[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbwASWkTcrv_GXluqNGqQEV40L6j0Qq0zrPFNBSZ4GLk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1907,"Tulevaisuudentoiveita","Kruuse Poulsen, Ellen",1875,1929,"1907-kruuse-poulsen-ellen-tulevaisuudentoiveita","1907__Kruuse_Poulsen_Ellen__Tulevaisuudentoiveita",null,"romaani",[],[],"fi",1911,1919,24924,156911,false,58234,[23],"Children's stories, Danish -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Tulevaisuudentoiveita\" by Ellen Kruuse Poulsen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young woman named Else Mörck, who aspires to become a singer against the backdrop of her family's expectations and her health issues. As she navigates her ambitions in a society that emphasizes academic proficiency, the narrative explores themes of familial duty, personal dreams, and the societal limitations placed on women.  The opening of \"Tulevaisuudentoiveita\" introduces us to Else and her family dynamics, unfolding in a conversation among Else, her brothers Poul and Svend, and their mother, Ursula. Else expresses her frustration about being sent away to a rural boarding school for her health, which she believes will hinder her singing aspirations. This desire for independence and self-fulfillment is met with her father's insistence on academic achievement before she can pursue her passion. The tension within the family highlights the conflict between traditional expectations and individual dreams, setting the stage for Else's journey toward self-discovery and artistic expression. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hedman, Valfrid",188,"Tanskalainen kertomus seuraa sisarusten Poulin, Svendin ja Elsen elämää ja tulevaisuudentoiveita 1900-luvun alun Kööpenhaminassa. Nuoret tasapainoilevat opintojen, perheen odotusten ja omien intohimojensa välillä aikuistumisen kynnyksellä.","Ellen Kruuse Poulsenin 'Tulevaisuudentoiveita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1907. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TULEVAISUUDENTOIVEITA\n\nKirj.\n\nEllen Kruuse Poulsen\n\n\nTanskankielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n\"Onpa siellä oikea neuvottelu, siltä näyttää; se kestää kamalan kauan.\nJa minun kun piti puhua äidille tämäniltaisesta teatterilipusta!\"\n\nPoul Mörck se täten lausui tyytymättömyytensä ilmi. Hän istui\nkaksoisveljensä Svendin ja sisarensa Elsen kanssa kulmakamarissa\nodottaen äitiä, joka oli lukitun oven takana konttorissa isän kera;\nja siellä ei heitä kukaan saanut häiritä. Hän asettui pianon ääreen\nja alkoi soittaa laulua: \"Poika se purjehti Englantiin\"; mutta Svend\nhuudahti:\n\n\"Anna mieluummin Elsen säestää itsellesi laulua: 'Sarkkasi juo, sua\nvuottaa tuoni musta', niin saamme äidin tuokiossa tänne, -- sitä\nvalitusta hän ei voi helmalapseltaan kestää.\"\n\n\"Helmalapseltaan! Itse voit olla helmalapsi, -- mutta tuuma on muuten\nhyvä. Tule siis, tyttöseni.\"\n\n\"Ei, sitä en totisesti tee! Sinä kuvittelet alati, että minun on\ntoteltava heti kun sinä suvaitset komentaa; mutta siinä erehdyt. Olen\nnyt elänyt yli sen iän, ja sivistynyt nainen vaatii hienotunteisuutta.\"\n\n\"Niin, oletpa sinä totisesti soma nainen noine niskasta riippuvine\npalmikkoinesi. Ei, pikku tyllerö, jätä sinä ensin nukkiesi seura, niin\nkyllä sitten osoitan riittävää huomaavaisuutta neidille.\"\n\nElse nousi närkästyneenä ja astui Österbrogadelle antavan ikkunan luo.\nToisen, Slagelsegadelle avautuvan ääressä istui Svend tanskalaista\nlakikirjaa tutkien. Hän luki lakitieteellistä virkamiestutkintoa\nvarten ja istui aina kirjojensa parissa, kun lääkäriksi aikova Poul\nsitävastoin enemmän harjoitteli alansa käytännöllistä puolta.\n\nPoul käänsi talon ylösalaisin, niin pian kuin jollakulla oli\npäänkivistystä, ja toi kaksoisveljesten yhteisessä suojassa\nsijaitsevasta rohtokaapista kaikenlaisia pulvereita ja tippoja, joita\nperheenjäsenten täytyi vuorotellen nieleskellä, jotta vain niiden\nvaikutus todettaisiin.\n\nElse katseli ihmisvirtaa alhaalla kadulla, missä raitiovaunujen ja\nautomobiilien taukoamaton soitto ja toitotus kirkkaan kevätauringon\npaisteessa antoi lauvantain vilkkaalle elämälle odotuksen hohteen.\nHän itse oli perin levoton, sillä keskustelu tuolla sisällä isän\nkonttorissa koski yksinomaan häntä. Hermostunut itku, joka viime\naikoina tuon tuostakin saattoi aiheettomasti hänet vallata, oli alkanut\nhuolestuttaa isää, ja tämä oli kirjoittanut Trillerödin -- pienen,\nparin penikulman päässä pääkaupungista sijaitsevan maalaiskylän --\npapille hankkiakseen tyttärelleen siellä olinpaikan joksikin aikaa.\nPoul istui yhä bassoansa takoen, kunnes Else vihdoin meni hänen\nluokseen ja virkkoi haluttomasti:\n\n\"No, siirryhän sitten.\"\n\n\"Kuten neiti käskee.\" Poul kumarsi tavattoman kohteliaasti, minkä\njälkeen Else heti alkoi soittaa: \"Ukko on vanha, kello jo lyö\", mutta\nPoul tahtoi laulaa \"gluntteja\"; vuodet eivät häntä vielä painaneet.\n\nHeidän isänsä, ylioikeuden asianajaja Mörck, piti Bellmanin runoja\nsuuressa arvossa ja käytti senvuoksi aina Elseä, joka hienoine\nsoitannollisine vaistoineen helposti voi pianolla säestää hänen\nlauluansa. Hän soitti jokseenkin yhtä hyvin ulkoa kuin nuoteistakin\neikä tarvinnut koskaan nuottivihkoja isän mielilauluihin. Tänään hän\noli veitikkatuulella, ja tuskin oli Poul, jolla oli kaunis, sointuva\nääni, päässyt oikein alkuun ja kajahduttanut: \"Hei, Amaryllis, nouse\njo, armas!\" ennenkuin hän äkkiä siirtyi yölepakko-valssiin \"Du-i-du\",\njota hän soitti niin kaihoavan raukeasti kuin olisi suistumaisillaan\nalas pianon istuimelta. Konttorin ovi avautui ja rouva Ursula Mörck\npisti päänsä sisälle:\n\n\"Kuule, Else, tule hetkiseksi tänne; isä tahtoo puhua kanssasi.\"\n\nUrsula-rouva aikoi jälleen poistua, mutta Poul sai kuitenkin sanotuksi,\nennenkuin ovi jälleen suljettiin: \"Äiti, tule pian -- tahdon mielelläni\njutella kanssasi.\"\n\nElsen isä istui konttorituolilla, jonka oli kääntänyt tulijaan päin, ja\ntyttö riensi ripeästi hänen luokseen.\n\n\"Onko sinulla jotakin sanottavaa, isä?\"\n\n\"On niinkin, tyttöseni.\" Hän veti hänet syliinsä ja virkkoi:\n\n\"Minä en paljoa usko lääkärien apuun, senhän hyvin tiedät, ja kun\njo kauan olen nähnyt sinun sairastelevan, tahdon kerran itse toimia\nlääkärinä. Älä sentään kerro sitä Poulille, koska hän silloin kai\nsanoisi, että tahdon riistää leivän hänen suustansa.\" Mörck hymyili\nvienosti ja nipisti tyttöä korvasta.\n\n\"Minä määrään sinut siis vaihtamaan olopaikkaa ja maksan kyllä\nitse kustannukset. Äitisi ja minä\", hän viittasi huokailevaan\nUrsula-rouvaan, \"olemme sopineet siitä, että lähetämme sinut\nTrillerödin täyshoitola-opistoon. Siellä voit päättää opintosi, samalla\nkun ulkoilma-elämä tekee sinut jälleen terveeksi ja reippaaksi.\"\n\nTäällä _määrättiin_; kukaan ei kysynyt neitosen omaa mielipidettä. Else\nnousi, ojensi hiukan niskaansa ja sanoi:\n\n\"Isä, sinä tiedät elämäni päämäärän, ja sen tuskin saavutan\nTrillerödissä.\"\n\n\"Elämäsi päämäärän?\" Mörck katsoi häneen kysyvästi, mutta kun tyttö\nnyökäytti päätänsä, lisäsi hän: \"Lauluasiko tarkoitat? Siitä olemme,\näitisi ja minä, nyt väitelleet puoli tuntia, ja minä sanon sinulle\nsaman, mitä sanoin hänelle: Suorita ensin ylioppilastutkinto, niin\nsitten voimme puhua laulusta.\"\n\nElse vilkaisi äitiinsä, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,\nkäsitti hän, että äiti oli kilvoitellut hänen puolestaan -- mutta\njoutunut tappiolle; ja hän viskautui nyt äidin helmaan ja sanoi\nintohimoisesti:\n\n\"Mitä minä ylioppilastutkinnolla teen? Eihän minusta tule pappia tai\nasianajajaa! Minä tahdon vain laulaa ja saavuttaa mainetta.\"\n\n\"No, no, tyttöseni, tässä elämässä täytyy luopua niin paljosta.\"\n\n\"Luopua! Loruja, -- eihän nyt ole laisinkaan puhe luopumisesta. Elsen\npitää vain suorittaa tutkintonsa, ja sen jälkeen hän saa seurata omaa\nmielihaluaan. Mutta tutkinto hänen on suoritettava, sillä kun hänellä\non todistus taskussa, kykenee hän aina hankkimaan leipänsä.\"\n\nIsä astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olalleen, ja tyttö nousi\nverkalleen ja katsoi häneen. Nuo silmät muistuttivat sillä hetkellä\nniin täydellisesti äidin silmiä, kun ne jotakin anoivat, että isä\nvälttääkseen yllätystä meni pois ikkunan luo. Mutta Else juoksi hänen\nperästään, pistäen kätensä hänen kainaloonsa.\n\n\"Mutta, isä, sinähän olet rikas. Miksi tarvitsee minun niin varoa\navuttomaksi joutumista? Kyennethän sinä minua aina auttamaan.\"\n\nHän päästi tytön käden ja istuutui jälleen tuolille.\n\n\"Tule tänne luokseni istumaan, niin me kaksi keskustelemme järkevästi\nyhdessä.\"\n\n\"Sillä välin minä ajattelen hiukan päivällistä.\" Ursula-rouva nyökkäsi\nheille ja virkkoi hymyillen huoneesta poistuessaan: \"Minä, näette, en\nelä tulevaisuuden unelmilla.\"\n\nElse oli asettunut isoon nojatuoliin vastapäätä isää eikä hetkeksikään\nhellittänyt katsettaan hänen silmistään.\n\n\"Katsos, Else\" -- isä tarkkasi vakavasti tytärtänsä, -- \"minulla on\nkolme lasta ja tahdon uhrata yhtä paljon teidän jokaisen hyväksi, mutta\nvaikka kaikki näyttääkin valoisalta tällä haavaa, saattaa ehkä tulla\naika, jolloin en enää voi teitä auttaa. Minä huolehdin siitä, että\nsaatte jotakin oppia, joten voitte tulla omin neuvoinne toimeen; mutta\nte ette saa koko ikäänne odottaa apua kotoa. Sillä tavalla ei mihinkään\npäästä.\"\n\n\"Sitä en vaadikaan. Mutta äitihän ansaitsee myöskin paljon rahaa, ja\nellet sinä voi, kyennee äiti sitten myöhemmin meitä auttamaan, jos\njoutuisimme pulaan?\"\n\n\"Sitä äiti ei _voi_ eikä saa tehdä. Äiti tarvitsee itse runsaasti\nrahaa kaikkiin kallisarvoisiin pukuihin, joita hänellä täytyy olla\nteatterissa ja seuraelämässä, eikä hänen rahoihinsa saa kukaan koskea.\nSitäpaitsi äiti jättänee pian näyttelijättären uran.\"\n\n\"Ei, isä, älä toki sitä luule!\" Else aivan innostui. \"Äiti rakastaa\ntaidettaan liian suuresti ajatellakseen sen hylkäämistä, ennenkuin se\non aivan välttämätöntä. Eikä teatterissa ole ketään, joka on hänen\nyläpuolellaan.\"\n\nMörckin kasvot vavahtivat tuskallisesti, ja hän sanoi melkein\nvoihkaisten: \"Ei, -- sen pahempi.\"\n\nHuoneessa vallitsi hetkisen äänettömyys, mutta sitten aloitti Else\njälleen:\n\n\"Jos sallisit minun heti kehittää ääntäni, sittenhän voisin nopeammin\nhankkia toimeentulonikin; nyt menee vuosia hukkaan, kun minun\nvälttämättä täytyy lukea.\"\n\n\"Nyt on ennen kaikkea kysymys sinun terveydestäsi, ja sillä hyvä.\"\n\n\"Terveydestäni? -- Mutta eihän minua minua mikään vaivaa.\"\n\n\"Kyllä sinua jokin vaivaa, ja olenkin jo sopinut pastori Gaden kanssa\noleskelustasi hänen luonaan. Huomenna matkustamme yhdessä sinne\nkäydäksemme häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja puhutellaksemme\nkoulun rehtoria.\"\n\n\"Niin... mutta, isä...\"\n\n\"Anna minun puhua loppuun. Kuten tiedät, on rouva Gade ollut äitisi\nkoulutoveri ja myöhemmin hänen ystävänsä, ja sinäkin varmaan saat hyvän\nystävättären hänen Grethe-tyttärestään, joka on sinun ikäisesi.\"\n\nElse nousi. Hän tiesi, kuinka mahdotonta oli taivuttaa isää muuttamaan\nmieltänsä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä, ja hän sanoi\nsenvuoksi tuikeanlaisesti:\n\n\"Koska sinä niin tahdot, täytyy minun tietenkin totella.\"\n\n\"Niin täytyy. Minä olen aina vaatinut lapsiltani kuuliaisuutta; mutta\nen olekaan koskaan vaatinut enempää kuin mikä on oikein.\"\n\nHänen prokuristinsa oli useita kertoja pistänyt päänsä ulompaan\nkonttorihuoneeseen vievästä ovesta ja nähdessään nyt, että Else\nvihdoinkin meni perheen puolelle, sanoi hän Mörckille astuessaan\nkokonaan sisälle:\n\n\"Koko toimisto on täynnä ihmisiä, jotka istuvat odottamassa. Päästänkö\nheidät sisälle?\"\n\nMörck siirtyi heti jälleen ammattiasioihin ja vastasi vilkkaasti:\n\n\"Kyllä, antakaa heidän tulla -- vuoronsa mukaan.\"\n\nHän vilkaisi kelloonsa. Konttoriaika oli melkein ohitse. Häneltä oli\nkulunut kokonainen tunti keskusteluun vaimonsa ja tyttärensä kanssa.\nMutta rouva Ursula oli niin harvoin kotona, eikä isä aivan yksin\ntahtonut päättää tyttären kohtalosta, vaikka hänen tahtonsa silti aina\njäi määrääväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElsellä oli nuortentanssit päivää ennen hänen matkaansa\ntäyshoitola-kouluun, ja Erik ja Grethe, pastori Gaden kaksi aikuista\nlasta, olivat myöskin kutsutut. Erik oli maanviljelysoppilaana eräässä\ntalossa Trillerödin lähistöllä, kun Elsen ikäisellä Grethellä taas\nvielä oli runsas vuosi täyshoitola-koulussa jäljellä. Alikerran\navara huoneusto, missä päivän tarkoitusta varten käytäntöön otetut\nkonttorisuojatkin sijaitsivat, säteili sähkövalaistuksessa.\n\nOlkikattoisen pappilan kaksi lasta, jotka kotona olivat tottuneet vain\nöljylamppuihin, tunsivat kuin olisivat joutuneet satumaailmaan; mutta\nhe tunsivat myöskin, kuinka heidän kotikutoisensa surkeasti pistivät\nsilmään kaikkien noiden komeiden pukujen joukossa. Grethe, joka oli\nsaapunut silmät loistaen ensimäisten tanssiaisten suuresta odotuksesta,\nhiipi hiljaa nurkkaan. Hän ei tuntenut ainoatakaan uudenaikaisista\ntansseista ja, mikä pahempi, hän ei ymmärtänyt sitä sävyä, millä\ntäällä puhuttiin. Hän kuuli, kuinka keveinä ja nopeina sanat\nsingahtelivat vieraalta vieraalle, ja vain hänen täytyi hitaanlaisessa\nkäsityskyvyssään istua mitään älyämättä aivan kuin olisi haastettu\nespanjaa tai muuta etäistä ulkomaan kieltä. Hän etsi silmillään\nveljeänsä.\n\nTämä oli, kuten hän itsekin, hidassanainen ja kankealiikkeinen;\nmutta kuinka tyynenä hän istuikaan Jyllannin murteeseen vivahtavalla\ntasaisella kielellään kertoessaan Ursula-rouvalle vanhemmistaan,\nkodistaan ja pappilasta! Else tuli tanssien Gretheä kohti. Olipa se\ntyttö siro! Grethe ei olisi uskonut, että kellään saattoi olla noin\nsuuret, säteilevät silmät; hiukan kaareva nenä ja punainen suu somasti\nmuodostuneine huulineen antoivat koko hänen olennolleen etelämaalaisen\nhienouden hohteen, mikä sai Grethen henkeänsä pidätellen häntä\nkatselemaan.\n\n\"Kah, Grethe, täälläkö sinä istua kökötät? Tulehan heti sisälle\ntanssimaan!\"\n\nHän laahasi Grethen mukanaan saliin ja loi merkitsevän katseen\nSvend-veljeensä, joka juuri sattui kulkemaan ohi. Tämä käsitti varsin\nhyvin hänen tarkoituksensa ja tähystettyään Gretheä, joka kai hänestä\noli mukiin menevä, astui esille ja kumarsi tytölle. Grethe pudisti\npäätänsä:\n\n\"Minä en laisinkaan tunne näitä kummallisia tansseja -- ja kuitenkin\ntanssin hyvin mielelläni.\"\n\n\"Niin minäkin. Tilatkaamme siis joku vanhoista.\"\n\nHän raivasi itselleen tietä pianonsoittajan luo, joka hakkasi flyygeliä\nisossa salissa, niin että näppäimet vapisivat hänen sormiensa alla;\nja hetkistä myöhemmin kajahti huoneessa eräs Straussin valssi. Svend\nriensi Grethen luo ja kumarsi:\n\n\"Tätä te varmaan taidatte?\"\n\nGrethe, joka oli liian hätääntynyt vastatakseen, nyökkäsi vain, ja he\nlähtivät lattialle. Ohimennen Svend kyllä kuuli muutamien tuttaviensa\nhuomautuksia \"maalaisruususta\", mutta ei ollut kuulevinaan, ja kun\ntanssi oli loppuun tanssittu, vei hän Grethen isänsä luo.\n\n\"Tästä saat liittolaisen, isä. Neiti Grethekään ei pidä nykyaikaisista\ntansseista, ja itse puolestani tunnustan kernaasti, että pitkään aikaan\nen ole tanssinut niin suurella nautinnolla kuin juuri nyt. Vanhat\ntanssit ovatkin paljoa tyylikkäämpiä.\"\n\nAsianajaja kumarsi Grethelle, joka tuskin tiesi, minne katsoa, mutta\nMörck hymyili ja taputti häntä poskelle.\n\n\"Minua ilahuttaa, että me kaksi olemme samaa mieltä, ja näyttää melkein\nsiltä, että olette kääntänyt Svendinkin. No, istahtakaamme tähän, niin\nsaamme hetkisen levähtää, ensi vuoroon asti.\"\n\nGrethe voi tuskin hellittää silmiänsä Elsestä, joka lakkaamatta\npyöri lattialla. Hän näki, kuinka kaikki, jopa hänen levollinen\nErik-veljensäkin, olivat häneen hurmaantuneet, ja hän tuli hiukan\nhämilleen ja araksi ajatellessaan, että he pappilassa asuisivat samassa\nhuoneessa.\n\nTytöltä pääsi pieni huokaus, ja Mörck, joka kaiketi osapuilleen aavisti\nhänen ajatuksensa, sanoi ystävällisesti:\n\n\"Nyt teidän täytyy luvata minulle, että pidätte oikein hyvää huolta\nElsestä ja varsinkin viette häntä kävelyille. Hän ei ole oikein reipas;\nmutta raikas maalaisilma varmaan panee hänen poskensa punoittamaan,\nkunnes hän lopulta näyttää yhtä terveeltä kuin te.\"\n\n\"Kuin minä!\" Grethe katsahti häneen ihan pelästyneenä. \"Minähän olen\nkuin maalaisruusu, ja se on kai pahinta, mihin täällä kaupungissa voi\nihmistä verrata.\"\n\nMörck kuuli pienen katkeran värähdyksen hänen äänessään ja sanoi\nlohduttaen:\n\n\"Kukaan ei tule iloisemmaksi kuin Elsen äiti ja minä, kun saamme hänet\nkotiin pienenä maalaisruusuna.\"\n\nGrethe katsahti häneen kiitollisena, ja kun taaskin soitettiin valssia,\ntuli Svend takaisin, ja he tanssivat sekä sen että useita muita, eikä\nGrethellä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja ihanaa iltaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastorin lapset olivat olleet Mörckillä yötä, ja seuraavana päivänä\n-- huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina -- matkusti koko perhe Elsen\nvastaiseen olopaikkaan.\n\nRouvat Karen ja Ursula, jotka olivat nähneet toisensa vain muutaman\nkerran senjälkeen, kun papinperhe oli muuttanut Jyllantiin, tervehtivät\ntoisiansa mitä sydämellisimmin, ja pian istuivat kaikki viekoittelevan\nkahvipöydän ympärillä. Puutarhatuvassa, joka sitten talven pakkasten\noli ensi kertaa otettu käytäntöön, oli isot lasiovet ja ikkunat\npuistomaiseen puutarhaan päin, missä laajat nurmikot vilisivät\norvokeista, lumikukista ja krookuksista.\n\n\"Täällä voi huomata, että on kevät!\" Ursula-rouva veti syvään henkeänsä\nikäänkuin hänelle olisi nautinto ahmia homeelta tuoksuvaa, ummehtunutta\nilmaa, jota lämmin kaakeliuuni ja hyvänhajuiset sekakukat sen reunalla\neivät vielä olleet ehtineet karkoittaa; mutta pappi sanoi hymyillen:\n\n\"Silmänne kylläkin voivat huomata kevään, muttei hajuaistinne. Täällä\nei ole suinkaan miellyttävää. Aioinkin juuri ehdottaa, että kaikki\nsiirtyisimme arkitupaan, kun kahvi on juotu.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että me nuoret voisimme lähteä metsään kävelemään?\"\nErik katsahti kysyvästi Elseen, joka nyökkäsi myöntävästi; mutta\nPoul, jonka jalkineet olivat aiotut asfalttikäytäviä eikä ruokamullan\nkosteata nurmikkoa polkemaan, jäi mieluummin vanhemman väen pariin,\nkuten hän sanoi.\n\n\"Me, Karen, niitä vanhempia olemme.\" Ursula hymyili. \"Minä olen juuri\ntäyttänyt neljäkymmentäviisi, ja sinä olet tuskin vanhempi; mutta\ntuollaisen kavaljeerin silmissä me olemme jo ikämuoreja. Eikö totta,\nrakas poikani?\"\n\nPoul ei oikein tiennyt, mitä vastaisi. Olihan äiti oikeassa: hän oli\nvielä nuori. Poul virkkoi senvuoksi hiukan epäröiden:\n\n\"Jos näyttäisit yhtä vanhalta kuin olet, niin tuskin olisit teatterin\nprimadonnana.\"\n\nHänen sanansa olivat tarkoitetut kohteliaisuudeksi, mutta rouva\nUrsula, joka alituisesti pelkäsi menettävänsä ulkonäkönsä ja sen\nmukana primadonnan aseman, tunsi pistoksen arimmassa kohdassaan ja\npoistui nopeasti arkitupaan. Hän alkoi hiukan kuumeentapaisesti kysellä\nKaren-rouvalta tämän perheestä, varsinkin rouva Vibeke Bangista,\nKarenin äidistä, joka oli ollut naimisissa rouva Ursulan sukulaisen,\nmaisteri Knud Bangin kanssa.\n\n\"Äiti asuu vielä Nörrevoldgaden varrella vanhassa huoneustossaan, joka\nkyllä oikeastaan on hänelle liian avara; mutta äiti ei voi riuhtaista\nitseänsä irti siitä paikasta, missä hän on elänyt niin onnellisena.\"\n\nMörck meni istumaan pyöreälle töyrytuolille ikkunain väliin.\n\n\"Niin, surullista oli, että Bang kuoli\", virkkoi hän. \"Se oli\nharvinaisen herttainen ja sopusointuinen avioliitto. Minä kävin siinä\ntalossa hyvin mielelläni; mutta viime vuosina on seurustelumme miltei\nlakannut.\"\n\nKaren-rouva vilkaisi puolisoonsa; hän toivoi kovin, että tämä\nselittäisi syyn, ja pastori aloittikin verkalleen, ikäänkuin tapaillen\nsanoja:\n\n\"Heillähän oli kummallakin niin äärettömän paljon kovaa koettavana,\nennenkuin saivat toisensa. He kohtasivat toisensa vähän ennemmin kuin\nrouva oli matkustanut ensimäisen miehensä, Henrik Carstensenin luota,\njonka kanssa hän eli kovin onnettomana, koska mies kiusasi häntä kaikin\ntavoin, varsinkin uskottomuudellaan. Bang oli silloin naimisissa,\neivätkä hän ja rouva Vibeke nähneet toisiansa moneen vuoteen. He\neivät tahtoneet ottaa päälleen aviorikoksen tuottamaa edesvastuuta,\nmihin nykyisin valitettavasti useimmat aivan keveästi antautuvat.\nMutta heidän rakkautensa oli niin suuri ja puhdas, että he saattoivat\nodottaa; ja vasta pari vuotta Bangin vaimon kuoleman jälkeen he menivät\nnaimisiin. --\n\n\"Anoppi eli rouva Vibeke, kuten hän mieluimmin kuulee itseänsä\nnimitettävän, ei kylläkään voi tässä ymmärtää Jumalan tahtoa --\nkuinkapa moni meistä sen ymmärtää? Mutta onhan hän elänyt kymmenen\nonnesta rikasta vuotta sen miehen kanssa, josta piti, ja niissä\nmuistoissa hän riippuu kiinni kuin itse iäisyydessä.\"\n\nHuoneessa syntyi äänettömyys.\n\nEräässä pienessä sivusuojassa -- musiikkikammioksi oli Grethe sen\nristinyt, koska siellä oli urut ja harmonikka -- kuului soitettavan\nGruudtvigin virttä:\n\n    \"Kirkonkello, suuriin temppeleihin\n    ei sua valettu, vaan kylän tapuliin.\"\n\nUrsula-rouva, joka oli tunne-ihminen, saattoi tuskin salata\nkyyneleitänsä. Poul siellä pelkäksi ajankuluksi soitti virsiä, mutta\nhänen tapansa oli aina helähdyttää sopraano vasta pitkän ajan perästä\nbasson jälkeen, arvellen sillä tavoin saavansa enemmän tunnetta\nesitykseensä.\n\nPastori Gade veti pari haikua pitkästä piipustaan ja jatkoi:\n\n\"Rouva Vibeke viettää päiväkaudet haastelemalla vainajan kanssa, josta\nhänellä on veistetty rintakuva sekä valokuvia riippumassa kaikkialla,\nvieläpä keittiössäkin, ja missä hän vain liikkuu, tuntee hän olevansa\npuolisonsa seurassa. Ei hänen järjessään mitään vikaa ole; mutta tässä\nsuhteessa on turha yrittääkään häntä lohduttaa. Hän käy täällä vain\nmuutaman kerran vuodessa, ja kun me käymme häntä tapaamassa, täytyy\nmeidän soittaa erityisellä tavalla, koska hän ei muutoin avaa. Hän on\nperinyt omaisuutta isältään; ukolla ei ollutkaan muita lapsia kuin\nhän ja poika Gunnar, joka itse on rikas. Näin ollen voi rouva viettää\naikansa niinkuin tahtoo.\"\n\nMörck nousi ja meni ikkunan luo. Rouva Bang oli aina ollut hänen\nnaisihanteensa, koska hän oli niin sopusuhtaisen eheä ja hyväsydäminen,\nja Mörck käsitti hyvin, että hänen surunsa samoin kuin hänen\nrakkautensakin täytyi olla rajaton.\n\nIkkuna, jonka ääressä hän seisoi, antoi etupuutarhaan, jossa kuusiryhmä\npuolittain verhosi sisäänkäytävän. Hän istuutui isoon, mukavaan\nnojatuoliin, joka oli ikkunan luona, ja katsahti ulos.\n\nÄsken tulleelta junalta saapui paljon ihmisiä. Leppeä, aurinkoinen\nkevätpäivä kaiketi oli vietellyt heidät tänne maalle, ja hän aikoi\njuuri avata ikkunan, kun samassa näki erään naisen astuvan sisään\npensas-aidan veräjästä. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän, ja\npitkä kreppiharso riippui päälaelta selälle. Tukka oli valkoinen,\nkasvot niin kirkkaat ja suuret silmät niin loistavat, että hän melkein\nteki yliluonnollisen vaikutuksen.\n\nMörck kääntyi nopeasti.\n\n\"Rouva Bang tulee tuolla ulkona\", sanoi hän.\n\nKaikki nousivat, ja rouva Karen kiirehti ulos puutarhaan. Toiset\nseurasivat perästä ja kuulivat hänen liikutettuna huudahtavan: \"Äiti,\nrakas äiti! Sinäkö se todella olet?\"\n\nKun he olivat tulleet takaisin tupaan, katsoi rouva Bang kauan\nsurumielisesti toisesta toiseen.\n\n\"Kuinka hauska minun on nähdä teidät kaikki jälleen! Mutta\", lisäsi hän\nvilkaisten ympärilleen, \"missä ovat lapset?\"\n\nPoul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan\nvieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä\nkauan omassaan.\n\n\"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin\nvallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika --\nmutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön\nlahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. -- Minä olen myöskin\nmenettänyt äitini ja isäni sekä... parhaan maallisen ystäväni. Ja\ntiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?\"\n\nHänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja\nnojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:\n\n\"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon\nsiunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen\naikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön\nsaarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen\nmiehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. -- Minä sanon teille\nkaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja\nyksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on,\nsillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille\ntulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä\nhyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on.\"\n\nPoulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa\nenemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka\npaljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut\nniin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien\nkumartui suutelemaan hänen kättänsä.\n\nMetsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla\nnurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen\narmaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut\npysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun\nlaulua:\n\n    Saapui kevään kuu,\n    nurmi paljastuu,\n    poiss' on talven kylmän paino, ansa.\n    Kirkas, kuulas sää.\n    Hiljaa värähtää\n    povi neidon, kertoin kaipuutansa.\n\nSvend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät\nmuutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu\nloppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän\ntäytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä\nikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:\n\n\"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!\"\n\nHän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun;\nmutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen\nperästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät\njälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.\n\n\"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää\", sanoi Erik, \"mutta huomenna\nsitä kysytäänkin voimia\".\n\n\"Mitä te oikeastaan puuhailette?\"\n\n\"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään,\nvarsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta\ntähän aikaan kynnetään ja kylvetään.\"\n\n\"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en\nhaluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä,\nlaulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan\nkantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä\nkesästä ja auringosta.\"\n\n\"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa\", nauroi Erik,\n\"vaikka... kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun\nmeillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme\".\n\nElse punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: \"Te sopisitte kuitenkin\nparhaiten Köpenhaminaan -- sen näin kyllä eilen.\"\n\nElsen silmät säteilivät.\n\n\"Niin, näitte huvitellessani, -- mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina\nniin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan\nvälttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta\nvakavasti alkaa.\"\n\n\"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?\"\n\n\"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee\ntodella jotakin.\"\n\n\"Aiotteko te tehdä työtä? Sitä en luullut nuorten tyttöjen _teidän\nasemassanne_ ajattelevankaan.\"\n\n\"En minä ryhdykään lattioita pesemään tai kaasulaitteita harjaamaan tai\nmuuhun sellaiseen, kuten ehkä arvelette. Minä aion laulaa.\"\n\nNuori mies katsahti häneen hiukan epäilevästi. Nimitettäisiinkö siis\nlauluakin työksi? Hän piti sitä pikemmin huvitteluna ja sanoi ilvehtien:\n\n\"Kuinka paljon te siis laulamisesta saatte tunnilta palkkaa?\"\n\n\"Sitä en vielä tiedä. Ensinhän minun täytyy itse nauttia opetusta useat\nvuodet, ja kun sitten olen kehittynyt taiteessani, annan konsertin;\nja lupaanpa, että saatte pääsylipun laulajaisiini, kun ensi kertaa\nesiinnyn.\"\n\n\"Teistä tulee siis konserttilaulajatar. Mutta mitä hyötyä teillä\nsilloin on ylioppilastutkinnostanne?\"\n\n\"Niin, sanokaas muuta\", virkkoi neitonen valittavaan sävyyn; \"sitä\njuuri olen isältäni monta monituista kertaa kysynyt. Tuhlaan vain\naikaa; ja jos isä kuolee ja joudumme köyhyyteen, voin toki ilmankin\naina päästä johonkin kouluun opettajattareksi.\"\n\n\"Te ette suinkaan koskaan joudu itse ansaitsemaan leipäänne.\" Hän\nsilmäili ihaillen tyttöä. \"Kyllä te pian saatte aviomiehen.\"\n\n\"Aviomiehen!\" Else nauroi hilpeästi. \"Sitähän minä kaikkein vähimmin\nhaluan. Ei, Erik Gade, minä tahdon itse huolehtia toimeentulostani enkä\ntahdo olla miehestä riippuvainen.\"\n\n\"Olettepa te hirveän viisas noin nuoreksi. Minä en koskaan ajattele\nsiihen suuntaan, ja olen kuitenkin kaksikymmenvuotias. Minun mielestäni\npäinvastoin lankee ihan luonnostaan, että mies elättää vaimonsa.\nTekeehän vaimo miehensä kodin hauskaksi, joten ei voi laisinkaan olla\npuhetta mistään riippuvaisuudesta vaimon puolelta. Minun päämääränäni\njuuri onkin kerran saada oma koti ja puoliso; mutta hänen toimialansa\ntäytyy olla kotona; sinne hän kuuluu.\"\n\n\"Sepä joutava päämäärä! Kyllähän naimisiin aina pääsee. Ei, tee\ntyötä ja hanki itsellesi nimi, niin olet saavuttanut korkeinta tässä\nmaailmassa -- mainetta.\"\n\n\"Sitä en ollenkaan usko. Jumala ei ole luonut meitä ihmisiä yksin\nelääksemme; siksi olemmekin saaneet rakkauden oppaaksemme. Ylistys on\nkylmää -- ja kauanko se kestää? Laulajatarta muistellaan vain jokunen\nvuosi hänen kuolemansa jälkeen; hänen ääntänsä ei voida enää kuulla,\njoten vain nimi elää, ja kellepä siitä iloa olisi?\"\n\n\"Te erehdytte. On olemassa grammofoneja.\"\n\n\"No niin, se on totta. Mutta levytkin kai kerran kuluvat; -- en niitä\nasioita tunne, tiedän vain, ettei mikään ole niin rumaa ja rämisevää\nkuin grammofonin esittämä laulu.\"\n\n\"Se on perin erilaista. On hyviä, kalliita grammofoneja, joista ääni\nmatkan päähän kuuluu aivan luonnolliselta. Tiedän sitäpaitsi myös, että\nuseimmilla laulajilla ja näyttelijöillä on grammofonilevyjä, joihin he\nitse ovat laulaneet, ja niitä he tuskin tahtoisivat omistaa, jos ääni\nniistä kuuluisi rumalta ja rämisevältä.\"\n\n\"Oh, tahtoisivat kyllä! Heidän turhamaisuutensa käy yli kaiken, uskokaa\nminua. He elpyisivät uudestaan vielä kuolinvuoteeltaankin, kunhan vain\nkuulisivat oman äänensä.\"\n\n\"Nytpä esiinnyttekin te viisaana ja maailmaa kokeneena. Mutta mistä\nolette saanut noin tarkat tiedot näyttelijöistä ja laulajista? Tehän\nolette aina elänyt maalla?\"\n\n\"Isoäidiltäni. Hän oli ensin naimisissa näyttelijän kanssa, kuten\ntietänette, ja monet vuodet hän seurusteli näyttelijäpiireissä. Hän on\naikaisemmin, käydessään meidän luonamme Jyllannissa, kertonut siitä\nrattoisasta ja samalla surullisesta ajasta; sillä elämä kulissien\ntakana oli sellaista, että jokaisen vakavaluontoisen ihmisen oli\nvaikeata sitä kestää.\"\n\nElse oli nuorukaisen puhuessa vähitellen tullut hehkuvanpunaiseksi, ja\näkkiä hän pysähtyi suuttumuksesta vavisten hänen eteensä.\n\n\"Varmaankin unohdatte, että minun äitini on näyttelijätär?\"\n\nNyt oli Erikin vuoro punastua, ja hän sanoi katuvaisena:\n\n\"Niin, olette oikeassa. Unohdin tosiaan, että teidän äitinne\non näyttelijätär. Hän on todellakin niin luonnollinen ja niin\nhuolehtivasti kiintynyt puolisoonsa ja lapsiinsa, ettei tule ollenkaan\najatelleeksikaan hänen oikeastaan olevan vieraana kodissansa.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että nainen, joka ei aina ja kaikkina aikoina voi olla\nkodissaan, on siellä vieraana. Mutta teidän äitinne kuuluukin\npoikkeusihmisiin.\"\n\n\"Kiitoksia kohteliaisuudestanne; minä esitän sen kyllä äidille.\"\n\nElse meni nopeasti eteenpäin, ja harkitseva Erik, joka sinä päivänä\noli puhunut enemmän kuin hänellä muutoin oli tapana haastaa useiden\nvuorokausien kuluessa, seurasi perästä minkä jaksoi, mutta vasta kun he\ntulivat kirkolle ja kirkkotarhaan vievälle takaveräjälle, missä Else ei\noikeastaan tuntenut tietä, pysähtyi tämä häntä odottamaan.\n\nErik avasi hänelle veräjän, mutta virkkoi ensin:\n\n\"Olen pahoillani, jos olen teitä loukannut. Minä pidän äitiänne\nsuuressa arvossa.\"\n\nElse jäi hetkiseksi seisomaan Erikin pitäessä porttia auki ja sanoi\nkatuvaisena:\n\n\"En ollut kai minäkään oikein kohtelias, joten asia voi olla sillä\nhyvä.\"\n\nTyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa,\nmissä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa\nnojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla\nhänen jalkojensa juuressa ja Poul, \"veitikka\", kuten häntä tavallisesti\nnimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä\ntekemistään kepposista.\n\nJa isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen\nhymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTrillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni\nkylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien,\npääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien\npuolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän\nedessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat,\njotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja\nhoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.\n\nIsosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat\ntodistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine\novineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen,\nmissä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat\nvoimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei\nkaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia\nkasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien\npyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.\n\nRehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka\nettä kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari\nteräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja\nsileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai\npappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.\n\nJa rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa\nurheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.\n\nMutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle\nilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset\noppilaat -- näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin -- koulussa\njärjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi\nesimiehenä.\n\nRehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi\npahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan\nihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska\nhän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen.\nRehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana\nkoulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki\nmuutkin miehet, tyttöön \"hullaantunut\". Ja nyt hän ilolla otti vastaan\nhänen tyttärensä.\n\nHän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja\nsäännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja\nihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää\nmiehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai\ntaiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta\nrakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä,\nminkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen\nomistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias\nmies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun\npohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen\nihminen harvoin vastasi ulkokuorta.\n\nHän oli naimaton ja tahtoi lopuksi ikäänsä sellaiseksi jäädä.\n\nElse alkoi heti pitää hänestä, ja vaikka hän aina ennen oli vilkaissut\nläksynsä läpi jokseenkin keveästi, alkoi hän nyt yhdessä aina ahkeran\nGrethen kanssa opiskella niin, että sai kiitosta sekä rehtorilta että\nmuilta oppilailta. Ja ylistävä sana rehtorin suusta voi saattaa hänet\nkoko päiväksi hyvälle tuulelle.\n\nNyt ei Elseä enää synkkämielisyys vaivannutkaan. Hänellä oli ensi\npäivinä ollut hiukan koti-ikävää ja hän oli kulkenut ympäri surullisin\nnaamoin kuin murhenäytelmän runotar, mutta elämä koulussa samanikäisten\nparissa ja ennen kaikkea papinperheen huolenpito hänestä vaikutti, että\nhän pian unohti Köpenhaminan ilot. Terveellinen ulkoilma-elämä, jota\nlaitoksessa niin paljon vietettiin, toi pian punaa hänen poskilleen ja\nkiiltoa mustiin silmiin.\n\nLäksylukujen jälkeen Else ja Grethe menivät usein metsään kävelemään,\nja Grethe uskoi eräänä päivänä Elselle, että Kaj Wulff oli hänestä\ntavattoman hauska.\n\n\"Kaj Wulff -- hän, jota nimitetään 'professoriksi'!\" huudahti Else.\n\"No, mitä kuulenkaan, moinen pöyhkeilijä, joka luulottelee osaavansa\npuhua sekä kreikkaa että latinaa ja keikailee nenälaseilla! -- Ethän\ntoki ole tosissasi?\"\n\n\"Olen kyllä!\" Grethe veti loukkaantuneena käsivartensa pois. \"Hän ei\nollenkaan keikaile; hän on todella likinäköinen.\"\n\nElse tarttui toveriansa vyötäisiin ja lauloi niin, että metsä kaikui:\n\n    \"Margareta tyllerö,\n    lihavahko lyllerö,\n    nyt kanssas onnetonna itken.\"\n\n\"Hyi! Sinä olet oikein häijy, sen sinulle sanon.\" Grethe riuhtaisihe\nirti ja juoksi metsäniitylle vievää polkua pitkin. \"Minä tiedän varsin\nhyvin, että olen liian lihava; mutta kyllä minä ajan pitkään laihdutan\nitseni.\"\n\n\"Niin, tee se, tyttöseni; mutta odotahan nälkäparannuksinesi\nmaanantaihin. -- Muista, että minä matkustan huomenna kotiin enkä siis\nvoi tarkastaa ja arvostella.\"\n\nGrethe ei vastannut, mutta Else juoksi hänen perässään ja kiersi\nkätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Kuule nyt, vihreä varpuseni, olemmeko ystävät vai emmekö ole ystävät?\"\n\n\"Niin, sitä olisi minulla syytä kysyä sinulta!\"\n\n\"Oh, loruja, pitäähän sinun nyt hiukan ymmärtää leikkiä. Mutta neiti\non närkäs ja tuittupäinen. Minä kyllä kernaasti ihailen professoria,\njos sitä haluat, ja latinaa osaan minäkin puhua. Andum snadrivandum\n-- humanum est errare -- de gusto non disputandum -- sed in errore\nperseverare -- turpeen eestä -- ei, turpe est - joko riittää? Tahdotko\nlisää?\"\n\nHänen kasvonilmeensä oli niin lystillisen vakava ja hänen eleensä\nmuistuttivat niin täydellisesti 'professoria', että Grethe purskahti\nnauruun.\n\n\"Sinusta tulee varmaan näyttelijätär, sinun on täytynyt periä äitisi\ntaipumukset.\"\n\n\"Ei, näyttelijättäreksi en tahdo tulla. Minä tahdon tulla\nlaulajattareksi ja valloittaa koko maailman.\"\n\n\"Sepä ei ollutkaan vähän. Sitten sinä kai matkustat myöskin\nGrönlantiin.\"\n\n\"Grönlantiinko? Mitä ihmeitä minä sieltä hakisin?\"\n\n\"Oh, saattaisihan käydä niin, että Poul Lange siihen aikaan olisi\nnaparetkeilijänä asettunut sinne pohjoiseen. -- Minä olen nimittäin\nselvästi huomannut, että te kaksi aina vedätte yhtä köyttä.\"\n\n\"Oh, sinä pikku veitikka, oletko tosiaan tuhlannut aikaasi meidän\ntutkimiseen? Mutta sinun ei nyt sentään tarvitse siinä suhteessa\nmitään pelätä. Ensiksikään minä, näet, en koskaan mene naimisiin, --\navioliitto olisi vain esteeksi suunnitelmilleni. Ja toiseksi, minä\npalelisin siellä kuoliaaksi. Minä tahdon päästä etelään, sinne, missä\non lämmintä ja päiväpaistetta! Minulla on nimittäin etelämaalaista\nverta suonissani.\"\n\n\"Kah, onko sinulla?\" Grethe tarttui uteliaana häntä käsivarteen. \"Siitä\net ole koskaan ennen maininnut. Kerrohan nyt vihdoinkin. Äitisikö\npuolelta?\"\n\n\"Niin, se on varmaa. Äiti hymyilee aina niin salaperäisesti, kun\nsitä häneltä kysyn, ja senvuoksi olen itse tutkinut sukutauluamme.\nÄidinisäni näetkös oli yliopiston professori, mutta sillä seikalla ei\nsuinkaan ole paljoa etelämaalaisen veren kanssa tekemistä, joten se\ntuskin johtuu hänen puoleltaan; mutta minä kuulin kerran isän sanovan\näidinäidistä, että hänessä oli paljon espanjalaista.\"\n\n\"Oh, espanjalaista siinä merkityksessä kuin sanotaan ihmisestä, joka\non uhmaileva tai olevinaan ja kohauttelee niskaansa. Sillä asialla\nei totisesti ole mitään yhteyttä etelämaalaisen veren kanssa. Mutta\njotakin etelämaalaista sinussa on. Kaj on monta kertaa sanonut, että\nsinä olet mustalaistytön näköinen.\"\n\n\"No, sepä kunnia!\" Else puhui hiukan terävästi. \"Miksei\nmaankiertäjätär? Sano sekin samalla.\"\n\n\"Tällä kertaa sinä olet tuittupää! Minustapa olisi ylistystä, jos minua\nnimitettäisiin mustalaistytöksi; niitä pidetään aina kaunottarina ja ne\nesiintyvät niin paljon romaaneissa.\"\n\n\"Niin, romaaneissa; mutta todellisuudessa niillä on enimmäkseen hirveän\nruma nenä, ja ne ovat sekä epäsiistejä että varkaansekaisia. Minulla on\nroomalainen nenä, niin on kuvanveistäjä Brown sanonut, ja ensi vuonna\nhän veistää minut.\"\n\n\"Veistää sinut! Te köpenhaminalaiset käytätte niin kummallista kieltä.\nMinä olen aina kuullut sitä nimitettävän muovailuksi.\"\n\n\"Niin, mutta minut 'veistetään' marmorista.\"\n\nElse käänsi kasvonsa sivuasentoon ja vallan unohti tervehtää lapsia,\njotka tulivat pitäjänkoulusta. Muutoin hänellä tavallisesti aina oli\nmukanaan namuspussi, mistä jakeli heille. Hän astui ylväänä kylän läpi,\nja vasta kun he saapuivat pappilaan, missä oli kotoa hänelle tullut\nkirje sisältäen kutsun Grethelle, katosi hänestä \"signoran\" ilme ja hän\npyöritti Gretheä lattialla.\n\n\"Sitten me molemmat menemme teatteriin huomenillalla, ja sinä saat\nnähdä, mikä ihmeellinen näyttelijätär minun äitini on.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Else ja Grethe lauantai-iltana astuivat juhlallisesti valaistuun\nApollo-teatteriin, alkoi orkesteri soittaa, ja Grethe tarttui Elseä\ntanakasti käsivarteen. Hän tunsi olevansa ikäänkuin vajoavalla\npohjalla, jonka pintana olivat vain ihanat tuoreet kukat ja\nvisertelevät linnut; mutta Else nauroi veitikkamaisesti:\n\n\"Huomaa hyvin, että olet maalta ja ensi kertaa teatterissa.\"\n\nGrethe ei vastannut. Orkesteri, joka soitti valssia \"Hoffmannin\nsaduista\", oli riistää häneltä hengityskyvyn, sillä koskaan ennen hän\nei ollut kuullut mitään niin hurmaavaa, ei edes Mörckin tanssiaisissa,\nja hän hieroi käsiänsä yhteen, jottei purskahtaisi äänekkääseen\nriemuun. Mutta Else vilkaisi ympärilleen.\n\nHän oli täällä omassa elementissään kuin kala vedessä. Eikä hän\nkäsittänyt, että niin kauan oli voinut olla teatterista poissa. Nyt oli\nnäytelmäkausi loppumaisillaan ja samalla kaikki ilot.\n\nKun esirippu nousi ja Ursula-rouva näyttäysi ihmeellisessä puvussa,\nkatsahti hän melkein vihaisesti äitiinsä; olihan tämä, joskin\npakotettuna, antanut suostumuksensa Elsen maallelähtöön.\n\nÄiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt käyttää vaikutusvaltaansa isää\nvastaan, sitä valtaa, jonka kauneus aina tuo. Else sen kyllä osasi\n-- niin, odottakaahan, kun hän saisi miehen... Ah, se oli totta,\neihän hän menisikään koskaan naimisiin. Grethe ei virkkanut mitään.\nHäneltä puuttui sanoja lausuakseen ihailunsa loistavan kauniista\nUrsula-rouvasta; mutta hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että pidetyn\nnäyttelijättären tytär oli hänen ystävänsä. Else halusi mennä ulos\nnäytöksien väliajalla; mutta kun teatterissa keväästä ja lämmöstä\nhuolimatta oli täysi huone, oli heidän vaikea päästä, ja heidän täytyi\nhetkiseksi pysähtyä permannon viimeisten rivien kohdalle.\n\nSiellä istui herrasmies äärimmäisellä tuolilla, ja Grethe ällistyi\nhänen kasvojensa kärsivää, huolestunutta ilmettä, kun hän kerran nosti\nsilmänsä muistikirjasta, johon kirjoitteli. Hän voi tuskin irroittaa\nkatsettansa miehestä ja huokasi syvään, kun Else sanoi:\n\n\"Menkäämme nyt eteenpäin.\"\n\nMutta Grethe jäi seisomaan, ja kun Else seurasi hänen katsettansa,\nnyökkäsi hän. Ulkona lämpiössä sanoi Grethe:\n\n\"Näitkö sitä vanhaa valkohapsista herraa? Mitähän hän kirjoitti?\"\n\n\"Arvostelua johonkin lehteen. Hän on kaiketi sanomalehtimies. Muuten\nhän näytti olevan jokseenkin _dérangé_.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Oh -- elähtänyt.\"\n\n\"No niin, kenties.\"\n\nGrethellä ei ollut aavistustakaan, mitä Else tarkoitti, mutta ei\ntahtonut kysellä enempää, kun hän siten paljastaisi tietämättömyytensä.\nHän ei käsittänyt, mitä \"elähtänyt\" taikka _dérangé_ tarkoitti. Etäällä\npienessä jyllantilaisessa kylässä, mistä hän vasta joku vuosi sitten\noli muuttanut, ei käytetty ihmisistä sellaisia sananparsia. Mutta\ntilaisuuden tullessa hän kuitenkin aikoi kysyä Elseltä noiden sanojen\nmerkitystä, -- se tyttöhän tiesi kaikki.\n\nEsityksen loputtua Else tarttui ystävätärtään käsivarteen ja vei hänet\nmonien käytävien ja sokkeloiden kautta, jotka tuoksuivat hajuvesiltä\nja muulta. He kohtasivat joukon näyttelijöitä ja näyttelijättäriä,\njotka tervehtivät Elseä, ja vihdoin he saapuivat pieneen suojaan, mistä\nhajuvedellä kyllästetty höyry tuoksahti heitä vastaan.\n\nSe oli Ursula-rouvan pukuhuone, ja puolipukimissa tämä itse istui\nhuikaisevassa valaistuksessa savuke valkoisten sormien välissä, joissa\njalokivet ja sormukset säteilivät kuin salamat.\n\n\"Vai te siellä olette, tyttöset! Onko teillä ollut hauskaa?\"\n\nEnnenkuin he ehtivät vastata, nojautui hän taaksepäin ja sanoi\npukijattarelle, joka oli kähertämässä hänen tukkaansa:\n\n\"Kuulkaahan, Mads, -- kurottakaa minulle konvehtirasia. Se on tuolla\nhyllyllä.\"\n\nRouva Madsen eli Mads, kuten häntä nimitettiin, päästi heti hiukset,\njotka mustana aaltoilevana silkkipilvenä valahtivat taiteilijattaren\nyli ulottuen lattiaan asti.\n\n\"Hyväinen aika!\" Grethe löi kätensä yhteen. \"Koskaan en ole nähnyt\nkomeampaa tukkaa.\"\n\n\"Ka, eikö totta?\" Rouva Ursula hymyili ja tarjosi hänelle herkullisia\nkonvehteja.\n\n\"Syökää nyt, tytöt, niin paljon kuin jaksatte; minä olen pian valmis.\"\n\nMads tarttui jälleen käsiksi tukkaan, ja neitoset nakertelivat namusia\nkertaussäkeiden ja laulunpätkien kaikuessa käytävästä, missä kuului\nolevan hyvin vilkasta elämää.\n\nKolkutettiin useampia kertoja ovelle, mutta sen oli Mads heti lukinnut,\neikä kukaan vastannut.\n\nHe ajoivat automobiilillä kotiin, ja Mörck kaappasi Ursula-rouvan\nsyliinsä ja katsoi häneen niin, että Grethestä äkkiä tuntui kuin\naviomies harmaista hiuksistaan ja monista hienoista pikkurypyistä\nhuolimatta olisi muuttunut jälleen nuoreksi; mutta Ursula-rouva\nkietaisi irti hänen käsivarsistaan ja sanoi hymyillen:\n\n\"Mutta, Nils! Mitähän Grethe ajattelee meistä kahdesta vanhasta\nihmisestä? Muista, että pian saamme viettää hopeahäitä.\"\n\nRouva tarttui Poulin käsivarteen, ja Svend tarjosi Grethelle omansa,\njonka tämä hyvin hämmentyneenä otti vastaan.\n\n\"Koska nyt pitää olla näin juhlallista\", hymyili Mörck, \"suotanee\nminulle kunnia tarjota käsivarteni pienelle punaposkiselle\ntyttärelleni?\"\n\n\"Olenko minä saanut punaiset posket?\" Else katsahti häneen aivan\nkauhistuneena. \"Sepä oli ikävää! Minä en suinkaan tahdo näyttää\nmaalaisruusulta.\"\n\n\"Et; sinä tahdot mieluummin puuteroida itsesi samoin kuin neiti Smith,\njoka on kahdeksankymmenvuotias, jotta sinäkin saat hurmaavan hipiän.\"\n\nSvend puhui aivan vihaisesti, hän kun oli närkästyksissään Grethen\npuolesta, sillä tämä oli heti tarttunut poskiinsa, jotka monien\nvaihtelevien vaikutelmien jälkeen hohtivat paljoa helakammin kuin\ntavallista; mutta Mörck sanoi ripeästi ikäänkuin katkaistakseen kaiken\nkeskustelun:\n\n\"Punaiset posket ovat luonnolliset, ja kaikki luonnollinen on\nkaunista.\" Hän kääntyi vaimoonsa päin:\n\n\"Kävin tänään pikimmältään rouva Bangia tervehtimässä, ja kun hän kuuli\nGrethen olevan kaupungissa, kutsui hän meidät kaikki päivällisille\nhuomenna. Ei kai ole mitään estettä?\"\n\n\"Ei ollenkaan.\" Ursula-rouva nyökkäsi Grethelle: \"Äidinäitisi alkaa\ntosiaan jälleen virkistyä ja elää. Tietysti siitä iloitset?\"\n\n\"Iloitsen niinkin. Isoäidillehän voi kertoa kaikesta, ja hän käsittää\nniin hyvin.\"\n\nKun nuoret tytöt olivat tulleet Elsen huoneeseen, veti Else\nsavukekotelon povestaan.\n\n\"Katso, mitä pelastin Poulin lääkekaapista. Äiti käski minun tuoda\npäänkivistyspulveria; ainahan hän sellaista nieleskelee; ja penkoessani\nrotanmyrkkyjen ja kuumelääkkeiden seassa löysin joukon savukkeita.\nPoul käyttänee niitäkin tieteen palveluksessa\", hymyili hän; \"mutta\nsillävälin me tahdomme koetella niiden vaikutusta. Olkaa niin hyvä,\nmademoiselle; nauttikaamme elämästä.\"\n\nGrethe ei eläissään ollut polttanut savuketta, mutta kun hän ei\ntahtonut olla ystäväänsä huonompi, iski hän tulta ja aloitti kuolemaa\nhalveksien. Hän veti muutamia varovaisia haikuja, mutta laski savukkeen\nnopeasti pois, kun oli nikahtua yskänkohtaukseen.\n\n\"Oi, hyvä Jumala, pieni papintytär, tukehdutko sinä siitä? Niin,\nnäetkös, ei saa antautua mihinkään sellaiseen, mitä ei ollenkaan tunne.\nSyö sinä mieluummin palanen suklaatia, sitä on tuolla kuvahyllyllä.\"\n\nElse loikoi sohvalla, pari pielusta selän tukena, ja nautti levosta.\nOli helppo huomata, ettei hän ensi kertaa poltellut, sillä hänen\nliikkeensä olivat niin luonnollisen sirot, ja hän koputti tuhan\nsavukkeesta pöydällä olevalle tyhjälle leivoslautaselle nousematta\nmukavasta asennostaan.\n\n\"No, Grethe, kerrohan minulle tämäniltaisista vaikutelmistasi. Miltä\nrouva Ursula sinusta tuntui näyttämöllä?\" Grethe katsoi häneen varsin\nhajamielisesti, ja Else jatkoi hymyillen: \"Ajatuksesi liitelivät\nvarmaan kaukana täältä -- kaiketi 'professorin' parissa.\"\n\nGrethe pudisti vihaisesti päätänsä.\n\n\"Minä en välitä hänestä, -- minä ajattelen sitä vanhaa valkokiharaista\nsanomalehtimiestä. Hänellä oli niin murheelliset silmät, ja hän oli\njonkun näköinen -- mutta kenen, sitä en voi johdattaa mieleeni. En\nluule, että hän elää hyvissä olosuhteissa.\"\n\n\"Ei, varmaankaan ei. Hänen kauluksensa oli puolipitoinen ja kalvosimet\nsyrjistä kuluneet. Nenä oli punainen, -- hän tietenkin juo kaikki\ntulonsa. Sanomalehtimiehellä on monta kiusausta.\"\n\nElse oli puhunut niin suurella asiantuntemuksella, että Grethe taas oli\nmielestään tavattoman tyhmä. Senvuoksi hän kiirehti sanomaan:\n\n\"Sinun äitisi oli herttainen, ja kovinpa hän näytti nuorelta!\"\n\n\"Äiti ponnisteleekin tosiaan hyvin paljon säilyttääkseen ulkomuotonsa,\nkäyttää sekä kasvokylpyjä että hierontaa. Hän tahtoo kaikin mokomin\nolla numero yksi, ja se päivä, jona hän sitä ei enää ole, tulee hänen\nelämänsä surullisimmaksi. Mutta isälle se varmaan on iloisin päivä.\"\n\n\"Kylläpä isästäsi täytyykin tuntua kauhealta nähdä toisten miesten\nsuutelevan äitiäsi teatterissa; en luule, että minun isäni sellaiseen\nsuostuisi.\"\n\n\"Hauskaa se ei liene; mutta isä tietää, että äiti on hänelle\nuskollinen.\"\n\n\"Uskollinen!\" Grethe nousi kauhistuneena. \"Onhan vaimo toki aina\nmiehelleen uskollinen?\"\n\n\"Voi sinuas suloinen viattomuus; kuulee heti, että olet maalta\nkotoisin! Mutta minä otan ilmoittaakseni sinulle, että aviollinen\nuskollisuus on hyvin harvinaista teatterissa. Siellä on alituisia\navioeroja ja löyhiä suhteita, ja näyttelijättäret säilyttävät kernaasti\ntyttönimensä, koska he alituisesti vaihtavat liikanimeä.\"\n\n\"Miksi he sitten vaihtavat liikanimeä?\"\n\n\"Siksi, että he menevät naimisiin ja eroavat jälleen monet monituiset\nkerrat.\"\n\nGrethen valtasi sellainen epämieluinen tunne kuin olisi maa keinunut\nhänen jalkojensa alla. Hän vilkaisi hiukan levottomasti ympärilleen\nuhkeasti sisustetussa huoneessa, missä äkkiä alkoi näyttää hänestä\nniin vaaralliselta, ja Elsekin, ystävätär, jota hän niin suuresti\nihaili, oli aivan toinen täällä kaupungissa, jopa käytti toisenlaista\nkieltäkin. Hän sanoi puolittain itkevään sävyyn:\n\n\"Minä menen mielelläni nukkumaan, jotta en kuule kaikkea tuota\nkauheutta.\"\n\n\"Onko se sinusta niin kauheata...?\" Else ponnahti istualleen. \"Sinähän\nolet hupsu! Voiko mikään olla ihanampaa kuin teatteri?\"\n\n\"Kyllä, metsä ja maa ja -- Jumala.\"\n\nViimeisen sanan hän lisäsi puoliääneen; mutta Else kuuli sen ja nousi\nsohvalta.\n\n\"Nyt minä laitan sinulle vuoteen, sinä saat maata tässä sohvalla.\"\n\nHän otti muutamia vierasta varten esille tuotuja sänkyvaatteita omalta\nvuoteeltaan ja laittoi makuusijan sohvalle. Kun Grethe oli mennyt\nlevolle, avasi Else ikkunan.\n\n\"Ah, kuinka ilma on ihana! Hengitä sitä syvään, niin saat maistaa\njumaltenjuomaa, saat nauttia ambrosiaa ja nektaria. Täällä sisällä\njuodaan mieluummin viskyä ja soodavettä.\" -- Hän katsahti ylös\nkirkkaalle kevättaivaalle ja lisäsi ikäänkuin ajatuksissaan: \"Jumala ei\noikeastaan rakastane teatteria.\"\n\n\"Ei, Else, sitä en minäkään luule. Siellähän ei kukaan häneen usko, --\nmutta hauskaa siellä on.\"\n\nElse nojasi kyynärpäillään ikkunanpieleen ja virkkoi pää puolittain\nulkopuolella:\n\n\"Täytyy sentään antaa näyttelijöille yhtä ja toista anteeksi. Heillähän\non niin paljoa enemmän kiusauksia kuin meillä muilla, ja ehkä heidän\nsiveellisyyskäsitteensä juuri siitä syystä muuttuvat.\"\n\n\"Minusta tuntuu siltä, että voi olla vain yhdenlaista siveellisyyttä,\nja ken ei sitä noudata, on kevytmielinen.\"\n\n\"Niin, mutta Grethe, voi tulla kiusauksia, ja kaikki olemme vain\nihmisiä. Minä olen kuullut rakkaudella olevan niin valtavan voiman,\nettä se täydellisesti muuttaa ihmisen. Se voi tehdä enkelistä\npaholaisen ja päinvastoin. Ja Jumalahan meille on rakkauden antanut.\"\n\nGrethe mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:\n\n\"Niin kyllä -- puhtaan, voimakkaan rakkauden, muttei sitä, joka rikkoo\nlakeja.\"\n\n\"Loruja! Meidän Herramme ei ole lakeja kirjoittanut, eikä siis sitä\ntietä voi laisinkaan tietää mikä on oikeata ja mikä väärää.\"\n\n\"Voi kyllä. Herra on antanut meille omantunnon, ja se sanoo meille\naina, kuinka meidän on meneteltävä. Mutta useimmiten kuulemme sen äänen\nvasta jälkeenpäin.\"\n\n\"Kah, Grethe, sinä olet tosiaan suurenmoinen, -- sinä sopisit mainiosti\nmaallikkosaarnaajaksi.\"\n\nHän sulkea pamautti ikkunan ja riisuutui rivakasti. Yöilma oli\nsittenkin kylmää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen jälkeen rouva Bangin luona nuoret olivat menneet ulos\nkävelylle, mutta Mörck ja Ursula-rouva jäivät istumaan rouva Bangin\nkanssa hänen arkitupaansa. He juttelivat kesälomasta, jonka Mörckin\nperhe viettäisi Fredensborgin seudulla, ja rouva Bang kertoi, että\nhän tänä vuonna ensi kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen mukaantuisi\ntyttärensä pyyntöihin ja viettäisi kuukauden ajan pappilassa.\n\nHän tunsi, että suru, joka tähän asti painajaisen tapaan oli häntä\nrasittanut, oli alkanut väistyä valoisamman mielentilan tieltä, ja\ntoivoi nyt pikaista jälleennäkemistä. Ursula-rouva ei mielellään\nhaastanut kuolemasta ja tunsi melkein huojennusta, kun ovikello soi.\n\nPalvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eteisessä odotti vanhanpuoleinen\nherrasmies, joka oli tuntenut rouvan entisaikoina ja mielellään tahtoi\ntulla häntä tervehtimään. Rouva Bang vilkaisi hiukan hermostuneena ja\nlevottomana ovelle ja oli juuri sanomaisillaan palvelijattarelle, ettei\ntämä laskisi ketään sisälle, kun samassa valkohapsinen herrasmies,\njolla oli leveä taiteilijahattu kädessä, työnsi palvelustytön syrjään\nja astui huoneeseen.\n\nHän katsoi ällistyneenä vieraisiin, oli kaiketi toivonut tapaavansa\nrouva Bangin yksikseen ja lähestyi epäröiden.\n\nRouva Bang meni häntä vastaan. Hänen levottomuutensa oli nyt haihtunut\nja hänen vartalonsa oli suora ja ylpeän ryhdikäs -- hän oli heti\ntuntenut tulijan. Hän nyökkäsi palvelustytölle, joka poistui, ja odotti\nsitten levollisesti, mitä vieraalla olisi sanottavaa. Herrasmies katsoi\nhäneen hiukan säikähtyneenä ja virkkoi puoliääneen:\n\n\"Vibeke, etkö enää tunne minua?\"\n\n\"Kyllä, minä tunnen teidät kyllä, herra Carstensen, mutta en käsitä,\nmiksi olette tullut luokseni.\"\n\n\"Siksi, että olen niin hirveän yksinäni -- ja etten koskaan voi saada\nrauhaa siltä, mitä olen teitä vastaan tehnyt.\"\n\n\"Onhan teillä vaimonne.\"\n\n\"Ei, hän on kuollut -- Jumalan kiitos.\"\n\nHattu tanssi hänen hermostuneissa käsissään, ja hän näytti niin\nviheliäiseltä, että rouva Bang säälivällä äänenpainolla virkkoi Mörckin\nväelle:\n\n\"Tämä on ensimäinen mieheni, Henrik Carstensen.\"\n\nRouva Mörck ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta -- olimme lyhyen ajan samassa\nteatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?\"\n\nCarstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:\n\n\"Minä olen _Dagenin_ toimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman\njälkeen, -- ja minä olen raittiusmies.\" Hän kääntyi jälleen rouva\nBangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän\nkysyi: \"Missä ovat... lapsemme, Karen ja Gunnar?\"\n\n\"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin\nkanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta.\"\n\n\"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut.\"\n\nUrsula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni\nulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä,\nvadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi\nCarstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:\n\n\"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet\npaljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen.\"\n\nCarstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:\n\n\"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te\nolette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut;\nmutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt.\"\n\nRouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat\nääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua\nja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi\nkysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien\nja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä:\n\n    \"Kevät tuoksuvin kukkasvihmoines,\n    sua kiitän mä riemuiten!\"\n\nHän ojensi orvokit niiaten rouva Bangille, joka hymyillen otti ne\nvastaan.\n\n\"Ette aavista, rouva Bang, kuinka Langelinjellä on ihanaa, -- eikö\ntotta, Grethe?\"\n\nElse kääntyi ja näki nyt suureksi hämmästyksekseen Grethen mitä\nsyvimmän mielenliikutuksen vallassa ja kyyneleet silmissä seisovan\nherrasmiehen edessä, jota Else ei ennen ollut huomannut. Tämä seisoi\npitäen Grethen kättä omassaan, ja hänen suupielessään värähti, kun hän\nvirkkoi:\n\n\"Nuo ovat Vibeken kultaiset hiukset ja hänen murheelliset silmänsä --\nne silmät, joita en koskaan ole voinut unhottaa.\"\n\nGrethe sanoi itku kurkussa: \"Minä näin teidät eilen teatterissa, ja\ntunsin teidät nyt heti.\"\n\nMies ikäänkuin heräsi ja sipaisi pari kertaa otsaansa, ennenkuin\nvastasi:\n\n\"Niin, minä olin eilen teatterissa ensi-illassa. Olen _Dagenin_\nteatteriarvostelija; se käyttää minua, koska tunnen teatterin niin\nhyvin kuin kukaan.\"\n\nGrethestä kyllä kuulostivat hänen sanansa kovin merkillisiltä; mutta\nliian liikutettuna puhuakseen hän vain nyökkäsi. Rouva Bang meni\nGrethen luo ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen. Hän katsahti\nGrethestä Carstenseniin ja sanoi lempeästi:\n\n\"Hän on äidinisäsi, Henrik Carstensen, josta kyllä olet kuullut\npuhuttavan.\"\n\n\"Hän, joka -- -- --\" Grethe kietoi käsivartensa rouva Bangin kaulaan;\nmutta Carstensen otti hattunsa, jonka oli laskenut kädestään tuolille,\nja läksi syvään kumartaen nopeasti huoneesta. Poul ja Svend, jotka\nolivat olleet kohtauksen mykkinä todistajina, saattoivat hänet ulos, ja\nGrethe, joka nyt oli käynyt hiukan levollisemmaksi, kohotti päätään ja\nkatsahti itkettynein silmin ympärilleen.\n\n\"Onko hän mennyt?\" Kun rouva Bang vain nyökkäsi, virkkoi tyttö: \"Minä\nnäin hänet eilen illalla teatterissa ja sitten uneksin hänestä yöllä,\nmutta on niin surullista, että hän on isoisäni.\"\n\nRouva Bang tarttui hänen käteensä, ja he asettuivat istumaan sohvalle.\nHän katsoi haikeasti Gretheen ja kysyi:\n\n\"Miksi se on niin surullista?\" Grethe sanoi epäröiden: \"Siksi, että hän\nnäyttää olevan niin _dérangé_ ja elähtänyt.\"\n\n\"Mutta hyvä Grethe!\" Ursulan ääni kuulosti aivan säikähtyneeltä; mutta\nrouva Bang sanoi murheellisesti:\n\n\"Grethe on oikeassa, Carstensen on viettänyt elämää, joka ei ole\nmiehelle arvokasta; mutta luulen todellakin hänen nyt tehneen\nparannuksen. Tahdommekin hiukan pitää hänestä huolta -- eikö totta?\"\n\n\"Teidän pitäisi sentään ensin hankkia hänestä tietoja. Tuttavuuden\nuudistaminen voi kenties pikemmin vahingoittaa kuin hyödyttää sekä\nteitä että häntä.\"\n\nNuo sanat oli lausunut herra Mörck; mutta rouva Bang vastasi hänelle\nvienosti hymyillen: \"Veri ei koskaan ole niin ohutta, ettei se sentään\nolisi vettä sakeampaa, ja minä luulen, että sekä Grethe että hänen\näitinsä voivat häneen vaikuttaa ja estää häntä vajoamasta entisiin\npaheisiin.\"\n\nRouva Bang nojautui taaksepäin sohvassa, ja kun toiset näkivät, kuinka\nväsynyt hän oli, sanoivat he hyvästi ja jättivät hänet yksikseen.\nElse ja Grethe palasivat kotiin yhdeksän junalla; ja Grethe pyysi\nystävätärtä toistaiseksi olemaan vaiti äidinisän vierailusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOpettajat ja oppilaat kokoontuivat joka aamu vähää ennen yhdeksää\nhetkiseksi isoon saliin aamulaululle. Siellä oli iso valkokaappinen\nkello, ja kun Else aamulla eilisen vierailunsa jälkeen rouva Bangin\nluona näyttäytyi, löi se yhdeksän. Rehtori tuli häntä vastaan.\n\n\"Te tunnette laitoksen säännöt\", sanoi hän, \"ja teidän on joka aamu\noltava saapuvilla viittä minuuttia vailla yhdeksän. Tällä kertaa\nannan armon käydä oikeudesta, koska tämä tietääkseni on ensi kerta,\njolloin olette myöhästynyt, ja päästän teidät varoituksella; mutta\nensi kerralla saatte jälki-istuntoa. Kaikkein tärkeintä koulussa on\ntäsmällisyys.\"\n\nHän asettui urkujen ääreen ja soitti: \"Vihastumasta estä meitä\" --\nja Else keksi pienen hilpeän välähdyksen johtajan silmäkulmassa, kun\ntämä samassa katsahti häneen. Mutta Else oli raivoissaan. Hän ei\nsäveleelläkään yhtynyt lauluun, vaan tuijotti ääneti virsikirjaansa,\nkun sensijaan Grethe, joka oli saapunut kouluun ennen aikaa, lähetti\nhänelle rohkaisevia silmäyksiä. Kohdella häntä, juhlittua salonkien\nkaunotarta kuin sylilasta ja koko koulun kuullen nuhdella häntä, oli\ntoki liikaa! Sen hän verisesti kostaisi. Hän ei enää voinut sietää\nrehtoria, ja tuon kellon hän olisi halunnut murskata.\n\nElse aikoi aamulaulun jälkeen rientää luokkahuoneeseen, mutta rehtori\npysähdytti hänet. Tämä katsoi häneen terävillä, harmailla silmillään,\njoita kaikki oppilaat pelkäsivät, ja sanoi tuimalla äänellä:\n\n\"Oletteko vilustunut?\"\n\n\"En rahtuakaan!\" Neitonen vastasi ripeästi, jotta kätkisi pahan\nomantuntonsa, mutta hänen silmänsä harhailivat heidän ympärillään\nseisovissa lapsissa. Rehtori kääntyi niitä kohti:\n\n\"No, ettekö voi mennä paikoillenne!\"\n\nKahden minuutin perästä käytävä oli tyhjä; mutta Else seisoi yksinään\nrehtorin edessä. Tämä sanoi ankarasti:\n\n\"Minä en siedä happamia naamoja. Me aloitamme aamumme laululla, ja\nkaikki, jotka osaavat laulaa, laulavat mukana. Mutta ehkette te osaa\nlaulaa?\" lisäsi hän ivallisesti.\n\nElse oli vähällä pillahtaa itkuun ja sanoi samealla äänellä:\n\n\"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua...\nja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi\nvaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko\nluokan kuullen.\"\n\n\"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään\nmieltään.\"\n\nRehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa.\nKukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun.\nVälitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:\n\n\"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!\"\n\n\"Minäkö?\" Else katsoi häneen raivostuneesta \"Luuletko, että minä\npillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet\nminua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa\nolen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan\nnuorena neitinä.\"\n\n\"Mikset sitten jäänyt sinne?\"\n\n\"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti\nlähettää minut maalle.\"\n\n\"Kalvetustautia.\" Hänen äänensä kuului pilkalliselta. \"Se on toki\nonneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu\nliian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä.\"\n\nElse sanoi vihaisesti: \"Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen\naivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi,\nvaikka olet minua vuotta vanhempi, -- päinvastoin. Mitä pikemmin\nsuorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on.\"\n\n\"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä.\"\n\n\"Se ei olekaan niin ihmeellistä. Miehet kuvittelevat aina, että heidän\ntyönsä on paljoa tärkeämpää kuin naisten; mutta maltahan, ystäväni,\njahka olemme suorittaneet ylioppilastutkintomme, niin saamme kilpailla\nsiitä, kumpi meistä pääsee kauemmaksi.\"\n\n\"Ihan varmaan minä, koska minä aion Grönlantiin. Sieltä matkustan\nedelleen löytöretkille, ja jonakin kauniina päivänä on pohjoisnapa\nsaavutettu.\"\n\nElse katseli häntä hetkisen ihailevasti; mutta kun hänelle heti\nsenjälkeen juolahti mieleen oma päämääränsä, sanoi hän ylimielisesti:\n\n\"Juokse sinä vain pohjoisnavalle ja palellu kuoliaaksi, tai syököön\nsinut jääkarhu. Minä lennän etelää kohti. Siellä minä tahdon leikata\nlaakerini.\"\n\n\"Sinä aiot kenties keksiä etelänavan?\"\n\n\"Niin, siitä tulisi rattoisa leikki, kun me kaksi saapuisimme\nMaantieteelliseen seuraan kummallakin maannapansa tarjottimella, --\nmutta minun kunnianhimoni ei sentään käy siihen suuntaan!\"\n\n\"Mihin suuntaan se sitten käy?\"\n\n\"Sitä en sano. Koetahan arvata!\"\n\nKaj, jota nimitettiin myöskin professoriksi, saapui nyt heidän luokseen.\n\n\"No, Else, rehtori kai pehmitteli vähän selkäpiitäsi tänä aamuna.\"\n\nElse ei viitsinyt hänelle vastata, vaan juoksi eteiseen vilkaistakseen\nsaksan-kielioppiinsa ennen oppitunnin alkua.\n\n\"Ulos raikkaaseen ilmaan, olkaa niin hyvä! Läksyt luetaan kotona eikä\ntäällä koulussa.\"\n\nRehtori siellä taas oli hänen kimpussaan, ja Else paukautti kirjansa\nkiinni, mutta rehtori katsahti hienosti hymyillen hänen jälkeensä, kun\nhän meni ulos.\n\n-- Tyttö on tottunut tekemään, mitä itse tahtoo; mutta...\n\nTässä keskeytti johtajan ajatuksenjuoksun herra Knudsen,\nlaulunopettaja, joka tuli puhumaan Elsen lauluäänestä, joka hänestä\noli erittäin kehityskykyinen. He pohtivat asiaa kellonsoittoon asti,\njolloin oppilaat kokoontuivat ikäänkuin maanalaisen räjähdyksen\naiheuttamalla rytinällä ja juoksivat luokkahuoneisiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElse soitti illallisen jälkeen ja lauloi \"gluntteja\" pastori Gaden\nkanssa. Pitkä, hoikka, kivuloinen pappi sai punaa poskipäihinsä\nkaikista noista iloisista ylioppilasajan muistoista, joita tuttujen\nsävelten vaikutuksesta tulvehti hänen mieleensä. Hän oli niin innokas\npyytämään yhä useampia lauluja, ettei laisinkaan huomannut Elsen\nalakuloisuutta. Vihdoin sanoi rouva Karen:\n\n\"Else on varmaan väsynyt -- ja hänellä on kai läksyjä luettavina\nhuomiseksi.\"\n\nPappi katsahti Elseen.\n\n\"Lopetammeko siis?\"\n\nElse pudisti hiukan päätänsä, mutta nousi ja juoksi nopean \"hyvän yön\"\nsanottuaan pois huoneeseensa. Pastori ja hänen vaimonsa katsoivat\nkummastuneina hänen jälkeensä; mutta Grethe kertoi, kuinka rehtori oli\ntorunut Elseä, joka tietysti oli kunniastaan arkana loukkaantunut.\nPappi sytytti piippunsa ja aikoi mennä omaan kammioonsa; mutta\nGrethe pyysi häntä jäämään, koska hän mielellään kertoisi hänelle\njotakin. Grethe ja hänen äitinsä istuivat kumpikin korituolissaan\npuutarhahuoneen avointen ovien edessä; pastori asettui toisella\npitkällä seinällä olevalle sohvalle, jonka yläpuolella seinäpapereissa\nkylmän, kostean talven jälkeen vielä näkyi haalistuneita täpliä.\n\nHän katsahti tyttäreensä, joka seitsentoistavuotisena näytti niin\nterveeltä, tuoreelta ja lapselliselta, ja pudisti päätänsä omille\najatuksillensa. -- Hän oli todellakin hetkiseksi luullut, että tyttö\naikoi puhua jostakin rakastumisesta.\n\nJa Grethe aloitti:\n\n\"Äiti, -- tahtoisitko mielelläsi jälleen nähdä isäsi?\"\n\nKaren-rouva säpsähti, ja hänen huulensa jäykistyivät, kun hän vastasi:\n\n\"Isä hylkäsi äidin erään toisen tähden. Äiti kärsi niin äärettömän\npaljon sekä avioliitossaan että sen jälkeen. Sen minä olen sekä nähnyt\nettä ymmärtänyt, vaikka silloin olin vain pieni lapsi. Käsittänet,\netten millään muotoa voi enää toivoa tapaavani isääni.\"\n\n\"Mutta jos hän nyt on muuttunut eikä muuta halua kuin korvata sen\npahan, mitä on tehnyt, etkö sittenkään voisi antaa hänelle anteeksi?\"\n\n\"Isäni luonne oli liian pintapuolinen ja hänen tunteensa liian\ntylstyneet, jotta hän koskaan voisi vakavasti ajatella parantumista\n-- varsinkaan niin kauan kuin se nainen elää, jonka kanssa hän meni\nnaimisiin.\"\n\n\"Mutta jos hän olisikin kuollut?\"\n\nGrethen äänensävy oli niin rukoileva ja siinä värähti sellaista\nliikutusta, että äiti, joka heti oli ymmärtänyt Grethen \"tietävän\njotakin\", virkkoi hiukan hermostuneesti: \"Sano mieluummin heti, mitä\ntiedät.\"\n\n\"Vaari oli eilen mummon luona, ja mummo -- antoi hänelle anteeksi.\"\n\nRouva Karen jäi istumaan näennäisesti kylmänä ja levollisena kuin\nei olisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut; mutta pastori\nGade nousi ja astui hänen luokseen. Hän otti vaimonsa vapisevan\nkäden omaansa ja pyysi Gretheä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tyttö\njutteli kaikki teatteri-illasta alkaen (jolloin hän niin kummallisella\ntavalla oli tuntenut vetovoimaa tuohon vanhaan, yksinäiseen mieheen)\nkohtaukseen isoäidin luona, missä he kaikin olivat olleet saapuvilla.\nJa hän rukoili tuon nykyisin niin yksinäisen isoisän puolesta, ja hänen\nisänsä lausui myöskin joukkoon pari anteeksiantavaa sanaa. Silloin\nnousi Karen-rouva ja suuteli tytärtänsä.\n\n\"Koska äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, niin voinen minäkin.\nJa loppujen lopuksi voikin äiti olla hänelle kiitollinen hänen\nuskottomuudestaan. Sillä juuri tuona surullisena aikana äitini tapasi\nmaisteri Bangin, joka sittemmin lahjoitti hänelle sellaisen onnen,\njota hän ei suinkaan olisi voinut saavuttaa isän kanssa. Huomenna me\nmolemmat käymme hänen luonaan.\"\n\nGrethe riensi iloisena ylös huoneeseen, missä Else istui kirjettä\nkirjoittamassa ja lattia hänen ympärillään oli täynnä paperipalasia.\n\n\"Mitä ihmettä sinä hommailet?\"\n\n\"Kirjoitan vastausta kosimakirjeeseen.\"\n\n\"Oletko saanut kosimakirjeen?\"\n\n\"Olen tietenkin, -- enhän muuten voisi siihen vastata.\"\n\nElse ei katsahtanut häneen puhuessaan, vaan kirjoitti edelleen, niin\nettä kynä rapisi; ja Grethe, joka ei tahtonut kysyä enempää, alkoi\nriisuutua. Mutta sitten repäisi Else senkin kirjeen rikki ja viskasi\npalaset korkealle ilmaan, niin että ne putoilivat kuin lumihiutaleet\nhänen päälleen.\n\n\"Sanohan minulle, mitä kyhään vastaukseksi! Minä saan kuumetta, jos\ntällä tavalla jatkan. Olen varmaankin tuhlannut jo kaksikymmentä arkkia\npostipaperia ja voin hyvin käyttää vielä kaksikymmentä silti saamatta\nkirjettäni valmiiksi!\"\n\n\"Sano minulle ensin, kuka hän on.\"\n\n\"Poul Lange tietysti.\"\n\nGrethe istui hypistelemässä kengännauhansa solmua, ja hänen vaalea\ntukkansa valui aaltoillen kaulaan ja hartioille. Kun hän ei virkkanut\nmitään, jatkoi Else:\n\n\"Hän kuvittelee varmaankin osoittavansa minulle suuren kunnian\nlaahatessaan minut mukanaan Grönlantiin elämään eskimoiden ja hylkeiden\nparissa. Mutta hän erehtyy. Minä en mene koskaan naimisiin, tahdon elää\nvain laululleni.\"\n\n\"Tuo on minusta hupsuttelua. Eihän ole mitään niin ihanaa kuin uusi\nhauska koti sievine huonekaluineen ja... pienet lapsukaiset.\"\n\n\"Mutta, rakkain ystävä, lapsukaisiahan minä juuri tahdonkin välttää.\nKuinka voisin matkustaa maasta maahan lapsilauma kintereillä?\"\n\n\"Ei, sitä et tietenkään voi; mutta sinun tulisi silloin pysyä kotona.\"\n\n\"Pysyä kotona! Ja uhrata taiteeni miehen ja lasten tähden? En koskaan!\nMaailmassa on kyllä riittävästi lapsia, mutta sitävastoin ei montakaan\ntodellista laulajatarta. Oh, etkö jo saa sitä kengännauhaasi auki.\nMinua alkaa huimata nähdessäni sinun seisovan päälläsi.\"\n\nHän otti ripeästi kynäveitsen pöydältä ja heittäytyi polvilleen Grethen\neteen.\n\n\"Tuo nyt tassusi tänne, niin kyllä siitä pian selviämme. No, eikö se\nkäynyt paljoa ripeämmin?\"\n\n\"Ripeämmin kylläkin, muttei paremmin. Nauhasta on nyt tullut liian\nlyhyt, kun sinulla ei ollut kärsivällisyyttä.\"\n\n\"Enhän minä olekaan sellainen enkeliolento kuin sinä. Mutta minusta\ntuntuu, että voisit sentään osoittaa hiukan suurempaa mielenkiintoa,\nkun uskon sinulle niin tärkeän asian. -- Muista, että tämä on\nensimäinen kosimakirjeeni.\"\n\nHän katsahti haaveillen ulos ikkunasta; mutta Grethe alkoi levollisesti\nyöpuvussaan noukkia paperipalasia lattialta.\n\n\"Ettäs viitsit!\" Else juoksi ulos ullakolle ja toi sieltä varpuluudan,\njota muutoin käytettiin ison ullakonlattian lakaisemiseen. \"Kas, näin\nme tulemme, ratsastava poliisikonstaapeli. Ja meidän mahtimme on juuri\nsiinä, että tulemme vasta sitten, kun kaikki on ohi.\"\n\nHän lakaisi loput paperipalat kynnyksen yli ullakkoon päin Grethen\nnopeasti kadotessa vuoteeseensa.\n\n\"Kuulehan, Else, sinä olet oikea porsas! Mitä luulet äidin sanovan, jos\nnäkisi sinun siivoamisesi?\"\n\n\"Pyh! Kirstine voi aamulla ne lakaista pois. Enhän minä ole mikään\npalvelustyttö.\"\n\n\"Ei sinun silti tarvitse toimittaa palvelijattarelle kaksinkertaista\ntyötä.\"\n\n\"Oh, sitävarten hän kai täällä onkin. Älä toki luule, että\nkädellänikään kosken sellaiseen hommaan kotona. -- Ja\najattelehan sitten, että herra Poul luulee minun haluavan tulla\ngrönlantilaisnaiseksi, asua maakuopassa ja maata lavitsalla. Hyväinen\naika, kuinka hän on tuhma! Minä kun päinvastoin rakastan loistoa ja\nylellisyyttä.\"\n\nHän vilkaisi toalettipöytäänsä ja muuhun kotoa tuotuun kalustoonsa,\njotka täyttivät kokonaisen seinustan isossa tyttökammiossa, ja jatkoi\nhymyillen:\n\n\"En suinkaan; minä en ole hupsu -- enkä sitäpaitsi häntä rakastakaan.\"\n\n\"Sitten et saa hänelle mennäkään. Rakkaus on avioliitossa tärkeintä.\"\n\n\"Bravo! Viisaus on puhunut; nyt kirje todella kirjoitetaan.\"\n\nHän asettui pöydän ääreen ja luki ääneensä sitä myöten kuin kirjoitti:\n\n    \"Rakas Poul!\n\n    Kun sydämeni kuuluu yksinomaan taiteelleni, en voi tulla\n    vaimoksesi. Rakastakaamme toisiamme kuin veli ja sisar.\n\n                                              Ystäväsi\n                                            _Else Mörck_.\n\n\"Tämän voit antaa hänelle huomenna, Grethe, kuulethan.\"\n\nGrethe istui pystyssä sängyssä. Tuo oli hänestä kovin jännittävää; ja\nhirveän sankarillisesti menetteli hänen mielestään Else hyljätessään\nlaulunsa vuoksi Poulin rakkauden. Että voikin! Ja hän näki äkkiä\n\"professorin\" edessään. Hänen likinäköiset silmänsä suistelivat häntä\nkohti, niin että täytyi painua takaisin pielukselle. Ei, hän se toki\nei ollut; hänessä oli liian paljon kirjatoukkaa; mutta kerran kai oli\ntuleva joku toinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäyshoitola-opistolla oli oma sanomalehtensä, joka ilmestyi kerran\nkahdessa viikossa ja jota \"professori\" toimitti.\n\nLehti käsitteli olosuhteita koulun piirissä, mutta soi tilaa\nmyöskin lyyrillisille purkauksille, olivatpa nämä sitten runoa tai\nsuorasanaista. Julkaisu monisteltiin hektograafilla, ja siitä työstä\nhuolehti sen toimitussihteeri Poul Lange. Hän oli juuri menossa tähän\nhommaan huoneeseensa, joka oli hänellä yhteinen \"professorin\" kanssa\n-- molemmat olivat laitoksen täyshoito-oppilaita, -- kun Grethe\nGade kouluajan päätyttyä ojensi hänelle kirjelapun. Hän punehtui\nhiusmartoa myöten, sillä hän arvasi heti, että se oli Elseltä, eikä\ntolkuttomuudessaan tiennyt, mihin kirjeen panisi.\n\nGrethe sanoi lohduttavasti:\n\n\"Älä siitä tule kovin murheelliseksi.\"\n\nMutta Poul, joka nyt käsitti, että tyttö tiesi asian, ällistyi ihan\ntäydellisesti ja ryntäsi sanaa sanomatta huoneeseensa. Sisälle tultuaan\nhän viivähti kiertämään avainta lukossa ollakseen varma, että ovi oli\nvisusti suljettu, ja repäisi vihdoin kirjeen auki. Hän luki sen kerran,\nluki vielä toistamiseen ja viskasi sitten uuniin, jossa tietenkään ei\nollut tulta; mutta silmänräpäystä myöhemmin hän pisti kätensä pesään,\nniin että rystyset mustuivat, veti paperin ulos ja oikaisi sen jälleen.\n\nHän luki sen vielä pariin kertaan hieroessaan noen nyrkeistään\nhousuihinsa ja vihdoin mutisi hampaittensa välistä:\n\n-- Se hävytön tytönlepakko! Kirjoittaa, että mieluummin harjoittaa\ntaidettansa! Ja Jumala ties, mitä taidetta se onkaan... Ehkä keimailua!\nMuuta en hänessä toki koskaan ole huomannut. Mutta hän saa tätä vielä\nkatua.\n\nHän katsahti ympärilleen huoneessa löytääkseen jotakin, mihin voisi\nkohdistaa vihansa, ja hänen silmänsä osuivat pöydällä akkunan ääressä\nlojuviin käsikirjoituksiin ja hektograafihyhmään. Hän näppäytti\nsormiaan.\n\n-- Hei! Nyt sen tiedän! Hänestä kirjoitetaan lehteen! Sanomalehtimiestä\nei rankaisematta pilkata. Minulla on kynäni, ja siitä saan paljoa\nvoimakkaamman aseen kuin myrkyllisinkään nuoli!\n\nProfessori pisti päänsä ovesta\n\n\"Pidätkö sinä esitelmää -- vai mitä sinä täällä hoilaat? Etkö aio syödä\npäivällistä? Ne ovat käymässä pöytään.\"\n\nPoul katsahti häneen ja sanoi hämmästyneenä:\n\n\"Kuinka sinä pääsit sisälle? Ovihan oli lujasti lukittu.\"\n\n\"Vai niin? Sitä en ollenkaan huomannut; se aukeni heti, kun siihen vain\nkosketin.\"\n\n\"Sitten lukossa on kai jotakin vikaa!\"\n\n\"Pikemmin on vikaa sinussa!\"\n\nProfessori nauroi ja riensi alas; mutta Poul ryhtyi kiertämään avainta\nreiässä ja huomasi lopuksi, että sen lehti oli katkennut.\n\nSillä tavoin! Nyt kai rehtori pauhaisi, se kun niin kiusallisesti osasi\nolla kaikkialla saapuvilla, mutta tuohan oli sentään vain pikkuasia\nhäntä kohdanneeseen suruun verrattuna. Kumarruksissa hän astui alas\nruokasaliin, missä -- entisen arvoisan Pietarin tapaan -- hukutti\nmielihaikeansa ja löysi lohdutusta saagovellin pohjalta.\n\nSeuraavana päivänä oli koulun lehdessä tämänlainen \"Kostajan\"\nnimimerkillä varustettu \"purkaus\":\n\n    Pääs' Else taiteen taimitarhaan,\n    hän hylkäs kauneimman ja parhaan:\n    Kun tyttölapsi oikun saa,\n    niin onnensa hän musertaa.\n\n\"Professori\", joka illalla vuoteelle mentyään oli saanut kuulla Poulin\nkaikki lemmentuskat, ojensi paljonsanovalla hymyllä sanomalehden\nElselle välitunnilla. Tyttö avasi sen ja näki heti runon. Veri nousi\nniin nopeasti hänen päähänsä, että häntä hetkisen huimasi, ja hän torui\nvihaisesti pientä tyttöä, joka kompastui hänen jalkaansa.\n\nHän istui yksinään eräällä penkillä isolla hiekoitetulla koulupihalla\nja keksi äkkiä Poulin kasvot voimistelusalin ikkunassa. Hän nousi\nsilmänräpäyksessä ja mennen puutarhan veräjällä seisovan rehtorin luo\nkysyi kuivasti ja lyhyesti:\n\n\"Onko oppilailla lupa oleskella voimistelusalissa välitunnilla?\"\n\n\"Ei millään ehdolla! Ken sitä uskaltaa, saa varoituksen.\"\n\n\"Sitten pyydän ilmoittaa teille, että Poul Lange on siellä.\"\n\nRehtori katsoi häneen hiukan kummastuneena. Alentuiko tuo neitonen\ntavalliseen juoruiluun, vai oliko se kostoa? Varmana, että näin oli\nlaita, hän meni sisälle, mutta Else käveli takaisin paikalleen,\nminne hän vähää myöhemmin kuuli askelten töminää isosta, tyhjästä\nvoimistelusalista. Pian senjälkeen tuli Poul ulos ja suuntasi kulkunsa\nsuoraan häntä kohti. Tyttö siirtyi hermostuneesti penkillään; mutta\nnuorukainen jäi seisomaan ja sanoi matalalla, mutta kiihtyneellä\näänellä:\n\n\"Ensin sinä pilkkaat minua hylkäämällä tarjoukseni ja sitten juoruilet\nrehtorille kuin mikäkin jokapäiväinen koulutyttö. Minä halveksin sinua.\"\n\nElse vilkaisi häneen, ja nuorukainen loi silmänsä alas kohdatessaan\ntumman säkenöitsevän katseen, jonka tyttö hänelle lähetti vastatessaan:\n\"Mutta on kai jaloa ja miehekästä kirjoitella minusta herjausrunoja\nkoululehteen? Kiellä tekosi, jos uskallat.\"\n\n\"Minä en ole aikonut sitä kieltää. Minä tiedän, mitä teen, ja vastaan\nsanoistani kuin mies!\"\n\n\"Mies? Niin, sinä olet tosiaan kaunis mies! Jos sinä todellakin\nolet niin epätoivoissasi minulta saamiesi rukkasten vuoksi, tulisi\nsinun kantaa surusi miehen lailla eikä asettaa turvatonta naista\nkaakinpuuhun.\"\n\nPoul Lange, joka useita vuosia sitten oli ollut innokas partiolainen ja\nosastossaan muiden hyvien ominaisuuksien ohella erikoisesti kehittynyt\n\"ritarillisuudessa\", tunsi äkkiä menettelynsä arvottomuuden ja istahti\nhäpeissään penkille. Hän virkkoi nöyrästi:\n\n\"Myönnän menetelleeni typerästi ja pyydän sinulta anteeksi. Kernaasti\nkoetan saada kaikki kappaleet lehteä takaisin polttaakseni ne.\"\n\n\"Se ei vähääkään hyödytä.\" Else katsoi haikeamielisesti hänen ruskeihin\nrehellisiin nuorukaiskasvoihinsa. \"Kaikki lapset, jotka syövät\naamiaista kodeissaan, ovat ottaneet kappaleen mukaansa, ja kaikki\ntietävät, että minua ja minun taidettani siinä tarkoitetaan.\"\n\n\"Sinun taidettasi?\" Poulin ääni kuulosti masentuneelta; mutta Else\nsanoi vakuuttavasti:\n\n\"Lauluani nimittäin.\"\n\n\"No... niin... niin, sitähän me tietysti kaikki ihailemme. Kernaasti\nmenen rehtorin luo ja kerron hänelle kaikki. Sitten hän voi rangaista\nminua ja samalla tuottaa sinulle tyydytystä.\"\n\n\"Älä toki, älä millään muotoa! Jätä se nyt jo. Mitä enemmän siitä\npuhumme, sitä suurempi hälinä syntyy. Eikä minulle tuota mitään iloa,\nettä sinua rangaistaan.\"\n\nGrethe saapui nyt paikalle ja vei Elsen mukaansa. Poul läksi Kaj\nWulffin luo, jolle uskoi kaikki kalvavat tuskansa -- sekä onnettoman\nrakkautensa että koston, joka häntä nyt kamalasti kiusasi.\n\nYstävä, joka kauan aikaa oli kärsinyt kaikkia mustasukkaisuuden\ntuskia -- hän kun näet oli myös korviaan myöten rakastunut kauniiseen\nElseen -- lohdutteli nyt kilpailijaansa parhaansa mukaan, samalla kun\najatuksissaan hahmotteli kosimakirjettä, jonka seuraavana päivänä\nantaisi Grethen viedä ystävättärelleen. Grethe, joka oli niin järkevä\nja luotettava tyttö, kyllä toimittaisi asian sekä hienotuntoisesti että\nvarmasti. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt, ja tapahtumain kulku\nsiirsi kosimahommat parempiin aikoihin.\n\nYstävätärten palattua koulusta ilmoitettiin, että Elseä oli\npuhelimitse kehoitettu heti matkustamaan kotiin, koska Svend oli\nsairastunut keuhkotulehdukseen. Kolmen junalle voi vielä ehtiä, ja\nGrethen saattamana Else riensi asemalle. Juna oli tavallisuuden\nmukaan myöhästynyt, ja kaikki lähikaupungissa asuvat oppilaat olivat\nkokoontuneet odotushuoneeseen. Täällä he tapasivat Poul Langen, joka\noli matkalla pääkaupunkiin rehtorin asioilla. Poul seurasi Elseä,\njoka nousi junan takimmaiseen vaunuun, ja Grethe, joka puhelinviestin\njälkeen tuskin oli lausunut sanaakaan, virkkoi kyyneleet silmissä:\n\n\"Muista nyt viedä hänelle terveisiä minulta; ja sunnuntaina minä tulen\nitse tuomaan ruusuvihon.\"\n\nElse, jota ystävättären murheellinen kasvojenilme liikutti, oli itsekin\nvähällä hyrähtää itkuun, mutta sanoi sentään lohduttaen:\n\n\"Minä soitan sinulle heti, kun olen päässyt kotiin.\"\n\nOvi paiskattiin nyt kiinni ja annettiin lähtömerkki; mutta viimeisessä\nsilmänräpäyksessä hyökkäsi Kaj Wulff portaalle, töykkäsi Grethen\nsivulle ja ryntäsi vaununosastoon.\n\n\"Kaihan täällä vielä on tilaa?\"\n\nHän istahti hengästyneenä, ja Else heilutti nenäliinaa ystävättärelle,\njoka jäi seisomaan samalle paikalleen niin kauan kuin juna oli\nnäkyvissä.\n\nElse istuutui ja he joutuivat nyt haasteluun, joka rauhallisesti\nalettuaan äkkiä muuttui mitä kiivaimmaksi riidaksi nuorukaisten\nvälillä. Se alkoi, kuten useimmat murhenäytelmät, aivan vähäpätöisestä\npikkuseikasta. Poulilla oli pieni kultasydän kellonperistään\nriippumassa, ja kun Kaj näki Elsen sitä ihailevan, alkoi hän\nkiusoitellen väittää, että tuo kapine oli mukailtua metallia. Hän sanoi\nselvästi erottavansa, että se oli vain messinkiä.\n\n\"Messinkiä!\" Poul karahti pystyyn. \"Kuinka sinä kehtaat sanoa sitä\nmessingiksi? Minä olen perinyt sen äidiltäni, ja tiedän, että se on\noikeata kultaa.\"\n\nKaj tiesi, että Poulin isä oli pappina Grönnissa, mutta äidistä hän ei\nollut koskaan kuullut puhuttavan, koska tämä oli kuollut. Hän virkkoi\nsen vuoksi ilvehtien:\n\n\"Sinun äitisi on arvattavasti eskimo, ja nehän keräilevät kaikkea, mitä\ntunkiolta löytävät.\"\n\nPoul ravisti häntä hartioista.\n\n\"Sinä valehtelet, lurjus, ja minä lyön sinua, jos puhut pilkallisesti\näidistäni.\"\n\nKaj oli myöskin noussut. Hän oli ponnistellut ollakseen sukkela Poulin\nkustannuksella, jotta kunnostautuisi Elsen silmissä, mutta kun tyttö\nnyt sanoi: \"Sinä olet sydämetön kollo!\" suuttui hän, ja ystävykset,\njotka tähän asti aina olivat vetäneet yhtä köyttä, alkoivat painia.\n\n\"No, malttakaahan toki!\" Else nousi rakentaakseen rauhaa, mutta samassa\nPoul huomaamattansa töykkäsi häntä, niin että hän lensi vaunuosaston\ntoiselle puolelle, missä ovi antoi perään, ja tyttö suistui ulos.\n\nToverukset katselivat silmänräpäyksen kauhistuneina toisiaan, ja sitten\nPoul syöksyi ovelle hypätäkseen neitosen perästä; mutta Kaj sai hänestä\nkiinni ja huusi epätoivoisesti:\n\n\"Mitä se hyödyttäisi? Hän on kuollut!\"\n\nSilloin osui Poulin silmä hätäjarruun, ja hän vetäisi siitä heti, joten\njuna pian senjälkeen pysähtyi. He juoksivat molemmat ulos. Poul kertoi,\nmitä oli tapahtunut, ja koska oltiin lähellä asemaa, lähetettiin mies\nresiinalla häntä etsimään. Toverukset lähtivät hänen mukaansa, ja kun\noli saavuttu paikalle, oli Poul valkoinen kuin kalkittu seinä ja vapisi\nkoko ruumiiltaan.\n\nElse virui ratavallin rinteellä vähän matkan päässä eräästä sillasta,\nja Poul, joka tuskin tohti lähestyä, näki, että tytön silmät olivat\nkiinni ja että verta tihkui päähän tulleesta reiästä. He laskivat hänet\nvarovaisesti peitteelle ja kantoivat ratavartijan asuntoon, joka oli\nsiinä lähellä. Tiesiväthän he, että apua oli tulossa. Asemapäällikkö\noli luvannut hankkia lääkärin.\n\nElse pantiin vuoteeseen, ja ratavartijan vaimo hautoi hänen päätänsä\nkääreillä. Tyttö oli yhä tajutonna, ja Poul, joka ei voinut hellittää\nsilmiänsä hänestä, kuiskasi useita kertoja: \"Onko hän kuollut?\" Mutta\nvaimo pudisti päätänsä: \"Hänen sydämensä sykkii, mutta hyvin heikosti.\"\n\nKaj tuli sisälle lääkärin ja asemapäällikön seuraamana, ja lääkäri\npyysi kaikkia muita poistumaan paitsi vaimoa. Poul ja Kaj seisoivat\npuutarhassa käsi kädessä, sillävälin kun potilasta tutkittiin, ja Kaj\nhuudahti epätoivoisesti:\n\n\"Se on minun syyni! Minä se sisään tullessani jätin oven kunnollisesti\nsulkematta.\"\n\nPoul ravisti päätänsä: \"Minä se häntä töykkäsin.\"\n\nViimemainittu istahti lypsyjakkaralle, joka oli jätetty sinne, ja\nnyyhkytti niin avuttomasti ja epätoivoisesti, että Kaj, jota muutoin\npidettiin jokseenkin kovasydämisenä, väänteli käsiänsä ja sanoi\nmurtuneena:\n\n\"Minä olen murhamies! Minä haastoin riitaa kanssasi, siksi että sinä\nrakastit häntä. Samoin oli minun laitani, ja vaikka hän oli antanut\nsinulle rukkaset, näin, että hän kuitenkin antoi sinulle etusijan\nminun rinnallani. Minä olen kaksinkerroin syyllinen ja ilmoitan itseni\npoliisille.\"\n\nAsemapäällikkö, joka seisoi vähän matkan päässä, oli kuullut heidän\ntunnustuksensa, muttei ollut tietävinään, sillä hän huomasi, että\nomatunto oli iskenyt heitä paljoa kipeämmin kuin mikään muu rangaistus\nolisi voinut, ja hän lähestyi heitä sanoen säälivästi:\n\n\"Nuori neiti ei ole kuollut, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.\nLääkäri kyllä nopeasti tyrehdyttää verenvuodon, eikä ulkonainen vamma\nole koskaan niin häijy kuin sisäinen.\"\n\nMolemmat nuorukaiset nousivat, ja hän puristi heidän kättänsä.\n\nNyt ajettiin sairasvaunut rakennuksen eteen, ja miehet tulivat\npuutarhaan kantaen niiden koppaa. Asemapäällikkö pyysi heitä hetkisen\nodottamaan ja astui sisälle. Hän tuli heti takaisin ja viittasi\nmiehille. Kun he tulivat jälleen ulos kantaen Elseä kopassa, näki Poul\nettä tytön silmät olivat vielä kiinni, ja lääkäri sanoi hänen yhä\nolevan tajutonna. Hän nousi sairasvaunuihin, jotka ajoivat pois, ja\nystävykset katselivat niiden jälkeen niin kauan kuin voivat ne erottaa.\n-- Eiväthän he tienneet, saisivatko enää koskaan nähdä Elseä.\n\nHe kävelivät verkalleen yhdessä rautatieasemalle, ja pian senjälkeen\nKaj palasi pohjoiseen ja Poul jatkoi eteläiseen suuntaan, mutta matka\noli yhtä raskas heille kummallekin.\n\nTuntia myöhemmin Poul soitti Elsen kodin ovelle, ja Ursula-rouva\ntuli itse avaamaan. Poul ilmoitti nimensä, ja kun rouva hänen\nhätääntyyneestä ilmeestänsä huomasi, että jotakin erikoista oli\ntapahtunut, pyysi hän vaistonsa johtamana nuorta miestä astumaan\npuolisonsa yksityistoimistoon.\n\nYlioikeuden asianajaja oli yksinään ja nousi nopeasti. Poul aikoi\npuhua, muttei voinut, vaan purskahti äkkiä itkuun. Rouva Ursula painoi\ntuskissaan kätensä rintaansa vasten, mutta Mörck laski kätensä Poulin\nolkapäälle ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Teidän täytyy tyyntyä; näettehän kuinka vaimoni on levoton. Missä on\nElse?\"\n\nPoul kuivasi silmiään nenäliinallaan ja kertoi sitten niin levollisesti\nkuin voi, mitä oli tapahtunut ja että Else yhä oli tajutonna. Lopuksi\nhän ilmoitti sairaalan puhelinnumeron, jonka lääkäri oli hänelle\nmaininnut. Ursula-rouva hyrähti itkuun, mutta Mörck astui puhelimen\nääreen ja soitti sairaalaan. Ursula-rouva ja Poul kuuntelivat\njännittyneinä hänen sanojansa, mutta hän seisoi näennäisesti\nlevollisena, ja ainoastaan rouva, joka tunsi hänet läpikotaisin,\nhuomasi kuinka kuulotorvea pitelevä käsi vapisi, sillävälin kun hän\ntoisella kädellään puristi kirjoituspöydällä olevaa paperipalaa niin\nlujasti, että rystyt kävivät valkoisiksi. Herra Mörck seisoi selin\nheihin, mutta kun puhelu oli ohitse, kääntyi hän heitä kohti, ja\nUrsula-rouva säpsähti. Hänestä näytti, että miehestä äkkiä oli tullut\nvanhus, ja hymy, jota tämä yritti, muistutti irvistystä.\n\nHän sanoi ikäänkuin työntämällä työntäen sanoja suustansa: \"Else on\ntullut tajuihinsa. Hänet viedään nyt leikkauspöydälle.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Ursula-rouva lankesi miehensä kaulaan, ja tämä taputti\nhänen kosteata poskeansa. Vaimo-rukka katsahti häneen sääliä rukoilevin\nsilmin ja virkkoi:\n\n\"Onko jotakin sisäistä vammaa?\"\n\nHerra Mörck vältti hänen katsettansa vastatessaan:\n\n\"Lääkäri toivoo, ettei ole; mutta hän ei vielä tiedä. Else on saanut\nuseita ruhjevammoja.\"\n\nRouva Ursula laskeutui tuolille ja sanoi soinnuttomasti: \"Jumala, salli\nhänen kuolla! Salli hänen kuolla!\"\n\nPoul seisoi etäämpänä ovella. Itku puistatti häntä kautta ruumiin, ja\nhän kärsi kuvaamattomasi katsellessaan poloisten vanhempain surua.\nHän tunsi itsensä niin syylliseksi, että vain toivoi heidän antavan\nhänet poliisin haltuun, -- mutta he eivät ajatelleet häntä. Samassa\nkolkutettiin ovelle perhesuojien puolelta, ja eräs sairaanhoitajatar\npisti päänsä sisälle.\n\n\"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa.\"\n\nRouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.\n\n\"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?\"\n\nSairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi\nepätoivoisesti:\n\n\"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen.\"\n\nHän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi\nPoulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn\nkuulemaan, kuinka Else jaksoi.\n\nKun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma\noli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta,\nettä hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen\nvaltavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen\nrupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti\nitsensä ajattelemaan jotakin muuta.\n\nMutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen\nääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet\nvalkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun\nkääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri\noli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa,\nja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa\noli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja\nhiljaisuus voi hänet pelastaa.\n\nElse, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan\nristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck\nsilitti rauhoittavasti hänen poskeansa.\n\n\"Isä!\"\n\nElse yritti nousta, mutta vaipui voihkaisten takaisin.\n\n\"Ei, ei, älä hievahda.\" Mörck tarttui hänen käteensä ja sanoi\nliikutettuna: \"Rakas tyttöseni, älä yritä puhua. Äiti ja minä jäämme\ntänne yöksi.\"\n\nElse kuiskasi heikosti: \"Isä, suutele minua.\"\n\nHän suuteli tytön poskea, muttei uskaltanut puhua, koska pelkäsi\njoutuvansa ylenmääräisen liikutuksen valtaan. Hän istahti jälleen\ntuolille, ja nyt kumartui äiti suutelemaan tytärtänsä; mutta silloin\nElse oli jo uudelleen sulkenut silmänsä. Ponnistus oli niin uuvuttanut\nhänet, että hän oli silmänräpäyksessä vaipunut uneen.\n\nHän nukkui suurimman osan yöstä ja heräsi vasta sitten, kun tuskat\npäässä saivat hänet valittamaan. Ensimäisellä aamujunalla matkusti\nrouva Mörck takaisin pääkaupunkiin. Hänen oli saavuttava teatterin\nharjoituksiin, ja sitäpaitsi hän oli levoton poikansa puolesta.\n\nPappilassa oli syntynyt suuri suru ja hälinä, kun Poul oli tuonut\ntiedon murheellisesta tapahtumasta, ja aikaisin seuraavana aamuna\npapinperhe matkusti Skovbyhyn. He eivät saaneet mennä sisälle Elsen\nhuoneeseen, mutta Mörck tuli ulos heidän luokseen, ilmoittaen sen\nilosanoman, että Else oli välttänyt kuumeen. He jäivät kaupunkiin\nsuurimmaksi osaksi päivää ja nauttivat Mörckin kanssa aamiaista\nravintolassa. Päivällisen jälkeen saapui rouva Ursula sinne pariksi\ntunniksi; hänen piti näytellä illalla, ja Mörck matkusti kotiin.\n\nUrsula-rouva erosi papinperheestä, joka asui pienessä maatalossa\nkaupungin ulkopuolella, ja meni sairaalaan, ja Mörck, jonka juna lähti\nennen kuin heidän, riensi asemalle. Päästyään jo hyvän matkaa hän kuuli\nripeitä askeleita takaansa, ja pian senjälkeen pujahti käsi hänen\nomaansa. Hän pysähtyi kummastuneena ja katsoi Grethen punastuneihin,\nitkettyneihin kasvoihin. Tyttö virkkoi rukoilevasti ja väräjävällä\näänellä:\n\n\"Herra Mörck, tahdotteko tervehtiä Svendiä ja sanoa, että minä...\nrukoilen hänen puolestaan?\"\n\nHän riensi nopeasti takaisin vastausta odottamatta. Mutta Mörckistä\ntuntui, että oli vilahdukselta nähnyt hänen sielunsa syvimpään, ja hän\nkuiskasi liikutettuna:\n\n-- Se rakas tyttönen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSvend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä\nsuureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava\nja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta\nasti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä\nkärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään\nSkovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti\nvaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen,\nsitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei\nsiinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen.\nMolemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla\njalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt\nlevolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä\nkeksintöä. Svendin ruokahalu -- jota muuten useimmat taudista toipuvat,\nvarsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat -- oli tukenut Poulin\nmielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken\nnälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi.\nJa Svendin nukkuessa -- nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei\nsyönyt -- oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä\npulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti\nhyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä\naviopuolisoiden rauhaa.\n\nMörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:\n\n\"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut\nlevottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else\ntäydellisesti parantuisi?\"\n\n\"Ei, Nils, se on jotakin muuta -- jotakin, mikä uhkaa riistää minulta\nunen ja mielenrauhan.\"\n\n\"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?\"\n\n\"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi\nkuin olen ansainnut.\"\n\nMörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.\n\n\"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme\nhänen luonaan?\"\n\nMörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi:\n\n\"Hän kutsui sinua, ja hänen äänessään oli niin liikuttava, rukoileva\nsävy, että se vihlaisi sydäntäni. Älä nyt käsitä minua väärin, rakas\nystävä.\" Ursula-rouva tarttui miehen käteen, jonka tämä oli vetänyt\nluokseen. \"Else kutsui ensin sinua ja tuskin hän edes huomasikaan,\nettä minä olin saapuvilla. Ja tiedätkö syytä siihen? Hän suorastaan ei\nmuistanut, että hänellä on äiti. Kun seuraavana päivänä olin yksinäni\nhänen luonaan, kysyin häneltä, pitikö hän ollenkaan minusta -- ja\npieni Else vastasi: 'Äiti, sinä olet hyvin kaunis ja sinua juhlitaan,\nenkä minä ihaile ketään niinkuin sinua.' Mutta, Nils, äiti ei tyydy\npelkkään ihailuun, hän toivoo rakkautta ja hän haluaa kuulla nimeänsä\nmainittavan samalla äänenväreellä, millä hän sinua nimitti isäksi. Minä\nkärsin paljon sinä yönä yhdessä valvoessamme hänen vuoteensa ääressä,\nja minä ajattelin Svendiä. --\n\n\"Hän on melkein aina kulkenut tietään yksin, ja vaikkemme liene\ntehneetkään mitään sanottavaa erotusta lapsiemme suhteen, tunsi hän,\nettä Else oli sinun ja Poul minun lemmikkini. Mutta juuri se antoi\nhänelle selkärankaa ja halua näyttämään, mihin hän kelpasi. Sinä\nsanot, että hän on sinun paras, vaikkakin nuorin apulaisesi, ja usko\nminua, jahka sinun prokuristisi pian perustaa oman liikkeen, niinkuin\nsanoo aikovansa, silloin Svend on se, joka kykenevimpänä täyttää hänen\npaikkansa.\"\n\n\"Se on kyllä luultavaa. Svend on hidas, mutta perusteellinen. Ja mihin\nhän asettuu, siinä hän pysyy -- kukaan ei työnnä häntä tieltään.\"\n\n\"Mutta, Nils, se mistä tänä iltana oikeastaan aioin puhua, on päätös,\njonka olen tehnyt. Se on suurenmoinen, voit uskoa, ja varmaan\nilahduttaa sinua.\"\n\n\"No, annahan kuulla.\"\n\n\"Minä tahdon olla parempi äiti lapsilleni ja parempi vaimo sinulle. --\nMinä jätän teatterin.\"\n\nIlon välähdys näkyi Mörckin kasvoilla, ja hän tarttui vaimonsa käteen\nkohottaen sen huulilleen.\n\n\"Se on tosiaan suuri päätös. Mutta kuinka sinä menettelet\npannaksesi sen täytäntöön? Sinähän olet uudistanut sopimuksesi ensi\nnäytäntökaudeksi.\"\n\n\"Niin olen, Nils, mutta tahdon pyytää teatterinjohtajaa vapauttamaan\nminut siitä. Hän tietää, mitä on tapahtunut, ja hän on hyväsydäminen\nmies.\"\n\n\"Mutta ellei hän sentään suostu?\"\n\n\"Sitten sinä maksat sakon, johon minut tuomitaan -- eikö totta, herra\nylioikeuden asianajaja?\"\n\n\"Minä maksan kernaasti kaikki, mitä haluat, kunhan vain saan sinut\njälleen. Annoin sinulle kerran luvan mennä teatteriin, sillä näinhän\nettä se oli sinun kutsumuksesi. Mutta et aavista, mitä se minulle\nmaksoi. Minä olen alituisesti tuntenut katkeruutta ajatellessani niitä\nkaikkia siellä näyttämöllä, jotka saivat sinua syleillä ja lausua mitä\nhehkuvimpia sanoja sinulle, -- vaimolleni.\"\n\n\"Mutta, Nils, Nils, vaikenehan toki, sinä vanha harmaahapsi mies!\" Hän\nravisti häntä hartioista ja hymyili vanhaa lumoavaa hymyään. \"Onko se\nihan totta -- vai kuulinko väärin?\"\n\nMörck piti kiinni hänen käsivarsistaan ja sanoi vakavasti:\n\n\"Muista, Ursula, että sinä olet nuori, niin monta vuotta minua\nnuorempi, ja sinä olet kaunis ja lumoava -- paljoa viehättävämpi\nkuin sinut ensi kertaa nähdessäni. Ja minä olen, kuten sanot, vanha\nharmaahapsinen mies.\"\n\n\"Ah, Nils, mikset ole tuota sanonut jo kauan sitten? Tiedäthän, että\nminä silloin olisin teatterista luopunut.\"\n\n\"Niin, mutta tekemällä itsellesi väkivaltaa. Minä toivoin, että tulisit\nvapaasta tahdostasi. Nyt ovat lapsemme tuoneet sinut takaisin, ja minä\nsiunaan heitä siitä.\"\n\n\"Sinähän käyt aivan juhlalliseksi, ja minä myönnän, että siihen on\nsyytäkin. Tiedätkös, että Svend sai minut jälleen ajattelemaan Jumalaa.\nMinä olin kauan ollut niin etäällä poissa. Minä käsitin sen nähdessäni\nSvendin joka ilta panevan kätensä ristiin ja rukoilevan 'isämeidän',\nkuten ollessaan pieni poika. Ja sen olit sinä hänelle opettanut jo\nsilloin, kun hän oli pieni. -- Sinä juttelit heille kertomuksia ja sinä\nrukoilit heidän kanssaan, sillaikaa kun minä esitin huvinäytelmiä. Minä\nkäsitän oikeastaan nyt vasta, että varsinainen toimialani oli kodin\npiirissä, sillä tiedä, Nils: en ole koskaan tuntenut itseäni täysin\niloiseksi teatterissa. Minua vaivasi pelko ja levottomuus lasteni\nsuhteen; tosin se hävisi heti kun astuin näyttämölle, mutta se palasi\nmoninkertaisena jälkeenpäin.\"\n\n\"Sellaista levottomuutta tunteilevat useimmat äidit ollessaan kotoa\npoissa. Sinä seurasit vain kutsumustasi ja sinusta tuli yksi suurimpia\nnäyttelijättäriämme, ja sitä olet ollut tähän asti.\"\n\nUrsula-rouva laski hänen kätensä kaulalleen ja painautui lähemmäksi\nhäntä.\n\n\"Nyt minä jään sinun luoksesi ja voin ottaa vastaan vanhuuden, kun\nse saapuu. Et tiedä, kuinka hermoja jännittävää ja rasittavaa on\nvaania jokaista pikku ryppyä. Ja nyt pääsen kaikesta maalaamisesta ja\npuuteroimisestakin. Ajattelehan: tänä aamuna keksin ensimäisen harmaan\nhiuksen -- ja minä niin pelästyin, että unohdin riuhtaista sen pois!\"\n\n\"Anna sen jäädä paikoilleen. Katso, minulla ei ole ainoatakaan mustaa\njäljellä, enkä silti ole koskaan pelännyt vanhuutta.\"\n\n\"Sinä et näytellytkään komediaa -- ja nyt se jää minultakin. Mutta,\nNils, pidätkö sinä kuitenkin vaimostasi, silloinkin kun minulla on\nryppyjä ja harmaat hiukset.\"\n\n\"Ursula, sinä pieni hupsu! Sinun sieluasihan minä rakastan enkä\nruumistasi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMörckin perhe oli vuokrannut pienen huoneuston Sörupissa -- puolen\npenikulman matkan päässä Fredensborgista sijaitsevassa kylässä. Siellä\noli iso, vanha puutarha, ja täällä monien hedelmäpuiden välissä\nistuskeli Else kauniina lämpiminä elokuunpäivinä aamusta iltaan.\n\nHänen äitinsä tuskin poistui hänen luotaan, ja heidän välillään\nvallitsi niin luottavainen tuttavallisuus kuin parhaiden ystävätärten\nkesken. Else oli jutellut koko tarinan Poulista ja hänen kosinnastaan,\nmutta nyt hän katseli nuorukaista aivan toisessa valossa kuin ennen.\nHänen kärsimyksensä ja oleskelu sairaalassa olivat opettaneet häntä\nnäkemään muiden hyvät puolet aivan toisin kuin ennen, eikä hän enää\nkoskaan yrittänyt tehdä ketään naurunalaiseksi.\n\nMutta hän ei vain oikein toipunut hermostonsa järkytyksestä. Hänen\npäänsä oli parantunut, ja tukka peitti täydellisesti haavan ompelusta\njääneen arven; mutta hänen vilkkautensa oli poissa. Hän tunsi aina\nväsymystä, ja poskien puna, joka kerran oli häntä niin kiusoittanut,\noli kokonaan kadonnut. Tapaturmasta tai mistään sen yhteydessä olevista\nseikoista hän ei ensinkään voinut puhua, koska hän silloin heti hyrähti\nitkuun.\n\nHänestä oli tullut niin hiljainen ja vakava, ja ainoastaan vanha\nsanomalehtimies -- Grethen isoisä, -- joka oli erikoisesti häneen\nmieltynyt, voi hiukan vilkastuttaa häntä. Tämä oli eräänä päivänä\nsaapunut sinne maalle Grethen kanssa, jonka vanhempain luona hän vietti\nkesälomaa, ja Ursula-rouvan kera oli elvytetty entisiä teatterimuistoja\nniiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä; ja myöhemmin hän oli usein\nkäynyt Sörupissa.\n\nHän oli eräänä aamuna, juuri kun Mörck ja Svend olivat matkustaneet\nkaupunkiin, saapunut kuin kuljeksiva trubaduuri, kitara, hänen paras\nystävänsä, riippumassa nauhasta hänen selässään. Hän oli kävellyt\nkahden penikulman matkan Trillerödistä ilmoittaakseen Gaden perheen\ntulosta. He aikoivat kaikki saapua päivälliselle, ja rouva Bangin, joka\nvieraili pappilassa, piti myös tulla.\n\n\"Lähteekö Erik mukaan?\"\n\nElse punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä\nhuomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei\nkoskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys,\nennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan\nhuolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:\n\n\"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin.\nSe on hänen syntymäpäivälahjansa.\"\n\n\"Välittäneekö hän siitä?\"\n\nElse hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa\npitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:\n\n\"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän\nmerkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä\noikein hauskalla tavalla.\"\n\n\"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin\ntähden -- täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee.\"\n\n\"Vai ni-i-in?\" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi\nhänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut\nhiukan punanhohdettakin poskille.\n\nHän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti\nenglantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin\ntoiset koulussa.\n\nHe istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja\nraikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden\nlämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.\n\nAuringonsäteet lankesivat lämmittävinä kasteesta kosteille\nruohokentille; oli vielä aikainen aamu, ja linnut visertelivät ilosta\nja riemusta heidän päänsä päällä. Alhaalta Esrom-järven rannalta\nkuului vaatteita pesevien nuorten tyttöjen huutoja ja naurua, ja\näsken sumuinen ilma oli niin kirkastunut, että saattoi nähdä kukkulan\nsinertäville huipuille asti.\n\nKuului hilpeätä huilunsoittoa ylhäältä avoimesta ullakkokamarin\nikkunasta, mistä Poulin ruskeakiharainen pää silloin tällöin\npisti esille. Palvelustyttö puuhaili aamiaispöydän kattamisessa\npuutarhatuvassa, mutta Ursula-rouvaa ei näkynyt. Hänellä oli jo hommaa\npäivällisen valmistuksissa, ja hän oli sitävarten lähettänyt Villen,\njoka muutoin avusti heitä karkeammissa töissä, opettajan taloon. Sieltä\npäin kuuluvasta äänekkäästä kanojen kaakatuksesta ja kukonkiekunasta\nsaattoi arvata hänen asiansa.\n\nKun aamiainen, jolloin Ursula-rouva vain hetkiseksi näyttäytyi,\noli syöty, niin Poul pumppusi ilmaa polkupyöräänsä, sillä hänen\noli lähdettävä kymmenen junassa pääkaupunkiin. Äiti seurasi häntä\nportille ja pyysi häntä pistäytymään konttorissa ilmoittaakseen isälle\nodottamattomista vieraista, jotta ainakin Svend saapuisi aikaisemmin\nkotiin.\n\n\"Sen hän varmaan tekee\", nauroi Poul. \"Onhan maailmassa\ntyhmeliinejäkin. Sydän on imukone tai pumppu tai miksi sitä\nnimittäisimme, joka mieluimmin on pidettävä levollisessa, tasaisessa\nliikkeessä, ja houkkio on, ken panee koneiston kulkemaan seitsemän\npenikulman vauhdilla -- se päättyy räjähdykseen. Minä ainakin varon\nitseäni sellaisesta.\"\n\n\"Saa nähdä, etkö sitä koskaan unohda!\"\n\nUrsula-rouva hymyili ja nipisti häntä korvasta, mutta Poul hyppäsi\npyörälleen, heitti hänelle lentosuukon ja ajoi pois huutaen:\n\n\"Hyvästi, sinä viisain ja kaunein kaikista äideistä!\"\n\nUrsula-rouva jäi seisomaan portille, kunnes nuorukainen oli kääntänyt\ntienmutkassa Rasmus Lolländerin talon luona. Sitten hän kääntyi\nripeästi, ja ystävällisesti nyökäytettyään päätänsä Elselle ja\nCarstensenille juoksi portaita ylös solakkana ja kepeänä kuin nuori\ntyttö. Carstensen katsoi ihaillen hänen jälkeensä:\n\n\"Että hänellä on ollut ihailijoita, voi helposti käsittää; mutta että\nhän on osannut pitää ne loitolla, on melkein mestaritemppu. Mutta\nsen hän on tehnyt... häntä nimitettiinkin jääimmeksi teatterilaisten\nkesken.\"\n\nElse nousi hieman kiivaasti.\n\n\"Nyt voinemme hyvin mennä heitä vastaan\", virkkoi hän.\n\nHän ei pitänyt siitä silmäyksestä, jolla Carstensen oli katsonut hänen\näitinsä jälkeen, ja nyt hän käsitti, mitä merkitsee sana \"kyynillinen\",\njota hänen isänsä kerran oli Carstensenista käyttänyt.\n\nHe olivat ehtineet pitkän matkan päähän metsään, ennenkuin näkivät\npapinperheen tulevan kävellen. Pitkä, hintelä, etukumarassa astuva\npastori nojasi vaimonsa käsivarteen, ja Gretheä, jolla oli syli täynnä\nruusuja, seurasi Erik hattu kallellaan ja laulaen kilpaa kaikkien\nmetsän lintujen kanssa. Niin pian kuin Grethe näki Elsen, sieppasi hän\nErikin hatun, pani ruusut siihen, antoi sen hänen käteensä ja juoksi\nElseä vastaan samalla huutaen Erikille:\n\n\"Anna sinä itse ne hänelle.\"\n\nElse, joka oli kuullut huudahduksen ja ymmärtänyt tarkoituksen, päästi\nhiukan hämillään Carstensenin käsivarren ja riensi avosylin Gretheä\nvastaan.\n\n\"Oi, kuinka olen iloinen, että tulette, ja kylläpä me saamme hauskaa!\"\n\nToiset saapuivat nyt paikalle, heidät lausuttiin tervetulleiksi, ja\nElse toivotti Erikille kaikkea onnea. Carstensen katsahti pettyneenä\nympärilleen, ja Karen-rouva, joka käsitti hänen tarkoituksensa, sanoi\nvalittaen:\n\n\"Äiti ei ollut oikein reipas tänään; hän tahtoi mieluummin pysytellä\nkotona levossa.\"\n\nJa Carstensen, joka aamulla oli saapunut mieli täynnä iloista odotusta,\ntunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Toivo, joka oli ojentanut hänen\nselkänsä, oli särkynyt, ja hän asteli nyt raskaasti sauvaansa nojaten\nvähän muiden jäljessä takaisin taloon. Heidän saapuessaan puutarhaan\nErik kaatoi kukkaset Elsen pöydälle ja sanoi:\n\n\"Minä poimin ne tänä aamuna niiden vielä ollessa kasteesta kosteina. Ne\nkasvoivat siinä isossa lavassa, tiedättehän, juuri kirkkopolulle vievän\nportin edessä -- siellä on aina päiväpaistetta.\"\n\n\"Kiitos, Erik!\" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä.\n\"Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi\npitänyt saada lahja.\"\n\n\"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette\nkukkasistani.\"\n\nUrsula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.\n\n\"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä.\nMontako vuotta te siis tänään täytätte?\"\n\n\"Kaksikymmentä!\"\n\n\"Kaksikymmentä vuotta...\" Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi,\nja hän sanoi hiljaa: \"Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet\nmaailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki -- nuoruutensa, seurapiirinsä\nja ylioppilastutkintonsa -- lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle,\nkarkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin\nymmärsi.\"\n\n\"Ei, rouva Mörck, äiti ei _uhrannut_ mitään. Hän seurasi miestä,\njoka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän\nsitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista.\nNiin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja\nvoimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan\nole rakastanut, ei ole elänyt.\"\n\n\"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt\ntutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette.\"\n\nRouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli\navomielinen, kun hän vastasi:\n\n\"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja\nken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia\npuhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut -- enkä tahdo koskaan\nnaida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille.\"\n\nRouva Ursula joutui hämilleen. Hän vilkaisi salavihkaa Elseen, joka\nkuumeentapaisesti järjesteli ruusuja, ja tunsi todellista huojennusta,\nkun häntä kutsuttiin. Mutta koko päivän hän näki nuo rehelliset\navo-ilmeiset kasvot edessään, ja vaikka nuorukaisen siveysoppi oli\nainoata oikeata, tuntui se hänestä nykyaikaisten käsitysten mukaan\nmelkein luonnottomalta.\n\nUrsula-rouvan lähdettyä kääntyi Erik Elseen päin:\n\n\"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?\"\n\n\"Mikä sitten?\" Else kumartui syvään ruusujen yli, mutta Erik katsoi\nhäneen lempeällä, lujalla katseellaan ja sanoi hartaasti: \"Että rakkaus\non suurin kaikista.\"\n\n\"Niin; sen kyllä uskon. En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja\nveljiäni niin suuresti kuin nyt sairaana oltuani. Näenhän, kuinka\nuhraavaisia ja helliä he ovat minua kohtaan, eikä rakkauteni\nmusiikkiinkaan ole vähentynyt.\"\n\n\"Tuo kaikki on kaunista, muttei se kuitenkaan ole sitä rakkautta, mitä\nminä tarkoitin. Tarkoitin rakkautta miehen ja naisen välillä.\"\n\nNyt katsoi tyttö nuorukaista suoraan silmiin ja sanoi vivahdus vanhaa\nveitikkamaisuutta äänessään: \"Siinäkin myönnän olevanne oikeassa.\nTeidän ja minun vanhempani ovat siitä paras todistus...\"\n\n\"Ei, ei, Else!\" Hän tarttui ruusuja pitelevään käteen. \"Minä puhun\nnuoresta, rohkeasta rakkaudesta, joka näyttää meille, kuinka maailma on\nkaunis ja ihmiset hyviä.\"\n\n\"Päästäkää minut, Erik!\" Elsen silmät kävivät tummiksi ja vakaviksi.\n\"Siihen rakkauteen en tahdo koskaan tutustua -- minä tahdon rakastaa\nvain taidettani.\"\n\nGrethe, joka oli ollut ylhäällä kukkulalla, tuli juosten ja huusi: \"Nyt\ntulevat Svend ja Poul polkupyörillä!\"\n\nUrsula-rouva lähestyi nopeasti.\n\n\"Se on mahdotonta! Poul ei voi tulla kotiin tähän aikaan.\"\n\nSeurue nousi kukkulalle, joka oli aivan tienristeyksen kohdalla, ja\nElse, joka oli saanut poimituiksi ruusut kokoon, oli menossa viemään\nniitä sisälle; mutta Erik, jonka silmät alituisesti seurasivat hänen\nliikkeitänsä, sanoi kiireesti:\n\n\"Sellaista ei voi ennakolta päättää. Kerran tulee rakkaus ja silloin te\nantaudutte ehdottomasti. Mutta tehän olettekin niin nuori ja melkeinpä\nvain lapsi vielä.\"\n\n\"Kylläpä te sitten tosiaan olette merkillisessä keskustelussa lapsen\nkanssa.\"\n\nTyttö käänsi hänelle loukkaantuneena selkänsä ja meni kuningattaren\nilmein ruusuineen sisälle.\n\nErik jäi seisomaan paikalleen, unohtunut ruusu kädessään. Hän vei sen\nhuulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle, ikäänkuin olisi\npolttanut itsensä, ja totesi katkerasti hymyillen, että varsi oli\ntaittunut.\n\nMutta maantiellä hyristi kaksi nuorta miestä polkupyörillä. He\nheiluttivat lakkejansa ja saadessaan vastatervehdyksen kukkulalta\nhurrasivat niin, että kaiku metsästä vastasi. Grethe etunenässä seurue\nmeni heitä vastaan, ja silloin he näkivät, ettei toinen pyöräilijä\nollutkaan otaksuttu Poul-veli, vaan sitävastoin Poul Lange.\n\n\"Minä tapasin hänet kaupungissa ja sieppasin hänet heti mukaani!\"\nhuudahti Svend. Ja nyt seurasi tervehtimisiä ja iloisia huudahduksia.\nOlihan saapunut yksi vieras lisää. Mutta Poul Lange katsoi heidän\nkaikkien ohitseen puutarhaan, mistä Else tuli näkyville, ja riensi\nsinne tyttöä vastaan.\n\nEnsi kerran tuon surullisen päivän jälkeen he nyt jälleen tapasivat\ntoisensa; ja Else kävi niin vaaleaksi kuin se puku, joka hänellä\noli yllään. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän peitti kasvot\nkäsillään ja purskahti itkuun. Vähällä piti, ettei Poul tehnyt samoin.\n\nHän oli syvästi liikutettuna nähnyt, kuinka tyttö oli muuttunut,\ntullut vanhemmaksi, mutta sievemmäksi -- niin, hän oli hänestä melkein\nyliluonnollisen kaunis. Mutta riemu, millä hän oli rientänyt Elseä\nvastaan, oli kokonaan hävinnyt, ja hän tunsi itsensä melkein hylkiöksi,\nkoska hänen näkemisensä sai tytön heti purskahtamaan itkuun.\n\nKaren-rouva, joka käsitti, mitä Elsen sielussa liikkui, tarttui häntä\nvyötäisiin ja vei hänet sisälle. Mutta vähän taampana, puolittain\nmuutamain viinamarjapensaitten peitossa, seisoi Erik. Hän puristi\nkädessään ruusua, jonka sittenkin oli itselleen ottanut, ja kuiskasi\npilkallisesti: \"koulupoika\".\n\nHeti kun Mörck ja Poul olivat palanneet kotiin kaupungista, käytiin\naterialle. Pastori Gade astui Ursula-rouvan luo:\n\n\"Emmekö me kaksi vanhaa ystävää pidä yhtä seuraa? -- Carstensen lähti\npois puoli tuntia sitten pyytäen suomaan sen hänelle anteeksi. Rouva\nVibeken poisjääminen varmaankin on himmentänyt häneltä tämän päivän --\nhänellä ei ollut mitään rauhaa.\"\n\nUrsula-rouva tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi vakavasti:\n\n\"Uskottomuus rankaisee aina itsensä -- ja hän sai rangaistuksensa\navioliitossaan rouva Hamannin kanssa, joka siis, tosin kyllä vallan\nvastoin tahtoaan, kosti rouva Vibeken puolesta. Kerrotaan hänen\nantaneen Carstensenille selkäänkin.\"\n\n\"Sitä puhutaan niin paljon, rouva Mörck. Minä taas luulisin, että\nCarstensen kykeni pitämään naista aisoissa.\"\n\n\"Ei, siihen hän ei kyennyt; siksi hänellä oli liian häilyvä luonne.\nMutta nyt me käymme aterialle, ja toivoakseni ruoka on hyvää.\"\n\nPastori Gadella ei ollut mitään sitä vastaan, että pääsi tästä\npuheenaiheesta. Hän oli harvapuheinen mies. Puhuminen oli hänelle\nraskasta, ja sunnuntaiset saarnat kirkossa usein uhkasivat hänet lopen\nuuvuttaa, niin että hänen täytyi levätä koko iltapäivä. Elämä Jyllannin\ntuimassa ilmanalassa oli ollut vaarallista hänen terveydelleen,\nmikä aina oli ollut heikonlainen. Mutta hän rakasti tointaan siellä\nmannermaalla, ja pienistä mökeistä ja taloista hietasärkkien ja\nkanervaa kasvavien nummien takaa oli joka pyhä saapunut vakavia,\nharkitsevia miehiä ja naisia jalkaisin hänen kirkkoonsa. Sillaikaa kun\nmeren mylvinä oli vähällä tukahuttaa hänen äänensä kuulumattomiin,\npuhui hän heille lempeästi Kristuksesta, joka oli ottanut\nkantaakseen, kaikki syntimme, niin että saatoimme olla varmat hänen\nanteeksiannostaan, kun hetkemme kerran tulisi.\n\nMutta vihdoin pappi alkoi sylkeä verta, ja lääkäri neuvoi häntä\npyrkimään takaisin siihen seutuun, missä oli syntynyt ja kasvanut, ja\nkun virka tuli avoimeksi Trillerödissä, haki hän sitä ja sai sen. Mutta\nhän kaipasi takaisin ensimäiseen seurakuntaansa, ja hänelle tuotti\ntodellista surua, kun kuuli, että eräs lähetyssaarnaaja, muuan niin\nsanotuista \"tulikiven-saarnaajista\", oli voittanut puolelleen seudun\nasukkaat ja että kirkko monet sunnuntait perätysten oli tyhjänä.\n\nKun kahvi oli juotu, ehdotti Mörck retkeä Nöddebon puistoon. Hänen\nehdotukseensa suostuttiin yksimielisellä riemulla; mutta heti syntyi\nväittelyä, tehtäisiinkö retki maitse vai vesitse. Kun nuorisoa oli\nlukumäärältään enemmän kuin vanhempaa väkeä ja ilma tyyni, päätettiin\nvuokrata vene, ja Erik, joka oli tänään tavattoman hiljainen, tarjoutui\nyksinään soutamaan. Hänellä oli liian paljon voimia, väitti hän, eikä\nvoinut elää päivääkään niitä käyttämättä. Kun kaikki olivat asettuneet\nveneeseen ja oli päästy kappaleen matkaa ulos Esrom-järvelle, kysyi\nErik Ursula-rouvalta, osasiko tämä uida.\n\n\"Aivan kuin kivi!\" nauroi rouva ja lisäsi: \"Aiotteko kenties kaataa\nmeidät?\"\n\n\"Ei, en minä; mutta Lange -- hän tekee voitavansa siinä suhteessa.\"\n\n\"Sen melkein minäkin uskon!\" huudahti rouva niin, että Poul Lange, joka\npyydysteli lumpeita Elselle, pelästyneenä pudotti likomärät kukkaset\nveneen pohjalle. Naisille tuli aika hätä hameistaan, mutta tasapaino\nsaavutettiin jälleen, ja pian laskettiin maihin Nöddebon kärkeen. He\nmenivät puistoravintolasta tilaamaan illallista, ja Else, jolla oli\nhyvin kehittynyt luonnonaisti, tarttui isänsä käsivarteen.\n\n\"Tule, isä, istutaan yhdessä tähän ja nautitaan hiljaisuudessa.\"\n\nHe istahtivat penkille matalan, puutarhaa rannasta eroittavan\npensasaidan sisäpuolelle ja katselivat ulapalle. Naiset ja pastori\nGade seisoivat vähän matkan päässä jutellen ravintolanisännän,\nherra Sörensenin kanssa, joka isona, punakkana, leveäharteisena ja\nhyvätuulisena, kuten kaikki ravintoloitsijat, otti illallistilauksia\nvastaan. Grethe ja Svend seisoivat tapansa mukaan hiukan erillään\nmuista, ja Poul, joka oli sytyttänyt savukkeen, sovitteli itseänsä\nmukavasti riippumattoon, joka oli pingoitettu puiden väliin. Mutta Erik\nja Poul Lange, molemmat kilpakosijat, lähestyivät kumpikin taholtaan\npenkkiä, jolla Else istui isänsä kanssa, ja kun Mörck huomasi hiipijät\nja ymmärsi, että tytär mieluimmin tahtoi olla yksinään hänen kanssaan,\nnousi hän ja sanoi kuuluvalla äänellä:\n\n\"Kuulkaapa, kaikki te nuoret miehet, kuinka voitte katsella tuota\nraikasta järveä haluamatta heittäytyä sen aaltoihin. Menkää te vain;\nkyllä pastori ja minä pidämme naisille seuraa!\"\n\nSiinä ei siis ollut muuta neuvoa. Poul kömpi vastahakoisesti\nriippumatostaan, Svendin täytyi keskeyttää mielenkiintoinen esitelmänsä\njuriidisesta ja moraalisesta oikeudesta, ja Grethe, joka oli ollut\nhartaana kuulijana, vaikkei varsin paljoa käsittänytkään tästä\nlainopillis-siveellisestä aiheesta, valitti äänekkäästi, ettei ollut\nsaanut kuulla loppua. Mutta sen lupasi Svend hänelle illallisen\njälkeen, kun puiden välissä alkoi hämärtää, ja hän kiirehti Erikin luo,\njolle oli vannonut ikuista ystävyyttä. Molemmat Poulit lyöttäytyivät\nyhteen, ja pian riennettiinkin jo mäkeä alas niemekkeelle, mistä he\naikoivat lähteä ulapalle, käyttäen venettä uimahuoneena.\n\nGrethe, joka huomasi, että Else mieluimmin tahtoi olla yksinään\nisänsä parissa, alkoi leikkiä pienen sysimustan kissanpojan kanssa,\njoka yritteli riuhtaista pöytäliinoja alas puutarhan pikkupöydiltä.\nSe seisoi takajaloillaan ja veti rimpsuista, ja Grethe seurasi sitä\nhyväilevin huudahduksin pöydästä pöytään. Else, joka oli väsyksissä,\nnojasi päätään isänsä olkaa vasten, ja he istuivat kauan ääneti.\n\nMörck, joka Elsen varhaisimmasta lapsuudesta asti oli häntä erikoisesti\nhellinyt, leikkinyt hänen kanssaan, opastanut häntä läksyjen\nlukemisessa ja kertonut hänelle kaikki seikkailut oman lapsuutensa\najoilta, oli heti tytön ripille päästyä joksikin ajaksi hänestä vähän\nvieraantunut. Hänen toimensa vaati häneltä kovin paljon aikaa; mutta\nhänestä tuntui myöskin ikäänkuin tyttö häntä välttäisi. Hän ajatteli,\nettä sen ehkä vaikutti ikä, tuo ikä, jolloin ihmisessä kaikki käy ja\nkiehuu, jolloin elämä äkkiä alkaa näyttää niin rikkaalta ja jolloin\nrakennamme suuria tulevaisuudensuunnitelmia; ja hän oli vaiti ja antoi\ntytön elää rauhassa omien unelmiensa maailmassa.\n\nMutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään\näidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen\npolvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti\nmuistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta\ntässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä\npettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan,\nja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä\nhänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.\n\nNiin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon\nja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän\nensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä,\ntunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä\ntilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen\nkoommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.\n\nElse kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja\nsoinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen\nsurunvoittoiselta:\n\n\"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?\"\n\nHerra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma\nväri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:\n\n\"Tahdotko mieluummin siitä päästä?\"\n\n\"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä\nkoskaan tarvitse.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Ja _siinä_ tulee\nkysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä\non jäljellä.\"\n\n\"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä\ntahdot?\"\n\n\"Isä!\" Elsen äänessä kuului loukkaantumista osoittava sävy. \"Minä\ntäytän ennen pitkää kahdeksantoista vuotta; mutta sinä olet ihan kuin\nErik. Te molemmat luulette, että pysytään lapsena viidenteenkolmatta\nikävuoteen asti, jolloin vasta suvainnette kunnioittaa minua\ntäysikasvuisena.\"\n\nMörck hymyili ja sanoi rohkaisevasti:\n\n\"Se ei tosiaan olisi pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua. Mutta tuolla\ntulee pastori; anna siis toivomuksesi levätä tämän päivän yli.\"\n\n\"Emmekö mieluummin sano esitykseni, herra ylioikeuden asianajaja?\"\nElse nauroi veitikkamaisesti niiaten. \"Minulla on ehkä sitten kunnia\nlähettää se teille kirjallisesti, ja toivon, että huolellisesti pidätte\npuoltani. Mitä palkkioon tulee, voitte laskea sen kuinka korkeaksi vain\ntahdotte, -- kyllä isä maksaa.\"\n\nMörck uhkasi häntä sormellaan, ja tyttö juoksi Grethen luo, joka\nvihdoin oli saanut kissanpojan kiinni, mutta pappi istuutui Mörckin\nviereen.\n\n\"Nyt alkaa tyttärenne reipastua. Se veitikkamaisuus ja huumori, joka\nennen tenhosi meidät kaikki, on palaamassa samaten kuin poskien puna.\"\n\n\"Se on onneksi kyllä totta; mutta tuntuu sentään kuin hän olisi kaiken\ntämän aikaa elänyt omassa erikoisessa maailmassaan, ja vasta tänään\nolen huomannut, että hän välittää tulevaisuudesta. Mutta mitään\nelämäniloa en ole hänessä vielä havainnut.\"\n\n\"Terveys sen kyllä tuo tullessaan. Muuten ei mikään olekaan niin\nkasvattavaa kuin suru ja sairaus. Sairaus opettaa meille itsehillintää,\njollaista emme ennen ole tunteneet. Emmehän kernaasti huolestuttaisi\nrakkaitamme. Mutta se opettaa meitä samalla huomaamaan ja pitämään\narvossa kaikkea, mikä ennen mielestämme kuului meille kuin itsestään:\nterveyttä, päiväpaistetta ja elämisen iloa. Nyt kiinnymme noihin\nasioihin ja ristimme kiitollisina kätemme jokaisesta auringonsäteestä;\nsillä nyt käsitämme, että Hän, joka lähetti meille sairauden ja surut,\nmyöskin lähettää meille päivänsäteet.\"\n\nPastori Gade oli puhunut hiljaisella hartaalla äänellä ikäänkuin\nei olisikaan haastellut Mörckille, vaan tahtonut sitä itselleen\nvakuutella; ja Mörck katseli häntä hetkisen tarkkaavaisesti. Hän näki\nikäänkuin ensi kerran nuo jonkun verran sisäänpainuneet kasvot hehkuvan\npunaisine täplineen kummallakin ulkonevalla poskipäällä ja näki myös\nsuuret, harmaansiniset, sisäänpäin kääntyneet silmät, joissa oli\nkummallinen fosforimainen kiilto, -- silmät, jotka ikäänkuin näkivät\nenemmän kuin muiden.\n\nYlioikeuden asianajaja Mörck oli levollinen, tasapainoinen luonne;\nmutta hänen oli vaikea hillitä itseänsä lausuessaan:\n\n\"Niin, meidän Herramme täytyy toisinaan käyttää meitä ankarassa\nkoulussa, ennenkuin saa meidät puhuteltavikseen. Emmehän aina tule\nomasta aloitteestamme. Luin kerran erään kirjailijan teoksesta, että\n'Herra on meitä kohtaan armollinen antaessaan meille kyyneleet'. Ne\novat enemmän arvoiset kuin hymy, -- ja sen me tuontuostakin tunnemme,\nkunhan vain saamme ne puserretuiksi esille. Monet vuodet tunsin mitä\nsydämellisintä sääliä teidän anoppianne, rouva Bangia, kohtaan. Hän\nitki, kun hänen ensimäinen miehensä hylkäsi hänet, hän itki, kun hänen\nvanhempansa ja poikansa kuolivat; mutta toisen miehensä kuoltua hän --\nei itkenyt. Ja siitä pitäin hän on ollut kuin kivettynyt. Hymyillä hän\njonkun kerran voi; mutta hän ei enää voi itkeä.\"\n\n\"Se olikin onnellinen avioliitto.\"\n\n\"Niin, sitä se oli. Ei yhtä tuhannesta voi siihen verrata; mutta he\nolivatkin tavanneet toisensa vasta sitten, kun elämä oli kumpaakin\nankarasti kouluttanut, ja kului vielä monta vuotta, ennenkuin he voivat\nmennä naimisiin.\"\n\nHerrat jäivät vielä joksikin aikaa penkille istumaan ja juttelemaan,\nmutta Else ja Grethe eivät lopettaneet leikkiänsä kissanpojan kanssa,\nennenkuin nuoret miehet virkistyneinä ja oivallisella tuulella\npalasivat uimasta.\n\n\"Nyt sitä ruoka maistuu!\" huusi Poul jo etäältä, ja pian senjälkeen\nhe kaikki istuivat pitkulaisen pöydän ympärillä nauttimassa tarjolla\nolevia maalaisruokia, joiden joukossa erityisesti kymmenkunnalla eri\ntavalla valmistetut kananmunat saavuttivat tunnustusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu oli noussut taivaalle, kun seurue souti takaisin. Grethe ja Svend\nistuivat veneen perässä, jossa viimemainittu hyvin innokkaasti jatkoi\nkeskeytynyttä esitelmäänsä. Erik souti yksinään, kuten tulomatkallakin,\nja Else istui häntä vastapäätä molempain rouvien välissä.\n\nPoul Mörck piti myöskin esitelmää. Pappi oli nimittäin valittanut\nkaulakipua, ja Poul käytti heti tilaisuutta tarjotakseen muutamia\npillereitä, joita hänellä sattumalta oli mukanaan, ja monilla kaulan\nvääntelemisillä ja soodaveden avulla, joka samalla tuotti hänelle\nnikotusta, pappi sai vihdoinkin nielaistuksi pillerin, jolloin\nkandidaatti heti oli valmis aloittamaan, ja pian koko venekunta ei\nhaastellut muusta kuin anginasta.\n\nKun tämä Elsestä kävi liian ikäväksi, alkoi hän laulaa:\n\n    \"Ja rauha verhoo kaupungin,\n    jo uinuu metsä, maa;\n    käy taivas tumma tähtihin,\n    kuun sirppi kohoaa.\"\n\nKaikki yhtyivät lauluun, ja yön kauneus, syvänsininen taivas ja\ntummien, uinuvien metsien seppelöimä järvi, jolle kuu valoi vaaleata,\nhaaveellista hohdettaan, tempasi heidät lumoukseensa, ja vihdoin he\nvaikenivat vanaveden kimaltelevien pikkulaineiden välkkyessä, kunnes\nvedenkalvo jälleen tasoittui umpeen.\n\nHeti kun he tulivat maihin, tarttui Else isänsä käsivarteen. Hän sanoi\nolevansa väsyksissä ja halusi päästä levolle. Rasmus Lolländerilta\nSörupin kylästä he saivat vaunut, joissa vieraat aikoivat ajaa\nLeidersdorffin hotelliin Hillerödissä. Tänne he jäisivät yöksi\nmatkustaakseen seuraavana aamuna kotiin. Else kätteli heitä kaikkia; ja\nPoul Langelle hän sanoi:\n\n\"Minä varmaankin eroan täyshoitola-koulusta, joten siellä tuskin enää\ntapaamme toisiamme.\"\n\nPoul ei tiennyt mitä vastata. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki yhtäkkiä\nromahtanut kasaan, ja varma luottamus, joka hänellä kaiken päivää oli\nollut, että kerran kuitenkin voittaisi tytön omakseen, näytti hänestä\nnyt äkkiä mahdottomalta. Täyshoitola-opistohan oli hänelle ollut toivon\nliesi, ja kun he nyt eivät edes näkisikään toisiansa siellä, eikä\nkukaan ollut kutsunut häntä tänne jälleen, niin missä hän sitten hänet\ntapaisi?\n\nHän etsi sanoja, mutta toiset, jotka jo istuivat vaunuissa, kutsuivat\nhäntä kärsimättöminä, ja hän sanoi nopeasti hyvää yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä syyskuun aamuna, vähän senjälkeen kun olivat muuttaneet takaisin\nkaupunkiin, Mörckin perhe matkusti Trillerödiin kuulemaan pastori Gaden\nsaarnaavan. Poul syytti lukuja, hänellä ei ollut aikaa, ja sitäpaitsi\nantoi pääkallo, mikä hänellä aina oli uuninreunalla, kylliksi aihetta\nmietiskelyyn. Se kertoi hänelle elämän katoavaisuudesta, ja tyhjät\nsilmäkuopat tuijottivat häntä vastaan katseella, joka olematta mikään\nkatse oli kuitenkin paljoa vihlovampi kuin elävien ihmisten. Poul oli\nsiis hyvässä seurassa, ja kun perhe lähti matkaan, ennenkuin kello\nvielä oli kunnolleen kahdeksaa lyönyt, kömpi hän vuoteeseensa auringon\npaistaessa korkealta taivaalta.\n\nPappilassa oli hiljaista.\n\nIso kenttä rakennuksen edustalla oli haravoitu ja siistitty\nsunnuntaiksi, ja puutarhassa nuokkuivat kaikki omenapuiden oksat\nhedelmien painosta. Ilma oli raikasta ja puhdasta, ja korkea syyskuun\ntaivas oli etelämaalaisen sininen. Mutta aurinko paistoi ja Grethe tuli\njuosten heitä vastaan. Hänen yllään oli tumma villainen puku, ja runsas\nvaalea tukka oli kierretty kiehkuraksi pään ympäri. Hän ilmoitti ilosta\nloistaen:\n\n\"Isoäiti on täällä! Hän tuli eilen ja lähtee kanssamme kirkkoon.\"\n\nSisällä puutarhatuvassa oli kahvipöytä katettuna, ja Karen-rouva, joka\noli nähnyt vieraat ikkunaruutujen lävitse, riensi tuomaan höyryävän\njuoman sisälle palvelijattaren seuraamana, joka kantoi äsken leikattuja\njuhlakakun viipaleita.\n\nRouva Bang istui nojatuolissa ikkunan luona, kauniit, hienopiirteiset\nkasvot ohimoille ja otsalle aaltoilevan valkoisen tukan reunustamina.\nHänellä oli tavallisuuden mukaan yllään silkkipuku, mikä kaulan\nympäriltä ja hihansuista oli hienoilla kellervillä silkkinypläyksillä\nkoristeltu. Ursula-rouva istahti hänen luokseen:\n\n\"Onpa hauskaa nähdä teidät noin reippaana ja iloisena.\"\n\nRouva Bang puristi hänen käsiänsä ja virkkoi:\n\n\"Minä nukuinkin yöni hyvin. Näin unta Knudista, ja luulen, että pian\ntapaamme toisemme. Nyt alkavat lehdet varista, -- kunpa pääsisin pois,\nennenkuin talvi pitkine, pimeine iltoineen saapuu!\"\n\nUrsula-rouva sanoi nopeasti johtaen keskustelun toisaalle:\n\n\"Ja te tulette meidän kanssamme kirkkoon tänään?\"\n\n\"Niin, senvuoksi olen tänne tullut. Gade on tosikristitty pappi ja\ntarkoittaa, mitä sanoo. Sellaisia pappeja on kovin harvassa; mutta me\nuskovaiset kuulemme heti äänensävystä, ovatko sanat teeskenneltyjä vai\ntodellisia. Matkustin tänne myöskin välttääkseni Carstensenia.\"\n\nHän hymyili surumielisesti ja jatkoi hiljempää:\n\n\"Hän käy niin usein, ja vaikka olenkin antanut hänelle anteeksi, tahdon\nkuitenkin mieluummin olla yksinäni -- muistoineni. Tosin kyllä olin\nhänet itse kerran valinnut; mutta silloin olin erehtynyt. Vasta Jumalan\nvalitsemasta tuli oikea aviopuolisoni, ja ainoastaan hänet tahdon\ntavata.\"\n\nKaren-rouva tuli äitinsä luo ja aikoi auttaa häntä ylös; mutta rouva\nBang nousi ja astui niin suorana ja keveästi pöydän luo, että pastori\nhymyillen huudahti:\n\n\"Rouva Vibeke saattaa meidät väsyneet nuoret ihmiset kaikki häpeään.\"\n\nMutta rouva Karen, johon koski miehensä kivuloinen ulkomuoto, sanoi\nkiireesti:\n\n\"Nyt teidän täytyy vihdoinkin juoda kahvi, kun se vielä on kuumaa;\nkirkossa on niin viileätä.\"\n\nPastori Gade katsahti häneen, ja hän näki vaimonsa levottomasta,\nhellästä katseesta, että tämä oli käsittänyt enemmän kuin hän\noikeastaan oli toivonut. Mörck kohdisti koko huomionsa rouva Bangiin.\nHän oli havainnut miehen ja vaimon välisen yhteistajunnan ja pelkäsi\nnyt, että rouva Bang, joka tähän asti ei ollut mitään tiennyt, myöskin\nymmärtäisi. Nuoret neidit rupattelivat ja hymyilivät, ja Svend jakoi\nveljellisesti huomaavaisuutensa heidän kesken.\n\nJuuri kun he olivat aikeissa lähteä, sanoi rouva Bang:\n\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan, että sentään jään kotiin? Minä tunnen\nitseni jokseenkin väsyneeksi ja haluaisin mieluummin jäädä istumaan\nnojatuoliin ja katsella ulos puutarhaan. On niin ihanaa muistella kesän\nkauneutta.\"\n\nKaren-rouva käski palvelustytön olla valmiina siltä varalta, että\nrouva Bang jotakin haluaisi; mutta muutoin tätä ei saanut häiritä. Hän\ntoimitti äidin mukavasti nojatuoliin ja pieluksia selän tueksi sekä\njakkaran jalkain alle. Grethe taas toi valkoisen villahuivin, jonka\nlevitti isoäidin hartioille.\n\n\"Kiitos, tyttöseni; te olette kaikki niin ystävällisiä minua kohtaan.\"\n\nElse ja Grethe menivät edeltäpäin ja viittasivat sisälle rouva\nBangille, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä ja hymyili lempeätä,\nsydämellistä hymyään. He astuivat ison takapuutarhan lävitse, mistä\nveräjä juuri vastapäätä kirkkoa avautui kapealle ruohottuneelle\npolulle, jota pappi kernaasti käytti. Else jäi hetkiseksi seisomaan.\n\n\"Tässähän ne kasvoivat.\"\n\n\"Mitkä? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Oh, en oikeastaan mitään.\"\n\nHän veti ystävättären mukaansa. Iso päiväpaisteinen kukkaslava oli\njohtanut hänen mieleensä ruusut, jotka Erik oli tuonut hänelle\nSörupiin, ja hän sanoi surunvoittoisesti:\n\n\"Rouva Bang on oikeassa, -- on ihanaa muistella kesän kauneutta.\"\n\nKirkko oli melkein täynnä, kun he astuivat lähelle saarnastuolia, ja\npian senjälkeen soittivat urut alkuvirren. Else piti hyvin paljon tästä\nvanhasta kyläkirkosta. Saarnastuolin portaiden kohdalle oli seinälle\nripustettu taulu, jossa olivat mainittuina kaikkien seurakunnan pappien\nnimet Lutherin ajoista asti, ja toisella kalkitulla seinällä riippuivat\nraskaat kahleet, joita muuan näistä papeista kerran oli kantanut,\nkun oli yrittänyt puolustaa erästä kylää vihollista vastaan. Mutta\nylhäällä kirkon kuvussa oli muutamia vuosia sitten tullut näkyviin\nkalkkimaalauksia, jotka nyt olivat korjatut entiselleen ja nähtiin\nsamassa kunnossa kuin useita satoja vuosia takaperin.\n\nElsellä oli herkkä taidesilmä, ja hänen vanhempainsa kodissa oli\ntaiteellinen puoli hyvin edustettuna; mutta hänen täytyi hymyillä\nnähdessään nuo merkilliset kuviot, jotka osoittivat senaikaista\nkäsitystä perspektiivistä. Ja kuitenkin ne olivat hänestä paljoa\nhauskempia kuin nykyajan futuristien töherrykset, joilla ei ole mitään\nyhteyttä taiteen tai luonnonkaan kanssa.\n\nPappi nousi saarnastuoliin, ja leveä auringonsäde tunkihe sisään isosta\nikkunasta hänen takaansa saartaen hänet valokehäänsä, niin että Elsen\nsilmiä häikäisi hänen katsoessaan sinnepäin. Päivän evankeliumitekstinä\noli: \"Kenkään ei voi palvella kahta herraa\", ja Else selitti sen omalla\ntavallaan.\n\nUnohtaisiko hän Jumalan, jos hänestä tulisi kuuluisa laulajatar? Ei,\nei, sitä hän ei tekisi! Hänhän itse oli antanut hänelle laulunlahjan,\neikä hän anna meille kykyjä samalla antamatta lupaa niiden käyttämiseen.\n\nKun jumalanpalvelus oli päättynyt, kulkivat molemmat neitoset ja Svend\nkotimatkalla muiden edellä.\n\nElse sanoi tavattoman välinpitämättömällä äänellä:\n\n\"Eikö Erik-herraa tänään ollenkaan saa nähdä?\"\n\nGrethe joutui hieman hämilleen ja vastasi vältellen:\n\n\"Sitä en usko; hänellä lienee hyvin kiirettä tähän aikaan.\"\n\n\"Kaiketi lannanajoa, kyntöä ja turpeiden kääntämistä?\"\n\nElsen sävy oli leikkisä, mutta siinä oli pieni katkera sivuvivahdus,\njoka ei jäänyt Gretheltä kuulematta. Hän sanoi siis ripeästi:\n\n\"Hän olisi ollut kotona tänään; mutta kuultuaan sinun tulostasi hän\najatteli, että hänen varmaan oli parasta pysyä poissa, koska ehkä olisi\nvaivaksi.\"\n\nElse katsoi tutkivasti ystäväänsä. Tiesikö tuo tyttö jotakin vai\npuhuiko hän vain pelkästä avomielisyydestä? Mutta Svend, joka tähän\nasti oli ollut vaiti, sanoi loukkaantuneena:\n\n\"Ei suinkaan hän vain minua vältellyt?\"\n\n\"Ka, nyt muistankin! Hän pyysi minua juuri kysymään teiltä, ettekö\naamiaisen jälkeen viitsisi lähteä hänen luokseen.\"\n\n\"Sen teen kernaasti. Sitten kyllä taivutan hänet palaamaan kanssani --\nmikäli hän Elsen tähden tohtii.\"\n\nHän katsahti ilkkuen sisareensa, mutta tämä kohautti niskojansa ja\nsanoi vihaisesti:\n\n\"Älähän vaivaudu. Minä matkustan heti suuruksen jälkeen, -- Poul on\nkutsunut minut ylioppilasyhdistykseen täksi iltaa.\"\n\n\"Niinkö? Minä taas luulin kuulleeni sinun aamulla kieltäytyneen, kun\naioimme jäädä tänne iltajunan lähtöön asti.\"\n\n\"Mitä? Kieltäydyinkö? Sitä en voi muistaa.\"\n\nElse poimi viimeiset ruusut Erikin pensaasta muka rouva Bangille\nviedäkseen, ja Grethe, joka nyt äkkiä muisti isoäidin, pyrähti\njuoksemaan huutaen samalla:\n\n\"Nyt minä riennän edeltäpäin katsomaan, kuinka hän voi.\"\n\nGrethe näki isoäidin istuvan nojatuolissaan ikkunan edessä, mutta hän\nei varmaankaan huomannut Gretheä, sillä hän ei nyökännyt vastaan, kun\ntyttö viittasi hänelle ikkunasta. Hän näki ruudun lävitse, että silmät\nolivat suljetut ja pää lepäsi pieluksella. Pienet valkoiset kädet\nolivat ristissä hänen helmassaan, ja huivi oli valahtanut hartioilta.\n\nGrethe juoksi takaisin pyytääkseen toisia olemaan hiljaa, koska isoäiti\nnukkui, ja yksimielisesti he menivät sisälle pääovesta.\n\nHe söivät aamiaista ruokasalissa, heti kun olivat tulleet sisälle;\nmutta Karen-rouva ajatteli, että oli parasta antaa isoäidin nukkua\nrauhassa. Grethe ja Svend haastelivat vilkkaasti -- oli niin paljon\njuteltavaa senjälkeen, kun oltiin Nöddebon retkellä. Mutta Else oli\nalakuloinen. Kun he olivat aterioineet, meni rouva Karen sisälle\näitiänsä katsomaan jättäen oven auki jälkeensä. Äkkiä he kuulivat\nvalittavan huudahduksen ja senjälkeen kutsun, ja pappi riensi sisälle.\n\nKaren-rouva seisoi kumartuneena äitinsä puoleen ja puhui tuskallisen\nlevottomasti:\n\n\"Äiti, pikku äiti!\"\n\nMutta pastori näki heti, että rouva Bang oli kuollut. Hän otti\nhänen kätensä, mutta se vaipui jälleen takaisin, ja hän kuunteli\nsydämenlyöntiä. Tarttuen vaimonsa käteen hän sitten virkkoi\njuhlallisesti:\n\n\"Onnellisen lopun sinun äitisi sai. Hän on nyt sen seurassa, jota aina\noli kaivannut.\"\n\nToisetkin olivat tulleet sisälle ja seisoivat kaikki äänettöminä\nkunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka usein näyttää meille vilahduksen\nsiitä suuresta, mitä nimitetään iäisyydeksi; ja pappi luki isämeidän.\n\nSvend meni noutamaan lääkäriä, mutta Mörck kantoi rouva Bangin\netelänpuoleiseen vierashuoneeseen, mistä oli laaja näköala vainioille\nja niityille. Siellä vanha rouva oli vierailujensa aikana aina asunut,\neikä kukaan koskaan astunut sinne tuntematta tuoksahdusta siitä\nrauhasta ja lempeydestä, mitä hän alati levitti ympärilleen. Else ja\nGrethe menivät samaan ullakkokammioon, missä he olivat yhdessä asuneet,\nmutta joka Grethellä nyt oli yksinään hallussaan. He istuivat käsi\ntoistensa kaulassa ja itkivät kumpikin pitäen nenäliinaansa silmiensä\nedessä; mutta Karen-rouva istui sisällä äitinsä luona -- yksinään,\nkuten oli sanonut haluavansa.\n\nSamana iltana -- Mörckin perhe oli matkustanut ennen päivällistä --\nistui pastori Gade vaimoineen omassa kamarissaan keinutuolissa pöydän\nedessä. Rouva Gade istui isoäidin nojatuolissa, joka oli siirretty\nsinne.\n\nÄidin äkillinen kuolema oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän pelkäsi\nmenettävänsä myöskin aviopuolisonsa, jonka heikko, riutunut ulkomuoto\noli sinä päivänä ensi kertaa täyttänyt hänen mielensä vapisuttavilla\naavistuksilla. Hän oli pannut varjostimen lampun yli, jonka hohde\nkirvelytti hänen itkettyneitä silmiään, ja hänen äänensä oli raukea,\nkyynelten tukahduttama, kun hän sanoi:\n\n\"Luuletko, että äiti tiesi kuolevansa?\"\n\nPappi nyökkäsi:\n\n\"Luulen kyllä; se aavistus varmaankin tulee kaikille kaipaaville.\"\n\n\"Kaipaaville?\" Karen-rouva katsoi huolestuneena kysyvästi mieheensä.\n\"Mitä kaipaaville?\"\n\n\"Niille, jotka kaipaavat lepoa ja ikuista rauhaa.\"\n\n\"Mutta varmaankin äiti pikemmin kaipasi eno Knudia.\"\n\n\"Niin kyllä, -- mutta hänen kaipuunsa ei enää ollut tästä maailmasta.\"\n\n\"Ei, sehän on aivan luonnollista. Kun tulee vanhaksi, katoaa kaiketikin\nse tunne, jota monet nimittävät rakkaudeksi, mutta joka onkin\nainoastaan rakastumista. Ikävä vain, että sielullinen puoli tulee niin\nmyöhään.\"\n\n\"Karen!\"\n\nPastorin ääni kuului niin tuskallisen kummastuneelta, että Karen-rouva\nsäpsähti; mutta hän oli päättänyt tänä iltana sanoa kaikki, mitä\nhänellä oli sydämellään, ja virkkoi sen vuoksi intohimoisesti:\n\n\"Miksi olet kokonaan sulkeutunut itseesi viime vuosina? Ennen\nJyllannissa kerroit kaikki minulle; nyt on sinusta tullut kuin\nmuukalainen sekä minulle että lapsille. Me olemme nyt ulkopuolella,\nkuten seurakuntasikin, ja ainoastaan saarnasi kuuluu meille kaikille.\"\n\nPastori ei vastannut; mutta Karen-rouva nousi ja astui hänen luokseen.\nHän laski kätensä hänen olalleen ja kumartui hänen puoleensa.\n\n\"Svend, armas puolisoni, etkö enää rakasta vaimoasi?\"\n\nPappi painoi hänen kättään poskeansa vasten, ja rouva laskeutui\npolvilleen hänen eteensä. Pastori silitti kädellään hellästi hänen\nvaaleita hiuksiansa ja sanoi soinnuttomalla äänellä:\n\n\"Minä rakastan sinua kuten aina; -- mutta minä olen sairas.\"\n\n\"Svend, mikä sinua sitten vaivaa?\"\n\nHän katsoi huolestuneesti miehensä silmiin, jotka omituisen\nmetallikiiltoisina tuijoittivat eteensä, ja pastori vastasi ikäänkuin\ntunnustaen jonkin synnin:\n\n\"Minä luulen, että minussa on rintatauti, tuberkeleita. Kaiketi olen\nsen saanut Jyllannissa ja... minä luulen, että käyn kohti kuolemaa.\"\n\n\"Ja sen olet minulta salannut?\"\n\n\"Miksipä olisin sinua sillä tiedolla huolestuttanut? Minä kerron sen\nvain nyt, kun kysyt.\"\n\n\"Ja luuletko, että minä tyydyn näkemään sinun hitaasti riutuvan ja\nkuolevan silmieni edessä?\"\n\nVaimo painoi intohimoisesti hänen kättänsä huulilleen. Pastori sanoi\nliikutettuna:\n\n\"Meidän täytyy taipua Jumalan tahtoon.\"\n\n\"Niin, tuo kuulostaa niin kauniilta; mutta...\" Hän nousi ja sipaisi\nhiukset pois silmiltään: \"Kuka sanoo, että Jumala tahtoo sinun\nkuolemaasi?\"\n\n\"Karen!\" Pastori Gade nousi ripeästi ja hänen silmiinsä tuli uutta\neloa, kun hän tarttui vaimonsa käteen ja virkkoi: \"Ellei se ole Jumalan\ntahto... Menkäämme nyt äitisi luo, Karen, siellä saamme ehkä vastauksen\nkysymykseemme.\"\n\nKaren-rouva katsahti häneen hiukan levottomasti. Oliko hänellä\nkuumetta, vai mitä hän sanoillaan tarkoitti? Oliko hän unohtanut, että\nisoäiti oli kuollut? Mutta pappi, joka luki hänen ajatuksensa, sanoi\nlevollisesti:\n\n\"Äitisi on antanut meille eläissään monta hyvää neuvoa, ja minä uskon,\nettä löydämme rauhan ja opimme alistuvaisuutta hänen kuolinvuoteensa\nääressä.\"\n\nKaren-rouva näki kuitenkin, että elämäntoivo noista synkistä\najatuksista huolimatta hänessä vielä sykki, ja kaikki hänen surunsa\nja alakuloisuutensa hävisi siinä tuokiossa. Kristittynä hän käsitti\nmiehensä päätöksen ja seurasi häntä kernaasti.\n\nYlhäällä hiljaisessa tuvassa, salaperäisen kuoleman ääressä, jonka\nolemus usein melkein vastoin tahtoamme saa meidät ristimään kätemme\nja antautumaan hartaudeksi nimitettyyn käsittämättömään tunteeseen\nja siinä tajuamaan olevamme luodut Jumalan kuvaksi, polvistuivat\nmies ja vaimo sydämelliseen rukoukseen -- molemmat yhtyneinä samaan\ntoivomukseen: että Jumala vielä soisi heidän muutamia vuosia elää\nyhdessä. Ja se rukous kohosi Jumalan valtaistuimelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuule, isä!\" -- Else oli livahtanut isänsä toimistoon ja seisoi nyt\nhänen edessään katsellen häntä veitikkamaisesti, mutta vähän hämillään.\nHiukan vastahakoisesti Mörck kohotti silmänsä papereistaan.\n\n\"Tiedäthän, etten halua tulla häirityksi konttoriajalla. Mitä sinä siis\ntahdot?\"\n\n\"Minä tahdon sittenkin päästä takaisin täyshoitola-opistoon.\"\n\nIsä katsahti häneen kovin kummastuneena; mutta kun tyttö ei näkynyt\naikovan sanoa enempää, virkkoi hän raukeasti:\n\n\"Kylläpä te tyttölapset olette omituisia. Mitä teiltä vaaditaan,\nsitä _ette tahdo,_ ja kun vihdoin pääsette toivomuksenne perille,\nniin _tahdotte_ kumminkin. Minulla ei nyt ole aikaa, mutta sinä\nolet totisesti antanut minulle jotakin mietittävää. Mene nyt!\nPäivällisajalla pohdimme asiaa.\"\n\nMörck vaipui jälleen papereihinsa ja hymähti puoliääneen omissa\nmietteissään:\n\n\"Niin, tyttölapset ovat hiton kummallisia.\"\n\n\"Hyi, isä, kun kiroat!\"\n\nMörck katsahti häneen jurosti hymyillen:\n\n\"Siinäkö sinä vielä olet, pikku velho! Etkö siitä lähde!\"\n\n\"Kyllä, herra yli-asianajaja, -- muttei saa olla noin vihainen.\"\n\nElse heitti hänelle sormisuukon ja riensi sisälle. Aurinko paistoi\narkihuoneen pianolle ja Else istahti sen eteen. Hän alotti suurin\ntaiteilijanelein erään Chopinin valssin, mutta ei saanut mitään lepoa,\nja vähän myöhemmin hän lähti notkein liikkein huoneeseensa. Täällä hän\notti esille mustetta, kynän ja postipaperia pienestä lastenlippaasta,\njonka äskettäin oli perinyt rouva Bangilta.\n\nOli päästy marraskuuhun, ja Else oli samana päivänä saanut Gretheltä\nkirjeen, jonka sisältö oli saanut hänet ajatuksissaan siirtymään\ntakaisin täyshoitola-koulussa vietettyihin päiviin, ja äkkiä hänessä\noli herännyt voittamaton halu päästä sinne jälleen. Hän näki rehtorin\nkookkaana ja voimakkaana edessään ja kuuli hänen milloin leikkisät,\nmilloin kehoittavat sanansa; mutta ennen kaikkea hän näki eteisen\nkellon, tuon ison, valkoisen bornholmilaisenkellon, joka aina\närsyttävän tarkasti ilmoitti, mikä aika oli.\n\nSe kello oli usein häntä suututtanut; rehtori vaati täsmällisyyttä,\nmutta Elsellä sitävastoin oli melkein sairaaloinen taipumus\nmyöhästymiseen, ja sittenkin, vaikka hän jälkeenpäin niin hyvin kätki\nitsensä käytävässä jonkun toisen oppilaan taakse, rehtori kyllä keksi\nsyntisen ja toimitti hänet esille, jolloin kehoituksia ja muistutuksia\ntuli oikein satamalla. Mutta rehtori oli sittenkin mainio. Hänellä oli\nniin paljon hymyryppyjä silmäkulmissa, ja vaikka hän kyllä toruikin\ntukevasti, näytti kuitenkin aina siltä, että kaiken pohjalla oli\nmyötätuntoa, niin että hänestä täytyi pitää.\n\nGrethe oli myöskin kirjoittanut, että koulussa hommattaisiin\nhuvinäytelmä, ja rehtori oli tänä vuonna aikonut antaa Elsen esittää\nInkerin osaa \"Lomavieraissa\", ja Poul Lange saisi näytellä Knudia;\nmutta siitä tuskin tulisi mitään, kun Else yhä pysyi poissa.\n\nNiin, totisesti se niin on! Else sulki kirjeen, jonka oli lukenut\nkolmanteen kertaan, ja istuutui vastaamaan.\n\n\"Tässä ovat neidin kirjoituskojeet.\"\n\n\"Kiitos, Bodil, voitte laskea ne vuoteelleni.\" Else kääntyi\nhäiritsemisestä närkästyneenä palvelustyttöä kohti; mutta hänen\nkasvonilmeensä muuttui, kun hän näki ilon, mikä loisti toisen silmistä.\n\n\"Olette kai hyvällä päällä tänään?\"\n\n\"Niin, sitä olenkin; minä olen saanut pienen veljen.\"\n\n\"No, sepä vasta hauskaa!\" Elsen huudahdus kuulosti kylläkin\ntodelliselta, mutta sittenkin hänestä tuntui, että tuolla hauskuudella\nsai olla rajansa. Perheellä oli jo ainakin tusina lapsia, sen hän\nvarmasti tiesi. Bodil jatkoi ilosta säteillen:\n\n\"Meillähän on kaksitoista tyttöä, niin että oli oikea onnenpotkaus, kun\nnyt tuli poika. Ja ajatelkaahan, neiti Else, rouva Mörck on luvannut\ntulla kummiksi.\"\n\n\"Niinkö!\" Nyt Else oli todella innostunut. \"Saanko minäkin tulla\nmukaan?\"\n\n\"Kyllä, tietysti neiti saa tulla. Mikä riemu nouseekaan kotona, kun\nkerron, että sekä rouva että neiti tulevat ristiäisiin!\"\n\n\"Bodilin äiti oli kyllä aika vilkas nuorena. Äiti on kertonut, että\nhän palvellessaan isovanhempaini luona oli eräänä iltana äitini kanssa\nTivolissa. He olivat livahtaneet sinne kenenkään tietämättä; mutta\nkyllä he seuraavana päivänä saivat kuulla kunniansa. Äidinäiti oli\nvarsin ankara.\"\n\n\"Niin, niin, sen jutun on äiti kertonut satoja kertoja. Hän sanoi\nrouvan olleen niin kauniin, että kaikki herrat Tivolissa juoksivat\nhäntä tirkistelemään, mutta sitten hän suuttui ja itki kotiin tultuansa\nja sanoi, ettei koskaan menisi naimisiin.\"\n\n\"Oh, sellaista lörpötellään varsin usein, vaikk'ei kuitenkaan mitään\ntarkoiteta.\"\n\n\"Mutta sitähän ei toki neiti sano, kun on niin kaunis?\"\n\n\"Minä... hm... niin... ei, _minä en todellakaan tahdo koskaan mennä\nnaimisiin._ Onneksi on korkeampiakin harrastuksia.\"\n\n\"Niin, sen voitte kyllä te sanoa. -- Nyt minun täytyy kai kiirehtiä\nsilitysrautani ääreen; meidän täytyy saada työ valmiiksi ennen\npäivällistä, ja kalaputinki on jo keitetty.\"\n\nBodil läksi, ja Else jatkoi kirjoitustaan. Hän pyysi ystäväänsä\nilmoittamaan rehtorille, että hän kernaasti ottaisi tuon osan ja\ntulisi kouluun ensi tilassa. Else puraisi kynänvarteen. Oli toki onni,\nettei hänen eroamistaan ollut ilmoitettu heti loma-ajan jälkeen, kuten\nhän oli pyytänyt isää tekemään. Olisihan kuitenkin tullut suorittaa\nlukukausimaksut kesälomaan asti, ja hänen isänsä oli aina sanonut:\n\"Odottakaamme, mitä aika tuo mukanaan.\" Hän ajatteli nyt todellisella\nihailulla isäänsä, joka aina oli niin järkevä ja kaukonäköinen; mutta\nhänhän tunsikin ihmiset hyvin, varsinkin kai naiset; sillä Elsen äiti\nei suinkaan aina ollut oikuista vapaa. Mitä hänen oma käytöksensä\ntässä tapauksessa voisi osoittaa, sitä ei Else ollenkaan ajatellut;\nhän koetti vain kuvitella menettelevänsä yksinomaan isän toivomusten\nmukaisesti palatessaan täyshoitola-opistoon.\n\nÄkkiä hän näki edessään Poul Langen. Tämä keikautti päätään tahtoessaan\nsuoria pois silmiltään pitkää, aaltoilevaa tukkaansa, joka usein\noli ärsyttänyt Elseä. \"Leikkauta toki hiuksesi koneella\", oli tyttö\nsanonut, \"niin kestää sentään hiukan aikaa, ennenkuin ne jälleen\nkasvavat\"; mutta Poul, joka luuli voimansa olevan hiuksissaan, kuten\nSimsonilla, ei noudattanut Delilan neuvoa. Hän antoi niiden kasvaa\neikä vielä sittenkään, kun Else lahjoitti hänelle kaksi heleänpunaista\nhiusnauhaa, yhden kummallekin ohimolle, joutunut hämilleen, vaan\nkeikautti päätään taaksepäin, niin että hampaat kalahtivat yhteen\nsuussa.\n\nKirje oli valmis, ja Else juoksi käytävään noutamaan päällysnuttuansa.\nTärkeimmät kirjeet hän tahtoi itse toimittaa postiin, ja tämä oli\nmitä tärkeimpiä. Siinähän puhuttiin koulunäytelmästä ja Poulista sekä\nkaikkein, kaikkein tärkeimmästä -- kappaleen päähenkilöstä, hänestä\nitsestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElse ja Grethe istuivat yhteisessä huoneessaan pappilassa ja lukivat\n\"Lomavieraissa\" esitettäviä osiansa. Läksyjen lukeminen oli kauan\nsitten päättynyt. Se työ toimitettiin tähän aikaan mitä ripeimmin\nja nopeimmin pois tieltä ja innokkaasti puuhattiin sitten tässä\nverrattomasti hauskemmassa toimessa.\n\nElsen oli määrä esittää Inkeriä ja Grethen neitsyt Tudsgaardia; Poul\nolisi Knudina ja muut osat olivat annetut yliluokan oppilaille. Kaj\nWulff, joka muutteeksi oli jonkun aikaa haaveillut Gretheä saaden\ntytöltä kuitenkin jokseenkin viileää myötätuntoa, oli Elsen palattua\nmuuttunut jälleen tämän ihailijaksi. Mutta silläkään taholla hän ei\nkohdannut ymmärtämystä. Else suosi enemmän Poulia, mikäli hän yleensä\nvälitti muista kuin itsestään, -- mutta nuorukaisesta tuntui, että\ntytöltä kokonaan puuttui sydän.\n\nHänen oli arvosteltava esitystä koulun lehdessä, ja hän kirjoitteli\nnyt joka ilta sivun toisensa perään Elsen näyttelemisestä, joka\ntietysti menisi loistavasti. Olihan parasta harjoitella ajoissa,\nja jos arvostelusta tulikin pitkänlainen -- se täyttäisi kaikki\npalstat ainakin kymmenkunnassa koululehden numerossa, -- oli hän joka\ntapauksessa tuonut esille sekä hyviä että tärkeitä seikkoja.\n\nElse veti lampun lähemmäksi itseänsä:\n\n\"Sehän ei valaise ollenkaan. Miksei teillä toki ole sähkövaloa? Onhan\nsitä muuten kaikkialla tässä kylässä?\"\n\n\"Isä pitää enimmän öljylampuista. Ne ovat hänestä kodikkaampia ja\nhauskempia.\"\n\n\"Sait kai häneltä kirjeen tänä aamuna. Kuinka hän nyt voi?\"\n\n\"Isä voi hyvin, niin hän kirjoittaa, ja syö ja juo hyvällä halulla.\"\n\n\"Niin, Skodsborgin sanatoriossa onkin mainio hoito, niin olen kuullut.\"\n\nGrethe teroitti lyijykynää ja sanoi puolittain kuiskaten vilkaistessaan\novelle:\n\n\"Mitä sinä pidät kappalaisesta?\"\n\n\"Oh, enpä tiedä. Hän on varmaan omituinen olento.\" Else hymyili\nhiukan hämillään. \"Ja hän tuijottaa minuun suurilla unisilla\njuutalaissilmillään kaiken aikaa, kun hän on sisällä, niin että tuskin\ntiedän, mihin katsoisin.\"\n\n\"Hän on tietysti rakastunut sinuun kuten kaikki muutkin.\"\n\nGrethen äänessä oli vivahdus katkeruutta, minkä Else heti huomasi; hän\nsanoi senvuoksi nopeasti:\n\n\"Sinä olet ehkä itse hullaantunut häneen?\" Kun Grethe ei vastannut,\nvaan ainoastaan katsoi loukkaantuneena toveriinsa, jatkoi tämä\nhymyillen: \"Mitä luulet Lain siihen sanovan? Jumaluusoppi ja lakitiede\novat kaksi kovin erilaista käsitettä -- edellinen käsittelee\nhaudantakaisen ja jälkimäinen tämän maallisen elämän asioita. Sanohan,\nkumpi on sinulle mieluisempaa.\"\n\n\"Minulle on mieluisinta mennä levolle; kello on kymmenen.\"\n\nElse nauroi:\n\n\"Ihan varmaan sinä pidät kiinni juridiikasta, -- näenhän, kuinka hyvin\nosaat päästä eroon kaikista hankaluuksista.\"\n\n\"Else, lopeta nyt tuo ärsyttely! Minä en todellakaan sellaisia\nhupsuuksia ajattele.\"\n\n\"Voi sinä pyhä Nepomuk! Hupsuuksia, sanot. Noin halveksivastiko sinä\npuhut kaikkein korkeimmasta tunteesta -- rakkaudesta?\"\n\n\"Tule nyt, Else.\" Grethe oli sytyttänyt käsilyhdyn, jota he aina\nkäyttivät, kun heidän oli mentävä ullakon läpi päästäkseen alas\nhuoneustoon. He astuivat hiljaa permannon yli ja lähestyivät portaita,\nkun samassa heidän kammiotaan aivan vastapäätä olevan päätyhuoneen ovi\navautui ja kappalainen, pastori Mortensen, näyttäytyi. Hänelläkin oli\nlyhty kädessä. Hän virkkoi ujolla, melkein nöyrällä äänellä:\n\n\"Olin juuri menossa sanomaan hyvää yötä rouvalle -- ja kenties tulisi\nmeidän laulaa pieni iltavirsi?\"\n\n\"Se ei ole meillä täällä tapana, me laulamme vain aamuvirren.\"\n\nGrethe sen ilmoitti; mutta Else virkkoi ripeästi:\n\n\"Eikö herra pastori sitä vielä tiedä, vaikka on ollut täällä kaksi\nkuukautta?\"\n\n\"Kyllä... mutta ajattelin...\"\n\n\"Että voisitte muuttaa talon tapoja pastori Gaden poissaollessa? --\nEi, hyvä kappalainen, siksi kunnioitamme täällä liiaksi paljon vanhaa\njärjestystä.\"\n\nElse riensi portaita alas, ja hänen perästään Grethe, jonka oli hyvin\nvaikea pysyä vakavana. Elsehän aina sai hänet nauramaan.\n\n\"Kah, oletteko te täällä?\"\n\nElse laski lyhdyn käytävään ja ojensi kätensä Erikille, joka seisoi\narkihuoneen avoimella ovella.\n\n\"Olen tosiaan; tulin heti iltatyön päätyttyä. Äiti istui niin yksinään.\"\n\nElse meni katuvaisena Karen-rouvan luo, joka istui pöydän ääressä\nkutomassa silkkistä kaulahuivia miehelleen.\n\n\"Rakas täti Karen, oletteko vihainen, kun lähdimme niin aikaisin ylös?\"\n\n\"En suinkaan.\" Karen-rouva hymyili häntä vastaan. \"Teidänhän on\nopittava osanne\", virkkoi hän, \"enkä minä erikoisesti ymmärrä\nhuvinäytelmiä\".\n\nPappi ja Grethe tulivat nyt myös sisälle ja asettuivat kaikki pöydän\nympärille.\n\n\"Teillä kahdella on kyllä ollut herkullista, sillävälin kun Else ja\nminä olemme ahertaneet.\"\n\nGrethe hymyili äidilleen ja osoitti pöydän keskellä olevaa maljakkoa,\nmissä oli isoja kirkkaita omenia. \"Saanko minä ottaa yhden?\"\n\n\"Niin, syökää toki, lapsukaiset, senvuoksi ne olen esille ottanutkin.\"\n\nGrethe otti itselleen isoimman ja kauniimman; mutta Else sieppasi sen\nhänen kädestään ja leikkeli siihen hedelmäveitsellä. Grethe tahtoi\nottaa sen takaisin, mutta Else kieritti sen pöydän yli Erikille ja\nhuudahti:\n\n\"Olkaa hyvä, Erik! Nyt olen piirtänyt teille riimukirjoitusta.\"\n\nNuorukainen loi häneen nopean silmäyksen, otti omenan ja pisti sen\ntaskuunsa.\n\n\"Sen minä syön juuri ennen maatamenoa, niin varmaankin näen hyvää unta.\"\n\nElse punehtui hiukan ja nappasi nopeasti toisen omenan maljakosta;\nmutta kappalainen, joka ei ollut irroittanut silmiänsä hänestä, sanoi\nhitaasti ja viivytellen:\n\n\"Ettekö tahdo riimustaa runoja minullekin?\"\n\n\"Sen teen hyvin kernaasti. Erik, antakaahan minulle veitsi!\"\n\n\"Ei, Else, lakkaa jo tuosta hulluttelusta!\" Karen-rouva otti veitsen\nErikiltä ja kuivasi sen silkkipaperin palaseen. \"Teidän ei laisinkaan\ntarvitse kuoria omenia, minä olen itse poiminut ne puusta, ja\ntiedättehän, että hienoin tuoksu on juuri kuoren alla.\"\n\nElse alkoi omenallaan leikkiä palloa, ja Grethe sanoi:\n\n\"Me tulimme tänne alas sanoaksemme hyvää yötä, mutta näyttääkin siltä,\nettä oikeastaan ilta nyt vasta alkaa.\"\n\nKaren-rouva pani työnsä kokoon ja virkkoi katsahtaen poikaansa:\n\"Erik tuli tänne tänä iltana ilmoittaakseen uutisen; mutta kerro se\nmieluummin itse.\"\n\nErik pudisti vastahakoisesti päätänsä: \"En luule, että se voi Elseä\nhuvittaa.\"\n\n\"Mutta minua sitten!\" Grethe katsoi loukkaantuneena veljeensä. \"Miksi\naina on kysymys Elsestä?\"\n\n\"Älä nyt ole noin lapsellinen. Kyllä äiti sen sinulle huomenna kertoo.\"\n\n\"Minä en halua tunkeutua kenenkään salaisuuksiin.\"\n\nElse katsoi vihaisesti Erikiin ja sanoi nousten:\n\n\"Kun tädillä on jotakin uskottavana tyttärelleen, en tahdo\nläsnäolollani häiritä.\"\n\n\"Mutta Else hyvä!\" Karen-rouva katsoi häneen moittivasti. \"Tuntuuko\nsinusta todellakin, että kohtelemme sinua kuin olisit vieras?\"\n\nElse ei vastannut siihen kysymykseen, vaan sanoi ripeästi: \"Hyvää yötä,\ntäti Karen, hyvää yötä, herra pastori, hyvää yötä, Erik. Tulet kai\npian?\"\n\nViime sanat lausuttiin Grethelle, joka nousi hämmästyneenä,\nseuratakseen häntä. Kappalainen oli myöskin noussut epätietoisena,\nlähtisikö perästä vai jäisikö; mutta Karen-rouva ratkaisi ripeästi\nkysymyksen lausumalla:\n\n\"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?\"\n\nHän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja\npian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä \"Jo tulee mestarimme\" ylös\nnuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.\n\nElse lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä\nmikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa;\nmutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä\nasti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi\nnaimisiin. -- Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin\npahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar,\nmitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else\nhyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti,\nkun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut\npakottaa itseänsä avioliittoon -- ei totisesti sallinutkaan. Kun se\nkappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: \"Ken\ntietää, milloin täältä lähden.\" Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa!\nHetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä\nvielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi\nteurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa\nesiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten\nparissa.\n\nHän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli\nhiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä\nihailijoita.\n\nJos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja\nhevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä\ntäytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja\nsiellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.\n\nHän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki\nullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutti _camera\nobscurasta_, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin\nkummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti\nuutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että\nsoitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen\nheidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt\nmeni levolle.\n\nKäry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä,\nhäiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä\npirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti\nnenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut\ntalonpojilta eikä grönlantilaisilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja\nhaluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa\nkirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän ei _voinut_\nkeksiä, mitä se oli, -- kaikki oli tänään kuin noiduttua.\n\nRehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden\nmukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän,\ntuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin\njoku aivan tavallinen koulutyttö.\n\nSitten siellä oli Poul Lange, joka oli kovin suuttunut, kun ei ollut\nhäneltä saanut oikeata suudelmaa eilisiltaisessa huvinäytelmässä, ja\n\"professori\", tuo pöyhkeilijä, oli aamulla julkaissut \"ylimääräisen\nkoululehden\" ja siinä kirjoittanut, että Else oli keimailija ilman\nerikoisempia lahjoja ja vaikutti vain etelämaalaisella ulkomuodollaan.\nSen hän oli kylläkin lukenut jostakin rosvoromaanista; mutta nyt hän,\nkuten itse oli sanonut, tahtoi käyttää sitä valtaa, joka julkisen sanan\npalvelijoilla on. Niin, olipa hän soma sanomalehtimies! Koulupoika...\nhm... Tässä Else nyrpisti nenäänsä kirjoitusharjoitukselle, mutta äkkiä\njuolahti hänen ajatuksiinsa Erik.\n\nTämä oli istunut näyttämön ensimäisessä penkkirivissä ja\nollut raivoissaan. Sen oli hänestä voinut nähdä, ja syynä oli\nmustasukkaisuus. Ja jos Else edes olisi todella suudellut Poulia!\nMutta hän oli vain ojentanut hänelle poskensa, jota nuorukainen tuskin\nehti koskettaa, kun hän oli niin nopeasti vetänyt sen takaisin. Ja\nsitäpaitsi -- mitä tuo kaikki Erikiä liikutti? Ei suinkaan Elsen\ntarvinnut hänelle tehdä tiliä teoistaan? Eikö hän liiankin usein ollut\ntoistanut, ettei hän koskaan menisi naimisiin?\n\nVoi, kuinka kiusallista oli olla noin tavoiteltu, ja pahemmaksi kävisi\ntietysti tilanne, sittenkun hänestä tulisi kuuluisuus. Hän sulki\nkirjoitusvihon ylimielinen primadonnan hymy huulillaan, ja nousi.\nGrethe pisti päänsä ovesta sisälle:\n\n\"Rehtori on kysynyt sinua. Tule pian! Tiedäthän, ettemme saa oleskella\nluokkahuoneissa, kun meitä ei mikään vaivaa.\"\n\n\"Niin, kylläpä se herra on vaativainen. Hän tahtoo kai, että menemme\nulos pihamaalle ja annamme kaikkien kurittomain nulikoiden pommittaa\nitseämme lumipalloilla. Minua alkaa tämä kaikki jo kyllästyttää.\"\n\n\"Mutta tule nyt sentään. Parastahan on välttää torumisia.\"\n\nElse meni majesteetillisella ryhdillä ulos eteisessä seisovan rehtorin\nluo ja lausui kuivalla ja ylväällä äänellä:\n\n\"Herra rehtori, sallitteko minun tänään jäädä sisälle? Minulla on\nkauhea päänkivistys.\"\n\n\"Ei, päinvastoin!\" Rehtori naurahti. \"Mikään ei ole parempaa\npäänkivistykselle kuin raikas pakkasilma. Ottakaa ripeästi päällysnuttu\nyllenne; pian soitetaan sisälle.\"\n\nElse kääntyi vimmastuneen loukkaantuneena ja meni pitkin käytävää;\nmutta rehtori huusi äkkiä:\n\n\"Kuulkaahan, Else, tulkaa vähän tänne!\"\n\nTyttö käännähti; mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, kun rehtori sanoi:\n\n\"Minä olen tilannut täksi illaksi kuusi rekeä. Onko teillä ja Grethellä\nhalua lähteä mukaan kuutamoretkelle metsään?\"\n\n\"Kyllä, monet kiitokset!\" Else niiasi iloisesti hämmästyneenä. \"Sen\nteen hirveän mielelläni.\"\n\nRehtori hymyili vienosti nähdessään, kuinka nopeasti nainen muuttui\nlapseksi, ja hän huusi tytön jälkeen, kun tämä jo oli kaukana\nkäytävässä: \"Tulkaa siis kello kahdeksalta!\"\n\n\"Kyllä, hyvin kernaasti!\"\n\nElse oli vähällä juosta kumoon herra Knudsenin, laulunopettajan, mutta\ntämä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja ennenkuin Else oikein\noli käsittänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän painanut suudelman hänen\nhuulilleen ja rientänyt eteenpäin. Else joutui kovin hämilleen. Oliko\nse todella mahdollista? Ja vielä opettaja! Kuinka hän rohkeni? Else\nveti nenäliinansa taskustaan ja hyökkäsi keittiöön, missä hän sysäsi\nerään monista palvelijattarista sivulle.\n\n\"Minä tahtoisin hiukan vettä.\"\n\n\"No, hyväinen aika, minä en suinkaan tahdo sitä estää.\"\n\nElse huuhtoi suutansa ja hieroi hieromistaan huuliansa nenäliinallaan.\n\n\"Oletteko syönyt jotakin myrkyllistä?\"\n\nElse ei vastannut, vaan juoksi suu ammollaan töllistelevien\npalvelijattarien ohi leikkipaikalle, jossa hän kiukusta vavisten kertoi\nPoulille, mitä oli tapahtunut.\n\nPoul raivostui.\n\n\"Sellainen lurjus! Että tohtiikin! Hän saa rangaistuksen, jollaisesta\nei olisi voinut uneksiakaan. Vakuutan sinulle kunniasanallani, että se\nloukkaus kostetaan.\"\n\nOppilaat soitettiin sisälle; mutta Else ehti sentään kuiskata: \"Älä\ntoki iske häntä kuoliaaksi!\"\n\nJa Poul vastasi rauhoittaen: \"Ei, älä pelkää. Siitä tulee jotakin\npaljoa pahempaa.\"\n\nElse oli nyt kokonaan riuhtautunut irti aamupäivän synkästä\nmielentilasta, hänen aivonsa toimivat selvästi kuten ennen, ja hän\najatteli jännittynein mielin Poulin aikomaa kostoa.\n\nSamana iltana vallitsi mitä rattoisin mieliala, kun reet, kuusi\nperätysten, kääntyä tuiskauttivat portista kylään ja sitten eteenpäin\nmetsään. Naurettiin ja laulettiin, kulkuset kilisivät, ja pakkaslumi\nkitisi jalasten alla; mutta kun he tulivat metsään, missä lumi painoi\nisot tummat kuusenoksat maata kohti, syntyi äkkiä hiljaisuus. Poul\noli saanut ajaakseen yhtä rekeä ja omituista kyllä hän oli luopunut\nistumasta Elsen vieressä, ja valinnut sen reen missä istuivat herra\nKnudsen -- joka pysytteli jonkun matkan päässä Elsestä -- ja pari\nvanhempaa oppilasta.\n\nKun he olivat ehtineet niitylle viettävälle mäelle, ajoi Poul äkkiä\nkannon päälle, ja reki kaatui. Onneksi pysähtyi hevonen, mutta opettaja\nja oppilaat kierivät rinnettä pitkin alas niitylle. Rehtori ja useat\nopettajat riensivät apuun, ja ensin mainittu näki nyt kirkkaassa\nkuutamossa kummallisen, käsittämättömän näyn. Herra Knudsenin, joka\nvaivaloisesti oli alkanut kavuta mäkeä ylös, kiskaisi Poul äkkiä\nkunnon, heittäytyi hänen päälleen, peitti hänet lumella ja paiskasi\nhäneen toisen lumipallon toisensa perästä. Hämmästynyt opettaja ei\nehtinyt puolustautumista ajatellakaan. Rehtori ja oppilaat tulivat\njuoksujalkaa vetääkseen Poulin pois, mutta Poul rimpuili vastaan.\n\n\"Tämä on Nemesis!\" huusi hän, ja vasta kun Else sydäntäsärkevällä\näänellä huusi häntä nimeltä, päästi hän hengästyneenä opettaja-paran,\njoka oli valkoinen kiireestä kantapäähän.\n\n\"Jälkinäytöksestä tulee kyllä hauskin\", virkkoi \"professori\" Elselle,\n\"mutta se on varmaan jotakin kostoa; muulla tavoin en osaa hänen\nkäytöstään selittää\".\n\n\"Sitä se onkin!\" Else katsoi merkitsevästi häneen. \"Kirjoita ensi\nkerralla lehteen, että Poul puolusti neitosta, jota opettaja oli\nkuolettavasti loukannut, niin silloin teet jotakin kunnollista.\"\n\nTunnelma -- sekä rekiretken aiheuttama hilpeä että kuun valaiseman\nsalaperäisen metsän seurueessa herättämä lyyrillinen mieliala --\noli särkynyt, ja innokkaasti tapausta pohtien palattiin opistolle.\nPoul määrättiin heti menemään ylös huoneeseensa, sillävälin kun muut\noppilaat opettajineen kokoontuivat ruokasaliin, missä tarjottiin\nkahvit. Else ja Grethe lähtivät pian senjälkeen kotiin pappilaan, mutta\nnäkivät ensin, kuinka Poul johtajan ja herra Knudsenin kanssa astui\nrehtorinkansliaan.\n\nElse uskoi asian vaitiolo-lupausta vastaan Grethelle, joka kuitenkin\noli sitä mieltä, että olisi parasta ilmoittaa se Karen-rouvalle; mutta\nElse ei millään ehdolla tahtonut sitä sallia.\n\n\"Äitisi ei kuitenkaan voi asialle yhtään mitään, ja hänellä on kyllin\nhuolia ilmankin\", sanoi hän.\n\nElse sai siis pitää päänsä, ja seuraavana aamuna he saapuivat hyvissä\najoin kouluun. Else näki heti Poulin, joka seisoi eteisessä puolittain\nerään pylvään takana piilossa, ja kiirehti hänen luokseen. Nuorukainen\nkuiskasi varoittaen:\n\n\"Pysyttele mieluummin erilläsi minusta. Minut karkoitetaan koulusta;\nmutta minä en ole kertonut, miksi minä sille vintiölle annoin selkään.\"\n\nElse poistui nopeasti; mutta välitunnilla hän meni rehtorin luo pyytäen\nsaada häntä puhutella.\n\n\"Kyllä, olkaa hyvä, sanokaa pois vain, -- olen valmis kuuntelemaan.\"\n\n\"Ei, ei täällä, -- meitä ei saisi häiritä.\"\n\n\"Onko se niin tärkeätä? Menkäämme sitten kansliaan.\"\n\nHeti kun he olivat tulleet sisälle ja rehtori lukinnut oven, aloitti\nElse:\n\n\"Poul Langestahan minä haluaisin puhua.\"\n\n\"Hänestä minä mieluummin olen puhumatta -- hän viipyy täällä vain\njoululomaan asti. Ylioppilastutkinnon hän voi suorittaa muualla.\"\n\n\"Se on kovin väärin. Poul vain kosti minun puolestani, ja hän on\nmenetellyt miehen lailla, niin että hän pikemminkin ansaitsee kiitosta.\"\n\nElse oli puhunut kiihtyneesti, ja kun rehtori ei häntä keskeyttänyt,\nkertoi hän koko jutun. Rehtori näytti hiukan miettiväiseltä.\nHän käsitti nyt, että Else oli oikeassa, -- olisi kovin väärin\nkohdella Poulia sillä tavoin. Hän ymmärsi varsin hyvin tuon\nkahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen -- niin, itsekin hän sillä iällä\nolisi menetellyt samoin; sillä hän ymmärsi Poulin vaikuttimet. Hän\nei kuitenkaan tahtonut suoraan lausua mielipidettään, vaan sanoi\nystävällisesti:\n\n\"Te pyydätte siis Poulin puolesta?\"\n\n\"Niin pyydän. Poulissa ei ole syytä, minä itse pyysin häntä kostamaan\npuolestani herra Knudsenille, -- muutoin hän ei olisi sitä tehnyt.\"\n\n\"Eiköhän...?\" Rehtori taputti häntä olkapäälle. \"Menkäämme nyt, niin\nsaan nähdä, mitä voin tehdä. Herra Knudsen on rikkonut; mutta se\ntapahtui hetkellisessä ajattelemattomuudessa, eikä hän varmaankaan\naikonut tehdä teille mitään pahaa.\"\n\nElse karahti hehkuvan punaiseksi ja meni ovelle; mutta sitten hän\nkääntyi ja sanoi varmasti:\n\n\"Kyllä hän on tehnyt minulle pahaa. Hän otti minulta ensimäisen\nsuudelman, ja se olisi ollut säästettävä... toiselle.\"\n\nRehtori sai äkkiä yskää, ja avaimen kiertäminen lukon reiässä oli\nhänelle vaivaloista; mutta Else laski kätensä hänen käsivarrelleen ja\nsanoi:\n\n\"Mutta minä juoksin heti keittiöön ja pesin suuni. Ettekö siis luule,\nettä se on huuhdottu pois?\"\n\n\"Ihan varmaan, pikku Else, -- ja ken kerran saa ensimäisen suudelmasi,\nsaa sen puhtaimmilta ja kauneimmilta huulilta.\"\n\nRehtori avasi oven, ja Else livahti ulos, kasvot yhtä punaisina kuin\näsken mainitut huulet, ja sisällä luokkahuoneessa, missä hän onneksi\noli yksinään, hän painoi nenäliinansa silmiänsä vasten. Hän tunsi halua\nsekä nauruun että itkuun, mutta hänen mielestään rehtori oli oivallisin\nihminen maan päällä.\n\nTämä oli ensi kertaa sanonut hänelle kohteliaisuuden ja siten\nosoittanut pitävänsä häntä naisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaren-rouva oli viettänyt hiljaisen joulun lastensa ja kappalaisen\nkera pappilassa. Else oli ollut kotoaan lomalla, eikä seuraelämästä\nvoinut olla puhetta niin kauan kuin pappi oli sanatoriossa. Mutta aika\nkului, talven täytyi väistyä kevään tieltä, ja eräänä kesäkuun päivänä\npalasi pastori Gade kotiin. Hän oli nyt päässyt kaikesta vaarasta ja\nsaattoi pian jo toivoa kokonaan parantuvansa, jos noudatti sanatoriossa\nsaamiansa ohjeita.\n\nKotona oli juhla, hiljainen, onnellinen juhla, missä vain oma perhe\nja Mörckin väki olivat saapuvilla. -- Niin, siellä oli vielä eräs\nmuukin, joka myöskin kernaasti olisi tahtonut kuulua perheeseen,\nvanha, ryppyinen, valkohapsinen mies, joka ihmisiä kaihtavana hiipi\nloukkoon, mutta kuitenkin halusi olla mukana. Henrik Carstensen ei\nmuuten usein näyttäytynyt. Hän oli rouva Bangin kuoleman jälkeen\nalkanut karttaa ihmisiä, tullut omituiseksi ja lähti tuskin koskaan\nhuoneestaan, minkä oli vuokrannut eräästä Nörrebron täyshoitolasta.\nHän söi vain niin paljon kuin oli elämän ylläpitämiseksi välttämätöntä\nja sai raha-avustusta tyttäreltään, rouva Gadelta, mutta muutoin hän\nistui ikkunansa ääressä päivät pitkät kädet ristissä ja alituisesti\npyöritellen peukaloitansa sekä katsellen ulos kuitenkaan mitään\nnäkemättä. Hän oli nyt tullut näkemään ihmettä, joka oli tapahtunut\nennen niin heikossa papissa -- elämän voittoa kuolemasta.\n\nJa pastori Gade istui heidän keskellään, vielä jokseenkin voimattomana,\nmutta onnesta ja kiitollisuudesta säteilevin kasvoin. Olihan hän vielä\nmies paraassa iässään ja toivoi voivansa tehdä paljonkin seurakuntanpa\niloksi ja hyödyksi.\n\nPäivällisen jälkeen lähtivät nuoret kävelylle, ja kappalainen, jonka\noli määrä viipyä vielä vähän aikaa pappilassa, liittyi mukaan.\nGrethe ja Svend pitivät yhtä seuraa, kuten aina, eikä heitä kukaan\nhäirinnyt; mutta kappalaista, joka oli toivonut saavansa olla Elsen\nparissa, kohtasi paha pettymys. Poul nimittäin veti hänet syrjään\nja jutteli parantuneesta pastorista ja lääketieteen edistyksestä\nviime vuosisadalla. Nuori pappi kuunteli häntä alistuvasti ja näki\nmielipahakseen, kuinka pari, Erik ja Else, jäi yhä kauemmaksi.\n\nNämä olivat tavanneet toisensa vain jonkun kerran sen marraskuunillan\njälkeen, jolloin Else oli viskannut omenan Erikille, ja nuorukainen\nkertoi nyt, että uutinen, jota hän sinä iltana ei tullut\nilmoittaneeksi, oli hänen pääsemisensä Trillerödholmin tilanhoitajaksi.\n\n\"Nyt teillä on tulevaisuus, mutta minäkin aion vakaasti ajatella\nomaani. Niin pian kuin tutkinto on suoritettu, alan harjoittaa\nlauluopintoja, ensiksi oopperalaulaja Thychsenin johdolla ja myöhemmin\nulkomailla. Sitten on minulla lisäksi hyvä omatunto, kun olen täyttänyt\nisän toivomuksen ja suorittanut tuon tutkinnon; ja velvollisuutensa\ntäyttäminen on aina suloista.\"\n\n\"Se on kyllä totta; mutta Else, jos... jos sentään joskus mieltyisitte\njohonkuhun mieheen, ettekö luopuisi opinnoistanne?\"\n\n\"Ei, Erik, sitä en tekisi. Luuletteko ehkä, että joku mies tahtoisi\nuhrata työnsä tai oikeammin elämänkutsumuksensa seuratakseen minua?\nTahtoisitteko esimerkiksi te luopua toivomastanne maatilasta\nseurataksenne minua impressariona pitkin maailmaa?\"\n\nHän katsoi ärsyttävästi nuorukaiseen, mutta tämä sanoi vakavasti:\n\"Tarkoitatteko, mitä sanotte?\"\n\n\"Tarkoitan tietysti. Mitä mies vaatii naiselta, sitä on naisellakin\noikeus vaatia mieheltä -- varsinkin kun hän tuntee, että hänellä on\ntodellinen kutsumus. Miksi toinen uhraisi kaikki eikä toinen mitään?\"\n\n\"Siksi, että naisen toimiala on kodin piirissä.\"\n\n\"Voi, voi, palaammeko nyt siihen vanhaan!\"\n\nElse puhui valittelevaan sävyyn, mutta lisäsi heti innokkaasti:\n\n\"Mutta ellei hän tahdo mennä naimisiin, juuri siksi että hän pitää\noikeutenaan seurata kutsumustaan, tuleeko hänen silloinkin jäädä\nkotiin?\"\n\n\"Ei; jos hänen sydämensä on vapaa, saa hän menetellä niinkuin tahtoo.\"\n\n\"Paljon kiitoksia luvasta.\" Else niiasi syvään; mutta Erik sanoi\ntotisesti:\n\n\"Muistatteko tarinan viulunsoittajasta, joka oppi taitonsa vetehiseltä?\nHän antoi lemmenonnensa maksuksi, eikä hänellä siitä päivästä\npitäen ollut iloista hetkeä. Kunnia ei ole kylliksi eikä taidekaan\nsellaisenaan. Täytyy löytää elävä ihmissydän, joka sykkii omaamme\nvasten, ja vain siten saavutetaan korkein onni.\"\n\n\"Luulisi melkein, että olette rakastunut, kun puhutte niin kokeneesti.\"\n\nElse tiesi kyllä uskaltavansa kauaksi, tehdessään tämän huomautuksen;\nmutta hän melkein pelästyi, kun Erik tuimalla, katkeralla sävyllä sanoi:\n\n\"Niin, minä olen rakastunut; mutta se, jota rakastan, on myynyt\nsielunsa vetehiselle, ja onneni hän polkee kuoliaaksi.\"\n\nHän kiirehti askeleitansa, kunnes he saavuttivat toiset, jotka\nolivat metsän rinteessä heittäytyneet ojan äyräälle, ja Erik taittoi\ntarpeettoman voimakkaasti koivusta oksan ja alkoi innokkaasti karsia\nsitä taskuveitsellään.\n\nKappalainen lähestyi nyt Elseä; mutta tyttö vastasi vain yksitavuisin\nsanoin.\n\nIllalla, kun vieraat olivat matkustaneet ja molemmat nuoret tytöt\nmenneet huoneeseensa, painoi Grethe kätensä rintaansa vasten ja sanoi\nhiljaa, juhlallisesti:\n\n\"Svend ja minä olemme menneet kihloihin.\"\n\nElse katsahti häneen ja hyrähti senjälkeen toisen suureksi\nkummastukseksi itkemään.\n\n\"Mutta Else hyvä!\" Grethe laski kätensä hänen kaulalleen. \"Oletko\nminulle vihainen?\"\n\n\"Vihainen! Miksi sitten olisin sinulle vihainen?\"\n\n\"Oh, ajattelin...\" Grethe peräytyi hiukan. \"Ajattelin, että tämä\nsinusta saattaisi olla huono avioliitto Svendille, joka on niin etevä\nja kunnollinen. Minähän olen vain maalaistyttö.\"\n\n\"Mutta rakas pikku Grethe\" -- Else suuteli häntä -- \"luuletko, että\nminä olen niin typerä! Päinvastoin toivotan sinulle onnea; eihän ole\nketään, jonka mieluummin haluaisin kälykseni kuin sinut; mutta...\"\nTässä hän jälleen alkoi itkeä. \"Minä olen itse kovin onneton.\"\n\n\"Pelkäätkö sinä tutkintoa? Älähän toki! Sinä, joka olet niin\nhyväpäinen, suoritat sen kyllä, saatpas nähdä.\"\n\nElse oli istahtanut vuoteelle, ja hänen itkunsa yltyi yltymistään. Koko\nhänen ruumiinsa vapisi, eikä Grethe ollenkaan käsittänyt hänen suruansa.\n\nElsellähän oli kaikkea, mitä sydän saattoi haluta: kauneutta,\nrikkautta, terveyttä ja ihana lauluääni, ja ellei hän läpäisisikään\ntutkinnossa, ei suinkaan kukaan häntä senvuoksi nuhtelisi. Eihän hänen\ntoimeentulonsa siinä ollut kysymyksessä.\n\nMutta Else katsahti häneen, ja suuret, mustat silmät ilmaisivat niin\npaljon surua ja epätoivoa, että Grethen sydäntä vihlaisi; ja hänen\näänensä kuului niin syvältä ja oudolta, kun hän sanoi:\n\n\"Onni ei ole minua varten, -- minä olen myynyt sen vetehiselle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli nuortenpäivälliset ylioikeuden-asianajaja Mörckin perheessä.\nYlioppilastutkinto oli suoritettu, ja Else, Grethe ja Poul Lange\nolivat saaneet siinä korkeimman arvosanan. Siellä oli, paitsi joukko\nköpenhaminalaisia, kaikki nuoret keltanokat sekä koulun rehtori\nsaapuvilla. Erikillä, joka tietysti oli mukana, oli Else pöytätoverina,\nja häntä kadehtivat kaikki nuoret miehet, mutta neitoset olisivat\nmielellään itse ottaneet hänet pöytäkumppanikseen, tuon kookkaan ja\nvoimakkaan tumma- ja vakavasilmäisen nuorukaisen, joka kaiketi oli\nhauska ja mielenkiintoinen henkilö.\n\nKerrottiin, että hän oli perinyt joukon rahoja isoäidiltään ja ajatteli\nostaa herraskartanon. Hänen juutinmaalainen ääntämisensä antoi hänen\nsanoilleen luotettavan leiman; mutta hän olikin viettänyt melkein koko\nlapsuutensa Juutinmaalla, ja sikäläiset aina erottaa murteestaan.\n\nMutta Erik ei ajatellut tehdä itseänsä mielenkiintoiseksi, eikä hänellä\nollut aavistustakaan osakseen tulleesta huomiosta. Hänen silmänsä\nkatselivat vain pöytätoveria, joka nauroi ja jutteli sekä hänen että\ntoisella puolellaan istuvan Poul Langen kanssa; viimemainitulla\noli pöytäkumppanina Trillebyn asemapäällikön tytär. Kun oli päästy\njälkiruokaan ja sekä rehtori että Mörck pitäneet puheen, kohosi\ntunnelma hyvin vilkkaaksi ja vieraat puhelivat kilpaa.\n\nElse, joka kiisteli Erikin kanssa eräästä mansikkaruuasta -- käyttäen\nväitöstensä tukena kouluviisauttaan toisen maanviljelyskokemusta\nvastaan -- vaikeni äkkiä ja leimahti tulipunaiseksi. Erik oli tarttunut\nhänen käteensä ja puristi sitä. Else veti sen hiukan hämillään pois,\nmutta Erik kuiskasi:\n\n\"Muistatteko sitä omenaa?\" Tyttö nyökkäsi, ja hän jatkoi: \"Se on\ntehnyt vaikutuksensa. Te olette täydellisesti lumonnut minut, ja minä\najattelen aina samaa yöt ja päivät. -- Käsitättekö tarkoitukseni?\"\n\nNeitosen silmät harhailivat avuttomina, mutta vihdoin Erik ne tavoitti,\nja tyttö nyökkäsi kuin hypnotisoituna.\n\n\"Ja te vastaatte?\"\n\nNyt annettiin merkki pöydästä nousemiseen, ja Else, joka pääsi\nvastaamasta, hengitti keveämmin, sillä hän ei olisi voinut vastata\nmyöntävästi eikä kieltävästi. Hän jutteli paljon Poul Langen kanssa\nja vältti lopun iltaa Erikiä; mutta Poul, jonka sydämessä heräsi\nuusia toiveita, tuli niin säteilevän iloiseksi, että hän ylimielisen\nelämänilon kuohahduksessa hyppäsi tuolille ja piti valmistelematta\nkeltanokka-tovereilleen puheen, joka herätti suurta mieltymystä.\nItse ylioikeuden-asianajaja onnitteli häntä, ja hänestä tuli äkkiä\nillan sankari, joten juuri hän pyysi parikseen perheen tyttären, kun\nehdotettiin pientä tanssia.\n\nHän istui myöhemmin Ursula-rouvan vieressä ja selitteli hänelle kaikkia\ntulevaisuudensuunnitelmiansa. Hän puhui siitä muutoksesta, mikä\nGrönlannissa hänen taitavalla johdollaan tapahtuisi, niin ettei sitä\nlänsi-intialaisten saarien tapaan unohdettaisi ja sitten myöhemmin\nmyytäisi pois kuningaskunnasta, johon se kuuluu.\n\nUrsula-rouva tiesi kyllä, miksi hän juuri hänelle kertoi tuota\nkaikkea; mutta hän etsi silmillään Erikiä, jolla oli niin paljon\nluonteenyhtäläisyyttä maisteri Bang-vainajan kanssa, ja hän tiesi, että\nvakavat ja sitkeätarmoiset miehet aina paremmin kiintyvät kotiin ja\npuolisoon kuin Poul Langen kaltaiset henkilöt.\n\nPoul oli hyväluontoinen, toimihaluinen ja suunnitteli suuria; mutta hän\noli kiivas ja päästi aina vihansa valloilleen. Itsensähillitsemistä ei\nkukaan ollut voinut hänelle opettaa.\n\nVieraiden sanoessa hyvästi Else seisoi äitinsä vieressä, eikä Erik\nsaanut mitään vastausta puristukseensa häntä kätellessään. Tyttö oli\nkovin hermostunut ja toisteli yhä hajamielisesti kaikille: \"Tapaamme\ntoisemme pian jälleen.\"\n\nPoul, jonka ensi tilassa piti matkustaa isänsä luo Grönlantiin,\nsommitteli jo ajatuksissaan kosimakirjettä, ja varmana siitä, ettei\nhän nyt tuon loistavan puheen pidettyään saisi rukkasia, hän uinahteli\nturvassa ja levollisena vaununosaston nurkassa vastapäätä muutoin niin\npelättyä kilpailijaansa.\n\nErik istui rupatellen tyynesti rehtorin kanssa ja Grethe nojasi\npäätänsä äitinsä käsivarteen ja nukkui makeasti. Häntä ei vaivannut\nlevottomuus eikä huoli mistään, hän oli varma Svendistään. Pastori\nGade ja hänen vaimonsa juttelivat hiljakseen onnesta, jota Jumala niin\ntäysin mitoin oli heille suonut.\n\nSiitä onnesta, jonka _Hänen_ avullaan itse kykenemme itsellemme\nluomaan elämällä puhdasta ja kunniallista elämää. Ja niin totta kuin\nKristus on kuollut edestämme ja siten lahjoittanut meille täydellisen\nanteeksiantonsa kuoleman _jälkeen,_ yhtä varmaan täytyy meidän itse\nvastata teoistamme täällä maan päällä. Ja vaikka elämä usein tuntuukin\nkovalta ja kohtuuttomalta, tulee meidän kuitenkin alati ajatella, että\nkukin on oman onnensa seppä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hiljainen lauhkea elokuun päivä, heinän tuoksu henki suloisesti\nniityiltä, ja kesän siunattu rauha vallitsi mailla ja kylissä.\n\nElse, joka oli tullut muutamiksi päiviksi vierailemaan Grethen luo,\nseisoi ulkona puutarhan veräjällä käsi ystävättärensä vyötäisillä\nja odotteli postintuojaa. Hänpä oli hauska, tuo kirjeenkantaja\nOle! Jos hänellä oli avonainen postikortti tuotavana, luki hän sen\naina ihan saajan silmäin edessä, puoliääneen mumisten sen lause\nlauseelta lävitse, ja ellei hän ollut päässyt loppuun, ennenkuin\nehti asianomaisen luo, ei hän antanut sitä kädestään lukematta ensin\nviimeiseen sanaan asti.\n\nElsellähän ei ollut mitään kirjettä odotettavana; mutta Grethe\nkiiltävine kultasormuksineen, jonka hän oikein antoi loistaa\npäiväpaisteessa, avasi kärsimättömästi pensasaidan portin nähdessään\nmiehen tulevan ja ojensi kätensä. Tämä katsoi vakavasti nuoriin,\nhymyileviin neitosiin ja sanoi:\n\n\"Nyt tästä tulee muuta miettimistä kuin rakkauskirjeitä. Saksa on\njulistanut Venäjää vastaan sodan.\"\n\n\"Mitä sanot?\" Molemmat tuijottivat häneen säikähtyneinä. \"Lähteekö\nTanskakin mukaan?\"\n\n\"Tietysti se lähtee; mutta voittehan itsekin lukea lehdistä. Pian kai\ntäällä asetetaan sotajoukot oikein liikekannalle.\"\n\nPosti-Ole kulki reppuineen edelleen, ja neitoset riensivät rakennuksen\ntaitse keittiöön, missä tiesivät Karen-rouvan oleskelevan. Kaikki\nikkunat ja ovet olivat auki puutarhaan päin, ja palvelustytöt\npuuhailivat ruoka-astiain pesussa aamiaisen jälkeen. Karen-rouva seisoi\nison lieden ääressä, missä padat kiehuivat, ja niiden poreilevaa\nsisältöä täytyi alituisesti kuoria; ja kaiken aikaa rouva suori\notsaltaan hiuksia, mitkä pieninä hienoina kiharina pilkistivät esille\nhuivin alta.\n\n\"Äiti!\" Grethen ääni vapisi. \"Saksa on julistanut sodan Venäjää\nvastaan.\"\n\nKaren-rouva antoi kuorinkauhan eräälle piioista ja sanoi nopeasti:\n\"Kristine, pidä varalla hillokattilaa, sillävälin kun minä käyn\nsisällä. Lisää turvetta tuleen, jottei se palaisi liian voimakkaasti,\nja pane pari rengasta hellaan. Ota keitos tulelta niin pian kuin se on\nkirkasta ja pane sitten liha liedelle päivällistä varten.\"\n\nHän meni sisälle Grethen seuraamana, joka kulki Svendin kirje\npainettuna vasemmalle puolelle poveansa vasten ikäänkuin sieltä tekisi\nkipeätä; mutta Else lähti ulos puutarhaan. Hän meni puiston perälle\nveräjän luo ja hiipi siellä muutamien sireenipensaitten alle, jonne hän\nGrethen kanssa kerran oli laittanut penkin, ja istahti sinne miettimään\nsurullista uutista.\n\nJos Tanska nyt joutuisi mukaan sotaan, niin täytyisi hänen molempien\nveljiensäkin lähteä -- ja Erikin myös. Hän ajatteli myöskin Poul\nLangea, joka vielä kerran onnettomasti kosittuaan oli matkustanut\nGrönlantiin. _Hän_ kai pääsisi vapaaksi. Kunpa Else voisi lähettää\nnuo kolme muutakin sinne! Täytyikö noiden reippaiden, kunnollisten\nnuorten miesten lähteä tappamaan toisia, saadakseen itse surmaniskun\ntai joutuakseen raajarikoiksi senvuoksi, että suurvallat eivät voineet\nsopia? Oliko se inhimillistä -- tai oikeammin kristillistä? Ja\nkuitenkin ne olivat kristittyjä maita. Mikseivät ne harvat, joilla oli\ntoisilleen kaunaa, voineet tapella keskenään? Miksi täytyikään kaikkien\nrauhallisten ihmisten lähteä mukaan ja heidän rintansa täyttyä vihasta\nlähimäisiänsä vastaan?\n\nMutta ehkei ollut syytä siitä asiasta murehtia; sillä nykyisellä\nsuurten keksintöjen aikakaudellamme sota pian loppuisi, ellei se olisi\naivan mahdotonkin, -- niin oli hänen isänsä usein sanonut.\n\nTakaveräjä narahti, ja Else kumartui eteenpäin nähdäkseen, kuka sieltä\ntuli.\n\n\"Erik!\" Hän riensi ihmeissään vastaan, ja nuorukaisen huudahdus osoitti\nyhtä suurta kummastusta, kun tämä näki hänet. Reippaasti hän ojensi\ntytölle kätensä:\n\n\"Olette kai kuullut?\" Else nyökkäsi ja Erik jatkoi: \"Odotamme joka\npäivä, joka hetki mobilisoimiskäskyä, ja meidän on oltava valmiit. Otin\nitselleni vapautta tänään iltapäivällä, minun _täytyi_ käydä kotona;\nmutta en aavistanut tapaavani teitä täällä. On sentään hyväkin; sillä\neihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.\"\n\nHe menivät molemmat kuin äänettömästä sopimuksesta isoon\nlehmus-huvimajaan, joka sijaitsi puutarhan kulmauksessa, ja istahtivat\npenkille toistensa viereen.\n\nErik alkoi puhua. Hän ei katsellut neitosta, vaan istui etunojassa\nkädet polvien varassa; mutta Else istui suorana hänen vieressään.\n\n\"Minä matkustan nyt pois, ja Jumala yksin tietää, tulenko koskaan\ntakaisin; mutta sen teille sanon, Else, että olen kärsinyt hyvin paljon\nteidän tähtenne. Minä pidän teistä, sen te tiedätte; mutta minä olen\ntaistellut kovan kilvoituksen itseni kanssa, ja vasta kun tunsin, että\nrakkauteni oli kaikkea muuta suurempi, ymmärsin, että se oli turhaa. --\n\n\"Ettehän te pitänyt minusta, ja mitä silloin hyödytti uhrata toimialani\nmatkustaakseni teidän kanssanne ulos maailmaan, varsinkin kun kaikkein\nvähimmin sovellun impressarioksi. Käsitin kyllä, että elämä ilman teitä\nolisi tyhjää, sisällötöntä ja sietämätöntä -- mutta käsitin myöskin,\nettä te, joka olette niin kaunis ja hyvä ja lahjakas, ette koskaan\nvoisi tulla talonpojan vaimoksi. --\n\n\"Minähän olen vain yksinkertainen mies; mutta rakkauteni teihin on\nniin suuri, että kysyessänne minulta, tahtoisinko luopua toimialastani\nseuratakseni teitä, tunsin, ettei ollut muuta valittavaa kuin: joko --\ntahi. --\n\n\"Mutta onhan hyvä, ettei niin voi käydä; sillä nythän voin mitään\najattelematta syöksyä kuolemaan taistelutantereella; sillä _varmaa on,_\nettä ellei täällä tule sotaa, niin ilmoittaudun vapaaehtoiseksi sinne,\nmissä apuani enimmin tarvitaan.\"\n\n\"Erik, ettehän toki sitä tarkoita! Erik, Erik, ettekö siis käsitä,\netten voisi ollenkaan enää laulaa, että jokainen sävel takertuisi\nkurkkuuni ajatellessani teitä, Erik, omaa ystävääni?! Minä rakastan\nteitä paljon, paljon enemmän kuin kaikkea muuta maan päällä!\"\n\nHän oli kumartunut alas ja tarttunut nuoren miehen molempiin käsiin;\nmutta tämä antoi itsensä lipua maahan hänen eteensä ja kätki\npäänsä hänen helmaansa. He istuivat ääneti, ja Else ymmärsi hänen\nnytkähdyksistään, että hän itki; mutta hän ei tohtinut puhua, koska\nhänkin oli purskahtaa itkuun; ja hän siveli hellästi kädellään Erikin\ntukkaan.\n\nVihdoin kohotti nuorukainen päänsä ja kuiskasi:\n\n\"Else, sanokaa se vielä kerran, muutoin luulen näkeväni unta.\"\n\nJa Else kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sydämellisen hellästi:\n\n\"Minä rakastan sinua, Erik, -- minä rakastan sinua.\"\n\nNyt toinen ymmärsi, että se oli totta, ja nousten ylös hän painoi\nElsen rintaansa vasten. Hän katsoi noihin tummiin, ihmeellisiin\nsilmiin, jotka oli unettomina öinä niin usein loihtinut ajatuksiinsa,\nja hän suuteli niitä kerran toisensa perään. Mutta kun hän suuteli\nhänen huuliansa, leimahti hehkuva puna Elsen poskille, ja hän muisti\nkohtauksen täyshoitolakoulun laulunopettajan kanssa. Hän kuroitti\nErikille taas suunsa ja kuiskasi:\n\n\"Erik, sinä olet ensimäinen mies, jolle annan suudelman.\"\n\nJa Erik vastasi:\n\n\"Sinä olet ensimäinen nainen, jolta otan suudelman.\"\n\nElse tiesi, että niitä sanoja ei yksi sadasta miehestä voinut\nvalehtelematta lausua -- siitä hän oli Poulin kanssa usein jutellut.\nTämän mielestä oli naurettavaa, jopa epämiehekästäkin olla ottamatta\nkaikkia suuteloita, jotka voi saada, ja samoin ajattelivat kaikki muut\nnuoret miehet ja pojat, jotka eivät _voineet_ tai _tahtoneet_ odottaa.\n\nSiinä oli kaksi onnellista nuorta ihmistä, jotka käsitysten astuivat\npappilaa kohti. Siellä pastori vaimoineen levottomissa aavistuksissa\nistui puutarha tuvassa, jonka isot ovet olivat avatut puutarhaan. He\nihan kummastuivat ja hetkiseksi melkein luulivat, että sotahuhut olivat\nolleet perättömiä; sillä tuo nuorten silmistä säteilevä ilo saattoi\ntietää vain rauhaa.\n\nMutta Karen-rouva käsitti kyllä pian, mitä oli tapahtunut. Ja hän\navasi heille sylinsä; ja he kumpikin tiesivät, että sieltä he aina\nlöytäisivät rauhaa. Pastori Gade taas laski kätensä siunaten heidän\npäänsä päälle ja sanoi liikutettuna:\n\n\"Te olette tehneet liiton vakavana aikana, ja tämän päivän muisto\non aina seuraava teitä, sen tiedän; mutta mihin toistenne luota\nvaeltanettekin, älkää milloinkaan unohtako, että juuri tänään rakkaus\nvoitti. -- Else kyllä käsittää tarkoitukseni.\"\n\nJa Else käsitti hänet. -- Pappi oli jo kauan sitten lukenut hänen\nsydämensä aivoitukset ja ymmärtänyt, että siellä oli taistelu käynnissä\nkutsumuksen ja rakkauden välillä, ja hän iloitsi nyt rakkauden voitosta.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin soitettiin kelloja kaikissa maan kirkoissa.\nTanska asetti joukkojaan liikekannalle. Illalla marssi pitkä\nsotamiesjono maantiellä. Jotkut joukosta yrittivät laulaa: \"Kun\nläksin kotoain\"; mutta sävel kuului särkyneeltä ja voimattomalta.\nMaantien vierustoilla seisoi naisia, lapsia ja vanhuksia. Muutamat\nnäistä itkivät, toiset liehuttivat nenäliinoja huudellen reippaita\njäähyväissanoja; mutta useimmat olivat ääneti ja vakavina.\nViimemainittujen joukossa olivat Else ja Karen-rouva; he seisoivat\nkäsitysten kyynelettömässä tuskassa. Mutta molemmat pakottivat\nhuulilleen pienen hymyn, kun näkivät Erikin rivissä ja kun tämä\nheilutti lakkiansa unohtaen kaiken sotakurin, mistä seikasta ei kukaan\nhäntä nuhdellutkaan; ja he jäivät seisomaan, kunnes viimeinen sotilas\noli kadonnut mäenharjanteen taakse.\n\nKaren-rouva meni miehensä luo, joka istui työhuoneessaan, raamattu\navattuna edessään. Mutta hän ei sitä lukenut, hän ei saanut sanoja \"älä\ntapa\" sopimaan yhteen sen kanssa, mitä nyt ulkona maailmassa tapahtui.\nHänestä se rukous voitosta, jonka taistelevat joka aamu rukoilivat,\nennenkuin lähtivät verityöhönsä, oli elävän Jumalan ivaamista. Mutta\nElse istui alhaalla huvimajassa samalla penkillä, missä hän ja Erik\nolivat toisilleen luvanneet unohtaa itsensä toistensa tähden, ja\nhänestä tuo kaikki oli niin järjetöntä, tarkoituksetonta, eikä hän\nkäsittänyt, että Jumala saattoi sellaista sallia.\n\nHänestä tuntui, että hänessä jäykistyi jotakin siitä hyvyydestä ja\nlempeydestä, minkä rakkaus Erikiä kohtaan oli loihtinut esiin, ja hän\noli syyttämäisillään Jumalaa, kun oli jättänyt hänet näin avuttomaksi.\nMutta sitten muistuivat hänelle mieleen muutamat sanat, jotka Erik\nsamana aamuna oli lausunut: \"Tämä ei ole Jumalan työtä, vaan ihmisten,\nja me tarvitsimme järkytyksen löytääksemme itsemme.\" Ja hän lyyhistyi\nitkemään.\n\nVasta kun usva ja pimeys laskeutuivat puutarhaan, meni hän levolle.\nHän oli jo torkahtanut, mutta havahtui äkkiä. Alkoi jymistä kuin\nukkosen lähestyessä, ja jyrinä kasvoi ja kävi voimakkaammaksi. --\nOliko vihollinen hyökännyt maahan? -- Hän juoksi avojaloin ullakolle\nkattoikkunan ääreen, mistä voi nähdä Kuninkaankujalle, ja erotti täältä\npitkän sotilasjonon hevosineen ja tykkeineen, joka aika kolinalla mennä\ntömisti eteenpäin.\n\nNe olivat läheisen leirin kanuunat, joita yön hiljaisuudessa\nkuljetettiin pääkaupunkiin. Oltiin valmiit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului kolmisen vuotta.\n\nMelkein koko Eurooppa oli kamppailussa. Maailmansodaksi sitä\nnimitettiin, tuota sodista kamalinta, hirveintä, missä ei taisteltu\nmies miestä vastaan, vaan niitettiin ihmisiä kuin viljaa. Kaikki\nsuuret keksinnöt, jotka olisivat voineet tuottaa ihmiskunnalle paljon\nhyötyä, käytettiin kaiken elinkykyisen, lahjakkaan ja voimakkaan\nhävittämiseksi, samalla kun nälkä ja puute lopetti toisia.\n\nMutta pohjoisessa oli vielä rauha; ja Trillerödissä, tuossa pienessä\nhauskassa maalaiskylässä, vietettiin eräänä maaliskuun sunnuntaina\nkaksoishäitä. Melkein kaikki kylän asukkaat olivat kokoontuneet kirkon\nja pappilan ulkopuolelle; mutta kun tapausta oli päätetty viettää\nsyvimmässä hiljaisuudessa, ei perheen kunniaksi mitään erikoisempaa\nhommattu.\n\nPapin lapset ne häitä viettivät, ja kun talvi oli ollut tavattoman\nankara, oli teillä vielä lunta. Mutta kottarainen liritteli pappilan\nkatolla. Vakavat ajat eivät kehoittaneet seuranpitoon; ainoastaan\nvanhemmat ja sisarukset olivat morsiusparien kanssa saapuvilla\npäivällisillä. Vanha äidinisä oli tullut kylään jo iltaa ennen; mutta\nhäntä ei voitu saada lähtemään ulos päätykammiostaan, joka ennen oli\nollut rouva Bangin, ja täällä hän mielihyvällä nautti kaikkia maukkaita\nruokalajeja, joita hänelle lähetettiin.\n\nKöpenhaminassa ei ollut voitu vuokrata huoneustoa, siellä kun jo kauan\noli vallinnut asuntopula, ja niinpä Svend, josta oli tullut isänsä\nprokuristi tämän asianajo-toimistossa, oli vaimonsa kanssa toistaiseksi\nasuva Mörckin perheessä.\n\nErik sitävastoin, joka oli käyttänyt suuren osan isoäidin perinnöstä\ntalon ostoon ja jota nyt nimitettiin tilanomistajaksi, tervehti ilolla\nsitä hetkeä, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa saattoi astua oman\nkynnyksensä yli.\n\nVaikka ajat olivatkin näin vaikeita ja surullisia, ei se onni, jota\nmolemmat parit tunsivat, ollut vähäisempi kuin hyvinä päivinä. Ajan\nvakavuus oli päinvastoin opettanut heille, että joka hetki, minkä\nomistamme, on lahja Jumalalta ja käytettävä hyvän palvelukseen; sillä\njo seuraava silmänräpäys voi riuhtaista meidät pois toistemme luota, ja\njokainen lausumamme katkera sana kiusaa ja raatelee meitä enemmän kuin\nmikään muu, sitä kun ei enää voi peruuttaa.\n\nKun vaunut illalla ajoivat pois, jäivät pappi ja hänen vaimonsa\nyksikseen; mutta kyynel, joka kimmelsi Karen-rouvan silmässä, ei ollut\nsurunkyynel, vaan se oli kummunnut kiitollisuudesta Häntä kohtaan, joka\noli säästänyt hänet ja hänen puolisonsa sekä nuo kaksi nuorta naista\nsurusta, että olisivat nähneet poikien lähtevän sotaretkelle.\n\nVielä vallitsi Tanskassa rauha. Tykkien pauke sieltä rajan takaa kuului\nheikommin, ja voittoa-rukoilevat äänet mykistyivät, sillä epätoivoiset\nihmiset olivat muuttumaisillaan koneiksi, joiden täytyi vain totella\nmitään ajattelematta ja tuntematta, kuin mielipuolisuuden pelossa.\n\nMutta toiset toimivat heidän puolestaan, rauhanrukous kohosi yhä\nkorkeammalle, kunnes se kerran ehti Jumalan valtaistuimen eteen.\n\n\n\n"]