[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4psYwNlRWRqnmaq8rRsbI-nZ4UrObDTwlU6GETOYQGg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1905,"Elämän keväässä","Kuylenstierna-Wenster, Elisabeth",1869,1933,"1905-kuylenstierna-wenster-elisabeth-elaman-kevaassa","1905__Kuylenstierna-Wenster_Elisabeth__Elämän_keväässä","Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan","lastenkirja",[],[],"fi",1918,1920,23062,148136,false,58203,[23],"Children's stories, Swedish -- Translations into Finnish",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Elämän keväässä: Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan\" by Elisabeth Kuylenstierna-Wenster is a fictional work written in the early 20th century. The story centers around a group of young women, led by the character Eva-täti, who establish themselves in a villa for educational purposes after World War I. The narrative explores their relationships, aspirations, and personal growth as they navigate the complexities of young adulthood.  At the start of the novel, Eva-täti introduces her ambitious plan to host a group of seven young girls in her villa, aiming to provide them with a nurturing environment filled with education and cultural engagement. The girls, coming from diverse backgrounds, arrive at the villa and begin to form friendships, each bringing their unique personality and struggles. The character Barbro Berting stands out, showing a deep appreciation for literature and a desire to connect with her peers while dealing with her own internal conflicts. As they settle into their new lives, the opening sets the stage for themes of camaraderie, self-discovery, and the challenges of coming of age in a transforming world. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Seppänen, Rob. A.",251,"Ruotsalainen tyttökirja kertoo Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan, jotka osallistuvat vapaaherratar Löwesköldin perustamille sivistyskursseille Tukholmassa. Nuoret naiset opettelevat itsenäistymistä ja elämäntaitoja historiallisen kartanon suojissa maailmansodan varjossa.","Elisabeth Kuylenstierna-Wensterin 'Elämän keväässä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1905. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN KEVÄÄSSÄ\n\nTyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan\n\n\nKirj.\n\nELISABETH KUYLENSTIERNA-WENSTER\n\n\nSuomentanut\n\nRob. A. Seppänen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Eva-täti.\n   II. Ensimmäinen päivä.\n  III. Päivänpilkkeet.\n   IV. Eräs käynti ja sen seuraukset.\n    V. Heleänvärinen leninki.\n   VI. Lucia-juhla.\n  VII. Odottamaton kohtaus.\n VIII. Rekiretki.\n   IX. Eräs uusi tuttavuus.\n    X. \"Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!\"\n\n\n\n\nI\n\nEva-täti.\n\n\nJoskus tapahtuu, että maailmannaiset keskittävät parhaimmat voimansa\nja toimintahalunsa, joka ennen on harhaillut minkä missäkin,\nsiihen ajankohtaan, jolloin he muuten unohtuisivat kuten muutkin\nkuihtuneet kukat. Tällainen henkilö oli hyvin komea, paljon lukenut\nja matkustellut sekä koti- ja ulkomailla ihailun esineenä ollut\nleskivapaaherratar Löwesköld.\n\nMaailmansota oli pakottanut hänet jäämään Ruotsiin koko vuodeksi, mutta\ntästäpä pakosta tulikin se gordilainen solmu, jonka hänen valveutunut\ntarmonsa äkillisen voimakkaasti katkaisi. Hän omisti yhden niitä\nvanhoja, kauniita huviloita, joista osa Östermalmin kaupunginosaa\naikoinaan oli tunnettu yhtenä Tukholman viehättävimpiä paikkoja.\nHienon, valkean talon ympärillä levisi hyvin hoidettu puutarha, missä\npuut herättivät kunnioitusta vanhuudellaan ja muhkeudellaan ja missä\nkukat viihtyivät niin hyvin, että ne puhkesivat näkyviin lumesta jo\nmaaliskuussa ja pysyivät useimmiten elossa marraskuuhun, vieläpä\ntoisinaan jouluunkin saakka.\n\nVapaaherratar oli liikkunut viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti\nkorkeissa, komeissa huoneissa (puoli vuotta avioliitossa oltuaan\nhän oli täällä joutunut leskeksi) eikä ollut kertaakaan tullut\najatelleeksi, että niitä saattoi käyttää muuhunkin kuin loistaviin\njuhliin. Hän oli aina ottanut vastaan ulkomaisia ystäviään rakkaina\nvierainaan ja seurustellut mannermaan eurooppalaisten kanssa niinäkin\nlyhyinä aikoina, jolloin hän oli kotimaassa.\n\nSodan puhkeamisesta saakka oli hänen luonaan ollut eräs\nkasvatuslaitoksen johtajatar Dresdenistä ja kaksi ranskatarta, toinen\ntaidemaalari, toinen pianotaiteilija, ja nämä kolme muukalaista olivat\nensimmäiset, jotka saivat kuulla vapaaherrattaren ajatusjuoksun\npäätöksen.\n\n\"Minä tahdon saada aikaan jotakin hyödyllistä yksinäisessä elämässäni\",\nsanoi hän. \"Olen tottunut elämään suurellisesti ja näkemään\npaljon ihmisiä ympärilläni, ja sitäpaitsi minä kaipaan iloista ja\nhyödyllistä toimintaa. Mieleni tekee perustaa sivistävät oppikurssit\nnuorille tytöille, jotka ovat päättäneet koulunkäyntinsä. Ennen on\nruotsalaiset tytöt aina lähetetty ulkomaille. Nyt se on vaikeaa. Useat\ntuttavistani ovat päivitelleet, mihin he lähettäisivät tyttärensä\njuuri sinä vuonna, jolloin nämä eivät tiedä, mihin olisi antauduttava.\nSeitsemälle nuorelle on tilaa tässä huvilassa. Toisin sanoen saa kaksi\nmakuuhuoneensa piharakennuksessa. He saavat oppia kieliä, musiikkia,\npiirustusta ja muita yleisiä sivistäviä aineita ja sitäpaitsi tuntea\nolevansa viihtyisässä kodissa Eva-tädin luona. Ikä voi mieluimmin olla\nkuudentoista ja yhdeksäntoista välillä ja perhesuhteet sellaiset, että\nnuo kasvattini käsittävät minun kodissani vallitsevat tarkoitusperät ja\nmaailmankatsomuksen. Kysymyksessä ei ole mikään armeliaisuustoiminta,\nvaan miellyttävä askartelu itselleni ja rattoisa ja hyödyllinen\najanvietto noille seitsemälle valitulle.\"\n\nNäillä sanoilla oli perustus laskettu, ehdotuksen hyväksyivät\ninnostunein mielin sekä fräulein Stock että mademoiselles Renard.\nLaadittiin työjärjestys. Kaikki kolme ulkomaalaista naista tarjoutuivat\nantamaan opetusta, lisäksi hankittiin eräs mrs Faith, eräs fil.\ntohtori Krabbe ja eräs koulukeittiöopettajatar, jotka saisivat hoitaa\nmäärättyjä tunteja.\n\nIlmoittaminen ei ollut tarpeen. Tarjokkaita ilmaantui joka taholta,\nniin että vapaaherrattaren oli pakko valita ne, jotka hän katsoi\nsoveliaiksi.\n\nTukholmalaisia tyttöjä hän ei tahtonut ensinkään. Hänen mielensä teki\nolla äidin sijaisena nuorille. Hän piti niin sydämellisesti näistä\nnuorista tahdoista ja rohkeista sydämistä, jotka ikävöivät ensimmäistä\nkohtalonsysäystä, tahi jotka huolettomasti syöksyivät elämän\naurinkoisiin aaltoihin, pelkäämättä äkkiä pudottavia syvänteitä.\n\nSyyskuun viidentenätoista päivänä oli tyttöjen määrä saapua, edellisenä\niltana vapaaherratar tarkasti vielä kerran nimiluettelon ja ne muutamat\nreunamuistutukset iästä ynnä muusta, jotka hän kustakin oli tehnyt.\n\n_Sonja Thomas_, yhdeksäntoistavuotias, menee aikaisin kihloihin ja\nnaimisiin. Haluaa oleskella Tukholmassa vaihtelun vuoksi, oppia yhtä\nja toista, mutta ei mitään vakavasti. Tulee vanhasta, varakkaasta\ngöteborgilaisesta kodista. Ainoa lapsi.\n\n_Maud Rydeman_, kahdeksantoistavuotias, tilanomistajan tytär\nskoonelaisesta herraskartanosta, nuorin kahdeksasta sisaruksesta.\nTuntuu vallattomalta ja laiskalta. Vanhemmat antavat ymmärtää, etteivät\nenää kykene pitämään häntä kurissa, mutta että he odottavat hänestä\nkaikkea hyvää aikaa myöten.\n\n_Mary Ehrestierna_, kahdeksantoistavuotias. Ollut jo monessa\nmukana. Suuri suku Tukholmassa. Äiti oleskelee parantolassa, isä,\neverstiluutnantti, harjoittaa strateegisia tutkimuksia sotaakäyvissä\nmaissa. Tyttö säädyllinen, mutta vähäpätöinen. Kuitenkin tavattoman\nmusikaalinen. Kaksi veljeä.\n\n_Astrid Tolling_, seitsentoistavuotias. Kirkkoherran tytär\nItägöötanmaalta, hyväpäinen, aikoo opiskella kuvanveistoa. Iloinen,\nluonnollinen ja terhakka. Varmasti erinomainen toveri. Kolme veljeä,\nkaikki Upsalan yliopistossa.\n\n_Barbro Berting_, kahdeksantoistavuotias, näyttää nuoremmalta. Isä\nleski. Tyttö tulee isoäitinsä, vapaaherratar Stiernuddin luota.\nNaimisissa oleva sisar Tukholmassa. Barbro kiintynyt kirjallisuuteen.\n\n_Märta Agnell_, kahdeksantoistavuotias. Vanhemmat asuvat Berliinissä,\nisä suuren sähköyhtiön johtaja. Märta aikoo olla Tukholmassa\nkevääseen, jolloin hän ja hänen sisarensa, joka opiskelee sairashoitoa\nKöpenhaminassa, lähtevät matkalle tavatakseen muun perheen eräässä\nsaksalaisessa kylpylaitoksessa. Märtasta näkyy tulevan tyypillisen\nhyvä ja uskollinen perheenemäntä. Hän aikoo sitäpaitsi suorittaa\nlastentarha-kurssin.\n\n_Minka Rozinsky_, kuusitoistavuotias, slaavilaista syntyperää.\nIsä kaatunut sodassa. Äidillä, leskellä, viisi lasta. Oleskelee\nsatunnaisesti neljän nuoremman kanssa Bergenissä erään norjalaisen\nystävättärensä luona. Minka taitaa päästä erään rikkaan englantilaisen\nsukulaisen ottotyttäreksi, kun Rozinskyn perhe on sodan takia joutunut\ntuuliajolle. Kaikki heidän suuret maatilansa ovat poltetut tai muuten\nhävitetyt.\n\nEva-täti pani muistikirjansa pois ja nyökkäsi miettivästi. Hänen\ntehtävänsä ei ollut helppo. Nuoret ovat sekä arvostelevia että\nvaativaisia ensimmäisinä kukkaanpuhkeamis-vuosinaan, kun he vielä\nluottavat itseensä ja maailmaan. Ja hän tahtoi, että Löwesköldin\nkasvatushoitola olisi enemmän kuin tavallinen koulu. Hän toivoi,\nettä ne henkiset kyvyt, joita hän ryhtyi muokkaamaan, edes hiukan\nsaisivat avaruuksien valoa tietoihinsa ja ajatuksiinsa menettämättä\nnaisellisuutta, joka hänen mielestään oli kallisarvoinen aarre.\nUusisuuntainen ei Eva-täti ollut tämän sanan helppotajuisessa,\nkuluneessa merkityksessä. Hän oli ollut mukana siinä ajassa, jolloin\ntyttöjen kasvatus kulki nimellä \"edukation\", ja kaikissa hänen\nmiellyttävissä liikkeissään oli sivistyksen hienoa, siroa suloutta,\njohon liittyi tyyni arvokkuus.\n\nHopeanvalkoinen tukka huoliteltuine kampauksineen ja pukevine\nkiehkuroineen kehysti pieniä, hienopiirteisiä, vilkkaita kasvoja,\njoiden iho oli heleän kukoistava. Silmät paloivat syvinä ja tarmokkaina\nälykkään, leveän otsan alla. Suunseudussa oli vielä rakastettavaa\nhymyä, jonka vaikutuksesta unohti, kuinka kuihtuneet huulet olivat.\nHänen vartalonsa oli suora ja solakka. \"Hän käyttäytyy kuin armollinen\nkuningatar\", oli hänestä aina sanottu.\n\nMainitut seitsemän tyttöä saapuivat määrättynä päivänä, ja hiljainen\nhuvila kajahteli mätkähtelevistä matkalaukuista, kiitävien jalkojen\nkapseesta, naurusta ja juttelusta. Äkillinen muutos ylhäisestä\nhiljaisuudesta hälinään ja touhuun tuntui melkein sietämättömältä talon\nneljästä naisesta.\n\nMutta illempana hyörinä lakkasi, ja teetä juodessa olivat neitoset\nvarsin ujoja ja siivoja. \"Seitsemän suljettua päiväkirjaa\", ajatteli\nEva-täti. \"Joka vuorokausi kirjoitetaan niihin rivi hyvää ja pahaa,\nmutta nuo vähäiset elämänsanat täytyy saada lukea ja ymmärtää.\"\n\nTyttöjen sanoessa hyvää yötä Eva-täti suuteli kutakin heistä otsalle,\nojennettuaan ensin oman valkean, sormuskoristeisen kätensä heidän\nsuudeltavakseen. Maud Rydeman ja Märta Agnell näyttivät nyrpeiltä ja\nhämmentyneiltä tästä hyvästelystä, mutta taipuivat kuitenkin. Jo nyt\nolivat täyshoitolaiset selvillä siitä, että Eva-tätiä oli toteltava.\nKoko hänen olentonsa herätti kunnioitusta, mutta Maud ajatteli\nkuitenkin, ettei hän \"ensinkään halua kulkea talutusnuorassa. Olihan\naina olemassa jokin keino pujahtaa tarkastuksesta\".\n\n\"Me tapaamme täsmälleen kahdeksan aikaan ruokasalissa huomenaamulla\",\nsanoi vapaaherratar ystävällisesti. \"Työjärjestys on jo laadittu,\nja kun olette nukkuneet hyvästi matkan jälkeen, käymme heti käsiksi\ntyöhön.\"\n\nSonja Thomas ja Barbro Berting, jotka olivat koulutovereja ja parhaita\nystävyksiä, olivat toivoneet saavansa yhdessä haltuunsa sievät\nparihuoneet muratin verhoamassa piharakennuksessa, ja kun vapaaherratar\noli silmäillyt heitä tutkivasti, olikin näyttänyt siltä, että heidän\ntoivomuksensa täyttyy. Eva-tädin ystävällinen, rakastettava hymy lienee\nvirittänyt heihin tämän toivomuksen. Se meni kuitenkin myttyyn, sillä\npään pehmeästi kumartuessa lankesi tuomia.\n\n\"Ei, luullakseni meidän täytyy järjestää niin, että Mary ja Astrid\nsaavat nuo parihuoneet. Makuuhuoneen edessä pienessä salongissa on\nmielestäni varsin sopiva ottaa vastaan sinun sukulaisiasi, Mary. Sonja\nja Märta saavat kumpikin vierashuoneensa, sinisen ja punaisen, Minka\nsaa keltaisen. Maud ottaa minun sänkykamarini yläpuolelta pienen\nkulmahuoneen, ja neiti Barbron me panemme torniin. Niin nuoret jalat\neivät ole milläänkään, vaikka raput ovatkin jyrkät.\"\n\nNyt läksivät tytöt huoneisiinsa, joihin kohta ilmestyi kunkin luonteen\nmukainen persoonallinen leima.\n\nSinisessä vierashuoneessa, missä Sonja hallitsi, oli jo asetettu\nkirjoituspöydälle erilaisia valokuvia; lipastolle oli siroteltu mitä\nmoninaisimpia pikku esineitä. Pitkä, vanhamuotinen sohva oli saanut\npari aivan uusikuosisinta silkkityynyä. Pöydällä sen edessä oli kookas\nkristallimalja, jossa oli mitä ihanimpia tummanpunaisia ruusuja, ja\nsen vieressä oli makeisrasia täynnä herkkukonvehteja. Repaleinen ja\nympäristöänsä rumentava helppohintainen kirja \"Päästä minut\" oli\npaiskattu sänkyyn. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi vähääkään\nviitannut vakavaan askarteluun.\n\nMutta lihavan, vaaleatukkaisen Märtan punaisessa huoneessa oli pöydälle\nladottu sopusuhtaiseen järjestykseen talous- ja keittokirjoja, Grimmin\nja H.C. Andersenin sadut ja eräs lentokirjanen: \"Pienokaisemme\".\nLeveälle ikkunakamanalle Märta oli nostanut jättiläisrasian, jonka\nsisällys olisi riittänyt pienehkön ompeluliikkeen tarpeiksi. Sängyn\nyläpuolelle hän oli ripustanut Agnellin perhettä kokonaisuudessaan\nesittävän suurennetun valokuvan, joka oli otettu vanhempien\nhopeahääpäivänä. Jotakin pyöreää, valoisaa ja lauhkeaa oli tuossa\nryhmässä, joka oli sijoittunut erään huvilan rapuille, ja yläpuolella\noli luettavana: \"_Heimatsliebe_\".\n\nMinkan ihastuttava keltainen huone, jonka kukikasta leinikkökuosista\nsisustusta länsiaurinko kultasi, ei ollut tänä iltana edullisen\nnäköinen, ylt'yleensä oli näkyvissä tavaroiden huolimattoman purkamisen\njälkiä, pukuja, kirjoja, jalkineita ja soittovehkeitä sikinsokin, ja\nkeskellä tätä sotkua istui Minka ahmien erästä romaania. Toinen käsi\npiti kirjaa tarpeettoman lähellä mustia samettisilmiä, toisen käden\nhän oli pujottanut syvälle tummaan, kiiltävään tukkatiheikköön, joka\nvuolaan, tuuhean harjan tavoin laskeutui kapealle tytönselälle ja\nkulmikkaille hartioille. Hän oli pieni ja hoikka ja hentojäseninen,\nhuolimattomasti puettu ja korvarenkailla, sormuksilla ja muilla\nkoruilla vahvasti koristettu, näki aivan selvästi, ettei Minkalla\nollut aavistustakaan köyhyydestään. Kaikki meni häneltä huolimattoman\noli-miten-oli-menetelmän mukaan. Ja hänen kapeilla, ruskeilla\nkasvoillaan loisti veitikkamainen kurittomuus.\n\nJäreäjäseninen, mahtava Maud oli heti tuntenut vetovoimaa \"pientä\nkimaltelevasilmäistä tenhotarta\" kohtaan. He osaisivat kyllä\nyksissä neuvoin panna toimeen kepposia. Maud ei ollut purkanut\nmatkatavaroitaan. Hän sanoo, ettei jaksa. Hävytöntä, että isä ja äiti\nolivat lähettäneet hänet pois. Eihän hän itse ollut tahtonut. Ja Maud\nheittäytyi toiseen nojatuoliin -- kaksi tällaista oli sohvan sijasta --\nniin että liitteet natisivat. Leveät jalkateränsä ja tukevat raajansa\nhän ojensi pitkin pituuttaan, asettuessaan tutkimaan lähtevien junien\naikataulua. Sanokoot mitä tahansa kotona, mutta hän ei jää tähän\nvankeuteen. Ja sitten hän vihelsi kuin äkämystynyt koulupoika.\n\nBarbro Bertingin tornihuoneessa ei järjestys myöskään ollut\nmallikelpoinen. Kaikkialla vetelehti kirjoja, paperia ja\naikakauslehtiä. Hän oli yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaisuutta,\nmutta onnistumatta. Puvut olivat sentään päässeet vaatekomeroon ja yksi\nneljästä tuolista oli vielä tyhjä. Kaarevalle rokokosohvalle, joka\noli soikean peilin alla, Barbro oli sijoittanut kirjapinot. Hän luki\npaljon ja enimmiten historiallisia teoksia, ja kun hän nyt, puolittain\nriisuutuneena, avasi milloin yhden, milloin toisen muistelmateoksen,\npisti hänen silmäänsä ensi sivulta yksinkertainen omistus, joka oli\nkirjoitettu varmalla, miehekkäällä käsialalla: \"Barbrolle ystävä H.B.\"\nIsoäiti ja Holger Boye, hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä, olivat\nahkeraan lahjoitelleet pienelle lukuhimoiselle Barbrolle tervettä ja\nkehittävää lukemista. Ja viimeksi kuluneena vuonna, jolloin hän oli\nasunut rakkaan, suloisen isoäidin luona, hän oli oppinut pitämään\narvossa hyvien kirjojen seuraa.\n\nInger Thomas, Sonjan serkku, oli myös opastanut häntä valikoimaan\nlukemista, jotavastoin Sonja oli koettanut vieroittaa häntä \"mokomasta\nroskasta\", mikä teki hänestä \"ikävän vetelyksen\".\n\nPiharakennuksessa oli tytöillä jo kaikki järjestyksessä, ja he\nolivat vakuutettuja siitä, että he viihtyisivät mainion hyvin. Maryn\nsiro, hyvin hoidettu persoona liikkui täysin tottuneesti sievässä\nkustavilaisessa salongissa, jonne hän oli tuonut spinetin, somasti\ntäytetyn nuottihyllyn ja kallisarvoisen viulun. Hän kertoi Astridille,\nettä hän oli avustanut monissa soitannollisissa iltamissa ja saanut\ntavattoman paljon kiitosta. Hänen ulkonevat vedensiniset silmänsä\neivät juuri elostuneet, kun hän puhui soitosta, sen enempää kuin\nmuulloinkaan, mutta hän oli aina hienon, kiltin ja säädyllisen\nnäköinen. Huomasi myöskin, että hän oli koko suvun mielikki, ja\nvanhemmat olivat ilmoittaneet vapaaherratar Löwesköldille, että he\nolivat lähettäneet hänet kasvatushoitolaan välttääkseen rettelöitä, kun\nkaikki tahtoivat omistaa Maryn ja pitää häntä kodissaan. Sukulaisilta\nolikin jo tulvinut hänelle kutsuja, mutta ne olivat jääneet Eva-tädin\ntalteen, sillä hänpä määräsi, milloin tytöt saivat lähteä kyläilemään.\n\nAstrid ei välittänyt hitustakaan tuollaisista koreista nimistä\nja arvoista, joita Mary lakkaamatta luetteli, mikä ei oikeastaan\ntapahtunut siksi, että hän olisi niillä ylpeillyt, vaan siksi, että ne\nkuuluivat hänen piiriinsä, ainoaan, minkä hän tunsi.\n\nHyräillen ja reippaasti järjesteli pikku Tolling, jota kotona sanottiin\n\"sydänkävyksi\", kapistuksiaan ja suuteli isän ja äidin valokuvia,\nennenkuin läksi nukkumaan japanilaisen verhon taakse, joka jakoi\ntilavan makuuhuoneen kahtia.\n\nVerhon toiselta puolen Astrid kuuli Maryn kirkkaan, aina jonkun verran\nuteliaana ihmettelevän äänen:\n\n\"Tiedätkö, onko totta, että Sonja Thomas on salakihloissa erään\nfilosofiankandidaatin ja luutnantin kanssa, joka on hirveän rikas?\"\n\n\"Luultavasti, mutt'en tiedä, onko se salaista, hänhän puhui siitä\nmeille kaikille.\"\n\n\"Ei minulle.\"\n\n\"Et kai ollut sisällä. Muuten hän sanoi, että kihlaus julkaistaan\nuutenavuotena, ennen kuin luutnantti Freide lähtee jonnekin\nopintomatkalle, ja sitten he menevät syksyllä naimisiin, kun Sonja\ntäyttää kaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"Ajatteles sentään! Luuletko, että joku muu meistä on kihloissa?\"\n\nAstrid nauroi sydämensä pohjasta.\n\n\"En ainakaan minä, mutta sinusta ja muista en voi mennä takuuseen.\"\n\n\"Minusta?\"\n\n\"Niin, sinähän sanoit 'joku muu meistä', enkä minä vielä tunne tyttöjä,\nminusta vain olisi hyvä, että jokaisella olisi jokin oikein elävä\nharrastus.\"\n\n\"Eikö heillä sitten ole? Minulla on musiikkini.\"\n\n\"Ja minulla rakas saveni, ja Sonjalla ehkä yhtä taipuisa luutnanttinsa,\nmutta Minka vain lentää ja keikkuu kuin kärppä ja pajattaa: '_Mais,\nc'est tout égal ça_!' ja Märta -- niin, tosiaankin, Märta on jo _eine\nfromme und sehr weibliche deutsche Hausfrau_ -- mutta mitä tulee\nMaudista?\"\n\n\"Tarvitseeko hänestä tullakaan mitään? -- Ei ole väliä tulla miksikään,\nminä arvelen, että täällä kehitytään vain huvin vuoksi.\"\n\n\"Ja minä arvelen, että on huvittavaa kehittyä.\"\n\n\"Niin, musiikissa, tietysti. Kuka on Barbro Berting? Jos hänen äitinsä\noli syntyisin Stiernudd, niin olemme kaukaisia sukulaisia.\"\n\n\"Minä tiedän vain, että sekä Sonja että Barbro ovat Göteborgista\nja ettei Barbro ole ollut kotonaan puoleen vuoteen. Hänellä kuuluu\nolevan kolme merkillistä sisarta. Vanhin kauneutensa, n:o kaksi\ntyöteliäisyytensä ja n:o kolme teräväpäisyytensä puolesta.\"\n\n\"Vai niin, no mutta eikö Barbro ole merkillinen?\"\n\n\"Ei minun mielestäni. Hyvää yötä, Mary, minua jo nukuttaa.\"\n\nAstrid melkein odotti Maryn kysyvän syytä hänen uneliaisuuteensa\nja tunsi melkoista helpotusta, kun Mary sanoikin veltosti ja\nhyväntahtoisesti:\n\n\"Hyvää yötä, typykkä! Nuku makeasti!\"\n\nVähän ajan kuluttua kuului Maryn ääni uudelleen.\n\n\"Nukutko, Astrid?\"\n\n\"En ihan.\"\n\n\"Oletko laskenut, montako ikkunaruutua on tässä huoneessa?\"\n\n\"En, mutta se on helposti tehty.\"\n\n\"Käykö päinsä, että lasket ne minunkin puolestani?\"\n\n\"Minä luulen, ettei se vetele. Eikä myöskään saa sanoa sanaakaan, kun\non laskenut, silloin ei uni toteudu.\"\n\n\"Eikö? No, hyvää yötä sitten.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nAstrid kuuli, kuinka Mary puoliääneen ja hyvin perusteellisesti laski\nikkunaruudut, mutta sitten hän kääntelihe ja huokaili niin raskaasti,\nettä Astrid oivalsi jonkin painavan hänen sydäntään. Hän melkein\narvasi, mitä se oli. Mary oli huomannut pienen, lystikkään seinässä\nolevan lasiventtiilin, joka oli pyöreän pienoisikkunan näköinen.\nLopulta Astrid ei voinut hillitä nauruaan. Hän purskahti raikuvaan\nnauruun. Mary tuntui kuuntelevan.\n\n\"Astrid!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Sopiiko laskea uudestaan?\"\n\n\"Se voi käydä laatuun.\"\n\n\"Niin, näetkös, minä en tiedä -- luuletko, että venttiilikin on\nlaskettava?\"\n\n\"Eiköhän, jääköön se pisteeksi. Piste perään, ymmärrätkö?\"\n\nNyt oli Astrid nauranut kyllikseen ja halusi nukkua. Jo seuraavana\npäivänä hänen oli aloitettava työskentelynsä erään kuvanveistäjän luona.\n\nMary laski uudestaan hitaasti ja tarkkaan, ja sitten oli hiljaista. Hän\ntaisi nukahtaa yht'äkkiä.\n\n\n\n\nII\n\nEnsimmäinen päivä.\n\n\nAamuteen jälkeen Eva-täti kokosi opettajakunnan ja oppilaat suureen\narkihuoneeseen, joka ei ollut vähääkään koulusalin näköinen, vaan oli\nasultaan herraskartanon vierashuoneen kaltainen monine mukavine ja\nhauskoine istumapaikkoineen, pöytineen ja näppärine pikku kaappeineen;\nja kokonainen seinä oli kirjahyllyjen peitossa, jotka olivat täynnä\nviimeistä sopukkaa myöten. Muilla seinillä riippui Hillerströmin\ntauluja.\n\n\"Olen ajatellut, että luennot pidämme täällä\", sanoi Eva-täti, \"ja\nteidän lukujärjestyksiinne on jo merkitty tunnit ja aineet. Ei\nteidän eikä teidän opettajienne tarvitse tuntea itseään pinnistetyn\njuhlallisilta tunneilla. Tämä ei ole tavallinen koulu, ja te olette\njo täysikasvuisia nuoria naisia. Kello kolme päättyy päivän opetus,\nja senjälkeen te olette vapaat menemään kävelemään tai kyläilemään\nilmoittamalla siitä minulle. Kerran viikossa käymme museoissa tai\nkokoelmissa. Kuuden aikaan syömme päivällistä ja seitsemän ja yhdeksän\nvälillä tehdään käsitöitä, harjoitetaan soittoa, luetaan ääneen\ntai pidetään jotakin muuta ajanviettoa. Kirjeenne saatte lukea ja\nvastata niihin ilman tarkastusta. Sukulaisia ja ystäviä saatte ottaa\nvastaan mielenne mukaan huoneissanne, sillä minä luotan siihen,\nettä se tapahtuu valikoiden. Yleensä sanoen minä vetoan teidän\ntahdikkuuteenne ja hienotunteisuuteenne ja toivon samalla saavani\nteidän luottamuksenne. Nuoren tytön parhaimmilla ominaisuuksilla ja\noikealla helminauhalla on yhteistä se, että hänen täytyy aina pitää ne\nnäkyvissä, luoda niihin eloa ja välkettä omalla olennollaan. Jos ne\npannaan syrjään siksi, että vastuunalaisuus rasittaa niitä pitämästä,\nkäy niiden samoin kuin helmien. Kun ne seuraavalla kerralla pannaan\nkoristeiksi, ovat ne himmenneet ja ikäänkuin kuihtuneet. Sielunkorut\novat paljoa arempia kuin oikeat helmet, sen tahdon painaa mieleenne\nja lopuksi toivotan teidät kaikki tervetulleiksi. Työ alkaa. Tänään\njääköön kuitenkin se tai ne, jotka eivät ole lopettaneet tavaroittensa\npurkamista, kolmen jälkeen kotiin laittamaan huoneensa kuntoon.\nHutiloimista ja laiminlyöntiä minä en suvaitse ensinkään.\"\n\nEva-täti itse ei opettanut, mutta hän kuunteli hyvin halukkaasti\ntohtori Krabben kirjallisuus- ja taidehistorialuentoja.\n\nTohtori ei tosin ollut niitä, joille elämä on suonut paljon aineellista\nylellisyyttään, mutta hän kohosi harvinaisen nerokkaalla tavalla kaiken\nmaallisen yläpuolelle ja upposi intomielisesti henkisiin harrastuksiin.\n\nSonja kuiskasi Barbrolle: \"Sepä vasta lystikäs herrasmies!\" Ja Barbro\nkuiskasi vastaan: \"Hän lentää meidän kaikkien ylitse\", mutta itse\nasiassa hän oli varsin mielissään, jopa ylpeäkin, että juuri hän sai\nuseimmat kysymykset, kun osasi parhaiten.\n\nTämä oli jotakin aivan uutta hänelle, sillä koulussa hän ei ollut\nmilloinkaan kunnostautunut, päinvastoin, ja hänen täytyi myöntää,\nettä hänen isänsä oli turhaan koettanut työntää häntä, perheen mustaa\nlammasta, milloin minnekin.\n\nKielissä tuli Sonja toimeen erinomaisesti, mikäli sitä tarvittiin\npuheessa, mutta käännökset hän hutiloi alusta loppuun. Niitä hän ei\nkatsonut tarvitsevansa. Vuoden kuluttuahan hän istuu liehiteltynä,\nkomeana nuorena rouvana jossakin Tukholman loistohuoneistossa,\nniin että vanhemmat menettelivät hieman hassusti pannessaan hänet\nLöwesköldin kasvatushoitolaan, mutta äiti, joka oli syntyjään\nranskatar, kärsi maansa puolesta sodasta niin sanomattomasti, ettei\nhänellä ollut ainoatakaan ilonpäivää. Tämän hän pelkäsi tekevän\nSonjankin raskasmieliseksi, ja senvuoksi hän vapaaehtoisesti luovutti\nlemmikkinsä äitinsä rakkaimman nuoruudenystävän, vapaaherratar Evan\nhoteisiin.\n\nNiin pian kuin kello oli lyönyt kolme, kokosi mrs Faith englantilaiset\nkirjansa ja \"haihtui\", kuten Märta Agnell sanoi. Astrid oli hetkistä\nmyöhemmin valmis lähtemään sen kuvanveistäjättären luo, jonka johdolla\nhän aikoi työskennellä. Hänen kauniit, avoimet kasvonsa loistivat\ntäydeltä terältä iloista odotusta, ja hän nyökkäsi hyvästinsä mitä\nsäteilevimmin hymyillen.\n\nMary oli lähdössä vierailemaan ja pukeutui huolellisesti harmaisiin\nkiireestä kantapäähän saakka.\n\n\"Hän on kun hevone\", sanoi Minka katsoen Maryn jälkeen, \"oiken, oiken\npitkä hevose naama ja paljo tyhmeliin\".\n\nTämän hän sanoi Märtalle, mutta Märta ei milloinkaan taipunut\najattelemaan mitään epäedullista. Hän olikin niin lempeän ja\nhyväntahtoisen näköinen ollessaan juuri lähdössä erääseen\nlastenseimeen, että Minka heti älysi huomautuksensa tällä kertaa\nosuneen väärälle henkilölle. Hän livisti vastausta odottamatta\nhuoneeseensa, joka oli saatava kuntoon.\n\nSonja tahtoi Barbron mukaansa ulos.\n\n\"Urban Freidekin on täällä\", sanoi hän, \"ja hän tahtoo mielellään\ntavata sinua. Nyt hän saa jo viran ja toivoo sitten pääsevänsä\nraha-asiain ministeriöön.\"\n\nBarbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut\nLundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja\ntoisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä.\nMutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen\nkuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen\n-- olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi\nmäärättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä\noli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa\nkätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä\nvielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei\nkoko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.\n\n\"En luule, että Eva-täti laskee minua ulos tänään\", virkkoi hän\nepäröiden. \"Jos pistäydyt huoneeseeni, niin huomaat syyn.\"\n\n\"Ainainen hutilus\", nauroi Sonja. \"Harmillista, ettet ole saanut\nneitsytkammiota kuntoon. Olisin tahtonut sinut mukaani Silkkikauppaan\nja Pohjoismaiseen Kauppakomppaniaan. Minun on tehtävä kauhean paljon\ntilauksia. Evelyn-täti tulee tietysti vähäksi aikaa mukaan, ja\nsitäpaitsi minun on saatava neuvoja tulevalta anopiltani. Hän tuntee\ntarkoin, miten Tukholmassa on oltava ja elettävä. Heidän huvilaansa\nDjursholmissa on kuvattu sekä 'Svenska Hemissä' että 'Saisonenissa'.\nAjattelepas, kun mekin Unon kanssa joudumme niihin.\"\n\n\"Onko se sinusta niin tähdellistä?\"\n\n\"_Onko_ muka! Uno sanoo, että minusta tulee pääkaupungin enimmin _chic_\nja nuorin rouva. Minun pukuni tulevat antamaan leiman, sanoo hän.\nVoi, minä olen niin rajattoman onnellinen! _Au revoir_ vähäksi aikaa.\nHassua, että meistä tuli uudestaan koulutoverit.\"\n\nHän nyökkäsi ja riensi tiehensä, Barbro katsoi ihmeissään hänen\njälkeensä. Ei sentään ollut ketään muuta maailmassa, jota hän olisi\nihaillut niin kuin Sonjaa. Ja näin hän oli ihaillut siitä pitäen,\nkun he olivat olleet ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Monet\nkerrat Sonja tosin oli vieroittanut hänet luotaan hetkellisellä\nvälinpitämättömyydellään, mutta hänen oli tarvinnut virkkaa vain\nystävällinen sana vetääkseen Barbron taas luokseen.\n\nHyväilevästä hellyydestä avautui Barbron sielu kuin kukka auringon\nsäteistä, ja hän saattoi muuttua araksi kaihtavassa pelossaan kylmyyden\ntai kovien sanojen tähden. Hänen tunteensa värisivät alinomaa kuin\npaljastetut hermot, ja kun joku hellävaroen kosketti niitä lämpimin\nottein, joutui hän useimmiten niin suuren ihastuksen ja pelon valtaan\nluullessaan kadottavansa tuon elämänlämmön, että hän heti oli valmis\nvastaamaan siihen ryöppyävän kiihkein tuntein.\n\nMutta kasvuvuosinaan häntä oli pidetty kummallisena ja karttelevana.\nHän ei pyrkinyt koskaan esille, ei milloinkaan astunut ensimmäistä\nlähentymisaskelta, ei myöskään salannut varovasti omaa mielipidettään,\nvaan laski ajatuksensa ja sanansa pursumaan vuolaana virtana, kun jokin\nloukkasi tahi kiihoitti häntä.\n\nKohta päivällisen jälkeen Eva-täti lähti kiertotarkastukselle tyttöjen\nhuoneisiin. Hän sanoi näille, että hän tahtoo kerran viikossa käydä\nkatsomassa, miltä kukin \"linnunpesä\" näyttää. Lähtiessään tänä\niltapäivänä tarkastusmatkalleen hän otti mukaansa puutarhasta kukkia ja\nhedelmiä, jotka hän jakoi ihmeteltävän tasapuolisesti.\n\nMinkan luona hän viipyi kauimmin. Siellä vallitsi edelleenkin\nepäjärjestys ja siivottomuus. Näkyi selvästi, että nuori neitonen oli\nväsynyt kaikkeen ja laittanut itselleen leposijan keskelle lattiaa.\nHän oli kiskonut sängystä pielukset ja peitteet alas. Savukekotelo,\ntuhkakuppi, pieni malja, jossa oli suklaamakeisia, ja kirja ilmaisivat,\nettä nautinto oli ollut monipuolista. Mutta juuri silloin, kun Eva-täti\nilmestyi kynnykselle, viskasi Minka harsoleningin kaiken verhoksi ja\nriensi sirosti vapaaherratarta vastaan.\n\n\"Tervetuloa, täti kulta\", sanoi hän sointuvalla ranskan kielellä,\n\"anteeksi, etten ole vielä saanut aikaan järjestystä, mutta minä sain\n-- odottamattoman vieraan\".\n\n\"Vai niin\", sanoi Eva-neiti lyhyesti. \"Kuka se oli?\"\n\n\"Eräs vanha, kiltti neiti, joka...\"\n\n\"Joka polttaa savukkeita ja viruu lattialla.\"\n\nMinkan kapeat, mustat silmät välähtivät.\n\n\"Niin, hänellä on pienet pahat tapansa.\"\n\n\"Sinä kyllä tiedät, Minka, että meillä on portinvartija. Ei kukaan\npääse sisään eikä ulos hänen laskemattaan. Ja kun minä olen ollut\nulkona, saan minä aina tiedon, kuka on käynyt pyrkimässä tänne minun\npoissaollessani. Jos olen kotona, ilmoitetaan minulle myös heti, keitä\npyrkijät ovat, tuttuja vaiko tuntemattomia. Sinä ymmärrät hyvin, ettei\nseitsemää tyttöä oteta taloon ilman valvontaa. Sinusta, pikku Minka,\nminä tiesin vain, että sinä kaipasit hyvää kotia. Äitisi sanoi minulle\nmyös, että sinua on ajoittain kasvatettu luostarissa. Olet varmaankin\nsaanut olla paljon oman onnesi nojassa, lapsikulta, ja oma minä on sekä\nsokea että kehno kasvattaja. Sinun satusi vanhasta neidistä osoittaa,\nettet sinä paljoa välitä totuudesta.\"\n\n\"En tahtonut pahoittaa hyvän tädin mieltä tunnustamalla, että -- että\neräs tyttö meistä ehdotti... että polttaisimme.\"\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Voi, minun on niin vaikea oppia lausumaan heidän nimiään.\"\n\nMinka hymyili lumoavan suloisesti, ja hänen pienten, tummien käsiensä\nliikkeissä oli jotakin niin alistuvaa, kuin ne olisivat madelleet\nrakkaan tädin edessä.\n\nVapaaherratar epäröi hetkisen, sitten hän veti tytön luokseen ja\nsuuteli hänen matalaa otsaansa.\n\n\"Pikku Minka, jos minusta tulee se, joka saa kylvää hyvää sinun\nnuoreen mieleesi, niin minä tuntisin itseni onnelliseksi, että olen\nottanut sinut kotiini. Sen, että sinä et pysy totuudessa etkä siis ole\nluotettava, olen minä nyt nähnyt, mutta hyvällä tahdolla voi nekin\nvirheet saada lähtemään. En kiellä sinua tupakoimasta, jos sinun on\nvaikea luopua savukkeista. En myöskään kiellä sinua käymästä pitkällesi\nlattialle. Sinä saat sitä varten lainata jääkarhuntaljan, niin ettei\nsinun tarvitse pitää nautintoasi salahuvina, mutta hyvin mielelläni\ntoivon, että vapaaehtoisesti hylkäät nikotiinin. Se turmelee sinun\nelimistösi.\"\n\n\"Minä heitän kohta tupakoimisen\", lupasi Minka. \"En tahdo tehdä mitään,\nmitä täti ei hyväksy.\"\n\nVapaaherrattaren muoto kävi vakavaksi, melkein surulliseksi.\nValheellinen ja vilpillinen, siinä on paljon raivaamista ja --\nluultavasti se jää häneltä onnistumatta.\n\nMinka ojensi aito tanssijattaren tapaan niiaten savukekotelon ja sanoi\nkohteliaasti: \"_Voulez-vous bien prendre la boite, ma chère tante_?\"\n\n\"Niin, sinä saat tämän takaisin, milloin tahdot.\"\n\n\"_Ah, mais jamais, chère tante, à quoi pensez-vous_!\"\n\nVapaaherratar jätti Minkan ja meni Märtan luo, joka iloisena kuin\nmikäkin pikku emäntä näytteli hänelle kaikkia \"kotoisia\" aarteitaan.\nHän tarjosi karhunvadelma-hilloa, jonka hän itse oli keittänyt. Ja\nhän otti säteilevän tyytyväisenä vastaan kiittelyt. Hänellä oli myös\nsaksalaisia piparkakkuja, joita Eva-tädin piti maistaa. Punainen huone\nvaaleakoivuisine kalustoineen, joka oli päällystetty kotikutoisella\npuna- ja valkearaitaisella kankaalla, sointui mainiosti tuohon\nvaaleaveriseen tyttöön, jonka vaaleat Gretchen-palmikot riippuivat\nvalkeassa, lapsenpehmeässä niskassa.\n\n\"Kuulehan, pikku Märta\", sanoi Eva-täti, \"etkö sinä tahtoisi ottaa\nvähän hoivataksesi Minkaa? Hän on kyllä villilintu, mutta sinä\nolet tyyni ja ymmärtäväinen, pikku ystävä. Sen olen saanut tietää\nisoäidiltäsi, ja minä olisin iloinen, jos sinä voisit vaikuttaa häneen\nhyvää.\"\n\n\"Aion koettaa hyvin mielelläni\", vastasi Märta äidillisesti. \"Voin\nopettaa hänelle myös ruotsia. Pappa ja mamma puhuvat aina ruotsia\nmeidän, lasten, kanssa.\"\n\nKuinka siniset silmät sillä tytöllä oli! Niihin katsoi kuin\nkirkkaimmalle kevättaivaalle. Hän ei milloinkaan pettäisi ketään eikä\nmilloinkaan salaisi tekoaan.\n\nLuottavin ja lämpimin sydämin Eva-täti jatkoi kiertoaan ja tuli Maudin\nluo, joka itsepintaisesti piti yhä vain tavaroitaan purkamatta.\nPurkakoon se, jota haluttaa. Hän ei aio vaivautua. Mutta Eva-täti teki\nasiasta lyhyen lopun. Hän tunsi Rydemanien luonteen, kun oli ollut\nDresdenissä samassa kasvatushoitolassa, jossa Maudin kolme tätiäkin oli\nollut. Heilläkin oli ollut Maudin oikukkaasti jurottavat kasvat, kun\njokin ei heille \"sopinut\", mutta toisin vuoroin heidän leveä huumorinsa\nsaattoi panna koko tyttöparven ilosta läikkymään. Ja Eva piti heistä\nkuitenkin kaikkien niiden hauskojen hetkien tähden, jotka oli heidän\nparissaan viettänyt. Vilkaistuaan pikipäin ympärilleen hän sanoi: \"nyt\nme puramme tavarat, Maud. Ja meidän täytyy joutua. Anna sinä minulle\nne, mitä pannaan lipastoon!\"\n\nMaud katsoa siritti vapaaherrattareen, pyöräytti päätään ja jyhkeää\nruumistaan, meni vastahakoisesti matka-arkun luo ja jäi siihen\nseisomaan avain kädessä.\n\n\"Rakas Maud, _festina lente_ on kehno ohje tässä tapauksessa. Meidän on\nparasta käydä heti käsiksi toimeen, minä muistan, kuinka sinun tätisi\npurkivat matkalaukkujaan -- se tapahtui eräässä tyttöjen hoitolassa\nDresdenissä. Ulla ja Beata kiistelivät eräästä silkkihameesta, jonka\nkumpikin väitti saaneen omakseen. He kiskoivat sitä kaikin voiminsa,\nniin että se yhtäkkiä repesi kahtia, mutta silloin he eivät voineet\npidättää nauruaan, vaan nauroivat niin makeasti, että tupsahtivat\nistualleen lattialle kummallakin hameenpuolikas sylissä.\"\n\nMaud näki kinailun niin ilmi elävänä edessään, että hänkin herahti\nnauruun, joka helmeili niin raikkaana ja kirkkaana hänen punaisilta\nhuuliltaan, että koko tyttö muuttui.\n\n\"Sepä oli mainiota rehkinää\", sanoi hän Eva-tädin kauhistukseksi, mutta\ntätä leveäsuista huomautusta ei nyt juuri voinut moittia. Aikaa oli\nvähän. Matkalaukku lennähti kuitenkin auki, ja Maud sai ihmeteltävän\nripeästi tavaransa paikoilleen.\n\n\"Niin se kävi, että hurahti\", sanoi hän pirteän vallattomalla\ntavallaan. \"Paljon kiitoksia avusta.\"\n\nHän nyökkäsi kömpelösti, mutta näytti niin herttaiselta, ettei Eva-täti\nvoinut olla taputtamatta hänen pulleaa poskeaan. Maud ei tosiaankaan\nkelvannut salonkinaiseksi, mutta jos hän koettaisi, voisi hänestä olla\nhyötyä ja iloa maailmassa. Eva-tädin mieleen välähti eräs ajatus, ja\nkun hän käsi Maudin kainalossa saapui ruokasaliin, oli hän jo alkanut\nsitä kehittää.\n\nJatko seurasi illalla, kun oli kokoonnuttu salonkiin syksyn ensimmäisen\ntakkavalkean ääreen, joka oikeastaan oli vain komeilua. Piirin keskellä\noli pieni pöytä ja sillä kaksi maljaa täynnä omenia ja pähkinöitä.\n\nMinka oli laulanut Maryn säestäessä ja kumpikin palkittiin vilkkailla\nkättentaputuksilla. Maud oli kertonut murrejuttuja ja mademoiselle\nDesirée Renard lausunut runon Rostandin L'Aiglonista.\n\nTämän numeron jälkeen oli lyhyt väliaika. Kun vapaaherratar sen\nkeskeytti, nyökkäsi Maud heti, osoittaakseen tietävänsä, mitä Eva-täti\naikoi sanoa.\n\n\"Niin, tyttö-kullat, minun mielestäni on meidän ensimmäinen yhteinen\npäivänviettomme kulunut paremmin kuin voi odottaakaan\", alkoi hän,\n\"ja sentähden minä luulen voivani tehdä erään ehdotuksen, jonka\nheti selitän. Ei kukaan teistä, jotka olette niin nuoria, tunne\npaljoa sen luokan ihmisiä, jolla on nimenä _pauvres honteux_. Heidät\nsyöstään syrjään tai he itse vetäytyvät pois näkyvistä tuntiessaan\nvoimattomuutensa elämän taistelussa. Kerran hekin ovat olleet\nparemmilla päivillä. Useimmat muistavat omistaneensa kauniin,\nvarakkaan kodin, jonka säälimätön kohtalo on murskannut palasiksi,\nmonet yksinäiset vanhukset istuvat puutteellisissa vuokrahuoneissa,\njonne he ovat siirtäneet kallisarvoisten ja ennen kaikkea rakkaiden\nhuonekalujensa jäännökset, maailma ei jouda heistä huolehtimaan.\nPäivät päästään he istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja tuntevat, miten\nvanhuuden yksinäisyys jäytää heitä. Olen ajatellut, että ehkä joku tai\njotkut teistä haluaisivat uhrata muutamia hetkiä ajastaan noille elämän\nhyljeksimille olennoille. Teidän ei ole tehtävä sitä minun tähteni eikä\nsiksi, ettei teidän mielestänne sovellu kieltäytyä. Silloin teidän\nkäyntinne eivät tuota iloa. Teidän on käytävä kuin päivänpilkkeiden,\nomasta vapaasta tahdosta, ja luotava valoa puutteenmajaan, minulla on\npaljon osoitteita, mutta niitä en teille tyrkytä.\"\n\n\"Minä lähden\", vakuutti Mary, \"ja kun minulle lähetetään hedelmiä\nkotoa, niin otan kokonaisen kantamuksen mukaani.\"\n\n\"Minä myös lähden mielelläni\", puuttui puheeseen Märta, \"kenties voin\nauttaa heitä paikkauksessa ja taloushommissa\".\n\n\"Minä voisin ehkä lukea ääneen, jos joku välittää sellaisesta\", sanoi\nBarbro.\n\n\"Tiedättekö mitä, tytöt\", virkkoi Astrid innostuneesti, \"me yhdymme\nkaikki tuumaan. Emmeköhän perustaisi kerhoa, jos Eva-täti antaa luvan!\"\n\n\"Kyllä\", hymyili Eva-täti, \"eihän seitsemää nykyaikaista tyttöä\nvoi ajatellakaan ilman kerhoa. Niin että minun ei kannata ruveta\nvastustamaan sitä ajatusta. Mutta kun minä nyt olen pannut asian\nalulle, saatte te oman harkintanne mukaan laatia säännöt ja muun. Omin\npäin se käy teiltä paljoa vapaammin. Minä vaadin vain, että kokous\nlopetetaan kello kymmenen, minkä jälkeen minun tyttöjeni huoneissa\nvallitkoon hiljaisuus ja sammutettakoon tulet, niin että tänä iltana\nlienee myöhänläntä virittää päivänpilkkeitä.\"\n\nEnnen kuin tytöt erosivat, ehti Sonja ilmoittaa Barbrolle, että hän\noli tavannut myös Harald Wittin tänään. Hän oli viimeistä vuotta\nKarlbergissa ja sanoi aikovansa pyytää Barbroa sotakoulun juhlaan, kun\nSonjaa ei ollut haluttanut.\n\nHarald Witt oli myös kummankin tytön lapsuudentuttavia. He olivat\nkäyneet samaa tanssikoulua ja heillä oli monia iloisia, yhteisiä\nmuistoja.\n\n\"Muistaako hän minua?\" kysyi Barbro onnellisena, joskin hänen\niloaan hieman katkeroitti joutua hätävaraksi. Olihan sentään aivan\nluonnollista, että Sonjalla oli etusija.\n\n\"Tietysti. Hän sanoi: 'Minkäs näköinen se nykyään on se pörröpää, joka\nmieli sinisukaksi?' Voit arvata, että kuvailin sinua edullisesti, koska\nhän aikoo pyytää sinua juhlaan.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, mutta hän kai muuttaa mielensä nähtyään alkukuvan.\"\n\nBarbroa hävetti, kun hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Eihän hänellä\nollut pienintäkään syytä tillittää, mutta Sonjalla oli niin kummallinen\ntapa antaa iloa ja ottaa se taas takaisin. Barbrolla oli kuitenkin\nkiire sanoa hyvää yötä. Samassa kun hän oli juoksemaisillaan ylös\ntorninrappuja, tupsahti häntä vastaan Minka, joka äänettömästi liukui\nkahareisin alas kaidepuuta myöten, ja tämä kohtaus haihdutti heti\nsynkät ajatukset.\n\n\"Oletko käynyt huoneessani?\" kysyi hän ihmetellen.\n\n\"Ei, ei, laskin vaan mäki. Älä puhu täti, chérie!\"\n\nBarbro remahti nauramaan. Minka näytti aika hassunkuriselta katuessaan\nmäenlaskuaan, mutta oli samalla vallattoman halukas laskemaan\nuudestaan. Barbro kurkisti rappujen yläpäähän. Kaksi kaidepuuta ja niin\nihanan jyrkät! Sepä oli mainion houkuttelevaa.\n\nEi näkynyt ketään. Sähköliekki valaisi himmeästi ylähallia. Barbro\nkuiskasi hämillään: \"Eikös lasketa kilpaa? Se, joka pääsee kolme kertaa\nensimmäiseksi, saa kokonaisen hehdon karamelleja.\"\n\nMinka nyökkäsi veikeästi, ja mustat silmät välähtivät. Hän oli valmis\ntekemään vaikka mitä makeisista, oli hänen tapansa tunnustaa, eikä hän\nepäillyt hitustakaan voittavansa kilpailussa.\n\nKohta nuoret neitoset lennähtivät kaidepuun harjalle, molemmat yhtä\ninnoissaan.\n\n\"Nyt\", komensi Barbro, ja ennen kuin se oli sanottukaan, lensi Minka\nnuolennopeasti pitkin käsipuuta. Hän ehti kaikki kolme jaksoa ennen\nBarbroa, mutta tämä tunsi olevansa niin kiihtynyt urheilusta, että\nuudeksi urheiluksi ehdotti kapuamista käsien varassa pitkin kaidepuuta.\n\nSiinäkin oli Minka voittamaton. Hän kapusi keveästi ja ketterästi kuin\npieni apina.\n\n\"Nyt minä on kaksi hehtaari karamelli\", sanoi hän keikkumisen päätyttyä.\n\n\"Eipäs, sellaista sopimusta ei tehty\", intti Barbro.\n\n\"Minä niin ajatteli.\"\n\n\"Ei kiitos, tämä viimeinen oli vain huvin vuoksi.\"\n\n\"Minä aina ajattele voitto\", sanoi Minka hyvin pahoillaan.\n\nBarbro silmäili hämmästyneenä pientä olentoa tulipunaisessa\nsilkkipuserossa. Kaiveliko hänen mieltään tosiaankin se, että oli\nmenettänyt muutamia namuspaloja? Barbro puolestaan ei ollut paha\nherkuttelija, vaikkakin hän piti makeisista, kun niitä tarjottiin,\nmutta hän ei nauttinut ahmimalla. Sensijaan näytti Minkan koko olento\npalavan himosta saada luvattu hehto.\n\n\"Minun puolestani sen kyllä saat\", sanoi Barbro. Ja kun kello samassa\nlöi kymmenen, keskeytti hän Minkan tuotapikaa alkaman villin riemuhypyn\nsanomalla leikillisesti: \"Hyvää yötä, pikku sokerirotta!\"\n\n\n\n\nIII\n\nPäivänpilkkeet.\n\n\nEräänä lauantaina kello neljän seudussa iltapäivällä olivat tytöt\nkokoontuneet piharakennuksen salonkiin. Heidän murkinoidessaan oli\nnäet ankara sade alkanut rapista huvilan korkeita, paljaita ikkunoita\nvasten, ja kun se sitten yltyi rankaksi, peruutettiin kävelymatka,\nja seitsemikkö päätti perustaa kerhon, joka jo oli ristitty\n\"Päivänpilkkeiksi\".\n\nSen tarkoitus oli myös määritelty ja oli vain vahvistamista vailla,\nmikä tapahtui siten, että oli luettava ja hyväksyttävä Astridin laatima\npöytäkirja.\n\nSyvällä, kauniilla alttoäänellään hän luki:\n\n\"Päivänpilkkeiden\" kerho on seitsemän jäsenen perustama, ja kerhon\ntarkoituksena on auttaa ja ilahduttaa niitä vanhoja ja yksinäisiä,\njotka ovat olleet paremmilla päivillä, mutta joilla nyt ei ole\nainoatakaan rakasta omaista, joiden puoleen kääntyä. Kerhon säännöt\novat seuraavat:\n\n1) Jäsen sitoutuu suorittamaan vuosimaksuna kymmenen kruunua ja\nantamaan vapaaehtoisia lahjoituksia edellämainittuun tarkoitukseen.\n\n2) Jäsen on velvollinen ainakin kerran viikossa uhraamaan iltapäivänsä\nsille tai niille vanhoille, joista hän on ottanut huolehtiakseen,\nja hänen on sinä aikana viihdytettävä ja autettava suojattejaan ja\ntyöskenneltävä heidän kanssaan.\n\n3) Jäsen on oikeutettu ehdottamaan kerhoon uusia jäseniä, kuitenkin\nainoastaan naispuolisia, minkä ohella on toivottava, että sopivia\njäseniä otetaan kerhoon yleisellä äänestyksellä.\n\n4) Johtokunta valitaan joka syksy perustamispäivänä, ja sen jäseninä\novat puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun jäsenluku\non kasvanut kaksinkertaiseksi, valitaan myös kolme varajäsentä\njohtokuntaan, jonka vaali tapahtuu suljetuilla lipuilla.\n\n5) Yhteisestä päätöksestä kerho pitää kokouksia kerran viikossa.\nJäsen, joka on poissa kokouksesta, maksaa sakkoa yhden kruunun, näissä\nkokouksissa työskennellään Päivänpilkkeiden toiminnan edellyttämällä\ntavalla.\n\n6) Lucianpäivänä, joulukuun 13:na, vietetään vuosijuhla\njoululahjavarojen kokoamista varten.\n\n7) Suotavaa on, että tehdään ehdotuksia jäsenten kerhomerkeistä ja\nkerhonimistä.\n\nViimeinen pykälä oli tyttöjen käsityksen mukaan oikeastaan jännittävin.\nMuista pykälistä olikin keskusteltu niin usein ja paljon, että ne\nvoitiin pitää selvinä, mutta seitsemäs oli lisätty viime tingassa,\nkun Minka oli maininnut, että heillä oli ollut tapana antaa _noms\nde charité_ siinä luostarissa, missä hän oli ollut. Tytöt halusivat\nkuitenkin mieluummin saada sellaisen toveruuskantaa edustavan\nerikoisnimen, jota voitaisiin käyttää varsinaisen nimen sijasta.\n\nKerhomerkistä pääsi seitsemikkö vähällä yksimielisyyteen. Se oli pieni\nhopea-aurinko sateineen ja sitä oli aina kannettava leningin alla.\n\nSattuvien nimien keksiminen oli mutkikkaampi juttu, mutta Sonjan\nehdotukset saivat suurimman kannatuksen. Hän oli sekä näppärin\nettä rohkein keksimään. Sitäpaitsi oli hänestä tullut kaikkien\nmielikki. Pidettiin suurena kunniana saada käydä hänen kanssaan\npuodeissa tai auttaa häntä pukeutumaan upeaan seurustelupukuun, kun\nhän oli menossa kutsuihin. Häntä ympäröi hakkaillun ja liehitellyn\ntanssiaiskuningattaren ja jumaloidun nuoren morsiamen sädekehä, mikä\nteki hänet vastustamattomaksi. Ja kun hän selitti, ettei hänellä\nollut mitään nimeä itseään varten, oli kaikilla tovereilla valmiina\nmairittelevia lisäkkeitä. Minkan ehdottama \"Bien-aimée\" hyväksyttiin\nkuitenkin avonaisella äänestyksellä. Minka itse sai pitää hyvänään koko\nlailla mairittelemattoman \"Typykkä\", Astrid sai olla \"Kunniankukko\",\nMary \"Sievä sävy\", eräs sanaleikki, josta Sonja oli hyvin ylpeä; Maud\nnimitettiin Tegnérin jättiläistytön mukaan \"Gerda finnintyttäreksi\",\nMärta sai nimityksen \"Weibchen\" ja Barbro vastusteluistaan huolimatta\n\"Kynänvarsi\", sillä tiesihän sen koko maailma, selitti Sonja\nsuorasukaisesti, vaikka hän oli antanut Barbrolle vaitiolo-lupauksen,\nkun tämä oli kaikessa luottamuksessa kertonut hänelle, että\nSvenska Dagbladetissa oli ensi kerran ilmestynyt eräs hänen\n\"tunnelmakuvansa\", ja runoja oli häneltä tullut kuin \"turkinhihasta\"\nihan kaksitoistavuotiaasta saakka.\n\n\"Silloinpa saat kirjoittaa jotakin oikein sievää minun runoalbumiini\",\nsanoi Märta ihastuksissaan.\n\n\"Ja minun myös\", lupasi Maud auliisti, \"mutta se ei saa olla mitään\nimelää ruikutusta lempineen ja hempineen ja kuineen ja muineen,\nsemmoista minä en suvaitse\".\n\n\"Nyt valitaan johtokunta\", keskeytti Astrid, \"muuten ei tästä lorusta\ntule loppua. Tässä on paperilippuja ja nämä maljat ovat vaaliuurnia.\nNiihin on merkitty, mitä lippuja mihinkin pannaan, siis seitsemän\nkuhunkin. Me pyydämme Blendan\" -- hän oli sisäkkö -- \"tänne lukemaan\nne, niin saamme laskea äänet.\"\n\nSonja valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, mutta rahastonhoitajan\ntoimesta olivat mielipiteet jonkun verran eriäviä. Siksi tuli kuitenkin\nMärta, joka sai toimen yhden äänen enemmistöllä, ja Astrid valittiin\nsihteeriksi.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni esittää sisareni Birgitin kerhoon\", sanoi\nBarbro. \"Hän on tosin naimisissa oleva rouva eikä ole enää kovin\nnuorikaan, kohta kaksikymmentäneljävuotias, mutta hän on niin hyvä, ja\nkaikki ihmiset, varsinkin vanhat, pitävät hänestä.\"\n\n\"Minä arvelen, ettemme näin äkkipäätä ottaisi uusia jäseniä\", vastusti\nMaud. \"Meidän on väljempi olla, niin kauan kuin saamme olla omissa\noloissamme, mutta sitten vasta kun väsytään, poimitaan sijaisia,\nminä ainakin luulen, etten viitsi koko talvea uurastaa hellänä\nhyväntekijänä.\"\n\n\"On niin vähän aikaa\", säesti puheenjohtaja, \"mutta tiedättekö,\nLucia-juhla jännittää minua kovasti. Se juhla se häikäisee loistollaan\nLöwesköldin vielä aamu-usvaista puhdetta.\"\n\n\"Minä ihan ikävöimällä ikävöin päästä ompelemaan jonkun kiltin mummon\nviereen\", sanoi Märta viehkeästi, \"silloin sitä puheltaisiin hänen\nlapsistaan ja lapsenlapsistaan ja pilkistettäisiin hänen muistoihinsa\".\n\n\"Minä en luule osaa puhu mummon vanhan kansa\", huokasi Minka. Hän jo\nkatui liittymistään kerhoon. Se oli jotakin, josta hän ei välittänyt\nhituistakaan. Eihän toki, urheilu ja hakkailu ja elävätkuvat ja\nsokerileipurit häntä huvittivat.\n\nKun Eva-täti sai tiedon äskenperustetusta kerhosta, näytti hän hyvin\ntyytyväiseltä ja antoi hyvin mielellään kullekin hoidokkaalleen\nosoitteen, mutta hän varoitti heitä ryhtymästä liian innokkaasti\ntoimimaan. Hän näet pelkäsi, että ainakin jotkut väsyvät kerran\nviikossa tapahtuvaan päivänpilke-vierailuun. Omassa mielessään hän\najatteli, että ainoat, jotka eivät kyllästy, ovat Märta ja Astrid,\nmuiden luonteessa ei vielä ollut riittävästi lujuutta eikä vakavuutta.\n\nBarbron sydän oli kyllä lämmin ja nöyrä, mutta hän eli vain toisella\njalallaan todellisuudessa, toinen oli mielikuvien maailmassa, missä hän\nuneksi tulevaisuuden vihertäviä onnenlehtoja.\n\n\"Neiti Helene Boye, seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, älykäs\nja huvitettu kaikenlaisista sivistävistä askareista. On ollut\nseuranaisena. Hänen sukulaisensa lähettävät hänelle Skoonesta toisinaan\nrahaa ja ruokatarpeita. Hän asuu Stigberginkadun 18:ssa pienessä\npuutalossa erään laivurinlesken luona\", luki Barbro osoitelipustaan.\nJa äkkiä karkasi veri hänen poskiinsa. Varmaankin Holger Boyen täti.\nSilloin hän luultavasti voi Holgerin avulla valmistaa mummolle\nrauhallisen ja iloisen elämänillan. Holger veisi hänet kenties entiseen\nlapsuuskotiinsa, tasangolla olevaan valkoiseen taloon. Hän aivan\nkuumeni odotuksesta ja jännityksestä. Tietysti hän ei välitä mitään\nrankkasateesta, vaan lähtee kohta päivällisen jälkeen Söderiin.\n\nBarbro istui sanattomana päivällispöydässä ja kehräsi punaista\nunelmalankaansa. Oli tosiaankin tyhmää, ettei hän ollut pariin\nkuukauteen antanut itsestään mitään tietoja Holgerille. Tämän viime\nkirje, lyhyt ja toverillinen, kuten aina, oli saapunut juuri hänen\nlähtiessään papan ja sisarien kanssa Köpenhaminaan. Siellä hänellä\noli ollut jumalallisen hauska ja hän oli unohtanut kaikki ahmiessaan\nnähtävyyksiä ja huvituksia. Sitten hän oli matkustanut Flodaan\npikku isoäidin luo, missä häntä kohtasi uusi yllätys. Hän, Babi\npuitukka, oli siellä saanut oikean kosiskelijan, erään vanhahkon,\nperin köyhän ja ylettömän hienon paroonin, joka päivittäin tuhlasi\nhänelle kohteliaisuuksia enemmän kuin mitä hän sitä ennen oli kuullut\neläissään. Hän oli sulasta kiitollisuudesta melkein jo antamaisillaan\nmyöntävän vastauksen hänen jalosyntyiselle kaljupäisyydelleen, mutta\nisoäiti sai hyvissä ajoin tietää asian ja teki jyrkän tenän. Hän oli\nsydämettömästi nimitellyt paroonia kuokkavieraaksi, ja kyllähän tämä\nolikin nälkäisen ja kurjan näköinen, mutta sittenkin kuulosti ruoka\nvarsin arkipäiväiseltä kaikkeen siihen runolliseen verraten, millä hän\noli kestinnyt Barbroa. Nyt hän käsitti, että parooni Louis von Trotte\nmyös oli _pauvre honteux_, joka oli yrittänyt hänen avullaan pysyä\npystyssä, eikä hän, Babi, unohda kuuna päivänä, miten jäisen kylmältä\nparoonin otsa näytti ja miten kuivettuneilta hänen kätensä tuntuivat\nsinä aamuna, jolloin hän jätti jäähyväiset Barbrolle matkustaakseen\nveljensä luo metsästämään.\n\nEva-täti ei tahtonut, että Barbro lähtee pimeässä ja tietä\ntuntematta niin pitkän matkan päähän Söderiin lauantai-iltana, mutta\nsunnuntaiaamuna läksi neljä Päivänpilkettä, nimittäin Kunniankukko,\nWeibchen, Kynänvarsi ja Sievä sävy, kaikki varustettuina Eva-tädin\ntervehdyksillä ja pulskalla korilla, johon taloudenhoitajatar oli\npannut yhtä ja toista. Omasta puolestaan olivat tytöt hankkineet kukkia\nja torttuja.\n\nSonjan oli mentävä koko päiväksi tulevien appivanhempiensa luo, missä\nhän tapaa sulhasensa. Minka valitti päänsärkyä, ja Maudilla oli taasen\nsellainen päivä, jolloin hän ei \"viitsinyt\" toimittaa muuta kuin\nnäyttää happamelta ja purkaa sisuaan.\n\nMutta kun Päivänpilkkeet olivat palanneet takaisin, katui hän, että\noli antanut huonolle luonteelleen vallan. Kaikki neljä olivat varsin\nihastuksissaan tehtävästään. Heidät oli otettu vastaan kuin mitkäkin\nprinsessat. Vanhat mummot eivät olleet voineet kyllin ilmaista ja\nosoittaa kiitollisuuttaan, ja pari mummoa oli ollut ihan hassahtavia,\nkuten esim. Barbron mummo.\n\nHän oli kertonut ketterästi ja rattoisasti entisajan ihmisistä ja\nelämästä. Oli ollut monta vuotta ulkomailla ja tavannut paljon\nkuuluisia henkilöitä, mutta se sentään oli jotakin, että hän oli\ntasanko-skoonelainen ja kuului suureen Boye-sukuun, joka oli\nhaarautunut moneen suuntaan kahdestatoista voimakkaasta veljeksestä:\nhänen isoisästään ja tämän veljistä.\n\nHolger Boye taitaa olla hänen serkunpoikansa. Hän ei ollut kuullut\ntästä milloinkaan puhuttavan, mutta nyt sai Barbro viedä sydämelliset\nterveiset tuolle nuorelle miehelle.\n\n\"Minä pidän kaikista sukulaisistani\", sanoi Helene-neiti, \"sekä\ntunnetuista että tuntemattomista, ja minulla onkin harvinaisen hyvä\nsuku, joka muistaa minua, vanhaa sokeaa\".\n\nNeiti Boye näki vain hämärästi ympärilleen, mutta hänen sielunsa silmät\nnäkivät selkeästi, ja jokaisen pienenkin murun, minkä hän sai ulkoapäin\nsuuresta, kauniista maailmasta, hän otti hyvin mielellään vastaan.\n\nBarbro oli riehahtanut tuleen ja leimuun suojattinsa puolesta ja samana\niltana, jolloin hän oli käynyt mummon luona, hän kirjoitti seuraavan\nkirjeen kandidaatti Holger Boyelle.\n\n    \"Rakas Holger!\n\n    Suo anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään, minä olen\n    kuitenkin ajatellut sinua hyvin usein, ja juuri nyt olet sinä\n    ihmeellisen elävänä edessäni. Sinä et voi aavistaa, kuinka\n    iloiseksi tulisin, jos äkkiä ilmestyisit ja läksisit minun\n    kanssani minun kaikista viimeisimmän ihastukseni, sanomattoman\n    herttaisen ja suloisen mummon luo, jolla on mitä kaunein\n    valkoinen tukka ja syvä, lämmin katse sairaissa silmä-poloisissa.\n    Hänen nimensä on Helene Boye; sinä taidat olla hänen serkkunsa\n    poika, ja hän sulkisi sinut syliinsä, jos lähtisit hänen pieneen\n    ullakkokamariinsa Söderiin. Siellä se on se pienen pieni mummo\n    siinä pienen pienessä tuvassa. Ajattelehan, kuinka kaihoisasti\n    hän kaipaa takaisin lapsuudenseutujensa tasangoille! Mutta\n    köyhyys, joka on äänetön ja arka eikä turvaudu kerjuuseen,\n    on kätkenyt lujatahtoisen ja ajatusrikkaan elämän jäännökset\n    puutteenalaiseen majaan. Etkö tule joskus Tukholmaan? Minun\n    täytyy sanoa sinulle, että kuvittelen sinun toivottavan vanhan\n    sukulaisesi tervetulleeksi siihen valkeaan taloon, josta olet\n    niin usein puhunut. Kun tulee kevät, saisi hän taas nähdä\n    rakkaan Skoonensa ja olla siellä villihanhien lähtöön saakka.\n    Tapahtuukohan tämä ainoastaan minun mielikuvituksessani? Eihän\n    toki, sinä kyllä autat minua luomaan valoa täti Helenen elämään,\n    joksi minä häntä jo sanon. Aivan varmaan näen hänestä unta\n    ensi yönä. Hän on suloinen. Kun vain saan aikaa, käyn hänen\n    luonaan useamman kerran viikossa. Tuntuu melkein kuin olisin\n    saanut yhden isoäidin lisää. Birgitiltä, hänen mieheltään ja\n    lapsiltaan voin kertoa sulle terveisiä. He aikovat muuttaa\n    Tukholmasta uutenavuotena, sillä Bengt on nimitetty lehtoriksi\n    Mariestadiin. Molemmat ovat ylen onnellisia päästessään niin\n    lähelle Göteborgia. Mihin minä joudun, kun tämä vuosi loppuu,\n    siitä ei ole tietoa, mutta hän (pappa), tuo (Ulla-täti), se (minä\n    itse) tuumiskelevat hartaasti, kunne saisi sopimaan sellaisen\n    siivekkään kuin Babi on. Et taida tuntea ketään sellaista\n    maailmanympäri-purjehtijaa, joka ottaisi minut kiertoretkelleen?\n\n    Täällä Löwesköldin laitoksessa me kaikki viihdymme oikein hyvin.\n    Kahteen meistä sinä ihan varmaan rakastuisit. Toinen on sellainen\n    hienonhieno tytön näytenumero, jolla on aito siloisuutta sekä\n    ulkonaisesti että sisäisesti. Hän on ainoa laatuaan, ymmärrätkö,\n    ja hänen nimensä on Astrid Tolling. Toinen on maailman sievin\n    pikku lumoojatar, jolla on sametinruskeat kasvot ja sellaiset\n    silmät, ettei kukaan voi niitä vastustaa. Minka Rozinsky on hänen\n    nimensä.\n\n    Sitten täällä on vielä pari, joista sinä sanoisit 'pää, pää,\n    valkeat lampaat', ja eräs, pahin meistä, mutta kieltämättä\n    älykkäin, sinun kotipuolesi tuotteita. Ja Sonja, prinsessa Sonja,\n    joka on lahjoittanut pois puolet kuningaskuntaansa, sydämensä ja\n    tulevaisuutensa, mutta puolen valtakuntansa vastalahjaksi hän\n    saa kokonaisen onnellisen keisarikunnan. Muuten olen jo hyvin\n    iloinen, kun pääsen morsiustytöksi ja saan kulkea saattueessa\n    pitkää käytävää myöten Jakobin kirkkoon, jonne neljä Freidien\n    miespolvea on vienyt morsiamensa alttarin eteen.\n\n    Nyt olen varmaankin kirjoittanut enemmän kuin sinä jaksat\n    lukea, ja sittenkin minun täytyy mainita, että meillä on eräs\n    opettaja, jota olen päättänyt olla milloinkaan suututtamatta.\n    Hän on näköjään kuin kulunut sanakirja ja puhuu kuin vanha\n    runoelma. Hän taitaa vaikka mitä, mutta totta kai tiedät, ettei\n    se semmoinen kovin paljoa tehoa tyttöihin. Sonjan mielestä hän\n    on hassunkurinen hontelokoipineen ja sormineen. Hänen nimensä\n    on Krabbe, mutta häntä nimitetään 'kravuksi'. Olen ottanut\n    tehtäväkseni saattaa hänet tavalla tai toisella iloiseksi.\n    Hän suree jotakin. Se saisi hyvinkin olla hänen oma kuollut\n    nuoruutensa. Entä minun nuoruuteni, joka on niin turkasen elävä\n    -- ja jota minä en saa mitenkään kulkemaan samassa tahdissa\n    muiden kanssa! Minun nuoruuteni ei varmaankaan osaa kuolla\n    milloinkaan. Se seisoo kuin korkealla vuorella minussa ja huutaa\n    huhuilee kaikkiin ilmanääriin.\n\n    Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin\n    Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään _nova Stella_,\n    puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta\n    poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva\n    laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.\n\n    Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi'\n    kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes\n    tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten\n    paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä\n    tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua\n    ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä\n    köntystelet'.\n\n    Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa\n    päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä\n    milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?\n\n                                                Ystäväsi\n                                                Barbro.\"\n\n\n\n\nIV\n\nEräs käynti ja sen seuraukset.\n\n\nSäntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta,\nettä kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että\nhillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas,\nkauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin\nottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei\nvoinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan\nvihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.\n\nHänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin\nesille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä \"Mütterchen\"\ntästä olisi sanonut. Mutta -- mutta -- mihin ihmeeseen hillo oli\njoutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen.\nSiitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä\nketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa.\nVoisiko olla mahdollista, että -- -- -- Ei, Eva-täti oli sanonut, että\nhänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.\n\nMärtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin\nkuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi\nepäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi\nhän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman\nlaatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti\nsidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta,\näidillisintä hymyään ja lepersi: \"Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä\nyönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!\" Varovasti\nhän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla\nnukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat\nsilmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua\nja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka\npääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien,\nettä hän on liian suuri \"leikkimään nukkien kanssa\", mutta jopa oli\ntuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli\nsittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili\nTupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä\nMärta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei\nosannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen\nharrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja\nvastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta\npani sen pystyyn.\n\nMärtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen\nsalaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat\ntäyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt\npuolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea\npiiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.\n\nSilitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman\nhajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa\nhilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii\nlipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä\nlukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.\n\nAivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin\nhän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan\nparemmin varovaista kopeloimista.\n\n\"Laske minu sisä, Märta\", kuului Minkan pyytävä ääni. \"Nukuin paljo\ntänään.\"\n\nMärta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen\nlivahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan\nmääräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin\npirteältä ja kirkassilmäiseltä.\n\n\"Olin juuri menossa nukkumaan\", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan\nrasian kannen. \"Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?\"\n\n\"Eipä oikeastaan.\" Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian\nkiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai\nkaramellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: \"Mitä sinä on siinä, _chérie?_\"\n\n\"Eräs -- eräs muistoesine kotoa.\" Ajatuksissaan Märta heti pyysi\nTupukalta anteeksi, että sanoi häntä \"esineeksi\".\n\n\"Saako minä katsoa?\"\n\n\"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla\non jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille\nkymmenen.\"\n\n\"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?\"\n\n\"Ei yhtään murua\", nauroi Märta, \"mehän söimme viimeiset yhdessä eilen\".\n\n\"Eikö mitä muuta hyvä?\" Minka näytti perin alakuloiselta.\n\n\"E-ei -- niin, kyllä -- mutta nyt on liian myöhä ja tuota\"... Märta\nmietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. \"Minka, oletko\nkuullut kenenkään käyvän täällä tänään?\"\n\nMinka sävähti tulipunaiseksi.\n\n\"Ei, ei\", vakuutti hän innokkaasti, \"ei kukaan ollut täällä\".\n\n\"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että\nminä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen,\nettä se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi,\nvaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku\nMütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa.\nVoitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin\nsilmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty\nsiellä? Ja nyt -- sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa,\ntuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta.\nPahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää\nepäillä ketään.\"\n\nMärta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt,\nherkkätunteinen sydän säälistä.\n\n\"Ragas ystävä\", sanoi hän lepytellen, \"minä otti pieni, pieni vähän.\n_Je te demande pardon -- mille fois, chérie!_ minulla ei mitään syödä,\nkun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, _mais_ ei pahastu -- ei\n_triste, petite Marthe_.\"\n\nJa hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa\nhänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki\nRozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun\ntalousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei\nkukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa\nja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka\nkeimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti\nkaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.\n\nMärta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat\njähmettyneet pyöreille poskille. \"Tarkoitatko sinä, että sinä olet\nkäynyt minun huoneessani ja -- ja -- _ottanut_ minun hilloni?\"\n\n\"Minä maisto sitä, _mon ange_, vaan maisto muutama pieni lusikka.\"\n\nMärta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt\nhäntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle\nystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja\nopettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet\nlaitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän\nei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa\nnojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä\noli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten\nmuut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän\nitki ääneti ja sydämensä pohjasta.\n\nMinka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.\n\n\"Oh, ei olla niin _triste_ siitä purkista, minä ei milloinka enää\nteke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. _Voyons!_ minä tanssi\ntarantella sinua, _non_, sinusta, sinulla\".\n\n\"_Sinulle_\", oikaisi Märta tahtomattaan. \"Ei, me menemme kumpikin\nnukkumaan.\" Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui\ntulipunaiseksi, kun hän itki.\n\n\"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi\", sanoi Minka keventynein\nmielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, \"sinä et kuule\nmilloinkaan, että minä teke enää niin\".\n\n\"_Teen_ niin\", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen\narvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: \"Tietysti annan sinulle anteeksi,\nmutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua.\nKahteen viikkoon et saa ostaa etkä -- myöskään näpistellä makeisia.\" --\nMärta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan,\n\"Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa\nsinua, minun on sinua sääli, pikku Minka.\"\n\n\"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, _chérie!_ Minä ei katso namusen\npäälle kaksi viikko ja yksi päivä, _tu verras!_ Hyvä yötä,\n_petite-chérie_.\"\n\nJa aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun\nhän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken\nmuun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi\nsaada selvä.\n\nSeuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla\ntavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen \"Weibchenille\".\nJa olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin\nlaitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt\neivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.\n\nMaud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui\nilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää\nvaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa -- sitä\nhän ei saanut päähänsä.\n\nMuihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä\njohtui lähettää \"Sievälle sävylle\" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli\nsaanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois\nkutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat\nniin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi\nitsensä vallan vähäiseksi.\n\n\"Katsokaas, tytöt\", virkkoi Mary, \"kukahan lie kyhännyt näin tyhmän\nsukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että\nensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle!\nMahdottoman typerää.\"\n\nErään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi\nkiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.\n\nHän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan\njännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja\n\"kravun\" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa\nvaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin,\nmutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten\nkuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin\nlastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui\nmuovailutunnilta.\n\nMutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän\ntyynesti:\n\n\"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos\nteitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla\nteidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan...\"\n\nSamassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja\nBarbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun\nMaudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi\nsen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa\nsitä, kun tohtori astui huoneeseen.\n\nTohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten\npunehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän\nkiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta \"ukolla\".\nTohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen\njalkojensa eteen.\n\nMaudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran\nvakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.\n\nTohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.\n\n\"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?\" kysyi hän\nmatalalla, kuin tukahdetulla äänellä. \"Voiko näin tyhjänpäiväinen\npoikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?\"\n\nTytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää\npainuksissa ja nyt aivan kalpeana.\n\nAstrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään\nselvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät\ntoverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli\ntukehtumaisillaan nauruun, sillä \"Krapu\" krapuineen oli hänestä niin\nhassunkurisen onnettoman näköinen.\n\nEva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi\nselvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti\ntohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti\nluennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa,\njoka oli tavattoman hajamielinen.\n\nVajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta\nEva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset\netsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin.\nSuljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän\nsaattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla\ntietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.\n\nAstrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan.\nHäneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät\nvilpittömän hartaina \"Kunniankukon\" ympärille, samoin kuin he yhä\nyltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen\njuureen.\n\nMinka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä\nsilkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa\nkysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun\nverran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi\nhänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää\nlainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi.\nHänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut\nhäntä yhtään.\n\nEräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa\nsillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään\naikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman\nlaatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän\nkavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt\näkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä\nviereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli\nsiitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä\noli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan\nkädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun.\nTotta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!\n\nKun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta\nommellen.\n\n\"Sain odottaa niin kauan\", virkkoi Märta, \"mutta hauskaa oli kuulla\nGertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin\nomaisiani!\"\n\n\"Kun sinun tarvis vadelmahilloa\", naurahti Minka veitikkamaisesti,\n\"mutta se on nyt loppu\".\n\n\"Niin, se on loppunut\", huokasi Märta. \"Viimeisen sai minun\npäivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan\npäivänpilke-matkaa, Minka!\"\n\n\"En, ei ole minulla mitä antaa.\"\n\n\"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole\nkäynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään.\"\n\n\"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?\"\n\n\"En, olimmehan vasta eilen.\"\n\n\"Se aina on _amusant, chérie_. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa\nja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen.\"\n\n\"_Illallista_. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?\"\n\n\"Ei, en luule. Hän ei aina ole _amusant_, Sonja sano.\"\n\n\"_Sanoo_. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä\najattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni\".\n\n\"Milloin on se?\" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi\nhänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.\n\n\"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä.\"\n\n\"Ei\", huokasi Minka.\n\nHänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista\noli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että\nBarbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan\nse aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin\nkateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban\nFreide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden\nhuomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä,\nkun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei\nmilloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään\nsaamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt\nriemua, kun ne olivat tulleet.\n\nMinkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien\npyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat,\njotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja\nhän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron,\nmilloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan.\nPukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja\nKarlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen\n_voile_-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa \"rakasti\".\n\nMinkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta\nleningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän\nei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen\noli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän,\nruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli\nollut valikoimassa leninkikangastaan.\n\nMinkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin,\nkun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka\nei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun\ntoverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei\nuskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin\nikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut,\narvasi Eva-täti hänen aikeensa.\n\nKaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja\nrumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän\ntavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin\njokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.\n\nSe, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän\nmielestä oli \"Minkan luonteessa jotakin epähienoa\", ja se oli pahin\narvostelu, minkä hän saattoi antaa.\n\nVähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella\neräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut\nepäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä\nopastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen \"iankaikkisesta\nmankumisestaan\".\n\nSyntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa.\nHe olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea\nkodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika\nlystikäs \"kotiliesi\" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti\ntalouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa \"päivän rakkain\naskare\". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä\nkulkue astui Märtan huoneeseen.\n\nJokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena,\npunaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin\nlapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta\npalasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle\nseuraavin sanoin:\n\n    \"Ma chère, on sulla salarasia\n    ja siinä jotain, muttei makeisasia.\n    Se jokin kelpo sängyn tarvitsee,\n    kun äiti illoin sitä hyväilee.\n    Mä oonhan _päivän rakkain askare_ ja luulen\n    rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen.\"\n\n\"Nuken sänky!\" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. \"Oletko rutihullu,\nMinka?\" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka\noli ostettu huokeasta käsityökaupasta.\n\n\"Mitä sinä ajat takaa?\" ihmetteli Astrid. \"Tarkoittaako tämä, että\nMärta leikkii nukilla?\"\n\nEva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt\ntulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen\npeitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi,\njoka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen\nTupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli\nhänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa\nhänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja\nmiksi ei saattanut olla pitämättä heistä?\n\nMärtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti\nkatkerasti, mutta kiihkotta.\n\n\"Se oli vain leikkiä\", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli\ntoivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat\nodottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee\nnukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen\nremuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta\nlukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.\n\n\"Kas niin, lapsi kulta\", sanoi Eva-täti vihdoin, \"älä itke enää. Jos\nsinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi\nmuistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset\nteemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä\ntai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka\naikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja\ntovereistasi, että hän on epäonnistunut\".\n\n\"Ehdottomasti!\" kaikui useista suista, ja Märta hymyili kiitollisena.\n\nIllalla Eva-täti keskusteli pitkän aikaa Minkan kanssa, koettaen\nvoittaa hänen luottamuksensa. Vapaaherratar sanoi itselleen, että\nnuoren tytön sielu oli kuin kukkakenttä, jonka rikkaruoho oli vapaasti\nja kenenkään estämättä saanut vallata. Kuinka voisi saada hävitetyksi\nsellaisen myrkyllisen kylvön? Hän käsitti, ettei Minkaa käynyt\nopastaminen niinkuin muita. Minka oli sekä sisäisesti että ulkonaisiin\noloihinsa nähden niin eksynyt olento, niin kumma, harhaantunut luonne,\nettä hän oli sekä oman että toisten onnen tiellä.\n\n\n\n\nV\n\nHeleänvärinen leninki.\n\n\nJo pari päivää sen jälkeen kuin krapu oli ilmestynyt\nkirjallisuushistorian luennolla, oli Maud tunnustanut tohtorille\nolevansa syyllinen siihen, että tuo harmillinen lelu oli \"ryöminyt\"\nkouluhuoneeseen. Barbrolla ei ollut \"hivenenkään\" vertaa tekemistä\nasiassa. Maud aikoi vielä lisätä jonkunlaisen pienen korulauseen\nsiitä, että koko juttu oli \"aivan tarkoitukseton\", mutta ei ehtinyt,\nsillä tohtori sanoi pehmeästi: \"Kiitos, neiti Maud, minua ilahduttaa\nenemmän kuin -- kuin osaan sanaakaan, että te -- että te olette niin\nrehellinen.\"\n\nMutta kun Maud selosti tovereilleen tätä välikohtausta, sanoi hän\nnauraen: \"Sen minä käsitin tietysti heti, ettei 'kravun' hillityn\njuhlallinen ilo kohdistunut minun rehellisyyteeni, vaan Barbron\nviattomuuteen. Hän on aivan hullaantunut sinun Psykeesi, sillä\nmihinkään muuhun en usko hänen rutikuivan sisuspuolensa kykenevän\nihastua.\"\n\n\"Se onkin kieltämättä vaarattominta Barbrolle\", tarttui puheeseen\nSonja, \"sillä olisipa tukalaa, jos ukosta alkaisi nousta kuuma käry\".\n\n\"Ohoo\", sanoi Barbro, \"en luule, että minä siitä kovin onnettomaksi\ntulisin. Minä alan tottua siihen, että vain ne, joissa on jotakin\nkulunutta, pystyvät katsomaan minun vähäpätöisyyteni puoleen.\"\n\n\"Se ei ole ensinkään totta\", huudahti Astrid, \"onhan niitä kokonaista\nkaksi, jatka mielivät kutsua sinut Karlberg-tanssiaisiin, olet itse\nkertonut, ja maan puolustajissa ei kai liene mitään kulunutta\".\n\n\"Vai ei\", sanoi Maud kuivasti, \"vallan päättömiä useimmat. Mahdottomia\nkeskustelemaan.\"\n\nMary pahastui niin, että hän ihan huohotti saadakseen ilmaa.\n\nSen sivakampaa väkeä kuin upseerit ei toki liene missään. _Hän_ ei\nainakaan ole tavannut ainoatakaan upseeria, joka ei osaisi keskustella.\nJa hän tunsi vähintäänkin kaksikymmentä vänrikkiä. Ajatuksensa Maudin\n\"halpamaisesta\" hyökkäyksestä hän ilmaisi seuraavin sanoin:\n\n\"Kuulehan, Maud, sinulla ei taida olla upseerituttavia, sillä silloin\net puhuisi niin. Minä en tunne ainoatakaan, jonka kanssa olisi\nkevyempi jutella. Ei tarvitse muuta kuin alkaa ja silloin sitä lähtee.\nJäljestäpäin tiedän vain, ettemme ole olleet vaiti hetkeäkään.\"\n\nMary haritti siniset silmänsä suuriksi, mutta ei käsittänyt,\nmikä tyttöjä niin kovin huvitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan\ntyhmyydestään, mutta sitä enemmän sievyydestään ja seurustelutaidostaan.\n\nMinka ei voinut kuulla puhuttavan Karlberg tanssiaisista tuntematta\nkirvelyä sydämessään. Ne ovat jo viikon perästä, ja hänellä ei ollut\ntoiveitakaan päästä niihin. Kaikki muut tytöt olivat usein kutsuissa,\nmutta hän ei milloinkaan. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli ollut\ntansseissa illan toisensa jälkeen. Silloin vielä oli isä elossa, ja\nheitä sanottiin rikkaiksi Rozinskyiksi. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten\nnopeasti kimalteleva onnenkupla saattoi särkyä, mutta nyt, kun ei edes\nkiiltävää pisaraakaan ollut jäljellä, tulistui hänen mielensä surusta.\n\nTytötkin kaihtoivat häntä, ajatteli hän, ja Märtakin oli\nnukkesänky-näytelmän jälkeen muuttunut ynseäksi ja karttavaksi. Ainoa,\njoka hänestä välitti, oli juuri Barbro, tuo Barbro, jota Minka ei\nvoinut suvaita.\n\nSillä aikaa kun tytöt keskustelivat sotilaskysymyksestä, seisoi Minka\nikkunanpielessä ja katseli ulos lumisohjuiselle, talvisen pimeälle\nkadulle.\n\nKumma, että niitä oli kaksi, jotka mielivät pyytää Barbroa! Kaksi\nkappaletta -- eikä _yksikään_ häntä. Kaikki toverit lähtevät lauantaina\ntanssiaisiin, hän ainoastaan ei lähde. He saavat pukeutua laulaen ja\nrallattaen ja juosta innoissaan puoleen ja toiseen. Minka oli monta\nkertaa nähnyt sitä menoa, ja kun sitten kaikki oli äänetöntä huvilassa,\noli hän mennyt sänkyynsä ja potkinut ja vimmatusti peitonnut tyynyjä\nnyrkeillään. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän ei tahtonut hillitä\nitseään.\n\n\"Harald Witt ei ole ensinkään tyhmä\", kuuli hän Barbron sanovan, \"eikä\nKnut Ståhle myöskään, minun toinen kavaljeerini. Olen tosiaankin ylpeä,\nkun on kaksi valittavaa.\"\n\n\"No, minulla saattoi olla kymmenenkin toisinaan\", sanoi Sonja\npönäkästi. \"Olen ollut viisissä Karlberg-tanssiaisissa, niin että olen\nsaanut niistä kyllikseni. Mutta kylläpä olikin ihanaa heleimmässä\nnuoruudessani.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että minä vien heleimmän nuoruuteni mukanani hautaan\",\nvakuutti Barbro, \"ja samaa tietä myös haluni olla mukana kaikessa\".\n\nMinka käännähti äkkiä ympäri. Hän oli sellainen, että Barbron leimuava\nelämänhalu väkisinkin lumosi hänet, ja vaikka hän niin hyvin tiesi,\nminkä näköinen tuo ruskeakiharainen, takakenossa oleva tytönpää oli,\nveti häntä kuitenkin puoleensa sen säteilevä ilme kuin taikavoima.\nHänen mielensä olisi tehnyt kynsiä ja purra, suudella ja hyväillä,\nvihata ja palvoa Barbroa. Kuta lievemmin elämä kulki Minkan ympärillä\nsäännöllistä menoaan, sitä kuumemmin veri poltti hänen sisässään. Ja\nhän ryntäsi yhtäkkiä pois huoneesta heittääkseen omissa oloissaan\ntiehensä mielenmalttinsa ja antaakseen toivottomuutensa vapaasti riehua.\n\nKun Barbro meni tornihuoneeseensa, oli hänen kuljettava Minkan\noven ohi, jolloin sen takaa kuuluvat omituiset äänet saivat hänet\npysähtymään. Rajua, hysteeristä nyyhkytystä kuului kuulumistaan, aivan\nkuin se ei osaisi lakatakaan.\n\nMiksi Minka itki sillä tavalla?\n\nBarbro avasi varovasti oven ja meni hapuillen pimeässä sähkönappulan\nluo. Mutta samassa kun hän aikoi kiertää sitä, tunsi hän pienten\nterävien hampaiden kiivaasti purevan kättään.\n\n\"Minka! Puretko sinä?\"\n\n\"Mene matkoihisi, muuten minä raavinkin sinua!\" sähisi Minka.\n\nBarbro seisoi tuokion tyrmistyneenä. Valon hän oli kuitenkin sytyttänyt\npalamaan, ja nyt hän näki hätääntyneen, aivan kuin omasta itsestään\nirvikuvaksi muuttuneen Minka-paran käppyrässä sängyssä ja vapisevan\nkoko ruumiiltaan.\n\nTällaisessa tilassa Barbro ei ollut kertaakaan ennen nähnyt pikku\ntoveriaan, ja vaikka äkäinen purema vielä kirvelikin kättä, rupesi\nhäntä itsestään säälittämään tuo muukalainen, huonosti puettu ja niin\nmielettömästi kiihtynyt olento.\n\n\"No, raavi sitten\", sanoi Barbro sävyisästi, \"mutta älä vain nenää, kun\non mentävä tanssiaisiin\".\n\n\"En tahdo kuulla niistä tanssiaisista. Kaikki menevät sinne paitsi\nminua.\"\n\nMinkan musta pää kaivoi pielukseen kuopan, johon hän kätki kasvonsa.\nBarbro istuutui sängynlaidalle. Auttaa ja ilahduttaa muita oli hänen\nerikoinen ominaisuutensa. Eikä hän voisi unohtaa koskaan, kuinka\nhyljätyksi hän oli usein tuntenut itsensä, ennenkuin isoäiti otti hänet\nhoivaansa. Nyt hän tarttui leikkisästi Minkan palmikkoihin.\n\n\"Nouse ylös, Typykkä! Minusta ei ole mahdotonta, että sinä pääset\ntanssiaisiin.\"\n\n\"Kuinka se kävisi?\" Minka karisti irti Barbron käden.\n\n\"En halua puhua sinun nurjalle puolellesi asiasta. Käänny ensin\nkokonaan ympäri.\"\n\nBarbron reipasta esiintymistä oli Minkan aina vaikea Vastustaa. Nytkään\nhän ei voinut olla nostamatta päätään ja sitten siirtämättä pientä\nolentoaan sängynlaidalle Barbron viereen. Sitten hän sanoi jörösti:\n\"Minä halki sanoista, jotka tulevat ilkeät; ei kukaan minua tahdo\nkuulla.\" Barbro tarttui puheeseen rohkaisevasti nyökäten.\n\n\"Minä ymmärrän ranskaa. Anna tulla sitä!\"\n\nMinka lennähti lattialle ja pyöri siinä ympäri kuin villikissa, minkä\njälkeen hänen luottava mielensä alkoi yht'äkkiä purkautua sanoin\nja elein. Koko sen raskaan taakan, mikä häntä oli viime aikoina\nrasittanut, hän heitti pois, löi pirstaleiksi ja musersi palasiksi.\nBarbro ei ollut konsanaan kuullut niin tulvivaa kaunopuheisuutta.\nHänestä tuntui, että koko Minka oli kuin tultasyöksevä vuori, joka\nsinkosi sisästään kiviä, liekkejä ja kipunoita. Kaikkea hän ei\nymmärtänyt, mutta niin paljon sentään, että Minka säälitti häntä\ntodenperästä.\n\nViimein raukesivat Typykän voimat. Hän lysähti hervottomana tuolille ja\nsanoi valittaen:\n\n\"Olen niin väsynyt.\"\n\n\"Minä myöskin, Minka, jännityksestä. Mutta älä sinä aina haudo\nvaikeuksiasi. Pienet puutteet voi aina selvittää. Mutta sitä minä en\njaksa käsittää, miksi sinä olet niin kateellinen minulle. Urban Freide\non jo hylännyt minut. Knut Ståhle on myös noudattamaisillaan hänen\nesimerkkiään. Sinun _täytyy_ päästä tanssiaisiin.\"\n\nBarbro säteili ilosta, että hänellä oli sellainen vaikutusvallan\nnoitasauva. Käynneiltä rakkaan Helene-tädin luona olivat hänen\najatuksensa paljon kirkastuneet ja tahto lujittunut. Ja vaikka\nhän melkein aina teki aloitteensa liian intomielisesti ja\nharkitsemattomasti, onnistui hänen toisinaan saavuttaa todellista\nhyötyä älykkäältä, kokeneelta vanhusystävältään. Helene-täti oli\nsanonut, että nuoruus on elämän päiväpaisteisimpien kukkuloiden\nvalloittaja ja että sillä oli valloittajaherran julma tai jalo luonne.\nBarbro haaveksi jaloutta ja tietysti sen korkeinta mahdollisuutta.\n\"Sinun täytyy päästä tanssiaisiin\", toisti hän, kun nämä sanat taannoin\neivät tepsineet.\n\nMinka lennähti ylös. Nyt hän ei purrut, vaan kietoi kätensä Barbron\nkaulaan.\n\n\"_Chérie, mais chérie, est-ce possible_?\" -- --\n\nEi tosiaankaan ollut vaikeaa saada nuori Ståhle pyytämään Minkaa, ja\ntämä kieppui kokonaisen päivän riemastuneena Barbron kintereillä,\nmutta kun tuotiin Barbron vaaleansininen _voile_-leninki ja tytöt\nyhdessä ottivat tuon ilmavan ja hienon puvun rasiasta, synkistyi Minka\nuudestaan.\n\n\"Minulla ei ole leninkiä\", sanoi hän, \"eikä myöskään rahaa\".\n\n\"Viimemainittua ei ole minullakaan\", mutisi Barbro alakuloisena,\n\"muuten...\"\n\n\"Luuletko, että saisimme myydyksi koruja?\" kysyi Minka. Hän puhui nyt\nranskaa, ja se teki hänet avosydämisemmäksi.\n\n\"En luule, se on niin vastenmielistä enkä minä tiedä, kuka niitä\nostaakaan. Minulla on eräs toinen ajatus.\"\n\n\"Onko se kelvollinen?\" kysyi Minka epäilevästi, sillä Kynänvarsi oli\ntunnettu kaikkialla liitelevistä ajatuksistaan.\n\n\"Oo-on\", kuului pitkäveteinen vastaus. Jo samana iltana kertoi Barbro\najatuksensa sisarelleen Birgitille, jonka tosin oli usein vaikea\nseurata Barbron ajatuskiemuroita, mutta joka mielellään auttoi häntä,\nmilloin voi.\n\nBarbro pyysi tällä kertaa aivan ujostelematta, että Birgit lainaisi\nhänelle sata kruunua.\n\n\"Minä hotaisen yks'kaks' neljä tunnelmapalaa maaseutulehtiin\", sanoi\nhän, \"ja niistä minä saan rahat. Minähän olenkin jo vähin erin alkanut\nhuolehtia itsestäni, Gita\", lisäsi hän. \"Olen tänä vuonna todenperästä\nansainnut kirjoituksillani kolmekymmentäviisi kruunua.\"\n\n\"Sehän on lupaavaa\", nauroi Birgit, \"sillä kohta ollaan jo joulukuussa,\nmutta mihin sinä tarvitset sata kruunua lisäksi? Pappa on jättänyt\nminulle rahaa sinua varten ja niistä voimme ottaa, jos tarve vaatii.\"\n\n\"Mieluummin minä tahtoisin ne ansaita, mutta oli miten oli, tarve on\n_ehdottoman_ välttämätön, minun täytyy saada heleänvärinen tanssipuku\nlauantaiksi.\"\n\n\"Onhan sinulla se vaaleansininen!\"\n\n\"On, mutta siihen pyntätään Bertingin tyttö ja heleään hän pynttää\nerään toisen tytön plus kukkurapäisen ilonsa. Suoraan ja selvään\nsanoen, minä lahjoitan toisen leningin pois.\"\n\nBirgit pyysi selitystä ja sai sen. Hän jäi kuitenkin kahdenvaiheille,\nkun Barbron hyväntekeväisyys oli hänen mielestään liian suurenmoista,\nmutta pontevan suostuttelun jälkeen läksi Babi voittajana ja\npaluumatkalla kotiin hän hyräili jokseenkin kuuluvasti:\n\n\"Laula sä raittiilla mielellä vaan...\"\n\nEräässä kadunkulmassa häntä vastaan tulla tupsahti tohtori Krabbe.\nBarbro punastui kovasti ajatellessaan, että tohtori on saattanut kuulla\nhänen laulavan. Ensin tohtori tietystikin aikoi vain nostaa hattuaan\nja mennä menojaan, mutta Barbron aurinkoiset kasvot, jotka säteilivät\nkeväistä valoa harmaaseen sumuun, houkuttelivat hänet pysähtymään.\n\n\"Te olette sen näköinen, kuin olisi teillä syli täysi riemua\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Niin onkin. Minä haaveksin ensimmäisiä, ehkä ainoita\nKarlberg-tanssiaisiani.\"\n\n\"Vai niin, ainoastaan tanssiaisia.\"\n\n\"Onko se ainoastaan?\"\n\n\"Ei, ei, mutta toisinaan tuntuu, kuin teillä olisi syvempiä\nharrastuksia.\"\n\n\"Minulla on kaikenlaisia harrastuksia, minusta on onnellista elää.\"\n\nTohtori katseli häntä tutkivasti, melkein huolestuneesti. Barbro oli\nkäynyt hänelle kallisarvoiseksi, tuo nuori tyttö tiedonhaluisine,\nlämpimine silmineen ja liian vilkkaine, valkoisine pikku käsineen. Hän\nei ollut lainkaan muiden kaltainen, enimmäkseen vain villilintu-sielu\nja punainen, rikas sydän. Tohtori tiesi jo, että hänestä tulee\ntuntumaan kohtalon iskulta se päivä, jona Barbro otetaan pois hänen\nahtaasta maailmastaan, se kumma päivä, jona hänen rakkautensa puhkeaa\nkukoistavaan kesäiseen vehmauteen. Hän, opettaja, saisi vain ne\najatukset, jotka vielä liikkuvat kouluhuoneessa. Vapaaherratar istui\nmielellään hänen luennoillaan, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi\nkirjallisuushistoria olla vaarallinen aine. Hän puolusti klassillista\nkirjallista sivistystä nuorille, ja se rajoitti luentoja, eristi sen,\nmikä oli persoonallista. Mutta kun tohtori ensi kerran oli puhunut\nJ.P. Jacobsenista, tosin vain sivumennen, mutta kuitenkin sillä\nlämmöllä, jota hän tunsi tätä kaikkien aikojen nuoruudenrunoilijaa\nkohtaan, oli hän huomannut, että Barbron silmiin syttyi uneksivan syvää\nmyötätuntoisuutta. Ja hän oli kysynyt itseltään, näinköhän Barbro tiesi\nrakkaudesta enemmän kuin hän aavistikaan. Barbron taannoiset sanat\n\"minusta on onnellista elää\" kaikuivat hänen sydämessään. Barbro oli\nkahdeksantoistavuotias, hän enemmän kuin kahta vertaa vanhempi. Siitä\noli jo aikoja, kun hänkin oli ollut toivorikas ja väkevä ja rinta avoin\nahmimaan elämää. Hitaasti hän sanoi:\n\n    \"En sounden Dag,\n    en sounden Tid\n    vaagner igen i mit Minde.\"\n\nBarbro katsoi häneen hieman ihmeissään. Täällä Tukholmassa hän kuuli\nani harvoin tuollaista sanojen ja rytmin sointua, enimmäkseen puhuttiin\nurheilusta ja elävistä kuvista ja one-stepistä, ja hänestä se oli\ntuntunut mukaansatempaavalta, mutta tohtorin matala ääni vei hänet\ntakaisin siihen ajatusmaailmaan, jonka hän oli omistanut itselleen\noleskellessaan isoäidin luona, ja hän sanoikin muistaen:\n\n\"J.P. Jacobsen?\"\n\n\"Niin. Oletteko lukenut hänen teoksiaan?\"\n\n\"Olen kyllä. Heine ja Jacobsen ja Levertin olivat minun uskollisia\nritarejani pitkän aikaa, mutta sitten oli minulla muuan hyvä\nystävä, joka vieroitti minut heistä, ettei minusta tulisi\nkirjallisesti vähäveristä, kuten hän sanoi. Ja niin minä aloin tutkia\nmuistelmakirjailijoita. En ole sentään ehtinyt vielä sen pitemmälle,\nkuin että kaikki lukeminen huvittaa minua.\"\n\nHän hymyili yht'aikaa sekä terhakasti että puolustellen.\n\n\"Vai niin, teillä on hyvä ystävä, joka on pätevä ohjaamaan teidän\nmakuaistianne.\"\n\nBarbro lennähti tulipunaiseksi. Ei ole ensinkään totta, että Krapu on\nukon näköinen, niinkuin toverit väittävät. Voi, jospa vain tohtori\nolisi ollut tuona ohjaajana! Hän tunsi olevansa yhtä hämmentyneen\nkiitollinen kuin silloinkin, kun kaljupäinen parooni oli puhunut\ntunteistaan, mutta tohtori oli sentään säälittävämpi, ja sentähden hän\nsanoi innokkaasti:\n\n\"Niin, se on eräs tuttava poika siltä ajalta, kun olin pieni, ja me\nolemme melkein sisaruksia, minä en voisi milloinkaan pitää häntä\nsellaisena -- kuin muita, jotka tunnen.\"\n\nTohtori hengitti syvään. Miksi Barbro oli niin kärkäs puhumaan tästä?\nTohtori ei tosin luullut itsestään mitään erikoista, mutta -- mutta\nBarbro aivan varmaan _toivoi_ hänen saavan tietää, ettei hän ollut\nsidottu tuohon \"poikaan\".\n\nTohtori kysyi epäröiden:\n\n\"Kuinka aiotte järjestää lukunne talvella, neiti Berting? Jos teillä\non aikaa itsenäiseen opiskeluun, voisin minä mielelläni avustaa\njoillakuilla neuvoilla.\"\n\n\"Kiitos, niitä tulen varmasti käyttämään hyväkseni. Joululuvan aikana\nei minulla ensinkään tule olemaan niin paljon työtä -- kaikesta.\"\n\n\"Jäättekö Tukholmaan?\"\n\n\"Jään, sisareni ja lankoni luo. He ovat luvanneet, että saan\nkutsua Minkan jouluaatoksi heille; hän on ainoa toveri, joka jää\nlaitokseen.\" Barbro hymähti yht'äkkiä, sillä Minkan kohtalo oli\nsidottu Karlberg-tanssiaisiin ja heleänväriseen leninkiin. Sekö\nse tekikin kaikki niin ruusunhohteiseksi? Samassa välähti hänen\nmieleensä, minkähän näköinen mahtaisi Krapu olla tanssiaisissa, ja\ntästä ihmettelystä solahtivat ajatukset Päivänpilkkeiden ensimmäiseen\nvuosijuhlaan ja Lucianpäivään. Taitaisipa olla kova työ saada tohtori\navustamaan. Hän osaa laulaa niin kauniisti luutun säestyksellä, oli\nBarbrolle kerrottu. Mutta tohtori oli hyvin vaikeasti taivutettavissa.\nVoi tosiaankin, jos hän saisi semmoisen valtin ohjelmaan. Hänen\njalkansa liikkuivat melkein tanssin tahdissa, ja hän alkoi tuotapikaa\nkirkkaalla tulisella äänellään:\n\n\"Minulla on eräs pyyntö, jonka tahtoisin niin hirveän mielelläni tehdä\ntohtorille.\"\n\n\"Kuulen mielelläni, mikä se semmoinen on\".\n\n\"Niin, meillä on juhla joulukuun kolmantenatoista päivänä. Me nimitämme\nsitä Päivänpilkkeiden Lucia-juhlaksi ja me aiomme ostaa joululahjoja\nvanhoille köyhille mummoillemme niillä varoilla, joita saamme.\nOhjelmassa on näytelmä ja tanssia ja tombola ja minkä mitäkin, mutta\nolisi sanomattoman hauskaa, jos tohtori tahtoisi avustaa ja laulaa\nluutun säestyksellä...\"\n\n\"Ei, neiti Berting\", keskeytti tohtori jyrkästi, \"siihen te ette minua\nsaa\".\n\nBarbro aivan kalpeni. \"Suokaa anteeksi\", mutisi hän.\n\nHänen äkillinen säikähdyksensä tarttui tohtoriin. Tohtorista tuntui\nkuin hän olisi töykeästi tyrkännyt tieltään pienen, kukkia tarjoavan\ntytön, ja hän sanoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:\n\n\"Teidänhän on annettava minulle anteeksi epäkohtelias kieltoni.\nMutta kaikki tuollaiset myyjäiset ovat minusta vastenmielisiä, minua\ninhottaa esiintyä julkisesti. Ja toisekseen on kai teillä ja teidän\ntovereillanne ainakin puolitusinaa palvelevia kavaljeereja, jotka\nlaulavat luutun säestyksellä. Minun lauluni eivät ilahduttaisi ketään.\"\n\n\"Kyllä, ne saattaisivat minut...\"\n\nBarbro vaikeni kainosti kuin koulutyttö.\n\n\"Ne saattaisivat teidät...\"\n\n\"Niin mainion iloiseksi, sillä minä saisin kuulla juuri sitä, mikä on\nminun mieleeni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa lupaan laulaa teille joskus.\"\n\n\"Kiitos, mutta...\" Hän ei mahtanut sille mitään, että vallanhimo\nuhmaillen vaati päästä oikeuksiinsa. Tytöt olivat sanoneet: \"Jos saat\nkravun laulamaan, niin me kannamme sinua kultaisessa tuolissa ja\npidämme sinulle makeiskestit sokerileipurilla, sillä se vasta olisi\nvalionumero.\"\n\n\"Mutta\", lisäsi Barbro rohkeasti, \"minä olen ollut jo pitkän aikaa\niloissani, että voisin ehkä saada tohtorin suostumaan laulamaan\nLucia-juhlassa. Tytöt ovat sanoneet, että se on mahdotonta, mutta\ntuntuisi niin -- niin kolkolta, jos he olisivat oikeassa.\"\n\n\"Niitä lapsia! Suuria lapsia -- ja pieni vallanhimoinen Eva\", sanoi\ntohtori surumielisesti hymyillen. \"Te ette vielä käsitä, miten\nvaatelias vaara piilee nuorten ajattelemattomissa sanoissa 'minun\ntähteni'\"...\n\n\"Enhän minä ole sanonutkaan...\"\n\n\"Ei, ei, mutta _jos_ minä laulan, niin se tapahtuu teidän tähtenne,\nBarbro, siksi että te olette se kevään ihana, heleä hedelmäkukka, joka\nei ole vuosikausiin tuoksunut minun ylettyvilläni. 'Olen lempinyt,\nelänyt ja laulanut lauluani', kuten sanotaan. Siitä on jo aikoja. Jos\notan luutun taas käteeni, niin se johtuu siitä, että uusi kevät on\nkosketellut sen kieliä.\"\n\nBarbro toivoi äkkiä, että kaljupäinen parooni menisi sinne, missä\npippuri kasvaa, sillä hänen hassahtava hentomielisyytensä, Barbron sitä\nmuistellessa, turmeli tohtorin oikeaa, tunteellista vakavuutta. Barbroa\nveti vastustamattomasti puoleensa tuo tummasilmäinen mies, jolla oli\nuurteinen otsa ja kumarahko ryhti, mutta takana oli seisovinaan\nkosijaparooni ja kiemurtelevinaan niin, että molemmat \"vanhat herrat\"\nhävettivät häntä.\n\nJotakin hänen oli kuitenkin vastattava, ja hän sanoi arasti:\n\n\"Eikö se kielten kosketteleminen virkistäisi työssä?\"\n\n\"En tiedä. Mitä te arvelette?\"\n\n\"Minäkö? -- Kyllä, niin minä ainakin arvelen.\"\n\n\"Minä tahdon päästä tahtoni perille, tarkoitatte.\" Kun Barbro nyt kulki\nsiinä hänen rinnallaan kukkeana ja veikeänä ujoudestaan huolimatta ja\nniin hartaana ja luottavana, sai se hänet täydellisesti unohtamaan\njyrkän ja ehdottoman kieltonsa. Hän ajatteli sen sijaan, ettei hän voi\nkieltää Barbro Bertingiltä tätä iloa, monien muiden ilojen lisäksi.\nKukapa tietää, kauanko se auringonpaiste enää valaiseekaan hänen\nrosoista tietään? \"Ja minä mukaudun. Minä laulan jonkun pätkän.\"\n\n\"Onko se ihan, ihan varmaa?\"\n\n\"On, niin kai sen täytyy olla.\"\n\n\"Saammeko panna sen ohjelmaan?\"\n\n\"Teidän kidutuksenne ei ole kovinkaan hellävaraista.\"\n\nTohtori Krabbe nauroi; sitä Barbro ei ollut nähnyt kertaakaan ennen, ja\nsiksi se tuntuikin jonkun verran hirnahtavalta ja kuivettuneelta. Mutta\nse oli sittenkin naurua, ja kun Barbro yhtyi nauruun, kuulosti siihen\ntarttuvan heleää sointua. --\n\nBarbro oli aivan liian onnellinen voidakseen saada, kuten tavallisesti,\nunta heti nukkumaan mentyään. Minkan innostus ja tohtori Krabben\nnauru, Helene-tädin hellyys pikku Babia kohtaan ja kimaltavat\ntulevaisuudentoiveet, joilla ei vielä ollut nimeä, olivat niin\nelävöittäviä, että hänen täytyi nousta istualleen sängyssä, ojentaa\nkätensä korkealle pään yläpuolelle ja julistaa riemuiten talvisessa\npimeässä:\n\n\"Kuinka olenkaan onnellinen, onnellinen, onnellinen!\"\n\n\n\n\nVI\n\nLucia-juhla.\n\n\nLöwesköldin kasvatushoitola oli puettu ylhäältä alas asti juhla-asuun,\nja monissa huoneissa vallitsi vilkas ja kirjava myyjäistouhu. Kaikki\nPäivänpilkkeet olivat auttaneet juhlavalmistuksia ja tulos oli\nodottamattoman hyvä, mikä ei suinkaan merkinnyt vähää.\n\nKerran tunnissa näyttäytyi kynttelikruunuinen Lucia, se on: Sonja\nThomas, kuuden immen saattueessa, jotka suurenmoisen kahvipöydän\nääressä tarjoilivat kahvia ja kotitekoisia \"Lucia-torttuja\"\nkäteismaksulla, Ihastushuutoja kohdistui pyhään Luciaan, missä hän\nvain liikkui. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis. Barbro oli\npuolestaan niin lumoutunut, että oli unohtaa tehtävänsä, nimittäin\npääsylippujen myynnin illatsuun. Siitä oli tuleva illan vetovoima:\nAstridin oli siellä muovailtava \"tuokiokuvia\", Minkan esitettävä\nslaavilaisia tansseja ja Fokinan malliin \"Kuoleva joutsen\", tohtori\nKrabben laulettava ja lopuksi Märtan esitettävä yksinpuhelu \"Kehdon\nääressä\".\n\nMary oli ottanut myydäkseen käsitöitä, Maud hoiteli näppärästi ja\ninnokkaasti tombolaa ja mesdemoiselles Renard olivat tarjoutuneet\nhuolehtimaan kalalammikosta. Eva-täti oli kuten tavallista hurmaava\nemäntä, jota tällä kertaa avustivat Fräulein Stock ja mrs Faith.\n\nLuonnollisesti oli tyttöjen sukulaisia ja tuttavia saapunut joukoittain\nja Lucian sulhanen osti kauniille pyhimykselleen kukkia enemmän kuin\ntämä jaksoi kantaakaan. Minka oli kukkatyttö, hyvin koketti ja veikeä,\nja hänen ympärillään parveili lakkaamatta joukko ihailijoita. Kuta\npahemmin hänen pehmeä, livertelevä kielensä solkkasi ruotsia, sitä\nsomempi hän oli nuorista herroista.\n\nMärta oli erääseen nurkkaan järjestänyt pienen Fröbel-näyttelyn; siellä\nhänen palleroinen vartalonsa näkyi nuorimpien juhlavieraiden seassa,\njoita Weibchen osasi huvittaa paremmin kuin kukaan muu.\n\n\"Märtan nimi pitäisi olla Agneau eikä Agnell\", sanoi kandidaatti\nUrban Freide, \"hän on, tuhat tulimmaista, valkovillaisin lammas, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt\".\n\nNämä sanat lausuttiin Minkalle, joka räpytteli pitkiä, mustia\nsilmäripsiään ja hyväksyi sukkeluuden. Hän ja Urban katosivat silloin\ntällöin \"sinisen luolan\" hämärikköön. Heillä ei tosin ollut paljoa\nsanottavaa toisilleen, mutta Urban otti Minkan ruskeat pikku kädet\nomiinsa ja leikki niillä kuin pehmeällä kerällä, ja Minka nauroi\nkirkasta kevyttä nauruaan.\n\nSilloin aikoi Urban yht'äkkiä vetää häntä luokseen ja suudella hänen\npunaisia tyttöhuuliaan, mutta samassa Minka raapaisi pitkän viirun\nhänen oikeaan poskeensa.\n\n\"Hyi, hyi\", sanoi Minka kimmastuen, \"se on moukkamaista\".\n\n\"Niin on, raapiminen, muttei suuteleminen\", vastasi Urban suutahtaen.\n\"Ette kai liene niin pyhä kuin olette olevinanne.\"\n\n\"Minä ei tahdo suudella teidän kanssanne! Ei kenenkään kanssa ennen\nminun mieheni.\"\n\n\"Entäpä jos minusta tuleekin teidän miehenne\", sanoi Urban\näkkiarvaamatta. Hän arveli, että tämän yksinäisen, muukalaisen tytön\nkanssa saa pilailla vähän vapaammin kuin hänen toveriensa kanssa.\n\n\"Meneekö sillä tapa naimisiin Ruotsissa\", ihmetteli Minka, \"minä en\nsilloin halua ruotsalainen mies. Hän on liian raskas -- _lourd, vous\ncomprenez!_ Mutta minä makeasti nauran heidän päälle.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, se on suoraa puhetta\", sanoi kandidaatti, \"mutta\njos minä nyt en tahdo tulla nauretuksi 'päälle', ja jos minä otaksun,\nettä te voisitte muuttaa makuanne, niin ette saa paheksua jonkunlaista\nitsepintaisuutta. Vastustus yllyttää minua aina.\"\n\n\"Minä en oikein ymmärtä niin monia sanoja\", hymähti Minka\nveitikkamaisesti ja antoi käsiensä soittaa laulua \"Jos sä vapaa oot,\nminä en oo vaan\". Hoikat sormet, jotka käyttivät polvea näppäimistönä,\nhyppelivät niin vastustamattoman rivakasti, että Urban olisi katsellut\nniitä vaikka kuinka kauan. Ja mitenkä olikaan, hän suuteli niitä varsin\nhanakasti, minkä jälkeen hän painoi toisen pikku kätösen poskessaan\nolevaa naarmua vasten.\n\n\"Sitten kun tämä nolaus on unohtunut, neiti Minka, uskon teidän osaavan\nniin paljon ruotsia, että ymmärrätte minun monetkin sanani, ja silloin\nsaanemme puhella uudestaan.\"\n\n\"Mistä?\"\n\nUrban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan\nkatseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret,\nvaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan\nvarmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta\nsiihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä\nraapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:\n\n\"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä.\"\n\nHetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja\nlaverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli\nsaliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.\n\nBarbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki,\njolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän\noli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen\nlaihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä.\nHäntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin\nyht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut\nhyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut\nhänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli\nmerkkitapaus.\n\nKun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia,\nhiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti\nkättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari\nsataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen\ntähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän\nsaanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin\nnauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt\nhäneltä, laulaisiko hän \"jonkun hauskan laulun\", oli hän vastannut\nkieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa\nvain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro\nei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.\n\n\"Ehdottakaa jotakin\", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut\nJ.P. Jacobsenin \"Det bödes der for\", mutta kohta jäljestäpäin katunut\nehdotustaan.\n\n\"Se taitaakin olla paras\", oli tohtori vastannut. \"Vaikka siitä\nlaulusta ei olekaan teille.\"\n\nEi tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen\nja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon\nkokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia\nhuolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin\npuhdesatu keskellä ilon hälinää.\n\nHän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien\ntakana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin\nennen:\n\n\"Der rinder Sorg, rinder Harm av Roser röde.\"\n\nMyrskyiset suosionosoitukset eivät saaneet tohtoria toistamaan\nlauluaan, ja Barbrosta se tuntui melkein helpotukselta. Hän ei tahtonut\nkuulla enempää. Se oli hänestä aivan liian suurta. Hän ei jaksanut\nkohota niin korkealle. Ja hän tuli niianneeksi tahtomattaan, kun hän\nkiitti. \"Oletteko tyytyväinen?\" kysyi tohtori.\n\n\"Kyllä, kiitos, se oli mainion kaunista.\"\n\nBarbro olisi voinut puraista kielensä poikki, kun kuuli oman\nmoukkamaisen arvostelunsa. Ja hän pyrähti tiehensä, jott'ei olisi\n\"käyttäytynyt vielä tyhmemmin\".\n\nMutta tohtori otti soittimensa ja läksi. Hänestä oli rauhaisampaa olla\nkirjojensa parissa.\n\nMyyjäiset lopetettiin täsmälleen kello kymmenen, ja jo kahteentoista\nmennessä vallitsi rauha ja hiljaisuus kuutamoisessa huvilassa, missä\nPäivänpilkkeet olivat koonneet runsaan rahasumman ja vielä runsaamman\nilovaraston.\n\nHeillä ei ollut milloinkaan ollut niin jumalallisen hauskaa. He\nolisivat hyvin mielellään istuneet ja haastelleet vielä tuntikausia\nillan elämyksistä, mutta nyt oli kysyttävä neuvoa Lucia-yön salaisilta\nhengiltä. Sen, miten tämä temppu on tehtävä, opetti Minka tovereilleen.\nNyt ei ollut tekeillä sen enempää eikä vähempää kuin nähdä tulevan\nkultansa kuva. Oli asetuttava kuvastimen eteen palava kynttilä\nkummassakin kädessä ja tirkistettävä vähääkään kääntymättä suoraan\nlasiin siihen saakka, kunnes se oikea ilmestyy. Tietysti oli oltava\nyksin, sillä muutoin ei \"näky\" uskalla ilmestyä.\n\nPiharakennuksen tytöt eivät kuitenkaan uskoneet enteeseen. Astrid\nvakuutti, että hän saa nähdä vain savimöhkäleen, jos ennustus käy\ntoteen, sillä hän ei ikipäivinä rakastuisi ihmiseen niinkuin työhönsä,\nei ainakaan ennen kuin hän saa saven taipumaan mielensä mukaan.\n\nMary arveli toisesta syystä olevan tarpeetonta kysyä neuvoa peililtä.\n\"Minä kuitenkin saan vanhimman serkkuni\", sanoi hän levollisesti,\n\"meidän tapana on mennä sukulaisnaimisiin, se on niin sopuisaa, sanoo\nisoisä\".\n\nMutta vaikka Sonjan kohtalo oli ratkaistu, oli hän kuitenkin päättänyt\nsytyttää ennuskynttilät nähdäkseen vain vielä kerran Unonsa.\n\nKun Sonja parhaillaan istui tirkistämässä peiliin, nauttien\ntoistaiseksi vain omien kasvojensa näystä, näki hän erään toisen\nrinnallaan. Se sukelsi näkyviin aivan äkkiä ja nyökkäsi hänelle\ntuttavallisesti.\n\nSonja uskalsi tuskin hengittää. Se ei mitenkään ollut Uno. Äkkiä\nhänet valtasi jäykistävä kauhu. _Se ei ollut näky._ Se oli kammottava\ntodellisuus. Outo mies huoneessa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan.\nKynttilät vapisivat hänen käsissään, mutta kun se hirmuinen mies\nsammutti ensin toisen ja sitten toisen kynttilän, pääsi Sonjalta kimeä\nparkaisu, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.\n\nTuokiota myöhemmin olivat Eva-täti, Blenda ja Barbro huoneessa melkein\nkelteisillään, ja mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Maud, joka oli\nverhonnut kasvonsa maantierosvon naamarilla ja punaisella leukaparralla\nja pukeutunut lerppahattuun ja levättiin, näytti pelästyneen naisia\nyhtä paljon kuin nämä häntä.\n\nSonja oli jo tointunut, kun Maud oli kaatanut hänen päälleen\nkarahvillisen vettä, mutta istui vielä lattialla likomärkänä ja vilusta\nväristen.\n\n\"Ulos ja paikalla tai minä kutsun poliisin\", huusi Eva-täti \"miehelle\",\njoka oli hiipinyt erääseen soppeen.\n\n\"Minähän tässä vain olen\", sammalsi Maudin hätääntynyt ääni. \"Antakaa,\nkiltti täti, anteeksi.\"\n\n\"Minä, kuka minä?\" Vapaaherratar oli niin kiihtynyt, ettei kyennyt\ntuntemaan Maudin ääntä. \"Ulos ja paikalla, sanon minä, olkoon kuka\nhyvänsä!\"\n\nMutta Barbro riipaisi nopeasti Maudilta sekä hatun että naamarin, ja\nsilloin hälinä asettui. Maud ei ollut elämässään saanut semmoista\nripitystä kuin nyt. Hän luikki aivan juurtajaksain litistyneenä\nhuoneeseensa eikä hän enemmän kuin Sonjakaan unohtanut ikinä sitä\nLucia-yötä.\n\nMinka oli ainoa tytöistä, joka antautui kaikessa rauhassa odottamaan\nnäkyä ja haaveilemaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta,\nkenet saisi nähdä; hänen ajatuksensa liitelivät sinne ja tänne. Mutta\nlopulta ne pysähtyivät muistelemaan luolassa vietettyä hetkeä. Olisiko\nse oikeastaan ollut mitään vaarallista, jos Freide olisi saanut\nsuudella häntä? Hän tuijotti yhä kiihkeämmin peiliin ja vihdoinkin --\nhän kumartui lähemmäksi hetken salaperäisyydestä jännittyneenä. Se\non -- se on -- _hän_! Urban Freide! Minkan huulet hipaisivat äkkiä\npeililasia siitä kohdasta, mihin kuva ilmestyi, sitten hän vetäytyi\npois ja hymyili, mutta näky oli jo haihtunut, ja hän kohtasi vain oman\nlumoavan, vastustamattoman lumoavan hymynsä.\n\n\n\n\nVII\n\nOdottamaton kohtaus.\n\n\nJoululoma oli jo ohi, ja Löwesköldin laitos taas täydessä toiminnassa.\nSonja oli kuitenkin väsynyt olemaan \"koulutyttönä\" nyt kun hänen\nkihlauksensa oli julkaistu, ja hän oli muuttanut appivanhempiensa\nluo, jotka olivat sanomattoman ihastuneet häneen. Kesällä hän aikoi\noleskella äitinsä kanssa Särössä, ja lokakuussa oli määrä viettää häät.\n\nHe kuulustelivat anoppinsa kanssa joka päivä sopivaa huoneustoa\nÖstermalmista, ja tytöt olivat erittäin touhuissaan tästä\nasuntokysymyksestä, sillä he olivat saaneet luvan avustaa minkä\nmissäkin valmistelutöissä.\n\nKun Birgit miehineen ja lapsineen oli muuttanut Tukholmasta,\nvaltasi Barbron tyhjyydentunne, mutta olihan hänellä jäljellä vielä\nHelene-täti, ja tämän luona hän kävi pari kertaa viikossa. Hän tarvitsi\njonkun henkilön, jolle sai keventää sydäntänsä ja jonka kanssa voi\npuhella, ja hän tunsi vaistomaisesti, ettei Eva-täti ymmärrä hänen\nlevottomasti väreilevää, etsivää luonnettaan.\n\nJoulun jälkeen hän oli alkanut vakavasti harjoittaa opintoja ja kävi\nnyt ahkerasti luennoilla. Varsin kuluneena ryömi nyt Kynänvarsi\nvuoteeseensa illoin ja sen suuren ilon, mikä hänessä oli loistanut niin\nkimmeltävän kirkkaana, himmensivät usein satunnaiset vastoinkäymiset\ntai väsymys.\n\nMaud oli myöskin tavannut harrastuksensa, eikä sovi kieltää, että\nse oli jotakin suurenmoista. Hän opetteli ratsastamaan ja pyrki\nhevosasioiden tuntijaksi. Hän ahmi kaikki tätä alaa koskettelevat\nteokset, ja sen hevosen, jonka hän oli vuokrannut, hän kuvaili maailman\nälykkäimmäksi ja merkillisimmäksi eläimeksi. Joka aamu hän ratsasti\nDjurgårdenin tai Hagan ympäri ja kotiin palatessaan hän toi mukanaan\nraikasta ilmaa sekä vaatteissaan että ajatuksissaan, mutta hän oli\nyhtä itsekäs ja itseensä luottavainen kuin ennenkin. Häntä ei voinut\ntaivuttaa, ainoastaan murtaa.\n\nAstrid kulki suorana ja selvänäköisenä päämääräänsä kohden. Hän ei\nollut milloinkaan hapuilevan epävarma. Seuraavan talven hän aikoi\nviettää Köpenhaminassa ja työskennellä, mutta myös huvitella.\nHuvihetket hän nautti kuin lasillisen vettä virkistyäkseen\nsavenmuovailun tuottamasta kiihtymyksestä ja jännityksestä.\n\nMinka oli kenties se, joka oli muuttunut enimmin. Hän ei ollut\nainoastaan oppinut puhumaan melkein täydellisesti ruotsia, vaan\nmyöskin koko hänen olennostaan oli karissut paljon muukalaisuutta.\nKoreat valekivi-helyt ja kiiltolanka-käädyt hän oli pannut pois, sillä\noli olemassa \"eräs\", joka piti hänestä enemmän ilman niitä. Työtä ja\njärjestystä hän vieroi samoin kuin ennenkin, mutta joskus pisti hänen\npäähänsä yrittää.\n\nParhaiten hän viihtyi Stadionilla, ja koko Tukholma puhui, minkälainen\nmestariluistelija hän oli. Kerran toisensa perästä hän sai kandidaatti\nFreiden kanssa palkintoja. He kilpailivat oikeastaan keskenään, kuten\nnäytti, ja tuntui siltä kuin he eivät olisi nähneetkään muita radalla.\n\nMary kulki leppoisaa latuaan, soitteli seurapiireissä, oli\nmorsiustyttönä hienoissa häissä ja kävi kerran viikossa sen vanhan\naatelisneidin luona, jonka hän Päivänpilkkeenä oli ottanut hoivaansa.\nKaikki, mitä hän otti tehdäkseen, hän suoritti tahdikkaasti. Maud\nsanoi, että hänen sielussaan oli tahtikello älyn sijasta, ja niinpä hän\nei vahingossakaan milloinkaan hypännyt tahtivälin yli.\n\nPikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava\nkuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen\npäivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää\nollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että\nTupukka oli saanut hellän leikkitoverin.\n\nSellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli\ntoivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat\nhyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden,\njolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko\npäiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan.\nAinoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.\n\nMaud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen\nsuosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin\nrakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään,\nvaikka Krapu oli \"äreän\" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä\nmyllyyn.\n\nKerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen\nsanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää \"Kjærlighedens Komedie\".\n\n\"Onpa siinä hauskat kannet\", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan\nnopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.\n\n\"Niin on, sain sen joululahjaksi.\"\n\nBarbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä\nhyllylle.\n\nMaud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää\nnauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.\n\n\"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?\"\n\n\"Mikä ukko?\"\n\n\"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?\"\n\n\"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin\nkai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta\", virkkoi Barbro\nsuurentelevan välinpitämättömästi.\n\n\"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei\nnaskali säkissä pysy.\" Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän\noli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli\nlemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista \"pötyä\".\n\nBarbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä,\neihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa\nsotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa\ntoverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi\naiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils\nKrabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:\n\n    \"Tu ne le connnis pas encore,\n    mais -- tu vas bientôt le connaître,\n    le petit dieu qui crèe les coeurs,\n    le petit dieu qui seul fait naître\n    les idées sur lesquelles on vit et on meurt\".\n\n\"Johan nyt jotakin\", puhkesi Maud sanomaan, \"et kai sinä ole niin\nhupsu, että välität mokomasta _'le petit dieu'_ roskasta?\" Hän\nmätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen\njalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi,\njota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:\n\n    \"Ah, Niiloni haaleat hapset,\n    mun ystävävanhuksein...\"\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Barbro kimmastuen. \"Minä en piittaa hänestä enemmän\nkuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että...\"\n\nHän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan.\nEikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi\npyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman\nlevoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja\nhän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran\nsunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin\nluona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän\nkieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat\nkeskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat\nhänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja\nsanoi rohkeasti: \"Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä\ntohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te\nsaatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt\nolla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että\nkiintyy johonkuhun henkilöön, joka -- joka -- niin, sinä tiedät, mitä\ntarkoitan.\"\n\n\"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä\npanet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin\nsinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt'\nkolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet\nlemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti\nlihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä -- paljaasta kiitollisuudesta.\nJa se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni.\nJa sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä.\nTietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon\nnenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat\npitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut\ntipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas\nliian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko\nroikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi\nja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin\nmaa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän,\nniin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo\nsanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että\nkyllä minä jo vähän tunnen miespuolta.\"\n\nBarbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua,\nmutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana.\nTosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin\nselvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti\nkaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen\nharhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä\nollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään\nniinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.\n\nHän pani \"Kærlighedens Komedien\" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa\nkoneellisesti.\n\n\"Oletko vihoissasi?\" kysyi Maud.\n\n\"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen.\"\n\n\"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että\nminä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?\"\n\nBarbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.\n\n\"Äskeinen asia on jo selvitetty\", sanoi Maud, \"ja nyt on jo kulunut\npitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa.\"\n\n\"Jottako saisimme aikaan rekiretken?\"\n\n\"_Ce que femme veut, Dieu le veut_. Minä olen tuottanut itselleni\nkavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on\nnuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen.\"\n\n\"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta\", hymähti Barbro.\n\"Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä.\"\n\n\"Paljon kiitoksia!\" Maud ojensi kätensä. \"Niin että sinä et varmaankaan\ntarkoita, että minä olen niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä?\"\n\n\"En\", vastasi Barbro vakuuttavasti, \"sinä saatat olla niin hyvä\n-- ja viisas myös. Mutta sanoppa, Maud, oletko sinä aina varma\nmielitietyistäsi?\"\n\n\"Olenko muka? Älä luulekaan, että minä viitsin kuluttaa itseäni\nhakkailulla. Minä hoidan huvitteluni omalla tavallani. Sitten matkustan\nkotiin ja saanen aikaa myöten kotikonnun meren rannalta. Täällä olen\nvain kauttakulkutavaraa. Oikein osataan elää vain Skoonessa.\"\n\n\"Minun mielestäni voi koti olla missä tahansa, missä on myötätuntoisia\nihmisiä. Jos minä vain saisin, niin matkustaisin hyvin mielelläni\nsyksyllä ulkomaille. Olen muuten tuuminut päästä työskentelemään\nsanomalehteen.\"\n\n\"Ja sitten naimisiin.\"\n\n\"Miten se kävisi päinsä, kun sinä väität, että kaikki 'pötkivät\ntiehensä'?\"\n\n\"Noo, se oli hieman liioiteltua, mutta kullakin päivällä on suru\nitsestään. Me olemme joka tapauksessa nuoria, Kynänvarsi. Ei ole\nvielä hengenpidin-muste ehtinyt syöpyä peukaloosi eikä etusormeesi.\nJa jos niikseen tulee, niin voithan käyttää isäsi runsaita varoja\nponnistuslautana elämän ulapalle, niin ettei tarvitse ahertaa. Meistä\nseitsemästä on Minka ainoa, joka ei voi elää rennosti, mutta hassuinta\non, että juuri hän on kaikista rennoin. Yhteen otteeseen hän tosin kävi\nhieman synkäksi, mutta sillä vaaleanpunaisella _voile_-leningillä,\njonka hän jollakin merkillisellä tavalla oli hankkinut Karlberg\ntanssiaisiin, hän saavutti uudestaan itseluottamusta. Saattaahan olla,\nettä hänellä oli _Frejdigt mod_.\" [Sutkaus tarkoittaa Urban Freideä.\n\"frejdigt mod\" on tanskaa ja merkitsee ujostelemattomuutta. Suom.]\n\n\"Tuo sanaleikki olisi minun göteporilaisena pitänyt keksiä\", nauroi\nBarbro. \"Mutta saat pitää kunnian. Rekiretkestä saanemme keskustella\nyleisessä kokouksessa. Ja nyt minä lähden pilkistysmatkalle herttaisen\nmummoni luokse.\"\n\n\"Minun pilkistysmummoni on pudistanut maan tomut jaloistaan. Ja jos\non uskomista kaikkiin hänen puheisiinsa, kuinka paljon häntä oli\nrakastanut ja ihaillut hänen kuollut sukunsa, niin mahtaa nyt tuolla\npuolen pilttien olla iloinen perhejuhla. No hei sitten!\"\n\nMaud otti sanakirjan, nyökkäsi terhakasti ja mennä paapersi käsillään\nreuhtoen mahtavana ja jykevänä ovea kohden.\n\nPuolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se\noli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan\nerään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka\npuuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.\n\nHissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän\nnäköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen\nniskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava\nturvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä.\nHän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina\nhetkinä -- ja silloin liian riehakasti -- ollut iloinen. Se, mitä\nMaud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville\najatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä\nmilloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti\nnälkäistä sydäntä.\n\nKun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui\nkuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden\najatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti\nhän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.\n\nMutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa\noli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.\n\n\"Näinköhän minä pääsisin menemään?\" sanoi Barbro kärsimättömästi.\n\n\"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin\", vastasi\nmatami. \"Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään.\"\n\nJa kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun\nBarbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut\npitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että\nse oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime\nkirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan\nvasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa.\nHänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja\nvalmistamaan hänen matkaansa Skooneen.\n\nKoko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut\ntiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja\nkykenemättömyytensä kuoreen.\n\nBarbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa\nnähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan\nhautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla\npeitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut\nsataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät\npeittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen\nvalkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti\naivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut\nvaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä,\nja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät\nkasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä\nsuudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta\nsitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa\nlumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut\nkokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi\nhyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut,\nteki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi\nkarvalakki hänen syliinsä.\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi\", kajahti tuttu, sorahtava ääni, \"minun oli\naivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia.\"\n\n\"Niin juuri sinä teit aivan varmaan\", vastasi Barbro nauraa hohottaen.\n\"Päivää, Holger! Minun pitänee niiata tästä istualtani, jos et auta\nminua ylös.\"\n\n\"No, mutta hyväinen aika, Babi, sinäkö siinä rehkit! Olenko loukannut\nsinua?\" Holger kumartui hänen ylitsensä, ja Barbro näki hänen pyöreät,\nleveät kasvonsa, kun hän innokkaasti ojensi apuun molemmat kätensä.\n\n\"Ei ole, jalkojani vain livettää niin pahasti, etten tahdo päästä\npystyyn.\" Hän tarttui Holgerin käsiin ja seisoi kohta suorana ja\nsorjana hänen edessään.\n\n\"Babi, kuinka sinä kehtaat kasvaa minua pitemmäksi!\" naurahti Holger.\n\n\"Holger, kuinka sinä kehtaat pusertaa minun sormeni mäsäksi!\"\n\n\"Suo anteeksi, tulin ihan taivaallisen iloiseksi nähdessäni sinut taas\nylettyvilläni, sinä pikku kruunu tyttöjen valtakunnassa.\"\n\n\"No-noo, vai kohteliaisuuksia, ovi! Mutta mehän olemme unohtaneet\npuuhkan ja tortut. Ei auttane muu kuin ruveta ryömimään ja etsimään.\nMaltas, tässä on rasia!\"\n\n\"Puuhka on kai tärkeämpi.\" Holger rupesi tosiaankin ryömimään\nnelinkontin. \"Pitäisihän se minun lakkinikin löytää.\"\n\n\"Tietysti, sinun lakkisi!\"\n\nBarbro haeskeli joka puolelta.\n\n\"Hyväinen aika, Holger! Sehän on minun kainalossani. Ole hyvä!\"\n\n\"Babi!\" Holger nousi ylös, \"Suo anteeksi! Minäkin olen keksinyt\njotakin. Sinun puuhkasi on ollut minulla polvenalustana. Suuri kuin\nsängynpatja. Saanko ojentaa?\"\n\nNiin perusteellisesti kuin Holger olikin pudistellut vaaleankeltaista\nhilleripuuhkaa, kimalteli se kuitenkin yltä ja alta, jopa sisästäkin\nlumikiteistä, niin että Barbron oli pakko lainata Holgerin sormikkaat,\njottei olisi palelluttanut käsiään.\n\n\"Mihin sinä olet menossa?\" kysyi Barbro.\n\n\"Kunpa sen tietäisi. Luulin osuvani Stigberg-kadulle, mutta kaikesta\npäättäen ei tästä näy pääsevän minnekään, ainakaan ilman johtotähteä.\"\n\n\"Mutta sinullahan, poika-kulta, se on. Minä aion myös Stigberg-kadulle\n-- Helene-tädin luo -- nyt tästä tuonne. Voi, mikä kinos!\"\n\n\"Kannanko sinut yli?\"\n\n\"Eikö mitä, minä hyppään.\" Hän loikkasi, ja kandidaatti Boye seurasi\nvikkelästi esimerkkiä. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa liikkui\nkeveästi ja sirosti, ja hänen hieman hidasverisen pintansa alla huomasi\nolevan hillittyä eloisuutta. \"Milloin olet tullut ja miksi et ole\nkirjoittanut etkä ilmoittanut tulostasi?\" jatkoi Barbro.\n\n\"Tulin tänä aamuna erään hyvän ystäväni, agronoomi Rydemanin kanssa.\nMinun onnistui suorittaa pari tenttiä ja senvuoksi tahdoin palkita\nitseäni. Aika huhtikuuhun saakka tuntui liian pitkältä. En ole nähnyt\nsinua yhdeksään kuukauteen, Barbro. Ja se on aikamoinen aika, kun\nodottaa. Sitäpaitsi tuntui sinun viime kirjeestäsi, että tarvitset\nkielen vaakaasi, sillä taidatpa olla yhtä kypsymätön punnitsemaan\ntasaisesti kuin ennenkin, vai mitä, Babi?\"\n\n\"Niin olen, kypsymättömämpi kuin milloinkaan ennen, luulen. Teit\nmainion kauniisti, kun tulit. Toisinaan sinä olet aivan välttämätön\nminulle. Et kai pane pahaksesi, jos vertaan sinua turvaisaan soppeen,\njohon on mukava hiipiä.\"\n\n\"En suinkaan, mitään edellytyksiä olla loistopalatsi ei minulla ole.\"\n\nBarbro jätti vastaamatta ja virkkoi sen sijaan:\n\n\"Aioitko yllättää minut, tulla katsomaan aivan aavistamatta?\"\n\n\"En, niin rohkea, että uskaltaisin tulla tyttöhoitolaan, en edes\nminäkään ole. Aioin Helene mummolta kysyä, milloin käyt hänen luonaan,\nja yllättää sinut siellä.\"\n\n\"Ja nyt me menemmekin sinne. Kuinka iloiseksi se kiltti täti tuleekaan,\nHän asuu tässä talossa. Katso, miten matala portti on, mutta kyllä sinä\npääset siitä suorana.\"\n\n\"Kyllä, harvoin minä koukistelenkaan, se olisi liikaponnistusta.\"\n\nHelene-täti ei olisi voinut saada rakkaampia vieraita. Barbroa hän\nnimitti omaksi sydämensä päiväpaisteeksi, ja otti hänet avosylin\nvastaan. Mutta nyt ojentuivat vanhat kädet syleilemään myös Boye-suvun\nmyöhäsyntyisintä edustajaa, ja tämä kotiutuikin heti pieneen huoneeseen\nniin perinpohjin kuin olisi joka päivä ollut noiden raihnaisten\nhuonekalujen ja pienten vähäpätöisten muistoesineiden seurassa.\n\nBarbron keittäessä kahvia ja kattaessa pöytää Holger jutteli iloisesti\nja ystävällisesti neiti Helenen kanssa ja kertoili seikkaperäisesti\nsuvun kolmen miespolven vaiheita. Hän katsahti sentään vähäväliä\nBarbroon, ja hänen katseensa lämpeni ja syveni. Varmasti Barbro oli\n\"sydämen päiväpaiste\", hänen ruskeakiharainen pikku typykkänsä,\njoka oli ollut hänen ajatuksissaan ja mielessään jo koulupojasta\nsaakka. _Hän_ ei milloinkaan välittäisi kenestäkään muusta, ja Barbro\npuolestaan ei välittäisi hänestä minään muuna kuin turvallisena\nhätäsatamana myrskyn uhatessa.\n\n\"Kai te tulette kohta uudestaan?\" Nämä arastelevat ja liikuttavat\nsanat seurasivat nuoria alas natiseville rapuille, ja kaksi raikasta\nääntä lupasi halukkaasti, ettei kuluisi kauan, kun Helene-tätiä\ntullaan uudestaan tervehtimään. \"Eikö hän ole herttainen, Holger?\"\nkysyi Barbro. Hän pisti toverillisesti kätensä Holgerin kainaloon, kun\nkatukäytävä oli hyvin liukas, mutta heti kun vaaranpaikka sivuutettiin,\nveti hän kätensä taas pois.\n\n\"On, oikein suloinen pikku tyttö. Minä viihdyn parhaiten tuonikäisten\nkanssa. Silloin he liehittelevät parahiksi minun pyylevyyteni kannalta.\"\n\n\"Eihän Helene-täti liehittele ollenkaan.\"\n\n\"Älä tee tyhjäksi hänen naisellisuutensa hienointa puolta, Babi!\nVanhat herttaiset tytöt liehittelevät yhtä tietämättään, kuin resedat\ntuoksuvat. Saat itse nähdä, kun ehdit niin pitkälle.\"\n\nBarbro pysähtyi äkkiä.\n\n\"Luuletko sinä myös, että minä joudun kyöpelinvuoreen?\"\n\n\"Minäkö _myös_? Kukas muu on rohjennut lausua jotakin niin halpamaista?\"\n\nBarbro läksi taas liikkeelle. Tapa, jolla Holger lausui viimeiset\nsanat, sai hänet vakuutetuksi siitä, että ei hän pitänyt sitä\nhalpamaisena. Eikä hän itsekään pitänyt, ei ensinkään. Mutta omasta\npuolestaan hän ajatteli olevan kauheaa joutua vanhanpiian kirjoihin.\nHän mutisi hyvin sävyisällä äänellä:\n\n\"Maud Rydeman ja Sonja sanovat, etten minä kykene pitämään ketään\nkiinni, eikä ole ensinkään hauskaa, jos ei saa milloinkaan kokea mitään\njännittävää, sellaista, joka -- -- -- Nauratko sinä minulle?\"\n\n\"Enpä juuri. Hymyilen vain tietäjänhymyä itsekseni. Sinä olet\nsaavuttanut kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikävuoden välisen korkean\niän, niin että sinun on jo aika oppia pitämään kiinni jotakuta samoin\nkuin kokemaan jotakin jännittävää. Mutta kissa tietäköön, tokko\nsatut tavoittamaan arvaamattoman onnen päästä naimisiin. Sinä et\nole tarpeeksi olevinasi etkä myöskään kaikin puolin muiden tyttöjen\nkaltainen, jotta sinulla voisi olla toiveita. Ja sitten sinä valitset\nhyvin kummallisia koekaniineja onnesi tavoittelua varten.\"\n\n\"Valitsenko minä?\"\n\n\"Valitset. Alkakaamme Urban Freidestä. Hän oli kylläkin mukiinmenevä\nobjekti. Mutta itse asiassa sinä pidit häntä vain mykkänä palvelijana,\njonka kaulaan sinä ripustit tyttöturhamaisuutesi ja mielistelyhalusi.\nSitten tuli kaljupäinen parooni, jolla oli kuutamoa takaraivossa ja\najatuksissa. Ja sinä olit heti valmis liittymään häneen ja uskomaan\nonneen. Täällä Tukholmassa lienevät sinun psyche-siipesi liehuneet sen\ntohtori Krabben ympärillä aavistellen yhteistä lentomahdollisuutta\navaruuteen. Jos sinä tahdot välttämättä pitää avioliittorakkautta\nelämän sisältönä, niin ota Sonja esikuvaksesi: hän on tehnyt valintansa\nharkiten.\"\n\nTaas Barbro pysähtyi. Nyt hän oli suutuksissaan ja polkaisi jalkaansa.\n\n\"Minä en ole rahtuakaan sellainen kuin sinä luulet. Minä tahdon\ntyöskennellä ja tulla joksikin. Sen minä _tahdon._ Mutta minkäs minä\ntartunnalle mahdan, kun Minka ja Sonja, joiden parissa useimmiten\noleskelen, puhuvat herkeämättä vain -- vain rakkaudesta.\" Tyyntyneemmin\nja vilpittömän luottavasti hän lisäsi: \"Olethan sinä nyt minulla, ja\nsilloin minä pääsen irti koko roskasta. Me tapaamme toisemme joka\npäivä, Holger, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja mehän\nvoimme samalla kävellä katselemassa Tukholmaa. Minä olen vapaa kolmesta\nviiteen joka päivä. Kai sinä viivyt pitkän aikaa?\"\n\n\"Jokseenkin. Aion oleskella muutamia viikkoja Upsalassa, mutta sitä\nennen taidan viipyä täällä kuukauden valmistelemassa erästä työtä.\nTietysti me tapaamme joka päivä, jos se käy päinsä.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Barbro täydellisen luottavasti, \"sinähän se vain olet,\nHolger\".\n\n\n\n\nVIII\n\nRekiretki.\n\n\nSeitsemän rekeä ja verrattain hyvää hevosta odotteli Löwesköldin\nlaitoksen edustalla, jonne Sonja oli mennyt aikaisin aamupäivällä.\nKulkuset soittelivat iloisia säveliään, jotka kuuluivat valkean huvilan\nhuoneisiin saakka, ja komeissa rekiverkoissa oli ihmettelemistä niille\nlukuisille katsojille, joita oli keräytynyt kadun toiselle puolelle.\n\nJokaisen reen vieressä seisoi odotteleva ajomies. Matka aiottiin\nsuunnata Saltsjöbadeniin, ja Eva-täti oli kutsunut kaikki neljätoista\nnuorta päivällisille tanssiaisineen.\n\nNyt tytöt laskeutuivat parvessa rappuja alas, kaikki huolellisissa\nmatkatamineissa ja vallatonta iloa säteilevinä. Sonjan ja hänen\nUnonsa oli määrä olla ensimmäisenä parina ja ruveta \"papaksi ja\nmammaksi\" muille, mitä tointa he eivät näyttäneet ottavan kovinkaan\nvastuunalaiselta kannalta. Barbro ja Harald Witt olivat toisena parina,\nmolemmat niin riehakan vallattomina, että alkoivat heitellä lumipalloja\ntervehdyslaukauksina. Sitten tuli Maud veljineen, erittäin komea ja\nluotettava pari, kumpikin päätään muita pitempi ja selän puolelta\nkunnioitusta herättävän leveä.\n\nSitten hyppäsi Minka vikkelästi kuin kissanpoika Urbanin viereen.\nHän oli varsin ihastuttavan näköinen valkeassa turkkitakissaan ja\nlakissaan, ja ihan täynnä vallatonta riemua. Viides pari oli hieno\nja siro; siinä oli Mary ja hänen serkkunsa, tuleva diplomaatti. He\nhymyilivät toisilleen kuten ainakin hyvin kasvatetut ja ehtivät\nhädintuskin vaihtaa pari sanaa sekunnissa.\n\nMärta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien\nnäköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.\n\nKaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat\ntuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista,\njoissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki\nhe nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että\nHolgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt\noikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.\n\nRetkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja\nmetsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku\nehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste\nja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois\ntieltä!\n\nJa eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten\ntalojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat\nlapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.\n\n\"Antakaa minun ajaa\", pyysi Minka innostuksesta vavisten, \"minä saan\nvarmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi.\"\n\n\"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset\", vastusti Urban\npönäkästi, \"ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi,\nvaikka mikä olisi.\"\n\n\"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies.\"\n\n\"Väkävämpi en ole. Mutta _väkevämpi_ kenties, Teillähän on nukenkädet\n-- tai kissankäpälät.\"\n\n\"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?\" Minka punastui ja\nvilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää\nnaarmua. \"Minä tahdon -- minä _tahdon_ ajaa!\"\n\nHän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti\nja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen\nvimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta\nkääntyi sitten aukealle kentälle.\n\n\"Meidän täytyy hypätä pois\", huusi Urban ja repäisi vällyt auki.\n\"Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen\nreunalle\", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti\nreestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja\nsydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän\nmeni tainnoksiin.\n\nHänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän\nsuuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi\nvoinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua\nhänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi --\njoksi häntä nyt sanottiin -- Freide ei tiennyt itsekään, että juuri\nhänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli\nmyös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän\nnilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan\nkiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.\n\n\"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!\" Hän pudisteli Minkaa\ntarmokkaasti, \"Herätkää, muuten minäkin pyörryn.\"\n\nMinkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän\nkasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti\ntuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.\n\n\"Tollo\", sanoi hän terävästi.\n\n\"No, Jumalan kiitos!\" Urban hengitti keveämmin. \"Sanokaa minua tolloksi\ntahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä\nlaskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en\npääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan.\"\n\nMinka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti\nirvistellen.\n\n\"Mikäs nyt neuvoksi?\" kysyi Urban jurosti. \"Hevosesta ja reestä ei ole\ntietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä\nettä ihmisistä.\"\n\nMinka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla\nantaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta\ntyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi\ntähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin\nlumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen\nikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut\nhitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui\nniin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.\n\nEilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania\nromaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö\nsaattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista \"ihmislapseksi\"!\n\n\"Minä lähden toisten luo\", sanoi hän topakasti.\n\n\"Kenen toisten?\"\n\n\"Matkatoverien.\"\n\n\"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin\npäin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin\npäin.\"\n\n\"Te olette häpeetön\", huusi Minka itku kurkussa, \"minä en milloinkaan\nole nähnyt niin häpeetöntä\".\n\n\"Te tarkoitatte luultavasti hävytön.\" Urban hieroskeli kolottavaa\njalkaansa. \"Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada\nautetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän\npitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi.\"\n\n\"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden.\"\n\nJa Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka\nolikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ\nja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli\nodottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja\nsanoisi häntä enkeliksi -- _son ange gardien_ -- silloin hän olisi\nkääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt\njäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi\nkuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä\nyksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää\njalan paikoilleen! -- -- -- Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin\nhän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet\noli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli\nsuksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei\nlöytänyt enää omiaan.\n\nSuunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:\n\n\"Haloo! -- Haloo! -- Minä täällä! -- Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!\"\n\nEi vastausta. Metsä tohisi raskaammin, ja aurinkoa pimittävä pilvi\nkasvoi.\n\nNyt rupesi Minka ulisemaan. Häntä ei ollut milloinkaan pelottanut niin\nkovasti. Mitähän jos sudet tulevat ja syövät hänet! Hän ei uskaltanut\njäädä maahan. Tuokion kuluttua hän kiipesi puuhun; nyt hän näki erään\npienen mustan pilkun hitaasti, mutta pontevasti pyrkimässä jotakin\nkohden, joka taisi olla tie. Se oli -- aivan oikein, se oli Urban!\nMutta, _mon Dieu_, kuinka kaukana hän jo olikaan! Oo, näytti siltä,\nkuin hän olisi vaappunut ylös ja alas. Varmaankin hän aina väliin\nhyppeli toisella jalallaan.\n\nViha kuohahti uudestaan. Urban ei välitä hänestä minkään vertaa, jätti\nhänet oman onnensa nojaan. Mutta kyllä hän vielä näyttää hänelle...\nTotta kai hänkin osaa tielle. Kuinka Urban oli sinne päässyt? Hän\nkatseli alas jyrkänteen rinnettä. Siitä on päästävä alas. Huu, se\noli huimaava! Kävelemällä laskeutuminen oli mahdotonta. Siis joka\nvierimällä tai -- istuallaan laskien.\n\nNuolennopeasti Minka teki päätöksensä, kiipesi rivakasti alas, sai\nvaivoin katkaistuksi kuusesta oksan, jonka aikoi ottaa kelkakseen.\nSydän kurkussa hän istuutui sille ja laahusti jyrkänteen reunalle,\nsitten hän sulki silmänsä tuokioksi, mutta avasi ne uudestaan\nkatsoakseen, ettei puita ollut tiellä. Ei hätää, sitä myöten oli kaikki\nselvää, mutta korkeus oli huikea. Hän ummisti taas silmänsä, tarttui\nlujasti kiinni karahkaan ja hurahti alas. Sellaista kyytiä hän ei ollut\nsaanut milloinkaan. Hän lensi pitkän matkan tietä kohden. Ruumis oli\naika lailla kolhiintunut, kun hän jätti ajovehkeensä.\n\nUrban oli vielä näkyvissä, ja vaikka jäsenet tuntuivatkin helliltä,\nläksi Minka juoksemaan koko ajan huutaen ja hoilaten.\n\nViimein Urban lienee kuullut, koska pysähtyi katsomaan taakseen. Mutta\nMinkan valkean pienen hahmon keksiminen keskeltä lumikenttää ei ollut\nniinkään helppoa, joten Urbanin täytyi päätellä äänestä, missä päin\nhuutaja oli.\n\n\"Haloo\", kirkui Minka, \"haloo!\" Hän ei jaksanut enää juosta. Uupumus\npuristi hänen jäseniään kuin rautavanne, niin että hän pääsi vain\nraahustamalla eteenpäin.\n\nYksinäisyys oli hänestä kuitenkin kamalinta, ja hän kirkui kohti\nkurkkua Urbanille: \"Odota -- minua -- kuollaan -- yhdessä!\"\n\n\"Minka!\"\n\n\"Hohoi!\"\n\n\"Täällä on tupa!\"\n\n\"Missä?\"\n\nMinka oli melkein käheä, mutta nyt hän oli joutunut niin lähelle, että\nkuuli selvästi Urbanin äänen.\n\n\"Tienkäänteessä.\"\n\nMinka tuli ylen onnelliseksi. Tie kääntyi ehkä kahdenkymmenen metrin\npäässä Urbanista. Sinne asti he kyllä jaksavat mennä. Minka läksi\nuudestaan juoksemaan. Toivo päästä vihdoinkin lepäämään katon alle\nantoi hänelle voimia.\n\nUrban hyppi häntä vastaan terveellä jalallaan.\n\n\"Kuulehan sinä, rakas, pikkuinen peto\", sanoi Urban aivan\näkkiarvaamatta, \"minä luulin tulenani hulluksi tuskasta ja vihasta, kun\nsinä marssit tiehesi, mutta nyt saat uskoa, etten enää päästä sinua\nluotani.\" Muitta mutkitta Urban veti hänet luokseen ja valoi hänen\nkasvonsa täyteen suudelmia.\n\n\"No, mutta -- Oo, Urban!\"\n\nMinka laski kätensä hänen kaulaansa. Nyt Urban seisoi jo vioittuneella\njalallaan tuntematta tänä hetkenä kipua.\n\n\"Minka, sinä halusit, että kuoltaisiin yhdessä, minäpä haluan _elää_\nyhdessä.\"\n\n\"Niin tahdon minäkin paljoa mieluummin\", sanoi Minka reippaasti,\n\"vaikka -- en suvainnut sinua taannoin\".\n\n\"Enkä minä sinua! -- Oo, vielä yksi suukko, Minka! Sinä olet suloinen\npikku tenhotar.\"\n\nKulkusten helinä sai heidät heräämään todellisuuteen, ja jopa olikin\naika, sillä eräs reki tuli täyttä vauhtia heitä kohden. Siinä ajoivat\nUno Freide ja Holger Boye, jatka olivat lähteneet etsiskelemään heitä,\nkun eräs talonpoika oli ottanut kiinni tyhjän reen ja pillastuneen\nhevosen ja vienyt ne Saltsjöbadenin hotellin eteen. Hakijat olivat\nottaneet mukaansa sekä sukset että luistimet siltä varalta, että\nolisi pitänyt lähteä retkeilemään, mutta he nolostuivat aika tavalla\nnähdessään onnettomuustoverien hellästi hyväilevän toisiaan keskellä\nsuurta maantietä noin kolmen kilometrin päässä kylpylaitoksen\nhotellista.\n\nTosin oli kumpikin niin uuvuksissa, että heidät täytyi auttaa rekeen,\nmutta he olivat kumminkin niin säteilevän onnellisen näköisiä\nsilloinkin, kun kertoivat vaivoistaan, että oli turhaa ruveta heitä\nsurkuttelemaan.\n\n\"Koko juttu oli minun syyni\", sanoi Minka.\n\n\"Eipäs\", keskeytti Urban, \"jos minulta vain olisi ollut tarpeeksi\nmalttia ottaa ohjakset...\"\n\n\"Ottaa ohjakset?\" kysyi Uno ihmetellen.\n\n\"Niin, sillä minä tahdoin välttämättömästi ajaa.\" Minka painoi päänsä\nalas.\n\nUrban hyväili hänen käsiään vällyjen alla.\n\n\"Ei olisi sekään haitannut mitään\", virkkoi hän innokkaasti, \"jos minä\nvain olisin ollut kylmäverisempi\".\n\n\"On hyvin tärkeää\", myönsi Holger Boye, \"että ohjakset joutuvat\noikeisiin käsiin oikeaan aikaan, tapaturmien välttämiseksi\".\n\n\n\n\nIX\n\nEräs uusi tuttavuus.\n\n\nBarbro nousi rappuja pitkin ompelijattarensa luo, joka suoritti\nhänelle paikkausta. Birgit oli näet antanut tällaisen neuvon\nepäkäytännölliselle sisarelleen, kun Babia itseään oli tuiki\nmahdoton saada korjailemaan \"riepujaan\". Paljoa ennemmin hän viskasi\nmenemään kaikki, mikä oli repaleista. Mutta jos leninki oli hieman\nvanhamuotinen, ei se haitannut häntä ollenkaan. Nyt kuitenkin oli\nhänen pukuvarastonsa käynyt varsin kuluneeksi, ja hän oli päättänyt\nkorjauttaa sen.\n\nHän vertaili mielessään, kumpi oli kauheampaa -- käydä sanomalehden\ntoimituksessa vaiko ompelijattarella. Ensinmainittu oli hänellä\ntuoreessa muistissa. Jo viidennessä paikassa hän oli käynyt kolmen\npäivän kuluessa. Mutta joka paikassa oli häntä pidetty liian \"nuorena\".\nParissa kohden häntä oli kohteliaasti kehoitettu tulemaan parin vuoden\nperästä uudestaan kuulemaan, muualla oli selitetty, että avustajia on\nyllinkyllin, mutta tänään häntä oli vedellyt. Tarvittiin nuori nainen\nselostamaan hienon maailman häitä ja käymään haastatteluilla ylhäisissä\nkodeissa sekä juhlatilaisuuksissa että arkioloissa.\n\nAlussa Barbro haltioituikin \"itsenäisen\" työn toivosta niin kovasti,\nettä hän päätä pahkaa tarttui koukkuun. Palkkaa hän ei muistanut kysyä\nollenkaan. Ne olivat kyllä maininneet jotakin volontääristä, mutta hän\nei tiennyt, merkitseekö se muuta kuin \"vapaaehtoinen\", eikä kukaan\nvoinut olla sen vapaaehtoisempi kynänvarsi kuin hän.\n\nHän oli ylettämän ilonsa puuskassa käynyt soittamassa lähimmästä\nmaustetavara-puodista Holger Boyelle. Mutta tämä ei ollut yhtynyt hänen\ninnostukseensa, vaan neuvonut jyrkästi luopumaan tuumasta. Semmoinen\ntoimiala ei sovi hänelle ensinkään. Hän ei kelpaa kotiurkkijaksi,\nsitä ei tarvitse ajatellakaan, ja \"totta vieköön\" hän on liian hyvä\nkirjoittamaan morsiamista, heidän antiikkisista morsiuskruunuistaan ja\näidinäidinäidin oikeista pitseistä ja morsiustytöistä ja sulhaspojista\nja kaikennäköisestä muusta sekasotkusta.\n\nBarbro nolostui aika lailla, ja kun kuulotorvi oli vaipunut takaisin\npitimeensä, oli hänen ihastuksensa laajenevaan sanomalehti-toimintaan\nvaipunut pohjattomaan syvyyteen.\n\nHän meni toimitukseen ilmoittamaan peruutuksensa, ja siellä oltiin\nhänelle yhtä kiukkuisia kuin edellisellä kerralla oli oltu kohteliaita.\nHäntä vihloi vieläkin, kun hän muisteli päätoimittajan tuikeita silmiä\nja hermostuneen kuivaa ääntä.\n\nOikeastaan olisi jo tästäkin riittänyt kiusaa yhden päivän osalle\ntarvitsematta lisätä sitä käymällä ompelijattaren luona, missä oli\nkahvinvastineen ja ahtaissa oloissa asuvan lihavan, vanhan mamsellin\nlemua, mutta hän oli luvannut tulla ja Barbro piti aina sanansa.\n\nKoetus ja sovitus meni menojaan, ja Babi vilisti vapautuneena alas\nrappusia, mutta ehdittyään keskelle niiden toista aukeamaa hän pysähtyi\näkkiä. Siinä virui liikkumattomana suullaan pieni ihmiskäärö, pieni\nviiden tai kuuden vuoden vanha poika. Hän oli paljain päin, ja likainen\nkiharatukka oli hyvin takkuinen. Pukineet riippuivat riekaleina hänen\nyllään. Jalkineina oli pari suuria naistenkenkiä, joissa oli ammottavia\nreikiä.\n\nLiikutettuna Barbro kumartui katsomaan poikaa. Oliko hän kuollut?\nBarbro nosti pojan varovasti ylös. Pienet kasvot olivat aivan kelmeät\nja pelottavan laihat, mutta hän eli. Raukea katse kohdistui arasti\nBarbroon.\n\n\"Mikä pikku poloinen sinä olet?\" kysyi Barbro sydämellisesti. \"Oletko\nsairas?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Onko sinun nälkä?\"\n\n\"On.\"\n\nTotta totisesti hänen oli nälkä! Barbron sydän kuumeni säälistä\nnääntynyttä lasta kohtaan, joka tuskin jaksoi pysyä jaloiltaan. Hänen\noli kannettava lapsi ompelijattarelle ja jätettävä hänet sinne siksi\naikaa, kunnes kävi hakemassa jotakin syötävää. Poika ei ollut raskaampi\nkuin hänen sisarensa kaksivuotinen tytär, ajatteli Barbro ottaessaan\nhänet syliinsä, mutta niin hirveän huolimattomasti hoidettu.\n\n\"Ah, se on se pikku raukka, jonka isä hukkui viime jouluna\", sanoi\nneiti Andersson. \"Niillä on vissiinkin hyvin kurjat olot. Ne asuu\ntäällä vinnillä.\"\n\nSaatuaan maitoa ja leipää poika näytti vähän reipastuneen ja kykeni\nlähtemään Barbron kanssa äitinsä luo. Tämä asui viidennessä kerroksessa\neräässä kojussa, josta alkujaan oli aiottu tehdä ullakkokomero.\nBarbro ei ollut vielä milloinkaan nähnyt niin kurjaa asumusta, niin\nsydäntäsärkevää köyhyyttä. Keskeltä vanhoista matoista kyhättyä läjää,\njonka verhona oli kulunut viltti, kuului kuolemanväsynyt ääni:\n\n\"Onko siellä pikku Viktor?\"\n\nViktor -- _voittaja!_ Se oli hänen, tuon pienen ressun nimi, jonka\nnälkä oli kaatanut kuudennella ikävuodellaan.\n\n\"On\", vastasi poika yksitavuisesti. Mutta hän ei juossut äitinsä luo\neikä päästänyt Barbron kättä.\n\n\"Vähän vettä, lapsi.\"\n\nBarbro irroitti hellävaroen kätensä Viktorin otteesta. Hän etsi\nkarahvia ja vettä, mutta Viktor tallusteli suurilla kengillään erään\nhinkin luo, jossa oli kauha. Hän täytti kauhan ja vei sen kuoppaisen\nkivilattian yli äidilleen.\n\nEi kumpikaan virkkanut mitään, mutta kun nainen oli juonut, kysyi hän:\n\n\"Onko sinulle annettu ruokaa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Eikö ole mukanasi?\"\n\nNyt meni Barbro sairaan luo ja sai kuulla hänen kärsimystensä historian\nlyhyin, katkonaisin lausein. Nälkä, sairaus, miehen kuolema, häätö,\nnälkä, sairaus. Ja nyt hän pelkäsi kovasti jäävänsä vuoteen omaksi ja\nkuolevansa Viktorilta. Hän ei jaksa elää, mutta ei myöskään uskalla\najatella kuolemaa. Mihin joutuu silloin poika?\n\nBarbro oli vähän aikaa aivan sekaisin nähdessään näin aavistamattoman\nsuurta kurjuutta. Hän oli kyllä lukenut hädän kauhuista, mutta olihan\nkokonaan toista istua kauniissa, hyvin sisustetussa huoneessa ja\nkatsella kirjasta elämän kovuutta, kuin nähdä se todellisuudessa, ilman\ntaiteellista siloittelua.\n\nToinnuttuaan jonkun verran hän muisti heti Holger Boyen, joka\nkyllä tietää, mitä on tehtävä. Barbro veisi Viktorin entisen\nlapsuudentuttavansa Gerda Skogin luo. Tämä oli joutunut aikaisin ja,\nkuten sanotaan, hyviin naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Siellä\npikku Viktor varmaankin saa olla toistaiseksi. Siellä häntä ruokitaan\nja pestään ja kammataan. Sinne mennessään hän ostaa pojalle pari lelua\nja siistin vaatekerran ja jalkineet, ennen muuta jalkineet.\n\nHyvin touhuissaan talutti Barbro pienen vähäpuheisen suojattinsa\nerääseen suureen lelukauppaan, missä pojan ei oikein tehnyt mieli\nlausua mitään, mutta lopulta kuitenkin lapsenmieli pääsi oikeuksiinsa,\nja hän mutisi:\n\n\"Hevonen.\"\n\n\"Tietysti sinä saat hevosen ja kärryt myös ja niihin pannaan\npussillinen suklaata\", sanoi Barbro. Saatuaan ostokset Barbro meni\nryysymekkonsa kanssa eräälle autoasemalle. Siellä oli jo odottamassa\nmuuan herra, nuori, ryhdikäs mies, joka oli näöltään pohjoismaalainen.\nIhmetellen hän silmäili hienoa nuorta naista ja pientä likaista\nkerjäläispoikaa, joka niin luottavasti piti mustaa tassuaan naisen\nsormikasverhoisessa kädessä.\n\nVihdoin saapui auto. Pikku Viktor näytti uupuneen kokonaan, ja Barbro\nvoitti kainoutensa. Hän meni tuntemattoman herran luo.\n\n\"Anteeksi, saisimmeko ottaa auton, vaikka teillä olisi vuoro, kun\ntulitte aikaisemmin?\" sanoi Barbro hieman tarpeettoman nopeasti, mutta\nhäntä aina hävetti puhutella tuntemattomia. \"Pikku poika tuskin jaksaa\nseistä\", lisäsi hän selittäen.\n\n\"Sen kyllä näkee.\" Herra kohotti kohteliaasti hattuaan. \"Tietysti minä\nluovutan teille auton ja nostan pojan.\" Hän nosti Viktorin istumaan\nautoon.\n\n\"Aiotteko viedä hänet sairaalaan? Oletteko lastensuojelusnainen?\"\n\n\"Ei, emme me mene sairaalaan. Kiitos avusta.\" Barbro huusi osoitteen\nkuljettajalle ja vasta sitten, kun auto oli jo täydessä menossa,\nhän muisti jättäneensä vastaamatta lastensuojelusseurasta. Häntä\nsuututti nyt, kun tuntematon herra ei ollut saanut tietää, ettei hän\nole mikään sellainen ohjelman mukaan toimiva hyväntekeväisyys-nainen,\njoka asianomaiselta taholta saatujen määräysten mukaan kulkee köyhissä\nkodeissa ja jolla ani harvoin on lämpimiä sanoja ja hyviä, sääliviä\najatuksia; suojelushomma, se oli jotakin selittämättömän viisasta ja\nlaimeaa ja harkittua, ajatteli Barbro.\n\nJo seuraavana päivänä onnistui Barbron ja Holgerin saada yhdistynein\nponnistuksin sairas työläisvaimo sairashuoneeseen. Siellä hän näytti\njonkun verran virkistyvän huolellisella, säännöllisellä hoidolla, jota\nhänelle toimitettiin.\n\nBarbro kävi häntä katsomassa joka aamupäivä, ja Viktor oli aina mukana.\nOli outoa nähdä, kuinka ihmeissään äiti oli poikansa siisteistä\nvaatteista. Mutta hän ei jaksanut kysellä mitään. Ainoa, mitä hän\nsäännöllisesti ja vaivoin sai sanotuksi, oli: \"Oletko saanut ruokaa\ntänään?\" Nämä sanat olivat kuin iskostuneet kiinni kuiviin huuliin;\nne kaikuivat yksitoikkoisina ja soinnuttomina, mutta sittenkin ne\nilmaisivat nälästä ja kärsimyksistä nääntyneen äidin rakkautta.\n\nSairaalan käytävässä Barbro oli useita kertoja tavannut sen nuoren\nmiehen, joka oli sanonut häntä \"suojelusnaiseksi\". Hän oli lääketieteen\nkandidaatti Aksel Törner. Barbroa rupesi aina sisäisesti kuumentamaan,\nkun hän pitkän matkan päästä näki lepattavan lääkärinviitan. Jos\ntulija oli kandidaatti Törner, alkoi häntä kuumentaa yhä enemmän, ja\nkun Törner puristi lujasti hänen kättään ja katsoi häneen vakavasti\ntarmokkailla, teräksenharmailla silmillään, hehkuivat hänen kasvonsa\nkuin auringon paahteesta.\n\nNiin yksinkertaisesti ja melkein huomaamatta ei Barbro ollut\nmilloinkaan solminut tuttavuutta kenenkään kanssa, ja tuokiotakaan\nempimättä hän lähestyi Törneriä avomielisesti ja ujostelematta, aina\nyhtä rehellisen iloisena saadessaan tavata hänet.\n\nTörnerin reipas ja hilpeä kohtelu aiheutti sen, että kaikki sairaat\npitivät hänestä paljon, ja hän olikin antautunut lääkärintoimeensa\ntäydellä innolla. Saattoipa tapahtua, että hän puhui yksinomaan\njostakin leikkauksesta niinä lyhyinä hetkinä, jolloin Barbro käveli\nhänen kanssaan sairaalan puistossa, tai että hän heti vei Barbron\njonkun sairasvuoteen ääreen näyttääkseen tälle \"mielenkiintoisen\ntapauksen\".\n\nJos Barbro toi kukkia tai karamellejä lapsille, loisti Törner\ntyytyväisyydestä ja nyökkäsi: \"Kas sillä lailla, neiti Berting. Te\nhyödytätte enemmän kuin kokonainen lääkeannos.\"\n\nJa Barbro tiesi, että Törner odotteli, jos se suinkin kävi päinsä,\nhänen tuloaan saadakseen tervehtiä häntä. Eräänä päivänä oli Törner\nsanonut:\n\n\"Olipa hauska, kun tulitte näin aikaisin, ettei minun tarvinnut\nodottaa. Jos viivytte, kiihoitun minä, eikä se sovi lääkärille.\"\n\nSen päivän perästä Barbro saapui aina heti, kun portti avattiin\nkävijöille. Hän ja pikku Viktor ne seisoivat siinä uskollisesti käsi\nkädessä. Joitakuita kertoja kävi myös Holger Boye heidän kanssaan,\nmutta hän huomasi olevansa täällä liika pyörä rattaissa. Hän oli\noppinut ymmärtämään paljon niinä kirkkaina maaliskuun pakkaspäivinä,\njotka taivaan kiiltäessä lasinselkeänä ja maan kuumottaessa alastomana\nkuitenkin kulkivat niin voitonvarmoina kevättä ja elämänuudistusta\nkohden.\n\nVajaan kuukauden virui pikku Viktorin äiti puhtaassa, valkeassa\nsängyssään ja katseli ympärilleen raskain, surumielisin silmin. Ei edes\nsekään, että hänen poikansa oli saanut kalpeihin kasvoihinsa väriä ja\nalkanut laverrella vireästi niinkuin onnellinen lapsi ainakin, voinut\nmuuttaa hänen kuluneiden piirteittensä kangistunutta ilmettä, ja kohta\nkoitti hetki, jolloin uupuneen työläisvaimon elämää eivät kyenneet\npitämään pystyssä lääkkeet eikä hoito. Eräänä iltapäivänä Barbro sai\nHolgerilta sanan, että loppu saattoi tulla minä hetkenä tahansa.\n\nHe menivät yhdessä sairaalaan. Tällä kertaa ei Viktor ollut mukana.\n\n\"Lähdetkö sisälle, Babi, vai odotatko täällä käytävässä?\" kysyi Holger\nhiljaa. \"Et kai ole nähnyt vielä kenenkään kuolevan? Siitä voi jäädä\nsynkkä muisto.\"\n\n\"Minä tahdon mennä myös\", sanoi Barbro hiljaa. \"Ehkä hän tuntee minut.\"\n\nPystyverho, jolla kuoleva erotettiin muista sairaista, ympäröi aivan\nläheltä valkeaa vuodetta. Eräs sairaanhoitajatar oli kumartunut\nkatsomaan Viktorin äitiä.\n\nHän näytti vielä tuntevan Barbron, sillä hän sopersi:\n\n\"Viktor?\"\n\n\"Viktorin on hyvä olla\", vastasi Barbro sointuvalla, lämpimällä\näänellään. \"Minä lupaan pitää huolta Viktorista.\"\n\nKuoleva koetti sanoa jotakin, luultavasti kiittää, mutta se hupeni\nvain läähättäväksi korinaksi. Sitten tuli hiljaisuus. Siinä virui vain\nporoksi palanut elämä, joka harmaana tuhkana luhistui kuoleman arinalle.\n\nBarbro tuijotti herkeämättä luiseviin, karheisiin käsiin ja\nkutistuneihin, ryppyisiin kasvoihin, joilta vähitellen katosi\nelontaistelun toivottoman tuskan kauhistuttava ilme ja jotka silisivät\nkuin näkymättömän, lempeän, mutta lujan käden kosketuksesta.\n\nHolger seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Barbron vieressä. Hän odotti\nhetkeä, jolloin Barbron jännitys puhkeisi onnellisen, terveen ihmisen\ntuskaksi, jota tahtomattaankin tuntee nähdessään katoavaisuutta. Ja\nmuutaman hetken kuluttua Barbro itkikin niin katkerasti ja kuitenkin\nniin keveästi kuin se, jonka kyyneliä ei sydänsuru ole milloinkaan\nkuohuttanut.\n\nHolger kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa:\n\n\"Babi hyvä! Kuolema on säälivämpi kuin elämä.\"\n\nBarbro nosti äkkiä silmänsä. Kuinka kalpea Holger oli! Hänen rehevillä\nkasvoillaan kuvastui kummallinen, syvä ja valtava totisuus.\n\n\"Sitä sinä et tarkoita\", nyyhki Barbro, \"ei mikään ole kamalampaa ja\nkauheampaa kuin kuolema\".\n\nHolger ei vastannut, veti hänet vain pois salista pitäen yhä kättään\nhänen hartioittensa ympärillä. Mutta kun he olivat tulleet pitkään\nkäytävään, siinsi etäällä jotakin lepattavaa valkeaa, mikä tuli\nnopeasti heitä vastaan. Silloin Barbro kuivasi nopeasti kyyneleensä ja\nirroittautui Holgerin pitelystä.\n\nKohta senjälkeen hän esitteli: \"Lapsuudenystäväni, kandidaatti Boye\n-- kandidaatti Törner.\" Herrat kumarsivat toisilleen ja vaihtoivat\nmuutamia sisällöttömiä sanoja. Sitten kandidaatti Törner hyvästeli.\n\n\"Milloin tapaan teidät uudestaan?\" kysyi hän Barbrolta.\n\n\"En tiedä.\"\n\nBarbrolla ei ollut mitään lisäämistä, mutta Holger ei tuntenut tällä\nhetkellä Barbroa. Tämä antoi kandidaatin pidellä hänen kättään eikä\nnäkynyt huomaavan, että saapuvilla oli kolmas, tosin \"vain Holger\nBoye\", mutta kuitenkin näkijä.\n\nSaattaessaan Barbroa kotiin Holger kysyi:\n\n\"Onko Törner vanha tuttavasi?\"\n\n\"On\", vastasi Barbro heti. Hänestä tuntui, että hän oli tuntenut\nAksel Törnerin aina. Tämä oli osana hänen kaikissa ajatuksissaan ja\ntoivomuksissaan eikä hän ollut milloinkaan selvittänyt itselleen, miten\noli voinut niin käydä.\n\n\"Mistä asti, Babi hyvä?\"\n\n\"Mistäkö asti -- neljä viikkoa eilisestä.\" Ja samassa Barbro joutui\nhämilleen, sillä hän oli näinä viikkoina tosiaankin unohtanut, että\nniiden edellä oli ollut toinen aika. Hän ei ollut huomannut, että nyt\nvasta tuntui ilmassa kevään henkäilyä, sillä hän oli jo pitkän matkaa\nedellä, ehtinyt mielessään kesäkuun valkeaöisiin unelmiin. Äkkiä,\naivan kuin salatakseen hämmennyksensä, hän sanoi: \"Kuulehan, minä olen\nkirjoittanut isoäidille pikku Viktorista, hän pääsee Flodaan ja jää\nsinne toistaiseksi. Sitten otan tietysti minä itse hänet hoitooni.\"\n\n\"Minäpä ehdotan, että sinä annat minun ottaa Viktorin ottopojakseni,\nkunhan sinä silloin tällöin kirjoitat ja tiedustelet hänen vointiaan.\"\n\n\"Sinä -- eihän toki, Holger, sinä et voi!\"\n\n\"Kyllä minä voin. Ehdotukseni on tosin itserakas, mutta ei poika\nhunningolle joudu. Ensin isä ja äiti ottavat hänet luokseen, ja kun\nminä saan päätetyksi opintoni, saa hän tulla minun luokseni.\"\n\n\"Miksi se on sinusta itserakasta? Minun luullakseni se on mainion\nsuurpiirteistä.\"\n\n\"Älä luule niin, jos olet ystävällinen. Syy on se, että minä muussa\ntapauksessa kadottaisin sinut näkyvistäni. Ja sitä en tahdo. Olen\nvanhoillinen enkä kykene hankkimaan itselleni uusia ihanteita.\"\n\n\"En suinkaan minä voi olla mikään ihanne.\"\n\n\"Kyllä, sinä olet juuri niin täydellinen epätäydellisyydessäsi kuin\nminua miellyttää. Samassa hetkessä, kun katsoo sinun puoleesi ja lausuu\najatuksissaan: 'Jos nähdä tahdot lemmen voimakkaan, mi yläpuolla\npilvein asustaa, oi, silloin katsees naisen silmiin luo, se lähempänä\nsiellä on kuin luuletkaan', putoaakin suinpäin hutiloivan Kynänvarren\nsekasotkuiseen ajatussokkeloon, missä kaikki on mullinmallin, tunteet,\nmielialat, päätökset ja vaikutelmat. Sinä olet yhtä kirjava kuin\npellonpinta ennen heinäntekoa ja sinulla on -- kaikki ne tuhansien\nvillikukkien sulot kuin silläkin.\"\n\n\"Mutta Holger, sinä et ole milloinkaan ennen puhunut tuolla tavalla.\"\n\n\"Etkä sinä ole ollut milloinkaan se, mikä tänään.\"\n\n\"Enkö ole?\"\n\nBarbro katsoi haaveillen Holgerin ohi.\n\n\"Babi hoi, tuolla toisella puolella katua kulkee tohtori Krabbe, sen\najan kummitus, jota sinä et enää ota lukuun. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvä Holger, älä jätä minua nyt\", pyysi Barbro hädissään. \"Voi, sinä\net _voi_ olla niin halpamainen.\"\n\n\"En olekaan, parasta lienee suojella sinua, mutta voinpa sanoa sinulle,\nettä kalju paroonikin on tulossa. Olen nähnyt hänet.\"\n\n\"Täällä -- Tukholmassa?\"\n\n\"Niin, totta totisesti.\"\n\nBarbro näytti olevan hetkisen aivan hämillään, mutta sitten hän heitti\nterhakasti päänsä kenoon ja sanoi melkein uhmaten:\n\n\"Se on samantekevää, sillä nyt tiedän, mitä tahdon.\"\n\n\n\n\nX\n\n\"Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!\"\n\n\nHuhtikuun puolivälissä Barbro huiskutti jäähyväiset Helene-tädille\nja pikku Viktorille, jotka Holgerin kanssa matkustivat Skooneen.\nHän itsekin oli toista kuukautta aikaisemmin käynyt Upsalassa\nviettämässä vappua Astrid Tollingin kanssa, jonka molemmat veljet\nolivat siellä. Märta ja Mary sekä Aksel Törner olivat liittyneet\nheihin, ja nämä seitsemän nuorta olentoa olivat olleet unohtumattoman\nnuoria seisoessaan aattona linnanvallilla ja katsellessaan roihuavien\nsoihtujen ja valkolakkien yli kauas etäisyyden ääriin. Kevätlaulujen\nsävelet olivat kannustaneet heidän ikävöintiään ja uskoaan vahvoihin\nsiipiin, ja sillä aikaa kun hämy hiljakseen puki iltavalaistuksessa\nhehkuvan Vaasanlinnan siniseen haaveviittaansa, tärisi avaruus\nsävelistä, jotka pyrkivät valloittamaan kokonaisen maailman.\n\nSitten tuli vappu konfetteineen ja kujeineen ilon läikkyessä\nylimmillään aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja Löwesköldin laitoksen neljä\ntyttöä kaiutti kiitollisesti ja suruttomasti helmeilevää nauruansa.\nYksin Marykin oli riisunut juhlallisuutensa ja hyräili lakkaamatta:\n\"Laula sä raittiilla mielellä vaan\".\n\nMyöhemmin hän oli kylläkin tiedustellut Astridilta, oliko hän\nkäyttäytynyt \"tahdittomasti\", mutta saatuaan tyynnyttävän vastauksen\nhän oli myöntänyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut niin hauskaa.\nOli tuntunut aivan siltä, kuin hän olisi ollut \"tupaten täynnä\"\nsäveliä, ja parempaa hän ei saattanut ajatellakaan.\n\nEva-täti muisteli varsin tyytyväisenä kulunutta talvea. Kesäksi ei\nhänelle jäisi ainoatakaan hoitolaista, mutta syksyksi hän odotti kolmen\npalaavan, ja kaikkia seitsemää odotti erittäin valoisa tulevaisuus.\n\nSamoin kuin hän oli edellisenä syksynä tehnyt muistiinpanoja tulevista\noppilaista, merkitsi hän nytkin lyhyesti muistiin heidän lähimpiä\naikeitaan. Muhkean sirolla käsialallaan hän kirjoitti suureen\nsahviaanikantiseen kirjaansa:\n\n_Sonja Thomas_. Menee syksyllä naimisiin luutnantti Uno Freiden kanssa.\nOlen nähnyt heidän kauniin asuntonsa, missä loisto ja maku ovat yhdessä\nluoneet ihastuttavan taiteellisen kokonaisuuden. He aikovat tehdä\nhäämatkan Norjaan ja sitten avata Tukholman-kotinsa suurelle, mutta\nvalikoidulle seurapiirille, johon minäkin mielelläni haluan lukeutua.\n\n_Maud Rydeman_. Tämä nuori tyttö on minusta yhä edelleenkin arveluttava\nyltiö. Mutta minä luulen, että hänellä on hyvä sydän ja että hän siellä\nSkoonen maaseutuoloissa on oikeassa elementissään. Hän aikoo suorittaa\ntäydellisen maanviljelyskurssin ja sitten yhdessä nuorimman veljensä\nkanssa ostaa maatilan, jota rupeavat itse hoitamaan.\n\n_Mary Ehrestiernan_ saan pitää ensi vuonnakin. Hän on päässyt\nmusiikkikonservatorioon ja aikoo ottaa myös laulutunteja.\n\n_Astrid Tollingin_ kadotan mielipahakseni. Hän aikoo opiskella\nkuvanveistotaidetta Köpenhaminassa, ja hänen opettajattarensa sanoo,\nettä hänellä on mitä parhaimmat toiveet herättää pian huomiota.\nEi ainoakaan näistä seitsemästä ole ollut luotettavampi eikä\nmiellyttävämpi koti-ihminen kuin hän, ja minä olen varma siitä, että\nhän menestyy kaikessa.\n\n_Barbro Berting_ on pyytänyt saada olla täällä ensi vuonnakin. Nyt hän\non päättänyt harjoittaa sairaanhoitoa. Sillä tytöllä sitä on levottomat\naivot ja vielä levottomampi sydän. Luulen kuitenkin, että aloittipa\nhän mitä tahansa, hänestä lopultakin tulee kirjailijatar. Hän saattaa\nolla suloinen ja hauska, mutta ei ole luja luonne. Ehkä hän vakaantuu\nkokeiltuaan tarpeekseen eri aloilla.\n\n_Märta Agnell_ matkustaa omaistensa luo. Hän on oivallinen, kotikesy\ntyttönen. Iloitsen hänen puolestaan, kun hän uudestaan saa haltuunsa\nrakkaan huoneensa \"Heimatsliebessä\".\n\n_Minka Rozinsky_ on ollut kokeena. Ja se on, Jumalan kiitos,\nonnistunut. Avosylin minä toivotan tervetulleeksi ensi syksynä tuon\npikku hutiluksen, josta kuitenkin näkyy monessa suhteessa kehittyvän\nhieno ja miellyttävä Sonja n:o kaksi. Heistä taitaa aikaa myöten tulla\nkälykset. Enkä epäile, että Minkasta tulee sellainen ihastuttava rouva,\njolla on rikkaaseen ja uudenaikaiseen kotiin soveltuvat ominaisuudet.\nUrban Freidestä tulee varmasti yhtä onnellinen aviomies kuin veli\nUnosta, vaikka hänen täytyy odottaa pari vuotta, sillä Minkahan on\nvielä melkein lapsi ja tarvitsee kypsymistä.\n\nVapaaherratar pani kynän pois ja silmäili ulos avonaisesta ikkunasta.\nKukkivasta syreenipensaasta lemusi hapahkon raikas tuoksu häneen\nsaakka, ja hän nyökkäsi ajatuksissaan keinuville kukkatöyhdöille aivan\nkuin ne olisivat olleet kesän eläviä olentoja, jotka kertoivat satua\nkesäkuun lyhyestä uhkeasta kauneudesta.\n\nEtempänä puutarhassa ilakoivat nuoret. He laittoivat kukkavihkoja ja\nkoristivat kukkakoreja, jotka aiottiin lahjoittaa kukkakojuun Skansenin\njuhlaan. Kaikkien tyttöjen oli määrä avustaa siellä eri paikoissa, ja\nkesäkuun kuudentena, Ruotsin lipun päivänä, alkoi juhla.\n\n\"Ei ole enää kuin yksi yö nukuttava\", ajattelivat Barbro ja Minka.\nToiset olivat maltillisempia, mutta eipä edes Maryynkaan voinut olla\ntarttumatta tuleva ilo, vaikka hän oli ollut mukana monenlaisissa\nmyyjäisissä.\n\nNyt oli kysymyksessä jotakin aivan erikoista, ja mielialaa kohotti\nse seikka, että oli tulossa viimeinen juhla, jonka nämä seitsemän\ntoverusta saivat viettää yhdessä ennen eroa. Jotkut heistä eivät\nehkä milloinkaan enää kohtaisi toisiaan, mutta he tekivät sellaisen\nsopimuksen, että Sonjan kodista tulisi keskuspaikka, he lähettäisivät\ntietoja itsestään.\n\n\"Tiedättekö mitä\", sanoi Maud, \"minä ehdotan, että pidämme kokouksen\njoka viides vuosi Lucianpäivänä. Ja tänä vuonna saat sinä, Sonja, ottaa\nmeidät vastaan.\"\n\n\"Sen kyllä teen mielelläni. Mutta, rakas lapsi, mehän tulemme\nikälopuiksi, ennenkuin ehdimme sarjan päähän, en jaksa mitenkään laskea\nmeidän Methusalem-ikäämme.\"\n\n\"Se ei ole konsti eikä mikään\", huomautti Astrid, \"viisi\nkertaa seitsemän on kolmekymmentäviisi. Sinä olisit silloin\nviidenkymmenenviiden vanha.\"\n\n\"Niin vanhaksi en ikinä tule\", vakuutti Sonja.\n\n\"Ei sitä tiedä\", hymyili Märta lauhkeasti, \"minun mielestäni on ehdotus\nerinomainen.\"\n\n\"Niin on\", myönsi Mary, \"sillä eihän liene sitä vaaraa, että joudumme\nharhateille, naimisiin yhteiskunnallisen asemamme alapuolelle, tai\njotakin muuta sellaista\".\n\n\"Ajatteletko sinä niin hirveää, Mary\", ihmetteli Minka viattomasti,\nmutta samalla kiilui veitikkamaisuus pitkien silmäripsien alta.\n\n\"En, en minä ainakaan.\"\n\nBarbro istui tavattoman hiljaa. Hänellä oli paljon sellaista\najattelemista, mitä muut eivät olisi ymmärtäneet. Hänestä tuntui\nsisimmässään, ikäänkuin aivan uusi ja kauaskantoinen onni kohottaisi\nsen, mikä hänessä oli parasta, ennen aavistamattomaan Barbro-olotilaan,\nja se oli äärettömän paljon rikassisältöisempi kuin entinen. Aksel\nTörner ei tosin ollut sanonut hänestä pitävänsä, mutta se ei ollut\ntarpeenkaan. Barbro oli mielellään alkanut puhtain ja valoisin\najatuksin valmistautua tulemaan hänen elämäntoverikseen.\n\nTörner oli sanonut, että olisi hyvä, jos lääkärin puoliso voisi\nauttaa miestään töissä. Naisella on useimmiten enemmän käytännöllistä\nälyä kuin miehellä. Ja vaikkei Barbro ollut kertaakaan kuullut hänen\nmainitsevan sanallakaan rakkaudesta, tiesi hän, että Törner pyysi\nhäntä ymmärtämään hänen vaatimuksiaan ja laittautumaan valmiiksi. He\nseuraisivat toisiaan sekä ilossa että surussa. Toisin ei voinut olla.\n\nMuistellessaan Upsalassa vietettyjä ihania päiviä Barbro toisti\nusein mielessään muutamia säkeitä, jotka olivat esiintyneet Flodassa\nesitetyssä pienessä tilapäisessä näytelmäkappaleessa:\n\n    \"Oi muistatko, Aksel, kun kultaustaan\n    yli lapsuudenkaupungin aurinko loi\n    kuin lempemme aamun armas koi.\"\n\nKesäkuun kuudes päivä! Taivas niin sininen, ja säkenöivää päivän hehkua\nniin paljon kuin sitä voi olla ainoastaan kevätkesän päivinä. Koko\nkaupunki lippujen korupuvussa. Ihmisillä kansallinen juhlatunnelma,\nja kaikki puistot vihreissä viitoissa, joita tomu ei vielä ollut\nhaalistanut eikä helle polttanut.\n\nDjurgårdenissa, tukholmalaisten ilotanhualla, missä suuret ja pienet\nnauttivat kilpaa kesän antimista, nousi kohu ja tungos ylimmilleen,\nmutta arkipäiväisin ilonpito ja karkein ilvehtiminen jäi kentälle,\njotavastoin sivistyneemmät huvinhaluiset ihmisparvet vetäytyivät\nSkansenille, tuohon suureen, ystävälliseen, vierasvaraiseen\nulkoilmakotiin, joka syleilee kaikkia Ruotsinmaata rakastavia.\n\nYksinäisten ihmisten täytyi tänään katsella itselleen lepopaikkoja,\nsillä suuret olivat markkinat Skansenilla monine myyntikojuineen ja\nhuveineen. Niilläkin käytävillä, jotka muulloin olivat tyhjiä, hälisi\nmarkkinaväkeä, kaikuivat hanurit ja viulut.\n\nMary Ehrestierna oli pukeutunut Blendaksi ja seisoi Pohjoismaisen\nMuseon kojussa. Hän oli yhtä tyhmän ja säädyllisen näköinen kuin\nennenkin, mutta hänen sukulaisensa ihailivat pikku Marya ja tunkeilivat\nostohaluisina kojun ympärillä.\n\nMinka ja Sonja olivat kukkakojussa tai oikeammin heidän olisi pitänyt\nolla siellä, mutta tuontuostakin he katosivat jonnekin Freide-veljesten\nkanssa. Kun he sitten palasivat kauniisti hymyillen ja säteilevin\nsilmin, olivat he vastustamattomia.\n\nMinkan tapa pyytää: \"Ostakaa kukka!\" oli aivan kuin hän olisi ojentanut\nkokonaisen kesän yhdessä tuoksuvassa onnenrykelmässä.\n\nJa kun Sonja sanoi: \"Saako olla ruusuja?\" niin olisi täytynyt olla\naika jöröpää, jos olisi voinut kieltäytyä. Sonjan ruusujen täytyi olla\npiikittömiä, täytyi olla punaisia kuin nuori sydän.\n\nMaud ja Märta olivat piparikakkukojussa. Maud oli mainio ja sai\nmonen purskahtamaan sydämelliseen, jäätä sulattavaan nauruun.\nMärtan puolestaan täytyi lakkaamatta käyttää omia varojaan ja ostaa\npiparikakkuja tarjotakseen niitä pienille lastentarha-ystävilleen.\n\n\"Neiti on tuolla\", kuului kerran toisensa perästä iloinen lapsenääni,\nja niin paapersivat lapsukaiset tutun neidin luo, ja kaikki olivat yhtä\n\"hirveän suloisia\" Märtan äidinsilmissä.\n\nAstrid oli auttamassa tarjoilukojussa. Hän oli onnettomuudekseen\nhäiläyttänyt kupillisen suklaata eräälle vihreälle silkkileningille\nja toimittanut kahvia suihkuna pitkin erään herran selkää, mutta nämä\nkommellukset unohtuivat kohta siinä ilonaallokossa, joka läikkyi\nhänessä ja hänen ympärillään. Hän oli heittänyt syrjään kaikki\narkiajatukset ja hymyili tyttömäisen valoisasti ja hetken vaatimusten\nmukaan koko maailmalle. Hänen oli niin helppo pitää ihmisistä.\n\nHän oli juuri vienyt Eva-tädille ja muille opettajattarille suuren\nkahvitarjottimen, kun huomasi tohtori Krabben, joka oli yksinään\npainautunut istumaan erään pöydän ääreen. Heti hän meni tohtorin luo ja\nniiasi:\n\n\"Saanko tarjota tohtorille jotakin?\"\n\n\"Kiitoksia, neiti Astrid, tahtoisin saada vähän sitä juomaa, jota\nsanotaan elämäniloksi.\"\n\n\"Miks'ei, sitä on kaikessa, mitä meillä on täällä tarjottavana,\nolkoonpa se sitten suklaata, kahvia tai teetä.\"\n\n\"Niinkö te arvelette? Minä luulin, että sen laita on samoin kuin\nsokerin ja leipäkortin. Se pitäisi ottaa mukaan juhlapaikalle.\"\n\n\"Eihän toki\", naurahti Astrid, \"jos saan tuoda kupin kahvia, niin\ntohtori saa nähdä\".\n\n\"Vastiketta niin yksi kuin toinenkin, pelkään, mutta otan kiitollisesti\nvastaan kupillisen sotakeitosta.\"\n\nAstrid kiidätti kohta tarjottimen. Minka saapui samassa ja\npyysi saada panna tohtorin napinreikään kukan -- \"pienenä\nhuomaavaisuudenosoituksena laiskalta ja huolimattomalta oppilaalta\",\nsanoi hän pehmeästi ja sitten kävi istumaan ja visertämään kuin pieni\nvirkeä sirkkunen.\n\nKrabbe säteili tahtomattaan. Hänen sydäntään hiveli, kun kaksi nuorta\ntyttöä vaivautui huvittamaan häntä. Kumpikaan näistä ei ollut se, joka\noli palauttanut hänelle hymyilemisen lahjan, mutta _hänet_ täytyi nyt\nunohtaa. Hän tiesi kyllä, että se henkilö oli tombolaa hoitamassa, ja\nhän itsekin oli ollut niin lähellä, että oli kuullut hänen kirkkaan\näänensä: \"Oh, tulipa tosiaankin tyhjä arpa, mutta seuraavalla kerralla\non onni parempi!\"\n\nTänä hetkenä pikku Barbro uskoi varmasti suureen voittoon. Krabbe\nsoi sen hänelle. Olipa Barbro luotu mitä varten tahansa, niin ei\nainakaan tyhjiä arpalippuja eikä tyhjyyttä, noita kirjoittamattomia\nkohtalonlippuja varten, joita jaetaan suuren yleisön keskuuteen. --\n\nVihdoinkin Barbro otti omin lupinsa vapauden ja jätti käsistään\noikukkaan arpapyörän kammin lähteäkseen vähän kävelemään Aksel Törnerin\nkanssa.\n\n\"Te näytätte olevan hyvin kuumissanne\", sanoi Törner. \"Lähdemmekö\njäähdyttelemään jonkun virkistyspöydän ääreen vai rantaan, missä harvat\nosaavat käydä?\"\n\n\"Mieluummin tahdon sinne\", vastasi Barbro. \"Minun ei ole jano eikä\nnälkä, pää on vain vähän pyörryksissä hälinästä.\"\n\n\"Mutta hauska teillä on. Minä olen luovaillut koko ajan tombolan\nympärillä saadakseni kuulla teidän raikasta nauruanne. Juuri sellaista\niloa, kuin teissä on, tarvitsevat ihmiset.\"\n\n\"Minä en ole aina iloinen.\"\n\nHän pujottelihe Törnerin jäljestä pensaiden ja kivien lomitse\nverrattain raivaamatonta murtomaata myöten rannalle.\n\n\"Eikä kukaan muukaan, mutta pitää voida unohtaa oma itsensä. Se on\nitsesäilytysvaistoa. Luulen, että te olette synnynnäinen altruisti, ja\nse on voimaa se. Meidän on päästävä pitkälle, meidän kahden, Barbro!\"\n\n\"Sitä minäkin toivon\", vastasi Barbro levollisesti. Hänhän ajattelikin\nmyötäänsä \"me kaksi\" ja oli varsin usein mielessään kuullut Törnerin\nlausuvan juuri sillä tavalla. Päästä pitkälle oli Törnerin oppi ja\ntarkoitusperä. Barbrollakin oli ollut omat suuruudenunelmansa, mutta\nniihin hän antautui hyvin harvoin siitä päivin, kun oli tavannut Aksel\nTörnerin.\n\nTörner laskeutui pitkälleen pehmeälle nurmikolle voikukkien ja\nketo-orvokkien sekaan.\n\n\"Tässä on mainio kivi\", nyökkäsi hän kutsuen Barbroa. \"Tahdotteko\nlainata minulle polvenne päänalaiseksi?\"\n\n\"Tietysti. Eikö se ole liian korkea?\"\n\n\"Ehkä, olisi mukavampi, jos te tulisitte istumaan tänne viereeni.\nTästä on muuten ihan suurenmoinen näköala omaan kaupunkiini. Tukholma\non minulle kaikki kaikessa. Täällä olen kasvanut katuojan lähellä\nerään kujakadun varrella ja uittanut paperilaivojani pesuvedessä,\ntäällä olen köyhän lesken poikana saanut vimmatusti taistella pilkkaa\nja ylimielisyyttä vastaan ja sitten viettää valkolakin ensimmäistä\nriemuvoittoa köyhyydestä ja puutteesta. Ja sen jälkeen on selkäni\nsuorenemistaan suoristunut kävellessäni noilla tutuilla kaduilla ja\nnyökkäillessäni niille: 'Näettekö, pääsinpäs sittenkin perille!'\"\n\nHän käänsi katseensa \"päänalaiseensa\". Barbro oli mielellään\nistuutunut hieman ylemmäksi rinteelle, mihin Törner oli osoittanut\npaikan. Kirjavan helakka, punainen ja kullanvärinen kansallispuku\nkirkkaanvihreine esiliinoineen ja näppärästi sitaistu suuri, valkea\nhuivi pukivat häntä erinomaisesti. Hänen säännöttömän ihastuttavia,\nvielä niin lapsellisia kasvojaan kehystivät somasti päähineen leveät\nsiivet ja pitsikoristeinen pieni liinakaulus.\n\n\"Kuinkahan paljoa vanhempi minä lienen kuin te, Barbro?\"\n\n\"Yhdeksän vuotta\", vastasi Barbro nopeasti.\n\n\"Kas, te tiedätte sen\", naurahti Törner, \"ettekä arvele sitä liian\npaljoksi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mehän taidamme oikeastaan olla 'sinät', eikö totta?\"\n\n\"Niin.\"\n\nBarbroa hymyilyttivät yksitavuiset vastauksensa, mutta Törner kyselikin\nasioita, jotka olivat itsestään aivan selviä. Miksi hän kyselikään?\nHänen pikku kätensä, joiden vieläkin oli vaikea pysyä alallaan,\nsattuivat hipaisemaan Törnerin otsaa. Se oli väkisinkin pieni hyväily.\n\n\"Mun pikku Barbroni\", sanoi Törner lämpimästi, \"minun oma Solveigini,\njoka saa odottaa odottamasta päästyäänkin. Onko sulla kärsivällisyyttä?\"\n\n\"On, mehän odotamme kumpikin\", vastasi Barbro iloisesti, \"emme\ntoisiamme, sitä en tarkoita, vaan -- vaan ajan täyttymistä vai miksi\nsitä sanoisi.\"\n\n\"Leiväksi, Barbro, ja se on kai jotakin, mitä sinä et ole milloinkaan\nosannut odottaa. Mutta siinä sinä olet oikeassa, että meidän on yhdessä\nkuljettava sitä samoin kuin muitakin -- suurempia päämääriä kohden.\nEtkä sinä milloinkaan pakota minua katsomaan alaspäin, Barbro, siihen\nminä luotan turvallisesti.\"\n\nBarbro pani kätensä hänen olkapäilleen ja kumartui niin, että saattoi\nkatsoa suoraan hänen silmiinsä. Barbron katse oli säteilevä ja samalla\nonnea ja uskoa uhkuvan syvä. Hänen kirkas, valoisa tyttöäänensä väreili\nhellästi, kun hän sanoi:\n\n\"Siitä asti, kun kävin koulua, on pari Goethen säettä kytenyt\nmielessäni ja pyrkinyt päästä elämäni tarkoitukseksi, mutta nyt vasta\nvoin ne sovittaa -- sinun kauttasi -- sinua varten! Haluatko kuulla?\"\nVastausta odottamatta hän jatkoi hartaasti:\n\n    \"Immer höher muss ich steigen,\n    immer weiter muss ich schauen!\"\n\n\n\n"]