Kalevala ja meri

KALEVALA JA MERI

Historiaa ja tarua Suomen muinaisuudesta

Kirj.

R. DILLSTRÖM

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927

        Merimiehiä olemme
        Minä vanha Väinämöinen,
        Toinen seppo Ilmarinen.

            (Kalevala: XLVII: 148-150.)






      Laivastolle, joka tulevaisuudessa vaalii meriaatetta
      vapaan valtakuntamme kalevalaisena perintönä

                      omistaa tämän kirjan

                                              Tekijä.

SISÄLLYS.

Johdanto, Suomen Laivastoyhdistys.
Esittely, J.J. Mikkola.
Alkulause.

I. VANHOJEN RUNOJEN MAANTIETEELLINEN POHJA.

1. Kalevala ja meri.

2. Kanteletar ja meri.

3. Muinais-suomalaisten ilmansuuntajärjestelmä.

4. Sankarivirsien ilmansuunnat.

5. Sankarivirsien maantiede.

II. SANKARIVIRSIEN HISTORIALLINEN TAUSTA.

 A. Suomen suvun esihistoria.
    6. Jotunit.
    7. Ihmissyöjät.
 B. Väinämöisten aikakausi.
    8. Vanha Väinämöinen.
    9. Beowulf, Ehtoon poika.
 C. Kalevaisten aikakausi
   10. Widsid.
   11. Kaleva ja kalevanpojat.
   12. Teurin meriretki.

JOHDANTO.

Kansakunnan suuruus: sen työt, sen taistelut, kestämiset ja
koettelemukset kuvastuvat sen historian lehdillä. Ne muodostavat
jälkipolville tuen, johon turvata, esikuvat joihin vedota. Ne ovat
verrattavissa peltoon, jonka esi-isät ovat meille raivanneet, tiehen,
jonka he ovat meille viitoittaneet, vesireittiin, jonka he ovat
meille merimerkeillä varustaneet, – Historiasta hakee ja löytää
parhaimman tukensa se suuri, kaikki puolue- ja etupyyteet vähäksyvä
yhteenkuuluvaisuuden tunne, jota sanotaan kansallistunnoksi. Kuta
vanhempi on kansakunnan historia, kuta syvemmälle sen syntyihin syviin
on tutkimus voinut tunkeutua, sitä voimakkaampaa virikettä on kasvava
kansallistunto näistä syvyyksistä ammentanut.

Seitsemänsadanviidenkymmenen ajastajan vieraitten valtojen alaisuus
sekä kaiken saaminen ja omaksuminen tänä aikana vieraitten kautta oli
kasvattanut yksinpä tiedemiehemmekin siihen uskoon, että kaikki mitä
tämä kansa oli luonut sekä työn että hengen alalla, olipa se sitten
varhaisemmalta tai myöhemmältä ajalta, sen suurta kansallisrunoelmaa
Kalevalaa myöten, oli vain lainaa milloin miltäkin naapurilta ja
voimakkaammalta kansalta. – Siksipä vapaa, itsenäinen Suomen kansa
ikikiitollisuudella vastaanottaa jokaisen tutkimuksen, joka valaisee
sen historiaa ja muinaisuutta sen omalta kannalta, toimivana ja
historiaa luovana tekijänä.

Riisukoot Kalevalan sankarit harteiltaan tarujen vaipat, puuntakoot
heidän purtensa, haimentakoot haahtensa, lyökööt he käden kätehen
jälkeläistensä: Hakkapeliittojen, Karoliinien ja Suomen Sodan sankarien
kanssa, jotka maalla ja merellä ovat kunnialla kamppailleet. –
Kasvakoon kansallistuntomme historian, ja Kalevalan historiallisen
merenkävijäkansan sankariajan merkeissä, jolloin ei emmitty
sotavenosen: "rintaa rautahan raketa ja tehä teräs nenähän".

Tällä toivotuksella tahtoo Suomen Laivastoyhdistys liittää Ins.
kom. kapt. Dillströmin tutkimuksen, "Kalevala ja meri", ensimäisenä
julkaisujensa sarjaan.

Suomen Laivastoyhdistys.

ESITTELY.

Insinööri-komentajakapteeni R. Dillström on kirjassaan "Kalevala
ja meri" rohkein ottein ryhtynyt kuvailemaan muinaissuomalaisia
merenkävijöinä. Taitavilla yhdistelmillä ja mielikuvituksella hän on
omasta kansanrunoudestamme, vanhoista perimätiedoista, pohjoismaisista
historiallisista kertomuksista ja muinaisenglantilaisesta
sankarirunoudesta sovittanut kokoon kuvia historiantakaisista
tapauksista ja urotöistä, joissa suomalaisten (finnien) nimellä ei ole
vähäinen osa. Monikin tutkija tulee varmaan tekemään vastaväitteitä
näitä yhdistelmiä ja kuvauksia vastaan, mutta yhtyypä niihin tai on
niitä vastaan, täytyy tunnustaa, että nämä rohkeat otteet tulevat
vaikuttamaan herättävästi ja antamaan aihetta tekijän esittämien
väitteiden tarkastamiseen, sillä ei voitane kieltää, että tekijä on
usein avannut erittäin mielenkielenkiintoisia näköaloja. Aikana jolloin
Suomen kansa vähitellen herää näkemään, mitä meri sille merkitsee, on
tällaisten kysymysten käsittely erinomaisen tärkeä.

J.J. Mikkola.

ALKULAUSE

Tässä teoksessani olen koettanut osoittaa, että Kalevalanaineisten
sankarivirsien tapahtumain maantieteellinen pohja on melko tarkoin
määriteltävissä, sanatilastollista tutkimusmenettelyä soveltamalla.
Muinaissankartemme elämän ja toiminnan näyttämön selvillesaaminen on
vuorostaan tarjonnut mahdollisuuden sillantekoon vanhojen runojemme
ja läntisten naapuriemme rikkaan muinaistaruston välille. Tuloksena
häämöttää mahdollisuus muinaishistoriamme kronologiseen käsittelyyn ja
monen hämärän kohdan selvittämiseen naapurimaidenkin historiassa.

Olen tietoinen siitä, että näin maallikkona maamme historiallisen
tutkimuksen ehkä vaikeimpia kysymyksiä käsitellessäni mahdollisesti
olen jossakin kohden vetänyt liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä
ja jättänyt hyvinkin paljon asioihin vaikuttavia seikkoja
huomioonottamatta. Uhkarohkeaa yritystäni voin puolustaa vain sillä,
että minusta se tapa, millä Kalevalaan useinkin on suhtauduttu,
on tuntunut vastenmieliseltä. En ole voinut sulattaa sitä, että
"suomalaisen sankari-ihanne ei ole ollut soturin, vaan loitsijan".
En ole voinut kärsiä kanteletta soittavia ja ahtailla sisäjärvillä
soutelevia Väinämöisiä, kun vaistomaisesti olen aavistanut, että
alallaan kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvan kansalliseepoksemme
pohjana on täytynyt olla maailmaa nähneiden merenkävijäin ja
miekallisten miesten tarmon, kestävyyden ja sotilaallisen kunnon
sankariteot, eikä ominaisuuksiltaan naapurikansojansa kehnomman rodun
salakavalan viekkaat noitajuonet.

Tunnen mieluisan velvollisuuden lausua lämpimän kiitoksen professori
J.J. Mikkolalle, joka monivuotisen yhteistoimintamme aikana vähitellen
on johtanut ajatuksiani askaroimaan heimomme muinaisuutta koskevissa
kysymyksissä sekä sitäpaitsi on antanut minulle paljon arvokkaita
neuvoja.

Helsingissä 18. pnä lokakuuta 1926.

R. Dillström.

I. VANHOJEN RUNOJEN MAANTIETEELLINEN POHJA.

1. Kalevala ja meri.

Kalevalaa, sellaisena kuin se Lönnrotin kädestä on lähtenyt, ei
yleensä pidetä tieteellisten tutkimusten perustaksi sopivana. Onhan
todettu, että jo aikaisimmassa kansalliseepoksemme luonnoksessa,
Runokokouksessa Väinämöisestä, on noin 5 % säkeitä, jotka eivät ole
kansanomaisia, ja Vanhassa sekä erittäinkin Uudessa Kalevalassa on
tämä prosenttiluku varmaan suurempi. Sitäpaitsi on säkeiden poimiminen
kansanrunon eri toisinnoista useinkin johtanut erehdyttävään tulokseen,
varsinkin, jos otamme huomioon, että säkeiden suuri yhteensommittelija
suoritti työnsä toisintojen keräilyn parhaillaan jatkuessa.

Valtavan suuri osa Kalevalasta on kuitenkin suoraan kansan suusta
saatu, ja niissäkin säkeissä, jotka todistettavasti ovat Lönnrotin
käsialaa, tuskin voinee löytää sanoja, joita kansa ei olisi vanhoissa
runoissamme käyttänyt. Tästä seuraa, että kansalliseepoksemme
sanatilastollinen käsittely kuitenkin saattaa johtaa tuloksiin, jotka
eivät ole tieteellistä arvoa vailla.

Kalevalaa kerran selaillessani huomasin, että tuhatjärvisen maamme
kansalliseepos hyvin vähän puhuu järvistä, mutta että meri siinä
näyttää erittäin tärkeää osaa. Tästä merkillisestä ilmiöstä voinee
joltisenkin varmasti päättää, että ainakin Kalevalan eepilliset osat
ovat syntyneet meren rannikolla tai saaneet sieltä aiheensa. Jotta
huomioni ei olisi jäänyt vain sen yleisen vaikutuksen varaan, minkä
tästä seikasta sain, päätin laatia pienen tilaston siitä, miten
usein sanat "meri" ja "järvi" tai niiden johdannaiset eepoksessamme
esiintyvät. Koska varsinaiset joet ovat sisämaassa jokseenkin
harvinaisia, mutta sitävastoin järviköyhällä rannikkoalueella
näyttelevät huomattavaa osaa, päätin ulottaa tilastoni myöskin "joki"
sanaan. Sain seuraavat luvut:

    Meri...... 202 kertaa.
    Joki......  82    "
    Järvi.....  14    "

alevala kertoo siis seudusta, missä järvet ovat harvinaisia, joet
hyvin tavallisia ja meri vesistöjen se muoto, joka useimmin eteen
sattuu. Kalevalan sankarit ovat siis olleet merenrannikkolaisia. Tämä
johtopäätös saa lisätukea, jos tarkastetaan, missä yhteydessä järvistä
puhutaan.

Järvistä mainitsee Joukahainen, "laiha poika lappalainen", ladellessaan
viisauksiaan Väinämöiselle (III Runo):

    Kolme on koskea kovoa,
    Kolme järveä jaloa,
    Kolme vuorta korkeata
    Tämän ilman kannen alla:

Niin kauan kun hän puhuu sisämaan ihmeellisyyksistä,

    Vuoresta on vetosen synty,
    Tulen synty taivosesta.
    Alku rauan ruostehesta,
    Vasken kanta kalliosta.

saa kaikki käydä täydestä, mutta kun hän alkaa puhua merestä:

    Muistanpa ajan mokoman,
    Kun olin merta kyntämässä,
    Meren kolkat kuokkimassa,

silloin Väinämöinen jo väittää hänen valehtelevan: mitä hän sisämaan
mies merestä tietäisi, onhan siinä kylliksi, että hän tietää jotakin
omista järvistään.

Koska Väinämöinen sanasodan tapahtuessa oli matkalla sisämaahan, ei
sovi ihmetellä, että

    Järvet läikkyi, maa järisi,
    Vuoret vaskiset vapisi,

kun hän lauloi Joukahaisen suohon.

Seuraavan kerran järvi esiintyy, kun Väinämöinen kosittuaan Pohjan
neittä turvautuu verentukinnan tietäjän apuun (VIII Runo):

    On sulettu – – – – –
    Joet suista, järvet päistä,
    Virrat niskalta vihaiset.

Lemminkäisen äidin harharetkiltä surmattua poikaansa etsimässä
kerrotaan (XV Runo):

    Maat käveli mauriaisna,
    Neuliaisna niemen reunat,
    Jäniksenä järven rannat;

Pohjan neidon jäähyväisissä puhutaan myöskin järvistä (XXIV Runo):

    Jätän kaikki terveheksi:
    – – – – –
    Järvet saoin saarinensa,
    Syvät salmet siikoinensa.
    – – – – –
    Jää hyvästi, järven rannat,
    Järven rannat, pellon penkat

Lemminkäinen kuulee (XXVI Runo):

    Järyn järvien takoa,

kun Pohjolassa häitä vietetään.

Matkallaan häihin hän selviytyy tulikuopasta siten, että "palaville
paateroille"

    Tulipa luminen lampi,
    Hyinen järvi muo'ostihe.

Tulen haussa Väinämöinen sai kuulla (XLVII Runo), että tuli

    – – – vierähti vetehen
    Aaltoihin Aluen järven:

Kun "sinervä siika" sitten nieli tulisorosen, pääsi järvi entiselleen:

    Jo vettyi Aluen järvi,
    Pääsi päältä äyrästensä
    Sijallensa entiselle
    Yhtenä kesäisnä yönä.

Tulen niellyttä kalaa pyydystettäessä tarvittava liina kylvettiin
(XLVIII Runo):

    Rannallen Aluen järven
    Peltohon saviperähän,

Karkuun päässyt tuli meni sitten

    Aalloitse Aluen järven.

Tulen polttaman sanoissa lopuksi kerrotaan, että

    Paljo on hyytä Pohjolassa,
    Jäätä kylmässä kylässä:
    Hyyss' on virrat, jäässä järvet,
    Ilmat kaikki iljennessä.

Näin niukalti kymmenet tuhannet järvemme ovat edustettuina Kalevalassa.
Kalevalaisten kotiseuduilla niitä ei ollut ensinkään, vain matkoillaan
sisämaahan he niitä tapasivat. Väinölän ahot ja Kalevalan kankaat
olivat meren rannalla, lähellä lohirikkaita jokia, mutta kylmässä
kylässä, pimeässä Pohjolassa oli järviä. On siis helppo kuvitella, että
Väinölä oli Suomen etelärannikolla. Kalevalasta tapaa viitteitä, jotka
ehkä sallivat määrätä paikan vieläkin tarkemmin. Veden emoksi mereen
laskeutunut ilman impi (I Runo)

    Uipi iät, uipi lännet
    Uipi luotehet, etelät,

mutta ei yritä pohjoiseen, koska siellä oli maa vastassa. Pesää etsivä
sotka myöskin

    Lenti iät, lenti lännet,
    Lenti luotehet, etelät,

ja aava, saareton meri oli aina edessä.

Jotta näissä säkeissä annetut suunnat pitäisivät paikkansa, on syytä
olettaa, että aava meri, jonka rannalla maailman muodostumista kuvaavan
runon tekijä haaveili, salli vapaan kulun mainittuihin suuntiin, siis
itään, länteen luoteeseen ja etelään. Pohjoisessa ja koillisessa oli
maa vastassa.

On siis luultavinta, että Väinölä oli Varsinais-Suomen rannikolla,
jossakin Hangon ja Turun välisellä seudulla.

Tätä otaksumaa tukee, paitsi muutamat muutkin Kalevalassa esiintyvät,
osaksi jäljempänä mainitut maantieteelliset viitteet, myöskin se korkea
ylimyskulttuuri komeine pitoineen, säännönmukaisine kaksintaisteluineen
ja muine hienoston huvituksineen, jonka jälkiä vuosisatoja jatkunut
runojen siirtyminen polvesta polveen rahvaan keskuudessa ei ole voinut
tyystin hävittää. Myöskin tekniikka – raudan valmistus suomalmista,
oluenpanomenetelmä ja liinan käsittely – on niin korkealle kehittynyt,
ettei Kalevala suinkaan voi olla peräisin miltään syrjäseudulta, vaan
varmasti on luotu maamme silloisen elämän keskuksessa. Historialliset
henkilöt ovat epäilemättä olleet sankarien esikuvina: ei niin ollen
liene ensinkään mahdotonta, että ne ovat oikeassa, jotka pitävät
jotakin merisissinä kuuluisaksi tullutta Fleming-suvun esi-isää
alkuperäisenä Lemminkäisenä.

Merimiehiä kalevalaiset joka tapauksessa olivat. Vain merimies
esimerkiksi on perillä yhdeksännen aallon merkityksestä. Sanotaanhan
Vellamon neidon onginnasta kerrottaessa (V Runo):

    Seitsemännellä selällä,
    Yhdeksännen aallon päällä.

He olivat myöskin laivanrakentajia, kuten entisaikojen merimiehet
yleensä. Väinämöinenhän kerskailee (VIII Runo):

    "Liene ei maassa, maailmassa,
    Koko ilman kannen alla
    Mointa laivan laatijata,
    Vertoani veistäjätä",

kun hän rupesi rakentamaan, ei venettä, vaan suurta laivaa:

    Läksi veistohon venosen
    Satalauan laittelohon.

Laivanveistorunossa (XVI) selvitellään tarkalleen, minkä takia
tammi, siis yleensä vain Etelä-Suomessa ja sielläkin ensisijassa
Varsinais-Suomessa esiintyvä puulaji, sopii purren emäpuuksi. Kun
Sampsa Pellervoinen kysyy:

    "Tulisko sinusta, tammi,
    Emeä erävenehen,
    Sotapurren pohjapuuta?"

saa hän vastaukseksi:

    "On vainen minussa puuta
    Emäksi yhen venosen,
    Enk' ole hoikka huolainniekka
    Enkä ontelo sisältä;
    – – – – –"
    Sampsa poika Pellervoinen
    Otti kirvehen olalta,
    Iski puuta kirvehellä,
    Tammea tasaterällä,
    Pian taisi tammen kaata,
    Puun sorean sorrutella.
      Ensin laski latvan poikki,
    Tyven tyynni halkaisevi,
    Veisti siitä pohjapuita,
    Lautoja epälukuisin
    Laulajalle laivaksiksi,
    Väinämöiselle venoksi.
      Siitä vanha Väinämöinen
    Tietäjä iän-ikuinen,
    Teki tieolla venettä,
    Laati purtta laulamalla
    Yhen tammen taittumista
    Puun murskan murenemista,
    Lauloi virren, pohjan puutti,
    Lauloi toisen, liitti laian,
    Lauloi kohta kolmannenki
    Hankoja hakatessansa,
    Päitä kaaren päätellessä,
    Liitellessänsä limiä.
      Kaaritettua venosen
    Liitettyä laian liitot
    Uupui kolmea sanoa
    Panemilla porraspuien,
    Kokkien kohentimilla,
    Peräpään on päättimillä.

Saatuaan Vipusen avulla veneen valmiiksi, lähti Väinämöinen Pohjan
neittä kosimaan.

    Pani haahen haljakkahan,
    Punaisehen pursipuolen,
    Kokat kullalla kuvasi,
    Hopealla holvaeli;
    Niin huomenna, muutamana,
    Aamulla ani varahin
    Lykkäsi venon vesille,
    Satalauan lainehille
    Kuorikiskoilta teloilta,
    Mäntyisiltä järkälöiltä.
      Nosti päälle purjepuunsa,
    Veti puuhun purjehia,
    Veti purjehen punaisen,
    Toisen purjehen sinisen
    Itse laivahan laseikse,
    Aluksehen asteleikse;
    Läksi merta laskemahan;
    Sinistä sirottamahan.
      Siinä tuon sanoiksi virkki,
    Itse lausui ja pakisi:
    "Tule nyt purtehen, Jumala,
    Aluksehen, armollinen,
    Väeksi vähän urohon,
    Miehen pienen miehuueksi
    Noilla väljillä vesillä,
    Lakeilla lainehilla!
      Tuuittele, tuuli, purtta,
    Aalto, laivoa ajele
    Ilman sormin soutamatta,
    Ve'en kieron rikkomatta,
    Väljille meren selille,
    Ulapalle aukealle!"

Pohjolan häissä sanotaan sulhasen silmistä (XXI Runo):

    Meren on vaahen valkeuiset,
    Meren ruo'on ruskeuiset,
    Meren kaislan kauneuiset.

Siis meren otsoonipitoisen ilman vaikutuksesta epämääräisen
vaaleanvihreiksi haalistuneet todelliset merimiehensilmät.

Lemminkäisen äiti neuvoo pakoretkelle lähtevää poikaansa (XXVIII Runo):

    "Otapa isosi pursi,
    Lähe tuonne piilemähän
    Ylitse meren yheksän,
    Meri puolen kymmenettä,
    Saarehen selällisehen,
    Luotohon merellisehen;
    Siell' ennen isosi piili,
    Sekä piili jotta säilyi
    Suurina sotakesinä,
    Vainovuosina kovina,"

Hän saapuu sitten saareen, jossa on (XXIX Runo):

    – vakavammat varavat,
    Rannat täynänsä teloja,
    Jos saisit saoin venehin,
    Tulisit tuhansin pursin.

Tässä kaukaisessa, vilkasliikenteisessä satamapaikassa Lemminkäinen
elostelee merimiesten ikivanhaan tapaan, kunnes taas tulee pako eteen,
mustasukkaisten miesten takia:

    Siitä lieto Lemminkäinen
    Laskevi sinistä merta,
    Laski päivän, laski toisen,
    Päivälläpä kolmannella
    Nousi tuuli tuulemahan,
    Ilman ranta riehkumahan.
    Suuri tuuli luotehinen,
    Kova tuuli koillistuuli,
    Otti laian, otti toisen,
    Vikelti koko venehen.

Uiden hän pelastuu rannalle ja saa

    – uuen purren,
    Varsin valmihin venehen,
    Mennä miehen uusille maille,
    Kulkea kotiperille.

Kun Lemminkäinen käy laivavalkamoillaan, hänen sotapurtensa valittelee
(XXX Runo):

    "Mi minusta laatimasta,
    Kurjasta kuvoamasta:
    Ei Ahti sotia soua
    Kuunna, kymmenenä kesänä
    Hopeankana halulla,
    Kullankana tarpehella."

Tästä näkyy selvästi, että Lemminkäinen kävi merellä rosvoutta
harjoittamassa, mihin sisämaanvesillä tuskin oli tilaisuutta, mutta
kylläkin Suomenlahdella, jolla välitettiin tavaranvaihtoa länsimaihin
aina Arabiasta asti.

Lemminkäinen lohduttelee:

    "Elä huoli, hongan pinta,
    Varpelaitainen valita,
    Vielä saat sotia käyä,
    Tappeloita tallustella:
    Lienet täynnä soutajia
    Päivän huomenen perästä."

Tiera lähti sotakumppaniksi, ja

    – Ahti Saarelainen
    Lykkäsi venon vesille,
    Kuni kyyn kulon-alaisen
    Eli käärmehen elävän,
    Läksi luoen luotehesen
    Tuolle Pohjolan merelle.

"Ormen lange!" Samat muodot johtavat samoihin kuviin. Pohjanlahdella
on yhä edelleenkin ikivanha nimensä. Muu meri ei tässä voi tulla
kysymykseen. Saavuttihan esim. Ilmarinen aivan samaan suuntaan
pyrkineen Väinämöisen, vaikka hän lähti matkalle maitse paljon
myöhempään. Suomenlahdelta tehty pitkä kierros meritse Pohjanlahdelle
ja ehkä Kokemäenjoen seutuvilla olleeseen Pohjolaan kesti niin paljon
kauemmin kuin suora maamatka (XXX Runo).

Sampo-retkelle lähdettäessä Ilmarinen suosittelee maamatkaa, ja
Väinämöinen siihen aluksi suostuukin, vaikka vetelä e'elle viepi
(XXXIX Runo), mutta muuttaa mielensä, kun pursi valittelee:

    "Vesille venosen mieli
    Tervaisiltakin teloilta,
    Mieli neien miehelähän
    Korkeastakin ko'ista;
    Sitä itken, pursi raukka,
    Vene vaivainen valitan
    Itken viejäistä vesille,
    Laskijaista lainehille.
      Sanottihin tehtäessä,
    Laulettihin laitettaessa
    Saatavan sotivenettä,
    Vainopurtta puuhattavan.
    Tuovan täyteni eloa,
    Alustani aartehia:
    Ei ole sotahan saatu,
    Eloteillen ensinkänä!
      Muut purret, pahatki purret,
    Ne aina sotia käyvät,
    Tappeloita tallustavat,
    Kolme kertoa kesässä
    Tuovat täytensä rahoja,
    Alustansa aartehia;
    Minä, veistämä venonen,
    Satalauta laaittama,
    Tässä lahon lastuillani,
    Venyn veistämäisilläni;
    Pahimmatki maan matoset,
    Alla kaarien asuvat,
    Linnut ilman ilkeimmät
    Pesän pielessä pitävät
    Kaikki korven konnikatki
    Kokillani koksentavat;
    Oisi kahta kaunihimpi,
    Kahta, kolmea parempi,
    Olla mäntynä mäellä,
    Petäjänä kankahalla,
    Oksilla oravan juosta,
    Pennun alla pyörähellä."

Kantavuudestaan vene kertoo:

    "Oonpa kaunis kannannalta
    Sekä pohjalta sijava
    Soutoa sa'an urokoti,
    Ilma istua tuhannen."

Veneen kulkusuunnasta matkalla Pohjolaan rannalta tähystelevä
Lemminkäinen sanoo:

    "Soutaen Suomesta tulevi,
    Airon iskien iästä,
    Melan luoen luotehesen."

Paremmin ei voi kuvata Suomenlahdelta Pohjanlahdelle kulkevan laivan
suuntaa.

Lemminkäinen pääsee retkelle mukaan ja

    Tuopi laian tullessansa
    Venehesen Väinämöisen.
    Sanoi vanhan Väinämöinen:
    "Oisi puuta purressani,
    Laitoa venehessäni,
    Parahiksi painoaki,
    Miksi laitat laitoasi
    Puuta purtehen liseät?"
      Sanoi lieto Lemminkäinen:
    "Ei vara venettä kaa'a,
    Tuki suovoa tuhoa;
    Usein merellä Pohjan
    Tuuli laitoa kysyvi,
    Vastatuuli varppehia."
      Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Sentähden sotavenosen
    Rinta rautahan rakettu
    Ja tehty teräsnenähän,
    Jottei tuuli tuiki vieä
    Eikä viskoa vihurin."

Hurja ja muuten kevytmielinen Lemminkäinen on merimiehenä hyvin
varovainen: todellisten merenkävijäin tunnusomainen piirre meidänkin
aikoinamme.

Sammon ryöstöretkeen nähden on pantava merkille, että kalevalaiset
aluksi pyrkivät vain ihmekoneen osuudelle, jakamaan sen tuottamaa
voittoa, mutta Pohjolan emäntä vastaa kieltävästi (XLII Runo):

    "Ei pyyssä kahen jakoa,
    Oravassa miehen kolmen;
    Hyvä on Sampuen hyrätä,
    Kirjokannen kahnatella
    Pohjolan kivimäessä,
    Vaaran vaskisen sisässä,
    Hyvä olla itseniki
    Sammon suuren haltijana."

Mielestäni tuntuu luonnollisimmalta otaksua, että Sampo oli
rakenteeltaan siihen aikaan ainutlaatuinen mylly, jonka Ilmarinen,
suuri taiteilija ja mekaaninen nero, Suomen Leonardo da Vinci, oli
tehnyt Pohjolaan. Kun mylly osoittautui hyvin kannattavaksi, kävi
kalevalaisille kateeksi; he pyrkivät ensin osuudelle, ja kun siihen
ei suostuttu, niin he ryhtyivät laitetta väkivallalla ottamaan, missä
hommassa myllyn luja kiinnitys kallioon tuotti erinäisiä vaikeuksia.

Ryöstetyn Sammon kuljettaminen päättyy meritaisteluun, vaikka
Väinämöinen pitää kovaa kiirettä ja koettaa olla hyvin varovainen.

    "Ei vesillä vieremistä,
    – Lainehilla laulamista;
    Laulu laiskana pitävi,
    Virret sou'un viivyttävi;
    Päivä kultainen kuluisi,
    Yöhyt kesken yllättäisi
    Näillä väljillä vesillä,
    Lakeilla lainehilla."
      Se on lieto Lemminkäinen
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Aika kuitenki kuluvi,
    Päivä kaunis karkelevi,
    Yö tulla tuhuttelevi,
    Hämärä häkyttelevi,
    Jos et laula polvenasi,
    Hyrehi sinä ikänä."
      Laski vanha Väinämöinen
    Selkeä meren sinisen,
    Laski päivän, laski toisen,
    Päivänäpä kolmantena
    Tuo on lieto Lemminkäinen
    Kerran toisen kertaeli:
    "Miks' et laula, Väinämöinen,
    Hyrehi, hyväntöläinen,
    Hyvän Sammon saatuasi,
    Tien oikean osattuasi?"
      Vaka vanha Väinämöinen,
    Hänpä varman vastoavi:
    "Varahainen laulannaksi,
    Aikainen ilonpioksi;
    Äsken laulanta sopisi,
    Ilon teentä kelpoaisi,
    Kun omat ovet näkyisi,
    Omat ukset ulvahtaisi."

Kolmen päivän merimatkan jälkeen ei siis vielä oltu läheskään perillä,
ja lisäksi sumukin vielä pidättelee merenkävijöitä.

    Ututyttö, neiti terhen,
    U'un huokuvi merelle,
    Sumun ilmahan sukesi,
    Piti vanhan Väinämöisen
    Kokonaista kolme yötä
    Sisässä meren sinisen
    Pääsemättänsä perille,
    Kulkematta kunnekana.
      Yön kolmen levättyänsä
    Sisässä meren sinisen
    Virkki vanha Väinämöinen
    Itse lausui, noin nimesi:
    "Ei ole mies pahempikana,
    Uros untelompikana
    U'ulla upottaminen,
    Terhenellä voittaminen."
      Veti vettä kalvallansa,
    Merta miekalla sivalti,
    Sima siukui kalvan tiestä,
    Mesi miekan roiskehesta,
    Nousi talma taivahalle,
    Utu ilmoillen yleni,
    Selvisi meri sumusta,
    Meren aalto auteresta,
    Meri suureksi sukeutui,
    Maailma isoksi täytyi.

Kolmen vuorokauden sumussaoloa ei sisävesillä voi ajatellakaan, mutta
kylläkin merellä, kun ottaa huomioon, ettei Väinämöisellä tietysti
ollut kompassia. Sumusta selviävä meri on muutamilla sanoilla kuvattu
aivan suurenmoisesti.

Sumua seurasi myrsky. Sen voimaa ja toimenpiteitä sitä vastaan kuvataan
tavalla, johon vain aavanmeren kulkija kykenee.

    Itse seppo Ilmarinen,
    Tuopa tuiki tuskautui,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Voi poloinen, päiviäni,
    Kun läksin selille näille,
    Ulapoille aukeille,
    Polin puulle pyörivälle,
    Varvalle vapisevalle!
    Jo on tukka tuulta nähnyt,
    Hivus säätä hirveätä,
    Parta päiviä pahoja,
    Nähnyt näilläki vesillä,
    Harvoin on havaita tainnut
    Tuulta ennen tuon näöistä,
    Noita kuohuja kovia
    Lakkipäitä lainehia;
    Jo nyt on tuuli turvanani,
    Meren aalto armonani."
      Vaka vanha Väinämöinen,
    Tuopa tuossa arvelevi:
    "Ei venossa vieremistä,
    Purressa parahtamista;
    Itku ei hä'ästä päästä,
    Parku päivistä pahoista!"
      Siitä tuon sanoiksi virkki,
    Itse lausui, noin nimesi:
    "Vesi, kiellä poikoasi,
    Laine, lastasi epeä,
    Ahto, aaltoja aseta,
    Vellamo, ve'en väkeä,
    Ettei parsku parraspuille,
    Pääse päälle kaarieni!
      Nouse, tuuli, taivahalle,
    Ylös pilvihin ajaite,
    Sukuhusi, syntyhysi,
    Heimohon, perehesesi!
    Elä kaa'a puista purtta,
    Vierrä hongaista venettä,
    Ennen kaa'a puut palolla,
    Kuuset kummuilla kumoa!"
      Se on lieto Lemminkäinen,
    Itse kaunis Kaukomieli,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Tule, kokko turjalainen,
    Tuopa kolme sulkoasi,
    Kokko, kolme, kaarne kaksi,
    Varaksi vähän venehen,
    Pahan purren parraspuuksi!"
      Itse laitoa lisäsi,
    Varppehia valmisteli,
    Liitti tuohon liikalaiat,
    Koko sylen korkeuiset,
    Aallon käymättä ylitse,
    Partahille parskumatta.
      Jo oli kyllin laitoaki,
    Venehessä varppehia
    Tuulen tuiman tuikutella
    Aallon ankaran lykätä,
    Kuohuja kulettaessa,
    Mäkipäitä mentäessä.

Pohjolan väki lähti Sammon ryöstäjiä tavoittelemaan (XLIII Runo):

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    Kutsui Pohjolan kokohon,
    Pani joukon jousihinsa,
    Laittoi miehet miekkoihinsa,
    Rakenteli Pohjan purren,
    Suoritti sotavenosen.
      Latoi miehet laivahansa,
    Suoritti sota-urohot,
    Kuni sotka poikasensa,
    Tavi lapsensa latovi,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat jousella urosta.
      Kohenteli purjepuita,
    Vaatevarpoja varasi,
    Nosti puuhun purjehia,
    Vaattehia varpapuihin,
    Kuin on pitkän pilven longan
    Pilven töngän taivahalla;
    Siitä läksi laskemahan,
    Sekä läksi jotta joutui
    Sampoa tapoamahan
    Venehestä Väinämöisen.
      Vaka vanha Väinämöinen
    Laskevi sinistä merta,
    Itse tuon sanoiksi virkki,
    Puhui purtensa perästä:
    "Oi sie lieto Lemmin poika,
    Ylimmäinen ystäväni,
    Nouse purjepuun nenähän,
    Vaatevarpahan ravaha,
    Katsaise etinen ilma,
    Tarkkoa takainen taivas,
    Onko selvät ilman rannat,
    Onko selvät vai sekavat!"

Tämä kohta selvittää aivan tarkoin, että on kysymys todellisesta
aavanmeren sotalaivasta, jonka uppouma on niin suuri, että voi lähettää
miehen mastoon tähystäjäksi. Sisämaan vesillä ei tällainen tähystely
ensinkään olisi ollut tarpeen, mutta aavalla merellä se vielä nytkin
kuuluu merimiesten tapoihin. Tästä kohdasta saattaa aivan erikoisen
varmasti päättää, että kalevalaiset tosiaankin olivat aavan meren
kävijöitä, kaukaisillakin vesillä kulkijoita.

    Tuopa lieto Lemminkäinen
    Poika, veitikka verevä,
    Hyvin kärkäs käskemättä,
    Kehumattakin kepeä,
    Nousi purjepuun nenähän,
    Vaatevarpahan rävähti.
      Katsoi iät, katsoi lännet,
    Katsoi luotehet, etelät,
    Katsoi poikki Pohjan rannan.
    Siitä tuon sanoiksi virkki:
    "Selvä etinen ilma,
    Taakea takainen taivas;
    Pieni on pilvi pohjoisessa,
    Pilven lonka luotehessa."
      Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Jo vainen valehtelitki!
    Ei se pilvi ollekana,
    Pilven lonka lienekänä,
    Se on pursi purjehinen;
    Katso toiste tarkemmasti!"

Sisävesillä ei niin laajoista näköaloista saattaisi olla kysymystäkään,
että tottunut merimies erehtyisi pitämään taivaanrannalla esiintyvää
purjetta pilvenä. Aavalla merellä se ei ensinkään ole harvinaista.

    Katsoi toiste, katsoi tarkoin,
    Sanovi sanalla tuolla:
    "Saari kaukoa näkyvi,
    Etähältä haamottavi,
    Havukoita haavat täynnä,
    Koivut kirjokoppeloita."
      Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Jo vainen valehtelitki!
    Havukoita ei ne olle
    Eikä kirjokoppeloita,
    Ne on Pohjan poikasia;
    Katso tarkoin kolmanneksi!"
      Se on lieto Lemminkäinen
    Katsoi kerran kolmannenki,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausui tuolla lausehella:
    "Jo tulevi Pohjan pursi,
    Satahanka hakkoavi,
    Sata on miestä soutimilla,
    Tuhat ilman istumassa!"
      Silloin vanha Väinämöinen
    Jo tunsi toet totiset,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Soua, seppo Ilmarinen,
    Soua, lieto Lemminkäinen,
    Soutakatte kaikki kansa,
    Jotta juoksisi venonen,
    Pursi eestä ennättäisi!"
      Souti seppo Ilmarinen,
    Souti lieto Lemminkäinen,
    Souti kansa kaikenlainen;
    Lyllyivät melat lylyiset,
    Hangat piukki pihlajaiset,
    Vene honkainen vapisi;
    Nenä hyrski hylkehenä,
    Perä koskena kohisi,
    Vesi kiehui kelloloissa,
    Vaahti palloissa pakeni.
      Kilvan kiskoivat urohot,
    Miehet veikaten vetivät,
    Eipä matka eistykänä,
    Ei pakene puinen pursi
    Eestä purren purjehisen,
    Tuon on Pohjolan venehen.
      Silloin vanha Väinämöinen
    Jo tunsi tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan;
      Arvelee, ajattelevi,
    Miten olla, kuin eleä,
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "Vielä mä tuohon mutkan muistan,
    Keksin kummoa vähäisen."
      Tavoittihe tauloihinsa,
    Tunkihe tuluksihinsa,
    Otti piitä pikkuruisen,
    Tauloa taki vähäisen,
    Ne merehen mestoavi
    Yli olkansa vasemman,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausui tuolla lausehella:
    "Tuosta tulkohon karinen,
    Salasaari kasvakohon,
    Johon juosta Pohjan purren,
    Satahangan halkiella
    Meren myrskyn hiertimessä,
    Lainehen vapaimessa!"
      Se siitä kariksi kasvoi,
    Loihe luo'oksi merehen,
    Itähän pitemmin puolin,
    Poikkipuolin pohjosehen.
      Tulla puikki Pohjan pursi,
    Halki aallon hakkoavi,
    Jopa joutuvi karille,
    Puuttui luotohon lujasti;
    Lenti poikki puinen pursi,
    Satakaari katkieli,
    Mastot maiskahti merehen,
    Purjehet putoelivat
    Noiksi tuulen vietäviksi,
    Ahavan ajeltaviksi.
      Louhi Pohjolan emäntä,
    Jaloin juoksevi vetehen,
    Läksi purtta nostamahan,
    Laivoa kohottamahan;
    Ei ota vene yletä
    Eikä pursi liikahella;
    Kaikk' oli kaaret katkennunna,
    Kaikki hangatki hajalla.

Tässä kerrotaan taktillisesta tempusta, jota saaristosodassa vielä
nytkin voidaan soveltaa. Takaa-ajettu laiva kulkee jonkin tunnetun
vedenalaisen karin aivan vieritse, ja muuttaa sen jälkeen hiukan
kulkusuuntaansa, mistä saattaa seurata, että takaa-ajava alus,
varsinkin jos se, niinkuin tässä tapauksessa, liikkuu vierailla
vesillä, ajaa samalle karille. Karilleajon seuraukset on kuvattu siten,
että selvästi huomataan jokseenkin ison, suurella elävällä voimalla
eteenpäin kiitäneen aluksen joutuneen matalikkoon.

Karilleajoa seurasi tuima taistelu, jossa kokoksi muuttunut Pohjan eukko

    Siinä Sampoa tavoitti
    Sormella nimettömällä,
    Sammon vuoalti vetehen,
    Kaatoi kaiken kirjokannen
    Punapurren laitimelta
    Keskelle meren sinisen;
    Siinä sai muruiksi Sampo,
    Kirjokansi kappaleiksi.
      Niin meni muruja noita,
    Sammon suuria paloja
    Alle vienojen vesien,
    Päälle mustien murien,
    Ne jäivät ve'en varaksi,
    Ahtolaisen aartehiksi;
    Siitäp' ei sinä ikänä,
    Kuuna kullan valkeana
    Vesi puuttune varoja,
    Ve'en Ahti aartehia.
      Jäipä toisia muruja,
    Pienempäisiä paloja
    Selälle meren sinisen,
    Meren laajan lainehiille,
    Tuulen tuuiteltavaksi,
    Aaltojen ajeltavaksi.
      Niitä tuuli tuuitteli,
    Meren läikkä läikytteli
    Selällä meren sinisen,
    Meren laajan lainehilla;
    Tuuli maalle työnnytteli,
    Aalto rannalle ajeli.
      Vaka vanha Väinämöinen
    Näki tyrskyn työntelevän,
    Hyrskyn maalle hylkeävän,
    Aallon rannallen ajavan
    Noita Sampuen muruja,
    Kirjokannen kappaleita.
      Hän tuosta toki ihastui,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Tuost' on siemenen sikiö,
    Alku onnen ainiaisen
    Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    Tuosta kasvu kaikenlainen,
    Tuosta kuu kumottamahan,
    Onnen päivä paistamahan
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille!"

Kalevalassa kaikki hyvä tulee mereltä, viha ja vaino sisämaasta.
Monesti huomaa runoissa, kuinka Kalevalan sankarit kaukaisilta
mailta tuovat Suomeen jotakin uutta, kuinka he esiintyvät kulttuurin
esitaistelijoina yhä sisemmäksi maata väistyvää alkeellista elämää
vastaan. On kerrassaan merkillistä, että heidän maineensa on säilynyt
juuri leviävää kulttuuria paenneiden keskuudessa, välkähtääkseen
esille ympäristössä, joka ei millään tavalla saattanut antaa aihetta
olettaakaan, että Itämeren aavat vedet Suomen- ja Pohjanlahden
kulmauksessa kerran olivat Kalevalan sankarien elämän ja toiminnan
taustana.

Kalevalaiset eivät olleet sisämaan asukkaita, vaan aavanmeren
merimiehiä, todellisia merisodankävijöitä – tai merisissejä: erotus
ei ollut suuri siihen aikaan. Merivoima on kaikkina aikoina näytellyt
ratkaisevaa osaa Suomen historiassa jo senkin takia, että se, mitä
pidämme rakkaimpana aarteenamme, maailmankuulu kansalliseepoksemme, on
merihengen läpitunkema, ettei Kalevalan sankareista ollut

    Härän hännän paimeneksi
    Vasikkojen vaalijaksi,
    Joka suon on sotkijaksi,
    Maan pahan matelijaksi!

Heidän "laulunsa" ei ollut hempeämielistä ruikutusta eikä lappalaisten
noituutta, vaan voimakkaiden miesten ja etevien johtajien käskyjä,
joita tuhannet vapaat miehet ja epälukuisat orjat kuuliaisina
tottelivat. He saattoivat sitä paitsi täydellä oikeudella ylpeästi
ilmoittaa (XLVII Runo):

    Merimiehiä olemme,
    Minä vanha Väinämöinen,
    Toinen seppo Ilmarinen.

Muutkin kuin vesistöihin kohdistuvat käsiteryhmät osoittavat selvästi,
että Kalevalan sankarit olivat todellisia merimiehiä. Jos tarkastelemme
eepoksessamme kosketeltuja ilmastollisia ilmiöitä, voimme todeta,
että heidän huomionsa kiintyi ensi sijassa tuuleen, kohtuullisena
purtta eteenpäin kiidättävään ja voimakkaana rohkeaa merenkulkijaa
tuholla uhkaavaan. Vain merimies voi asettaa tuulen auringonkin edelle,
kuten Väinämöinen Pohjolassa (VII Runo):

    Yks' on tuuli tuttuani,
    Päivä ennen nähtyäni
    Näillä mailla vierahilla,
    Äkki-ouoilla ovilla.

Suuntien määräämistä varsinkin yön aikana estävinä ja varoittavina
sään merkkeinä tulevat sen jälkeen pilvet. Sankarimme olivat tottuneet
aavalla merellä liikkumaan, koska ulapalla orientoimista estävän sakean
ilman erilaiset esiintymismuodot seuraavat lähinnä pilviä. Laineita
sitova jää seuraa sitten ja edelleen jäätävä pakkanen. Maissa talven
aikana liikkumista helpottavalla lumella on vielä merkitystä, mutta
sade, josta maanviljelijä aina on riippuvainen, laihoja lakoonpanevat
rakeet ja hyvät heinäpoudat eivät liioin ole kalevalaisista kiintoisia.

Niinpä onkin luonnollista, että vene heidän elämässään näyttelee
suurempaa osaa kuin mikään muu inhimillisen toiminnan väline.

Kalevalaisilla oli monenlaisia aluksia: isoja satalautoja, satahankoja,
satakaaria, kannellisia umpipursia, sota- ja ryöstöretkiin käytettäviä
sotapursia, sotiveneitä, vainopursia sekä sisävesillä käytettäviä
kolmilaitoja ja haapioita. Monet ammattisanat todistavat heidän
kehittynyttä laivanrakennustaan ja alusten käyttämisen edellyttämää
etevää merimiestaitoaan.

Suuren laivan omistamista pidettiin rikkauden ja mahtavuuden merkkinä.
Sanottiinhan esim. Pohjan neidon kihlajaisissa (XIX Runo) morsiamen
kodista:

    Siitä tiesi teltamoinen,
    Onnen myyrä tien osasi
    Neien kuuluhun kotihin,
    Kaunihisen kartanohon:
    Hyvä oli isosta huuto
    Laivan suuren laskennalta.

Vertauskuvatkin usein huippuavat merimiehen mielikuvitusta lähinnä
olevaan laivaan, kuten seuraavassa Väinämöisen lausunnossa Pohjolan
häitä vietettäessä (XXI Runo):

    Ääni oli suuri ja sorea,
    Säveleni sangen kaunis,
    Se silloin jokena juoksi,
    Vesivirtana vilisi,
    Kulki kuin lyly lumella,
    Purjelaiva lainehilla;
    Vaan en nyt sanoa saata,
    Tuot' en tarkoin tunnekana,
    Mikä sorti suuren äänen,
    Äänen armahan alenti:
    Ei se nyt jokena juokse,
    Lainehina lailattele,
    On kuin karhi kannostossa,
    Hangella havupetäjä,
    Reki rannan hiekkasilla;
    Vene kuivilla kivillä.

Saajanaisesta sanotaan kotiintuliaisissa (XXV Runo):

    Luulin kuun kumottavaksi,
    Kun kumotti kultasolki;
    Luulin päivän paistavaksi,
    Kun sen paistoi paian kaulus,
    Luulin laivan läikkyväksi,
    Kun sen läikkyi lakki päässä.

Veneitä ei suinkaan käytetty ensisijassa kalastukseen. Tämä huomataan
jo siitäkin, että tähän elinkeinoon viittaavat sanat Kalevalassa ovat
verraten harvinaisia.

Väinölän kansa oli sotaisa. Se kunnioitti etevistä merimiehistään
sankareina niitä, jotka aavalla merellä kykenivät herättämään pelkoa
sodankävijöinä ja aarteita Kalevalaan hankkivina merisisseinä. Tämän
huomaa jo siitäkin, että rauhallisen toiminnan työkalut ottivat
kalevalaisten ajatuspiirissä aivan vaatimattoman sijan aseisiin
verrattuna. Miekka mainitaan Kalevalassa 104 kertaa, aura vain 11
kertaa. Yleensäkin aseet muodostavat valtavan enemmistön. Rauhanajan
työvälineistä ovat sepän työkalut ensimmäisellä sijalla, luonnollista
kylläkin, sillä onhan sodankäynti kaikkina aikoina edellyttänyt
varustautumista jo rauhan aikana.

Kalevalassa mainitut linnat vahvistavat edelleenkin sitä, että runot
ovat saaneet aiheensa merenrannikolta, ja osoittavat sitäpaitsi, että
vanhoja sankarivirsiämme on ollut luomassa sotilaan mielikuvitus.

Ensimmäisellä sijalla on komea kokko, Kalevalan mukaan useimmissa
tapauksissa aavojen selkien valtias, uljas merikotka. Sitä seuraavat,
ellei oteta huomioon pyhää käkeä ja kesyä kanaa, joka sitäpaitsi
useimmin esiintyy naisen hyväilynimenä, peto- ja raatolinnut,
äkillisten hyökkäysten ja tappotantereitten kauhujen vertauskuvat, sekä
vesilinnut, jotka varsinaisiin metsälintuihin verrattuina muodostavat
suuren enemmistön.

Maantieteellistä pohjaa on Kalevalan tapahtumille etsitty Lönnrotin
ajoista asti. Kansalliseepoksemme suuri kokooja oli jo itse selvillä
siitä, että runoissa kuvatut muinaissuomalaiset sankarit olivat meren
rannikolla urotyönsä suorittaneet, että heidän luonteenominaisuuksiinsa
kuuluivat kaikki ne sekä hyvät että heikot puolet, jotka aina
ja kaikkialla merenkävijöissä tavataan. Lönnrot otaksui, että
Vienanmeren kaakkoisrannikko oli ollut Kalevalan tapahtumain näyttämö.

Aug. Ahlqvist koetti suurella taidolla tukea teoriaa Kalevalan
karjalaisuudesta, ja myöskin suurella menestyksellä, mistä sekin on
todistuksena, että aivan viime aikoihin asti on havainnollistettu
runojen kansatieteellisiä yksityisseikkoja Karjalasta ja
Kauko-Karjalasta saatujen mallien mukaan. Hän ulotti kuitenkin
laulualueen Pohjanlahden rannikkoon asti, saadakseen siten myöskin
kainulaiset, joita hän piti karjalaisena heimona, runojen piiriin.

Uskoa Kalevalan vienankarjalaisuuteen järkytti A.A. Borenius
(Lähteenkorva) mm. viittaamalla siihen, että runolaulajat itse olivat
ilmoittaneet Suomen runojen alkuperäiseksi kodiksi.

Mainehikas kansanrunouden tutkimuksen uranuurtaja Julius Krohn
osoitti vakuuttavasti, että niin todellakin oli asianlaita.

Maamme eteläosaan sai Ad. Neovius eepoksen kotiperän siirretyksi
mm. kiinnittämällä huomiota harvinaisten puulajien esiintymiseen
Kalevalassa, vieläpä sillä tavalla, että runoissa kuvatut henkilöt
käyttävät niitä, varsinkin tammea, tärkeinä ainespuina.

Viime aikoina on ennen kaikkea professori Kaarle Krohn, mm.
analysoimalla runoja kielellisesti, osoittanut, että Länsi-Suomi on
antanut lukuisimmat ainekset Kalevalan eepillisiin runoihin.

Jalot puulajit rajoittivat siis runojen kotiperän Etelä-Suomeen, ja
kielelliset seikat Länsi-Suomeen. Kalevalan tapahtumain näyttämö on
todennäköisesti siellä, missä nämä alueet peittävät toisensa, siis
Lounais-Suomessa.

2. Kanteletar ja meri.

Edellisestä luvusta selvisi, että pakanuudenaikaisen sankarikautemme
virret, mikäli Lönnrot on niitä Kalevalan aineksina käyttänyt,
maantieteellisesti sijoittuvat varsin luontevasti lännelle ja
etelälle yhteiseen maamme kulmaan, siis siihen muinaiseen Suomeen,
joka aikojen kuluessa on antanut nimensä koko maallemme, syrjäyttäen
vielä varhemmalla keskiajalla käytetyn nimityksen Itämaat (Partes
orientales).

Kansassamme piilevää luovaa runollista voimaa eivät pakanuudenajan
suursaavutukset tällä alalla saaneet ehtymään. Esi-isiltä perittyjä
muotoja käyttäen se vielä ristiretkien aikana ja satoja vuosia
niiden jälkeenkin yhä sepitti kirkkaita runouden helmiä, jotka
tosin aiheiltaan eivät ole niin mahtavia kuin Suomen heimon
sankariajan virret, mutta kuitenkin vetävät vertoja minkä muun maan
kansanrunoudelle tahansa.

Koska Kanteletar, Lönnrotin näistä myöhemmistä runoista laatima
kokoelma, orgaanisesti liittyy Kalevalaan, päätin ottaa selville,
mitä sanatilastollinen menetelmä suurin piirtein todistaa niiden
maantieteellisestä pohjasta. Vesistöjen päämuotoja tarkoittavista
sanoista sain seuraavan tilaston:

    Meri...... 143 kertaa
    Joki......  45   "
    Järvi,,,,,  15   "

Tässäkin tapauksessa siis suunnilleen sama tulos kuin Kalevalaan
nähden: maamme kymmenettuhannet järvet eivät sanottavasti ole kyenneet
painamaan leimaansa näihin myöhempiinkään kansanrunouden tuotteisiin.
Nekin ovat ilmeisesti syntyneet miltei yksinomaan meren rannikolla.

Mistä merenrannikosta Kantelettaressa on kysymys, osoittavat siinä
runsaasti esiintyvät maiden tai maakuntien ja kaupunkien nimet varsin
selvästi.

Maiden ja maakuntien nimistä olen laatinut seuraavan tilaston:

        1 Suomi......................... 50 kertaa
       II Viro.......................... 45   "
      III Venäjä........................ 37   "
       IV Karjala....................... 35   "
        V Pohjola, Pohja, Pohjanmaa..... 29   "
       VI Lappi......................... 28   "
      VII Saksa......................... 27   "
     VIII Ruotsi........................ 21   "
       IX Savo.......................... 18   "
        X Häme.......................... 11   "
       XI Saari (Saarenmaa)............. 11   "
      XII Viena.........................  6   "
     XIII Aunus.........................  3   "
      XIV Inkeri........................  3   "
       XV Puola.........................  3   "
      XVI Turkki........................  3   "
     XVII Kaalimaa (Wales)..............  2   "
    XVIII Juutti (Tanska)...............  1   "

Suomi esiintyy runoissa kauttaaltaan muinaisessa merkityksessään,
siis nykyistä Varsinais-Suomea tarkoittavana. Sitäpaitsi saattaa
muutamista runoista selvästi huomata, että ne ovat Suomessa syntyneet,
vaikkei tämä nimi niissä esiinnykään. Kun laulajan kotimaa erikoisesti
mainitaan, on se miltei aina Suomi, harvoin Karjala ja joskus Pohjanmaa.

Viro mainitaan vieraana maana ja Venäjä useimmin vihollismaana. On
kuitenkin otettava huomioon, että venäläisillä joskus tarkoitetaan
kreikanuskoisia karjalaisia, jotka kuittaavat kohteliaisuuden
käyttämällä Ruotsin nimeä läntisten suomalaisten naapuriensa alueesta.
Venäjän ja Ruotsin nimiä ei siis ole pidettävä yksinomaan vastaavia
maita tarkoittavina.

Saksa ei myöskään tarkoita aina vastaavaa maata, vaan useinkin
ainoastaan saksan eli kauppamiehen olinpaikkaa.

Nimien luettelosta ja yleensäkin runojen sävystä saa sen vakaumuksen,
että Suomenlahti on se keskeinen meri, jonka rannikoilla myöhempi
suomalainen kansanrunous on versonnut.

Kaupunkien nimet ovat antaneet seuraavan tilaston:

       I Viipuri, Suomenlinna................ 42 kertaa
      II Turku............................... 36   "
     III Narva...............................  9   "
      IV Uusilinna (Novgorod)................  6   "
       V Riika...............................  6   "
      VI Pietari.............................  4   "
     VII Oulu................................  2   "
    VIII Rääveli, Tanikanlinna (Tallinna)....  2   "
      IX Tornio..............................  2   "
       X Kuopio..............................  2   "
      XI Helsinki............................  1   "
     XII Tukulmi (Tukholma)..................  1   "
    XIII Volmari.............................  1   "

Kun siis Kantelettaren runot maiden tai maakuntien nimien esiintymiseen
nähden selvästi osoittavat suuremmaksi osaksi länsisuomalaista
alkuperää, on asianlaita kaupunkinimien esiintymiseen nähden
päinvastainen. Itä-Suomi on ehdottomasti voitolla, varsinkin, jos ottaa
huomioon, että Turku usein tarkoittaa vain kauppapaikkaa yleensä.

Tämä ristiriita selittyy parhaiten siten, että lännessä syntyneet runot
ovat niin vanhoja, ettei kaupungeilla, mikäli niitä oli olemassakaan,
silloin vielä ollut niin keskeistä merkitystä kuin myöhempinä aikoina,
jotavastoin maamme itäisen puolen osuus yhteiseen runoaarteeseen
yleensä on pidettävä siksi paljon jälkeenpäin annettuna, että kaupungit
jo esiintyivät tärkeinä tekijöinä valtakuntien elämässä.

Kansanrunouden aalto on siis vierinyt mahtavana pitkin Suomenlahtea
lännestä itään, matkalla kasvaen ja samalla pohjimpana säilyttäen nekin
Kalevalan juhlalliset virret, jotka kuvaavat, miten tämä maa muuttui
suomalaiseksi.

Näiltä vanhemmilta ajoilta, Suomen suvun kalevalaiselta
sankarikaudelta, on Kantelettaressakin monta muistoa. Niinpä on
säilynyt tieto Suomen ja Saaren läheisestä yhteydestä, Varsinais-Suomen
ja Saarenmaan rohkeiden merenkävijäin läheisestä sukulaisuudesta, esim.
seuraavissa säkeissä:

    Kävin Suomet, kävin Saaret
    Kävin puolen Pohjanmaata,

tai seuraavissa:

    Mie olen käynynnä katala,
    Etsinnä tänäi yönä,
    Samonnunna Suomet, Saaret.

Tieto Suomen ja Saaren miesten sukulaisuudesta on säilynyt Virossakin,
missä esim. saksalaisen valloitussodan ajoilta lauletaan:

    Veli kulta veikkoseni,
    Riennä ruunalla rutosti,
    Rantarahvaaseen ratsasta,
    Tuhkurillas Turjanmaalle,
    Voikollasi Voitonmaalle.
    Tuopas Suomesta sukumme,
    Saaren miehet meikäläiset,
    Harjun uljahat urohot,
    Virosta visasydämet.

Edelleen on Kantelettaressa runoja, jotka aivan läheisesti kuuluvat
Kalevalan piiriin: onhan Lönnrot käyttänyt suureksi osaksi samaa
ainesta molempiin. Hauska tämänluontoinen runo on seuraava:

    "Voi meitä merisikoja,
    Hyvän Päivän hylkehiä,
    Näillä Päivilän pihoilla,
    Hyvän järven rannikoilla!"

    "Mi meiän merisikojen,
    Hyvän Päivän hylkehien,
    Näillä Päivilän pihoilla,
    Hyvän järven rannikoilla? –
    Syöttävi meri sikansa,
    Hyvä järvi hylkehensä.
    Meripä näkyvi meille,
    Meri meiän ikkunoihin,
    Meri ennenki elätti,
    Meri syötti, meri juotti,
    Meri saatti saappahisin,
    Pojat kenkähän kovahan,
    Pienet piiat pintelihin."

Suomen muinaiset merimiehet eivät siis olleet "merikarhuja" kuten
nykyiset, vaan "merisikoja" (suotakoon anteeksi!) ja "hylkeitä".

Tämä pieni runo on luonteeltaan sellainen, että se hyvinkin on voitu
laulaa niissä Päivilän pidoissa, Saarijoukon suurissa juomingeissa,
jonne kutsumatta jäänyt Lieto Lemminkäinen äkäpäissään lähti
rakentamaan riitaa talon isännän kanssa. (Lönnrot on Kalevalassa
korvannut alkuperäisen Päivilän Pohjolalla.) Oli vain ikävä, että
hauskat pidot päättyivät niin kaameasti: isäntä menetti päänsä, jonka
hurja kuokkavieras kalvallaan

    Vei kuin naatin naurihista,
    Evän pienestä kalasta.

Merisikojen runo osoittaa, kuinka Suomen muinaiset sankarit
suhtautuivat mereen. Aava ulappa antoi heille kaiken, mitä he
tarvitsivat ja vielä hiukkasen päällekin. Vähätpä siitä, ettei
heidän pääelinkeinonsa nykyisin olisi sopusoinnussa yleisten
oikeusperiaatteiden kanssa.

Olihan Suomenlahdella Suomen suvun loistokaudella niin tärkeä merkitys
kansainvälisessä liikenteessä, että sen suuta hallitseva meriasema
Suomi–Saari antoi pelkäämättömille merisisseille sekä tilaisuuden
sotaisiin seikkailuihin että runsaan, jopa ylellisen toimeentulon.
Virtasivathan kaukaisten itämaiden tuotteet kauppiaitten kuljettamina
pitkin lahteamme länteenpäin.

Runo osoittaa edelleen, että järvi-sanaa on käytetty meren kertosanana,
mikä sekin osaltaan vähentää järvien merkitystä vanhojen virsiemme
maantieteessä.

Suomalaisen kansanrunouden alkuperästä Kanteletar siis todistaa samaa
kuin Kalevala: vanhat runot ovat Suomen heimon sepittämiä ja vanhimmat
niistä ovat syntyneet Suomenlahden rannikkoseutujen läntisissä osissa.

Mutta miten on siinä tapauksessa selitettävissä, että Viipuri
Kantelettaressa näyttelee niin tärkeätä osaa, tärkeämpää kuin mikään
muu kaupunki?

Viipurin komea kertonimi Suomenlinna ratkaisee mielestäni tämän pulman.
Mainittu nimi esiintyy esim. seuraavassa yhteydessä:

    Ei tanssi minun taluma,
    Eikä toisen kumppalini;
    Tanssi on tuotu tuolta maalta,
    Kisa taampata taluttu:
    Vienan päälliltä vesiltä,
    Saksan salmilta syviltä.
    Eipä vielä sieltäkänä,
    Ei perän pereäkänä;
    Tanssi on tuotu tuonnempata,
    Kisa taampata taluttu:
    Alta Viipurin vihannan,
    Alta suuren Suomenlinnan.
    Eipä vielä sieltäkänä,
    Ei perän pereäkänä;
    Tanssi on tuotu tuonnempata,
    Kisa taampata taluttu:
    Takoa Tanikanlinnan,
    Uuenlinnan ulkopuolen,
    Pietarin pihoa myöten,
    Kautta Viipurin vihannan.
    Ulvoi ukset Uuenlinnan,
    Naukui Narvanlinnan portit,
    Sujui sillat Suomenlinnan,
    Vinkui Viipurin veräjät,
    Tanssia taluttaessa
    llokasta tuotaessa.

Iloa pitävä, paljon maailmaa nähnyt merenkävijä kertoo siis, että
Viipuri on tuonnempana kuin Vienan (Väinän) päälliset vedet ja Saksan
syvät salmet. Tanikanlinnan takana ja Uuenlinnan ulkopuolella oleva
maa, siis Venäjä, on vieläkin kauempana, ja sinne kuljetaan kautta
"Viipurin vihannan" (Pietari on luultavasti myöhemmin lisätty). Runossa
kuvataan tanssi edelleen niin repäiseväksi, että sen etäisempään ja
eteläisempään venäläiseen alkuperään hyvinkin saattaa uskoa.

Nimi Suomenlinna viittaa siihen, ettei Viipuri koskaan ole ollut
karjalainen linna. Loihan kristinuskon juurtuminen Länsi-Suomessa
katkeran vastakohdan suomalaisten ja Novgorodin vaikutuksen alaisena
olevien karjalaisten välille. Tekiväthän suomalaiset tarmokkaan
piispansa Tuomaan johdolla ristiretkenkin karjalaisten alueella, mutta
joutuivat Nevajoella tappiolle Aleksanteri Nevskiä vastaan v. 1240,
minkä jälkeen tämä ruhtinas teki kostoretken länteenpäin v. 1256. Kun
sitten Torgils Knuutinpoika v. 1293 perusti Viipurinlinnan, tuli siitä
Suomen linna karjalaisia vastaan, jotka isännöivät Käkisalmessa.

Katkera veljesviha jatkui vuosisatoja eteenpäin, ja Stolbovan rauhan
jälkeen (v. 1617) maamme menetti melkein kokonaan varsinaiskarjalaisen
väestönsä, jota valtakuntamme nykyisissä rajoissa tavataan vain Salmin
pitäjässä sekä osissa Impilahden, Suistamon ja Suojärven pitäjiä.

Suomesta on vanha runous niin hävinnyt, että Lönnrotin aikoina ja
myöhemminkin pidettiin sen karjalaista alkuperää miltei selviönä.
Saaressa se sitävastoin on säilynyt viime aikoihin saakka ja yleensäkin
eteläisessä naapurimaassamme sekä sieltä Inkerin, Karjalan kannaksen ja
Laatokan länsi- ja pohjoisrannikkojen kautta pitkin rajaseutuja aina
Vienan-Karjalan Kuittijärven tienoille. Sorto (Virossa) ja alkeelliset
olot (Kauko-Karjalassa) ovat runoaarretta säilyttäneet. Nopeasti
kehittynyt sivistys ja vapaat yhteiskunnalliset olot ovat sen Suomessa
hävittäneet miltei olemattomiin.

Mutta riippumatta säilyneiden vanhojen virsien talteenottopaikoista
voidaan kuitenkin todeta, että meri on ollut kansanrunoutemme kehtona,
että Itämeren aava ulappa on ollut sen lapsuuden tuudittajana, että
elämän ja taistelun ankarat aallot Suomen merenkävijäin hahmossa ovat
sitä sen miehuusaikana kuljettaneet itäänpäin, kunnes se vihdoin pääsi
vanhuuden lepoon rajaseutujen laajoissa erämaissa.

Meri on vaikuttanut kaikkeen, mitä muinaissuomalaiset ajattelivat.
Merelle teki miehen mieli, mereltä neito odotti sulhoaan, hänen
kohtaloaan arvaellen:

    Kussa lie mun kultueni,
    Maalla millä marjueni –
    Liekö maalla, vai merellä,
    Meren suurella selällä,
    Vaiko Ruotsin rantasilla,
    Saksan salmilla syvillä,
    Juutin julmassa sodassa.

Merta katuva Mataleenakin ajattelee, kun hän synnin taakan painamana
rukoilee, että Herra Kiesus panisi hänet

    Silloiksi meren selälle,
    Lahopuiksi lainehille,
    Joka tuulen turjotella,
    Laajan lainehen laella.

Meri oli lyhyesti sanoen muinoin suomalaisten kaikki kaikessa.
Meriaate ja sen kasvattavat hyvät avut tekivät Suomen heimon suureksi.
Meri antoi sille uuden isänmaan ja meri auttoi sitä uutta maatansa
puolustamaan pohjoisesta, lännestä ja idästä tulevia hyökkäyksiä
vastaan. Meren kasvattama kunto ja meriretkien kehittämä kulttuuri
salli sen aikoinaan tasa-arvoisena liittyä läntiseen naapuriinsa
idän vaaraa vastaan, ja kun Ruotsi–Suomi taisteli itselleen
suurvalta-aseman Euroopassa, antoi maamme kalevalainen merenkävijähenki
valtakunnalle sen mainehikkaimmat meripäälliköt.

3. Muinais-suomalaisten ilmansuuntajärjestelmä.

Enemmän kuin mikään muu elinkeino edellyttää merenkulku ilmansuuntien
tarkkaa tuntemista ja täsmällistä ilmaisemista, toisin sanoen
määrättyjä sääntöjä noudattaen laadittua tai vähitellen vakiintunutta
järjestelmää, jossa jollakin sanalla ilmaistulla suunnalla aina
tarkoitetaan samaa tai likipitäen samaa näköpiirin pistettä.

Vanhoissa runoissamme verraten usein esiintyvät ilmansuuntanimitykset
tarjosivat hyvän tilaisuuden sanatilastollisen tutkimuksen tekemiseen
näiden nimityksien esiintymisestä eri toisinnoissa.

Sankarivirsiemme ja muun vanhan runoutemme kansan suusta
saadut toisinnot ovat, kuten tunnettua, julkaistut Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimesta teoksessa Suomen kansan vanhat
runot. Kokonaisuudessaan on julkaistu runot Kalevalan tärkeimmiltä
laulupaikoilta, Vienan läänistä (I, neljä osaa), sekä sitäpaitsi
Länsi-Inkeristä (III, kolme osaa) ja Hämeestä (IX, kaksi osaa).
Rajoitin tällä kertaa tutkimukseni näihin maakuntiin ja sain
seuraavassa taulukossa osoitetut tulokset.

             Vanhojen runojen ilmansuunnat.

      Suunta   Vienan   Länsi-Inkeri   Häme   Yhteensä
               lääni

    Pohjoinen   149         64          46      259
    Koillinen   199         –           2      201
    Itä          95         45          24      164
    Kaakko       –         25          –       25
    Etelä       164         61           2      227
    Lounas       –         36           1       36
    Länsi        83         22          41      146
    Luode       177         19          26      222

Kartassa esittää kuvio A Vienan läänissä tavattuja ilmansuuntia, kuvio
B Länsi-Inkeristä saatuja ja kuvio C Hämeen runoissa esiintyviä.
Kuvio D on yhteenveto kaikista näistä ilmansuunnista. Näiden
kahdeksanjakoisen järjestelmän mukaan piirrettyjen suuntaruusujen
haarat vastaavat pituudeltaan eri ilmansuuntien esiintymislukumäärää.
Taulukosta ja kartasta selviää se merkillinen tosiseikka, että Vienan
läänissä, joka tässä suhteessa kuitenkin on täyteläisimmin edustettu,
on tavattu vain kuusi ilmansuuntaa, sen sijaan että niitä nykyisin
kielessämme on kahdeksan. Tämä seikka ansaitsisi mielestäni lähempää
selvitystä, sillä todistaisihan käytännössä ollut kuusihaarainen
suuntaruusu puolestaan, että esi-isiemme merikulttuuri on ollut
jotakin varsin omaperäistä eikä siinä määrin naapureilta lainattua
kuin yleensä ollaan taipuvaisia olettamaan. Kuten kartan kuvio E,
johon kuusi useimmin esiintyvää suuntaa on yhdistetty kuusijaksoiseksi
suuntaruusuksi, havainnollisesti osoittaa, olisi tällaisessa
järjestelmässä eri suuntien väliä 60°, kahdeksanjakoisen järjestelmän
välien ollessa 45°.

Koska kertovaiset sankarirunomme parhaiten ovat säilyneet juuri Vienan
läänissä, voisi melkein jo yksistään sieltä saadun ilmansuuntatilaston
nojalla väittää, että muinaiset merisankarimme retkillään aavalla
merellä ovat määränneet suuntansa kuusihaaraisen suuntaruusun mukaan.
Kuitenkin on onneksi muullakin tavalla todistettavissa, että asianlaita
on ollut niin.

Niinpä vanhoissa runoissamme usein on nimenomaan mainittu, että
on olemassa kuusi eri suuntaa, vaikkakin kertosäkeessä silloin
tavallisesti puhutaan kahdeksasta suunnasta. Kun Pohjolan emäntä kuulee
haaksirikkoutuneen Väinämöisen valituksen, mainitaan hänestä:

    Siitä kuuli kuusianne,
    Karehti kaheksianne.

tai

    Tuolta kuuli kuusielta,
    Tähysti kaheksielta.

On ikäänkuin näissä säkeissä kuvastuisi niiden kahden kulttuuripiirin
vaikutus, jotka Suomen heimon sankarikautena joutuivat niin läheiseen
kosketukseen toistensa kanssa. Rinnan suomalaisten kuuden suunnan
kanssa esiintyy kahdeksan suuntaa, jotka aikoinaan kehittyivät
pohjoisgermaanien neljästä pääilmansuunnasta.

Läntisten naapuriemme neljällä suunnalla oli pakanuuden aikana
mytologinenkin merkitys. Uskottiin näet, että taivaan kantta oli
kantamassa neljä kääpiötä: Austur (itä), Vestur (länsi), Nordur
(pohjoinen) ja Sudur (etelä). Näitä kääpiöitä vastasi siis
muinaisskandinaavien neljä pääilmansuuntaa. Tavallisesti otettiin
myöskin neljä välisuuntaa lukuun, joten saatiin kahdeksan seuraavalla
tavalla nimitettyä ns. kahdeksannesta (atta):

    norduratt  = pohjoinen
    landnordur = koillinen
    austuratt  = itä
    landsudur  = kaakko
    suduratt   = etelä
    utsudur    = lounas
    vesturatt  = länsi
    utnordur   = luode

Käytettiinpä suurempaa täsmällisyyttä vaadittaessa vieläkin tarkempaa
jakoa: auringon asema esim. kaakon ja etelän välillä ilmaistiin
sanoilla sol i midmundastad landsudurs og sudurs.

Kiintoisinta tässä on kuitenkin, että neljää pääilmansuuntaa
vastaa neljä taivaankannen kantajaa. Vanhojen runojemme kuutta
ilmansuuntaa vastaa näet kuusi taivaan kaaren kantajaa, kuten esim.
seuraavasta taivaan taonta runon eräästä toisinnosta ilmenee:

    Olinpa minäkin ennen
    Olin miessä kuuentena
    Urona yheksäntenä
    Ilman kaarta kantamassa.

Tässä on tietysti otettava huomioon pääsäkeen kuusi miestä.
Kertosäkeessä on muuten useimmin seitsemän urosta, esim. seuraavalla
tavalla:

    Olin miessä kuuentena,
    Seitsemäntenä urossa,
    Taivon kaarta kantamassa,
    Pieltä ilman pistämässä,
    Taivosta tähittämässä,
    Otavaa ojentamassa.

Sekä Suomen että Skandinavian muinaistarustossa on siis taivaan
kantajia yhtä monta kuin pääilmansuuntia, edellisessä kuusi ja
jälkimmäisessä neljä. On hyvinkin mahdollista, että keskinäinen
vuorovaikutus on johtanut tähän analogiaan, mutta se on silloin
ilmeisesti tapahtunut vasta sitten, kun ilmansuuntien käyttö niin
taholla kuin toisellakin on vakiintunut omaan järjestelmäänsä. On sen
takia tärkeätä saada arvioiduksi, milloin ja miten maamme muinaisten
merenkävijäin merikulttuuri oli kehittynyt sille tasolle, että tämä
omaperäinen näköpiirin jako kuuteen osaan on saattanut tapahtua.

Suomalais-ugrilainen kielitutkimus on saanut selville [nojaudun
tässä kohden pääasiallisesti professori E.N. Setälän teoksiin],
että muutamat kielemme kulttuurisanat ovat säilyneet aina ns.
uraalilaisen kantakansan ajoilta asti, siis kansan, jonka kielestä
sekä suomalais-ugrilaiset että samojedilaiset kielet ovat polveutuneet.
Tämä kansa on elänyt hämärässä muinaisuudessa, ehkä noin neljännellä
vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Uraalilaisen kantakielen
peruja ovat esim. sanat jousi, jänne ja nuoli. Suksi ja soutaa
sanat ilmaisevat, mitä kulkuneuvoja tämä kansa käytti, ja joki sana
sekä meren nimen puuttuminen osoittavat, että soutaminen tapahtui
sisävesillä.

Uraalilaisesta haarautuu toisaalle samojedilainen, toisaalle
suomalais-ugrilainen kantakieli, ja viimeksimainittua puhunut
kantakansa oli jatkamassa kulttuurin kehitystä uraalilaisen ajan
lopusta noin v. 2500 tienoille e.Kr. Tässä yhteydessä tärkein tämän
kansan kieleemme antama sana on merta merkitsevä indoiraanilainen
lainasana sarajas, joka on säilynyt vanhoissa runoissamme, tosin
usein turmeltuneessa muodossa (Sariola, sarajoki). Suomalais-ugrilainen
kantakansa oli siis ainakin kuullut merestä kerrottavan, ja merenä on
tällöin ollut joko Mustameri tai Kaspianmeri. Kyseenalaisen kansan
alkukoti on nimittäin todennäköisesti ollut Volgan keskijuoksun
tienoilla.

Suomalais-ugrilainen kantakansa jakautui itäiseen, ugrilaiseen heimoon,
jonka jälkeläisten huomattavin edustaja nykyjään on Unkarin kansa,
ja suomalais-permalaiseen heimokompleksiin (esim. syrjäänit ja
votjakit), jonka aika ulottui noin vuoteen 1000 e.Kr. Merikulttuurin
alalta on kielessämme tältä kaudelta sanat pursi ja mela.
Suomalais-permalaisten asuinpaikat ovat todennäköisesti olleet Volgan
mutkasta länttä kohden, siis suomalais-ugrilaisen alkukodin läntisillä
alueilla.

Sitten seurasi suomalais-volgalainen (eli
mordvalais-tsheremissiläis-suomalainen) aika noin vuosien 1000 ja
200 välillä e.Kr. Tällöin alkaa kieleen ilmestyä myös balttilaisia
(liettualais-lättiläisiä) sanoja. Heimojen asuma-alat olivat etelän
puolella kosketuksissa iraanilaisten skyyttain alueiden kanssa, ja
lännessä ne alkoivat jo ulottua Dnjeprin ja Väinäjoen latvoja kohden.

Suomalais-volgalainen aika vaihtui kantasuomalaiseen (eli
alkusuomalaiseen) aikakauteen (noin vv. 200 e.Kr. – 700 j.Kr.),
jolloin kulttuurikehitys oli mitä valtavin, aiheutuen läheisistä
kosketuksista naapurikansojen kanssa. Lainat balttilaisista kielistä
jatkuivat; kielemme sai niiden kautta tärkeät sanat laiva, purje ja
ennen kaikkea meri.

Erittäin merkityksellinen oli kantasuomalaisten pitkäaikainen ja
likeinen yhteys germaanien kanssa, josta on todistuksena hyvin
paljon sanoja sivistyksen miltei kaikilta aloilta. Niinpä ovat sanat
keihäs, miekka ja huotra todistamassa, että suomalainen sotilas nyt
varustautui samalla tavalla kuin germaanilaiset naapurit.

Meriliikenteen alalta on mainittava sanat ranta, aalto, rauma, keula,
airo, teljo ja tässä yhteydessä erittäin tärkeätä osaa näyttelevä
luode.

Luode sana esiintyy Itämeren-suomalaisissa kielissä sekä luodevettä,
vuoksen vastakohtana (suomessa ja virossa), että luoteista ilmansuuntaa
(suomessa, vepsässä, virossa ja liivissä) merkitsevänä. Edellinen
merkitys on alkuperäinen, sillä gootin vastaava sana flodus
merkitsee virtaa, ja muinais-islantilainen sana flod on vesi tai
luodevesi. Sanan merkityksen laajeneminen myöskin ilmansuuntaa
tarkoittavaksi on käsitettävä siten, että lähin meri, siis Itämeri,
oli luoteeseen päin Itämeren-suomalaisten asuinpaikoista. Tämän uuden
ilmansuunnan käytäntöönottaminen taas vuorostaan vaikutti, että
Itämeren-suomalaisten suuntaruusu vähitellen muuttui nelihaaraisesta
kuusihaaraiseksi.

Niissä kielissä, jotka aikoinaan kehittyivät samasta juuresta kuin
kantasuomi, on näet nyt neljä pääilmansuuntaa, pohjoista, itää, etelää
ja länttä vastaavat (I), kuten seuraavasta taulukosta selviää:

            Kaukaisempien sukukielten ilmansuunnat.

    Snuuta   Unkari       Voguli     Syrjääni       Ersa-mordva

       N     észak        lui        voi-vyl        pel' ve
      NO     északkelet   lui-xoli   asyl-voi-vyl
       O     kelet        xoli       asyl-vyl       tshi lisme
      SO     délkelet     ali-xoli   luna-asylakost
       S     dél          ali        lun-vyl        pisi pel',
                                                    tshin kutshka
      SV     délnyugat    ali-nor    luna-rytakost
       W     nyugat       nor        ryt-vyl        tshi valgomo
      NW     északnyugat  lui-nor    ryt-vyl

Koska siis mordvankielessä ja aikaisemmin haaraantuneissa sukukielissä
on vain neljä pääilmansuuntaa, lienee oletettavissa, että myöskin
suomalais-volgalaisessa kantakielessä on ollut niitä ainoastaan neljä.

Kantasuomalaisena aikana lisäksi tullut, suuntaa merelle päin
osoittanut luode oli nähtävästi alussa vain pohjoisen ja lännen välillä
sijaitseva ylimääräinen ilmansuunta (II).

Itämeren-suomalaisten kehittyessä merenkävijäkansaksi, siis
ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina, jolloin esi-isiemme
siirtyminen meritse Suomenlahden pohjoispuolelle tapahtui, tuli
tietysti täsmällisempi suuntien ilmoittaminen välttämättömäksi. Se
kävi luontevimmin mahdolliseksi siten, että kaaret pohjoinen–luode,
luode–länsi ja länsi–etelä tasoitettiin yhtä suuriksi, samalla
kun lisättiin itäiseen puoliskoon uusi suunta, joten sekin voitiin
jakaa samalla tavalla (III). Siten saatiin merenkulun silloisia
vaatimuksia melko hyvin tyydyttävä suuntaruusu, joka ilmeisesti
vasta Suomen jouduttua pysyväisesti Ruotsin valtapiiriin muuttui
kahdeksanhaaraiseksi (IV).

Jos vertailee merenkävijäkansoina tunnettujen Itämeren suomalaisten,
siis suomalaisten, virolaisten ja liiviläisten nykyisiä
ilmansuuntanimityksiä, huomaa selvästi, että kehitys pääasiallisesti
on tapahtunut edeiläkerrotulla tavalla, ja samalla voi todeta,
että kuusihaarainen suuntaruusu on lopullisesti vakiintunut vasta
kyseenalaisten kansojen jo erottua toisistaan, siis ehkä vasta
suomalaisten siirryttyä Suomeen. Ilmansuunnat näissä kielissä on
yhdistetty seuraavaan taulukkoon.

          Nykyiset ilmansuunnat suomessa, virossa ja liivissä.

    Suunta     Suomi       Viro               Liivi

       N     pohjoinen     põhi               puói
      NO     koillinen     koikirre, ida      ida
       O     itä           ida, hommik        úomog, mogor
      SO     kaakko        kagu               lunag
       S     etelä, suvi   lõuna, edel        jedaal
             päivä
      SW     lounas        edel, lääne, lääz  lans
       W     länsi         lään(s)            odog, vezgor, mer
      NW     luode         loode              luod

Taulukosta selviää, että kaikissa näissä kielissä on sanoja pohjoinen,
etelä ja luode käytetty samassa paikassa, virossa kuitenkin niin,
että lounas on tavallisempi eteläistä suuntaa osoittava sana, ja että
etelä on vakiintunut merkitsemään sitä suuntaa, jota suomessa sanotaan
lounaaksi. Liivissä lounas taas on vakiintunut merkitsemään kaakkoa.
On siis jotensakin varmaa, että niin etelä kuin lounas alkujaan ovat
tarkoittaneet eteläistä suuntaa.

Itä merkitsee virossa sekä itää että koillista, jotavastoin sillä
liivissä on yksinomaan koillisen merkitys. Vanhojen runojemme kielessä
itä on ollut luoteen vastakohta, siis lähinnä nykyistä kaakkoa, kuten
esim. seuraavat säkeet ison tammen kaadannasta osoittavat:

    Tyvin pyllähti itähän,
    Laski latvoin luotehesen.

Saman voi todeta myöskin Luojan laivaretkestä, jossa sanotaan:

    Souten Suomehen menevät,
    Airoin iskien iästä,
    melaloivat luotehesen.

Länsi taas merkitsee virossa sekä länttä että lounatta, mutta liivissä
yksinomaan lounatta.

Tällainen ristiriitaisuus sanojen merkityksessä ilmansuuntia eri
kielissä ilmaistaessa saa selityksensä suuntaruusun kehityshistoriasta.

Alussa oli neljä pääilmansuuntaa: N = pohjoinen, O = itä, S = etelä
eli lounas ja W = länsi (itse sanat eivät tietysti silloin olleet
tässä muodossa). Lisäksi tuli sitten kantasuomalaisena aikakautena NW
= luode. Kuusihaaraisen suuntaruusun muodostuminen tapahtui sitten
suomessa niin, että itä siirtyi eteläänpäin luoteen vastakohdaksi,
ja lännen vastakohdaksi tuli koillinen. Virossa ja liivissä itä taas
siirtyi pohjoiseenpäin lännen vastakohdaksi, ja luoteen vastakohdaksi
tuli virossa kaakko ja liivissä etelän toinen nimitys lounas. Siten
saatiin eri kieliin seuraavassa taulukossa esitetyt ilmansuunnat.

    Muinaiset ilmansuunnat suomessa, virossa ja liivissä.

    Suunta     Suomi           Viro         Liivi

      0°       pohjoinen       põhi         puói
     60°       koillinen, koi  ida          ida
    120°       itä             kagu         lunag
    180°       suvi, päivä     lõuna, edel  jedaal
    240°       länsi           lääne, lääz  lans
    300°       luode           loode        luod

Jos olettaa, että Länsi-Inkerin runoissa tavattavat ilmansuunnat ovat
Viron kuusihaaraisen suuntaruusun mukaan, mikä onkin enemmän kuin
luultavaa, sekä että etelä ja lounas niissä ovat synonyymeja, saadaan
pisteviivaisen kuvion Bx osoittama suuntaruusu.

Kahdeksanhaaraisen suuntaruusun kehittyminen kuusihaaraisesta
on suomessa tapahtunut niin, että itä ja länsi ovat siirtyneet
alkuperäisiin paikkoihinsa; luoteen vastakohdaksi on tullut kaakko
ja koillisen vastakohdaksi on otettu etelää alkujaan merkinnyt
lounas. Virossa on tämä kehitys myöskin käynyt niin, että itä ja
länsi ovat siirtyneet alkuperäisiin paikkoihinsa; itä merkityksessä
koillinen on häviämässä, ja sen tilalle tulee kirre. Lounatta
osoittamaan on tässäkin tapauksessa otettu alkujaan etelää merkinnyt
sana, mutta, päinvastoin kuin suomessa, juuri sana etelä. Liivissä
taas on kuusihaaraiseen suuntaruusuun idän ja lännen kohdalle aivan
yksinkertaisesti lisätty uudet sanat osoittamaan vastaavia suuntia,
esim. O = mogor (maakaari) ja W = vezgor (vesikaari).

Mille kansalle on sitten kuusihaaraisen suuntaruusun kehittäminen
luettava ansioksi? Mielestäni tässä voi vain meren toiselta puolen
uuden kotimaan valloittanut Suomen heimo tulla kysymykseen. Meritse
tapahtunutta siirtoaan varten juuri se välttämättömästi tarvitsi
täsmällisyyttä ja suurempaa tarkkuutta suuntien ilmaisemisessa
aikaisemmin kuin veljesheimot. Sitäpaitsi kuusihaarainen suuntaruusu
on aivan kuin luotu Lounais-Suomea varten. Vastaahan muinaista suuntaa
luode-itä kaksi niin huomattavaa maan tieteellistä tekijää kuin itse
rannikko Hankoniemestä luoteeseen päin ja mahtavan Kokemäenjoen
alajuoksu, jotapaitsi muutkin siellä Pohjanlahteen laskevat joet suurin
piirtein ovat yhdensuuntaisia sen kanssa. Saaristomereen laskevat joet
ja siitä mannermaahan ulottuvat lahdet noudattavat taas pääasiallisesti
muinaista suuntaa länsi-koillinen.

Kun ottaa huomioon, miten tärkeää osaa nimenomaan jokilaaksot ovat
näytelleet asutuksen levitessä ja kulttuurin vallatessa yhä uusia
aloja, on aivan luonnollista, että juuri joet ovat saaneet määrätä
jokapäiväisessä elämässä käytetyt suunnat.

Suunta pohjoinen–etelä on jo sinänsä tietysti aivan luonnollinen ja
välttämätön, mutta tässä tapauksessa on vielä Suomen länsirannikon
eteläosan suunta sen merkitystä alleviivaavana maantieteellisenä
tekijänä.

Pohjois-eteläiseen suuntaan kohtisuoraa suuntaa länsi–itä ei
sitävastoin ole muinaisten suomalaisten sankarien asuinsijoilla
vastaamassa tärkeämpiä maantieteellisen rakenteen piirteitä. Mainittu
suunta oli siis niillä mailla jokseenkin tarpeeton.

Tällainen maantieteellisten tekijäin suhde käytännössä esiintyviin
ilmansuuntiin on tärkeämpi kuin saattaisi luullakaan. Jos eri seuduilla
tiedustelee rahvaan käsitystä ilmansuunnista, saattaa pian todeta, että
usein vielä nytkin huomattavaa osaa näyttelevät suunnat melkoisesti
eroavat niin sanoakseni virallisesti voimassaolevista. Tiedän omasta
kokemuksestani, että ikivanha suuntien vastakohta luode–itä vieläkin
esiintyy Kuusamon pitäjässä, missä sen määrää pitkät moreeniharjanteet
ja niiden väliset kapeat suot, joiden pitkittäissuunta on likipitäen
WNW-OSO. Laatokan itärannikolla olen kuullut puhuttavan rantasuvesta,
silloin kun on tarkoitettu rannikon kanssa yhdensuuntaista suuntaa,
jota muuten virallinen kaakko melko hyvin vastaisi.

Kuusihaarainen suuntaruusu on sitäpaitsi vielä sopusoinnussa
sekä suomalaisen lukujärjestelmän kehityksen että kaldealaisen
seksagesimaalijärjestelmän kanssa, joka on antanut meille ympyrän jaon
360 asteeseen.

Jo suomalais-ugrilaiselta ajalta tunnetaan luvut yksi, kaksi, kolme,
neljä, viisi ja kuusi. Saattaa otaksua, että ainakin mainitun ajan
alussa laskutaito onkin rajoittunut tähän. Mitä on ollut yli kuudesta,
on ollut monta. Seitsemän on jo lainasana, joka ehkä vastaa latinan
septemiä. Lukusanoissa kahdeksan ja yhdeksän piilee nähtävästi
indoeurooppalaisen kantakielen deksan (sanskritin dagan, kreikan
deka, latinan decem, venäjän desjat), joten siis kahdeksan
merkitsee "kahta vailla kymmenen" ja yhdeksän "yhtä vailla kymmenen".
Paitsi sitä, että kuusi, samoinkuin muutkin kolmen kerrannaiset, on
ollut suomalaisille pyhä luku, on se siis hämärässä muinaisuudessa
näytellyt kehittyvässä suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa tärkeätä
osaa laskutaidon rajana ja ehkä joskus myöskin lukujärjestelmän
kantalukuna.

Babylonialais-assyrialainen 354 päivää pitkä puhdas kuuvuosi
pyöristettiin hyvin aikaisin 6 x 60, myöhemmin 12 x 30 – 360 päiväksi,
minkä mukaan sitten ekliptika ja ympyrä jaettiin 360 asteeseen.
Vuorokausi jaettiin analogisesti 12 kaksoistuntiin, kussakin 2 x
60 minuuttia, joten päivää oli 6 kaksoistuntia ja samoin yötä.
Matematiikassa tämä periaate esiintyi rinnan dekadijärjestelmän kanssa
käytetyssä kuusikymmenlukujärjestelmässä, jossa yksikkölukuina esiintyi
1, 10, 60, 600, 3.600, 36.000 jne.

Kuusihaarainen suuntaruusu, joka harpin avulla voidaan piirtää niin
ihailtavan yksinkertaisesti ja täsmällisesti, saattaa siis olla
aatesisällöltään jaloa, ikivanhaa sukujuurta.

Suomensukuiset kansat olivat suomalais-volgalaisena aikakautena
ainakin välillisesti kosketuksissa kreikkalaisen kulttuurin kanssa,
sillä heidän lähimmät naapurinsa etelässä skyyttalaiset, sallivat
Hellaan kaupallisen toiminnan ulottua vaikutuspiirinsä kautta aina
pohjoismaiden turkishankkijain luo. Sopinee sentakia tässä yhteydessä
lyhyesti seurata ilmansuuntien kehitystä Välimeren itäosan etevän
merenkävijäkansan kielialueella.

Alkujaan kreikkalaiset tuulista puhuessaan käyttivät, kuten esim.
Thrasyalkes Thasoksesta mainitsee, vain kahta pääilmansuuntaa:
näköpiirin pohjoispuolelta tulevat tuulet olivat pohjoisia,
vastakkaiselta suunnalta tulevat eteläisiä (I). Kuitenkin mainitsee
Hesiodos jo 8. vuosisadalla e.Kr. näiden kahden lisäksi (Boreas
= N, Notos = S) vielä kolmannenkin tuulen: Zephyros (W) (II).
Joonialainen karttakaava, jossa litteä maa päivänseisauspisteiden
mukaan oli jaettu neljään kaksittain erikokoiseen sektoriin,
300°–60°, 60°–120°, 120°–240° ja 240°–300°, antoi pohjan
nelisuuntaiselle jaolle siten, että kutakin sektoria vastasi oma
päätuuli (III), jonka keskisuunta siis pohjoisessa ja eteläisessä
sektorissa vastasi meridiaania sekä itäisessä ja läntisessä sektorissa
päiväntasauspisteitä yhdistävää viivaa. Jos viimeksimainitut suunnat
lisätään tähän joonilaiseen suuntaruusuun, saadaan kahdeksan
epätasaisesti jakaantunutta suuntaa, jotka sitten jonakin aikana
edustivatkin päätuulensuuntia (IV). On hyvin luonnollista, että
pyrkimys näköpiirin tasaiseen jakoon helposti muuttaa tällaisen
kahdeksanhaaraisen suuntaruusun kaksitoistahaaraiseksi. Niinpä
tapahtuikin: jo Aristoteleen (384-322 e.Kr.) teoksissa huomataan
selvä pyrkimys siihen, mutta tämän jaon varsinainen voimaansaattaja
oli kuitenkin Thimosthenes Rhodoksesta, Ptolemaios Filadelfoksen
sotalaivaston päällikkö. Tämä kehitys tapahtui 3. vuosisadalla
e.Kr. (V). Kuuluisa matemaatikko Erathostenes rupesi kuitenkin
heti tämän jälkeen jakamaan näköpiirin 16 osaan ja otti käytäntöön
8 tasaisesti jaettua pääilmansuuntaa, joita siis kutakin vastasi
kaksi näköpiirin osaa (VI). Hänen jakonsa jäikin sitten perustaksi
tämän alan yleismaailmalliselle kehitykselle, vaikka eräs Marinos
Tyroksesta vielä 2. vuosisadalla j.Kr. koetti saada Thimostheneen
kaksitoistajakoista suuntaruusua käytäntöön.

Edelläesitetystä saattaa todeta, että käytännöllisen merimiehen
ohjeekseen ottama kaksitoistahaarainen kreikkalainen suuntaruusu vielä
taisteli teoreetikon keksimää kahdeksanhaaraista suuntaruusua vastaan,
ja oli luultavasti ammattimiespiireissä laajemmin tunnettukin kuin
viimeksimainittu, kun suomalaiset merenkävijät käytännössä koettelivat
kehittämäänsä kuusihaaraista suuntaruusua. Esi-isiemme suuntaruusulla
on se yhteistä Thimostheneen suuntaruusun kanssa, että molemmat
ympyrän avulla voidaan erittäin helposti konstruoida, jotapaitsi
itämailla yleinen kuusiluvun käyttö, varsinkin tähtitieteellisiin
tarkoituksiin, saattaa olla molempien yhteisenä pohjana. Mutta ei
liene aivan mahdotonta sekään, että kreikkalaiset suoraan antamansa
esimerkin voimalla saivat muinaissuomalaiset järjestämään hiukan
yksinkertaisemman suuntaruusunsa samojen periaatteiden mukaan. Ne
rohkeat merenkulkijat, joiden todellinen "viikinkikausi" alkoi
ainakin puolituhatta vuotta aikaisemmin kuin pohjoisgermaanien,
olivat epäilemättä jo monta kertaa kulkeneet jokireittiä Itämereltä
Mustallemerelle ja sieltä takaisin, ennenkuin he meritse
valloittivat Suomenniemen. Näillä retkillään he varmasti tutustuivat
kreikkalaisten merenkulkuvälineisiin ja aavalla ulapalla liikkumista
helpottaviin menettelytapoihin. Pontos Eukseinos, kreikkalaisten
"vieraille ystävällinen meri" ei näihin aikoihin liene ollut
muinais-suomalaisillekaan mikään Pontos Akseinos, mikään "kolkko
meri".

Kun siis kantasuomalaisten omintakeinen kuusihaarainen suuntaruusu
näin tulee tietoomme vanhojen runojemme säilyttämänä arvokkaana
kulttuurimuistomerkkinä, herää itsestään kysymys, eivätkö muut
kansat täällä Pohjois-Euroopassa ole käyttäneet kuusilukuun
perustuvaa ilmansuuntajärjestelmää? Sellainen tavataankin noin v.
800 frankeilla, joiden kuningas, sittemmin keisari, Kaarle Suuri
mainitsee kaksitoistajakoisen suuntaruusun seuraavalla sivulla oleva
taulukon mukaan.

Näin kehittynyt ja selväpiirteinen ilmansuuntajärjestelmä edellyttää,
että kansa, joka sitä käytännössä on soveltanut, on ollut todellinen
merenkävijäkansa. Frankeista tiedämme kuitenkin, että he olivat
maasotilaita, jotka tiettävästi eivät kertaakaan ole tehneet
merisotaretkeä. On sentakia hyvin luultavaa, että tämä suuntaruusu on
muodostunut friiseillä, frankkien naapureilla, jotka rannikolla ja
saarilla asuvina hyvinkin olivat täsmällisen ilmansuuntajärjestelmän
tarpeessa.

Friisit ovat tietysti voineet saada suuntaruusunsa suoraan Välimeren
merenkävijöiltä, mutta onhan sekin mahdollisuus olemassa, että he
ovat saaneet sen suomalaisten välityksellä! Pitäähän ranskalainen
rotufilosoofi Gobineau friisejä germaanilaistuneina suomalaisina!

            Frankkien suuntaruusu.

     Suunta     Nimitys        Suomeksi

      0°        nordroni        pohjoinen
     30°        nordostroni     pohjoisitä
     60°        ostnordroni     itäispohjoinen
     90°        ostroni         itä
    120°        ostsundroni     itäisetelä
    150°        sundostroni     eteläisitä
    180°        sundroni        itä
    210°        sundwestroni    eteläislänsi
    240°        westsundroni    läntisetelä
    270°        westroni        länsi
    300°        westnordroni    läntispohj öine
    330°        nordwestroni    pohjoislänsi

4. Sankarivirsien ilmansuunnat.

Vaikka se seikka sinänsä, että muinaissuomalainen kulttuuri on
kyennyt luomaan merenkulun helpottamiseksi omaperäisen sekä samalla
käytännöllisen ja kauniin suuntaruusun, jonka se sitäpaitsi on
sovittanut mytologiseen maailmankuvaansa, ei liene kiintoisuutta
vailla, on tämän suuntienmääräämisjärjestelmän olemassaolon
toteamisesta epäilemättä hyötyä myöskin vanhoja kertovaisia runojamme
historiallisina todistuskappaleina käytettäessä. Kun kerran tiedetään,
että suuntia alkujaan ei ole otettu niihin umpimähkään eikä
ylimalkaisen epätarkasti, vaan kehittyneen ja merenkulussa väkisinkin
täsmällistyneen järjestelmän mukaan, on ilmansuuntiin, mikäli voidaan
todeta, että ne ovat esiintyneet runojen alkumuodoissa, kiinnitettävä
mitä vakavinta huomiota, sillä niistä voidaan tehdä tärkeitä
johtopäätöksiä Suomen heimon sankarien toimintapiirin maantieteeseen
nähden.

Vienan läänin runot I ja II, julkaissut A.R. Niemi ja J. Krohn,
Kalevalan toisinnot, jälkimmäinen sarja, I vihko, sisältävät Kalevalan
tärkeimmät ainekset. Kun mainittuihin kokoelmiin otetut runot tulevat
näyttelemään ratkaisevaa osaa esihistoriallisen arkeologian ja
toiselta taholta saatujen, maatamme koskevien perintätietojen avulla
kansamme aikaisinta historiaa kirjoitettaessa, lienee paikallaan, että
otan niissä esiintyvät ilmansuunnat käsiteltäviksi kuusihaaraisen
järjestelmän mukaan.

Seuraavaan taulukkoon merkityt ilmansuunnat on siinä tapauksessa
otettava huomioon.

    Kalevalan-aineisten kertovaisten runojen ilmansuunnat.

                 Suunta      Lukumäärä

                 Pohjoinen       74
                 Koillinen       54
                 Itä             67
                 Etelä           58
                 Länsi           76
                 Luode          110

Tästä tilastosta saattaa huomata, että luode on ollut Kalevalan
sankarien tärkein ilmansuunta. Taulukosta pois jääneistä suomenkielen
nykyisistä ilmansuunnista esiintyy kaakko mainituissa teoksissa
kaiken kaikkiaan 3 kertaa (muodossa kakko) ja Inkeristä saaduissa
toisinnoissa, joten sitä voinee pitää lainana virosta. Lounas sana
ei kertaakaan esiinny näissä kokoelmissa suuntaa merkitsevänä, mutta
kylläkin ateriasta puhuttaessa, esim. seuraavassa muodossa:

    Siitä vanha Väinämöinen
    Itse noin sanoiksi virkki:
    "Veitsi vyöllä Väinämöisen,
    Kattila sepän pajassa,
    Lohi leikkoallakseni,
    Kala palstoin pannakseni,
    Murkinaisiksi muruiksi,
    Lohisiksi lounasiksi."

Ilmansuuntien maininnat esiintyvät pääasiallisesti vain harvoissa
säeryhmissä, jotka tässä otan lyhykäisyydessä erikseen käsiteltäviksi.
Valtavana enemmistönä ovat mereen tavalla tai toisella kohdistuvat
ilmansuuntien maininnat, jotka esiintyvät haaksirikon, tähystyksen,
haaksirikkoutuneen ajelehtimisen, mereen luodun, merenkululle
vaarallisen luodon ja meren yläpuolella liitelevän linnun
yhteydessä, jotapaitsi muutkin esiintymistapaukset enimmäkseen
liittyivät meriretkiin tai meren rannikkoon.

Jo se seikka sinänsä, että ilmansuuntien maininnat niin läheisesti
liittyvät mereen, on tärkeä ja tässä tapauksessa huomioonotettava.
Onko nähty merimiestä, joka erehtyisi ilmansuunnista? Eiköhän ole
niin, että merenkulkija miltei vaistomaisesti tajuaa pienimmätkin
vivahdukset tuulen ja aallokon suunnassa? Kompassia hän ei siihen
tarvitse: monivuotinen kokemus on kasvattanut hänet orientoitumaan
luonnonmerkkien mukaan. Niin on vielä nyt, ja niin oli silloinkin, kun
Suomen esitaistelijat nostivat heimonsa kulttuurikansojen joukkoon
merisotilaina ja luonnonvoimia uhmailevina uljaina merenkävijöinä.
Erehdystä ilmansuuntiin nähden ei voinut tapahtua: ne ovat ehdottomasti
luotettavia, mikäli myöhemmät polvet eivät ole niitä sotkeneet.

Järjestäessäni ilmansuuntia olen parhaani mukaan koettanut sijoittaa
niitä mainitsevat säkeet vastaaviin ryhmiin siinäkin tapauksessa,
että ne kansan suusta saaduissa toisinnoissa syystä tai toisesta ovat
joutuneet todennäköisestä alkuperäisestä yhteydestään erilleen.

Lentävä lintu ja lennon yhteydessä mainitut ilmansuunnat esiintyvät
miltei yksinomaan Sampo-jaksossa, varsinkin siihen sulautuneen
luomisrunon yhteydessä. Suunnat jakautuvat seuraavasti:

      Lentävä lintu.

    Koillinen 29 kertaa
    Itä        3   "
    Etelä      2   "
    Länsi      4   "
    Luode      5   "
    Pohjoinen  2   "

Koillinen on siis tässä tapauksessa pääsuunta, ja voinee sitä pitää
alkuperäisenä, muita taas sekaannuksen kautta tähän eksyneinä. Erittäin
tärkeätä on Kalevalan maantieteeseen nähden, että tämä suunta usein on
mainittu maista merelle johtavana, esim. seuraavalla tavalla:

    Lenti kokko koillisesta,
    Lintu laskihin Lapista,

joten siis merellä esiintyvä lintu on saapunut koillissuunnassa
olevalta Lapinmaalta. Myöskin seuraavat säkeet ovat tässä suhteessa
valaisevia:

    Lennä kotkana koillisesta,
    Halki maista havukkana.

Koillissuunta johtaa siis halki maista. Runon sepittäjä on tietänyt,
että tämän Varsinais-Suomen lounaisrannikolle juoksevien jokien
pääsuunnan päinvastainen ilmansuunta on jatkettuna johtanut äärettömiin
erämaihin, joissa vain harhailevat lappalaiset joskus osuivat
eränkävijän tielle. Hän on asunut muinaiseen suuntaan itä–luode
ulottuvalla rannikolla, ja siellä hänen hymninsä merelle, kaiken
olevaisen äidille, avaran katseen ja syvien mietteiden synnyttäjälle,
on lumonnut ihailevan kuulijakunnan, saanut sen ajattelemaan maailman
luomista ja aavalla ulapalla rajattomana kaareutuvan taivaan kuutta
kulmaa kantavia jumalallisia uroita.

Maailman luomisen on kansamme liittänyt suurimman sankarinsa nimeen.
Vienan-Karjalasta saaduissa toisinnoissa kuvataan useimmin, kuinka
pesänpaikkaa etsivä lintu lopulta meressä ajelehtivan Väinämöisen
polvesta löytää sopivan paikan pesälleen, lenneltyään ensin, kuten
esim. seuraavissa säkeissä sanotaan:

    Kokko rukka, kurja lintu,
    Lenti kokko koilta ilman,
    Koilta ilman, alta taivon,
    Havulintu halki maista,
    Liiteleikse, laateleikse,
    Jo etsii pesän sijoa.

Tässäkin tapauksessa siis suunta "ilman koilta" johtaa halki maista ja
edelleen aavalle merelle.

Nykyisin vastaavaa ilmansuuntaa osoittamaan miltei yksinomaan käytetty
etelä sana tavataan Kalevalan toisinnoissa vain eräissä Ilomantsin
pitäjästä saaduissa säkeissä:

    Hanhonen, ilman lintunen
    Lenti iät, lenti lännet,
    Lenti luotehet, etelät,
    Etsien pesän sijoa.

Tässä on otettava huomioon, että mereltä liitelevää lintua kuvattaessa
on kuudesta muinaisesta ilmansuunnasta mainittu ne neljä, jotka
Varsinais-Suomen rannikolla olevan virsisepän käsityksen mukaan voivat
tulla kysymykseen johtamatta lintua takaisin maihin: mantereelle
johtavat suunnat pohjoinen ja koillinen on jätetty mainitsematta.

Pesänpaikkaa etsivän linnun yhteydessä esiintyy varsinkin Inkeristä,
mutta myöskin osaksi Suomen Karjalasta, saaduissa luomisrunon
toisinnoissa laiva samaa osaa näyttelemässä kuin Väinämöisen polvi
Vienan-Karjalan runoissa, esim. siinä muodossa, että pesänpaikkaa
etsivä lintu

    Näki laivasen merellä,
    Punamaston purjehtivan.
    Lenti laivan partahalle,
    Laivan keulalle keinahti,
    Valoi vaskisen pesosen,
    Muni kultaisen munasen.
    Toi Jumala suuren tuulen,
    Lännen kolkalta lähetti;
    Laiva kaatui kallellensa,
    Sysähysi syrjällensä.
    Muna vierähti vetehen,
    Pesä pyörähti perässä
    Meren mustahan mutahan,
    Sakean saven sekahan.

Hyvin usein esiintyy samassa paikassa myöskin pohjatuuli, mutta se
ei yleensä liity niin luontevasti runomuotoon kuin länsi. Erinäiset
muutkin ilmansuunnat esiintyvät silloin tällöin, joskus useampiakin
yht'aikaa, kuten

    Tuulen länneltä lähetti,
    Pohjapuolelta porotti,
    Aivan kauhian kakosta.

Seuraavasta yhteenvedosta huomataan, miten eri ilmansuunnat tässä
tapauksessa ovat edustetut. Nekin säkeet on laskettu mukaan, joissa
tosin ei ole nimenomaan laiva kysymyksessä, mutta runon sisältö
kuitenkin muuten osoittaa, että toisinto orgaanisesti kuuluu tähän
samaan ryhmään.

    Luomisrunon haaksirikon ilmansuunnat.

        Länsi........ 24 kertaa
        Pohjoinen.... 23   "
        Itä..........  4   "
        Kaakko.......  2   "

Koska haaksirikon kuvaus tässä tapauksessa luontevimmin voidaan
selittää syntyneen rannikolla, jota vastaan länsi- ja pohjoistuulet
antavat ankarimman aallokon, lienee Suomenlahden etelärannikkoa
pidettävä sen alkukotina. Tätä olettamusta tukee se seikka, että
toisinnot on tavattu pääasiallisesti Inkeristä, puhumattakaan siitä,
että kakon esiintyminen tässä yhteydessä viittaa Viroon. Olenkin
sen takia piirtänyt tätä tapausta esittävän kuvion Suomenlahden
eteläpuolelle muinaisvirolaisen kuusihaaraisen suuntaruusun mukaan (itä
= koillinen, kakko = itä) pisteviivoin.

Haaksirikko esiintyy vielä toisessakin yhteydessä: Sampo-jaksoon
liittyvässä Väinämöisen seikkailujen selostuksessa ennen Pohjolaan
ajelehtimista. Aunuksessa kaksi kertaa saman miehen sanelun mukaan
merkityssä toisinnossa tavataan näet seuraavat säkeet:

    Suuri tuuli luotehinen
    Kova tuuli koillistuuli.

    Otti laian, otti toisen,
    Vikelti koko venehen.
    Suomen suuri ruotsalainen,
    Väkivanha Väinämöinen,
    Kääntyi kämmenin merehen,
    Läksi sormin soutamahan,
    Jaloilla melastamahan.
    Jopa kulki kuusi vuotta,
    Kulki kuusissa hakona,
    Petäjäissä pehkopuuna.

Yleensähän tapahtuman kulku miltei kaikkien toisintojen mukaan tässä
tapauksessa on seuraava:

    Lappalainen kyyttösilmä
    – – –
    Ampui vanhan Väinämöisen
    Oikeasta olkapäästä,
    Kautta kainalon vasemen,
    Läpi lämminten lihojen.
    Siitä vanha Väinämöinen
    Kääntyi kämmenin merehen
    Sortui sormin lainehesen
    Selästä sinisen hirven.

Kun vertailee tätä sanontatapaa aunukselaiseen toisintoon, tulee
ajatelleeksi, että "sininen hirvi" ehkä tarkoittaa laivaa, sillä
olivathan sotalaivat maassamme keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa
usein nimeltään "hirviä", esim. "Suomen hirvi" ja – "Sininen hirvi".

Säe "Suomen suuri ruotsalainen" saattaa olla johtunut vain
aunukselaisten ja varsinaiskarjalaisten yleisestä tavasta sanoa rajan
tällä puolella asuvia heimolaisiaan ruotseiksi. Tämän ruotsinimen
käytön pohjana on nähtävästi kuitenkin se historiallinen tosiasia,
että Varsinais-Suomen suomalaiset ja nykyisen Keski-Ruotsin rannikon
(Roslagenin) ynnä Ahvenanmaan asukkaat kerran yhteisten päämäärien
kokoonliittäminä muodostivat sen muinaisen Ruotsin, jonka varjakat
(väringar, varjagi) ja kalevanpojat (kylfingar, kolbjagi, kulpengoi)
aikoinaan perustivat Venäjän valtakunnan (Ruotsienmaan, Rossian) ja
levittivät pohjoismaiden sotilasmainetta aina suureen Bysantioniin
saakka.

Tavalla tai toisella mereen joutunut Väinämöinen ajautui lopulta
Pohjolaan, ja vaikka muistakin ilmansuunnista on kysymys, voinee pitää
varmana, että luodetuuli hänet sinne vei, kuten esim. seuraavissa
säkeissä sanotaan:

    Tuli tuuli luotehelta,
    Ajoi vanhan Väinämöisen
    Pimeähän Pohjolahan,
    Pohjan pitkähän perähän,
    Miesten syöjähän kylähän,
    Urosten upottajahan.

Seuraava yhteenveto osoittaa, miten suurena enemmistönä luode tässä
tapauksessa esiintyy.

    Väinämöisen ajelehtiminen Pohjolaan.

          Luode........ 17 kertaa
          Koillinen....  4   "
          Suvi.........  1   "

Kuten tunnettua johti Väinämöisen käynti Pohjolassa ensiksi Sammon
taontaan ja sitten tämän salaperäisen esineen ryöstöön Pohjolan
emännältä. Ryöstäjiä ajetaan takaa, ja Väinämöisen purren mastoon
kiivennyt tähystäjä huomaa vinhalla vauhdilla kiitävän soutulaivan,
jota vihollisheimon hallitsijatar itse ohjaa.

Tähystyssuuntina mainitaan tässä yhteydessä useimmin itä, länsi
ja pohjoinen (yleensä muodossa Pohjan ranta), mutta on tällä
kohdalla usein myöskin puhetta luoteesta ja päivästä (siis
etelästä). Erinäisistä syistä lienee edellistä suuntaryhmää pidettävä
alkuperäisenä, jotavastoin jälkimmäinen ryhmä nähtävästi on
kilpakosinnasta lainattu.

Seuraavat säkeet vastaavat mielestäni varsin hyvin tähystyksen suuntia
ja tulosta:

    Tuopa vanha Väinämöinen
    Jo tunsi tuhon tulevan:
    "Ohoh nuori Joukahainen,
    Nouse purjepuun nenähän,
    Katso iät, katso lännet,
    Katso pitkin pohjoisrannat."
    Näkyi pohjoisen perältä
    Niinkuin pilvi nousevaksi.

Eri ilmansuuntia esiintyy tällä kohdalla seuraavasti:

    Tähystys Väinämöisen purresta.

       Itä......... 29 kertaa
       Länsi....... 33   "
       Pohjoinen... 33   "
       Suvi........  4   "

Esimerkkinä siitä, miten säkeet ovat voineet eksyä alkuperäisestä
paikastaan muihin runoihin, joihin ne pienin muutoksin hyvin
sopeutuvat, voidaan mainita, että tämä tähystysryhmä esiintyy kerran
myöskin Hiiden hirven hiihdännässä

    Lystikki lylyjen seppä
    Sykysen lylyjä vuoli,
    Vuoen kaiken sauvan vartta;
    Hiihtoa hänen pitäisi.
    Hiihtoi maita kaltosia,
    Hiihtoi iät, hiihtoi lännet,
    Hiihtoi pitkin pohjan rannat.

Tämäkin tapaus sisältyy tähystystilastoon.

Kilpakosinnasta tähän paikkaan lainatut säkeet esiintyvät esim.
seuraavassa muodossa, joka edellyttää niin uskomattoman asian,
että itse ryöstöretken johtaja olisi ollut tähystäjän tosin
vastuunalaisessa, mutta silti varsin vaatimattomassa toimessa:

    Vaka vanha Väinämöinen,
    Käänti päätä päivän alle,
    Luonti silmät luotehelle.

Kuvaavaa on, että runomittaisen sankaritradition vaalijat ilmeisesti
eivät ole pitäneet etelää (päivää) Sammon ryöstöretken yleiseen
suuntaan sopeutuvana: se jää muutamissa toisinnoissa kokonaan
mainitsematta, luoteen esiintyessä sensijaan vahvistettuna, esim.
seuraavasti:

    "Oi on vanha Väinämöinen
    Käännä päätäs luotehelle,
    Luotehelta pilvi nousee."
    Tuopa vanha Väinämöinen
    Käänti päätä luotehelle:
    Jopa tuolta kokko lentää
    Vanhan Väinön purren päälle.

Pohjan pursi saavuttaa lopulta Väinämöisen veneen, mutta ajaa samalla
karille, jota virressä sanotaan Sammon ryöstäjien luomaksi, esim.
seuraavalla tavalla:

    Virkkoi seppo Ilmarinen:
    "Oi oot vanha Väinämöinen,
    Anna piitä pikkuruinen,
    Tauloa taki vähäsen;
    Luomma luo'oksi merelle,
    Salasaaren siunoamma."
    Siitä vanha Väinämöinen
    Antoi piitä pikkuruisen,
    Tauloa taki vähäsen;
    Luotiin luo'oksi merelle,
    Salasaari siunattihin.
    Tuo tuli pitkä pohjosehen,
    Suvehen sitä pitempi,
    Itähän iäti pitkä
    Loppumaton luotehesen;
    Tuohon puuttui Pohjan pursi,
    Satahanka salpasihen.

Tässäkin säkeistössä ilmenee siis idän ja luoteen vastakohtaisuus.

Luodon ulottuvaisuutta osoittavat ilmansuunnat ryhmittyvät seuraavasti:

    Sammon ryöstäjien luoma luoto.

       Pohjoinen... 6 kertaa
       Itä......... 9   "
       Suvi........ 4   "
       Luode....... 9   "

Pohjan purren karilleajoa seuraa meritaistelu – ensimmäinen Suomen
laivaston historiassa – joka päättyy Sammon hajoittamiseen. Tässäkin
yhteydessä mainitaan pari kertaa ilmansuuntia. Särkyneestä Sammosta
Pohjolan emäntä näet

    Kantoi kannen Pohjolahan
    Rivan kylmähän kylähän.

Muu osa joutui Väinämöiselle, joka

    Jo näki tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan;
    Työnsi itään, työnsi länteen,
    Suveen suurimman palaisen.

Nämäkin ilmansuunnat yhä edelleen vahvistavat sitä käsitystä, että
paluuretki Pohjolasta suuntautui etelään päin.

Edellä on jo sivumennen mainittu, että myöskin kilpakosinnassa
tähystetään. Tähystys tapahtuu tällöin kuitenkin maista merelle päin,
esim. siten, että "Anni tytti"

    Käänti päätä päivän alle,
    Loipa silmät luotehelle,
    Näki mustasen merellä,
    Sinerväisen lainehilla.

Väinämöisen vene sivuuttaa tähystyspaikan, ja kosiomatkalla oleva
sankari tunnustaa monien verukkeiden jälkeen uteliaalle neitoselle:

    "Menen Pohjolan lahtehen
    Pohjan tyttöä ottamaan."

Seppo Ilmarinen saa tästä heti tiedon ja lähtee hänkin Pohjolaan
valvomaan omia etujaan.

Kilpakosinnan ilmansuunnat tavataan, paitsi Sampo-retken yhteydessä
siten kuin edellä on selostettu, myöskin muutamia kertoja Lemminkäisen
virressä, esim. seuraavissa säkeissä:

    "Kokkoseni, lintuseni,
    Luonna silmäs luotehelle,
    Käännä päätäs päivän alle,
    Anna mennä matkamiehen,
    Lemminkäisen liiatenki!"

Maista tapahtuvan tähystyksen ilmansuunnat esiintyvät eri toisinnoissa
seuraavan tilaston mukaan.

       Tähystys maista.

    Luode........... 43 kertaa
    Etelä (päivä)... 33   "
    Itä.............  8   "
    Pohjoinen.......  3   "

On aivan ilmeistä, että tähystyksestä kertova virsiseppä on ajatellut
rannikkoa, jolla näköala merelle on suurin piirtein rajoittunut luoteen
ja etelän väliseen kulmaan.

Lemminkäisen virressä mainitaan ilmansuuntia toisessakin yhteydessä.
Matkalla Päivölän pitoihin on hurjapäistä sankaria estämässä mm.
käärmeillä vitsastettu aita, jonka ulottuvaisuus on

    Luotehesta koillisehen,
    Koillisesta luotehesen.

Kumpainenkin näistä ilmansuunnista esiintyy tässä yhteydessä kaikkiaan
8 kertaa.

Edellä on jo mainittu, että ilmansuuntia esiintyy myöskin ison tammen
kaadannan yhteydessä. Vastakkaiset suunnat itä–luode on tällöin
joskus korvattu suunnilla pohjoinen–suvi, kuten esim. seuraavissa
säkeissä:

    Tyvin työnsi pohjosehen,
    Latvoin suurehen suvehen.

Vastaava ilmansuuntatilasto on seuraava:

       Iso tammi.

    Latva: luode  | 3 kertaa
    Tyvi: itä     |
    Latva: itä  | 1 kerta
    Tyvi: luode |
    Latva: suvi    | 2 kertaa
    Tyvi pohjoinen |

Edelleen esiintyy ilmansuuntia loitsuntapaisissa säkeistöissä, jotka
tavataan pilvien loihtimisen, tuulen nousemisen ja nukuttavan helteen
esillemanaamisen yhteydessä.

Erittäin komea on seuraava eräässä Sampo-jakson toisinnossa esiintyvä
säesarja, vaikkakin se vaikuttaa paikoitellen hiukan katkonaiselta tai
eri tahoilta kokoonhaalitulta:

    Istuvi iässä pilvi,
    Koite päivän koittiella,
    Pohjan eukko, harvahammas,
    Nenävanka Vuojolainen
    Nousi uhkuen unesta,
    Voivotellen vuotehista.
    Katsoi iän, katsoi lännen
    Katsoi pitkin Pohjan merta,
    Niin sanoi sanalla tuolla:
    "Oi ukko ylijumala,
    Vaari vanha taivahainen,
    Ukko kultainen kuningas!
    Nosta lonka luotehesta,
    Toinen lännestä lähetä,
    Istuta iästä pilvi,
    Koite päivän koittielta,
    Nostas vanha Väinämöinen."
    Nousi lonka luotehesta,
    Toinen lännestä lähetti,
    Nosti vanhan Väinämöisen
    Alta vanhojen vesien.

Tämäntapaiset ilmansuuntien maininnat ryhmittyvät seuraavasti:

    Loitsusäkeissä esiintyvät ilmansuunnat.

          Luode.......... 18 kertaa
          Koillinen......  9   "
          Itä............  2   "
          Etelä..........  6   "
          Länsi.......... 12   "

Karttakuvioista huomaa selvästi, että Kalevalan ilman suunnat
luontevasti sopeutuvat Varsinais-Suomen rannikkoon, joka
esihistoriallisen arkeologian antamien todistusten mukaan on ainoa
maamme osa, missä suomalainen kulttuuri rautakaudella ulottui mereen
saakka.

5. Sankarivirsien maantiede.

Tärkeimpinä tuloksina Suomen muinaisten merisankarien
ilmansuuntajärjestelmän selvillesaamisesta on pidettävä, että se
mitä voimakkaimmin tukee sankarivirsiemme jo muistakin seikoista
todettavaa varsinais-suomalaista alkuperää ja että se näyttää
runoissamme selostetuista historiallisista tapahtumista keskeisimmän,
Sammon ryöstöretken, maantieteellisen suunnan. Osoittavathan kaikki
tämän merisotaretken yhteydessä mainitut ilmansuunnat, että Sampo on
ryöstetty pohjoisesta eikä suinkaan, niinkuin on oletettu, Voionmaalta
eli Gotlannilta. Järjestelmällinen, myöhempinä aikoina tapahtunut
suuntien muuttuminen syystä tai toisesta aivan päinvastaisiksi
todistaisi jo niin auttamatonta perintätietojen sekaannusta, että
olisi kokonaan luovuttava käyttämästä sankarivirsiämme kansamme
muinaisuuden valaisemiseen. Onneksi ei sellaisesta sekaannuksesta voi
olla puhettakaan: satunnaisia erehdyksiä lukuunottamatta sopeutuvat eri
toisinnoissa mainitut ilmansuunnat sekä esi-isiemme kuusihaaraiseen
suuntaruusuun, että maamme sen osan maantieteelliseen rakenteeseen,
missä runot alkujaan ovat syntyneet aiheiden itse tapahtumapaikoilla
tai niiden läheisyydessä.

Tähän mennessä esitetyt todisteet sankarivirsiemme maantieteellisestä
pohjasta on saatu itse runoista. Vaikka nämä todisteet ovatkin niin
lujat ja täysin määräävät, on kuitenkin varsin luonnollista, että
kysytään, eikö se maakunta, jolle tätä suurta perintöä nyt vastoin
miltei kaikkia aikaisempia mielipiteitä tyrkytetään, puolestaan voisi
tarjota joitakin asiaa valaisevia kiinnekohtia? Lähinnä luulisi
muinaistieteen tuloksilla, kansan keskuudessa periytyneillä
vanhoilla taruilla ja paikannimillä olevan tässä asiassa jotakin
sanottavaa. Kysymyksen tärkeyden vuoksi päätin kiinnittää huomiota
näihinkin seikkoihin.

Lounais-Suomen runsaasta arkeologisesta aineksesta otin ensisijassa
pakanuudenajan huomattavat turvapaikat, lukuisat muinaislinnat
käsittelyn alaisiksi. Koska jo itse nimi Satakunta osoittaa yhteyttä
Upplannin muinaisen hund- ja hundari-laitoksen kanssa, ansaitsivat
minusta myöskin siellä lukuisasti esiintyvät käräjäpaikat, varsinkin
jos niissä saattoi havaita ns. tuomariympyräin jälkiä, tässä
yhteydessä huomiota osakseen.

Maamme lounaiskulma muinaislinnoihin nähden voidaan jakaa neljään osaan.

Ahvenanmaa, muinainen Ahvamaa, muodostaa sen kautta oman
erillisen ryhmänsä, että siellä olevat linnat ovat tyypiltään ns.
viikinkilinnoja.

Lounaisrannikolla, siis muinaisessa Suomessa, on hyvin runsaasti
pakanuuden aikuisia linnoja, pääasiallisesti viljavien jokilaaksojen
lähettyville ryhmitettyinä.

Kokemäenjoen laaksossa ja sen jatkossa kaakkoonpäin ei
ole muinaislinnoja juuri kuin nimeksi, mutta sen sijaan
skandinaavilaistyyppisiä käräjäpaikkoja.

Etelä-Hämeessä on taas runsaasti muinaislinnoja, niiden joukossa koko
Suomen suurin: Rapolan Linnavuorella Rapolan-harjun kaakkoispäässä,
siis Sääksmäen pitäjässä lähellä kuuluisaa Ritvalaa, oleva linna, jonka
vallin ympärysmitta on lähes 1 km.

Käräjäpaikat ryhmittyvät, merkillistä kyllä, kuten sanottu, Suomen ja
Hämeen linnavyöhykkeiden väliin seuraavalla tavalla:

Euran pitäjässä on tavattu runsaita hautalöytöjä

Lauhianmäellä, Pappilan mäellä sekä Osman- ja Käräjämäellä.
Viimeksimainittu kalmisto on kuuluisin, ja sen harjalla on myös
tuomarinympyrä: 12 kiveä kehässä, joiden keskellä on aikoinaan ollut
myöskin syytetyn kivi.

Kokemäen pitäjässä on muinainen käräjäpaikka ollut Vuolteen
Käräjämäellä.

Huittisissa lienee muinainen käräjäpaikka ollut Käräjämäellä lähellä
Hiukkavainiota.

Erittäin kiintoisat ovat kaukana rannikosta, aivan lähellä muinaisen
Hämeen asutuskeskusta sijaitsevat Rengon käräjämäet, joita pitäjässä
vanhojen tietojen mukaan näyttää olleen kaksikin: toinen kirkon
ja Kuittilan välimailla, toinen Asemen kylässä Haapaniemen järven
rannalla. Jommallakummalla paikalla lienee vielä puolisen sataa vuotta
sitten ollut tuomarinympyrä: istuinkivet ja syytetyn kivi.

Nastolassa, siis itä puolella, on Kalkkolan kylän muinaislinnan
läheisyydessä Käräjänokka, joka nimi viittaa muinaiseen
oikeudenkäyntipaikkaan.

Mitä paikannimiin tulee, saattaa kuka tahansa silmäilemällä
Suomenmaa-teoksen paikannimihakemistoja helposti todeta, että
Kalevalassa ja sen pohjana olevissa toisinnoissa esiintyvät nimet
runsaimmin ovat vielä nytkin edustettuina Turun ja Porin läänissä.
Aineiston yltäkylläisyydestä otin lähemmin tarkasteltaviksi Kaleva-
ja Sampo-nimet, siis eepoksemme miltei tärkeimmät: Suomen suvun
sankarien yleisnimen ja sen salaperäisen esineen, jonka ympärille
Kalevalan huomattavimmat osat ryhmittyvät.

Kalevala-nimi on runsaimmin edustettuna pitkin lounaisrannikkoa.
Laitilassa on kerrottu taruja Kalevanpojasta, ja Untamalan
kirkkomaalla on yli 2 m korkea "Kalevan pojan viikatteen tikku".
Mynämäen Huolin metsässä on Kalevankivi. Paimiossa tiedetään myöskin
taruja Kalevanpojasta, jotapaitsi pitäjän Kalevankulmassa on Ala- ja
Keski-Kalevan kylät. Liedossa on Kalevan haka, ja siellä, samoinkuin
Maskussa, on Kalevanpoikain kivikkoja.

"Käräjäpaikka"-alueella ei Kaleva-nimeä tietääkseni tavata
paikannimenä. Hämeen muinaislinna-alueella sitä edustaa
Pälkäneen–Kangasalan–Pyynikin harjujaksoon kuuluva Kalevankangas, ja
Lopen pitäjässä on Kaleva niminen talo.

Sampo nimen tärkein edustaja on keskellä käräjäpaikkavyöhykettä
sijaitseva Huittisten pitäjän Sampu-niminen kylä, jonka muinaisen
merkityksen todistuksena on, että siellä 1480-luvulla tiedetään olleen
kilta ja kiltatupa, jota paitsi siellä on vanha kirkkopaikka. Kylä on
Sammun joen alajuoksun varrella. Kokemäenjoen seudun pohjoispuolella
tavataan Ikaalisissa Sammi niminen kylä, Lavian pitäjässä kylien niminä
Sammi, Vanha ja Uusi Sammin maja. Paitsi näitä sisämaassa, molempien
muinaislinnavyöhykkeiden välillä esiintyviä nimiä tavataan pitkin
rannikkoa Sampaanalan tila ja Sampaanalan lahti Rauman pitäjässä,
Sammo niminen saari Pyhämaan pitäjässä, Samslaks Nauvossa, Samsaari
Rymättylässä, Sampas niminen talo ja Sampaansalmi Kakskerran pitäjässä
sekä lopuksi mahdollisesti samaan ryhmään kuuluva Samppalinnan mäki
Turussa.

Sampo-nimen tällaisesta esiintymisestä sisämaassa muinaislinna-alueiden
välillä olevassa vyöhykkeessä saa helposti sen käsityksen, että
Kalevalassa mainitun Sammon pesäpaikka on juuri muinoin melkoista
kauemmaksi sisämaahan ulottuneen Porinlahden "pitkän perän" kohdalla
sisämaassa ollut Sammun kylä. Pitkin rannikkoa esiintyvät nimet
tukevat luontevasti sitä otaksumaa, että ryöstetty Sampo on kuljetettu
muinaiseen Suomeen, ehkä Aurajoen suun kohdalle.

Tässä esitetyt seikat, verrattuina ilmansuuntien antamiin todisteihin,
oikeuttavat mielestäni olettamaan

1) että Kalevalan sankarit ovat asuneet muinaisessa Suomessa;
nykyisessä Varsinais-Suomessa;

2) että Kalevalassa esiintyvä Pohjola on ollut Satakunnassa Kokemäen
joen seutuvilla;

3) että Pohjolassa asunut heimo on ollut kulttuurinsa luonteeseen
nähden lähempänä muinaisruotsalaisia kuin muut niihin aikoihin
Lounais-Suomessa asuneet heimot, Ahvenanmaalla asunutta heimoa
lukuunottamatta; sekä.

4) että Sampo on ryöstetty Porin lahden pohjukasta, joka muinoin
ulottui melkoista kauemmaksi sisämaahan kuin nykyisin, tai
mahdollisesti, kuten tuonnempana selvitän, Luvianlahdesta.

On helppo osoittaa, että tämä uusi teoria antaa luontevan selityksen
useille tähän saakka hämärinä pysyneille seikoille, jotapaitsi se
vaivattomasti sijoittaa useat vanhoissa runoissa esiintyvät paikannimet
niihin kohtiin, joissa ne nyt vieläkin tavataan, jopa niinkin, että
jotkut runoissa aikojen kuluessa muiksi sanoiksi vääntyneet nimet
paljastuvat vieläkin käytännössä oleviksi paikannimiksi.

Jo Sampojakson alussa, Väinämöisen ammunnasta laulettaessa, tapaamme
tärkeän nimen, joka Lounais-Suomessa on edustettu paikannimenä.
Professori Kaarle Krohnin laatiman perusmuodon mukaan alkaa runo
seuraavasti:

    Lappalainen kyyttösilmä
    piti viikkoista vihoa,
    kauvaista ylenkatsetta
    päälle vanhan Väinämöisen,
    ampuaksehen käkesi,
    tappoaksehen tavoitti.

Lappalaista vastaa ilmeisesti ikivanha Lappi, vielä nytkin pitäjän
nimenä Kokemäenjoen alajuoksun eteläpuolella Rauman ja Pyhäjärven
välimailla. Tässä yhteydessä on tärkeätä muistaa, että Lapin ja
lappalaisen nimi nykyisessä merkityksessään on verraten nuori: se
esiintyy vasta 1200-luvulla. Sitä ennen sillä tarkoitettiin yleensä
rajaseutua ja rajaseutulaista. Niillä mailla muinoin ollutta rajaa on
vielä osoittamassa paikannimi Kupittaa, jonka esiintyminen aina on
rajaseudun merkkinä.

Merellä ajelehtiva Väinämöinen on sitten tuulen armoilla, mutta
pelastuu vihdoinkin:

    Veipä tuuli Väinämöisen
    pimeähän Pohjolahan,
    miesten syöjähän kylähän,
    urosten upottajahan.

Runoissa pimeänä ja kylmänä esiintyvä Pohjola kuuluu sankarivirsiemme
varmimpiin paikannimiin, sillä onhan sitä edustamassa itse
laaja Pohjanlahti ja Pohjanmaa, joka kuitenkin alueelliselta
merkitykseltään nykyjään on pohjoisempana kuin muinainen Pohjola.

Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, puhalsi sankariamme kuljettava
tuuli luoteelta.

Monessa toisinnossa sanotaan, että tuuli vei Väinämöisen "pitkään
perään", ja hyvinkin usein, että hän joutui "lahteen". Tämä on mitä
parhaimmassa sopusoinnussa sen seikan kanssa, että aivan määrätty
tuulen suunta vei hänet perille. Ajelehtiminen on siis todennäköisimmin
tapahtunut pitkään luoteesta kaakkoon ulottuneeseen lahdenperään.

Pohjanlahdelta, jonka eteläosaa myöskin sanotaan Pohjan mereksi,
ulottui aikoinaan vieläkin pitempi lahti kuin nykyisin luoteesta
kaakkoon Sammun kylään päin. Lahti on nyt osaltaan Kokemäenjoen
täyttämä.

Sampoa ryöstämään lähdettäessä mainitaan eräissä toisinnoissa kolmannen
osallisen tulleen purteen matkan varrella esim. seuraavasti:

    Sanovi nenässä niemen
    Vesiliito Laitopoika:
    "Ohoh vanha Väinämöinen,
    Ota minut matkoihisi!
    Olen miekin miessä siellä,
    Urohona kolmantena,
    Kun saat Sammon nostantahan,
    Kirjokannen kannantahan."

Laitoa vastannee paikannimenä Laitila. Väinämöisen lähtiessä
kosintaretkelle, keksii hänet "Anni tytti, aino neiti", joka on
vaatteita pesemässä

    Pitkän portahan perässä,
    ? laiturin nenässä.

Kysymysmerkkiä edustavat eri toisinnoissa mitä kummallisimmat
väännökset, jotka kuitenkin verraten usein sanassa Luojan ovat
löytäneet ymmärrettävän, mutta runon yleiseen sävyyn aivan sopimattoman
muodon. Väännösten esiintyminen selviää seuraavasta tilastosta:

    Luojan 4 kertaa
    Loajan 3   "
    Levien 2   "
    Laavun 2   "
    Laisan 2   "
    Laisen 1 kerran
    Laihan 1   "
    Luajan 1   "
    Lujan  1   "

On ikäänkuin runolaulaja olisi tapaillut jotakin unohtunutta sanaa
tai nimeä. Myönnän kyllä, etten voi mielipiteelleni esittää parempaa
tukea, mutta siitä huolimatta oletan, että tässä paikassa alkujaan on
ollut Lai(d)an eli Lai(d)on, siis sen Laitopojan nimi, joka edellä
mainittiin.

Väinämöinen kulkee meritse Pohjolaan. Hänen kilpakosijansa Ilmarinen
pääsee lähtemään tuntuvasti myöhemmin, mutta saapuu maitse perille
samaan aikaan kuin Väinämöinen. Tämä on ollut mahdollista vain
siinä tapauksessa, että maamatka on ollut melkoista lyhempi kuin
merimatka. Jos sijoittaa Pohjolan maamme lounaisosaan Varsinais-Suomen
pohjoispuolelle, on tämä suhde aivan luonnollinen. Väinämöisen on
täytynyt kiertää, kun taas Ilmarinen on päässyt perille suorinta tietä.

Kilpakosijain saapumisesta Pohjolaan antaa Lönnrot Kalevalassa
seuraavan, erinäisten alkuperäisten toisintojen kanssa sopusoinnussa
olevan kuvauksen:

    "Jo tulevi vierahia
    Selällä meren sinisen:
    Ajetahan kirjokorjin
    Tuon puolen Simasaloa,
    Lasketahan laivoin suurin
    Tämän puolen Lemmenlahta."

Runon toisinnot osoittavat, että Simasaloa on tässä pidettävä
alkuperäisenä paikannimenä, seuraavan tilaston mukaan:

    Simasalo........ 9 kertaa
    Silosalo........ 6   "
    Simosalo........ 4   "
    Sivunsalo....... 2   "
    "Simoa salmen",, 2   "
    Merisalo........ 2   "
    Simansalo....... 1 kerran
    Simonsalmi...... 1   "
    Simosalmi....... 1   "
    "Simasorihta"... 1   "

Toisin on Lemmenlahden laita. Seuraavan tilaston nojalla saattaa
pitää hyvinkin epäilyksen alaisena, onko nimi tässä todellakin
alkuperäinen:

    Luoelahti........ 11 kertaa
    Lemmenlahti...... 11   "
    Lemmonlahti......  3   "
    Luoeranta........  2   "
    Tammenlahti......  2   "
    "Uuen linnan"....  2   "
    Lennenlahti......  1   "
    Uuhenlahti.......  1   "

Lemmenlahden kanssa vuorottelee siis alkuperäisissä toisinnoissa
Luodelahti. Lemmenlahti on niin hyvin sopusoinnussa kilpakosinnan
runollisen tarkoitusperän kanssa, että rohkenen olettaa sen juuri tämän
takia vähitellen tulleen alkuperäisen proosallisen Luodelahden tilalle,
joten mielestäni seuraavat erään vienankarjalaisen toisinnon komeat
säkeet lähemmin vastannevat virren alkuperäistä muotoa:

    "Nyt se laski suuri laiva
    Meripuolen Luodelahta,
    Toinen kiiti kirjokorja
    Maapuolen Simasaloa.
    Ne on Suomen sulhasia,
    Kosiomiehiä kovia."

Jos näitä säkeitä saattaa pitää alkuperäisessä muodossaan säilyneinä,
ovat ne erittäin valaisevia sankariemme kotipaikkaan nähden.
Mainitaanhan niissä nimenomaan, että he olivat kotoisin Suomesta, siis
nykyisestä Varsinais-Suomesta.

Luodelahti voi hyvinkin vastata Kokemäenjoen suuta, mutta on sekin
mahdollisuus huomioonotettava, että nykyinen Luvian lahti sitä
vastaisi. Toinen näissä säkeissä esiintyvistä paikannimistä on aivan
selvä. Lapin pitäjässä on näet eristetty korkea Simasalon vuori
Kirkonkylän ja Narvijärven välimailla.

Kilpakosintarunossa sanotaan Pohjolaa myöskin tarkaksi Tapiolaksi.
Tämä nimi tavataan nyt vielä kylän- ja talonnimenä Halikossa,
Alastarossa ja Tyrväällä. Viimeksi mainitussa paikassa, joka on lähellä
Sammun kylää, tavataan sitäpaitsi myöskin Tapiolanjärvi.

Runsaimman ja merkillisimmän nimisadon on kuitenkin Lemminkäisen
virsi antanut.

Tarkastelun lähtökohdaksi tarjoutui tietysti aivan itsestään ikivanha
Lieto, jolla jo pakanuuden aikana oli keskeinen merkitys, koska
siellä oli mm. muinaissuomalaisten uhrilehto. Onhan hyvinkin luultavaa,
että Lieto Lemminkäinen on saanut nimensä kotipaikkansa mukaan.

Kun Lemminkäinen äitinsä varoituksista huolimatta lähtee kutsumatta
Päivölän pitoihin, on hänellä vaaroja ja vastuksia voitettavana,
ennenkuin hän saapuu perille, ja niitä kuvattaessa mainitaan
toisinnoissa runsaasti paikan nimiä, joista muutamat itse asiassa
vieläkin ovat käytännössä. Ainakin pari näistä nimistä on aikojen
kuluessa joutunut niin kätköön, että niitä tuskin aikaisemmin on
paikannimiksi huomattukaan.

Kun Lemminkäisen äiti ennen kohtalokasta matkaa varoittelee poikaansa
mainiten mm. uhkaamassa olevat sudet ja karhut, vastaa sankarimme
painetun Kalevalan mukaan seuraavasti (XXVI: 197-214):

    "Uuhi uunna syötäköhön,
    Rieskana revittäköhön,
    Vaan ei mies pahempikana,
    Uros untelompikana!
    Minua on vyötty miehen vyöllä,
    Pantu miehen palkimella,
    Solmittu uron solilla,
    Jotten vielä jouakana
    Suuhun Untamon susien,
    Kitahan kirokavetten.

    Muistan ma suelle mutkan,
    Keksin keinon karhullenki.
    Suet laulan suitsi-suuhun,
    Karhut rautakahlehisin,
    Tahi rutjon ruumeniksi,
    Seulaisen sepalehiksi;
    Sillä siitä selvitäime
    Pääsen matkani perille."

Tässä siis jo esiintyy nimi, jolla vielä nykyisinkin on vastineensa:
alkuperäisistä toisinnoista saatu Untamo tarkoittaa ilmeisesti
nykyistä Untamalaa, joka Lemminkäisen aikana Kokemäenjoenlaakson
ja lounaisrannikon jokilaaksojen kulttuuriseutujen välimailla ollen
hyvinkin saattoi olla susien ja karhujen pesäpaikkana.

Matkalla tapahtuukin sitten niin, että (XXVI: 559-580):

    Itse lieto Lemminkäinen
    Kavahtihe katsomahan:
    On susi veräjän suulla,
    Karhu vastassa kujalla,
    Suulla Pohjolan veräjän,
    Päässä pitkien kujien.

    Silloin lieto Lemminkäinen,
    Itse kaunis Kaukomieli,
    Tavoitteli taskuhunsa,
    Kulki kukkaroisehensa,
    Otti uuhen villasia,
    Hieroa utustelevi
    Kahen kämmenen kesessä,
    Sormen kymmenen sovussa.

    Puhui kerran kämmenelle:
    Uuhet juoksuhun uhahti,
    Koko lauma lampahia,
    Karitsoita aika karja;
    Suet sinne syömäisihe,
    Karhut kanssa kaimasihe,
    Itse lieto Lemminkäinen
    Ajoi eelle matkoansa.

Tässä esiintyvän Pohjolan Lönnrot on asettanut alkuperäisen Päivölän
tilalle. Lemminkäisen virren vienankarjalaisissa toisinnoissa tavataan
nimittäin Päivölä lähes 700 kertaa ja Pohjola ainoastaan noin 50
kertaa, silloinkin usein yhteydessä, joka viittaa sekaannukseen.
Kun siis Pohjola, joka Sampojakson kaikissa toisinnoissa tavataan
yli 1.000 kertaa, on kansaneepoksemme ydinosan keskeinen paikka,
on Päivölää pidettävä yhtä keskeisenä paikkana kaikesta päättäen
melkoista myöhemmin syntyneessä Lemminkäisjaksossa. Päivölä
lienee ollut suomalainen valtakeskus: olihan esim. Lemminkäinen
verovelvollinen Päivölän isännälle. Pohjola ja Päivölä ovat ilmeisesti
maantieteellisesti olleet itse nimien osoittamassa asemassa toisiinsa
nähden. Jos siis Pohjola, kuten toisessa paikassa olen koettanut
osoittaa, on ollut Kokemäenjoen laaksossa, on Päivölä todennäköisesti
ollut maamme lounaisrannikolla.

Matkallaan Päivölään Lemminkäinen siis hieroo käsissään "uuhen
villasia" ja saa niistä "lauman lampahia" susien suihin: temppu, joka
todellakin oikeuttaa väittämään, että "suomalainen sankari-ihanne ei
ole sotilaan vaan loitsijan". Alkuperäisissä toisinnoissa on kuitenkin
miltei kauttaaltaan kysymyksessä todelliset lampaat. Painetun Kalevalan
monisanainen kuvaus supistuu niiden mukaan useimmin seuraavaan
koruttomaan muotoon:

    Lauloi lauman lampahia,
    Kimpun kierävillaisia,
    Suihin Untamon susien.

Näitä loogillisen selviä ja loitsimistaidottakin selitettävissä olevia
säkeitä ei kuitenkaan ilman muuta voi hyväksyä virren alkuperäiseen
muotoon kuuluviksi. Kaikissa toisinnoissa ei nimittäin sanota "lauman"
ja "kimpun", vaan useinkin on näiden sanojen tilalla jotakin muuta,
seuraavan tilaston mukaan:

    Lauman...... 13 kertaa
    Lautan......  6   "
    Lampun......  5   "
    Laukan......  4   "
    Laukin......  3   "
    Lankon......  2   "
    Lakan.......  1 kerran
    Loajan......  1   "
    Laihat......  1   "
    Limpun......  1   "

    Kimpun...... 16 kertaa
    Kinkon...... 12   "
    Kiekon......  3   "
    Kimpon......  1 kerran
    Kimppun.....  1   "
    Kimput......  1   "
    Kinpun......  1   "
    Kiskon......  1   "
    Kevon.......  1   "

Tilastosta vedän sen johtopäätöksen, että runon perusmuodossa on
mainittu lampaiden, samoinkuin susienkin kotipaikka, sekä että
Lemminkäinen matkalle lähtiessään on vastannut äitinsä varoitukseen,
niinkuin monessa toisinnossa onkin, seuraavasti:

    Laulan Laukan lampahia,
    Kinkon kierävillaisia,
    Suihin Untamon susien.

Vasta myöhempinä aikoina, kun ne runolaulajasuvut, joissa sankarivirret
periytyivät polvesta polveen, olivat loitonneet niin pitkien matkojen
päähän runojen alkulähteestä, että paikannimet olivat niille aivan
outoja, ovat sitten alkuperäiset Laukka ja Kinkko muuttuneet ja
vääntyneet eri tavoilla, kunnes hyvin ymmärrettävät sanat lauma ja
kimppu olivat saaneet ne useimmissa tapauksissa syrjäytetyiksi.

Varsinais-Suomessa tavataan vielä nytkin Laukka Perniössä ja
Laukkaniitty Aurassa. Sitäpaitsi on Halikossa Laukasuonrahka.
Toista paljon harvinaisempaa nimeä edustavat siellä Kinko
Uudellakirkolla ja Kinkka Paimiossa. Kerran esiintyvä Kevo saattaa
tarkoittaa Paimion Kevolaa, jotapaitsi Kustavissa on Kevoi.

Lemminkäisen matkasta sanotaan eräässä toisinnossa, että

    Kyllölän kujojen suissa,
    Suet on rautasuitsiloissa,
    Karhut rautakahlehissa

Piikkiössä on vielä nytkin Kyllölänjärvi ja Paimiossa Kyllelän kylä.

Muissa toisinnoissa kujat ovat Kuutolan, Kuotolan, Kuitolan,
Kuittolan, Kustolan, Kunilan, Kuikolan, Kuihkolan tai Muotolan.
Näitä nimiä on pidetty väännöksinä saaristoa tarkoittavasta
Luotolasta, joka sekin esiintyy tällä paikalla. Olisi kuitenkin
ajateltavissa, että ne tarkoittavat Piikkiössä olevaa Kuotilaa. Onhan
siellä sitäpaitsi Kuotilanjärvikin.

Päivölän pitoja sanotaan Saarijoukon juomingeiksi. Saari esiintyy
kylän- tai talonnimenä Paimiossa, Perniössä, Uskelassa, Kiikalassa
ja Mietoisissa, sekä tietysti sitäpaitsi Varsinais-Suomen alueen
ulkopuolella hyvinkin monessa paikassa. Pitoja sanotaan ainakin kerran
myöskin Paimolan pidoiksi, ja Maariassa on vielä nytkin Paimalan
kylä.

Juominkien isäntänä esiintyy usein mahtava ja tavattoman rikas Ahti
Saarelainen, jonka etunimeä muistuttavat Ahtiala Halikossa ja
Suomusjärvellä, Ahtinen Askaisissa ja Ahtmaa Angelniemellä.

Joskus Ahti kuitenkin on mainittu kutsuvieraiden joukossa, joiden
asuinpaikoista sanotaan:

    Ahti saarella asuvi,
    Kauko niemen kainalossa,
    Veitikka nenässä niemen.

Kauko on niin tavallinen paikannimissä, ettei se voine ainakaan
ilman arkistotutkimuksia antaa osviittoja sankarimme kotiseutuun
nähden. Mainittakoon vain, että se esiintyy runsaasti myöskin pitkin
Varsinais-Suomen rannikkoa.

Veitikkaa edustanee Veitakkala Uskelassa.

Päivölän pidot ovat varmaankin olleet hyvin komeat. Sen voi päättää
siitäkin, että niiden valmistuksille, varsinkin oluenkeitolle,
pannaan virressä niin suurta painoa. Juoman valmistajaa, Osmoista,
muistuttavat Varsinais-Suomessa Osmalahden kylä Sauvossa ja
Osmanskär Hiittisissä.

Edelläolevasta mielestäni selviää, että Lieto Lemminkäinen on ollut
Liedosta kotoisin sekä että hänen matkansa Päivölän pitoihin on
suuntautunut Kyllölän tai Kuotilan kujoitse Halikon lahden seutuville.
"Kinkon kierävillaiset" ovat voineet olla kotoisin joko Untamon susien
naapuruudesta tai sankarimme matkan varrelta: Kinkasta.

Tuskinpa voinee maassamme muualta löytää paikan nimiryhmää, joka
näin hyvin vastaa Lemminkäis-virren vienankarjalaisissa toisinnoissa
esiintyviä nimiä.

Päivölän pidoissa kesti ilonpitoa todennäköisesti monta päivää, eikä
se suinkaan ollut hiljaista, vaan ilmeisesti hyvinkin kovaäänistä ja
remuisaa, koska kuului

    Järy järvien takoa,
    Jalan isku iljenteeltä.

Tämä paikka lienee muuten ainoa, missä järvi-sana esiintyy Kalevalan
pohjana olleissa kertovaisissa runoissa; niin vaatimattomasti
maamme kymmenettuhannet järvet ovat vanhoissa, merihengen luomissa
sankarivirsissämme edustetut.

On mahdollista, että näissä säkeissä on tarkoitettu Järyn järviä,
sillä Auran pitäjässä on Järykselän kylä.

Kun Lieto Lemminkäinen siis on ollut Liedosta kotoisin, on
todennäköistä, että muidenkin sankarien kotipaikan nimi piilee
heidän omassa nimessään. Olen jo esittänyt otaksuman, että Vesiliito
Laitopoika on ollut Laitilasta kotoisin. Hänen nimensä muodon kanssa
voidaan rinnastaa nimitys Lemminkäinen Lietopoika, joka sekin tavataan
alkuperäisissä toisinnoissa.

Jos Väinämöisen mainesana vanha on merkinnyt vain sitä, että hän
Suomen heimopäälliköistä oli primus inter pares, saattaisi siis
olettaa, että Aura-joen rannalla ollut Vanhalinna oli hänen sukunsa
hallussa ja vielä ruotsalaisten tänne tullessa pakanallisen Suomen
hallinnollinen keskus.

Mutta nuori Joukahainen vanhan Väinämöisen vastustajana
kilpalaulannassa? Eikö tämä vastakohtaisuus osoita, että yhtäläisyys
tässä tapauksessa on vain satunnainen? Ei suinkaan! Onhan Raisiossa
Nuorikkalan talo.

Kalevalan sankarit olivat kuitenkin niin tottuneita merellä liikkumaan
ja niin riippuvaisia meren antimista, sekä kovalla työllä saaduista
että miekalla vallatuista, että heidän todellisena kotiseutunaan voi
pitää aavaa Itämerta. Siellä he liikkuivat Suomen ja Saaren väliä,
sillä Saarenmaalta maamme lounaisrannikolle tulleina yhdistävät
heitä sukulaisuussiteetkin eteläisten heimolaistemme rohkeimpiin
merenkävijöihin.

Niinpä Lieto Lemminkäinenkin, kun hän lähtee Saarenmaalle "piilojansa
piilemähän", saa paikan purrelleen

    Isän saamilla teloilla,
    Vanhemman varustamilla.

Varsinais-Suomessa on maan kohoaminen kasvattanut sisäsaaret
mantereeseen kiinni, ja jokien hedelmällinen lieju on muuttanut
Kalevanpoikain jälkeläiset äveriäiksi maanviljelijöiksi. Siitä
huolimatta ovat rotuvaistot vaikuttaneet, että kymmenettuhannet
suomalaiset merimiehet purjehtivat kaikilla maailman vesillä, useimmin
vieraan lipun alla. Kansamme kalevalainen perintö velvoittaa meitä
kaikkia pyrkimään siihen, että tämä uljas merenkävijäjoukko oman
siniristilippumme turvissa saa osoittaa, ettei kansalliseepoksemme
ikuistama merihenki Suomessa vielä ole kuollut.

II. SANKARIVIRSIEN HISTORIALLINEN TAUSTA.

A. SUOMEN SUVUN ESIHISTORIA.

6. Jotunit.

Pohjoismaita, Brittein saaria melkein kokonaan, Keski- ja Itä-Eurooppaa
lähes Volgan keskijuoksuun saakka peittäneen laajan maajään vähitellen
tapahtunut häviäminen tarjoaa arvokkaita kiinnekohtia esihistorialle,
senjälkeen kuin ruotsalaisen geologin Gerard de Geerin nerokkaan
menetelmän kautta voidaan määrätä, missä ajallisessa järjestyksessä
eri seudut ovat jääpeitosta vapautuneet ja siten tarjonneet ihmiselle
elämisen mahdollisuuksia yhä pohjoisempana.

Ruotsissa on todettu, että Skåne alkoi paljastua noin 10.000 vuotta
e.Kr., ja että maajään raja noin 5.000 vuoden kuluessa vetäytyi sieltä
keskisen Jämtlannin kohdalle.

Suomessa sulava maajää muodosti kaksi valtavaa soraharjujen sarjaa:
ulkopuolisen Salpausselän Joensuun seutuvilta Lahteen ja sen jatkona
Lohjanselän Hankoon saakka, sekä sisäpuolisen Salpausselän noin 20-25
km edellisen sisäpuolella ja sen jatkona Karjalohjan selän.

Tohtori M. Sauramo on de Geerin menetelmää soveltaen saanut
määrätyksi, että maajään raja lähes 10.000 vuotta e.Kr. pysähtyi
ulkopuolisen Salpausselän kohdalle ja pysyi siinä noin 225 vuotta.
Noin 250 vuotta se sen jälkeen taas vetäytyi pohjoiseenpäin pysähtyen
taas noin 200 vuodeksi sisäpuolisen Salpausselän kohdalle, minkä
jälkeen sulaminen tasaisesti jatkui. Ei kuitenkaan voi olla puhetta
ihmisen esiintymisestä maassamme Salpausselkien muodostumisen aikana,
sillä vaikka maamme eteläisin kaistale oli jäätön, oli se kuitenkin
veden peitossa: merenpinta oli silloin Lahden kohdalla 150-155 metriä
korkeammalla kuin nykyisin.

Vanhimmat arkeologiset merkit ihmisen esiintymisestä maassamme ovat
kenties n.s. ancylus-ajalta. Runsaammin alkaa löytöjä kuitenkin
ilmaantua vasta myöhemmin, neljänneltä vuosituhannelta e.Kr. lähtien.
Maamme asukkaat näillä ajoilla harjoittivat elinkeinoinaan kalastusta
ja metsästystä sekä olivat kaikesta päättäen saapuneet tänne ainakin
suurimmaksi osaksi idästäpäin.

Tätä maamme ja myöskin Skandinavian niemimaan alkuasutusta pidetään
esi-suomalais-ugrilaisille heimoille kuuluvana.

Kivikauden lähestyessä loppuaan, noin 2500-2000 e.Kr., ilmaantui
Suomeen aina Viipurin seuduille idässä ja Kauhavalle pohjoisessa uusi,
indoeurooppalainen kansa, joka toi maahamme korkeamman kulttuurin
ja sen mukana maanviljelyksen ja karjanhoidon alkeet. Tämän kansan
lähtökohdasta ollaan erimielisiä. Varsinkin ruotsalaiset tutkijat
pitävät sitä Ruotsin kautta tulleena, mutta erinäiset seikat viittaavat
siihen, että se on tullut tänne meritse, mahdollisesti Itämerenmaitten
kautta, Keski-Euroopasta.

Uusi kansa oli epäilemättä korkeammalla kulttuuritasolla kuin maamme
alkuasutus. Varsinkin sen kauneuden aisti oli huomattava. Se kuvastuu
tulokkaiden käyttämissä aseissa, veneenmuotoisissa, reiällisissä
sotakirveissä, joiden mukaan tätä muinaiskansaa sanotaankin
venekirveskansaksi.

Tiedemiesten piirissä voittaa yhä enemmän alaa se käsitys, että
juuri tämän indoeurooppalaisen kansan ja pohjoismaissa jo ennen sitä
asuneiden esisuomalaisugrilaisten heimojen yhteen sulautumisesta on
tuloksena ollut pohjoisgermaanit.

Venekirveskulttuurin jatkona on pidettävä sitä kulttuuria, joka
kivikauden lopulla (n. 2100-1600 e.Kr.) kuvastuu ns. Kiukaisten ryhmän
asuinpaikkojen löydöistä Satakunnan eteläosassa. Tämän ryhmän asujat
ovat todistettavasti olleet kosketuksissa Skandinavian kanssa.

Maamme pronssikauden alkuajoilta (noin 1600-1300 e.Kr.) on säilynyt
todisteita siitä, että Lounais-Suomen kaakkoispuolisko ja läntinen
Uusimaa olivat pääasutuspaikkana. Pari kolme sataa vuotta myöhemmin
(noin 1100-950 e.Kr.) oli asutus taas vetäytynyt ikivanhaan, jo
kivikauden lopulta tunnettuun keskuspaikkaansa, Kokemäenjoen laaksoon,
missä varsinkin Kiukaisten pitäjässä on tavattu runsaasti senaikuisia
löytöjä.

Pohjoismaissa on jo näiltä ajoilta tavattu selviä merkkejä lujasta
yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Ruotsissa on näet lähellä
Upsalan kaupunkia löydetty eräs kumpu, johon noin 1000 e.Kr. on
kuninkaallisin hauta-antimin kätketty poltetun miehen tuhka. Hänelle
oli annettu mukaan kullalla kirjailtuja pronssiesineitä, ja ainakin
kolme ihmistä oli uhrattu hänen kunniakseen. Vainaja oli siis ollut
mahtava päällikkö, jolle monet miehet olivat kuuliaisia ja laajat
alueet suorittivat veroa. Kun sitäpaitsi professori A.M. Tallgrenin
tutkimuksista tiedämme, että tämän ajan kulttuuri täältä pohjoismaista
on ulottanut vaikutuksiaan aina Itä-Venäjälle, Volgan mutkaan saakka,
voimme helposti uskoa, että myöskin osia Lounais-Suomesta on kuulunut
näin komeasti haudatun kuninkaan valtapiiriin.

Pronssikauden löytöjä ei maassamme kuitenkaan ole ainoastaan
Skandinaviasta tuotuja tai sieltä saatujen mallien mukaisia. On
tavattu myöskin itävenäläisen pronssikauden esineitä, jonka muodot
ovat Volga-Kaman alueelta kotoisin. Nämä enimmäkseen Keski- ja
Pohjois-Suomessa tavatut löydöt edustavat maamme kivikautisen
alkuasutuksen kehitystä.

Maassamme oli siis, samoinkuin Skandinaviassa, kaksi kansallisuutta
vastakkain: indoeurooppalaisista ja esisuomalaisugrilaisista
rotusekoituksen kautta kehittyneet pohjoisgermaanit ja verraten
puhtaasti suomensukuiset heimot.

Näiden kansallisuuksien veriset yhteenotot kuvastuvat Skandinavian
muinaistarustossa, jossa skandinaavien vastustajat esiintyvät jotunien
eli jättiläisten nimellä.

Sadussa kerrotaan, että kolme kuuluisaa kansaa aikoinaan on pitänyt
pohjoismaita hallussaan. Ensimmäisinä olivat täällä juuri jotunit
eli jättiläiset, joita todellisuudessa luonnollisesti vastaa
esisuomalais-ugrilainen alkuasutus. Jotunit voittivat koossa ja
voimassa kaikki muut ihmiset.

Sitten saapui uusi kansa, ruumiinvoimiltaan jotuneja heikompi, mutta
heitä etevämpi hengen avuissa. Tämä kansa, joka ilmeisesti vastaa
venekirveskansaa, voitti tarinan mukaan jättiläiset loihtimistaidollaan
ja suurilla uhreilla jumalilta saatua apua hyväksikäyttäen.

Lopuksi muodostui näistä kahdesta kansasta kolmas, jossa edellisten
ominaisuudet olivat yhdistyneet.

Lyhyemmin ja selväpiirteisemmin voinee tuskin selostaa
pohjoisgermaanien muodostumista kuin on tehty tässä tarinassa, jonka
Saxo Grammaticus, Tanskan suuri kronikoitsija, on säilyttänyt
jälkimaailmalle.

Hyvin yleisesti mainitaan jotunit skandinaaveja vanhempana kansana,
jonka viisaus ja loihtimistaito ovat olleet vanhemmat kuin aasain.
Samalla sanotaan heitä kuitenkin usein jumalien vihollisiksi,
hirviöntapaisiksi julmureiksi, jotka ryöstävät karjaa ja naisia sekä
syövät sodassa saadut vankinsa. Näistä Jotunheimin asukkaista
kerrotaan edelleen, että he nimittivät naapurejaan Manheimin pieniksi
partalapsiksi, mistä saa sen käsityksen, että jotunien parrankasvu oli
huono.

Jotunien erikoisena vihollisena kuvataan voimakas Thor, jota sanotaan
muinaisjotunien jumalien palvontapaikkojen hävittäjäksi. Mainitaanpa
nimeltäkin ne jotunien valtiaat, jotka saivat väistyä Svithjodin
jokilaaksoista, kun Thor heidät voitti: tunturisusi Thjasse, vuorten
ruhtinas Hrungner Geirröd, Thrivalde,

    jotunien mahtavat herrat
    päässänsä tuskan tunsivat,
    kun Thor loistossa ilman
    salamoivaa vasaraansa heilutti.

Jotunien merkitys pohjoismaiden alkuasukkaina on erikoisesti
alleviivattu sen kautta, että koko ihmiskunnan luojana pidettiin Ymer
nimistä jättiläistä.

Kun valoisan Muspellhemin lämpö levisi jäihin saakka, alkoi niistä
vesi tippua, ja lämmönlähettäjän voimasta syntyi tipoista mies, Ymer.
Hänen nukkuessaan kasvoi vasempaan kainaloon mies ja nainen, ja hänen
toinen jalkansa siitti toisen jalan kanssa pojan. Näistä syntyivät
hrimthursien suvut.

Ymer sai ravintonsa Audhumbla nimisen lehmän maidosta. Lehmä nuoli
huurteisia suolakiviä, mistä sikisi ensimmäisenä päivänä miehen
hiukset, toisena päivänä miehen pää ja kolmantena päivänä kokonainen
mies, Bure, kaunis, komea ja voimakas. Buren poika oli Börr, joka
jotuninaisen Bestlan kanssa sai kolme poikaa. Nämä pojat, Oden, Vile
ja Ve, hallitsivat taivasta ja maata. He surmasivat Ymerin, jonka veri
hukutti hrimthursien heimon. Ainoastaan viisas jättiläinen Bergelmer
pelastui vaimoineen, ja heistä polveutuivat uudet jotunisuvut.

Jotunit esiintyivät siis tässäkin tarussa alkurotuna, ja
sitäpaitsi ilmenee siitä jotunien ja aasain, suomensukuisten ja
indoeurooppalaisten heimojen, läheinen sukulaisuus.

Onhan merkillistä, että tiede monen mutkan jälkeen päättyy mielipiteen
omaksumiseen, joka symbolisesti on esitetty useassa vanhassa tarussa!

Jotunien ja aasain elämä jatkui, joskus sukulaisuuden vahvistamassa
ystävyydessä, mutta useimmin kuitenkin ilmivihollisuuksien vallitessa.
Sopu huononee huononemistaan, kunnes

    Veljet taistossa
    Toisensa tappavat;
    Sukulaisuudesta
    Serkut ei välitä.
    Kovat on maailmassa ajat:
    Kirveen aika, miekan aika,
    Myrskyn aika, murhan aika.
    Ei kukaan muita
    Silloin sääli.

Lopuksi tulee fimbulvetr, suuri talvi: kolme talvea peräkkäin ilman
kesää välillä...

Tällä kauhujen ajalla, jolloin taistelu olemassaolosta pukeutui
mitä hirvittävimpiin muotoihin, tällä pohjoismaiden muinaisuuden
maailmanlopun ajalla on ollut vastineensa todellisuudessa.

Pronssikauden loppuessa (noin 750-600 e.Kr.) alkaa näet maassamme
omituinen aika, jolta tuskin ensinkään on saatu talteen
muinaisesineitä. Löytököyhyys jatkuu sitten, ei ainoastaan Suomessa,
vaan kaikissa pohjoismaissa, kautta koko vanhimman, ns. esiroomalaisen
rautakauden lähes ajanlaskumme alkuun asti.

Tämän huomattavan seikan selitykseksi on ruotsalainen kasvipaleontologi
R. Sernander esittänyt fimbultalvihypoteesinsa, jonka mukaan
melkoisesti huonontunut ilmasto oli syynä kulttuurin silloiseen
taantumiseen. Kivi- ja pronssikauden lauhkeaa ilmastoa seurasi verraten
nopeasti kylmemmät ajat, jotka vasta noin Kristuksen syntymän aikoina
taas paranivat.

Selitys perustuu eri aikakausien kasvillisuusjätteiden tutkimiseen,
josta on ollut tuloksena, että ilmaston mainittuna aikana ehdottomasti
on täytynyt huonontua. Kun sitäpaitsi polvesta polveen periytynyt
traditsioni tietää kertoa hirveästä fimbultalvesta, on Sernanderin
selitys niin lujalla pohjalla, että sitä lienee vaikea kumota.

On kuitenkin olemassa toinenkin löytököyhän ajan selitys. Se ei tosin
tee Sernanderin hypoteesia tarpeettomaksi, mutta täydentää sitä
tavallaan osoittamalla, että pohjoismaiden asukkailla niihin aikoihin
oli muitakin vastuksia kuin ilmaston huononeminen. Tämän toisen
selityksen on ruotsalainen arkeologi Sune Lindqvist esittänyt.

Hän huomauttaa aluksi, että varhempi pronssikausi, ennen kaikkea sen
ensimmäinen ja toinen ajanjakso, oli pohjoismaissa rikkaan, itsenäisen
kulttuurin aikaa, jolloin ilmeni todellinen sisäinen luomisvoima. Aivan
itsenäisiä muotoja tosin tavataan harvoin, mutta lainat ulkoapäin
ovat vapaasti valitut, ja niitä kehitettäessä pääsee kansallinen
erikoisuus oikeuksiinsa tavalla, joka osoittaa, että pohjoismaalaiset
henkilökohtaisesti ottivat osaa sen ajan kansainväliseen kaupankäyntiin.

Myöhemmän pronssikauden alusta alkaen tässä huomataan selvä muutos.
Pitkät yhteydet Euroopan kulttuurimaihin katkeavat ja pohjoismaiden
kulttuuri sterilisoituu uusia muotoja välttäväksi, eikä pronssikauden
kolmannen ajanjakson jäljestä juuri ensinkään saa vaikuttimia ulkoa
päin.

Seurauksena tästä kehityksestä on varhemman rautakauden melkein
toimintakyvytön, kuolontapainen horrostila.

Lindqvist ei tahdo myöntää ilmaston huononemiselle, Sernanderin
fimbul-talvelle, ratkaisevaa merkitystä tähän taantumiseen nähden. Hän
pitää "luonnollisempana sen historiallisen lain huomioonottamisen,
joka toistaiseksi selvittämättä olevista syistä on asettanut rajan
jokaisen kansan ja jokaisen ajan kyvylle ja joka ennemmin tai myöhemmin
taivuttaa nousevan käyrän alaspäin, pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi".

Edelleen hän huomauttaa, että samalla kun tämä kulttuurin taantuminen
ilmenee pohjoismaissa, on Keski- ja Länsi-Euroopassa havaittavissa
melko yhtenäisen, tavallisesti kelttiläiseksi sanotun kulttuuriryhmän
nousukausi. Samalla kertaa kun germaanilaisen Pohjois-Euroopan
löytököyhin aika alkaa, "kehittyy siis kelttiläisessä Keski-Euroopassa
mitä rikkain kulttuuri, joka perustuu korkeaan teolliseen taitoon,
vilkkaaseen kauppaan ja kiinteään valtiolliseen organisaatioon."

Melko vakuuttavasti Lindqvist osoittaa, että juuri tämän kautta
tapahtunut pohjoismaiden kaupallinen eristäminen Välimeren maista
ja siitä seurannut yritteliäisyyden häviäminen ainakin osaltaan
ovat aiheuttaneet vanhimman rautakauden kurjan ajan täällä
Luoteis-Euroopassa. Sen, minkä Sernander selittää fimbul-talvellaan,
tahtoo hän selittää kelttiläisen Hansan syntymisellä, käyttäen
tätä iskusanaa osoittaakseen, että niinkuin Hansa myöhemmin verraten
äkkiä teki lopun Voionmaan eli Gotlannin loistokaudesta, aiheutti
kaupankäynnin siirtyminen germanialaisilta kelttiläisille pohjoismaiden
loistokauden muuttumisen yleiseksi köyhyydeksi.

Vasta sitten, kun roomalaiset viimeisen vuosisadan kuluessa e.Kr.
olivat murtaneet kelttiläisvallan, alkoi vähitellen germanialaisten
uusi nousukausi.

Oli miten oli! Kun pohjoismaista taas kurjan ajan jälkeen jotakin
kerrotaan, koskevat tiedot kansanvaelluksia, uusien valtakuntien syntyä
ja etelästä saatujen vaikuttimien hedelmöittämää kulttuuria.

7. Ihmissyöjät.

Fimbultalven synkkä aika oli levotonta aikaa muuallakin Euroopassa.
Aikaisemmin tuntemattomien raakalaiskansojen vaellukset ja hyökkäykset
muinaisia sivistysmaita vastaan osoittivat, että jokin vastustamaton
voima oli pannut laumat liikkeelle. Se voima ei ollut muu kuin
nälkä, pohjoisissa maissa tapahtuneen ilmaston huonontumisen
aiheuttama. Sama voima, joka pakotti jotuneja syömään sotavankejaan,
sai skyyttalaiset 7. vuosisadalla e.Kr. leviämään Mustanmeren ja
Kaukasuksen pohjoispuolelle ja tunkemaan tieltään kimmerialaiset.
Kimmerialaiset vuorostaan samosivat Vähän-Aasian puolelle, tunkeutuivat
Fryygiaan, tekivät epäonnistuneen hyökkäyksen Assyriaa vastaan,
raivosivat Lyydiassa ja etenivät aina Ephesoon asti. N. 600 e.Kr. oli
heidän kuitenkin pakko lähteä Lyydiasta, minkä jälkeen koko kansa
häviää historiasta.

Skyyttalaiset taas näyttelivät suurta osaa tulevinakin aikoina. Niinpä
osa heistä meedialaisten kuninkaan Kyaksareen hallitusaikana
(625-585 e.Kr.) parveili Meediaan. Kuningas kohteli tulokkaita hyvin
ja uskoi heidän huostaansa lapsia, joiden tuli oppia heidän kieltään
ja samalla jousella ampumisen taidon, sillä hän käytti skyyttalaisia
hovimetsästäjinään. Kun metsämiehet kuitenkin kerran palasivat hänen
luokseen ilman riistaa, suuttui hän ja kohteli heitä häpeällisesti.
Kostoksi skyyttalaiset teurastivat heille uskotun pojan, valmistivat
lihat ruoaksi metsänriistan tapaan sekä syöttivät ne sitten
Kyaksareelle ja hänen hovilaisilleen, minkä jälkeen he pakenivat
Lyydian kuninkaan Alyatteen (617-560 e.Kr.) luo Sardeeseen.

Kun Alyattes ei suostunut luovuttamaan skyyttejä meedialaisille, syntyi
viisivuotinen sota, joka päättyi Halys-virran ratkaisemattomaan
taisteluun toukokuun 28. pnä 585. Silloin tapahtui näet
auringonpimennys, joka pelästytti taistelevat aselepoon ja myöhemmin
rauhaan sekä samalla antoi historiantutkimukselle erittäin arvokkaan ja
tarkan kiinnekohdan. Inhoittavaa ateriaa ei siis syöty turhaan.

Tämän tarun taustana on ollut skyyttalaisten todellinen valloitusretki
Meediaan, josta Kyaksares karkoitti heidät Lyydiaan.

Mutta paremmistakin piireistä tiedetään näiltä ajoilta kertoa
ihmisliha-aterioista. Niinpä Kyaksareen oma poika Astyages (585-550
e.Kr.) järjesti, että hänen sukulaisensa ja uskottu miehensä Harpagos
sai syödä poikansa lihoja, eivätkä heidän välinsä siitä vielä
rikkoutuneet.

Näissä tapauksissa ihmislihan syöttämistä käytettiin siis jonkinlaisena
kostotoimenpiteenä.

Muinoin käytettiin ihmissyöntiä myöskin mukavana hautaustapana.
Niinpä Herodotos kertoo massageeteista, eräästä Amu-Darjan
ja Syr-Darjan välissä Aral-järven itäpuolella asuneesta
paimentolaiskansasta mm. seuraavaa: "Mitään määrättyä elämänrajaa ei
heillä ole säädettynä. Mutta kun joku on tullut hyvin vanhaksi, tulevat
kaikki hänen läheisensä kokoon, teurastavat hänet ynnä hänen mukanaan
elukoita, keittävät lihat ja pitävät kestiä. Tätä heillä pidetään
autuaimpana loppuna. Mutta tautiin kuollutta he eivät syö, vaan
kätkevät maahan murehtien sitä, ettei hän joutunut uhratuksi."

Eräästä intialaisesta heimosta sama historioitsija kertoo:

"Toiset niistä intialaisista, jotka asuvat itään päin, ovat
paimentolaisia ja syövät raakaa lihaa, niitä nimitetään padalaisiksi,
ja heidän kerrotaan noudattavan seuraavia tapoja. Kun joku heidän
heimostaan sairastuu, oli se mies tai nainen, tappavat miehen hänen
lähimmät miesystävänsä, väittäen, että kun tauti häntä riuduttaa,
niin heiltä menee hukkaan hänen lihansa. Hän kyllä kieltelee olevansa
sairas, mutta he eivät myönnä sitä, vaan tappavat hänet ja panevat
toimeen pidot. Jos taas nainen sairastuu, tekevät hänen lähimmät
naistuttavansa samalla tavalla kuin miehet. Mutta sen, joka pääsee
korkeaan ikään, he ensin juhlallisesti uhraavat ja syövät sitten
pidoissa. Mutta niin pitkälle eivät monetkaan heistä pääse. Sitä ennen
näet he tappavat jokaisen, joka sairastuu."

Issedoneista, Tarim- ja Bulunggir-syvänteissä asuneesta
tiibettiläisheimosta, Herodotos tietää seuraavaa: "Kun joltakin
mieheltä on kuollut isä, tuovat kaikki sukulaiset elukoita, ja
teurastettuaan nämä sekä hakattuaan lihat kappaleiksi, he hakkaavat
myös isännän kuolleen isän palasiksi, sekoittavat kaikki lihat ja
valmistavat niistä aterian."

Ne kansat, joista Herodotos tietää, että kuolleet, sairaat tai vanhat
omaiset syödään, ovat siis olleet aasialaisia. Euroopan kansoista hän
tuntee vain yhden, jonka keskuudessa ihmisiä syödään: androfagit.
Tästä kansasta hän kertoo seuraavasti: "Androfageilla on kaikista
ihmisistä raaimmat tavat; he eivät harjoita oikeutta eivätkä käytä
mitään lakia. He ovat paimentolaisia ja kantavat vaatepartta, joka on
samanlainen kuin skyyttien, mutta heillä on oma kielensä. Ja he ovat
ainoat näiden joukossa, jotka syövät ihmisiä."

Tätä kansaa pidetään suomensukuisena, nykyisten
mordvalaisten esi-isinä. Koska suomalais-volgalaisen (eli
suomalais-mordvalais-tsheremissiläisen) kantakansan aika lasketaan
kestäneen noin 1000-200 e.Kr., voidaan siis tätä raakalaiskansaa
pitää myöskin Itämeren-suomalaisten esi-isien edustajana. Tästä
sukulaisuudesta on meillä hyvin vähän välitetty: en ole huomannut siitä
missään mainittavan.

Herodotoon kertomaa rumaa tapaa ei kuitenkaan liene otettava aivan
vakavalta kannalta. Yleensä ollaan sitä mieltä, että androfageja
vastaa se kansa, jonka Pseudo-Hellanicus ja Ptolemaios tuntevat
nimellä amadoci. Tämä nimi on jo paljon lievempi: se merkitsee näet
raa'an lihan syöjiä. Jos ihmissyöntiä todellakin on mainitun kansan
keskuudessa ilmaantunut, on se ollut vain tilapäistä, tai määrättyihin
menoihin yhdistettyä. Voisi esimerkiksi ajatella, että androfageilla,
samoinkuin jotuneilla Skandinavian muinaistaruston mukaan, on ollut
tapana osittain syödä sotavankejaan: kauhun herättämiseksi ja ehkä
siinä uskossa, että voitetun vihollisen hyvät ominaisuudet siten
siirtyvät voittajaan.

Herodotoon aikoina androfagit asuivat Dnjeprin itäisillä latvoilla aina
nykyiseen Tshernigoviin etelässä.

Androfagien itäpuolella, Volgan mutkasta länteen ja etelään asuivat
melankhlainit. Heillä on Herodotoon mukaan "kaikilla mustat vaatteet,
joista he ovat liikanimensäkin saaneet, ja he noudattavat skyyttiläisiä
tapoja." Heidän sivistyksensä oli siis ilmeisesti melkoista
korkeammalla kuin androfagien. Nykyiset, vielä satakunta vuotta sitten
yleisesti mustia pukuja käyttäneet marilaiset eli tsheremissit ovat
otaksuttavasti melankhlainien jälkeläisiä.

Melankhlainien itäpuolella taas, Belajan, Vjatkan ja Kaman alajuoksujen
varsilla, elivät budinit. Heistä Herodotos tietää kertoa seuraavaa:

"Budinit, joka on suuri ja laaja kansa, ovat järjestänsä vallan
vaaleasilmäisiä ja punakoita. Heidän maassaan on rakennettuna puinen
kaupunki, ja nimenä sillä kaupungilla on Gelonos. Muurin joka sivu on
kolmenkymmenen stadionin pituinen, se on korkea ja kokonaan puusta.
Myös heidän talonsa ovat puusta, samoinkuin heidän pyhättönsä. Siellä
on näet helleeniläisten jumalien pyhättöjä, jotka ovat laaditut
helleeniläiseen tapaan jumalankuvineen, alttareineen ja puisine
temppeleineen, ja Dionysoksen kunniaksi he viettävät kolmivuotisjuhlia
ja Bakkhos-juhlia. Gelonit ovat nimittäin alkujaan helleenejä, jotka
siirtyivät pois kauppapaikoilta ja asettuivat asumaan budinien
maahan. Ja he käyttävät kieltä, joka on osaksi skyyttiläistä, osaksi
helleeniläistä. Mutta budinit eivät käytä samaa kieltä kuin gelonit,
eikä heillä ole sama elintapa.

"Sillä budinit, jotka ovat alkuasukkaita, ovat paimentolaisia ja ovat
ainoat täkäläisistä kansoista, jotka syövät kuusenkäpyjä. Gelonit
sitävastoin muokkaavat maata, syövät viljaa ja omistavat puutarhoja,
eivätkä ollenkaan ole ensinmainittujen kaltaisia ulkomuodoltaan eikä
ihonväriltään. Helleenit kuitenkin kutsuvat budinejakin geloneiksi,
mutta nimitys ei ole oikea. Heidän maassaan on taajasti kaikenmoisia
puita kasvavia metsiä; ja laajimmassa on suuri ja syvä järvi, ja sen
ympärillä suo sekä kaislikko. Siitä pyydystetään saukkoja ja majavia
sekä eräänlaisia muita eläimiä, joilla on neliskulmaiset kasvot;
niiden nahkoja he ompelevat päärmeiksi turkkeihinsa ja niiden kiveksiä
käytetään parantamaan emätautia."

Budinien kulttuuri on nähtävästi ollut vieläkin korkeammalla kuin
melankhlainien, koska kreikkalainen siirtokuntakin on ollut heitä
sivistämässä. Merkillisestä Gelonoksen kaupungista otaksutaan, että
se on ollut nykyisen Kasanin paikoilla, lähellä Kaman ja Volgan
yhtymäkohtaa. Itse budinien kansaa pidetään nykyisten votjakkien ja
syrjäänien esi-isinä.

Kreikkalaisten kauppiaitten ja pohjoisten turkishankkijain yhteisvoimin
luoma kulttuuri taas on tunnettu permalaisen kulttuurin nimellä.

Suuren Skyyttian pohjoispuolella, Dnjepristä Uraaliin asti, oli
siis Herodotoon aikana suomensukuisia kansoja, lännessä vähimmän
sivistyneet, idässä sivistyneimmät.

Arkeologisesti näiden kansojen asuinseutuja vastaavat ns.
gorodishtshe-kulttuurien alueet.

Gorodishtshet olivat jokien ja purojen välisille niemekkeille
perustettuja kyliä, joita veden puolelta pehmeään maahan kaivautuneet
jyrkät äyräät suojelivat hyökkäyksiä vastaan. Niemekkeen kantaan oli
kaivettu vallihauta ja luotu valli, joten sekin puoli oli suojattu.
Laajoilla alueilla on näissä kylissä kulttuuri ollut suhteellisen
alkeellinen: pronssikauden ns. Ananjino-aikana, joka ulottui noin v.
400 vaiheille e.Kr., on niissä käytetty pääasiallisesti luisia aseita.

Suomensukuisten heimojen laaja alue Venäjällä oli siis noin v. 500
e.Kr., jota aikaa Herodotoon tiedot niistä tarkoittavat, todellinen
linnojen valtakunta skyyttien alueen pohjoispuolella.

Kun Persian suurkuningas Dareios v. 514 e.Kr. lähti sotaretkelle
skyyttalaisia vastaan, kostaakseen näille Kyaksareen aikana Meediaan
tapahtuneen hyökkäyksen, joutuivat nämä heimot kosketuksiin
maailmanhistoriallisten tapahtumain kanssa.

Herodotos kertoo seuraavasti skyyttien yrityksistä saada liittolaisia
tulevaa kamppailua varten:

"Mutta itsekseen punnitessaan, etteivät yksin kykenisi avonaisessa
taistelussa torjumaan Dareioksen sotajoukkoa, skyytit lähettivät
sanansaattajia naapureilleen. Niinpä heidän kuninkaansa tulivatkin
kokoon ja neuvottelivat, mitä olisi tehtävä, kun suuri sotajoukko
marssi heitä vastaan. Ja ne, jotka tulivat kokoon, olivat taurilaisten,
agathyrsien, neurien, androfagien, melankhlainien, gelonien, budinien
ja sauromatien kuninkaat."

Näistä kansoista gelonit, budinit ja sauromatit lupasivat skyyteille
aktiivista apua, mutta muut sitoutuivat vain jonkinlaiseen suopeaan
puolueettomuuteen, luvaten puolustaa alueellista koskemattomuuttaan
persialaisia vastaan.

Dareioksen sotaretkellä Skyyttiaan oli suomensukuisiin heimoihin nähden
ilmeisesti se tärkeä merkitys, että ne sen vaikutuksesta joutuivat
lähempiin tekemisiin naapurikansojen, varsinkin skyyttien kanssa. Sen
takia huomaakin niiden ikivanhoissa tavoissa yhtä ja toista näiltä
naapurikansoilta lainattua.

Niinpä mainitaan skyyttien käyttäneen suomalaisen saunan tapaista
laitosta: "He pystyttävät kolme salkoa, niin että ne nojaavat toisiansa
vasten, levittävät niiden ympäri villahuopia ja kiinnitettyään ne
toisiinsa niin tiukkaan kuin suinkin he viskaavat tulesta hehkuvia
kiviä salkojen ja huopien keskellä olevaan hinkaloon." Kuuma höyry
saatiin tässä tapauksessa kuitenkin heittämällä kiville hampunsiemeniä.

Vihollisen päänahkan irroittamista voitonmerkiksi (skalpeerausta)
harjoittivat muinoin skyyttien antaman esimerkin mukaan myöskin
jotkut suomensukuiset heimot, samoinkuin anglosaksit, frankkilaiset
ja gallialaiset. Kun jossakin vanhojen runojemme toisinnossa sanotaan
kuollutta miestä "tukan tuiki menneheksi", saattaisi sitä pitää
merkkinä skalpeerauksen esiintymisestä Suomessakin, vaikka kokonaisten
pääkallojen kerääminen olikin sotaisten esi-isiemme tavallisempi
harrastus tässä tapauksessa.

Skyyttien harjoittama sodanjumalan palvonta osoittaa myöskin piirteitä,
jotka viittaavat yhteyteen suomensukuisten heimojen tapojen kanssa.
Palvontapaikkana oli keinotekoinen, risuista koottu mäki, jonka
kolme kylkeä oli äkkijyrkkää, mutta neljäs loiva. Periaatteellisesti
sellainen mäki vastaa sekä gorodishtshea että varsinkin
muinaissuomalaista linnamäkeä, siis luonnollista puolustusasemaa,
jonka kimppuun päästiin vain yhdeltä taholta. Itse jumalaa edusti
skyyttalaisessa sodanjumalan pyhätössä vanha tikari. On mahdollista,
että niin oli laita muinaissuomalaisillakin. Tässä yhteydessä on vielä
huomautettava, että skandinavialaisten sodanjumala Tyr tarun mukaan
oli jotuni, ehkä sama kuin hämäläisten Turisas.

Kun skyytit yleensä tyytyivät vihollistensa päänahkoihin ja vain
pahimpien vihamiestensä kalloja käyttivät juoma-astioina, oli Krimin
niemimaalla asuneilla taurilaisilla se tapa, että he asuntojensa
läheisyyteen seivästivät surmattujen vihollistensa päät pitkien
salkojen neniin "koko talon vartijoiksi". Meillä on taas aivan saman
tavan selostus Lemminkäisen virressä:

    Sat' on seivästä mäellä,
    Yks' on seiväs päättä jäänyt,
    Pään varalle Lemminkäisen.

Lähinnä androfageja lännessä asuneet neurit, jotka noudattivat
skyyttalaisia tapoja, olivat slaavilaisten esi-isiä. Heitä pidettiin
noitina, joista kukin kerran vuodessa muutamiksi päiviksi muuttui
sudeksi. Skandinavian muinaistaruston mukaan noituus ja kyky muuttua
miksi tahansa olivat taas suomalaisten erikoisominaisuuksia.

Neureista länteen päin asuneet agathyrsit tunnettiin ylellisistä
tavoistaan. Aristoteles kertoo, että heidän lakinsa ja asetuksensa
olivat muistin helpottamiseksi laaditut runomittaan. Sitäpaitsi heistä
tiedetään, että he tatuoivat kasvonsa ja jäsenensä sinisillä kuvioilla
sekä käyttivät myöskin siniväriä tukkaansa.

Sauromaatteja pidettiin skyyttien ja amatsoonien jälkeläisinä,
mikä heti johdattaa mieleen, että Suomeakin joskus muinoin sanottiin
Amatsoonien maaksi.

Suomensukuiset heimot tapaamme siis noin v. 500 e.Kr. alttiina mitä
erilaisimpien kansojen vaikutukselle, ja skyyttien kautta täytyi
heillä olla myös jotakin tietoa kreikkalaisesta kulttuurista. Onpa
hyvinkin todennäköistä, että niiden edustajat itsekin jokireittejä
hyväksikäyttäen olivat käyneet Mustanmeren kreikkalaisissa
siirtoloissa. Maailmankaupan silloisista valtateistä syrjimpänä asuneet
androfagit olivat sivistymättömimmät. Ne fennit, jotka Tacitus
mainitsee Germaniassaan v. 98 j.Kr., olivat ilmeisesti heidän
jälkeläisiään. Näin hän heistä sanoo:

"Suomalaisten raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä
inhoittava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän
ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat sekä vuoteenaan
maa; heidän ainoa toivonsa on nuolissa, joita raudan puutteessa
varustetaan luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla
miehet ja vaimot; sillä nämä seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat
saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sateita
vastaan, kuin että heitä peitetään jonkinmoiseen vitsakotaan; tänne
palaavat nuorukaiset, tämä on vanhusten turvapaikka. Mutta tätä
elämää pitävät he onnellisempana kuin hikoilla pelloilla, vaivaantua
talonpuuhissa ja toivon tai pelon vaiheella ajatella omaa ja muiden
omaisuutta; huolettomina ihmisten suhteen, huolettomina jumalain
suhteen he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, nimittäin ettei heillä
ole edes toivomisen tarvetta."

Tähän kuvaukseen on meillä suhtauduttu pääasiallisesti kahdella eri
tavalla. Toiseltapuolen otaksutaan, että Tacitus, joka verraten oikein
ilmaisee Itämeren-suomalaisten silloiset asuinpaikat, on erehtynyt
sekoittamaan suomalaiset ja lappalaiset "fennit", joista kautta
aikojen on käytetty samaa nimitystä, siten, että hän sovittaa tietonsa
lappalaisten fennien tavoista suomalaisiin fenneihin. Toiselta puolen
huomautetaan taas, että Kr. s. aikoihin asti ja n. 100 vuotta sen
jälkeenkin Länsi-, Keski- ja Pohjois-Venäjällä vallitsi sellainen
arkeologisesti todettu kulttuurimuoto, että "korkeamman sivistyspiirin
edustaja on voinut melkoisella todellisuuspohjalla luonnehtia sen
tilaa siten kuin Tacitus on tehnyt fennejä kuvatessaan Germanian 46.
luvussa." (A.M. Tallgren.)

Myöhemmiltäkin ajoilta tiedämme, että suomalaiset mitä alkeellisimpia
välineitä käyttäen ovat vallanneet erämaita viljelykselle.
Kehittyneempänäkin on suomen sukuisten heimojen, tyypillisten
metsäläiskansojen aineellinen kulttuuri ollut niin valtavalta osaltaan
puukulttuuria, ettei siitä ole jäänyt pitkiä aikoja säilyviä
jätteitä. Suomalaisten rintamailla on siis Tacituksen aikoina saattanut
olla melko kehittynyt kulttuuri, muinaistieteen voimatta todistaa siitä
tuskin mitään. Toiseltapuolen on varsin todennäköistä, että roomalaisen
historioitsijan kuvaus tarkoittaa entisiltä asuinpaikoiltaan
siirtyneitä, uusia elämisen mahdollisuuksia luovia uudisasukkaita tai
kaukana varsinaisista kotipaikoistaan liikkuvia eränkävijöitä.

Tacituksen aikana tai heti sen jälkeen alkoi suomalaisten siirtyminen
Suomeen. Leveän merenlahden yli ei voinut kulkea suuremmissa joukoin
ja määrätietoisesti hänen kuvaamallaan kehitysasteella ollut kansa,
eikä edes korkeammallakaan kehitysasteella ollut metsäläiskansa.
Suomalaisia on täytynyt silloin jo ammoisista ajoista asua Itämeren
rannikolla. "Meriväki on erittäin": merellä, tuolla tärkeimmällä
kaikista kulttuuritekijöistä, on merkillinen kehittävä voima. Se on
epäilemättä vaikuttanut, että köyhistä, kohtaloonsa tyytyväisistä
suomalaisista tuli yritteliäitä merenkävijöitä, jotka Tacitus
tapojen ja harrastusten yhtäläisyyden vuoksi ilman muuta sisällytti
aesteihin, maaemoa palvoviin ja suebiläisiä tapoja noudattaviin
Itämeren rannikkokansoihin.

Vertailemalla Herodotoon ja Tacituksen suomalaisista antamia tietoja,
huomaa toki senverran kehitystä, ettei jälkimmäinen historioitsija enää
syytä esi-isiämme ihmissyönnistä. Kuitenkin on vanhoissa runoissamme
säilynyt merkkejä siitä, että ihmisiä vielä myöhempinäkin aikoina ehkä
on voitu syödä.

Niinpä eräässä inkeriläisessä runossa sanotaan:

    Pere käski: pieksä naista!
    Talo sanoi: tapa nainen!
    En pieksä pereen vihalla,
    Tapa talon tarpehella,
    Pere on lihan himolla,
    Talo rasvan tarpehella.

Tämä tosin voi olla karkeaa pilaa, mutta kaameassa Kojosen pojan
kosintarunossa ihmissyönti erottamattomasti kuuluu alkuperäiseen
tapahtumasarjaan.

Kotimatkalla häistään Kojosen poika jo uhkailee vasta naitua, napisevaa
ja vastahakoista vaimoaan:

    "Älä huoli hiitten huora,
    Kun pääset Kojon kotihin,
    Kojon mäelle korkialle,
    Annat suuta miekalleni,
    Juot verta kauhasetta,
    Veistät veitsettä lihoa."

Kun vaimo tuosta ei talttunut, niin hän:

    Otti miekan orren päästä,
    Iski neittä miekallansa;
    Miekk' ei ollut millekkänä,
    Neiti muruiksi mureni.
      Veren vakkahan valutti,
    Lihan pani lippahasen,
    Pani rinnat riehtilähän,
    Vei emolle tuomisiksi.

Vasta tuomisia syötyään anoppi saa tietää:

    "Söit sa tissit tyttäresi,
    Jota kauan kasvattelit,
    Viikon vieressäs' pitelit."

Tässä ihmislihan syöttäminen siis esiintyy kostotoimenpiteenä.

Vanhoissa runoissamme saattaa kuitenkin olla tärkeämpikin viittaus
ihmissyöntiin. Pohjolasta, joka uusille suomalaisille tulokkaille
kauan aikaa oli todellinen kauhujen paikka, sanotaan Sampo-jaksossa
Väinämöisen ajelehtimisen yhteydessä:

    Veipä tuuli Väinämöisen
    pimeähän Pohjolahan,
    miesten syöjähän kylähän,
    urosten upottajahan.

Pohjolan emännän valtakunnan pääpaikasta sanotaan siis, että se
on "miesten syöjä kylä". Todennäköisintä on tietysti, että tämä
sanontatapa on ainoastaan kuvaannollinen, että sillä vain tarkoitetaan
hallitsijattaren heimon eteviä sotilaallisia ominaisuuksia, sen sitkeää
vastarintaa uusia tulokkaita torjuessaan. "Urosten upottaminen"
osoittaa siinä tapauksessa, että suomalaiset meritaisteluissa Pohjolan
väkeä vastaan menettivät paljon miehiä hukkuneina. Mutta juuri urosten
upottamisella on pohjoismaissa ollut toinenkin merkitys. Se oli näet
muinaisskandinaaveilla uhritoimitus. Tuomariympyrässä uhrattavaksi
määrätty ihminen surmattiin joko siten, että hänen päänsä murskattiin
"kauhujen kiven" kulmaan, tahi uhrilehtoon hirttämällä, korkealta
kalliolta kivikkoon syöksemällä taikka uhrilähteeseen upottamalla.
Viimeksimainitusta uhraustavasta on löydetty huomattava todistus
Suomestakin. Isonkyrön pitäjässä Orismalan aseman luona on tavattu
Levänluhdan suosta yli 30 ihmisen luurangot, noin 500- tai 600-luvulla
toimitettujen uhrausten jäännöksiä. Tämä paljon myöhemmiltä ajoilta
tavattu esimerkki oikeuttaa päättelemään melko varmasti, että säe
"urosten upottajahan" on ymmärrettävä sananmukaisesti. Ei siis
myöskään ole välttämätöntä pitää säettä "miesten syöjähän kylähän"
kuvaannollisena, päinvastoin voi varsin hyvällä syyllä esittää
keskustelunalaiseksi sen mahdollisuuden, että tämäkin säe on tulkittava
sananmukaisesti.

On mahdollista, että jos fimbul-talven kauhujen kehittämät julmimmatkin
tavat, mm. ravinnon puutteesta alkujaan aiheutunut ihmislihan
syönti, jossakin muodossa olivat säilyneet pohjoismaissa, saivat ne
paremmissa oloissa inhimillisemmiksi kehittyneet Suomen heimon miehet
ilmaisemaan kyseenalaisissa ytimekkäissä säkeissä inhon, jonka heissä
ihmislihan syönti herätti, mutta ihmisuhreja suoritettiin siinäkin
valistuneemmassa piirissä, josta he olivat saapuneet.

Pohjolan emännän heimosta Tacituskin tietää kertoa. Hänen Germaniansa
44. luku on omistettu svealaisille ja tälle omituiselle kansalle:

"Sitten seuraavat itse valtameren keskellä suionien valtiot, mitkä
ovat mahtavat paitsi mies- ja asevoimaltaan myös laivastoiltaan.
Laivojensa muoto eroaa siitä, että kumpainenkin pää tarjoaa maalle
nousuun aina soveliaan keulan. Niitä ei kuljeteta purjeilla eikä niillä
ole riviin asetettuja airoja sivuilla: soutuvehkeet ovat irralliset,
kuten muutamilla joilla, ja siirrettävät paikasta toiseen sen mukaan
kuin asia vaatii. Myös rikkaus on heillä arvossa ja sen vuoksi yksi
on hallitsijana, nykyjään jo ilman rajoituksia ja kieltämättömällä
oikeudella tulla totelluksi. Eivätkä aseet ole niinkuin muilla
germaaneilla jokaisen saatavissa, vaan salpojen takana vartijan,
vieläpä orjan hallussa, koska valtameri estää vihollisten äkilliset
hyökkäykset ja sitä paitsi aseelliset joukot joutilaina ollessaan
helposti harjoittavat vallattomuutta; kuninkaalle tosiaan ei olisi
eduksi asettaa aseiden vartiaksi ketään aatelista tai vapaasukuista
tai edes vapautettua orjaakaan. Suioneihin liittyvät naapureina
sitonien heimot. Muuten yhdenkaltaisia, eroavat vain siinä suhteessa,
että heillä on nainen hallitsijana; siihen määrään ovat he alentuneet
orjuudessa, saatikka sitten vapaudessa."

Hyväksyen professori T.E. Karstenin esittämän mielipiteen, että
sitonien heimot ovat asuneet tällä puolen Pohjanlahden, on ruotsalainen
kielitieteilijä Adolf Noreen esittänyt pohjoismaiden kansoista
tiedetyt tosiseikat lyhyesti seuraavaan tapaan:

Suiones, svealaiset, asuivat "itse valtameren keskellä", siis Suomen ja
Ruotsin välisessä saaristossa. Svealaisten välittömässä yhteydessä ja
aistien pohjoispuolella asuivat sitonit.

Koska svealaiset asuivat meressä molemmin puolin Ahvenanmaata,
täytyy otaksua, että sitonit asuivat Etelä Suomen (oikeastaan
Lounais-Suomen) rannikolla. Suomen etelärannikon nimi islantilaisissa
lähteissä on (Balagards) sida, joka johdattaa mieliin Sidebyn
pitäjän Etelä-Pohjanmaalla sekä sanan sida merkityksessä "rannikko"
Islannin kirjallisuudessa ja ruotsalaisissa paikannimissä. (Vrt. tähän
Laitilaa ja Vesi-Liito Laito poikaa Kalevalan toisinnoissa.)

Sitoneista Tacitus mainitsee, että he kaikessa muussa ovat
svealaisten kaltaiset; he eroavat näistä vain siinä, että nainen
hallitsee. Tässä yhteydessä erittäin kiintoisaa sanontatapaa femina
dominatur koettaa Noreen selittää johtuneeksi siitä, että Tacitus
on hämmästyksellä todennut, kuinka etuoikeutettu asema naisella
oli vanhan svealaisoikeuden mukaan, sellaisena kuin se erikoisesti
ilmenee Helsinge-laissa, jota vielä historiallisenakin aikana Suomessa
noudatettiin.

Eiköhän kuitenkin yksinkertaisin selitys tässäkin tapauksessa liene
oikein, se nimittäin, että sitoneilla todellakin oli naishallitsija?

Onhan Kalevalan tapahtumain historiallisuuden kannalta mitä tärkeintä,
että tiedetään naisen joskus hallinneen siinä germanialaisvaltiossa,
jota vastaan Suomenlahden yli siirtyvien esi-isiemme oli taisteltava
saadakseen maassa jalansijaa. Kertoohan Tacitus tässä valtakunnasta,
jonka hallinnollisen keskuksen on täytynyt olla Kokemäenjoen laaksossa,
siis suunnilleen samassa paikassa, mistä suomalaiset ryöstivät Sammon
– Pohjolan emännältä.

Jos voitaisiin osoittaa, että samaa valtakuntaa vielä myöhempinäkin
aikoina on nainen hallinnut, olisi siinä lisätodistusta edellisessä
luvussa esitetyn teorian puolesta.

Tässä yhteydessä tulee ehdottomasti ajatelleeksi muinaisia
kainulaisia, kveenejä, joiden maasta Adam Bremeniläinen n. 1075
käyttää nimeä terra feminarum, naisten maa, ja jotka Egilin tarinan
mukaan asuivat Ruijasta ja Helsinglannista itään päin Suomeen ja
Karjalaan asti.

Tri Saxén arvelee kainulais-nimen tarkoittaneen sekä ruotsalaisia
että suomalaisia Pohjanlahden alavan (eli kainuun) rannikkomaan
asukkaita. Kun arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että
maamme germaanilaisen asutuksen painopiste rautakauden aikana
vähitellen siirtyi Kokemäenjoen laaksosta Kyrönjoen laaksoon, ei
liene liian uskallettua ainakaan työhypoteesina olettaa, että
kainulais-nimi on tarkoittanut sitä alkujaan germaanilaista, sitten
germaanilais-suomalaista ja lopuksi suomalais-germaanilaista
sekä Pohjanlahden tuolla puolen osaksi ja tällä puolen kokonaan
kieleltäänkin suomalaista heimoa, joka Suomen heimon voitokkaasti
Suomenlahdelta ylöspäin tunkeutuessa kansaamme sulautui.

Näin ollen ei tarvitsisi lähteä "merta edemmäksi" etsimään sitä
gydjaa, sitä "punaista neitoa", jonka tapaisesta irlantilaiset
aikakirjat 900-luvulta mainitsevat ja josta laulussakin sanotaan:
"Suuri laivasto saapui punaisen naisen johdolla, joka oli julmempi kuin
mikään yli myrskyisän meren hyökännyt vihollinen."

Kertomus naisvallasta täällä pohjoismaissa, jota historiantutkimus
pitää jostakin väärinkäsityksestä johtuneena, muuttuu vanhojen
runojemme, Skandinavian muinaistaruston ja Tacituksen yhtäpitävien
todistusten kautta historialliseksi totuudeksi.

B. VÄINÄMÖISTEN AIKAKAUSI.

8. Vanha Väinämöinen.

Suomenlahden yli Suomeen siirtyneiden suomalaisten taistelu Pohjolan
emäntää vastaan samoinkuin uusien tulokkaiden ja aikaisemmin täällä
asuneen kansan välillä tapahtunut riitakysymysten lopullinen selvittely
on sankarivirsissämme liitetty Vanhan Väinämöisen nimeen. Hän
oli Sampo-retken johtaja, ja hänen kunniakseen järjestettiin komea
laivaretki, voittoisalle merikuninkaalle sopiva riemukulku, johon
ihmeen kauniisti liittyy tarina kantelon synnystä. Hänen merkitystään
alleviivaa vielä se ilmiö vanhoissa runoissamme, että hänen nimensä
useinkin esiintyy muiden nimien korvaajana tapahtumain yhteydessä,
joissa todistettavasti joku muu henkilö alkujaan on ollut toimivana
sankarina. Häneen kohdistunut ihailu kehittyi vähitellen niin pitkälle,
että hänestä myöhempinä aikoina ja hyvinkin myöhäisinä aikoina,
kristinuskon jo päästyä maahamme juurtumaan, palvottiin jumalana. On
niinmuodoin aivan varmaa, että hän on ollut suuri persoonallisuus ja
todellinen heimomme etevä johtaja vaikeina aikoina.

Koska voidaan todeta, että Sampo on ryöstetty Varsinais-Suomen
pohjoispuolella olevasta valtapiiristä, ilmeisesti Kokemäenjoen
laaksosta, on samalla päästy siihen tärkeään tulokseen, että
Pohjolan emäntä astuu esille tarun hämäryydestä henkilönä, josta
muutkin lähteet kuin suomalaiset sankarivirret tietävät kertoa.
Mainitseehan Tacitus, kuten aikaisemmin jo on selvitetty,
svealaisten naapuruudessa, mutta tällä puolen Pohjanlahden eläneen
sithones-heimon, jota nainen hallitsee, ei tilapäisesti, vaan
vakiintuneen perintätavan mukaan, joka siis on ollut vallassa jo ennen
tämän roomalaisen historioitsijan aikaa.

Tätä tietoa on yleensä pidetty jostakin väärinkäsityksestä johtuneena.
Tuskin on ajateltukaan sitä, että se saa tukea, paitsi muinaisesta
runoudestamme, myöskin maamme pakanuudenaikuisia oloja kuvaavista
islantilaisista taruista.

Eräs islantilainen satu, Fundin Noregr (löydetty Norja), jonka
historiallista arvoa yleensä on pidetty verraten epäiltävänä, ja
täydennyksenä muutamat muutkin siihen liittyvät tarut antavat
seuraavalla sivulla olevan Suomen hallitsijain sukuluettelon, mainiten
samalla heidän kotimaansa nimen muodossa Jotland, Finland eli
Kwenland.

Suvun kantaisä on siis Fornjoter, Vanha Jotuni. Hler, hänen vanhin
poikansa, lähti Tanskaan ja valtasi siellä saaren, joka hänen mukaansa
sai nimen Hlersey (nykyinen Laesö Juutinmaan itärannikolla).
Nuorimman pojan Karen poikaa Frostia seurasi Suomen valtaistuimella
Snö vanha, siis Vanha Lumi. Tämän poika Thorre oli tunnettu
siitä, että hän ahkerasti hääräili luottehissa: hän järjesti aina
keskitalvella suuret uhrijuhlat (Thorra-blot).

Sivumennen voi mainita, että Torro esiintyy täällä Suomessa
paikannimenä: Tammelassa, siis Lounais-Hämeessä lähellä
Varsinais-Suomen rajaa, on Torron kylä, Torronharju ja Torronsuo, ja
Riihimäellä on myöskin Torronsuo.

        Fornjoter
            |
     Hler  Loge   Kare
                   |
                 Frost
                   |
                Snö vanha
                   |
     Thorre      Driva, puoliso Vanlande
       |                            |
    Nor Gor Goa                   Visbur
                                    |
                            Gisl, Andur, Domalde
                                            |
                                          Domar
                                            |
                                          Dyggve
                                            |
                        Frost              Dag
                          |                 |
                      Loge Skialf, puoliso Agne

Kerran tapahtui, että Thorren tytär Goa hävisi tietymättömiin
uhrijuhlasta. Nuoren naisen veljet, Nor ja Gor, (Nuori tai Norja,
Korea tai Korja?) päättivät silloin lähteä sisartaan etsimään,
Nor maitse, Gor meritse. Nor kulki Pohjanlahden pohjoispuolitse ja
vuoriharjanteen yli Norjaan, missä hän valtasi koko maan aina Sogneen
asti. Gor taas purjehti Ahvenanmeren yli Ruotsin saaristoon, tutki
kaikki Itämeren saaret, kävi vieraisilla sukulaistensa luona Hlerseyllä
ja tuli sitten Norjaan, missä hän valtasi koko rannikon.

Veljekset yhtyivät ja löysivät lopulta sisarensa: Hedemarkin kuningas
Hrolf oli hänet ryöstänyt. Säännönmukaisen kaksintaistelun
(holmgång) jälkeen, ja sitten kun Nor oli saanut Hrolfin sisaren
puolisokseen, tehtiin sovinto, jonka ehtoihin sisältyi, että
Nor hallitsisi mannermaata ja Gor kaikkia saaria. Suomalaisen
kuninkaanpojan mukaan sai koko maa nimensä Norvegr. Satu kertoo
edelleen, että veljesten pojat olivat mahtavia, kuuluisia miehiä,
joista pohjoismaiden jaloimmat suvut polveutuivat.

Sukuluettelon tärkein nimi sadun historiallisuuden ja maamme
muinaisuuden näkökannalta katsoen on kuitenkin Driva. Fornjoterin
suvun aikakausi voidaan näet osapuilleen määrätä tämän Vanhan Lumen
tyttären vai heiden avulla, ja hänkin oli tekemisissä Pohjolan emännän
kanssa.

Läntisen naapurimaamme muinaisista kuninkaista sadut kertovat, että
ensimmäistä heistä, Odenia, aasain johtajaa, seurasi hallitsijana
ensin hänen toverinsa Njord ja sitten tämän poika Yngve Frej, jonka
mukaan mainehikas ynglinga-suku sai nimensä. Viimeksimainitun poika
ja seuraaja, Fjolner, jätti valtakunnan perinnöksi taas pojalleen,
jonka nimi oli Svedger. Svedgerin poika Vanlande, mahtava
sotapäällikkö, joka kävi monessa maassa ja joka arkeologian antamien
todisteiden mukaan, kuten ruotsalainen tutkija Birger Nerman on
selvittänyt, hallitsi 200-luvun alussa j.Kr., on ensimmäinen todella
historiallisena pidetty Svithiodin kuningas.

Vanlande oli kerran kokonaisen talven Lumi-kuninkaan hovissa. Aikainen
pakkasilma oli hänet yllättänyt; hän sai laivoineen jäädä Suomen
vieraanvaraisen hallitsijan luo. Hän mieltyi kuninkaamme tyttäreen ja
otti hänet puolisokseen.

Kun siis Vanlande todistettavasti kerran on ollut olemassa, on varsin
todennäköistä, että myöskin Driva ja hänen isänsä ovat historiallisia
henkilöitä. Onhan vanhoissa runoissamme sitäpaitsi selvä viittauskin
siihen, että Suomessa muinoin on vietetty kuninkaallisia häitä.

Vanlande oli Upsala-kuningas, siis sveain ylikuningas, ja muinaisissa
häävirsissämme on sulhasen arvonimi teutamoinen, kuten esim.
seuraavissa säkeissä:

    Mistä tiesit teutamoinen,
    Kuulit, kultainen omena,
    Arvasit, vihanta virpi,
    Tämän neien syntyväksi,
    Syntyväksi, kasvavaksi,
    Ilmoille yleneväksi?

Teutamoinen (tiutamoinen, teltamoinen) on taas lähinnä
rinnastettavissa muinaisskandinavialaisiin thiódann, joukonjohtaja,
ja thiod-konungr, jota nimitystä käytettiin juuri Upsalan
ylikuninkaasta, tai gootinkielen sanaan thiudans, joka merkitsee
suurkuningasta. Olisikohan siis niin, että tämä häävirsi on sepitetty
juuri Vanlanden häihin?

Jos pidetään lähtökohtana Vanlanden hallitusaikaa, saadaan tulokseksi,
että Suomen kuninkaiden kantaisä Vanha Jotuni on elänyt noin 100 j.Kr.,
siis samoihin aikoihin, jolloin arvellaan suomalaisten siirtymisen
tähän maahan alkaneen.

Professori Kaarle Krohn antaa Väinämöisen nimestä seuraavan
selostuksen:

"Sitäkään ei ole täytymys olettaa jumalannimeksi. Agricolan tiedonanto,
että Äinemöinen wirdhet tacoi, on parhaiten sovellettavissa
inhimilliseen runoseppään; Apollon tapaista runouden jumalaa ei
muinaissuomalaisilla ole ollut. Kilpalaulannassa mainitaan Väinämöistä
laulajaksi ja suureksi mieheksi. Samporunossa häntä puhutellaan
hyväsukuiseksi. Varsinais-Suomesta Maskusta tunnetaan vuodelta 1439
sukunimi Vaeinolaynen. Väinämöinen eli Väinöläinen voidaan aivan yhtä
hyvin selittää väinän eli salmen rannalla asujaksi kuin tyynen veden
haltijaksi. Mutta todennäköisintä on, että Väinämöinen eli Väinöläinen
tarkoittaa Väinäjoen tienoilla eläjää. Vielä 1200-luvulla oli Väinäjoen
suupuoli liiviläisten asuttama; Henrik Lättiläinen kronikassaan
mainitsee nimenomaan Lyvones Veinalenses (circum Dunam habitantes)."

Tätä selitystä vahvistaisi Väinämöisen kertosana Uvantolainen,
josta Suvantolainen on myöhempi alkusoinnun aiheuttama muunnos.
Uvantolaisen on E.A. Tunkelo johtanut tyynesti virtaavaa vettä
merkitsevästä uva sanasta. Mutta toinenkin Tunkelon ehdottama
sekä H. Ojansuun kehittämä selitys on mahdollinen. Kaakkois-Virossa
Henrik Lättiläinen mainitsee Ugauni nimisen maakunnan, jonka mukaan
lättiläiset vielä nimittävät virolaisia igauni. Myöhemmin siitä
tavataan muoto Oandi(maa), joka on muodostunut vanhemmasta U(g)andi
ja vastaa äänteellisesti suomalaista Uvantoa. Uvantolainen siis
tarkoittaisi etelävirolaista ja soveltuisi hyvin Väinäjokelaisen
kertosanaksi. Ojansuu on vielä huomauttanut, että Suomi
virolaisissa paikannimissä esiintyy etupäässä Etelä-Virossa ja että
Lounais-Viron jokien nimillä Pärnu ja Haltiste on vastineensa
varsinaissuomalaisissa Perniön ja Halikon joissa.

Nähtävästi siis Väinämöisen nimi viittaa siihen kansanainekseen,
joka saapui Suomeen Riian lahden itärannikolta ynnä sen edustalla
olevilta saarilta. Täältäpäin ovat voineet olla kotoisin myös muutamat
skandinavialaisperäisten nimien omistajat, kuten Ahti Saarelainen sekä
Osmolainen, jonka kantasanan on säilyttänyt Odinsön virolainen nimitys
Osmussaar ynnä Väinäjoen suussa 1200-luvulla mainittu liiviläinen
Osmesare, mistä Mikkola on huomauttanut.

Edelläesitetyt seikat antavat lujan pohjan sille olettamukselle, että
runojemme Väinämöinen tarkoittaa sitä suurta merisankaria, joka johti
ensimmäiset suomalaiset tähän maahan ja pani alulle sen valloittamisen
täällä aikaisemmin isännöineeltä, naisvallan alaisena eläneeltä
germaanilaisheimolta. Siinä tapauksessa tarkoittaisivat nimet Vanha
Väinämöinen ja Fornjoter, Vanha Jotuni, samaa henkilöä.

Onhan tavallista, että hiukankin suuremmassa mittakaavassa tapahtuneen
kansanvaelluksen johtajasta tulee uuden hallitsijasuvun kantaisä.
Vieraan vallan ikeen alta vapauteen pyrkivä tai muuten entiseen
olinpaikkaansa kyllästynyt heimo alistuu tarmokkaan päällikön johtoon,
uskoo tulevaisuutensa hänen käsiinsä, kunnioittaa häntä, jos yritys
onnistuu, vapauttajanaan ja hyväntekijänään, on hänelle kuuliainen koko
hänen elämänsä aikana, ja nousevat polvet palvovat häntä ja vieläpä
usein hänen lähimpiä jälkeläisiään ja seuraajiaan puolijumalina.

Vanhan Jotunin pojista Hler vastaa merta: islantilaisissa saduissa on
hänen kertonimenään Aegir, meren jumala. Väinämöiselle taas kuuluu
ennen kaikkea ansio meren luomisesta, niinkuin hän itsekin todistaa:

    Meri mun on kyntämäni,
    Meren kolkat kuokkimani,
    Kalahaudat kaivamani,
    Luodot luomani kokohon.

Hler-nimeä vastannee suomessa Ahti.

Jotuni Hlerin mukaan on myöskin Juutinmaa saanut nimensä, joka
Skandinavian muinaistarustossa usein on, samoinkuin Suomen nimi Fundin
Noregrissa, Jotland. Starkodderin kuolinlaulussa, sellaisena kuin
sen Saxo Grammaticus antaa, sanotaan Hlerin poikia Perman uroiksi.
Saxolla muuten suomalaiset ja permalaiset ovat synonyymejä: niinpä
hänellä Egther, joka erään tanskalaisen tutkijan Gudmund Schütten
esittämän rinnastuksen mukaan on sama kuin kuuluisan anglosaksilaisen
runoelman pääsankarin Beowulfin isä Ecgtheow, toisessa paikassa on
mainittu suomalaiskuninkaana, toisessa permalaiskuninkaana. Beowulfin
isän nimen hyvä suomalainen vastine tavataan Väinämöisen tuomiossa:

    Syntyi poika Poimarissa,
    Uros uudessa kylässä,
    Ei tietty nimeä panna.
    Isä kutsui Ismoriksi
    Emo kutsui Ehtaroksi,
    Veljet Vetran Joukioksi,
    Sisaret sotijaloksi,
    Muu suku nimettömäksi.

Monessa toisinnossa on säkeen "Emo kutsui Ehtaroksi" asemesta "Emo
ehtopoiaksehen", mikä soveltuneekin paremmin runoon, koska edellisessä
vaihtoehdossa on sana "kutsui" kahdessa peräkkäisessä säkeessä.
Siinä tapauksessa on kuitenkin luullakseni ollut alkujaan "Emo
Ehtoopoiaksehen", sillä yhtä hyvin kuin Päivä on ollut suomalainen
sankari nimi, on myös Ehtoo voinut olla käytännössä samaan
tarkoitukseen.

Toinenkin nimi tässä luettelossa viittaa Beowulfiin: Vetran, joka
myöskin esiintyy muodoissa Veträ, Vietra, Vidrik, Odrik, Vidres,
Udres, Vietrikkä, Viertykö, Vertyhkö, Vierikkä, Vedöökkä ja Veitikka,
on prof. J.J. Mikkola yhdistänyt tämän 700-luvulla sepitetyn,
500-luvun historiallisia tapahtumia käsittelevän runoelman pääkansan
nimitykseen wedergeatas eli wederas (gen. wedra). Samassa
yhteydessä on prof. T.E. Karsten huomauttanut itägoottilaisten
kuninkaiden nimestä Vidiricus, Vitricus eli Vetericus.

Prof. Krohn on runotoisintoja Väinämöisen tuomiosta tutkiessaan
todennut, että "tulevan maallisen kilpailijansa tieltä on siis
kuviteltava Väinämöisen väistyneen."

Onkohan vain pelkkä sattuma, että suomalainen sankari Ehtaro tavataan
sekä maastaan karkoitettuna harhailemassa ja poikansa kautta antamassa
aihetta maailman suurenmoisimpiin kuuluvaan sankarirunoelmaan että
myöskin mainitaan Väinämöisen poislähdön yhteydessä? Väinämöisen
tuomio on varmastikin aiheutunut jostakin mullistavasta käännekohdasta
kansamme historiassa pakanuuden aikana. Tahdon tässä esittää erään
selitysmahdollisuuden.

Jos Fornjoter on ollut Väinämöinen, ei tässä tuomiovirressä kuvattu
tyly kohtelu mitenkään ole voinut kohdistua häneen, eikä myöskään
tiedetä mitään siitä, että Fornjoter olisi lähtenyt pois Suomesta.
Mutta on mahdollista ja todennäköistäkin, että Väinämöisiä on ollut
useampia. Tarkoitan tässä sitä pohjoismaiden muinaishistoriassa
kaikkialla esiintyvää tapaa, että suvun kantaisä, joskus myöskin
kantaäiti, jos hän on jalompaa sukua, antaa nimensä koko suvulle,
niinkuin esim. Yngve Frej ynglingeille. Väinämöisen jälkeläiset
ovat siis saattaneet kaikki olla Väinämöisiä, joten Väinämöisen
tuomio voi kuvata viimeisen Väinämöisen täältä karkoittamista ja uuden
hallitsijasuvun kohoamista voimaan ja kunniaan. Jos voimme luottaa
siihen, että Kaleva nimi alkujaan on kuulunut runoon, kun siinä
sanotaan

    Puhui poika puolikuinen,
    Kaksiviikkoinen Kaleva,

saattaa tämä lyhyt ja monessa suhteessa erittäin kiintoisa runo olla
se merkkipylväs, mihin Väinämöisten, Suomen valloittajien aikakausi
päättyy, ja mistä kalevaisten, Venäjän valtakunnan perustajien,
uusi aikakausi alkaa. Beowulf osoittaisi siinä tapauksessa, että tämä
hallitsevien sukujen vaihdos on tapahtunut 400-luvun loppupuolella.

Beowulfissa mainitaan runoelman pääsankarista, että hän oli
wægmundingas-sukua, siis Wægmund-nimisen sankarin jälkeläisiä.
Jos rinnastetaan viimeksimainittu nimi Väinämöiseen, kuten Osmo,
Osmoinen jo on aikoja sitten rinnastettu skandinavialaiseen nimeen
Osmund, saadaan sankarivirsiemme ja anglosaksilaisen runoelman yhteys
vieläkin kiinteämmäksi.

Suomen ensimmäisen kuninkaan toisen pojan nimi Loge vastaa tulta.
Tulen synnystä taas tiedämme seuraavaa:

    Iski tulta ilman ukko,
    Välähytti Väinämöinen
    Kolmella kokon sulalla,
    Viiellä vivustimella,
    Kuuella kovasimella,
    Seitsemällä sieran päällä,
    Kahdeksalla kannikalla.

Haalogamaa, siis Pohjois-Norja, sai hallitsijansa Logen suvusta ja
nimensä tämän sankarin nimen mukaan.

Loge nimeä vastaa suomessa tulen kertosana Panu.

Fornjoterin kolmannen, meidän historiassamme tärkeimmän pojan
nimi Kare vastaa nykyisruotsin sanaa kåre, siis tuulenpuuskaa
eli puhuria. Viimemainittu sana esiintyy henkilön nimenä pakkasen
lumouksessa:

    Pakkanen Puhurin poika,
    Talvipoika hyytelmöinen,
    Kylmä muita kummempia,
    Ennenkuin minua kylmät:
    Kylmä soita, kylmä maita,
    Kylmä kylmiä kiviä,
    Palele vesipajuja,
    Ennenkuin minua kylmät.

Tässä tapaamme siis myöskin Karen pojan: Pakkanen vastaa ilmeisesti
Frostia.

Paitsi sitä, että Fornjoterin valtakunta Fundin Noregrissa
maantieteelliseltä asemaltaan on niin tarkoin määritelty, ettei mikään
muu maa kuin Suomi voi tulla kysymykseenkään, on siis lisäksi helppo
löytää kosketuskohtia tämän tarun ja vanhojen runojemme nimistöjen
välillä.

Tärkein kosketuskohta liittyy kuitenkin Drivan edellä mainittuun
avioliittoon.

Svithjodin hallitsija oli uskoton aviomies. Hän palasi keväällä
valtakuntaansa, mutta jätti kuningattarensa Suomeen, luvaten kuitenkin
käydä noutamassa hänet viimeistään kolmen vuoden kuluttua. Nuori vaimo
odotti kärsivällisesti, mutta kun kuningas ei vielä kymmenenkään
vuoden kuluessa antanut mitään tietoja itsestään, hän lähetti poikansa
Visburin, Vanlanden perillisen, isän luo Upplantiin. Itse puolestaan
hän turvautui noituudestaan kuuluisan Huld nimisen naisen apuun,
pyytäen, että tämä noituisi Vanlanden takaisin Suomeen.

Huldista kerrotaan, että hän oli pohjoismaissa asuvien hiitten
kuningatar (trollens drottning i nordlanden).

Onhan tässä mitä suurimerkityksellisin Kalevalan runojen ja
muinaisskandinaavisen taruston yhtymäkohta, mutta vain siinä
tapauksessa, että hyväksymme muinaissuomalaisen kuusihaaraisen
suuntaruusun todistuskelpoiseksi, että luotamme Suomen heimon
merisankarien vesilläliikkumisesta täsmällistyneeseen orientoimiskykyyn.

Jos taas rupeamme etsimään Pohjolan emäntää Voionmaalta, jolla
ei mikään lähde tiedä naisen koskaan hallinneen, ja jätämme
huomioonottamatta suomalaisen kansanrunouden, Skandinavian
muinaistaruston ja Tacituksen yhtäpitävät todistukset, että nainen
joskus entisaikoina on hallinnut Varsinais-Suomen pohjoispuolella
olevaa seutua, jäävät tietysti tässä esitetyt kosketuskohdat merkitystä
vaille, ja saamme vielä jonkin aikaa odottaa muinaisen kuningassukumme
asettamista entiseen arvoonsa.

Hiisistä, Pohjolan emännän kansasta, tietää eräs lounaissuomalainen
taru, että suuri joukko heitä aikoinaan pakeni punaisilla paasilla
(paateilla?) Pyhärannan Pampperin niemen kärjestä länttä kohden. Vanha
ruotsalainen suorasanainen kronikka mainitsee erään heimon "sithe, som
bygde helsingelandh". Eikö meillä tässä ole Tacituksen sithones ja
runojemme hiidet (eli myöhemmin huittiset)? Ja eikö voisi ajatella,
että Jordanes heimonimityksellä suetidi tarkoittaa samaa kansaa?
Silloin päästäisiin tämän historioitsijan arvostelukykyä väheksyvistä
selitysyrityksistä, jotka perustuvat siihen olettamukseen, että hän
on erehtynyt mainitsemaan svealaiset kahdessa eri paikassa, toisella
kertaa nimellä suehans. Vinoviloth-heimo, jonka nimelle ei vielä
ole voitu löytää mitään hyväksyttävää vastinetta ja josta Jordanes
nimenomaan mainitsee, että se on samanlaista väkeä kuin finni,
siis joku suomalainen heimo, saattaisi siinä tapauksessa tarkoittaa
väinöläisiä.

Hiitten kuningatar Huld ei ollut viimeinen sukuaan. Hänellä oli kaksi
tytärtä, Thorgerd Hörgabrud ja Yrpo, joista edellistä palvottiin
Norjassa jumalattarena ainakin vielä 800-luvulla.

Huldin toimenpiteet Vanlandeen nähden auttoivat sikäli, että kuningas
sai suuren halun saapua taas Suomeen. Ystäviensä neuvosta hän kuitenkin
koetti hillitä kaihoaan, tuli siitä synkkämieliseksi ja kuoli ennen
pitkää.

Visbur, Vanlanden ja Drivan poika, peri isänsä valtakunnan. Hän sai
ensimmäisestä puolisostaan kaksi poikaa, joiden nimet olivat Gisl
(Sauva) ja Andur (Suksi). Hän hylkäsi kuitenkin poikien äidin,
eikä suostunut luovuttamaan hänelle luvattua huomenlahjaa, johon
mm. kuului kultainen kaularengas. Vielä aivan nuorella iällä pojat
saapuivat isänsä luo vaatimaan äitinsä huomenlahjaa, ja kun he eivät
sitä saaneet, he uhkasivat, että kultarenkaasta koituisi Visburin
suvun parhaan miehen kuolema. Hekin turvautuivat Huldin apuun,
joka seita-noituudellaan rohkaisi poikia tappamaan isänsä, mutta
samalla julisti, että kosto ja viha siitä lähtien saisivat raivota
ynglinga-suvussa.

Toisesta avioliitostaan Visbur sai pojan Domalder, jonka kansa
uhrasi jumalille kovien katovuosien takia. Hänen poikansa Domar
kuoli Upsalassa, ja vielä Snorre Sturlasonin aikoihin, siis
1200-luvulla, olivat hänen hautakivensä Fyrisvallilla. Hän olikin,
samoinkuin Vanlande, niitä kuninkaita, joiden historiallisuudesta on
muinaistieteellisiä todisteita.

Domarin pojan Dyggven poika Dag viisas oli kuuluisa kuningas,
naapurimaissakin laajalti tunnettu. Hänen poikansa Agni, siis Päivän
poika, oli taas niitä kuninkaita, joista tarustossa nimenomaan
sanotaan, että he tekivät retkiä Suomeen. Hän tuli tänne vihollisena.
Kerrotaan näet, että hän nousi sotajoukkoineen maihin Suomessa
hävittämään ja ryöstämään. Voisi ehkä ajatella, että seuraavat säkeet,
joiden paikkaa ei vielä ole saatu määrätyksi, ja joita useimmin seuraa
jokin kosintaruno, tarkoittavat häntä:

    Päivän poika Valkeainen
    Satuloi sata oroa,
    Sata ratsua rakensi,
    Satoihin satulavöihin,
    Tuhansihin valjasihin.

Joka tapauksessa häät olivat seurauksena Svithjodin viisaan Päivän
pojan käynnistä täällä Suomessa.

Agnin sotaretki tapahtui noin v. 400 j.Kr. Hän joutui veriseen
taisteluun suomalaisia vastaan, joita johti eräs Froste, siis taas
Pakkanen. Tässä yhteydessä on otettava huomioon, että pakkasen
lumouksessa Pakkanen Puhurin poika ei ole ainoa senniminen: mainitaan
eräs toinenkin, kuten esim. seuraavissa säkeissä:

    Pakkanen Näsärvän poika,
    Vilu ilma hyyhelmöinen
    Kesän heilui hettehessä,
    Talven taivosen navalla.
    Mato Pakkasen imetti,
    Kovan ilman kostutteli
    Utarilla uuttomilla,
    Nännillä nenättömillä.

Pakkanen kaatui taistelussa, ja hänen joukkonsa seurasi suurimmaksi
osaksi päällikköään kuolemaan. Agni retkeili laajalti maassamme,
valloitti sen ja sai paljon saalista. Sotavankeina hän vei mukanaan
Pakkasen tyttären Skialfin ja tämän veljen Logen, siis Panun.
Suomalainen jalosukuinen neito miellytti häntä niin suuresti, että hän
päätti ottaa hänet puolisokseen.

Mälar-järveä mereen yhdistävän salmen luona hän vietti häitä ja samalla
nuoren kuningattaren ehdotuksesta myöskin Pakkasen peijaisia.

Juhlia vietettiin vanhaan hyvään tapaan niin perusteellisesti, että
kuningas vaipui raskaaseen uneen. Kaulassaan hänellä oli kultarengas,
Visburin ensimmäisen kuningattaren huomenlahjaan aikoinaan kuulunut.
Hänen kuninkaallinen telttansa oli korkean puun siimeksessä.

Yöllä, kun Agni, tämän sotilaat sekä läheltä ja kaukaa tulleet mahtavat
ja rikkaat häävieraat nukkuivat, Skialf kokosi suomalaiset sotavangit,
kiinnitti vahvan köyden kuninkaan kaularenkaaseen, teltta purettiin ja
yhteisvoimin vedettiin Agni kaularenkaastaan puuhun riippumaan.

Niin täyttyi Pohjolan emännän ennustus: Visburin onnettoman vaimon
kultarenkaasta, joka vääryydellä oli häneltä pidätetty, koitui
ynglinga-suvun parhaan miehen tuho, ja suomalainen neito kosti samalla
isänsä kuoleman.

Suomalaiset valtasivat osan sveain laivoista ja purjehtivat takaisin
Suomeen.

Agni kuninkaan polttohautaus suoritettiin onnettomuuspaikalla, jonka
nimi senjälkeen oli Agnefit, Agnen ranta. Sadun mukaan se oli samalla
saarella, missä nyt on Tukholman kaupunki.

Näin siis Skandinavian muinaistarusto todistaa, että vuorovaikutus
Upplannin ja muinaisen Suomen välillä jo ajanlaskumme ensimmäisen
vuosituhannen alkupuolella on ollut varsin vilkas.

Esihistoriallisen arkeologian tulokset osoittavat myöskin, että niin
tosiasiallisesti on ollut, mutta onpa tämän lisäksi vielä eräs todiste,
johon ei liene kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

Antropologisesti pidetään näet lyhytkalloisuutta enemmän suomalaisena
piirteenä, pitkäkalloisuutta taas enemmän pohjoisgermaanisena. Nyt
tiedetään kuitenkin, että lyhytkalloinen ihmistyyppi on verraten
tavallinen juuri Upplannissa, esiintyen myöskin Etelä-Ruotsissa,
vaikkakin vähemmässä määrin kuin viimeksimainitussa maakunnassa.
Upplannin lyhytkalloiset todistavat ilmeisesti, että siellä muihinkin
kuin itse kuningassukuun aikojen kuluessa on sekoittunut suomalaista
verta. Etelä-Ruotsin lyhytkalloiset tehnevät taas vähitellen lopun
siitä jutusta, että siellä aikoinaan eläneet finnit muka olisivat
olleet germaaneja.

Norjassa tavataan muutamin seuduin sekä etelä- että pohjoisrannikolla,
lyhytkalloisia aivan enemmistönäkin. Antropologia tukee siis Norin
ja Gorin valloitusretken mahdollisuutta. Lisätodisteena siitä, että
tällainen retki joskus on tapahtunut, voinee ehkä pitää norjalaisten
mielissä usein kummittelevaa suomalaisvaaraa, joka siis mahdollisesti
on alitajunnassa säilynyttä muistoa maan muinaisista kohtaloista.
Yhtäläisten rotuominaisuuksien näkökannalta katsoen näiden naapuriemme
suomalaisista usein käyttämä mongooli-nimitys tietysti joutuu hiukan
naurettavaan valoon.

Tanskassakaan eivät antropologiset ominaisuudet mitenkään ole estämässä
sitä mahdollisuutta, että Hlerin mukana sinne olisi saapunut muitakin
suomalaisia. Hler itse oli sadun mukaan hyvin tunnettu aasain piirissä.
He kokoontuivat näet joskus hänen luokseen pitoihin.

Jotuneiksi pohjoisgermaanit näistäkin seikoista päättäen sanoivat
sekä sitä esisuomalais-ugrilaista kansaa, joka jo kivikauden aikana
eli pohjoismaissa ja myöhemmin tänne saapuneisiin indoeurooppalaisiin
sekoittuneena antoi tulokseksi juuri pohjoisgermaanit, että niitä
suomalaisia, jotka ajanlaskumme alussa siirtyivät tähän maahan. Siihen
viittaavat monet tarut aasain ja jotunien sukulaisuudesta. Asa Loken
isä oli jotuni. Njordin ja Frejn puolisot olivat jotuninaisia,
samoinkuin Moden ja Magnen äiti. Viisauden lähteen haltija Mimer
ja sotajumala Tyr olivat jotunisukua. Itse Odenissakin oli tätä
vierasta verta: hänen äitinsä isä oli jotuni. Jotuni Vafthrudneria
pidettiin niin viisaana, että epäiltiin, kykenisikö Oden tiedoissa
kilpailemaan hänen kanssaan.

Niin oli ennen pitkin matkaa. Pohjoismaiden suomensukuiseen
kansanainekseen kuuluvia kunnioitetaan Skandinavian muinaistaruissa
vertaisina ja pelätään tietorikkaina, mahtavina vihollisina. Nyt
on toisin: Suomen heimon luovuttua muinaisuuttaan itsetietoisesti
vaalimasta, yritetään meiltä riistää nekin vähäiset perintätiedot,
joista olemme ylpeilleet, koska ihanat, vanhat runomme ovat
säilyttäneet ne nouseville polville. Opetetaanhan nyt ruotsinkielisissä
kouluissamme, että Väinämöinen ja muut muinaiset sankarimme olivat
germaanilaisia päälliköitä, joita suomalaiset seurasivat kuin
lammaslauma kellokastaan.

Mikä on ollut syynä siihen, että Suomen aikaisimmat historialliset
muistomerkit tällä tavoin on jätetty tuuliajolle? Tähän kysymykseen
ei voi vastata toteamatta, että "Suomen historian isä" H.G. Porthan
tavallaan on vaikuttanut, että Suomen pakanuudenaikaisen muinaisuuden
historia on joutunut lapsipuolen asemaan, jopa turvattomaksi
orvoksikin. Tutkimuksessaan "suomalaisesta runoudesta" hän mainitsee:

"Historiallisia, kansan vanhimpia vaiheita alusta alkaen kertovia
runoja, semmoisia, joita voisi verrata goottilaisten ym.
muistomerkkeihin, ei nykyjään enää ole ollenkaan jäljellä. Ainakaan en
minä, huolimatta uutterista tutkistelemuksistani, ole löytänyt mitään
uskonpuhdistuksen vuosisataa vanhempia, ja minä epäilen suuresti, oliko
enää tunnetun Nettelbladtin säilyttämän Chronicon Finlandiaen
tekijän aikana ainakaan erityisen vanhoja runoja olemassa."

Kun nyt kotimainen tutkimus lopultakin vastoin Porthanin mielipidettä
on todistanut, professori Kaarle Krohnin toimiessa tällä
kulttuurillemme tärkeällä alalla uranuurtajana ja innostajana, että
runopukuiset, alussa ehkä kuitenkin jo kauan suorasanaisina säilyneet
perintätiedot juontavat juurensa pakanuudenajan historiallisista
tapahtumista, on aika ruveta ajattelemaan mainehikkaan muinaisuutemme
historian kirjoittamista kaiken kansan luettavaksi.

Gudmund Schütte huomauttaa, kuinka jättiläiset, suomalaiset,
kainulaiset ja permalaiset, joita nimityksiä hän pitää synonyymeina,
pohjoismaisen perintätiedon mukaan edustavat alkurotua, ei
ainoastaan pohjoisgermaanien suppeammassa merkityksessä, vaan
myöskin anglosaksien, friisien ja frankkien. Esihistoriallinen
arkeologia ja antropologia viittaavat samaan suuntaan. Saman tutkijan
mielipide Vanhan Jotunin sukuluettelosta on siitä huolimatta, että se
myytillisesti esittää pohjolan arktista luontoa, ettei sillä siis ole
historiallista pohjaa. Kuitenkin osoittavat arkeologia ja antropologia
yhä selvemmin, että niillä retkillä ja valloituksilla, joista
Fornjot-piirin sadut kertovat, todellisuudessa on ollut vastineensa.
Suomalaisen tieteen asiaksi jää tämän muinaisen kuningassukumme
olemassaolon ja merkityksen todistaminen. On edelleen osoitettava,
että ealdsweord etonisc, iki miekka jotunien, jota Suomen kuninkaan
sankarillinen poika Beowulf niin menestyksellisesti käytti, jolla hän
hankki itselleen oman kuningaskunnan ja kuolemattoman maineen, on
aikaansaanut ihmeitä muidenkin suomalaisten merikuninkaiden käsissä.
Tehtävä on vaikea, mutta ei ylivoimainen, sillä vanhat runomme ovat
säilyttäneet kuitenkin senverran tietoja muinaisista sankareistamme,
että vertailemalla niitä muiden kansojen muinaistarustoihin voimme
laatia kuvauksen kansamme esihistoriallisista vaiheista.

On muistettava, että meren vaarojen kehittämä sankarimieli täällä
pohjolassa ensimmäiseksi esiintyi juuri esi-isissämme, että meritse
suoritettu Suomenniemen valtaus oli se suurpiirteinen sotaretki, josta
aikoinaan tuli viikinkiretkien esikuva ja osaltaan aiheuttajakin.
Tapaammehan myöhemmin aktiivista merenkävijähenkeä ennen kaikkea
juuri pohjoismaiden niissä osissa, mihin perintätieto kertoo jotunien
vaikutusvallan ulottuneen.

9. Beowulf, Ehtoon poika.

– Muistatko Beowulfin?

– Sitäkö saksalaista rannikkopanssarilaivaa tarkoitat, joka oli täällä
Helsingissä vapaussodan aikana?

– Niin juuri.

– Muistanpa tietenkin!

– Oletko ajatellut, että Suomen muinaisen kuninkaan poika sen hahmossa
kävi kotimaataan tervehtimässä?

– ? ? ?

– Mutta muistat kai, että kaksi laivastomme tykkivenettä sai nimensä
sen mukaan?

– Niin Beo ja Wulf, nykyiset Uusimaa ja Hämeenmaa. Näppärä
tapa saada kaksi pientä yhdestä isosta. Tavallisestihan on päinvastoin.

– En tiedä, kuka tämän nimi-jutun keksi, mutta lukenut mies se joka
tapauksessa on ollut. Onhan nykyajan Beowulf-tutkimus osoittanut, että
tässä sankarinimessä piilee oikeastaan kahden miehen nimet.

– Mutta se Suomen kuningas? Ja mitä Beowulfilla on ollut tekemistä
Suomen muinaisten kuninkaitten kanssa? Eihän niitä muuten ole ollut
olemassakaan!

– Niin puusta, tai sanoisinko Tietosanakirjasta, katsoen luulisi!
Tiedätkö mitään jatuleista ja fotuneista?

– En tiedä! Mutta niistä kai Tietosanakirja jotakin tietää. Katsotaan
heti! Siis jatulit (ruots. murt. jatuler, norjal. jutuler) ovat
tarinain mukaan Perä-Pohjolassa muinoin asunut jättiläiskansa. Nimi
on säilynyt Kemi- ja Tornionjokien varsilla sekä useissa kiinteiden
muinaisjäännösten nimityksissä, esim. jatulintarhat, jatulinpatsaat
että muutamissa paikannimissä. Ja jotunit – (jotun –
jättiläinen), Peräpohjassa harvinainen nimitys taruperäiselle
jättiläiskansalle eli jatuleille (ks. t). Skandinaaviassa jotun
esiintyy myös paikannimissä, esim. Jotunfjeldene, Jotunheimen. Mutta
Beovvulf?

– Älä hätäile! Tiedätkö, että Vanha Väinämöinen islantilaissaduissa
on Fornjoter, Vanha Jotuni? Niin se on, vaikka sitä ei kukaan
uskoisikaan! Eikä ehkä koskaan uskokaan! Mutta nythän onkin kysymys
Beowulfista!

Kun Väinämöisen pojanpojan, siis Pakkasen Puhurin pojan, poika Vanha
Lumi naitti tyttärensä sveain kuninkaalle, Vanlandelle, ja kun
vielä Lumen pojanpojat olivat ottaneet urakakseen Norjan valtakunnan
perustamisen, joutui ukon sukuluettelo hiukan sekaisin, eikä sitä ehkä
koskaan saada selvitetyksi.

– Mistä sinä taas nuo lorut olet kaivanut?

– En ainakaan Tietosanakirjasta! Mutta se on toinen juttu, niinkuin
Kiplingillä on tapana sanoa. Nyt puhutaan Beowulfista!

– Minusta sinä puhut kaikesta muusta kuin Beowulfista.

– Kun siis Väinämöisen sukuluettelo siinä kohden on hiukan epäselvä,
en voi sanoa, kuinka mones Väinämöinen kerran sai pakata kapsäkkinsä ja
lähteä muille markkinoille.

– Mitä joutavia! Miten niitä Väinämöisiä olisi ollut useampia?

– Olihan niitä! Aivan kuin Capet oli capetingien esi-isä, oli
Väinämöinen ensimmäinen Väinämöisiä?

Kun Suomen ensimmäinen amiraali noin v. 100 j.Kr. paikkeilla toi
laivastonsa Väinäjoen suusta Varsinais-Suomen rannikolle...

– Mikä amiraali?

– Koeta olla vähän aikaa vaiti! Vanha Väinämöinen tietysti! Kun
hän siis täällä valloitti itselleen uuden valtakunnan ja pystytti
kuninkaallisen majansa tuuhean tammen juurelle, eikä koskaan enää
luopunut uudesta maastaan, ansaitsi hän siinä määrin heimonsa
kiitollisuuden, ettei häntä koskaan kohdeltu hävyttömästi. Päinvastoin
tämä kansa myöhemmin yleisellä, mutta tuskinpa yhtäläisellä
äänioikeudella korotti hänet jumalien joukkoon.

– Hävyttömyydellä tarkoitat kai sitä, että Väinämöinen sai väistyä
kristinuskon tieltä.

– Siinä sitä nyt taas ollaan! Vai kristinuskon! Etkö sen vertaa
ole seurannut aikaasi, että tietäisit Väinämöisen siirtyneen
tulevan maallisen – ja lisättäköön vielä pakanuudessa eläneen ja
kuolleen – kilpailijansa tieltä. Onhan professori Kaarle Krohn,
muinaisten sankarivirsiemme mainehikas tutkija, sen niin vakuuttavasti
selvittänyt, ettei ole epäilyksen sijaa.

– Minä en muista oikein tapahtumain kulkua. Otetaan tuosta Kalevala.

– Eipä otetakaan! Mutta otetaan alkuperäinen, ainakin tuhatkunta
vuotta suullisena periytynyt asiakirja, kunnes mainittu muinaisuutemme
innokas selvittäjä sai sen eri toisinnoista todennäköiseen
alkuperäiseen muotoon, jossa tahtoisin vain muuttaa Atson eli
Atsaron takaisin Ehdoksi (Ehtooksi?) eli Ehtaroksi, jollaisena
nimi esiintyy kansan suusta saaduissa toisinnoissa. Syy selviää
seuraavasta.

– Go on, old boy!

– Kun Väinämöinen siirtyi täältä muille maille, oli ensimmäinen
senniminen sankari jo kuollut ja kuopattu. Ja kuitenkin tämä
Väinämöisen väistyminen on niin varhaisilta ajoilta, ettei täällä
vielä ollut uudesta uskosta kysymystäkään. Se tapahtui näet 400-luvun
loppupuolella.

Mistäkö tiedän ajan niin tarkoin? Sen selvittää Beowulf!

Viimeinen Väinämöinen oli joutunut ikäviin rettelöihin itägööttain
kanssa, ei siis itägoottien, vaan Östergötlandin asukkaiden kanssa, ja
heimo päätti lähettää hänet edustamaan Suomea muilla mailla. Ja sitä
hän tekikin kunnialla! Tai oikeastaan hänen poikansa! Mutta asiapaperit
pöydälle:

    Syntyi poika Poimarissa,
    Uros uudessa kylässä,
    Ei tietty nimeä panna.
    Isä kutsui Ismoriksi,
    Emo kutsui Ehtaroksi,
    Veljet Vetran Joukioksi,
    Sisaret sotijaloksi.
    Muu suku nimettömäksi.

Olihan siinä jo nimiä ehdolla! Minäpä epäilen, että emo tahtoi poikaa
Ehtaroksi miehensä mukaan, mutta että tämä epäili Ismori nimen
paremmin tässä tapauksessa sopivan nuorelle tulokkaalle. Ehkä hän
oli ollut matkoilla epämukavaan aikaan! Siihen viittaavat muutkin
nimiehdotukset. Onpa muun suvun väite, että poika oli nimetön, ehkä
viittaus siihen, että orjaakin pidettiin pojan isänä.

Professori Krohnin mielestä Poimari vastaa Paimion pitäjän nimen
ruotsalaista muotoa Pemar muistuttavaa alkuperäistä Paimaria. Että
niin täytyykin olla, selviää vähitellen:

    Tuli ukko ulkomainen
    Virokannas kastamahan,
    Ken on tuotu tuomariksi?
    Tuo on vanha Väinämöinen,
    Se on tuotu tuomariksi.

– Siis kuitenkin Vanha Väinämöinen, suvun kantaisä.

– Tässä tapauksessa kirjoitan vanhan pienellä alkukirjaimella. Vanha
osoittaa tällä kertaa mielestäni vain, että ukko oli sukunsa vanhin,
ja heimonsakin. Olihan Lemmittykin Viron taisteluissa saksalaisia
vastaan Henrik Lättiläisen mukaan ruhtinas ja vanhin.

Tuomariksi tuotiin tällaisissa tapauksissa lapsen isä. Hänen oli
ratkaistava, oliko poika jalosukuinen, kuuluisaa nimeä kantava, vai
salavuoteudessa syntynyt äpärä, ehkä orjan siittämä.

Jo monta polvea olivat Väinämöiset johtaneet väinäläisiä.

Suvun vanhinta, heimon hallitsijaa, kunnioitettiin polvesta polveen
nimityksellä vanha Väinämöinen, mutta hänellä oli tämän arvonimen
ohella tietysti myöskin oma henkilökohtainen nimensä. Tässä tapauksessa
se nähtävästi oli Ehtoo eli Ehtaro. Ensimmäinen tämän maan
Väinämöisiä oli ehkä Väinö. Kohtalo oli määrännyt, että Ehtarosta
piti tulla heitä näillä mailla viimeinen, ja parin kolmen miespolven
kuluttua mainehikas suku luultavasti kokonaan sammui miehiskannaltaan.

– Tuohan on aivan uutta!

– Niin, mutta selviää nyt viimeinkin. Jatkakaamme siis:

    "Sanoi vanha Väinämöinen:
    Poika suolle vietäköhön,
    Puulla päähän lyötäköhön,
    Tangolla tapettakohon!"

Sukukuningas oli lausunut tuomionsa! Lapsi oli äpärä! Mutta nyt
tapahtuu ihmeitä! Pojan äiti oli luultavasti heimopäällikön
retkeillessä vihollisena läntisen naapurimaamme rannikolla viisaalla
toiminnalla voittanut kansan rakkauden. Kuninkaasta tiedämme, että hän
taistelussa oli surmannut itägööttain kuninkaan Hadulaibarin, Ylfinga
sukuun kuuluneen, aiheuttaen siten kansalleen diplomaattisia vaikeuksia
ja muuta harmia. Ehkä siis myöskin sodanuhka lännestäpäin oli tärkeänä
tekijänä. Oli miten oli: tuomiota seurasi uskomattoman räikeässä
muodossa itse kuninkaaseen kohdistettu syytös samasta rikoksesta, jonka
hedelmäksi hän oli leimannut puolisonsa pojan:

    Puhui poika puolikuinen,
    Kaksiviikkoinen Kaleva:
    "Oi sinä vanha Väinämöinen,
    Sin' oot tuhmin tuominnunna,
    Väärin kantanna lakia;
    Ei sinua suolle viety,
    Eikä puulla päähän lyöty,
    Eikä tangolla tapettu;
    Kun teit huorin kolmiöisnä,
    Katkasit kapalovyösi,
    Sievyösi singahutit;
    Kun nauroit oman emosi,
    Kalvehutit kantajasi
    Korjan kirjavan perässä."

Uskotko, että tämä syytös herätti käräjäpaikalla huomiota! Tilanteen
dramaattista jännitystä tuskin voi kuvitellakaan. Toisella puolella
laivastaan maihin tullut merikuningas ja hänen ahavoituneet
sotijalonsa, verraten vähäinen, mutta kuolemaan asti uskollinen joukko,
toisella puolella kuningatarmieliset: kaikki maissa olleet asekuntoiset
miehet ja taaempana nuijilla varustettujen orjien, sotavankina
saatujen, synkkä joukko varaväkenä. Jännitys kiihtyi huippuunsa, kun
ovela Virokannas oli punninnut molempien puolueiden mahdollisuudet ja
otti puheenvuoron:

    Silloin ukko ulkomainen,
    Virokannas karjalainen,
    Risti lapsen ripsahutti,
    Kastoi lapsen kapsahutti
    Poimarin kuninkahaksi,
    Rahasaaren vartiaksi.

Poika sai kuuluisan Kaleva nimen. Väinämöisten aika oli ollut ja
mennyt! He olivat suorittaneet suurtyönsä: valloittaneet Suomenniemen
ja menestyksellä puolustaneet valtakuntaa Pohjolan emäntää vastaan,
jonka suku sekin jo oli maanpaossa.

Sillä tavalla siis Paimion ensimmäinen Kaleva, kalevaisten kantaisä,
joutui Suomen valtaistuimelle. Hänen sukunsa hallitsi sitten satoja
vuosia, ja mainehikkain teko kalevaisten historiassa oli linnojen
valtakunnan, Gardarikin eli Kalevaistenmaan perustaminen.
Jalosukuiset, kuninkaalliset kalevaiset eli kalevanpojat, jota
nimeä heistä useimmin käytetään, ulottivat Suomen sankarien maineen
aina Bysantioniin saakka, missä heidät tunnettiin nimellä kulpengoi
keisarin henkivartioston kuuluisina valiomiehinä.

Uskotko, että Paimio, jossa Kaleva nimi on parhaiten edustettuna,
joskus juhlii heidän muistoaan?

– Ehkä, mutta siihen on vielä monta mutkaa.

– Viralta pantu sukukuningas huomasi, että hän miehineen varmasti
joutuisi alakynteen, jos vetoaisi aseisiin. Sisunsa hän kuitenkin purki
valituin sanoin. Runo vaikenee niistä pimeyden ruhtinaitten nimistä,
jotka varmaankin kaikuivat käräjäpaikalla, toteaa vain:

    Siitä vanha Väinämöinen
    Kovin suuttui ja syäntyi,
    Lauloi vaskisen venehen,
    Kuparisen umpipurren.
    Laskea karittelevi
    Kurimuksen kulkun suuhun,
    Kidan kielen kääntimihin.

Nyt ollaan jo kohta Beowulfissa! Saxo Grammaticus, Tanskan suuri
kronikoitsija, mainitsee parissa kohden nimen Egther. Tämä nimi
tarkoittaa, uskotko, Ehtaroa, sillä Saxo sanoo toisessa paikassa, että
Egther on suomalaiskuningas, toisessa, että hän on permalaiskuningas,
siis meidän miehiä joka tapauksessa.

Egther taas on sama nimi kuin Ecgtheow, joka Beowulf runoelman mukaan
kuului tämän 700-luvulla sepitetyn, mm. 500-luvun historiallisia
tapahtumia käsittelevän anglosaksilaisen tarun pääsankarin isälle.

Ehtarosta runoelma kertoo, että hän oli kotivävynä eräässä
kuningasperheessä, Tanskassako vai Ruotsissa, siitä oppineet eivät
vielä ole yksimielisiä, mutta uskon voivani todistaa, että vain
Tanska tässä tapauksessa saattaa tulla kysymykseen. Luultavasti
hänellä oli ollut ulkomainen vaimo jo Suomessa ollessaan – niitähän
saattoi kuninkaalla olla useampiakin – sillä tästä avioliitosta
syntyneestä pojasta, Beowulfista, joka oli saanut nimensä äitinsä erään
esivanhemman mukaan, kerrotaan, että hän uimakilpailussa erään Brecan
kanssa saapui suomalaisten (finnas) maan tuulisille rantakukkuloille
(windige weallas).

Beowulfin ihmeellisistä seikkailuista ehkä joskus toiste lähemmin;
mainitsen tällä kertaa vain, että hän kunnialla otti osaa
Hugleikr-kuninkaan onnettomaan retkeen frankkeja vastaan. Siitä v.
594 kuollut Gregorius Tourilainen kertoo seuraavasti (Historia
Francorum, III kirja, 3. luku):

"Senjälkeen daanit tulevat Chlochilaichus nimisen kuninkaansa johtamina
laivastolla yli meren Galliaan. He nousevat maihin ja hävittävät yhtä
Teodorikin valtakuntaa, ottaen sotavankeja, minkä jälkeen he vielä
muulla saaliilla lastatuilla laivoillaan aikovat purjehtia maahansa.
Heidän kuninkaansa jäi kuitenkin maalle odottaen laivojen pääsemistä
aavalle merelle, minkä jälkeen hän itse seuraisi niitä. Mutta kun
Teodorikille kerrottiin, että muukalaiset olivat hävittäneet hänen
aluettansa, hän lähetti poikansa Teodebertin sekä voimakkaan asestetun
sotajoukon näille seuduille. Se surmaa maajoukot, voittaa ja tuhoaa
viholliset meritaistelussa ja vie saaliin takaisin maihin."

Sen pituinen se! Taistelu frankkeja vastaan tapahtui 510-luvulla.
Siinä Beowulf kunnostautui siten, että hän surmasi Teodorik kuninkaan
lipunkantajan Däghrefnin. Tästä saamme lähtökohdan Paimion "uuden
kylän" perustamisvuoden määräämiselle.

Mainitun urotyön Beowulf todennäköisesti suoritti jo nuorena,
korkeintaan ehkä noin 25-vuotiaana, jolloin Ehtaro olisi ollut noin
18 vuotta maanpaossa, koska hänen poikansa tarun mukaan oli ollut
7-vuotias maastakarkoituksen tapahtuessa. Voimme siis sanoa, että
viimeinen Väinämöinen lähti täältä pyörein luvuin noin v. 500.

Mainitsen tällä kertaa vain lyhyesti, että Suomen muinaisuuden
valaisemisessa suuresti ansioitunut arkeoloogi professori Alfred
Hackman, on ottanut tämän ajankohdan vanhemman rautakauden kahden
alaosaston rajaksi.

Paimion pakanallinen "uusi kylä" perustettiin siis jolloinkin 400-luvun
lopussa. Toivottavasti Heikki-poika voi amiraalina edustaa Suomen
laivastoa 1500-vuotisjuhlassa.

– Mitä vielä! Olisi hyvä, jos silloin olisi edes lakattu laivastoa
nälvimästä. Onhan merihenki Suomessa kuollut ja Paimion lahdet ovat
liettyneet! Mutta suoraan sanoen, todistelusi on kuitenkin verraten
heikolla pohjalla.

– Täytyy siis esittää enemmän todisteita, tällä kertaa eräs toinen
vanhoista runoistamme lähtökohtana. Samalla saan myöskin selvitetyksi
laivastoamme koskevan pikku seikan, joka kauan on ollut sydämelläni.

Olen usein ajatellut, että meillä Laivastossa pitäisi olla yhteinen
laulu, jota aina laulaisimme juhlatilaisuuksissamme ja jonka koko kansa
tuntisi ja tunnustaisi Laivaston omaksi lauluksi.

– Mitenhän olisi "Hurraa me nuoret meripojat, ilo onpi meillä
aina...?"

– Liian yleinen!

– Mutta jos järjestäisimme kilpailun?

– Niin, sävellyskilpailun, sillä sopiva laulu meillä jo on, ikivanha,
omintakeinen, suuren kalevalaisen muinaisuutemme peruja, todellinen
merisikojen virsi.

– Sikojenko?

– Niin juuri, sillä eiväthän muinaissuomalaiset merenkävijät suinkaan
ole olleet merikarhuja, niinkuin nykyisin, vaan merisikoja, ja heidän
juhlavirtensä pitäisi kelvata meillekin.

– Kunhan nyt ensin kuullaan minkälainen se on!

– Se on Kantelettaressa, ensimmäisen kirjan N:o 107. Sen nimi on
siellä "Syöttävi meri sikansa", ja se kuuluu näin:

    "Voi meitä merisikoja,
    Hyvän Päivän hylkehiä,
    Näillä Päivilän pihoilla,
    Hyvän järven rannikoilla."
      "Mi meiän merisikojen,
    Hyvän Päivän hylkehien,
    Näillä Päivilän pihoilla,
    Hyvän järven rannikoilla? –
    Syöttävi meri sikansa,
    Hyvä järvi hylkehensä.
    Meripä näkyvi meille,
    Meri meiän ikkunoihin.
    Meri ennenki elätti,
    Meri syötti, meri juotti,
    Meri saatti saappahisin,
    Pojat kenkähän kovahan,
    Pienet piiat pintelihin."

Eikö ole hieno runo?

– Onhan se runona hieno, ja onhan siinä merta kylliksi, mutta sikoja,
hyi sentään!

– Merzsikoja!

– Todellakin! Ei siis vanha tuttumme Sus scrofa, vaan – mikä se nyt
taas onkaan se merisika – pyöriäinen.

– Niin minäkin alkujaan luulin. Ajattelin, että meillä tässä on
Phocaena communis, Välimeren kuuluisan delfiinin (Delphinus
delphis) läheinen sukulainen. Muistelin, miten tämä eteläinen merisika
näyttelee huomattavaa osaa Välimeren merenkävijäin vanhoissa taruissa,
miten se lauluun ja soittoon ihastuneena vie aaltojen armoille heitetyn
Arionin onnellisesti satamaan, ja miten Plinius kertoo täytenä
totena, että se on kesytettävissä...

– Mihin sellaista kesyä elukkaa sitten käytettäisiin?

– Sillä ratsastetaan. Kertoohan Plinius, että eräs Puteolin koulupoika
oli leivällä saanut delfiinin niin kesyksi, että se monen vuoden aikana
vei hänet joka päivä selässään kouluun ja sieltä takaisin. Kesytystaito
on kuitenkin jo ilmeisesti unohtunut, mutta olisihan ajateltavissa,
että Itämeren pyöriäinen eli merisika kaikessa vaatimattomuudessaan
täällä on näytellyt samantapaista osaa kuin delfiini Välimerellä.

– Juttu on siis aivan selvä. Olemme todellakin merisikoja, emmekä
tarvitse hävetä, jos possu tulee maantiellä vastaan.

– Ei se juttu sittenkään ole selvä! Tulin ajatelleeksi, että
sana jofurr muinaisskandinaaveilla merkitsi ruhtinasta, vaikka
se oikeastaan tarkoittaa metsäsikaa, tietysti urospuolista,
metsäkarjua.

– Sehän on omituista!

– Ei niinkään! Mutta oletko pannut merkille, että rikkaassa
kielessämme on eri eläimillä omat sukupuolesta riippuvat nimensä? Miten
on sikojen laita?

– Kyllähän muistan lapsuuteni urosat ja imisät!

– Siinäpä huomaat! Sanat sellaiset kuin uros, urho, urotyö, urheus,
urhoollinen, urheilu jne. tarkoittavatkin alkuperäisesti sikaa ja
sikamaisuutta...

– Kuinka se voi olla mahdollista?

– Se on mahdollista sen kautta, että sika, ei tämä rappeutunut,
likainen kesy sika, vaan synkeän metsän herra, uljas metsäkarju, on
pohjoismaissa ollut pelkäämättömän miehuuden esikuva. Keihäs kädessä
mies muinoin kävi metsäkarjun kimppuun tammien siimeksessä, ja jos hän
siihen taisteluun uskalsi ja sen taidoilla voitti, ansaitsikin hän
miehen nimen.

Varsinkin meille suomalaisille tämä sikajuttu merkitsee enemmän kuin
vain huvittavaa omituisuutta entisaikojen hämärästä. Se auttaa meitä
valaisemaan heimomme muinaisia vaiheita.

– Kuinka niin?

– Se on verraten pitkä juttu, mutta täytynee se kuitenkin selvittää,
jotta uskoisit, että Beowulf oli suomalainen.

Ukko Herodotos, joka eli noin 490-425 e.Kr., kertoo pohjoismaista mm.
seuraavaa:

"Mutta mitä tulee niihin Euroopan äärimmäisiin seutuihin, jotka
ovat lännessä päin, en voi varmuudella sanoa niistä mitään. Sillä
minä puolestani en voi uskoa, että on olemassa joki, jota barbarit
kutsuvat Eridanokseksi, joka laskee pohjoisessa olevaan mereen ja jonka
varsilta kertomuksen mukaan meripihka tulee. Enkä tiedä, onko olemassa
Tinasaaria, joista tina meille tuodaan. Sillä itse Eridanos nimi
todistaa, että se on helleeniläinen eikä vieraskielinen, ja että se on
jonkun runoilijan sepittämä. Toiseksi en ole, vaikka olen nähnyt vaivaa
saadakseni asiasta selvän, keltään silminnäkijältä voinut kuulla,
onko todella merta sillä kulmalla Eurooppaa. Joka tapauksessa tina ja
meripihka tulevat meille Euroopan äärimmäisistä seuduista."

Mitä tästä arvelet?

– Ilmeisesti on jo silloin käyty kauppaa välikäsien kautta Brittein
saarten ja Itämeren tuotteilla.

– Tietysti, mutta jos ajattelemme ensi sijassa meripihkaa eli
merikultaa, mikä kansa on sitä koonnut ja lähettänyt maailman
markkinoille? Herodotos ei mainitse siitä mitään, mutta myöhemmin
Tacitus antaa siitä v. 98 j.Kr. lähempiä tietoja.

Kerrottuaan sitoneista, siis naisen, Pohjolan emännän, hallitsemasta
heimosta, hän jatkaa seuraavasti (Germanian 45. luku):

"Tuolla puolen Sitoneja on toinen jäätynyt ja melkein liikkumaton meri,
jonka siten todistetaan ympäröivän ja rajoittavan maanpiiriä, että jo
laskevan auringon viimeinen valo kestää aina päivän koittoon saakka
niin kirkkaana, että se himmentää tähdet; että vielä auringon noustessa
kuuluu huminaa ja näkyy jumalan hevosten haamut sekä säteilevä pää,
on kansanluulon lisäys. Ainoastaan tähän asti ulottuu tietomme mukaan
luomakunta. Siis valelee jo Suebiläismeri (= Itämeri) oikealla
rannallaan Aestein maita; näillä on Suebein tavat ja vaatteus, mutta
kieli vivahtaa enemmän britannilaiseen. He palvelevat jumalain emoa.
Taikauskonsa tunnusmerkkinä kantavat he metsäkarjujen kuvia: sellaista
kuvaa käytetään aseiden sekä yleensä kaiken suojan asemesta ja saattaa
jumalattaren palvelijan turvalliseksi vihollistenkin keskellä. Harvoin
käyttävät he rauta-aseita, useimmiten vain nuijia. Jyviä ja muita
hedelmiä he viljelevät ahkerammin kuin velttojen Germaanein on tapana.
Mutta mertakin he tutkivat ja yksin kaikista kokoavat matalikoista ja
rannaltakin merikultaa, jota itse kutsuvat glaesum nimellä. Mutta
ollen barbaareja, eivät osanneet tutkia tai saada tietää, minkälainen
sen luonto on tai mikä voima sen synnyttää; vieläpä makasi se kauan
muun meren romun seassa, kunnes ylellisyytemme antoi sille arvon. Itse
eivät sitä ensinkään käytä: raakana se kootaan, muodostelemattomana se
tuodaan meille ja maksun siitä he ihmetellen ottavat vastaan. Että se
on puun nestettä voinee kuitenkin siitä päättää, että sen läpi usein
näkyy muutamia matelevia eläviä ja siivekkäitäkin, jotka kosteaan
takertuneina sitten aineen kovetessa siihen sulkeutuvat. Siis lienee
siellä luullakseni ylen hedelmällisiä metsiä ja lehtoja, ja samoin
kuin Itämaiden äärissä suitsutusta ja palsamia vuotaa, niin Lännenkin
saarilla ja manterilla auringon polttavain säteiden vaikutuksesta
puista puristuu ja liukenee neste, mikä lähimpään mereen valuu sekä
myrskyjen voimasta ajautuu vastaisille rannoille. Jos tulen avulla
koettelet merikullan luontoa, niin syttyy se pihkapuun tavoin sekä
levittää öljymäisen ja hyvänhajuisen liekin, sitten se sitkistyy piin
tai hartsin kaltaiseksi."

Mitä luulet näistä metsäkarjujen kuvia kantavista nuijamiehistä? Oletko
huomannut, että vanhojen runojemme sankarit joskus "poimivat kultia
mereltä"?

– Et suinkaan tarkoittane, että on suomalaisista kysymys. Mainitseehan
Tacitus muistaakseni toisessa paikassa suomalaiset oikein nimeltäkin.

– Niin, kirjansa seuraavassa luvussa hän kyllä kuvailee fennien
erinomaisen suurta raakuutta ja inhottavaa köyhyyttä, mutta kaikki
suomalaiset eivät voineet olla samanlaisia.

– Mistä sen tietää?

– Sen tietää siitä, että suomalaiset heti Tacituksen kuvaamien aikojen
jälkeen osaksi siirtyivät Suomeen meritse Suomenlahden yli, se
matka edellytti korkeampaa kulttuuria ja ennen kaikkea toisenlaista
kulttuuria kuin fennien, metsän antimista eläneen sisämaakansan. Mutta
tiedäthän, että "meriväki on erittäin." Aalloilla tuulta ja säätä
vastaan kamppaileminen vaikuttaa kehittävästi enemmän kuin mikään muu
ammatti. Mikäli fennit joutuivat merenrannikon kanssa kosketuksiin ja
rupesivat mereltä saamaan toimeentulonsa sikäli he nopeasti sivistyivät
ja ihmistyivät tavoiltaan, omaksuen samalla naapuriensa kulttuurin
erikoispiirteet.

– Esimerkiksi mitkä?

– No, vaikkapa juuri tuon uskonnon pyhittämän sikamaisuuden, jota uros
sana on todistamassa.

Ja vielä muutakin! Sanoohan kuuluisa roomalainen, että aesteilla on
suebien tavat ja vaatteus. Muistat kai, että esi-isämme erikoisesti
pitivät huolta tukastaan. Suebeistä Tacitus sanoo:

"Kansalla on omituisena tunnusmerkkinä, että sukevat tukkansa taapäin
ja kietovat sen nutturaan. Tämän kautta eroavat Suebit muista
Germaaneista, ja tämän kautta myös vapaasukuiset Suebit orjistaan.
Muissakin kansoissa käytetään tätä tapaa joko sukulaisuudesta Suebein
kanssa tai, niinkuin usein tapahtuu, jäljittelemishalusta, mutta
harvoin ja vain nuoruudessa; Suebit aina vanhuuteensa saakka käärivät
tuuhean tukkansa ylöspäin ja solmivat sen usein juuri päälaelle.
Ylimyksillä on hiusten asento vielä somempi. Vain tämä huoli heillä on
ulkomuodostaan, mutta sekin on viatonta laatua; sillä he eivät korista
itseään osoittaakseen tai saadakseen rakkautta, vaan näyttääkseen
isommilta ja pelottavammilta vihollistensa silmissä; he koristavat
itseään somemmin sotaan lähtiessä."

– Tuo tukkajuttu on nyt kuitenkin sivuseikka.

– Kyllä Kähärpää pojut Kalervon olisi sulle antanut tuohon
vastauksen, jota tuskin olisit ennättänyt kuullakaan...

Mutta eräs juttu myöhemmiltä ajoilta! Frankkien ensimmäinen kristitty
kuningas Klodovig (481-511) oli omaksunut uuden uskon pääasiallisesti
puolisonsa, burgundilaisen prinsessan Klotildan suostuttamana.
Kuningatar oli siis, jos kukaan, harras kristitty. Vanhana mummona
hän joutui kovalle koetukselle. Hänen poikansa Klodomirin pojat
joutuivat vihamielisten setiensä haltuun, jotka lähettivät isoäidille
miekan ja sakset ynnä kyselyn: "Tahdotko, että poikain tukka leikataan
ja he jäävät eloon, vai että molemmat surmataan?" Kuningatar oli heti
valmis vastaamaan: "Mieluummin tahdon nähdä heidät kuolleina kuin että
heidän kuninkaanhiuksensa heiltä leikataan." Pojat tapettiinkin, siitä
huolimatta, että jalosukuisilla nuorukaisilla jo niihin aikoihin olisi
ollut hyviäkin perääntymispaikkoja kirkon miehinä. Tuntuuhan nyt niin
luonnolliselta, että olisi ollut parempi saada pojat hengissä takaisin,
vaikkapa kerittyinä...

Mutta kun nyt kerran tuli kristinuskosta puhe, muistankin seikan, jolla
ehkä silläkin on jotakin merkitystä. Kaikille suebiläisheimoille ja
aesteille yhteinen Nerthus-kultti, maaemon palvonta, on ilmeisesti
osaltaan ollut pohjana vanhoissa runoissamme niin ihmeen ihanasti
kukoistavalle Neitsyt Maarian palvonnalle.

– Myönnän kylläkin, että ensimmäisillä tänne siirtyneillä
suomalaisilla on saattanut olla aestien ja suebien tapoja, esimerkiksi
juuri metsäkarjunkuvia koristeina, mutta todennäköisyys olisi saatava
totuudeksi osoittamalla, että suomalaiset vielä myöhemminkin ovat
sellaisia kuvia käyttäneet.

– Ei mikään ole helpompaa! Voinpa näyttää autenttisia kuvia miehistä,
jotka vielä 500-luvun jälkeen ovat koristautuneet siankuvilla!

Beowulf mm. käytti metsäkarjun kuvia kypärikoristeena, niinkuin
Beowulf-runoelmasta selviää, ei yhdestä, vaan monestakin maininnasta.
Niinpä siinä sanotaan (säkeet 303-306):

              Eoforlic scionon
    ofer hleorbergan / gehroden golde,
    fah ond fyrheard.

Suomeksi tämä on:

    Karjunkuva loisti
    poskisuojan päällä / kirjailtu kullalla,
    kiiltävä ja karaistu.

Säkeiden 1111, 1112 mukaan on kypärikoristeena "sika kokonaan kullattu,
raudankova karju." Säkeen 1286 mukaan on "sika kypärin päällä".
Säkeissä 1448, 1450-1454 sanotaan Beowulfista:

    Ja valkoinen kypäri / päätänsä varjeli,
    – – – – – – – korulla kaunistettu,
    jalonnauhalla vyötetty, / kuten muinaisina päivinä
    aseseppä sellaisen / taidolla takoi,
    siankuvilla kirjaili, / ettei siihen sitten
    tuli eikä sotasäilä / pystyä saattanut,

Ja nyt kuvat!

Öölannin saaren Torslundan pitäjässä on löydetty pronssilevy, johon
on kuvattu kaksi soturia. Pää on melkein kokonaan kypärin peittämä,
ja ylinnä karjunkuvat loistavat, saparo kippurassa... Kypäri on
500-luvulta.

Juutinmaalla on Gundestrupissa tavattu hopea-astia, jonka
koristuksista tässä yhteydessä on otettava huomioon kaksi miehenkuvaa,
toinen ratsumiestä, toinen jalkamiestä esittävä. Molemmilla on
kypärinkaunistuksena karjunkuva. Kypärit ovat ajoilta ennen v. 500.

600-luvun loppupuolelta on tavattu Upplannin Vendelin haudoista komea
patalakin muotoinen, nenänsuojalla varustettu kypäri, joka osoittaa
minkälaiseksi Beowulfin kypärin siankuvilla koristettu jalonnauha
eli herrannauha on kuviteltava. Suurimman koristelaatan pitkät
väkäteräiset keihäät ovat suomalaista tyyppiä.

Mitä näistä todisteista sanot?

– Niin, tietysti on ilmeistä, että näillä kypäreillä ja aestien
kantamilla metsäkarjujen kuvilla on jotakin yhteistä, mutta...

– Mitä mutta?

– Ei suinkaan silti ole sanottu, että ne kypärit, jotka Beowulfissa
selostetaan tai joista olet näyttänyt kuvia, ovat olleet suomalaisten
kantamia.

– Mutta olihan Beowulf suomalainen!

– Kenen luulet saavasi sitä uskomaan? Voisithan paljon helpommin
todistaa, että Väinämöinen oli ruotsalainen!

– Kyllähän se totta on, että meillä oikein valtion kustannuksella
leimataan runojemme sankarit germaanilaisiksi päälliköiksi, joita
suomalaiset nöyrästi tottelivat, mutta eiköhän siihen voitane saada
muutosta!

– Niinpä odota, kunnes siihen ensin on saatu muutos, ja rupea sitten
vasta tyrkyttämään skandinaaveille suomalaisia kypärinkantajia!

– Mutta onpa nyt kerrankin niin, ettei enää tarvitse sitä odottaa!

– Ehkä ei, mutta sanoithan juuri jotakin siihen suuntaan, että meillä
valtion kustannuksella opetetaan aivan päinvastaista. Mitä sillä
tarkoitit?

– Tarkoitinpa vain, että meillä valtion oppilaitoksissa tai ainakin
valtion kannattamissa kouluissa opetetaan esim. seuraavaa, jota en
tarvinne suomentaa: "Väinämöinen och de andra äro germaner, som i den
gråa forntiden i våra ödemarker uppträtt som fornfinnarnas ledare och
av runosångarna omdiktats till Kalevas sagohjältar." Mutta mitäpä
siitä! Korjaus kyllä tulee; paremmin myöhään kuin ei milloinkaan!

Tässä kypärijutussa on asia jo niiltä ajoilta, jolloin näitä päänsuojia
käytettiin, ollut niin selvä, ettei parempaa selvitystä tarvita kuin
pieni ote sen ajan kirjallisuudesta.

– Annapa kuulua!

– Väärinkäsitysten välttämiseksi mainitsen ensin, että myöskin
skandinaavit ilmeisesti ovat käyttäneet karjunkuvia kypärin koristeina.
Onhan islantilaisissa runoissa käytetty kypäristä nimityksiä
hildisvin (taistelusika) ja hildigöltr (taistelukarju). Mutta
Beowulf-runoelman karjukypärien kantajat ovat olleet suomalaisia!

Beowulfissa kerrotaan näet, että Hredel kuninkaan kuoleman jälkeen
syntyi tuima taistelu sveain ja juuttien, siis Väinämöisen vanhimman
pojan kansan, välillä. Silloin tapahtui, että eräs juutti Eojor,
siis karju, surmasi sveain kuninkaan, jonka nimi runoelmassa
on Ongentheow. Tämä kuningas tunnetaan myöskin pohjoismaisista
lähteistä: Ynglingasagasta, Ynglingatalista, Historia Norwegiaesta
ja Aren myöhemmästä Isletidingabokista. Kaikissa näissä teoksissa
hänen nimensä kuitenkin on Egill tai Eigil, mutta hänestä kerrottu
tapahtumasarja vastaa yksityiskohtia myöten Ongentheowista kerrottua.
Niinpä Ynglingatalissa sanotaan:

    en flæming
    farra trjónu
    jotuns eykr
    à Agli raud.

– Mitä siansaksaa se on?

– Siansaksaa todellakin! Siinähän sanotaan lyhyesti ja selvästi:
"Jotunin juhta punasi karjunkärsän miekan Aglissa."

– En tullut hullua hurskaammaksi!

– Kuvakieltä tietysti! Jotuni, siis suomalainen sankari, metsäkarjun
pään muotoista kypärikoristetta käyttävä mies iskee miekkansa Egiliin.
Tämä tapahtui noin vuotta tai paria ennen taistelua frankkeja vastaan.
Siten se asia selviää! Kerroinhan, että skandinaavit muinoin sanoivat
suomalaisia jotuneiksi. Onhan Vanha Väinämöinenkin heidän tarustossaan
Fornjoter, Vanha Jotuni.

– Niinhän se taitaa olla. Mutta eivät ainakaan ne meikäläisistä, jotka
pitävät skandinavialaisen viikinkikauden kulttuuria muinaissuomalaisen
sankarikauden kulttuuria vanhempana, sitä hevillä usko, naapureistamme
puhumattakaan!

– Ehkä naapurit helpomminkin! Onhan eräs tanskalainen tutkija,
Gudmund Schütte, tällä alalla toiminut uranuurtajana, suomalaisten
muinaisen merkityksen osoittajana. Hänen tuloksilleen on sitäkin
suuremmalla syyllä annettava arvoa, kun hän ilmeisesti ei ole ensinkään
perehtynyt muinaisiin sankarivirsiimme.

Hän on huomannut sen kulttuurivirtauksen, joka Kristuksen syntymän
jälkeisinä aikoina Ruotsia yleensä kiertäen kulki maastamme Norjaan
ja Juutinmaahan, sieltä edelleen friisien ja frankkien luo sekä ennen
kaikkea Englantiin, missä anglosaksilaisen vallan perustaja Hengesti
– vanhoissa runoissamme usein esiintyvä sana – ja monet hänen
lähimpiä miehiään olivat juutteja, siis jotunien jälkeläisiä.

– Eikö ole liian uskallettua tehdä juutteja ja jotuneja identtisiksi?

– Se synti on Schütten eikä minun! Mutta kerronpa pienen jutun! Olin
aikoja sitten juhlatilaisuudessa, jossa eräs tanskalaissyntyinen
poliisimies sai hiukan selkäänsä, en enää varmaan muista, mistä syystä.
Eräs toinen tanskalainen sai tästä tietää ja sanoi heti, ettei hänen
kansalaisensa koskaan unohtaisi tätä kovakouraista kohtelua, lisäten
siihen erikoisella äänenpainolla selitykseksi: "Han er Jyde!"
Kummastelin aluksi kovin, miten niin ihmeteltävästi supisuomalaisen
näköinen mies saattoi olla juutalainen, mutta huomasinkin hiukan
ajateltuani, että olikin kysymys juutista, Juutinmaan asukkaasta.
Totesin sitten itsekseni vain, että taitavatpa nekin olla sisukkaita,
enkä ajatellut asiaa silloin sen enempää. Nyt olen monesti tätä
yhteistä piirrettä muistellut. Olen myöskin ajatellut anglosaksien
maailmanvaltaa, sitä sisua, kestävyyttä ja merimieskuntoa, jota sen
luomiseen on tarvittu. Ja ylpeydellä muistelen tällöin, että juuttien,
anglien ja saksien valtaamilla saarilla kukkii Vanhan Väinämöisen
kämmen – Forneotes folme!

Vieläkö pitäisi esittää lisätodisteita, jotta uskoisit, että Beowulf
todellakin oli Suomen muinaisen kuninkaan poika? Niitä on niin paljon,
etten tiedä mistä alkaisin!

Usko tai ole uskomatta! Mutta sen sanon, että minun, vanhan miehen,
tuli kyyneleet silmiini, kun luin, että Beowulfin kuolinhetkellä
mainitaan "ikimiekka jotunien" (ealdsword etonisc) – Seppo Ilmarisen
takoma miekka!

C. KALEVAISTEN AIKAKAUSI.

10. Widsid.

Leofric, Lounais-Englannissa sijaitsevan Exeterin kaupungin
ensimmäinen piispa (k. 1072), lahjoitti tuomiokirkolleen noin v. 1000
vaiheilla käsin kirjoitetun kokoelman hengellisiä lauluja. Niiden
joukkoon oli onneksi eksynyt kaksi runoelmaa, Widsid ja Deor,
jotka ovat erittäin arvokkaita pakanuudenajan tuotteita. Edellisessä
vaeltava laulaja kertoo kansoista, joiden luona hän on käynyt, ja
hallitsijoista, joihin hän on tutustunut, erikoisesti mainiten ne
ruhtinaat, joiden anteliaisuutta hän pitää kiitoksen arvoisena.

Itse nimi Widsid merkitsee "kaukana kulkenutta", joten siis sen
suomalainen vastine olisi Kaukamoinen.

Anglosaksilaisista, meidän päiviimme säilyneistä runoelmista Widsid
on vanhin, mikä merkitsee myöskin, että se on vanhin kaikista
vielä nyt tunnetuista germaanilaisista runoista. Se on ilmeisesti
alkujaan 600-luvulta, mutta siinä kuvastuu 400- ja 500-lukujen olot
germaanisessa Euroopassa.

Huomattavimpia runoelmassa mainituista historiallisista hallitsijoista
ovat goottien mainehikkain kuningas Hermanarik (Eormanric) (k.
375), burgundien kuningas Gunda hari (Gubhere) (hallitsi Wormsissa
413-437), hunnien kuningas Attila (Ætla) (433-453), frankkien
kuningas Theodoric (Theodric) (511-534) ja longobardien kuningas
Alboin (Ælfwine) (tunkeutui Italiaan 568 ja kuoli 572 tai 573).
Tärkeintä meille on kuitenkin, että suomalaiset runoelmassa
näyttelevät huomattavaa osaa ja että suuri hallitsijamme Kaleva siinä
myöskin esiintyy.

Ilmeistä on, että Kalevan hallituskauden edelläolevan perusteella on
täytynyt olla 400-luvun alun ja 500-luvun lopun välimailla. Muut seikat
taas, ennen kaikkea Beowulf-runoelman Ecgtheow'n ja Väinämöisen
tuomion Ehtoon identtisyys sekä myöskin varhemman rautakautemme
arkeologia, sijoittavat Kalevan hallituskauden v. 500 vaiheille.

Koska siis Widsid-runoelmalla muinaishistoriassamme on mitä
tärkein merkitys, joka, omituista kyllä, aikaisemmin on jäänyt
huomaamatta, olen suomentanut sen. Suomennokseen en ole ottanut
nimiä niiden anglosaksilaisessa muodossa, vaan meille tutummassa
pohjoisgermaanisessa muodossa, yleensä Gudmund Schütten mukaan, jonka
ehdottamaa runoelman jakoa eri osiin myöskin osaksi olen seurannut.

                 Widsid.

    1. Widsid wirkkoi, / sana-arkkunsa avasi,
    kuljettuaan enemmän kuin / miehistä kukaan
    maailman maita, / usein hän salissa sai
    kauniita koruja. / Heimonsa hänen
    5. myrjingein oli. / Alhildin seurassa,
    sovunsolmijan sorjan, / ensimmäisen kerran
    mainehikkaan kuninkaan / kotiin hän kulki,
    Angelista itäänpäin / Hermanarikin luo,
    petollisen, pahan. / Noin hän haastoi:

    10. "Monesta ma kuulin / heimojen herrasta;
    jokainen ruhtinas / hyveissä eläköön,
    seuraaja sotijalon, / maatansa hallitseva,
    jos teutamois-istuimensa / säilyttää haluaa!

    14. Heistäpä Hwala / ol' aikansa paras,
    ja Aleksandros / mahtavin oli
    miesten suvuista / ja enemmän kukoisti
    kuin kukaan muu, / josta maailmassa kuulin.

    18. Attila hunneja hallitsi, / Hermanarik gootteja,
    Bikki bainingeja, / burgundeja Giuki.

    20. Keisari kreikkalaisia hallitsi / ja Kaleva suomalaisia,
    Hogne holmrygeja / ja Hedin glommeja.

    22. Vitte svaabeja hallitsi, / Vade helsingejä,
    Mauke myrjingejä, / Markhalf hundingeja.

    24. Teodrik frankkeja hallitsi, / Tule randingeja
    Breke brondingeja, / Billing varneja.

    26. Asvin aujeja hallitsi / ja ytejä Gefwulf,
    Fin Folcwalding / friisien heimoa.

    28. Sigar ammoin / meridaaneja hallitsi,
    Hnaef hokingeja, / Helm ylvingejä,
    Vald voingeja, / Vod tyringejä,
    Sigfred syggejä, / svealaisia Anganty,
    Skafthar ymbrejä, / Skef longobardeja,
    Hun hatvareja / ja Holen vrosneja.
    Hringvald ol' mainittu / sodankävijäin kuninkaana.

    35. Offa Angelia hallitsi, / Alevih daaneja:
    hän näistä miehistä / urhein ol' kaikista,
    mutt' suurempi Offaa / ei sankarina ollut,
    Offa kun valtasi / ensimmäisnä miehistä
    poikana vielä / kuninkuuden komeimman;
    40. ei kukaan hänen iässään / suurempaa urheutta
    taistelussa osoittanut / ainoalla miekallaan:
    hän rajankin siirsi / myrjingejä vastaan
    Fifeldoren luo; / sitten sen pitivät
    anglit ja svaabit, / kuin Offa ol' määrännyt.

    45. Hrodwulf ja Hrodgar / pitivät kauan
    sopua keskenään, / setä ja veljenpoika,
    karkoitettuaan ensin / vikingiheimon
    ja nöyryytettyään / Ingeldin joukon,
    Heorotissa tuhottuaan / hadbardein voiman.

    50. Niin monessa matkasin / vieraassa maassa
    läpi avaran maailman; / hyvää ja huonoa
    siellä mä koin / omaisista erossa,
    sukulaisista kaukana, / loitolla palvellen.
    Sentakia laulankin / ja sanomani kerron,
    55. juttelen joukolle / salissa simaisessa,
    kuinka kuninkaat jalot / mulle lahjoja jakeli.

    57. Olin hunnien luona / ja hreidgoottien,
    sveain ja juuttien / ja etelädaanien.
    Olin vendlein luona ja varnien / ja vikingien luona.

    60. Olin gepidien luona ja wendien / ja gefflegien luona.
    Olin anglien luona ja svaabien / ja enenegein luona.
    Olin saksien luona ja syggien / ja svaerdverjien luona.
    Olin hranien luona ja daunien / ja hadraumain luona.

    64. Olin tyringein luona / ja trondien luona
    ja burgundien luona, / siell' renkaan ma sain:
    siell' lahjoitti Gunnar / loistavan korun
    laulustani palkaksi; / ei kitsaillut kuningas!

    68. Olin frankkien luona ja friisien / ja frumtingein luona.
    Olin rugien luona ja glommien / ja roomalaisten luona.

    70. Myös Italiassa olin / Alboinin luona:
    hänellä miehistä kaikista, / koin ma kerran,
    kevyin oli käsi / kiitosta hankkimaan,
    auliin oli sydän / renkaita jakamaan,
    rannekoruja kiiltäviä, / Audoinin pojalla.

    75. Olin serkingien luona / ja seringien luona.
    Olin kreikkalaisten luona ja suomalaisten / ja keisarin luona,
    joka viinilinnoja / vallassaan piti,
    rikkauksia, kalleuksia / ja Wala-valtiota.

    79. Olin skottien luona ja piktien / ja lappalaisten luona,
    Olin lidvikingein luona ja leonein / ja longobardien luona,
    hejnien luona ja hordien / ja hundingein luona.

    82. Olin israeliittain luona / ja eksyringein luona,
    hebrealaisten luona ja indien / ja egyptien luona.
    Olin meedien luona ja persialaisten / ja myrjingein luona
    85. ja mofdingein luona / ja myrjingein takana
    ja amothingein luona. / Olin itätyringein luona
    ja eolien luona ja istien / ja idumingein luona.

    88. Ja olin Hermanarikin luona / kaiken aikaa,
    siell' goottien kuningas / aulis oli mulle;
    hän renkaan mulle antoi, / linnaväen ruhtinas,
    kuusisataa siihen oli / puhdasta kultaa
    kappaletta laskettu / shillinglukua.

    93. Sen ma Adilsille / omaksi annoin,
    herralleni hyvälle, / kun kotiin ma saavuin
    rakkaalle lahjaksi, / hän maata mulle luovutti,
    isäni taroa, / myrjingein herra.

    97. Toisen mulle renkaan / Alhild antoi,
    joukkojen kuningatar, / Audoinin tytär.
    Maineensa levisi / moneenkin maahan;
    100. kun lauluin lausua / taisin ma hyvin,
    missä taivahan alla / parhaan ma tiesin
    kapehen kultakorun, / lahjoja antavan.

    103. Kun Skillingin kera / kirkkahin kielin
    ma voittajavaltijaalle / laulua lauloin,
    harppujen helinässä / sanoja säveliksi,
    silloin miehistä monet / mieleltään uljaat
    sanoin sanoivat, / tietäen hyvin,
    koskaan ei kuulleensa / parempaa laulua.

    109. Sitten ma kuljin / goottien kyliä,
    etsien tovereja / parhaita kaikista:
    he huonekuntaan kuuluivat / Hermanarikin.

    112. Hedkan ma etsin ja Beadekan / ja herelingit,
    Emerkan ma etsin ja Fridlan / ja Itägootin,
    iloisen ja hyvän / Unwaenin isän.

    115. Sekken ma etsin ja Bikkin, / Sevilin ja Teodrikin,
    Heidrikin ja Sifkan, / Hlodin ja Angantyn.
    Audoinin ma etsin ja Elsan, / Agelmundin ja Hungarin,
    ja vidmyrjingien / muhkeat miehet.

    119. Vulfheren ma etsin ja Vyrmheren: / usein siellä
                                     taisto ei tauonnut,
    kun Hraderin joukot / kalpoinensa kovin
    viidakossa Vistlan / varjella mielivät
    kansansa kontua / Attilan laumoilta.

    123. Rædheren ma etsin ja Randheren, / Rumstanin ja Gislheren,
    Vedergældin ja Fredrikin, / Vidgan ja Heimon:
    eivät he tovereista / huonoimmat olleet,
    vaikka ma viimeisinä / mainitsen heidät.

    127. Usein siitä joukosta / vinkuen viilsi
    kajahtava keihäs / vihollista vastaan:
    sankarit hallitsivat / voitetulla kullalla
    miehiä ja vaimoja, / Vidga ja Heimo.

    131. Niin todeta taisin / matkallani aina
    kansojen suosion / suurimmaks' sille,
    joka Jumalalta saanut on / mahtiinsa miehet,
    haltuunsa täällä / elämänsä ajaksi."

    135. Niin vaeltamaan viepi / kohtalon käsi
    laulajamiehet / maailman maihin,
    he tarpeensa sanovat, / kiitoksensa lausuvat,
    suvessa tai pohjoisessa / aina he tapaavat
    lauluja älyäviä, / auliisti antavia,
    140. mainettaan ruhtinailleen / tietohon tahtovia,
    urotöihin valmiita, / kunnes kaikkoaa kaikki,
    valo ja elämäkin: / kunniaa koonneella
    on taivahan alla / ikuinen maine.

Lienee paikallaan antaa, pääasiallisesti R.W. Chambersin
mukaan (Widsith, a study in old english heroic legend), tämän
muinaishistoriallemme erittäin tärkeän runoelman sisällyksen lyhyt
selitys, ennen kaikkea selostus sen rakenteesta, koska helposti huomaa,
ettei se voi olla aivan yhtenäinen, alusta alkaen muuttumatta säilynyt
runollinen tuote.

Runoelman alkusäkeitä, prologia (1-9), on pidetty epäiltävinä, mutta
kuitenkin anglosaksilaisen runouden parhaaseen aikakauteen kuuluvina.
Säkeitä 14-17 pidetään myöhemmin lisättyinä. Niissä Hwala, jota
alkuperäisessä käsikirjoituksessa vastaa todistetusti virheellinen
Wala on länsisaksilaisten sukuluettelossa Beowin (Bedwi) poikana,
joka vuorostaan on Sceafin poika. Aleksandros tarkoittaa ilmeisesti
Aleksanteri Suurta.

Seuraavat 17 säettä (18-35) muodostavat ns. hallitsijaluettelon, joka
on havaittu koko muuta runoelmaa vanhemmaksi, 500-luvulla tehdyksi.
Kun Kaleva esiintyy juuri tässä osassa, on hänen hallintokautensa
mahdollinen aika edelleenkin supistettu ja lähentelee yhä enemmän
vuotta 500, jolla on niin suuri merkitys esihistoriallisessa
arkeologiassamme.

Attilan (Ætla) esiintyminen tässä germaanilaisessa runoelmassa,
vieläpä ensimmäisenä nimenä, on aivan luonnollinen, sillä olihan
hän ensimmäisen suuren itägoottilaisvallan kukistaja. Hermanarik
l. Ermanarik (Eormanric) taas oli tämän vallan perustaja, halliten
mm. suomensukuisia kansoja. Bikkiri (Becca) mainitsee Saxo
Grammaticus kronikassaan liiviläisten kuninkaana ja Hermanarikin
ilkeänä neuvonantajana. Bainingeista, hänen kansastaan ei ole mitään
tarkempia tietoja, mikä seikka jo sinänsä viittaa siihen, että se
on ollut suomensukuinen heimo. Giuki (Gifica) on todennäköisesti
ollut burgundien kuninkaana silloin kun nämä vielä olivat itägoottien
naapureina "Vistlan viidakossa", siis Veiksel-joen seutuvilla.
Keisari (Casere), Itä-Rooman valtakunnan hallitsija, sai aikoinaan
germaaneilta niin suurta kunnioitusta osakseen, että hän esim.
esiintyy eräässä Itä-Anglian sukuluettelossa Wodenin (Oden) poikana
kuninkaiden esi-isänä. Kalevasta (Calic) tehdään lähemmin selkoa
seuraavassa luvussa. Hogne (Hagena) ja Hedin (Heoden) ovat erään
hyvin tunnetun skandinavialaisen muinaistarun sankareja. Viite
(Witta) tunnetaan Englannin anglosaksilaisen vallan perustajien
Hengestin ja Horsan (juutteja, s.o. jotunien jälkeläisiä!)
isänisänä. Heistä sanotaan näet kronikassa: "Hengest and Horsa, that
wæron Wihtgilses suna. Wihtgils wæs Witting, Witta Wecting, Wecta
Wodning." Vade (Wada) on myös meitä hyvinkin lähellä. Hänen kansaansa,
helsingejä, pidetään melko yleisesti sinä suomalais-skandinavialaisena
sekaheimona, jonka mukaan pääkaupunkimme on saanut nimensä. Itse
Vade on alkujaan ollut Pohjanmeren ja Itämeren rannikoilla palvottu
merijättiläinen, siis jotuneihin kuulunut sankari, joka oli
ruorimiehenä, kun saksalaisen muinaisrunon mukaan Kudrunin pelastajat
saapuivat:

    dir kumet in ditze lant
    Wate von den Sturmen; der hat an siner hant
    ein starkez stiurruoder.

Mauke (Meaca) ja Markhalf (Mearchealf) ovat vielä jokseenkin
epäselviä. Teodrik (Theodric) Clodowechin poika, on sama frankkien
kuningas, jonka joukot voittivat Hugleikr kuninkaan ja jonka
lipunkantajan Beowulf surmasi. Tule (Thyle) merkitsee yleensä
puhujaa ja neuvonantajaa. Breke (Breoca) ja hänen kansansa brondingit
esiintyvät myös Beowulf-runoelmassa, mutta ovat muuten jokseenkin
hämäräperäisiä. Siis tässäkin luultavasti suomensukuinen kansa!
Billingin (Billing) kansan on Tacitus Germaniassaan maininnut nimellä
varini. Asvinista (Osivine) ei tiedetä juuri mitään, eikä myöskään
Gefwulfista (Gefwulf).

Fin Folcwalding on merkillinen sankari. Tämä friisien kuningas on
kaikesta päättäen ollut suomalainen, tai ainakin on hänen sukunsa
ollut tietoinen suomalaisesta alkuperästään. Syventymättä tässä
yhteydessä laajemmin käsittelemään tätä muinaishistoriamme näkökannalta
katsoen erittäin kiintoisaa kysymystä, huomautan vain, että ikivanhat
suomalaiset valta-päätteiset nimet ovat esiintyneet, paitsi, kuten
H. Ojansuu on osoittanut, liiviläismaissa sekä Virossa ja Suomessa,
myöskin Englannissa, esim. Cynewald Cnebban poika saksien kronikassa.

Tähän päättyy hallitsijaluettelon ensimmäinen osa, joka luontevasti
jakaantuu viiteen säepariin. Joka parin ensimmäisen säkeen yhteisenä
merkkinä on sana hallitsi (weold). Tällä jaolla on sikäli merkitystä,
että se todistaa 20. säkeen luetteloon alkujaan kuuluneeksi.
On näet joskus koetettu tehdä tätä meille niin tärkeätä säettä
epäilyksenalaiseksi.

Luettelon seuraavat hallitsijat mainitaan yhteen menoon, aivan kuin
he olisivat olleet vähemmän merkityksellisiä kuin edelliset. Suurin
piirtein asianlaita onkin niin.

Sigarista (Sigehere) tietää Saxo Grammaticus kertoa. Hnæfin (Hnæf)
nimeä vastaa mahdollisesti Kaarle Suuren puolison Hildegardin
isoisän nimi Nebi, jonka isän nimi Huochingus taas vastaa
Hnæfin kansan hokingien nimeä. Helmin (Helm) kansa ylvingit
(wulfingas) on mainittu Beowulf-runoelmassa, jossa sankarin isä
Ehtoo on taistellut juuri tätä kansaa vastaan. Vald (Wald) nimestä
ei tiedetä juuri mitään. Se on mahdollisesti sama kuin suomalainen
Valta. Vod (Wod) on myöskin hämärä ja samoin Sigfred (Saeferb).
Anganty (Ongendtheow) on historiallinen svealaisten kuningas, jonka
hallituskausi oli noin v. 500 vaiheilla. Skaftliar (Sceafthere) on
hämärä, eikä nimeä Skef (Sceafa) myöskään ole saatu lopullisesti
selvitetyksi, vaikka Beowulf runoelmassa onkin mainittu Scyld Scefing
(Skefin poika) daanien kuningassuvun kantaisänä. Hun (Hun) nimeä ei
ole selvitetty, mutta hänen kansansa hatvarit on tunnettu frankkien
heimo. Holen (Holen) on sekin hyvin hämärä nimi. Hringvald
(Hringweald) on nähtävästi ollut joku aikoinaan hyvinkin tunnettu
merikuningas.

Tähän päättyvään hallitsijaluetteloon liittyy lyhyt kertomus Offasta
(Offa) (35-44), kuinka hän siirsi anglien rajan myrjingejä vastaan
Eiderin joelle (Fifeldor). Offan tuntee myöskin sekä Saxo Grammaticus
että Beowulf-runoelma. Alevih (Alewih) sitävastoin on jokseenkin
tuntematon.

Sitten seuraa taas lyhyt välikertomus (45-49), tällä kertaa anglien
veljeskansan daanien historiasta. Hrodwulf (Hrothwulf), Hrodgar
(Hrobgar) ja Ingeld (Ingeld) tunnetaan Beowulf-runoelmasta ym.
lähteistä.

Seuraavia säkeitä, 50-53, pidetään verraten onnistumattomina
lisäyksinä, joista säe 50 kuitenkin ehkä välittää siirtymistä runoelman
uuteen osaan: ns. ensimmäiseen eli varsinaiseen Widsid-lauluun,
johon muutamilla poikkeuksilla luetaan säkeet 54-108.

Näissä säkeissä on enimmäkseen eri kansojen nimiä. Ensimmäinen
henkilönimi on (66) Gunnar (Gubhere), historiallinen burgundien
kuningas, kuten alussa jo mainittiin. Hän otti osaa suureen taisteluun
Attilaa vastaan.

Lisäyksiksi epäillään säkeitä 58-63, 68 ja 69. Miltei kaikki
tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että säejakso 75-87 on tullut
myöhemmin lisätyksi runoelmaan. Niihin sisältyvät tiedot on
ilmeisesti ainakin suurimmaksi osaksi saatu Alfred Suuren (871-901)
Orasius-käännöksestä. Muutamat tutkijat pitävät myöskin säkeitä
88 ja 89 myöhemmin lisättyinä, missä tapauksessa Alboin (Elfwine)
olisikin 90. säkeessä mainitun renkaan antaja, eikä Hermanarik.
Tueksi tälle otaksumalle on esitetty, että yhdenmukaiset sanontatavat
"Audoinin poika" (bearn Eadwines) säkeessä 74 ja "Audoinin tytär"
(dohtor Eadwines) säkeessä 98 tekevät todennäköiseksi, että koko tämä
runoelman osa on omistettu Audoinin lapsille.

Varsinaisen Widsid-laulun jälkeen seuraa ns. toinen Widsid-laulu,
jota myös nimitetään goottilaismatkaksi ja sankariluetteloksi.
Säkeet 109-130 luetaan siihen kuuluviksi. Niistä 117 ja 118 kuitenkin
ovat epäilyksenalaisia. Luettelossa mainitut sankarit ovat osaksi
jääneet selvittämättä. Omituisuutena mainittakoon, että niin
supisuomalaiselta tuntuva nimi Heimo (Hama) mainitaan eräässä
toisessakin käsikirjoituksessa, vuodelta 786, jonka mukaan hänellä oli
tytär Suanailta. Tekisipä melkein mieli lukea Sauna-ilta!

Sankariluettelon jälkeen seuraa taas neljä säettä, 131-134, joita
pidetään myöhempinä lisäyksinä.

Runoelman epilogin suhteen pitää paikkansa prologista annettu
lausunto.

11. Kaleva ja kalevanpojat.

Widsid madolade – Kaukamoinen kertoi... On todellakin merkillistä,
miten vaatimattomia olemme. Toista tuhatta vuotta sitten runoilijat
Englannin pienten anglosaksilaisten valtakuntien hoveissa julistivat
mahtavan Kalevan kunniaa. Aina 500-luvulta alkaen on tieto
suuresta kuninkaastamme periytynyt Brittein saarilla, tuhatkunta
vuotta kirjaanpantuna ja luettuna, mutta täällä ei ole siitä mitään
tiedetty. Ei sekään auttanut, että heimomme entisestä suuruudesta
kertova runoelma joutui mitä pätevimmän tieteellisen käsittelyn
alaiseksi, että tässä käsittelyssä ilmeni suomalaisten muinainen
merkitys Pohjois-Euroopan johtavien kansojen joukossa. Meille on siitä
huolimatta Kaleva pysynyt jonkinlaisena entisaikojen seppänä, jonka
pojat olivat väkimiehiä ja tappelupukareja.

Kun Widsid, kaukomailla vaeltanut laulaja, "avasi sanaisen arkkunsa"
ja rupesi kertomaan Euroopan valtakunnista ja maailman mahtavista,
kansojen käskijöistä, kunnioitti hän suomalaisia mainitsemalla heidän
hallitsijansa rinnan itäroomalaisen keisarin kanssa:

    Ætla weold Hunum, Eormanric Gotum,
    Becca Baningum, Burgendum Gifica.
    Casere weold Creacum ond Cælic Finnum,

Caelic-Kaleva! Kuinka tämä voi olla mahdollista? Kummalliselta
yhdistelmä näyttää, mutta vieläkin merkillisemmin vieraskieliset nimet
ovat aikojen kuluessa muuttuneet, varsinkin, jos ne ovat siirtyneet
rakenteeltaan aivan erilaisten kielten rajan yli. Jos sitäpaitsi ottaa
huomioon, että Caelic on lausuttu lähinnä Kalik, on eroavaisuus jo
paljon pienempi. Kun vielä tietää, että runoelmassa on monta muuta
-ic-päätteistä nimeä, supistuukin erilaisuus kirjoitusvirheeksi, jonka
joku hajamielinen munkki huolimattomuudessaan on tehnyt ja sitten
jättänyt perinnöksi tuleville polville.

Toinen asia on, voimmeko me, joista haltioituneet juhlapuhujat
paatoksella julistavat, että "me olemme nuori kansa", ottaa vastaan
näin suurta lahjaa! Sillä onhan tietoisuus muinaisesta mahtavuudesta,
esi-isäin velvoittavista uljaista urotöistä, erinomainen lahja,
joka itsetuntoa herättäen kasvattaa kansaa luottamaan omaan voimaan
ja arvokkaasti esiintymään, joka kehittää miehekkyyttä ja hävittää
harkitsematonta yltiöpäisyyttä. Nuori kansa voi todellakin tehdä
yhtä ja toista lapsellistakin: vanhemmat toverit vapaiden valtioiden
piirissä hymyilevät suopeasti uuden tulokkaan epävarmoille otteille
ja vastasyntyneen itsenäisyyden aiheuttamille liioitelluille
puhdistautumisyrityksille kaikesta, mikä menneisyyttä muistuttaa.
Mutta jos tuhatvuotisten muistojen vaikutus pääsee oikeuksiinsa,
ei suurentelemista suuntaan tai toiseen, epäviisaita ratkaisuja
eikä muitakaan ilmeisiä heikkouksia pidetä nuoruuden hulluudessa
tehtyinä synteinä, joista miehistyvä valtakunta pian vapautuu, vaan
rappeutumisen merkkeinä, vanhuudenheikkoudesta aiheutuneina, jota ei
seuraa kypsyminen, vaan lahoaminen ja häviö.

Meillä on aikojen kuluessa tosin muodostunut jonkinlainen hämärä
käsitys Kalevan merkityksestä kansamme muinaisuudessa, olemme
aavistaneet, että tähän nimeen liittyy jotakin suurta, mutta mitä se
on ollut, emme ole kyenneet arvaamaan. Muinaistutkimuksemme perustaja
J.P. Aspelin on kerran niin tyhjentävästi ja sattuvasti esittänyt
Kaleva nimeen meissä suomalaisissa liittyneet mielikuvat, että on
turhaa ruveta hänen lausuntoaan muuttelemaan:

"Kaleva nimen näyttää kansamme omistaneen ihanteellisimmille
käsitteillensä: pyhyyttä, kirkkautta, loistoa, jaloutta, runsautta,
suuruutta, voimaa, tarmoa, viisautta, kauneutta ja suloutta
osoittamaan. Kalevan puu on pyhä puu, Kalevan kuusi niin ikään
pyhä, keilanmuotoinen uhrikuusi, jota loihtijat käyttävät tarpeihinsa;
Kalevan tähti (Sirius) on suurin ja kirkkain tähti ja Kalevan
miekka (Orion) loistavin tähtisikermä taivaan kannella; Kalevan tuli
tai valkia on leimaus vainiolla elon aikana; Kaleva on lokki, tuo
myrskyissä liitelevä, salamana hyökkäävä kalastaja; Kalevankakko
on pirtin kestävä salvosmuoto, Kalevan riista edustaa runsasta
satoa ja viljaa, Kalevan kaivosta oli vesi oluen synnyssä; Kalevan
hauta on suurin noita soikeita luonnon muodostamia jyrkkälaitaisia
syvennyksiä, joita on Salpausselänteessä; ne ovat useamman sylen
pituisia ja niin syviä, että pisimpäin kuusten latvat tuskin ulettuvat
pohjalta partaiden tasalle, jotenka suuruudeltaan muistuttavat Kalevan
hautakummuksi sanottua Tuomiopään mäkeä Tallinnassa; Kaleviksi
kiitetään kylän soreita neitosia.

    "Iloitkaamme kylän Kalevat,
    Ilmi neiot, kylän Kalevat,
    Kaks on kaunista yhessä,
    Kalevaista kasvokkaha,
    Kalevatar kaunis neiti,
    Tyttö sormilta sorea
    Sekä liukas liikunnalta,
    Aina kengiltä kepeä,
    Liikkui sillan liitoksilla,
    Keikkui keskilattialla.

"Kalevala – on J. Krohn sanonut – edustaa korkeasukuisten urhojensa
mainetta, samoinkuin Kalevalan sankarirunot ilmaisivat laulajiensa
ylhäistä ja johtavaa asemaa."

Niin paljon kaunista kuin tähän kuvaukseen sisältyykin, ei se
kuitenkaan kykene antamaan meille sellaista kiinnekohtaa, josta
varmasti tietäisimme päättää, että Kaleva on ollut historiallinen
henkilö, kansamme kohtaloja johtanut suuri hallitsija, eikä
tarunomainen, vilkkaan mielikuvituksen luoma utukuva. Ja kuitenkin oli
silloin kun nämä sanat julkaistiin (1916) Kalevan henkilöllisyys ollut
noin kolmekymmentä vuotta pääpiirteiltään selvitetty.

Jo vuonna 1887 julkaisi näet kuuluisa itävaltalainen tiedemies Richard
Heinzel erään satututkielman [Ueber die Hervararsaga. Sitzungsberichte
der philosophisch-historischen Classe der kaiserlichen Akademie der
Wissenschaften, 114. Bd, Wien 1887, sivut 417-519], jossa hän mm.
selitti Caelic nimen merkityksen yhtä perusteellisesti kuin meidän
suomalaisten itsetuntoa hivelevästi.

Heinzel huomauttaa, että yhtä tunnettu kuin muinaisen Venäjän nimi
Gardariki oli Skandinaviassa saman valtakunnan toinenkin nimi:
Kylfingaland. Ne ovat itse asiassa monessa lausunnossa identtisiä
sillä tavalla, että viimeksimainittu nimi mainitaan maan omien
asukkaiden käyttämänä, jotavastoin Gardariki oli pohjoisgermaanien
käyttämä nimi. Kylfingaland on taas sama kuin Kalevaisten maa.
Tämän maan laajuutta jonakin aikana kuvaa seuraava sen eri osien
luettelo, jonka Haukr Erlendsson (k. 1334) on antanut: Hja Gardariki
liggja lönd thessi: Kirjaler, Refaler, Tafeistaland, Virland, Eistland,
Lifland, Kurland, Erm land, Pulinaland – Vindland er vestast næst
Danmörk. Tämän luettelon nimistäkin jo huomaa, että valtakunta on
ollut suomalainen. Toisestakin erään sadun antamasta maantieteellisestä
selityksestä huomaa, ettei muinainen Gardariki suinkaan ollut sama kuin
se Venäjä, se Ruotsien maa, josta tämä idän suurvalta sitten kehittyi
yhä laajemmaksi: Hertryggr hefir konungr heitit, hann red fyrir austr
i Russia, that er mikit land ok fjölbygt, ok liggr milli Hunalands ok
Gardarikis.

Kalevaisten valtakunnan maantieteestä saamme siis sen kuvan, että se on
ollut molemmin puolin Suomenlahtea sijaitseva suurvaltakunta. Ainakin
ajoittain ovat kaikki itämerensuomalaiset heimot siihen kuuluneet, ja
veroamaksavina takamaina on sillä todennäköisesti ollut, silloin kun
se oli mahtavimmillaan, suomensukuisten heimojen ja arktisen rodun
hallussa olleet metsäseudut Uraaliin ja Pohjoiseen Jäämereen saakka.
Sanottiinhan vielä Kaarle IX:n aikana Vienanmeren länsi- ja etelärantaa
Suur-Suomen rannaksi.

Muinaishistoriamme näkökannalta katsoen mitä suurenmoisimpiin tuloksiin
Heinzel johtuu tutkiessaan Widsid runoelman säkeitä 76-78, jotka, kuten
edellisessä luvussa jo mainittiin, ovat myöhempiä lisäyksiä. Aluksi
hän toteaa, että muinaisskandinaavit ovat lainanneet keisari sanan
kahdessa eri muodossa. Etelästä tullut muoto on Kjár, idästä Venäjän
kautta tullut muoto taas Sisar. Venäjän hallitsijat käyttivät tämän
muodon mukaista arvonimeä Cjesari, Cisari aina 1100-luvulle saakka,
minkä jälkeen arvonimi Cari (tsaari) tuli yleiseksi.

Todistelun jatkon otan tähän käännöksenä:

"Sanan anglosaksilainen muoto, Câsere, esiintyy henkilöniinenä
itä-anglien sukutauluissa, Widsid-runoelman 20. säe on Câsere weold
Créacum and Cælic Finnum ja 76. säe

    "Mid Créacum ic wæs and mid Finnum and mid Câsere
    se the winburga geweald âhte
    wiolena and wilna and Wala rices.

"Viimeksimainitussa paikassa puhuu runoilija, joka kerrankin omien
havaintojensa nojalla mainitsee keisarin, eikä historiallisten
muistojen mukaan kuten edellinen säkeiden 10, 17 mukaan – ja
jolla suomalaisten hallitsijasta on toisenlaiset käsitykset kuin
20. säkeen kirjoittajalla. Mutta molemmat mainitsevat Creacas ja
Finnas välittömästi vierekkäin. Jälkimmäisessä paikassa esiintyvät
itäroomalainen ja länsiroomalainen keisari yhteensulautuneina ja
hänen valtansa on ulotettu vielä suomalaistenkin yli. Sellaista
valtaa ei koskaan ole ollut olemassa, mutta on ymmärrettävissä, että
anglosaksilainen runoilija voi kuvitella kolme valtakuntaa yhtenä, jos
niiden hallitsijoilla on sama Caesar arvonimi. Suomalainen valtakunta
on silloin Rurikin perustama slaaveja ja suomalaisia hallitseva
varjagivalta."

Hyvä näinkin! Itse puolestani olen kuitenkin sitä mieltä, että Rurikin
esiintyminen näyttämölle pikemmin merkitsi Kalevan suurvaltakunnan
rappeutumista, että siis tämä valtakunta oli ollut kukkeimmillaan ennen
skandinavialaisen viikinkikauden alkua. Tätä käsitystähän tukee myös
säe 20.

Kertomus Venäjän valtakunnan perustamisesta tarjoaa yhtä ja toista
mielenkiintoista siihen osaan nähden, jota Lounais-Suomen merenkävijät
näyttelivät yhdessä Ruotsin viikinkien kanssa. Luotettavin tätä
suurmerkityksellistä tapahtumaa selostava aikakirja on ns. Nestorin
kronikka, jonka kirjoitti noin vuosien 1114-16 vaiheilla kuollut
kiovalainen munkki Nestor. Hän kertoo seuraavaa, käyttäen
bysanttilaista ajanlaskua, jonka lähtökohtana on "maailman luominen":

"V. 6367 (859) tulivat varjagit meren takaa ja ottivat veroa tshudeilta
ja sloveneilta, merjalaisilta, vesseiltä ja krivitseiltä."

"V. 6370 (862) karkoittivat he varjagit meren taakse, eivätkä antaneet
heille veroa, vaan alkoivat itse hallita itseänsä. Ja ei ollut heillä
oikeutta, suku nousi sukua vastaan, ja heidän välillänsä oli riita ja
eripuraisuus, ja he alkoivat käydä sotaa keskenänsä. Ja he sanoivat
toisillensa: etsikäämme ruhtinas, joka hallitsisi meitä ja tuomitsisi
oikeuden mukaan. Ja he menivät meren yli varjagien, russien, luo, sillä
niin kutsuttiin näitä varjageja russeiksi, niinkuin toisia kutsutaan
svealaisiksi, toisia norjalaisiksi, toisia anglianeiksi, toisia
goottilaisiksi. Ja tshudit, slovenit, krivitsit ja vessit sanoivat
russeille: meidän maamme on suuri ja hedelmällinen, mutta siinä ei ole
järjestystä; tulkaa hallitsemaan meitä ja olemaan meidän ruhtinainamme.
Ja kolme veljestä valittiin seurueinensa; he ottivat koko russin
mukaansa ja tulivat. Vanhin, Rurik, asettui Novgorodiin, toinen Sineus,
Valkeajärvelle, mutta kolmas, Truvor, Isborskiin. Näiden mukaan sai
Russin maa, nimittäin Novgorod, nimensä. Novgorodin varjaginsukuiset
miehet ovat täten saaneet alkunsa, ennen olivat he sloveneja. Kahden
vuoden kuluttua kuolivat Sineus ja hänen veljensä Truvor, ja Rurik otti
vallan haltuunsa ja antoi miehillensä kaupunkeja, yhdelle Polotskin,
toiselle Rostovin, kolmannelle Valkeajärven. Näihin kaupunkeihin
ovat varjagit tulleet asumaan, mutta aikuisempina asukkaina olivat
Novgorodissa slovenit, Polotskissa krivitsit, Rostovissa merjalaiset,
Valkeajärvellä vessit, Muromassa muromalaiset. Kaikkia näitä hallitsi
Rurik."

Venäjän valtakuntaa perustamassa olleista heimoista on vain kaksi,
slovenit ja krivitsit, slaavilaisia. Kaikki muut ovat suomalaisia. Kun
ne nyt vuonna 862 karkoittivat varjagit ja vielä samana vuonna taas
kutsuivat varjagiheimon itseänsä hallitsemaan, on varsin todennäköistä,
että he eivät kutsuneet takaisin entisiä herrojaan, vaan aivan toiseen
heimoon kuuluvia, jotka jostakin syystä olivat heille mieluisampia.
Saattaa niin ollen otaksua, että he valitsivat heitä lähimpänä olevat
russit senkin takia, että tähän kansaan kuului myöskin suomalaisia,
kalevanpoikia, jotka kielensä yhtäläisyyden kautta paremmin tulivat
toimeen alamaistensa kanssa ja heimosukulaisina suhtautuivat suopeammin
valtakunnan suomensukuiseen kansanainekseen.

Ruotsalainen tutkija Sven Tunberg on esittänyt "russista"
mietteitä, jotka tässä yhteydessä eivät ole kiintoisuutta vailla.
Hän toteaa, että kun Keski-Ruotsissa nuori Svitjodin valtakunta
järjesti merisotalaitoksensa, kuului siihen pääasiallisesti vain
sisämaassa olevat maakunnat (folklanden) Fjärdhundraland, Tiundaland
ja Attundaland. Niihin nähden määrättiin, kuinka monta laivaa
jokaisen yksikön, hundare, oli varustettava. Rannikkoseutujen,
joiden yleisnimenä oli Roden, velvollisuudet tässä suhteessa
määrättiin vasta myöhemmin, niiden tultua asutuiksi, eikä silloin
hundare-laitoksen puitteissa, vaan siten, että maa jaettiin
haaksikuntiin (skeppslag). Tunberg pitää tosiasiana, ettei Roden
niinä aikoina, joita vanhimmat lähteet tarkoittavat, ollut orgaanisessa
yhteydessä Upplandin maakuntien kanssa. Mielipiteensä tueksi hän
esittää lakitekstejä, joista nimenomaan selviää, että Roden on jotakin
Upplannista erillistä, ja että se aikaisemmin on ollut emämaasta
vieläkin vähemmän riippuvassa asemassa.

Tunberg olettaa nähtävästi, että Roden on saanut asutuksensa
lännestäpäin, Upplannista (= sisämaasta). Jos niin olisi asianlaita, ei
mielestäni sen itsenäistä asema saattaisi pitää aivan luonnollisena.
Jos sitävastoin asutus on tullut idästäpäin siten, että entiset
sitonit eli hiidet suomalaisten painostuksesta ja osaksi heihin jo
sekaantuneina ovat siirtyneet länteenpäin verraten asumattomiin
Sveainmaan rannikkoseutuihin, on sekä Roden-osan itsenäisyys että
Svitjodin äkkiä tapahtunut voimistuminen saanut luonnollisen selityksen.

Tunberg pitää todennäköisenä, että haaksikunta-laitos ulotettiin
Norrlantiin, Suomeen ja Ahvenanmaalle "vuosisatoina lähinnä Göötain
valtakunnan valloituksen jälkeen". Mutta silloinhan juuri oli Suomen
heimon valtava nousukausi.

Jo varhemmin on professori Kustavi Grotenfelt osoittanut, että
"Ruotsi"-sana Lounais-Suomessa, samoinkuin Suomi nimen iältään
vanhimmat esiintymistapaukset, tavataan eräällä suppealla alueella,
jonka rajoja osoittavat nimet: Ruotsalan kylät Rymättylässä,
Hiittisissä, Halikossa ja Muurlassa, Ruotslaks Taivassalossa
("Rodzlax" v. 1380), Rymättylässä ("Roslax" v. 1569) ja Korpoossa
(nyk. Houtskarissa, "Rodzelax" v. 1540), Ruotsamaan saari Lemussa
("Rootzsama" v. 1481) ja Ruotsila Marttilassa. Prof. Grotenfelt lausuu
tästä merkillisestä ilmiöstä seuraavaa:

"Uskaltaisimmeko todellakin päätellä, että Ruotsin nimi johonkin aikaan
olisi ollut erikoisesti kiintyneenä juuri siihen seutuun? En tahdo
tässä mitään varmaa väitettä esiintuoda, mutta huomautan kuitenkin
niistä huikaisevista maailmanhistorian alaan kuuluvista näköaloista,
joihin erään 'Ruotsin' olemassaolo näillä seuduilla keskiajan
alkupuolella itsestään voisi viitata. Tuo jo ennen esitetty kysymys:
tuliko Rurik ja hänen varjaginsa Suomesta? astuisi uudestaan jonkin
verran muuttuneessa muodossa eteemme."

Pari vuotta myöhemmin ovat siis Tunbergin tutkimusten tulokset
näyttäneet, että prof. Grotenfelt historiaamme eläytyneen tiedemiehen
intuitiolla tässä olettamuksessaan pääasiassa on osunut oikeaan.
Toistaiseksi on tosin Rurikin alkuperä vielä hämärä, mutta hänen
seuralaisistaan voidaan jo sanoa, että ainakin osa heistä oli
Suomesta kotoisin. Saattanee niin ollen olettaa, että Keski-Ruotsin
itärannikko ja Suomen lounaisrannikko sekä Ahvenanmaa niiden välillä
Venäjän valtakunnan perustamisen aikana muodostivat mahtavan,
Svitjodista riippumattoman valtapiirin, jonka läntinen puoli
oli germaanilais-suomalainen ja ruotsinkielinen, itäinen puoli
suomalais-germaanilainen ja suomenkielinen.

Tämä merikuninkaiden valtakunta lähetti sitten varjageja läntisistä
osistaan ja kalevanpoikia itäisistä osistaan Venäjän oloja
järjestämään. Osoittaahan jo Nestorin kronikan sanamuotokin, että
"ruotsit" eivät lukeutuneet Svitjodin asukkaihin, svealaisiin,
kuuluviksi. Tiedetäänhän heistä sitäpaitsi edelleen, että he vielä
1000-luvun keskivaiheilla piirsivät silloin Piraioksen satamassa
olleeseen, mutta nyt Venetsian arsenaalin edustalle pystytettyyn
marmorileijonaan kotimaansa nimen muodossa Rothrslanti. Ja aina
1300-luvun alusta tunnettuihin katalanilaisiin ja italialaisiin
merikortteihin on heidänkin maansa merkitty muodossa Roderin tai
Riperia Roderin.

Rodslannin valtio-organisatiossa oli epäilemättä monta heikkoa kohtaa.
Läntinen puoli pyrki yhä kiinteämmin sulautumaan yhteen Svitjodin
kanssa, ja idässä oli yhä väkirikkaammaksi kasvavalla ja siis
vähitellen muutakin kuin pääasiallisesti merenkulkua harrastavalla
Suomen heimolla Hämeessä lähimpänä naapurina sukulaisheimo, johon
sama kieli veti voimakkaammin kuin muinoinen lankous osaksi Ruotsiin
siirtyneeseen, kieleltään uudestaan umpiruotsalaiseksi muuttuneeseen
entiseen sidonilaisheimoon.

Mikäli asutus levisi Rodslannissa rannikolta sisämaahan, sikäli
merenkulun ja merirosvouden merkitys väheni muihin rauhallisempiin
elinkeinoihin verrattuna. Meri, joka aikaisemmin oli yhdistänyt
asekuntoiset miehet uskaliaihin ja seikkailurikkaisiin retkiin, muuttui
silloin kansan enemmistölle valtakunnan osia toisistaan erottavaksi,
vaikeasti ylitsepäästäväksi esteeksi.

Lopullisen eron sai aikaan kristinuskon leveneminen Skandinaviaan.
Ruotsin apostoli, saksalainen munkki Ansgarius oli tosin saarnannut
kristinuskoa läntisessä naapurimaassamme jo vuoden 830 vaiheilla, mutta
verraten huonolla menestyksellä, sillä vasta noin v. 1000 alkoi Ruotsin
kansan kääntyminen uuteen oppiin. Tämä tapahtui aluksi kuitenkin vain
Göötainmaassa: Sveainmaa pysyi vielä kauan aikaa pakanallisena.
Kristinusko erottikin nämä molemmat osat toisistaan 1000-luvun
loppupuolella.

Vasta vuoden 1150 vaiheilla juurtui uusi oppi Sveainmaahan, ja heti
sen jälkeen saivat Suomen merikuninkaat kokea, ettei entisestä
ystävyydestä eikä aseveljeydestä ollut apua, kun he jäykkäniskaisella
itsepäisyydellä, jota muuten svealaisetkin varhemmin olivat
osoittaneet, kieltäytyivät kääntymästä kristinuskoon.

Ensimmäistä ristiretkeä Suomeen (n. 1154) voi kuitenkin ennemmin
pitää suomalaisten ryöstöretkien aiheuttamana svealaisten tilapäisenä
voimanpurkauksena kuin varsinaisena valloitusretkenä. Kului enemmän
kuin puoli vuosisataa ennenkuin Länsi-Suomi antautui Ruotsin
valtapiiriin, eikä silloinkaan oikeastaan niin suuressa määrin
aseellisen voiman pakottamana kuin idästä uhkaavan karjalais- ja
novgorodilaisvaaran torjumista varten.

Suomen valtiollinen sulautuminen Ruotsiin ei aikaansaanut mitään
rotuvihaa ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen välillä, mikä sekin
jo osaltaan näyttää, että siinä pääasiallisesti oli kysymys vertaisten
yhteenliittymisestä molempia uhkaavaa vaaraa välttämään. Suomalaiset
noudattivat vapaasti edelleen omia ikivanhoja oikeudenkäyntitapojaan,
ja vain Ruotsista vähitellen harvaanasuttuihin tai asumattomiin
rannikkoseutuihin muuttaneet siirtolaiset seurasivat entisestä
kotiseudustaan riippuen joko Helsinge-lakia tai Upplannin lakia.
"Oikeuksien" eroavaisuuksista on, kuten professori Väinö Voionmaa
on selvittänyt, merkillepantavin piispankymmenysten suorittamistapa:
suomalaisessa oikeudessa maksettiin piispalle viljaa, ruotsalaisessa
oikeudessa voita, Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia.

Uusien isäntien suopeaa suhtautumista kansaamme pidetään yleensä
vaatimattomasti kylläkin vain Ruotsin odal-talonpoikain oikeuksiin
perustuvan kansanvaltaisen hallitustavan ansiona. Yhtä tärkeänä
tekijänä lienee kuitenkin pidettävä sitä, että suomalaisilla jo
ikimuistoisista ajoista oli ollut tarkoitustaan vastaava ja vakiintunut
yhteiskunnallinen järjestys, jossa ilmeni niin paljon ruotsalaisille
tuttuja piirteitä, etteivät he katsoneet välttämättömäksi ryhtyä
yhdenmukaistuttamistoimenpiteisiin. Onhan sitä paitsi hyvinkin
luultavaa, että suomalaisten enemmän kuin puolittain vapaaehtoinen
alistuminen Ruotsin valtaan tapahtui määrätyillä ehdoilla, joihin
silloin myöskin on sisältynyt paikallisen itsehallinnon säilyttäminen
heimojen ikivanhojen oikeuskäsitteiden mukaan, mikäli ne eivät olleet
ristiriidassa yhteisen uuden uskonnon kanssa.

12. Teurin meriretki.

– Askold ja Dir, mitä niistä tiedät?

– Askold, venäläinen panssarikansiristeilijä, 6,000 tonnia,
asestuksena – –

– Seis, ja Dir?

– Kai sekin joku vanha ryssäläinen purkki.

– Mutta nimet sellaisinaan?

– Viikinkinimiä tietysti; eikö sulla ole parempaa keskustelunaihetta
kuin iänikuiset sadut riikinruotsalaisten urotöistä?

– Älähän huoli, ei se asia niin selvä ole. Oletko koskaan kuullut
Teurista?

– Suomalainen nimi kylläkin, mutta tuskinpa sitä allakasta löytää.

– Ahti ja Teuri, Askold ja Dir! Ota tuosta sikari ja koeta olla
puolisen tuntia vaiti. Nukutan sinut pienellä jutulla, jossa on totta
toinen puoli, mutta toinen puoli niin hämärä, että se tuskin kestää
historioitsijain arvostelua. Saat siis ainakin toistaiseksi pitää
kaskuani kaunokirjallisuutena, hulluna päähänpistona, oman kansan
yliarvioinnin siittämänä yltiöisänmaallisena epäsikiönä tai minä
muuna tahansa. Koetan kuitenkin, mikäli mahdollista, pysyä "tieteen
viimeisessä sanassa" ja ilmoittaa, missä vettenhovi-aspalaisuus alkaa.

Olethan yhtä hyvin kuin minäkin oppinut koulussa, että maamme historia
alkaa pyhästä Erik kuninkaasta ja piispa Henrikistä. Sitä ennen täällä
oli yksikseen eläviä kalastajia ja metsästäjiä miltei aivan ilman
valtiollista yhteiselämää, ja joku vanha höperö ukko kulki reppu
selässä talosta taloon – ei kun kodasta kotaan – kannel-pahaistaan
silloin tällöin kuulijain viattomaksi huviksi kilkutellen.
Islantilaiset sadut tietävät tosin yhtä ja toista kuninkaistakin,
niin, oikein kuninkaista, täällä Suomessa, mutta meikäläiset korkeasti
oppineet Kleion palvojat kohauttelevat olkapäitään ja viittovat
käsillään: "Ei, Herran tähden, eihän meidän silloisella kulttuurillamme
– – –. Satua vain!" Se, että mies kuin mies niiltä ajoilta tavataan
haudastaan miekka vyöllä, sotkee kylläkin hiukan vanhoja konsepteja,
sillä sotilas edellyttää sotajoukkoa, sotajoukko päällikköä, ja
organisoitu sotavoima myöskin organisoitua yhteiskuntaelämää.

Ukko Herodotos, jonka "naivisuudelle" historioitsija polvi toisen
jälkeen on virnistellyt, todistaa onneksi puolestamme, ja siihen,
minkä hän tosiasiana kertoo, voimme luottaa: niin monta kertaa ovat jo
"valistuneet" myöhempien aikojen poropeukalot joutuneet häpeään hänen
antamiensa tietojen halveksumisesta.

Suomen heimon esi-isistä, silloin vielä Suomenlahden eteläpuolella
asuvista, hän kertoo suunnilleen seuraavaa:

Kun Persian kuningas Dareios vuonna 513 e.Kr. – huomaa ennen
Kristusta, jolloin koko germaanilaismaailma oli silloisille
kulttuurikansoille miltei tuntematon – hankkiutui sotaan skyyttejä
vastaan, kutsuivat nämä naapurikansojen kuninkaat neuvotteluun.
Kahdeksan kansaa oli edustettuna ja niistä ainakin kolme
suomensukuista, niiden joukossa tämän kansan, virolaisten ym. kantaisät.

Luuletko todellakin, että kansa, joka kolmatta tuhatta vuotta
sitten oli hallitsijainsa kautta edustettuna senaikuisen maailman
merkkitapahtuman aattona, sitten vuosisatojen kuluessa niin menetti
aikaisemmat kulttuurisaavutuksensa, että se eli järjestymättömänä
laumana ennen ruotsalaisten tuloa maahamme? Luuletko, että muisto
niitten miesten näkemyksistä, jotka Pantikapaionin suurilla
markkinoilla Mustanmeren rannikolla muinoin tinkivät kilpaa Baabelin
tornin kaikkien kansojen kanssa, oli tyystin häipynyt, kun Suomen heimo
suvustaan eroten otti kohtalonsa omiin käsiinsä ja hankki itselleen
uuden kotimaan leveän merenlahden toiselta puolelta? Mitä sanot siitä,
että muinaisskandinaavit pitivät suomalaista viisautta vanhempana ja
syvempänä kuin omia tietojaan?

En viivy enää näissä asioissa, sillä vereni kuohahtaa aina kun
ajattelen, miten vähän suurista, ikivanhoista muistoistamme on tehty
kansamme itsetunnon herättämiseksi. Olkoonpa niin, että vanhoja taruja
heimomme muinaisesta voimasta ei koskaan voida todistaa oikeiksi: niin
kauan kuin niitä ei ole todistettu vääriksi, tulee ainakin meidän
niihin uskoa.

Siis Askold ja Dir! Teuri – Diuri – Dyri – Dir!

– Ahaa, nytkö tulee Wettenhovi-Aspaa?

– Kiveen iskit! Viisaammat miehet kuin sinä ja minä ovat sen sarjan
laatineet. Mutta Ahdista ei Vettenhovi-Aspakaan auta saamaan Askoldia,
jonka muinainen muoto lienee Hoskuldr, jotavastoin on koetettu
selittää, että Ahti vastaa muinaisia skandinavialaisia kuninkaannimiä
Ahtharir – Ohthere – Ottar.

Mutta asiaan! Joka tapauksessa Ahti ja Teuri kerran lähtivät merelle
kunniaa ja rikkautta etsimään.

Ahti oli aloitteentekijä, ja vanhat runomme vihjailevat, että hänen
vaimonsa Kyllikin uskottomuus oli aiheena meriretken suunnitteluun.
Ahti oli todellinen sankariluonne, vaarojen viehätystä etsivä, valmis
puutettakin kärsimään jännittävillä retkillään, ja ennen kaikkea hän
oli merimies. Ylpeästi hän julistaa:

    En huoli kotioloista.
    Juon ennen merellä vettä,
    Melan tervaisen terältä
    Makeamp' on juoakseni.

Ahti päätti siis lähteä merelle. Apulaisekseen päällikönvirassa hän
halusi entisen sotatoverinsa Teurin, jonka luokse hän heti lähtikin.
Teurin isä tahtoi kuitenkin jo ovelta käännyttää takaisin pahan
kiusaajan, ilmoittaen hänelle jurosti:

    "Ei Teuri sotahan joua,
    Vast' on nainut nuoren naisen
    Ottanut oman emännän,
    Viel' on nännit näppimättä,
    Peräpahkat pieksämättä,
    Kupehet kutkuttamatta."

Etteikö tämä ole mitään hovikieltä? Eikä hienoston kieltä! Mitä sinä
sen ajan tavoista tiedät! Joka tapauksessahan Teurin isä peittelemättä
ilmoitti, että varsin painavat syyt vaativat pojan kotonaoloa
lähiaikoina.

Mutta annapas olla! Tuskin Teuri oli kuullut vanhan ystävänsä asian,
kun hän heti oli valmis lähtemään, jopa sellaisella kiireellä, ettei
ennättänyt kunnolleen pukeutuakaan tuvassa, vaan vielä veräjillä
vyötään kiinnitteli.

Aseitaan hän ei kuitenkaan unohtanut:

    Otti Teuri keihäänsä,
    Ei ollut keiho suuren suuri,
    Eikä keiho pienen pieni,
    Keiho keskikertahinen:
    Susi putkessa puhusi,
    Kasi naukui naulan päässä.
    Lykkelevi keihoansa
    Muien keihojen sekahan.

Keihään kuvaus on tässä otettava huomioon. Sentapaisia keihäitä on
löydetty Ruotsissa Vendelin kuningashaudoista, ja Suomessakin muuten
samanlaisia, mutta ilman koristeellisia eläimenkuvia. Voimme ehkä pitää
todennäköisenä, että tavalliset suomalaiset miehet ovat käyttäneet
näitä yksinkertaisia keihäitä, kuninkaat ja muut jalosukuiset
taiteellisilla eläinkuvilla koristeltuja. Niin ollen Teuri sittenkin,
isänsä suorasukaisesta puhetavasta huolimatta, on kuulunut senaikuiseen
hienostoon maassamme, Kalevan kansan sotijaloihin!

Ahti – Ottar. Vendelissä herättää suurinta huomiota
ynglinga-kuninkaan Ottar Vendicracan hautakumpu. Ruotsalaisen Ahdin
– jos voimme luottaa kielimiesten identifioimiseen – hautakentällä
on siis tavattu keihäs, jonka muotoinen runoissamme on mainittu Ahdin
ystävän Teurin keihääksi! Kukahan tämänkin omituisen sattuman kykenee
selvittämään? Ja milloin täältäkin löydetään samalla tavalla koristettu
loistoase? Kumpuja on vielä paljon kaivamatta ja Kansallismuseomme
odottaa muinaisten kuninkaittemme aseita saleihinsa.

Onkohan Svithiodin kuningas Ottar ollut meidän Ahtimme "kummisetänä",
vai päinvastoin? Vai onko nimien yhtäläisyys muuten ollut muotiasiana?
Todistavathan monet Santerit meillä nyt vielä, että ylhäisten
henkilöjen, varsinkin kuninkaallisten ja keisarillisten, nimiä
mielellään annetaan yleisen kansan lapsille.

Muinaisuudella on salaperäinen viehätyksensä senkin kautta, että se
asettaa eteemme probleemeja, joiden ratkaisemiseen tarvittavalla
mielikuvituksella on muinais- ja kielitieteiden antamia kiinteitä
pisteitä. Maan povesta löydetyt esineet puhuvat mykkää kieltään
ja tekevät mahdolliseksi saada hämäristä taruista, muinaisista
salaperäisistä runoista elävää historiaa, jota on pidettävä voimastaan
tietoisen kansakunnan kalleimpana perintönä.

Ruotsalainen Ottar kuningas kuoli uusimpien tutkimusten mukaan noin 525
j.Kr.

Omasta Ahdistamme voimme saada lisäpiirteitä tarkastamalla hiukan
niiden toverien luonnetta, joiden seurassa hän runojemme mukaan eli ja
toimi.

Ahdin nimi mainitaan usein kahden muun nimen ohella, esim. näiden
suomalaisten ylimysten kotipaikoista puhuttaessa.

    Ahti saarella asuvi
    Kaukoniemen kainalossa
    Veitikka nenässä niemen.

Kauko esiintyy runoissamme sekä Kaukamoisena että Kaukomielenä,
jotka molemmat nimet saattavat vastata nimeä Faravid, mainittu
kainulaisten kuninkaan nimenä noin 875 j.Kr.

Kaukamoisesta kerrotaan, että kun kerran pidoissa Kähärpää pojut
Kalervon kaatoi olutta hänen kaavulleen, haastoi hän tämän
kaksintaisteluun:

    Kauko suuttui ja vihastui:
    "Ei oo kaapu kastettava,
    Ei viitta ryvetettävä,
    Se viitta verellä saatu,
    Kaapu kannan pyörännällä.
    Käyhän pois ulos tarelle,
    Tanhualle tappelohon!
    Täss' on ahas airokoia,
    Miespelissä mellakoia.
    Käyähän ulos tarelle!
    Siell' on väljä väänteleiä."

Toisessa runossa taas Veitikka esiintyy kaksintaisteluun haastajana,
ja vastapuolena on tällä kertaa Kaukomieli:

    Tuli Veitikka verevä,
    Itse noin sanoiksi virkki:
    "Oi on kaunis Kaukomieli!
    Katselkame kalpojamme,
    Mitelkäme miekkojamme.
    Kumman on kalpa kaunihimpi,
    Kumman miekka mieluhumpi,
    Kumman on rauta raskahampi,
    Sen ensin sivaltaminen."

Tuittupäistä seuraa! Päättäväisiä miehiä, jotka eivät koskaan
vitkastelleet: he ryhtyivät tuumasta toimeen tulisuudella, joka vei
heidät kerran asetettuun päämäärään, tai väkivaltaiseen kuolemaan! Ja
he olivat kaikki merimiehiä! Niinpä Kaukomielestä mainitaan:

    Laski laivansa merehen,
    Nosti päälle purjepuita,
    Laskevi sinistä merta
    Melan koukkupään nojassa.

Merkillepantava seikka on, että muinaissuomalaiset merimiehet
mainitaan purjehtijoina, vaikka he tarpeen vaatiessa airojakin
käyttävät. Pohjolan emäntä, joka edustaa maamme muinaisgermaanilaista
kansanainesta, liikkuu sitävastoin soutaen, samalla kun äskenmainittuja
sankareja ilmeisesti paljon aikaisempi Väinämöinen myös purjehtii.
Tuntuu miltei siltä kuin suomalaiset olisivat tuoneet mukanaan
purjehdustaidon pohjoismaihin. Ennen vuotta 500 ei tiedetäkään
skandinavialaisten purjehtineen.

Joka tapauksessa on otaksuttava, että Ahti ja Teuri meriretkellään
käyttivät sekä purjeita että airoja. Tällä matkallaan heidän kuitenkin
kävi hullusti: hyvin aikainen pakkasilma nosti tien pystyyn.

    Silloin kylmi suuren kylmän,
    Väki pakkasen paleli,
    Kun Ahin merelle kylmi.
    Yhtenä kesäisnä yönä
    Kylmi jäätä kyynärän,
    Satoi lunta sauvan varren.
    Kylmi –

Niin, mitä kaikkea tämä hirmuinen pakkanen kylmi, en viitsi kertoa.
Voisit ehkä runosepän kielenkäytöstä saada väärän käsityksen
sankariemme yleissivistyksellisestä tasosta!

Ei tiedetä, mitä tämän suuren pakkasen jälkeen seurasi. Ahdista
tiedämme kuitenkin, että hän oli äärettömän rikas. Rahojakin hän laski
kaksin kolmin päivin, siis saiturin tavoin ja luultavasti vanhoilla
päivillään, edelläkuvatun epäonnistuneen retken jälkeen:

    Rahojahan raksutteli,
    Helkytti hopeoitahan;
    Rahat raksui pöyän päällä,
    Helkkyi Luotolan hopeat.

Ahti tuskin oli mukana Askoldin ja Dirin retkellä, mutta mikään
ei estäne olettamasta, että runojemme nuori, tulinen Teuri, jota
seikkailut niin viehättivät, että hän niiden takia oli valmis jättämään
vastanaidun vaimonsa, kerran oli mukana maailmanhistoriaa luomassa.

Jatkan siis mielikuvitukseni leikkiä siihen suuntaan!

Kun varjakat Rurik, Sineus ja Truvor 862 j.Kr. suomensukuisten ja
venäläisten heimojen kutsusta perustivat Venäjän valtakunnan, mainitaan
samoihin aikoihin toimineina kaksi varjakkaveljestä Askold ja Dir,
joista nimenomaan mainitaan, että he eivät olleet Rurikin sukua.
Nämä kaksi päällikköä kulkivat Dnjepr-jokea alaspäin, päämääränä
Konstantinopoli, jossa mielellään otettiin vastaan pohjoismaisia
säilänheiluttajia keisarin henkivartiostoon. Matkan varrella Askold
ja Dir kuitenkin saapuivat poljaanien pääkaupunkiin Kiovaan, jota
kronikka sanoo "Venäjän kaupunkien äidiksi". He valtasivat kaupungin,
joka siihen saakka oli maksanut veroa kasaareille, ja perustivat sen
ympärille oman, Rurikista kokonaan riippumattoman valtakunnan. Tämä
tapahtui myöskin 862 j.Kr. He olivat tuskin saaneet valtansa jossakin
määrin lujitetuksi, kun he taas olivat valmiit seikkailuihin. Maailman
pääkaupungin tenhovoiina heihin ei ollut tauonnut, vaikka heillä nyt
oli oma, laaja valtakunta. He päättivät lähteä sinne valloittajina,
eikä enää hyvin palkattuja toimia hakemaan.

Noin v. 866 he olivat saaneet kokoon 200 laivaa, laskivat Dnjepriä alas
ja kulkivat Mustanmeren yli Bosporiin, kaikkialla kauhua herättäen. He
olivat yhtä eteviä sotureita maalla kuin merellä ja herättivät juuri
sen kautta niin suurta pelkoa Itä-Rooman valtakunnan keisarissa Mikael
III:ssa, ettei tämä tietänyt muuta keinoa kaupunkinsa pelastamiseksi
kuin Korkeimman armo ja apu. Photios, valtakunnan patriarkka, rukoili
hänen kanssaan koko yön Jumaläidin kirkossa, ja seuraavana aamuna
Neitsyt Maarian pyhä puku juhlallisin menoin upotettiin tyyneen mereen.

Ja merellä nousi hirmuinen myrsky, aallot raivosivat, tuuli vei
laivoilta mastot ja köydet, pakanain kauhuksi tammiset alukset
ruhjoutuivat tyrskyissä. Vain vähäinen osa niin peloittavasta
sotajoukosta pelastui. Päälliköt jäivät kuitenkin henkiin ja pääsivät
takaisin Kiovaan.

Kun Rurik v. 879 kuoli, seurasi häntä valtaistuimella alaikäinen
poika Ingvar (Igor), jonka holhoojana hänen sukulaisensa Helge
(Oleg) toimi. Tämä epäilemättä hyvin valtioviisas mies halusi saada
haltuunsa koko vesireitin "varjakkain maasta kreikkalaisten luo". Hän
ei kuitenkaan uskaltanut hyökätä Askoldin ja Dirin kimppuun, vaan hän
turvautui viekkauteen. Hän yllätti vilpillä mainehikkaat sankarit,
murhasi heidät, valtasi heidän johtoa vailla olevan valtakuntansa ja
siirsi senjälkeen keskushallinnon Kiovaan.

Emmekö voi ylpeillä Teurin meriretkestä. Olihan itse matka Suomesta
Konstantinopoliin sen ajan oloissa niin suurenmoinen, että minkä kansan
tahansa kannattaisi siitä ylpeillä! Ja tuo päättäväisyys kaikessa
toiminnassa, tuo usko omaan voimaan, jota itäroomalaisten rajattomat
mahdollisuudet eivät kyenneet järkyttämään ja joka luonnonvoimien
aiheuttaman onnettomuudenkin jälkeen kykeni pitämään kurissa äsken
voitetun vieraan kansan!

– Mutta hyvä veli, eihän ensinkään ole sanottu, että Dir oli Teuri!
Tiedämmehän päinvastoin, että Askold ja Dir olivat skandinaaveja.

– Innostuin liian aikaisin. En muistanut sanoa, mikä mielestäni
todistaa, että Askold ja Dir olivat tulleet Suomesta.

Muinaisskandinavialaiset käyttivät maastamme nimeä Finland,
mutta sitäpaitsi usein myöskin nimeä Kwenland eli Könland,
siis Kainuunmaa. Nyt on niin merkillistä, että Kiovan nimi
skandinavialaisissa lähteissä on Kwenugard eli Könugard, siis
Kainuunlinna. Saattaako tämä olla pelkkä sattuma? Ehkä, mutta
mielestäni jo vanhoissa runoissamme merisankarin kantamana tavattava
Dir-nimen suomalainen vastine Teuri antaa tukea sille otaksumalle, että
Venäjän vanha pääkaupunki on saanut nimensä maassamme kerran eläneen ja
vieläkin muihin heimoihin sekaantuneena elävän kainulaisheimon mukaan.
Kuten tiedät, pidän taas kainulaisia Pohjolan emännän suomalaistuneena
kansana: siitä germaanilaiset nimet Askold, jonka suomalaista
vastinetta en tiedä, ja Dir – Teuri.

Ja nyt lopuksi hiukan vettenhovi-aspalaisuutta! Olen kuullut, että
Kiovan nimenä jolloinkin on ollut myöskin Sambatas. Sampo –
Sambatas, mitä pidät siitä yhdistelmästä. Olisikohan niin, että
tuo Huittisten pitäjän pieni kylä Sampu kerran on antanut nimensä
Etelä-Venäjän pääkaupungille? Voimmeko olettaa, että esi-isillämme
Herodotoon ajoilta asti on ollut reitti Suomesta aina Mustalle rnerelle
saakka tiedossaan, tälle merelle, jota merta merkitsevä sana sarajas
vanhoissa runoissamme alkujaan epäilemättä on tarkoittanut?

Kristinusko on tullut meille lännestäpäin, mutta tärkeät sanat
risti, raamattu ja pappi on kieleemme saatu idästä. Milloinka? Joka
tapauksessa paljon ennen ensimmäistä ristiretkeä maahamme. Olisikohan
mahdollista, että Teurin joukon pelastuneet rippeet Konstantinopolin
järkyttävän tapahtuman kautta saivat aiheen tutustua siihen oppiin,
jonka kannattajien luja usko ja hartaat rukoukset olivat tuhonneet
kainulaisten mahtavan laivaston?

Anna meille muinaisuutemme takaisin! Sen vaatimuksen asettakoot vapaan
Suomen kansalaiset historiantutkimukselle, joka kylmän kriitillisesti,
aivan liian kriitillisesti, on luopunut siitäkin vähästä, millä
islantilaiset sadut muinaisuuttamme valaisevat. Otettakoon uudelleen
tarkistettavaksi, mitä Messenius, Wexionius ja Chronicon Finlandiae
kertovat muinaisista kuninkaistamme.

Katsohan tätä kirjaa: armon vuonna 1925 painettu historian oppikirja
vapaassa Suomessa. Katso tuohon, onhan siinä sanottu:

"Sama Wexionius myös selitti, että Suomi oli ollut itsenäisenä
kuningaskuntana, ennenkuin se joutui Ruotsin yhteyteen; osasipa hän
luetella koko joukon suomalaisia kuninkaita. Nämä tietonsa hän oli
saanut islantilaisista saduista. Länsi-Euroopassakin historiantutkimus
oli melkein yhtä puutteellinen kuin Suomessa."

Siis, Pyhä Erik kuningas ja piispa Henrik, siinä historiamme alku! Ja
kaikki se, mitä suomalaisten sankarius sitä ennen on saanut aikaan,
naapurien laskuun!

Askold ja Dir! Olet oikeassa, eihän ne koskaan ole olleet muuta kuin
nyt jo romuksi lyötyjä venäläisiä laivoja, Dir tuskin sitäkään!

Ja Teurin meriretki! Pelkkää satua!