen kuulijakunnan. Se oli merkillistä jokaiselle, joka\ninhimillistä luonnetta tutkii. Hän voi suuren työnsä toteuttamiseen\nkäyttää mitä erilaisimpien ihmisten suosiollista apua. Hän oli mestari\nihmisluonteen sävelikön kaikissa eri äänissä alusta loppuun saakka. Hän\noli meidän aikamme evankeelisen työskentelyn suuri johtaja\".\n\n\"Mutta hän on mennyt ikuiseen kunniaan. Minä tahtoisin vielä paljon\nenemmän sanoa, mutta minun täytyy jättää tilaa toisille. Minä käsitän\nettä ohjelman mukaan nyt on Hon. John Wanamakerin vuoro\".\n\n_Mr. John Wanamaker_ vastasi seuraavasti:\n\n\"Herra puheenjohtaja; minun tulisi olla ohjelmassa viimeinen sen\nsijaan että olen ensimmäinen. On myrskyinen ilta seistä avoimen haudan\näärellä. Näyttää melkein siltä kuin koko maan kyyneleet olisivat\ntulleet Philadelphiaan muodostamaan muistojumalanpalvelukselle sopivan\npohjan. Minä tuskin tiedän, miten parhaiten puhuisin tai koittaisin\npuhua tänä iltana. Ajatukseni voidaan jakaa kolmeen lukuun -- en\nniitä kaikkia voi esittää -- joista ensimmäinen käsittää ne muistot,\njotka vievät poikavuosiini, jolloin Mr. Moody juuri oli lapsesta\nnuorukaiseksi kehittymisen kohdalla, ja jolloin minä ensi kerran\nkohtasin hänet; sitte seuraa noiden kahden tunnin historia hautauksen\njälkeen Northfieldissa, ja vihdoin kolmas luku, käsittäen ne opetukset,\njoita sellaisesta elämästä voidaan saada. Olisi kenties paras pitäytyä\nyhteen ainoaan, sillä sanomalehdet ovat niin täynnä niitä tapauksia,\njoita Amerikan kansa monta vuotta tämän perästä on säilyttävä tuoreessa\nmuistissa, tapauksia hänen elämästään, joka todellakin oli elämää.\nHänessä ei koskaan mikään osa näyttänyt olevan puolinukuksissa. Jos\nmitään Mr. Moody rakasti, niin hän rakasti elämää. Ja hän oli itse\nruumistunut elämä fyysillisessä, tiedollisessa ja hengellisessä\nmerkityksessä. Ja senvuoksi teitä kenties enimmin huvittaisi viivähtää\nmuutaman hiljaisen hetken siinä yksinkertaisessa kodissa, jossa hän\nrauhallisessa huoneessaan laskeutui levolle, kasvot käännettyinä\nauringonlaskua kohti, ja nukkui\".\n\n\"Ei kenkään, joka vaan joskus kävi Northfieldissa, voinut lähteä sieltä\nviemättä muassaan syvää vaikutusta tästä suloisesta kodista. Oli kuin\njotakin innostavaa elämää olisi sen kunnaiden päällä levännyt. Mutta\nkuinka paljon valtavampaa olikaan tulla sinne sinä päivänä, jona kaikki\nliikkeet olivat suljetut, ja jolloin ihmiset, ne nimittäin, jotka\neivät mahtuneet kirkkoon, surullisin kasvoin seisoskelivat parvittain\nkylässä ja maantiellä, ja jolloin tuo suuri kirkko, johon ei edes\nkaikki oppilaatkaan mahtuneet, heidän hyväntahtoisuutensa kautta oli\navattu kansalle, joka läheltä ja kaukaa oli saapunut saadakseen istua\nvainajan läheisyydessä. Olisi turha koettaa luoda teille selvä kuva\ntästä iltapäivästä -- kokous alkoi itse teossa kello puoli yksitoista\naamupäivällä, josta ajasta k:lo 2,30 saakka, jolloin varsinainen\njumalanpalvelus alkoi, kansaa yhtenään tulvaili edes takaisin luomassa\nviimeistä katsettaan vanhan ystävämme olentoon. Olisi samoin melkein\nmahdotonta koettaa kokonaisuudeksi liittää puoli tusinaa johtavaa\najatusta niissä hehkuvissa ylistyspuheissa, joita pidettiin. Teidän\ntulee hankkia ne itsellenne, kun se pieni vihkonen ilmestyy, jossa\nseikkaperäisesti kerrotaan kaikki ne rakkautta uhkuvat, totiset sanat,\njoita lausuttiin. Minä vain koetan luoda teille heikon kuvan tästä\ntilaisuudesta. Minä en saata unhoittaa sitä vaikutusta, minkä tämä\nhetki teki, ei vaan yhteen tai muutamaan tämän miehenläheisimpään\nystävään, vaan koko kansaan. Siinä maatessaan, pienellä vuoteellaan,\njolle hän oli sijoitettu, näytti melkein kuin hän vielä olisi elänyt\".\n\n\"Epäilemättä johtuivat hänen sanansa mieleemme -- niiden meistä,\njotka kuulimme häntä hänen viimeisellä käynnillään Philadelphiassa\n-- kun hän lausui: 'He tulevat teille kertomaan, että D. L. Moody on\nkuollut, mutta älkää uskoko sitä; hän on aina elävä, hän on oleva\nikuisesti olemassa'. Saattoi tuskin muuta luullakaan, kuin että hän\nnukkui. Hänessä näkyi sama elävä väri, ei ainoatakaan ryppyä löytynyt\nhänen kasvoillaan, ja tuntui kuin sama mahti, jolla hän hallitsi\nsuuria seurakuntia, vieläkin olisi hänestä lähtenyt, kun hän siinä\nlepäsi kansan edessä. Kun nuo kalliit sanat olivat lausutut, ja hämärä\npeittänyt paikan, läksi hautajaissaatto rakennuksen ulkopuolelle,\njossa kolmekymmentäkaksi Mount Hermonin ylioppilasta sitä odotti.\nArkku kannettiin kukilla koristetun lavan poikki paareille, ja sitten\nkantoivat nämä nuoret pojat, kuusitoista kummallakin puolen, ääneti\nkuollutta, jota pitkä jono nyyhkiviä ihmisiä seurasi, Round Top'ille,\nsille paikalle, jota hän niin suuresti rakasti\".\n\n\"Oi, miten hän tätä maata rakasti! Hän tapasikin usein lausua: 'Maa on\nhyvä paikka. Minun on ollut sangen hyvä täällä, mutta tämän perästä on\noleva vielä paljo parempi'. Erittäin hauska oli nähdä, miten hän oli\nkotiinsa kiintynyt. Usein hän sanoi syksysin: 'Minun täytyy kiirehtää\nkotiin. Minä tahdon nähdä ruskean maan, ennenkuin lumi levittää lehtien\npäälle vaippansa'. Niin oli hänen viime käynnilläänkin Philadelphiassa.\nKokouksen jälestä Witherspaon Hallissa, jossa hän otti evankeelisiin\njumalanpalveluksiin osaa, riensi hän kouluja katsomaan ja palasi\nalussa marraskuuta kaupunkiin takaisin. Muutamat hänen ystävistään\ntoivoivat, että hän syksymyöhällä viipyisi kaupungissa, mutta hänen\ntäytyi matkustaa seurakuntien luo Länteen. Matkalla hän poikkesi\nPhiladelphiassa ilmoittaakseen sen suuren toivon, joka hänen sydämensä\ntäytti, sanoakseen ystäville: 'Minä toivon, että ennenkuin kuolen,\nJumala käyttäisi minua käännyttämään yhden ainoan suuren syntisen'.\nMiten Elia lausui? 'Minun täytyy mennä Gilgaliin ja sitte Jerikoon ja\nsitte Jordanin läpi'.\"\n\n\"Minä menin kotiin sinä iltana, kun hän oli Philadelphiassa ja lausui\nedellä mainitun toivomuksen, ja sanoin muutamille ystäville, jotka\nasuivat talossani: 'Mr. Moody näytti innokkaammalta kuin koskaan.\nToivossaan että Philadelphiassa syntyisi herätys ja hehkuvassa\nvakavuudessaan muistutti hän profeetta Eliasta. Hän halusi että\nasetettaisiin niin, että hän voisi yhdeksi talveksi tulla tähän\nkaupunkiin, josta hän toivoi suurta siunausta\".\n\n\"Ja nyt, rakkaat ystävät, vain hetkinen vielä, sillä minä näen,\nettä löytyy niin monta muuta, jotka aikovat puhua. Kun hetki tuli,\njolloin minun piti tuolle pienelle, haudan ympäri polvistuneelle\nperheelle jättää jäähyväiset, taivuin minä heidän kehoituksistaan\njäämään seuraavaan aamuun. Siitä, mitä sittemmin lausuttiin, tahdon\nminä toistaa vaan sen, mikä teille voi olla muistoksi vanhasta\nystävästänne ja kehoitukseksi hänen uskollisen elämänsä triumfista,\nnimittäin muutamia sanoja, joita se vaimo lausui, jonka avulla tämän\nmiehen elämä tuli niin erinomaiseksi -- rouva Moody itse. Hän, hänen\npoikansa ja hänen ainoa tyttärensä istuivat perhelieden ympärillä\nja kertoivat, mitä viimeisinä tunteina oli tapahtunut, kuinka isä\nuudelleen ja uudelleen oli sanonut: 'Ei ole vaikea lähteä, ellei juuri\nteidän tähtenne, sillä täällä ei löydy mitään pimeätä laaksoa'. Tässä\najatuksessa piilee jotakin erinomaisen lohdullista. Monet kyselevät,\ntunnemmeko niitä, jotka aikasemmin ovat muuttaneet. Ja tämän rakkaan\nmiehen suotiin nähdä lapset ja lapsenlapset ja päästä niiden luo\ntakaisin. Minä olen näkevinäni rouva Moodyn kirkkaat kasvot, kun hän\nkysyi: 'Uskotteko että Jumala soi hänelle tämän siunauksen, jotta hänen\nolisi helppo palata?' ja Will sanoi: 'Isämme kuoli kolmasti -- hän\npalasi takaisin kahdesti kertomaan meille, ettei ollut vaikea kuolla'.\"\n\n\"Rakkaat ystävät, Jumala ei unohda niitä, jotka häneen ovat luottaneet;\nlöytyneekö mitään kaikesta siitä suuresta, mitä niiden miesten elämässä\non tapahtunut, joista arvokas piispa tänä iltana on puhunut, jota\nvoitaisiin verrata siihen, mitä alusta loppuun saakka tälle suurelle\nvanhalle sotilaalle Mestarin henkikaartissa hänen elinkautisessa\ntaistelussaan suuren päällikkönsä eteen suotiin? Minä toivon, että\nviette mukananne kuvan tästä pienestä yksinkertaisesta kodista, jossa\nvallitsee ilo jälellejääneen perheen luottamuksen vuoksi ja senvuoksi,\nmitä heidän tämän ihanan elämän laskussa suotiin nähdä, jota tänään\nmuistelemme\".\n\n\"Tahdon vielä kerran palata siihen tapahtumaan, josta olen kertonut\n(ja sillä lopetan, vaikka minä kuten piispakin olen sanonut vaan\npienen osan siitä, mitä minun oli sydämelläni). Ajatukseni ovat\nniin usein kääntyneet siihen takaisin, että päivä päivältä olen\nmielikuvituksessani kävellyt Round Topille, johon panimme hänet.\nVenedigin vanhassa tuomiokirkossa on alttarin takana muutamia\nalabasterpylväitä, ajan hampaan kuluttamia ja, kuten kirkossa\nvallitsevassa synkässä puolihämärässä näyttää, erityisempää huomiota\nansaitsemattomia; mutta kun joku sytyttää vahakynttilät niiden takana,\nloistavat ne kuin kristalli monivärisinä ja kilpailevat loistossa\naamun valon tai ihanan auringonlaskun kanssa. Mr. Moody oli suuren\nalabasterpylvään kaltainen, jolla kenties itsessään ei ollut mitään\nerityisesti puoleensavetävää, mutta joka näkymättömän käden voimasta\ntuli niin ihanaksi ja kunnioitusta herättäväksi, että olemme täynnä\nihmettelyä katsellessamme sitä. Jospa olisimme ymmärtäneet, että\nGeorge Whitefield jälleen eli, että meillä oli uusi John Wesley!\nMonessa suhteessa hän oli Wesleyn kaltainen, yksinkertaisuudessaan,\nihmeteltävässä huomiokyvyssään ja erinomaisessa kyvyssään ottaa\nerikoiskohdat huomioon. Hänestä olisi minun mielipiteeni mukaan tullut\nmitä etevin liikemies, jos Jumalan tahto olisi ollut johdattaa häntä\nliikealalle. Tuskin tulimme huomanneeksi, ennenkuin katsoimme ylös\nhänen kasvoihinsa, että olimme suuremmoisen luonteen majesteetin\nedessä. Joku on sanonut, ettemme enään milloinkaan saa nähdä hänen\nvertaansa\".\n\n\"Inhimilliseltä kannalta katsoen on D. L. Moodya yhtä mahdoton korvata\nkuin Abraham Lincolniakin. Nämä kaksi miestä ovat, kuten T:ri Cuyler\nmaanantaina lausui, Amerikan kansalle, vieläpä koko maailmalle\nesiintyvät kahtena vuosisatamme suurimpana luonteena. Ei ainoakaan\nmeistä voi tänä iltana hänen jalkainsa juureen kantaa kunnioitusta,\njoka on toivomuksiemme ja kokeidemme vertainen, koska hän oli niin\nsuureksi siunaukseksi jokaiselle, jolla oli onni tuntea hänet\".\n\n_Pastori Wan C. Webb_, Jumaluusopin tohtori, Evankeelisen Alliansin\nsihteeri, jonka pääjohdolla kokous pidettiin, luki nyt muutamia monista\ntähän tilaisuuteen saapuneista kirjeistä. Niitä olivat lähettäneet\ntohtorit Charles Wood ja Henry C. Mc Cook, piispa Whitaker, Mr. Lewis\nH. Redner ja pastori Russell H. Conwell. Viimeksi mainittu kirjoitti\nseuraavasti:\n\n\"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kokoukselle, jonka Allianssi on kutsunut\nkokoon osoittamaan kunnioitustaan Mr. Moodyn muistolle, todellisen\nmielipahani siitä, että minä jo ennen Mr. Moodyn kuolemaa annetun\nlupauksen perustuksella käydä eräässä kaukaisessa kaupungissa, olen\npakoitettu olemaan poissa. Mainitkaa myös, olkaa hyvä, että minulle\nolisi kallis etu saada ottaa osaa mihin veljien kokoonkutsumaan\nkokoukseen tahansa, jonka tarkoituksena on kunnioituksen osoittaminen\ntämän pyhän miehen luonteelle, arvonanto hänen työlleen ja\nkiitollisuuden ilmituominen hänen ystävyydestään. Jumalan voima lepäsi\nhänen päällään. Hänen tekonsa on pysyvä ajassa ja ikuisuudessa\".\n\n_Mr. Ira D. Sankey_, Mr. Moodyn monivuotinen työkumppani,\nesiinhuudettiin. Hänen puheensa kuului näin:\n\n\"Minä olen vastikään saapunut suuresta Northfieldin koulujen ja\nChicagon raamattu-opiston valtuutettujen kokouksesta. Me kokoonnuimme\ntänään New-York Cityssä keskustelemaan ehdotuksestamme muistorahaston\nkokoomisesta Mr. Moodyn vaikutuksen jatkamiseksi. Tämä seikka on\nyksi tärkeimpiä huolia, mikä nyt näiden laitosten valtuutetuilla\non. Valtuutetut valitsivat puolestaan lukuisan ja vaikutusvaltaisen\nkomitean, käsittäen muutamia etevimpiä nimiä kaikkien suurempien\nkaupunkien rahamaailmassa. Huomispäivän sanomalehdet varmaankin\nlähemmin kertovat tästä kokouksesta. Se alkoi kello kymmenen ja jatkui\nvielä, kun minun tänne matkustaakseni täytyi jättää se. Minä toivon,\nja uskon myöskin, että tämä valtuutettujen toimenpide on johtava\nmuistorahaston kokoomiseen, joka on kylliksi suuri, jotta voidaan\nkolmea Mr. Moodyn perustamaa koulua jatkaa, nimittäin Northfieldin\nseminaaria, Mount Hermonin poikakoulua ja Chicagon raamattu-opistoa.\nNämä laitokset olivat erittäin Mr. Moodyn sydämmellä, kuten kaikki\ntiedätte ja olette tänä iltana kuulleet\".\n\n\"Ennenkuin laulamme yhden Mr. Moodyn lempilauluja, tahtoisin minä\nlausua sanan tai pari Northfieldin kouluista, niin että kun kehoitus\navunantoon Philadelphian kansalaisille täten koko maallekin saapuu, he\nolisivat valmistuneemmat toimintaan, kun he tietävät, mitä nämä koulut\novat, mitä ne tarkoittavat, ja miten ne ovat syntyneet\".\n\n\"Kotiintulomme perästä vanhalta mantereelta ja kun Mr. Moody muutaman\nkuukauden ajan piti kokouksia kotiseudullaan, nähtiin hänen eräänä\nkesäpäivänä ajavan kääseissään (pienet, yhdenvedettävät ajoneuvot,\njoilla hän kotipaikallaan tapasi ajella) eräälle niistä vuorista,\njotka sijaitsevat hänen kotinsa takana. Kun hän oli päässyt lähelle\nvuoren huippua, ajoi hän pienen maatalon ohi, johon kuului vaan muutama\nacres maata. Koko sen ympäristö tällä alastomalla kalliolla todisti\nköyhyyttä. Hän löysi sieltä perheen, jonka hän oli tuntenut, kun hän\npoikana tapasi kiipeillä kallioilla kotinsa läheisyydessä. Hän sitoi\nhevosensa aitaan ja meni sisälle\".\n\n\"Hän löysi isän sairasvuoteella makaamassa, ja toisessa osassa taloa\nmakasi äiti, hänkin kovin sairaana. Tervehdittyään hän istuutui\npuhelemaan hetkeksi, jonka perästä vanhuksien molemmat tyttäret\ntulivat sisään, kantaen suuren kimpun pajun-oksia, joita he olivat\nConnecticutlaaksosta koonneet. He istuutuivat ja rupesivat työhönsä\npajukorien tekoon. Mr. Moody, jota nuorten naisten työ huvitti,\nsanoi heille: 'Mikä on teidän elämänne päämaali -- mihin te aijotte\nkääntyä?' 'Mr. Moody, me haluaisimme mielellämme päästä sivistyksestä\nosalliseksi, jos meillä olisi siihen tilaisuus. Me olemme kyllä\nsaaneet tavallisen koulusivistyksen, mutta jos pääsisimme korkeammasta\nsivistyksestä osalliseksi, niin opettajattarina mahdollisesti voisimme\nhankkia varoja köyhäin vanhempaimme ylläpitämiseksi. Asiain näin ollen,\nMr. Moody, kuluu koko aikamme tähän työhön, jolla vaan sen verran\ntienaamme, että voimme pitää perheen koossa'.\"\n\n\"Mr. Moody mietti hetkisen ja sanoi sitten: 'Rukoilkaamme!' Ja\npolvistuen tuon vanhan isäraukan vuoteen ääreen, nojaten käsivarttaan\nsängynlaitaa vasten hän rukoili, että Jumala aukaisisi tien, jolla tämä\nperhe tulisi autetuksi. Rukouksen loputtua jätti hän heille hyvästi,\nmeni ulos, istuutui kääseihinsä ja ajoi vuorta ales\".\n\n\"Eräänä päivänä muutamia kuukausia tämän perästä kertoi hän tämän\ntapahtuman minulle ja sanoi: 'Mr. Sankey, ennenkuin olin päässyt\nvuoren juurelle, oli Jumala täydellisen selvästi minulle osoittanut,\nmitä minun tuli tehdä auttaakseni näitä kahta nuorta naista ja kaikkia\nnuoria naisia Uudessa Englannissa jotka ovat samassa asemassa, joilla\non tahtoa ja kykyä, mutta joilta puuttuu varoja, joilla he voisivat\nitselleen sivistystä hankkia'. Kotiin päästyään hän oli varmasti\nitsekseen päättänyt perustaa koulun sellaisille tytöille, ja hän ryhtyi\nheti toimeen tämän tuumansa toteuttamiseksi. Vähän sen jälestä kokosi\nhän suuren joukon ystäviään. Muistan hyvästi sen päivän, kun erään\nNorthfieldin kadun varrelle suurten jalavain varjoon laskettiin sen\nrakennuksen perustus, joka on kouluvaikutuksen yhteydessä. Mr. Durand,\njonka nuoret teistä varmaan muistavat, tuo etevä lakimies Bostonista,\nWellesley College'n perustaja, oli läsnä. Mr. Moody oli asunut tämän\nmiehen kodissa suuren sotaretkemme aikana Bostonissa vuonna 1876, ja\nMr. Durand tuli nyt saapuville auttamaan Mr. Moodya tämän rakennuksen\nkulmakiven laskemisessa\".\n\n\"Pieni tapahtuma sattui tämän perustuskiven laskemisen yhteydessä, mikä\nsyvästi koski kaikkien läsnäolevien sydämmiin, ja sen tahdon teille\nkertoa. Kun Mr. Durand ynnä monet muut olivat puhuneet, oli Mr. Moodyn\ntehtävä laskea perustuskivi. Hän nousi puhujalavalle, piti lyhyen\npuheen ja pitäen hopeista muurikauhaa seurakunnan nähtäviin kohotettuna\nhän lausui: 'Ystäväni ovat tämän kauniin kauhan hankkineet, jotta\nsillä perustuskivi muurattaisiin; se on melkein liian kaunis tässä\ntilaisuudessa käytettäväksi'. Hän katsoi olkapäänsä takaa pientä taloa,\njoka ei ollut kaukana sieltä ja lisäsi: 'Eilen minä olin äitini kodissa\nja menin siellä pienelle ullakolle, jossa poikana tapasin kiipeillä,\nja siellä löysin minä tämän kauhan'. Hän piti työkalua kädessään ja\nlausui: 'Tämä on isäni muurikauha; hän hankki sillä perheelleen leipää;\nse on tosin kulunut ja ruosteinen, mutta kelpaa kyllä minulle tämän\nperustuskiven laskemiseen'.\"\n\n\"Sitten muurasi hän kiven tuolla vanhalla muurikauhalla, jota hänen\nisänsä neljäkymmentä vuotta aikasemmin oli käyttänyt. Jumala siunasi\ntämän kiven laskemisen, ja se omaisuus, mikä tänään noilla kunnailla\nsijaitsee, nousee luullakseni miljoonaan dollariin, ja toisiakin\nrakennuksia on uhrilahjoina toinen toisensa perään kohonnut,\nrakennuksia joissa nuoret naiset ja miehet, joilla on halua ja kykyä\nmutta ei varoja, saavat kasvatusta. Ja Philadelphian ystävät, minä\ntahdon että tietäisitte, että tämä koulu on juuri tässä puhteessa\nerilaisempi kaikkia muita kouluja. Se on olemassa sen pojan tai tytön\nauttamiseksi, joka muuten ei koskaan saisi mitään sivistystä. Se ei\nole olemassa kilpaillakseen jonkun muun koulun kanssa minkälaatuisen\nkanssa tahansa, vaan se on auttamassa niitä, jotka tarvitsevat apua ja\nantavat arvoa sille avulle, jota saavat. Minä luulen teidän myöntävän,\nettä tämänlaisen koulun pitäisi saaman kehoitusta ja kannatusta kansan\nkeskuudessa tässä maassa, ja minä uskon varmasti, että niin on käypäkin\".\n\n\"Nyt en tahdo aikaa pitemmältä kuluttaa, vaan tahdon laulaa sen laulun,\njonka Mr. Moody on tehnyt minulle melkein pyhäksi ja kuolemattomaksi,\nsen kautta että hän, mennessään päärlyporttien läpi, lausui: 'Siellä\nei löydy mitään pimeätä laaksoa, ja minä pyydän laulukööriä ja koko\nseurakuntaa siihen yhtymään'. Mr. Sankey lauloi nyt laulun, ja tuo\nvanha 'Moody ja Sankey lauluyhdistys' yhtyi kuoroon\".\n\nSihteerin, T:ri Webbin kehoituksesta huomautti _Mr. Sankey_ lämpimin\nsanoin siitä kolehdista Mr. Moodyn koulujen hyväksi, mikä seurakunnassa\npiti kannettaman. Hän lausui:\n\n\"Minä tahdon vaan hetken kiinnittää huomiotanne sanomalla, että\ntäydellisesti yhdyn veljeeni siinä, että meidän kaikkien nyt on\nvälttämätöntä ottaa haltuumme ja jatkaa Mr. Moodyn vaikutusta\nNorthfieldissa. Ja toivon että ennen pitkää järjestetään dollar-keräys,\nminkä kautta alempi kansa, joka rakasti Mr. Moodya, saa tilaisuuden\npienelläkin rovolla lisätä tätä suurta rahastoa. Minä sanon niille,\njoilla tänä iltana on tilaisuus auttaa sitä työtä, jota siellä\ntehdään, että siellä löytyy noin kahdeksansataa nuorta ihmistä,\nja että menoihin, täysihoito ja opetus siihen luettuna, ei riitä\nne 100 dollaria, minkä kukin heistä maksaa. Toiset 100 dollaria\non kutakin oppilasta kohti vuosittain hankittava. Siis ne rahat,\njoita hyväntahtoisesti annatte, käytetään toiminnan jatkamiseksi\nNorthfieldissa. Jumala siunatkoon joka dollarin, mikä annetaan. Tahdon\nvaan lisätä, että se komitea, mikä New-Yorkissa on muodostettu, on\noleva takuuna jokaiselle Yhdysvalloissa, joka tahtoo asiaa auttaa, että\nrahat joutuvat hyviin käsiin ja sijoitetaan varmaan paikkaan kaikkien\ntulevien aikojen varalle\".\n\n_Pastori Wayland Hoyt, Teol. toht._, esiintyi sen perästä ja puhui\nseuraavasti: \"Minun täytyy koettaa niin lyhyesti kuin mahdollista\nkertoa teille meidän viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa,\nja muutamia niistä opetuksista, joita siinä tilaisuudessa sain.\nTämä keskusteluni hänen kanssaan tapahtui ainoastaan muutamia\nviikkoja ennen hänen kuolemaansa, ja vain muutamia päiviä ennen\nviimeistä suurta kokousta, jonka hän piti Kansas Cityssä. Jos minä\nolisin arvannut, että se olisi viimeinen keskustelumme, niin olisin\ntarkemmin pannut sen mieleeni, mutta, me, kuten tiedätte, emme pane\ntarpeeksi arvoa tärkeimmille tilaisuuksille, juuri kun ne ovat\nkäsillä. Minä olin matkalla Windsoriin Vermontissa puhumaan eräässä\nChristian Endeavorkongressissa, kun minä Springfieldin asemalla\ntapasin Mr. Moodyn, ja hänen kanssaan aloitimme keskustelun, jota\nsitten jonkun aikaa junassa jatkettiin. Opetus, jonka tästä sain,\nkoski väsymättömyyttä Mestarin palveluksessa. Hän kertoi minulle,\nmiten hän juuri oli palannut kahden viikon päivää ja yötä kestäneeltä\nsotaretkeltä New-Yorkissa ja Brooklynissä, mutta levon sijasta puhui\nhän koko ajan innokkaasti tilaisuuksista päästä uudestaan työhön. En\nkysymystäni pukenut sanoihin, mutta minä ajattelin: Ettekö milloinkaan\nlepää?\"\n\n\"Minun mielestäni esiintyy Mr. Moody meille ihanana esimerkkinä\nväsymättömyydestä Herran palveluksessa. Eikö hän melkein saavuta\nsuuren Mestarimme palavan kiivauden ihannetta, hän joka sanoi: 'Minun\ntulee tehdä hänen työtään, joka minun lähetti, niinkauvan kun päivä\non'. Muistuu mieleemme se seurakunta, johon hän yhtyi Chicagossa, ne\nneljä penkkiä, jotka hän vuokrasi kirkossa, vaikka hän vaan palveli\nköyhänä apulaisena eräässä kenkäkaupassa, jotka penkit hän aina\nkokosi täyteen nuoria miehiä. Muistuu mieleemme pyhäkoulu, jonka\nhän Chicagon slummipiirissä aloitti, ja josta Tabernaakli sittemmin\nkohosi; Tabernaaklin nopea uudestirakentaminen Chicagon palon jälkeen\nhävitetyn kaupunginosan sydämmessä, vaikka hänen oma talonsa oli\ntuhkana. Muistamme hänen innokkaan ja väsymättömän tapansa puhella\nmiehille ja naisille Jeesuksesta Kristuksesta, kun hän tapasi heitä\njokapäiväisen elämän eri oloissa. Muistelemme sitä vilkkautta, millä\nhän omisti omakseen ja pani käytäntöön uusia työskentelytapoja Herransa\npalveluksessa, esim. ensimmäinen kristillinen konferenssi Bostonissa;\nniitä suuria kokouksia, jotka tietysti sen johdosta kokoontuivat hänen\nääreensä Atlantin kummallakin puolen, ja joiden kautta hän voitti niin\nihmeteltäviä tuloksia; muistelemme hänen koulujaan Northfieldissa ja\nChicagossa, ja vihdoin tuota suurta kokousta Kansas Cityssä, jossa tämä\nväsymätön sotilas kaatui\".\n\n\"Väsymättömyys Jeesuksen Kristuksen eteen! Eikö nämä sanat\njonkinlaisena sotahuutona kajahda meille kaikille Mr. Moodyn elämästä?\nMinä toivon, että kaikki kuulisimme tämän sotahuudon, minä toivon,\nettä meihin kaikkiin edes pieneksi osaksi tarttuisi tämä innostus;\nminä toivoisin, että tämä tarttuva innostus olisi perusteellisemmin\nselvitetty. Jos niin olisi asian laita, niin ei kukaan voisi\nKristuksen seurakuntaa vastustaa; jos niin olisi, niin olisi maa ennen\npitkää hengellistä elinvoimaisuutta täynnä; jos niin olisi, niin ei\ntuhatvuotinen valtakunta olisi kaukana\".\n\n\"Eräs toinen opetus, minkä sain tästä viimeisestä keskustelustamme\nMr. Moodyn kanssa', koski sitä, johon meidän on pantava suurin paino.\nEn ole koskaan muutamaa hänen lausuntoaan unhottava. Hän oli kertonut\nminulle eräästä vaikeudesta, joka erittäinkin viime vuosina oli häntä\nkohdannut. Hän tarkoitti niiden suurta tulvaa hänen kokouksiinsa,\njotka tunnustivat olevansa uskovaisia, minkä kautta häntä estettiin\nsaavuttamasta ulkona olevia, niitä, jotka eivät Herraa tunteneet. Tämä\noli hänen vaikeutensa. Hän sanoi näin: 'Maineeni on minulle esteeksi'.\nMinusta se oli hyvin kuvaavaa Mr. Moodyn suurelle itsensäkieltämiselle\nja nöyryydelle, ja samalla tuntui se minusta ilmauksena siitä, mihin\nuskovaisen enimmän tulee panna painoa. Minä olen varma siitä, että Mr.\nMoody, samoin kuin jokainen rehellinen ihminen piti omaa mainettaan\nsuuressa arvossa, mutta hänen ensi ajatuksensa ei koskenut häntä itseä;\nse koski Jeesuksen Kristuksen kunniaa; ja minä olen varmasti vakuutettu\nsiitä, että Mr. Moody mielellään olisi suuresta ja hyvinansaitusta\nmaineestaan luopunut, jos hän sillä olisi voinut voittaa sieluja\nKristukselle\".\n\n\"Suokoon Jumala, että tämä henki olisi yleisempi, että vähemmän\najattelisimme itseämme ja olisimme rohkeammat uskollisuudessamme\nJeesusta Kristusta ja hänen asiaansa kohtaan. Tohtori Trumbull kertoo,\nettä kerran Mr. Moodyn aikaisempina vuosina Chicagossa muuan henkilö,\njolla hengellisessä työskentelyssään ei ollut sanottavaa menestystä,\nmutta joka oli sangen terävä arvostelija (terävät arvostelijat eivät\nuseinkaan ole parhaimpia työmiehiä) sanoi hänelle: 'Moody, sinun\nei milloinkaan pitäisi yleisesti puhua, sinä teet kieliopillisia\nvirheitä'. Mr. Moody vastasi: 'Minä tiedän, että minä teen monta\nvirhettä ja että minulta monta tarpeellista ominaisuutta puuttuu,\nmutta, ystäväni, sinulla on hyvät kieliopilliset tiedot -- miten sinä\nniitä Kristuksen kunniaksi käytät?'\"\n\n\"Sain vieläkin erään opetuksen tästä viimeisestä keskustelustani Mr.\nMoodyn kanssa, nimittäin hänen järkähtämättömästä uskostaan Jeesukseen\nKristukseen maailman ainoana auttajana ja Vapahtajana. Hän lausui\nminulle: 'Oletteko koskaan ennen kuullut puhuttavan niin monenlaisesta\n'ism'-ista, kuin meillä nyt on -- socialismi, spiritismi, mutta\nMestarilla ei ole mitään ism'ia. Hän halusi yhtä kiivaasti saada\nsaarnata Jeesusta Kristusta, kuin suurenmoisen ratansa alussa. Hän\ntoivoi vaan saada tietää, miten ja missä hän parhaiten taisi häntä\nsaarnata. Ja kun hän sinä iltapäivänä Mt. Holyoken asemalla astui\njunasta puhuakseen siellä löytyvän naisseminaarin tytöille, jätti hän\nminuun kiivaamman päätöksen pyhittää uudella voimalla itseni tälle\nainoalle: puhua Jeesuksesta, maailman ainoasta toivosta ja ainoasta\navusta. Tulkoon tämä teidän, ja jääköön tämä minun päämaalikseni; ja\nsaadessamme suuren veljemme ylevästä esimerkistä ja suurenmoisesta\nmenestyksestä voimaa, tulee meidän katsoa, että vakavammin kuin ennen\nkoskaan, kaikkialla missä vaan voimme, omistamme voimamme ja työmme\nJeesuksen Kristuksen eteen. Mr. Wanamaker sanoi: 'He hautasivat hänet\nMount Hermoniin'. Tämä on hänen ruumiisensa nähden totta, mutta se ei\nole totta mitä hänen henkeensä tulee. Se on Herran kanssa paratiisissa.\nSaakoon kerran jokainen meistä Vapahtajamme kautta sinne pääsön!\"\n\n_Pastori S. W. Dana_, seuraava puhuja, sanoi että eräs Mr. Moodyn\nhuomattavimpia luonteenpiirteitä oli se into ja väsymättömyys,\njolla hän loppuun saakka korkean ja ainoan maalinsa saavuttamiseksi\ntyöskenteli. Vastakohtana sille papille, joka pitää saman\nsaarnasarjansa eri paikkakunnilla, kunnes ne ovat kadottaneet\nalkuperäisyytensä ja käyneet hengettömiksi, oli Mr. Moodyn laita\nniin, ett'eivät ainoastaan hänen puheensa alati olleet uusia ja\nvoimakkaita, vaan hänen sielussaankaan ei huomannut mitään merkkiä\n\"viidenkymmenenrajan\" poikkimenosta. Hän oli yhtä innokas ja kiivas,\nmentyään tämän rajan poikki, kuin hän ennenkin oli ollut; ja viimeinen\nkymmenvuodenaika hänen elämästään oli hedelmällisin ja hyödyllisin\nhänen elinurallaan.\n\nVieläkin yhden opetuksen saamme siitä puolesta, että hän pyhitti\nkaikkensa Jumalalle. Vastakohtana niille, jotka kuluttavat elämänsä\ntoivomalla, että olisivat jotakin muuta, kuin mitä he ovat, käytti\nhän tarkoin ne leiviskät, jotka Jumala hänelle oli suonut. Suurempaa\nsivistystä hän ei ollut saanut, mutta hän tutki Englannin kieltä\ninnokkaasti ja saavutti jonkinlaisen kaunopuhelijaisuuden, jota\nselvyyteen ja vakuuttavaan voimaan nähden ei sitte Bunyanin päiväin ole\nvoitettu. Sitäpaitsi osasi hän valloittaa kuulijansa ja istuttaa heihin\nsuuria totuuksia ihmeteltävällä selvyydellä ja voimalla.\n\nHänen kykynsä perehtyä uusiin oloihin osoittautuu sekä niiden\nkonferenssien tuloksissa, joita hän kaikista maailmanosista turvaaville\noppilaille piti että koulujen perustamisessa. Hänen läpeensä kelpo\nluonteensa ja se seikka, että hän säilytti nimensä tahrattomana,\nansaitsee erityistä mainitsemista. Hän ei elänyt mainetta ja rahoja\nkootakseen; hänen kunnianhimonsa koski ainoastaan hengellistä\nmenestystä.\n\nErittäin hauska tilaisuus tässä jumalanpalveluksessa oli se, kun Mr.\nSankey lauloi Mr. Moodyn lempilauluja, jolloin seurakunta yhtyi kuoroon.\n\nKaksituhatta henkeä oli Dwight L. Moodyn muistojuhlassa Tremont\nTemplessä Bostonissa läsnä, jolloin eteviä pappeja ja maallikoita\nmonista eri tunnuskunnista kokoontui samalle lavalle kahden tunnin ajan\nylistellen tuon suuren evankelistan elämää ja vaikutusta. Kokousta\npidettiin \"The Evangelistic Association of New England\" yhdistyksen\nylijohdolla. Henry M. Moore Bostonista, joka lähes kolmekymmentä vuotta\noli ollut Mr. Moodyn liittolaisena, oli esimiehenä ja puhujien joukossa\nhuomattiin pastorit T:ri L. B. Bates, D. A. A. Plumb, T:ri George O.\nLorimer, Piispa W.F. Mallalieu, Pastori Herbert J. White ja John Willis\nBaer, \"Society of Christian Endeavor\" yhdistyksen sihteeri.\n\nMonta liikuttavaa kohtausta sattui kokouksen aikana, ja kyyneleet\nvaluivat virtoina monen silmistä.\n\nPastori John A. Mc Elwain Clarendon Street Churchista johti rukoukseen,\nkiittäen Mr. Moodyn lapsellisesta hurskaudesta ja pyhitetystä\nmiehuudesta sekä hänen työstään evankelistana ja kasvattajana.\n\n_Mr. Moore_ lausui m.m.: \"Me olemme kokoontuneet tänne puhelemaan\nyhdeksännentoista vuosisadan Paavalista, hänen elämästään, työstään ja\nvaikutuksestaan. Jos yhteen ainoaan sanaan sisältäisin D. L. Moodyn\nkoko elämän, niin olisi tämä sana 'Voitto'. Tappiota hän ei tuntenut.\nHänen elämänsä oli yhtämittaista menestystä. Tultuaan seitsemäntoista\nvuoden vanhana kääntymykseen eräässä puodissa Court streetin varrella\ntäällä Bostonissa läksi hän yhdeksäntoista vuotiaana Chicagoon, ja\nsiellä, voimme sanoa, hän elämäntyönsä aloitti. Vuonna 1872 tulin\nläheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän tuli eräänä päivänä\npuotiini, pyysi kynää ja kirjoitti raamatunvärsyn tähän Baxterin uuteen\ntestamenttiin, jota sittemmin kaksikymmentä vuotta olen kalliina\nmuistona kantanut. Olin tilasuudessa työskentelemään hänen kanssaan,\nja kokousten aikana Tabernaaklissa täällä Bostonissa johdin minä\nneljänäkymmenenä neljänä päivänä nuorten miesten kokousta\".\n\nMr. Moore puhui suhteestaan Mr. Moodyyn Northfieldin kouluihin nähden\nja sanoi uskovansa, ettei Mr. Moodyn maine muutaman vuoden kuluttua\nniin paljon perustuisi hänen evankeeliseen työhönsä kuin hänen\ntoimintaansa sivistyksen edistämiseksi. Northfieldin kouluissa käy 900\nylioppilasta, jotka edustavat seitsemäätoista lahkoa ja kuuttatoista\nkansakuntaa.\n\n\"Hän oli rukouksen mies\", jatkoi Mr. Moore. \"Minä olen kuullut hänen\nsanovan, että jos Kaikkivaltias antaisi hänen valita hänen oman tiensä\nja Jumalan tien välillä, niin hän heti valitsisi Jumalan tien. Hän\nsai kaikki rukouksen kautta toimeen ja ylläpiti sitä rukouksella.\nKaikki koulurakennukset Northfieldissa ovat hänen rukoustensa tulosta.\nJokainen evankeelinen sotaretki saatiin hänen rukouksensa kautta\naikaan, ja kun hän oli ryhtynyt työhön, ei hän kysynyt mitä ihmiset\narvelivat. Hänessä toteutuivat raamatun sanat: 'Jos te minussa pysytte,\nniin minä pysyn teissä'. Sydämmeni on tänään täynnä. Oi, miten häntä\nkaipaan! Mutta minä luulen hänen tietävän, että meillä on täällä,\nkokous\".\n\nKun Mr. Moore sitten seikkaperäisesti oli kertonut mitä kuolinvuoteen\nääressä oli tapahtunut, lausui hän: \"Ja hänen viimeiset sanansa\nolivat: 'Jumala kutsuu minua. Maa väistyy. Taivas avaantuu'. Minä en\nepäile, että Jumala lähetti vaununsa häntä noutamaan, ja astuessaan\nniihin lausui hän omaisilleen: 'Jumala kutsuu minua'. Mennessään ylös\ntaivaasen hän sanoi: 'Maa väistyy, taivas aukenee'. Ja kun hän astui\npyhien yhteiskuntaan, joista hän täällä alhaalla oli saarnannut,\nlauloivat enkelit: 'Tehkäät portit avaraksi ja ovet maailmassa\nkorkiaksi!' Mikä vastaanotto! Minkälainen kotiinlähtö yhdelle\nyhdeksännentoista vuosisadan merkillisimmistä miehistä!\"\n\nMr. Mooren pyynnöstä lauloi Mr. Lawrence B. Greenwood kaksi värsyä\nlaulusta: \"Armosta autuas\", joka oli Moodyn lempilauluja.\n\n_Pastori L.B. Bates_ lausui: \"Vaikka viisikymmentä vuotta olen ottanut\nsuoranaiseen toimintaan osaa, en kuitenkaan vielä milloinkaan ole koko\nsanomalehdistön, niin hengellisen kuin maallisenkin, niin yleisesti\nnähnyt yhdenkään kuolemaa valittavan, kuin tämän miehen. Hänen\nelinaikanaan pyysivät ne usein häntä pidättymään, mutta nyt ne yhtyvät\nkilvan häntä kiittämään. Mr. Moody polveutui kansasta, eikä hän sitä\nmilloinkaan unhottanut. Hän eli kansalle eikä hyljännyt sitä koskaan.\nHän saarnasi evankeliumia kansalle eikä koettanut konsanaan tehtäväänsä\nmuuttaa. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hänen uskonsa oli\neroittamattomasti Jumalan työhön yhdistetty\".\n\n\"Jumala on meille puhunut\", lausui T:ri Lorrimer, \"ei ainoastaan Dwight\nL. Moodyn sanojen vaan myös hänen elämänsä kautta, samalla tavalla\nkuin hän Eliaan, Esaian ja Johannes Kastajan kautta puhui. Minun\nmielipiteeni mukaan oli Moody yhtälailla Jumalan lahja kuin Spurgeon\ntai Whitefield, tai muut miehet, joita on pyhällä öljyllä ja kätten\npäällepanemisella siunattu. Jumala tarvitsi erityistä miestä erityistä\ntehtävää varten, ja hän löysi sen tuossa oppimattomassa pojassa,\njoka näyttäytyi työhön kykeneväksi. Moody pani Jeesuksen Kristuksen\nsovintovoimalle arvoa\".\n\nPiispa Mallalieu lausui, että maailman velka Mr. Moodylle kasvoi,\nsikäli kun vuodet lisääntyivät, jonka jälkeen hän esitti hänelle\nkaunissanaisen kiitoslausunnon siitä työstä, minkä hän uskonnollisessa\nmaailmassa oli aikaansaanut.\n\nJumalanpalvelus Mr. Moodyn muistoksi pidettiin samoin Calvaryn\nbaptistakirkossa viidennenkymmenennen seitsemännen kadun varrella,\nWest, New-York City samaan aikaan kun hautausjumalanpalvelusta\nNorthfieldissa vietettiin. Se oli vapaa Mr. Moodyn ystävien\ntoimeenpanema kokous, ja joukko pastoreja eri tunnuskunnista oli läsnä.\n_Tri B. S. Mc Arthur_ lausui:\n\n\"Viime kesänä, kun avasimme telttakokoukset viidennenkymmenennen\nkuudennen kadun varrella, olin minä Mr. Moodyn kanssa kirjeenvaihdossa\npyytääkseni häntä puhumaan iltapäiväsin teltassa ja iltasin kirkossa.\nHän kirjoitti ettei hän tuntenut itseänsä oikein terveeksi ja epäili\nottaa niin paljon työtä lämpimänä aikana. 'Minä tulen kuitenkin\nkohdakkoin luoksenne', hän kirjoitti, 'ja pidämme Calvarykirkossa\nsuuren kokouksen'. Tätä jumalanpalvelusta vietämme nyt Mr. Moodyn\nmuistoksi ja hänen ja Mestarimme kunniaksi\".\n\n\"Mr. Moody on nyt astunut kuolemattomien joukkoon. Hänen\nevankeelinen työnsä aloitti uuden aikakauden Englannin ja Amerikan\nevankeliseerauksessa. Akateemista oppia vailla oli hän kuitenkin\nalallaan sivistynyt mies. Tämä alue oli tosin rajoitettu, verrattuna\nsiihen oppialueesen, jolla muutamat Jumalan työmiehet liikkuvat, mutta\nMr. Moody oli kuuliainen oppilas Kristuksen koulussa, joka sittenkin on\nkaikista kouluista jaloin\".\n\n\"Mr. Moodyn toiminta on osoittanut maallikkojen työn merkityksen\nhengellisellä alalla. Maallikko-apu oli liiaksi syrjäytettyä\nseurakunnissamme, ja keskiajan taikauskoinen käsitys, että papit yksin\nkykenevät jumalanpalvelusta johtamaan, löytyy vieläkin keskuudessamme.\nMr. Moody hankki maallikkotoiminnalle kunnioitusta. Minkään ihmisen\npapiksivihkimä hän ei ollut. Jumala oli itse pannut hänen sieluja\nvoittamaan ja uskovaisia kehoittamaan\".\n\n\"Minä erotan kaksi eri suuntaa meidän päiväin hengellisen\nelämän alueella Amerikan seurakuntien keskuudessa. Toinen\ntavottelee korkeakirkollisuutta ja esiintyy paljon. Tuo entinen\nmatalakirkollisuus, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli yleinen,\non lähes kokonaan kadonnut. Meillä on korkeakirkollisuus ja\nvapaakirkollisuus, mutta meillä on tuskin mitään vanhasta\nmatalakirkollisuudesta jälellä. Mr. Moody piti sellaisesta Kristuksen\nkirkosta, joka ei tunne mitään ahtaita kirkollisia muotoja.\nMoodyn pysyväisen muistomerkin muodostavat epäilemättä hänen\nkasvatuslaitoksensa Northfieldissa\".\n\nKun oli laulettu eräs laulu, luettiin seuraava Northfieldiin\nlähetettäväksi aijottu sähkösanoma:\n\n\"Rouva D. L. Moody Northfieldiin kokoontuneine sukulaisineen ja\ntuttavineen\".\n\n\"Muistojumalanpalvelukseen Calvarykirkkoon New-Yorkissa kokoontuneet\nystävät yhtyvät myötätuntoisuuden ja rakkauden ilmaukseen. Ilmestysk.\n14: 13\".\n\nKoko seurakunta nousi seisomaan osottaakseen osanottoaan sähkösanomaan,\njoka heti lähetettiin.\n\n_T:ri Hillis_, pastori Brooklynin Plymouth kirkossa, puhui\nkaunopuhelijaasti Mr. Moodyn työstä. M.m. hän sanoi:\n\n\"Hän oli minun ajatukseni mukaan suurin evankelista lähinnä\nWhitefieldiä, ja sitte Paavalin päivien ei ainoakaan ole puhunut niin\nsuurille ihmisjoukoille tai johtanut niin monta Kristuksen luo kuin\nhän. Mr. Moodyn työ on pysyvä aikojen loppuun saakka. Jumala oli häntä\nvarustanut. Älköön kukaan sanoko, ettei hän ollut täydellisesti työtään\nvarten varustettu. Hänen yksinkertaiset sanansa tunkeutuivat suoraan\nihmisten sydämmiin; hänen tunnollisuutensa, hänen intonsa, hänen\ninspireerattu, selvä huomiokykynsä, hänen ystävällisyytensä, kaikki\nteki hänet työhönsä erittäin sopivaksi\".\n\nHyperionissa, New Haven, Conn, pidettiin Mr. Moodyn muistoksi suuri\nkokous, suurin laatuaan siinä kaupungissa. Melkein jok'ainoa niistä\n5000 hengestä, jotka täyttivät teaatterin, tai jotka olivat kokouksessa\nCalvarykirkossa New-Yorkissa läsnä, olivat nähneet ja kuulleet Mr.\nMoodya hänen elinaikanaan ja olivat nyt kokoontuneet hänen muistoaan\nkunnioittamaan. Kuulijakunta täytti tuon suuren teaatterin lattiasta\nkattoon asti, ja niiden joukossa oli suuri luku Yale-ylioppilaita.\n\nMr. Sankey oli läsnä ja lauloi kokouksessa erittäin tuntehikkaasti\nkaksi laulua. Toisen niistä nimeltä: \"Pois varjojen maasta\", oli\nhän toisena päivänä Moodyn kuoleman jälkeen sepittänyt. Hänen oman\ntoivomuksensa mukaan yhtyi seurakunta kuoroon.\n\nKokouksen avasi _professori Fischer_, joka puhui Mr. Moodyn voiman\nsalaisuudesta. \"Hän himoitsi yhtä asiaa\", huomautti puhuja, \"nimittäin\nihmisten pelastusta siinä merkityksessä, jossa raamattu tätä sanaa\nkäyttää. Tämän päämaalin saavuttamiseksi osoitti hän erinomaista\nkestävyyttä. Jos Moody olisi ollut arkatuntoinen mies, niin olisi\nhänestä hänen rajoitetulla kasvatuksellaan tullut intoilija, mutta\nniin ei käynyt. Hänellä oli rakastava, hellä luonne, joka todellisessa\nmerkityksessä kaikissa hänen toimissaan teki hänet katoliseksi. Mr.\nDrummond lausui, ettei hän milloinkaan ole nähnyt miestä, joka hänelle\nniin suuresti muistutti apostoleja\".\n\nProf. Fischer kertoi nyt erään tapauksen Mr. Moodyn elämästä, joka\ntodisti hänen suurta rehellisyyttään. Hän kertoi noin kaksikymmentä\nvuotta sitte viettäneensä yhden illan Thurlow Weedin seurassa\nNew-Yorkissa, ja illan kuluessa kääntyi puhe Mr. Moodyyn. Mr.\nWeed puhui hänestä lämmöllä ja lupasi prof. Fischerille lähettää\njäljennöksen eräästä kirjeestä, jonka hän hiljan oli Mr. Moodylta\nsaanut. Mr. Weed oli käynyt muutamissa kokouksissa ja oli\nkunnioituksensa ilmauksena Moodya kohtaan lähettänyt hänelle sangen\nsuuren lahjan. Vastauksena tähän sai hän kirjeen.\n\nTämän kirjeen veti prof. Fischer esiin ja luki sen. Siinä tunnustettiin\nvekseli kiitollisuudella vastaanotetuksi, mutta samalla ilmaisi\nMr. Moody epäilyksensä siitä, tuliko hänen käyttää sitä hyväkseen\ntai ei. Hän kysyi, oliko Mr. Weedillä oikeus tuntea itsensä\njotenkin loukatuksi, jos Mr. Moody kieltäytyisi hänen lahjaansa\nvastaanottamasta, niinkuin Mr. Weed itse oli kieltäytynyt Jumalan\nlahjaa vastaanottamasta. Hän ilmaisi samalla mielipahansa siitä, että\nniin jalo ja todellinen ystävä jäisi kääntymättömäksi, ja lopetti\nlausumalla sen toivon, että asiat olisivat toisin, kun he taasen\ntoisensa kohtaisivat.\n\n\"Tämä\", lisäsi puhuja, \"osottaa millainen Moody oli. Itsensä\nunhottaminen ja toisten etujen katsominen oli aina hänen huomattavimpia\nominaisuuksiaan. Hänen muistonsa kannattaa niin paljon kunniaa, kuin\nsuinkin voimme hänelle antaa\".\n\nSitten puhui _Mr. Sankey_ seuraavasti: \"On kaksikymmentäyhdeksän vuotta\nsitte kuin ensi kerran sain tilaisuuden matkustaa Mr. Moodyn seurassa.\nJa minä haluan lausua sen todistuksen, että jalompaa ja mieleltään\nystävällisempää miestä en koskaan ole tavannut. Tärkein piirre Mr.\nMoodyssa oli minun käsitykseni mukaan hänen suuri huomiokykynsä.\nMe tapasimme toisemme Indianopoliksessa v. 1870. Usein on kysytty,\nmiten ensin yhteen yhdyimme, ja täällä läsnäolevien nuorten hyödyksi\ntahdon sanoa, että kumpikin jo nuoruudessamme olimme ruvenneet\nHerraa palvelemaan. Kaksi kristillistä elämää liittyivät toisiinsa.\nEnsimmäisiä sanoja, joita hän minulle tuossa tunnetussa kokouksessa\nlausui, oli: 'Minä olen etsinyt teitä kahdeksan vuotta'. Te olette\nminua etsineet? lausuin minä ja vedin kättäni takaisin. Minkätähden?\nHän sanoi toivovansa että minä lähtisin hänen kanssansa Chicagoon ja\nottaisin laulun johdon haltuuni\".\n\n\"Hänellä oli siitä sangen paljon vastusta. Toisinaan, hän kertoi,\nilmoitti laulunjohtaja laulun, jota olisi pitänyt laulettaman hitaasti\nmutta joka laulettiin kiireellä tahdilla. Minulla oli siihen aikaan\nrunsastuloinen toimi, ja minä sanoin Moodylle: 'Minä en luule voivani\nniin tehdä'. Mr. Moody virkkoi: 'Oh, minä luulen sen kyllä käyvän\npäinsä. Minä toivon että menette kotiin ja panette sen rukouksessa\nHerran eteen, ja minä tahdon tehdä samoin'. Ei kestänyt kauvan\nennenkuin Moody oli rukoillut minut pois liike-elämästä\".\n\nMr. Sankey kertoi sitten kuinka hän lauloi ja Mr. Moody saarnasi\nlaatikon päältä kadun kulmassa, ja jatkoi:\n\n\"Minä menin seuraavana päivänä toimistooni takaisin, mutta sydämmeni ei\nkauvemmin ollut mukana työssä. Pian senjälestä pyysin minä eroa valtion\nvirasta ja yhdyin Mr. Moodyyn. On sanottu, että me erosimme, mutta ei,\nme emme eronneet ennenkuin kuolema meidät Northfieldissa eroitti\".\n\n\"Viimeisen kerran minä lauloin Mr. Moodylle T:ri Storrin kirkossa\nBrooklynissa. Vaimoni kanssa menimme kuuntelemaan hänen saarnaansa.\nMinä en koskaan väsynyt kuulemaan hänen puhuvan. Laulu oli, omituista\nkyllä, sama, minkä ensi kerralla hänelle lauloin. Seuraavan kerran\nkuulin häntä T:ri Barkin kirkossa, jolloin hän lausui nuo tunnetut\nsanansa: 'Jonakin lähimmistä päivistä luette, että Dwight L. Moody\non kuollut, mutta älkää uskoko sitä'. Seuraavan kerran näin hänet\nkuolleena Northfieldissa. Siunatkoon Jumala hänen muistoaan!\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nHajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä.\n\n\nHämmästyttävä piirre siinä liikkeessä, joka D. L. Moodyn kautta\nsyntyi, oli se seikka, ettei siinä huomattu mitään seisahdusta. Se\noli yhtämittaista herätystä. Usein kuullaan sanottavan, että kun\nerittäin suuri hengellinen harrastus syntyy, laimenee se ennen pitkää\nja sitä seuraa kylmä ja tuskallinen taantuminen. Mutta tässä kohdin ei\nasianlaita ollut niin. Alttaritulet paloivat koko ajan, eikä päivääkään\nkoko vuotena kulunut, ettei jotain askelta eteenpäin otettu ja joku\nvoitto evankeliumille voitettu. Toiset olisivat peräti uupuneet ja\nolleet pakoitetut lepäämään, mutta Mr. Moodyn suunnattomat varastot\nruumiillista voimaa auttoivat häntä kestämään työtaakkoja, joiden alla\ntoiset olisivat sortuneet. Silloinkin kun hän tunsi itsensä väsyneeksi\nja tarvitsi lepoa, esiintyi hän toisinaan yhtäkkiä vahvana kuin\njättiläinen ja näytti niin terveeltä ja voimakkaalta, ikäänkuin hän\njuuri olisi nauttinut pitempää virkalomaa.\n\nHänen vanha ystävänsä, eversti Hammond kertoo seuraavan esimerkin: \"Mr.\nMoody tuli ylös luokseni eräänä pyhänä aamupäiväjumalanpalveluksen\njälestä, silminnähtävästi aivan uupuneena. Hän heittäysi erääsen\ntuoliin ja virkkoi: 'Minä olen läpeensä rasittunut enkä voi ajatella,\npuhua tai toimia mitään. Siellä on kirkossa tänä iltana kokous -- sinun\ntäytyy ottaa se haltuusi. Minussa ei ole kerrassaan mitään jälellä'.\"\n\n\"Kun minä tiesin, ettei Mr. Moody milloinkaan pyytänyt apua, ellei hän\nsitä tarvinnut, niin lupasin minä tehdä hänen virkaansa. Määrättynä\naikana menin Illinois Street kirkkoon ja löysin sen täpösen täynnä\nkuulijoita. Minun piti juuri aloittaa jumalanpalvelus, kun ovi avattiin\nja Mr. Moody tuli tai paremmin ryntäsi sisälle seurassaan pitkä jono\nnuoria miehiä, joita hän oli kapakoista ja kadunkulmista koonnut ja\njoita hän nyt hänelle, kuten näytti, aivan uudessa tarkoituksessa toi\nmuassaan\".\n\n\"Hän hyppäsi puhujalavalle, tempasi laulukirjan ja aloitti, ja sen\njumalanpalveluksen alusta loppuun saakka ei minulla ollut mitään muuta\ntekemistä kuin pysytellä pois tieltä\".\n\n\"Mr. Moody oli pari tuntia levännyt, ja kun ei hänellä ollut\niltakokousta edessään, läksi hän vanhaan työhönsä rekryyttejä\nkokoomaan, jossa toimessa hän sinä päivänä tavallista paremmin\nonnistuikin. Johdattaessaan heitä kirkkoon, heräsi hänessä joku\nsattuva ajatus, ja kadunkulman ja saarnatuolin välillä suunnitteli hän\nsaarnansa, joka oli voimakkaimpia kaikista, joita häneltä olen kuullut\".\n\nOn olemassa hauska kertomus siitä, miten Mr. Moody eräänä uudenvuoden\npäivänä kävi vieraissa kahdessasadassa perheessä. Hän läksi kotoaan\naikoen käydä näin monessa paikassa ja hän todella ennättikin. Tietysti\nhän ei voinut muuta kuin hetken viivähtää joka paikassa, ja vierailu\nei kestänyt missään kahta minuuttia kauvemmin. Hän hyppäsi vaunustaan\nparin ystävänsä saattamana, jotka hän oli ottanut mukaansa, kiirehti\nsisään, katseli ympärilleen ja sanoi: \"Minä olen Moody; kaiketi\ntunnette minut? Kuinka on laitanne? Minä toivotan teille onnellista\nuutta vuotta. Rukoilkaamme!\"\n\nSitten hän lankesi polvilleen, ja muutamia sanoja rukoiltuaan hän\nkiireesti nousi, tarttui hattuunsa ja istuutui vaunuunsa jälleen.\nSeuraavassa talossa tehtiin samoin ja niin edespäin. Iltapuolella\nolivat hänen molemmat ystävänsä, jotka olivat seuranneet häntä, aivan\nväsyneitä, niin että heidän täytyi lähteä kotiin; mutta Moody jatkoi,\nja kun hän oli lopettanut, näytti hän voivan tehdä saman vielä kerran.\nTämä on kuvaava esimerkki sekä hänen ruumiilliseen voimaansa että\nintoonsa nähden. Hevosetkin sinä päivänä väsyivät, ja hänen täytyi\nkäydä loppumatka jalkasin, mutta hän piti päälle loppuun asti ja kävi\nkaikissa paikoissa, jotka hän oli listaansa merkinnyt.\n\nMr. Moody perusti erään auttajayhdistyksen, nimeltä \"Työtoverit\"\n(Yokefellows). Heidän tehtävänä oli mennä yleisille paikoille, käydä\nkodista kotiin ja seistä katujen kulmissa kaikkialla levittääkseen\nlentolehtisiä ja painettuja kutsumuksia kokouksiin Illinois\nStreet-kirkossa ja Farwell Hallissa. Missä vaan paljon kansaa oli\nkoolla, nähtiin näitä nuorukaisia, ja täten pysyi Mr. Moodyn työ aina\nyleisölle tunnettuna ja edistyi voimalla. Muuan nuori mies kertoo,\nmiten hänestä tuli Työtoveri-Yhdistyksen jäsen ja lähetystyöntekijä:\n\n\"Minä olin muukalainen Chicagossa. Eräänä pyhäaamuna seisoin muutamassa\nkadunkulmassa lähellä Mr. Moodyn kirkkoa ja katselin ympärilleni\ntietämättä, minne mennä tai mitä tehdä. Mr. Moody, joka parhaillaan\nlähetti Työtovereita heidän aamutyöhönsä, tuli luokseni ja sanoi\ntuttavallisesti: 'Katsokaa tässä, ottakaa tämä paperikäärö ja asettukaa\ntuohon kadunkulmaan ja antakaa lehtinen jokaiselle ohikulkevalle'.\"\n\n\"Minä tulin iloiseksi kuullessani ystävällisen äänen, ja koska\nmielelläni halusin jotakin tekemistä, niin otin lehtiset ja jakelin ne\nneuvon mukaisesti ja olen siitä perin ollut yhdistyksen jäsen\".\n\nOn hauska seurata muutamien kehitystä niistä puoleksi villiintyneistä\npojista, jotka joutuivat Moody-lähetyksen vaikutuksen alaisiksi.\nSe oli uuden elämän alku monelle heistä. He huomasivat kuinka\ntyhmää ja alentavaa oli sonnin elämä; heidän ajatuksensa tulivat\nsuunnatuiksi parempaa kohti, heidän oman arvonsa tunto ja oikeutettu\nitsetietoisuutensa heräsi ja sen armon vaikutuksesta, jonka alaiseksi\nhe tulivat, kasvoivat he hyödyllisiksi kansalaisiksi ja jaloiksi\nihmisiksi. Mr. Moodyn aate oli panna kukin johonkin toimeen. Senvuoksi\nhän tavallisesti aina, tullessaan uudelle paikkakunnalle, saarnasi\ntekstistä \"Kullekin oma tehtävänsä\" siten herättääkseen uinailevia\nuskovaisia toimintaan ja saattaakseen heitä lähtemään työhön\nkaikkialle, missä he mahdollisesti voivat saada jotakin aikaan tai\ntehdä jotakin hyvää.\n\nOn hyvin tunnettu tosiseikka, että Mr. Moody aina lämpimästi suosi sitä\nliikettä, joka on Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen nimellä\ntunnettu. Hän omisti paljon aikaa ja paljon työtä sen menestyksen eteen\nChicagossa, ja se kasvoi hänen johdollaan kuten hänen lähetystyönsäkin,\nkunnes hän ei tiennyt, missä löytää kotia sille. Ensin oli\nyhdistyksellä huoneustonsa metodistikirkon alueella, mutta tämä tuli\nennen pitkää liian ahtaaksi, etenkin sittenkun uusia osastoja oli\njärjestetty. Oli selvä, että nuorille miehille oli oma koti hankittava,\nja uuden rakennuksen aikaansaaminen tuli nyt vakavaksi rukousaiheeksi.\nSuuria vaikeuksia näytti kuitenkin asettuvan tielle, ja jokainen,\njolla olisi ollut vähemmän vahva usko, olisi heti alussa kadottanut\nluottamuksensa ja jättänyt koko hankkeen. Mutta Chicagossa löytyi\nsuuria rikkauksia; siellä löytyi jaloja miehiä, joilla oli yleviä\nkäsityksiä kristillisestä anteliaisuudesta; tarvittiin ainoastaan että\nheidän sydämensä tulisivat liikutetuiksi, niin heidän kukkaronsa kyllä\navaantuisivat ja tarvittavat varat saataisiin.\n\nMonien täytyi jokapäiväisistä rukouskokouksista tilan puutteen tähden\npalata takaisin, ja oli selvä että suurempi huoneusto oli hankittava.\n\"Ainoa keino tämän aikaansaamiseksi\", huomautti eräs ystävistä, \"on Mr.\nMoodyn nimittäminen yhdistyksen puheenjohtajaksi\". Hänen menestyksensä\nvarojen hankkimisessa Illinois Street kirkon rakentamiseksi on\ntunnettu. Mr. Moodylla on enemmän intoa kuin tietoa -- niin\najattelivat monet; häneltä puuttui se kehitys ja hienostuminen, jota\nkorkeampaan kristilliseen vaikutukseen katsottiin välttämättömäksi;\nlöytyi monta ylhäistä, jotka välinpitämättömyydellä kohtelivat hänen\ntyöskentelyään. Tämä nuorten miesten yhdistys oli nyt voimakkain koko\nLännen pohjoisosassa. Sen jäsenien joukossa oli monta etevää miestä;\nhe olivat kehittyneitä, jalostuneita, kykeneviä edullisella tavalla\nyleisiä jumalanpalveluksia johtamaan, ja nyt ehdotettiin yleisesti\nheidän johtajakseen nuorta miestä, jonka, ainoa suositus oli se, että\nhän menestyksellä oli saanut järjestetyksi pelastustyön ja perustanut\nkirkon köyhän väestön keskuuteen.\n\nMr. Moodyn valitsemista toimeen vastustettiin monelta taholta, mutta\nhän ja hänen ystävänsä voittivat vilkkaan, vaikka ystävällisen\nvaalitaistelun jälkeen, ja jälestäpäin huomattiin, ettei mikään\ntoimenpide yhdistyksen historiassa siinä määrässä ole lisännyt sen\nvaikutusvaltaa ja menestystä. Useimmat hänen vastustajistaan taipuivat\nnöyrästi päätöksen alle siinä luottamuksessa, että jos Herra oli hänet\nerityiseen tehtävään kasvattanut, niin oli siinä kyllä, eikä heillä\nollut oikeutta käydä asiaa toiseksi muuttamaan.\n\nSuunnitelma, jonka Mr. Moody uuden rakennuksen hankkimiseksi ehdotti,\nkäsitti osakeyhtiön perustamista kahdellatoista luottamusmiehellä,\njotka olisivat edesvastuunalaiset uuteen rakennukseen nähden ja\nhoitaisivat sitä. Osakkeista maksettaisiin kuuden prosentin korko,\nsittenkun rakennus oli valmistunut. Tämä korko hankittaisiin antamalla\nrakennuksessa sellaisia huoneita vuokralle, joita ei yhdistys omaan\ntarkoitukseensa tarvinnut. Jos tulot koituisivat korkoa suuremmiksi,\nniin jäännös käytettäisiin osakkeiden lunastamiseen, ja tätä\nsuunnitelmaa seuraamalla pääsisi yhdistys vähitellen velasta vapaaksi.\nKun näin kävisi, alettaisiin kaikki tulot käyttämään yhdistyksen\nvaikutuksen laajentamiseksi ja siten edistettäisiin sen suuria\nhengellisiä tarkoitusperiä.\n\nHuomioon otettava seikka on, että tämä nuori mies, jota monet hänen\nollessaan puheenjohtajana katselivat epäilevin silmin, vieläpä\nselittivät hänen olevan kaikkeen hyvään mahdottoman, ennen pitkää\nhankki osakkeita tähän yritykseen 100,000 dollarin arvosta. Tämä\nei ainoastaan tehnyt uhkean rakennuksen rakentamisen mahdolliseksi\nvaan osoitti samalla mitenkä taitavan liikemiehen käsissä yritys\noli. Rakennuskomitea valitsi viisaasti kyllä paikan kaupungin\nkauppakeskustassa, missä se ei ainoastaan ollut helposti jokaisen\nlöydettävissä, vaan jossa myös korkeasta vuokramaksusta sopi antaa\nvapaita huoneita vuokralle. Rakennuksessa löytyi lukuhuoneita,\nrukouskokoushuoneita, komiteahuoneita ja konttorihuoneustoja eri\nosastoille sekä sitäpaitsi suuri, 3000 henkeä vetävä sali. Se oli\nkaikissa suhteissa täydellinen, tarkoitustaan vastaavasti sisustettu\nrakennus.\n\nSe avattiin pyhäiltana 29 p. syysk. 1867 -- ja vihittiin juhlallisesti\nJumalan kunniaksi ja palveluspaikaksi. Tämä tapahtuma vaikutti\nharvinaista liikettä kaupungin uskonnollisissa piireissä. Suunnaton\nihmispaljous kokoontui, ja tuon suuren puhujalavan täytti joukko eteviä\npastoreja eri tunnuskunnista, kaikki valmiita tunnustamaan yrityksen\nmenestystä, ja kaikki toivottaen Jumalan siunausta yhdistyksen\nvaikutukselle. Presidentti Moodyn esitelmän pääsisältö oli seuraava:\n\n\"Jos mikään seikka on Chicagolle erityisesti omituista, niin on se\nnopeus, jolla tämä kaupunki sekä suuruuteen, rikkauteen että kauppaan\nnähden kehittyy. Mutta kaikesta tästä saavuttamastamme nopeasta\nmenestyksestä ei kuitenkaan mikään ole niin merkillistä, kuin se, mikä\nN.M.K.Y:stä on kohdannut\".\n\n\"Viime kuukautena, kun rakennus on ollut valmistumaisillaan, lausui\njoku minulle: 'Älä tule ylpeäksi'. Tämä on hyvä neuvo. Minä tunnen\nennen kaikkia ja elävämmin kuin ennen koskaan, että Jeesus on\ntämän suuren työn meidän edestämme tehnyt. Ja tästä ihmeellisestä\nsiunauksesta minä tahdon, että te kiitätte häntä\".\n\n\"Muutamia vuosia sitten tämä yhdistys heikkeni heikkenemistään,\nja yhteen aikaan se oli melkein kuolemaisillaan. Ne, jotka sen\njärjestivät, erehtyivät luullessaan, että kun he vaan avaavat muutamia\nhuoneitapa ilmoittavat että niissä tullaan pitämään kokouksia, niin\nsyntiset kyllä itsestään tulevat pelastusta etsimään. Mutta he\nhuomasivat ennen pitkää, että jos he tahtoivat eksyneitä pelastaa, niin\ntuli heidän etsiä heitä syrjäisiltä ja pimeiltä paikoilta, jossa he\novat Kristuksen evankeliumin valkeudelta peitossa\".\n\n\"Silloin aloimme etsiä heitä ja noutaa heitä kokouksiin. Näin Kristus\nkäskikin meidän tekemään. Ja kun nyt olemme totelleet häntä ja\ntyöskennelleet hänen neuvonsa mukaan, on hän auttanut meitä rakentamaan\ntämän huoneen. Mutta minusta näyttää, ikäänkuin yhdistys vasta olisi\naloittanut työnsä. Tosin löytyy niitäkin, jotka väittävät, että olemme\nsaavuttaneet voimamme korkeimman kohdan. Mutta meidän täytyy liittyä\nristin ympäri; meidän täytyy käydä kaupungin kimppuun ja valloittaa se\nkokonaan Kristukselle\".\n\n\"Kun näen nuorten miesten tuhansittain vaeltavan kuoleman tietä,\ntunnen minä ikäänkuin lankeevani Jeesuksen jalkain juureen, pyytäen\nrukouksilla ja kyyneleillä häntä tulemaan pelastamaan heitä ja\nauttamaan meitä saattamaan heitä hänen luokseen. Hänen vastauksensa\nmeidän rukouksiin ja hänen siunauksensa meidän työhömme nähden antavat\nheille oikeuden uskoa, että meistä vielä on lähtevä voimakas vaikutus,\njoka on ulettuva läpi koko maakunnan, vieläpä läpi kaikkien maakuntien\nja joka vihdoin toisellakin puolen atlanttia on auttava meitä\nsaattamaan syntisiä Jumalan luo\".\n\n\"Me olemme liiaksi kauvan tyytyneet vaan puolustusasemaan. On aika\npanna kaikki voimansa liikkeelle ja samota suoraan keskelle vihollisten\nleiriä\".\n\n\"On sanottu, että yhdistyksen vaikutus nyt on onnellisessa mitassa\nja että sillä on käytettävänään niin paljon varoja, kuin tarvitaan;\nmutta jos alkaisimme niin ajattelemaan, niin tulisi siitä meille\nkuolema. Kun herkeämme koettamasta vaikutustamme laajentaa ja koota\nsiihen tarvittavia varoja, niin muutumme elottomiksi ja kuiviksi\nkuten muutamat Europan rikkaista laitoksista, jotka ovat laiskuuteen\nvajonneet ja ruvenneet mädäntyneen puun tavoin lahoamaan, koska 'he\novat rikkaat eivätkä mitään tarvitse'. Meidän täytyy pyytää rahoja,\nrahoja, enemmän rahoja joka kokouksessa, mutta ei pitääksemme\nyhdistystä sen nykyisellä kohdalla vaan laajentaaksemme sen vaikutusta\".\n\n\"Meidän tulee rakentaa koteja nuorille miehille ja nuorille naisille,\nlähetyskouluja, armelijaisuuslaitoksia, erilaatuisia parannuslaitoksia\nniin hyvin kuin paikkoja viatonta huvitusta, hengellistä ja\nyhteiskunnallista kehitystä varten, niin ettei nuorisollamme olisi\nmitään oikeutettua syytä antautua niihin verkkoihin, joita saatana\nkaikkialla koko kaupungissa heidän tielleen virittää\".\n\nJoku on sanonut, että N.M.K.Y:n tehtävä on hävittää lahkoeroitus,\nja Mr. Moody näkyi tässä tilaisuudessa asettuvan samalle pohjalle,\nsillä hän huomautti sitä seikkaa, että henkilöitä kaikenlaisilla\nuskonnollisilla nimillä otettiin jäseniksi ja saivat yhdistyä yhdeksi\nainoaksi kristilliseksi perheeksi. Innostus oli kokouksessa sangen\nsuuri, ja oltiin sydämmellisesti iloisia siitä että oli onnistuttu\ntoteuttamaan jalo tuuma, joka tarkoitti kaupungin nuorten miesten\nhyödyttämistä ja keskustan muodostamista hengelliselle toiminnalle,\njonka vaikutukset epäilemättä tuntuisivat kautta koko pohjois-Lännen.\n\nYhdistyksen taloudenhoitajana oli tähän aikaan Mr. Farwell,\njonka avutta Mr. Moody tuskin koskaan olisi saanut aikaan, mitä\nhän Chicagossa toimitti. Tämä mies muistutti vahvaa tornia. Hän\noli sekä sydämmellisen hyvä että antelijas. Missä hän vaan näki\ntilaisuuden hyväntekemiseen, käytti hän sitä hyväkseen. Mr. Moody\noli jo aikaisemmin kokenut hänen antelijaisuuttaan, ja koko Amerikan\nuskonnollisessa historiassa löytyy tuskin ainoatakaan nimeä, joka\nkristityltä yleisöltä ansaitsee enemmän kunniaa, kuin Mr. Farwell, tuo\nrikas ihmisystävä ja nöyrä Herran työmies Chicagossa. Hänen puheensa\ntässä tilaisuudessa oli seuraava sisältöinen:\n\n\"Kaksikymmentäviisi vuotta sitten nähtiin joukko pyörien päälle\nasetettuja tynnyreitä kuljetettavan pitkin Chicagon likaisia katuja,\njoista jaettiin järvestä noudettua vettä perheille. Vähän myöhemmin\nonnistuivat jotkut saamaan vetensä pitkin puuränniä eräästä pienestä\nvesisäiliöstä, joka täytettiin liikanaisen voiman avulla sen ajan\nainoan jauhomyllyn höyrykoneesta\".\n\n\"Silloin joku yrittelijäs kapitalisti tuumi rakentaa jättiläissäiliön,\nniin suuren että siitä riittäisi vettä koko kaupungille, ja sen maan,\njolla tämä rakennus nyt sijaitsee, osti tarkoitusta varten Chicago\nHydraulic Company. Mutta kaupungin nopea kasvaminen osoitti tuuman\nepäkäytännölliseksi, ja kaupungin hallinto otti asian omiin käsiinsä\nja rakensi joka kaupunginosaan suuria vesisäiliöitä, jotka täytettiin\nläheltä rantaa otetulla, enemmän tai vähemmän likaisella vedellä\".\n\n\"Tämän järjestelmän on vuorostaan syrjäyttänyt tunneli, jonka kautta\nraikasta vettä syvältä järvestä -- loppumattomista varastoista --\njohdetaan koteihimme\".\n\n\"Kun tämän rakennuksen muureja alettiin pystyttää juuri tälle paikalle,\nmikä kerran valittiin keskussäiliön sijaksi, ja ne nyt siunataan\nhengelliseksi keskustaksi, josta toivomme, että elämän puhdasta vettä\non vuotaileva kaikille tahoille ihmisten janoa sammuttamaan -- olen\nminä huomannut, että Jumalan käsi oli kaikessa tässä mukana, ja että,\nsiunatessamme häntä järven syvyydestä saadun puhtaan veden edestä,\nmeidän myös tulee ylistää hänen hyvyyttänsä, joka on opettanut meitä\nmenemään lahkolaisuuden matalien ja sameiden rantojen ohi saamaan\nhengellistä elämäämme Kristuksen sydämmen kirkkaista syvyyksistä, ja\nlähettämään siunauksen virrat tähän suureen kaupunkiin kristillisen\nyhdistyksen kautta, joka ei tunne kirkko- ja uskontokuntien eroitusta\".\n\n\"Tämä rakennus on käytännöllinen esitys Kristuksen kirkon yhteydestä.\nTäällä emme ole baptisteja tai metodisteja tai presbyteriläisiä; me\nolemme vaan uskovaisia. Ja jos Herran tahto niin on, niin ei mikään\nole minua enemmän ilahuttava, kuin nähdä tämän yrityksen tuloksena\ntäydellinen ja sydämmellinen yhdistys kaikkien välillä, jotka meidän\nHerraa Jeesusta Kristusta rakastavat, yhdistys, joka hävittää\nkäsitysten eroituksen ja tekee hänen kirkkonsa yhdeksi kokonaisuudeksi\nmoninaisuudessa, niin että on yksi laidun, yksi lauma ja yksi paimen\".\n\n\"Tämä yritys, jonka onnellista täydentymistä tänä iltana vietämme,\non kauan ollut tuumailun alaisena. Mutta vasta viime aikana on kellä\ntahansa ollut kylliksi uskoa käsittämään sen nykyistä laajuutta. Hyvä\nonkin, että sitä on tuonnemmaksi siirretty, muuten olisi siitä kenties\nsuuren keskussäiliön sijasta tullut vaan tavallinen vesitynnyri\".\n\n_Mr. Georg H. Stuart_ Philadelphiasta, lausui m.m. tässä tilaisuudessa:\n\n\"Minä olen matkustanut kahdeksan sataa penikulmaa (engl.) vaan\nsaadakseni olla läsnä tämän ensimmäisen rakennuksen vihkimisessä, mikä\nkoskaan kristillisille nuorille miehille on rakennettu. Sallikaa minun\najatuksessa viedä teidät erääsen puotiin Pyhän Paavalin kirkkomaalla\nLontoossa, ja tutustuttaa teitä vähäpätöiseen liikemieheen, nimeltä\nGeorg Williams, joka 1844 oli kauppa-apulaisena siellä. Hän tapasi\nkutsua tovereitaan omaan pieneen huoneesensa rukoukseen -- ja näiden\nkokousten tuloksena oli 6 p. kesäk. 1844 perustettu yhdistys nimellä\n'Lontoon Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys'. Sieltä on yhdistys\nlevinnyt kautta Europan ja Amerikan, ja se toiminta, jota kaikenlaiset\nkelpo miehet kaikenlaisten onnettomien ja huonojen kumppaniensa eduksi\nharjoittavat, on osoittautunut hyödylliseksi ja voimalliseksi\".\n\n\"Chicagon N.M.K.Y. syntyi hengellisen herätyksen tuloksena ja oli\nensimmäisiä, joita on ollut olemassa. Se oli samalla aikaisimpia ja\nonnistuneimpia lähetysyhdistyksiä, jotka toimivat sisällisen sodan\naikana. Jumala on ollut kanssanne. Tuhannet sotilaat ovat teille\nlausuneet: 'Jumala siunatkoon teitä!' ja kun sota nyt on loppunut,\nodottavat lukemattomat tuhannet syntiset, että jatkatte rauhantointanne\nhänen nimessään\".\n\n\"Vuonna 1865 saavutti yhdistyksemme täysikäisyytensä; ja nyt\nnuoruuden toivolla ja miehuuden voimalla varustettuna aloittaa se\nuutta ja loistavaa rataansa., kaikkien kristillisen kirkon haarojen\nluottamuksella siunattuna ja heidän lahjoillaan kannatettuna. Piirtäkää\nsenvuoksi lippuunne tuon sankarillisen lähetyssaarnaaja Careyn sanat:\n'Koettakaa tehdä suuria Jumalan eteen ja odottakaa suuria Jumalalta'\".\n\nTämän uhkean rakennuksen tarkoitukseensa vihkiminen oli suuren ilon\naiheena, ja N.M.K.Y:n ystävät kaikkialla tunsivat että heidän työnsä\noli saanut mahtavan kohotuksen. Kaikkialla kysyttiin: \"Oletteko\nkuulleet hyviä uutisia Chicagosta?\" Toiset kaupungit seurasivat\nesimerkkiä, ja monet Amerikan parhaimmista rakennuksista ovat\nvalmistetut suunnattomilla kustannuksilla täyttämään nuorten miesten\nhengellisiä tarpeita ja valmistamaan heille tilaisuus pakenemaan niitä\npauloja ja kiusauksia, joita niin usein heidän tielleen asetetaan.\nLoppupuolella yllämainittua kokousta annettiin rakennukselle nimi, joka\nsiltä tähän asti oli puuttunut. Siellä näytti sen nimestä vallitsevan\nvain yksi mielipide. Mr. Moody nousi ja lausui: \"Se oli juuri\nkomiteapuheenjohtajamme jalomielinen 30,000 dollarin lahja, joka teki\nmaan oston mahdolliseksi, ja joka alusta pitäin herätti meissä toivon\nsen tuloksen saavuttamisesta, minkä tänä iltana näemme. Antaaksemme\nsille kunnia, jolle kunnia kuuluu, ehdotan minä, että panemme tämän\nrakennuksen nimeksi Farwell Hall. Kaikki, jotka suostuvat, lausukoot\n'hyvä'\".\n\nMahtava \"hyvä\" huuto kaikui kaikkialta todistaen antajan yleistä\nsuosiota kansan keskuudessa. Mr. Moody, joka oli käytännöllinen mies,\nja aina osasi ottaa tilaisuudesta vaari, pyysi että kaikki läsnäolijat\nantaisivat apuansa, ja hänen ehdotustaan tervehdittiin suosiolla.\nSuuremmoinen keräys pantiin toimeen.\n\nTuntuu kummalliselta kun tämänlainen hyvä yritys onnettomuuden kautta\nhäviää. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin tämä ihana rakennus oli tuhkana.\nKaikkialla oli hämmästys sen johdosta suuri ja peljättiin, että tämän\nperästä olisi mahdoton saada omaa kotia nuorille miehille Chicagossa\naikaan. Mutta ne ainekset, joista Moody ja hänen apulaisensa olivat\ntehdyt, voittivat kaikki vastukset, ja työ edistyi, melkein kuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nMitä oli tehtävä, kun niin monen kuukauden kova työ yhdessä ainoassa\ntunnissa joutua liekkien uhriksi? Usko voi voittaa tulen ja veden ja\nkaikenlaisen pahan. Ennenkuin se tuli oli sammunut, joka hävitti tämän\nuuden ja ihanan rakennuksen, joka vaan osaksi oli vakuutettu, oli uusi\nkeräys pantu toimeen rahojen hankkimista varten vahingon korvaamiseksi.\nMr. Moody ja Mr. Farwell saivat tämän työn toimekseen. Miten se\ntapahtui, on kaikille tuntematonta, eikä olekaan tarpeellista kenenkään\nsitä tietää; lopputuloksena vaan oli, että uusi koti nuorille miehille\nkohosi vanhan raunioista.\n\nMr. Moody oli neljä vuotta N.M.K.Y:n puheenjohtajana ja olisi ollut\nkauvemminkin, jos hän olisi suostunut tulemaan jälleen valituksi,\nmutta hän tuli sensijaan varapuheenjohtajaksi ja Mr. Farwell\npuheenjohtajaksi. Erilaisia suunnitelmia tehtiin varojen hankkimiseksi,\njotta uuden rakennuksen velka saataisiin kuitatuksi ja yhdistyksen\ntoiminta edistetyksi.\n\nMuun muassa pantiin komeat juhlapidot toimeen Tremont Housessa, joihin\nkaupungin pastorit ja johtavat liikemiehet kutsuttiin. Epäilemättä\ntiesivät kaikki, minkätähden heitä tähän tilaisuuteen oli kutsuttu. He\nkäsittivät selvästi, mitä Farwellilla ja Moodylla oli mielessä. Ihmiset\novat tavallisesti juhlapöydässä istuessaan ystävällisellä, antelijaalla\nmielellä, ja tässä tilaisuudessa onnistuttiin herättämään sangen suuri\ninnostus yhdistyksen toimintaan nähden. Ensin vedottiin osakkeiden\nomistajiin pyynnöllä, että nämä lahjoittaisivat osakkeita, ja sitten\nkäännyttiin muiden puoleen uusien varojen saamiseksi. Tuuma osottautui\nhämmästyttävän hyväksi, ja suuri joukko rahoja kerääntyi. Löytyi hyviä\nystäviä, jotka suorittivat juhlapitojen kulut, ja yhdistyksen kassa sai\ntäten tarpeellisen lisäyksen, joten voitiin juoksevat menot suorittaa\nja kohdata seuraavan vuoden työkautta. Tämä tapaus todistaa, miten\nhelposti Mr. Moody keksi keinoja rahojen hankkimiseksi. Itse teossa\nhänellä aina oli oivallinen menestys, kun keinot ja välikappaleet\nolivat kysymyksessä.\n\nMinkätähden hänellä oli niin paljon parempi menestys kuin muilla?\nTämä kysymys esitettiin usein, ja monet ihmiset jäivät neuvottomiksi\nkoettaessaan selittää hänen aineellista menestystään. Mutta siinä ei\nollut mitään salaperäistä. Hän oli vakava mies, kokonaan työlleen\nuhraantunut, jolla aina oli suurenmoisia suunnitelmia toisten hyväksi\nja joka rehellisyytensä ja selvän arvostelukykynsä vuoksi oli\najattelevien liikemiesten keskuudessa voittanut suurta kunnioitusta.\nHän sai kokoon miljoonan dollaria, kun muut eivät saaneet tuhatta.\n\nTässä maassa on aina löytynyt rikkaita kristillisiä perheitä, jotka\novat tunteneet, etteivät parempaan voi rahojaan uhrata kuin käyttää\nniitä niihin tarkoituksiin, joita Mr. Moody edusti. Ei lainkaan\nole luultava, että hän vielä läheskään oli tyhjentänyt kaikki\nmahdollisuudet rahojen hankkimiseen yrityksiinsä. Yksi seikka oli\nkaikille selvä: hän ei koettanut itseään rikastuttaa. Hän olisi voinut\njättää jälkeensä suuren omaisuuden, mutta hänen jälkeenjättämänsä\nomaisuus on hänen suuri nimensä, hänen koulunsa nuorten kasvatusta\nvarten ja ne joukot, jotka hänen saarnansa kautta tulivat siunatuiksi.\nHän rakensi muistomerkin itselleen lukemattomissa sydämmissä, ja hänen\nnimensä ja maineensa on säilyvä kauvemmin kuin marmori ja pronssi.\n\nMoodyn elämässä kumoutui se väite, että ankara työskentely ja alituinen\ntarmonsa kuluttaminen välttämättömästi on elämälle ja terveydelle\ntuhoa tuottava. Hän kyllä kuoli vaan kuudenkymmenenkahden vuoden\nvanhana, ja on kyllä mahdollista, että liiallinen ponnistus hänen\nviime vuosinaan joudutti loppua, mutta jää sittenkin tosiseikaksi,\nettä hän väsymättömästi, enemmän kuin miehenijän oli katkeamattomassa\ntoiminnassa, useinkin erinomaisesti liikuttavien näkyjen keskellä,\njolloin ilma hänen ympärillään oli erinomaisessa määrässä hengellistä\nsähköä täynnä, ja joukot taipuivat hänen palavaan pyyntiinsä luopumaan\nsynnistä ja omistamaan se yksinkertainen, pettämätön usko, jonka\njärkähtämätön apostoli hän oli. Tämä jännitys ei kuitenkaan hänen\nhermojaan pilannut tai muuttanut häntä ärttyisäksi olennoksi. Ollen\nviime vuosinaan vielä laajempiin suunnitelmiin taipuvainen ei hän\nkoskaan kadottanut rahtuakaan järkähtämättömästä uskostaan siihen\nevankeliumiin, jota hän saarnasi, ja hänen kulkunsa siihen asti kun tuo\ntuhoisa tauti vihdoin kuudennenkymmenennen vuoden rajapylvään tuolla\npuolen hänet yllätti, oli kuva ylipäänsä terveestä ja muuttumattomasti\niloisasta miehuudesta.\n\nHänen työnsä merkityksestä harrastuksen herättäjänä evankeelisessa\nkristikunnassa alempaa kansaluokkaa kohtaan ei löydy vähintäkään\nepäilystä. Niidenkin kirkon miesten, jotka hänen menettelytapojaan\npaheksuivat, täytyi myöntää, että ne olivat erittäin tehokkaita\nyksinkertaisen kansan sekä saavuttamiseksi että herättämiseksi. Kun\nRobert Ingersoll aloitti hyökkäyksiään kristittyä uskoa vastaan\nkoristellen esitystään loistavalla kaunopuhelijaisuudella ja\nteroitellen nuoliaan purevalla ivalla ja terävällä sukkeluudella,\ntunsivat monet vakavat uskovaiset, että seurakuntaa uhkasi todellinen\nvaara.\n\nMutta kaikki tämän kuuluisan epäuskonsankarin kaunopuhelijaisuus ei\nsaanut aikaan kymmenettä osaa niin pysyväistä vaikutusta ihmisten\nsydämmiin ja mieliin, kuin Moodyn suora, yksinkertainen puhe, hänessä\nasuvan rehellisen uskon vahvistamana ja Sankeyn liikuttavien laulujen\ntukemana. Nämä uskonsankarit yhdessä eivät ainoastaan suuremmaksi\nosaksi hävittäneet sitä, mitä Mr. Ingersoll oli aikaansaanut; he\nkykenivät päälle päätteeksi kääntämään pakoveden toiseen suuntaan ja\nsytyttämään kristilliseen uskonelämään uutta tulta.\n\nKristilliselle kirkolle oli todella suuri etu saada viimeisellä\nkolmanneksella yhdeksättätoista vuosisataa omistaa niin uskollinen,\npeloton ja toimelijas sotilas kuin Dwight L. Moody.\n\nMoody oli erinomainen kyky. Se palava into, joka hänessä hehkui,\nlevitti lämpöä minne ikänä hän tuli ja lämmitti kylmiä ihmisiä\nlämminsydämiseen vaikutukseen. Siitä johtui, että kirkot kaikkialla\nilolla tervehtivät hänen tuloaan, hyvin tietäen että se tuotti\ninnostuksen kauden, joka kesti vielä kauvan hänen poislähtönsä jälkeen.\nHän tunsi maailman, hän käsitti inhimillisen luonteen ja hänellä oli\nrakkaudesta uhkuva myötätuntoisuus sitä kohtaan. Tuo vanha sananparsi\nvihasta syntiin ja rakkaudesta syntiseen toteutui erinomaisen\ntäydellisesti hänessä.\n\nMr. Moody suoritti suuren tehtävän. Monet tuhannet sekä miehet että\nnaiset elävät parempaa elämää, senvuoksi että hän on ollut olemassa.\nNäiden koroitetut, laajentuneet ja puhdistetut elämät ovat hänen\njaloimpia muistomerkkejään. Jalon miehen teot säilyvät hänen kuoltuaan\nihmiskunnan siunaukseksi.\n\nHerätyssaarnaajanakin erosi hän suuresti edellisen sukupolven\nvanhanaikuisista herätyssaarnaajista, jotka peloittivat syntisen\nkatumukseen pidättelemällä häntä kuilun päällä, jossa hän taisi nähdä\nkadotuksen vaaleankeltaisten liekkien selvästi osoittavan haluaan ahmia\nhäntä. Mr. Moodylla oli epäilemättä aivan samat käsitykset tulevaisen\nrangaistuksen laadusta ja kestävyydestä, kuin hänen edeltäjilläänkin.\nMutta kenties lievitti hänen itsensä tietämättä tämän opin näennäistä\nkovuutta hänen syvä luottamuksensa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen.\nTälle kohdalle hän usein pysähtyi eikä koskaan jättänyt siitä\nhuomauttamatta, silloinkin kun hän kosketti tulevaisen rangaistuksen\nvarmuutta. Tämä piirre hänen varoituksissaan eroitti hänet suuressa\nmäärässä vanhemmista herätyssaarnaajista, ja vaikutti paljon suurempaa\nvastaanottavaisuutta, kuin mitä hänen edeltäjäinsä osaksi oli tullut.\n\nVaan ei tässäkään kaikki. Mr. Moody oli mies, jolla oli erinomaisen\nselvä huomiokyky. Hengelliseen juoruamiseen hän ei puuttunut eikä\npaljon niitä kärsinyt, jotka sitä tekivät. Ollen itse kansanmies,\nymmärsi hän vaistomaisesti, miten hän voi kansan sydämmet saavuttaa.\nVaikka häneltä kirjallinen sivistys puuttui, oli hän alallaan yksi\naikansa voimakkaimpia ja suurinta menestystä saavuttaneita puhujia.\nHänen puhemuotonsa oli puhdasta, voimakasta ja vakuuttavaa, ja hänen\najatuksensa olivat aina puetut yksinkertaiseen anglosaksilaiseen\nkieleen, jota aina mielellään sekä kuunteli että luki.\n\nOllen todellisella inhimillisellä myötätuntoisuudella ja samalla\nerinomaisella käytännöllisyydellä varustettu mies, valitsi hän\nelämäntehtäväkseen saarnata evankeliumia, koska hän katsoi sen\nhyödyttävän sekä nykyistä että tulevaista maailmaa. Toisinaan sai hän\nrunsaita palkinnolta osakseen, mutta hänelle olisi ollut saman tekevä,\njos köyhyys ja unhotus olisi häntä kohdannut. Missään suhteessa hän ei\nitsekkäitä tarkoituksia palvellut.\n\nViimeisinä vuosinaan kehittyi Mr. Moody monessa suhteessa. Hän\nlueksi ja tutki muutamia aineita suurella menestyksellä, ja hänen\ntuttavuutensa monen etevän miehen ja naisen kanssa Europassa ja\nAmerikassa laajensi hänen näkökantaansa. Hänen kasvatuslaitoksensa\nMount Hermonissa ja Northfieldissa mies- ja naispuolisia oppilaita\nvarten ansaitsevat täydellisesti niiden osalle tulleen myötäkäymisen.\nJa nämä mainiot koulut ovatkin kenties tuon suuren evankelistan\npysyväisimmät muistomerkit. Hänen sanansa olivat välikappaleina\nlukemattomain uudestisyntymiseen, ja hänen tahrattoman ja hyödyllisen\nelämänsä muisto on oleva kehoitukseksi niille, jotka häntä tunsivat.\n\nEnsimmäisinä vaikutusvuosinaan oli Moody taistelevan kirkon ruumistunut\nperikuva. Hänen lähikäypäisyytensä teki usein hienotunteisiin ihmisiin\nhuonon vaikutuksen. Kun hän oli innossaan päässyt korkeimmilleen,\nei hänen persoonallinen läsnäolonsa ollut voittava, hänen äänensä\noli karkea ja esiintymisensä kömpelöä. Mutta hänessä ilmeni\nsamalla kertaa rohkeuden ja sanomattoman vakavuuden piirre; ja se\nvoima ja mestarillinen kyky, jolla hän noita suunnattoman suuria\nkansajoukkoja johti, tuotti hänelle kunnioitusta niiden joukossa,\njotka tutkivat hänen voimaansa ja menettelytapansa omituisuutta,\nvaikk'eivät hänen periaatteisiinsa yhtyneetkään. Niiden, jotka\nhänen esitelmiään kirjoittivat muistiin, oli usein muistiinpanojaan\npuhtaaksikirjoittaessaan vaikea hänen katkonaista kieltään tasotella,\nmutta tämä johtui hänen valtavasta, kiivaasta lausuntotavastaan.\n\nHänen yksinkertainen, suora englanninkielensä oli kansan kieltä; hän\npuhui sitä lyhyeihin, innostusta uhkuviin lauseisin puettuna, ja siinä\nilmeni sama koruton yksinkertaisuus, mikä Bunyanille on omituista. Sen\nvaikutus noihin suunnattomiin joukkoihin oli toisinaan ihmeteltävä.\nSe tuotti huokauksia ja innostusta; ja kun hän oli lopettanut, tai\noikeimmin kun Sankey oli jonkun valtavista lauluistaan laulanut,\ntulvaili seurauksena siitä pitkä jono syntisiä \"kyselyhuoneesen\".\n\nKirjailijanakin oli Mr. Moodylla laaja vaikutus. Hänen etevimpiä\ntuotteitaan ovat: \"Kristuksen tuleminen\" (1877); \"Sana ja tie\" (1877);\n\"Salainen voima eli menestyksen salaisuus kristillisessä elämässä ja\ntyöskentelyssä\" (1881); \"Tie Jumalan luo ja miten se on löydettävä\"\n(1884); \"Iloisia uutisia\" (1876); \"Nuolia ja kertomuksia\" (1877);\n\"Hyviä mietteitä ja keskusteluja\" (1877). Sekä kirjailijana että\nsaarnaajana oli suoruus ja yksinkertaisuus huomattavimpia ominaisuuksia\nMr. Moodyn esitystavassa. Suuren osan hänen saarnoistaan muodostivat\nkertomukset, mutta ne olivat aina huolellisia, voimakkaita ja\nvakuuttavia. Hän rakasti erittäin raamatullisia vertauksia, ja hänen\nsaarnansa perustuivat suureksi osaksi niiden esitystapaan ja opetuksiin.\n\nKahtenatoista viimeisenä vuotena kasvoi työskentely kasvatuksen eteen\nNorthfieldissa suunnattomassa määrässä.\n\nEnsin avasi Moody oman kotinsa muutamille nuorille tytöille ja\naloitti siten tyttökoulunsa. Sen perästä rakennutti hän vähäpätöisen\nrakennuksen toiselle puolen tietä; sitte rakennettiin East Hall,\njoka maksoi 30,000 dollaria. Sitte seurasi Frederick Marquand Hall,\njoka maksoi 60,000 dollaria, ja oli lahja Marquand suvulta. Sitte\nrakennettiin Stone Hall. Lisäksi rakennettiin uusi kirjastorakennus\n20,000 dollarin hinnasta, sekä vielä toinen samanhintainen\nmakuuhuoneita sisältävä rakennus. Vieläkin kaksi rakennusta\nrakennettiin, joihin yhteensä mahtui 300 tyttöä.\n\nKoulurakennukset käsittävät yli 200 tynnyrinalaa maata, joka on\nkauniiksi puisto- ja metsikkömaaksi istutettua, ja on romantillisen\nkauniin Bonar Glen nimisen laakson läpileikkaama. Keinotekoinen 24\ntynnyrinalaa käsittävä järvi on 4000 dollarin kustannuksella kaivettu.\nMount Hermonin koulu nuorukaisia varten on noin kahden penikulman\n(engl.) päässä Northfieldista. Sen asema on erinomainen Connecticut\nvirran läntisellä rannalla ja käsittää 400 acresta maata, josta on\nmaksettu 12,500 dollaria. Tämän koulun aikaansaamiseksi lahjoitti Mr.\nHiram Camp, New Havenista 25,000 dollaria. Se aloitettiin vanhassa\nfarmirakennuksessa, johon rakennettiin puurakennus lisäksi, aijottu\nharjoitussaliksi.\n\nSitte rakennettiin neljä kivirakennusta ja suuri päivällissali. Mutta\nennen pitkää olivat nämä rakennukset riittämättömät, ja senvuoksi\nrakennettiin Cronley Hall sekä toinen päivällissali, niin että\nsaatiin tilaa vieläkin 200 oppilaalle ja sitäpaitsi kokoussaleja,\nkirjastohuoneita, museo j.n.e. Enemmän kuin tuhannen nuorta miestä\nja naista, kahdestatoista eri kansakunnasta, on näissä kouluissa\nopiskellut. Mr. Moody ei ollut mikään uskonnollinen kiihkoilija. Hänen\nerinomaista tarmoaan uskonnollisessa suhteessa seurasi vapaamieliset ja\nvalaistut käsitykset kasvatuksesta, jonka käytännöllisestä tuloksesta\nkoko maailma on hyötynyt.\n\n\"Ole hyvä, ja sinä olet oleva onnellinen\". Siinä Mr. Moodyn elämänohje,\njota hän kuolemaansa saakka seurasi. Jos joku on tämän yksinkertaisen\nperusohjeen todellisuutta epäillyt, niin olisi hän löytänyt sen\nsisältämän lupauksen täytännön tutkimalla tämän suuren evankelistan\nelämää. On tuskin koskaan löytynyt miestä, joka suuremmalla ilolla ja\nsydänlämmöllä on omistanut ja pannut käytäntöön kristillisyyttä kuin\nMr. Moody.\n\nHänen elintehtävänsä oli milloinkaan \"olla tilaisuutta kadottamatta\njonkun onnelliseksi tekemiseen\", ja kun ei tilaisuuksia ilmaantunut,\netsi hän niitä. Neljänkymmenen vuoden ajan oli Mr. Moodyn tehtävänä\nollut \"tehdä ihmisiä onnellisiksi\". Jos hän olisi saman tarmonsa ja\nkekselijäisyyskykynsä käyttänyt jossakin liike- tai ammattihaarassa,\nniin olisi hän epäilemättä koonnut itselleen suuren omaisuuden. Nyt\nsen sijaan oli hän yhtä köyhä kuollessaan, kun evankelistavaikutustaan\naloittaessaan, lukuunottamatta sitä maailmallista rakkautta,\nkunnioitusta ja kiitollisuutta, joka tuhansista sydämmistä hänelle\ntulvaili.\n\nMr. Moodyn menestys ei rajoittunut Amerikaan. Englannissa syntyi hänen\nkauttaan suuri liike, ja Lontoon alhainen kansa pysähtyi kuuntelemaan\ntätä reipasta, lämminsydämmistä uusenglantilaista, joka astui alas\nheidän omalle kannalleen ja ojensi sydämmellisesti lämpimän kätensä,\nsamalla kun hän tarjosi heille uskonnon, jota ei harjoitettu säkissä ja\ntuhassa vaan riemulla ja kiitollisuudella.\n\nSiinä oli Mr. Moodyn menestyksen salaisuus. Hän nousi puhujalavalle --\nse sai olla mikä tahansa, nimeen ja tunnustukseen katsomatta -- hymyily\nhuulillaan ja silmissään, joka oli käytännöllisen elävänä esimerkkinä\nsiitä, mitä hänen uskontonsa hänelle itselleen merkitsi. Opinmuoto\nei hänen vaikutuksensa ulettuvaisuutta rajoittanut, sillä Mr. Moodyn\nväite oli, ettei Kristus välittänyt mistään uskontunnustuksista vaan\n\"saarnasi evankeliumia kansalle\".\n\nPenkit eivät milloinkaan olleet tyhjinä eikä niissä olijat nukkuneet,\nkun Mr. Moody saarnasi. Henkilöt, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa,\njotka kerskasivat \"omasta uskonnostaan\", \"moraali-uskonnostaan\",\nperustuva \"selvään järkeen\" ja \"tosi seikkoihin\" takana lihalle mukava\nlogiikka -- tällaiset henkilöt menivät kuulemaan Moodyn saarnaavan ja\nSankeyn laulavan saadakseen suoraan sanoen uutta inspiratioonia heidän\niloisuudestaan ja ihaillakseen heidän uskoaan.\n\nMrs. Moody, hänen vaimonsa, lausui kerran, kun oli kysymys siitä,\ntokko hän ennen kuolinsanoman tuloa toivoi parantumista: \"Hänen\nuskonsa parantumiseen oli rajaton ja ihana; hänellä ei ollut muuta\ntoivoa kuin saada parantua. Hän oli iloinen ja koetti tuskattomina\nhetkinä viekotella meitä nauramaan. Me emme näyttäneet hänelle mitään\npostista, mutta emme voineet estää häntä ajattelemasta. Koulut olivat\nhänelle levottomuuden lähteenä. Oppilaat maksavat, nähkää, vaan puolet\nopetuskustannuksista, ja toinen puoli saatiin Mr. Moodyn ponnistusten\nkautta\".\n\n\"Jotakin Mr. Moodyn elämästä? Se on ollut elämä täynnä työskentelyä;\ntyöskentelyä, jota hän rakasti, työskentelyä, joka teki hänet\nesikuvaksi kaikille niille, joilla oli onni saada elää hänen\nläheisyydessään. Hänen mielenlaatunsa oli aina ollut rakastettava\nja nöyrä ja hänen luonteensa voimakas ja horjumaton. Pelkkä hänen\nläsnäolonsa vaikutus oli ihmeellinen. En muista päivää tai edes\ntuntiakaan Mr. Moodyn elämästä, jolloin hän oli lakannut evankeliumiaan\nsaarnaamasta, ei tosin aina sanoilla; hänen uskontonsa ei myöskään\nollut pelkkää raamatun lukemista. Se oli usein siinä, mitä hän ei\npukenut sanoihin, silloin kun useimmat meistä olisimme puhuneet,\ntai ilmeni se kädenpuristuksena tai ystävällisenä tekona, jota ei\nmilloinkaan kukaan muu käsittänyt, kuin se, joka sitä tarvitsi.\nPuolisona, isänä, neuvonantajana ja kumppanina on hän aina toiminut\nsaarnansa mukaisesti, ja hänen luottamuksensa Jumalaan on auttanut\nmeitä läpi monen vaikeuden, ja tehnyt matkamme monen raivaamattoman\ntaipaleen poikki miellyttäväksi\".\n\nKristikunta kadottaa hänen kuolemansa kautta suuren kyvyn, joka\nomisti aikansa ihmisten ja yhteiskunnan parantamiseksi. Hänellä\noli edeltäjänsä ja on oleva seuraajansa. Jossakin on tänä päivänä\njonkun kauppapuodin tiskin takana tai jollakin rautatieasemalla joku\nnuorukainen, joka tulee hänen työtään jatkamaan, niinkuin hän jatkoi\nFinneyn työtä, ja niinkuin Finney pitemmän väliajan perästä jatkoi\nWesleyn ja Whitefieldin työtä.\n\nMikään ei ole totuudesta etempänä kuin se käsitys, että ihmiset\nsellaiset kuin Mr. Moody luovat itselleen tilaisuudet. Ne sattuvat\nheidän tielleen ja he käyttävät niitä hyväkseen. Yhteiskunnassa\non aina suuria hengellisiä voimia olemassa. Siellä löytyy suuria\nhengellisiä tarpeita. Ihmiset eivät senvuoksi ole uskonnollisia,\nettä uskontoja on olemassa. Uskonnot ovat senvuoksi olemassa, että\nihmiset ovat uskonnollisia. Jokaisessa elämässä, miten surutonta ja\nväärää se lieneekin, miten ahkeraa ja ahertavaa, miten tietämätöntä\nja jokapäiväistä, löytyy kuitenkin hämärä, sanaton halu saada\nmaailmankaikkeudesta selvitys; jano, heikko, katkonainen ja\nvähäpätöinen, mutta siitä huolimatta todellinen, sanan tai sanoman\nperään, joka panisi sielun tasapainoon, saattaisi elämän korkeamman\npäämääränsä kanssa yhtäpitäväisyyteen ja sopusointuun, vapauttaisi\nihmiset tottumuksen ja himojen kahleista ja suuntaisi heidän elämänsä\nylhäisyyttä kohti.\n\nTämä kaipaus on yleinen. Se on todellisesti joka ihmisen sisällisenä\nkokemuksena olemassa. Joko se selitys hyljätään tai hyväksytään, että\ntämä johtuu hengellisistä tai jumalallisista ihmisen alempaa elämää\nympäröivistä voimista, jää sittenkin se kaikille selväksi tosiasiaksi,\nettä halu ja kaipaus sopusoinnun saavuttamiseksi sielun ja ympäröivässä\nmaailmassa vanhurskaina pidettyjen kappalten välillä, voidaan joka\nluonteessa huomata ja on yhteistä kaikille ihmisille. Tämä totuus on\nyhtälailla kokemuksen todistama ja yhtä silmäänpistävä kuin mikä muu\ntahansa inhimillisen luonteen alueella.\n\nMilloin tahansa Mr. Moodyn kaltainen mies, rehellinen, kaunopuhelijas,\ntäynnä uskoa ja vakavuutta astuu tämän sanattoman synnistä vapautumisen\nkaipauksen eteen, on vastakaiku silmänräpäyksellinen. Onnistutaan aivan\nsamasta syystä kuin evankeliumin ensimmäinen sanoma voitti ihmiset, kun\nse heikkona ja tuntemattomana sanomana pienen kansan kautta heikolla ja\nsopertavalla kielellä esitettiin roomalaiselle maailmalle. Tämä sanoma\nvoitti silloin, koska se vastasi ihmisten tarpeita. Se voittaa nytkin,\nkoska eivät ihmiset ole muuttuneet ja sanoma on sama.\n\nTämä alkuperäinen olosuhde, josta suuren uskon voima ja väkevyys\nriippuu, himmenee kaikkien niiden konemaisuuksien paljoudesta,\njoita kirkot ovat tämän sanoman ympäri latoneet; se himmentää sen\ntarkoitusta, peittää sen valoa ja tylsentää sen miekantapaisten\nsanojen terää. Jonkun kerran pesee ihminen viikon liat päältään, panee\nparhaimmat juhlavaatteena päälleen, vaeltaa rauhallisesti pitkin\nhiljaisia katuja astuu puolihämärään, kauniisen huoneesen, kuulee\nhurmaavaa musiikkia ja lepää mukavasti pehmeällä sohvalla; mutta siellä\non hän kaukana siitä taistelusta ja niistä kiusauksista, siitä liasta\nja hiestä, siitä synnistä ja niistä kärsimyksistä, jotka hänen työnsä\naikana pakoittivat häntä korkealla äänellä huutamaan ja panivat häntä\nvaltavasti vapauttajaa kaipaamaan.\n\nTuo suljettu penkinovi, matoilla peitetty käytävä, koristeltu\nikkunalasi ja sen himmeä, hengellinen valo ovat peloittavana vastuksena\njokaiselle saarnaajalle, kun hän ihmisille tahtoo kuvata keinoa, jolla\ntästä kuoleman ruumiista päästään, jota he laahaavat tuskalla perässään\nSe on kaikki tyyni arvokasta, mikäli se koskee kirkon säilyttämistä\nhyödyllisenä ja pyhänä laitoksena, jonka suojassa miehet, naiset ja\nlapset ovat rauhassa ja mukavassa turvassa; mutta kun on kysymys\nihmisistä, joiden pyrkimys parempaa kohti on tämän maailman ja sen\nhälinän tukahuttama ja alaspainama, on se tarkoitukseensa kelpaamatonta.\n\nMutta taitava herätyssaarnaaja kääntyy ihmisten puoleen silloin\njuuri, kun nämä ovat syntiin kyllästyneitä, kun he ovat työnutuissaan\nja tulevat suoraan kadulta jokapäiväisen elämän kuuman uunin käry\nvielä vaatteissaan, epäonnistumisen tunteen alaspainamina, joka meitä\nkaikkia masentaa koettaessamme oikein ja hyvästi toimittaa rehellistä\npäivätyötämme. Kun silloin puhuja tällaisille jossakin vajassa,\nkatoksessa tai sellaisessa paikassa, missä ihmiset ovat tehneet\ntyötä, hikoilleet ja kantaneet päivän kuorman ja helteen, esittää\nyksinkertaista pelastuksen sanomaa, joka vastaa heidän tarpeitaan ja\nkoskettaa heidän sisimpää olentoaan, syntyy aivan varmaan se, mitä\nihmiset kutsuvat herätykseksi.\n\nNiiden hämmästystä herättävien ilmiöiden todellisuutta, jotka\nseurasivat Mr. Moodyn työtä tähän suuntaan, on yhtä mahdoton epäillä\nkuin mitä muuta yhteiskunnallista ihmistä tahansa. Aloittaen\ntoimintansa varastohuoneissa, vajoissa ja saleissa, siirtyi hän\nsittemmin kirkkoihin ja sai siellä aikaan, mitä muut ihmiset eivät\nkyenneet tekemään. Hänen teknillinen kykynsä oli parhainta lajia.\nHänellä oli täydellisesti koulutettu ja vallassaan oleva ääni, joka oli\nihmeteltävän väkevä ja läpitunkeva. Mutta nämä ajalliset lahjat eivät\nolisi olleet minkään arvoisia ilman hänen rehellisyyttään, vakavuuttaan\nja hänen vahvaa vakuutustaan siitä, että joka kellon näppäys ratkaisi\njonkun sielun ihmisyysonnen. Hän oli peloittavan vakava.\n\nTämä täytti hänen sielunsa tulella. Hän löysi ihmiset heikkoina ja\njätti heidät väkevinä. Hän tuki heikkoa päätöstä. Hän täytti tyhjät\nelämät, antaessaan päämaalin niille. Monet lankesivat. Monet kadottivat\nensimmäisen rakkautensa. Mutta suuret joukot jäivät pysyväisiksi,\njoiden elämät todistivat, että he olivat löytäneet, mitä he etsivät, ja\novat nyt vuosikausia kanssaihmisiään palvelleet.\n\nTällaisia sai hän aikaan. Mutta koko hänen merkillisen elämänsä ajan\nei mikään ollut hänelle itselleen tai yleiselle katsojalle selvempää\nkuin se seikka, että hänen todellinen voimansa oli sen evankeliumin\nilmoittamisessa, jonka hän oli saanut, sellaisena kun se alussakin\nilmoitettiin, totutuista tavoista, muotomenoista ja kaikenlaisesta\nkonemaisuudesta vapaana, jotka vain heikontavat sen yksinkertaista\nsuoraa totuutta. Mr. Moodyn kuolema herätti surua tuhansissa\nsydämmissä, ei ainoastaan Amerikassa vaan myös Suurbritanniassa ja\nIrlannissa. Häneltä tosin puuttui ne edut, joita syntyperä ja kasvatus\ntuottavat, mutta hänestä oli hänen väkevän persoonallisuutensa,\npalavan kiivautensa, täydellisen vilpittömyytensä ja pettämättömän\nkestävyytensä kautta tullut merkillinen henkilö hengellisen\ntyöskentelyn alueella.\n\nMr. Moody ei milloinkaan koettanut muodostaa omaa lahkokuntaa\nvaan saarnasi Kristuksen evankeliumia kokonaisena, jättäen\nsanankuulijoilleen vapauden liittyä mihin seurakuntaan halusivat.\n\nKun hän matkusteli Mr. Ira D. Sankeyn kanssa, kohtasi heitä\nkaikkialla menestys, vaikka heidän usein oli voitettava esteitä,\njoita ennakkoluulosta evankeliumin vapaata saarnaa kohtaan heidän\ntielleen asetettiin. Vaikka he etupäässä kääntyivät sellaisten\nhenkilöiden puoleen, jotka eivät olleet seurakunnan jäseniä, kävi\nkuitenkin tuhansia miehiä ja naisia kaikista eri tunnuskunnista heidän\nkokouksissaan. Tämä lisäsi etenkin kokousten voimaa, samoinkuin\ntoiselta puolen Mr. Moodyn kiivaus Jumalan kunnian eteen täten tuli\ntodistetuksi, ja tuloksena tästä oli uuden elokkaisuuden ilmeneminen\nkaikkialla kirkollisten laitosten hengellisessä työskentelyssä.\n\nKaikkien pastorien vaikea ratkaistava probleemi on kysymys, kuinka\nkansan alemmat kerrokset parhaiten saavutettaisiin. Saarnat\nkirkossakävijöille, jotka mielellään kuuntelevat, muodostavat\nosan vaan ei kirkon koko tehtävää. Nekin lampaat, jotka eivät ole\nlammashuoneessa, kaipaavat paimenen hoitoa. Mr. Moody läksi ulos\navaraan maailmaan, ulos kaduille ja kujille ja tarjosi kätensä\nmuukalaiselle vieden häntä hengellisen vaikutuspiirin sisäpuolelle. Hän\nkehoitti ihmisiä olemaan hyviä ja tekemään hyvää ja osoitti heille,\nettä ajallisessakin suhteessa ne ovat siunattuja, jotka rehellisesti\nvaeltavat.\n\nMaailma on hänen kuolemansa kautta köyhtynyt, mutta rikastunut\nhänen elämänsä kautta, ja tuhannet siunaavat Jumalaa ja tulevat\nikuisesti häntä siunaamaan sen sanoman tähden, jonka he tämän miehen\nkautta ovat kuulleet. Hänen esitelmissään ei ollut erinomaista\nkaunopuhelijaisuutta, s.o. sellaista jota ihmiset pitävät\nkaunopuhelijaisuutena, eikä hänen esiintymisessään liioin ollut\nerinomaista majesteetillisyyttä, hän oli suora ja yksinkertainen,\ntavoiltaan ja näöltään melkein halvan näköinen. Ja sittenkin voitti hän\nihmiset kuin taikavoimalla, koska hän oli niin totinen, ja kun hänellä\noli heille sanoma saatettavana. Hänestä voidaan sanoa kuin kerran\nJohannes Kastajasta: \"Hän ei tehnyt yhtään merkkiä, mutta kaikki mitä\nhän on sanonut Jeesuksesta on totta\".\n\nNe \"kesäkoulut\", joita tuossa pienessä rauhaisassa Northfieldissa\npidettiin, ovat tehneet sen kautta maailman kuuluisaksi ja vaikuttaneet\nenemmän, kuin mitä yhdessä tuokiossa voidaan arvata, kristillisen\nuskonnon lisääntymiseksi täällä kotimaassa ja muualla.\n\nMr. Moody ei milloinkaan ottanut vastaan rahoja palvelustensa palkaksi,\nvaikka hän kyllä otti lahjoja vastaan aikaansaamansa työskentelyn\nkannatukseksi. Kerrotaan, että eräs ystävä piti hänen aineellisesta\npuolestaan huolta ja valmisti siten hänelle tilaisuuden vapaasti\nsaarnata rahallisten asioiden häntä häiritsemättä, jotka usein kyllä\nasettuvat esteeksi evankeliumin työmiehille. Ja täten työskenteli hän\nloppuun saakka ilman muita siteitä kuin Mestarin rakkaus.\n\nMerkillinen on todella se historia, jonka tämän oppimattoman\nmaalaispojan elämä meille esittää. Kaikki siitä lähtevät opetukset\neivät kenties heti hänen kuolemansa jälestä osoittaudu. Mutta muutamat\novat selvät ja ansaitsevat hyvästi tulla vaarinotetuiksi.\n\nEnsinkin oli hän todellisesti vilpitön ja ilman pelkoa. Uskonto oli\nhänen kaikkensa, ja senvuoksi oli hänen uskonsa suuri.\n\nToiseksi oli Mr. Moody suora. Hän ei paljon kärsinyt jumaluusopillisten\nteoriojen saivarruksia. Hän tiesi, että maailma oli vajonnut syntiin\nja voitiin pelastaa vaan evankeliumin kautta, tämä oli hänen\nuskontunnustuksensa ja hänen saarnansa perusjuuri. Ja me voimme\nmeidän aikamme pastoreille vakuuttaa, että vaikka ihmiset ovat niin\nkutsutuille dogmeille välinpitämättömiä ja vihaavat tyhjiä muotomenoja,\nkuuntelevat he mielellään ja hyötyvät tuosta vanhasta Jeesus\nNatsarealaisen ilmoittamasta rakkauden sanomasta. Toiset voivat täyttää\nkirkkonsa yhtä helposti kuin Moodykin, jos he vaan ovat vilpittömiä ja\nesittävät yksinkertaisen evankeelisen sanoman.\n\nKolmanneksi hän oli ihminen, \"Jumalan jaloin teko\". Hänellä olisi\nsaattanut olla enemmän kirjallista tietoa; yliopistosivistyksen\nomistaminen on edullista. Hänellä olisi saattanut olla enemmän\ntottumusta seurustelutavassaan, vaikka hän itse teossa oikeastaan\naina vähän halveksi hienostumista yhteiskunnallisessa suhteessa\nkorkealla olevissa henkilöissä. Mutta hän oli ylevämielinen ja omasi\nlaajan sydämen sekä suuren rohkeuden ja oli vaistonsa kautta hienosti\nsivistynyt mies, ja nämä ominaisuudet tuottivat vaikutusvaltaa hänelle.\n\nJa hänen jälkeensä jättämä vaikutus on kestävä kauan, niinkuin\nsellainen vaikutus aina kestää. Suokoon Jumala, että meillä olisi\nmonta sellaista miestä, sillä maailma tarvitsee heitä! Nimestä ja\ntunnuskunnasta riippumatta surevat kaikki sellaisen miehen poislähtöä\nja liittyvät jäseninä tuohon pieneen perheesen Northfieldissa, tuossa\npienessä valkeassa huoneessa ikivanhan Round Topin juurella.\n\nOlkoon vaan, että \"sydämmen uskonnolla\" on vähemmän huomattava\nsija amerikalaisten elämässä kuin ennen; mutta katsoen Mr. Moodyn\ntasaisesti lisääntyvään vaikutusvaltaan on vaikea näyttää sitä\nväitöstä toteen. Hänen viimeinen kuulijakuntansa Kansas Cityssä\nsanottiin olleen suurimman, mitä hänellä tässä maassa milloinkaan on\nollut. Mutta hänen työnsä vanhurskauden levittämiseksi ei suinkaan\nviime aikoina niihin rajoittunut, joita hän äänellään saavutti. Joka\nkesä kokoontui joukottain oppineita ja sivistyneitä miehiä hänen\nkouluunsa Massachusetts maakunnassa tältä yksinkertaiselta mieheltä\noppimaan sanan istuttamisen salaisuuden ihmisten mieliin. Senvuoksi on\nluultava että viimeisinä aikoina paljon suuremmat joukot olivat hänen\nvaikutuksensa alaisia kuin siihen aikaan, jolloin hänen maineensa\nherätyssaarnaajana oli korkeimmillaan.\n\nAmerikalaiselle ylipäänsä on elämä käynyt paljon monimutkaisemmaksi\nkuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Löytyy miehille ja naisille\npaljon useampia työ-, puhe- ja kirjoitusaiheita; mutta siitä ei\nseuraa, että olisimme ainoankaan \"viidestäkymmenestä uskonnostamme\"\nhyljänneet tai käytännössä jonkun parhaimmista joukossa jättäneet. Ja\nsittenkin kuulemme valitettavan että \"usko laimenee\", koska ei löydy\nketään yleisesti tunnettua saarnaajaa, joka yleisöltä nauttii sellaista\nkunnioitusta, kuin D. L. Moodyn voimansa päivinä oli laita.\n\nHänellä oli sitäpaitsi aikaa kirjoittaa useita kirjoja, ja hänen\nsaarnansa painettiin useissa osissa. \"Lauluja Karitsan kunniaksi\",\njotka hän yhdessä P. P. Blissin ja Ira D. Sankeyn kanssa toimitti,\nsanotaan levinneen 20,000,000 kappaletta ja tuottivat 1,250,000\ndollaria tekijäpalkkiota. Nämä rahat joutuivat komitean haltuun, joka\nniitä käytti erilaisiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Mr. Moody ei\nniistä saanut penniäkään, sillä hän ei huolinut mitään vaivastaan.\n\nKaikki hänen palkkionsa ovat jaetut tasan hänen laitostensa kesken.\nVuotena 1899 nousivat ne 20,000 dollariin. Chicago Avenue-kirkko\nja raamattuopisto olivat hänen erityisen huomionsa esineinä, ja\nhän johti kummankin aineellisia asioita sekä hankki varoja niiden\ntarpeisiin. Ennen olemme maininneet hänen toiminnastaan sisällisen\nsodan aikana. Espanjalaisamerikalaisen sodan aikana hän toimi Tampassa,\nChicomangassa, Jacksonvillessä ja Camp Algerissa. Hän olisi sitäpaitsi\nseurannut Shafterin joukkoa Santiagoon, ellei hänen lääkärinsä olisi\nsitä vastustanut.\n\nViimeisen esitelmänsä Chicagossa piti hän raamattuopistossa 10\np. marraskuuta 1899, matkalla Kansas Cityn kaupunkiin, jossa hän\nsairastui. Lokakuun kuluessa johti hän viimeistä \"sotaretkeään syntiä\nvastaan\" Chicagossa ja saarnasi tällöin ensimmäisessä baptistakirkossa,\nLäntisessä Avenue-Metodistakirkossa ja Chicago Avenue-kirkossa\nsuunnattomille kansajoukoille. Hänen kurkkutorvensa vikaantui 5 p.\nlokak., ja hänen täytyi jättää perjantai- ja lauvantaikokoukset\npitämättä.\n\nHuomattavin Mr. Moodyn työskentely Chicagossa viime vuosina oli se,\nminkä hän näyttelykesänä järjesti. Hän koetti etenkin saavuttaa ne\nsuunnattomat kansajoukot, jotka kaikista maailman osista tulvailivat\nkaupunkiin, ja kutsutti senvuoksi etevimmät pastorit Englannista ja\nAmerikasta Chicagoon puhumaan niille tuhansille, jotka saapuivat\nhänen kokouksiinsa. Suurimman osan kesää piti hän päivittäin tai\nkahdesti viikossa allianssikokouksia kahdeksassa kirkossa, kahdessa\nteaatterissa, viidessä teltassa ja kahdessatoista lähetyssalissa,\nja jatkoi sitäpaitsi säännöllistä työskentelyään raamattuopistossa.\nSunnuntaisin oli monasti kaikissa kokouksissa yhteensä 50,000 henkeä.\n\nMr. Moody tunsi hyvästi koko raamatun, mutta löytyi toisia kohtia,\njotka erinomaisesti soveltuivat hänen työhönsä, ja näitä käytti hän\nuudelleen ja uudelleen, pani ne monet kymmenet kerrat saarnansa\nperustukseksi ja valaisi niitä kaikenmoisilla tavoilla. Hänen\nlempipaikkojaan oli 91 psalmi, erittäinkin 14 ja 15 värsyt: _\"Että\nhän minua halasi, niin minä hänen päästän: hän tuntee minun nimeni,\nsentähden minä varjelen häntä. Hän avuksihuutaa minua, sentähden minä\nkuulen häntä; minä olen hänen tykönänsä tuskassa; minä tempaan hänen\nsiitä pois ja saatan hänen kunniaan\"_.\n\nKerrotaan, että muuan neekerivaimo eräänä iltana makasi kuolevana\njossakin Chicagon vinttikamarissa. Suru hänen pienen lapsensa\ntulevaisuudesta yhtyi taudin tuskiin ja siihen vakavaan varmuuteen,\nettä hän nyt seisoi ijankaikkisuuden partaalla. Muuan vakava,\nnöyrä Kristuksen palvelija istui hänen vuoteensa ääressä. Toisella\nkäsivarrellaan tuki hän kuolevan vaimon lasta, joka istui valkean\nmiehen polvella, pitäen samalla kädessään kynttilää, jonka heikot\nsäteet valaisivat lehtiä sangen kuluneessa raamatussa.\n\nToisessa kädessään piti hän raamattua, jonka lehdillä lukija tuolle\nneekerivaimoparalle julisti ikuisen elämän sanaa.\n\nVaimon kasvot loistivat toivosta samalla kuin tuo pieni lapsi\nhämmästyneenä katseli häntä, jonka ääni tulevina vuosina oli kaikuva\nsuurille kansajoukoille, jotka tuon kuolevan neekerivaimon, viisaiden\nmiesten ja paimenten tavoin Betlehemin tasangoilla etsivät häntä, josta\nMooses ja profeetat ovat puhuneet.\n\nJumala oli ainiaaksi laskenut varjon sekä äidin että lapsen kasvoille,\nja sen illan hämärä valo ei ollut kylliksi väkevä valaisemaan miehen\npiirteitä. Mutta tämä mies on sittemmin kolmessa maanosassa saarnannut\nsadoille tuhansille samaa yksinkertaista evankeliumia, jota hän sinä\niltana tuossa yksinäisessä vinttikamarissa kuolevalle neekerivaimolle\nesitti.\n\nMoody, joka istui ja luki puolipimeässä kuolevan neekerivaimon\nvuoteen ääressä, on sama mies ja sama evankelista, joka kirkkaasti\nvalaistulta puhujalavalta saarnasi kymmeniin tuhansiin nousevalle\nkuulijakunnalle. Hänen tehtävänsä tuon kuolevan vaimon suhteen mahtoi\nmerkitä apostoolista vihkimistä, joka soi hänelle vallan lukemattomien\njoukkojen yli, jotka eivät milloinkaan väsyneet Jumalan sanomaa niiltä\nhuulilta kuulemasta, joita sinä iltana tulisella hiilellä Jumalan\nalttarilta kosketettiin.\n\nMikä kuningas tai kuningatar, keisari tai presidentti on\npersoonallisella luonteellaan milloinkaan koonnut suurempaa\nihmisjoukkoa peräänsä kuin se, joka seurasi Moodya hänen juhlallisissa\nhautajaisissaan.\n\nMr. Moody luotti evankeliumiinsa ja hänen auktoriteettiin, joka sen\noli antanut. Hän luki raamatusta ikäänkuin hän olisi ollut Jumalan\nläheisyydessä, kun hän lausui nuo pyhät sanat. Vaikka hän ei lähtenyt\nkorkeaoppisista kouluista, saattoi hän oppineet häpeään, kun häntä\nmitataan sillä tarkoitusperällä, jonka mukaan Jumala jättää sanansa\noppineille ja oppimattomille ihmisille. Sillävälin kun oppineet\nkiistelivät \"Jehovistillisten\" ja \"Eloistillisten\" kirjojen paikasta\nkaanonissa, selitti Moody, että hän tyytyi yhtä mittaa saarnaamaan\n\"niistä kohdista raamatussa, joita jokainen voi käsittää\".\n\nHän sanoi hymyillen ja samalla kumminkin kyynel silmässä, että tuo\nvärsy. \"Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette\nraskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa\", sisältää tarpeeksi\njumaluusoppia ja uskontoa mille miehelle tai naiselle tahansa\nmaan päällä. Oli ihmeteltävän ja erinomaisen valtavaa, kun Mr.\nMoody viidelle tuhannelle ihmiselle puhui ihmetyöstä, jonka kautta\nJeesus paransi sokean miehen. Hän puhui niistä olosuhteista, joissa\nsokea, joka hartaasti halusi päästä näkeväksi, kohtasi Kristuksen,\njonka voimaa hänen auttamisekseen voidaan ainoastaan verrata hänen\npalavaan haluunsa auttaa jokaista sielua, joka todella tahtoo tulla\nparannetuksi. Moody tapasi lukea tämän vertauksen, joka on ollut\nkymmenien tuhansien saarnaajien tekstinä, ja puhua sen johdosta,\nesittää sitä, iloita siitä ja toistaa sitä, ikäänkuin hän olisi\nensimmäinen ja ainoa saarnaaja, joka sen on ihmisten kuuluviin tuonut.\n\nMoody eli Jumalan läheisyydessä, ja Jumala oli aina tuota\nyksinkertaista evankelistaa läsnä, milloin ja missä ja millaisten\nolosuhteiden vallitessa tahansa hän esiintoi tuota vanhaa rakasta\nsanomaa Jeesuksesta ja hänen armostaan. Hän puhui kymmenille tuhansille\nsamoin kuin hän puhui tuolle nöyrälle, haluavalle, kuolevalle\nneekerivaimolle Chicagossa.\n\nEräässä hänen ensimmäisistä kokouksistaan Englannissa tapahtui\nkääntymys, jonka Mr. Moody katsoi merkillisimmäksi, johon hän oli ollut\nvälikappaleena. Kokous oli Agricultural Hallissa Lontoossa, ja enemmän\nkuin 15,000 henkeä oli läsnä. Itse on hän kertonut siitä seuraavasti:\n\n\"Mies oli englantilaisten rotuhevosten omistaja. Hän oli suurimman\nosan elämäänsä omistanut kilpa-ajoihin ja kaikkeen muuhun, mitä\nniihin kuuluu. Hän oli Epsom-kilpa-ajoradan kolmas omistaja\nja kaikissa urheilupiireissä hyvin tunnettu henkilö. Hän tuli\nuteliaisuudesta kokoukseen, mutta ennen kokouksen loppua oli hänen\nsydämmensä muuttunut. Hänestä tuli uskovainen, hän erkani kaikista\nurheilupiireistä, möi hevosensa ja eroittautui kaikesta, mikä koski\nkilpa-ajoja, sekä eli lopun ikänsä mallikelpoista kristillistä elämää.\nHänellä oli useita poikia, jotka kaikki ovat vakavia kristillisiä\ntyömiehiä\".\n\n\"Tämä on merkillinen tapaus, mutta löytyy kenties muita yhtä\nmerkillisiä, vaikk'ei muutos ole yhtä jyrkkä. Minä olen aina tuntenut,\nettä elämäntyöni on hyvästi maksettu, vaikk'en olisi voittanut muuta\nkuin tämän ainoan miehen\".\n\nIhmisrakkaus ilmeni yhtälailla Mr. Moodyn elämässä, kuin Jumalan\nrakkaus hänen saarnoissaan. Koskaan hänellä ei ollut niin kiire, ettei\nhänellä ollut aikaa pysähtyä kuulemaan vähäpätöisimmänkin valitusta,\nkoski se sitten ajallista tai hengellistä hätää. Muuan etevä pastori\non sanonut, että tämän miespolven aikana ei kenkään ole tehnyt niin\npaljon kuin Moody, \"ihmisten liittämiseksi toisiinsa, opin väliaitojen\nsärkemiseksi, eri käsitysten tasoittamiseksi ja rahojen hankkimiseksi\ntoisten yrityksiin\".\n\nMr. Moody oli aina valmis toimimaan. Kun hän huomasi, että joku asia\noli saatava aikaan, antautui hän sitä koko tarmonsa takaa ajamaan,\neikä levännyt, ennenkuin oli päämääränsä saavuttanut. Eräs tätä hänen\nluonteensa piirrettä kuvaava tapaus sattui hänen ensi käynnillään\nEnglannissa.\n\nHänellä oli kokous Liverpoolissa, jolloin eräs saarnaajista samassa\ntilaisuudessa huomautti, että Liverpool kipeästi kaipasi halpahintaisia\nvirvokepaikkoja, jotka voisivat kapakoiden huonoa vaikutusta ehkäistä.\nKun puhuja lopetti, pyysi Mr. Moody häntä vielä kymmenen minuuttia\njatkamaan. Sillä aikaa puheli hän kuiskien muutamien puhujalavalla\nolevien etevien kansalaisten kanssa.\n\nKymmenen minuutin kuluttua astui Mr. Moody esiin ja ilmoitti, että\nyhtiö juuri tätä tarkoitusta varten oli muodostettu. Osakkeet\nmerkittiin paikalla. Täten syntyi \"British Workmen Company, Lim\". Se\non vieläkin olemassa ja on saanut paljon hyvää aikaan sekä on melkein\nalusta alkaen jakanut voitto-osuutta.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nMuutamien ystävien lausunto.\n\n\n[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka\npääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]\n\n_Ira D. Sankey_ lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:\n\n\"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana\nerääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään\nkonferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin\nsiellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr.\nMoodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt\nnuorten miesten keskuudessa\".\n\n\"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia.\nSitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä\nlaulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr.\nDoanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä\npyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan',\n'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller\npalveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä\".\n\n\"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja\nlaulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti\nkun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli\nseurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla\nkellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä\n'Tuhlaajapoika' laulettiin\".\n\n\"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman,\nmikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja\nsiihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo\nmerkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan.\nSe oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä\nkirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen\nkaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen\näärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut\nhäiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi.\nMinä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin\nkyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet\nläheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja\".\n\n\"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla\ntavalla käyttää ääntäni\".\n\n\"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin\nsuurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän\naikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä\nolen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun,\njonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin:\n'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia\nsäestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet\nenemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle\nkylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että,\njos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle,\nja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa\ntahtoisi saarnata\".\n\n\"Hän huomasi, että minä olin oikeassa, ja päätettiin että laulaisin\nilman soittokoneen säestystä, minkä suuren pelvon alaisena teinkin.\nViimeisen värsyn lopussa:\n\n    \"'Käy kotiin, käy kotiin!\n    Älä vieraana enää kulje,\n    Tääll' kotisi uottaa;\n    Miks' kuolisit suotta?\n    Oi, tuhlaajapoika!\n    Käy kotiin, oi, käy kotiin!'\n\n\"nousi Mr. Moody ja lausui: 'Jos täällä on sellaisia tänä iltana, jotka\nhaluavat kääntyä synnistä ja palata Isän kotiin, niin tahdon mielelläni\nrukoilla teidän puolestanne, jos nousette seisomaan'. Yli sata henkeä\nseurasi ehdotusta ja nousi. En milloinkaan ennen ollut tuntenut\nsellaista voimaa kokouksessa. Tämä oli ensimmäinen soololauluni Mr.\nMoodyn kokouksissa, ja siitä tuli enimmin käytettyjä lauluja vastaisen\nvaikutuksemme aikana\".\n\n\"Tullessamme 1873 Englantiin aloimme pitää evankeelisia kokouksia Yorkin\nkaupungissa. Joka kokouksessa laulettiin joku soololaulu, etenkin\n'Tuhlaajapoika', ja monen kuukauden ajan ei mikään laulu niin saattanut\nkadotettuja palaamaan kuin tämä\".\n\n\"Eräässä kaupungissa pohjois-Englannissa nousi eräs nuori mies\nkuulijoiden joukosta, tätä laulua laulaessani, ryntäsi oven puoleen\nkäytävää ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, jonka kanssa hän siihen asti\noli ollut huonossa välissä, huutaen: 'Oi, isäni, voitko antaa minulle\nanteeksi!' Isä, joka ei ollut kääntynyt, vastasi: 'Mielelläni, poikani;\nmenkäämme nyt kyselyhuoneesen ja pyytäkäämme Jumalaa antamaan meille\nkummallekin anteeksi'. He menivät käsi kädessä kirkon sakastiin, jonne\nkymmenittäin murheellisia heitä seurasi, joita tämä sovinto isän ja\npojan välillä oli liikuttanut\".\n\n\"Ollessamme Skottlannissa saimme monta kirjettä niiden laulujen\njohdosta, joita käytimme. Eräs näistä oli muutamalta uskovaiselta\näidiltä, joka kauvan oli rukoillut merillä kuljeksivan poikansa edestä.\nJättäessään kotinsa otti tämä mukaansa pienen raamatun, johon äiti oli\nmerkinnyt muutamia raamatunpaikkoja ja kirjoittanut hänen nimensä.\nMutta, kuten usein käy, poika unhotti äitinsä rukoukset ja raamattu jäi\nsyrjään\".\n\n\"Kirjeessä kerrottiin edelleen, miten poika uteliaisuudesta oli mennyt\nyhteen meidän kokouksistamme Glasgowissa ja tuli niin loppusanojen\nkautta, 'Oi tuhlaajapoika, käy kotiin, oi, käy kotiin!' voitetuksi,\nettä hän meni kyselyhuoneesen, jossa hän sai rauhan Jumalan kanssa ja\ntuli uskovaiseksi, jonka perästä hän heti kirjoitti kotiin äidilleen\nelämänsä muutoksesta. Monen monituista samanlaista kohtausta sattui\nkuusikuukautisen oleskelumme ajalla Skottlannissa\".\n\n\"En milloinkaan ole unhottava, miten Jumalan Henki käytti tätä laulua\nerään kokouksemme lopussa Agricultural Hallissa; Lontoossa 1875.\nKokous oli ainoastaan miehiä varten ja oli N.M.K.Y:n toimeenpanema.\nSisäänpääsöpilettejä oli jaettu kaikissa kaupungin suurimmissa\ntehtaissa ja liikepaikoissa, ja kuulijakunta nousi seitsemääntoista\ntuhanteen, suurin kokous, minkä koko työskentelymme aikana seinien\nsisällä pidimme. William E. Gladstone, Lord Kinnaird ja muita eteviä\nhenkilöitä istui puhujalavalla\".\n\n\"Esitelmänsä päätettyään kehoitti Moody seurakuntaa painamaan päänsä\nhiljaiseen rukoukseen sillä aikaa kun eräs soololaulu laulettaisiin.\nSitte pyysi hän minua laulamaan laulun 'Tuhlaajapoika'. Minusta tuntui\nkovin edesvastuunalaiselta, kun kokous tänä tärkeänä hetkenä jätettiin\nminun haltuuni, joskin vain niiksi harvoiksi hetkiksi, jotka laulun\nlaulamiseen tarvittiin. Vaan kun näin kuulijakunnan painavan päänsä\nrukoukseen ja huomatessani minkälainen hiljaisuus valtasi kokouksen,\nsain minä rohkeutta astua esiin, nojaten hänen käsivarteensa, joka on\nsanonut: 'En suinkaan minä sinua anna ylön, enkä ikänä sinua hyljää'.\"\n\n\"Laulua seurasi vakava rukous ja kokonaista kaksituhatta miestä\nmeni Mr. Moodyn kehoituksesta rakennuksen suuriin sivuhuoneisiin\nkeskustelemaan ja rukoilemaan. Monet kertoivat tähän aikaan\nomistaneensa Kristuksen vapahtajanaan tätä ja muita evankeelisia\nlauluja laulettaessa. 'Tuhlaajapoika' laulun tekijä, Mrs. Ellen M.\nHuntington Gates, East Orange, N.J., on kirjoittanut useita muitakin\nlauluja, joita paljon työskentelyssämme olemme käyttäneet\".\n\n\"Minä olen vakuutettu, että sellaiset laulut, joita olen maininnut,\nMr. Phillips'in, Mr. Millerin, Mr. Doanen, Mr. Blissin y.m. laulamina\novat olleet välikappaleina tuhansien ihmisten saattamiseksi Kristuksen\nyhteyteen. Minä haluan lausua kiitollisuuteni niille, jotka auttoivat\nminua, kun alotin lähetystointani, evankeliumin laulamista\".\n\n\"Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun kuulin Mr. Millerin laulavan\nIndianopoliksessa, tapasin hänet samanlaisessa kokouksessa\nPhiladelphiassa. Eräänä kauniina iltapäivänä menimme vanhan ystävämme\nja työtoverimme Georg H. Stuartin luo, joka makasi kovin sairaana.\nHän iloitsi lyhyestä käynnistämme ja ennen lähtöämme lauloimme tuon\nkuolevan ystävän pyynnöstä hänen lempilaulunsa: 'Jeesus vapahtaja,\njohda mua'. Mr. Miller lauloi vanhalla rakastettavalla ja valtavalla\ntavallaan ja sai sydämmellisen kiitoksen tältä mieheltä, joka juuri oli\nkuoleman Jordanin synkkien vesien poikki menossa\".\n\n\"Mr. Miller on myöskin jo purjehtinut elämän myrskyisen meren poikki\nja mennyt siihen lepoon, joka Jumalan kansaa odottaa. Hänen pyhitetyn\nelämänsä ja ihanan äänensä vaikutus tuntuu vieläkin kaikissa niissä,\njotka hänen tunsivat\".\n\n_T:ri Georg F. Pentecost_ kirjoittaa Mr. Moodysta m.m. seuraavaa:\n\nKertomus D. L. Moodysta ja hänen työstään pitäisi mieluimmin\nsupistettaman muutamaan harvaan sanaan, ellei ole tilaisuus kirjoittaa\nkokonainen kirja. Minä en aijo puhua hänen toiminnastaan -- se on\nkautta maailman tunnettua; aijon puhua hänen persoonastaan, sellaisena\nkuin kahdenkymmenen vuotisen enemmän tai vähemmän tuttavallisen\nseurustelun ohella olen oppinut sen tuntemaan. Minä kirjoitan tätä\nNorthfieldissa, ollessani vielä hänen suurten ominaisuuksiensa\nvaikutuksen alaisena, sillä emme vieläkään tahdo uskoa, ettemme enää\nsaa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntään. Jos hän olisi\nelänyt ensimmäisinä Israelin koetusten aikoina siinä maassa, jonka\nHerra Jumala heille antoi, niin olisi hän ollut \"tuomari Israelissa\" ja\nvapauttanut heidät heidän vihollistensa vallasta.\n\nHän oli Gideonin kaltainen ja luonteinen mies, mies, jonka kätketyt\nvoimat yksin Jumala tunsi, ja joka kerran valittuna ja kutsuttuna,\nvoi vaan uskoa, totella, uskaltaa ja toimia. Hän oli Jumalan kansan\ntuomari, profeetta ja saarnaaja tämän nyt loppuaan lähenevän vuosisadan\nviimeisellä kolmanneksella. Jumala herätti hänen saarnansa kautta\ntorkkuvan seurakuntansa, yhtä varmasti kuin kerran Lutherin ja Wesleyn\nkautta. Moodyn nimi on säilyvä tulevina aikoina samalla tavalla kuin\nnäiden miesten nimet.\n\nMr. Moody oli monessa suhteessa ystävällisin ja helläsydämisin mies,\nminkä ikänä olen tuntenut, enkä minä luule, että hän milloinkaan\ntarkoitti ketään loukata; se tapahtui vaan väärinkäsityksestä, sillä\nhän ei aina osannut asettua toisen asemaan.\n\nHänen tyly ja ajattelematon esiintymistapansa olikin luullakseni\nhänen muuten jalon luonteensa pahin vika. Niitä kohtaan, jotka\nhänen vastustamattoman persoonallisen vetovoimansa houkuttelemina\nkokoontuivat hänen ympärilleen, oli hän toisinaan niin tyly, että se\nläheni epäystävällisyyttä. Tämän tähden ovat monet etevät ja lahjakkaat\nmiehet, etenkin pappien joukosta, jotka muuten koko elämän ajan\nolisivat olleet hänen luotettavia ja uskollisia auttajiaan, vetäytyneet\nhänestä syrjään, syvästi loukattuina sellaisen menettelyn kautta,\njota he katsoivat sopimattomaksi, epähienoksi, epäystävälliseksi ja\nveljeyttä loukkaavaksi. Mutta hän oli tässä suhteessa puolueeton,\nhänessä ei ilmaantunut \"ihmisten muodon katsomista\". Muuan\nenglantilainen sanoi kerran: \"Tiedättehän, että me olemme hänen\nlakeijojaan, valmiit menemään sinne tänne, sikäli kun hän meitä\nkäskee. Tehköön hän meitä ovenvartijoiksi tai vaikkapa ovimatoiksi,\njos hän tahtoo, me rakastamme häntä sittenkin ja teemme, mitä voimme\npalvellaksemme ja auttaaksemme häntä hänen työskentelyssään\".\n\nJos tämä tuntuu Mr. Moodyn luonteenvikojen luettelemiselta, on se\naivan varmasti samalla kunnioituksen osoitus hänen suuremmoista\npersoonaansa kohtaan ja siihen valtaan nähden, joka hänellä ihmisten\nyli oli. Kenties valaisee tätä omituista -- ja minun mielestäni --\nsurkuteltavinta piirrettä Mr. Moodyn luonteessa parhaiten muuan\nlausunto, jonka kuulin eräältä hänen totisimmista ja uskollisimmista\nystävistään, joka kumminkin muutamia vuosia sitten \"läheisimmästä\npiiristä\" katosi: 'Tuo rakas vanha Moody! Kaikki me rakastamme häntä,\nmutta jotkut meistä emme hyväksy häntä'.\n\nMr. Moodyn kunnioitus kaikkea pyhää ja jumalallista kohtaan oli melkein\nliiallista. Kertaakaan en kuullut hänen leikillisesti käyttävän jotakin\nsanaa tai värsyä raamatusta, eikä hän kärsinyt että kukaan muukaan\nsiten käytti Jumalan sanaa hänen läheisyydessään. Sukkeluus tai pila\nraamatun kustannuksella oli hänelle kerrassaan vierasta. Lepopäivään\nnähden hän oli puritaaneista puritaani. Hän ei sinä päivänä edes\ntahtonut ajaa raitiotiellä tai muilla kulkuneuvoilla, ei kokoukseenkaan\nmennäkseen. Vaikka hän oli lihava ja tottumaton kävelemään, niin minä\ntiedän, että hän mieluummin kulki penikulmia ja väsytti itsensä,\nkuin ajoi hevosella. Ja kuitenkin saatti hän samalla kertaa lähettää\n\"evankeliumi-vaununsa\" kaikille Northfieldin kunnaille noutamaan\npyhä-aamusin köyhiä talonpoikia ja heidän lapsiaan kirkkoon. Tässä\nsuhteessa hän ei tunnonarvelujaan toisille tuputtanut.\n\nSanomattakin on selvä, ettei hän välittänyt ja tuskin kärsikään n.k.\n\"korkeampaa kritiikkaa\". Kun kaksi kesää sitten tuo etevä oppinut\nGeorge Adam Smith oli Northfieldin konferensissa läsnä, sanoi hän\ntälle: \"Smith, miten kannattaa kansalle puhua _kahdesta_ profeetta\nJesaiasta, kun ei edes puolet heistä tiedä, että löytyy _yhtäkään_?\" Se\noli terävä ja suora, hänen kantaansa kuvaava huomautus. \"Minä luotan\nvanhaan raamattuun, sellaisena kun se on -- _kannesta kanteen_\", oli\nhänen tavallinen lausuntonsa.\n\nMinä olen jo puhunut hänen hellyydestään ja hänen rajattomasta\nhyvyydestään niitä kohtaan, jotka olivat surun ja hädän alaisia.\nHän kärsi ja suri kuin isä, kun hänen täällä oleskelunsa aikana eri\ntilaisuuksissa kaksi tai kolme poikaa uimassa ollessaan hukkuivat,\ntai muuten joutuivat onnettomuuden uhriksi. Väkevän ja rakastavan\nluonteen koko kiihkolla sääli hän köyhiä ja onnettomia. Ihmisiä,\nerittäinkin poikia ja tyttöjä kohtaan, joilla ei, kuten hän sanoi,\nollut suotuisia elämässä etenemään pääsemisen mahdollisuuksia, oli hän\nerittäin osanottavainen -- kenties johtuen hänen omasta aikaisemmasta\nkokemuksestaan. Tämä osanotto sekä se, että hän oivalsi hyvän\nkasvatuksen suuren merkityksen, herätti hänessä ajatuksen perustaa ne\nkasvatuslaitokset Northfieldiin, jotka aina tulevat pysymään hänen\nparhaimpana ja suurimpana näkyväisenä muistomerkkinään.\n\nMr. Moody oli mitä yksinkertaisin mies kaikissa tavoissaan. Hän käytti\nvaikutuksessaan alttiisti rahoja toisten hyväksi, mutta sitävastoin\ntuskin mitään omaksi edukseen. Hänellä ei ollut rakkautta rahoihin\nja halusi niitä vaan sen hyvän tähden, jota hän niillä sai aikaan,\nviime aikoina erittäinkin koulujensa yhteydessä. Hän olisi helposti\nja täydellä oikeudella voinut olla rikas mies, mutta Samuelin ja\nPaavalin tavoin \"ei hän keltään pyytänyt kultaa tai hopeaa\". Siihen\nkuninkaalliseen omaisuuteen, minkä laulukirjat tuottivat, oli hänellä\ntäysi oikeus, mutta minä luulen varmasti, ettei hän siitä milloinkaan\nottanut penniäkään omaksi tarpeekseen. En koskaan kuullut hänen\nyksityisistä raha-asioistaan puhuvan, eikä hän milloinkaan tahtonut,\nettä hänen läsnäollessaan niistä keskusteltiin.\n\nMoodyn evankeliumin pääsisältö sisältyy Paavalin yksinkertaisiin\nsanoihin 1 Kor. 15: 1-4. Hänen menettelytapansa ei ollut\njumaluusoppineen, vielä vähemmän kaunopuhelijaan; se oli innokasta ja\nsuoraa puhetta ihmisten sydämmille ja omilletunnoille. Hän ei paljon\nlueksinut, tuskin muuta kuin raamattua. Hän ei kärsinyt pitkiä lauseita\nja loogillisia, monimutkaisia ajatuksia. Hän luki ihmisiä; missä hän\ntapasi ihmisen, jolla oli jotakin sisässään, tyhjensi hän sen.\n\nHänen vaikutuksestaan voidaan syystä sanoa, että se on laatuaan suurin,\nmikä konsanaan evankeliumin alku-ajoista asti on saatu aikaan. Se on\npysyvä -- ei metodismin tavoin järjestettynä työskentelynä -- vaan\nkoko Jumalan seurakuntaan kaikkialla maailmassa muodostettuna tuoreena\nverenä ja uutena elämänä. Kaikki protestanttiset kirkot ovat kokeneet\nsen eloa antavaa voimaa, samoin episkopaalikirkko sekä Englannissa että\nAmerikassa. Onpa roomalais-katolinen kirkkokin tuntenut sen vaikutusta.\nVäitänpä vielä, että Mr. Moody on pelastusarmeijankin todellinen isä,\nvaikka tämän liikkeen jatkuva kehittäminen joutui toisiin käsiin, jotka\njohtivat sen vapaampaan suuntaan kuin mitä Mr. Moody oli aikonut.\n\nKysytään: \"Kenestä tulee Mr. Moodyn seuraaja?.\" Vastaus: \"Hänellä\nei ole eikä koskaan tule saamaan seuraajaa\". Yhtä hyvällä syyllä\nvoitaisiin kysyä, kuka oli Mooseksen, Esaian, Jeremian tai Paavalin\nseuraaja. Jumala on herättävä toisia, jotka täydentävät hänen työtään,\nmutta seuraajaa ei Mr. Moody saa. Mr. Moodyn poika on yleisen\nmielipiteen mukaan se, jonka isä on valinnut ottamaan Northfieldin\nkoulujen yleisen johdon käsiinsä, mutta isänsä seuraajaa ei hänestä\nikänä voi tulla.\n\nLevätköön rauhassa tämä suuri mies, lepo hänen suurelle sielulleen!\nEmme koskaan enää tämän maan päällä saa hänen vertaistaan nähdä.\n\n_Piispa Willard F. Mallalieu_ lausuu m.m. kirjoituksensa lopussa:\n\n\"On laskettu, että kuulijoiden luku hänen yleisen vaikutuksensa aikana\nyhteensä nousee aina sataan miljoonaan henkilöön. Tästä suunnattomasta\nkansajoukosta on ainakin kaksikymmentäviisi miljoonaa nuoria miehiä.\nHänen sanojensa ja esiintymisensä, hänen pyhityksensä ja sammumattoman\nintonsa, hänen hellän osanottonsa ja sydämmellisen rakkautensa\nkautta parantuivat monet tuhannet näistä kaikiksi ajoiksi, tuhannet\ntaasen kääntyivät synnistä vanhurskauteen ja tulivat hyvän Paimenen\nlammashuoneesen saatetuiksi\".\n\n\"Tuo suuremmoinen mies, tuo uskollinen kristitty soturi,\nyhdeksännentoista vuosisadan suurin evankelista on jättänyt meidät!\nMilloinkaan emme tässä elämässä enää saa nähdä hänen miehekästä\nolentoaan, kuulla hänen sydämmeen tunkevaa, kehoittavaa ääntään,\nkertaakaan eivät hänen vakavat rukouksensa enää aja meitä armoistuimen\njuureen. Hänen päivätyönsä on loppunut, mutta hänen jälkeenjättämänsä\nvaikutus pysyy alati. Kaipaavat katseemme seuraavat häntä, maan\nväistyessä, taivaan auvetessa, ja Jumalan kutsuessa häntä, kunnes\nnäemme hänen astuvan päärlyporteista sisälle. Hän katselee nyt\nKuningasta ihanuudessaan, hän kävelee kultakaduilla, hän kantaa\nruunuaan paratiisissa\".\n\n\"Suokoon Jumala että, joskin emme hänen suuren vaikutuksensa vertaa voi\nsaada aikaan, hänen pudonneen manttelinsa varjo lepäisi päällämme, ja\nmeidän sielumme siten pyhittyisivät täydellisemmin Jumalalle, pyhempiin\npyrkimisiin ja uskollisempaan, urhokkaampaan ja epäitsekkäämpään\npalvelukseen ja kieltäytymiseen, kuin mitä ikänä tähän saakka olemme\nkokeneet!\"\n\n\n\n"]