Suomen kultainen kirja II Kalevala ja Egypti

SUOMEN KULTAINEN KIRJA II

Kalevala ja Egypti

Kirj.

SIGURD WETTENHOVI-ASPA

Riemujuhlajulkaisu Kalevalan satavuotispäiväksi 28.2.1835 – 28/2 1935

Helsingissä, K. F. Purimiehen kirjakauppa Oy, 1935.

        Sinulle Paikkarin Pojalle, Suomen Homerokselle,
        maailmannerolle, missä Sinun suurhenkesi lieneekin,
        omistetaan syvimmin kiitollisuuden tuntein tämä
        Suomen Kultainen Kirja II.

                                          Tekijä.

I

"LAUANTAI-SEURA" JA ELIAS LÖNNROTIN MUISTO

Se nuorisopiiri minkä kansallisen herätyksemme suurmiehet 1830 paikkeilla perustivat muodosti suomalaisen kirjallisuuden kehdon ja sen ahjon, minkä innoittavasta keskuudesta myöskin Lönnrot sai alotteen suureen työhönsä: KALEVALAN luomiseen. – Tätä ystäväpiiriä on S. W-A. selostanut Suomalais Kansallisjuhlanäytelmässään: "Lördagsqvällar" mikä Werner Söderström O.Y. kustantamana 1922 ilmestyi myöskin suomeksi.

Teoksen ruotsinkielisen painoksen ilmestyttyä julkaisi EINO LEINO lehdessään "SUNNUNTAI" helmik. 25 p. 1917 siitä seuraavan arvostelun:

    Eino Leino lehdessään "SUNNUNTAI" helmik. 25 p. 1917.

                     "LAUANTAI-ILTOJA".

    S. Wettenhovi-Aspan suomalaiskansallinen juhlanäytelmä.

Tämä 4-näytöksinen "suomalaiskansallinen juhlanäytelmä", kuten tekijä sitä kansilehdellä nimittää, on jo aihepiirinsä ja henkilöittensä uutuudella omiaan tavallista suurempaa huomiota herättämään. Tietääkseni ensi kerran suomalaisen kirjallisuuden historiassa tapahtuu, että maamme suurmiesten sarja koko meidän kansalliselle kehityksellemme niin ratkaisevalta 1800-luvulta tuodaan näyttämölle. Siinä esiintyvät nimittäin m.m. Elias Lönnrot, J.L. Runeberg, J.V. Snellman, J.J. Nervander, M.A. Castrén, Lars Stenbäck, Fr. Cygnaeus, Z. Topelius, J.J. Nordström y.m. Onhan heitä tosin ennen nähty isänmaallisissa kuvaelmissa ja Kansallisteatterin, varsinkin Kaarlo Bergbomin aikaisissa apoteoseissa näyttämöltäkin, mutta silloin mykkinä ja liikkumattomina kuvapatsaina tai todellakin elottomina kipsisinä rintakuvina. Nyt he puhuvat, nyt he liikkuvat, jopa tanssivat ja laulavatkin siellä kuin muutkin kuolevaiset. Kuinka Herran nimessä se on mahdollista?

S. Wettenhovi-Aspa, aina pelkäämätön, on tehnyt tuon uhkarohkean yrityksen. Aivan oikealla silmällä hän on punonut näytelmäjuonensa suurmiestemme tunnetun nuoruusliiton "Lauantai-seuran" ympärille. Tästä on hänellä ollut kaksipäinenkin etu: hän on saanut heidät vaivattomasti yhteen ja hän on voinut esittää heidät nuorina, vallattomina maistereina ja ylioppilaina, joten suurmiesleima ei ole käynyt liian rasittavaksi. Lönnrot, näytelmän keskeinen henkilö, tulee tosin sen kestäessä tohtoriksi, Runeberg on jo naimisissa ja esiintyy Fredrikansa kanssa, Snellman osoittaa myöskin jo eräitä kypsyneemmän ijän oireita – hän puhuu m.m. "mynttijärjestelmästä" – mutta muuten on se harmitonta, hälisevää pilaa ja nuoruusiloa, ajan suuren aatteen, suomalaisuuden sieltä täältä esiin singahtaessa. Aivan vakavasti ei nähdäkseni ole otettava myöskään sitä tilapäistä vastustusta, jota tuo aate kohtaa näytelmässä erään piintyneen ruotsinmielisen, kenraali Svante Silfversparren puolelta, sillä se tulee tässä nerouden ja nuoruuden liittoutuneessa maailmassa pian ja helposti kukistetuksi. Vanhalla kenraalilla on muuten kaikki syy vihata suomalaisuutta: hänen oma tyttärensä on rakastunut suomalaiseen renkiin heidän maatilallaan, – seikka, jonka muuten olisimme taipuvaiset kuittaamaan huutomerkillä, ellei samainen renki olisi sattumalta myös tyttären hengen pelastaja. Uhkaava ristiriita päättyy onnellisesti. Silfversparre muuttaa mieltänsä suomenkielen suhteen, kutsuupa vielä kaikki nuo nuoret intoilijat luokseen luonnon helmaan hilpeille kokkojuhlille, ja tekijä jättää meidät lopussa sen suloisen toivon varaan, että jalosukuisesta nti Adéle Silfversparresta ja renkimies Matti Lintulahdesta on aikaa voittaen tuleva varsin onnellinen aviopari. Matti ilmoittaa nimittäin hartaan aikomuksensa olevan opin tielle, joten säätyero tulevaisuudessa hiukan tasaantuu.

Mutta suurmiehet? kysyy lukija. Kuinka on Wettenhovi-Aspa onnistunut heidän kuvaamisessaan? Mitä hän on saanut irti Lönnrorotista, mitä Runebergista, Snellmanista, Nervanderista ja Cygnaeuksesta? Minkälainen näytelmä on, sanalla sanoen, ja onko Wettenhovi-Aspalla ylimalkaan kirjallisia lahjoja? Koetan parhaani mukaan tyydyttää lukijan uteliaisuutta.

Wettenhovi-Aspan kirjailijalahjat ovat monet ja suuret, kuten moni ehkä lienee jo huomannut hänen KULTAISESTA KIRJASTAAN samoin kuin hänen monista kiistakirjoituksistaan sanomalehdistössä. Hänellä on luonnollinen, myötäsyntynyt helppous lausua julki ajatuksensa, hänellä on tyyliä, hänellä on vauhtia, eivätkä hänen henkilönsä ylimalkaan jää vastausta vaille, olkoon sitten kysymys runosta taikka suorasanaisesta. Suurmiehemme tuntuvat ensi tutustumisella kylläkin naiveilta ja lapsellisilta, mutta ottaen huomioon, että itse aikakausi oli kaikessa romanttisessa uskossaan monin verroin naivimpi kuin nykyinen ja että ihmiset silloin kehittyivät hitaammin ja pysyivät paljon kauemmin lapsina kuin nyt, rupeavat nämä heidän näyttämökuvansa myöhemmin tuntumaan hyvinkin totuudenmukaisilta. Lönnrot on säilyttänyt sädekehänsä: hänen hartaan uskonnollisuuden, henkilökohtaisen vaatimattomuuden, hiljaisella, mutta sammumattomalla liekillä palavan suomalaisuus-uskonsa ja jo tuona aikana, 1830-luvun taitteessa, vakavasti käsitetyn elämäntehtävänsä loisto lepää koko hänen persoonallisuutensa yllä, joka ehkä paikka paikoin vain ehkä liiaksi muistuttaa pyhäkoulua. Cygnaeus on pateettinen ja kaunopuheinen, kuten odottaa sopiikin, Runeberg koirankurinen ja kaikkea muuta kuin hentomielinen poikaviikari, Snellman järkeilevä j.n.e. Sen verran, mitä heissä siihen aikaan vielä lienee personallista aksenttia ollut ja sen verran kuin sille yleensä on sijaa näin kevyeen tyyliin kyhätyssä kansanjuhla-näytelmässä, on tekijä kyllä saanut esille. Onnellinen ajatus häneltä on ollut sijoittaa vastakohdan vuoksi Myös Lars Stenbäckin synkän pietismin läpitunkema hahmo tähän kansalliseen karnevaaliin, vaikkakaan hän ei – kuten tekijä itse esipuheessaan huomauttaa – tehnyt täydellistä kääntymystään ennen kuin muutamia vuosia myöhemmin. Olen aivan samaa mieltä tekijän kanssa siitä, että tuollainen pieni poikkeus sivistyshistoriallisesta todellisuudesta on täysin oikeutettu.

Ellei kirjassa olisi myös eräitä kielellisiä kiistarepliikkejä ja sanajohdannaisia, voisi luulla melkein, että se ei olisikaan S. Wettenhovi-Aspan kirjoittama. Mutta niitä on, vaikkakaan ei liian paljon.

Näytelmä on äsken kuolleelle valtioneuvos Aspelin-Haapkylälle omistettu, joka on teoksen sivistyshistoriallista puolta tarkastanut, vaikkakaan hän ei tekijän sanojen mukaan suinkaan ole vastuussa sen lopullisesta muovailusta. Sensijaan ilmoittaa hän kyhänneensä näytelmän lopun valtioneuvoksen suoranaisesta neuvosta ja säästäneen entisen 4:nnen ja 5:nnen näytöksensä erästä uutta näytelmäänsä varten, jonka nimeksi on tuleva ei enempää eikä vähempää kuin ELIAS LÖNNROT.

Meillä on siten ehkä kokonainen kansallisten juhlanäytelmien sarja Wettenhovi-Aspan kädestä odotettavissa.

Miksei! Eipä ole Bellman ja hänen aikansa niin paljon etäisempi ilmiö Ruotsin kirjallisuushistoriassa ja kuitenkin hän on jo ehtinyt tulla monenkinlaisen näyttämökäsittelyn alaiseksi. Miksei kerran tulisi vuoro myöskin meidän suurmiestemme? Ala itsessään ei tosin ole taiteellisesti aivan kiitollinen, sillä nerodraamat yleensä vaatisivat myöskin neroja näyttelijöiksi, mutta Wettenhovi-Aspan huolettomalla hilpeydellä viljeltynä, ei se ainakaan käy ikäväksi. Niinpä uskonkin, että hänen LÖRDAGSQVÄLLAR suomeksi käännettynä voi saada näyttämöltä esitettynä ehkä hyvinkin suosiollisen vastaanoton. Esiintyjäin pitäisi kuitenkin siinä tapauksessa olla, ellei juuri neroja, niin ainakin mahdollisimman ensiluokkaisia.

Teoksen ruotsinkieli voisi olla tasaisempaa. Mutta tekijä ilmoittaakin esipuheessaan, että se on hänelle sivuasia – "koska se kuitenkin on tarkoitettu suomenkielellä ilmestyväksi".

                                                  E. L–o.

Kun suurmiestemme: E. Lönnrot, J.W. Snellman, M.A. Castrén, Fr. Cygnaeus, J.L. Runeberg, Z. Topelius j.n.e. nuoruuden aika ei enää tunnu kiinnostavan suomalaista näyttämöämme, julkaistaan tässä yllä mainitussa kirjassa esitetyt korkealentoiset puheet, millä ystävät vastaan ottivat tohtoriväitöstilaisuudesta saapuvan Elias Lönnrotin, jonka lukuhuoneen he olivat kukin ja vihrein köynnöksin somistaneet.

    J.W. Snellmanin puhe Lönnrotille.

Hei, Elias, – ja tervetuloa vihannan luonnon helmaan. Tämä ei ole sinun matala majasi, tämä on Tapion, metsän kuninkaan, havulinna. Tämä on sinun suurten ajatustesi vihreä sali. Nämä kuuset sanovat sinulle ja meille: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto!" Seuratkoon se, rakkaan kotimaamme ikivihantien kuusien sananlaskussa lausuttu kehoitus sinua ja meitä kaikkia läpi elämän neuvona alati kuulemaan syvien rivien syvempiä saloja.

Mitä Suomen kansansielun pohjalla vielä uinunee, tiedät itse parhaiten – paremmin kuin meistä kukaan – mutta me rukoilemme Jumalaa, joka on antanut sinulle oikean pyrkimyksen, antamaan sinulle myöskin oikean voiman ja kyllin pitkän iän ehtiäksesi laskemaan ainakin ne nurkkakivet, joiden päälle meidän maamme henkinen suuruusaika voi rakentaa Olymponsa.

Mitä me, sinun nuoremmat ystäväsi ja veljesi, voimme tehdä sinun, sinun kansasi ja maasi hyväksi, sen teemme me kaikki – sillä vaikkakin meidän isämme ehkä harmaassa muinaisuudessa tulivat tänne vihollisina – niin on aika parantanut heidän iskemänsä haavat, ja me heidän poikansa, olemme valmiit hikeä ja vaivaa säästämättä sekä sovittamaan, mitä he ovat rikkoneet että myöskin koroittamaan tätä sinun kansaasi suurimpaan henkiseen suurmahtiin sen vielä kuluttamattomien henkisten aarteiden voimalla — niin, siihen Jumala meille apunsa antakoon!

    Elias Lönnrotin vastaus Snellmanin puheeseen.

Rakkaat ystävät! Minä olen niin syvästi liikutettu kaikista niistä lukemattomista todistuksista siitä uskollisesta ystävyydestä, joka minun osakseni on teidän puolestanne tullut aina siitä hetkestä saakka, jolloin te otitte minut, torpanpojan, seuraanne, että minä en voi keksiä sanoja, jotka saattaisivat tulkita niitä kiitollisuuden tunteita, joiden valtaamana tässä nyt edessänne seison.

Enkä minä myöskään tiedä, kuinka saattaisin osoittaa itseni arvolliseksi siihen luottamukseen, joka teillä kaikilla tuntuu olevan minuun ikäänkuin jonkinlaisena perustajana tai uranuurtajana.

Älkäämme unohtako, että oikea uranuurtaja on meitä korkeammalla – ja kun Hän hyväksi näkee, raivaa Hän uramme tai tukkii sen.

Älkäämme myöskään luulko, että me voimme lisätä tuumaakaan Suomen kansan henkiseen kasvuun tai enentää sen viisautta. Ei sen henkinen arvo eikä sen viisaus enene siitä, että me saamme siruja siitä pannuksi paperille.

Sellainen kuin Suomen kansa nyt on, sellaiseksi on Herra Jumala sen luonut ja muodostanut – sillä ei kukaan muu herra tai muut herrat ole sen kasvatuksesta missään suhteessa huolehtineet. Mutta sen me voimme ja se meidän tulee tehdä, että koetamme säilyttää tätä kansaa sellaisena, miksi Jumala sen on luonut ja muodostanut.

Sama on Suomen kielenkin laita – koettakaamme säilyttää sitä sellaisena kuin se on, luomalla kirjakielen, joka niin sanoakseni etsii puhekielen ytimen ja vahvistaa sen kerta kaikkiaan.

Mutta suomenkielistä kirjallisuutta ei meidän totisesti ole luotava omiksi maireiksemme – vaan siinä toivossa, että ihmiskunta tulevaisuudessa voi oppia jotakin myöskin meidän kansaltamme – joka on kyllä kirjoissa nuorin, mutta todellisuudessa vanhin kansa Europassa.

Niin, rakkaat ystävät, minä olen kukaties jo sanonut enemmän kuin nyt pitäisi ja senvuoksi suljen suuni enkä sano mitään muuta kuin: kiitoksia kaikki yhteisesti ja jokainen erikseen! Ja kiitos, Snellman, tervehdyssanoistasi – ja kuunnelkaamme nyt kuusien kuisketta.

    Runebergin puhe Lönnrotille.

Niin, rakas Elias – minun olisi pitänyt kaiuttaa kanneltani minunkin sinun kunniaksesi tänä juhlapäivänäsi – mutta se, mitä sydämeni tuntee sinua ja sinun kansaasi kohtaan, on mahdollista kirjoittaa vain pitkän elämän mittaan – mutta se kyllä tapahtuu aikanaan. Nyt tahdon vain pelkällä proosalla lausua sydämellisen iloni, että Sinä nyt ensimmäisenä meistä olet saavuttanut sen opintojesi päämäärän, johon olet pyrkinyt.

Sinä olet nyt taivaltanut niin sanoakseni ensimmäisen peninkulman torpasta parnassolle. Mutta me tunnemme toisaalta pian menettävämme Sinut näköpiiristämme, kun kuljet tietäsi eteenpäin, ja kun tuleva toimintasi vie sinua seudulta toiselle, tulemme kaikki katkerasti kaipaamaan sinua toveripiirissä.

Se tuntien, että meidän tiemme nyt erkanevat, tahdon lähinnä vanhimpana sinun jälkeesi, nuorempien ystävien ja omasta puolestani, kiittää sinua siitä ajasta, jonka olet meidän toveripiiriimme kuulunut.

Sinun rehellinen, siveellinen vakavuutesi ja esikuvallinen ahkeruutesi tulevat aina olemaan muistossamme kirkkaana kilpenä ja sinun uskolliset ystävänsilmäsi kuni johtotähtinä elämän tiellä.

Olen asettanut sinun pöydällesi kimpun kieloja. Kenties nämä lempikukkani voivat kaikessa vaatimattomuudessaan paremmin kuin sanat tulkita hartaita ja lämpimiä tunteitani sinua kohtaan.

    Cygnaeus puhuu Lönnrotille.

Hyvät ystävät. Suomen nuorin tohtori, meidän vanhin ja rakkain kumppanimme, kysyy minulta, mitä tarkoitan nerolla. Olkoon että sanaa on surkeasti väärinkäytetty nyt edesmenneenä valistusaikana joka toisesta nurkkasihteeristä, joka vain sai kokoon jonkun sonetin tai omeletin Venus-hiuksista, Aphrodite-kuiskeista amoriini- ja ammattikastikkeen kanssa joillekin ruhtinaallisille hääpäivällisille. Näitä tusinataitureita kutsuttiin tosiaan vielä Kustaa Kolmannen ajalla tavallisesti "neroiksi". Mutta jo Fredrich von Schiller on yrittänyt parempaa määritelmää sanoessaan: "Es biidet ein Talent sich in der Stille und ein Charakter in dem Ström der Welt." Jos on lupa korjata Schilleriä, niin voisimme sanoa: "und ein Ingenium in dem Ström der Welt".

Nerolle ominaista on, minun nähdäkseni, että se juuri maailman vilisevästä virrasta kykenee omaksumaan näiden virtausten ytimen, muovaelemaan sen, sulattamaan sen, ja antamaan sen kulkea edelleen uuteen suuntaan, joka vie ihmiskuntaa uuden askeleen eteenpäin sitä korkeata päämaalia kohti, joka on täydellisyys.

Sellainen nero olet sinä, Elias Lönnrot! Täällä on puhuttu sinun torpasta-tulostasi – siinähän juuri sinun voimasi on! Sielu puhtaana, vapaana ennakkoluuloista ja niin sanotuista säätyperimyksistä astut sinä nyt ulos maailmaan.

Mutta kenties olet sinä perustava uuden valtasuvun, uuden aateluuden: neron sielun-aateluus on sinun, ja sinun kilpesi vaakuna on suomalaisen kirjallisuuden kirjoittamaton lehti. Me, jotka tunnemme sinut, tiedämme sinulla olevan juuri neron suuren kyvyn sulattaa ja järjestää kaikki se juokseva kulta, koko se runouden, mystiikan ja loitsujen, vuosituhanten aikana kertyneen mietiskelyn ja vuosisataisten kokemusten ja läheisen kosketuksen kautta turmeltumattoman luonnon kanssa saavutetun viisauden valtavuo – me tiedämme, että juuri sinulla on kyky koota kaikki nämä henkiset virtaukset suuren sielun avaraan säiliöön, ja että sinulla on juuri neron ymmärrys siitä, miten nämä virtaukset on yhdistettävä, jotta ne voidaan johtaa eteenpäin ajatuksen valtamerta kohti, jossa kaikkien kansojen parhaat pyrkimykset tulevat lopullisesti yhtymään.

Ryhtyköön joku nuoremmista seurassamme etsimään Suomen kansan kehtoa – se voi olla Gangesvirran varsilla Himalajan takana, se voi olla "Jomalema"-vuoren juurella Niilin lähteiden luona, sillä Suomen kansan kehto on samalla muinaisen ihmiskunnan kehto. Mutta on olemassa toinen kehto, joka on meitä sanomattoman paljoa lähempänä, ja jos sinä, niinkuin me arvelemme, haluat tulla suomalaisen kirjallisuuden isäksi, niin pitää sinulla, kodin perustaessasi, vaikkapa Kajaanissa, olla tykönäsi tämä kehto, sillä tämä kehto, joka nyt on kukkien vuoteena on juuri suomalaisen kirjallisuuden kehto.

LUKIJALLE

Tämän kirjan painatustöiden aikana saavutti minut sanoma professori E.N. Setälän kuolemasta. Omaksun vanhojen roomalaisten sanonnan: "De mortuis nihil nisi bene" – kuolleista ei mitään muuta kuin hyvää. – En voi kuitenkaan muuttaa mielipidettäni siitä, että se tieteensuunta, mitä manalle mennyt edusti, on aina ollut epäharkittu ja on nyttemmin vakavasti vanhentunut – yhtä vähän kuin voin hyväksyä sitä tapaa millä professorit Setälä ja Laurila suhtautuivat "yliopistokysymykseen". –

Ne suomalaiset, jotka poliitisesta tai muista syistä vastustavat puhtaasti suomalaisen valtionyliopiston perustamista pääkaupunkiimme joutuvat varmasti tulevaisuudessa kansansa ankaran arvostelun kohteeksi joko he sitten ovat tällä tai toisella puolen virtaa. –

Olin toivonut kirjallani saada aikaan asiallisen ajatusten vaihdon Setälän kanssa niissä kysymyksissä, missä mielipiteemme jyrkästi erosivat toisistaan.

Hänelle tuli kutsu poistua ennen avointa taistelua. Kuolemanmajesteetin edessä annan kunnioittaen aseeni hetkeksi vaipua – sitten – on minun asiani jatkaa elämäntehtävääni niin kauan kun minulle on aikaa siihen varattu tietoisena siitä, että maailmassa on yksi seikka, mikä ei konsanaan unohdu – se on: historian tuomio.

Helsinki 11.2.1935.

5. W-A.

JOHDANTO

Harvoin jos koskaan on Suomessa ilmestynyttä kirjaa vastaanotettu "sekavammin tuntein" kuin Suomen Kultainen Kirja ensimmäinen osa.

Moni suomalainen kummeksi kirjan "sotaista luonnetta", kun taas muudan ruotsinkielinen sanomalehti varoitti kaikkia "suomenmaalaisia", "finländareita", kavahtamaan kajoamasta koko kirjaan.

Siitä oli seurauksena, että ruotsinkielinen painos myytiin loppuun vajaassa kahdessa viikossa – sen seikan ansiosta, että maaseutukaupunkien "ruotsalaiset killat" olivat ostaneet suuria osia painoksesta polttaakseen ne.

Koska "totuus ei pala tulessakaan", päätettiin ettei julkaista uusia ruotsinkielisiä painoksia, Suomen "ruotsalaiselle kansanpuolueelle" kiusaksi.

Sen sijaan julkaistiin samana vuonna, 1915, suomenkielinen painos, jota ei kylläkään poltettu – mutta joka tapettiin vaitiololla.

Ei yhdelläkään Suomen suomenkielisellä sanomalehdellä ollut sanottavana ainoaakaan sanaa "Suomen Kultainen Kirja I:stä".

Tämä ei varmaankaan johtunut yksinomaan siitä, että "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan", vaan paremminkin siitä, ettei Suomen suomenkielinen sanomalehdistö ollut silloin vielä oppinut ajattelemaan omilla aivoillaan. Kun ruotsinkielisten lehtien kellokas "Hyysis" oli varottanut kajoamasta koko kirjaan, arvelivat suomenkielisetkin lehtemme viisaimmaksi noudattaa neuvoa.

Amerikassa, jossa suomalaiset eivät enää silloinkaan noudattaneet ruotsalaisen kansanpuolueen tunnuksia, kirja meni kuin kuumille kiville, ja siellä se myytiin kohta loppuun, mikä käy ilmi seuraavasta todistuksesta, jonka on antanut konsuli Akseli Rauanheimo-vainaja ja joka kuuluu seuraavasti:

    "Täten todistan, että olen huomannut Amerikan suomalaisten
    aivan erityisen hartaasti lukevan ja suosivan S. Wettenhovi-Aspan
    teosta Suomen Kultainen Kirja. Ne, jotka ovat aikanaan onnistuneet
    sen hankkimaan kirjastoonsa, pitävät itseään onnellisina. Toiset
    kaipaavat teosta, kun ei sitä ole mistään ostettavissa."

    Helsingissä kesäkuun 4 päivänä 1931.

                                               Akseli Rauanheimo.

Nyt kirja on jo kymmenisen vuotta ollut loppuunmyyty Suomessakin, eikä sitä enää saa ainoaakaan kappaletta kalliista hinnastakaan antikvaarikirjakaupoista.

Asiain näin ollen luulisi jonkin suomalaisen kustannusliikkeen harkitsevan edulliseksi kustantaa, jollei muuten, niin suorastaan kaupalliselta näkökannalta – tai erikoisuutena – kirjasta uuden painoksen, mutta ruotsalainen vaikutus on yhä vieläkin niin mahtava, etteivät he tohdi ryhtyä sellaiseen yritykseen.

Tusinaromaanien ja salapoliisikertomusten suomennoksia tunnutaan niillä tahoilla yhä vielä pidettävän Suomen kansalle parempana hengenravintona kuin sellaista kirjaa, joka sisältää seikkaperäisen kokoelman kaikkien aikojen ja kaikkien maiden suurimpien kielentutkijoiden ylistäviä lausuntoja suomen kielestä kielenä. Nuo lausunnot näet käyvät juuri päinvastaiseen suuntaan kuin se viho viimeinen käsitys, että suomalaisten kieli muka on "luonnonkieli" sekä että he muka Kristuksen syntymän jälkeen ovat töytäilleet ympäri Europan pyydystämässä "sivistys"- ja "lainasanoja". Tuon mielettömän opin esitti n. 60 vuotta sitten tanskalainen Wilhelm Thomsen, "suomenmaalainen" August Ahlqvist sekä sitten heidän suomalainen oppilaansa E.N. Setälä.

Vaikka mainitut lainateoriat ovat jo ammoin vanhentuneet ja vaikka monet nykyaikaisemmat tutkijat jo ovat näyttäneet toteen, että suomalais-ugrilaiset ja indoeuropalaiset kieliryhmät ovat alunalkuaan sukua keskenään, pitää mainittu kieliopin tekijä yhä vain itsepintaisesti ja liikuttavan yksinkertaisesti kiinni takaperoisista lainateorioistaan. Samoin kuin A. Ahlqvist turvautui professorin arvovaltaansa vainotessaan Aleksis Kiveä, samoin on myös Setälä v:sta 1915 lähtien käyttänyt hyväkseen jok'ainoaa tilaisuutta halventaakseen "Suomen Kultaista Kirjaa" [E.N. Setälä on mennyt niinkin pitkälle, että hän päätti 1934 pitämänsä yleisradioesitelmän Suomen kielestä halventamalla A. Strindbergin ja Wettenhovis-Aspan kielitutkimuksia, – täten epäsuorasti paljastaen miten merkitseviä ne hänen mielestään itse asiassa ovat], niin että hän kerran sai Eino Leinon ollessa läsnä itse valtioneuvos Eliel Aspelin-Haapkylältä ansaitun ojennuksen, tämän lausuessa: "Vai niin, minä olen lukenut Suomen Kultaisen Kirjan suureksi tyydytyksekseni ja surkuttelen niitä, jotka eivät ole niin tehneet!" Eino Leinon kertoman mukaan Setälä ällistyi tästä lausumasta niin, että – hän vaikeni!

Ei niin ollen liene historiallista mielenkiintoa vailla, että jäljennämme tähän kirjan suomentajan J. Raekallion esilauseen kokonaisuudessaan:

Suomalaisessa lukijassa tämä kirjanen epäilemättä herättää monenlaatuisia tunteita ja ajatuksia. On ihmeteltävää, että kirjan tekijä, ruotsinkielisestä ja -mielisestä kodista lähteneenä, on tuntenut ja tuntee suomenkieltä sekä Suomen suomenkielistä kansaa kohtaan sellaista aivan harvinaisen lämmintä rakkautta, mikä tässä kirjassa ilmenee. Ei liene meillä tätä ennen ilmestynyt teosta, johon olisi niin huomattavasti kuin tähän koottu kaikki ne ylistelevät lausunnot, joita maailman kuuluisat oppineet ovat antaneet kauniista kielestämme. Jo sellaisten lausuntojen kokoelmana on mielestäni teoksella pysyväinen arvonsa, sillä epäilemättä tällaiset lausunnot ovat omiansa aukaisemaan monetkin silmät ja kohottamaan sitä TODELLISTA KANSALLISTUNTOA, joka etupäässä ilmenee oman kielen kunnioittamisessa ja – käyttämisessä.

Kauvas tähtäävä on tekijän edustama suunta, mikäli se koskee suomenkielen ja Suomen suvun vanhuutta. Aina muinaisen Egyptin (Kemin) ikivanhasta historiasta hakee hän suuren suomalaisen suvun alkujuurta. Jos se sieltä vastaisuudessa niin selvästi löydetään, ettei epäilykselle jää sijaa, niin toteutuupa suunnilleen Kalevalankin sana, että Väinämöinen oli "laulaja ijänikuinen".

Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat. Olkootpa niinkin. Sellaisissa tapauksissa kuitenkin peittäkööt hänen kieltämme kohtaan osottamansa erinomainen rakkaus ja kunnioitus mahdollisen erhetyksen, ja älköön unhotettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin.

Jonkun verran oudolta suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa: "Svenskt i Finland" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin "Suomen kultaisesta kirjasta" kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan.

Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille toiskielisten pöyhkeilyille.

Tekijä aikoo jatkaa "Kultaista kirjaansa". Rehellinen työ löytää kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa pois, kultajyväiset jäävät tuleviin aikoihin... Intoa ja lämpöä täytyy tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa. Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajan SUOMENKIELESTÄ lausuman ennustuksen toteuttamiseksi: KUN TÄMÄ LAPSI (SUOMENKIELI) KASVAA JA VOI NÄYTTÄÄ TOTEEN SUKUPERÄNSÄ, NIIN TUNNETAAN SIINÄ VIELÄ KUNINKAAN TYTÄR.

                                                J. Raekallio.

Herra J. Raekallio asettuu tässä sen yleisen väärinkäsityksen tulkiksi, että Suomen Kultaisen Kirjan tekijä muka on lähtöisin ruotsinmielisestä kodista. Tekijän esi-isät olivat kuitenkin monessa polvessa pappeina Merikarvialla ja Karkussa, missä he tietystikin saarnasivat suomen kielellä. Isoisä, hovioikeudenneuvos Carl Henrik Asp toimi Suomen sodassa 1808-09 kenraali Döbelnin ja Porin rykmentin sotatuomarina. Hän oli niin suomenmielinen, että hän sanoman saavuttua Viaporin antautumisesta kesäkuussa 1808 kirjoitti päiväkirjaansa ilman mitään reunamuistutuksia suomalaisen sananlaskun:

    "Ei itku hädästä päästä,
    Poru päivistä pahoista."

Henrik Gabriel Porthanin oppilaana hän myös jäljensi tämän suomalaisten sananlaskujen kokoelmat, minkä ansiosta nämä pelastuivat häviöstä alkuperäisten joutuessa liekkien saaliiksi Turun palossa v. 1827.

Carl Henrik Asp luovutti sittemmin sekä Porthanin että omat sananlaskukokoelmansa Elias Lönnrotille, samoin kuin myös suomen kielen sanakokoelmansa, mistä Lönnrot mainitseekin suuren Sanakirjansa esipuheessa. Kun on moiset tosiseikat silmien edessä, ei tarvinne ihmetellä, että pojanpojalla, S. Wettenhovi-Aspalla on Suomen suomenkielen harrastus veressä.

Sen lisäksi olivat sekä isoisä että äidinisä, Uudenmaan ja Hämeen laamannikunnan viimeinen laamanni Georg Adolf Wetterhoff, olleet mukana avustamassa ja kehoittamassa Kaarle Aksel Gottlundia tämän julkaistessa "Otavan" ja muut uraauurtavat suomalaiset kirjoituksensa.

Että "Suomen Kultaisen Kirjan" tekijä on vasta vanhoilla päivillään oppinut ymmärtämään suomea, johtuu siitä, että hän joutui 12-vuotiaana käymään koulua ja saamaan kasvatuksensa Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa, missä hänestä kehkeytyi maailmankansalainen, "kosmopoliitti", mutta "ruotsalainen" hän ei ole kuuna päivänä ollut.

Edelleen J. Raekallio toivoo, että Suomen Kultaisessa Kirjassa esitetty väite, että suomen kieli ja suomalainen sivistys ovat muinaisegyptiläistä perua, voitaisiin vielä tukea uusilla todisteilla ja näyttää se toteen. Se juuri onkin tämän Kultaisen Kirjan toisen osan tarkoitus.

Eihän voi olla pelkkä sattuma, että muinaisegyptiläisiä paikannimiä tavataan Suomessa ja suuret joukot suomalaisia paikannimiä Egyptissä.

Näitä on erittäin perinpohjaisesti käsitelty suuressa saksalaisessa teoksessa: Fenno-egyptischer Kulturursprung der Alten Welt (Vanhan maailman kultuurin valtasuomalais-egyptiläinen alkuperä), joka on tarkoitettu koko Europalle. Tässä tahdomme vain esittää muutamia kaikkein luonteenomaisimpia, jotka juuri maantieteellisen aiheellisuutensa ansiosta tukevat sanaopillista tulkintaa.

Vastustajiemme yliolkaisen lörpöttelyn "satunnaisista äänteellisistä yhtäläisyyksistä" täytyy lopultakin vaieta – osaksi yhtäläisyyksien suuren lukumäärän, osaksi juuri maantieteellisen aiheellisuuden vuoksi.

Mitä sanotaan esim. sakarasta ja Suomen Sakkaravaarasta; vrt. Sakkara = paikka Niloksen laaksossa, Sakara Egyptissä. Egyptin Sakara on maailmankuulu pyramideistaan. Sakarasta on myös koko sen takainen autiomaa saanut nimensä: "Sahara".

Tai mitä sanotaan egyptiläisestä paikannimestä: Kaene (kreikan Kainepolis), joka on juuri sillä kohdalla 26:nnesta leveysasteesta pohjoiseen, missä Niilissä on jyrkkä mutka, Käänne, länteen päin? Kerrassaan merkillinen "sattuma", että Käänne oli myöskin Egyptissä: Kae'ne! Varmemmaksi vakuudeksi mainittakoon vielä, että samaisen paikan nimenä on vielä tänä Luojan päivänäkin: "Kene". –

Maantieteellisesti aiheellinen on myöskin se syvänne, jonka vesi on uurtanut juuri ensimmäisen Niilin putouksen alapuolelle liejupohjaan – sen nimenä on Egyptissä: "Sy'enne".

    Vrt.: SYVÄNNE.
  Egypt.: SY' ENNE.

Siitä on ympäristön kivilouhosten vuorilajikin saanut nimensä: "syeniitti". –

Nämä sanaopilliset ja maantieteelliset kaksoistodistukset ovat erinomaisen epämiellyttäviä meidän n.s. kielentutkijoistamme, jotka haaveilevat voivansa tehdä ikivanhasta maailmankielestämme jonkinlaisen samojedin kielen sisarkielen. (Ks. E.N. Setälä, "Zur Frage nach der Verwandtschaft der finnisch-ugrischen und samojedischen Sprachen" [Suomalais-ugrilaisten ja samojedin kielen sukulaisuuskysymyksestä].)

Mistä on Niilin suostosta länteen leviävä Libyan autiomaa saanut nimensä?

Lipeäkivi on, niinkuin kaikki tiedämme, samaa kuin natron.

KAIROsta, jossa nilveä NILOSJOKI (vrt. nilostaa, niljahtaa jne.) jakautuu kuin: KAIRA l. KAIRO (josta paikan nimitys), menemme 40 km länteen päin autiomaahan yli Niloksen laakson Sakaraan > Saharaan. Siellä tapaamme kuuluisat Natronjärvet eli Lipeäjärvet, joista vielä nykypäivinäkin Egypti saa natroninsa l. soodansa = lipeäkivensä.

Arabialaiset ovat antaneet tuolle laaksolle nimeksi WADI NATRÛN, ja noiden järvien vesi on tavattoman suuren haihtumisen vuoksi 75 metriä Välimeren pintaa alempana. Se sisältää:

    Keittosuolaa 52 %
    Glaubersuolaa 11 %
    Hiilihappoista natronia 23 % jne.

Tämä lipeävesi on siis hyvin arvokasta, ja sen merkitys oli jo muinaisegyptiläisten palsamoimistaidolle suorastaan korvaamaton.

Mutta mistä voimme tietää, että egyptiläiset esi-isämme sanoivat natronia: lipeäksi, ts. käyttivät siitä nimitystä, joka raaka-aineella oli jalostamattomana, kun taas puhdistetun tuotteen nimi oli

    hieroglyfeissä: HASMON
    Demot. kirj. HASMA (vrt. suomen Osmo).

No niin: aivan kuten arabialaiset nykyisin nimittävät koko laaksoa sen natronin mukaan:

WADI NATRÛNiksi – samoin egyptiläiset nimittivät muinoin koko sen ympärillä leviävää maata näiden järvien lipeäveden mukaan LIBEÄksi, josta kehittyi: 'LIBIA' ja "LIBYA".

Heidän mukaansa sitten kreikkalaiset ja roomalaisetkin antoivat koko autiomaalle, Lipeäjärvistä välittämättä, nimeksi:

        LIBYÆ,

ja koska kerran b – p ja y – i, niin myöskin kreikkalainen muoto vastaa Lönnrotinkin mainitsemaa Lipiää = Lipeää.

Sat sapienti! –

Herodotoksen kertoman mukaan käytettiin lipeävettä, kun oli palsamoitava ruumis l. MUU-MIES = muuanne, tulevaan elämään valmistettava "MUMIO".

Samoin kuin me liotamme lipeäkalaa lipeävedessä, niin MUU-MIESkin oli kuolemansa jälkeen ensin 70 päivää jossakin tietyssä lipeäliuoksessa, kunnes oli kelvollinen täytettäväksi ja kiedottavaksi käärinliinoihin iäisyyttä varten. – – –

Tri Georg Ebersin ansiosta [Dr. Georg Ebers, Aegypten und die Bücher Moses (Pag. 122) Leipzig 1868] tiedämme myös, että Muu miehen käärijä, jonka tehtävänä oli kuoleman saaliin "kytkeminen", oli nimeltään "K'ole chytaes". –

Sanan alkuosassa "Kole" on helposti tunnettavissa Kuol(l)us, Kuolo-, siis

    KUOLLEENK- YTKIJÄstä.
    K- OL-E - - CHYT - - - TÆ-S.

Tämä "Kuolleenkytkijöiden" palsamoimistaito ALA-KEMIssä (Egyptin oma vanha nimi oli "Kemi") oli sittemmin alkuna: "AL'KEMIAlle", jopa koko maailman kemiatieteelle! –

Valitettavasti meidän on tyytyminen edellä esitettyihin viitteisiin siitä, millainen osa lipeäkivellä (> "Libya") on ammoisista ajoista saakka ollut Muinais-Kemin jokapäiväisessä elämässä.

Kemi nimi kirjoitettiin hieroglyfeillä seuraavasti: Krokodiilinpyrstö–pöllö– = taivaanlaki ja kaupunginkuva.

                    KEMI |
    Koptin kielellä XEMI | Musta, mustan mullan maa.

Tämä puhtaasti egyptiläinen nimihän esiintyy Suomessa monin paikoin. Kemi-nimisen kaupungin lisäksi on Kemijoki, Kemijärvi, (Kemin) niemimaa ja Kemiön-salmi. Jopa Aurajoellammekin on puhtaasti egyptiläinen nimi, sillä yksi Niilin monia maallisia L. jokapäiväisiä nimityksiä oli hierogl. AURa = flumen Nilus, Niili joki. [Dr. Carl Abel, Ægyptisch-Semitisch-Indoeuropæisches Wurzelwörterbuch, Pag. 168.]

Myöskin tri Georg Ebers kirjoittaa (Ægypten und die Bücher Mose's, siv. 338): (Niilin) maallisten nimien joukossa on usein aa = latinan magnus, suuri, joten saamme auraa, "suuri joki". Siis Auraa = "suuri joki".

Oma Aurajokemmehan ei kylläkään ole suinkaan "suurjoki", mutta se oli joka tapauksessa suurin joki, jonka suomalais-egyptiläiset esihistoriallisena aikana Varsinaissuomeen saapuessaan yhdyttivät, ja niin sille annettiin Niilin maasta tuttu vanha rakas nimi! Aurajoen suun tienoilla on myös ainoa lähde koko maailmassa, joka enää voi selittää Egypti-nimen, jota ei ole pystytty selittämään.

Homeros, Herodotos, Hesiodos, Ptolemaios, Diodoros Siculus, Ammianus-Marcellinus ja Plinius kertovat, että Egypti nimi, s.o. "Aiguptos", ei alkuaan tarkoittanut maata, vaan Nilos-jokea, joka oli ahtaassa autiomaalaaksossa kaiken elimellisen elämän lähde.

Auraan suulla olevan lähteen nimenä on myös:

    KUPITTAA, ja ÄIJÄ KUPITTAA sta

(= suuri lähde) saadaan: AI– GUP-T-O:- S = suuri lähde, koko sen "egyptiläisen" kultuurin suuri lähde, joka kultuuri sittemmin periytyi Europaan.

Meillä ei siis ole "Niili"-jokea, mutta tuo nimi kummittelee sentään meillä monissa muodoissa: Nilijärvi, Nilunti l. Niluttijärvi, Nila-kka, Nilipää, Nilsiä jne. –

Vielä muinais-egyptiläisten jumalienkin nimiä tavataan meikäläisissä suomalaisissa paikannimissä.

Esim. seuraavat jumalien nimet: Apis, Horus, Iisis ja Tott ovat havaittavissa seuraavissa paikannimissä: Apistunturi, Huruskoski, Iisijoki ja Tottijärvi. Vieläpä muinaisegyptiläinen virtahepo, jonka nimenä oli: Apot, kummittelee Aapajärvi nimessä – vaikk'ei siellä kyllä milloinkaan ole ollut eläviä virtahepoja. – Mutta siellä on voinut olla jokin harmaa, pyöristynyt graniittikallio, joka on saattanut muistuttaa Apot virtahepoa.

Niilin tulvien nimenä on myös m u ta mere - M–u–ta, ja usein on liitännäisenä

    m ut a mere = M–u–ta, ja usein on liitännäisenä
    Mere = meri.

Mutamerihän on varsin sattuva nimitys Niilin liejutulvalle. Vrt. edelleen suomen: Sydänmaa – Egyptin "Sudan".

Punaisen meren nimenä oli Egyptin maan omalla kielellä Mere' punt! (Prof. Lepsius).

Kaikkein vanhin pääkaupunki rakennettiin vuorelle Niilinlaaksoon ja sellaiseen aikaan, jolloin rakennuksiin ei vielä käytetty kiveä. (Ensimmäinen kivirakennelma oli kuningas Zoserin pengerpyramidi, n. v. 2980 e.Kr.) Vanha pääkaupunki oli ainoastaan vuorelle sijoitettu kuninkaan leiri, jonka ainoana varustuksena oli terävistä paaluista tehty Pisteaita.

 Siis:         MÄEN PISTEAITA
 Siitä tuli:   MAEN PISTE—-
 Lopuksi vain: M-EM PIS——; kreikan "Memphis".

Harmaa kivikissa Kissa > "Gizeh" oli nimeltään

HARMAA KISSA --

    siitä: "HÄRMÄ-KIS" – sfinksin porvarillinen nimitys.

Auringon arveltiin laskevan länteen Tuonensijaan. Tästä sanasta,

    TUONEN SIJA, tuli ranskassa
    TU'- NE'- SI-E. > Tunis.

Saharan keitaiden nimenä oli muinaisegyptinkielessä: UIT. Esim. Uit Ris, Uit Hibis, Uit Mehe – vrt. Suom. Uitti, Uitto, Uittamo. – Uit Mehe X Mehevä Uittamo. (Arab. Oasis.)

Fenno-egyptiläiset käyttivät itsestään nimitystä

    ROTU = (ro tu) = puhdas rotu.

Neekereillä sen sijaan oli nimenä

    "Ne hahsi kus" = Ne haise(vat) kus(elle).

Gallen-Kallelan kertoman mukaan muistuttanee neekerien haju vielä meidän päivinämmekin lähinnä virtsan löyhkää.

Kaikkien itä- l. aamumaalaisten nimenä oli: Aamu (Lepsius, Denkmäler III, 136, 204 b.), koska he asuivat aamun puolella.

Autiomaan poikien nimenä oli "Le'ha-bim" < "Laiha ja pimeä" on hieta-aavikkojen poika vielä tänä päivänäkin!

Tarkastettuamme näin Suomessa esiintyviä muinais-egyptiläisiä paikannimiä ja Egyptissä esiintyviä suomalais-egyptiläisiä paikan- ja kansannimiä, mainitkaamme lyhyesti muutamia elintarpeiden, aseiden ja talousesineiden nimiä.

Herodotos kertoo, että leipäruoan nimenä oli Egyptissä: Kyllœstis; jos vertaamme siihen Kyllästys sanaa, käsitämme heti, että on kysymys leivästä pääravintona.

Leipätaikina oli egyptink.: ta'k – vrt. taikina.

Viinin nimi oli egypt. sa'ti– vrt. sahti.

Latinan Lavacrum, balneum kylpyhuone oli

    egypt. sa-o-nuu – vrt.: sauna.

Sade, joka Egyptissä on harvinaista, oli saanut nimekseen:

    Sa-t-u-i, vrt, sataa, satoi, sade.

Taas lukusana 100 oli egypt. Sa'as – vrt. sadas, sata.

"Tietosanakirjan" V osassa (siv. 431) väittää kieliopintekijä Setälä suomalaisten "lainanneen" sanat: orpo, mehiläinen, sata, hammas ja kuningas. Todistuksia hän ei kylläkään esitä – ja hän varoo myös visusti sanomasta, mistä kielestä tai kielistä ne muka on lainattu!

Asia on näet sillä tavalla, että sen kielen, jonka otaksutaan tai väitetään olevan lainanantaja, täytyy voida sanaopillisesti todistaa ja selittää toisiin kieliin lainaamansa sanat itsenäisesti muodostuneiksi alkuperäissanoiksi.

Se seikka, että jokin sana esiintyy jossakin kielessä typistyneenä sanasurkastumana, ei merkitse sitä, että tuo sana on kielen itsenäisesti kehittyneitä alkuperäissanoja, ja kun sama sana esiintyy jossakin toisessa kielessä – niin muodoltaan kuin merkitykseltään – täydellisempänä, on ilman muuta selvää, että juuri viimeksimainittu kieli on lainanantaja eikä päinvastoin.

Setälä väittää jopa "lainanneensa" kielensä – oppiessaan lapsena puhumaan – ympäristöltään! Vahinko vain, ettei hän samalla lainannut parempaa ymmärtämystä tätä kieltä ja syvempää rakkautta omaa äidinkieltään kohtaan! –

Pysyköön toistaiseksi uskossaan, että on lainannut sanat: orpo, mehiläinen, sata ja hammas – jostakin vieraasta "ympäristöstä", mutta kuningas on jo nyt heti kohotettava yläpuolelle hänen lainateoriojensa.

On selvää, että "kuningas"-sanaa luullaan germaaneilta lainatuksi. Merkillistä vain, ettei ainoakaan germaaninen kieli pysty tuota sanaa selittämään. Parhaiten säilynyt muoto on KUNING' muinaisyläsaksassa, ainoastaan -as-pääte on hävinnyt.

    Suomi            KUNINGAS, josta kehittyi
    muinais-yläsaksa KUNING–
        toinen muoto CUNING–
    anglosaksil.     CYNING– > engl. KING
    skandinav.       KUN- G– j.n.e.

Germaninkiihkoilijoille ja Setälälle on perin kiusallista, että sana puuttuu kokonaan gooteilta – ja kuitenkin tekee Kluge [Fr. Kluge: Etymologisches Wörterbuch der deutschen Sprache] epäonnistuneen yrityksen, koettaa selittää gootin kielen vielä enemmän typistynyttä sanaa "KUNI" (joka muka merkitsisi "perhe") kantasanaksi!

Äänteellisesti on silloin japanin kielen: 'Kuni' yhtä lähellä ja merkityksellisesti vielä lähempänä, sillä japanin Kuni merkitsee "maa ja valtakunta".

Japanin: "Kuni no tame ni" – 'Isänmaan puolesta' – (R. Fujisawa).

Että suomen kunnia häämöttää typistyneenä sekä gootin kielessä että japanin kielessä, selviää siitä, että jälkimmäinen merkitsee myös Japanin yhteiskunnallista arvoasteikkoa, joka on jaettu 16 eri luokkaan.

Niin ovat myös gootin kielen Kuni ja Kunigunda molemmatkin: Kunnian ja Kunniakunta-sanojen surkastumia. Lähenemme sitten itse Kuningas-sanan kantasanaa, joka on: kunniakas mainesana. Kunniakas tietäjä-kehittyi myös liettuan kielessä muotoon "kuningas" – Herra ja Pappi!

Niin oli asianlaita myös jo suomalais-egyptiläisten parissa, missä papilla on nimenä: Kuns ja Kunsu. Suomen kantasana on

    KUNNIAKAS (TIETÄJÄ), siitä johtuu suoraan myöskin slaavien:
    KUN-I–AS
    K-N-I–AS = ruhtinas ja muin. sloveenien
    KUN-E-GU-.

Täytyy olla vähintään kieliopin professori voidakseen aivan tosissaan yrittää uskotella, että kielen, jossa on yli 200.000 sanaa, tarvitsisi lainata germaanien ja slaavien tärviölle menneitä surkastumia ja sanatynkiä saadakseen nimitykset viisaimmille miehilleen ja tietäjilleen: Kunniakas > Kuningas–Kunniakkaat–Kunnia–Kunniakunta jne.

Lienevätköhän tanskalaisen Wilhelm Thomsenin kuusikymmenvuotiaat vanhentuneet lainateoriat vieneet Setälän harhaan. – Edellisen puolustukseksi voidaan sanoa, että hänen suomen kielen tuntemuksensa oli vielä 1870-luvulla hyvin puutteellinen – mutta Setälällä olisi pitänyt olla aikaa, koska jo on täyttänyt 70 vuotta, hiukan enemmän syventyä omaan äidinkieleensä!

Koska varmaankin lienee ihmisiä, joiden mielestä ei kieli yksin voi antaa vastausta kysymykseen, kuka kuninkaan ajatuksen ja kuningas-sanan on Europassa luonut, esitämme toisen todistuksen, jolla on se etu, että se on sekä arkeologis-historiallinen että myös anatomis-luonnonhistoriallinenkin.

Kaikki tiedämme, että suomalaiset ylipäänsä itse teurastavat lehmänsä, kun ne ovat aikansa palvelleet. Sen vuoksi suomalaiset tuntevat uhrieläinten sisälmykset yhtä hyvästi kuin heidän muinaisegyptiläisten esi-isiensä uhripapit, auguurit, jotka ennustivat eläinten sisälmyksistä.

Märehtijöiden sisälmyksistä saamme nyt kutakuinkin musertavan todistuksen siitä, että erinäiset "kielimiehemme" joutuvat varsm pian nöyryyttävälle Canossan-käynnille, jolleivät halua joutua naurunalaisiksi koko sivistysmaailman silmissä.

Kaikkihan tiedämme, että lehmän maha on neliosainen, ja että toisella järjestyksessä on nimenä:

KUNINKAANKYPÄRÄ.

Mistähän suomen kieli lienee "lainannut" tuon nimityksen – kun ei kerran ainoakaan kuningas koko Europassa ole koskaan käyttänyt lehmän toisen mahan muotoiseksi muovailtua kypärää?

Jollei suomalaisilla olisi ikinä ollut omia kuninkaita, niin mistä ihmeestä suomalaiset olisivat keksineet ruveta nimittämään juuri toista lehmänmahaa kuninkaankypäräksi? Kun niin ollen ainoallakaan Europan kuninkaalla ei ole ollut sellaista päähinettä – kruunun asemesta –, täytyy siis tämän suomalaisten kuninkaankypärän esikuvia hakea Europan ulkopuolelta.

Emme tapaa Aasiassakaan ainoaakaan sellaista kuninkaallista päähinettä. Sen sijaan osoittavat juuri muinaisten Egyptin faaraoiden sotakypärät aivan kirjaimellisesti juuri toisen lehmänmahan muotoa, josta suomen kuninkaankypärä. Kaikki kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian suuret sotaherrat, kuten faaraot Tottmosis III ja Amenhotep II Egyptin maailmanvallan ensi ajoilta – samoin kuin myöskin Setos I ja hänen poikansa Ramses II Suuri, Afrikan suurimmat sotapäälliköt, käyttivät kaikki sellaisia taistelukypäreitä, jota meidän kansamme vielä tänä päivänäkin nimittää: kuninkaankypäräksi.

Nuo kypärät valmistettiin tietenkin jo Egyptin suuruuden aikana metallista, mutta lehmän mahan ikivanha muoto säilytettiin aina. Että alkuaikoina pidettiin itse ilmaa täyteen puhallettua tai muulla aineella täytettyä villihäränmahaa pään päällä – mahdollisesti metsästysretkeltä saatuna voitonmerkkinä – sen saattaa päätellä siitä, että entisen Saksan Itä-Afrikan suahelikansan päälliköt vielä tänä päivänäkin pitävät päänsä päällä ilmaa täyteen puhallettua ja koreaksi maalattua gasellinmahaa. Tästä ilmoituksesta olemme kiitollisuuden velassa ystävällemme Gallen-Kallelalle. Hän oli niin tavattomasti ihastunut verratessamme faaraoiden sotakypärää suomalaisten kuninkaankypärään, että hänen mustat silmänsä aivan säkenöivät nerokkuutta hänen huudahtaessaan: "Jo pelkästään tuolla vertauksella heität kaikki meidän yömyssymme..." – – – Kallelan viimeiset sanat eivät, valitettavasti! sovi julkisuuteen...

Jollei olisi muuta yhteyttä kuin suomalaisten ja egyptiläisten kuninkaankypärän yhtäläisyys, saattaisivat totuuden ja historiallisen kehityksen yhteyden vastustajat sen mahdollisesti selittää "sattumaksi". Mutta myöskin arkeologisia, etnografisia ja folkloristisia, tekisi mieli sanoa kouraantuntuvia todistuksia jotka tukevat meidän suomalais-egyptiläisen yhteenkuuluvaisuuden olettamustamme, on niin paljon ja niin painavia, että vastaisuudessa on aivan turha enää etsiä suomen kansan kehtoa ja ikivanhan maailmankielen syntyä jostakin Siperian luonnonkansojen, samojedien ja tunguusien keskuudesta.

Nämä on voinut, samoin kuin Suomen kansankin, vieras valloittaja aikoinaan tunkea aina lumiaavikoiden tundroille saakka, missä ovat jälleen vaipuneet luonnontilaan ja hädän- ja puutteenalaiseen elämään Robinson Crusoen tapaan.

Mitä sanotaan esim., jos verrataan faarao Ahmose I:n sotakirvestä ja Suomesta löydettyä, n. v:n 1000:n tienoilta j.Kr., siis pakanuudenajalta peräisin olevaa kirvestä keskenään? Yhtäläisyys on todellakin suorastaan hämmästyttävä.

Yhtä mielenkiintoista on vertailla keskenään sitä työkapinetta, jota muinaisegyptiläinen käsityöläinen käyttelee, ja toista, aivan samanlaista työkapinetta, joka on löydetty maassamme Kirvussa toimitetuissa kaivauksissa ja jonka nimenä lienee haapatassi. Egyptiläinen kuva on seinämaalaus REKHAMARANin haudassa, jotavastoin suomalainen kaksoistyöesine on professori U.T. Sireliuksen suurenmoisessa teoksessa "Suomen kansanomaista kulttuuria II", siv. 23.

Myöskin alkuperäistä egyptiläistä auraakin käytetään aivan muuttumattomassa muodossa vielä tänäkin päivänä, eivätkä sitä käytä yksinomaan Egyptissä koptilaiset talonpojat (Phellas < pellonpoika), vaan myös heidän pikkuserkkunsa, Suomen suomalaiset talonpojat.

Tämän auran nimenä oli Egyptissä Auraatra, mistä suomessa on säilynyt kaksi muotoa, aura ja aatra. Samasta sanasta tuli latinan Aratrum, kreikan arotron sekä latinan: aro, ararae jne.

Vielä alkukantaisempi maanmuokkausvehje oli hara (hevoshara), haaru ja haarukka; siitä tuli latinan: carruca ja ranskan: charrue – aura.

Meikäläisten terva- ja kirkkoveneiden sekä Niilin pitkien jokiveneiden samoinkuin Venesijan (> Venetsia) gondolien vertailu keskenään tarjoaisi varmastikin paljon mielenkiintoista, mutta siitä pitäisi toimittaa erikoisjulkaisu, jollaiseen emme nyt ehdi puuttua. Jotakin täytyy jättää tulevienkin tutkijapolvien selvitettäväksi...

    "Siitäpä nyt tie menevi,
    Ura uusi urkenevi,
    Laajemmille tietäjille,
    Runsaammille tutkijoille
    Nuorisossa nousevassa,
    Kansassa kasuavassa."


         Melatar.

      Kalevala Runo XI.

    Neiti kosken-korwallinen,
    Impi wirran-wierellinen!
    Kehreäs utuinen lanka,
    Utuisesta kuontalosta,
    We'ä lankasi we'elle,
    Sinerwäsi lainehelle,
    Jota pitkin purren juosta,
    Terwarinnan tenotella,
    Mennä miehen melkeänki,
    Äkkiouonkin osata!
    Melatar on, mieliwaimo!
    Ota mieluisa melasi,
    Jollapa piät pereä,
    Noitiwirrat wiitettelet
    Katehen koan e'etse,
    Noian ikkunan alatse!

II.

KULTTUURI JA KULTTUURIN ALKUPERÄ

[Koska sana "Kulttuuri" suomenkielessä on takalaina latinan: Cultus – cultura'sta, mikä sana taasen on laina fenno-egyptin: KULTA-URA'sta siten kuin seuraavassa esitämme, niin on nykyajan suomenkielessä kyseenä oleva sana kirjoitettava yhdellä t:llä s.o.: Kultuuri eikä niin kuin yleinen tapa on kulttuuri.]

Näihin saakka on otaksuttu "kultuuri" sanan olevan: colo-sanan latinalainen johdannainen: – colo, colui, siitä cultus, colere. Mutta tällä latinan colo-sanalla on niin moninainen merkitys, että sen alkuperäisen käsitteen perille saattaa päästä ainoastaan suurella vaivalla. On ahdistavana todistuksena latinan sananiukkuudesta, että saman sanan täytyi merkitä kaikkea mahdollista ja mahdotonta taivaan ja maan välillä. Tässä tapauksessa colere merkitsee: rakentaa, käyttää, viljellä, sitten myös asuttaa, asua, olla vakituisesti asuva – sitä paitsi kuvaannollisesti: pitää huolta, huolehtia, hoitaa, hoivata, vaalia, ruokkia, koristaa, somistaa, kehittää, jalostaa, harjoittaa, huomata, havaita, pitää silmällä, pitää pystyssä, kunnioittaa, palvoa, pitää pyhänä, juhlia, osoittaa kunnioitusta, jne. jne.

Näin viheliäiseksi ja kurjaksi latina oli huonontunut, kunnes lopulta kokonaan kuivui kokoon ja kuoli.

Missä nyt on asian ydin? Kuuluuko colo, infin. colere, alun alkuaan cultus-sanaan? Tämä sana ja kaikki sen kuvaannolliset merkitysvaihteluthan kuuluvat kirjakieleen, jota kansa ei koskaan puhunut.

Mutta colo sen sijaan kuuluu kokonaan kansankieleen, ja sillä on kantamerkityksenä: asua – nimenomaan maaluolissa, s.o. maahan kaivetuissa luolissa, sillä luolaihmiset eivät kaikin paikoin löytäneet luonnon luomia kallioluolia. Sanan täytyy juontaa juurensa sellaiselta ajalta, jolloin Italian metsät oli hävitetty eikä varattomille kansanluokille ollut enää tarjona rakennuspuita. Silloin täytyi kaivautua maan sisään, jotta yöaikaan olisi ollut jotakin suojapaikkaa –, sillä kivitaloja oli ainoastaan rikkaiden tarpeeksi. Tämä colo-sana johtuu meidän käsityksemme mukaan: kolo sanasta (tilapäisen, väliaikaisen maaluolan tai metsämajan nimityksenä); yksilön 1. persoonan suffiksilla (:ni) varustetusta muodosta koloni syntyi myöhemmin colonia = uudisasutus, siirtokunta.

Tietystikin: 'colonia' sijoitettiin luonnollisten vesisuonien lähistölle: kuilu, > (saksan) Quelle (= lähde). Kuilusta tuli kreikan koilos = kuoppa) ja latinan (in) quilinus = (Lähteenhaltia.

Kuten helposti käsittää, ei cultus-sanaa voi, mikäli se merkitsee verraten kehittynyttä maanviljelystä, asettaa yhteyteen: colo < kolon kanssa; vielä vähemmin voi samaa väittää siirrännäiskäsitteistä sellaisista kuin "kehittää", "jalostaa ja pitää pystyssä".

Mistä siis ovat peräisin tuollaiset kuvaannolliset käsitteet kuin: jalostaa, käsitellä, muovailla, jotka sentään juontavat juurensa maanviljelyksestä, s.o. cultura – cultus-sanoista? Äsken juuri näimme, ettei: cultura voinut johtua colo = kolosta; mistä siis tuo sana on tullut latinaan? Kirjoitettu latinahan ei ole suinkaan alkukieli, ei liioin kansankieli, vaan keinotekoisesti rakennettu kieli, jonka täytyi kuolla, samoin kuin esperantonkin vielä käy.

Mielestämme on selvää, että maanviljelystä tarkoittava cultura- sana oli jo roomalaisten oppimestarien, etruskien, täytynyt oppia siinä maassa, jossa olivat tulleet itse maanviljelyksen tuntemaan, nimittäin Egyptissä.

Niilinlaakson tulva-alue oli kautta vuosituhansien ollut maanviljelyksen luvattu maa, ja, niinkuin tuonnempana saamme nähdä, faarao itse oli kaikkein korkeimman omassa persoonassaan pyhän Maaemon ensimmäinen viljelijä ja ensimmäinen asuttaja.

Faarao esitti rakastettua ja myös pelättyä auringon poikaa – pitipä kansa häntä suorastaan jumaluutena, joka polveutui jumalallisista esi-isistä, joille myös osoitettiin jumalallista kunnioitusta kuten Japanissa.

Faaraot eivät suinkaan olleet velttoja nautiskelijoita, niinkuin monet aasialaiset itsevaltiaat ja rappeutumisajan Rooman keisarit.

Egyptin maailmanvallan aikana – esim. kahdeksannentoista dynastian valtakautena, oli jokainen faarao, toinen toisensa perästä, viisauden, sitkeyden ja voiman ihanne. Aasian satraapit vapisivat hänen pelossaan, mutta köyhille hän pysyi siunausta ja lohtua tuottavana maan isänä.

Historia tuntee yhden faaraon, joka kuin todellinen ukkosen jumala taisteli kaikkia hänen valtakunnassaan ilmeneviä rappeutumisilmiöitä vastaan, samosi mieskohtaisesti maailmanvaltansa laidasta toiseen, kulki kautta koko maan Syriaan saakka uhkaillen kaikkia epärehellisiä virkamiehiä, koronkiskureita ja verovouteja, jotka olivat kiristäneet rahoja köyhiltä, että leikkauttaa heiltä nenän eli korvat tai karkoittaa autiomaihin. Hänen historiankirjoittajansa sanoo syystä kyllä: "_Katso, hänen majesteettinsa käytti kaiken aikansa tavoitellessaan Egyptin menestystä." (J.H. Breasted, History of Egypt, Chicago 1905.) Tämä faarao oli: Haremheb_ ja on erikoisen mielenkiintoinen maailmanhistorian ensimmäisenä Mussolini-tyyppinä.

Jo uskonnollisen haaveilijan Amenhotep IV:n aikana, joka ei ollenkaan välittänyt tai ei joutanut hallitsemaan, hän oli maallinen diktaattori, ja kun haaveilijan viimeinen vävypoika, epäkelpo: "Tut-Ank-Amen" oli kuollut, hoiti Haremheb vielä 35 vuoden ajan hallitusta faaraona, vaikk'ei voitu sanoa, että hän olisi noussut valtaistuimelle enempää kuin perustanut omaa hallitsijasukuakaan.

Taasen yksi hänen edeltäjänsä, Amenhotep III, oli vuorostaan kaikista faaraoista suurin erämies. Hänen kerrotaan kaataneen, yhdellä ainoalla metsästysmatkalla, 76 puhvelihärkää, ja 36-vuotisen hallituskautensa 10 ensimmäisenä vuotena hän kaatoi, oivallisena jousella ampujana, omakätisesti 102 leijonaa; jolla aikaa hänen viisas puolisonsa, Teija kuningatar, hoiteli hallitusohjia ja piteli hennoissa käsissään kaikkia maailmanvallan diplomatian lankoja.

Teijalla, joka oli syntyperältään vähä-aasialainen, oli hetiittiläis-lappalaiset kasvonpiirteet ja puhtaasti suomalainen nimi "Teijailija" = tanssija, verbistä teijata. Ehkäpä tuo suuri Nimrod, Amenhotep III, oli ottanut puolisokseen viisaan vähäaasialaisen tanssijattaren. Teijan poika oli erittäin lahjakas psalmirunoilija: "Ehn-Aton" = Faarao (Amenhotep IV), maailmanhistorian ensimmäinen yksijumalaisuuden kannattaja ja uskonkiihkoilija, joka rakennutti niin paljon temppeleitä, ettei itse lainkaan joutanut hallitsemaan, mutta edellä puheena ollut Haremheb oli hänellä Mussolinina.

Mitä harrastuksia eri faaraoilla olikin, olivat he sentään kaikki maanviljelijöitä ja suurmaanomistajia.

Ramses Suuresta tuli, hänen saatettuaan 15-vuotinen "chetas"-kansaa (Syrian hetiittiläisiä) vastaan käymänsä sodan onnelliseen loppuun, suuri maatalouden ja maansa hedelmällisyyden edustaja. Itsekin oli hän suurenmoinen hedelmöittäjä. Hänellä oli näet lukemattomista vaimoistaan poikia kokonainen armeija, n. 200 kappaletta. Miten paljon hänellä oli tyttäriä, siitä historia ei edes mainitse mitään. Ramses oli kovin ylpeä jättiläisperheestään. Hän antoi kuvata poikansa ja tyttärensä pitkinä riveinä korkokuvina temppelien muureihin. Yhtä ylpeä hän oli suuresta kanavaverkosta, jota hän oli huomattavasti laajentanut lisätäkseen maan hedelmällisyyttä kastelulaitoksen avulla.

Koska maanviljelys oli Egyptissä tärkeää tärkeämpi päätoimi, pidettiin siellä myös maataviljelevää talonpoikaa suuremmassa arvossa kuin sotilasta, joka muuten hänkin rauhan aikaan viljeli omaansa ja faaraoiden maata. Kerran vuodessa, seitsemäntenä päivänä jokavuotisen Niilin tulvimisen lakkaamisesta, kun maa oli tarpeeksi kuivunut kynnettäväksi, avasi faarao itse juhlallisesti maatalouskauden.

Kiinassa on sellainen tapa säilynyt melkein meidän päiviimme saakka. Vielä ennen vallankumousta siellä aloitettiin maanviljelystyöt siten, että: Hoang-sang (oik. hänen korkeutensa, s.o. keisari) — itse kaikkein korkeimmassa persoonassaan, valkeat vetohärät auran eteen valjastettuina, kynti vuoden ensimmäisen vaon, jonka papit sitten siunasivat.

Samoin tehtiin myös Egyptissä, mutta vetojuhtana oli pyhä, musta Apis-härkä, joka esitti vertauskuvallisesti mustan Niilin mudan hedelmällisyyttä – "maskottina".

Jokavuotisen tulva-ajan päätyttyä neitseellinen maa oli valmis ottamaan vastaan kultaiset siemenjyvät.

Siirrymme nyt ajatuksissamme täksi suureksi juhlapäiväksi Muinais-Egyptiin katsomaan tuota suurenmoista näytelmää.

On varhainen aamu, sillä keskipäivän polttavassa paahteessa on mahdoton tehdä mitään työtä pelloilla.

Venus (Hathor) ilmaisee koin tähtenä kaukaisen Mokatham-vuoren yläpuolella päivän pian koittavan. Hämärtävässä aamusarastuksessa kuulemme kaukaa kaikuvan mahtavan laulun: "Linos! Linos!" Sellaisen laulun Herodotos aikoinaan kuuli Egyptissä. Käännämme kasvomme länttä kohti, mistä päin laulu kaikuu, ja havaitsemme ihmeeksemme suurten pyramidien muuttuneen aivan valkoisiksi. Niitä peittää tyvestä huippuun saakka valkoiseen juhla-asuun pukeutunut ihmismeri. Siellä seisoo satatuhatta hurskasta toivioretkeläistä, sillä ei ainoakaan oikeauskoinen ole viime yönä nukkunut koko Niilin suistomaassa.

Vähän kerrassaan yhä kirkkaammaksi punertuvan aamuruskon himmeässä, ihmeellisessä hohteessa näemme Ramses faaraon kultaisten loistoalusten lipuvan pyhällä Niilin virralla yhä lähemmäksi. Kointähti himmenee – mutta kolmen valtavan Gizeh-pyramidin huipulla palavat suurenmoiset uhritulet, niin että nuo kivijättiläiset näyttävät todellisilta tulivuorilta. Olemme joen vasemmalla rannalla, jossa viljelysmaata on Niilin ja suuren Sfinksin välillä n. 6 kilometriä leveälti. Tuoksuvat rikkaruohot, hyasintit, jonka sipuleja tulvan hyökyaallot ovat kuljettaneet mukanaan Ylä-Niilin varsilta Nubian suoseuduilta, uhoavat sakeaa hyvähajua helteiseen aamuilmaan. Hyasintti: hyöky, hyökyntäkukat, siitä: Hyakynthos, hyasintti. –

Memfiistä tulevat eteläistä tietä pitkiin valkeihin viittoihin pukeutuneet papit. Paahtaja (> P'hta)jumalan papit. Paahtaja – on keskipäivän auringon korkein jumala.

Pappien keskellä astelee juhlallisen arvokkaasti kiiltävän musta Apishärkä, kultainen auringonkehrä sarvien välissä. Se ei näytä olevan oikein tyytyväinen, sillä ammahtaa aina väliin kumeasti, käheästi. Olisi varmaankin mieluummin viettänyt tämän varhaisen aamuhetken omassa haaremissaan, missä häikäisevän valkoiset Isis-lehmät sitä odottavat pyhässä Apis-tallissa.

Memfiin pappien etunenässä kannetaan ylimmäistä pappia 'Chaemwesea' loistavassa kantotuolissa. Hän on päätään pitempi kaikkia muita, ja hänen synnynnäinen ylevyytensä näkyy hänestä jo päältäpäin. Sillä oikeastaan hän ei ole ainoastaan ylimmäinen pappi, vaan myös Egyptin maailmanvallan perintöprinssi ja kruununperillinen, Ramses Suuren lempipoika.

Nyt on hän saapunut tänne paikalle siunaamaan vuoden ensimmäistä peltovakoa, minkä hänen rakastetun isänsä on määrä kyntää. Sillä välin on Horus, uudestisyntynyt päiväntähti, kohonnut yli näkö-piirin rajan, ja auringon poika, faarao Ramses Suuri, nousee maihin. Päässä hänellä on jo ennen kuvaamamme kypärä, joka muodoltaan muistuttaa suomalaisten vielä tänäkin päivänä kuninkaankypäräksi nimittämää lehmän mahaa.

Hänellä on hartioilla purppuranpunainen loistoviitta, ja vaikka hän jo onkin vanhanpuoleinen mies, on hänen päänsä yhä vielä pystymmässä kuin ainoallakaan hänen monilukuisista pojistaan, jotka muodostavat hänen lähimmän saattueensa. Yksinomaan tänä juhlapäivänä hän käyttää Kulta-auraa. Vihdoin näemme Apis-härän valjastettuna auran eteen, ja tämänvuotisen maanviljelyskauden vihkimismenot voivat alkaa.

Faarao heittää hartioiltaan viittansa ja jättää lanteilleen ainoastaan säkeinöivin jalokivin koristetun kolmikulmaisen vapaamuurarinesiliinan, joka muistuttaa siitä, että hän on myös aikansa mahtavin rakennuttaja.

Muuten hän on aivan alasti, aivan kuin kyntävä talonpoika, sillä tänä päivänä kuningas on talonpoika, kyntömies. Nyt näemme Auringon pojan kumartuvan kiiltävän mustan härän edessä; tuo härkä ei esitä vertauskuvallisesti ainoastaan mustaa Niilin tulvamaata, vaan myös päiväntähden hedelmöittävää vetovoimaa, joka pystyy vetämään kultaisen sadon maaemon povesta. Noita tuhatvuotisia tapoja täytyy pitää yhtä vertauskuvallisina kuin suolaa ja edellisen vuoden sadosta leivottua näkyleipää, jotka suuri faarao nyt tarjoaa Apishärälle.

Näkee heti, että ne maistuvat härästä mainiolle, sillä se nuuhkii ahnaasti kuninkaallisen kyntömiehen käsiä saadakseen lisää. Mutta aurinko kiipeää yhä korkeammalle, aika rientää, kyntäminen on nyt aloitettava.

Ramses Suuri tarttuu päättävästi kulta-auraan, ja hänen ruskeiden käsivarsiensa voimakkaista lihaksista saattaa yhä vielä havaita, että hän on ollut valtava jousenkäyttäjä viisitoistavuotisilla sotaretkillään. Kaksi uskotuinta hoitajaa taluttaa Apis-härkää eteenpäin, ja työ alkaa.

Huomaa kyllä, ettei Faarao ole tottunut kyntömies, mutta eteenpäin sentään päästään, onhan hän sodissa ja metsästysretkillä suorittanut suurempia ja raskaampiakin voimannäytöksiä. Nyt kaikuu jälleen laulu pyramidit valkoisiin ihmisseppeleisiin verhonneiden sadantuhannen toivioretkeläisen kurkusta.

He anovat jumalilta hedelmällistä vuotta. Vahinko, ettemme voi filmata henkisten silmiemme eteen levittäytyvää kuvaa. Miten suurenmoinen filmi tuosta kuvasta tulisikaan! Faarao Ramses Suuri talonpoikana. Taustassa asurinsininen pyhä Niilin virta, ja toisella rannalla taateli- ja kookospalmulehdot.

Kulta-aura välkähtelee väliin aamuauringon säteissä. Apis-härkä astelee rauhallisesti eteenpäin huiskien hännällään kärpäsiä. Kuin karaistusta pronssista valettu liikkuva kuvapatsas, kuin ilmi elävä hedelmällisyyden jumala astelee auringonpoika auran jäljessä. Hiki virtaa pitkin hänen yleviä kasvojaan; mutta ilmekään ei värähdä, sillä hänhän tietää, että vuoden hedelmällisyys on riippuvainen hänen kulta-auransa – kultavaosta, – kultaurasta.

Valtasuomen kultaurasta on kehittynyt käsite: CULT(A)URA, joka myöhemmin joutui merkitsemään koko maanviljelystä, ja jonka latina sitten omaksui etruskin kielen välityksellä.

Niin joutui: kultaura > "cultura" > 'kultuuri' Eurooppaan.

Kun kaikki lukijamme eivät ehkä tunne Ramses Suuren myöhempiä vaiheita, mainittakoon niistä tässä vielä muutamia seikkoja. Hän istui isiensä valtaistuimella 67 vuotta ja rakennutti enemmän temppeleitä kuin ainoakaan faarao ennen häntä ja hänen jälkeensä. Hänellä on täytynyt olla kuvanveistäjiä kokonainen armeija, sillä hänestä on olemassa sangen iso joukko kuvapatsaita. Hänen pitkä hallituskautensa sattui Egyptin maailmanvallan kukoistusaikaan. Hänen jälkeensä valtakunta alkoi hitaasti, mutta varmasti rappeutua. Hänen nimestään tuli – samoinkuin myöhemmin Caesarin nimestä – arvonimi. Jokainen hänen jälkeensä tullut faarao tahtoi myös nimekseen Ramses. Mutta häntä vainosi sellainen kova onni, että hänen täytyi haudata 12 ensimmäistä poikaansa, toinen toisensa perästä. Vasta kolmastoista järjestyksessä jäi elämään hänen jälkeensä, ja hänestä tuli aikanaan hänen seuraajansa, nimenä: Mäen Paahtaja > "Menephtah". Ramses II kuoli v. 1225 e.Kr. enemmän kuin 90 vuoden vanhana.

Hänen pojistaan siirtyi kaksi, jotka vaikuttivat Ramses II:n valtamerilaivastossa, Britanniaan, mistä egyptiläiset hakivat tinaa pronssiinsa. 'Mona Pijan' (nyk. Man) saarelle he perustivat suuren isänsä muistoksi kaupungin, jolle antoivat nimeksi Ramsey.

Näistä Ramsesideistä polveutuvat Skotlannin Ramsay-suvut, jotka ovat levinneet edelleen Englantiin ja Skandinaviaan. Skotlannissa he saivat lisänimeksi Dalhousie samannimisestä kreivikunnasta. Onpa yksi tuon suvun haara eksynyt Suomeenkin, aavistamatta lainkaan, että heidän kantaisänsä oli faarao Ramses Suuri. Jos laskee, Herodotoksen tapaan, vuosisataa kohti 3 miespolvea, on siis Ramsayn aatelissuku sellainen suku, jolla on 94 miespolven l. 3159 vuoden ajan ollut muinaisegyptiläisen kantaisänsä nimi.

Tietystikin Euroopassa on vielä lukemattomia muitakin vanhoista suomalais-egyptiläisistä polveutuvia sukuja, mutta niistä saattaa lausua ainoastaan otaksumia. Kolmekymmenvuotisessa sodassa oli Kustaa II Adolfin kenraaleja mm. Åke Tott. Nykyisin vanha Tottien suomalainen aatelissuku on sammunut. Vrt. Tott-Mose, Egyptin kahdeksannestatoista dynastiasta. Pohjois-Euroopassa on tavattoman runsaasti Niilin virtaan palautuvia paikannimiä. Tuollaisista Suomessa esiintyvistä paikannimistä mainittakoon seuraavat: Nilijärvi, Niluntijärvi, Nilipää, Nilakka, Nilsiä jne.

Sen lisäksi henkilönnimenä: Niilo ja Niilon poika = Niilin poika.

Tanskassa on tuhansia sukuja, joilla on nimenä Nilsen ja Nielsen, ja tämä nimi merkitsee sananmukaisesti Niilin poika – ja kuten tunnettua, kaikki suomalais-egyptiläiset pitivät itseään Niili-isän poikina. Voisi sanoa Hamletin sanoin: Taivaan ja maan välillä on paljon enemmän johdonmukaisuutta, kuin mitä filosofit ovat voineet edes uneksia.

Olemme nähneet, miten kultaura (= kulta vako) > cultura ja maanviljelys siirtyivät Egyptistä Italiaan, mutta egyptiläiset ja foinikialaiset merenkulkijat olivat jo varhemmin levittäneet Atlantin rantamille hyvin korkeaa henkistä kultuuria, sivistystä.

Tiedämme, että "finneillä", ja gallialaisilla, finngallialaisilla, fingal'eilla, oli jo pronssikaudella hyvin korkea henkinen kultuuri, sen vuoksi ranskalaiset vielä nytkin puhuvat "Kauniista pronssikaudestaan".

Kirjallisia muistomerkkejä ei heidän papeiltaan, "Druideilta", ole säilynyt, mutta Julius Caesar mainitsee "De bello gallico"-kirjässaan, että "Ipsorum lingua celtae nostra galli appellantur."

Iso-Britanniassa puhuttiin myös keltin kieltä, ja Tacitus kertoo, että Aestui-heimo – Vistulan (Veikselin) itäpuolella – puhui "lingua Brittaniae propior", Britannian kieltä. Kun Eestin suomalaiset eivät ole koskaan puhuneet muuta kuin suomea (vaikka se murre nykyisin on niin typistynyttä, että alkaa melkein muuttua "germaaniseksi kieleksi"), tiedämme siis, jos vertailemme keskenään Caesarin ja Tacituksen mainintoja, että Suomalais-ugrilaisia kieliä on puhuttu sekä Britanniassa että Galliassa. Vanha perinne, jonka tämän kirjoittaja on kuullut Ranskassa, väittää gallialaisten Druidien hallinneen kreikan kieltäkin, mutta samoin kuin Suomen suomalaisilla oli heilläkin kaikki tietonsa muistitietona isästä poikaan – ja tietonsa he veivät mukanaan hautaan. Niin olisi käynyt viimeisten Suomenkin tietäjien, jollei suuri Lönnrot olisi yhdennellätoista hetkellä käynyt heitä oppimassa, ja kirjoittanut Kalevalaa muistiin.

Länsimaiden henkinen perikato alkoi jo oikeastaan Julius Caesarin murhasta – ja jatkui sitten hitaasti läpi koko keskiajan, jolloin katolinen kirkko tukahdutti kaiken edistyksen. Vanha valtasuomi pirstoutui lukemattomiksi murteiksi ("kieliksi") ja nämä vuorostaan jakautuivat kaiken maailman siansaksoiksi jne. Keskimitan europalaisesta on tullut pohtinen kannunvalaja, joka käyttää kaavamaisia sanoja, joiden perimmäisestä merkityksestä hän ei useinkaan enää tiedä sen enempää kuin hänen papukaijansa. Hänen naistensa maalatut huulet, kaulassa roikkuvat lasihelmet ja hysteerinen neekerijazzi-innostus osoittavat, että pitkäkalloinen länsimaalainen on sentään, kaikesta ulkonaisesta pintasilauksesta huolimatta, yhtä väärentämätön raakalainen kuin pitkäkalloinen neekeri.

Iänikuiset uskonsodat – kolmikymmenvuotinen sota – ja vihdoin maailmansota, osoittavat myös, ettei uskonto kykene pelastamaan Europaa, koska kristityt kansat yhäti sotivat keskenään.

Kahdeksannellatoista vuosisadalla maailmanhistoria päättyi suureen vallankumoukseen, yhdeksännellätoista oli maailmantuska ja kahdennellakymmenennellä maailmansota – enempää Europa ei jaksa kestää.

Kuluneen vuosisadan teknillinen edistys ei liioin voi edistää henkistä sivistystä. Shakespeare ja Schiller voidaan filmata, Beethoven puristaa gramofonilevyyn – mutta Schubertin "keskenjäänyttä sinfoniaa" ei voi radion avulla saattaa päätökseen.

Kaikki teknilliset uudistukset giljotiinista ja höyrykoneesta alkaen hamaan autoon ja lentokoneeseen asti tuntuvat vain osaltaan kiirehtivän ja jouduttavan Europan itsemurha-tuhoa.

Suomalainen sananlasku sanoo: "Ihmisen elämä on kuin hanhen sonta meren rannalla, alku valkoista, loppu mustaa" – ja sellaiselta näyttää myös Europan horoskooppi.

Kesti kauan, ennen kuin Julius Caesarin henki palasi Benito Mussolinin hahmossa Italiaan, mutta ei Mussolinikaan kyenne enää yhdistämään Ihmiskunnan Yhdysvaltoja. Kulta suonen, s.o. kultauran, kultuurin voinee – toivottavasti – lähivuosisatoina pelastaa Japani. Muuten Europaa odottaa tuho nopeasti leviävän kommunismin vuoksi.

Ex oriente lux! Idästä valo!

          Sorsatar

      Kalevala Runo XLI

    "Sisarukset Sorsattaret
    Rannan ruokoiset kälykset."

III

SUOMEN JA EGYPTIN SANOJEN JA MERKKIEN VERTAILUA

Egyptissä olivat papit kirjoituksen taitajia, millä ei kuitenkaan ole tarkoitus sanoa, että kaikki muu kansa oli luku- ja kirjoitustaitoa vailla, sillä eihän pyhillä kaiverruksilla olisi ollut mitään merkitystä, jollei kaivertajaa lukuunottamatta kukaan olisi pystynyt niitä lukemaan.

Mutta sensijaan lienee kutakuinkin varmaa, että egyptiläiset merenkulkijat, jotka hakivat Brittein saarilta tinaa pronssiseoksiinsa tai purjehtivat Itämeren rannoilla hakemassa merenpihkaa, olivat enimmäkseen lukutaidottomia.

Ja vaikka he olisivatkin osanneet kirjoittaa, ei heillä ollut minkään valtakunnan papyrusta käytettävänään. – Viettäessään uutta Robinsonin-elämäänsä Suomessa ja Virossa heidän täytyi tyytyä kaivertamaan tiettyjä merkkejä puutauluihin. Naiset kutoivat ja kirjoivat [Ompelukuoseja nimitetään esimerkiksi Sakkolassa ja Raudussa enin 'kuviksi', Räisälässä ja sitä pohjoisemmissa pitäjissä taas 'kirjoiksi' ja itse tekemistä yleiseen 'kirjoittamiseksi'. Theodor Schvindt. (Suomalaisia koristeita I).] palttinaan merkkejä, ja koristeaiheita, jotka monissa tapauksissa muistuttavat niin suuresti muinaisegyptiläisiä hieroglyfejä, että tahdomme seuraavassa kertoa niistä vähän.

Suomalaiset merkit ovat vahvasti tyyliteltyjä, koska koristeaiheita ommellessa ei voi tehdä pyöreitä pisteitä. – Mutta perusajatus muistuttaa hyvin usein ikivanhoja hieroglyfejä.

Kuten näkyy, suomalaisten tekstiilihieroglyfien merkitykset ovat vuosituhansien vieriessä monella tavoin muunnelleet, muuttuneet tai joutuneet kokonaan unohduksiin–mutta itse merkit elivät edelleen – osittain melkein muuttumattomina, ja ne näyttävät osoittavan, että

            Suomi.                    Egypti.

  Suomalaisia ompelukoristeita.    Hieroglyfit.

    1. aaltoviiva.                 1. Niilinaaltoja.
    2. Kukonharja.                 2. Äännearvo, M–N.
    3. Pieni kananjalka.           3. "kävellä"
    4. Sama ylösalaisin.           4. = #p.
    5. Samat jalan kera.           5. = vaatteet.
    6. Iso kananjalka.             6. Ala-Egypti.
    7. Jako.                       7. jakaa, keskeyttää.
    8. linnunsilmä.                8. silmä.
    9. linnunsilmä jalan           9. virka.
       ja sarvien kera.
   10. harpalan huippu.           10. = hp (huippu)
   11. kolmio.                    11. = äänne: K(O).
   12. Suo-sanajalka.             12. = äänne: S (Susannah).
  Kii- San | lukus. = 3
 nassa     | muuten = vuori
   13. Kah (äärettömyys).         13. riemuita ääneen.
   14. Näre.                          = ka (kopt. kai) voima.

Suomalais-egyptiläiset emigrantit Suomessa eivät olleet sentään ihan kokonaan luku- ja kirjoitustaitoa vailla.

          Suomi                    Egypti

    15 a. mehiläisjalkoja      15 b. Äännearvo: "Mes"

Egyptiläinen hieroglyfi vastaa varmaankin suomen: miehistyä t. miehistyminen-sanaa, sillä tämä egyptiläinen hieroglyfi merkitsee juuri "syntyä". Professori Adolf Erman kääntää tämän hieroglyfin = "synnyttää", mutta sitä merkitsemässähän on omat merkit: = synnyttää. Latinan: nasci = synnyttää (nascor) sanasta puhuen, vrt. naisesta, ja ranskan: nais-sance = syntymä (naisesta)! Ranskal. sanan alkuosa: nais – on siis oikeampi kuin latinan: na's-, josta kaksoisääntiö: ai on hävinnyt.

Suom. 16 a. = suuria mehiläisjalkoja. Eg: 16 b Sh puutarhamaja, halli. Egyptiläisestä hieroglyfistä n:o 16 sanoo professori Erman, siv. 44: "Mutta toisin oli asianlaita, kun merkki tarkoitti vanhalta ajalta peräisin olevaa esinettä, jota historiallisen ajan egyptiläiset eivät enää käyttäneet; silloin kävi helposti niin, että merkit tehtiin yhä erilaisemmaksi, kunnes kukaan ei enää ymmärtänyt, mitä se oikeastaan esitti."

Niinpä muudan vanha puuntaivuttamislaite muuttuu niin kokonaan, että se muistuttaa täydelleen hallin merkkiä: "sh", joka sen johdosta nyt myös ilmaisee sanaa Ark = taivuttaa, notkistaa. Vrt. egyptin ark = taivuttaa, mutkistaa, ja suomen arkku, jonka kansi oli usein kaareva, lat. "arca".

              Suomi.                          Egypti.

    17 a. mehiläisjalan puolikkaita.     17 b. Äännearvo: H
    18 a. pikku mehiläisjalkoja.         18 b. "p–r" Talo. Suom.
                                               porrastupa.
          Hauta                                18 c. Äännearvo: HT,
                                               tarkoittaa varmaan
                                               Hautaa, autatemppeliä;
                                               egyptologit kääntävät:
                                               "Iso talo", mikä
                                               merkitsee samaa.
    19 a. merkitys tuntematon.           19 b. = äännearvo: N-(ene.)
          Suom.: en, et, ei kieltosana         egypt. ene = kieltosana.
    20 a. "linnunsilmärata"              20 b. äännearvo H(u)
            hiuspalmikko                       (jopa Hiu')
    21 a. Suomen koruompelua harrastavat 21 b. Koristekuvioita kypro-
          talonpoikaisnaiset käyttävät         laisessa vaasissa, joka
          hakarististä nimitystä               on egyptil. alkuperää.
          vääränpäät.                        Hieroglyfinä ainakin
                                               minulle tuntematon.

Tämä merkki on Suomessa varsin kansanomainen, mutta esiintyy ympäri maailmaa, Amerikan intiaaneilla, Kiinassa, Intiassa, Hellaassa, Pohjois-Europassa jne.

Alkuaan sellainen sovitettiin huimapyöräksi puutikkuun tulta tehtäessä. Vauhtipyöränä Schliemann sen tapasi Troijassakin kehräpäässä. Kun sitä käytettiin tulentekovehkeissä, sitä pidettiin pyhänä. "Sanskriittilainen" sana: "s'vastika" on puhdasta suomea: se-vastike. Tätä merkkiä käytettiin myös Intiassa amulettina l. onnettomuuden ja sairauden vastikkeena. Sen vuoksi sanskriitissa on lyhennyt: s'vasti' merkitsee "onnentuoja" > "onni".

Mutta suomessa on tekstiilikoristeiden joukossa pienen hakaristin lisäksi myöskin suuri hakaristi.

21 c. Suomalaisten käsityksen mukaan on näiden vääräpäiden keskuksena linnunsilmä. Tämä nerokas laajennus, joka tietääksemme ei ole kansan keskuudessa tunnettu missään muualla kuin Suomessa, panee ajattelemaan, otaksumaan, että myöskin pieni, yksinkertainen hakaristi oli suomalais-egyptiläistä alkuperää.

           Suomi                       Egypti

    22 a. Puolikannikka          22 b. äännearvo: "lat."
                                       = scalae, portaat.

Egyptiläinen hieroglyfi 22 kirjoitetaan myöskin: Let, jopa Ret, mutta että nämä ovat kirjoitusvirheitä, käy ilmi seuraavasta: Lat, jossa on selvä: a L:n ja t:n välissä. Vrt. nyt egyptin: La't - portaat ja suomen: laituri. – Tästä suomen laituri, egyptin: la't-sanasta on johdettu myös muinaisyläsaksan: "leitara", nykysaksan: Leiter, tikaportaat, eikä sillä siis ole mitään tekemistä Fr. Klugen keksimän alkugermaanisen "juuren" "klin" (!) kanssa! – — –

[Kun germaanilaiset etymoloogit eivät voi johtaa sanojaan todellisesta alkukäsitteestä, tyytyvät he joko toteamaan "ursprung dunkel" – tai sieppaavat umpimähkään jonkun "Wurzel = rot" = juuren, jolla useinkaan ei ole mitään yhteistä sen sanan kanssa, mikä olisi selitettävä. Germaanien etymologiset tekeleet vilisevät sellaisista lyhytsuluista, mitkä usein – tositutkimukselle sitäkin kohtalokkaampaa – lähentelevät Saksan laissa kutsuttua: "Vorspiegelung falscher Tatsachen".]

Parhaimpana tukena esittämällemme otaksumalle suomalais-egyptiläiselle alkusukulaisuudelle on se tosiasia, että tapaamme suomalaisten tekstiiliornamenttien joukossa kaksi pyhintä muinaisegyptiläistä hieroglyfiä, elämän ja ylösnousemuksen hieroglyfit, aivan muuttumattomina.

          Suomi                            Egypti

    23 a. poikkijalkainen           23 b. = korvaristi, elämän
          linnunsilmä                     merkkinä.

Suomalaisen merkin nykyinen nimitys "poikkijaikainen linnunsilmä" ei ehkä ole kokonaan tuulesta temmattu. Eiköhän tämä merkillinen nimitys voisi vielä luoda jonkinlaista valoakin hieroglyfin hämärään alkuperään?

Palaamme heti takaisin "poikkijaikaiseen linnunsilmään", mutta meidän täytyy ensin huomauttaa, että tuo merkki annettiin käteen kaikille vainajille, kaikille muumioille ja kaikille jumalille. Se oli ylösnousemuksen avain, – eli uuden, haudantakaisen elämän avain. Tämä uskomus pohjautui siihen, että auringonjumala katosi joka ilta länteen (Osiris) ja nousi uudelleen ylös omana "Horus" poikana idästä, aamuaurinkona. Horus muuten esitettiin vertauskuvallisesti lintuna, nimenomaan jalohaukkana, ja hieroglyfin yläosa saattaa siis olla ylösnousseen jumalan "linnunsilmä", haukansilmä. – Alaosa, suomen "poikkijalka" muistuttaa tarkalleen telinettä, jolla pyhiä lintuja juhlakulkueissa kannettiin. Sen lisäksi suomen hieroglyfi 23 a. esiintyy myös seuraavanlaisten merkkien keskessä:

24. Tämän merkin nimenä on nyt "poikkijaikainen linnunsilmä ja

päinharavaiset" – eikä tarvita erikoisen ylenpalttista mielikuvitusta havaitsemaan, että tuossa merkissä on uudestisyntyneen auringon jumalan (Horuksen) "linnunsilmä" l. haukansilmä, jumalan, joka liitelee ylös hautakammion seinien välistä.

Se luja, varma usko, että oli olemassa uusi elämä haudan tuolla puolen, oli järkkymätön perusta, jolle suomalais-egyptiläisten koko maailmankatsomus rakentui. Uupumattoman uutterasti tarkattiin koko luomakunnassa tapahtumia ja kehityskulkuja, jotka saattoivat puolestaan osaltaan tukea tämän uskon oikeutusta.

Kananmuna näytti kuolleelta esineeltä mutta sen sisästä ilmestyi elävä kananpoikanen. – Miksi ei koko maailma olisi voinut samalla tavoin ilmestyä jättiläismäisestä maailmanmunasta? – Tämän uskomuksen tapaamme todella Egyptissä ja myös Kalevalan ensimmäisessä runossa. Sama ajatus kummittelee myöskin Intian Righ Vedassa – mutta ei yhtä selvästi ilmaistuna. Myöskin hyönteistoukat näköjään kuolivat, koteloituivat ikäänkuin muumioiksi, ja kuitenkin ryömii noista kuolleista kuorista eläviä hyönteisiä ja perhosia. Miksi ei siis verrattoman paljon korkeammalla oleva ihminen voisi "kuoroutua" muumiostaan elävänä sieluna esiin? Sellaisia kuvitteluja ja esityksiä on Egyptin taiteessa kosolti. Monia valkoisia lintuja ja perhosia (myöskin muita eläimiä) pidettiin sen vuoksi pyhinä – eihän saattanut koskaan varmasti tietää, etteivät ne vain olleet loihdittuja prinsessoja. – Ja tämä eräänlainen sielunvaellususko on syynä siihen, että Europan raakalaiset ja barbaarit vielä tänäkin päivänä uskovat esi-isiemme Niilin laaksossa palvoneen eläimiä "jumalina". – Palatkaamme nyt egyptiläiseen hieroglyfiin n:o 23, korvaristiin. Loppujen lopuksi se esitti vertauskuvallisesti paitsi haudantakaista elämää, myös elämää ylimalkaan. Tässä tapauksessa on myös vastaava saksan sana: HENKEL(kreuz) erittäin huomattava, sillä sillä ei ole mitään tekemistä saksan: hangen (= riippua) -sanan kanssa. Se johtuu suomen sanasta: Henki, siitä suomen johdannaiset: henkinen, hengellinen, henkilö, jne.

Hieroglyfeissä on elämän merkkinä juuri: ha-n-ki, koptin kielessä 'ank = hanh 'onk = honk.

(Egyptologit tulkitsevat enimmäkseen "anch" tai "anx", mutta tässä tapauksessa on käsivarsi tavumerkki = HA.)

Hyvin samansointuinen kuin egyptin hanki, suomen henki on ruotsin: livshanken = henki, elämä, kuoleman vastakohtana. Tuo ruotsin: hank on säilynyt vielä paremmin vanhassa egyptiläisessä muodossaan kuin suomalainen muoto henki. Mutta egyptin ääntiöt ovat hyvin horjuvia. Vrt. sen vuoksi molempia oikeiksi todistettuja koptin kielen muotoja: hank ja honk (a–o). Jos nyt egyptiläiset lausuivat a:n englantilaisten tapaan: ä, on suomen henki alkumuotoa lähinnä. Sanan vartalo on henke-, suljetussa tavussa muodossa henge – ja japanin kielessä aaveen, kummituksen, siis myös eräänlaisen "hengen" nimityksenä: henge (Fujisawa).

Vrt.

    Suomi: ainainen henki
    Koptink.: eine'h'' + hank,
    Koptink.: EINEK = iäisyys, elämä.

Tähän sanaryhmään kuuluu myös Englannissa löydetty esihistoriallinen hautausmaa: "S'tonehenge" < Se Tuonen henge, kuoleman henkien, haamujen tarha. (Stone = saksan Stein, kivi, on kansanjohdannainen.)

Tulemme nyt muinaisegyptiläisten kuuluisimpaan hieroglyfiin, joka koski ylösnousemusta ja iäistä elämää. Se oli aina ihoa vasten onnettomuuksista suojelevana taikaesineenä, amulettina, käytetty Kepera (chephera) l. Scarabaeus, saksan Käfer.

            Suomi                         Egypti

    25 a. konnikkaiskoipia        25 b. kepera, (Saksan:) Käfer(a)
                                         S'carabæus

Suomalainen merkki muistuttaa kyllä suuresti voimakkaasti tyyliteltyä ristilukkia, mutta silti sillä on nimenä "sammakon" l. sananmukaisemmin "konnikaisenkoipia". Välillä kuluvat vuosituhannet saattavat kyllä johtaa suurempiinkin erehdyksiin ja väärinymmärryksiin, mutta sittenkin tuo merkki on selvästi Scarabaeuksen jäljennös – vaikka alkuperäinen merkitys onkin joutunut unohduksiin.

Eräs professori on sanonut, että olisi "naurettavaa" olennoida auringonjumala sontiaisena, niinkuin egyptiläiset tekivät.

Mutta "Kepera" ei ollut itse auringonjumalan, vaan auringonjumalan ylösnousemuksen vertauskuva. Se oli siitä panttina tai takeena, ettei ylösnouseminen kuolleitten valtakunnasta ollut suinkaan luonnonvastainen asia. Tuo sontiaislaji, "pyhä pillerinpyörittäjä", on näet hyvin taitava siinä työssä, josta on saanut nimensä. Se muodostaa Niilin mudasta pieniä palloja ja laskee jokaiseen palloon munan. Pallosta ryömii sitten jälleen esiin toukka; ja tuo luonnon kehityskulku on egyptiläisten mielestä todistuksena siitä, että ylösnousemus on käytännössä mahdollinen, koska kerran uusi Kepera aina ryömii esiin koteloituneen toukan muumiosta. Tuollainen luonnon kiertokulku oli suurena lohdutuksena kaikille sielun ikuisen elämän uskoville.

Senvuoksi muovattiin kivestä, lasista ja jalometalleista tuhatmäärin kepera-scarabaeuksia, ja niitä käyttivät elävät onnea tuottavina maskotteina ja pahasta ja onnettomuudesta varjelevina amuletteina, ja kuolleille niitä niin ikään pantiin rinnalle. Kaikki Keperan nimitykset saavat yksinkertaisen selityksensä valtasuomesta. Juuri pillerin pyörittäjänä l. muumiopallojen sorvaajana sillä oli nimenä "Kepera" – vrt. suomen: käperä, käperö. Käpertäjä, siinä sen nimi. Mutta kun tuolla elukalla saksan >: Käferillä, oli päässä kuusi sakaraa, sitä nimitettiin myöskin sakarapääksi, joka nimitys siirtyi lainasanana latinaan.

Kehitys kävi seuraavaan tapaan:

    Suomi:   SAKARAPÄÄ
    Egypti:  S-KARABAE
    Latinan: S-CARABAE(us).

Tästä esimerkistä näkyy erikoisen selvästi, kuinka klassilliset kielet ovat valtasuomesta huonontuneet ja rappeutuneet. Ensimmäisen tavun ääntiö a nielaistaan ilman muuta, vahva, "kova" p heikkenee "pehmeäksi" b:ksi, eikä koko sanassa ole latinaa mikään muu kuin vaivainen, mitään merkitsemätön us-pääte.

Theodor Schvindtin teoksessa [Theodor Schvindt: "Suomalaisia koristuksia" I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Helsinki], josta kaikki edellä mainitut "suomalaiset a-hieroglyfit" on otettu, tapaamme myös isokokoisen kuvan, jolla on nimenä "maailmankuva". Kuva on hyvin arvoituksellinen, ainoa, mihin sitä Egyptissä voisi verrata, olisi egyptiläisen temppelin pohjapiirros.

            Suomi                           Egypti

    26 a. - "maailmankuva"        26 b. osa muinaisegyptil.
                                        temppelin pohjapiirustusta.

Eiköhän tuossa salaperäisessä nelikulmaisessa "maailmankuvassa" ole koira haudattuna? Jos se on muinaisajan temppeli – näemme sen kaikkeinpyhimmässä hakaristin, tulen teon ja tulenpalvojien pyhän vertauskuvan, uhriliekin. Temppeli kirjoitetaan hieroglyfeillä Ripi, mikä muistuttaa suomen rippi sanaa, mikä jos mikään on juuri temppelitoimitus. Mutta jos tahtoisi pitää "maailmankuvaa" todella maailmankaikkeuden vertauskuvana, merkitsee hakaristi varmaankin aurinkoa ja neliön sivut neljää pääilmansuuntaa. Egyptiläiset temppelit sijoitettiin, kuten tunnettua, hyvin tarkoin ilmansuuntien mukaan, samoin kuin muuten myös sfinksit ja pyramidit. Viimeksimainittuja tapaamme muuten myös vielä suomalaisissa koristemalleissa erimuotoisina, sekä profiilissa että lintuperspektiivissä.

           Suomi                      Egypti

    27 a. "Pieni kannikka"      27 b. > Kuningas Zoserin pieni porras-
                                      pyramidi Sakkaran luona.

Tässäkin rakennuksessa oli alun alkuaan terävät särmät, kantit, jotka ajan hammas ja sen takana leviävän autiomaan hiekkamyrskyt ovat kuluttaneet ja tylpentäneet. Zoserin pyramidi on Egyptin vanhin kivirakennelma.

    28 a1. Puolilehtonen     a2 = Pilputtu lehtonen

Nämä suomalaiset koristeet jo muistuttavat kerrassaan Gizehin suuria pyramideja profiilissa ja lintuperspektiivissä. – Sattuma! sanovat varmaan oppineet; sattuma, niin me itsekin sanomme – mutta eikö tämä ole erinomaisen mielenkiintoinen sattuma? Pyramidien nimenä on näet hieroglyfeissä Mur-mur, mikä voidaan selittää ainoastaan valtasuomen avulla: murheen muurit. Virallisestihan nämä "muurit" ilmaisivat surua, murhetta Faaraon kuoleman johdosta, mutta myös niiden 100.000 työmiehen surua ja murhetta, jotka (Herodotoksen kertoman mukaan) olivat niitä rakentaessaan raataneet kaksikymmentä vuotta hikeä ja kyyneliä vuodattaen. – – –

Hieroglyfiryhmässä on ensimmäinen Mur = kivityökapine, murrin, vrt. murtaa, murtaja. Noiden murheen muurien pyhä nimitys oli: pyhät raamit > Pyh'ramid > pyramis: hautakammioiden "pyhät raamit".

Siitä lähtien, kun Suomessa on saatettu voimaan koulupakko ja Suomessa on ollut suomalaisia kouluja, ei maassa ole enää juuri lainkaan luku- ja kirjoitustaidottomia. Mutta vielä n. 60 vuotta sitten ei vanha polvi yleensä ollut kirjoitustaitoista. Silloin talonpojat piirsivät 'puumerkkinsä'; nimitys johtuu siitä, että se kaiverrettiin tavallisesti puuesineisiin omistajan merkiksi.

Myöskin näissä, enimmäkseen miesten käyttämissä merkeissä (varhemmin esitetyt tekstiilikoristeet olivat kaikki naisten töitä) on usein havaittavissa tiettyä yhtäläisyyttä muinaisegyptiläisten kirjoitusmerkkien kanssa. Tässä ainoastaan muutamia esimerkkejä:

           Suomi                     Egypti

     – Puumerkkejä. –         – Hieroglyfejä. –

    29. K                       29. nostaa.
    30. viisikansa.             30. tähti, hetki, viisi kulmaa.
    31. X                       31. äännearvo Sn?
    32. O                       32. äännearvo H.
    33. U                       33. "hmt" = nainen.
    34. L                       34. = L (koptink.)
    35. sotakirves –           35. N(oi)t(u)r(i) = jumala.
        taikakirves.                (Taikavoima).
        Noituri = Noituritar.       Noi-tu-ri-tar = jumalatar.
    36. (Paasikivi).            36. äännearvo P (Paasi? > Basis
                                    = pohja, perusta.)
    37. (Onnen tähti).          37. "on" (tähtimö).
    38. M                       38. "aon"; "an".
    39. B                       39. "rod".
    40. (havut).                40. "h–t"
    41. (taivaankaari).         41. "t" (taivas).
    42. L (merkki ylösalaisin). 42. luut.
    43. "Mursunsydän."
        Suomalainen taikamerkki.

Viimemainitulle emme tapaa Egyptissä vastinetta – eikähän se ihme olekaan. Egyptiläiset olisivat tietenkin sanoneet: "Ei sellaisia elukoita ole olemassakaan."

Kaikki edellä luetellut suomalaiset hieroglyfit n:ot 1-28 on koonnut tri Theodor Schvindt (mainittu teos), 29-43 professori U.T. Sirelius, "Suomen kansanomaista kultuuria II". Suomalaiset merkit 29-43 ovat osaksi peräisin XVI vuosisadalta, ja niiden tarkoitus ja merkitys on suureksi osaksi unohtunut; se vain asiassa on tärkeintä, että ne todella muistuttavat enemmän muinaisegyptiläisiä hieroglyfejä kuin roomalaista kirjoitusta, joista germaanien riimukirjaimet myöhemmin kehittyivät.

MIKÄ ON HISTORIALLINEN TOTUUS?

E.N. Setälä, joka vapaussodan jälkeen enimmäkseen on harrastanut poliitista nappipeliä, ei ole koskaan joutanut syventymään Egyptologiaan, kuitenkin on hän jo monta vuotta sitten sanonut minun vanhalle ystävälleni professori Jean Sibelius'elle: "_Voihan olla mahdollista, että Aspa on sikäli oikeassa, että muinaisegyptiläiset ovat olleet kosketuksissa jonkun suomalais-ugrilaisen heimon kanssa_."

Mutta niinkun tästä kirjasta selvenee ovat molempien kansojen kielet, maailman katsantokannat ja jumaluustarustot niin syvästi juurtuneet toisiinsa, että tämä yhteenkuuluvaisuus ei millään tavoin voi olla jonkun satunnaisen "kosketuksen" tulos. – – – Myöskin ystäväni Robert Kajanus sanoi jo 30 vuotta sitten, niin kuin minä olin jo Suomen Kultaisessa kirjassa I maininnut, että: "Tämä sinun uusi fenno-egyptiläinen hypotheesisi tuntuu kai meidän kielimiestemme mielestä niin oudolta, että vaikkakin se olisi oikea niin täytyy sen tulla ulkomailta, ennen kun se kelpaa." Mutta minä olen itse kasvatukseltani siksi ulkomaalainen, että minä en tarvitse mennä meren taakse kalaan.

IV

MUINAISEGYPTILÄISIÄ JÄLKIKAIKUJA KALEVALASSA

    Kalevalan sankarit retkellä Pohjolaan

            Kalevala Runo XLII

        Yks on wanha Wäinämöinen,
        Toinen seppo Ilmarinen,
        Kolmas lieto Lemminpoika,
        Tuo on kaunis Kaunomieli,
        Läksi kylmähän kylähän,
        Pimeähän Pohjolahan,
        Miehen syöjähän sijahan,
        Urohon upottajahan – – –

On varsin vaikea asia selittää nykyään elävälle polvelle, mitä Kalevalan ilmestyminen kirjana sata vuotta sitten, 1835, merkitsi Suomen sivistyshistoriassa.

Ennen tuota aikaa Suomen kansalla ei ollut juuri muita kirjoja kuin pieni Martti Lutherin katkismuksen suomennos, protestanttinen virsikirja ja Uusi Testamentti. Vauraissa talonpoikaistaloissa saattoi ehkä silloin tällöin tavata myös vanhan Raamatun. Mutta siinä olikin kaikki, mitä Suomen kansalle oli seitsemän vuosisataa kestäneen Ruotsinvallan aikana omakielistä lukemista tarittu.

Kun Suomi 1808-09 vapautui ruotsalaisesta äitipuolestaan ja suuriruhtinaskeisari Aleksanteri I koroitti sen kansakuntien joukkoon, ei maassa ollut yhden yhtäkään suomalaista koulua. Kaikki koulut olivat ruotsinkielisiä, samoin myös Turun yliopisto. Mutta yleisesti tiedettiin kyllä, että suomalaiset kaikessa hiljaisuudessa viljelivät hyvin runsasta kansanrunoutta, joka oli kokonaan ulkoa oppimisen ja suullisen, isältä pojalle siirtyvän perimätiedon varassa.

Myös tiedettiin noiden kansanrunojen olevan kauttaaltaan pakanallisten ajatusten läpitunkemia, ja protestanttiset papit suhtautuivat niiden pakanallisiin loitsuihin yhtä vihamielisesti kuin konsanaan katolinen kirkko ennen uskonpuhdistusta.

Pyhät mustatakit ja koko pietistinen kristikansa olivat vahvasti vakuutettuja siitä, että Suomen kansanrunous ei ollut mitään muuta kuin perkeleen kavalia juonia. Eikä ole suinkaan mahdotonta, että ruotsalaiset herrat pelkäsivät taikataitoisia suomalaisia tietäjiä ja pakoilivat heitä visusti. Kaikki germanisoituneet naapurikansathan olivat myös jo kautta vuosisatojen tietäneet, että Suomen noidilla oli suuri suggestiovoima.

Tiedossamme on ainakin yksi tapaus, jolloin voimallinen tietäjä on toimittanut toiseen maailmaan hänelle vihamielisen poppamiehen pelkästään hengen voimalla ja katseellaan, käsin vihamieheensä lainkaan koskematta.

On yleisesti tunnettua, että fenno-egyptiläisillä oli jo Moseksen aikoina sellaisia taikureita ja ettei moinen tapaus olisi tehnyt heihin suinkaan suurtakaan vaikutusta. Myös näemme Ebersin kuuluisasta lääketieteellisestä papyruksesta, että Egyptissä käytettiin aivan samoja aineita sairauksien lääkkeinä, joita suomalaiset tietäjät ja poppamiehet vielä tänä päivänäkin käyttävät. ["Papyrus Ebers." "Die Maase und das Kapitel über die Augenkrankheiten." Dr. Georg Ebers. Band XI der Abhandlungen der philologisch-historischen classe der Königl. Sächsischen Gesellschaft der Wissenschaften. Leipzig 1889.]

On tunnettua, että samanlaisia loitsuja käytettiin jo Niilinmaassa tauteja parantamaan, kun veden, maan, tulen haltioita ja jumalia huudettiin avuksi, aivan samoin kuin Suomessa tapahtui vielä varsin äskeisinä aikoina. Melkein kaikilla Egyptin jumalilla on myös suomalaiset nimet, kuten alkupimeyden jumalalla Thum (tumma); viisauden ja totuuden jumala oli Tott (tosi, totta, totuus); Ylä-Egyptissä oli alkujumalana Ammon (ammo/i/n = aikaa sitten); Taebessä jumalanäiti oli Mut (mutso = aviovaimo tai nuori äiti Kalevalassa); taivaan neitsyen nimi oli Neith (neitsy/t/); Osiriin lisänimi on Panu (Panu = auringon poika, tulen henki); lemmenjumalatar oli Hathor (hatoinen huora = kevytmielinen naikkonen), lemmenjumala taas Horus (= huoruus); ukkosenjumalan silmistä tippuvat pyhät kyynelet olivat Uch-zad (= ukkossade). Vrt. egyptin Sa-t-ui = satoi. Keskipäivänauringon nimenä oli Memphiissä P'hta (paahtaja). Horuksen äiti oli suurjumalatar Isis l. Is'tar (= Isotar).

Osiris oli ilta-auringon jumala, mutta – auringon painuttua alamaailmaan, manalaan – tuomari, joka tuomitsi vainajia: Ohisiirihit = ohisiirtyneet, t.s. kuolleet.

Näiden suurten jumalien lisäksi oli Egyptissä niinkuin Suomessakin lukematon joukko haltioita, hyviä ja pahoja henkiolentoja, luonnonvoimien ruumistumia. Oli pyhiä eläimiä, puita, kiviä, lähteitä j.n.e. aivan niinkuin meillä Suomessa.

Kun nyt kaikilla Egyptin suurilla jumalilla, ja juuri kaikkein vanhimmilla, on suomalaiset nimet tai ainakin sellaiset nimitykset, jotka voidaan selittää yksinomaan valtasuomen avulla, olisi toki perin merkillistä, elleivät egyptiläiset luonnonvertauskuvat ilmenisi myöskin Kalevalan suomalaisissa taruissa.

Ensimmäinen tutkija, joka kiinnitti huomiota suomalaisten jumalaistarustossa esiintyviin muinais-itämaisiin, varsinkin intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten, mutta myös kreikkalaisten käsityksiin, oli Kaarle Akseli Gottlund.

Jo sata vuotta sitten, lokakuun 26 p:nä 1834, muutamia kuukausia ennen kuin Kalevala ensimmäisen kerran ilmestyi kirjana, Gottlund osoitti erään kirjelmän Kööpenhaminan Kuninkaalliselle Arkeologiselle Seuralle. Kun ruotsalaiset olivat 700-vuotisen siirtomaatoimintansa kestäessä kiskoneet Suomesta ainoastaan veroja ja nostaneet sotaväkeä, välttämätöntä ainesta suurvalta-aikansa loppumattomiin sotiin, mutta eivät olleet koskaan tulleet ajatelleeksikaan, että Suomen kansan henkisenkin viljelyksen hyväksi olisi ollut jotakin tehtävä, niin Gottlund varmaan ajatteli, että ehkäpä tanskalaiset, jotka myös olivat pohjoismaista kansaa, olisivat taivutettavissa edesauttamaan suomalaisen renessanssin asiaa.

Emme tiedä, katsoiko Köpenhaminan Kuninkaallinen Tanskalainen Muinaistutkimus-Seura Gottlundin kirjelmän edes vastauksen arvoiseksi, mutta se ainakin on varmaa, että arvon seura pesi kätensä kuin Pontius Pilatus. Mitäpä heitä – tanskalaisia – liikuttivat laiminlyönnit, joihin ruotsalaiset olivat tehneet itsensä Suomessa syypäiksi? – Tämä seikka ei sentään pienimmässäkään määrässä vähennä K.A. Gottlundin teon arvoa, ja hänen nyt satavuotias kirjelmänsä on vielä tänäkin päivänä lukemisen arvoinen. Gottlund oli aikansa oppineimpia miehiä – mutta ei suinkaan kamarioppinut. Hänelle ominaisella neron selkeäkatseisuudella hän kykeni näkemään Suomen kansan kirjoittamattoman historian, halki vuosituhansien. Se käy ilmi jo hänen kirjelmänsä ensimmäisistä lauseista.

Hän kirjoitti:

"Koska Seura on ottanut koko pohjoismaiden historian tutkimustensa kohteeksi ja koska Suomi myös kuuluu maanosamme pohjoisosaan ja koska Suomen kansan jäsenet ovat harmaassa muinaisuudessa olleet niin Ruotsin ja Norjan kuin Tanskankin vanhimpina asukkaina, rohkenen toivoa, että myös Suomen kansan hämärän muinaisuuden syvennetty tutkimus ansaitsisi Seuran mielenkiintoa.

"Kaikkien niiden tieteellisten kirjoitusten joukossa, jotka käsittelevät pohjoismaiden alkuhistoriaa, ei ole ainoatakaan, joka olisi lainkaan kiinnittänyt huomiota Suomen kansan varhaisempiin vaiheisiin. Kansanheimolla, joka on kaikkein ensimmäisenä asuttanut pohjoismaat, on myös pakosta ollut suuri vaikutus pohjoismaiden kultuuri-esihistoriaan. Kun tutkimuksessa ei näihin ensimmäisiin alkuasukkaisiin kiinnitetä minkäänlaista huomiota, hylätään kokonaan se historiallinen johtolanka, joka saattaisi auttaa selvittämään olosuhteita ennen goottien maahantuloa Odin-Wotaninsa kera.

"Pohjoismaiden esihistoria on joka tapauksessa hämärä ja tarumainen – mutta eipä ole liioin edes yritetty suunnata siihen hämärään ainoatakaan tutkimuksen valonsädettä. Yksinomaan tutkimalla suomalaisissa balladeissa ja kertovissa runoissa säilyneitä perinteitä ja muistoja saattaa saada ainakin kuvitelman pohjoismaiden esihistoriasta – eikä se, mikä silloin samalla koituu Suomen historian voitoksi, voi toki mitenkään olla vahingoksi nuoremmille pohjoismaisille valtakunnille."

Sitten K.A. Gottlund yritti kiinnittää oppineen tanskalaisen seuran huomiota suomen kielen hämmästyttävän korkeaan kehitystasoon, ja jatkaa:

"Suomen kielen ja kirjallisuuden hellivä vaaliminen olisi erittäin suuriarvoista, eikä yksin pohjoismaille, vaan yleensä koko tieteelliselle maailmalle.

"Ehkä sen ymmärtää paremmin, kun sanon, että suomalaisten vanhoissa taruissa, jotka yhä vieläkin, joskohta viimeisiä henkäyksiään vetäen, elävät siellä täällä kansan suussa, ilmenee useita aivan selviä merkkejä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista mytologisista käsityksistä. Niihin kuuluu kuvitelma, että maailman luominen on tapahtunut alkumunasta, että vesi on aineen alkuaine, j.n.e.

"Yhtä mielenkiintoista olisi vertailla keskenään aitoperäisiä vanhoja Suomen kansan sananlaskuja, jotka yhtä hyvin kuin Thaleen ja Salomon sananlaskut vielä ilmentävät ennuslauseiden tavoin Suomen kansan vanhimpia filosofisia käsityksiä, maailmankaikkeutta koskevia aatteita, siveellisiä, eetillisiä, ihmisystävällisiä, valtiollisia ja taloudellisia mietelmiä, mietteitä, ajatelmia ja elämänviisauden sääntöjä, ja jotka vertailtaessa klassillisen vanhan ajan vastaaviin aikaansaannoksiin veisivät vielä jälkimmäisistä voiton.

"Olisiko pelkkä sattuma, että näissä kansan itsensä muovailemissa suomalaisissa ennuslauseissa tapaa ilmaistuina, ei ainoastaan samoja tosia ja kauniita, juhlallisia ja yleviä ajatuksia, jotka olivat klassillisen muinaisuuden suurimpien kirjailijoiden suurimpien ajatusten kaunistuksena ja ylpeytenä?

"Olisiko edelleen pelkkää sattuman leikkiä, että suomalaisissa ennuslauseissa tapaa usein kokonaisia säkeitä ja säkeistöjä, joiden sisällön tapaamme ilmaistuna muinaisen Hellaan kaikkein suurimmilla kirjailijoilla ja ajattelijoilla; ja että ne toisaalta melkein sanasta sanaan toistavat samoja ikuisia totuuksia, jotka olivat Zarathustralla, Anaksimandroksella, Ksenophaneella, Diogeneella, Pherekydeellä y.m. filosofisen järjestelmän perustana?" – – –

Ensimmäisenä kokosi suomalaisia sananlaskuja suoraan kansan suusta suuri Henrik Gabriel Porthan, monipuolinen historiantutkija ja Turun yliopiston professori (1739-1804). Kun Turku tuhoutui v:n 1827 palossa miltei kokonaan, tuhoutuivat Porthaninkin sananlaskukokoelmat – mutta pelastuivat sentään jälkimaailmalle siten, että tämän kirjoittajan isoisä, hovioikeudenneuvos Carl Henrik Asp oli ne jäljentänyt. Hän luovutti jäljennöksensä ja omat kokoelmansa Elias Lönnrotille, joka vielä täydensi molempia kokoelmia ja julkaisi ne.

Suomalaisia sananlaskuja, ennuslauseita, on kerätty kaikkiaan n. 20.000 kappaletta. Suomen kieli, kielten kieli, voi väliin ilmaista kokonaisen lauseen yhdellä ainoalla, nerokkaasti sointuvalla sanalla. Sen vuoksi ovat varsinkin arvostelevan purevat sananlaskut kirpeän sattuvia ja teräviä kuin Toledon miekat, eikä niitä voi kääntää europalaisille lastenkielille, niiden menettämättä melkein kaikkea nasevuuttaan.

Erämaiden aitosuomalaisen ulkopoliittiset käsitykset olivat ainakin vielä 100 vuotta sitten hyvin yksinkertaiset. Ruotsalaiset veronkantomiehet, lakimiehet ja papit olivat ammoisista ajoista olleet heidän kiusanhenkiään – venäläistä, "ryssää", tuskin pidettiin oikein ihmisenäkään – ja siten suomalainen ei tuntenut oikeastaan muita ulkomaalaisia kuin saksalaisen, minkä vuoksi hänen mielestään jokainen ulkomaalainen oli saksalainen: "saksa". Kun kerran muuan maakauppias oli jostakin hankkinut apinan, puhuteltiin tätäkin "saksalaiseksi" – olihan se sentään varmasti pieni ulkomaalainen!

Mihin saksalainen ei pystynyt, siihen ei pystynyt kukaan muukaan. Sen vuoksi sanotaan eräässä sananlaskussa:

    "Vie sika Saksaan,
    tuo sika Saksasta,
    sika pysyy sikana."

Sillä tarkoitetaan, ettei saksalainenkaan kykene siasta tekemään muuta kuin makkaroita!

Yhtä paljon elämänviisautta on seuraavassa sananlaskussa:

    "Kiitä muille muita maita,
    itsellesi omia maita."

Mutta totuus selviää toisesta sananlaskusta:

    "Oma maa mansikka,
    muu maa mustikka."

Mansikka on makeampi, mustansininen mustikka sensijaan esittää vertauskuvallisesti outoja, tuntemattomia maita.

Ylevä isänmaanrakkaus puhuu seuraavasta:

    "Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto."

Ja totta on ja totena pysyy: Suomi, sen laidattomat, neitseelliset metsät ja kymmenet tuhannet järvet, on maa, jota kauniimmasta ei osaa uneksiakaan. Sen täytyy jokaisen itse nähdä.

Mutta palatkaamme sananlaskuista Kaarle Akseli Gottlundin mielenkiintoiseen kirjelmään. Hän jatkaa:

"Sen lisäksi näyttää, ei ainoastaan muinaispohjoismainen, vaan myös goottilainen ja anglosaksilainen runous muodollisesti pohjautuvan vanhempaan suomalaiseen runouteen.

"On ehdottoman puhtaasti suomalainen ajatus, että improvisoivaa kansanrunoilijaa sanotaan runosepäksi; mistä johtuu se, että pohjoismaiset 'Ljodasmidir' ja 'Galdrasmidir' ovat pelkkiä jäljittelyjä. Sisällykseltään on samaisia pohjoismaisia runoja ja taruja pidettävä yksinkertaisesti vanhojen suomalaisten runojen ja mietelauselmien käännöksinä.

"Niin, jos löydämme ikivanhoista suomalaisista taruista ja loitsurunoista ammoin hävinneen korkeamman henkisen viljelyksen jälkiä, tekisi mieli kysyä, eikö se kaikki olisi tieteellisen tutkimisen ja tarkastamisen arvoista."

Tähän Gottlundin toivomaan tutkimukseen on sentään myöhemmin ryhdytty, vieläpä osaksi nimenomaan Tanskasta käsin, mutta tutkimus kävi päinvastaiseen suuntaan. Lönnrotin esiintyminen ja Suomen kansalliseepoksen Kalevalan, lyyrillistä kansanrunoutta sisältävän Kantelettaren, suunnattomien satu-, arvoitus-, sananlasku- ja loitsuruno-kokoelmien julkaiseminen oli saanut Suomen ruotsinkielisen väestön kateuden hereille!

Olihan suomalaiset saatu seitsemän vuosisadan ajan pidetyksi erossa kaikesta 'sivistyksestä' – ja nyt yht'äkkiä samainen kansa esiintyy Europan suurimpana kansanrunoilijana. Jotta ruotsalaisille olisi saatu taatuksi edes valtiollisesti ensimmäinen etuoikeus Suomeen ja hankituksi heidän luulotellulle kotipaikkaoikeudelleen "tieteellinen" perusta, käännettiin koko historiallinen, Gottlundin aivan oikein viittoma kehityskulku kerrassaan ylösalaisin.

Viisaat aivot siittivät ja synnyttivät uuden opin, jonka mukaan ruotsalaiset olivat muka jo kivikaudella olleet alkuasukkaina, ei ainoastaan Skandinaaviassa, vaan myös Suomessa.

Suomalaisilla ei muka ollut enää ollut Suomessa oikeastaan mitään tekemistä, he olivat tulleet maahan liian myöhään – nimittäin vasta Kristuksen syntymän tienoilla! Kun Matias Aleksanteri Castrén ja muut tutkijat havaitsivat, että suomensukuisia kieliä puhuttiin vielä Uralin takanakin, oli tietenkin helppo muitta mutkitta väittää, että myöskin Suomen suomalaiset olivat olleet Aasian villejä, joilla ei ollut kerrassa mitään tekemistä pohjoismaiden alkukultuurin kanssa.

Jottei olisi ollut pakko antaa suomalaisille kaiken hyvän lisäksi vielä suomalaisia koulujakin, kuiskuteltiin venäläisten vallanpitäjien korvaan, että nuo tungettelijat, "tshuudit", olivat perin vaarallista ja vallankumouksellista ihmislajia. Sillä tavalla saatiin perin taantumuksellinen Nikolai I allekirjoittamaan nimenomainen kaiken sellaisen suomenkielisen kirjallisuuden julkaisukielto, joka ei ollut sisällykseltään uskonnollista tai taloudellis-hyödyllistä. Tämä "kieltolaki" astui voimaan 8 huhtikuuta 1850.

Tämä oli viimeinen murhayritys ikivanhaa suomalaisegyptiläistä sivistyskieltä kohtaan, viimeinen yritys saada ikivanhan maailmankielen arvokkaimmat jäännökset raivatuksi maailmasta pois. Sillä saatiin aikaan se, että Suomen Homerokselle, Lönnrotille, oli pantu kuonokoppa – ainoastaan yksi vuosi Kalevalan laajennetun laitoksen ilmestymisen jälkeen!

Tosin onnistui Lönnrotin ystävän J.W. Snellmanin saada kumotuksi suomen kieltä vastaan tähdätty kielisensuuri – mutta taistelu korkeampaa suomalaista henkistä sivistystä vastaan jatkui tieteen alalla entistä kiivaampana. Jo Lönnrotin vähäpätöinen seuraaja suomen kielen professorina, Tietosanakirjassa ruotsalaisen vapaaherran J.M. Nordenstamin äpäräpojaksi mainittu August Ahlqvist alkoi raivota nuorta suomalaista kirjallisuutta vastaan. Niinpä Ahlqvist vuosikausia vainosi suurinta suomalaista suorasanaista kirjailijaa Aleksis Kiveä, jonka "Seitsemän veljestä" ja "Nummisuutarit" luetaan nykyisin maailmankirjallisuuden klassillisten teosten joukkoon; jotavastoin Ahlqvistin omat, Oksasen salanimellä julkaistut, runot ovat jo täydelleen vaipumassa unholaan.

Ahlqvistin tieteellisenä pääteoksena pidetään hänen surkeaa, ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyttä kirjaansa "Suomen kielen sivistyssanat", josta jopa eräs hänen seuraajansa, E.N. Setälä, sanoo, että se on "sisällykseltään nykyään vanhentunut". Mutta Setälä itsekin kuuluu samaan koulukuntaan, joka ei vainua suomen kielessä mitään muuta kuin kaikista muista kielistä otetuilla "lainasanoilla" koristellun "luonnonkielen". Vaikka E.N. Setälä on ollut suomen kielen kieliopin professori – on hän ymmärtänyt omaa äidinkieltään niin huonosti, että hän Paavo Cajanderin haudalla vainajalle pitämässään muistopuheessa mainitsi vainajan erikoiseksi ansioksi sen, että tämä oli osannut kääntää Shakespearen kuolemattomat draamat sellaiselle luonnonkielelle kuin suomi!

Mokomalla tavalla ei varmaan hottentottikaan puhuisi äidinkielestään – mutta hänelle sen sentään saattaisi antaa anteeksi; sensijaan ei syntiä isien pyhää henkeä vastaan anneta anteeksi ajassa eikä iankaikkisuudessa.

Jos mainittua professori Ahlqvistia olisi uskottava, olisivat suomalaiset todellisia raakalaisia, joilta puuttuu "sivistyssanoja", raakalaisia, jotka olisivat Uralilta marssineet suoraa päätä Suomeen. Merta nuo villit eivät olleet koskaan ennen nähneet, ei heillä ollut veneitä, ja paita oli saatu vasta gootin "baida" sanasta. He eivät tunteneet muita kotieläimiä kuin koiran (!), eipä heillä ollut nimitystä edes omalle äidilleenkään, sillä "äiti" on muka germaaninen laina, j.n.e. j.n.e.

V. 1870 tuli vielä muudan tanskalainen kielentutkija ruotsalaisten

oppineiden avuksi. Hän oli näet keksinyt "goottilaista vaikutusta" (sic!) suomen kielessä. Olivatko mahdollisesti gootitkin heittäneet häränpyllyä Uralin rinteitä alas, vai olivatko suomalaiset tehneet saunamatkoja goottien maihin päästäkseen tuon "vaikutuksen" alaisiksi?

Niin alkoi oikea suomen kielessä piileskelevien europalaisten "lainasanojen" ajometsästys. Kaikki indoeuropalaisissa kielissä tavattavat suomalaisegyptiläiset vaikutelmat todistivat, että suomalaiset olivat jollakin eriskummallisella tavalla nuuskineet läpi kaikkien Europan kansojen aapiskirjat – etsiäkseen niistä "lainasanoja"!

Vielä nykypäivinäkin on Suomessa hyvin helppo päästä tohtoriksi. Tarvitsee vain vainuta suomen kielessä pari uutta "lainasanaa", niin voi olla varma siitä, että väitöskirja havaitaan ja tunnustetaan tieteellisesti kypsäksi tohtorinarvon saamista varten. Esim. roomalaiset söivät ruokaveronsa at(e)riansa atriumissa (ruokailuhuoneessa), siis suomalaisten oli täytynyt tutkistella myös latinan sanakirjaa: atria, atrioida > atrium.

Entä mistä johtuvat kaikki suomalaiset paikannimet, joita on kaikissa Europan maissa ja jotka ovat nykyisille asukkaille tuiki tuntemattomia, silkkaa hepreaa?

Ne paikannimet lienevät europalaiset saaneet suomalaisilta vastalahjaksi "lainasanoista"!

Professorit puhuvat kansanetymologiasta, mutta herrojen professorien etymologia on vielä paljon huvittavampaa.

Niinpä esim. tekisi mieli kysyä: Miten ruotsalaiset johtuivat antamaan Suomelle nimeksi Finland, jollei koko maassa, heidän sinne tullessaan, olisi ollut lainkaan suomalaisia, finnejä, vaan, kuten äsken mainittiin väitetyn, he olisivat tavanneetkin siellä ruotsalaisia alkuasukkaita?

Suomalaisten omasta maastaan käyttämä nimitys onkin Suomi = oikeastaan Suomaa. Suo on alkujaan = järvi; kyseessä on siis tuhansien järvien maa.

Mutta ei sillä hyvä, että Suomen kansa lainasi indogermaaneilta sivistyssanansa, näiltä se on saanut Kalevalankin, muinaistarunsa ja runonsa! Naapurikansat ovat hyväntahtoisesti luovuttaneet jumalaistarunsa suomalaisille, kai sen vuoksi, etteivät itse pystyneet tekemään niillä mitään.

Kaksi suomalaisen kirjallisuuden historian professoria, Julius ja Kaarle Krohn (isä ja poika, molemmat kastettuja juutalaisia) olivat uuden uutukaiseen kristilliseen uskoonsa niin ihastuneita, että keksaisivat uuden "historiallis-maantieteellisen" tutkimusmenetelmän, jonka mukaan Kalevalan tarut eivät ole sen kummempia kuin kirjallisia varkauksia, niiden kristillisten pyhimystarujen jäljittelyjä, jotka katolinen kirkko oli tuonut Suomeen. Kaarle Krohn ojensi omakätisesti tämän kirjoittajalle painetun vihkosen, jonka nimenä oli "Lemminkäisen kuolema < Kristus > Balderin kuolema". Hän luuli siinä todistaneensa, että Kalevalan Lemminkäishahmon "mallina" oli ollut Kristus eikä kukaan muu. Hänen todistelunsa perustui siihen, että samoin kuin Lemminkäinen sai surmansa vasempaan kainalokuoppaan ammutusta nuolesta, niin myös Kristus sai surmansa, ristillä riippuessaan, keihäästä, joka survaistiin vasempaan kylkeen – siis Lemminkäisen ja Kristuksen täytyy olla yksi ja sama henkilö. Kun en tuntenut itseäni moisesta todistelusta vähääkään vakuutetuksi, huomautin herra professorille, että Lemminkäinenhän oli Kalevalan suurin Don Juan ja naissankari, ja kysyin häneltä, mahtaisiko se ominaisuus sopia myös Kristukseen? –

Siihen professori ei osannut vastata mitään – painoi vain silmäluomensa puoliumpeen – sillä kieliprofessorit eivät pidä siitä, että heitä "tentataan".

Myöhemmin väitetään samaisen professorin lausuneen sellaisenkin otaksuman, ettei Kalevala ylipäänsä muka olekaan suomalaisten kansanmiesten, runolaulajien perua, vaan ruotsalaisten piispojen ja lääninherrojen, jotka tulivat Suomeen suomen kieltä oppimaan, ja sillä tavalla oppimaan, että saattoivat "edeltäveisaajina" laulaa nämä runot suomalaisille, ei tietenkään rakkaudesta suomalaisia, vaan rakkaudesta vain runoutta kohtaan.

Käsittämätöntä on vain, miksi ne herrat eivät sepittäneet niitä runojaan omalla ruotsin kielellään. Ja moisille professoreille on maksettu ja maksetaan runsaat määrät Suomen kansan varoja! Käsittelemme tuonnempana suomalais-egyptiläisiä Lemminkäis-Osiris-taruja.

Toinen lainasana-intoilija, professori E.N. Setälä, huomasi myös jo v. 1904 Kalevalan Kullervo-Herkules-tarun juontavan juurensa – Hamletista! (E.N. Setälä: "Kullervo–Hamlet".) – Joko siis on jonkun oppineen suomalaisen täytynyt harjoittaa kirjallista varkautta Saxo Grammaticuksen latinankielisestä Hamlet-kronikasta – tai suomalaisia merimiehiä on aikoinaan käynyt Lontoossa Shakespearen teatterissa! Johdumme myös tuonnempana suomalais-egyptiläisiin Herkules-Kullervo- taruihin. Kun tutkijakääpiöt eivät saata jättää suomalaisessa jättiläiseepoksessa mitään suomalaista repostelematta ja peukaloimatta, on samainen Setälä myöskin väittänyt, että koko Kalevalan nimikin on liettualaisilta lainattu – koska karkeisseppä on liettuan kielellä "kalwis". Mitä me muuta todistusta tarvitsemme! Mutta miksi ei yhtä hyvin voi olla "kantamuotona" Kalkutta, siis kalkuttaja!

Mutta miltähän mahtaisi professorista tuntua, jos hän tietäisi, että paikannimi Kaleva(la) on mustalla valkoiselle kirjoitettuna jo roomalaisella kartalla, Etelä-Englannissa ja Etelä-Skotlannissa: Calleva ja Galloway! Onkohan ne paikat nimetty liettualaisen kalwis sanan kunniaksi? Näyttää todella olevan olemassa sellaistakin, jolle "itse jumalatkaan eivät mitään mahda"... [Fr. v. Schiller: "Gegen die Dumheit streiten selbst die Götter vergebens!"]

Olemme edellä nähneet, että suuri K.A. Gottlund toisaalta on täydellä varmuudella ja selvästi viitannut fenno-egyptiläiseen taruyhteyteen, ja etteivät toisaalta muinaisgermaaniset kirjoitukset olisi mitään muuta kuin vanhempien suomalaisten esikuvien käännöksiä tahi mukailuja, joissa vielä häämöittävät valtasuomalaiset nimet, jos kohtakin sangen muuntuneissa ja supistuneissa muodoissa. Islantilaisissa kirjoituksissa esiintyy sellainen paikannimi, joka on germaaneille aivan käsittämätön, mutta joka – suomen avulla selitettynä – suorastaan viittaa suomalaisten egyptiläiseen alkuperään. Sanotaan näet, että etelässä Ginnungagapin – t.s. Gibraltarin salmen – takana on maa, joka oli "isäin maa", ja se maa "oli hyvin valoisa ja hyvin lämmin", ja sen nimi oli "Mus-pel-heim". Se on selvintä suomea, vain typistettynä niin, kuin germaaniset sanat ovat valtasuomesta syntyessään lyhentyneet. Valtasuomeksi se nimi on Musta-pellon-heimo. Se on egyptiläisten oma erisnimi, toisin sanoin ilmaistuna. Egyptiläiset pitivät itseään nimenomaan kansana, joka oli Niilin-tulvien muodostaman mustan diluviaalimaan sukua tai lapsia. Sen sijaan, että olisi kirjoittanut:

MUSTA-PELLON-HEIMO,

    islantilainen kirjoitti: "MUS''-PEL'''-HEIM'",

koska hän joko ei enää osannut esi-isäinsä kieltä suomea tahi koska hänen kielitajunsa oli tylsistynyt. Hallaisissa pohjoismaissa ovat fennoegyptiläiset maailmallevaelluksensa jälkeen varmaan monesti kaihoten ja koti-ikävän vallassa kaivanneet "valoisaa ja lämmintä" isäinmaataan ja sen mustamultaisia peltoja! Europan alkuasuttajille oli Afrikka kadotettu paratiisi, se oli heille esi-isäin eli jumalain maa.

Kuten jo on sanottu, oli suuri Charles Darwin vakuutettu siitä, että Europan alkuasukkaat eivät ole tulleet Aasiasta – vaan Afrikasta.

Miten hän on tullut siihen johtopäätökseen, en tiedä – tiedän vain, että hän oli oikeassa...

V

TÄYDENTÄÄKÖ KALEVALA KADONNUTTA MUINAIS-EGYPTILÄISTÄ GENESISTÄ?

Egyptiläinen luomistaru on toistaiseksi kadoksissa. On löydetty ainoastaan erinäisiä loitsuissa esiintyviä viittauksia ja siellä täällä eräitä katkelmallisia tietoja vanhimmista maailmanluomista koskevista kuvitelmista.

Niin toisistaan eriäviä kuin ne toisinnot saattavatkin olla, näyttävät kuitenkin ne kaikki pitävän yhtä sikäli, ettei ennen varsinaista luomista ollut olemassa mitään muuta kuin alku-kaaos.

Se kaaosmainen sekamelska oli egyptiksi: "Nun". Vertaa suomalaista sanaa nunnitus = sekasotku, epäjärjestys, vanutus, ja teonsanaa nunnittaa = panna sekaisin, sotkea, vanuttaa y.m.s. Siinä kaaoksessa oli sentään olemassa alkuvesi – aivan kuten Kalevalassa – kuten Mooseksen Genesiksessä – ja Intian Righ-Vedassa. Niin pitkälle ovat kaikki perimätiedot yhtäpitäviä – mutta myöhemmin ne eriävät toisistaan. Egyptiläisessä maailmanluomistarussa leijui Su – suomeksi sumu – vetten päällä. Egypt. Hieroglyfeissä on: Su-m-i = Sumi = sumu, vert. suomenkielen: sumia. Tämä sumuolento, suomalainen sumunhaltia ja egyptiläinen Sumi, on miespuolinen ja esiintyy, kumma kyllä, myös Japanissa muodossa Su-sa-no, tuulen jumala, ja lisäksi japanilaisen jumalaistaruston alkujumalana. Se on auringonjumalattaren – Ama-te-ratsun – veli ja myrskynjumalana perin pelätty Japanissa, jossa tuhoisat pyörremyrskyt ovat niin yleisiä. Nämä ovat Japanin kielellä taifun (Fujisawa: Taifu), vertaa Egyptin Set-Tyfon. Varmasti Egyptin Su on myrskynjumalan Set-Tyfonin vanhempi muoto – vaikkakin sitä on mainittu jälkimmäisen isoisäksi. Sen, että Suta ajateltiin pyörremyrskyksi (taifun = tyfon), on myös todennut nerokas professori Adolf Erman [Adolf Erman. "Ägyptische Religion". Verlag von Reuther S. Reichard. Berlin 1905] sillä hän sanoo: "Myös ilmapatsaaksi (!) on sitä (Suta) ajateltu, ja me voinemme nähdä siinä taivaan ja maan välillä olevan avaruuden jumalan."

Su on siis taivaankannen kantaja ja on sellaisena nimeltään Cnuri(s), jossa pääte-s on kreikkalainen lisä. Vertaa latinan onus – onera = taakka. Millainen taakka ilmakehän paine onkaan! Lönnrot tuntee myös Suomesta Onuhrei-nimen = aunuksen murteen muoto nimestä Onuphrius (Sanakirja II: s. 95), mutta ei tiedetä enää, oliko tämäkin taivaankantaja.

Myrskynjumala sumunhaltialla eli Sulla oli Egyptissä jumalatar Tev-net. Ei ole vaikea siitä tuntea suomalaista taivaan neitsyttä, ja tämän ilmanjumalattaren täytyy olla yhtäpitävä egyptiläisen Neithin – suomen neitsy, neiti – kanssa. Taivaan neiti esiintyy myös Kalevalassa ja juuri maailman luomisessa, ja lisäksi sillä on nimi Ilmatar – ilmanjumalatar.

Kalevalan mukaan Ilmatar istui kauan pilvissä, ikävystyi viimein ja liiteli alas alkuveteen. Siellä muni hänen syliinsä alkulintu – Phoenix, (lentävä Penis, auringonsäteen vertauskuva), mutta Kalevalassa nimeltään sotka – kuusi kultaista munaa ja yhden rautaisen. Ne kultaiset munat olivat: 1. aurinko = egyptin kielen Osiris, 2. kuu = egyptin Isis, 3. Merkurius = egyptin Tott, 4. Venus = egyptin Hathor, 5. mars = egyptin Set-Tyfon, 6. Jupiter = egyptin Amon. Kalevalan rautamunasta syntyi 7. maa, ja murenneista munankuorista muodostuivat tähdet. Tämä vastaa Suomessa taivaanvalojen eli egyptiläisten jumalien luomista: aurinko, kuu ja ammoin tunnetut kiertotähdet jumalina... Ja egyptiläisistä todistuskappaleista tiedämme myös, että taivaan neitsy, Sais'in: 'Neith' [Hänen kuvapatsaansa on Vatikaanissa. Vertaa: Brugsch "Thesaurus" 637] "oli äiti, joka synnytti auringon". Kiertotähtien syntyminen sitävastoin ei Egyptissä ole niin selvä kuin Suomessa.

Niin tapahtui jumalien syntyminen, mutta synnyttääkseen ensimmäisen ihmisen täytyi taivaan neitsyen > egyptin 'Tev-net'-in tulla raskaaksi puolisonsa myrskynjumalan puhalluksesta – niin on asianlaita Kalevalassa, ja samoin myös Egyptissä, jossa "Su ja Tev-net siittivät muut jumalat".

        Wäinämöisen Synty

         Kalevala Runo I

    Siitä suistui suin merehen
    Käsin kääntyi lainehesen;
    Jääpi mies meren warahan,
    Uros aaltojen sekahan. –

Kun Kalevalan ilmanjumalattaren poika Väinämöinen oli vanhus jo syntyessään, niin Egyptissä hän oli lapsi – joka istui lootuksenlehdellä alkuvedessä. Joskohta, kuten tulemme myöhemmin näkemään, Väinö (Väinämöisen lyhennysmuoto) oikeastaan oli pikemminkin Apollon ja Orpheuksen kaksoisolento, niin oli hänellä kuitenkin alkuäidin poikana yhteyttä Osirikseen, mikä ilmeneekin eräästä Osiriksen egyptiläisestä lisänimestä. Osirista näet nimitetään myös Vennofreksi, eikä suomen Väinö kovinkaan paljon eroa egyptiläisestä Vennofre-nimestä. Sitäpaitsi on Eestin-suomalaisilla suomalaisen pääjumalan nimenä: 'Vanemune', ja ettei tämä nimi ollut tuntematon egyptiläisille, päättelen siitä, että esim. eräällä thebeläisellä temppeliherralla 1100 vuotta e.Kr. oli nimi: Venamun(e) (Ks. prof. A. Erman: Ägyptische Religion, sivu 196, rivi 14, Berlin 1905). Kun egyptin vokaaleista ei ole täyttä varmuutta, voidaan: Venamune yhtä hyvin lukea: Vanemuneksi, ja silloinhan se on sama nimi.

Samainen egyptiläinen Venamune matkusti Byblokseen noutamaan puuta uutta temppelihaahtea varten. Onko se pelkkä sattuma, että suomalaisten Vanemune Kalevalassa myös ylen usein on veneenrakennuspuuhissa? Byblos oli, kuten tunnettua, Foiniikkiassa, ja myös foiniikkialaisten niinsanotussa Tabnit-kirjoituksesta löydän nimen "Benesmuna". Kun foiniikkian B on sama kuin V, on kyseellinen nimi: Venesmuna, mikä myös suuresti muistuttaa muodoltaan Vanemunea. Tosin on koetettu todistella, että Benesmuna merkitsisi "Esmunan" poikaa, koska heprean 'Ben' on = poika. [Sanasta: Penttu > Pentu > Penu > Benu > "Ben". Sanasta: Penikka > Hebr.: Beny = Benjamin j.n.e. Suomessa myöskin: Penttu > Pentti = ruots. Bengt – Bengtsson on siis = tautologia! –] Mutta se todistelu ei pidä paikkaansa, sillä samainen nimi esiintyy niin monissa foiniikkialaisissa hautakivissä, ettei sama "Esmunan poika" saata levätä haudattuna kaikkialla kautta vanhan foiniikkialais-siirtokuntain! Asianlaita on pikemminkin niin, että: Vanemune eli Venesmuna oli foiniikkialaisillakin jonakin kuoleman-jumalana, kuten Egyptin: Osiris-Vennofre itse asiassa oli; ja egyptiläisistä muodoista: Venamune-|-Vennofre ja foiniikkialaisesta muodosta Venesmuna ovat Eestin suomalaiset, muiston nojalla, tehneet: Vanemunen ja loppujen lopuksi Suomen Kalevalan-laulajat: Väinämöisen.

En luonnollisesti tahdo väittää, että historiallinen Venamune, joka vuonna 1100 e.Kr. matkasi Egyptistä Byblokseen, olisi ollut jumala – mutta hänellä saattoi aivan hyvin olla fenno-egyptiläisen jumalan nimi, aivan samoin kuin eräs kreikkalainen kirjailija käytti Horuksen ja Apollon mukaan nimeä Horapolion.

Suomalaiseepoksen esikoisella Väinämöisellä, joka syntyi vanhuksena, oli myös lisänimi Vanha runopää – vanha runoruhtinas. Sama hahmo esiintyy ilmeisesti ja juuri samalla lisänimellä intialaisen Righ-Vedan vanhempana jumaluutena.

Siellä sillä on nimenä Varuna, mikä voi olla lyhennys nimestä Vanha runopää.

    Kalevala:  VANHA RUNOPÄÄ –
    Righ-Veda: VA— RUNA— –

Väinämöinen eli Vanha runopää, syntyi maailmanmerestä. Intialainen Varuna esiintyi myös vetten jumalana, ja se on myös jo vanhimpina aikoina yhteydessä vesistöihin, jotka näyttävät olevan sen alkuperäinen elementti.

Varunan taivasalueena on länsi, ja on yläpuolella kaiken epäilyksen, että fenno-egyptiläiset, jotka arvioimattomina aikoina vaelsivat Intiaan – ja tulivat "arjalaisiksi" – saapuivat Intiaan lännestä. Kalevalan Vanha runopää oli samalla viisauden jumala, ei ainoastaan loitsurunojen laulajana, joissa siihen aikaan ilmeni ylin viisaus, vaan myös ennuslauseitten esittäjänä.

Juuri samaa sanotaan Righ-Vedassa ja Atharva-Vedassa intialaisesta Varunasta: ne ylistävät eräissä kauneimmissa hymneissään hänen kaikkivaltaansa ja kaikkiviisauttaan. Myös nimitetään häntä Righ-Vedassa "Munan Pojaksi". Vertaa Kalevalan maailmanmunaa! Intialainen maailmanäiti Aditi – vrt. suomen: Äiti! – jättää heitteelle, niin kertoo Righ-Veda, poikansa: "Munan Pojan". Muu intialaisen maailmanluomisen kuvaus Righ-Vedassa on perin epäselvää ja katkelmallista, ja vanhan viisaudenjumalan myös tunki myöhemmin syrjään: Indra, jo kauan ennen Gauthama Buddhan aikaa, aivan samoin kuin Kristus-lapsi karkoitti suomalaisten viisaan, vanhan runoruhtinaan Suomesta.

Egyptiläisessä uskonnossa oli myöhempinä aikoina tapana, että vastaperustetut kaupungit omaksuivat vanhempien kaupunkien jumalia – kenties saadakseen vanhan kunnianarvoisuuden leiman. Siten otti Sais'in kaupunki Taivaallisen Neitsyen – Neithin – pääjumalattarekseen. Mutta Neith oli alkujaan peräisin Thebestä, Sais'in Neith sitävastoin oli jäljennös. Suurten jumalain alkukotina oli Ylä-Egypti.

Sentähden olikin Ylä-Egyptin ikivanha pääkaupunki nimeltään "Jumalain taivaallinen kaupunki" = Diospolis Magna = Taeben Neith. Suomalaisen taivas-sanan genetiivi taivaan on alkumuotona vanhan ajan pyhimmän temppelikaupungin nimelle Taeben. Tämän kaupungin selittämätöntä nimeä sanotaan kreikkalaiseksi. Mutta kun jo Ylä-Egyptin ikivanhalla pääkaupungilla oli se nimi, on käsitettävissä, ettei sitä ole voitu selittää enemmän kuin tuhat vuotta nuoremmalla Homeroksen kielellä. Lisäksi sama nimi esiintyy maissa, joissa ei milloinkaan ole puhuttu mitään kreikan murretta. Vertaa Taebenin seutua Unkarissa, siinä, missä Marsch laskee Tonavaan, Pressburgin piirikunnassa. Niin paljon tiedetään, että ylä-egyptiläisellä "jumalain kaupungilla" – Diospolis Magnalla. – oli hieroglyfeissä kaksoisnimi: Taeben Neith eli Ne't. Se oli ennen kaikkea pyhitetty taivaalliselle neitsytjumalattarelle Neithille. Mutta se jumalatar on valtasuomeksi:

                   TAIVAAN-NEITSY, mistä on syntynyt
    fenno-egyptin: TAEBE'N-NEITH'.

Hieroglyfeissä: tai'tai' näemme myös taivaankannen kaksoiskuvan, t.s. Ylä- ja Ala-Egyptin taivaan.

Kantasanan tai, joka merkitsee = holvi, kaari ja teonsanaa = taivuttaa murtumiseen asti, tapaamme myös kiinan kielessä. Suomessa se esiintyy siinä merkityksessä sanoissa taipua ja taittaa. Esimerkiksi:

    (jokin) taittaa puun, mistä johtuu:
            tai'''' fu'n = kiinan kielen "jättiläismyrsky",

joka taivuttaa ja murtaa puita. Vertaa egyptiläiseen Tyfoniin, pahaan myrskynjumalaan, joka taivuttaa, murtaa ja murhaa oman veljensä Osiriksen. Tästä periytyy myös Mooseksen kertomus Kainista ja Aabelista. Väitettiin, että paha Set-Tyfon ampui nuolen veljensä kainaloon (Kain). Koko myytti palautuu tietenkin luonnonnäkemykseen. Abel Osiris oli näet auringonjumala, eikä päivällä voi nähdä meteoreja, jotavastoin päivän mentyä mailleen saattaa selvästi nähdä, miten paha myrskynjumala Set-Tyfon pommittaa laskevaa aurinkoa meteoreilla ja tähdenlennoilla. Sentapainen legenda saattoi syntyä vain Egyptissä silloin, kun suomalaiset vielä olivat fenno-egyptiläisiä, sillä Suomessa, jossa he nyt asuvat, ei keskiyönaurinko kesällä lainkaan laske tahi viipyy vain hetkisen taivaanrannan takana, ja talvella taas aurinkoa tuskin näkee pilviltä.

VI

– OSIRIS = LEMMINKÄINEN –

    Osiris – Panu – Lemminkäinen

          Kalevala Runo XI

        Neitoset kisaelewi,
        Kaunokaiset karkelewi,
        Mannerpuolella saloa
        Kaunihilla kankahalla,
        Kyllikki ylinnä muita,
        Saaren kukka kuuluisinna. –
        Tuli weitikka werewä,
        Tuli lieto Lemminkäinen...

Osiris esiintyy Kalevalassa myös nimellä Lemminkäinen = lemmenjumala eli Lämminkäinen – lämmönjumala. Pahalla myrskynjumalalla taas on nimi Märkähattu, koska ukkosmyrsky Suomessa tuo mukanaan sadetta ja märkää säätä. Egyptissähän sataa vain n. 10 cm vuodessa.

Muuten on tapausten kulku pienimpiä yksityiskohtia myöten sama. Myrskynjumalan nuoli – salama – on Suomessa muuttunut myrkylliseksi "vesikyyksi", joka sinkautetaan hyvän veljen vasempaan kainaloon. Egyptissä vajosi surmattu maanalaiseen Nilos-virtaan, missä krokodiilit raastoivat sen kolmeksitoista kappaleeksi. Kalevalassa surmattu vajoaa myös Tuonelan virtaan. Mutta täällä krokodiilit ovat muuttuneet mananjumalan – Tuonen – pojiksi. Nekin silpovat ruumiin "viideksi ja kahdeksaksi", siis myös kolmeksitoista kappaleeksi, kuten Egyptissä. Siellä oli sisar ja puoliso, Isis, turmasta pelastajana. Mutta Suomessa, jossa sisarusavioliittoja pidettiin siveettöminä, sisar vaihtui sankarin äidiksi. Egyptissä Isis pyysi viisauden ja totuuden jumalalta Tottilta (suomen totta ja totuus) ja lemmen jumalalta Horukselta (suomen huoruus) voidetta, joka herättäisi kuolleen. Suomalaisessa eepoksessa äiti lähettää pienen mehiläisen tähtitaivaaseen – suorastaan "suuren karhun" sikermään, otavaan, noutamaan lääkkeeksi mettä, jumalain nektaria. Suomeksihan karhua nimitetään myös mesikämmeneksi, koska se on perso villimehiläisten hunajalle.

          Lemminkäisen äiti

          Kalevala Runo XV

        Kyllikki, korea nainen...
        Katsoi illalla sukoa,
        Jo weri suasta wuoti,
        Hurme harjasta norahti...
        Siitä äiti Lemminkäisen
        Itse katsowi sukoa
        Itse itkulle apeutui:
        "Woi, poloisen, päiwiäni,
        Angerwoisen, aikojani,
        Jo nyt on poikani, poloisen
        Saanut päiwille pahoille!"...

VII

KALEVALAN SUURI HÄRKÄ

           Lyylikki

       Kalevala Runo XIII

    "Oi on wiisas Wuojalainen,
    Kaunis Kauppi Lappalainen!
    Tee mulle sukeat sukset,
    Kalhot kannoiset kawerra,
    Joilla hiihän hiien hirwen,
    Hiien peltojen periltä" – – –

    Lyylikki, lylyjen seppä,
    Kauppo, kahujen tekijä,
    Sykysyn lylyä laati,
    Talwen kalhua kawerti.
    Päiwän wuoli sauwan wartta,
    Toisen sompoa sowitti...

Kalevala vilisee täynnään muinais-egyptiläisiä muistoja. Vieläpä iso Apis-härkä esiintyy siinä, jolloin se on paisunut niin isoksi, että sen lihasta ja verestä riittää juhlamurkinaa kokonaiselle kansalle Pohjolan häissä. Se ajatuksenjuoksu on Suomessa yhä täysin egyptiläinen. Symbolisoihan musta Apis-härkä Niilinvirtaa, jonka "liha" kuvaa hedelmällistä, mustaa tulvamaata ja "veri", Niilin vesi, virvoitti koko fenno-egyptiläisten kansaa. Ilman näitä muinaisegyptiläisiä luonnonvertaus-selityksiä olisi Kalevalan iso härkä aivan käsittämätön, suorastaan mielettömyyttä.

Se näet kuvataan niin isoksi, että

        Hämehessä häntä häilyi,
        pää keikkui Kemijoella;
        – – – – –
        – – – – –
        päivän lenti pääskyläinen
        härän sarvien väliä,
        hätäisesti päähän pääsi
        keskenä levähtämättä.

"Miten lapsellisia liioitteluja!" ajattelee nykyaikainen sivistynyt ihminen. Mutta jos siirrämme mittasuhteet Egyptiin, niin ne on pikemminkin määritelty liian pieniksi kuin suuriksi.

Ensiksi Kalevalan härän "pää keikkui Kemijoella". Mutta Kemi – Chemi – on, kuten tunnettua, juuri muinais-egyptiläisen Niilinmaan erisnimi; jotavastoin – kuten Homeroksen, Herodotoksen ja Plutarkhoksen nojalla tiedämme – Aigyptos alunperin tarkoitti vain "Nilos-virtaa" elämän alkulähteenä. Niilin jättiläisvirralla – joka on maapallon suurimpia – oli todella pää ja sarvet Kemissä – Chemissä – t.s. Ylä-Egyptissä. Tämä virta on iso härkä, jonka vertauskuvina käytettiin pieniä Apis-härkiä. Sen härän sarvet olivat Valkoinen ja Sininen Niili; ja niiden lähteitten välin lentämiseen pääskynen itse asiassa tarvitsee enemmän kuin päivän ajan. Missä taas on se alus, jolla suomalaiseepoksen mukaan oli vietävä kokonaiset laivalastilliset lihaa ja verta fenno-egyptiläisten hääpitoihin? Se alus tarkoittaa koko tulva-aluetta – diluviumia – t.s. laajan Niilinlaakson mustaa ruokamultapohjaa, joka todellakin kykeni elättämään miljoonaväestön, varustamaan sen "lihalla ja verellä".

Entä härän häntä?

Se häilyi suistomaalla, missä Niilin seitsemän muinaisaikaista laskuhaaraa kuvasi pöyhöllään olevaa häntätupsua.

Mitä on Kiinan muuri, jonka oli määrä olla Kiinan koskemattomuuden vertauskuvana, tämän suurenmoisen syöttöhärän-kuvan rinnalla, härän, joka ulottui kautta puolen mahtavan Afrikan maanosan – ja oli 7000 kilometriä pitkä!

Omituista vain on, että on mentävä Suomeen asti, jotta sen kansaneepoksesta saisi selityksen muinais-egyptiläiseen luonnonsymboliikkaan. Sentähden ei Kalevala olekaan pelkkä suomalaiseepos, vaan koko sivistyneen maailman jättiläiseepos, ja Elias Lönnrotia on pidettävä toisena ja suurempana Homeroksena.

Kalevala on sitäpaitsi maapallomme ainoa tunnettu kansan suusta lähtenyt todellinen kansaneepos. Homeroshan oli kuten tiedetään taiderunoilija samoinkuin Islannin Eddan laulun tekijä Snorre Sturlasson. Niebelungein-laulu taasen, vielä nykyisinkin varsinaiselle Saksan kansalle tuiki tuntematon, on alkujaan ritaribardien sepittämä ylhäisön balladikokoelma, mikä ei niin muodoin ollenkaan vastaa käsitettä.

Ylläesitettyä katsantokantaa tukee muitten muassa tohtori Jean Louis Perret'n lausuma mielipide Kalevalan ranskan kielisessä käännöksessä: "Dans ces conditions, il n'est pas inutile d'affirmer que le KALEVALA est la seule épopée vraiment populaire que le monde connaisse." T.s. "Näin ollen on syytä huomauttaa KALEVALAN olevan ainoan TODELLISEN kansaneepoksen maailmassa." –

Ei ole liian paljon sanottu, jos sanoo Kalevalaa jättiläiseepokseksi, sillä vuosisadan aikana on kansan suusta merkitty muistiin runsaasti miljoona säettä, jotka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut talteen "Kalevalan toisintoina". Tästä pakanallisen esihistoriallisen ajan ajatusten ja muistojen valtamerestä suuri Elias Lönnrot on ammentanut 22.795 säettä, joista hän on sommitellut eepoksen sen nykyisessä muodossa. Aivan kuin Raamatun Genesis Kalevala alkaa luomiskertomuksella, ja eepos päättyy kristinuskon Suomeen-tuloon. Kirkko oli alusta alkaen vihamielisellä kannalla pakanallisiin lauluihin; siksi täytyi kansanrunoilijain ja runonlaulajain vetäytyä Suomen kaukaisimpiin korpiin, aina Pohjoisen Jäämeren rantamille, missä he elivät enimmäkseen kalastajina, eränkävijöinä ja maanviljelijöinä. Viimeiset näistä kansanbardeista ovat menneet manalle vasta tämän vuosisadan alussa.

Kalevalan kultuurihistoriallinen arvo, ylevä runollisuus ja syvämielinen luonnonsymboliikka on alallaan niin suurta, että Europan kansatieteentutkijain ja kirjallisten "herkkusuiden" jo yksistään sen tähden kannattaisi oppia suomen kieli. Suomalaisten eepos on tosin kokonaisuudessaan tai osittain käännetty englannin, ranskan, saksan, ruotsin, tanskan, norjan, unkarin, eestin, tshekin, venäjän, serbian, italian, hollannin ja puolan kielille – mutta käännös on tässä tapauksessa, enemmän kuin muissa, kuin kukkakimppu vailla tuoksua. – –

          Tapio

      Kalevala Runo XIV

    Metsän ukko halliparta,
    Hawuhattu, naawaturkki,
    Taiwu, ainoinen Tapio.

VIII

FENNO-EGYPTILÄISTEN ESIHISTORIALLINEN KANSANVAELLUS

Itsestään selvää on, ettei fenno-egyptiläisten jumalaistaru-aineisto ja Kalevala-legenda ole vaeltanut viivasuorasti kautta maitten Egyptistä Suomeen.

Jo Darwin oli, kuten tunnettua, sitä mieltä, että Europan alkuväestö olisi saapunut Afrikasta eikä Aasiasta. Kun noin 25.000 vuotta sitten ilmastoa kylmentävä jääkausi päättyi Europassa, kävi lämpö Pohjois-Afrikassa niin voimakkaaksi, että erämaitten muodostuminen Saharassa ja lentohieta teki maan mahdottomaksi asua. Ahdas Niilinlaakso ei voinut ottaa vastaan koko haamilaista väestöä, vaan vuosituhansien kestäessä vaellettiin Egyptin kautta Europpaan ja Lounais-Aasiaan – aina Intiaan asti ja kenties vielä kauemmaksikin. Erityisesti "seitsemänä laihana vuotena" suuntautui lakkaamaton fenno-egyptiläisten maastavaeltajain virta merelle – ensinnä Välimeren pohjoisille rintamille, uutta kotimaata etsimään.

Mitä erilaisimmin nimin, kuten pelasgien, foiniikkialaisten, etruskien, hiberien, kelttiläishiberien, baskien, gallien, piktien j.n.e., ovat nämä vaellukset tapahtuneet, pitkin Europan rantoja vähitellen purjehtien – kunnes vihdoin viimein tultiin myös Itämerelle, jonka rantamilta oli jo aikaisemmin noudettu meripihkaa – "merenkultaa". Lopulta vaeltajat löysivät tien myös Suomeen. Ylös kaikkia Europan jokia he matkasivat ja rakensivat paalurakennuksia järviin, jotta aarniometsän villipedot eivät häiritsisi heitä öisin.

Sentähden tapaamme kaikissa Europan maissa enemmän tai vähemmän pilalle muuntuneita suomalaisia paikannimiä, jotka ovat nykyisille asukkaille aivan käsittämättömiä. [Näistä paikannimistä julkaisemme piakkoin "Suomen Kultainen Kirja III, Suomalaisia paikannimiä Europassa, Afrikassa ja Aasiassa".]

Siten esiintyy esimerkiksi suomalainen sana KALA yleisesti. Kala-sanan tapaamme pääosana perin monissa paikannimissä kaikkialla Europan rannikoilla ja sen joenrantamilla.

19 kilometriä itään Parisista – Marnen rannalla – oli muinainen kalastajakylä: Kala > Cala – jossa oli ikivanha luostari – nykyisin Chelles.

Kalastajakylä on suomen kielellä myös Kalaistenkylä, mistä johtuu: Calais Ranskassa Englanninkanaalin rannalla.

Monet joet ovat myös saaneet nimensä sen kalalajin mukaan, jota niissä oli erityisen runsaasti. Suomalaisesta kuha-sanasta on siten syntynyt Seine-virran latinalainen nimitys: Se-kuha-na – kuhavirta > Se-qu'ana. Mutta siinä oli myös runsaasti – kuten yhä vieläkin – erästä muuta kalaa, karppia, suomeksi säynettä, mistä johtuu myös: Seine = säynävävirta.

Sen jälkeen kuin europalaisten ikivanha kantakieli oli peräytynyt perimpään Pohjolaan – jossa se ei joutunut turmeltumaan kansainvaellusten myllerryksissä – on muinais-europalaisten paikannimien sanajohdollinen selittäminen käynyt erittäin vaikeaksi tehtäväksi.

Suuri saksalainen kielentutkija Förstman sanookin sen tähden: "Paikannimien alkuperä on kielentutkimuksen vaikeimpia selvitettäviä, koska paikannimet usein ovat ainoita muistoja ammoin tuhoutuneista tai maastavaeltaneista kansoista." Saattaakseen tuntea olevansa 100-prosenttinen europalainen on ensin opittava valtasuomen kieli.

Kalastajarannikoiden kala-nimet ovat kuitenkin helposti tunnettavissa. Kreikassa on Langos-niemellä – etelään Khalkidikeestä – Kalamiki eli Kalamaki – vertaa suomen kalamäki.

Etelä-Italiassa meillä on suuri Kalabrian niemimaa. Suomeksi: kalapiirit – kalapiiri > Kalabiri > Kalab'ri(a). Etelä-Espanjan rannikolla meillä on Cala-burras – suomeksi: kala-puras – kalakeihäs, atrain, ja Calahonda = kalakunta.

Niinikään Kalevala-eepoksen nimen ovat vähitellen Pohjolaa kohti vaeltaneet rannikkolaiset ja kalastajakansat kuljettaneet mukanaan. Tapaamme, kuten jo on mainittu, Kalevala nimen ensinnä Englannissa – roomalaisissa kartoissa. Nykyisen Sillchesterin kaupungin nimi oli alkujaan Calleva; la taas on tavallinen suomalainen paikannimipääte. Kalevala on siis = Kalevan kansan olopaikka.

Skotlantilainen muoto: Rhinns of Galloway on väännös suomen sanoista: Kalevan rinne.

Koko Kalevala-eepoksen perusajatuksena on taistelu valon ja pimeyden – lämmön ja pakkasen – etelän ja pohjoisen välillä. Lämminveriset fenno-egyptiläiset – kalevalaiset – karkoittavat vähitellen yhä pohjoisemmaksi kylmäverisen Pohjolan kansan, pohjolaiset.

Viimeksimainitut ovat Lappalaisia – muinaisajan Lapitheja, joita vastaan myös Herkules taisteli ja jotka ehkä jo jääkauden aikana olivat tulleet Aasiasta. Nehän ovat kaiverrelleet poro-eläintensä kuvia Ranskan luoliin.

Sen, että kale-sana (va on vahvistava suffiksi) merkitsee = lämpö, tiedämme osittain itse suomen kielestä: kalevantuli, osittain gallialais-ranskalaisesta sanasta chale-ur = lämpö – latinan sanasta cale-o = olla lämmin – cale-or > cal'or = lämpö.

           Ahto

      Kalevala Runo XLI

    Ahto, aaltojen kuningas,
    We'en Ukko ruohoparta,
    We'en kalwolle weäitse,
    Luikahaikse lumpehelle,
    Siinä kuunteli iloa,
    Itse tuon sanoiksi wirkki:
    "En ole mointa ennen kuullut
    Sinä ilmoisna ikänä,
    Soitantoa Wäinämöisen,
    Iloa ikirunojan!"

IX

HERKULES (Herkules X Kullervo) KULLERVO

Mainitsimme vastikään Herkuleen. Tämä kantaegyptiläinen auringonjumala esiintyy myös Kalevalassa – ja vieläpä – metateettisesti, takaheittoisesti – samannimisenä. Her-kul... on vaihdettu muotoon Kul-her.. ja Kuller-vo. Onpa suomalainen Herkules-Kullervo koruttomassa suurpiirteisyydessään vielä lähempänä egyptiläistä esikuvaansa kuin kreikkalainen jäljennös, joka on turmeltunut miltei tuntemattomaksi hillittömän ja mielikuvituksellisen lisärunoilun "ansiosta". Melkein jok'ainoalla kreikkalaisella maakunnalla, melkein jok'ainoalla kaupungilla oli lopulta oma "Herakles", jonka suorittamiksi runoiltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat seikkailut ja ihmeteot. Jopa doorilaisessa huvinäytelmärunoilussa hänestä tuli suorastaan hekumoitsija – yltäkylläisyydessä elosteleva juoppolalli – lakia rikkova tappelupukari. Tämä Herkules-perinteen puoli luonnollisesti täydelleen puuttuu Kalevalan spartalaistakin spartalaisemmasta kuvauksen luonnollisuudesta, vaikkakin suomen kielessä sinänsä on moninaisia todisteita siitä, että siinä auringonjumala Herkules on käsitetty myös uhkuvan hedelmällisyyden ja maukkaitten herkkujen lahjoittajaksi. Vertaa sanoja: herkku, herkullisuus, herkullisesti... "Elää herkullisesti" on elää niin kuin Lucullus, Vitellius tai joku muu maailmankuulu ruokapöydänpalvoja! Mutta Kalevalassa ei pääse ilmenemään muu kuin ankaran antropomorfistinen käsitys Herkules-Kullervosta: että tämä oli traagillinen, jättiläismäisen voiman ja kestävyyden omaava sankari. Jo lapsena, vastasyntyneenä imeväisenä, hän repii hajalle – aivan samoin kuin muinaisaikana – kapalonsa ja kapuaa peitteen päälle kehdossaan:

    katkaisi kapalovyönsä,
    pääsi päälle peittehensä...

Egyptissä tämä symbolisoi aamuaurinkoa, joka hajoitti "Auroran" usvat. Auri-hora = kultainen hetki – "Aamuhetki kullan kallis"! – oli Egyptissä aamutähti, ja sanasta Auri-hora muodostui Aur'ora. Sankarimme on Kalevalassa esitetty orpolapseksi. Hänen isänsä, Kalervo, ja äitinsä ovat saaneet surman isän veljeltä Untamolta. Tästä tulee nyt lapsen kasvatusisä. Jättiläislapsi suunnittelee jo kehdossa vanhempiensa kuoleman kostamista. Kasvatusisä kuulee sen ja tahtoo saattaa lapsen pois päiviltä... Muinaisaikana oli kasvatusäiti – "Hera" – se, joka tahtoi surmata Herkules-lapsen... Aurinkolapsen – egyptiläisessä luonnonsymboliikassa – isän ja sedän suomalaiset nimet ovat paljon merkityksellisempiä kuin kreikkalainen taru:

Kalervo on päivän ja valon herra – (Kaler = lämpö > lat. calor).

Untamo on yön ja unen herra. Vertaa suomen uni – unen – unta, latinan oni-rocrites = unenselittäjä, kreikan onar = uni, unikuva.

Kun siis Egyptissä päivä = Kalervo = valon herra saa illalla surman veljeltään Untamolta, yön herralta, täytyy päivän pojan, yön perästä uudelleensyntyneen auringonjumalan Herkules X Kullervon, kostaa manalle menneen isänsä puolesta. Egyptissä tosin pimeyden jumalalla oli nimi Thum (suomen tummuus), mutta Untamo, unennäkijä, on kyllä sama henkilöilmennys. Thum koettaa surmata nuoren auringonpojan, joka voi käydä vaaralliseksi pimeyden yölle, kolmen alkuaineen 1. veden, 2. tulen ja 3. ilman avulla.

1. Ensiksi hän upottaa pojan Punaiseen Mereen, mutta siitä ei ole apua.

Poika nousee elävänä vedestä.

2. Sitten hän heittää pojan aamuruskon rovioon -- mutta poika ei pala

tulessakaan.

3. Loppujen lopuksi hän ripustaa pojan puuhun ilmassa kuivettumaan,

mutta poika voi ilmassa oikein hyvin. Tästä tapauksesta kreikkalaiset eivät tiedä mitään – ehkä oli auringonjumala Herkuleen lapsuuden vertauskuvallisuus jo unohtunut Homeroksen aikoina.

Kalevalassa taas nämä kolme tapausta on kuvattu perin repäisevällä ja miltei liian realistisella tavalla sekä suurella huumorilla:

1. Untamo panee pojan tynnyriin ja heittää sitten veteen. Mutta kun hän

menee katsomaan tulosta, niin:

    ei ole hukkunut vetehen,
    kuollut poika puolikkohon!
    Poika oli pääsnyt puolikosta
    – istui aaltojen selässä
    vapa vaskinen käessä,
    siima silkkinen perässä:
    onkivi meren kaloja...

2. Sitten hän laati mahtavan rovion, jossa muun lisäksi oli "tuohia

tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita", ja heittää auringonpojan tuleen. Mutta kun hän palajaa paikalle, niin:

    poik' oli porossa polvin,
    kypenissä kyynäsvarsin,
    hiilikoukkunen käessä,
    millä tulta kiihottavi,
    hiiliä kokoelevi,
    katomatta karvankana,
    kutrisen kähertymättä!

3. Lopulta hän hirttää pojan tammeen -- Egyptissä vastaava puu oli

palmu – mutta kun hän sitten lähettää orjansa toteamaan hirtetyn kuolemaa, niin

    Poika puuta kirjoittavi
    pieni piikkonen käessä.
    Koko puu kuvia täynnä,
    täynnä tammi kirjoitusta

eli hieroglyfejä, sillä:

    siinä miehet, siinä miekat,
    siinä keihä'ät sivulla.

Silloin joutuu pimeyden herra pelon valtaan, ja myöhemmin hän myy vaarallisen nuorukaisen orjaksi Ilmariselle – taivaankannen takojalle.

Myös Herkules myytiin orjaksi keskitaivaan, taivaankannen "navan" vartijattarelle Omphaleelle. Kreikaksi omphalos on = napa. Tämän taivaannavan-kaitsijattaren ovat kreikkalaiset tehneet "lyydialaisten kuningattareksi" – mikä on sulaa mielettömyyttä! – Kalevalassa sitävastoin holhoojaisä oli sentään koettanut panna varttuvan nuorukaisen, joka ei ole saanut minkäänlaista kasvatusta, erinäisiin töihin, ennen kuin myi hänet.

Nämä Herkuleen-työt antoivat nuorelle Kullervolle, joka tunsi itsensä jo täydeksi mieheksi, tilaisuuden kostaa veljenmurhaajalle. Ensin hänen oli määrä kaataa kaski. Sen sijasta jättiläispoika kaatoi hakkaamalla ja huhuamalla koko korpimetsän kumoon yhtenä päivänä, niin että hän "hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan" (pyörremyrsky). Egyptissä tämä teko symbolisoi Afrikan keskipäivänauringon tuhoisaa hehkua, joka oli muuttanut koko Saharan erämaaksi. Saharasta on todellakin, länteen Gizehistä, tavattu kivettyneitä puunrunkoja, niin että varmuudella tiedetään, että Pohjois-Afrikassa vallitsi Europan jääkauden aikana lauhkea ilmasto ja sitä vastaava kasvillisuus. Kullervon toisena tehtävänä oli aidanpano. Silloin hän

    kokonansa korpikuuset
    seipähiksi pistelevi,
    veti vitsakset lujahan
    pisimmistä pihlajista;
    pani aian umpinaisen,
    veräjättömän kyhäsi.
    Siitä tuon sanoiksi virkki,
    itse lausui, noin nimesi:
    "Ku ei lintuna kohonne,
    kahen siiven siuotelle,
    elköhön ylitse pääskö
    aiasta Kalervon poian!"

    Untamo osaelevi
    tulla tuota katsomahan
    aitoa Kalervon poian
    – – – – –
    Näki aian aukottoman,
    raottoman, reiättömän,
    jok' oli pantu maaemästä,
    ylös pilvihin osattu.

Tässäkin ilmenee muinais-egyptiläinen unelma. Aiottiin rakentaa jättiläismuuri suojaksi aavikoitten lentohietaa vastaan – mutta jo pyramidien rakentajat näkivät, että sellainen yritys olisi mahdoton toteuttaa.

Lopuksi Kullervon piti kolmantena tehtävänään puida Untamon rukiit. Mutta Kalervon poika

    pui rukihit ruumeniksi,
    olet kaunaksi kaotti.

Epätoivoisella kasvatusisällä oli "seitsemän laihaa vuotta" edessä! Egyptissä tämä teko symbolisoi sitä ilmiötä, että Niilin tulvan päätyttyä auringon paahde pani kaiken kuloksi ja muutti tomuksi... Kaikista näistä nuorten auringonjumalan teoista kreikkalaiset eivät tiedä mitään. Siksi sanoi jo muinainen Horatius:

    Quandoque bonus dormitat Homerus.

    (Toisinaan torkahtaa myös kunnon Homerus.)

Muinoin ei Herkulesta pidetty henkisesti erikoisen lahjakkaana – sen lisäksi eräs jumalatar kietoi hänet mielipuolisuuden yöhön (auringonpimennys?), niin että hän surmasi omat lapsensa.

Myös Suomen Herkules ajaa itsemurhaan oman sisarensa raiskaamalla tämän. Tässä saattaa nähdä muiston sisarusavioliitoista, jollaiset olivat Egyptissä tavallisia. Kalevalan Kullervo ei näet ole – kuten hän ei ollut jo Egyptissäkään – ajoittain aivan täyspäinen; ja kun hänestä oli tullut maailman takojan orja, arveltiin, että hänellä olisi sentään sen verran älyä, että hän pystyisi paimentamaan uuden emäntänsä karjalaumoja. Myös thebalaisen Herakleen piti paimentaa Thespioksen nautoja, ja hän tappoi kithauronilaisen leijonan, joka vainosi samaisia karjalaumoja. Mutta Athene heitti häntä kivellä rintaan, niin että hän vaipui syvään uneen. Se kivi tavataan myös Kalevalassa, mutta siinä orjan uusi emäntä on leiponut kiven leipään ja antaa sen poloiselle orjalle evääksi, kun paimen lähtee aamulla karjoineen laidunmaille. Se kivi oli varmaan alkujaan meteori?

Suomalaiselta Herkuleelta särkyy leipää leikatessa veitsi siihen kiveen – ja kostaakseen hän ajaa koko karjalauman suohon, mihin lehmät hukkuvat. Nautojen sijasta hän ajaa illalla suuren parven karhuja ja susia kotiin – ja kun emäntä menee laumaansa lypsämään, villipedot repivät hänet kappaleiksi.

Tässä tapahtumassa näen jälkiviitteitä muinais-egyptiläisestä eläinradasta. Herkuleen kaksitoista tekoa ovat varmasti alun alkujaan vertauskuvia auringonjumalan taistelusta pimeyden valtoja vastaan, jossa hän vuoden kahdessatoista kuukaudessa suoritti kiertokulkunsa tähtiradan ympäri.

Se, oliko taivaan keskuksena öinen pohjantähti vaiko näkyvän taivaankannen seniitti päivällä, on ratkaisematta oleva ongelma. Joka tapauksessa on suomalaisen kuvitelman mukaan seniitti taivaan "napa". Ja joskohta Kalevalassa ei mainitakaan, mikä oli taivaankannen takojan eläinten-surmaaman vaimon nimi, niin esiintyy sentään jumalaistarustossa naispuolinen taivaannavan vartijatar, jota sanotaan taivaan navattareksi. Siksi ei varmaankaan ole sattuma, että se emäntä, jolle Herakles myytiin orjaksi, on kreikkalaisilla nimeltään juuri Omphale. Se merkitsee napa-nainen, sillä napa on kreikaksi, kuten tunnettua, omphalos! Aivan samoin kuin antiikin Herkules menee sotaan, niin sotii myös Suomen Herkules-Kullervo pimeyden herraa vastaan – ja surmaa Untamon. Mutta loppujen lopuksi hän tekee vapaaehtoisen itsemurhan – niinikään aivan kuten muinaisajan Herkules.

X

-- APOLLO -- VÄINÄMÖINEN -- ORPHAEUS --

       Wäinämöisen Laulu

       Kalevala Runo XLI

    Soitti wanha Wäinämöinen,
    Ei ollut sitä metsässä,
    Jalan neljän juoksewata,
    Koiwin koikkelehtawata,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Iloa imehtimähän...

Suomalaisen pakanuuden suurin jumala, Kalevalankin ihailluin ja ylistetyin sankari, oli vanha Väinämöinen. Henkisen valistuksen jumalana hän on myös viisauden, ennustaidon, laulun ja soiton jumala.

Jo hänen syntynsä on perin salaperäinen ja yliluonnollinen. Hän näet syntyi vanhuksena. Hänen äitinsä oli "neitsyellinen ilma", jonka myrskynjumala oli tehnyt puhalluksellaan raskaaksi.

Tämä on erittäin nerokasta vertauskuvallisuutta. Soiton, musiikin, äiti on tyven sää ja isä on myrsky – sillä ellei ilma rytmillisesti liiku, ei voi kuulla musikaalisia ääniä!

Phoibos Apollon ja Orphaeuksen kanssa Väinämöinen muodostaa sellaisen kolmiyhteisyyden, että alun alkujaan kaikki kolme ovat voineet olla vain yksi ja sama henkilöllisyys. Mutta mistä on peräisin tämä korkeampi eetillinen kuvitelma? Kreikkalainen se ei saata alkuperältään olla, sillä kreikkalaiset eivät koskaan kyenneet nousemaan yksijumalisuuteen.

Tosin Apolloa pidetään erikoisesti kreikkalaisena jumalana, mutta ensinnäkään Apollo-nimeä ei voida, kuten tunnettua, selittää kreikan kielestä johtuvaksi. Toiseksi jo Homeros kertoo, että Apollo alkujaan oli niin vihamielisellä kannalla kreikkalaisia vastaan, että hän ampui Troijan edustalla kreikkalaisten leiriin ruttoa levittäviä nuolia (auringonsäteitä tai auringonpistoksia?), koska Agamemnon oli loukannut Apollon pappia Khryseistä. Apollon-palvelushan tuli myös vasta paljon myöhemmin Hellaaseen. Vielä myöhemmin koteutui sinne Orphaeus-taru, vaikka Orphaeusta pidettiin Apollon "poikana". – Vielä enemmän puhuu näitten tarujen kreikkalaista alkuperää vastaan se tosiasia, ettei Homeros sen paremmin kuin Hesiodoskaan tiedä mitään tästä luulotellusta Apollon "pojasta", eivätpä he edes tunne Orphaeuksen nimeäkään. Sitävastoin on meillä myönteinen tieto siitä, että Orphaeus-hymnit tulivat Egyptistä Aleksandrian kautta Hellaaseen vasta esikristillisen ajan lopussa. Jos siis "poika" Orphaeus on tullut Egyptistä, niin on kyllä myös hänen isänsä (Apollon) varmaan pitänyt olla fenno-egyptiläinen – ja kun tämä käy kielisoittimen keksijästä, niin soveltuu sekin oikein hyvin siihen tosiasiaan, että ei ainoastaan lyyra ja kitara, vaan myöskin harput olivat käytännössä Egyptissä jo vuosituhansia varemmin – aikoina, jolloin kreikkalaisten esi-isät vielä olivat täydellisiä raakalaisia. Mutta nyt ilmeneekin Kalevalasta, että suomalainen Apollo-Väinämöinen juuri on kielisoittimen keksijä ja että hänen laatimansa soitin ei ole ainoastaan alkuperäisempi kuin seitsenkielinen "lyyra", vaan kertomus siitä, miten soitin tehtiin, osoittaa, että antiikkinen "kithara" on perinyt juuri tämän selittämättömän nimensä suomalaisen Apollon alkuperäiseltä soittimelta. Väinämöinen näet laati kit'haransa, jättiläiskokoisen hauen leukaluusta eli kitakaaresta = kitahaarasta. Kitakaaren eli siis kitahaaran hampaitten välille hän viritti viisi kieltä (kelttiläinen sävelasteikko), ja soitin oli valmis:

Suomalaisesta sanasta KITAHAARA on helposti johdettavissa Kreikkalainen KIT-HA-RA espanjalainen GIT–A-R- germaaninen CIT—-RA saksalainen ZIT-HE-R-

Kuten ylläolevasta taulukosta näkee, on Suomen Apollo soittimen todellinen keksijä. Sillä kreikkalainen Apollo käyttää "kit(a)ha(a)raa" kykenemättä selittämään soittimensa nimeä omalla kielellään...

On enemmän kuin todennäköistä, että ammoisajan fenno-egyptiläiset laativat tämän soittimen krokodiilin kitahaarakkeesta – mutta vaelluksellaan Suomea kohti he ovat vuosituhansien kuluessa unohtaneet "Leviathanin". Tuhansien järvien maassa ei ole olemassa isompaa kitaa kuin kookkainten haukien.

Myöhempinä aikoina kreikkalainen Apollo käytti myös toista soitinta – "lyyraa". Se merkitsee lyöntisointinta. Lyyraahan soitettiin siten, että sen seitsemään kieleen lyötiin n.s. plektrumilla, ja lyöntisoittimen nimi on syntynyt seuraavalla tavalla:

Valtasuomen kielen lyödä sanasta on olemassa myös murremuoto

                   lyörä, mistä johtuu

kreikan "ly'ra" eli lyöntisoitin.

Samoin kuin kreikkalaisen soittimen nimi voidaan selittää suomen kielen avulla, niin myös voidaan "kreikkalaisen" Apollon tähän asti selittämätön nimi helposti johtaa samasta kielestä. Valtasuomessa on sana appo – täysin, ylen, perin y.m.s. ja siitä myös muoto apo. Kun siihen yhdistetään verbiin olla liittyvä substantiivinen muoto olo ja olio, saadaan sanayhtymä

    apo-olo = "täydellinen olio":
    ap'olo > Ap'ollo, mikä siis merkitsee jotakin sellaista kuin

"elämän täydellinen antaja". Tämä auringonjumalan vanhempi nimi Phoibos on vielä lähempänä valtasuomalaista esikuvaansa – myös äänellisesti. Päivä merkitsee suomessa vielä nykyisinkin sekä tavallista "päivää" että myös aurinkoa. Kun kreikan kielen kirjain ph on = p ja kreikan b = v, niin on myös Phoibos < Poivos < Päivö < päivä = aurinko.

Valtasuomen a ja ä vaihtuvat kreikassa hyvin usein o:ksi. Vertaa suomen sanaa paksu siitä johtuvaan samanmerkityksiseen kreikan sanaan phoksos: p'oksos. Vielä paremmin ovat säilyneet vastaavan kreikkalaisen sanan muodot pakus ja pakos, joilla on säilynyt aivan sama merkitys kuin suomen: paksu sanalla. Tämä on säilynyt myös sanskriitissa muuntuneena muotoon: bahus = voimallinen, väkevä, jolloin b on korvannut vanhemman kovan p:n.

Mutta palaamme auringonjumalaan Päivä > Poivos > Phoibos – aurinkopalloon, josta jumaluusopillinen ajattelu-keinottelu salameno- ja ennustamisharrastuksineen oli tehnyt mainion kauppavälineen itselleen.

Aurinkopallo on tosin myös aivan kirjaimellisesti vielä tänä päivänä täydellinen, kaikinpuolinen elämän antaja ja synnyttäjä tällä kiertotähdellä – mutta käsiteltävänämme olevassa tapauksessa esiintyy jo ajatus, joka näkyväisen aurinkopallon takaa etsii korkeampaa ja täydellisempää olentoa. "Apo-olo" = täydellinen henki > "Apollo" on siis erinomaisen sopiva lisänimi Väinämöiselle, joka ei enää ole auringonjumala, vaan lihaksitullut viisaus ja harkinta. Niinpä silloin, kun kreikkalainen Apollo valmistaa lyyransa kilpikonnan kuoresta, hänen fenno-egyptiläinen esikuvansa laati sen, kypsyneemmän harkinnan jälkeen, puusta. Tätä seikkaa vertaillen on kuuluisa ranskalainen kansatieteilijä Quatrefage kirjoittanut seuraavasti:

"Miltä ajalta suomalainen kielisoitin kantele on peräisin, ei voida varmasti sanoa, mutta ehdottomasti on sen alkuperää etsittävä pakanalliselta ammoisajalta. Kalevala-eepos kertoo, että mainitun kielisoittimen keksijä olisi ikivanha runoruhtinas Väinämöinen. Tämä laati soittimen kaihoavan koivun ydinpuusta, puun, joka oli jäänyt yksin seisomaan kaadettuun metsään. Ruuvit hän sai siitä kullasta ja niistä hopeasävelistä, joita kumpusi maahan kukkuvan käen suusta. Kielet hän punoi metsässä lemmittyään odottavan neidon kultaisista suortuvista. Tällä kielisoittimella – kanteleella – hän soitteli niin, että kaikki luonnon elolliset olennot ja vieläpä ilman, maan ja vetten henget kokoontuivat häntä kuuntelemaan – ja silloin tulivat kaikki kyyneliin asti liikutetuiksi, myös itse runoruhtinas."

"Tässä sadussa kansallissoittimen luomisesta on siten" – sanoo ranskalainen oppinut – "paljon enemmän runollista ajatuksen lennokkuutta kuin klassillisessa tarussa Apollosta, joka pingoitti kielet sattumalta löytyneeseen kilpikonnan kuoreen. Tässä on Suomi ylittänyt ja voittanut Kreikan" – aivan kuten nykyajan olympialaisissa kisoissa, voisi nykyisin lisätä.

Sitä, mikä yhtäältä on Apolloa ja runoruhtinas Väinämöistä vertailtaessa molemmille yhteistä – kielisoittimen keksiminen – täydentää toisaalta Orphaeuksen vertailu Väinämöiseen, joka kielisoittimellaan lumosi kaikki eläimet ja koko luonnon. Se vahvistaa olettamusta, että Ap'olon ja Orphaeus alun alkujaan on sama henkilö, joskohta viimeksimainittua myöhäisempinä aikoina pidettiin edellisen "poikana". Jos A (Apollo) on yhtä kuin B (Väinämöinen) ja tämä on = C (Orphaeus) – niin on myös A = C. Toisin sanoin Orphaeus ei näytä olevan muuta kuin Apollo-tarujen muunnelma, jota homerolaiset runolaulajat eivät tunteneet. Olettamuksemme, että jo Egyptissä alunperin Apollo ja Orphaeus olivat vain luonnonvoimien samojen henkilöintien eri nimityksiä, _kuten sitten myös suomalaisen eepoksen viisauden- ja laulunjumala Väinämöinen yhdistää olennossaan molempain muinais-egyptiläisten myytillisten tarujen päämuistot_ – saa vahvistuksensa myös Herodotoksen kirjan "Euterpessä" 155. Hänen mukaansa oli Apollon vanhempi kotimainen nimi Egyptissä OROS. (Vertaa valtasuomen sanaa oro, niinikään oras, ori, uro, uros, urho, samoin egyptin sanaa ur = suuren-suuri mies: Prof. A. Erman: Die Hieroglyfen, sivu 30. Menschen u. Götter.)

Tästä juuresta oro-uro ei siis ole ainoastaan johdettavissa Apollon egyptiläinen nimi Oros, vaan siitä on johdettavissa myös

           Or-phaeus:
     suomen oro-uro-urho, ja
     suomen pää,

siis oro-pää = miehenpää, päämies. Or'phae+(us) – "päämies" – on kyllä sopiva nimi kolmiyhteisyyden Apollo–Väinämöinen–Orphaeus yhdelle jäsenelle!

Väinämöistä ei voida samastaa kit(a)hara-Apollon kanssa ainoastaan maailman vanhimman soittovälineen – kita-haaran – keksijänä, vaan myös ennustaidon edustajana: neuvonantajana ja oraakkelina. Herodotoksen mukaan oli egyptiläisen Oros-Apollon kasvatusäiti nimeltään Leto. Vertaa suomen: lieto Ilmatar! Lieto Ilmatar on myös Kalevalassa Väinämöisen äidin nimenä. Tämän neitseellisen ilmanjumalattaren syliin munii vesilintu ylimmän nimettömän luojan edustajana seitsemän munaa. Tämä suomalaisten kuvitelma, että maailma on saanut alkunsa seitsemästä maailmanmunasta, on täysin egyptiläinen – ja kulkeutunut Egyptistä myös intialaisten Righ-Vedaan. Fenno-egyptiläisen Genesiuksen – ja maailmanäiti Leto < Lieto-Ilmattaren – ovat Kreikan siveettömät raakalaiset vääristäneet "Ledaksi" ja tämän joutseneksi, mistä on saanut alkunsa ehtymätön skandaali-kronikka! Kaikki se, mikä fenno-egyptiläisille oli aurinkopallon rajattoman siitosvoiman vertauskuvaa, on jäljittelynä tehnyt kreikkalaisesta Zeus-jumalasta parantumattoman Don Juanin. Vaikkakaan tämä Don Juan ei koskaan saanut Leporelloaan, niin sentään tuskin on olemassa ainoatakaan kreikkalaista "kuningatarta", joka ei olisi ollut joissakin tekemisissä hänen kanssaan! Mutta vakava ja totuuttarakastava Vähän-Aasian halikarnassolainen, Herodotos, myöntääkin aina, etteivät Hellaan jumaltarut ole muuta kuin muinaisegyptiläisen jumalaistaruston turmeltuneita jälkikaikuja. Siten hän sanoo m.m. 4:nnessä Euterpessään:

15 "Egyptiläiset menettelivät mielestäni viisaammin sikäli" j.n.e.

Egyptiläisten Oros-Apollon ennustaidosta, mikä Hellaassa kukoisti moninaisena jäljittelynä, hän sanoo seuraavaa:

"Egyptiläistä ennustaitoa olen monesti kosketellut, ja myös nyt käyn kertomaan siitä, sillä se kyllä sen ansaitsee. Tämä ennustaito on näet pyhitetty Letolle ja peräisin suuresta kaupungista, joka sijaitsee Niiloksen seitsemän tarunomaisen suuhaaran luona, kun tullaan mereltä. Tämä kaupunki, jossa ennuspaikka on, on nimeltään: Byto."

Tässä nimessä, joka kirjoitettiin hieroglyfeillä Pyito, minä näen myös Delphoin Apollon ennustajattaren Pythian nimen.

Pythiahan välitti oraakkelin luona kävijäin tiedustelut ja pyynnöt eli pyydöt Apollon papeille. On täysin mahdollista, että suomen pyytö sanasta on johtunut egyptin Pyito = kreikan Pythia.

Kalevalassa viisauden jumala Väinämöinen on myös ennustaja kuten hänen muinais-egyptiläinen veljensä Apollo. Häneltä kysytään ylen usein neuvoa, mutta kerran hän on itsekin neuvotonna. Sentähden hän tunkeutuu kuolleen Vipusen jättiläismuumioon, saadakseen tältä ennustajalta itse kolme syntysanaa. Myös hän menee kuten Orphaeus elävänä manalaan – ja palaa sieltä hengissä aivan kuten Orphaeus; mutta antaa senjälkeen kaikille elollisille sen hyvän neuvon, ettei pidä mennä vapaaaehtoisesti Tuonelan tuville.

Kun ristiretkeläiset saapuivat Suomeen Kristus-lapsen sotureina, kysyttiin taas Väinämöiseltä, mitä tehtäisiin jumalalla, joka on vielä pelkkä lapsi...

Mutta kun suomalaiset europalaisista viimeisinä kääntyivät kristinuskoon, matkaa Väinämöinen – meritse – pois, mutta lupaa palata kerran. Kantelensa hän jättää perinnöksi suomalaisille:

    Jätti kantelon jälille,
    soiton Suomelle sorean,
    kansalle ilon ikuisen,
    laulut suuret lapsillensa.

Niin päättyy Kalevala...

     Tuonelan Joutsen

     Kalevala Runo XIX

    Liikkuwa lintu lihawa,
    Tuonen mustasta joesta
    Manalan ikipurosta...

XI

SAMPSA PELLERVOINEN

            Hiisi

       Kalevala Runo XVII

    Mist' olet Hiisi hingannunna
    Kusta, turma, tänne tullut?

Kalevalan toisesta runosta tapaamme kuvauksen, joka symbolisoi alkumetsän syntyä Europassa jääkauden jälkeen. Tätä tarua ei niinmuodoin voi liittää muinais-egyptiläiseen perimätietoon. Jääkauden päätyttyä maanosamme luonnollisesti ensin oli puuttomana. Sentähden vaatii ikivanha laulunjumala Sampsa Pellervoista – erästä kasvillisuuden jumalaa – kylvämään kaikenlaatuisia puita metsättömiin laaksoihin. Kaikista puista tammi kasvoi suurimmaksi; ja tammisto levisi ja sankkeni lopulta niin, ettei aarniometsässä enää voinut kulkea eikä nähdä aurinkoa eikä kuuta. Vain virtojen vesiteitä kykeni pääsemään maanosan sisäseutuihin.

Alkumetsä – "tammi" – oli siis kaadettava ja harvennettava, jotta saataisiin sijaa vainioille ja ihmisasunnoille.

Mutta kivikauden kivikirveillä ei kukaan kyennyt aarniometsää kaatamaan. Silloin nousee merestä piskuinen mies – pienen pieni miekkonen, mutta hänen kirveensä on vaskesta. Ja se kääpiö kehkeytyy jättiläiseksi, joka tekee aarniometsän asuttavaksi.

Se kääpiö symbolisoi fenno-egyptiläisiä Europaan-vaeltajia, joilla oli karkaistusta vaskesta sepitetyt kirveet. Kääpiöstä kasvoi jättiläinen – maanosamme koko alkuväestö. Suomen kielen vaski sanasta johtuu vaskilaiset > baskilaiset, iberien, kelttien j.n.e. kantaisät. "Vasken kansa" merkitsee kirjaimellisesti pronssiajan kansaa. Se, että baski-nirneä ei tulisi kirjoittaa b-kirjaimella, vaan suomalaisittain vaski, ilmenee myös espanjan sanasta vascon-gados.

Kysymys siitä, mitä kansallisuutta ja rotua vaskilaiset ovat, on vielä tänään vertailevan kielitieteen suurin arvoitus Europassa. Suotakoon meidän sentähden suunnata valtasuomen valonheittäjä eräihin aito vaskilaisiin paikannimiin.

Ensinnäkin meillä on myrskyistään kuuluisa merenlahti Viscaya. Vertaa suomen viskata-verbistä muodostunutta substantiivia viskaaja! Myrskyhän "viskaa" aaltoja y.m. Yhtä luonteenomainen nimi on Espanjan ja Ranskan välisellä alppijonolla, joka kulkee vaskilaisten maan halki: Pyreneitten vuoristolla. Vertaa sitä suomen pyry-sanaan: lumipyry j.n.e. "Pyryäväiset vuoret" tai "pyrynnäiset vuoret"! Siitä voidaan johtaa (les) Pyrenais. Saman vuoriston vedenjakaja on nimeltään Navarra. Se voidaan johtaa suomen sanoista napa-navan ja raja > (rayonraja):

NAVANRAJA

          NAVARRA(JA) = Pyreneitten vedenjakaja; saksaksi

"vedenjakaja" – die Wasserscheide – on myös juuri "Nabelgrenze" = navanraja!

Saman vedenjakajan länteen suuntautuva jatko on nimeltään Guipuzcoa – vertaa suomen "huipussa"!

Saksan kielessä esiintyy suomen "anturaa" merkitsevä Sohle-sana m.m. yhdistelmässä Talsohle = laaksonpohja. Vertaa yhdenmukaisesti Andorra laakson nimeä suomen antura sanaan!

Suomen alava sanasta saattaa johtua Pyreneitten eteläinen lisäke Alava.

Oikeastaan jo nämä esimerkit riittäisivät osoittamaan, mitä kieltä vaskilais-kansan esi-isät puhuivat; mutta asianharrastuksesta esitämme vielä eräitä fenno-vaskilaisia esimerkkejä. Vaskilaisista paikannimistä löydämme myös suomen eläintennimiä, niin kalojen kuin lintujen. Esim. verrattakoon suomen sanoja lohi ja lintu pohjoisespanjalaisiin paikkakuntiin Lohi-luz ja Lindul – Jos vaskin kielen lohi on sama kuin suomen lohi – niin on varmaan myös vaskilaisen nimen toinen osa luz surkastuma suomen sanasta lutaaja = loiskija – siis vedestä ylös loiskiva kala. Lohihan voi tehdä useitten metrien pituisia hyppyjä koskia kiivetessään.

Suomen sanasta mieliranta syntyi Mi'randa – Casa Miranda = mielirannan linna.

Suomen kuulinnasta tuli Gu-lina ja majatalosta paikannimi Maya.

Muuri sanan adessiivista muurilla on aivan helposti saattanut muodostua Murillon pikku paikkakunnan nimi. Suuri maalari Esteban Murillo tosin syntyi Sevillassa – mutta hänen esi-isänsä ovat aivan hyvin voineet lähteä maailmalle pienestä vaskilaisesta pesästä Pyreneitten etelärinteeltä.

Monet maailmankuulut espanjalaiset ovat kotoisin Vaskista, esimerkiksi Vasko da Gama.

Suomen kielen maan rako sanoista tuli vaskin Marracos.

Näitä vertailuja voisi jatkaa mielin määrin, mutta sanottu riittäköön. Tässä on kuitenkin paikallaan vielä huomauttaa tutkimustuloksesta, johon on päätynyt eräs nerokkaimpia kielentutkijoita, mitä milloinkaan on ollut. Kyseessä oleva kielitaituri, suuren Napoleonin veljen poika, prinssi Louis Lucien Bonaparte, on niistä seitsemästäkymmenestäkahdesta kielestä ja murteesta, joita hän tutki, kiinnittänyt erityistä harrastusta vaskin kieleen. Hän julkaisi vuonna 1862 Lontoossa teoksensa tästä kielestä: Langue basque et langues finnoises, missä hän muun muassa totesi, että baskin kielellä on samanlainen monikonmuodostus kuin Suomen lapilla, vogulin kielellä ja unkarilla. Myös hänen veljensä, prinssi Pierre Napoleon Bonaparte, on harrastanut suomalaisia kieliä. Hän julkaisi 1886 Parisissa englanniksi teoksen Notes on the Lapps of Finmark. Näitten korsikkalaisten ruhtinaitten kiintymys perimmän Pohjois-Europan suomalaiskieliin on erittäin huomionarvoinen tosiasia – "Les exstrèmes se touchent"!

Antropologinen vertailu Suomen suomalaisten ja Pohjois-Espanjan vaskilaisten välillä olisi varmasti vielä mielenkiintoisempaa kuin heidän kieltensä filologinen vertailu. Kielethän muuttuvat vuosituhansien kuluessa hyvin paljon – pääkallonrakenne sitävastoin, nikamat ja veri eivät muutu niin helposti. Näiden rivien kirjoittaja kuuli 1913 Lontoossa tapauksesta, joka jossakin määrin valaisi suomalais-vaskilaista sukulaisuutta. Englantilainen höyrylaiva oli tehnyt haaksirikon Biskayan lahdella. Miehistö pelastui Pohjois-Espanjan rannikolle. Ainoat, jotka kykenivät edes jonkin verran ajatuksenvaihtoon vaskilaisen rannikkoväestön kanssa, olivat kolme laivan suomalaista matruusia. Englantilaisilla matruuseilla ei ollut aavistustakaan neuvottelujen menosta. Matkustaja, joka minulle tämän tiedon kertoi, oli erään lontoolaisen toiminimen entinen johtaja, Ruotsin ruotsalainen, joka oli elänyt kolmekymmentä vuotta Englannissa. On varmaa, ettei tällä ruotsalaisella voinut olla minkäänlaista syytä kertoa sellaista, mikä olisi kunniaksi suomen kielelle, jota hän ei lainkaan tuntenut. – Vaskilaiset itse nimittävät kieltään euscaraksi, lausu: öuskara. Tämä muistuttaa suuresti suomalaisia sanoja öyhkäri – ylpeilijä y.m.s. ja öyhkätä ylpeillä, kerskata j.n.e. Senmukaan öyskara – euscara – ehkä saattaisi olla "ylpeä ja kuuluisa kieli" – ja miksikäs ei? – jokainenhan kiittää omaa kieltään: sanovathan tanskalaisetkin itse meltoa ja pehmeätä tanskan kieltään "sankarilliseksi"!

Mainitsimme edellä Kalevala-tarun ikivanhan hedelmällisyydenjumalan Sampsa Pellervoisen. Lisänimi "Pellervoinen" on väännös sanoista pellon voima, mikä käsite kirjaimellisesti merkitsee peltomaan kasvuvoimaa. Tämä väännös saattaa sentään olla jo ikivanha; sillä Pellervoisen nimestä näyttää olevan johdettavissa kreikkalainen Bellerophon. Viimeksimainitunhan oli myös taisteltava tultasylkevää khimairaa vastaan. Tämä taas oli Egyptin keskikesän kaiken kuloksi paneva auringonpaahde. Siten Sampsa Pellervoinen alun alkujaan olisi sateenjumala tai ainakin Niilin hedelmöittäväin tulvain sääntelijä. Sampsa nimestä – siis sateenjumalan ja peltomaan hedelmöittäjän nimestä – on johtunut ranskan sana champs = auranala, niinikään myös italian ja espanjan sana campo ja latinan campum ja campus. Kreikan kielen sanasta samphoras, doorilainen peltotyöhevonen, ilmenee, että myös c romaanisessa campe sanassa on lausuttava niinkuin s (kreikan sigma, heprean samech).

XII

VIELÄ KERRAN SAMMON ARVOITUS

      Kalewalan Pygmalion

      Kalevala Runo XXXVII

    "Elkätte, pojat poloiset
    Wasta kaswawat urohot,
    Ollette etonkeraiset
    Elikkä elottomatki,
    Sinä ilmoisna ikänä,
    Kuuna kullan walkeana
    Naista kullaista kosiko,
    Hopeista huolitelko!
    Kylmän kulta kuumottawi,
    Wilun huohtawi hopea."

Hedelmöittäjä Sampsan ohella on Kalevalassa myös Sampo-taru. Samainen SAMPO ei ole ainoastaan "ihmemylly" – vaan se yleensä on jättiläiseepoksemme suurin arvoitus.

Paitsi Kalevalan 22.795 säettä on olemassa, kuten jo on mainittu, yli miljoona toisintosäettä, jotka vuosisadan kuluessa on kirjoitettu muistiin Suomen kansan suusta. Tästä suunnattomasta aineistosta ovat myös todelliset tutkijat – eivät vain professorit! – koettaneet etsiä ratkaisua Sammon arvoitukselle. On olemassa nykyisin yli viisikymmentä eri selitystä, jotka useimmiten puhuvat toinen toistaan vastaan. Näyttää miltei olevan helpompi sanoa, mikä Sampo ei ole, kuin, mikä se on: vertauskuva – tai useitten vertauskuvien yhdistymä.

Tarun mukaan se on "mylly", joka ei ainoastaan tuota viljaa, vaan myös suolaa ja päälle päätteeksi kaikenkaltaista onnea, säästöjä, rikkautta ja hyvinvointia.

Kun Sampo nimen merkitys on itse kansalta jo ammoin unohtunut, ovat eri seutujen kansanlaulajat selittäneet nimeä hyvin vaihtelevalla ja mielivaltaisella tavalla. Kun jo kansanetymologia oli kietonut Sampo-käsitteen täydelliseen kaaokseen, ryhtyi professorien etymologia vielä auttamaan – ja pahensi yhä asiaa. Sen jälkeen kuin oli verrattu Sampo-nimeä kaikkiin suomen SAM-tavulla alkaviin sanoihin pääsemättä tyydyttävään tulokseen, selitettiin vihdoin kerta kaikkiaan, ettei Sampo olisikaan suomalainen sana – ja sillä pidettiin asiaa kuitattuna. Kun kuitenkaan yksikään jumalaistarullinen nimi ei voi olla tyhjästä siepattu, etsittiin myös kaikista vieraista kielistä sanoja, jotka voisivat valaista Sampo-nimeä – mutta yhtä tuloksetta. Jo nerokas tutkija K.A. Gottlund väitti vuonna 1872, että Sampo-nimen sanajohdollinen selittäminen oli yhtä mahdotonta kuin kenen tahansa olisi mahdotonta määritellä Paratiisin tiedonpuun kasviopillista lajia ja sukua. Hän arveli, että itse taru eli opettavainen runoelma olisi pääasia – ja siinä käytetyt sanat ja nimet sivuseikkoja.

Sittemmin ovat suomalaisten lisäksi myös saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, italialaiset ja unkarilaiset tutkijat vaivanneet päätään Sampo-nimen merkityksellä. Eikä siinä "myllyssä" Sammon ole sallittu pysyä edes myllynä! Mutta myllyn, johon sen sepittäjä on takonut

    "laitahan on jauhomyllyn,
    toisehen on suolamyllyn,
    rahamyllyn kolmantehen" –

täytyy sentään symbolisoida jotakin erikoista. Erilaisten tekstitoisintojen on annettu johtaa siinä määrin harhaan, että on vertailtu Sampoa sarjaan kaikenkaltaisia talousesineitä, vieläpä kaloihin ja lintuihinkin. Siinä kirjavassa asevarastossa on kilpeä, huhmarta, sauvaa, myllynkiveä, rekeä, laivaa, Pandoran-arkkua, aarreaittaa, rajakiveä, epäjumalankuvaa, nuolta, lohikäärmettä, noitarumpua, salaoppia, taikakattilaa ja Herra ties mitä kaikkea! Onpa kieliopintekijä Setälä vielä ottanut vaivakseen koota nämä kaikki "kaunokiikarin" harhanäyt 654-sivuiseksi kirjaksi – tekemättä sillä ketään hullua hurskaammaksi! Ja kun henkiset kääpiöt kykenevät näkemään suuria vertauskuvia luonnollisesti vain sammakon näkökulmasta – on hänen oma tolkkunsa tehnyt Sammosta "sammakon". Tämä kuulostaa leikinlaskulta – mutta kyseessä on totinen tosi. Setälä on antanut suomen sammakko sanan johtaa hänet harhateille. Tosin suomen "sammakkoa" voi verrata jopa arabian sammi = myrkky-sanaan – "myrkkykonna" – mutta luonnollisesti sillä ei ole mitään tekemistä Sammon kanssa. Äskettäin Setälä on hylännyt aikaisemman sammakko-näkökulmansa Sampo-kysymyksessä – kykenemättä silti päätymään parempaan ratkaisuun. Nyt hän on sitä mieltä, että muuan vanha suomalainen talonpoikaisnainen Kaisa Vilhuinen, joka asuu Vermlannissa, Ruotsin sydämessä, missä vielä tänä päivänä puhutaan suomea, on oikeassa sanoessaan: Sampo eli Sammas on patsas, jonka varassa taivaankansi lepää. Tämä aate ei ole millään tavalla uusi, ja vielä vähemmän se on "skandinaavinen", sillä jo Egyptissä pidettiin obeliskeja taivaan tukipatsaina.

Kun siis Suomen ja Europan viralliset tieteenharjoittajat ovat yrittäneet jo viidelläkymmenellä erilaisella ratkaisulla selvittää Sammon arvoitusta, rohjennemme me tässä yrittää viidettäkymmenettäensimmäistä ratkaisua! – ei siinä mielessä, että saisimme ongelman lopullisen pätevästi selvitetyksi – vaan vain viitoittaaksemme tietä, jonka taholta salaisuuden avainta olisi etsittävä. Vaikka Sampoa kuvannollisesti sanotaankin myllyksi, on minun mielestäni aivan turhaa vaivaa etsiä samaisen myllykuvitelman takaa mitään muuta koneistoa kuin se, josta Pierre Simon de Laplace käytti nimitystä La mecanique céleste. Palaamme myöhemmin taivaan tukipatsaisiin, mutta niihin ei Sampo kuulu: se on varmaa. Sampo ei ylimalkaan ole silminnähtävä, käsinkosketeltava esine, mutta silti tämän arvoituksen ratkaisun avain on löydettävissä juuri suomen kielestä, kuten myöhemmin saamme nähdä. Sampo merkitsee voimaa ja kyseellisessä tapauksessa salaista siitosvoimaa, joka tieteelle yhä selittämättömällä tavalla herättää henkiin valekuolleen siemenjyvän. Kun tämä siitosvoima viime kädessä on lähtöisin auringosta, niin auringon nimenä onkin jo Babylonin kielessä Samas. – Sammas myös on vanhin, Gottlundin vuonna 1818 muistiinmerkitsemä, Sampo-nimen muoto. – Läntisemmillä "seemiläisillä" tapaamme muodon SAMP'SON, kreikaksi Samtson – foiniikkialainen Herkules, josta juutalaiset tekivät "Sim'soninsa". Tämä nimi on fenno-egyptiläistä alkuperää – ja nimessä Samp'son tapaamme suomalaiset sanat SAMP(O)SONNI = hedelmöittävä härkä = (Apis) – eli siis erään monista auringon lempinimistä. Auringon säteet olivat samaisen Samp'sonin (Sam'sonin, Sim'sonin) hiussuortuvia, ja Delila oli tumma kuupallo, joka täydellisen auringonpimennyksen sattuessa leikkasi auringon hiukset t.s. coronan. Sokaistun Sampo-sonnin – "egyptin pimeyden" täytyi myös filistealaisen tarun mukaan raataa myllyssä! Siinä jo näemme Sampo-mylly-ajatuksen pilkistävän esiin.

Filistealaisille Sammon piti jauhaa viljaa, mutta fenno-egyptiläisille myös suolaa. Suolaa juuri saatiinkin auringon avulla, se kun haihdutti veden merenrantaan kaivetuista syvennyksistä, kun niihin laskettiin virtaamaan Välimeren varsin suolapitoista vettä.

Köyhille, tavalliselle rahvaalle, auringonjumala Sampo päälle päätteeksi jakoi perin huokeata kultaa, ja vielä tänään suomalainen arvoitus kuvaannollisesti sanoo:

    Kultaa kujaiset täynnä,
    eikä ole ottajata.

Se on kultaista auringonpaistetta, köyhien kultaa...

Sanoimme, että Sampo esittää vertauskuvaa ja vieläpä vertauskuvien yhdistelmää. On näet olemassa tropiikkiin ja lämpimään lauhkeaan ilmastovyöhykkeeseen kuuluvia Sampo-taruja – mutta myös yksi napapiiriin kuuluva, joka saattoi syntyä vasta Europan perimmässä Pohjolassa. Auringon pimittävä Delila – täydellisten auringonpimennysten yömusta kuupallo – on Kalevalassa muodostunut ilkeäksi velhottareksi Louheksi – "Pohjolan emännäksi" eli lappalaisten valtiattareksi.

Louhi kätkee aurinkopallon – Sammon – talvella vuorten taa, niin että aurinko napapiirin maissa talvella käy vain vähän tai ei lainkaan näköpiirin yläpuolella.

Siitä syystä Kalevalan sankarit lähettävät retkikunnan Pohjolaan – t.s. Lappiin (eikä, kuten K. Krohn – professori! – uskoo: helvettiin!) – valtaamaan Sampoa takaisin. Tämän Kalevalan tarun tapaamme myös Japanissa, jossa Ama-te-ratsu – auringon jumalatar – piilee talvella erään vuoren takana. Myös siellä onnistuu muitten jumalien vain juonen avulla houkutella se esiin. Tätä suomalais-japanilaista vertailua olisi äärettömän mielenkiintoinen seurata — mutta se veisi meidät liian loitolle Europasta.

Sanoimme, että seemiläinen aurinkomyytti Samp'sonista (Sam'sonista > Sim'sonista) on fenno-egyptiläisen esikuvan johdannainen:

Sampo-sonni ei voine olla muuta kuin "hedelmöittävä aurinkosonni" (Apis). Auringonsäteitten hedelmöittävä siitosvoima, joka salaperäisellä tavalla loihtii esiin siemenjyvän elämän tai elollisen idun, oli jo esi-isistämme Niilinlaaksossa arvoituksellinen mysteerio.

Jo suomalais-ugrilainen sanajuuri: SAM... merkitsee nopeata liikettä ja voimaa – siis tarmoa ja siitosvoimaa. Vertaa: Otto Donner: "Vergleichendes Wörterbuch der Finnisch-Ugrischen Sprachen" II, sivu 147 (Helsingfors 1876 Leipzig: F.A. Brockhaus). – Vahvistettuna päätteillä PO, PU, PI tulee SAM-juuresta SAM-PO – SAM-PU – SAM-PI. Nämä sanat ilmaisevat korkeinta siitosvoimaa ja hedelmällisyyttä, ei ainoastaan miehistä, vaan myös naisellista – eli luomisvoimaa ylimalkaan, kun molemmat yhtyvät. SAMPI esim. on ensinnäkin Europan suurin kala (acipenser sturio), hedelmällisyyden ihme, joka tuottaa miljoonittain ja miljaardeittain siemenjyväsiä: kaviaaria...

Mutta Lönnrotin Sanakirjan mukaan (II, sivu 506) sampi toisekseen on myös ylimalkaan ison naaraskalan yleisnimitys, ja kolmanneksi sampi on – nota bene! – myös - iso ja väkevä mies!

Samainen sampi III – jättiläinen, voimamies, on myös sampion > champion sanan tähän saakka tuntematon kantasana. Suomen olympialaisista maailmanmestareista olisi siis käytettävä nimitystä "sampi" eikä "champion". Sampi III:een – ja kasvillisuuden jumalaan Sampsaan – liittyy "champi-gnion", herkku sieni, joka on myös siitosvoiman ihmetuote – siinä tapauksessa, että se yhtenä ainokaisena yönä ylenee taimilavasta.

Luulen nyt jo esittäneeni riittävästi esimerkkejä osoittaakseni sen, että – vaikkakin Sampo-sonni alunperin kuvasi itse auringonjumalaa – Kalevalan "Sammossa" ilmenee jo syventynyt käsitys päivän tähdestä – kaiken tällä maapallolla ilmenevän elämän alkulähteenä. Sammon lämpö ja voima ja Sampsan – sateenjumalan – kosteus synnyttää kaiken elimellisen elämän: viljan, suoniemme suolapitoisen veren, ja – terveyden onnen. Tämä aineen kiertokulku orgaanisessa elämässä se on se ilmiö, jonka vertauskuva "Sampo-mylly" on.

Espanjan kieleen on "sammosta" tullut sana zambo, joka kuvaa täplikästä ja kirjavaa eläintä tai ihmistä. Kalevalassa sanotaan Sampoa myös usein kirjokanneksi = kirjavaksi kanneksi. Kirjo ja kirja merkitsee myös kirjoitusta ja kuvakirjoitusta – ja jo Egyptissä oli tähdistäennustajia, jotka osasivat lukea tähtitaivaan valokirjaa. Oli mitä tärkein merkitys sillä, mihin suuntaan ja minkä tähtisikermän halki meteori eli lentotähti putosi. – Valokirja sanasta germaanit muodostivat sanan val(o)kyria, joka heidän lapsellisen käsityksensä mukaan tarkoitti niitä "ratsastavia neitoja", jotka veivät vainajain sielut Valhallaan. Myös Val-hallan ovat skandinaavit saaneet suomalaisilta oppimestareiltaan: suomen sanoista valkea ja halla:

VALKEAHALLA, josta on tullut VAL'''HALLA = ikuinen lumi niillä vuorenhuipuilla, joilla jumalien uskottiin asuvan. Sitä, ettei "Valhalla" ole germaaninen sana, osoittaa jo se, ettei ainoakaan germaaninen etymologi ole rohjennut ryhtyä sitä sanaa käsittelemään.

Kirjokansi on tähtitaivaan nimitys – ja siis yöpuoli Sampo-tarua. Tähtikuviot on alunperin käsitetty kirjoitusmerkeiksi ja jumalallisiksi ilmestyksiksi. Sen tähden sanotaan myös Kalevalassa: Sampo ei sanoja puutu – jolloin luonnollisesti tarkoitetaan taivaankannen yöpuolta. Tähtikuviot on käsitetty "sanoiksi" ja kirjoitusmerkeiksi.

Olemme aikaisemmin nähneet, että suomalais-ugrilainen sanajuuri SAM merkitsee salaista voimaa, myös henkistä kykyä. Suomen kielessä on teonsanat maania, maanita, maanitella = houkutella, suostutella, lumota y.m.s. Sam-maanija on senmukaisesti salaisten voimien ilmiloihtija – tähtienselittäjä ja velho. Tästä sam-maanijasta on syntynyt sammanne sana, jota on pidetty sanskriitin sanana. Velholta, loitsijalta, ei puutu "sanoja". Suomalaiset loitsurunothan ovat maailmankuuluja, ja ne on koottu isoiksi kirjoiksi. Kalevalakin sisältää hyvin paljon loitsuja. Suomalaisella on loitsulukuja, "sanoja" ja manauksia kaikkea pahaa vastaan: noidannuolta (= luun pahaa, josta johtuu latinan lum'bago) ja kaikenkaltaisia sairauksia, käärmeenpuremaa, suden hampaita, karhun kynsiä ja aivan erityisesti salamaniskua vastaan. Jo fenno-egyptiläisillä olivat kullatut obeliskit myös ukkosenjohdattimia eivätkä ainoastaan taivaankannen tukipylväitä, ja niissä oli neuvoja ja loihtuja pahan Set-Typhonin salamaniskujen torjumiseksi.

Keskimmäisen ja uuden valtakunnan aikana – noin yhdeksännentoista hallitussuvun alusta alkaen – obeliskeista tuli historiallisia muistomerkkejä, sellaisia kuin esim. "Kleopatran neula". Mutta silloinkin vielä ne olivat myös opetuskiviä eli opillisia kiviä tai lyhyemmässä muodossa opillis-kiviä valtasuomeksi. Viimeksimainitusta muodosta on syntynyt "opelis-ki" > obelisk(i). Maalais-pyhiinvaeltajille olivat temppeliobeliskit myös tiennäyttäjinä = opastajina, jonka sanan yksimuotoa opastaja sietää verrata kreikan kielen sanaan opatso = matkaopas [opatso = opados = opas – matkaopas. (Lönnrot. Sk.)]. Kullatut temppeliobeliskit näkyivät kauas.

Monet kansanlaulajat Suomessa ovat käsittäneet Sammon myös jonkinlaiseksi soittimeksi, soittovälineeksi, ja tutkijat ovat silloin ennen muuta ajatelleet lappalaisten ja samojedien noitarumpuja – jotka kaiken todennäköisyyden mukaan ovat myös tamburiinien ja rumpujen alkumuotoja. Mutta itse asiassa jo muinaisaikoina Egyptissä oli käytännössä kielisoitin nimeltä sambu-ke. Se oli iso, miehenkorkuinen harppu, jossa oli kieliä kymmenestä kolmeentoista. Sen alaosa oli ihmispään kuvalla koristettu.

Tämä egyptin kielen sambu-ke liittyy hieroglyfi-sanajuureen samuti-semete, josta johtuu heprean shamach = korva, kuulla, kuultava... arabian kielen sama-cha, samarian kielen semaq = kuulla sekä arabian zamara, etiopian zamara, heprean zamar = laulaa.

Egyptin kielen sambu-ke esiintyy myös lainasanana kreikassa: saubukiostria "psalterion" sanan ohella, joka on seemiläistä alkuperää.

Ei ole mahdotonta, että suomalaisten erinomainen kielikorva on tuntenut sampu-muunnoksessa vanhan egyptiläisen sambu-ken ja samastanut sam-puun haarapuun eli puunhaaran kanssa. Kun puunhaara varustettiin kielillä, syntyi ensimmäinen haara-puu > harppu, josta germaanit perivät Harfensa.

Palaamme taas Sampo-tarun tähtitieteelliseen vertauskuvallisuuteen.

Sinistä päivätaivasta ajateltiin Egyptissä alunperin ylimaalliseksi mereksi, jonka poikki auringonjumala purjehti aluksellaan aamusta iltaan:

Jo viisitoista vuosisataa e.Kr. olivat Niilinlaaksossa eläneet isämme mainioita merimiehiä. Kuningatar Ha-tsep-sun hallitessa heidän sanotaan tehneen kolme vuotta kestäneen purjehdusretken Afrikan ympäri. Retkikunnan valtamerilaivaston suuret purjealukset olivat puoleksi kannella katettuja ja noin kahdenkymmenenkuuden metrin pituisia. Masto oli neljätoista metriä korkea, ja raakapurjeen pinta-ala oli kaksikymmentäneljä kuutiometriä. Siitä kuvauksesta, joka tästä laivastosta on esitettynä mainitun kuningattaren temppelissä Der-el-Bahrissa, saamme tietää, että sitäpaitsi näitä laivoja kuljetettiin viidellätoista airoparilla.

Moisilla laivoilla, jotka kiersivät Afrikan, kyettiin myös matkaamaan Itämerelle, missä laivoilla olevat foiniikkialaiset kauppamiehet vaihtoivat lasihelmillä merenkultaa, meripihkaa.

Sellaisista haamilaisista merenkulkijoista saattavat länsisuomalaiset, hämäläiset, "häme-läiset", aivan hyvin polveutua. Vertaa sanoja HÄME ja HAM' = haamilaiset merimiehet. Kalevalassa itse asiassa puhutaankin suurista tarunomaisista laivoista, jotka oli rakennettu satalauta-laidoiksi ja päällystetty vaskella. [Katso: Dillström: "Kalevala ja meri".] Juuri sellaisia laivoja oli jo fenno-egyptiläisillä – ja heidän purjehdustaitonsa perustana olivat laajat tähtitieteelliset tiedot. Tähtitieteellisesti todettujen päiväysten mukaan toimitettiin Egyptissä kalenteri jo ennen vuotta 6175 eli 4.241 vuotta ennen Kristusta! Kahdeksannentoista hallitussuvun aikana jo osattiin etukäteen laskea auringon- ja kuunpimennykset: Moseksen Ensimmäisen Kirjan "Egyptin pimeys"...

Öisin purjehdittiin Sammon kirjokannen eli tähtitaivaan opastuksella, jolloin joka tapauksessa pohjantähti oli kiinteänä suuntauspisteenä. Päivällä taas ohjattiin auringon ja sen meridiaanin mukaan. Tähän seikkaan luo valtasuomi vielä tänä päivänäkin valaistusta: sen sanoista MERI, TIE ja SYDÄN voidaan muodostaa sanayhtymä meri-tien-sydän, t.s. se keskipiste, jonka kautta auringonjumala purjehtii ilmamerta matkallaan idästä länteen eli aamusta iltaan.

Tämän aurinko-purjehduksen huippukohta, korkein piste, seniitti, on siis taivaan sydän, keskipäivänkorkeus. Siitä ovat germaaniset kielet saaneet "etelänsä" Süd, syd j.n.e. (< sydän).

Valtasuomen kielen sydän+maa sanan mukaan on Etelä-Egyptin "sydänmaa" vielä tänä päivänä nimeltään Sudan: Niilin juoksun keskiosa toiselta putoukselta etelään. Latinan kielen "etelää" merkitsevä sana: meridies sitävastoin periytyy valtasuomalaisesta elatiivi-muodosta: meritiestä – auringonjumalan meritiestä – samalla kuin suomalaisesta genetiivimuodosta: meritien on tullut ranskan: meridien. Meridiean – meridiaani – on nuorempi muodostuma. Kun auringonjumala joka päivä uudelleen kulki tiensä aamusta iltaan, niin vihdoin tie (gen.: tien, elat.: tiestä) yhteni päivä-käsitteeseen, ja muodoista: tie – tiestä tuli latinan: die-dies kuten myös diu = päivä, t.s. aurinko-aluksen päivämatka ilmamerellä. Tämän ilmiön jokapäiväisestä toistumisesta ovat myös germaaniset murteet saaneet sen sanan, joka tarkoittaa vuorokauden 24-tuntisen ajanjakson aurinkoista osaa. "Tag" ja "Dag" – muinaisyläsaksan tae – johtuu valtasuomalaisesta sanayhtymästä: takaisin-liikku = takaisinliikkuminen, paluu, t.s. myös: aina "palaava aurinko". Sanat takaisin-liikku eli niistä lyhentyneen muodostuman taka-liikku tapaamme myös adjektiivina muinaisyläsaksassa: tagalich, josta nykysaksan "täglich" – jokapäiväinen, joka päivä – on syntynyt. Germaaniset etymologit etsivät Tag-sanansa alkuperää sanskriittilaisesta sanajuuresta "dah," jonka pitäisi merkitä = polttava, mutta niin "polttava" ei tämä kysymys sentään perimmältään ole. Se on vain maailmankierto-ilmiö. Siksi on 24-tuntinen maankierros (päivä+yö) suomeksi vuorokausi = kierrosaika, mutta Egyptissä uskottiin vielä, että aurinko-alus se purjehti maan ympäri.

Kreikan kielen "päivä" haemera johdettiin todennäköisesti aamunsarastus-käsitteestä, sillä suomen aamu hämärä merkitsee aamunsarastusta eli -koittoa. "Aamunkoitosta iltahämärään" on suomen kielellä hämärästä hämärään, mistä on syntynyt kreikan haemera. – Kreikan kielen "yö" nukta – nuktos periytyy suomen sanoista nukuttaa – nukutus; mutta roomalaisten pimeä, tähdetön yö: nox – noctis – nocticolor näyttää, koska se oikeastaan merkitsi "pikimustaa" tai "nokimustaa", johtuvan suomen noki-sanasta. Noesta tehtiin jo Egyptissä kirjoitusmustetta: vertaa: no-ke (rajoitetussa merkityksessä: kirjoitusaine) = musta väri, muste, "tushiväri" – jollaista myös Kiinassa valmistetaan kimröökistä, suomen noesta.

Valtasuomalainen yö sana esiintyy kiinan kielessä sanana ye ja japanissa muodossa ya. – Yö-sanan inessiivi kuuluu suomessa YÖSSÄ. Vertaa siihen egyptiläistä U'S'A – yö:

Seuraavalla kolmiolla Suomi: yö – yössä, Itä-Aasia – ye – ya – Egypti: usa on mitä suurin merkitys, koska se viittaa purjehdustaidon yhteiseen alkuperään. Egypti, Suomi ja Kiina ovat näet ainoat sivistysmaat, joissa pääilmansuuntana ei pidetty pohjoista vaan – ETELÄÄ. Jokainen egyptologi tietää, että egyptiläinen kääntyi suuntausta määrätessään etelää kohti. Ylös Niilin virtaa matkattaessa oli pääsuuntana etelä, niin että länsi jäi oikealle kädelle ja itä vasemmalle. Niin oli asianlaita myös Kiinassa: vuonna 2364 e.Kr. oli keisari Huangtilla matkavaunut, joihin ripustettu, magneettisella käsivarrella varustettu nukke alati osoitti etelään. Se, että myös suomalaisilla entisaikoina on ollut pääilmansuuntana etelä – mikä myös viittaa heidän eteläiseen, egyptiläiseen alkuperäänsä – ilmenee itsestään valtasuomen kielestä. Etelähän oikeastaan merkitsee "edessä päin olevaa paikkaa" ja johtuu sanoista esi – eteen j.n.e. Pohjolasta – pohjoisessa olevasta maasta – käytetään myös nimeä Perä-Pohja = perällä, takana oleva maa. Suomalainen suuntautumistapa – etelä = edessä, pohjoinen = takana – pitää siis ehdottomasti yhtä muinais-egyptiläisen maailmankatsomuksen kanssa!

Kuten muinaisista ajoista asti meriä kulkeneelle kansalle kuuluukin, on suomalaisilla kielessään – ja suomi on ainoa sellainen nykyisin elossa olevista kielistä! – omat nimet myös sivuilmansuunnille eikä pelkästään pääilmansuunnille. Suomalaisen ei tarvitse yhdistää sanoja "pohjoinen" ja "itä", kun hän tarkoittaa niiden keskivälillä olevaa ilmansuuntaa; sillä sille – N-O:lle – hänellä on oma erikoinen nimi: koillinen.

Se, että juuri tämä nimi oli jo käytännössä myös Egyptissä, ilmenee Damaskuksen maakunnan klassillisesta paikannimiestä Coeli Syria, mikä on selvintä suomea: Koillis-syrjä – ja Egyptistä laskien Damaskus, Libanon ja Beirut ovatkin aivan matemaattisen suoraviivaisesti koillisessa. "Syrjä" tarkoittaa tässä tapauksessa Välimeren itälaitaa ja siitä johtuu myös Syyria nimi.

Suomalaisen – ja fenno-egyptiläisen – kompassitaulukon ilmansuunnat ovat:

1. Etelä (edessä päin) = S. 5. Lounas = S-W

2. Pohjoinen (takana) = N 6. Kaakko = S-O

3. Itä (vasemmalla) = O 7. Koillinen = N-O

4. Länsi (oikealla) O W 8. Luoteinen = N-W

Minkä tähden nuoremmat tytärkielet – "indo-germaaniset" murteet – ovat unohtaneet tämän ikivanhan kompassitaulukon, ei ole helppo todeta – mutta nehän ovat olleetkin, kuten merimies sanoo, "maarapuja".

Herkuleesta kerrotaan, että hän "purjehti pikarin avulla meren yli". Sitä ei varmaankaan pidä käsittää niin, että Herkules itse istui pikarissa. Ajattelemme pikemminkin, että hänellä oli pikari, jossa oli nestettä – ehkäpä öljyä! Nesteessä uiskenteli seetripuinen hakaristi, ja eräässä sakarassa oli pieni magneettineula – keskiajan kadonnut ja niin monesti ja moninaisesti etsitty "viisasten kivi". Sellaisen kompassin eli "pikarin" avulla ei kai ollut suuri kumma purjehtia tähdettömässäkään yössä – egyptin kielen u-s-a – sillä tiedämmehän, että fenno-egyptiläiset ovat jo kahdeksannentoista hallitussuvun aikana tehneet kolme vuotta kestäneen purjehdusmatkan Afrikan ympäri. Tähtikirkkaina öinä taas heillä oli kirjokansi – yöllinen Sampo – opastajana tähtikuvineen.

Gibraltarin kautta puhalsi raikas Atlantilta tuleva länsituuli helteiselle Välimerelle. Sitä tuulta rakastettiin – ja rakastetaan vielä tänä päivänä suuresti. Suomen kielen sanoista hyvä sää, ja virta saa sanayhtymän hyvä-sää-virta, ja sellaiseksi voi sanoa länsituulen kaltaista ilmavirtausta. Niin tuli sään viri eli säävirrasta ze'vir > zefir, ja se juuri oli "länsituuli" muinaisaikana.

Mutta Punaiselta Mereltä – joka on maapallon kuumimpia seutuja – tulee kesäisin hehkuvan kuuma pirun tuuli, kaakosta. Suomen kielen kaakkoisvirta sanasta tulee kaa'virta > ka'fir – piruntuuli. Siksi vielä tänäänkin arabialaisilla "kafir" on = piru, ja kaikki sellaiset, jotka eivät usko heidän "Profeettaansa", ovat kafireja eli "kaffereita".

Vastamainitun sää-sanan genetiivi on sään, ja nitoa on – solmita y.m.s., kuten jokainen suomalainen tietää, ja nitoma voi merkitä myös "solmua". Siis sään-nitoma on = sääsolmu, "ilmain solmu", t.s. se kohta taivaan keskuksessa, missä ilmansuunnat kohtaavat toisensa samassa pisteessä: taivaskompassin keskus. Niin on säännitomasta johtunut see'nit > zenit: seniitti.

XIII

LOPPUSANAT

    Aino ja Tuonelan Kurki

       Kalevala Runo IV

    "Mikäli meren wesiä,
    Sikäli minun weriä;
    Mikäli meren kaloja,
    Sikäli minun lihoja;
    Mikäli rannalla risuja,
    Se on kurjan kylkiluita;
    Mikäli rannan heinäsiä,
    Se hiwusta hierottua."

Olisi vielä paljon puhumista Kalevalan ja suomalaisten pakanuudenaikaisen kansanrunouden ihmeellisestä viisaudesta. Tässä yhteydessä meidän on pakko tyytyä vain eräihin viittauksiin.

Jo vuosisatoja, jopa tuhansia vuosia ennen kuin nykyaikainen tiede oli saanut selville, miten elektronit pitävät piirikarkeloa atomissa, on suomalainen tietäjä tajunnut koko luomakunnan eläväksi makroelimistöksi. Suomalaisessa maailmansyntyopissa ei ole olemassa "kuolleita kohtia". Kalevalassa eläimet puhuvat, kasvit ajattelevat ja tuntevat, jopa kuolleelta näyttävällä kivelläkin on elollinen henki eli haltia, jolla jumalaistarustossa on nimi Kimmo = Kammon poika. Kuumuudessa se laajentuu – sen hitaat atomit saavat laajemman liikkuma-alan. Mutta ei ainoastaan kivellä, vaan jokaisella esineellä, jokaisella aineella on oma omituinen siinä asuva haltiansa, joka muodostaa sen sisimmän olemuksen. Paljon enempää ei nykyinen tiedekään tiedä esineitten ja asiain sisimmästä olemuksesta. Niinpä sanookin Locke: "The real essence of substances is for ever unknown" – olevaisen todellinen olemus pysyy ainaisesti tuntemattomana...

Nykyajan sivistyneet ihmiset ovat uneksineet voivansa päästä "luonnonvoimien herroiksi" – mikä ehkä osittain voi onnistuakin – kunnes maanjäristys tai pyörremyrsky taas tuhoaa kaikki heidän aikaansaannoksensa.

Suomalainen on alun alkaen koettanut, kuten hänen veljensä Japanissa ja heidän egyptiläiset alkuisänsä, olla yhtä luonnon kanssa. Se on ilmaistu ihmeellisen kauniisti Kalevalassa. Sen jälkeen kuin nuori Aino on hukkunut, syntyi hänen surevan äitinsä kyynelistä

    kolme koskea tulista,
    joka kosken kuohumalle
    kolme luotoa kohosi,
    joka luo'on partahalle
    kunnas kultainen yleni...

– j.n.e. mitä ihaninta luonnonlyriikkaa!

Itse Aino yhtyy kuoltuaan niin läheisesti luontoon jälleen, että hän saattaa viime hetkellään sanella:

    "Mikäli meren vesiä,
    sikäli minun veriä;
    mikäli meren kaloja,
    sikäli minun lihoja;
    mikäli rannalla risuja,
    se on kurjan kylkiluita;
    mikä rannan heinäsiä,
    se hivusta hierottua."

Jo Goethe sanoi: "Ihminen ei milloinkaan tiedä, miten antropomorfistinen hän on" – mutta niin on ainoastaan nykyisen ihmisen laita, koska hän vielä on kreikkalaisen antiikin kiroissa – fenno-egyptiläisten laita ei ollut niin. He kunnioittivat luonnonvoimia sellaisinaan, he eivät nähneet jumalallista voimaa ainoastaan ihmisessä, vaan myöskin eläimissä – ja, kuten suomalaiset yhä vielä kansanrunoudessaan näkevät, lähteissä, puissa, kivissä...

Kalevalan erityisiin viisaudennäytteisiin kuuluvat myös ne tiedot, joilla nuori Joukahainen kerskailee ryhdyttyään kilpalaulantaan viisauden jumalaa vastaan, joka samalla on maailman luoja. Kun ne kansanlaulajat, jotka esittivät kyseessä olevan opettavaisen runon Suomen Homerokselle, olivat kreikkalais-katolisia, Venäjän puolella rajaa eläviä suomalaisia, jotka eivät ikänään olleet nähneet Raamattua eivätkä lisäksi osanneet lukea, niin täytyy kyseellisen opetusrunon merkillistä yhdenmukaisuutta Cheobin > Hiobin > Jobin kirjan kanssa pitää fenno-egyptiläiseen perimätietoon perustuvana. Sen, että myös tämä Hiobin opetusrunoelma Vanhassa Testamentissa on egyptin kielestä tehty käännös, näkee, muitten muassa, siitä aito egyptiläisestä kuvauksesta, joka 40-41 luvuissa esitetään krokodiilista ja Niilin virtahevosesta. Aivan samoin kuin Hiob tahtoi kilpailla Jehovan kanssa viisaudessa – tekee myös Kalevalan nuori Joukahainen. Hänen ensimmäiset todistelunsa ovat tahallisen lapsellisia – mutta sitten hän sanelee totuuksia, joita on pakko hämmästyä.

    Wäinämöisen ja Joukahaisen Yhteenajo

            Kalevala Runo III

    Kysyi wanha Wäinämöinen:
    "Kuit' olet sinä sukua,
    Kun tulit tuhmasti etehen,
    Wastahan warattomasti?" – – –

    "Mie olen nuori Joukahainen,
    Waan sano oma sukusi:
    Kuit' olet sinä sukua,
    Kuta, kurja, joukkioa?"

Mistä se nuori houkkio tietää, että "vesi on vanhin voitehista"? Jo egyptiläinen parannustaito käytti suomalaisen saunan vesihoitomenetelmää, jolla myös hieroglyyfeissä on nimi Saonuu. Edelleen tietää Joukahainen sanoa, että "itse Luoja (eli luonto on vanhin) loitsijoista, Jumala parantajista". Hän tuntee lintujen, kalain ja matelijain synnyn, hän tietää, että "mätäs on märkä maita vanhin" – mikä tieto on läheistä sukua sille käsitykselle, joka geologialla on rusko- ja kivihiilen alkuperästä. Kivikauden kultuurin tuntemukseen taas viittaa tieto, että "paatonen (on vanhin) patarania", t.s. vanhin pata on ollut kivestä. Mutta kun viisauden jumalaan ei vielä kaikki tämä tieto tehoa, ryhtyy narri parka puhumaan vielä suulla suuremmalla. Hän väittää olleensa osallisena maailman luomisessa!

Siihen Väinämöinen vastaa:

    Sen varsin valehtelitki!
    Ei sinua silloin nähty,
    kun on merta kynnettihin,
    meren kolkot kuokittihin...

Niin puhuu myös Jehova Hiob-Jobille: "Missä olit sinä silloin, kun minä laskin maan perustukset?" j.n.e. Hiobin kirja 38:4 jatkoineen. – "Oletko sinä tutkinut meren lähteet ja mitannut valtameren syvyydet?" j.n.e. Luku 38:16 ja siitä edespäin.

Mutta Kalevalan Joukahainen on suurempi psykologi kuin Raamatun Cheob > Hiob > Job. Hän tietää, ettei itse viisauden Jumalakaan kykene vastustamaan lemmen voimaa, ja sentähden hän lupaa vanhalle Väinämöiselle nuoren sisarensa Ainon itse pälkäästä päästäkseen – kun hänet on laulettu suohon suuta myöten!

Kalevalassa on muitakin havaintoja, joita saattaisi sanoa suorastaan tieteellisiksi – vaikkakaan nykyaikainen tiede ei vielä ole päässyt niin pitkälle antropologisissa havainnoissaan. Kaikki antropologit tietävät, miten jättiläismäisiä patagonilaiset ovat kooltaan: heidän aivan yleinen keskipituutensa on 1.75-2 metriä. Mutta kuka antropologi on tehnyt edes yritystäkään tämän ilmiön selittämiseksi? Selityksen saamme Kalevalan yhdennestätoista runosta. Siinä esitetään Lemminkäinen, "saarelainen", kookaskasvuiseksi sankariksi, joka eleli "Kaukoniemen kainalossa" ja josta sanotaan:

    Kaloin siinä Kauko kasvoi,
    Ahti ahvenin yleni.
    Tuli mies mitä parahin,
    joka päästänsä pätevi,
    kohastansa kelpoavi...

Sanotaan siis nimenomaisesti, että Lemminkäisen uljas kasvu johtui siitä, että hän oli kalansyöjä.

Onhan täysin selvää, että fosforihappoiset kalaruoat erityisesti edistävät kasvuiässä olevan pojan luuston kehittymistä. Sentähden ovatkin saarelaiset ja kalastajakansat keskipituudeltaan kookkaampia kuin mannermaa väestö. Englantilaiset esim. syövät enemmän kalaravintoa kuin saksalaiset ja ovat keskimäärin pitempiä kuin jälkimmäiset – ja patagonilaiset ja tulimaalaiset, jotka eivät syö mitään muuta kuin kalaa, ovat taas vielä pitempiä kuin englantilaiset. – Erittäin mielenkiintoinen kysymys, jota antropologit eivät tietääkseni liene vielä riittävässä määrässä ottaneet huomioon, on ravintoaineitten vaikutus ihmisten ulkomuotoon ja rotukehitykseen vuosituhansien aikana. Esitettäköön tässä vain eräitä esimerkkejä:

Eikö eskimo, joka yli tuhat vuotta on käyttänyt ravintonaan raakaa hylkeenihraa ja -lihaa, ole lopulta saanut päätä ja kasvonilmeitä, jotka muistuttavat hyljettä? Eivätkö kalmukit ja kaukaasialaiset, jotka useita tuhansia vuosia ovat juoneet tammanmaitoa ja syöneet hevosenlihaa, ole saaneet hevosmaisen pitkää kaulaa ja pitkiä kasvoja?

Eikö villava tukka ja juutalaisnenä ole uskollinen jäljennös villavanaamaisesta uhrilampaasta, jollaisia juutalaiset ovat teurastaneet kolmen vuosituhannen ajan?

Ja eivätkö iho-pigmenttiä vailla olevat friisiläiset, anglit ja tanskalaiset ole suorastaan perineet kesyiltä sioilta vaaleita hiuksiaan ja savunsinisiä silmiään samoin kuin punervaa lihavuuttaan ja ihraisuuteentaipumustaan. Ja eivätkö sydämellisen bajuvarin kasvot, joka istuu oluttuvassa ja huuhtelee kahdennellatoista "tuopilla" kurkustaan alas "sisälmyskeittoaan", näytä punakaaliin upotetulta valkomakkara-annokselta?

Näitä esimerkkejä ruokajärjestyksen rotuamuodostavista vaikutuksista olisi helppo lisätä, mutta jo sanottu saakoon riittää.

Suomalaisen pääravintona on vanhoista ajoista alkaen ollut kuivattu ruisleipä, kotimainen suolakala tai suolasilli ja savustettu liha – paitsi maitoa, voita ja juustoa.

Niin yksinkertaisella ravinnolla eläen ei Suomen kansa ole voinut mitenkään huonontua lajistaan, ja suuri ruotsalainen antropologi Gustaf Retzius onkin perusteoksessaan "Finska kranier" todennut, että suomalaisten pääkallot kuuluvat normaaleihimpiin koko ihmiskunnassa. Professori G. Retzius, joka ei ole mitannut suomalaisten kalloja ainoastaan Suomessa, vaan jatkanut tutkimuksiaan suomalais-ugrilaisten rotujen keskuudessa aina etelä-Volgalle asti, sanoo teoksessaan:

"Kaikille näille suomalaiskalloille on ominaista se, että ne ovat kaikki erittäin pitkiä, leveitä ja korkeita. Ne ovat ylipäänsä kookkaita, jopa kookkaimpia normaalikalloja [ortokephaleja], mitä antropologia tuntee. Niillä ei ole kuten ruotsalaisilla ylenpalttista pituutta tai kuten slaaveilla liiallista leveyttä ja korkeutta.

"Suomalaisilla kalloilla on kaikilla suuret, hyvin suhteelliset mitat, niin että perin sopusuhtaisen kehityksen täytyy olla niiden perustana..." – j.n.e.

Suomalaisten tietäjäin anatomiset ja lääketieteelliset tiedot ovat niin suuret ja muistuttavat niin monissa kohdin muinaisten egyptiläisten lääkintätaitoa – sikäli kuin viimeksimainittua tunnemme kuuluisan "Ebersin papyroksen" lääkeohjekokoelmista – että ehdottomasti on pakko uskoa kaiken tämän tietouden yhteiseen alkuperään.

Elias Lönnrot, joka kuten tunnettua oli opiskellut lääkäriksi, kirjoitti tohtoriväitöskirjassaan "Suomalaisten maagillisesta lääkitystaidosta" muun muassa seuraavasti:

"Loihtijat omaavat moninaisia lääkeopillisia tietoja. Jos jonkin kielen sana-aarteistosta tohtii tehdä päätelmiä jonkin kansan lääkeopillisista tiedoista, niin tuskin on olemassa kansaa, jolla olisi ollut suurempi lääkeopillinen tietous, kuin Suomen kansalla. Lääkeopillisia sanoja ja käsitteitä, jotka useimpien kansojen kielistä täydelleen puuttuvat, on suomalaisilla suuret määrät. Siten on suomen kielellä omat erikoisnimitykset sellaisille sairausilmiöille kuin 'kuume' ja 'tulehdus': edellinen on poltto ja jälkimmäinen vihat. Siten suomen kieli erottaa myös terveen elävän 'veren lepän' – [vertaa sanaa leppä assyyrian kielen sanaan libbu = sydän. Harri Holma: Ruumiinosat assyyria-babylonin kielissä] – vuodatetusta, hyytyneestä verestä 'hurmeesta' (cruor)." – E.L.

Kaikki, mitä professori A. Erman teoksessaan "Die Aegyptische Religion" sanoo egyptiläisten lääkeopillisista taikomismenetelmistä ja loitsusanoista – voitaisiin aivan yhtä hyvin sanoa suomalaisten tauteja vastaan käyttämistä loitsulauluista. Myös saattaa vielä tänä päivänä Suomessa tapahtua, että vanha talonpoika, joka tulee sydänmailta nykyaikaiseen apteekkiin, kysyy, onko lääkkeet jo "luettu", t.s. onko parannusaineet siunattu ja pyhitetty sopivilla "sanoilla".

Muinais-egyptiläisen runouden kanssa suomalaisella kansansäetaiteella on se yhteinen peruspiirre, että kertosäkeet – lukuunottamatta alkusointua, jota vielä lisäksi käytetään – samanmukaisuudellaan täydellistyttävät ajatuksen.

Laulajat istuvat pareittain vastatusten ja pitävät toisiaan käsistä. Päälaulaja laulaa säkeen – toinen toistaa saman ajatuksen toisilla sanoilla, sillä aikaa kuin pääimprovisoija muistuttelee mieleensä tai keksii seuraavan säkeen, j.n.e.

Tämäntapaisen runouden ajatuskertoineen ovat myös Gosenin maan juutalaiset oppineet fenno-egyptiläisiltä. Vertaa esim. Lamachin laulua Raamatussa:

    Ada ja Zilla, kuulkaa minun ääneni,
    te Lamachin vaimot, kuulkaa minun puheeni... j.n.e.

Vanhojen historiallisten todistusten, m.m. Mikael Agricolan (1508-1557) ja Henrik Gabriel Porthanin (1739-1804) esittämäin nojalla tiedämme, että aikaisemmin on Kalevalan lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä laulettu myös Länsi-Suomessa. Mutta koko taruaineisto, jota kirkko piti ja vainosi pakanallisena, oli pakotettu väistymään Itä-Suomeen – ja tuli myös lopulta muistiinpannuksi karjalanmurteisena. Karjalan murre onkin hyvin kaunista, taipuisaa ja pehmeätä ja soveltuu erinomaisesti kansanrunouden kieleksi – mutta sen suhde länsisuomalaiseen kirjakieleen on suunnilleen samanlainen kuin esim. alasaksan suhde yläsaksaan.

Suomalainen jättiläis-eepos on käännetty kaikille sivistyskielille lukuunottamatta suomen länsisuomalaista kirjakieltä!

Niinikään Iliadi ja Odysseia, jopa Danten "Jumalainen Näytelmä" ja Saksan Nibelungeinlaulu on käännetty valtasuomen kirjakielelle – mutta Suomen kansallis-eepos on olemassa vain karjalanmurteisena. Nyt saavat suomalaiset koululapset lukiessaan murteellista Kalevalaa, kieltä he eivät aivan täysin ymmärrä, nähdä sellaista vaivaa, että he koulusta päästessään nakkaavat Kalevalan nurkkaan, koska se muka on pitkäveteinen "koulukirja". Millaista pyhyyden herjausta!

Jos lapset ymmärtävät jo Kalevalan kieltä vain osittaisesti, niin runoelman ihanasta luonnonsymboliikasta he eivät tajua enää suorastaan mitään; eivätkä opettajat, jotka itsekään eivät paljon tietäne tarujen syvemmästä merkityksestä, kykene herättämään lasten mielenkiintoa niitä kohtaan. Niin kauan kuin Kalevalaa ei ole olemassa valtasuomen kirjakielellä – olisi se pidettävä poissa kouluista, ja lasten käsiin olisi annettava kertomuksen muotoon laadittu laitos – [Ansiokkaan yrityksen kyseenä olevaan suuntaan on kirjailija Iivo Härkönen tehnyt W. Söderström O.Y:n kustannuksella julkaisemallaan: "Kalevala kouluille ja nuorisolle" – (Kalevala ottein ja omin sanoin).] johdatukseksi tarujen ymmärtämiseen, joihin he myöhemmin voisivat perehtyä alkutekstin avulla. Eihän lasten käteen anneta Raamattuakaan, vaan vain "Raamatun kertomuksia". – Viimeksimainitut voitaisiin Suomessa aivan hyvin korvata Kalevalan kertomuksilla, sillä juutalaisten sadut on jo kahden vuosituhannen kestäessä niin ikälopuiksi jankutettu, että ainakin Suomen lapsia jo sietäisi niiltä säästää.

Kristinuskon opetusta pitäisi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla tosiaankin kyetä antamaan myös ilman juutalaissatuja. Tosin minun mielestäni, kuten myös Muhammedin, kertomus Joosefista ja hänen veljistään on lähinnä Hiobin kirjaa koko Raamatun parhain opetusrunoelma, mutta nämä puolihistorialliset tapaukset voitaisiin opettaa Egyptin historian yhteydessä.

Sitävastoin ovat sellaiset kertomukset kuten se, miten Jaakob petti isänsä saadakseen Esaulle tarkoitetun siunauksen, ja miten hän myöhemmin petkutti appeaan Laabania saadakseen itselleen tämän lammaslaumat, suorastaan epäsiveellistä lukemista kristityille lapsille, jopa itse juutalaislapsillekin. Mitenkä viimeksimainittujen pitäisi kyetä kunnioittamaan mokomaa kantaisää?

Verenhimoinen Jehovah, joka vasta Babylonin-vankeuden aikoina tuli vanhemman Adonai Elohimin – luomistarun Luojan – sijalle, myös on sellainen jumala, joka ei ole oikein sopiva lapsille kahdennellakymmenennellä vuosisadalla meidän ajanlaskuamme.

Jumala, joka vaati Abrahamia – olkoonkin se tapahtunut vain tämän koettelemiseksi – teurastamaan ja polttamaan oman poikansa, ei ole enää mikään sivistyneen maailman jumala.

Sellaisiin ilkitekoihin suomalaisen Kalevalan jumalat eivät ole milloinkaan alentuneet.

XIV

SUOMEN YLIOPISTOKYSYMYS

    Ilmarinen taottuaan taiwaan kannen:

          Kalevala Runo XLIX

    Se on seppo Ilmarinen
    Sanan wirkkoi, noin nimesi:
    "Kuuta kullaista kuwoan,
    Hopeista aurinkoa
    Tuonne taiwahan laelle,
    Päälle kuuen kirjokannen."

Meidän aikanamme on tuskin olemassa polttavampaa kultuurikysymystä Pohjois-Europassa kuin Suomen yliopistokysymys.

Lokakuussa 1934 sepittivät ja allekirjoittivat kaikkien Skandinaavian maitten, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin, professorit "kultuuriadressin", jossa he koettivat uskotella Suomen hallitukselle ja eduskunnalle, että jos ruotsinkielinen opetus Suomen valtionyliopistossa loppuu, niin – "silloin kaikki loppuu", kuten eteläsaksalaiset sanovat.

Silloin ei Ruotsi halua olla kultuurinvälittäjänä Suomen ja – Europan välillä! Suomalaiset taas puolestaan vastaavat, etteivät he sellaista välitystä tarvitsekaan. He tahtovat mieluummin oppia jonkin maailmankielen, saksan, englannin tai ranskan – kuin ruotsin kielen, joka sentään on vain eräs yksityinen germaaninen murre ja jolla he Skandinaaviaa lukuunottamatta eivät pääse maailmassa sen pitemmälle kuin omalla kielellään. Miten perusteltu tämä suomalaisten käsitys on, ilmenee jo siitä, että oppineet Ruotsin ruotsalaiset useimmiten julkaisevat väitöskirjansa ja tutkimuksensa joko saksaksi tai englanniksi – jotta heitä ymmärrettäisiin Europassa. Siten julkaisi suomalais-ugrilaisten kielten professori Uppsalan yliopistossa, Björn Collinder, vuonna 1934 saksan kielellä tutkimuksen: "Indo-Uralisches Sprachgut" valaistakseen sitä kantasukulaisuutta, mikä vallitsee indo-europalaisen ja uralilaisen (suomalais-samojedilaisen) kieliperheen välillä. Sehän todistaa, etteivät valtakunnan-ruotsalaiset itsekään pidä kieltään sen europalaisempana kuin suomea – ja että suomalais-ugrilaisilla kielillä on yhtä suuri tieteellinen merkitys kuin indo-europalaisilla.

Samoin on asianlaita Norjassa. Suuri norjalainen egyptologi Jens Daniel C. Lieblein kirjoittaa teoksensa ranskaksi ja saksaksi, esim. "Recherches sur la chronologie egyptienne" – "Dictionnaire des noms hieroglyphiques" – ja saksaksi "Die ägyptische Denkmäler" j.n.e. Myös tanskalainen kielentutkija Wilhelm Thomsen kirjoitti saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Ja kuitenkin arvelevat skandinaaviset oppineet nyt, että ruotsinkielistä opetusta on yhä edelleen jatkettava Suomen valtionyliopistossa, vaikka Suomi on satakaksikymmentäviisi vuotta sitten lakannut olemasta Ruotsin siirtomaana! Sitä ei voida väittää valheeksi, että Helsingin yliopiston 7000 ylioppilaasta vain noin 17 % on rannikkoasutuksen ruotsia puhuvista perheistä. Vaikka nämä ruotsalaiset ovat eläneet Suomessa jo 700 vuotta, eivät he vielä ole kyenneet oppimaan suomalaista maankieltä tahi eivät ole – tahtoneet oppia.

Mikä vielä pahentaa asiaa, on se, että suurin osa näistä luulotelluista "ruotsalaisista" on kansallisuudestaan luopuneita suomalaisia, joiden isät ruotsalaisvallan aikana oppivat vieraan ruotsin kielen mennäkseen valtionvirkaan tahi voidakseen käydä "sivistyneemmistä". Sellaiset Suomen "ruotsalaiset", jotka voivat osoittaa olevansa maahanmuuttaneitten todellisten ruotsalaisten jälkeläisiä, on mitättömän pieni vähemmistö.

Turussa – entisessä pääkaupungissa – on yksityinen ruotsinkielinen korkeakoulu – mutta siellä eivät uuden pääkaupungin ruotsalaiset tahdo opiskella...

Eivätkö "ruotsinmieliset" separatistit osaa tahi tahdo nähdä, miten poliittisesti epäviisasta on, että Åbo-Akademi kiittämättömästi hylkää sen valtionavustuksen, jota sille on tarjottu koko ruotsinkielisen korkeakouluopetuksen keskittämiseksi? Sanoohan sentään ruotsalainen sananlasku: "Den som gapar alltför mycket, mister oftast hela stycket."

Suomalaiset ovat sitä mieltä, että skandinaavien "kultuuriadressi" on ulkomaalaisten epäoikeutettua sekaantumista vapaan ja itsenäisen naapurivaltion sisäisiin asioihin. He pitävät kiinni siitä, että heidän yliopistokysymyksensä on seikka, johon nähden ulkomailla ei ole mitään tekemistä.

Minä päinvastoin olen sitä mieltä, että tämä kysymys koskee vähintään kaikkia Europan sivistyskansoja!

Mitä arvelee oppinut sivistysmaailma siitä, että ruotsin kieltä vaalitaan Ruotsin neljässä: Tukholman, Uppsalan, Lundin ja Göteborgin yliopistossa – ja niiden lisäksi vielä Suomen puhtaasti ruotsinkielisessä Åbo-Akademissa – kun samanaikaisesti Skandinaavian oppineet leimaavat "kansalliskiihkoisen kostopolitiikan ilmaukseksi" sen, että Suomen kansa tahtoisi saada edes yhden ainoan puhtaasti suomenkielisen valtion yliopiston.

Ja mitä Amerikka, jossa Suomea pidetään niin suuressa arvossa, sanoo siitä, että tässä maassa on kourallinen ihmisiä, jotka juuri kansalliskiihkoisesta sokeudesta kaikin voimin haraavat suomenkielisen valtionyliopiston perustamista vastaan suomalaisten maassa.

Ja mitä ajatellaan Japanissa, jonka pääkaupungissa Tokiossa toimii yli kaksikymmentä yliopistoa ja korkeakoulua ja jonka kielessä selvästi ilmenee ammoista sukulaisuutta suomen kieleen, siitä, että skandinaavialaiset oppineet yhä vielä tahtovat tukahduttaa korkeamman suomenkielisen valtionsivistyslaitoksen aikaansaamisen Suomessa.

Jo siinäkin tapauksessa, ettei valtasuomi ja fenno-egyptin kieli olisikaan ikivanha maailmankieli ja kaikkien indo-europalaisten murteitten äiti, vaatisi sentään jo pelkkä oikeudentunto, että Europassa täytyy olla ainakin yksi puhtaasti suomenkielinen valtionyliopisto.

Missä opiskelisivat Europan tulevat kielten tutkijat valtasuomea, omain esi-isäinsä ikivanhaa maailmanäidinkieltä – elleivät Suomen suomenkielisessä yliopistossa?

Suomessa ei saa löytyä, eikä löydykkään ainoaakaan edesvastuuntuntoista ruotsia puhuvaa miestä eikä naista, joka ei käsi sydämellä myöntäisi, että ruotsalaiset vallanpitäjät seitsemän pitkän vuosisadan aikana laiminlöivät maamme suomalaisen väestön henkisen kasvatuksen. Alkeisopetusta varten ei ollut kouluja, ei vähimmässäkään määrin löytynyt mahdollisuuksia korkeamman tieteellisen opetuksen saantiin suomenkielellä.

Kirjallisuudesta ei ollut paljon sanottavaa ennen, ja 8 pnä huhtikuuta v. 1850 saatettiin voimaan täydellinen "kieltolaki", minkä mukaan kaikki suomenkieliset painotuotteet estettiin ilmestymästä, mikäli ne eivät olleet uskonnollista ja taloudellista laatua. Ruotsalaisten menettelyä ei voida puolustaa. Laiminlyöntien ja vastustuksien aiheuttamat synnit ovat hyvitettävissä, ainoastaan siten, että kaikki sivistyneet ruotsinkieliset kansalaiset Suomessa yhtyvät kaikin voimin auttamaan Suomen kansaa saamaan ainakin yhden puhtaasti suomenkielisen yliopiston Suomen pääkaupunkiin. Vastalahjana voivat sitten ruotsinkieliset suomalaisten taholta odottaa parempaa ymmärtämystä ruotsinkielisten kansanainesten toiveita kohtaan, jolloin myös korkeampi ruotsinkielinen opetus järjestyy siten, että se tulee tyydyttämään molempia kyseessä olevia ryhmiä.

Niin ollen saamme Åbo Akademiasta todellisen valtionavustaman tutkimustyöahjon sen sijaan, että se nyt yksityisenä laitoksena – valitettavasti kyllä – on muodostunut agitatioonikeskukseksi, missä vakavalla tieteellisellä tutkimustyöllä on ollut verrattain vähäpätöinen osa.

Ellei ylläesitettyä voida pitää kohtuullisena, niin sanon silloin Hamletin kanssa: "THE REST IS SILENCE" – loppu on mykkää salaisuutta. –

KIRJALLISUUSLUETTELO

Abel, Carl. – Aegyptisch-Semitisch-Indoeuropäisches

     Wurzelwörterbuch. Leipzig 1887.

Breasted, J. H. - Ancient Records of Egypt. I-V. Chicago 1906-1907. Champollion, J. F. – Dictionnaire égyptienne. Paris 1843. Chabas, F. – Mélanges égyptologiques. Paris 1862-73. Delitzsch, Fr. – Assyrian Grammar. London. Ebers, G. – Aegypten u. d. Bücher Mose's. Leipzig 1868. Erman, A. – Ägyptische Religion. Berlin 1905.

   – Ägyptische Grammatik. Berlin 1911.
   – Ägyptische Chrestomathie. Berlin 1904.
   – Ägyptisches Glossar. Berlin 1904.

Lieblein, G. D. C. – Recherches sur la chronologie égyptienne.

    Paris 1873.
   – Dictionnaire des noms hieroglyphiques. Paris 1871.
   – Die ägyptische Denkmäler. 1873.

Lepsius, R. – Ober den ägypt. Götterkreis. Berlin 1851.

   – Ägyptisches Königsbuch. Berlin 1858.

       *       *       *       *       *

Anderson, Nicolai. – Studien zur Vergleichung d. indogerm. u.

    finn.-ugr. Sprachen. Dorpat 1879.

Budenz, J. – A harmadik személynévmas az ugor nyelvekben.

    Budapesten 1884.

Collinder, Bj. – Indo-Uralisches Sprachgut. Uppsala 1934. Donner, O. – Vergl. Wörterb. d. Finn.-Ugr. Sprachen. I-III. Reinisch, Leo. – Einheitlicher Ursprung der Sprachen der alten Welt.

    Wien 1873.

Hevesy, W. v. – Finnisch-Ugr. aus Indien. Wien 1932. Winkler, H. – Der Uralaltaische Sprachstamm das Finnische u.

    d. Japanische. Berlin 1909.