Villi

VILLI

Kuvitteluja

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Otava, Helsinki, 1931.

VILLI

(1905)

ALKUSOINTU.

Puhalla, pohjatuuli, lennä, luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.

Yli kimaltavan maan lennä korkealla, pohjatuuli, sinisissä ilmoissa, älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaisen vaippansa, kun aamuisen auringon ensimmäiset säteet kimaltavat kaukaa lumisten metsävaarain harjanteilta.

Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi, hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan kuuraa kimaltaa. Kiireestä kantaan laskeutuu kuurainen, purppurainen vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnalla kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä liikahtelevat.

Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille, kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.

Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea, kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outona yli muiden puiden seisoo kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä helottaa kummallisen valkeana kuin päätään kurotteleva kuunteleva metsän haltia, jättiläiskokoinen puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kurottaa kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä kuunnellee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa vai pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi metsän kuuraisiin koruihin höyhen-keveästikään koske.

Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on ihmeellinen vaalean vihervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä kiiluvat.

Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.

Mutta talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät kultaiset tähdet ja nousee kirkas kuu.

Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiukankin liikahdat, niin leimahtaen puhkeaa jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähdyttävä tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, jonka jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten, raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä puhkeaa tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä, sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset kuvastaisi.

Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon alannetta.

Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin ikkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt. Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki seinustalla kuin tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet raskaiden rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.

Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä lieden roihuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta. Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään sängyn laidalla, hiljaa porsliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat liekkien valaistessa kalpeaa otsaa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat nousseet polvilleen ikkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen ikkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko hopeisena kimaltelee.

"Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea!" sanoo toinen pojista.

"Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää yli tien, nyt se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti, mitenkä se oli ... kuollut ajaa keveästi..."

Äidin rukki hyrrää ja pata liedellä porisee.

"Äiti, mitenkä se olikaan!" sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin ääreen kyselemään. "Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin riikinkukkoja istuu joka oksalla...?"

Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaksen, väsyneesti huoahtaa.

"Ohhoh... Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitään sen enempää ollut. Kun tulee talvi, niin jostakin kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja, tuhansia, ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieri viereen, vain pyrstöt riippuvat tuuheina kuin riippukoivun lehvät. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vieri vieressä, toistensa kupuja lämmittävät, pää siiven alla. Vain valkeat pyrstöt oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden pyrstöt kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia ... hievahtamatta, valkeita lintuja..."

"Mutta mistä ne varjot pellolle?"

"Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa tuullee..."

Äiti on tullut ikkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:

    "Kuu paistaa heleästi,
    kuollut ajaa keveästi...
    Etkös, lapseni, pelkää?"

Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.

    "Etkös, lapseni, pelkää..."

"Närekö tämä on tässä ikkunassa?" kysyy poikanen osoitellen jääkuvioita.

"Näre taitaa olla ... oikea oravikuusi... Tuossa on kuivettunut kuusi kaatunut rytöön toisia vastaan..."

"Ja tässä lampi... Metsähän tähän on ikkunaan kuvattu. Ja tuosta metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni ... ja tuossa on kuin ristejä, pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie ... siitä ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat... Jospa siinä näkyisi ajaja ... hevonen ja reki ja kaikki..."

Samalla alkaa jostakin kaukaa hienosti kuulua kuin kellojen kilinää. Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä ja kirkkaita säveliä.

Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.

Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat ikkunasta katsomaan.

Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yht'äkkiä äänien remahtaessa väkevinä aisakelloista, kulkusista, tukuista syöksyy ikkunan ohi maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat, kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea, sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.

Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille korville heittää. Mutta yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan viileyttään riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakkoina kuin teräsvasaroilla kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja kumisuttaen, ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat, kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.

"Pam ... pam-pam ...pam!" paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen kirkkaassa helinässä.

"Onpas se Hollolan polskaa!" huudahtaa isä.

"Montakohan noita on? Kaksi ... neljä ... kuusi ... kaupungin herrat kai huviajolla ... kymmenen."

Ukkovaarikin sauvainsa nojassa ikkunan luo köntystää.

"Voi ... voi!" sanoo oudolla, inisevällä äänellä. "Ne nyt sitten lentävät! Montako noita oli?"

"Kaksitoista, kolmetoista hevosta niitä ainakin oli."

Ukki on hetken vaiti, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään inisten jatkaa:

"Kolmetoista on mukava luku!"

"Mitä?" kysyvät toiset.

"Hah?" sanoo ukki kaulaansa kurottaen, pienillä rotansilmillään tirkistellen.

"Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä."

"Voi voi!" inisee ukko. "Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se on se neljästoistakin... Tässä muutamana vuonna oli kaupungissa se Sumu-Kalle pitänyt kekkeriä toisten samanlaisten kanssa..."

"Mikä Sumu-Kalle?"

"Hah?"

"Mikä Sumu-Kalle?"

"Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo ... voi voi. Sumu-Kalle oli sen ostanut ... hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan. Asetti kynttilät ikkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset kokoontuivat torille ikkunain alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusoitti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo menosta virkkaisi. 'Kovin ihmettelivät, sättivät!' sanoi poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun ikkunan, käski musiikin vaieta ja kohti kurkkua nauraa rähähti ikkunasta alas väkijoukkoon ... voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?"

"Ei mitään."

"Hehe ... Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista samanlaiselleen. 'Tässä talossa asuu aaveita!' sanoi Sumu-Kalle ystävilleen; 'näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.' – 'Mutta minä en heitä pelkää!' sanoi ystävä Sumu-Kallelle. 'Minä en pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.' – 'Mutta sinä pelkäät!' väitti Sumu-Kalle. 'Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain raatihuoneen torniin kellonrasvaa ottamaan. Saat nähdä!' – 'Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin... Menen vaikka keilan lyöntiin ... taikka kortin... Mutta muita pelaajia pitää olla mukana...' Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan... Keilat otettiin mukaan ja pieni lyhty. Voi voi, kuinka kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa... Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti verkkaan tokittanut. Tok ... tok! oli heiluri selvästi, oudosti toksautellut, kun pojat astuivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok ... tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?"

"Mikä siellä tokutti?"

"Hehe!" naurahtaa ukki. "Mikäkö tokutti? Kello ... saatte kuulla. Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi: 'Nyt on minun vuoroni nakata!' sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon. Niin, kohta kuula lensi kalloon ... Hah?"

"Hui!"

"Huiko? Vai hui! Hihi ... poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut pakoon... Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä yksi pojista kuolleena... Hihi... Hah? – Kolmetoista on mukava luku!" jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen. "Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista... Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli... Kuulan se paiskasi kalloon... Hah?"

Hymyillen jäi ukki tirkistelemään leveihin lattiapalkkeihin.

Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota koivikoiden satuinen varjo väliin hämärryttää, välitse tähtiä leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhästi kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.

Kauas he ovat lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin. Aamuyö on oleva kynttilän levotonta loistetta, soiton remakkaa ja kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimaltaessa ovat päättäneet jälleen huomenna palata.

Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin piiloihin. Aukeaapa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka rannat mustan synkeinä kohoavat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet. Aikaapa rekiretkeläisille viiman-viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu, paiskaa soittaja hanurin jalkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo, pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan, korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet polttaisivat. Mitä, ohi lumivalkean hevonko uskallat, varsa, vimmassa ravaten! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä! Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.

Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo, mutta sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina helottavat, silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on rypäleitä, janoa kiihoittavia, tuoksuvia rypäleitä; omenia, kylmiä, tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen – vähät siitä. Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.

Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita, laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä punssin imelää kellervyyttä? Tai nelitähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa, olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoavat laseista höyryt.

Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimmäiseksi ehtinyt nousulieskaan. Jo alkaa hänen tavallisesti liiasta juonnista koriseva äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia suonia, ja silmäin alle kokoutuu silmistä tihkuva kyynellammikko; koko laihat, ruskeat kasvot, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle, vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää tökkikö toisianne kylkiin, älkää aloittako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä, muutoin hän alkaa torata ja toraa kanssanne koko illan, kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä, puristakaa väliin hänen kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi, että on humalassa, tarjoaa teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotakin hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.

Ali-Olli kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten oli häneltä muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää, ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin pulskasti lienee sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden uskovan hänen juttuaan, alkaa itsekin sitä uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmiensä edessä, laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistä poskille vuotavat, kertoo kaikki alusta pienimpiä yksityiskohtia myöten, niin täydellisesti antautuen suruunsa, kyyneliään nieleskellen, mestarillisen traagillisesti, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, että melkein vahvimmatkin, jotka varmasti tietävät jutun tekaistuksi, sitä kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.

"Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi!" rukoilee Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukahtuvalla äänellä, nieleksii kyyneliä ja konjakkisylkeä. "Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää! – Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjänä. Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa. 'Tappakaa tuo kukko myös!' huusin eläinvälskärille. 'Tappakaa tuo kukko myös!' ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin..."

Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:

"Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti, on pahaksi, mutta kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä, hekumalliselta, unohtaa, että jälkeenpäin koetellaan päähänvilauksen tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain päähänvilauksista."

Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja tanssitaan.

"Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on mitä tahtoo niin kauan kuin annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oli pitäjällä täällä pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo, laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti: 'Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita!' ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut mitään soittaa... 'Älä enää soita sitä tuuria'..."

Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta.

"Aih ... aaih!" pitkään, läähättävästi, sen jälkeen raskas jysähdys, naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolahdus. Soitto vaikenee, huutavat, voivottavat.

"Herranen aika, nyt tuli jotakin!" ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.

Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, kemuja rakastava emäntä, siellä viruu pöydän vieressä permannolla. Povi ja käsivarret vielä vavahtelevat.

Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa kuin vesiselvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:

"Jumalan tähden, Jumalan tähden! Tulkaa auttamaan!" Koettaa nostaa vaimoaan ylös lattialta, hänen kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon. "Jumalan tähden, tulkaa auttamaan ... sänkyyn... Eikö teissä ole ainoatakaan miestä! Voi ... voi..."

Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä mikä missäkin...

"Näette, henki on vaarassa! ... mennyttä... Ei ole miestä ... sellaisia raukkoja... Uh ... ooh! Mariana! Mariana..."

Vihdoin laukeaa ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen käsiksi, hänet viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja järjetön juoksenteleminen, lähetetään lääkäriä noutamaan.

Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä nieleksii:

"Arvoisat vieraat!... Te näitte ... te näitte, että hän löi ohimonsa naulaan ... te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa ... voih ... naulan päähän... Voi Mariana ... kuolee, kuolee ... rakas Mariana..."

Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monesti on vaimoaan tukasta pitkin permantoa kiskonut.

"Näitte sen ... todistakaa ... näitte: rautanaulaan ... ohimo puhki ... rakas Mariana..."

Vieraat näkevät mielessään verta tihkuvan haavan jykevässä ohimossa, joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.

"Niin, arvoisat vieraat ... te sen todistatte... Arvoisat vieraat, pidot ovat poikki ... ymmärrättehän ... suokaa anteeksi... Anteeksi, arvoisat vieraat... Tämä on kovin koomillinen juttu ... anteeksi..."

Kiireesti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät tallista hevosensa, valjastavat, paiskaavat kulkuset ja kellot rekiin, lähtevät ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää aikaiselle paluulle.

Kimaltaa öinen kuudan, koivikot häämöttävät hopeauduissaan; vielä on pitkälti yötä, ennenkuin huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.

OLLIT.

Jonkin aikaa vieraiden lähdettyä oli sairas vielä vavahdellut, raottanut silmiään, koettanut puhuakin isännälle, joka sängyn vieressä ulahtelevin äänin nyyhkytteli, lakkaamatta rukoili syntejään anteeksi. Mutta ei saanut kuoleva sanoja ulos suustaan, oneasti ääni kitalaessa korahteli. Kun saapui lääkäri, oli kaikki ohitse silloin, kylmeten, liikkumattomana makasi jäykistyvä, vankka ruumis.

Hurjistunut oli Ali-Olli, kun häntä vaadittiin pois kuolleen sängyn viereltä. Hän tarrautui vainajan käsiin ja kaulaan: örisi, huitoi nyrkeillään, sanoi omassa talossaan olevansa; tolkkusi etenkin, että vaimo samalla kun halvaus tuli oli lyönyt päänsä naulaan permannossa. Uhkaili nyyhkien joutua samall'aikaa rakkaan vaimonsa kanssa kirkon multaan, väitti sameat silmät tuikahdellen ja hammasta kiristellen lääkärin kadehtivan hänen vaimoaan, haukkui ruununnihdeiksi renkejä, jotka lääkäri oli komentanut isäntää vuoteen vierestä kiskomaan. Huoneeseensa suljettuna hetken huitoi puteleita ja laseja pöydältä, sitten väsyi, heittäytyi vuoteeseen, meni puolitajuttomaksi, ei näyttänyt huomaavan henkilöitä, jotka huoneeseen tulivat ja sieltä lähtivät, huohotti ja ähki vain itsekseen, örisi jotakin päähänvilauksista, oli mairitellen puhuttelevinaan vuoroin Marianaa, vuoroin Almaa, ensimmäistä vaimoaan; vihdoin vaikeni, kuului vain hiljaisia, toistuvia huokauksia läpi yön.

Mutta aamun sarastaessa hän yht'äkkiä ilmestyi keittiöön, jossa palvelijat kalpeina himmeän lampun ääressä valvoivat, ja alkoi karkealla, vihaisella äänellä kysellä Villeä, kuusivuotiasta poikaansa. Olli oli hirvittävän näköinen: komentavasti pystyssä, ruskeat ohimosuonet paisuneet, leveä suu tylyn kovana, sameat silmät, joiden alla pullistuneet lihakset vielä kyyneleisinä kiilsivät, älyttömän pistävinä, vaativina.

Palvelijat säikähtivät, nousivat seisoalle, pakkautuivat toistensa turviin.

"Missä Ville on?"

"Hän nukkuu..."

"Nukkuu, nukkuu! Minä kysyn, missä hän on!... Voi Mariana-parkaa!" ja yht'äkkiä Olli taas puhkesi ruikuttamaan. "Ja Ville-parkaa, hän ei ole vielä nähnyt mammaa kuolleena..."

"Lääkäri kielsi Villeä herättämästä..."

"Lääkäri, lääkäri! Mitä oikeutta hänellä on minun talossani kieltää mitään? Hän on kade, ei antaisi meidän enää Marianaa edes nähdäkään. Hän on kade, kaikki ovat kateellisia minulle vaimoistani, niin Marianasta kuin Almavainaastakin. Piiat, kylännartut, mitä syytä teilläkin on olla minulle Marianasta kateellisia, mitä? Mitä?"

Öristen ja nyrkit ojossa Olli lähenee palvelijoita:

"Mitä? Mitä? Missä Ville on..."

"Herranen aika! Tappakaa nyt sitten lapsenne ... soikeassa kamarissa hän makaa... Voi voi ... hulluksi tässä tulee..."

Mutta hyvillään, hymähdellen Olli kompuroi kynnyksien yli soikeaan kamariin. Miten hän riemastuen vavahtaa, kun vain hämärästi eteensä erottaen tuntee kätensä kamarin sohvalla koskevan lämpöiseen kääröön. Siihen ne ovat pojan peittäneet monien peittojen sisään, mutta löysipäs hän! Olli riuhtaisee peitteet pois, kuuntelee, tuntee pojan tasaisesti, viattomassa rauhassa hengittävän; kasvoilleen, kaulalleen asti hän tuntee lämpöisen hengityksen. Olli tulee liikutetuksi: niin viaton, kaunis lapsi, hämärässäkin hänen sieluunsa kuvastuvat hennot, valkeat jäsenet, levolliset, ihmettelevät silmät. Hän kumartuu alas, katsoo ovatko ne silmät tosiaan auki, kuten hän sielussaan näki. Eihän, ummessa ovat. Hän aikoi jo peitteet jälleen asettaa paikoilleen, kun yht'äkkiä tulee sieluun taas vanha vimma. "Tuo ei ole minun lapseni, ei, ei, ei!" hän kuin jonkun toisen kanssa kiivaasti väitellen kivenkovaan örisee. Samalla alkaa hänen sydämensä paukuttaa, hän nykii armottomasti lasta hereille, tahtoo nähdä, ovatko sen silmät niin levolliset, ihmettelevät kuin hän äsken kuvitteli. Lapsi herää säikähtyneenä: ympärillä on pimeää, isot kämmenet harovat häntä. Lapsi alkaa parkua. "Soh, isähän se on!" sanoo Olli vihaisesti. "Mennään äidin luo. Niin, mamman luo!" hän melkein viekkaasti lirputtelee, yhä viekkaammin, kuta selvemmin hänen sielussaan alkavat kuvastua lapsen silmät ei levollisina ja ihmettelevinä, vaan vapisevan arkoina ja kauhistuneina.

Millä innolla hän lapsi käsivarrellaan sytytti kaksi kynttilää siinä huoneessa, jossa kuollut lakanain peitossa makasi, asetti ne tuolille sängyn viereen, laski sitten pojan lattialle.

"Tässä on äiti, tässä on mamma!" lirputti hän, pojan kasvoja katsellen, ja vähitellen, vähitellen kohotti lakanoita. "Mamma nukkuu... Paijaa!"

Poika kosketti äitipuolen kättä, se tuntui kummalliselta, kylmältä. Poika alkoi vavista, nyyhkiä.

"Lähtään pois!" sanoi hän ja katsoi rukoilevasti isään. "Lähtään pois, hyvä isä, lähtään pois!"

Alussa pojan pelko isää riemastutti, hän aikoi jatkaa kiusaamistaan, mutta sitten hän kohtasi pojan katseen: se oli nyt, samalla kun oudosti kuollutta kammova, todella levollinen, isän apuun luottava, isän, josta ei koskaan tietänyt, mitä hän oikein ajatteli. Jos isälle nauroi silloin kun isä tuli leikkiä laskemaan, silloin isä tavallisesti suuttui; jos taas ei nauranut, niin isä vielä enemmän suuttui, tukisti, sanoi tyhmäksi pojaksi. Mutta nyt kammoksutti poikaa enemmän outo, liikkumaton äitipuoli kuin isä. Sentähden hän levollisesti turvautui isään, ihmetellen katsoi, ettei isä lähtenyt pois äidin luota, joka tuntui ja näytti niin kummalliselta. Isä heltyi katseesta. Tuli mieleen ensimmäinen vaimonsa: noinhan Alma aina ennen muinoin katsoi luottaen, rukoilevasti, kun Olli vieraissa ollessa oli juopuneena alkanut manata, riidellä. Oli Alma laskenut kätensä miehen käsivarrelle, katsonut rukoillen silmiin, hiljaa, verkkaan pyytänyt: "Lähtään nyt jo kotiin, pois!" ja usein mies olikin myöntynyt; useimmin sentään alkanut vaimoaan sättiä.

Taas tulevat vedet Ollin silmiin, hän nostaa pojan syliinsä, kuiskuttaa:

"Niin, lähtään pois, me lähtään pois! Alma oli hyvä nainen ... kärsivällinen ... liian kärsivällinen... Mutta minä olin koira, suotta häntä epäilin ... ja yhä epäilen... Siksi Villeänikin olen vihannut. Suo anteeksi, suo anteeksi, poika-parka. Koira olin, kun tahdoin sinua pelästyttää kuolleella. Kunniallinen oli äitisi, rakas pojuni olet sinä, Ville... Kun aina vain sen jaksaisin uskoa ... ihminen on kummallinen ... joskus kuin sokea, villi, nälkäinen susi... Hyvä oli äitisi... Mutta tuo tuossa ... hän oli petollinen, tunnoton. Hän, joka tuossa viruu vihoviimeinkin ... uh, minkälaiset sen leukaluutkin nyt ... niinkuin eläessään silloin kun oli äkäinen. Hän oli äkäinen aina kun häntä sanoin petturiksi... Petturi hän oli, kun oli rahojeni vuoksi tunkenut minulle itsensä, raihnaisen ruumiin, jossa oli syöpä, sydänvika ... Huh! Viekkaana kuin käärme hän tuli vuoteeseeni ... vasta avion kahleissa sanoi: 'Tiedätkö, että minussa on sydänvika? Lyö vain vähäkin minua, niin kyllä murhaajaksi tulet, haha. Tiedätkö, että minussa vielä on syöpä, haha'... Uh! – Kaksi vuotta hän punasi minua, inhottava, mädännyt raato... Ja nyt vielä kuollessaankin, minkälaisen onnettomuuden hän oli minulle tehdä, ihan kuin tahallaan, aivan kuin kiusaksi. Ajattele, Ville, ajattele sitä onnettomuutta, jos olisin ollut yksin kotona, kun eukko noin kuoli! Olisi saanut yht'äkkiä halvauksen salissa, pöydän ääressä, iskenyt ohimonsa rautanaulaan ... Oh, heti olisin raudoissa ollut ... laissa on vain kylmät pykälät, ei minulla olisi ollut todistajia siitä, etten ollut häntä tappanut. Linnaan olisin joutunut ... ehkä ikipäiviksi ... yleinen syyttäjä saanut vääriä todistajia vastaani. Herra Jumala, mihin kiikkiin minut olit saattaa, Mariana! Minä vankeuteen sinun tähtesi, joka elämälleni kaksi pitkää vuotta olit vain kirous, hammasten kiristys!..."

Kuvitellessaan linnassa olemista Olli vallan kangistuu. Loppuikä, ehkä pitkäkin, rautaristikkojen takana, kolteudessa ... rotat kirkuvat ... aina pimeää ... ei riemastuttavaa auringon sädettä... Oljet vuoteena vain, saviruukussa vettä... Tuon vihatun naisen tähden!...

Minne Ville sitten olisi joutunut ... isä vankeudessa ... murhaajan poika ... hänen Almansa Ville...

Ah sitä kirottua Marianaa! Kuten usein hänen eläessään tahtoisi Olli nytkin karata Marianan kimppuun, lyödä nyrkeillään, kuristaa, nauraen raahata tukasta. Ollin kädet vallan vapisevat. Jäivät vielä kuollessa pirulliset silmät raolleen ja leveät leuat vakalleen siltä koinsyömältä raadolta... Ollin sydän alkaa kiivaasti pamppailla, lyö, lyö, lyö jyskyttäen se sydän ... kolme kertaa kuin haljeten ... nyt seisahtuu pitkäksi aikaa...

"Herra Jumala ... kuolenko minä... Herra Jumala, armahda. Mariana, miksi se tirkistää silmäluomiensa välistä niin kummallisesti... Anteeksi, Mariana ... rakas Mariana... Minä kuolen... Mikä on kuolema ... kauhea, en ole mitään hyvää tehnyt... Ah, nyt sydän jälleen löi, kerran, toisen..."

Silloin kuuluu tohtorin ääni aivan Ollin edessä:

"Nyt riittää jo..."

Olli havaitsee, ettei Ville enää ole hänen luonaan, muistaa kuin houreessa, että poika äsken hänen sylistään riistettiin, vietiin huoneesta, Olli näkee ilman silmissään pimenevän ja valkenevan, tuntee tohtorin käsivarsiinsa tarttuvan, itseään vietävän jonnekin, laskettavan sänkyyn, vaatteitaan ratkottavan auki, kyynärlihassaan kuin neulan piston. Hänen suuhunsa tyrkytetään lasia... Mitä siinä on? Konjakkia. Hän ei tahdo juoda. Rakkaan Marianan kuollessa hän oli humalassa. Nyt hän ei enää koskaan tahdo ottaa pisaraa väkevää huulilleen...

"Oh, Mariana ... anna anteeksi ... minä kuolen..."

"Kuolette, ellette juo, armotta... Pohjaan!"

Hänet pakotetaan juomaan iso juomalasi toisensa jälkeen, hän ei tunne tulevansa yhtään humalaan, sydän vähänväliä kipeää tehden kuin moukarilla jysäyttää, taas pitkän aikaa sielua jännityksellä kiusaten seisoo...

Ah, nyt pampahti sydän kuin olisi haljennut, veri tulikuumana syöksyi joka hermoon, päässä huimaa ... tuntuu olo kuin humalaiselle saunassa. Jo nukkuu Olli.

– Jospa olisi kuollut ... vahinkopa siitä! tuumii lääkäri. – Niin se vaimo-vainaitaan piinasi kuin villit vankejaan.

Marianan hautajais-iltana myöhään istuvat isäntä Olli ja hänen veljensä, urkuri naapuripitäjästä, Ali-Ollilassa isännän huoneessa totilasien ääressä. Ulkona on pimeys, ja tuisku ikkunassa natajaa, syvä kohu kartanon ympäri käy; hiljaisuus on isossa talossa, vain pestävät astiat keittiössä kalisevat. Ville on vielä hereillä, seisoo isänsä tuolin takana, kuuntelee äänettömänä ja arkana miesten puheita.

Ali-Olli ahnaasti ryyppii, juttelee:

"Sinä, hyvä veli, et usko mihinkään yliluonnolliseen, sinä sanot luottavasi järkeesi. Älä sano niin. Älä sano! Sinä saat kerran kalliisti katua!"

Ali-Olli kumeasti, vihaisesti örisee, kurottaa laihaa kaulaansa, hehkuvat kasvot lähenevät melkein kiinni veljen kasvoihin; tuijottavat Ali-Ollin sameat silmät, ohimoilla punaiset suonet paisuvat kuin onkilierot.

"Sinä saat kerran katua! Älä usko järkeesi, älä usko!" hän örähtää, lyö rystyjään pöytään, niin että lasit ja lusikat helähtävät. "On niin paljon kummallista. Minä muistan, kun isämme talo paloi ... minä olin kirkolla juomassa... Oli pimeä ilta niinkuin nytkin ... näen ilmielävästi ... krouvarin akalla oli vain yksi korvarengas ... sellainen kultainen, raskas kuin suitsirengas. Yht'äkkiä rinnassani niin riipaisi, lasi putosi kädestäni, puhkesin itkuun. 'Nyt koti palaa!' sanoin. Tahdoin lähteä, estettiin, naurettiin: 'Kotisi palaa, mutta sinä et toki kotiisi palaa!' Pidettiin minut kapakassa yli yön. Mutta sinä yönä oli koti palanut... Älä luota järkeesi!" örisee Ali-Olli tuskallisesti, vihaisesti. "Henkiä on kaikkialla ... nytkin olen varma siitä, että takanamme seisoo jokin musta..."

"Poikasihan siinä vain on!" naurahtaa urkuri.

"Älä pilkkaa!" huutaa Olli. "Älä piru vie pilkkaa! Pilkkaajat saavat kerran katua, kun tuomion tunti tulee. Me saamme kaikki kerran vastata, siihen minä nöyrästi luotan!" sanoo Olli, nyyhkii, ryyppää.

"Kerron erään koomillisen jutun!" jatkaa hän sitten. "Laiva oli merihädässä, myrsky ja laineet kävivät yli laitain. Heittäysi kapteeni polvilleen kannelle, huusi: 'Nyt, nyt auta, Herra Jumala, muutoin ... muutoin ... hukumme!' Merimiehet manasivat kapteenia: 'Raukka olet, neuvotonna töytäät kuin pyrstötön lokki!' Kapteeni meni hyttiinsä, säikähti: kas siellä istui mies outo, tutki karttoja liikahtamatta. Myrsky rytisi, välikannella vesi vyöryi. Kapteeni taas kannelle, huusi miehille: 'Kaikki, kaikki polvillenne rukoilemaan, muutoin ... muutoin hukumme!' Ei häntä kuultu. – Se laiva ja miehet hukkuivat, vain kapteeni pelastui. Mikä oli se mies?"

Lukkari naurahtaa. Silloin Villekin isän tuolin takana naurahtaa pelokasta, käsittämätöntä naurua.

"Mitä? Nauratko sinäkin, poika! Eikö se mielestäsi ollut kyllin koomillinen juttu!" Olli vihaisena polkee jalkaansa, kääntyy poikaan, tarttuu pojan korvaan.

"Hehe ... naurapas nyt! Sinä naurat aina, kun isä hurskaita juttelee... Mikä piru sinussa on? Et sinä minun poikani ole ... sinä olet pakana ... he..."

Ja Olli retuuttaa, retuuttaa korvasta poikaansa, jonka suu vääntyy karvaaseen itkuun, silmistä vedet alkavat vuotaa.

"No mitä syytä tässä nyt Villellä oli?" ärähtää urkuri, käy tulipunaiseksi kiivastuksesta.

"Mitäkö syytä? Hehe ... vieläkö häntä puolustat! Hän ei ole minunlaiseni. Minä en hänen iällään ollut sellainen pakana kuin hän. Hän ei olekaan minun poikani... Marssi makaamaan siitä!" örähtää hän sitten pojalle, joka vavisten ja nyyhkien seisoo miesten välissä uskaltamatta paikaltaan hievahtaa.

Poika ei liikahda, pillahtaa itkuun:

"Porstua on pimeä!"

"Hahaha ... osaatkos sinäkin pelätä!" naurahtaa isä hyvillään, nousee, tempaisee poikaa käsivarresta, aikoo lempeästi saattaa pojan pimeiden huoneiden läpi palvelijain luo, mutta yht'äkkiä muuttaa päätöksensä, kasvoille ilmestyy irvistyksen tapainen ilo. Olli sysää pojan oven raosta porstuaan, sulkee pikaisesti oven, kuuntelee.

"Eipäs tohdi porata pimeässä!" hän sanoo. "Jopas kompuroi alas portaita kuin mies. Ähää, kiirepäs on. Mutta eipäs ulvonutkaan apua!" hän melkein pettyneesti jatkaa.

Ali-Ollilan isäntä ja lukkari, hänen veljensä, ovat asettuneet vuoteisiin jo, lampussa heidän välissään pöydällä on liekki sammunut läpättämästä, pimeää on, ikkunat vaaleasti häämöttävät, tuuli tohahtelee, jossakin eteisessä rämpsähtelee lukitsematon konttorin ovi.

Lukkari on jo vähän aikaa lämpöisessä vuoteessa hiiskumatta venynyt, katon pimeyteen katsellut, kuunnellut tuiskun tohauksia.

Silloin alkaa pöydän toiselta puolelta uikuttavasti kuulua Ali-Ollin ääni:

"Uh ... uh... Herra Jumala ... kädet ristissä yön hiljaisuudessa rukoilen ... yksinäisyyden kammiossa, jossa ei rukoustani muut kuin sinä kuule. Uhhuh ... miten nyt murheessa jaksan hetkenkään elää... Ota minut, ota minut tulisilla hevosilla luoksesi sen luo, jonka kanssa ei eläessään meillä ollut ainoaakaan pahaa sanaa... Ei ainoaakaan pahaa sanaa minun ja Marianan välillä ... rakas oli hän minulle... Uh ... uh ... tue minua poikanikin tähden, jonka orvoksi raiskaksi joutua täytyy..."

– Kas sitä veitikkaa! ihmettelee itsekseen lukkari. – Nyt tahtoo veli hyvä uskotella minulle, että hänen ja vainajan välit olivat vallan taivaalliset, niinkuin en kymmentä pitäjää paremmin tietäisi heidän riidelleen ja tapelleen kuin kaksi villikissaa. Kummallinen olento on Olli, yhdessä tilassa sitä, toisessa tätä, tuhannessa tuhatta kuin vesi, joka milloin auringonpaisteessa kimaltaa, milloin huokaa öisessä pimeydessä ja tuulessa, milloin ryöppyää vihaisena kosken kiviä vasten, milloin matelee maan alle kuin käärme piiloihinsa; milloin kaunis, milloin ruma, luonnetta ei ollenkaan, jos kokonaisuutta luonteeksi nimitetään.

Olli vielä jonkin aikaa ääneensä rukoilee, viimein lausuu hartaan, uikuttavan aamenensa; sitten on kaikki tuiki hiljaa, tuuli vain tohisee ja ryskää.

Lukkari ajattelee:

– Hän tiesi minun valvovan. Mutta hän tahtoi minulle uskotella ajattelevansa, että minä jo varmasti nukuin. Joku muu kuin minä olisi tuon rukouksen kuultuaan tullut valmiiksi vaikka koko maailmalle kuuluttamaan, että Ali-Olli on hurskain mies taivaan alla. Sellainen mies se on veli Olli. Kuitenkin hänenlaisensa ketun pitäisi hyvin tietää, ettei voi minua narrata moisella hullutuksella ... mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti? Kumma on mies...

Kumma oli jo lukkarin ja hänen veljensä isä-ukkokin, Yli-Olli. Työmies kuului kova olleen. Kun aurankurkeen tarttui, niin väsyivät juhdat, uusiin vaihdettiin, ne väsyivät, taas vaihdettiin. Ukko ei väsynyt, vaikka olisi kolme vuorokautta syömättä, lepäämättä kyntänyt. Rikas oli, ei olisi tarvinnut karkeissa töissä ponnistella, mutta ukkoapa huvitti kova ruumiin työ. Kun sellainen johonkin vuodenaikaan loppui, joutui ukko kuin järjiltään. Silloin hän hurrasi kylille juomaan.

Humalapäissään hän saattoi tulla naapuriin, horista näin:

"Missä on se minun nahkajakkuni? Se jäi eilen tänne minulta." Vaikk'ei hän moneen viikkoon olisi talossa pistäytynytkään.

"Mitä Yli-Olli puhuu? Olittekos te muka eilen meillä?" naurettiin vastaan.

"Olin ... itsehän sen tiedätte ... illallisellakin olin." Sitten hän selittää, missä oli istuttu, mitä oli juteltu, mitä oli tarjottu, kuinka monta ruokalajia oli ollut iltaseksi.

"Missä minun nahkajakkuni on? Te olette sen varastaneet!" pöyhistyi hän viimein, nosti vieraassa paikassa aika jyräkän, tahtoi könytä ullakolle etsimään, väitti varmasti jakun riippuvan siellä sen tai sen katonkannattimen takana, jonne arvoisat varkaat, isäntäväet, olivat sen piilottaneet. Muuten kerrottiin kylillä, ettei hänellä nahkajakkua ollut olemassakaan, ettei sellaisia siihen aikaan vielä edes käytettykään näillä seuduin, vaikka hän sitä jos jostakin paikasta vaati varastettuna omaisuutenaan.

Mutta semmoinen hän oli vain humalassa: nahkajakusta huolehti. Mutta kun hän humalasta selvisi, oli hän perin pelästyksissään! Ajeli talosta taloon, pyyteli eilisiä nahkajakkumellakoita anteeksi sellaisissakin paikoissa, joissa ei ollut eilen käynytkään.

Yksi ukon höperöksi tekijä oli viina, toinen mustasukkaisuus eukostaan. Kun hän oli humalassa, vaati hän nahkajakkuaan, mutta olipa ukko selvänä tai humalassa, jos sanankin mainitsit hänen eukostaan, niin hän manasi heti käräjiin. Se oli hänelle helppoa, sillä hän oli myös lautamies: hänellä oli tosin nuo hullutukset nahkajakusta ja eukkonsa tuhansista hyväilijöistä, mutta hän oli muuten pitäjän viisaimpia miehiä, joten olisi katsottu suureksi vahingoksi, ellei hän olisi tullut valituksi lautakuntaan. – Käräjissä Yli-Ollin syytetyt aina vapautettiin todistajain puutteessa, mutta se ei lainkaan estänyt Yli-Ollia pian uudessa puuskassa taas manaamasta pariakymmentä henkilöä oikeussaliin puhdistamaan itseään naurettavan ilkeistä syytöksistä. Ja ihmiset antoivat Yli-Ollin kanssaan leikitellä: hänhän oli lautamies ja voi heidän hyväkseenkin monessa asiassa terävällä älyllään vaikuttaa, joskin hän joskus syytti heitä hänelle kuuluvan lemmen varastamisesta. Ei tarvinnut miehen kuin Yli-Ollilta kysyä: "Kuinkas siellä teidän kulmalla nyt voidaan!" niin hän lensi punaiseksi, kurotti kaulaansa, tutkien, sihisten kysyi: "Niin vaimoaniko tarkoitatte?" – ja siihen jos vastasi: "Vaimoannekin ... ja muita!" niin oitis sai käräjähaasteen syistä ja tapauksista, jotka olivat ihmeelliset kuin sadussa.

Eräänäkin iltana Yli-Olli oli ajanut kyliltä kotiin kuin hullu, ori puhalsi, öhisi sieraimistaan, huohotti kiivaan ajon vuoksi; hevostaan kiinni sitomatta tai renkejä riisumaan huutamatta isäntä palttoo yllä töytäsi makuuhuoneeseen, alkoi kiroilla, potkia kaappeja, kurkistella sängyn aluksia, huudella äitiä; kun ei vastausta kuulunut, rupesi voivottelemaan, melkein itkemään iso mies; kuljeskeli joka huoneessa, väitti talon olevan vieraita miehiä täynnä, vaikka ne piileskelivät jossakin kellarissa, ullakoilla, portaiden alla; paiskiloi tuvassa raivoissaan korvot ja pöydät nurin, huuteli eukkoaan. Sanottiin emännän olevan tarhassa lypsyllä. Silloin mies päätä pahkaa sinne, sätti vaimoaan, sanoi hänen juottelevan renkejä ja kylän kuljeksijoita maidolla, piilottelevan heitä navetan loukkoihin tai päästävän pakoon, ennenkuin isäntä taloon ehtii. Äiti itki: silloin isä alkoi anteeksi rukoilla. Eikä isä silloin ollut humalassa, koskapa ei nahkajakusta sanaakaan virkkanut.

Minkämoinen sitten oli vartioitu vaimo? "Senkin traanitynnyriä!" kuultiin usein renkien tiuskivan, kun isäntä heitä mustasukkaisena ahdisteli. Kovin lihava oli lukkarin äiti, kulki raskaasti syrjittäin keinahdellen, ahtaasti hengittäen ... katseessa surunvoittoinen raukeus ... kärsi päänkipua ja pistoksia, ei valittanut koskaan. "Taitaa emäntä taas olla kipeä?" kysyttiin. – "Jaa, taitaa niin olla!" hän raskaasti huoahtaen venyttelevällä äänellä vastasi, sitten naurahti.

Ehkäpä nainen joskus oli narrannut miestä, kun tämä oli lähdössä jakkureisuilleen kylän naurettavaksi: "Mene vain, kyllä minäkin hullujen seuraa saan, jos en muuta ole vailla!" Varma on, että isä kerrankin aivan selvänä ollessaan oli ruoskalla hurjasti hutkinut jauhosäkkejä aitan portailla: sanoi näyttävänsä kylän poikakelmeille kyydin!

Mutta yksipä tapaus jäi iäksi lukkarin mieleen ... se oli sattunut kevätaikaan, maaliskuulla ... aurinko huikaisten, lämpöisenä säteili ... vesi tippui kaksikerroksisen Yli-Ollilan räystäistä. Lukkarin alku istui vieraskuistin kynnyksellä auringonpaisteessa, kuunteli, tirkisteli, missä ne varpuset niin somasti sirkuttivat. Silloin oli navetasta päin kajahtanut itkunsekainen noituminen, isä oli juossut ulos navetan ullakolta, paiskannut ulkoa oven kiinni, iskut sisältä ainakin kymmenesti kolauttivat ovea, kuskipoika raivoissaan ullakolla itki:

"Saatanan sika ... eikö sinulle traanitynnyri riitä!..."

Olli se vasta poikasena oli hemmoiteltu! Mikä ihmeen ylirakkaus lienee isällä ollut häneen... Lukkari muistaa eräänkin tapauksen lapsuutensa ajoilta ... ehtoo oli, lukkari veljineen oli työn jälkeen viemässä hevosia rantahakaan. Vanhempi veli oli saanut itselleen nuoren, rivakan hevosen, lukkarin alku kuljetti vanhaa, laiskaa Hippo-ruunaa. Vanhempi nuoremmalle ilkkui: ei tämä muka raviakaan tohtinut laskea. Silloin nuorempi ravautteli suitsen perillä ruunansa laukkaamaan. Toisenkin hevonen alkoi laukata, sen ratsastajalle hätä käteen: "Älä aja, älä aja niin vietävästi, putoan!"

Mutta kotiin tultua vanhempi veli jo edeltäkäsin voitonvarmana sanoi isälle, että nuorempi oli pieksänyt hakaan ajettaessa Hippo-ruunaa. Isä kummallisesti julmistui, ajoi pieksäjän kesken illallispöydästä, jossa kantelu oli tapahtunut.

Ah, lukkari muistaa sen niin hyvin ... haikeana hän oli mennyt ulos illan hämäryyteen, tunkeutunut Hekun luo ahtaaseen koirankoppiin, itkenyt, purrut hammasta. Äiti oli häntä vähän ajan kuluttua alkanut hellästi huudella pihalla ... poika koirankopissa ei vastannut... Vasta myöhään, myöhään, koko talon jo nukkuessa, hän oli kopista hiipinyt lämpöiseen keittiöön, pujahtanut nukkuvain piikain viereen ja tuhannesti itsekseen vannonut, ettei tästälähin koskaan mitään hommaisi yhdessä veljensä kanssa; sitten nälkäisin vatsoin ja nyyhkien nukkunut.

Aamulla isä kuultuaan, missä poika illalla oli piileskellyt, ivaili: "Kuinkas se koirankopin komesrootti nyt jaksaa?"

"Älä nyt hyvä ihminen enää!" oli äiti isää rukoillut.

"Sietää se, joka piinaa työstä väsynyttä hevosta!" oli isä ärähtänyt.

"Hän eläintä ... sinä ihmistä ... niin se on!" sanoi äiti haikeasti, päätään nyykyttäen.

Sitten lukkari muistaa olleensa äidin poika; veli oli isän poika.

Yli-Ollilassa oli pitkin aikaa oleksinut vanha, kuljeksiva puuseppä. Tuolla kummallisella kyyryselällä, isopeukaloisella höylänkäyttäjällä oli omituiset tapansa. Tupakanpuruista suutaan kieroon vääntäen hän nimitti itseään Pikkariksi, penningit ja raha olivat hänelle änninkejä ja rohaa, poika oli roika, herra herulainen, höylä hyveli ja viina, jota nikkari kovin rakasti, oli öjöö. Selkä kyssyssä hän siellä vanhan talon yläkerrassa höyläili, korjaili seinänkorkuisia mahonkikaappeja, kierrejalkaisia pöytiä. Väliin veti lievetakkinsa taskusta esiin viisaan mamsellinsa haalistuneen kuvan, silmät vettä tihruen sitä hyväili ja pussaili. Kerrottiin erään vanhanpiian kaupungista nikkaria narrailevan, vievän ahkeran ukon säästöt, jotka noin pariin tuhanteen rohaan jo nousivat.

Pikkari oli mainio sadunkertoja. Vanhempi Yli-Ollin pojista joutui hänen hartaaksi kuuntelijakseen.

Ukko kakistellen ja nauraa hekottaen kykötti höylänlastuilla permannolla jalat ristissä allaan, imi piippua ja kertoi. Tuolilla hänen ei koskaan nähty istuvan: aina permannolla jalat notkeasti perän alle taivutettuina. Yli-Ollin poika istui höyläpenkin laidalla, hänen sielunsa janoisesti imi kummallisia tarinoita.

Lukkari muistaa, kuinka Pikkari ja hänen veljensä eräänä sunnuntaina istuivat auringonpaisteessa suurella kivirauniolla rantahaan aholla. Lukkarin alku ei heidän seurassaan oleskellut, sillä veli teki hänelle usein kiusaa, sanoi häntä kaalimatotikaksi – hän näet mielellään äidin keralla puuhaili vihannesmaalla, kepitti herneitä, tappoi kaalimatoja – ja Pikkarin juttuja oli äiti sanonut tuhmiksi. Mutta nyt hän sattui olemaan rantalehdossa pajupillin teossa, näki veljensä ja Pikkarin rauniolla, katseli ja kuunteli piilosta.

Pikkari oli kertonut jonkin jutun ... sitten hän otti marjoja pienestä tuomesta, joka kohosi rauniosta, ja syötti niitä ystävälleen. Tämä virnisteli, marjat olivat karvaita. Pikkari nikotteli, nauroi niin että vatsa hytki, silmät vettä tihruilivat, käski toista vain syömään.

"Tulenko minä sitten varmasti ilvekseksi?" kysyi toinen suu väärällään.

"Tulet, tulet!" nauroi Pikkari. "Kas, kas: jo alkavat korviin tulla tupsut ... kas, kas: jo tulee niskaan keltaisia täpliä... Ota vielä tämä kourallinen... Kas niin, sitä roikaa, hehehe!"

Kerran kun Yli-Ollilassa sattui olemaan paljon vieraita isännän syntymäpäivillä – samana iltana, jolloin isä pitojen lopulla vieraiden sekä suuttumukseksi että nauruksi taas raivoisasti hullutteli käräjistä ja nahkajakusta ja äiti oli sulkeutunut huoneeseensa – samana iltana ei ilves tahtonut tulla syömään yht'aikaa vierasten kanssa illallista. Ehkä hän alussa kainosteli vieraita, sillä arka hän oli; ehkä sitten kysyttäessä syytä siihen, miksi ei tahtonut yhteiseen pöytään, yht'äkkiä jokin ihme pisti hänen päähänsä, hän tokaisi nauraen, että vieraat olivat mustilaisia. "Mitä, mustilaisia?"

"Niin ... mustilaisia!" pojan päässä alkoivat kuvat väkevöityä, kasvaa... Riemukkaasti hän alkoi selittää, että tuolla tädillä on nuuskainen kuono, tuolle syötetään lautaselta siansuolia, joita hänen pitäisi pelätä ... tuolla ... kas tuolla pikku tytöllä on ihan pikimusta pää ja nenässä vaskirengas... Tuo on varastanut hevosia ... ja nahkajakun ... niin on isä sanonut.

Silloin isä suuttui... Riivattuko tuolla pojalla on! Isä tukisti poikaa, poika puraista rusautti isää käsivarteen, alkoi nelinryömin pylleröidä permannolla kuin metsäkissa, ylös kattosänkyyn kapusi, irvisti sieltä ikeniään ja haroi kynsillään kuin ilves. "Jopa oletkin koko konstmaakari!" alkoi naureskella isä.

Sitten lähetettiin tuleva lukkari kaupunkiin kouluun, ja muistot veljestä vähenevät senjälkeen. Äidin ansioksi hän lukee sen, että hänet kouluun lähetettiin ... hän niin mielellään oli lukenut jo kotona ... mutta veljestä oli kiertokoulun opettaja naureskellut:

"Hän on ihmeellinen. Kun hänet panee esimerkiksi sisältä lukemaan, niin hän jonkin aikaa lukee ähkien ja puhkien aivan oikein, vaikka hitaasti, mutta yht'äkkiä hän alkaa kiivaasti rompattaa aivan omiaan ... silmät ovat kohonneet kirjasta, mitä nähnevätkään ... ei katso kirjaan, tekee itse kertomukseen jatkoa ... usein hupaisempaakin kuin kirjassa..."

"Hehe!" nauroi isä. "Eihän meidän poika järjettömiä lorua, kun loruaa ... se vain parantelee kirjaa ... sellainen veitikka se on... Ei siitä lukijaa tehdäkään ... kunhan jonkin verran osaa edes kirjoitusta kyhätä ... kukas sitten taloa vielä hoitaisi!..."

Lukkari vain muistaa, että kun hän tuli lomaksi kotiin koulusta, oli veli aina sillä aikaa hirveästi kasvanut ja lihonnut. Mutta tulijalle isä oli sanonut:

"No sinä nyt olet pieni ja vetinen ... ei sinusta muuhun kuin kirjoihin olekaan... Vätys!"

Vätys! Kovin niukalla sai vätys olla kaupungissa kouluaikana ... se häntä harmitti sitä enemmän, kun tiesi maalla veljensä saavan rahoja mielinmäärin mihin ikinä tahtoi. Mutta ylpeydessään hän ei armoja anonut ... niin tottui hän itse ansaitsemaan...

Kahdeksantoista vanhana oli veli maalla ruvennut ajelemaan kylillä, ostelemaan ja taas myymään polkuhinnasta kelloja, vaihtelemaan saappaitaan, takkiaan, mitä ikinä vain mukana sattui olemaan, juomaan.

Hän oli silloin ollut kaunis poika: pitkä, tavattoman vankka varreltaan, pitäjän väkevimpiä miehiä; tukka ruskea, tuuhea ja kiharainen, silmät kuitenkin omituisen sameat, huulet paksut ja veltot, suu aina etenkin toisten juttuja kuunnellessa kummallisesti, töllöttävästi puoliavoinna.

Isä häntä alituisista, tappiota tuovista vaihtokaupoista ja lekkerien kotiin kuljettamisesta nuhteli, mutta poika silloin heti joko hämmästyttävän lennokkaasti alkoi kuvata sen ja sen ystävänsä naurettavia puolia, jotka parhaiten pistivät silmään juomapöydässä, tai veikistellen sanoi:

"Juohan isäkin eikä kuitenkaan niskojaan taita!" tai jos sananvaihto kävi kiivaammaksi, niin naurahteli vain tyynesti.

"Mitä sinä vielä naurat?" kiivastui isä.

"Koko pitäjä nauraa isälle... Eikö sitten oma poika saisi nauraa!"

Tämä koski niin pahasti isään, että hän alkoi melkein pyydellä anteeksi pojaltaan. Sitten alettiin yhdessä voivotella, sadatella isän onnetonta päähänpistoa nahkajakusta ja vaimon puusniekoista. Lopuksi otettiin yhdessä norreja. Äiti ääneti askareissaan kulkien loi ohimennessään haikeita silmäyksiä mieheensä ja poikaansa.

Yli-Ollin vanhempi poika oli kyläretkillään saanut tilaisuuden seurustella herrasväenkin kanssa. Näinpä hän herrasväestä ajatteli: – Ah, herrasväki aina hyvin rahaa ansaitsee, ei koskaan kurise muutamasta kymmenmarkkasesta, lukee mukavia juttuja sängyssään myöhään yöhön ja makaa myöhään päivällä; herroilla on korkeat kaulukset, ja naisten ollessa poissa seurasta he aina juttelevat kerrassaan ihastuttavia asioita. – Pianpa hän osasi kammata siroiksi ja vapaiksi kiharansa, lasketella leikkiä, kumartaa notkeasti, käyttää kehnosti vieraskielisiä lainasanoja.

Komeana hän maailmalle ajeli, hymyilevänä, kiharapäisenä, tyynesti hän herrain pöydissä jutteli siitä tai siitä kaupungista, ilotytöistä, joita oli narrannut antamalla yöllisten huviensa maksuksi arvottoman vaskisormuksen puhtaana kultana. Kotona ollessaan hän lihavana lojui sängyssään, tupakoi tai käveli hiljaa huoneesta huoneeseen. Kuvittelipa olevansa aikamoinen herra, jolla oli kyläkunnan käsittävä tila, satoja lehmiä, säensäihkyviä oriita...

Väliin pälkähti hänen päähänsä ruveta erityisesti huolehtimaan karjasta. Nauroi isän toralle, riisti isältä rahoja, osti lehmiä yhä ja yhä, täytti navetan ahtauteen saakka, hävitti hevosia, täytti tallin pilttuut lehmillä. Lopulta ovat lammasnavetatkin lehmiä täynnä, nuori isäntä ostaa rehua suunnattomista hinnoista, houkuttelee suurtalojen karjakot Yli-Ollilaan ylenmäärin suurilla palkoilla, myy maitoa halpaan hintaan: kunhan kauppa vain käy! Väsyy pian, myy lehmät ensimmäiselle haluavalle, on köyhdyttänyt taloa suunnattomasti vähässä ajassa; isän säästöt loppuneet jo aikoja sitten. Itkee, voihkii hulluuttaan, tulee tuiki synkäksi, näkee itsensä kaikkeen kelvottomaksi, alkaa juoda.

Sanotaan hänen olevan kelvottoman kaikkia asioita hoitamaan sen tähden, ettei ole saanut koskaan olla yksin, omain käsivarsiensa armottomassa turvassa, kun poikansa mieliteoille arka isä on henkensä edestä ahertanut hänen oikkujansa täyttääkseen. Silloin tulee hänen synkeyteensä pelastava ajatus: hänen on päästävä omain kättensä armottomaan varaan.

Siihen päästäkseen hän houkuttelee isänsä ottamaan lainan, ostamaan hänelle naapuripitäjästä kalliin tilan, jonka eräs hänen ystävänsä olisi valmis myymään. Tila ostetaan, riemuiten menee poika tilalleen, huomaa kaiken siellä olevan rappiolla. Tulee taas synkäksi, kulkee juopporetkillä uusien ystäväinsä luona, myy ensin talon irtainta, viimein koko talon polkuhintaan saadakseen juoda. Palaa kotiin, itkee, ulvoo vatsallaan sängyssä monta päivää iso mies. Alkaa sitten jälleen kotitaloa juoda.

Isä on jo ammoin tullut kuin höperöksi, sanotaan viisaimmillaan olevan silloin kun puhuu nahkajakusta. Eräänä pimeänä iltana isä jälleen raivoaa kotona ... poika on juomaretkillään kylillä. Isä vannoo pirtin ullakon olevan täynnä nuoria miehiä, järjettömän pojan kavalia ystäviä ... eukko on ne sinne muka piilottanut ... kunnes isäntä menisi poikansa luo krouviin ... sitten emäntä panisi pidot toimeen kotona. Mutta eipäs!

Isäntä ei olekaan mikään pässinpää!... Hän ei menekään krouviin ... varastaisivat taas hänen nahkajakkunsa ... hän menee vinnille, manaa vekkulit käräjiin poikansa ja vaimonsa viettelemisestä ... hän on lautamies...

Sinä iltana paloi koko Yli-Ollila, isäntä oli ullakolla päästänyt tulen valloilleen.

Pari päivää sen jälkeen isäntä hirttäytyi.

Lukkari oli silloin jo päässyt virkaansa. Isän hautajaisten jälkeen hän tuli käymään hävitettyyn synnyinkotiin, vanhan äidin luo saunarakennuksessa asumaan. Veli oli tullut jumaliseksi, näki näkyjä, vaati ihmisiä häntä silmille sylkemään, niin kehno kun muka oli. Lupaili parantua, hengen hädässä rukoili, ettei lukkari vain veisi äitiä Yli-Ollilasta. Äitipä ei onnetonta poikaansa jättää raskinnut.

Puuhailipa onneton poika hetken sävyisänä, rakensi talon entistä ehomman; yht'äkkiä jätti kaikki silleen. Veli vei äidin pois.

Myi onneton poika sitten kotitilan, maksoi velkojat, katosi merille, vannoi upottavansa itsensä myllynkivi kaulassa synkimpään syvyyteen. Kolme neljä vuotta oli kadoksissa, ilmestyi yht'äkkiä jälleen kotiseudulle pulskana ja iloisena.

Vuoden eli kotiseudullaan pulskasti säästöillään, sitten nai rikkaan talonpoikaistytön. Hän oli kaunis mies, sanottiin paljon entisiltä elintavoiltaan muuttuneen, itsekin iäksi muuttuneensa vakuutti, kun muut sitä hänelle uskottelivat.

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli viaton, kaikki vaiteliaasti kärsivä raukka, kuten hänen äitinsäkin oli ollut. Samanlaiseksi tuli kohtalonsakin.

Isä oli ollut mustasukkaisuudessaan naurettavan hassu, poika oli kerrassaan hurja.

Tässä vaimonsa rahoilla ostetussa Ali-Ollilassa hän monta vuotta vaimoaan kidutti. Kaupungin mamselliksi hän vaimoaan sätti ... vaimo ei kelvannut muka mihinkään, ei osannut hoitaa taloutta ... tahtoi vain pitsiä virkata, ommella koreita kukkasia pöytäliinoihin ... joutavia töitä... Ja lueksia sitten ja soittaa sitraa, jota mies suorastaan vihasi! Hänen korviaanhan musiikki muka suorastaan vihloi kuin koiran korvia ... kun vaimo soitti...

Ja välit yhä samenivat, kun Ville syntyi... Joskus pitkät viikot kotonaan humalassa vartioi eukkoaan kylän nuorilta miehiltä, joiden tavat omasta nuoruudestaan muka hyvin tunsi; joskus oli taas pelkkää katumusta ja hurskautta, uskoi vaimon omaan rauhaansa, kuljetti hänelle silkkejä, kirjoja; mistä lienee kerran tuonut pianonkin, jonka soittamiseen vaimo tietysti ei kuitenkaan kyennyt.

Lopulta vaimo oli käynyt äärettömän herkäksi, heikoksi, toivoi enää vain kuolemaa.

Kun hän kuoli, silloin mies haudalla riehui, sadatteli itseään vaimonsa murhaajaksi, tahtoi hänkin hautaan, kuvaili komeissa hautajaiskekkereissä kaikille nyyhkien, miten sovussa he rakkaan Alman kanssa olivat eläneet, mutta seuraavana päivänä oli jo iloinen ja kaksi seuraavaa päivää piti tuttuineen hurjia hautajaisjuominkeja, joissa uutta naimisiinmenoa suunniteltiin.

Ennen suruvuoden loppua hän naikin taloudenhoitajattarensa. Se oli miehelle karvas erehdys: toinen vaimo ei antanutkaan itseään pidellä miten tahansa. Mariana, pitkä, roteva nainen, rakasti syöpätaudistaan huolimatta iloista elämää, tansseja ja vieraskemuja, joita hän Ali-Ollilassa usein pani toimeen. Mies sadatteli, haukkui eukkoaan iljettäväksi raadoksi, josta ruumiinkoi oli jo ehtinyt lonkkaluutkin kaluta, kalmiston haaskakummitukseksi, joka oli itsensä osannut petollisesti hänen vuoteeseensa viekastella. Eukko keikautti niskaansa: "Luuletko sitten, etten jo ennen naimisiin menoa sinua tuntenut! Minä en olekaan mikään Alma, joka sinulle olisin tukkasi vuoksi tullut. Mutta rahojasi minä halusin – olethan sentään rikkaan talon arvoinen!"

Ja avaimet piti omassa taskussaan se eukko! Miehellä ei ollut muuta tekemistä kuin ajaa kylillä juomassa, vakuuttamassa Jumalan nimessä, miten Ali-Ollilassa oli onnellinen avioelämä. Vähässä ajassa hänen komea tukkansa sai harmaita karvoja avuttomasta raivosta, kasvot muuttuivat kidutetun särmikkäiksi, ryppyisiksi, pulleain viha- ja viinasuonten risteilemiksi, ääni kummallisesti kiukkua korahtelevaksi.

Mutta Ville sai hoidon puutteessa kasvaa palkollisten parissa. Äitipuoli viis hänestä välitti, isä häntä joskus hellitteli, Alma-vainajan hurskaudesta, hellyydestä hänelle kertoi; useammin ei kärsinyt poikaa kasvojensa edessäkään.

Näin ajatteli viisas, itsekylläinen lukkari, Ali-Ollin veli, järjen mies.

ALROY.

Kun kevät laulaen maille saapuu, silloin myös pieni, vanha kaupunki meren rannikolla matalan virran varrella, pieni kirjava kylä kallioiden raoissa, meren ulappain tuulessa, nuoruutensa kevättä muistaen ihanaksi muuttuu. Aurinko kimaltaa ylös kolmikulmaiselle torille, jonka yhtä laitaa kaartaa huikaiseva rivi kirjavia töllejä ja jokunen kivirakennus, toista hallitsee valtion mustanpunainen tiilihirviö, lyseo; kolmannella kohoaa raatihuoneen tervaa kiehuva katto – aurinko kimaltaa torille niin lämpöisenä, että luulisi outojen, kultaisten kukkien syöksyvän läpi seinävieren hangen, varisten kohti aurinkoa aukeavan, mutta hanki se iloisesti sulaen lämpökukkasten tieltä katoaakin puroina alas talojen kirjavaan parveen, kymmeniin koukkuisiin katusoliin, joissa päivä kimaltaa, kivijalat hehkuvat, läkkipeltirinkelit välähtelevät, huojuvat tuulessa värjärin haalistuneet kylttilangat ja nahkurin kyltiksi ripustetut vasikannahat. Räystäät tippuvat, siellä täällä huikaisten heijastaa auringon säihkyä tulipunainen talonseinä, levottoman iloisina varpuset tirskuvat. Mutta naakat ilmassa ketterästi kiertävät kirkon kukkoa, istuvat kirkon harjalle riviin, juttelevat yläilmain tuulisessa sinessä velhomaisen lyhyttä, jaakahtelevaa salakieltään. Umppuja puhkeaa kiihkeästi piilipuihin, syreenit arasti vihertävät vierellä vanhain talojen, takana punaisten pisteaitain, yli pumppukaivojen, joiden ympärillä mielellään näkisi vedennostohommissa askartelevan tyttösen, jolla pitäisi olla raskaat, kellervät palmikot ja suuret, viattoman hymyilevät, siniset silmät.

Mutta kaupungin alla virtakin, joka aikain kuluessa on vanhentunut, madaltunut, jonka keskelle suvella jo heinäiset, hyllyvät riutat kohoavat kuin kuloruoho kuolleen rintaan, vanha virtakin muinaista mahtiaan muistaa, hankaa, hankaa avannoita jäihin, sieltä auringon kimallukseen kurkistaa, tuntee suoniensa jälleen kiehahtavan tulvilleen pakottavan hurmaavaa voimaa, pursuaa avannoista ylös, painaa jäät alleen, patoja kasaa, jättiläiskokoisia, syltä paksuja jäälevyjä kumisten nurin niskoin paiskaa. Virran rinta huohottaen nousee, laskee. Laskee suvannossa, nousee mahtavasti jälleen kaidassa salmessa, josta kohoavat vanhan linnan rauniot. Nousee virta, hyväilee, halailee vallien helmuksia kuten ennen, jolloin linna ylpeänä, valkeana kohosi syvistä vesistä, jolloin sen kanuunat verikoirina torniaukoista yli seutujen kurkistelivat, irvistelivät ikeniään, murisivat jylhää, ylpeää vihaa. Halailee virta rauniotornin helmuksia, räiskyttää hopeapisaroita huimaan korkeuteen, vaahtoaa ohi rannan päättömän, punaisenkirjavan aittarivin...

Ah, koko lämpöisen päivän, koko varjoihin viilenevän kevätillan tahtoisi haikeassa riemussa istua keväisen virran reunalla vääristyneiden rantamäntyjen juurella, katsella yli veden kaupunkiin, missä oudosti suhisevain vaahterain alla iltarusossa punertaen talot kallistuvat yksi sinne toinen tänne kuin vanhukset, jotka nojaavat toisiinsa väsyneet päänsä. Läpi vaalean yön tahtoisi hyräillen katsella, kuunnella veden kumisevaa, väkivaltaista painia, silloin kun se vielä kerran vuodessa väkeväksi tullen musertaa ja paisumuksensa syvyyteen paiskaa raskaat, tylyt jäät.

Mutta kaupungin mannerpuolella hautausmaan takana on suuri metsä, jossa jylseinä kohoavat kalliot aarresoista. Kallioissa kuuluu olevan vangittuina pakanajättiläisiä, jotka ennen muinoin pommittivat kaupungin kirkkoa hirveillä kivimöykyillä. Ne tuulen humistessa metsän läpi niin kummallisesti laulavat, ne jättiläiset.

Tämän metsän kautta kiemurtelee maantie kallioiden ja rämeiden välitse mannerseudulta merenrannan kaupunkiin. Sitäpä tietä ajoi muutamana vuonna penikulman päästä kotoaan Ali-Olli, toi poikaansa kaupunkiin, pitäjän ainoaan kansakouluun.

Se oli ollut vaikea asia tuo pojan kouluun lähettäminen Ali-Ollille.

Se oli tapahtunut näin:

Eräänä iltana toukokuussa – aava järvi Ali-Ollilan alapuolella oli jo liekuttanut jäänsä toiselle puolelle selkää, Yli-Ollilan rantaan, illan ilma lämpöisesti viileni, rusotus hellänä loisti kaukaa järven takaa jylhiltä vaaroilta, koivut itsekseen ritisivät, saivat yöksi riitesuojaansa – eräänä iltana istui nuori naapurinisäntä, jonka muuten Ali-Olli, alkaen turhista syistä vapista ja äristä, oli useasti ajanut talostaan, taas huomenna mennäkseen ajetulta anteeksi pyytämään, naapurinisäntä ja tämän veli, nuori ylioppilas, istuivat Ali-Ollilassa totilasien ääressä. Ukko huokaili elämänkoettelemuksistaan, puhui pelokkaasti ennustamis- ja edeltätietämiskyvystä, nyyhkytti, rukoili Jumalaa ja ryyppäsi. Silloin Ville sattui hiljaa tulemaan huoneeseen: iso poika, mutta niin lapsellisen näköinen. Jäi arasti seisomaan ovipieltä vasten, näytti äärettömästi haluavan kuulla isän pöyristäviä juttuja, katseli hiiskahtamatta suu auki, silmät pyöreinä.

"Setä, ettekö te aiokaan panna tuota Villeä kouluun?" sattui ylioppilas kysymään.

Olli melkein säpsähti, jopa katsahti epäluuloisesti ylioppilaaseen, kurotti laihaa kaulaansa. Ääni tekeytyi kylmäksi, välinpitämättömäksi, kuitenkin värähti omituisesti.

"Kouluun? ... minä olen tuuminut ... en milloinkaan!" vastasi Olli haparoivasti, kiireesti, kummallisesti vuoroin naurahtaen, vuoroin katkerasti suutaan vääntäen.

"Mitäs siinä seisot!" sanoi hän sitten tylysti pojalle. "Noin siistimättömänä ... menehän nyt sinne Liisun luo!" jatkoi sitten lempeämmin, kuin vierailta tylyjä sanojaan anteeksi pyytäen.

Poika lähti vastahakoisesti marrien ... olisi niin mielellään jäänyt, etenkin kun hänestä itsestään puhuttiin, mutta ei uskaltanut.

"Niin ... kouluun..." tuumi Ali-Olli; pitkäksi aikaa vaikeni, sitten yht'äkkiä kiivaasti ärähti: "En minä häntä pane kouluun!" Vieraat tiesivät isännän helposti raivostuvan, eivät virkkaneet mitään.

Vähän ajan kuluttua aloitti Olli, ääni kummallista liikutusta värähdellen, verkkaan:

"Voisihan sen niinkin ... mutta Almakaan ei kai olisi tahtonut häntä kouluun..." Sitten yht'äkkiä, ikäänkuin viime sanain valhetta säikähtäen, kiireesti, halveksivasti:

"Ne tulevat sellaisiksi vätyksiksi koulussa ... veljenikin on sellainen ... hehe... Tunnette hänet? ... hehe ... suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, kyllä hän on vätys ... en tahdo kertoa ... suokaa anteeksi."

Sitten:

"En minäkään ole koulua käynyt ... elämän koulun vain ... niin raskaan, niin raskaan!" ja alkoi nyyhkiä. "Sentähden velikin on vätys: kirjoja paljon lukenut, ei tiedä mitä on olla elämän myllerryksissä ... kun hyvä onni veljen itsensä sulki kamarin seinäin sisään pois viettelyksistä, näkemästä kaikkialla synkkää ... niin sanoo vain ... minulle on sanonut: miksi et ollut järkevä! Järkevä! Kenelle taivaan Jumala on järjen antanut ... suokaa anteeksi, hyvät vieraat ... minä olen monta kovaa kokenut ... en oppinut mitään..."

Vedet valuivat Ollin ruskeille poskille... Sitten taas tuimenee:

"Mutta Jumalan varoituksia ja viittauksia minä sentään ymmärrän... Uskotteko henkimaailmaan?... Minä luulen, että pojalleni riittää rippikoulu ... kovin vanhakin jo on ... kohta kymmenen vanha ... viaton vielä..."

Mutta tämä keskustelu taas herätti Ali-Ollissa ajatuksen, jota ei saanut pois päästänsä. Yötä päivää hän sitä tuumi, joskus ylpeästi ajatteli, ettei pojan tarvinnut saada sen enempää kouluoppia kuin hän itse oli saanut, joskus ajatteli, mitä Alma-vainaja olisi asiasta arvellut, heltyi, päätti kouluttaa. Mutta samalla alkoivat vanhat epäilykset tanssia hänen sielussaan hassua tanssiaan: ei uhallakaan hän lähettäisi Villeä kouluun, koska Alma olisi niin tahtonut. Sitten ajatteli, kuinka huolimattomasti Mariana oli poikapuolta hoitanut, itse kulkenut tansseissa, kuluttanut rahaa. Silloin Marianan vihaaminen herätti säälin poikaa kohtaan. Sääliessään alkoi muistaa, kuinka tylysti itse oli kohdellut poikaa, joka oli syytön, vaikka äiti millainen olisi ollut. Heltyi taas, päätti kouluttaa poikaa niin pitkälle kuin tämä ikinä haluaisi. Alkoi ylpeydestä riemuita, kun ajatteli poikaansa jo jossakin ylhäisessä virassa ... miten hänen vihamiehensä hänelle olisivat kateellisia! Taikkapa jos hänestä tulisi lukkari: olihan äiti-vainajalla laulun ääni ... isällä itselläänkin oli ollut, vaikka se oli juomisesta jo aikaisin pilautunut... Kostopa olisi mukava veljelle, joka aina niin virka-arvollaan mahtaili, järkeä saarnaili.

Kiivaasti isä alkoi opettaa poikaa edes sisältä lukemaan, että voisi syksyllä lähettää kansakouluun. Opetus maksoi pojalle monet kyynelet, mustelmat, vasten seiniä paiskaamiset, yksinäiseen huoneeseen sulkemiset, sillä isä ei ollut mikään opettajanero. – Ah, noin hirveääkö koulussakin on! ajatteli poika. – Sitten isä minut sinne kiusatakseen lähettää.

Joskus isä oli epätoivoinen pojan lahjoista. "Hm ... sinä olet Alman poika ... tomppeli, vätys!" hän silloin halveksivasti sanoi.

Mutta silloin kun poika osasi hyvin, hän riemasteli: "Kas niin ... sellainen se isän poika on ... suo anteeksi ... en sinua lyö enää ... No niin, eihän isän poika itke ... hän on mies. Kuules, millainen mies minä olin, kun sinun ikäisenäsi olin kiertokoulussa!"

Ja sitten isä nauraen ja nyyhkien kertoo, miten hän sisältä luetettaessa oli ajatuksissaan tuonkin paikan pipliasta vääntänyt, tehnyt kertomukseen aivan erilaisen jatkon kuin kirjassa oli. Mutta paljon paremman, paljon paremman! Kaikki olivat sanoneet, että isän muunnos raamatun kertomukseen oli alkuperäistä paljon parempi.

Syystaivas oli lämpöinen ja sininen, päivä paahtoi hiostavasti selkää ja niskaa, kun Ville isänsä kanssa ajoi kaupunkiin. Laskeutuivat hautausmaan rinteiltä alas ohi hietahautojen, joissa valkeina kuumotti pääkalloja ja reisiluita. Hevonen juoksi hyvää lönkkää. Alkoi alhaalta kuulua aika remakkaa, kuin poikaparven huutoja, kirkunaa. Tulivat aukealle paikalle. – Mistähän tänne on näin paljon renkipoikia tullut palloa nakkaamaan? tuumi Ville. "Mikä se tuo punainen tötterö tuossa on?" kysyi. – "Älä nyt siinä hypi, sormillasi osoittele!" örähti isä. "Mikäkö on? Öljysäiliö se on ... siinä pidetään kaupungin paloöljy."

Huristivat vihreästä tulliportista sisään ... alkoivat rattaat paukkua ja jyristä, kun isä vielä löi hevosta kiivaampaan juoksuun ... oli jäädä kadulla alle lehmä, jota pieni tyttö ajeli kiivaasti hyökkäävän hevosen tieltä. Kärryjen kolinaa, vastaan-ajajoita, jyrkkiä, huiskauttavia käännöksiä talojen kulmissa, uutta, kaitaa, kiemuraista kujaa jatkui.

Ajoivat kaidalta kujalta sisään portista ... iso, keltainen rakennus, avaralla pihalla auringonpaisteessa paljon lapsia ja hevosia.

Ville säpsähti, kauhistui. Kaikki kävi hänen mielessään yhtenä sekamelskana. Kahdet korkeat, jyrkät portaat ... noustiin ylös oikeanpuolimmaisia. Hirveän raskas ovi portaiden yläpäässä, iso kivi nuorassa siellä riippui, veti ovea kiinni ... kivi se oven niin raskaaksi teki.

Isä puheli jonkun lihavan herran kanssa ... herralla oli punertavat kädet, etusormessa iso, paksu, lattea sormus... Pian se herra lyö minua, se on opettaja! ajatteli Ville.

Sitten Ville ei tietänyt muusta, kuin että tulivat isoon huoneeseen, jossa oli paljon lapsia ja vieraita, jotka kaikki Villen mielestä katsoa tuijottivat häneen niin kummallisesti... Se opettaja, lihava mies, jolla etusormessa lattea, paksu sormus kiilui, tahtoi viedä häntä jonnekin, hän tarrautui kiinni isään, isä kamalasti näytti suuttuvan, pokkasi niskaan, tuuppasi jonkin leveän penkin ja viistokantisen pöydän väliin, ihka vieraan tytön rinnalle... Sitten piti lukea sisältä, sitten ulkoa ... ei Ville muistanut mitä hän luki, näki vain joka hetki lattean, paksun sormuksen silmissään kiiluvan, kuuli isän ärähdyksiä sivultaan: "Vastaa nyt, vastaa!" Ville vastaili, painui vavisten penkillään niin alas kuin suinkin voi, ikäänkuin piiloon päästäkseen, näki mielessään, miten opettaja jo nostaa hänet niskasta ilmaan, lennättää vasten seinää ... läpi ihmisjoukon ... isä oli kotona tätä kohtaa luettaessa hänet seinään paiskannut: silloin oli koskenut niin pahasti kupeeseen, joka sattui oven lukkoon... Sitten Ville hoksaa kertovansa Jaakko Cookin matkoista ja tappeluista villien kanssa ... toiset lapset katsovat häneen suu auki, opettaja hymyilee. Mitä ihmettä! Nyt se häntä varmasti aikoo vetää korvasta ... eikö se hymyile niin salaperäisesti ... vai eikö se ilkeästi hymyilekään kuten isä aina ennen, kun korvasta tempaisi. Mitä ihmettä, ei opettaja korvasta tempaisekaan, hän Villeltä ystävällisesti kysyy:

"Mistä sinä olet Jaakko Cookin matkoja lukenut?" Ville säikähtää ... nyt isä varmaan suuttuu ... isälle mitään virkkamatta hän oli kesän lopulla ullakolla komunnut ... muistaa ison, pyöreän arkun, jossa oli papereja, kuvia, kirjoja ... ja myös Cookin matkat ohuissa, punertavissa kansissa ... muistaa joka sivun ... näkee tiheän palmumetsän kuvastuvan meren päilyvään tyveneen, rannalla villien majoja ... villeillä koreita höyheniä pää täynnä ... alkaa riemuiten kuvata soutuvenheitä, pitkiä, kaitoja kuin mattosukkulat, keulat syöksyvät eteenpäin, halkaisevat kuin veitset vettä, kirjavat melat välähtelevät, jää jälkeen vaahtoinen, sihisevä vanavesi... Ah, ja sitten alkaa tappelu... Keihäät...

"So, so, jo riittää ... kyllä pääset kouluun, saat mennä isän kanssa!" nauraa opettaja.

He lähtevät isän kanssa, kaivavat esiin vaatteet porstuassa täyteen sälytetyistä nauloista, tulevat jälleen korkeille portaille ... aurinko helottaa, jokivesi kimaltaa tuolla matalain pärekattojen ja mustain savupiippujen ylitse...

"Mikä, mikä se on tuo tuolla?" huudahtaa Ville ja osoittaa portailta joelle kauas.

"Se on linna..."

"Niin, linna, linnahan se oli!" toistelee Ville yhäti portaita alas astuessaan ... olihan hän sen kerran nähnyt rengin kanssa kaupungissa puodissa käydessään ... sellainen kuin mikä kivikellari keskellä jokea ... vesi välkkyy ihan seinän juurella ... seinän yläreunassa tiilet punertavat ... sinneköhän linnaan se isä olisi joutunut ... kun usein pelkäsi, että olisi joutunut, kun äiti kaatui rautanaulaan ... hiirien syötäväksi torniin, jossa ei anneta muuta kuin vettä ... ellei vieraita olisi ollut kotona silloin kun äiti kaatui rautanaulaan.

He nousevat ylös toisia jyrkkiä portaita, samanlaisia kuin koulun portaatkin ... samassa rakennuksessa .. ja samanlainen raskas ovi ... mutta sisäporstuassa permanto niin sylkinen ja moskainen...

Tulevat huimaavan isoon tupaan, väkeä täynnä sekin ... tupakan savua ihan sinisenään ... ihmeellistä äänten porua. Tungeskelevat väen läpi ison uunin viereen, sitten ohitse ... isää tervehtii pieni, mustaverinen eukko... Se eukko johdattaa isän ja hänet tuvan taa kamareihin ... kah, toisessa kamarissa näkyy seinällä olevan samanlainen pienen pojan kuva kuin kotonakin ... ihan samanlainen lammaskin sylissä... Johannes Kastajan kuva... Hänen päätäänhän sitä vadissa kannettiin...

Isä juteltuaan sen mustan eukon kanssa selittää, että Ville jää tänne asumaan ... tämä on kunnanhuone ... tämä rouva on kunnanhuoneen rouva ... tästä on lyhyt matka kouluun: vain muutama askel... Ville katsoo isään suurin, hätäytynein silmin. "Ei!" hän itku kurkussa änähtää, "ei, ei, ei!" Mutta isä katsoo julmasti, sanoo:

"Soh ... kuinka sinä olet pölsö ... iso poika! – Suokaa anteeksi, hyvä rouva, suokaa anteeksi!" isä sitten pyytelee siltä mustalta rouvalta. "Se on sellainen lapsi vielä, pelkää, vaikka käy yhdettätoista... Suokaa anteeksi..." Ja sitten isä jättää rahoja sille mustalle eukolle ja lähtee pois, lähtee kaikista Villen pitelyistä huolimatta ... puhuu joistakin pyhiksi kotiin tulemisista ... suuttuukin, pistää namuskäärön kouraan ... heittää mustan eukon kanssa kamariin, katoaa väkijoukkoon tuvassa.

Ja kun Ville viimein pääsee perästä ajamaan, ihmisjoukosta etsimään, siellä lankeilemaan sylkisellä lattialla, tuvan ovesta ulos ja korkeille portaille, niin näkee, ettei heidän hevosensa enää olekaan pihapaalussa kiinni. Säikähtää, sydän melkein lakkaa lyömästä, kompuroi alas portaita, juosta kompsuttaa sydän jyskäen portista kadulle: ei siellä satu olemaan ajajia lainkaan, saati isän mustaa hevosta... Se juokseekin vielä niin kovaa: ei sitä saavuta. Ville aikoo kuitenkin lähteä lappamaan itkien, voivottaen perästä, kun yht'äkkiä muistaa kuulleensa, että kaupungissa ovat mustalaiset markkinoilla varastaneet poikia. Säikähtää vallan, kääntyy kiireesti takaisin. Näkee sitten kirkontapulin vaahterapuistossa ... alkaa tuumia: tuostakohan tornista se kerran maalaripoika oli päistikkaa pudonnut alas ... tuohon isoon kiveenkö oli lyönyt päänsä... Kah seisahtuu oikein: tuossakohan talossa se hullu Sumu-Kalle oli asunut?... Eihän, eihän tuo kivitalo olekaan... Eikä olekaan tori tässä...

Muistaa sitten jälleen isän lähteneen, alkaa nyyhkiä, köpittää katua pitkin, uikuttaa itsekseen: "Eikä olekaan tori ... tässä... Eikä olekaan ... tori ... tässä..."

Osaa toki kunnantalolle takaisin, menee porstuaan: se on niin siivoton, sylkinen... Menee tupaan: outoja miehiä yhä täynnä, tupakansavukin niin kitkerää... Seinäkello tuolla katsoo leveänaamaisena, tylyn näköisenä ... niin verkkaan heilahtelee sen lerkkukin... Ja sitten hän taas alkaa pelätä sitä mustaa eukkoa. Niin yksin hänet on jätetty tänne pahojen vieraiden pariin!... Ja koulu sitten! Jos häntä pieksetään, tukistetaan...

– Minä hullu kun kerroin Jaakko Cookin matkoista ... jos isä suuttui ja sentähden lähti pois, jätti tänne...

Oh ... hohhoo, kurki kävelee lattialla, pitkäsäärinen, karvainen kurki, kaula jäykästi kurotteleksen, halaistusta päreestä vuoltu terävä nokka äkäisesti tökkii. Oh ... hohhoo! Pojat hyppelevät, nauravat, johtavat kurkea, nurin käännetyn turkin sisään piilotettua poikaa, pitäjäntuvan pimeään takanurkkaan, jossa hullu Tuomas nukkuu.

Tuli lekuttaa mahdottoman ison takan hellassa, kattolamppu himmeästi palaa, loisakkain kitupiikit höyläpenkkien takaa tuikuttavat, avara, kajahteleva tupa on puolihämärä ... niin salaperäisen peloittavaa on siellä pimeässä nurkassa, jossa hullu Tuomas nukkuu.

Oh ... hohhoo! Hullu Tuomas on ihme mies. Monesti hän on vihlovalla talvipakkasella mustan tähtitaivaan alla juosta humsuttanut vain housut ja paita yllä kaupunkiin maalta, mistä lienee tullutkaan, loikannut toista syltä pitkiä askelia paljailla jaloillaan, loikannut kädet nyrkissä ja rinta paljaana ylös kiemuraisia kujia, läähättäen ja noituen juossut sivuilleen katsomatta ruskavaa vilukuolemaa pakoon, löytänyt viimein tavallisimpaan asuntoonsa: kunnanhuoneelle. Kolmella harppauksella on töytännyt ylös korkeat portaat, jysäyttänyt pari kertaa hurjasti oveen ja siihen sitten rappujen yläpäähän väristen vaipunut kyyryyn kuin paleltuva koira. Mutta vanha Reetta, myös kunnantuvan luopumaton asukas, joka siellä oven suussa kyhjöttää kerjuupussinsa vieressä niin armottoman kyttyräisenä ja punasilmäisenä, joka niin kummallisilla runoilla loihtii päivän lämpöisenä paistamaan, joka ei koskaan yöllä nuku, vanha Reetta on kuullut ulko-oven jysäykset, kohta arvannut, että hullu Tuomashan siellä on, köpittänyt viluiseen porstuaan, avannut oven tähtiseen yöhön. Mutta silloin hullu Tuomas on oven edessä kyyröttänyt puolikuoliaaksi jäykistyneenä, uikuttanut kuin eläin ikään. Vanha Reetta on nostanut kunnanhuoneella aika hälinän, loisvaimot ja kerjäläiset ovat nousseet Tuomasta herättämään, hänet on kannettu tuvan pitkälle pöydälle, häntä on parikymmentä kättä hieronut ja hangannut lumella, kunnes leskirouva, kunnantalon hoitaja, on kiireesti tullut, keittänyt maitoa, sekoittanut siihen vahvasti jotakin väkevää ja kaatanut Tuomaan kurkkuun. Tuomas on silloin vironnut, naurahtanut ja nukkunut sikeään uneen, hänet on vällyjen alle peitetty omalle penkilleen tuvan peränurkkaan.

Oh ... hohhoo!... Tuomas nukkuu nurkassaan, kerjäläispojat ja kunnantuvan rouvan luona asuvat kansakoululaiset narraavat Tuomasta karvaisella kurjella.

Tuomas on kumma mies, keväisen, jäähileisen joen poikki hän usein hyppii paljain jaloin: uppoaa jalka reiteen saakka, vesi ilmaan purskahtaa, Tuomas noitaisten tempaisee säärensä avannosta, loikkaa: jo upposi toinen sääri, vesi purskahtaa, kiroaa mies. Noituen, uppoillen Tuomas loikkii kaupungin puolelle, punaisten ranta-aittain laiturille, riisuutuu ilkialastomaksi, kuivaa vaatteitaan auringonpaisteessa.

Huh, kurki kävellä toikkailee, pojat tirskuen hiipivät eteenpäin, yht'äkkiä tyhjää pelästyen pakenevat takaisin. Jo luulevat tulevan Tuomaan, jolla on paidan povi täynnä rautaromua ja teräviä puolustusaseita.

Siellä on aika häly tuvassa, siellä iso Villekin kömpelönä ja lapsellisen pelokkaana yrittää mukana hyppiä, varoa Tuomaan aseita. Tyytymättömänä vanha Reetta itsekseen hämärässä nurkassaan toraa, tyytymättöminä loisakatkin höyläpenkkien takana kitupiikkiensä ääressä saksattavat, mutta pojat eivät heidän säksätystään kuule: kunnanhuoneen rouvahan on poissa jossakin kaupungilla. Hätäpäs sillä aikaa telmiä!

Vihdoin, kun kurki pärenokallaan jo nakuttaa Tuomaan paljasta, karvaista rintaa, Tuomas kiroten niin, että tupa järeästi kiljahtaa, karkaa ylös, alkaa haroa viereltään jotakin ... mutta silloinpa pojat hihkuen ja kurki turkkinsa ja nokkansa paikalle heittäen puhaltavat pakoon yhtenä rytynä uunin päälle, akat kiljahtelevat, haukkuvat poikaparven ärsyttävän Tuomasta heidät tappamaan, pojat nauravat Tuomaan hyppelyä ympäri permantoa.

Silloinpa tulee rouva kotiin: akat höyläpenkkien takaa kaulojaan kurkottelemaan, kantelemaan poikain niskoille, uunille osoittelemaan.

Rouva toruu:

"Kukas hullua taas narraa ... isot pojat, hyi!... Tuomas on viekas, makaa toinen silmä ummessa kuin repo ... voisi niskaanne iskeä terävän viikatteen..."

Pojat uunilla vaikenevat kuin myyrät.

"Kerropas sitten taas kasku, Ressu-Jukka!" anelevat uunilla keskenään pojat.

Ressu-Jukka on kerjäläinen, hänen asumuksensa on tuvan korkean uunin päällä, vasten kuumaa muuria, hiostavassa kuumuudessa rapisevilla päreillä. Hän osaa ruveta kurjeksi, laulaa kaiken maailman markkinaveisut ja Mattipapin saarnat, kiitää puuluistimilla pitkin joen rantoja ja sokkeloisia katuja naama sinisenä vilusta, ison takin repaleiset ryysyt hurjasti tuulessa viuhtoen, eivätkä tiedä rotat – niin lyseolaisia nimitetään – milloin suksimäelle ilmestyy Jukka, hotaisee jotakuta lyseolaista kintuille pampulla ja syöksyy ilkkuen alas pakoon niin hurjasta paikasta, etteivät kostajat jäljestä tohdi. "Saankos piikkinää?"

"Saat, jos rouva antaa!" Ville kapuaa uunilta, menee rouvan luo kamariin siirappia houkuttelemaan.

Antoipa rouva siirappia, kaadettiinpa iso puuämpäri muuripadasta täyteen kiehuvaa vettä, vietiin uunille.

Sielläpä pojat kuumilla päreillä lojuvat imelästi höyryävän piikkinän ympärillä. Ressu-Jukka vakavalla, väkevällä äänellä kertoo muinaisista sodista, Vilusalon villeistä rosvoista ja karanneista vangeista, Lutmitvuoren käärmeistä, yksijalkaisista menninkäisistä.

"Mistä sinä tuollaisia keksit?" kysyy Ville.

"Ruotu-ukoilta vain ja vanhoilta ruotusotamiehiltä ja kirjoista vain."

Kirjoja Ressu-Jukka paljon lukeekin. Viis hän välittää, jos kerjätty, liian väljä takki riippuu täynnä pitkiä, jalkoihin ulottuvia repaleita kuin heinäruko rippeitä; viis hän välittää, jos paleltaa talvella jalkoja rikkinäisissä naisten pieksuissa; viis hän välittää, jos joskus on nälkäkin, kun hän vain saa mäkeä laskea ja lukea lainakirjoja pitäjän lainastosta. Viisipennisiä hän laulaa pitäjäläisten kukkarosta, viisipennisillä hän haalaa joka viikko paksun, paksun pinon kirjoja lainastosta uunin päälle ja pärevalkean valossa niitä lukee.

Niin, kyllähän Ville tuon Vilusalon muistaa, muistaa jo kouluuntulo-retkeltään sen salon kiemurtelevine teineen ja jättiläismäntyineen, joiden latvoissa huimaavan korkealla näkyi olleen haukanpesiä, muistaa rämeet, joissa keväisin varmaan on iljettävän paljon sammakonkutua, muistaa pääkallot Lutmitvuoren vierellä hiekkahaudassa. Muistaa Ville Vilusalon eräältä kotimatkaltaankin. Ensimmäisen viikon hän oli kovin ikävöinyt kaupungissa ja uskonut isän tulevan lauantaina kotiin hakemaan. Isä ei tullutkaan. Yli kello kolmen, aina puoli viiteen iso poika nyyhkien ja kelloa katsoen odotti, katseli ikkunasta, eikö musta hevonen jo hyökkäisi esiin kirkon aidan nurkkaukselta. Ei hyökännyt. Ilta jo pimeni. Silloin Ville ikävästä ja surusta vallan raivossa oli temmannut palttoonsa ja maanantain läksykirjat, lähtenyt juoksemaan niin että oli läkähtyä pitkin koukkuisia katuja tulliportille päin. Häntä olivat pitäjäntuvan rouva ja pojat ajaneet takaa, saaneet öljysäiliön luona tulliportin ulkopuolella kiinni. Hän oli huitonut, itkenyt, hosunut kuin villi, nyyhkien nakellut kivillä kiinniottajia, sanonut vuoroin, että isä on kai kipeä, niin että hänen täytyy päästä kotiin, vuoroin, että isä on ilkiö, koska ei tule häntä hakemaan, vaikka lupasi; eivät houkutukset piikkinällä, ei mäenlaskulla, ei saduilla auttaneet. Ville täytyi päästää yksinään laputtamaan maalle, hämärtyvään iltaan. Hautausmaan männikköihin hän katosi.

Miten hän juoksi, niin että henki oli mennä, yhä ylös kalmiston mäkeä! Metsä pimeni edessä ... tuossa tuli se kohta, jossa oli ollut pääkalloja hiekkahaudassa... Villeä peloitti, muisti kuulleensa tarinoita, että pääkallo voi ruveta juoksemaan jäljestä ... kun siihen on rotta mennyt sisään... Ville jäljelleen vilkuen juoksi, nyyhkytti, ei enää tohtinut ääneen itkeäkään, niin pimeä tuli... Koetti ponnistaa minkä ikinä jaksoi, potkia tietä pitkin niin äänettömästi kuin mahdollista...

Silloin tuli niin synkäksi metsä, että tie vain muutaman sylen edessä häämötti. Villen sydän jyskytti mielihaikeutta ja kauhistusta, hän aikoi kääntyä kiireesti takaisin. Mitä jos hän vielä eksyy metsään, joka on niin hirvittävä muutenkin!... Mikä se tuossa tohahti? Hui ... katajapensashan se vain oli, vaikka kuumotti mustana kuin mies ikään olisi tien varrella seisonut... Kääntyäkö takaisin?

Ei, kaupungissa nauraisivat, pilkkaisivat vielä ... ne ovat niin ilkeitä ... sellaisten joukkoon isä hänet heittikin. Uu ... uu ... uu! Ville itkee, sitten taas muistaa, ettei uskalla itkeä, kun on niin pimeä...

Jospa isä vielä ajaakin vastaan? On kai jotenkin lähdössä myöhästynyt. Tulee vastaan metsässä, Ville huutaa, isä ottaa rattaille, käännytään yhdessä kotiin ajamaan!

Se toivo riemastutti Villeä, hän sittenkin kulki syvemmälle saloon. Väliin seisahtui, kuunteli, eikö rattaiden räminää kuuluisi routaiselta tieltä. Ei kuulunut, voih! Nyt ei enää olisi halunnut palatakaan, jylhin vuoren kukkula ja kalmisto oli jo takana, mutta edessä oli kuitenkin pimeys. Ville ponnisti, nyyhkytti, pelkäsi rosvoja, rukoili Jumalaa, toivoi isän tulevan. Ei sittenkään tullut. Ville alkoi sielussaan sättiä isää. Sellainen, sellainen, sellainen ... ei tiennyt mikä isä oli... Tukasta-kiskoja, juopottelija, vaimontappaja. Niin, vaimontappaja, vaimontappaja, hän itsekseen jankkasi. Siksi hän oli kuullut palvelijain kotona isää selän takana haukkuvan. Mikä vaimontappaja oikeastaan oli, ei hän ymmärtänyt, mutta vaistomaisesti hän tunsi sellaiseksi haukkumisen olevan jotakin hyvin kamalaa.

Juostessaan Ville vuoroin haukkui isää, vuoroin taas mielessään rukoili isää tulemaan, edes nyt jo lähtemään kotoa, ellei jo olisi lähtenyt.

Mutta isä ei ollut kaupunkiin lähtenyt eikä aikonutkaan lähteä: hän oli juonut koko perjantain kylillä ja jatkoi juomistaan sunnuntaihin saakka.

Ville tuli iltamyöhällä kotiinsa maalle: palvelijat olivat jo levolla, riemastunut vahtikoira Villen kanssa hälytti heidät hereille. Ville oli niin väsynyt ja rapainen, oli kysellyt torpissa tietä, penikulman oli syys-yössä juossut poikaraiska. Mutta isä ei ollut kotona, oli juopottelemassa.

Ja kun Ville seuraavana aamuna oli herännyt, oli isä kyllä kotona, mutta varsin jörö ja vihainen, ei näyttänyt yhtään ihastuvan Villen kotiintulosta tai ihmettelevän ja säälivän hänen seikkailuitaan pimeissä metsissä, kiivasteli vain palvelijoille, meni makaamaan, sanoi päänsä olevan kuin kivillä murikoidun.

– Se on sinulle paraiksi! tuumi suuttuneena ja mieli haikeana itsekseen Ville.

Maanantaiaamuna aikaisin renki saattoi Villen jälleen kiusalliseen kouluun. Mutta sen jälkeen ei Villeä tarvinnut kovin ahkerasti houkutella sunnuntaiksi kaupunkiin jäämään. Eihän alussa kunnantuvalla ollut hauskaa, kun oli ikävä kotia, mutta mitäpä kotiinkaan mennä, kun isä ei sinne näyttänyt ikävöivän.

Ja kun isä sitten joskus itse sattui Villeä kotiin hakemaan, joi hän matkalla niin, että peloitti kaaduttavan nurin niskoin tiepuoleen. Ja kotona hänellä oli vieraita, niille Villen piti koko ilta näyttää taitoaan ulkoluvussa, eikä se ollut hauskaa. Sillä vaikka isä häntä kehui ja vieraille tolkkusi: "Kas, kas minun poikaani! Eikös mene siltä historia kuin vettä vain!" niin isä kuitenkin saattoi yht'äkkiä vaatia Villen lukemaan vieraiden kuullen ulkoa katkismusta, jota Ville ei lainkaan osannut, kun ei siitä pitänyt: ei näet siitä ymmärtänyt hölynpölyä, koko rompatuksesta. Niin, katkismusta hän ei osannut, ja silloin isä suuttui, tyrkkäsi niskasta porstuaan, sanoi:

"Et olekaan isän poika nyt, pölsö!"

Mutta kohta taas tultiin hakemaan vieraiden luo, jotka heiluivat ja huojuivat, karkealla, korvia vihlovalla äänellä olivat laulaa hoilottavinaan.

Silloin loppui Villeltä kotiinmenon halu tykkänään, häntä oikein peloitti, milloin isä tulisi hakemaan. Hänellä oli vihdoin varsin hauska ihmeellisessä kaupungissa, kelkkamäissä ja pitäjäntuvan kuumalla uunilla, jossa Ressu-Jukka satuja piikkinämaksusta kertoi.

Niin, Vilusalon, jossa villin jylhinä kallioseinät kohti taivaita kohoavat, jossa honkain latvat pilvissä kohisevat, Ville kyllä tuntee. Mutta Vilusalon kimaltavista aarteista, Lutmitvuoren käärmeistä ja säihkyvistä jättiläissaleista vuoren kumisevassa sisustassa, mistä hänkin niistä sadut löytäisi?...

Ressu-Jukan kanssa hän seisoi pian lainastokaapin edessä ... ah, mikä hirvittävä määrä siinä oli kirjoja ... joissa kaikissa Jukka ylpeän kiihkeästi selitti sellaisia ihmeitä ja juttuja olevan...

Ville tarttui johonkin kirjaan: sen kirjavat kannet olivat hankautuneet lian värisiksi, nurkat pyöristetyiksi kuluneet ja reunat mustuneet kasteltujen sormien selailusta. Ville avasi, luki nimen.

– Alroy, mikä kumma se on? ... ajatteli, käänsi toisen lehden, siinä ensimmäinen luku alkoi...

"Kymmenen tuhatta käyräsapelia!" alkoi kirja. Ah, mikä kuva välähti Villelle mieleen, veri lensi poskiin, silmiin leimahti pelästynyt ihastuksen tuijotus. Kymmenen tuhatta käyräsapelia!... Ville näki käsiä, käsiä, käsiä loputtomasti, hurjassa innossa ylös kohotettuja käsiä ... kussakin kaareva, välähtelevä ase. Aseita, aseita, kymmeniä tuhansia, käsien rajusti puristamia! Ja hurjain huutojen pauhu tuhantisina lainehtivista joukoista vyöryi.

Sepä Villelle kirja! Jo unohtuivat tuskastuttavat katkismukset ja luvunlaskut ikipäiviksi, hän luki Alroyta. Hän valvoi yöllä vuoteellaan kuin kuumeessa. Sydän kummallisessa kiduttavassa riemussa hän oli kuulevinaan kuin säveliä, sekavina, hurjina, mahtavan syvinä pauhaavia ja niiden joukossa uljaana, riemun-heleänä ja hentona pääsävelen ... väen suminan, rumpujen kuminan, huilujen sävelet, kun Alroy öisessä erämaassa kimaltavain tähtien alla johti joukkojaan Salomon timanttivaltikalla. Ah, kymmenen tuhatta käyräsapelia! Ville näki öisen erämaan, tähtien lämpöisen tuikkeen. Erämaan helmasta kohoaa kuin unten usva esiin valkea amfiteatteri, erottuvat keveät kalterit, hoikat marmoripilarit ... seisoo rakennuksen korkeudessa haamuna tumma Mirjam. Sitten hän yht'äkkiä on maan alla, on olevinaan Alroy, tulee pimeään luolaan, jonka perillä valo tuikkii, käy edelleen, valon häikäisy ruusunpunaiseksi leviää, tulee pitkä, pitkä, loputon tie, jonka kahden puolen makaa luvuttomasti valkeita leijonapatsaita: lämpöinen valo säihkyy ... on yht'äkkiä tien päässä suuressa, kimaltavassa salissa, jossa patriarkat, tuomarit, kuninkaat, profeetat istuvat pitkissä, pitkissä jonoissa pitkin seiniä: arvokkaina, tyyninä, valkeat parrat alas ryntäille valuen...

Ville lukee uudestaan ja uudestaan posket palaen... Keskellä koulutuntia hän saattaa kuin unesta herätä opettajan ääneen:

"No, mitä se Ville itkee? Tekikö kuka Villelle pahaa?"

Mutta Ville oli vain ajatellut Alroyn onnetonta kohtaloa, kuullut mestauskirveen kirkaisevan kilahduksen, puhjennut itkuun.

Kun on nuoska, rakentavat kansakoulupojat lumilinnoja avaralle pihalle. Mallina on tavallisesti linnanraunio pyöreine ampumareikineen. Mutta eräänä ehtoopäivänä Ville vaatii Ressu-Jukkaa kanssaan uutta linnaa rakentelemaan. Siitä tulee pyöreä, mutta avarampi kuin toisten rakentamat. Ulkoseiniä pitkin kiertävät hoikat lumipilarit, jotka kannattavat kaarillaan vallin harjaa. Vallin harjalle Ville veistää kaksitoista jalopeuraa, veistää myöhäiseen pimeään iltaan, kaikki samannäköisinä vierekkäin makaamaan, pienet, ontot silmät valppaina tähdäten ympäri avaraa pihaa kuin öistä hieta-aavikkoa...

Mutta seuraavana aamuna, kun toverit taas peuhaavat koululla, alkaa ankara sota uutta linnaa vastaan. Pojat sanoivat Villen leijonia pässeiksi. Villen silmissä kaikki mustenee katkeruudesta ja raivosta. Hän tempaa jäälohkareen, sinkauttaa parveen, toisen, kolmannen, neljännen, kymmenennen. Yht'äkkiä on hän linnansa sisällä, toverit hyökkäävät sitä vastaan, repivät pilareita, kaatavat ohutta muuria... Ah, hän on Alroy! "Kymmenen tuhatta käyräsapelia!" hän huutaa, koettaa nakata lunta: ei ehdi, huitoo nyrkeillään ja lapiolla päälle tunkevia, sokenee lumesta, tietää nyt kauniin linnansa särkyvän, nyyhkii, raivosta ja kivusta sokeana tarttuu jonkun jalkaan, tempaisee, kaatuu nurin...

Silloin kello soi.

Pojat rientävät sisään, mutta suurin heistä, sorakielinen neljäsluokkalainen, joka on niin väkevä ja viisas, että on ansainnut nimen Suomäen Suuriruhtinas – hänen kotinsa on Suomäki –, tulee Villen luo, puhdistaa hänen selkäänsä lumesta, pyyhkii kaulaa, kasvoja, hänelle suopeasti sorauttaa: "Sinä olet urhoollinen!" – ja se merkitsee niin paljon kuin: tästälähin älkööt muut sinuun koskeko, tai paha heidät perii.

Villen itku lakkasi kohta, naurattamaan tuppasi. Ylpeänä ja perinpohjaisesta lumipesusta punaisena kuin kukko, taskut sulavaa lunta tippuen, hän istui tunnilla sitten, loi ihailevia katseita Suuriruhtinaaseen, joka hänelle hyväksyvästi nyökkäsi. Pojat katsoivat häneen välitunnilla kateellisen ihailevasti, kun hän Suuriruhtinaan kanssa muka välinpitämättömänä tarkasteli amfiteatterinsa raunioita.

"Se ei ole mikään Ville, se on villi!" sanoivat pojat.

Ja siitä lähtien häntä nimitettiin Villiksi.

Ali-Olli siellä maalla ajelee paljon kylillä, hänen on niin ikävä siellä kotonaan: ei ole kotona toveria, jonka kanssa kinata jankkaisi turhista seikoista koko illan ja viimein silmittömässä raivossa sanoisi irti koko tuttavuutensa mokoman miehen kanssa, seuraavana aamuna jälleen kumartaen selkäänsä suurimpaan kyttyrään ja melkein vihattunsa kättä suudellen, vedet silmissä rukoillakseen anteeksi eilistä hävyttömyyttään, kunnes mitä jumalallisin sovinto jälleen raukeaisi raivoisaan riitaan. Sellaista toveria ei hänellä ole kotona, silloin tällöin talossa käyvät vieraat eivät tyydytä Ollin kaipausta, mutta tuo äärimmäisen vihan ja lemmen välillä syöksyminen on kuitenkin Ali-Ollin koko elämisen voima. Sentähden hän ajelee kylillä nyyhkyttäen ja vakuuttaen ystävyyttä, raivostuen ja juoden, sillä viina on hänen elämänsä toinen tärkeä ylläpitäjä. Kun hän on kotona, on hän tavallisesti ankarassa kohmelossa.

Mutta huolipa hänelle siitä Villestä tulee. Kun Ville oli ennen kotona, ei hänestä ollut paljon vastusta: hän hiipi niin kernaasti piiloon kasvojen edestä, ja jos oudot, hillittömät vihankuohunsa tai katuvan hellyytensä tahtoi antaa hänen ylitseen tulvia, niin ei muuta kuin huusi pojan saapuville ja tyydytti sisunsa. Mutta nyt on toisin. Ville on kaupungissa ja huutamalla luo saavuttamattomissa. Ja kuitenkin hänestä ihmisten puheitten kautta on Ollille alituisesti joko silmitöntä harmia tai liikuttavaa iloa. Mutta mitenkäs sen harmin tai ilon pullistuksesta sydämen kevennät joko poikaa lellittelemällä tai kiusaamalla, kun poika on kaupungissa, ei kotiin tule kuin pakolla hakien.

Ali-Olli menee jonkun tuttunsa luo, heti tämä kysäisee:

"No Ville kai menestyy hyvin koulussa?"

Taas tuo Ville! Menestyykö hyvin? Menestyyhän hyvin missä menestyy, mutta ei siinä, missä isä toivoisi. Historiassa hän on erinomaisen etevä ja laulussa samoin, mutta laskennossa on hänellä kehno arvosana. Ja uskonnossa, kun ei viitsi lukea katkismusta! Herranen aika, niinkuin isä olisi mikä pakana! Ali-Olli kuvittelee ihan hirvittäväksi sen halveksumisen, millä ihmiset häntä muka ajattelevat ja kohtelevat, kun hänen poikansa ei osaa katkismusta. Onko se hänen syynsä, hänen, joka on niin Jumalan vallassa, että näkee näkyjäkin ja tietää edeltäpäin tulevia asioita? Onko hän syynä pojan jumalattomuuteen?

Ja se laskento sitten. Opettaja on Ollin kaupungissa käydessä sanonut, että Villelle kihoaa hikipisarat otsalle, kun hänen täytyy vain yksinkertaisinkin päässälasku suorittaa. Tämä se Ollia joskus hivelee kuin imartelu: eihän hänellä itselläänkään koskaan ole ollut laskupäätä. Mutta sitten hän säikähtää: sepä se laskevan järjen puute on hänellekin elämässä tuonut suurimmat tuhot. Ja entä sitten ihmiset, taas ne ihmiset! Kun poika ei osaa laskea, niin ne sanovat: "Niin, niin, sama ruuvi se oli löysässä isänkin päässä!" Ja ihmisten arvosteluja Olli kovasti pelkää.

No laulu sitten. Siitä Olli on taas imarreltu, ensiksikin ihmisten vuoksi, joille voi kehua: minun pojallani on hyvä ääni ... oli minullakin, mutta pilautui – äänenmurroksessa. Kyllä Villestä lukkari tulee!

Niin, lukkariveljensä vuoksi Olli on myös hyvillään Villen äänestä. Nyt se veli, järkivätys, vielä kerran näkee, että hänen pojastaan voi tulla yhtä hyvä kuin hänkin ... mokomassakin: laulamisessa.

Mokomassakin!... Sillä Ollin mieleen taas tulee vanha hulluus: Almahan lauloi, Almaa hän ei kärsi ajatellakaan. Ja pitääkö nyt pojan hänen taipumuksensa periä? Olli vallan raivostuu. Jos poika olisi nyt tuossa hänen edessään, niin ei tiedä mitä Olli hänelle raivoissaan tekisi.

Se historia sitten, jossa Villellä on täysi kymmenen. Mitä hittoa se historia oikein on, sitä Olli ei tiedä: joitakin kaskuja, loruja kai, ei vain jumalansanaa. Sen vuoksi Olli historian taitoa pojassaan vihaa. On kuitenkin hyvillään, kun saa ihmisille kehua.

Mutta syvimmin Ollia huolettaa se, että kerrotaan pojan näkevän näkyjä. Ville on alkanut uskotella kaupungissa ihmisille, että hän näkee auringonpaisteessa seinällä kimaltavia ristejä, ratsastavia sotureita. Ihmiset puoleksi uskovat, hurskaat akat ihmettelevät, ihailevat häntä. Silloin hän alkaa itsekin uskoa näkyjä näkevänsä ja ihailee itseään. Se isäkin näkee näkyjä, joskus niin, ettei tohdi yksin nukkua huoneessaan, vaan kutsuu isäntärengin yötoverikseen. – Kerran, kun Ali-Ollin loiseukko palasi kaupungista kahvin ja sokerin ostoksilta ja siunaillen, käsillään haroen toitotti isännälle sen ihmeellisen uutisen, että Ville oli kaupungin kirkon eteisessä selvällä päivällä nähnyt äiti-vainajansa, Alman ... kunnantalon rouva oli kertonut, niin iski akan juttu Olliin kuin jyskyttävä tunnonvaiva, hän vallan musteni kasvoiltaan, ääni vavisten kähisi, raivostuneena hän oli tarttunut eukon käsivarteen.

"Sinä valehtelet, juorukello!" oli ärjäissyt, katsonut akkaan kuin vihassa, tutkivasti tuijotellen.

Ja kohta arkipäivänä hän matkusti kaupunkiin, kutsui pojan kahdenkesken kamariin juttelemaan ja lempeän levottomana uteli noista näyistä.

Poika pelästyi, vapisi, ei vastannut mitään. Silloin isä raivostui vallan kiihkoon, tolkkusi kaunopuheisesti pojalle:

"Ihmisellä täytyy olla kylmää järkeä, hänen aivoissaan täytyy veren olla kuin talvinen virta, joka tyynesti ja väkevästi kulkee avaamaansa uomaa jäiden välitse. Hän ei saa kuvitella mitään voimilleen yliluonnollista eikä siihen pyrkiä, ettei pettyisi. Hänen täytyy mitata voimansa, yhdistää ne ja askel askelelta, harvaan, väkevästi edetä vain siihen määrään, mihin varmasti tietää voimiansa hyvin käyttäen pääsevänsä. Hänen täytyy osata laskea, elämä ei ole umpimähkäistä arvan heittoa, se on sakkipeliä, jossa ratkaisee kylmät laskut, ei onnen keikaukset. Ihmisen täytyy olla kokonainen, kaikkia oman itsensä ja muiden vaatimuksia hänen on mahdoton tyydyttää: hänen täytyy oppia tinkimään omista vaatimuksistaan ja olemaan kylmä muiden vaatimuksille, niin hän pääsee urallaan mahdollisimman pitkälle! Hän ei saa nähdä unta valveillaan eikä tuskallisesti unetonna piehtaroida yöllä vuoteessaan: kun hän nukkuu, niin hän kuorsaa, kun hän valvoo, niin hän on valpas kuin merimies jätettynä aivan yksin kannelle peräsintä hoitamaan. – Miksi sinä et osaa laskea!" Olli pojalleen vihdoin ihan vihan puuskassa nyrkit koholla ärjäisi.

Ville alkoi nyyhkiä, ei ollut ymmärtänyt hölynpölyä isän juhlallisesta puheesta enempää kuin katkismuksestakaan; luuli nyt koululaskennosta puhuttavan, nyyhki:

"Kun en jaksa pitää ajatuksia koossa. Mieleen tulee milloin mitäkin..."

Siinähän se nyt oli! Olli raukeni, sellaista milloin minkin mieleen tulemistahan se oli ollut hänen koko elämänsäkin ... ei mitään ohjenuoraa, ei mitään kylmyyttä. Päähänpistohan se oli tuo hänen äskeinen puheensakin, veljeltä kuultua...

Ah sitä veljeä, sellainen kamarissa kasvanut vätys, joka uskaltaa järjen sääntöjä pykälittäin lukea elon kuohussa pyöriville, niinkuin hänen pykälänsä voisivat sopia muihin kuin ainoastaan häneen itseensä. Hiiteen kaikki kamarituumiskelijat, maailma on täynnä sellaista, josta he eivät tiedä enempää kuin laivuri meren syvyydestä! Pitäkööt oppinsa itsellään, jota varten ne ovat syntyneetkin, mutta älkööt tyrkyttäkö muille! Ah sitä veljeä, sellainen eloton vätys!

Mutta tuossa oli hänen oma poikansa, ihan kuin isäkin ennen samojen hairahdusten alkaessa ahdistaa. Olli tuli liikutetuksi, alkoi nyyhkiä.

"Suo anteeksi, suo anteeksi!" sanoi hän Villelle. "Ei meillä ole järkeä muilla kuin niillä harvoilla, joille se on annettu, mutta he ovat armottomia ihmisiä. Kun me muut voisimme tulla edes tyytyväisiksi, että ymmärtäisimme erehtymisen olevan inhimillisen oikeutemme eikä rikoksemme. Niin, Ville, suo anteeksi!" Olli poikansa käsiä puristaen rukoili. – "Näitkö sinä äidin?" kysyi hän sitten. Poika ei vastannut.

Siinä se nyt jälleen oli. Pojassa oli äidin veri, hän ei muka ollut vilpitön, ei isäänsä luottanut, kun ei tahtonut tunnustaa. Mitä jos näky oli pojalle jotakin vielä puhunut, kannellut isän päälle! Olli tunsi ihan selkäänsä karmivan, mörähteli Villelle:

"Mitä äiti sinulle sanoi? Sanoiko, etten ollut kohdellut hyvin – sinua? Häh? Käskikö olemaan uppiniskainen isälle? Käskikö laulamaan, ilvehtimään historian kaskuilla ja unohtamaan katkismuksen?... Käskikö unohtamaan käskyt, neljännen ... haha ... niinkuin hän ... kuudennen... Poika, mikä on neljäs käsky? Mikä on neljäs käsky? Sanotko, mikä on neljäs käsky!"

Ville alkoi hänkin puolestaan suuttua tuosta alituisesta katkismuksen jankuttamisesta, isän uudesta raivonpuuskasta.

"Mikä on sitten viides käsky?" hän verkkaan sanoi. "Mitä sinä sillä tarkoitat? Mitä sinä sillä tarkoitat! Herra Jumala ... sanoiko Alma niin... Herra Jumala... Ville, kuka sinulle on uskotellut ... sinulle on joku varmaan valehdellut, että olisin äitiäsi... Viides käsky... Se ei ole totta! Rääkännyt... Se ei ole totta!"

Ville katsoi kummissaan, häntä hirvitti tuo isä, hän karkasi ulos, juoksi, juoksi nyyhkyttäen kaduille, piiloon. Kun isä ei vain häntä vielä ottaisi koulusta, veisi kotiin ... isä puhui rääkkäämisestä.

Ville viipyi sinä iltana myöhään Suuriruhtinaan luona, joka rihmarullista rakensi mutkallista, monirattaista myllyä. Kun hän palasi, oli isä lähtenyt maalle takaisin, jättänyt kunnantalon rouvalle makeisrahaa Villeä varten ja sanonut, että Ville ensi sunnuntaiksi noudetaan hevosella kotiin.

Tulevan lauantain aamuna Ali-Olli lähetti rengin Villeä kaupungista hakemaan, mutta lähti itse samalla hevosella maalaiskylään, ystävänsä kauppiaan luo, ei sanonut palaavansa ennen sunnuntai-iltaa, sillä eihän Ville kaupungista kuitenkaan kotiin tulisi.

Ja siinä hän arvasi oikein. Kohta päivällisen syötyään Ville katosi kunnanhuoneelta Ressu-Jukan kanssa, ei tiedetty minne.

Lukusalissa hän koko illan piileskeli kirjain ääressä, renki sai mennä tyhjin toimin kotiin.

Mutta Ali-Olli kauppiaan luona taas vahvasti alussa nyyhkytteli, vannoi olevansa erityisesti Jumalan suosiossa, koska oli kuin ihmeen kautta järki edes säilynyt niissä vastustamattomissa kohtaloissa, jotka hän kaikki edeltäkäsin aavisti, jotka olivat vieneet isän hirsipuuhun, äidin hänestä erottaneet, tappaneet hänen molemmat vaimonsa, jättäneet hänen poikansa orvoksi, ehkä vielä pojankin häneltä riistävät.

"Minä uskon henkimaailmaan, milloin vihaiseen, milloin lempeään, mutta aina iki-väkevään!" hän sanoi. "Veljeni väittää, että henkimaailma syntyy ainoastaan silloin, kun ihminen tulee rikolliseksi omaa luontoaan vastaan joko itsensä tai muiden kautta ... silloin on henkimaailma aina vihainen... Veljeni väittää, että jos ihmisellä on vain terve ruumis, niin hän on täysin onnellinen, ei mitään tuumiskele, ei henkimaailmoita kaipaa; mutta ruumis olkoonkin silloin todellisesti terve. Mutta kenpä se sitten olisi todellisesti terve? Ei kukaan ... se veli on sellainen vätys!"

"Ihminen on kummallinen!" Ali-Olli jatkaa. "Hänestä on mahdoton sanoa, että hän olisi varmasti sitä tai tätä. Ei itsekään hän tiedä sanoa, mitä hän on; hän tietää vain, että noin tein silloin, noin tein tällöin. Eikä toinenkaan ihminen voi toisesta ei haukkuen, ei kiittäen sanoa muuta kuin: noin teki hän silloin, noin teki hän tällöin; ei muuta. – Niin tavallisen näköisiä ovat ihmiset, kun heitä katsoo; ei luulisi olevan mitään suruja tuolla, ei mitään tunnetta tällä. Mutta kun katselee heidän tekojaan, niin aivan päätä alkaa huimata: miksi hän teki noin? Ei ymmärrä. Tietää vain että noin teki... Useimmiten hän kai teki silmänräpäyksen oikun mukaan ja sitten kärsi – kun henkimaailma oli pannut oikkuilemaan ja kärsimään ... hassun pienistä, järjelle näkymättömistä seikoista kuvitellen paisuvat suurimmat onnettomuudet, ja ilot myös ... kuin kipinästä tulipalo... 'Vartioi kipinöitä!' varoittaa aina veljeni ... kamarivätys..."

Sitten Ali-Olli alkaa kertoa isänsä talon tulipalosta, jonka tiesi tapahtuvan ollessaan kaukana onnettomuuspaikalta. Hän kuvaa kapakan, hän kuvaa liekit, jotka viinapöydän ääressä istuessaan näki mustan savun seasta hulmahtelevina, kertoo hädän palavassa talossa, toveriensa estelyt. Lopuksi puhkeaa nyyhkytyksiin, rukoilee Jumalaa, ettei tarvitsisi edeltäkäsin nähdä tulevia turmioitaan.

– Hänpä nyt taas on koko mokoma! hymyilee itsekseen kauppias.

Seuraavan viikon lopulla tulee Suuriruhtinaan isältä, Suomäen omistajalta, Ali-Ollille lyhyt kirje, jossa lähettäjä haukkuu Ali-Ollia huonosta lapsen kasvatuksesta. Ville näet, jota toverit Villiksi nimittävätkin, oli paiskannut hänen poikaansa tiilikivellä päähän, niin että toinen pyörtyi, hyvä ettei kuollut. Suomäen isäntä oli vaatinut opettajalta Villelle ankaraa rangaistusta, mutta koska arvoisa opettaja ei näkynyt lainkaan ottavan huomioon lellikkinsä vikoja, niin Suomäki näin ollen ilmoitti asiasta rikollisen isälle. Tehköön tämä sitten niinkuin kelvolliseksi näkee.

Ali-Olli äkkiarvaamatta nouti itse pojan sunnuntaiksi kotiin, aikoi Villen löylyttää ihmisten vuoksi tai jättää löylyttämättä ylpeytensä vuoksi. Löylyttämättä jäi. Ville selitti Suuriruhtinaan väittäneen kypäriksi vanhaa kivipataa, jonka he Ressu-Jukan kanssa olivat löytäneet hiekasta linnan luota. Oli Suuriruhtinas sanonut: "Se on kypäri, vaikka se olisi pata, kun minä sen kypäriksi väitän!" ja silloin Ville paiskasi häntä tiilikivellä päähän.

Mutta opettaja oli ottanut kivipadan museoon.

Isän kuulustelu päättyi siihen, että hän vakuutti vain heidän kahden olevan ystäviä tässä maailmassa ja rukoili poikaa laulamaan.

Poika hämmästyi. "Mitä minä laulan?"

"Laula: Vienan rannalla koivun alla..."

Ville lauloi... Isä vedet silmissä ja kädestä pitäen häntä kiitti...

Siitä saakka tuli Villelle se laulu omituisesti haikeani rakkaaksi... Olikohan se hänen äitinsä lauluja...? Isä oli sanonut äidin usein laulaneenkin.

Ei tohtinut kuitenkaan isälle mitään äidistä puhua: jos isä vielä suuttuisi.

Alussa erästä suvea oli lukkarisetä Ali-Ollilassa. Villi istui isän ja sedän kanssa; oli puheena Villin koulunkäynti.

Isä oli aikonut jättää Villin tykkänään lyseosta pois, kun tämä oli kansakoulun käytyään jo vanhakin ja tutkinto lyseoon viime keväänä ei ollut onnistunut: Ville oli näet saanut laskennossa ehdot. Mutta sitten olivat isässä heränneet epäilykset ... mitäpä Villi kotonakaan tekisi ... isän vastuksena ... eikä hänestä maailmallekaan ollut ammattiin mihinkään. Ja mitä sitten ihmiset, Ollin vihamiehet, ajattelisivat, jos hänen poikansa joutuisi ruumiilliseen työhön, kun ei kyennyt parempaan? Ja sitten lukkariveli – äh, edelleen pitää Villin sittenkin lukea, vaikka miten huono pää olisi, ellei muun vuoksi, niin siksi, että isä saisi nöyryyttää veljeään, joka aina arvollaan kerskailee.

Lyseoon siis isä päätti kumminkin Villin toimittaa, mutta oli yksinään aivan avuton, kun ei iljennyt naapureiltakaan kysellä, kuinka pojan ehtoasiat järjestettäisiin, sillä olipa hän heille kehunut poikansa suuria lahjoja. Oli vain yksi neuvonantaja, joka kai jo ennestäänkin tiesi kaikki hänen salaisuutensa, mutta se oli tuo vihattu, kadehdittu veli, lukkari... Aikaa antoi Olli tyhjiin paljon kulua, kunnes kerran tuskastuneena pojan läsnäoloon ja hänen arkoihin, Almaa muistuttaviin katseisiinsa kirjoitti veljelleen ja pyysi tätä Ali-Ollilaan asiasta keskustelemaan.

"Minä puolestani arvelen", puhui lukkari itsetuntoisen mahtavasti vatsaansa pullistellen, "että ihminen kykenee aivan kaikkeen, mihin vain tahtoo kyetä; tahtoa saa jälleen työstä. Sentähden Ville minun mielestäni on pakotettava työhön. Hänen entinen olonsa kunnantalon rouvan luona oli minun mielestäni aivan liian löysä. Hän sai lukea romaaneja, telmiä, tehdä mitä tahtoi, sentähden poikaparalta meni kaikki oma tahto, kun laiskana ollen sai sen uskon itselleen, ettei hän laskennossa mihinkään kelpaa. Mielestäni olisi parhainta Villen olla ensin tämä kesä luonani ehtoja avullani lukemassa, ja sitten syksyllä lyseoon tultuaan on hänelle toimitettava uusi asunto. Puolestani luulen, että uskonnon lehtori Perklen, jonka persoonallisesti erinomaisen hyvin tunnen, ottaisi pojan luokseen asumaan..."

"Munakalloko?" mutisi närkästyneenä Villi. Hän oli niin paljon kuullut pöyristyttäviä juttuja Perklenistä, Munakallosta. Sepä se sama kuuluu iltapimeässä hiipivän valepuvussa poikain ikkunain alla kurkistelemassa, lukevatko pojat. Sepä se sama kuuluu lauantaiehtoina saunassa kuumassa kopissaan lojuvan viisi kuusi tuntia kuunnellen, tokko pojat viereisessä kopissa olutpulloja kalistelevat.

Isä ja setä eivät Villin kysymystä kuulleet. Isä veljelleen iki-kiitollisena alkoi nyyhkiä:

"Sehän nyt olisi erinomainen asia, jos sinä voisit Villen hänen luokseen toimittaa ... minä olen, kuten hyvin tiedät, sellainen raukka... Perklenhän on uskonnon opettaja ... kuuluu luonaan kaksi kertaa viikossa olevan lukuisa vakaiden ihmisten iltaseura, jossa luetaan ja veisataan monta tuntia jumalansanaa..."

"No niin ... jumalansanaa!" toisti välinpitämättömästi naurahtaen lukkari. "Kyllähän minä Perkleninkin jumalisuuden tiedän ... on se niin ja näin. No niin, voihan sitä olla joku muukin mies kuin Perklen jumalinen, jos kerran viisaus sitä vaatii ... kuten minua virka virsiä laulamaan ja raha viisasta kauppiasta jumaliseksi... Mutta pääasia on kuitenkin se, että Perklen on kova mies, oli hän sitten millainen kettu ja jumalinen tahansa..."

"Kettu ja jumalinen!" huusi nyt isä raivostuneena. "Luetko ketut ja jumaliset samaan lahkoon! Niin, niin, sinä et usko mitään yliluonnollista. Mutta minä itse olen kerran ollut korttiseurassa ... poikamiehenä... Löimme korttia sunnuntaina... Yht'äkkiä kangistuivat sormet kaikilta, kortit putosivat lattiaan ... kun nosti ylös, niin taas putosivat. – Nyt on kamalat tulossa! ajattelimme, arvaat missä kauhussa. Ja samassa tulee tupaan mies, kysyy, otammeko hänet mukaan peliin. Ei toki otettu ... minä näin omilla silmilläni... Meni piisin kautta ulos se mies ... mutta porstuassa kuristi kuoliaaksi yhden meistä ... muille varoitukseksi ... minutkin Jumala pelasti... Miksi minut, suurimman syntisen?... Minä näin omilla silmilläni ... liian kamala olisi asia valehdella ... ja muut näkivät ... elävät vielä ... kysy..."

Lukkari säälien, välittämättä ruveta kinaamaan, naurahtaa:

"Se on nyt niin, että kun ihminen alkaa kuvitella jotakin hassua, niin hän myös tahtoo sitä kuvitella; jos hän tahtoo uskoa olevansa vaikka hullu, niin hän tietysti pian myös on hullu!"

Loppu keskustelusta on se, että lukkarin viisaan neuvon mukaan Villi lähetetään setänsä luo kesäksi ehtoja lukemaan ja koetetaan hänet hommata syksystä Perklenin luo asumaan.

Mitä miettii Villi syksyllä pöytänsä ääressä illan hämärässä, kun nojaa otsaansa käsiin, vähän väliä huokaa?

Miettiikö, että nyt taas on kammottavan pitkä lukukausi vasta alussa... Milloin se jälleen päättyy?... Näkeekö lukukauden edessään kuin pitkän, pitkän tien ... pää on ... missä lieneekään, minkälainen lieneekään... ehkä koulupiinan jatkoa sedän luona kuten viime suvenakin... Tien varrella on vain penikulmapylväitä, ei virstapylväitä ... sunnuntait pylväinä penikulman pituisten viikkojen välillä... Ja ikävät sunnuntait: ei tekisi mieli kotiin, vaikka kotitaloa, koiraa, hevosia, palvelijoita on ikävä... Ei tekisi mieli jäädä kaupunkiinkaan, kun ei tohdi Munakallon vuoksi edes lauantai-iltaa olla toverien joukossa ... ja sunnuntaina on vanhoja tantteja talo täynnä.

Miettiikö, ettei isä enää anna rahoja pikku huvituksiin senkään vertaa kuin ennen ... setäkö lienee kieltänyt antamasta. Ikävä on pitäjäntuvan uunille Ressu-Jukan kanssa piikkinää juomaan.

Näkeekö toveriensa ivallisesti häntä katsovan: tuo asuu Munakallon luona! On hänen luonaan ennenkin pari poikaa asunut, mutta ne erosivat kortteeristaan kesken lukukautta, ne olivat miehiä!

Huokaako, ettei voi tovereitaan koskaan luokseen kutsua ... vaikka olisi kuinka vaikeita läksyjä ... laskuja, joista ei saa mitenkään yksinään selvää... Eivät ne tulisi Munakallon tähden toverit tänne... Ei ilkiäisi kutsuakaan, kun asuu Munakallon sänkykamarissa ... se on jotakin häpeällistä ... parivuoteet ... ja raamatunlauseita seinällä vuoteen yläpuolella... Ivaisivat toverit ... jotka asuvat monet puulaakissa... Opettajien poikia ne joka tilassa koettavat pieksää...

Kyllähän juuri opettajain pojat hänen luokseen voisivat tulla, auttaa laskennossa ja muussa ... ehkä yhdessä voisivat pistäytyä hiihtämäänkin ... olisivat he kolme vainottua kuin sankarit liitossa muita tovereita vastaan...

Mutta ei Villi hiihtämään menekään. Ei! Ei koskaan! Kun kerran ovat vankilaan panneet asumaan, niin hänpä onkin kuin vanki. Ei niin hievahda pöytänsä äärestä! Ei kuin kouluun, syömään, pihan taakse, taas pöydän ääreen. Ei hievahdusta tuolilta, aina kirja edessä auki, vaikk'ei lukisikaan, ei ulos kävelemäänkään, vaikka Munakallo rottingilla ajaisi! Ei! Jos se sitten ajaisikaan...

Ei siis opettajain poikain kanssa hiihtämään, ei juttelemaankaan! Mitä toverit siitä sanoisivatkaan ... sellaisia kantelijoita ovat ne kaksi opettajain poikaa...

Ah, kuinka yksin on Villi-rukka!

Istua tässä vain kaiket päivät, nähdä koko leveydelleen alas laskettujen ikkunaverhojen läpi illan hämärtyvän, ahtaan pihan pimenevän, puiston yläpuolella jylhän kirkonkaton yhä yli luontonsakin synkkenevän. Kuulla iloista naurua, riemastuttavaa tappelunrähinääkin, kivien sinkoilua mutkaiselta kujan rinteeltä, kun pojat talvella palaavat mäkeä laskemasta ja ehkä kohtaavat katurakkilauman...

Kelkkamäki tulee jälleen olemaan ihan lähellä tässä ... apteekin nurkalta alas punaisille ranta-aitoille, huimaavan pitkä, kiemurteleva, lyseolaisten jäädyttämä välkkyväksi kuin lasi. Sinne ei ollut hyvä kansakoulussa ollessa mennä ... eivät sinne tohtineet muut kuin Suuriruhtinas ja Ressu-Jukka... Monesti olivat nekin saaneet löylyä...

Mutta Villi ei sitten siihenkään mäkeen mene, vaikka se niin lähellä onkin. Kun on kerran vangittu, niin on tahallaankin vanki.

Se saakelin setä! Se Villi-rukkaa jostakin arvaamattomasta syystä kai oikein villitysti vihaa!

Ei kuin istu tässä vain hämärissäkin kirja edessä auki. Kun tulee pimeä, niin sytytä lamppu, ala lukea ... tulee silloin heti mieleen se möhömahainen numeromaisteri, jonka äärettömän avaraa vatsaa liivien keltaiset juovat kiukkuisesti piirittävät kuin vanteet rankkitynnyriä ja joka heti ensi tunnilla oli Villiä, luokan pisintä urosta, tukasta vanutellut. Niin se omalla, kirotulla tavallaan tukistaakin! Puree ensin hammastaan kuin kuonokoppaa sietävä koira, niin että leuat narisevat kuin riihen saranat, sitten verkkaan, verkkaan kohottaa punaisen kouransa, käyristää kyntensä hitaasti sen vietävä, jauhaa kuin kahvimyllyä, silmäin valkuaisissa verisuonet pullollaan loistavat, hampaat narisevat. Lopuksi riuhtaisee niin, että luulisi pääkallon tuhansiksi säpäleiksi lentävän. Sitten vänkäisee silmiensä säihkyessä villiä riemua: "Väärin!" – paiskaa vihon Villin eteen, vielä hymyilevän silmäyksen pöllytettyyn heittää, kepsuttelee toisten jehujen kimpppuun.

Niin Villi istuu lepohämärätkin itsepintaisesti kirjain ääressä, vavisten ajattelee: ei tule, ei tule luetuksi seitsemää tuntia illassa. Iltasella, kun lehtori Perklen vaimoineen tulee makuukammioonsa, hiipii Villi arasti kirjoineen rouvan huoneeseen, johon hänelle on vuode laitettu, valvoo myöhään, vuoteessaan ajattelee läksyt monin kerroin läpi, herää aamulla aikaiseen, alkaa lampun ääressä taas lukea, lukea! Kun kello lähestyy kahdeksaa, alkaa vavista, rukoilla Jumalaa, että edes tämä päivä jotenkin onnellisesti päättyisi ilman opettajain ärjymisiä, tukkanuottaa, nenän tauluunhieromisia; kiirehtii kouluun kuin teurastuspaikalle ajettu karitsa. Ja lauantaina raskaasti huokaa sitä, että päivän päästä jälleen alkaa koulu, hitaasti, hitaasti kulkee pitkän matkan kotiin maalle, ettei lauantai-iltana enää kauan tarvitsisi seurustella isän kanssa, saisi kerrankin rauhassa vain suurten salojen outoa huminaa kulkiessaan kuunnella, seisoa silloilla pitkään, katsella alas kummallisesti kiehtoviin, soliseviin joen vesiin. Aikaisin maanantaiaamuna maalla, jolloin isä tavallisesti vielä nukkuu kohmelossaan kotona, Villi istuu lämpiävän takan ääressä, hyväilee tuuheavillaista vahtikoiraa, tuijottaa tuleen, kyynelöi viikkoa ajatellessaan, kunnes renki tulee käskemään rekeen: kaupunkiin on lähdettävä.

Oi millainen vanki on Villi! Mutta siellä lyseossa on sankareitakin! Siellä tiilihirviössä on monta sankaria, hurjapäisiä, sokean huimia poikia, jos raukkoja enemmänkin on. Mitään keskisäätyä ei esiinny: joko hurjimuksia tai raukkoja.

Siellä on August Stanislaus Vaiti keskiluokilta ... hänestä Villin toverit tietävät kertoa monta sankarijuttua, jotka sydäntä ihastuksesta vavahduttavat. Kertovat aamuisin kouluun kulkiessaan tai väristessään koulun tiiliseinää vasten, odottaessaan ovien avautumista, palatessaan karvaita jälkiläksyjä saaden mutkaisia kujia pitkin kotiin.

August Stanislaus on sankari, hän on viisas mies! Etenkin Munakalloa hän vetää nokasta. Hän kulkee Munakallon luo usein – sen on Villikin tietysti nähnyt – raamattu kainalossa ja selkä kyttyrässä, suuresti murheissaan: tuota paikkaa raamatusta hän ei ymmärrä, siksi sielunsa muka niin äärettömästi kärsii. Munakallo tulee liikutetuksi, vie pojan kamariinsa, monta tuntia peräkkäin selittää Stanislaulle raamattua, puolustaa häntä opettajakokouksissa, antaa itse hyviä numeroita, asettaa Stanislaun esimerkiksi muille oppilaille hurskaudessa ja siivossa käytöksessä. Mutta kun Munakallo kääntää selkänsä luokalla Stanislausta päin, silloin Stanislaus hurjasti kohottaa alakuloista päätänsä, irvistää tovereille, tempaisee rynnästaskustaan esiin pienen pullon, jonka kyljessä on tärpättileima, ja kulauttaapa suunsa konjakkia täyteen. Ah sellaista sankaritemppua! Niin hän kuivaa Munakalloa nenästä vetää.

Sellainen on August Stanislaus Vaiti, jolla on sankarin nimikin. Mutta toisellakin uroolla, vapauden valtapylväällä, on sankarin nimi: Hannibal Vercingetorix Baradinsky! Ah mikä komea nimi! Sen hän on tovereiltaan saanut kuin kilpailuissa öljynlehväseppeleen helleeniläinen voittaja.

Hän on kaunis poika, hän on rikas poika! Hänellä kuuluu olevan asunnossaan pienen Pumpputorin laidassa kaksi huonetta, molemmissa punaiset, samettiset huonekalut. Hänellä on ylpeän käyrä nenä, aina pää pystyssä, hampaat kiiltävät, ylpeästi häilähtävät kiharat pienen, vinosti toiselle korvalle asetetun valkean talvilakin alta! Hän on hirveän väkevä, koulun paras hyppääjä.

Rohkea hän on. Keskellä hiljaista, yksitoikkoista aamurukousta hän voi juhlasalissa hihkaista:

"Hei pojat, kaikki ulos! Viinaränni palaa!" ja kiitää kuin pyssyn suusta ammuttuna pois juhlasalista. Syntyy aika hälinä, rukoukseen kootut poikalaumat syöksyvät ikkunoihin: todellakin, pikimusta savu vyöryy linnan luota viinatehtaalta päin. Kaikki ulos ryntäämään kreivi Baradinskyn esimerkkiä seuraten. Opettajain kirkuna, hosunta ei mitään auta. Pian ovat juhlasalissa, jonka permanto on repaleisten virsikirjojen peitossa, vain kiukustuneet opettajat. Tuolla kaikki sata poikaa hyökkäävät meluten tulipaloa kohti.

Mutta Hannibal on juossut kirkontorniin ja polkee paraikaa molempia kelloja kamalaan pominaan. Palovartija, tietysti se vielä näin varhain aamulla missä lie ollutkaan, nukkunut, kun tulipalo syttyi.

Lyseolaiset temmeltävät tulipalossa kuin sata nokimustaa, hikistä paholaista: yhtäällä tosi-innossa pelastetaan, toisaalla säretään peilejä, vaaseja, täytetään taskut tehtaan ja talon omistajan tupakoilla, pulloilla. Kaikessa tapauksessa on lyseolaisista tehtaan omistajalle siinä tilaisuudessa tuhat kertaa enemmän hyötyä kuin vahinkoa. Palon jälkeen hän toimittaa heille kahvikestit. Suruko sitten ottaa opettajilta karsseria tai arestia joka viides mies luokalta!

Niin, sankareita on siinä koulussa, sankareita, mutta ei Villi tohdi olla heidän kaltaisensa! Mitä sanoisivat isä, setä ja Munakallo silloin!...

Ah, kuinka hänen sielunsa janoaa kerrankin saada riehua, saada kerrankin esimerkiksi tapella katurakkien ja kansakoululaisten kanssa, puristaa isoa kiveä selkänsä takana kouraansa, vaania mutkaisen kadun kulmassa, ja silloin kun ensimmäinen kallo pistäisi nurkan takaa näkyviin, paiskata iki-armottomasti, saada itsekin sinisiä, päärynän kokoisia kuhmuja otsaansa, jotta voisi kulkea toverijoukossa pää pystyssä: kas minä olen Villi, minä!

Kuinka hän kadehtii jotakuta ylpeää neljännen luokan urosta, jonka pikimustissa silmissä tuon tuostakin leimahtaa hurja, jumalaisen hillitön säteily! Hän se on mies: kukkuu naureskellen satamassa jaalan korkeimmissa mastoissa, on halkaissut polvilumpionsa suksimäessä ja virunut monta viikkoa sairashuoneessa kuten sankari laakereillaan ja kohta vuoteesta päästyään on keväällä luiskahtanut mereen jäältä, riisunut luistimet jalastaan syvällä veden helmassa hyllyvässä pohjamudassa, apua ei ole seikkailutoveriensa antanut huutaa, ei piru vie! Sellainen poika! Kun koulusta palatessa ahtaasta katusolasta syöksyy rottain kimppuun ääretön rakkiparvi, ilma jääkappaleita viheltää, niin hän saa aika näpäyksen niskajänteeseensä. Mutta hän vain haavaansa nenäliinalla painellen tyynesti kääntyy vainolaisia vastaan, nyrkkiä heristää, silmät kummallisesti säihkyen, juhlallisesti huutaa;

"Mars-kuun viidettätoista päivää varo!"

Ja seuraavana iltana kerrotaan parin jätkän tulleen niin pahoin pehmitetyiksi, etteivät viikkoon vuoteesta hievahtamaankaan pääse.

Niin on Villi käynyt ensiluokan loppuun, ja kun hän keväällä palaa maalle, missä tuomet kukkivat, järvi vaaleana, välkkyvänä päilyy, on hänellä isälleen annettavana kultakirjaimilla painettu todistus.

Silloin isä liittää suuret, kömpelöt kätensä ristiin, luo katseensa taivaille, niin että korkea otsa on tiheitä ryppyjä rypyn vieressä, nyyhkimisiin tukkeutuvalla äänellä änkkää:

"Rakas Alma ... jonka kanssa aina sovussa elimme ... kuinka sinä nyt iloitsisit..."

Isän on nyt erinomainen naapureilleen kehua poikaansa, joka on luokkansa ensimmäinen.

Mutta lukkarisetä, joka alussa kevään sattuu käymään Ali-Ollilassa, lyö Villiä olalle, katsoo tarkastaen häntä, sanoo:

"Nyt näet, että kyky on sama kuin tahto! Mutta miten sinä olet kalpea ja kituvan näköinen, niin pitkä kuin ikäiseksesi oletkin? Se on kumma, ettei herätetty työintosi ja sen keveästi saavutetut hedelmät tuota sinulle riemua ja reippautta."

Villin katsekin on saanut sellaisen epäilevän, aran vilahduksen, joka hänen ennakkoluuloisen isänsäkin silmissä ihmisiä niin kiusoittaa ja säälittää. Se on oman kykenemättömyyden tunne, joka isän silmistä sameana ja epäilevänä tuijottaa.

"Joko isä on hankkinut minulle uuden kortteerin?" kysyy Villi syksyllä ennen kaupunkiin lähtöä isältään.

"Uuden kortteerin? Hyh, mitä?"

Villi ei vastaa, heittäytyy sohvalle kasvoilleen, nyyhkii...

– Ihminen on käsittämätön ja kuvaamaton! miettii Ali-Olli. – Mitäs minä nyt pojalle teen! Ehkä on parasta seurata veljen neuvoa: kipinää pitää kiihkeästi varjella! Kuvittelujen kipinät ovat hirmupaloksi paisuen minut polttaneet, Villi on kuvittelija kuin minäkin... Paras, että kipinät aikaisin sammutetaan, etteivät häntä polttaisi.

Ali-Ollin täytyy oikein itseään ihmetellä, että hän niin harrastaa poikansa parasta ja juuri vihatun veljen neuvojen mukaan nyt, kun ne neuvot ovat näkyneet tuovan hänelle kunniaa pojan kultaisten todistusten kautta.

Villi seisoo taas ikkunan ääressä Perklenin sänkykamarissa, illan kuu alkaa kimmeltää, talossa on hiiskumaton hiljaisuus, niin että korvat tillahtelevat äänettömyydestä soimaan. Perklen lienee rouvineen mennyt jonnekin hartausseuroihin surkuttelemaan hihhulilaisia... Missähän palvelustyttökin lienee ... keittiöstä kuuluu vain herätyskellon yksitoikkoinen tikutus ... saman sama viime talvesta tuttu, yksitoikkoinen tikutus.

Villi hievahtamatta katsoo, miten kuuvalo yhä pihalla kirkastuu, miten varjot mustuvat, valot sinertyvät, kirkon sakariston ikkunat alkavat synkästi kimaltaa tumman vaahteralehdon takaa...

Niin hiljaista, huokaisuttavan yksitoikkoista.

Mutta samassa alkaa Villin korviin kuulua kaukaista äänten helinää, huuto kasvaa, kuolee, taas vahvistuu, kirkuu kuin sadoista riemuitsevista poikasten kurkuista. Mikä hälinä siellä paisuu?

– Perklen ei ole kotona! välähtää Villin mieleen, hän pujahtaa eteiseen, tempaa hattunsa, juoksee ulos, seisoo kadulla.

Kas niin, nyt se poikain remakka jälleen kajahti ... pieneltä Pumpputorilta päin.

Lentääpä Villin päähän: nytpä on Aleksanterin ilta, suuri tappelu-ilta, jolloin vartavasten kokoonnutaan ilonpitoon kivillä, pampuilla ja suopungeilla.

Tuossa tuokiossa Villi alkaa juosta kujaa ylös. Pimeistä syrjäsolista pursuu tovereita pääkadulle: puhuvat hälisten tikoista, pampuista, kreivi Baradinskysta, Puukirkon miehestä, tuosta rakkien kuninkaasta, joka on yli kolme kyynärää pitkä, kiroileva roikale, puettu kiireestä kantapäähän engelskannahkaan, pitkä seiväs pitkäin käsien varassa. Se vasta on sepän sälli, jätkien jylhä, rautainen kuningas!

Nyt Villi jo juosten joutuu Pumpputorille, kuutamo ikkunoista kiiluu, yhden katusolan päästä kimaltelee joki, jonka helmasta rauniot harmaina häämöttävät. Mutta pieni tori kihisee poikia kuin muurahaisia, uusia yhä ylös kujista pursuu, ilmassa kivi joskus viheltää, hurisee, huudot hälisevät.

Viholliset mustana, syljeksivänä, haukkuvana laumana sulkevat torilta vievää pääkatua. Puukirkon mies hojottaa etumaisena seipäänsä nojassa, sadattelee; kamalasti mulkoilevat silmät nokisen naaman sisästä.

Kestää jonkin aikaa pikkupoikain nalkutus, käsikähmäkin, kunnes yht'äkkiä litteä kivi puhaltaa jonkun keskiluokan rotan kalloon, ja poika kaatuu kuin tukki. Se oli sodan merkki. Kirkuen, pamppulangat huiskien syöksyy koko kihisevä lauma torilta kujan ahtauteen vihamiesten kimppuun. Alkaa sekamelskainen temmellys, nyrkkien survonta, pamppujen huiske, itku ja ulina, kiroukset, nurin pyllyilemiset, huudot rautahansikkaista, tikoista, ikkunaruutujen helinä. Pakenevat Puukirkon miehen laumat, riemuhuutojen huimatessa ajetaan niitä takaa pitkin kaitaista kujaa.

Juoksevatpa silloin maisteritkin ryhmysauvat käsissä taistelevain väliin.

"Nyt pieksätetään peruukit rakeilla!" huutaa August Stanislaus.

Alkaa Baradinskyn seuraamana hyppiä punaisten pisteaitojen yli ja pihojen läpi pakenevain rakkien selkään, sinne päästyään huimasti hutkivat, koko kujan iskujen huidonnalla sulkevat, ajavat arvaamattomasta päällekarkauksesta säikähtänyttä laumaa huimasti, sokeasti eteenpäin, kujan täydeltä, mullin mallin, käsin, jaloin. Mutta ahdistettujen tiellä seisoivat kujan suussa opettajat kyhmyräsauvat käsissä, kaulukset pystyssä törröttäen ... sinne ne hautautuvat hurjasti pakenevain alle ahtaan kujan tungokseen, saavat kuhmuja otsaan ja vatsaan vimmattujen Puukirkon miehen urosten sauvoista.

Kun maisterit kömpivät maasta, johon rakkien ylitsetulviva lauma oli heidät paiskannut, on tori tyhjä, siellä täällä vain lakki tai patukka. Huudot jo kajahtelevat alhaalta linnalta; siellä Puukirkon miestä astutettiin ikeen alitse.

Tappelusta palannut Villi kyyröttää Perklenin talon kivijalan pimeässä sopessa, ei tohdi mennä kortteeriinsa. Kadut ovat jo tyhjät, ilta myöhäinen ja kylmä, Villi hytisee vilua, enemmän kauhua värisee: mitä sanoo Munakallo, ajaako luotaan asumasta, tuleeko arestia ja isän ja sedän armoton viha... Ah, että hänen päähänsä lensikin mennä tappeluun ... jos Jumala hänet pelastaisi tästä vaarasta yhden ainoan, vain yhden ainoan kerran!...

Silloin hän kuulee askelia portissa, varjo ilmestyy kuutamoon... Perklenin palvelustyttöhän se on...

Villi karkaa hänen luokseen, vapisee, melkein kätensä tytön kaulaan kiihkeästi nakkaa, kysellä sotkee, rukoilee silmät ammollaan, nyyhkii, sydän haljetakseen jyskyttää, jalat vapisevat:

"Onko lehtori kotona ... mitä hän sanoi ... hän tappaa minut ... isä, isä ja setä... Mitä minä teen, mitä minä teen!..."

Tyttö oli lähetetty kaupungille häntä etsimään. Kun Villi tulee sisään ja näkee Perklenin ankaran, nuhtelevan muodon sekä ison kuhmun hänen otsassaan, läähättää hän hetken niin, ettei saa ääntä suustaan, sitten tahtoo melkein lehtorin jalkoihin vaipua, hokee, hokee jotakin, rukoilee anteeksi, sanoo olleen ikävän kotona, lupaa ettei vasta karkaa, on kuin hullu kauhusta, hikipisaroissa on otsa ja posket kyynelissä, niin että lehtorin rouvan täytyy säälistä lähteä huoneesta, jossa kuulustelu, uhkaukset ja uteleminen alkavat.

Villi kertoo kaikki, Perklen kuuntelee ihastuen ja silmät viisaasti kiiluen, lupaa Villille anteeksi, koska tämä ei tappelussa ollut tehnyt muuta pahaa kuin tempaissut paksun köysirenkaan pieneltä, kierosilmäiseltä katupojalta, joka ankarasti kiroili ja viskeli kivillä.

Seuraavana koulupäivänä Villen ei tarvitse tulla kouluun! on Munakallo mairitellen sanonut. Silloin pidetään tappelusta tutkintoa.

Mutta kun hän parin päivän kuluttua jälleen tulee kouluun, häntä tuupitaan ja vanutetaan niin, että opettajain täytyy häntä suojella; ei yksikään toveri puhu hänelle sanaakaan, vain ilkeästi irvistelee. Kuulee poikien jutuista, että edellisenä päivänä on Kreivi ja August Stanislaus erotettu kuukaudeksi koulusta. Mutta mitäpä siitä: he ja nuo parikymmentä, jotka tappelun ja ikkunainsärkemisen vuoksi saavat istua pimeässä putkassa tai ristikopissa, ovat kuitenkin sankareita! Mutta tuo tuossa, tuo Ville Ali-Olli, se on petturi!

Havaitseepa Villi, että hänet on julistettu pannaan pitkäksi vuodeksi: ei yksikään toveri saa hänelle sanaakaan sillä aikaa puhua, kunkin kunnia-asia on häntä kerta päivässä niskaan tuupata. Sillä Munakallon kätyri hän on, Efialtes, suurten sankarien pettäjä!

Monta viikkoa Villi nääntyy murheesta: kun ei uskalla ketään katsoa silmiin, kun ei kukaan sanaakaan puhu, kun ei kenellekään uskalla puhua suruaan, sillä puhuteltu peläten omaa nahkaansa kääntyisi syljeskellen hänestä tai sanaakaan virkkamatta tuuppaisi hänet nurin...

Ja sellaiseksi raukaksi hän tuntee itsensä...

– Raukka oli isäsikin, raukka oli isäsikin! kajahtaa alituiseen kummallisesti hänen korvissaan, sillä toverit ovat usein keskenään puhuneet Villin kuullen:

"Sellainen raukka sen oli isäkin: kantoi kymmenen siankinttua kuussa Munakallolle, että tämä hänen poikaansa lellisi!"

Lehtori Perklenin rouva on pitkä, hento olento: tukka musta, silmäripset tummat ja pitkät, usein katse niiden alla niin oudosti, surumielisesti, kuin jostakin salaisesta, pakolla tukahdutetusta kaipuusta alkaa hillityn kiihkeästi kimallella, aina hiukan raolla olevat, pehmoiset huulet silloin silmänräpäykseksi vetäytyvät hymyyn, yht'äkkiä se hymy sammuu, silmistä jälleen tukahtuu kimallus: ne ovat niin himmeän tummat, surumieliset.

Perklenin rouvaa alkaa säälittää Villi-parka, joka huomattavasti kärsii äärettömästi, koska ei ruokapöydässäkään katsettaan lautasesta kohota, kälpeytyy yhä, silmien ympärykset ovat aivan sinervät, silmissä on kostea, joskus kiihkoon leimahtava synkeys. Rouvaa säälittää niin sanomattomasti: ruumiinrakenteeltaan vahva, pitkä poika, mutta niin laiha ja yhä heikkonee sielun sairaalloisuudesta, että kohta kulkiessaan ihan horjuu...

Hän on usein aikonut miehelleen puhua Villistä, ei tiedä mitä ja miten hänestä puhuisi ... mutta kun tietää miehensä periaatteet ... ehkä ovat oikeat ... minkä sille voi ... puhumatta on jäänyt kuten monet muutkin asiat ovat puhumatta jääneet.

Hän on ennen tyttönä ollessaan pitänyt tavattomasti ensin maalauksesta sekä sitten kuvain veistelemisestä. Hänellä on vieläkin huoneessaan tyttönä tekemiään kuvia, muun muassa vanha linna keväisen, kuohuvan virran keskellä ja pieniä kipsiveistoksia: parvi koiria eri asennoissa, siunaavia enkeleitä, jos joitakin lelumaisia kyhäyksiä. Joskus naimisissa ollessaankin hän on ottanut kipsijauhonsa, puikkonsa ja talttansa esille, mutta hänen miehensä on nyt sellainen mikä kerran on: katsonut häneen kuin säälien ja soimaten ... hän on jälleen vienyt veistokalut kätköönsä... Hän oli jo alkanut pitkäin päiväinsä kuluksi vuolla pientä lapsen kuvaa, sillä heillä ei ole yhtään lasta ... mutta sinne joutui kätköön sekin aloitettu pikku veistos...

Villin on hän usein nähnyt hartaasti tarkastelevan noita pikku koiria ja enkeleitä hänen hyllyllään, seisovan hyllyn edessä pitkiä aikoja, oikein päätään kallistellen tarkastelevan, niin että rouva naurahti, niin hartaana ja ihastuneena Villi oli tarkastellut.

Kerran hän kysyi Villiltä:

"Haluaisiko Villikin veistää?"

Villi oli kääntänyt päätänsä kuin häveten, hän ei koskaan tahtonut katsoa silmiin, katse kierteli ja kaarteli alati arasti syrjään siitä, jonka kanssa hän puhui. Villin posket olivat punertuneet, katsoa vilaissut hän oli kuin epäillen, ivattiinko häntä, sitten oli silmissä kummallisesti, väkevästi tuikahtanut.

Villi silloin kertoi kansakoulussa tehneensä lumesta kaksitoista jalopeuraa ... mutta eiväthän ne mistään kotoisin olleet... Villi muisti, että toverit olivat sanoneet leijonia pässeiksi ... kaiketi ne huonoja olivatkin...

Rouva tuo kuitenkin Villille kipsijauhonsa ja veistokalut, neuvoo valamaan harkkoja, poraamaan ja vuolemaan niin, ettei kuva halkeaisi...

– Veistäköön nyt ... kun toveritkin häntä vihaavat! tuumi lehtori Perklen. – Eipähän sitten mene huonoille jäljille saamaan esimerkkiä tappeluun ja muuhun.

Villi veistää alussa koiran, johon malli on lehtorin rouvan hyllyllä. Melkein samannäköinenhän siitä tuli.

Mutta seuraava veistos on Savonarola polttoroviolla kerettiläisen puvussa, korkea pilkkahiippa päässä. Suurella kiihkolla hän oli kerran iltasella, kun Perklenit olivat menneet kaupungille hartausseuraan, alkanut sitä veistää: kasvot punaisina hehkuen, nyyhkien, kädet vavisten hän oli kaivertanut kipsiharkkoa... Kun Perklenit tulivat kotiin, oli Villi kiihkoissaan kävellyt edestakaisin huoneessa.

"Tuossa on petturi, tuossa on pannaan julistettu!" oli hän ääni vavisten sanonut, osoittanut korttelin korkuista kuvaa.

Koko talven hän veistelee. Perklenin luona veisaamassa käyvät mummot ja opettajat juttelevat hänen veistoinnostaan. Toveriensakin uteliaisuutta hän osaa milloin milläkin kipsikuvalla herättää, kuljettaa kuvia kouluun, asettaa pulpetilleen, saa katsomaan, pian juttelemaankin, niin että joulun jälkeen on vain pari pukaria, jotka eivät hänelle virka niin halaistua sanaa: olihan panna koko lukuvuodeksi julistettu. Mutta kun Villi kerran markkina-aikana oli luokalla ehdottanut, että Munakallon pöydällä ensi tunnin alussa oli oleva tuuhea, punainen ketunhäntä, joka oli saatavissa Ressu-Jukalta, juutalaiselta varastettuna, ja kun Villi tuon mielenosoituksen vuoksi alennettiin etupenkille uskontotunneiksi, leppyivät nuokin pukarit.

Veistipä Villi kreivi Baradinskyn kuvan: käsivarret hurjassa asennossa ylhäällä, niiden varassa ilmassa potki Puukirkon mies, jota kipsikreivi paraikaa paiskasi yli korkean lankkuaidan. Villi vei kuvan kouluun, sitäpä tirkisteltiin, sitäpä naureskeltiin. Silläpä Villi Baradinskyn ystävyyden voitti. Ja kenen ystävä Baradinsky oli, sillä ei vihamiehiä ollut.

Villi muistaa ennen lapsena ollessaan nähneensä ilkeän unen, joka kauan aikaa jälkeenpäin häntä piti kauhun vallassa. Isä oli iltasella nyyhkien kertonut pöyristäviä tarinoita salaperäisestä henkimaailmasta. Seuraavana yönä unissaan Villi oli makaavinaan vuoteessaan, mutta vuoteen jalkopuoleen ilmestyy yht'äkkiä kaksi sellaista jalan korkuista kummaa: ne olivat pieniä, kiharakarvaisia kuin kaksi pikimustaa, silkille välähtelevää karhunpoikaa. Niiden pienet silmät kiiluivat kuin kengännapit, ja niillä oli korttelia pitkät, käyrät kynnet etukäpälissä. Ne alkoivat Villiä kauheasti raapia. Villi heräsi unestaan yht'äkkiä todellisuuteen niin muutosta havaitsematta, että valvoessaan yöllä yhä tuijotti sänkynsä jalkopuoleen, näki nuo kaksi kiilusilmäistä pirunpoikaa siinä vielä kyyköttämässä, alkoi kamalasti parkua, ei moneen viikkoon senjälkeen tohtinut kulkea pimeässä eikä nukahtaa muutoin kuin että lamppu paloi huoneessa.

Pannajulistuksen tuskasta hän oli nyt vapautunut. Mutta silloin alkoi vapauttaja, kipsijauhoissa piillyt ja sieltä hänen sieluunsa tunkeutunut, paholaisena häntä piinata. Hän valvoi nyt kuviaan ajatellen, hän oli päivät kuin kuuro, sokea ja mykkä koko maailmalle, mutta mainitsitpa vain sanan: veistokuva! – silloin hän vavahti, kohotti miettivää päätään, silmät, jotka äsken olivat melkein ummessa, alkoivat kiilua, suu vilkkaasti pompotti veistoksista yhä, yhä ja yhä, niin että lopulta aivan tuskastuit.

"Toverit nimittävät häntä Rafaeliksi ... se ei ole lainkaan terveellistä!" sanoo lehtori Perklen.

Villi kulkee kouluun, vartalo kummallisesti velttona, kädet riippuen, suu töllöttävästi auki, silmät melkein kiinni ja käyrä nenä taivasta kohti, ikäänkuin hän jahtikoiran tavoin vainunsa vallassa ilmaa nuuskien kiireesti eteenpäin hamuaisi – yht'äkkiä hänen silmänsä aukenevat: hän on seisahtunut puistokäytävälle vanhan kirkon luo, hänen sieluunsa on tullut valtava mielikuva. Hän seisoo, seisoo, katsoo: hän on näkevinään, että tuo mustakattoinen kirkko tuossa on jättiläiskokoinen, musta sfinksi, hän näkee sen vankat hahmopiirteet, erottaa syliä paksut, liikkumattomat käpälät, häntä alkaa pöyristää kuin vilu, kun hän näkee mielessään sen kylmät, jättiläissuuret, kauniit kasvot. Hän alkaa kävellä sfinksinsä ympäri, tarkastella sitä joka puolelta. Joskus välähtää hänen mieleensä, että kirkkohan se onkin eikä sfinksi, mutta sitten hän alkaa kuvitella, miten hän siihen kirkon sijaan kerran veistää mustasta kalliosta sfinksin. Sfinksin jättiläismäisyys, jota ei jaksa ymmärtää, mutta jonka kylmä suuruus on kuitenkin vavisten tunnustettava, olisi hänestä tuhansin kerroin ihanampi kuin tuo pärekattoinen, jo ränsistynyt, vanha kirkko.

Kun hän viimein säikähtäen muistaa kouluunmenonsa, on hän jo myöhästynyt. Sydän pampattaen hän juoksee kouluun, luokalla on tunti alkanut, hän saa toria, ivaa ja muistutuksia... Mutta tunnilla hän taas herää opettajan huutoon:

"No Villi, Villi! Eikö sinua saa valveille muuten kuin puukurikalla iskien!"

Silloin hän säikähtää, vastaa hölynpölyä.

"No Ville, ota nyt voiasetti vastaan, kun tarjotaan!" sanoo lehtori Perklen ruokapöydässä vihaisesti. Ah, eihän Villi ollut voiasettia muistanut maailmassa olevankaan, hänhän liikkumattomana veitsi kädessä näki paraikaa edessään mustan Unkasin, indiaani-uroon, jonka piirteet olivat kauniit ja väkevät kuin kreikkalaisen marmorikuvan, jonka pikimustissa silmissä säihkyi tukahdutettu kiihko.

Perklen käy hänelle taas kovin äkäiseksi. Ei hän uskalla hetkeäkään olla rauhassa kipsiharkkojensa pelissä, sillä ovi voi aueta ja lehtorin kalju pää loistaa oven raosta kuin kameelikurjen muna. Mustat silmät alkavat siitä munan kyljestä kiilua, ja ääni kuuluu puoleksi pistävän ivallisena, puoleksi vihaisena:

"Joko taas! Voisit panna nuo kuvasi laudalle ja pääsi päällä kuljetella ympäri markkinatoria!"

Silloin karvas viha pistää Villin sydämeen. Miksi ei hänen anneta olla rauhassa! Senkin tyhmyri tuo Munakallo. Ja niin ilkeä! Piplian historialla, sittiäisten latinalaisilla nimillä ja laivanmastojen pituuden laskemisilla häntä piinataan! Perhana!

Villin olo alkaa olla tuskallisen hätääntynyttä. Hän koettaa lukea läksynsä kiireesti koulusta tultuaan, saadakseen sitten rauhassa veistää; mutta luvusta ei tule mitään: milloin alkaa pihalla haukkua koira, jota täytyy ikkunasta katsahtaa, joka täytyisi veistää; milloin tulee mieleen tumma Mirjam Alroysta ... kirja kädessä Villi seisahtuu lattialla, jota hän on niska kyttyrässä tuijotellen ja läksyjä supisten kävellä huipannut edestakaisin. Kirjaa pitävä käsi vaipuu alas, Mirjamin kuva valtaa sielun, silmät tuijottavat kattoa kohti: sellainen sen Mirjamin pitäisi olla, diadeemi päässä, katse taivaille tähdäten, näkyjä nähden ... amfiteatterin harjalla...

Ei tule lukemisesta mitään. Viimein hän koettaa uskotella itselleen, että jo osaa. Kiihkeästi avaa laatikkonsa, käy kuviensa kimppuun. Mutta läksyt koko ajan vaivaavat mieltä: eipä hän sitä paikkaa vielä osaakaan ... se läksy unohtui ihan tyyten ... ja Munakallo voi taas milloin tahansa hyökätä sisään. Ei tule hätäisestä veistostakaan mitään, ei tule luvustakaan...

– Ah, jos kerrankin saisi olla täydellisesti mitä tahtoo! äksyilee hiki otsalla ja kiihkoillen Villi. – Kun saisi kulkea metsissä pitkät, pitkät matkat ihan ajatuksissaan, ettei kuuluisi kenenkään ääniä, ei kellon tikutustakaan ympärillä ... metsän ylhäisyys vain urkuina humisisi ... saisi miettiä ... ja kotiin tultua veistää, veistää...

Kun saisi kerrankin läksyistä huolimatta mennä edes tuonne virran rannalle... Siellä on kevät nyt. Aurinko on koko päivän lumia lämmittänyt, auringon lämpöisessä loisteessa ovat räystäät lirisseet kimaltelevaa vettä ... ilma on ollut niin pakahduttavan sininen, raukaisevan riemukas, ja kevättuuli on käynyt vilpoisena ylhäältä, ylhäältä... Toverit ovat koko päivän lomahetket temmeltäneet virran rannalla, auttaneet kevättä, repineet irti jäälauttoja, venheillä ja jäälautoilla meiskaroineet linnan luona, huutaneet riemusta, kun suunnaton jäälautta on vimmattua vauhtia syöksynyt linnan ja manteren väliseen salmeen, iskenyt kallioihin niin että jäähileet ovat helisten ja kimaltaen lentäneet syliä, syliä korkealle ilmaan kuin tulisuihkut raketeista... Jäälautta on pusertunut ahtaaseen salmeen: se mies, joka hyllyvää lauttaa pitkin alla syvyys on juossut linnaan, ryöminyt ahtaasta valli-ikkunasta sisään...

Mutta sepä vasta mies, joka on jäisessä vedessä uinut! Aurinko on paahtanut lämpöisesti poikain selkiä, edessä on vesi virtaillut kimaltavana, vapaana, vapaana! On syntynyt pojissa himokas kiihko heittäytyä veteen, joka houkuttelee kuin kesällä, heittäytyä vihlovan kylmään veteen, niin että veren ja ydinten kiihkoisa polte saisi raudankarvaisen kylpynsä... Kiihkeä himo kasvaa, kun aurinko lämmittää, linnan katto kuumana kuin tuli säihkyy, kyyhkyset kurisevat, vesi kimaltaa. On lyöty veikkaa: "Se mies, joka ennen tuon ison lautan tuloa ui linnaan!" Baradinsky on heti ollut valmis... Turkit ja lakanat on juostu hakemassa, Baradinsky on riisuutunut, syöksynyt veteen, joka heti veti hänen nahkansa tulipunaiseksi kuin kravun. Kuin mies on hän uinut, virta on painanut; puhkunut ja päristellyt on Baradinsky, veden häikäisevään kimallukseen väliin hävinnyt, kohonnut yht'äkkiä linnan portaille auringon hehkua värisevään ilmaan kuin nuori jumala ikään, toisella rannalla on korvia huumaava hurraa remahtanut. Baradinsky on nauranut, sitten taas syöksynyt veteen paluumatkalleen, sukeltanut puolet virtaa näkymättömissä. On sitten noussut naurava pää vedestä. Juuri jäälautan salmeen syöksyessä on Baradinsky noussut toverien joukkoon lakanain ja turkkien sisässä värisemään ja nauravia hampaitaan loksuttamaan kuin horkassa ikään. Kauniina kuin nuori jumala.

Sinä keväänä Villi ei vienyt kotiin kultaista todistusta. Kaukana siitä.

Isä oli kotona äkäinen, hänen olisi nyt naapureilleen valehdellen kehuttava, kuinka hyvä kevätpassi hänen pojallaan oli.

Villi, iso poika, heittäytyi kotona vatsalleen sohvalle, nyyhkytti alenemisensa häpeää. Mutta se ei auttanut; isä hätääntyi, uskotteli itselleen, ettei pojasta koskaan tulisi mitään, jos hän näin saisi päähänpistojaan jatkaa, ja iähetti Villin, vaikk'ei tällä juuri ehtoja ollutkaan, järkevän veljensä luo koko kesäksi tietojaan parantamaan. Naapureilleen hän vakuutti kovasti ikävöivänsä poikaansa, mutta veli muka hänestä myös niin rajattomasti piti, että täytyi poika edes joksikin viikoksi veljen luo lähettää. Kunhan ei veli vain häntä näiden parin viikon kuluessa liiaksi hemmoittelisi tai tekisi häntä hänen lahjojaan imartelemalla liian itserakkaaksi, pilaisi siten pojan koko lukuhommia!

Mutta ne pari viikkoa venyivät koko kesän pituisiksi. Silloin Ali-Olli joka paikassa sanoi todella pelkäävänsä, että Villi setänsä luona oli pilattu, koska ei kotiin palannutkaan. – Se velihän on sellainen vätys!

MARKKINAKOJUN BARBARA.

Lukkari ei ollut laisinkaan hyvillään veljenpojan tulosta. Luuleeko veli, että lukkari mikään koulumestari on! Oman onnensa hän osaa järkensä avulla pitää pystyssä, se on varma se, mutta ruveta alituiseen itseään kiusaamaan toisille järkeä tolkuttamalla: sulaa hulluutta! Hän tuhlaisi silloin kiusaantumiseensa aikaa, joka kyllä täysin tarvitaan oman sielunlevollisuuden säilyttämiseen, hän olisi järjetön! Eikö veli tiedä, että kukin pitäköön huolen omasta itsestään ja lapsistaan: muilla, jos heillä on vähänkin älyä, ei sellaiseen ole aikaa! Mutta semmoinenhan Ali-Olli aina on ollut: sälyttää viekkaasti toisen niskoille vaivat, joihin itse on syypää.

Niin, itse syypää. Ellei isä olisi hassutellut koko ikäänsä kuvittelujensa vallassa, ei poikakaan nyt sitä alkaisi tehdä. Kolmasosa ihmisen verestä on suvulta perittyä, toinen kolmasosa on kasvatuksessa hänelle annettu sellaisena, jona on annettu. Vain viimeinen kolmasosa on ihmisen omassa vallassa, jos hänessä enää ihmisistä vapauduttuaan on miestä sitä vallassaan pitämään.

No niin, voihan poika taas kesän hänen luonaan olla ... eihän hän itse ole syypää hullutuksiinsa ... voihan lukkari häntä yrittää kasvattaa, mikäli oma hyvä olonsa sallii... Hauskaahan on tutkiakin, minkä verran pahaa isä on jo ehtinyt pojassa saada aikaan ... ja minkä verran kasvatus vielä saattaa hänessä sukuvertä hävittää... Ensi työkseen setä puhuu Villille näin: "Oletko sinä siellä kaupungissa sattunut näkemään sitä Karlingiusta?"

"Mitä Karlingiusta? Sitä hulluako, joka luulee nielleensä timantin?"

"Niin juuri. Hän ei saa unta yöllä, vääntelehtii vuoteessaan, öhkii, ähkii, kämmenellään suutaan tukkii, ölöttää: 'Timantti tulee ulos, timantti tulee ulos!' Ja päivisin kävellä toikkii, kiertää katuja kuin kurki, kulmissa seisahtuu, kurottaa kaulaansa, painaa molemmat kädet suulleen ja huutaa ölöttää: 'Timantti tulee ulos, kallis timantti! Minä olen kalliin timantin niellyt!'"

Kyllähän Villi Karlingiuksen tuntee. Monta kertaa on Karlingius hänet säikyttänyt, kouluun mennessä on yht'äkkiä jostakin porttikäytävästä ihan hänen korvaansa mölähtänyt: "Timantti tulee ulos, päärlyt ja kalliit timantit olen niellyt!"

"No juuri sellainen sinäkin, Ville, olet!" sanoo lukkari. "Sinä olet nielaissut sen uskottelun, että sinusta pitää tulla suuri kuvanveistäjä!"

Ähäh! Villi hämmästyy. Olisiko niin? "Älä usko, älä usko!" jatkaa lukkari. "Et sinä miksikään tule, ellei sinulla ole lujaa, kylmää tahtoa, johon sinulla ei ole oireitakaan. Häilytpä sinne, häilytpä tänne, viime vuonna olit luokkasi ensimmäinen, nyt viimeinen. Ihminen, jolla ei ole rautaista tahtoa, ei ole kehuttava missään suhteessa, vaikka olisi kuinka hellä ja hyvä tahansa. Sinun täytyy oppia vaikka hakkaamaan oikea kätesi poikki, jos siitä on aikeillesi hyötyä. Sinun täytyy hetkeksi osata luopua kaikkein kalleimmastakin itsestäsi, ollaksesi taas pelkkää itseäsi. Ellei sinulla ole tahtoa ratkaista kehnoa laskuesimerkkiä, ei sinulla liioin ole kykyä kunnon kuvaa veistämään. Minä arvelen, että nyt sinulle tahtoa kasvatan!"

Näin ristiriitaisten tuumiskelujen jälkeen, joista Villi ei mitään ymmärtänyt, lukkari lukitsi piironkiinsa kaikki Villin veistovehkeet. Niiden sijaan ilmestyi pöydälle iso pinkka kirjoja ja laskuvihkoja.

Ah sitä koko kesää jälleen kuumassa huoneessa, johon päivä hehkuu kahdesta ikkunasta! Kärpäset pistellen horisevat Villin pään ympärillä, joka auringonpaahteesta raskaana ja sekavana kuin huumeessa pyörähtelee ja hikoilee valosta kellastuvain paperien ja kirjain ääressä! Mutta verhoja ei Villi uhallakaan ikkunoihin hommaa. Kun kerran setä näkee hyväksi hänet vaikka kuoliaaksi paahtaa, niin paahtakoon sitten vain kuin silakan hiilillä!

Ja milloin mennään uimaankin, on se pitkäselkäinen, lyhytsäärinen setä aina mukana. Ei koskaan Villi saa olla yksin. Aina setä siellä roikkuu, voimistelee uimahuoneen kattotangossa, viisastelee, arvauttelee sellaista, josta ei kukaan mitään ymmärrä, sanoo: ihmisen pitää karaista ja rohkaista itseään nuoruudessaan, niin on vanhanakin terve ja rohkea! Mutta eipä uskalla setä kuitenkaan uida syvemmälle kuin että jalkansa ottavat pohjaan: pelkää halvausta!

Ei koskaan saa olla yksinään ... ei metsiin, ei minnekään kävellä. Jos lähteä aiot, kohta setä esittää: mennään uistimelle. Ja sitten antaa Villin kaiken päivää itseään soutaa kiskoa pitkin jokia, järviä. Se karkaisee, se antaa tahtoa! sanoo setä, kun ei itse raskasta venhettä souda, mieluummin pitää siimaa, nostaa kaloja, viisastelee.

Lopulta Villi ei lähde kuin ajamalla sedän kanssa kalaan. Hän sanoo haluavansa ahkerasti laskea ja lukea ... niinkuin hänellä olisi ehdot. Mutta luvusta ei tule mitään, niin ärtynyt ja heikko hän on...

Kuumain päiväin jälkeen hän usein tuntee polttavaa pakotusta silmäkulmissaan, ei saa öillä unta. Mutta ei siitä mitään sedälle kerro: mitä se auttaisi.

Syksyllä Perkleniin palatessaan hän on paljon heikomman ja kituneemman näköinen kuin keväällä sieltä lähtiessään.

Sillävälin olivat aikoja myöten Villissä heränneet varsin varhain lemmenvaistot oudosti, hämärästi, vavistavasti, ihmeellisesti. Milloin oli hän lapsena maalla tuntenut rinnassaan huokaisuttavan riemuisaa ahdistusta jonkun vaaleaverisen, iloisen maalaisemännän läheisyydessä: emännän silmissä, puheessa, naurussa oli Villin mielestä jotakin käsittämättömän hellästi vetovoimaista, Villi olisi niin mielellään istahtanut turvallisesti hänen syliinsä, katsellut, kuunnellut, jos olisi iljennyt ja tohtinut. Milloin säteilivät yötä päivää poika-paran sielussa vanhanpiian silmät, joka tuntipalkalla oli opettanut lyseossa jonkin aikaa Villille niin rakasta piirustusta. Villillä oli aivan mielihaikeus, häntä kyynelöitti, kun toverit väänsivät opettajattaren tuolin tunnin alussa aina nurin, liitusivat hänen selkänsä, tekivät jos jonkinmoista ilkeyttä hänelle, joka oli Villin mielestä niin enkelinhellä, että itki säälistä, jos hänen täytyi jotakuta oppilasta rangaista. Sitten sammui se Villin vaisto, kun opettajatarkin koulusta hävisi ja entinen kärtyinen, keltahampainen äkäpussi tuli sairautensa jälkeen taas virkaansa. Joskus Villi pitkät ajat öillä valvoi vuoteessaan ja ajatteli jotakuta naista, jota oli sattunut vastaan kadulla: naisella oli kummalliset silmät, surulliset ja syvävarjoiset. Villi niitä kaipasi.

Sitten kun Perklenin rouva oli Villille antanut kuvanveistovehkeet, alkoi Villi ajatella hänen silmiään: niin kirkas säteily oli niissä suurissa, tummissa silmissä joskus ja huulilla lempeän onnellinen hymy; mutta pian se taas katosi. Usein rouva oli niin kärsivän näköinen, sairas.

Tavallisesti olivat jo iäkkäät naiset hänen vaistonsa esineinä, sillä kirjain ääreen kytketty oli Villi alati ollut, ja siinä kaupungissa, etenkin lehtori Perklenillä, katsottiin sitäpaitsi tuiki häpeälliseksi antaa edes isompien poikien ja tyttöjen yhdessä seurustella.

Tyttökoulun lapsettomat opettajatar-mammat vartioivat oppilaitaan kuin lohikäärmeet, samoin lyseon opettajat omiaan. Siinä kävi sipsutus, takaa-ajo ja äkkiyllätykset katukujissa, kun Baradinsky tai August Stanislaus henttu käsikynkässään paeten narrasivat jäljestä melkein käsikynkässä juoksevia opettajia ja opettajattaria. Ja hakkailun tultua ilmi määrättiin aina ankarat rangaistukset, joita seurasivat uudet, vielä villimmät hakkailut.

Tänä syksynä, jolloin Villi kolmanneksi vuodeksi tuli vihaamansa Perklenin luo asumaan, oli hänen luokallaan ylemmältä luokalta jäänyt heittiö: laiha, pitkä, kalpea rovastin poikaroikale, jonka ulkonevat etuhampaat olivat alati iljettävässä naurun virnistyksessä, joka nauraa hahattaen ja silmät kiiluen kertoi kaiken maailman salaperäisiä juttuja, niin että sylki kertoessa suusta räiskyi, joka sylki kellonsa sisuksiin, pisti tunnin aluksi opettajain tuoliin parsinneuloja kärki ylöspäin ja houkutteli koko luokan ottamaan syyn niskoilleen. Laiskuudessa hän oli melkein Baradinskyn veroinen, mutta laihuudessa, arkamaisessa kalpeudessa iljettävämpi kuin yksikään kirjatoukka. Mutta opettajat hänen isänsä vuoksi koettivat niin kauan kuin mahdollista laahata häntä luokalta luokalle.

Tämä veteläruumiinen, yleistä heikkoutta ja silmätautia sairastava poika osasi myös sen ihmeellisen taidon, että saattoi tehdä itsensä tytöksi. Villillekin hän sen kardinaalikonstinsa kerran tirskuen ja sylkeä suustaan räiskytellen näytti.

Huh, kuinka se oli Villistä iljettävän mieltäkiinnittävää! Hän melkein itki!

Sen jälkeen Villi tuli tukahduttavassa yksinäisyydessään Perklenin luona entistäänkin heikommaksi. Niistä kirjoista, joita hän kansakouluaikaan oli paljonkin lukenut, hän muisti ainoastaan naishenkilöt. Vain naisia hän enää koetti kipsistäkin muovailla, nekin häntä tuskastuttivat, raukaisivat.

Kerran, kun Villi pöytänsä ääressä iltahämärässä nakerteli kipsiharkkoaan, tuli Perklenin rouva huoneeseen.

"Ville on pimeässä nurkassaan kuin mykkä myyrä jälleen!" hän naurahti lempeästi. "Mitä sinä veistät?"

Villi painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöytää vasten. Hänen edessään oli alastoman naisen kuva, keskentekoinen vielä, nainen kyljellään viruvassa asennossa.

"Kas", naurahti rouva lempeästi kumartuen kuvaa katsomaan. "Annapas vähän viilaa ... katsos, tuo kohta tuossa ei ole aivan oikea ... siinä pitäisi olla pitkä, aallokas syvennys... Mutta Ville, itketkö sinä ... mitä itket?"

Villi nyyhkytti, hän häpesi ... ah, jos rouva tietäisi, mitä hän juuri äsken oli ajatellut!

Rouva hämmästyi, koetti lohduttaa, ei saanut Villin suusta sanaakaan.

– Miten hän on sairaalloinen ... ennen aikaansa kehittynyt... Mikä tekee ihmiset sellaisiksi! huokasi rouva itsekseen säälien, melkein surren.

Koululla oli kuukausiloma, ahtaat kujat ja torit vilisivät tulvanaan markkinaväkeä. Iltapimeässä Baradinskyn ja August Stanislaun seurueet suuriin lammasnahkaturkkeihin pukeutuneina ja kasvot korkeiden kaulusten piilossa töytäilivät markkinarahvaan vilinässä pikkuhumalassa, mutta lyseon pikkupojat suuressa parvessa kirkuen ja hypellen narrasivat kojujen luona turkisjuutalaisia. He muodostivat takkiensa lievekulmista siankorvia, heiluttivat niitä juutalaisten nokan edessä, kilpaa kiljuivat:

"Osta, rouva, siibirin mummon nahka!" [Siperian murmelin nahka. Tekijän huomautus.]

Silloin juutalainen kovin vannoi kymmenen gehennan kautta, yritti lyödä tiskin yli, ajoi takaa poikia, jotka pakenivat; palasi ähkien kojuunsa, kunnes pojat kokoontuivat taas ja uusi hämäys alkoi. Lopulta ei juutalainen enää jaksanut eikä viitsinyt riiviöitä ajella. Silloin pojatkin jättivät hänet rauhaan, sanoivat:

"Ei se enää viitsi ajaa, se on laiska kuin sika. Lähtään pois. Mennään Barbaraa katsomaan!"

Villikin sattui silloin olemaan torilla: vain noin salakähmää, ei tohtinut Perklenille virkkaa markkinahalujaan, sanoi menevänsä joltakulta toverilta historian läksyä kysymään.

"Kah, kuvanveistäjäkin markkinoilla!" huusivat juutalaisen ärsyttäjät. "Lähde Barbaraa katsomaan!" Ja he vetivät tungoksessa Villin mukaansa.

Tulivat ison teltan luo; teltan oven vieressä oli lyhdyillä valaistu, punainen lava, lavalla huutaa hoilotti jotakin lihava mies, joka oli puettu hopeatähdillä koristettuun ihopukuun. Mutta miehen rinnalla seisoi nainen likaisen valkeassa, punaraitaisessa puvussa. Oikealla kädellään hän kohotti laajan vaippansa laskosta kasvoilleen, niin että vain mustat silmät ja helyillä koristettu, pörröinen tukka näkyivät.

Villi säpsähti. Pelästyen, kuin tajuttomana, samein silmin hän tuijotti naiseen, hengitti ahtaasti. Oli kuin unessa, heräsi vasta kun naisen punarantuinen lieve häilähti... Villin sieraimet paisuivat, hän tunsi kuin voimakasta hajuveden lemua... Villi heräsi vasta kun naisen heleänpunainen lieve oli hävinnyt alas teltan oven mustaan pimeyteen.

"Mikä se oli? Mitä se teki? Sekö se oli Barbara?" hokee itsekseen Villi.

Hänkin työntyy väkijoukossa teltan ovesta sisälle. Alussa ei hän sisällä nähnyt muuta kuin kaksi sameanpunaista lyhtyä ja liikkuvien ihmisten varjoja. Sitten hän kuuli vierasta kieltä sorahdellen puhuvan naisen äänen. Olikohan se Barbara? Väki huusi, nauroi.

Yht'äkkiä häikäisten valkeni pimeä lava, lavalla seisoi nainen lumivalkeassa harsopuvussa, jota punaiset rannut reunustivat. Villi tuijotti harsojen kimalteluun, väen rääkynä ja ihmenäky huumasi häntä.

"Se on Barbara ... Sibylla ... unissakävijä ... vestaalitar ... Alroyn Mirjam!" Villi itsekseen vavisten hoki, tuijotti.

Se se oli Barbara! Hän loihti tyhjistä tynnyreistä esiin käärmeitä, luurankoja, jälleen ne tynnyreihin upotti; hän katsojain nenän edessä keitti kylmää, poroista kahvia tyhjästä. Sellainen velho se oli se Barbara.

Villi ei saanut hyvin unta seuraavana yönä. Hän nukahti, oli olevinaan erämaassa amfiteatterin raunioilla, joilla Mirjam tuli häntä vastaan; sitten heräsi. Taas nukahti, oli olevinaan Barbaran kanssa siellä himmeästi valaistussa teltassa, esiripun takana, lemuavilla vuoteilla.

Seuraavana aamuna hän tuumi, miten saisi kirjeen Barbaralle. Pojat sanoivat Barbaran puhuvan tanskaa, hän oli muka tanskalainen karjakko. Vai karjakko! Villi vihastui poikiin... Mutta koska hän tanskaa puhuu, niin varmaanpa hän myös ruotsia ymmärtää!

Hiki otsalla Villi töhersi ruotsalaisen kirjeen, meni taas iltasella telttaan, koetti saada kirjettä vahalla kiinnitetyksi sen kahvikupin pohjaan, jolla Barbaraa palveleva mustalaispoika toi yleisölle maistettavaksi herrattarensa keittämää porokahvia. Sitenhän kirje Mirjamille tulisi.

Mustalaispoika, kunnoton, huomasi Villin yrityksen, nakkasi rullalle käärityn kirjeen vasten Villin kasvoja, huusi:

"Sylkymälliäsikö koetat kahvikuppiin ajaa!"

Markkinat menivät ohitse, Barbara katosi telttoineen kaupungista, vain pari kertaa oli hänen vaatteittensa lieve kosketuksellaan Villiä huumannut.

Villi oli kuin hupsu, ei osannut puhua muusta kuin Barbaran tukasta ja silmistä. Toverit hänelle nauroivat, Perklenin palvelijat hänelle nauroivat, Perklen itse nauroi, mutta myös kiusallisesti nuuski Villin koko salaisuuden: päätänsä pudisti. Rouva leppeästi nauroi.

Mutta naurusta Villi loukkautui, tuli tuppisuuksi, vannoi haikeasti, ettei ikinä kenellekään mitään salaisuuksiaan kertoisi... Mutta sairaat lemmenhaaveet kalvoivat hirvittävästi hänen sieluaan.

Villi alkoi salaa veistellä Barbaran kuvaa. Posket paloivat, kädet vapisivat, kun hän vuoli kipsiä niin että sälöt sinkuivat. Kuta enemmän alaston nainen valmistui, sitä kiihkeämmin Villin kädet vapisivat, koko ruumis hikoili, vapisi, silmät sairaalloisesti hämärinä, melkein älyttöminä kiiluivat.

Piika pakana yllätti Villin kiihkeimmässä veistotyössä, riuhtaisi kuvan hänen käsistään, juoksi kuin hullu keittiöön, jossa rouva oli.

"Katsokaas Villin markkinatyttöä ... hihi ... päässä mikä lie ... vanne!..."

Villi sokeni vallan, kirosi, löi piikaa, löi rouvaa, paiskasi kuvan permantoon, niin että se meni siruiksi, lähti ulos illan pimeyteen, voihki surusta ja mielenkarvaudesta...

Jumalan kiitos! Rouva ja tyttö kuin salaisesta sopimuksesta eivät nähtävästi virkkaneet asiasta lehtorille mitään ... muuten ... piru tiesi, mikä olisi Villille raivostumisestaan tullutkaan...

Mutta viikkokausiin ei Villi sitten puhunut kortteerissaan ainoaakaan sanaa ... istua nyykötti vain raukeana...

"Ei saa jöröttää... Hyi hyi, Ville!" sanoi lehtori.

Villi jörötti. Koulussa hän ei tähän saakka ollut paljoa osannut; nyt hän ei enää näyttänyt tahtovankaan osata.

Lehtori Perklenin alkoi tehdä mieli lähettää Villi luotaan asumasta... Mistäpä hänellä oikeastaan olisi ollut kovin suuri halu kasvattaa omituista, oikkuilevaa Villiä ... luonaan oli pitänyt kauan, koska lukkari oli ystävä ja tämä oli hommannut Villin isän maksamaan Perklenille kelpolailla pojan hoidosta ... ja isäkin oli vedonnut lehtorin jumalisuuteen ... kuka siinä ilkesi tai voi vastaan panna ... ja sitäpaitsi Perklenin vaimo oli Villissä herättänyt tuon vihoviimeisen veistovimman...

Mutta nyt Villi tuo lehtorille pelkkää kyllästyttävää kiusaa. Huonostihan Villille muualla asumassa saattaisi käydä, kun isäkin siellä kotona maalla on renttu ja äitiä ei ole hoitamassa. Mutta kuka sellaiset voi estää. Nurinkurisia asioita täytyy paljon jättää Herran haltuun.

Sellainen hän on, Villi, alati kuin puolikuollut: pää riipuksissa, silmät tajuttomasti puoliummessa ja selkä kumarassa maleksii huoneessa kissankorville käännetty kirja kädessä, on lukevinaan, ei kuitenkaan lue. Harmaiden silmien katse on hämärä, arka: jos häneltä kuka jotakin kysyy, heti hän kuin häveten levottomasti kääntää kasvonsa puhujasta, vaistomaisen vastahakoisesti vastaa.

Ei enää veistelekään: ei löydä aihetta, on kiusaantunut piinaaviin vanhoihin mielikuviinsa. On kuin unissakävijä, kaikki näyttää hänelle olevan samantekevää, joka häntä sitten toruttiin tai lohduteltiin; vaikka olisi unohdettu hänelle ruokaa antaa, niin tokko hän pariin päivään itsekään olisi ruokaa muistanut!

Syysaurinko paistaa isolle, kuloruohoiselle torille, jonka reunalla punainen lyseo törröttää, kirkon vaahterat varistavat kasoittain huikaisevan keltaisia lehtiään, Villin luokka juoksee, huutaa, hälisee voimistelutunnilla pallonlyönnissä. Opettaja on pieni, mutta harteva kuin tervaskanto, silmälasinokkainen, mutta verevä ja ripeä kuin tuli ja leimaus!

"Hei, pojat!" hän huutaa. "Juoskaa, juoskaa, juoskaa, ponnistakaa, iskekää! Hei, pojat!" Hän ajattelee:

– Minä olen jykevä vastapaino tämän kaupungin kasvatuksen vaa'assa! Toisella, suunnattoman leveällä vaakavadilla kyköttävät elonsa ohi jo aikoja sitten eläneet, ryttyiset vanhukset, joiden ainoa tarve on enää maata ja haukotella, joka sapatti mennä kyssöttää kirja kainalossa torkkumaan ummehtuneeseen, keskiaikaiseen kirkkoon, kaksi kertaa viikossa kokoontua samanarvoistensa luo juorukahvin lomassa veisaamaan ja valittamaan juuri niitä syntejään, joista ovat nukkumalla pelastuneet.

"Hei, pojat! Mitä te nahjustelette?" – Toisella vaakavadilla painavat raskaasti niinikään koulujen opettajat. Sydänvikainen, koulunsa päähänpänttäys-kunniasta arka rehtori: ei kelpaa! Uskonnon opettaja, joka hurjasti piinaa poikia dualismilla, löyhkäävän hassuilla lahkoriidoilla, koko kirkkohistorian hourujenhuonehenkilöstöllä: ei kelpaa! Historian opettaja näyttelee oppilaille pääkalloja: luulee korkeimmaksi onneksi tietää, millaisessa sängyssä Seti I kuollessaan makasi, – ei kelpaa! Matematiikan opettaja humalassa horisee, suuttuu, jos oppilas yrittää muulla kuin hänen päähän pänttäämällään tavalla todistaa sekaisin vedettyjen viivojen suhteita; järjetön kapakkahirviö, pelkkää pöhövatsaa – menköön hiiteen!

"Hei, pojat!" – Kieliopin pitkät, pitkät säännöt ja lukukappaleet osataan erikseen ulkoa kuin vettä, mutta yhteen niitä ei jakseta sovittaa ... osataan kuin vettä, kunnes taito vetenä juoksee päästä pois, kunnes kielestä koulunkäynnin päätyttyä ei muisteta yhtään sanaa ... tai muistetaan kaikki järjettömänä, jo kuolleena kielenä... Kirjallisuus, kuinka tulisi kysymykseenkään, kun kerran on hallituksen määräämä oppikirja ulkoa lukien muistettava vaikka takaperin, takaperin! Ei kelpaa! – Täällä kasvatetaan päin hiiteen: kunnioittamaan sellaista, missä ei mitään kunnioitettavaa ole: sisällä kyköttämistä, kalpeaa, alakuloista nöyryyttä, hurjasti kalvavaa kunnianhimoa ja kateutta priimuspaikoista, kantelemisia, sairasta, hyvät muistit pilaavaa ahkeruutta. Ahkeruutta, ahkeruutta! Nahjusmaisuutta! sanon minä, ahkeruutta, joka joutuu opettajain pelosta suunniltaan, jos on yksikin hetki kulunut hyvään päähän luottaen keveästi ja iloisesti. – Auktoriteeteista vapahda meidät, laupias Herra Jumala! – Sellaisia nahjuksia ovat tässä kaupungissa enimmät oppilaat, sekä tytöt että pojat. He närkästyvät, jos heille sanoo, että heillä on hyvä pää, mutta nauttivat, jos säälitellen sanoo heitä vain ahkeriksi. Mikä sairaalloisuus, kun kyky poljetaan arvottomaksi! Ja jos jotkut luonteet oppilaissa ovat terveet, voimakkaammat, niiden pelätään koulun kunnian vievän pikku kepposillaan. Heitä vakoillaan, vaanitaan ikkunain takana, heidät yllytetään juomaan, kun juopot opettajat aina heitä juomisesta epäilevät, he kasvavat sellaisiksi villeiksi, että viimein koulusta päästyään heistä ei koskaan tule muita kuin seikkailijoita, huimapäitä. – Joko nahjuksia, joilla ei ole kunnian käsitteitä muussa kuin paksujen kirjain ulkoluvussa, tai hyödyttömiä temmeltäjiä täältä tulee.

"Hei, pojat!" huutaa voimistelumaisteri. "Olkaa miehiä, ihanteena Hannibal, Vercingetorix, Winkelried, Kosciuszko! Hei, pojat, he olivat miehiä, he! Mutta teistä on suurin osa nahjuksia! Sinä Villikin siellä! Mikä villi sinä olet! Juokse, juokse! Polttakaa sitä, polttakaa, että saa jalat alleen!"

Villi ei viitsi tai ei jaksa, hän väsyneesti, melkein halveksien lyödä hotaisee mailalla ilmaa, juosta lönkyttää veltosti, antaa polttaa itseään, seisoo välinpitämättömänä, kädet selän takana.

Opettaja pudistaa päätänsä. – Kyllä minä tiedän, mikä hänen on. Pyhästä harmista sydän halkeaa, kun sitä ajattelee ... syy on tämän kirotun koulun, joka on kuin hourujen johtama pahantapaisten lasten kuritushuone. Poikien ja tyttöjen ei anneta seurustella, kieltää kai uskonto, kieltää kai turmeltunut moraali ... lupia ei anneta lyseolle ja tyttökoululle koskaan yht'aikaa, hassu rehtori ja vielä hassumpi johtajatar ovat kuin liitossa. Sunnuntaina pakotetaan oppilaat arvosanain alentamisuhalla kirkkoon tai hartaushuoneen hikiseen, tukehduttavaan ilmaan edellisen viikon lukutyön jälkeen, joka on tahallaan tehty laahaavaksi ja raskaaksi, voimia kalvavaksi. Kaikenlaisista hassuista yhteyksistä pelätään poikia ja tyttöjä, joille ei sellaista päähänkään juolahtaisi, ellei sitä heille aina varoittaen tolkutettaisi. Sitä sairaalloisuutta! Jos kissa jättää jälkensä tyttökoulun käytävään, oitis johtajatar alkaa pitää monta viikkoa tutkintoa siitä, kuka hänen oppilaistaan nyt taas muka on ollut siivoton! Hyi! Ei ihme sitten, jos kymmenien oppilaiden voimia kalvaa salainen, iljettävä pahe, sekä tyttöjen että poikien. Kyllä minä näen Villinkin: sellainen kalpea, väsynyt, sairas, kiihkeä kiilto silmissä. Ja sellaisia täällä kaupungissa ovat kymmenet, sadat! Kirotut koulut, joissa oppilaita pidetään kurissa kuin järjettömiä villejä pelon voimalla.

"Hei, pojat!" – Minun täytyy olla tukevana vastapainona kuvitteluhullujen vaa'assa. Kun minulla olisi käytettävinäni joka luokan uskontotunnit ja luonnontiedetunnit terveysopille, laskutunneista puolet, kielioppitunneista kolmasosa voimistelulle, jumal'auta, olisivatko pojat silloin kalpeita tai sairaita! Jumal'auta, eivätkö hyvin oppisi läksyjään puolessa siitä ajasta kuin nyt! Mutta turha on sellaista koskaan toivoakaan, me Suomessa olemme hassuja; halveksimme kaikkea käytännöllistä, tervettä, voimakasta! Täällä vain filosofeerataan ja auktoritetiseerataan! Milloinkahan lääkärit asetetaan papinvirkoihin ja opetetaan väelle tosiuskontoa: oman terveen kehittämisensä pyhää velvollisuutta!

"Hei, pojat!" – Heidän täytyy ponnistaa, kehittää ruumistaan, muutoin muuttuvat sellaisiksi hassuiksi kuin opettajansakin, joita niin sanomattomasti, matelevasti pelkäävät, vihaavat.

"Hei, pojat, hei, pojat! Nahjuksia olette! Ei teistä koskaan tule nousemaan yksikään Hannibal, Winkelried, Kosciuszko!"

Niin filosofeerailee voimistelunopettaja melkein raivossa, koettaa käyttää lyhyttä voimisteluaikaa niin tarkkaan kuin mahdollista.

Sitten talvella kuoli lehtori Perklenin rouva.

Villi istuu pöytänsä ääressä, johon talviaurinko kalpeasti paistaa, Villi on hervottomasti rauennut pöytää vasten, sydän on haljeta ehtymättömästä surusta, kuumat kyynelet tulvanaan virtaavat.

Ah, hän tuntee, kuin rouva vieläkin seisoisi tuossa hänen vierellään, kumartuisi häntä lähelle, lähelle ... käy sydäntä ahdistava lemahdus ... naisen läsnäolosta ... rouva neuvoo hänelle veistoa...

Mutta nyt ... haudassa!... Villin kättä vielä polttaa kuin tuskassa vainajan viimeinen kädenanto... Villi näkee hänet kuolinvuoteella, niin kalvaana, mutta hymyilevänä ... kullan-kellervänä iho säteili ... ei hän Villiin katsonutkaan, ei mitään puhunut ... hymyili kuin itsekseen vain. Mutta pehmeä, tulikuuma, herpoava käsi Villin kättä yhä polttaa, polttaa.

Villi ei tahtoisi enää ikinä mihinkään oikealla kädellään koskea, että vainajan pyhä, vavistava käsi olisi siihen iäti viimeiseksi koskenut, saisi pyhä kädenanto poiskulumatta siinä iäti, iäti haikeaa, riemukasta tuskaa tuoden polttaa...

Vainajan silmät, joihin Villi ei uskaltanut katsahtaakaan ... miten hänen sydämensä oli alkanut vavista, kun tiesi niiden häntä tarkastavankin ... silmät, joiden katse säteili monina, monina öisinä hetkinä hänen yllään kuin tummat, oudot, lempeät auringot ... haudassa nyt, valkeat, lihavat madot ... huh ... imevät nyt niitä silmiä ... pään sisästä ryömivät esiin ... huh!

Kyynelet polttaen tulvivat poskille ja käsille. Vilu koettaa vangita menneisyyden ääniä, muistaa jokaista naurahdusta, sanaa, jonka rouva oli hänelle puhunut; ne helähtävät sävelet, tuttuja ääniä, Villi vangitsee sydämensä tuskalliseksi riemuksi, niinkuin ne tuosta aivan hänen viereltään helähtäisivät... Villi odottaa vain valkeain, sormuksilla koristettujen kätten laskeutuvan pöydälle, tuohon aivan hänen viereensä... Villi vavahtaa, haluaisi tarttua käteen, ei tohdi ... tahtoo salaa katsahtaa ylös, salaa nähdä tummain silmäin kimaltavan ... ne katsovat ulos ikkunasta ... aurinko säteilee häikäisevästi silmiin, hän siristää silmäripsiään, hymyilee, silmät ripsien raosta niin kummallisesti kimaltavat, hymy on nyt onnekkaan suopea...

Ah, mutta nyt on jo Villikin kulkenut saatossa havuja pitkin ... lumisohjussa tulliportin taa hautausmaan tummiin männikköihin... Toverit lauloivat haudalla... Villi ei voinut laulaa... Muistaa raskaan hiljaisuuden laulun jälkeen, verkkaiset hautaussanat ... nyt arkku valuu hihnoissa haikeasti alas ... lehtori on riistäytyä ystäväinsä käsistä, tahtoo muka hänkin hautaan...

Villi tuntee melkein vihaavaa kateutta ... ei tiedä mitä ... lehtoria kohtaan... Enemmän hän kuin lehtori halusi vainajan kera hautaan ... mutta...

Se piikatyttö, piru, oli sanonut, että Villi nuuskii naulassa riippuvia rouvan hameita kuin vainuava koira... Ah sitä piikaa, miten se on häijy...

Joka päivä seisoo Villi vainajan pukeutumislipaston luona ja uskaltamatta koruihin koskea hengittää niistä lähtevää lemua ... kuinka mielellään hän jonkin niistä varastaisi! Mutta se olisi pyhyyden loukkaus...

Villin on niin raskas olla, hänen silmistään näkee, miten hän sanatonna, avuttomasti kärsii... Minne on nyt unohtunut markkinain valkeaviittainen Barbara?

Hän ei jaksa veistääkään, hän on siihen liian sairas. Hän koettaa tehdä madonnaa, tietysti madonnaa, sillä hän on sairas. Madonnaa, jolla on tumma, oudon salaperäisesti kimalteleva, taivaaseen luotu, hymyilevä katse, mutta hän ei jaksa, hän haluaisi itkeä, mutta vain pari kyyneltä tunkee ulos kostuttaen silmäripset.

Mutta keväällä aletaan juoruta, että lehtori Perklen jo hakkailee pormestarin tytärtä.

Silloin Villi muuttuu. Hän ei voi ajatuksissaan kärsiä pormestarin tytärtä: sellainen pitkä, laiha huitukka ... hänetkö lehtori katsoo vaimo-vainajansa arvoiseksi...

Usein kevätiltoina Villi istuu kaupungin ulkopuolella hautausmaan vieressä penkillä suuren männyn alla ... aurinko hymyillen säteilee, joki pursuaa, kallioiden takaa kimaltelee kaupungista kirkon risti, tuuli männyssä keväisesti, enteikkäästi, aavistuksilla varistaen suhisee hiljaa, hiljaa.

Villi haluaisi mennä haudalle, mutta hän ei voi... Ja sitäpaitsi siellä saattaisivat paraikaa istua kuhertelemassa Perklen ja pormestarin tytär. Ah vainaja-parkaa, hänen haudallaan! Villin sydän on haljeta haikeasta harmista.

Perklen kuuluu ennen suruvuoden loppua aikovan pormestarin tyttären kanssa avioliittoon. Hartausmummotkin, jotka olivat juoneet monta kahvikuppia rouva-vainajan lempeässä seurassa, ovat närkästyneet, toisilleen itkevät ja sipattavat vainajan katkeraa kohtaloa, ovat lehtorin hurskaudesta vihastuttavasti pettyneet. Perklen puolustautuu uskonsisariensa rohkeilta hyökkäyksiltä panemalla kätensä ristiin, katsahtamalla taivaisiin, sanoen:

"Niin, niin ... sinä vaimo-vainajani siellä voit kuitenkin nähdä, että minun ja kihlattuni välit ovat puhtaasti hengellistä avioliittoa!"

Silloin uskonsisaret suuttuvat, pauhaavat, sanovat lehtorin kiirehtivän häitä vain sen vuoksi, etteivät muut ehtisi viedä pormestarin tytärtä, jolla on monta, monta kosijaa.

Niin, halveksittu on hurskas Perklen, hartausseura häntä karttaa, entisten ylistysten sijasta hänestä levitetään pahoja juoruja. No, pianpa hartausseura jälleen leppyy, kun väsyy juoruihinsa ja näkee, kuinka kahvihurskaan sisaren Perklen uudesta rouvastaan heille kasvattaa.

Mutta Villi ei lepy.

Lehtori Perklen on uskonnollinen. Vain sellaisia ne uskonnolliset ovatkin!

Villi muistaa, miten lehtori usein, tavallisesti oppilaittensa vehkeiden ja narrausten ärsyttämänä, oli koulusta tultuaan ollut ärtyinen, ruokapöydässä yrittänyt nostaa toraa joutavista. Jos piika oli erehdyksessä asettanut veitsen vasemmalle puolelle lautasta, silloin rouva sai ankaran juhlallisen katseen, pistävän solvauksen, rouva ei muka mihinkään kelvannut... Rouva ei koettanut puolustella, yritti vain hymyillä, huokasi. Mutta miehen ärtyisyys ei rauennut, koko välitunnin tai iltapäivän hän nalkutti epäjärjestyksestä tai iljettävästä tomuisuudesta, mikä kodissa muka oli, kunnes asettui urkuharmoninsa ääreen ja alkoi tuskastuttavan pitkään ja sanaa virkkamatta soittaa ja veisata holottaa virttä... Silloin oli ukonilma, vesi ränneissä rämisi, leimahteli pimeä taivas, urkujen laahaavan, uikuttavan äänen vaimensi vähän väliä jyrinä.

Rouva-vainaja usein väsyneesti huoahti:

"Joko nyt taas!" kun herra koulusta palattuaan ilmoitti tänä iltana niiden ja niiden uskovaisten tulevan luokseen.

"Fyi, fyi ... kuka nyt noin!" vastasi lehtori rouvalleen pisteliään vihastuneesti ja sormellaan pyörittäen kuin pienelle lapselle.

"Mutta minä en ole tänään oikein terve!" rukoili rouva.

"Mutta minä olen aina terve, kun hurskautta viljellään!" tiuskaisi herra. "Ja sitäpaitsi olen jo kutsunut vieraat." Ja sitten hän melkein pisteliäästi, verkkaan, verkkaan luetteli pitkän, pitkän nimijonon ja luetellessaan tarkasteli rouvansa kasvonilmeitä salaisesti hymyillen.

Sellainen henkevä, kaunis vaimo kuin hänellä oli!... Ja itse lehtori ärtyinen, kavala, pirullinen sanansa syöjä! Villi muistaa, että kerrankin jonkin luokan yksituumaisella päätöksellä oli eräs oppilas repäissyt irti isämeitälehden rukoussalin kateederin virsikirjasta. Munakallo aloitti aamulla rukouksen, etsi isämeitää, ei löytänyt, hänen koko kalju pääkupunsa punehtui kuin tulinen kanuunankuula, hän iski nyrkkinsä kateederiin, ärjyi jotakin hermostumisestaan, jonka pojat hyvin tietävät, jätti rukouksen kesken. Silloin voimistelunopettaja nauroi katketakseen.

Sitten kesti monta päivää tutkintoja, ei saatu selvää, kuka lehden oli irti repäissyt. Lopulta päätettiin rangaista erottamisella joka kymmenes mies luokalta; mutta samalla sanottiin, että rikoksen tekijä saisi kaikki tyyten anteeksi, kun vain tunnustaisi. Kun ei tunnustamisesta rangaistuskaan uhannut, niin hän päätti tunnustaa, etteivät toverit joutuisi syyttä kärsimään. Hän tunnusti, Munakallo toimitti hänelle kolmen päivän karsserin. Toverit valittivat: minne jäi luvattu anteeksianto! Munakallo toimitti valittajille arestia.

Hyi sellaisia ihmisiä! Villissä herää yht'äkkiä ennen tuntematon kiihko, sen voimalla hänen verensä kuohahtaa väkevään ryöppyyn. Lehtorin sanoista hän piittaa viisi eikä häntä kuulemaan lähestykään muuta kuin tahallaan itseään raivostuttaakseen. Kuvanveistoaan ei hän usein muista, hän karkaa asunnostaan, kuljeksii kaupungilla, vaanii kaikkialla uskovaisia, ei näe heissä muuta kuin huonoja puolia, miettii, kärsii, raivoaa koko sielullaan. Hänen sukuverensä on sellainen, että se pitkäksikin ajaksi hurjasti, sokeasti leimahtaa, taas väsyneenä sammuu.

Keväällä hän jäi luokalle. Hän oli silloin kuudentoista. Hetkeksi sammui hänen uskonvihansa, hän tuli alakuloiseksi, kun toverit pääsivät edelle, pelkäsi, mitä isä ja setä sanoisivat. Tunsi itsensä kelvottomaksi ... samalla alkoi kuitenkin arasti, haikeasti vaistota, ettei huonoon edistykseen ollut niin suurena syynä hän itse, hänen huonopäisyytensä, haluttomuutensa tai muu semmoinen, kuin käsittämättömät, kummalliset ulkonaiset olosuhteet ... kortteeri ... kun ei rouvakaan enää elänyt ... kotiolot... Jumala tiesi mitkä...

Itse ei ollut syypää ... vastatkoot syylliset, keitä lienevätkin ... itse heitti surut sielustaan. Ei lähtenyt enää kesäksi setänsä luo, vaikka isä nyyhkytti, voihkaili:

"Herra Jumala ... mihin nyt joudut... Tulikin sinut niin vanhana kouluun pannuksi, ettei olisi aikaa viivytellä... Ei sinulla, poika-parka, ole järkeä..."

– Onkos isällä sitten järkeä? aikoi Villi vastata, mutta vaikeni sillä kertaa oudon mielihaikean vuoksi.

LOHIKAANIT.

Heinäkuun aamuaurinko säteilee lämpöisesti, Villi istuu ullakkokamarissa jo kirjan ääressä, vuoroin on lukevinaan, vuoroin nousee katse ylös kirjasta... On sunnuntai, niin uneksivan hiljaista ... järvi avautuu ikkunan alla aavana, rantatörmän vanhat, rosoiset lepät ovat vielä kasteisessa varjossa, mutta kaukana kimaltelee jo vesi, vaaleasti punertavat vaarain rinteet, saarten ja lahtien varjoissa hopeiset juovat väreilevät... Sunnuntaisen hiljaista. Pihapuolelta auringonpaisteisilta ikkunanpäällyksiltä kuuluu vain varpusten visertelyä... Isäntärengin pienet lapset jokeltelevat ja leikkivät kuumenevassa hiekassa kuistin vierellä kivijalan juuressa, jossa ilma alkaa väristä ja säteillä päivän hekumallista hehkua.

Vaarat punoittuvat, kaste kimaltaa, sunnuntaiaamu on hiljaista, ihanan sininen on lempeä taivas ... odottaisi vain kirkonkellojen kajahdusta kaukaa yli tyynen, päilyvän järven...

Villi istuu, uneksii. Silloin kuuluu portaista saappaiden kolinaa, isä tulee ylös, virkkaa hyvän huomenensa, sanoo menevänsä kirkkoon.

"Vai niin", vastaa hiljaa Villi ajatuksissaan katsellen kaukaisuuksiin.

Ali-Olli on hetken vaiti, sitten sanoo:

"Kirkkoon ... kaunis on päivä ... minun tulee aina oikein vaikea olla ... kun tuo järvi on niin tyyni ja päivä paistaa... Etkö sinäkin tule mukaan kirkkoon?"

"En."

"Miksi et tule?"

"Siksi ... siksi ... etten minä sitä kaipaa..."

"Et kaipaa! Miksi et kaipaa?"

"Siksi vain, etten kaipaa!" Äänet, sekä isän että pojan, olivat yht'äkkiä tulistuneet, Villi kääntyi rajusti isäänsä päin, isän silmät kummallisina, raivoina tuijottivat, laiha kaula oli kurottunut poikaa kohti, otsalla risteilivät punaiset viinasuonet kuin verkko...

– Hyi kuin olette ruma! aikoi Villi sanoa, mutta hillitsi sentään itsensä. Ohimosuonetkin kuin mitkä iljettävät punaiset onkilierot, jotka pulleina kiemurtelevat päälakea kohti ... ja tukka on silmien pesun jälkeen tarrautunut kosteana otsaan hujan hajan...

"Miksi et lähde kirkkoon?"

"Siksi että sinne tuollaiset menevät!" tuiskahti Villi. "Juoppo olette ja renttu ... vain kaikki sellaiset siellä käyvät ... ostamassa synninpäästöä ulkokultaisuudella eikä teoilla..."

Villi töytäsi kuin inhoten pois kamaristaan. Isä jäi yksin, supisi:

"Olenko minä tähän syypää! Ulkokultaisuudella ... synninpäästöä ... mitä hän tietää? Mitä se nulikka tietää? Jos olisivat kertoneet ... rengit ... tai maailmalla kuullut... Herra Jumala, koomillinen juttu, koomillinen juttu..."

Vanhat muistot vaimojensa huonosta kohtelemisesta alkavat taas ahdistaa Ali-Ollia kuin kosto, hän rientää raivoissaan poikansa jälkeen, tapaa tämän alhaalla tuvassa ikkunan luona auringonpaisteessa taas lukemassa, ärjäisee:

"Sinun pitää lähteä kirkkoon!"

"Enkä lähde!"

"Vai niin! Sellaiseksiko sinä tulet! Sellaiseksiko sinua on koulussa opetettu! Mitä sinä luet?"

"En ainakaan raamattua!"

"Et ainakaan raamattua! Vai niin! Kyllä sinun pitää se kerta vielä näkemän ... sinä pilkkaat jo... Herra Jumala, olenko minä tähän syypää?"

Olli vallan heltyy, ristii isot kämmenensä, kyyneliä vuotavat silmät rukoillen katsovat korkeuteen.

"Mihinkä syypää?" kysyy Villi.

"Mihinkä, mihinkä! Siihen, että sinä luet loruja, mitä lukenetkin... Mutta kyllä sinä sen vielä näet ... kun Herra tulee tuomiolle kunniassa ja väkevyydessä ... silloin..."

"Hahaha ... uskotteko tekin muka tuollaisia loruja! Pappien valheita ja loruja, vanhoja, kirotuita jumalaistaruja, joilla tomppelit vedetään kuin älyttömät mullit kuonorenkaasta kiskomaan jäljestään toisten auroja ... ja riihtä tappavan mullin suu kyllä muistetaan kiinni sitoa! Te kirkkoon! Tiedättekö te, mitä varten käytte kirkossa? Sitä varten, että pöllöille, ja niitä on suurin osa ihmisistä, on uskoteltu, että ne, jotka käyvät kirkossa, ovat kunnon ihmisiä. Mutta te olette juoppo, te olette juomisella pilannut terveytenne, te kuolisitte kuin torakka, jos teidät pakotettaisiin viikko olemaan juomatta. Mutta te menette kirkkoon, silloin arvellaan: tosin hän juo, mutta käy kuitenkin kirkossa, on hurskas, siis kunnon mies. Sillä hurskas saa olla roisto kaikessa muussa paitsi hurskaudessa – ulkokultaisuudessa. Parempihan on papeille, että ihmiset ovat roistoutensa vuoksi tunnonvaivoja kärsiviä hurskaita kuin että olisivat tunnonrauhaa nauttivia jumalattomia. Hurskaat roistot turvautuvat pappiin ja ulkokultaisuudellaan ostavat häneltä synninpäästön, hänen valtaansa – vatsaansa – kiitollisina turvautuvat. – Te olette ulkokullattu. Peittääksenne vikojanne te käytte kirkossa; peittääksenne vikojanne te vain ihmisten kuullen rukoilette Jumalaa; peittääksenne omia vikojanne te loruatte Jumalan koettelemuksista ja vastustamattomasta henkimaailmasta... Te olette uskovinanne hyvään Jumalaan ja vihaavaan kohtaloon yht'aikaa. Mitä te oikeastaan uskotte? Peittääksenne vikojanne te kyllä autatte varattomia, te autatte, se on kyllä tosi! Mutta miksi te aina jälkeenpäin pidätte melua auttamisestanne? 'Niin, niin, hän on köyhä, pitihän antaa!' te päätä nyökytellen, nyyhkien surkeasti tuhat kertaa kehutte itseänne ystävillenne, jotka teitä kuitenkin nauravat. Mikä te oikeastaan olette? Jumalinen, joka haukkuu veljeään selän takana vätykseksi ja kuitenkin hänen apuaan alati pyytää. Kunnon mies ei edessä puhu yhtä, takana toista: hän uskaltaa sanoa suoraan ja ponnistaa ilman sen apua, jota inhoaa! Miksi te pelkäätte enteitä ja aaveita? Vai onko sekin vain ulkokultaisuutta, tehdäksenne itsenne ihmisten silmissä niin merkilliseksi, että saatte merkillisyytenne vuoksi kaikki synnit anteeksi. Mikä te oikeastaan olette? Milloin mitäkin, päähänpäläysten mukaan, kuvaamaton kummitus, usvaa ja näkyä... Kirkkoon! Teidänlaistenne kanssa en lähde... Enkä muidenkaan kanssa. Kaikki, jotka siellä käyvät, ovat teidänlaisianne. Olisitte raittiissa ilmassa, ihanan kesätaivaan alla, poissa tukahduttavasta kirkosta ja juomatta yhdenkin sunnuntain, niin ehkäpä viimeisten tuomioiden pikku-ukkojen kuvittelutkin edes sekunniksi jättäisivät hulluiksi sekoitetut aivonne rauhaan..."

Ali-Olli oli vaipunut penkille istumaan, itki oikein sydämensä pohjasta. Villi kiihkoissaan ei itkuakaan todelliseksi uskonut, ei siitä edes nauttinutkaan, luuli isän taas vain teeskentelevän. Isä rystyillään pyyhki silmiään, kovin surkeasti ääni uikahteli:

"Surkeasti puhut, poika, surkeasti ja sekavasti. Ihmeelliseksi olet tullut, mikä lienetkään. Paljon tottakin puhut, paljon riistät, mutta mitä sijaan annat? Et mitään. Ja paljon puhut ymmärtämättömästi ... sanot minua pelkästi ulkokullatuksi kaikessa ... olenhan sitäkin joskus, ja siksi ihmisetkin sanovat, mutta en ole niin paljon kuin ihmiset luulevat. Oikein sanot, minä olen milloin mitäkin, päähänpäläysten mukaan, ja sellaisia ovat kaikki ihmiset enemmässä tai vähemmässä määrässä. Tänään tahdon olla hyvä: en voi. Huomenna tahdon olla paha: en voi, olen hyvä. Tänään päätän juoda ja huomenna jättää: tänään olen juomatta ja huomenesta juon monta viikkoa. Jotkut hillitsevät päähänpäläyksiään, niin että niiden rangaistus kutistuu varsin pieneksi, ja senkin miehinä kestävät. Minä en voi hillitä, minä ne suurennan yli niiden suuruudenkin ja kärsin rangaistuksista enemmän kuin muut. Laiva minä olen ... laiva on ihminen, laiva, joka aavalla merellä kulkee. Se kulkee vinhasti suoraan määräänsä, niin kauan kuin suopea tuuli sille sallitaan. Mutta kun tulee myrsky pohjoisesta tai idästä, kaakosta tai lännestä, repii se purjeet pois, kun huvittaa, peräsimen pois, kun huvittaa, vie minne tahtoo tai upottaa laivan, kun huvittaa. Ihminen voi kulkea oman mielensä mukaan niin kauan kuin hänen sallitaan niin kulkea. Siinä on tahdon vapaus! Ainoa ihmissuuruus olisi, että voisi pakottaa itsensä edes ulkonäöltään tyytyväiseksi, tyyneksi kiihkoisissa taisteluissa, voitoissa, tappioissa, kuolemassakin, ettei tuottaisi kaltaisilleen turhaa tuskaa. Mutta sitä minä en voi, sillä minulla ei ole järkeä. Kuvittelujen vallassa minä olen, sellaiseksi olen kasvatettukin. Minua ei saa tuomita – kyllä saa, enhän voikaan estää, jos joku tahtoo itseään tyydyttää tuomitsemisen päähänpäläyksellä – mutta minä vain rukoilen: suokaa anteeksi, älkää tuomitko! Tuomitseminen näet koskee minuun, sillä minä olen heikko raukka, kuvittelija. Minä olen paljon rikkonut ja saanut kärsiä kuvittelujeni vuoksi ... enkä vastakaan voi kuvittelujani estää, sillä en ole jääkylmä niinkuin olisi velvollisuuteni olla... Enkä voi edes kovaan tai hyvään onneeni tyytyväiseksi itseäni tehdä, siten vastustaa kovan henkimaailman uusia kuvitteluja, sillä olen heikko, en voi itseäni komentaa, kuten pitäisi... Mutta sellaisiahan kaikki ihmiset ovat: pienet, pienet kuvittelunsa hirveiksi tuuliksi paisuttavat, antavat henkien puhaltaa purjeisiinsa myrskyllä, mutta tyynellä purjeensa reivaavat, kun olisi pitänyt tehdä päinvastoin. Turha on miettiä. Ihminen on kummallinen, kuvaamaton, häntä ei voi tuntea: vain aavistaa; hänestä ei voi sanoa hyvää eikä pahaa: voi vain nähdä mitä hän teki, mutta minkä päähänpiston vuoksi milloinkin, sitä ei tiedä!"

Ovatko Lohikaanit pieniä, vanhoja mummoja, jotka pimeissä, ränsistyneissä tölleissään ryppyisinä ja kummallisina, kissa sylissä, kehrätä hyrräävät, tirkistelevät pienin, tihruisin silmin, kertovat outoja juttuja velhoista ja taikureista, viuluniekoista ja pirun riivaamista talonisännistä, rosvoista, nälänhädästä? Kaikki he tietävät, ikivanhoja ovat.

Oh ei! Lohikaanit ovat sankareita, makkabealaisia he ovat, Catilinan hurjaa salaliittojoukkoa he ovat, Pugatsevin kapinoitsijoita, verivalansa vannonut, pieni linnan vartiosto keskellä piirittäjäin ahnasta laumaa.

Mutta August Stanislaus on Lohikaanien kuningas. Hänen isänsä ja äitinsä ovat nyt äskettäin kuolleet, ainoa lapsi hän oli, hän on nyt jonkin aikaa kaikkivaltias herra talossaan merenrannan kaupungissa.

Kun lomapäivän aattoilta on perin myöhäinen ja äreät peruukit jo nukkuvat, hiipii salaliittolaisten lauma pitkin pimeitä kujia August Stanislaun taloa kohti, joka matalana ja pitkänä kyyhöttää kaupungin laidassa kaidalla niemellä. Niemen erottaa kaupungista kauhean korkea lankkuaita, ja aidan harjan on Lohikaanien kuningas varustanut vihaisella piikkirivillä, jonka portti on ainoa kulkutie Lohikaani-pesästä kaupunkiin.

Siellä matalan talon salissa lekuttaa pöydällä rivi himmeitä kynttilöitä valaisten seinäin kultapuitteisia, haalistuneita kuvia ja vihreitä, nokeutuneita kaakeliuuneja. Mutta kynttiläin keskellä kekottaa kuin lihava, laiska keisari ikään suunnattoman iso, lakkinen punssilekkeri. Ääneti Lohikaanit tarkassa järjestyksessä laskevat roponsa rakkaan punssipaavin jalkoihin. Sitten alkaa yönvieton virallinen alkuosa.

Päätetään pitää kissannaukujaiset ja kastrullinkalistajaiset tyttökoulun johtajattarelle rakkaiden neitosten puolesta; päätetään laskea parilla luokalla matematiikka päin honkia, että saataisiin rehtori numeroperuukin kimppuun; kolmanneksi pidetään selvitettynä, että kuuma löyly tekisi hyvää parille kelmeälle kirjatoukalle, jotka näkyvät jotakin tietävän Lohikaani-liigasta; neljänneksi päätetään tervata näkymättömiin ensimmäinen kirjain asianajaja Immanuel Immosen kylttiin maalatusta tittelistä. Immanuel Immonen, liikkajalka, kuppakurkku, on kannellut erään Lohikaanin niskaan. Voi armoton häntä, ken vihastuttaa Lohikaanien jumalaista, väkevää liigaa!

Kun virallisen ohjelman monet kysymykset on selvitetty tai pöydälle pantu, ryhdytään ilopuoleen. Kuningas Stanislaun piika on ikivanha, ryttyinen ja umpikuuro: kun hän kerran on asettunut levolle, ei hän herää, vaikka korvan juuressa kanuunalla ammuttaisiin. Hän nukkuu keittiössä rakennuksen toisessa päässä; varmuuden vuoksi kuningas on vielä kaikki väliovet lukinnut ja avaimenreiät tukkinut, ettei valon sädekään voisi vilkahtaa hänelle isosta salista, Lohikaanien luolasta.

Sitten alkaa kuuron mummon nukkuessa Lohikaanien pesässä iloinen hummaus. Lukittujen ovien takana istutaan kynttiläin lekuttaessa, piirissä mahdottoman ison pöydän ympärillä, sikarit ja paperossit pöllyävät kuin kaksikymmentä tehtaan savutorvea, raskas lekkeri kiertää, imeltyvät herttaisesti huulet, lentää poskiin hurjan riemukas, hehkuva puna, alkaa puheen porina, kitarain näppäys, laulu ja käsiä huitoen, täydeltä kidalta huimaavasti huutaen mahtava refrengien jyrinä. Sitten taas lekkeri kiertämään, humaltumisen kimaltavan, kultaisen kruunun saa kukin jalo Lohikaani nuorelle, ylpeälle kiireelleen. Ken paitahihasillaan, ken vain paita ja liivit yllä, ken ilkialasti nyt ratsastetaan, jölkytetään jäykkäjalkaisilla tuoleilla. Käypä siinä jölkytys, kopina kova ja Lohikaani-marssin huuto, kun paidanhelmat läpättäen töytäillään itsepäisillä ratsuilla vasten uuneja, seiniä, yli sänkyjen, sohvain. Silloin on kuninkaan vaikea hillitä hunnilaumaansa. Nämäpä joskus paitasillaan pihalle töytäävät, tanssivat lumisohjussa paljain jaloin ja hihkuen piirihyppyjään, kadullekin karkaisivat, elleivät lankkuaidan tiheät piikit ja portin mahtava lukko tietä sulkisi.

Lohikaani on Villikin, paras Lohikaani onkin! Siellä hän istuu tupakan sauhussa ja punssihöyryssä korkeaotsaisena kyömynenänä, nappailee kitaraa, nauraa, laulaa, rallattaa. Lohikaaneihin ei otetakaan ketä tahansa. Lohikaanien tunnussana on: hurjapäisyys. Se elon vaiheissa matkasauvaksi riittää.

Onko ehdokas hurjapää, eikö pelkää Jumalaa, eikö ihmisiä häpeä?

Ovatko Lohikaanit hänet koskaan korjanneet humalaisena makaamasta katuojassa, turvaan nuuskivilta, kiljuvilta jalopeuroilta, opettajilta, hänen aavistamattansakaan, mikä mahtava yhdistys hänet pelasti? Tokko lienee milloinkaan kuljettanut eläviä rottia kouluun, saanut luokalla aikaan ihanaa rotanajo-meteliä? Lieneekö käsirysyssä milloinkaan taistellut ryssänopettajan kanssa, joka, sarkatakki, on niin väkevä, että riiputtaa aikamiehiä ilmassa kuin silakoita yhden kummassakin kourassaan? Jos niin on, niin häntä suositellaan kuninkaalle, viisaalle August Stanislaulle, joka muinoin aikojen alussa tuli lyseoon, luki pari luokkaa, ei päässyt ylemmä, meni taas kansakouluun, sieltä taas palasi lyseoon ja on sitten uskollisesti, vankasti istunut kullakin luokalla säännöllisesti kaksi vuotta, niin että nyt kuudennella ollessaan on partaniekka köriläs, – entiset hurjimustoverit, niiden joukossa Baradinskykin, ovat rivittäin hänen alitseen marssineet ylioppilaiksi. Kenet sitten kuningas Stanislaus ehdotetuista katsoo seuraan soveliaaksi, hän on Lohikaani, eikä ilon ja viinan häneltä puuttuman pidä!

Ja Villi on katsottu soveliaaksi. Hän on vastoin isänsä tahtoa riistäytynyt asumasta alhaisen Munakallon luona, joka ennen suruvuoden loppua on mennyt naimisiin. Hän on lukenut hiki päässä ja posket palaen koko viime kesän Darwinia ja Straussia, Burnsia, Uhlandia; hän rompattaa ulkoa virstamäärin saksalaisia runoja ja kiroilee luonnonraikkaasti, kuten hän sanoo, ja riitelee jokaisessa mahdollisessa paikassa uskonnollisten, iljettävien pöllöjen kanssa. Hän on uskontohupsu, hän käy arkina juhlavaatteissaan ja isot, punaiset silkkitupsut kaulassa, mutta pyhiksi hän pukeutuu huonoimpaan pukuunsa, repii sen vielä luonnollistakin kehnommaksi, raksii likaisesta paidastaankin napin pois, käy avokauloin, pörröttää tukkansa niin että se on kuin viholaispesä. Hän lauantaina iltarukouksen jälkeen menee sanomaan Munakallolle:

"Enpäs lähde tänä iltana hartausseuraan, en! Enpäs lähde huomenna kirkkoon, en!"

Luokkalaisensa hänelle nauravat. Hän halveksii heitä! Sellaisia lapsia he ovat! Lukevat katkismusta, monet iltarukouksensakin, laskevat laskuja! No niin, paljon nuorempiakin he ovat kuin Villi, joka on sekä kovin myöhään pantu kouluun että toiseksi vuodeksi jäänyt luokalleen. Irvistelkööt, töllistelkööt, naurakoot, se on heidän lapsenoikeutensa. Villi on kasvultaankin päätä pitempi jokaista heistä; ja sielultaan sitten! He luulevat, että on niin suuri temppu osata laskea, kun ei muuta vaadita. Kyllä Villi heille vielä näyttää, halveksittaville Munakallon sylivauvoille!

Seuraavalla Munakallon tunnilla hän keskellä harrasta kuulustelua rähähtää nauruun; käskettynä nousee ylös, alkaa jankata Munakallon kanssa uskonnosta. Ah, mikä rohkeus, niitä tietoja, niitä ihmeellisiä asioita! Pikku pojat, silmät pyöreinä, tietämättä nauraako, tirskuako vai pelästyäkö, katselevat vuoroin pitkään, kuudentoista vanhaan hongankolistajaansa Villiin, vuoroin Munakalloon, joka on harmista punaisena. Villin otsa on kekallaan, leuka itsepäisesti ojossa, hän vapisee, silmät raivoina, sameina kiiluvat, hän hyökkää ja puolustaa, rompattaa runoja, siteeraa Buddhaa, Darwinia, väittää, ettei iankaikkista elämää olekaan, kuvailee heltyneenä jotakin tyhjää, jota nimittää ihanaksi Nirvanaksi, kaiken sellaista vauhtia, ettei Munakallo ehdi tai tahdo suutaan avatakaan. Lopuksi Villi ajetaan ulos, hän menee pää pystyssä, nauraen kuin ylpeä sankari, Munakallo tuskissaan ja harmissaan jää kirjoittamaan arestimääräystään. Kun Villi tunnin lopulla saa kuulla arestista tovereilta, jotka kummallisella, pelonsekaisella kunnioituksella häneen katsovat, tuntee hän haikeaa, hiljaista surua, mutta samalla iloitsee kuin marttyyri. Ah niitä raukkoja, niitä halveksittavia raukkoja! hän vain itsekseen tiuskailee.

Hän osaa kieliä ja historiaa paremmin ja enemmän kuin parhaat parilla yläluokalla, sillä hän ostelee jo kuin vimmattu vieraskielisiä kirjoja ja lukee niitä yksinäisessä konttorissaan, jonka on vastoin isänsä tahtoa valinnut asunnokseen, mutta kieliopista, laskennosta hän ei tiedä hölynpölyä, ja uskonto saa hänet aivan raivohulluksi. Hänen muistutuskirjansa on ihan vihoviimeisen siivoinen kaikista rangaistusten asteista, isältä saatava selkäsaunakin oli hänelle tuomittu; isä entistäänkin höperömpänä poikansa villipäisyyden vuoksi tuli kaupunkiin, kun ei poika maalle lähtenyt, aikoi vakavasti panna opettajien rangaistusmääräyksen toimeen, mutta Villi otti kasvoilleen mahtavan, ivallisen ilmeen, syyti jälleen isää vastaan kaikki tämän synnit, sai isän itkemään; isän rankaisemisvimma muuttui melkein avuttomaksi, surkeaksi armon anelemiseksi.

Hän kirjoittelee jumalattomia runoja ja salaisten Lohikaani-ystäväinsä kautta toimittaa ne toverikunnan lehteen. Opettajat eivät tiedä mitä tehdä: lahjakas hän on ja hyväpäinen, mutta äidittömänä ei ole saanut mitään kasvatusta kehnolta isältään; täällä hän pilaa toverit; sääli poikaa! Kun ei kovuus auta, vain yllyttää, niin rehtori viimein koettaa hyvyyden keinoa. Kerrankin hän kutsuu Villin luokseen, tarjoaa kahvia, juttelee, viimein vetää esiin toverikunnan lehden:

"Onko Ville kirjoittanut tämän runon?"

"Olen!"

"Tämän runon!... Kuinka Ville voi, kuinka Ville voi niin kirjoittaa! Sanoa maallista naista, syntistä ihmistä Vapahtajakseen, Kristuksekseen! Ajattele, ajattele, Ville! Jos et muun vuoksi niin isäsi ... ja toveriesi, noiden viattomien, puhtaiden raukkojen vuoksi! Ajattele, olet kaikkia luokkalaisiasi vanhempi! Voi sinua Ville-parkaa! Ajattele! Miksi sinä et enää tyydy kuvanveistoksiisi ... sellaisia enkeleitä, isänmaan sankareita sinä ennen veistelit, ajattele: vain vuosi sitten, kun asuit lehtori Perklenillä! Ajattele!"

Se sattui Villiä arkaan paikkaan. Vuosi sitten Perklenillä ... rouva vielä eli ... hellä, hurskas rouva...

Villille tulevat vedet silmiin...

Rouva-vainajalle, kidutetulle, pyhällehän tuo hänen runonsakin on. Mutta rouva ... hänpä se onkin Villin Vapahtaja, silmäin avaaja ... kärsimyksillään, kuolemallaan... Kirottujen, ulkokultaisten raukkojen kehnouden hän on oppinut näkemään...

"Minä en ajattele mitään!" räyhäisee Villi.

"Sitten sinut erotetaan koulusta!" tiuskaisee rehtori tulipunaisena harmista, jota sydänvikansa ei sietäisi, sydän on vallan lyömästä lakata.

Erottamisesta ei kuitenkaan hetimmiten tullut mitään, lieneekö ansio ollut isän hartaiden rukousten, opettajain säälin vai toverien, joita aina iso joukko, useilta keskiluokilta, kuin salaisesta sopimuksesta hyökkää Villiä puolustamaan, milloin välitunnilla yksitellen käyden yksityisten opettajain kimppuun selittämään Villin lahjoja siinä ja siinä aineessa, hänen kotiolojaan, isän ankaruutta, milloin parvissa kokoontuen rehtorinkanslian ovelle meluamaan ja eroamisillaan uhkailemaankin, huutamaan sen ja sen opettajan poikenneen koululaista Villiä kurittaessaan ja niin edespäin.

Eikä Villikään parane, päinvastoin. Eräänä sunnuntaina pappi kaupungin kirkossa saarnastuolista valittaessaan ajan turmelusta näkee hyväksi haikeasti ilmaista, että jo täällä pienessä, rauhallisessa kaupungissammekin epäkristillisyys yksin lapsetkin valtaa: on lyseossa tuommoinen nuori poika, joka muka julkisesti väittää, ettei hän usko Kristukseen. Silloin koulussa kerrotaan, että Nirvana se vasta on poikaa, kun häntä vastaan on jo kirkossakin saarnattu. Siitäpäs Villi ylpeäksi tulee, hän on kuin humalassa kunniastaan, yhä jumalaisemmin paistaa viinien punaama otsa, yhä käyremmäksi näyttää litteä indiaanin-nenä käyristyvän.

Hän on koko vastus se Villi! Voimistelunopettajan luona hän usein käy, kyselee jumalattomia kirjoja, käynneistään kehuu tovereilleen. Voimistelunopettaja nauraa, surkeilee, koettaa saada järkeä poikaan, lopulta hermostuu, suuttuu: se perhana, kaikenlaisia kummallisia ilmiöitä pikkukaupungissa voi kasvaa, kaupunkilaisten ja opettajain pöllömäisyyden vuoksi! Tuollainen alaluokan nulikka, se on jo ehtinyt tulla hulluksi! Ei muusta osaa puhua kuin Darwinista, Darwinista, Darwinista, taas Darwinista, niin että saa toisen ihan hermostumaan ja raivostumaan säälistä ja suuttumuksesta! Voi poika-rukkaa, on kuin koulukaupungin ilma olisi tehnyt hänet pirun riivaamaksi!

Pian hän on niin heikko, että kun hän aamuisin nousee jaloilleen vuoteestaan ja oikaisee vartaloaan, lentää vihlaisten päässä kuin pyörtymys, kaikki alkaa silmissä pimeten pyöriä. Villi oli taas iltasella valvonut myöhään, kiihkoissaan vuoteessa lukenut mitä lie lukenut, niin että silmistä takaraivoon alkoivat kulkea tuliset kivun pistokset, kunnes lamppu öljyn puutteessa rupesi kitkerästi käryämään. Sitten hän sammutti lampun ja heittäytyi levolle, mutta silloin tulivat kaiken maailman ajatukset raskaina, kiduttavina, ja veivät unen. Siinä hän on potkinut ja piehtaroinut vuoteessaan, joka tuntuu iljettävän kuumalta, heittänyt peitot ja lakanat yltään, taas ne yli korvien vetänyt, väännellyt pielusta, paiskannut sen pois, taas milloin kasvoilleen, milloin niskansa alle sen asettanut, koettanut ajatella yhtä ja toista, että uni tulisi; ajatukset ovat unen vieneet! Villi on ajatellut Burnsia ja Darwinia, isän kaupunkiintulon kiukkua ja kyyneliä, lopuksi kuvitellut olevansa marttyyri, paholainen, jota ilkeä jumala piinaa tulisilla vuoteilla siksi, että hän on puoltanut totuutta. Niin, paholainen hän on, huohottava, väsynyt, mutta unta ei hänelle anneta; hänet on kytketty käsistä ja jaloista kallioon, hänen vankkaa otsaansa polttaa, takaraivossa kummallisesti kolottaa, puristaa kuin rautakouralla, päätä huimaa, että pelkää mielipuoleksi tulevansa, lanteissa, luiden ytimissä pistelee kuin tulisilla neuloilla, hänen rintaansa repivät jumalan katkut. Mutta hänpä ei alistu, ei! – siinä on sitten otsa, joka kestää! hän kättään kolottavaan otsaansa lyöden raivoissaan uhkaa kuin jumalalle. Kolkuta vain, kolkuta vain! Sait kerrankin sellaisen jättiläishärän otsan että kestää!

Veri sulloutuu, syntyy sellainen kummallinen hekumallinen kiihko, seuraavana aamuna hän ei jaksa pitää ajatuksiaan koossa, kaikki on niin iljettävää, harmaata. Iltasella täytyy päästä Lohikaani-pesään! Vesi nousee ahnaan janottavasti Villin suuhun, kun hän ajattelee olutrisua tai punssilekkeriä, joka on varustettu kuningas Stanislaun pöydälle öisten kynttiläin väliin. Ensimmäisen lasin juotuaan hän tulee kasvoiltaan aivan liidunvalkeaksi. Useimmat muut hyppivät Lohikaani-juhlissa kuin apinat ikään, hän istuu sohvan nurkassa valkeana; ylähuuli kummallisen velttona, himokkaana paisuu: hän tahtoisi vain yhä juoda ja juoda, pelkän juomisen vuoksi.

Mustat, väsyttävät varjot kohoavat raskaina poika-paran ympärille, päivin hänen silmänsä tuijottavat älyttömän sameina, joskus vain niissä leimahtaa, ja silloin koko kasvoilla näyttää säteilevän silmien ylpeä, kiihkeä, velhomainen loiste.

Mustat varjot parveilevat ympärillä, kokoontuvat, hyökkäävät, väistyvät, lisäävät sekavia joukkojaan. Nuori Villi-rukka on jälleen rakastunut. Mihin ovat nyt unohtuneet pörrötukkainen Barbara, Perklenin rouva ja monet muut? Kauanhan Villin öisiin uniin uuvutti tumman rouva-vainajan muisteleminen, pitkän aikaahan hänen silmänsä säteilivät Villin sielussa kuin oudot, vavistavat auringot. Okaista, pistelevää polkua Villi uskotteli astuvansa, mutta rouvaa muistellessa oli haavain veripisaroista puhkeavinaan hehkuvanpunaisia valmuja, jotka ihanasti huumasivat kuin unijuoma sairasta. Miten hän sitten kärsi, kun havaitsi vainajan kuvan sielustaan vähitellen sammuvan eikä sitä enää sinne voinut levon hetkillä lohduttajaksi loihtia; hän rukoili Jumalaa säästämään ihanaa kuvaa hänen sydämessään, salaa rukoili, sillä julkisesti hän tahtoi saada kunnianimen: ateisti.

Mutta nyt on Villi-rukka nähnyt tyttösen, jota pilkkanimellä poikapiirissä mainitaan Marketta Pumpulaksi. Villi ei voi enää muuta ajatella kuin Marketta Pumpulaa.

Häneltä jää riiteleminen Buddhasta ja Darwinista Munakallon kanssa vähemmäksi, hän tulee hiljaiseksi, kulkee katse alas tähdättynä, hän ei halua usein Lohikaani-pesään, sillä Lohikaaneille hän on mustasukkainen: ne Marketta Pumpulaa samall'aikaa hakkailevat ja pilkkaavat.

Iltahämärässä jossakin kadunkulmassa ison poikaparven piirittämänä hän oli ensi kerran nähnyt Marketta Pumpulan. Marketalla on sellainen kiiltävä, pikimusta otsatukka, ohimojen kohdalta se on alhaalle kammattu: Villiä raivostuttaa, kun pojat sanovat Marketan kammanneen tukkansa tällä lailla siksi, etteivät hänen isot, rumat korvansa näkyisi. Marketalla on leveähkö pystynokka ja toinen silmä hieman kiero – mutta mitä se haittaa! Villi ei sellaisissa tarkastavan syvissä, ruskeissa silmissä mitään kieroa huomaa, ja toisista pojista Marketta on aika mukava vekara, kun ei pelkää riidellä koulunsa johtajattaren kanssa, kirjoitella pojille kirjeitä, tulla mukaan aina iltapimeään saakka luistelemaan tai hiihtämään ja kujankulmissa nauramaan ja kuhertelemaan.

Kun Villi näki Pumpulan Marketan, hän tuijotti tyttöä kauan sydän lämmeten kuin ilmestystä. Hän näki vain pikimustan, kiiltävän, runsaan tukan ja sen alla syväin silmien raukeasti, tarkastavasti säteilevän. Hänen sydämeensä tuli raivo, ahdistava vaiva.

Hän oli heti äärettömän mustasukkainen toisille Lohikaaneille. Hän erosi raivona parvesta, syöksyi kiirein askelin kotiaan kohti, sadatteli tovereitaan narreiksi, kiroili kuuta, joka ei antanut hänen tuskassaan kulkea aivan pilkkopimeällä kadulla, tuli kotiin, ei sytyttänyt lamppua, vaatteet yllä heittäytyi vuoteeseensa, huohotti ja painoi molemmin käsin sydäntään, joka kiduttavan tuskallisesti jyskytti; hän huomasi olevansa muka hermostunut, valvoi, valvoi, luki kituvasti huoahtaen neljännestunnin toisensa jälkeen, kun kuuluivat öiset kellonlyönnit kaukaa kirkon tornista, kiroili sydäntään, joka jyskeellään ei antanut unta, kun painoi korvansa kuumaan pielukseen. Sitten hän taas oli olevinaan ylpeä valkea paholainen, jota Jumala piinasi tulisilla hiilillä ... hän näki ikkunan hämärästi pimeydessä häämöttävän, ikkunan edessä oli pari korkeata kukkasta ... kas siinä, ne kukat hämärillä ääripiirteillään muodostivat hänen silmiinsä haamun ... se haamu on jättiläinen, vihainen, julma ... se on korkeampi kuin huone ... huone avartuu öiseksi, tähtiseksi ilmaksi... Jumala vielä taivaan alla istuu marmori-istuimellaan, hänen pikimusta tukkansa lainehtii kiiluvana virtana alas jalkoihin. Hän istuu siinä, Jumala, korkealla, ja katsoo, kun punapartaiset enkelit piinaavat Villiä hänen jalkainsa juuressa ... tulikuumilla raudoilla... – Ah, minähän näen näkyjä niinkuin isänikin! Villi itsekseen tuskailee; päätä kolottaa, ei saa unta.

Villi on Marketan mielestä säälittävän kiusallinen. Villi voi kävellä seurassa, nauraa, ilvehtiä, loruta joutavia, pitää hauskaa kuten muutkin; silloin hän viehättää, hänen kanssaan viihtyy. Mutta yht'äkkiä, kuin hulluuden puuskassa, hän tulee raivoksi, kalpenee ihan valkeaksi, posket hehkuvat, silmissä on kummallinen, hillitön kiihko, hän alkaa käsiään huitoen, tuskaa kärsien sadatella kaikkia ihmisiä, rompattaa runoja, koettaa hullun vimmalla kumota raamatun luomishistoriaa, niinkuin Marketasta ei olisi ihan samantekevää, oli maailman sitten Jumala tai piru luonut. Aina Villi ruikuttaa, on synkkämielinen, samalla äärettömän itserakas, ylpeä muka, mistä?

Jos hänelle nauraen sylinsä avaa, ei hän tohdi, vaikka kiihkossaan ihan vapisee. Marketta tuskastuu, väsyy. Mutta silloin Villi ei hänen seuraansa tule moneen päivään, yksin hän kuljeksii kujilla selkä kyyryssä ja silmät kaihoten. Monesti hänen askelensa kuin sattumalta, pakosta johtavat iltahämärässä joen rannalle, sillalle: hän tuijottaa siellä alas veteen, katsoo tähtien kiilumista syvyyksistä. Tai istuu kauan, kauan öisin yksinään laiturin penkillä linnaa vastapäätä, kuuntelee yössä veden loisketta, kaukaisen meren iki-väkevää kohinaa, kuvittelee näkevänsä virrasta nousevan ahnaan vedenjättiläisen, tursaan; se tuijottaa häneen silmillään, jotka ovat ilkeät, valkeat, pullottavat päässä kuin kananmunat, kurkottaa kynsiään laituria kohti saavuttaakseen Villin.

Virran yli johdetut puhelinlangat korkealla pimeydessä humisevat yksitoikkoisesti, pahaa ennustavasti soiden, aallot loiskivat, pimeydessä kuumottaa synkkä linna, etäällä meri kohisee.

Villi säpsähtää penkillään. Kuka koski hänen käsivarteensa? Hän näkee pimeydessä naisolennon.

"Sinäkö, sinäkö se olet Saksan keisari?" kysyy heleä, tuskainen naisääni Villiltä.

Villiä puistattaa. Kyllä hän tuon kysyjän tuntee. Se on hullu Hillenperska. Tämä kuljeksii öillä yksinään ympäri kaupunkia ... päivillä hän käy havuluuta kainalossa ja kolme punaisilla ruseteilla koristettua hattua päässä... Hän sanoo olevansa kaunis, niin kaunis. Kaikki nuoret miehet, ulkomaiset ruhtinaat ovat häneen rakastuneet. Mutta yhdestä hän vain pitää: se on Saksan keisari. Mutta Saksan keisari mihin lienee kadonnut, häntä Hillenperska kaikkialta kyselee, etsii.

Hillenperska kuului olleen varakas leski, kun joku nuori poikahuijari tuli, oli rakastavinaan häntä. Kauan Hillenperskan luona asuttuaan ja hänen rahansa tuhlattuaan poika pötki tiehensä ... nyt Hillenperska on hullu ja köyhä, kaikkialta etsii kadonnutta Saksan keisaria, joka häntä niin rakastaa, joka kerran palaa.

Hillenperska on kauhean iljettävä ja ruma. Hän asuu kesät Vilusalolla kaatuneen hongan juurikossa, syöttää kesyjä käärmeitä ja kissaansa padasta, josta itsekin syö ja jossa kerjätyt kahvinsa ja ryyninsä keittää. Syksyllä täytyy aina Hillenperskan maja polttaa: muutoin hän jäisi sinne talveksi paleltumaan; talvet hän asuu kaupungissa milloin kenenkin nurkissa. Keväällä hän aina rakentaa uuden majan Vilusalolle. Huh, hänellä kuuluu olevan useita lapsiakin, mitkä tunnottomat roistot häntä käyttänevät hyväkseen...

– Tuollaiseksi minäkin tulen! ajattelee Villi, pakenee Hillenperskan luota, joka yksin jää seisomaan öiselle laiturille, huutelemaan Saksan keisaria.

Kotonaan maalla joululomalla Villi sanomattomasti ikävöi Marketta Pumpulaa. Hän käy huoneesta huoneeseen, väliin nojautuu uunia tai seinää vasten, ummistaa silmänsä, elää jälleen uudelleen kaikki tuskalliset ja iloiset kohtauksensa Marketta Pumpulan kanssa.

"Margareta, kuinka voit, kuinka voit olla niin tyly!" hän huokaa, nyyhkii.

Ja isä häntä aina kiusaa. Jos Villi istuu haaveissaan kamarissaan, kohta isä raottaa ovea, kurottaa laihaa, punaista kaulaansa, töllistää sisään viinanjuojan samein, järjettömin silmin, vihaisesti alkaa tiuskia, äristä:

"Sinä et taaskaan lue, mitä sinä teet? Nuuskitko sinä jumalattomia kirjoja? Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? Tee vain kuten huvittaa ... pian minusta aika jättää sinun tähtesi... Mutta muistakin se, että tästä lähin et saa päivääkään koulua käydä! Parempiko on sitten kyntää, kun et viitsi lukea... Sinä olet kiusannut jo minua kuin riivattu... Koomillinen juttu..."

"Mutta minä menen kouluun!" väittää Villi.

"Mutta sinä et mene!"

"Mutta minä menen vaan! Jos en muuten niin kiusaksi teille!"

Ja sitten alkaa jälleen kinastelu isän juomisesta, renttuamisesta, kunnes isä kylliksi köristyään ja raivottuaan nyyhkii, tunnustaa syntejään.

Ah, onnetonta on Villi-rukan täällä kotona. Yht'äkkiä hän niin sanomattomasti alkaa kaivata äitiä. Ennen ei äidin ajatteleminen juuri ollut hänen mieleensäkään juolahtanut. Nyt koko ainainen orpoutensa, äidittömyytensä kohoaa armotromina, raskaina muistoina hänen sieluunsa.

Hän kuvittelee kohtaloaan yöksi, hänen muistonsa kaipaavat kysymyksille vain unohdusta.

Villi muistaa isän ja äitipuolensa keskenään usein tapelleen, molemmat olivat kiroilleet, kai humalassakin olivat molemmat. Hän oli kansakoulussa ollessaan pitäjäntuvalla kerran sattunut pojille viattomasti kertomaan jostakin kotitapahtumasta: äitipuoli-vainaja oli piileskellyt aitan alla, kun isä tuli humalassa kotiin. Silloin pojat Villin kertomukselle nauroivat, se nauru tuntui Villistä niin ilkeältä. Sen jälkeen Villi ei heille kertaakaan mitään kotioloistaan kertonut...

Usein hän oli pienenä käsittämätöntä heikkoutta itkenyt, kun ihmiset juttelivat hänen vanhemmistaan.

Ah, Jumala on julma tyranni! kaihoilee Villi. Miksi äidin silmät eivät ole hänelle säteilleet? Hän ei äitiään muista. Ei Villi muista äidin laulua ... äiti laulaneen kyllä usein kuului... Ei ole äidin käsi ohjannut Villiä ... hänen on niin vaikea elää...

Villi oli etsinyt jotakuta, kenelle sydämensä avata ... hän oli väliin luullut löytäneensä, palveli löytämäänsä sydämessään kuin Jumalaa ... kai se Jumala aavisti, mitä Villi kaipasi, koska hänen silmänsä syvästi loistivat, koko olentonsa rajatonta hellyyttä henki... Hän oli puhdistanut Villiä, karkoittanut hänen sielustaan monta inhottavaa ajatusta...

Jumala on tyranni! Hän tappoi lehtorinrouvan, särki Villin sydämen.

Kauan oli lehtorinrouvan hellyys Villin muistossa kuin äidin hellyys ... mutta viimein hänenkin muistonsa tuli elottomaksi, synkäksi.

– Jumala, sinä olet tyranni, sinä kostat isäin pahat teot lapsille! tuskailee hämärissä aavistuksissa Villi. – Sinä ruoskit minua, Jumala! Salainen pahe imee ytimistäni elinnesteet ... isäni on juoppo, minulla on myös oikeus juoda... Ja – minkähän näköinen oli äiti? Olikohan hän Perklenin rouvan näköinen? Kyllä kai. Ei hän voinut olla Margaretan näköinen? Ei, ei. Se ei ole mahdollista. Margareta on niin kovasydäminen.

Isältä Villi kerran vallan vaatien alkaa kysellä äidistään. Isä tulee kuin raivoon, tuijottaa, otsasuonet taas pullistuvat ilkeiksi, punaisiksi onkilieroiksi. "Ja se ei kuulu sinuun!" isä ärjäisee.

"Mikä ei kuulu? Onko teidän tunnollanne siinäkin asiassa jotakin?"

Isä ei vastannut, meni ulos huoneesta. Mutta kerran Villi naapurissa ollessaan saa kuulla, että hänen äitinsä loppuaikoinaan oli ollut vallan hourupäinen. Oli kerrankin tullut Ali-Ollin kanssa naapuriin vieraisille, miehensä toisessa huoneessa ollessa emännälle kuiskuttanut:

"Saanko minä olla teillä yötä? Sanokaa miehelleni, että pyysitte minua jäämään yöksi ... että saan yhdenkin yön olla rauhassa..."

Hän jäi yöksi naapuriin, Ali-Olli palasi kotiin. Mutta koko yönä ei vieras ollut saanut unta, oli vuoroin lukinnut itsensä huoneeseensa, huutanut, että Olli tulee ja lyö, vuoroin tullut huoneestaan, vaatinut talon väkeä vartioimaan ikkunassa, katsomaan milloin Olli tulee... Ja sitten oli laulanut rallattanut, höpertänyt vallan hulluja, väittänyt talon emännän muka vehkeilevän hänen miehensä kanssa. Hyi, mokoman miehen. Hirveän mustasukkainen ja raaka oli Ali-Olli etenkin juovuspäissään niinkuin isänsäkin.

Sitten naapurin emäntä näyttää Villille viimeisen kirjeen, jonka hän oli saanut Villin äiti-vainajalta. Minä en enää muuta toivo kuin kuolemaa! siinä oli. Minä tiedän, milloin tulen kuolemaan: se tapahtuu silloin ja silloin! Ja juuri silloin hän oli kuollutkin, kuin ennusti. – Kosto on Jumalan kädessä! oli kirjeessä lopuksi.

– Vai Jumalan kädessä! huutaa Villi itsekseen, on aivan suunniltaan. – Se on minun kädessäni... Jumala minun kauttani vaikuttaa! hän ajatteli...

Koko joululoman hän vetää isälleen esiin hirmujutun toisensa jälkeen isän ja äiti-vainajansa väleistä. Niitä hän on kyliltä liioitellussa muodossa koonnut, yhä niitä liioitellen hän isälle kertoo, isää sadattelee.

"Sinä olet pahahenki!" ärjyy isä kauhuissaan, raivoissaan, sitten taas nyyhkyttää, tunnustaa lisää, miten oli Almaa epäillyt, pieksänyt; miten oli Villiäkin pienenä pieksänyt; lopulta kädet ristissä rukoilee Villiä soittamaan "Vienan rannalla koivun alla".

Villi ei soita. Hän sadattelee, on hävytön raivosta.

"Mikä oikeus teillä on ollut saattaa minut maailmaan!" hän suorasti irvistellen haukkuu. "Yhden hetken huvinne ... haha... Mutta minä en ikinäni tule pystymään mihinkään ... minulla ei ole lahjoja... Minä menen merille ja hukutan itseni."

"Mene! Mene!" sanoo isä. "Mene vain ... virolaiseen perunalotjaan ... saat jäistä vettä niskaasi, niin että kadotat joksikin ajaksi puhelahjasi... Et sitten hauku. Mene, kyllä palaat ... tiedän minä, millaista on merillä olla, olen siellä itsekin ollut..."

– Sinä ruoskit minua, tyranni! sadattelee Villi Jumalaa. – Verisesti, julmasti sinä minua ruoskit. Minä sinua vastaan viimeiseen saakka kamppailin – mutta kuka sinua voi vastustaa, sinä kylmä marmorijumala. Sittenkin minä puristan nyrkkiä, kiristän hammasta! Kai sinä kerran minulle sauvasikin tahtoisit avuksi ojentaa, mutta minä en huoli! Sillä minä vihaan sinua – kunnes muserrat minut. Ja mitä hyvää minulle vähän lienet antanut, sen tallaan jalkoihini: tyrannin lahjoista en huoli. – Kuohukaat, kiehukaat ylitseni, vierivät vihreät laineet... Mutta vielä viimeisellä tuomiolla sinulle nyrkkiä puin, huudan: Iske salama omaan rintaasi! Et ollut jumala, vaan kohtalo.

Joulun jälkeen lentää kaupungissa eräänä iltana tieto, että Ali-Ollin poika, jota toverit nimittävät Nirvanaksi, oli tulliportin luona ampunut revolverilla Marketta Pumpulaa. Marketan suusta oli vain pari etuhammasta irtautunut, pahempaa ei hänelle tapahtunut. Nirvana oli ihmisten juostessa hätään yrittänyt itseään ampua, revolveri ei ollut lauennut, hän oli sen nakannut pois, alkanut kuin mielipuoli juosta hautausmaalle päin, koko ajan oli kaulaansa nirhannut kynäveitsellä. Hautausmaan kohdalla oli koettanut syöksyä virtaan, mutta nauraen kerrottiin, että hän oli leveistä hartioistaan tarttunut avantoon, josta joku takaa-ajaja hänet pelasti. Olisi kuollut verenvuotoon, ellei olisi kylmä vesi kaulan haavoja tukkinut.

Nyt hän makaa sairashuoneessa, tulee outoja asioita esille. Lehtori Perklen ja rehtori kuuluvat häntä alati peloittelevan viimeisellä tuomiollakin. Nirvana on tuskissaan hourinut jostakin salaisesta poikaseurasta, kellonvarkauksista, juopottelemisesta.

Tulee monta viikkoa kestäviä tutkimuksia, saadaan selville, että kolmeenkymmeneen nouseva poikajoukko oli eräältä kaupungin kellosepältä hänen veljensä pojan avulla varastanut satoja taskukelloja, lähettänyt maalle myytäväksi ja rahat kemuissa August Stanislaun luona juonut.

– Ähä, se oli peruukeille parhaiksi! surkeilee voimistelunopettaja. – Kuin kuritushuoneessa poikia pitivät ... nyt ovat rehtorin hiukset parissa viikossa muuttuneet harmaiksi: nythän muka aleni hänen koulunsa arvo ... niinkuin se milloinkaan olisi korkealla ollut. Olkoon terveydeksi!

MIES VALKEANVEREVÄ.

Lentää Ali-Olli kauhistavan valkeaksi, kasvoilla hiki alkaa tulvehtien helmeillä, virrata; kuin vihassa tuijottaen, kaulansa kurolle syösten, kähisten sanantuojalle örisee:

"Sinä valehtelet!"

Villi ampunut tyttöä, raastanut itseään veitsellä, niin että terä katkesi kurkkuun! Ah sitä kirottua hölmöä, hän on yhtä tyhmä kuin äitinsäkin! Hän on pitkät ajat juoksennellut Ali-Ollin tyhmien kadehtijoiden, valehtelevain, ajankuluksi kerrottuja tuhmuuksia loruavain järkiniekkojen luona, hän on kertonut isästään jos jonkinlaisia valheita, hänen hullujen päähänpistojen aikana sattuneet rehelliset tunnustuksensa tai kuvittelut, joita Ali-Olli ei itsekään usko, on Villi koko maailmalle saarnata nolottanut. AliOllin koko kurjan elämän on Villi kai kaikille kertonut – saatanan poika, mitä se häneen kuuluu! Hän on tehnyt isänsä naurunalaiseksi, pelkkää vahinkoa hänelle tehnyt. Kuolkoon se saatana nyt haavoihinsa – se pitäisi tappaa, niin tietäisi mitä on tehnyt! Ali-Ollin salaisuudet ilmaissut, hullu Ali-Olli, kun on viitsinyt sanaakaan mistään rehellisesti puhua pojalleen, joka on samanlainen loruava kielikello akka kuin Almakin ennen oli. Miten nyt ne, jotka Ali-Ollia kadehtivat, kun luulevat hänen päässeen elämässä helpommalla kuin he itse, miten he nyt kylmästi, pirullisesti, vihassa riemuiten irvistelevät Ali-Ollille: Ähäh, luulitko iankaikkisesti ihmisiä pettäväsi; nyt sinun poikasi on paljastanut sisusi kokonaan, hän on raivohullu niinkuin sinäkin; nyt sait hyviin oppeihin kasvattamaltasi pojalta kerrankin aimo täräyksen. Se oli sinulle paraiksi, senkin itserakas kettu.

– Ah sitä poikaa, jos se olisi tuossa edessäni nyt, niin minä sen tappaisin. Minkä häpeän, nenäkkäiden ihmisten pilkan hän on minulle tuottanut! Kuolkoon sinne veriseen vuoteeseensa ja omantunnon tuskiin nyt, minä en hänen luoksensa lähde. Hänen pitää ymmärtää, etten häntä kärsi! Hän on nyt minun asioitani pahentanut tuhat kertaa enemmän kuin koskaan eläissäni minä. Kaikkialla, mihin nyt menen, minulle vahingoniloisesti ilkutaan, säälitellään minua, hurskasta hunsvottia, vaikka säälijän sydän on käärmeitä täynnä ja suu sääliessäkin imelästi ivaa hymyy. – Minua ei kukaan ymmärrä – miksi minä en pitkin ikääni ole älynnyt olla yksin, muille kuuro ja mykkä ... en olisi kenellekään puhunut sanaakaan ... en olisi eukkoja ottanut ... olisivat ihmiset saaneet sitten kerätä lörpötyksensä tyhjästä tuulesta ... heillä on niin kirottu lörpöttelyn halu, he nauttivat kaikkein enimmin nähdessään lähimmäisensä jaloissaan vaivaisena, matelevana. Ja nyt, nyt... Jos se Villi olisi tuossa, niin totisesti hänet tappaisin! Hakkaisin kuin äitiään ennen...

Ali-Olli raivoilee hetkisen, ryntää huoneessaan edestakaisin kuin villipeto häkissään, paiskoo, potkii huonekaluja, hiki otsasta ja vedet silmistä vuotaen tyhjentää sydämensä mustaa, ääretöntä raivoa, kunnes yht'äkkiä tuntee tulisen poltteen, pyörryttävän vihlaisun päässään, sydän jyskii tuskallisesti, niin että on kuin kylkiluita vasaralla moukutettaisiin, sitten se seisahtuu, taas jyskii.

– Se on halvausta ... toisen kerran ... kuolema tulee! lentää Ali-Ollin mieleen, hän heittäytyy pöytää vasten, pää käsien nojaan istumaan, antaa siinä sydämensä lyödä niin että pöytä tärähtelee.

– Se on kuolema ... parasta olisikin ... pääsisi koko kiusasta pois...

Kyynelet vuotavat Ali-Ollin silmistä, haikealta tuntuu päättää koko raskas, harhaava elämä.

– Ville, Ville ... onpa se koomillinen juttu ... miten hän sellaista teki? Miten hän sellaista kuvitteli itselleen?...

Yht'äkkiä ilmestyy siinä pöytää vasten silmät ummessa rähjöttävän Ali-Ollin sieluun Alma ... sellaiset rukoilevan nöyrät silmät ... ei koskaan itseään puolustanut. Miksi ei puolustanut, oli aina sellainen lammasmainen! Siitäpä Ali-Ollin epäluulot saivat virikettä – miksi ei puolustanut!

Mutta nyt Alma kostaa. Hän oli sanonut kerrankin, kun Olli häntä sadatteli, löi: "Olli-parka! Kyllä minä kohta rauhaan pääsen, kuolen... Mutta sinä ... kyllä Jumala kostaa..."

"Milloin kostaa!" oli Olli ivaten nauraa hohottanut.

"Kyllä kostaa ... kun tuomiolle tullaan..."

Ali-Olli kuolee, ehkä jo heti, hän tietää sen, hänellä on aavistuksen hirveä lahja ... hän muistaa, miten tiesi isänsä talon palon... Ja halvaus, jo toinen kerta... Ensi kerta silloin, kun Mariana kuoli...

Ali-Olli näkee sielussaan Marianan venyvän lattialla, ohimosta tihkuu veri. Ja sitten vuoteessa kuolleena silmät raollaan ja hampaat vielä ilkeästi irvillään... Marianaakin hän oli rääkännyt, vielä vainajaakin sadatellut tuhannesti ruumiinkoin syömäksi, haudasta karanneeksi raadoksi.

Nyt se haudasta karkaakin, sekä Mariana että Alma ... kaikki Ollin pahat työt, petokset, hairahdukset kostetaan... Hän kuolee...

"Kun tuomiolle tullaan!"

Ali-Olli näkee kuin houreunta: sellainen pakottava, korvissa kohiseva pimeys on ympärillä, pimeydessä alkaa viuhkia, pyöriä kuin tulinen tähti, se kasvaa jättiläissuureksi palloksi, kaikki syttyy tuleen, kaikkialta tunkee niin saatanasti sellaista pientä itikkaa Ali-Ollin ympärille, ne tarttuvat häneen kiinni joka paikkaan ne paholaiset, ne vievät...

"Hakekaa pappi, heti!" Olli vaikeasti, voimiaan ponnistaen saa öristyksi, kun tietää jonkun seisovan vierellään, kai se on isäntärenki, kuka lienee.

Olli lasketaan vuoteeseen, hänen silmissään on kaikki pimeää, joskus sydän alkaa jännittävän raskaasti, jyskyttäen lyödä ... hiki tulvii virtana otsalle: jos pappi ei ehdikään... Sitten taas sydän lyö levollisesti: kyllä pappi ehtii... Ollin on hyvä olla ... kohta hän pääsee...

Viimein pappi ja lääkäri tulevat. Ollin silmät ammottavat selkiselällään, hän ei ketään näe, kuin sameaa lasia ovat ne harmaat, ammottavat silmät. Tyly, itsepäinen suu vain vaivalloisesti vääristyen liikkuu pörröisten, karkeain viiksien alla. Kun tietää papin pitävän kädestään, hän alkaa puhua.

Ville oli vaatinut tyttöä lähtemään kanssaan Amerikaan, suuriin metsiin ... hän oli lukenut vahingokseen sellaisia kirjoja ... pää sekoittunut... Mutta tähän sanoo Olli olevansa syypää.

Tyttö ei ollut luvannut lähteä, silloin Ville oli ampunut. Mutta tähän on Ali-Olli syypää.

Ville oli jo jonkin aikaa pyytänyt saada lähteä merille, mutta isä ei ollut laskenut. Ei pitäisi estää toista ihmistä kulkemasta ainoan varman, terveellisen ohjenuoransa, sisinten väkeväin vaistojensa mukaan, kun toinen ei kerran toista vaistoillaan vahingoita... Olli oli Villen tekoon syypää.

Olli ei ollut Villeä ikinä kohdellut hyvin... Kansakoulussa Ville oli usein saanut kulkea niin kehnoissa saappaissa, että veri jalkapohjista tirskui, kun hän pyhäksi kotiin juoksi... Kerran Olli oli ajanut kotiin kyliltä hevonen vaahdossa kuohuen, hänellä oli joku naapuri mukanaan. Ville oli tullut tallin luo, jossa hevosta riisuttiin, oli viattomuudessaan ihmetellyt: Kylläpä isä nyt hurjasti ajoi! Silloin naapuri oli sanonut: Kuinkas annat poikasi noin puhua? Musteni Ollin silmissä oitis, potki poikaa hevosen jalkoihin, löi, löi piiskan varrella niin kauan, että naapurin täytyi tulla väliin... Sillä hän vihasi usein Villeä, koulussakin oli käyttänyt vain ihmisiltä kunniaa saadakseen...

Sillä ulkokullattu hän oli ollut koko ikänsä, hänellä oli ollut ihmisiltä niin paljon peiteltävää. Hän oli pieksänyt ja tukasta raastanut pitkin lattioita Alma-vainajaa. Hän ei ollut antanut Alman virkata, lueksia, ei laulaa, ei edes kylissä käydä. Hän oli raivostunut, jos Almaa viisaaksi ja hurskaaksi kehuttiin. Hän oli ajanut usein humalassa kotiinsa kuin tulipaloon, kun kylillä olivat häntä narranneet, sanoneet Alman luona olevan miesvieraita. Ja kotona hän oli nuuskinut joka loukon, ei löytänyt muuta kuin Alman jossakin piilossa, silloin hän oli joko lyönyt Almaa tai tätä kiusatakseen jälleen ajanut kylille juomaan.

Mistä tuo epäilys häneen oli tullut, sitä hän ei tietänyt ... sellainen oli isänsäkin... Hänellä oli sellainen hirvittävä kuvittelukyky: mitä hän epäili, sen hän heti myös uskoi; mikä pahana unena syttyi sieluun, sen hän näki heti ilmitotena silmäinsä edessä. Hän ei tiedä, miksi hän oli ilkeä, hän uskoo näkymättömään, hirveään henkimaailmaan, pahaan henkeen, mitä vaaniskelijaa hän ei ole jaksanut vastustaa. Jos hänen kuvittelunsa oli hänen pahahenkensä, kuten lukkariveli sanoi, niin miksi hän ei sitten ollut jaksanut kuvitella pelkkää hyvää, että pahahenki olisi hyväksi hengeksi muuttunut? Järkesi heikkous on pahahenki! oli veli silloin sanonut. Mutta miksi sitten hänen järkensä oli heikko? Ihminen on käsittämätön. Olli tietää vain, että hän rakasti Almaa ja siksi häntä myös epäili ja vihasi, siksi Villeäkin vihasi ja samalla rakasti, vaikka aniharvoin jaksoi rakkauttaan osoittaa, katua vihaansa. Nyt hänelle kostetaan ... iankaikkisuudessa ... sillä henkimaailma on ja Jumala ... ja kaikki, joita hän on vahingoittanut, joille on ollut ulkokullattu, tulevat hänen syyttäjikseen...

Ali-Ollin silmät ammottavat, hän hourii näkevänsä Yli-Ollilan tulessa, isänsä hirressä ... äitinsä sairasvuoteen... Marianan laudalla haava ohimossa... Villen repivän kurkkuaan veitsellä, syöksyvän avantoon... Hän alkaa kuvitella helvettiä ... sen liekit sekaantuvat Yli-Ollilan liekkeihin ... hän väittää, raivoilee järkeä vastaan, jota ei kuitenkaan ole olemassa.

Lopulta lääkäri kiirehtii papin ehtoollisenantoa, sanoo tekevänsä Ali-Ollin houreista lopun, uuvuttaa hänet uneen.

Siitä unesta Ali-Olli vielä heräsi, seuraavana aamuna nousi jalkeille kuin ihka terve mies. Hän oli sinä yönä ihmeesti muuttunut. Hän näytti hirveän laihalta, posket olivat melkein vastakkain, silmät loistivat kummallisesti. Hän oli niin tyyni, ettei oltu koskaan ennen häntä sellaisena nähty. Kyynelet juoksivat hänen poskillaan, mutta hän ei nyyhkinyt eikä voivotellut raskaista koettelemuksistaan. Kun kysyttiin, halusiko hän kaupunkiin näkemään poikaansa, joka luultavasti, varmaankin tulisi parantumaan, niin hän lyhyesti ja hiljaisesti kielsi haluavansa. Hän ei torannut rengeilleen eikä piioilleen. Ei hän ollut humalassa, ei kolunnut juomakaappejaan, ei näyttänyt aikovan kylillekään juomaan lähteä. Sanaakaan kotiväelle virkkamatta hän lähti ulos, laskeutui verkkaan talvisen puutarhan läpi järven rantaa kohti, lähti hiljaa kulkemaan rannan kaislaista, lepikkoista, jäätynyttä karikkoa pitkin, joskus seisahtui, katseli, pyyhki kankealla kädellään silmiään.

"Menkää, isäntärenki, perästä; jos se vaikka tappaa itsensä!" hokivat tuskissaan piiat. Isäntärenki meni, hiipi hiljaa jäljestä, seisahtui, kun Ali-Olli seisahtui. Ali-Olli huomasi hänet.

"Tulkaas vähän tänne!" hän huusi isäntärengilleen. Isäntärenki tuli.

"Mitä te kuljette?" sanoi Ali-Olli tyynesti, ääni tuntui tavallisesta kärähtelemisestäänkin päässeen. "Te luulette, että aion tehdä itselleni pahaa. Isäni kyllä teki.. En minä... Saatte mennä!"

Ali-Olli puhui tyynesti, katsoi niinkuin kenenkään ei ikinä olisi tarvinnut häntä pelätä tai häneen suuttua. Isäntärenki palasi kotiin.

Pitkän ajan kuluttua palasi myös Ali-Olli, huoahtaen, nähtävästi hyvin väsyneenä, kai pitkän matkan kuljettuaan.

"Uhhuh, nythän se on taas kesä!" hän sanoi kuin ajatuksissaan ovella pudistellen lunta jaloistaan, hiljaa kulki läpi pirtin, kamarien ja salien omaan huoneeseensa.

Sieltä ei pitkiin aikoihin kuulunut hiiskahdusta. Sitten hän iltahämärissä tuli hiljaa kamaristaan, käski isäntärengin mennä sinne ja sinne, noutaa ne ja ne henkilöt ... ei sillä niin kiirettä ollut. Sanoi tekevänsä testamenttinsa.

Koko illan hän näytti olevan täysissä järjissään. Hän ei nyyhkinyt, ei kehunut, ei haukkunut, ei sepittänyt surullisia valhejuttuja. Hän näytti vierailleen testamenttinsa, jossa oli antanut kaiken omaisuutensa veljelleen, ei pojalleen mitään. Eivät vieraiden ihmetykset, houkutukset, rukoukset, selitykset, että Ville kai vielä paranee, saaneet ukkoa testamenttiaan muuttamaan. Ali-Olli aivan tyynesti, toisten puheita keskeyttämättä, varmalla, hiljaisella äänellä sanoi pysyvänsä päätöksessään. Hän sanoi, että tuossa, juuri tässä samaisen pöydän ääressä, aivan tuolla tuolilla ihan hänen rinnallaan oli koko iltapäivän istunut kaunis, valkeanverevä mies, joka oli kuljettanut hänen kynäänsä, kun hän kirjoitti testamenttiaan. Häntä itseään ei nuorena ollut pieninkään varojen puute vaivannut: isä oli rikas. Sentähden hänen ei tarvinnut nuorukaisena koskaan joutua ponnistelemaan omin voimin.

Ali-Olli tarkasteli jutellessaan itseään kuin tuiki vierasta miestä.

Hänellä oli kyllä pitkin ikäänsä ollut paljon kykyä, mutta voimaa sitä edukseen käyttämään ei hänellä koskaan ollut. Sitävastoin oli ainaisessa hyvässä levossa alkanut sielussa mielikuvitus kasvaa kuin outo, tuhattaruinen kangastus. Jos sitten elämän varrella jokin pakko yllytti häntä kykyjään käyttämään, niin hän ei tietänyt pyrkiä muuhun kuin kangastukseensa, sillä hän ei elämässään nähnytkään muuta kuin sen. Kangastukset haihtuivat saavuttamattomina edestä pitkin ikää. Alussa hän joutui tästä murheeseen: hänellähän on varmasti lahjoja enemmän kuin monella muulla, mutta miksi hän ei voi kuitenkaan saavuttaa koskaan mitään sellaista, johon hän pyrkii? Sitten hän alkoi epäillä ympäristöään, ihmisiä: ne häneltä pyrkimysten hedelmät riistivät. Epäilyksestä syntyi viha. Viimein hän vaistomaisesti vihasi itseäänkin, kun ihmisille vakuutti vihaisen henkimaailman häntä vainoovan. Alati jäi hän yhtä suureksi itsensä ja muiden uskottelijaksi ja piinaajaksi kuin isänsäkin. "Ville on verestäni saanut itseensä liiaksi uskottelujen myrkyllistä villikaalia jo muutenkin; vain ankara ponnistelu harmaassa todellisuudessa on hänet vielä pelastava. Hän oppii näkemään vain sen, mitä olemassa todella on, hän oppii pyrkimään vain siihen, mihin voimansa todella riittävät, hän oppii saamaan ponnistuksistaan tyydytyksen, vaikka joskus erehtyisikin voimissaan ja pettyisi ponnistuksen tuloksista, hän kasvaa kokonaiseksi, tyytyväiseksi ponnistuksiinsa, ei voittoihinsa. – Penniäkään hän ei saa, se on viimeinen tahtoni. Minua hänen ei tarvitse ymmärtää, sillä kuollut ei ymmärtämistä kaipaa. Jos hänessä on tervettä ydintä jäljellä, niin hänestä ankarasti ponnistellen tulee mies; ellei, niin ... minä olen nyt tehnyt, niinkuin valkea, verevä mies minua on käskenyt tekemään."

Selitykset, pyynnöt eivät auttaneet, testamentti todistettiin.

Sitten Ali-Olli tyynesti sanoi olevansa väsynyt, pyysi vieraita lähtemään, antoi kullekin kättä tarkkaan silmiin katsoen, nyyhkimättä, itkemättä, anteeksi pyytelemättä.

Seuraavana aamuna hän sanoi palvelijoilleen: "Tänä iltana kello kahdeksan minä kuolen!"

"Isäntähän on niin virkeän näköinen ... eihän hyväinen aika..."

Ali-Olli ei inttänyt vastaan, lähti hiljaa ulos, koko talvisen päivän kuljeksi missä lienee kulkenut tiluksillaan, pelloillaan, metsissä, teillä, ladoissa.

Kun talvi-illan aurinko punaisena, tyynenä vaipui kylmältä taivaanrannalta, mäntyisten vaarojen punerrus sammui, kalvas paleleva kuu alkoi loistaa, silloin hän palasi. Meni kamariinsa, istui ikkunan ääressä, katseli tähtien syttymistä, ainoakaan kyynel ei silmistä vierinyt.

Kello oli kymmentä vaille kahdeksan. Silloin hän tuli tupaan, antoi kaikille kättä, ei sanaakaan puhunut, meni hiljaa, vakain askelin ulos.

Väki jäi peloissaan sisälle ... pakkanen nurkissa niin kummallisesti, väristävästi rasahteli ... ulkona paistoi heleästi kuu...

Minnekähän isäntä meni? Kuului ottavan porstuan naulasta lyhdyn. Meniköhän talliin ... siellä hän selvänä ollessaan joskus ehtoolla kävi.

Isäntää ei kuulunut. Viimein uskallettiin miehissä etsimään.

Ali-Olli istui kuutamossa kuistin portailla pää syliin vaipuneena. Lyhty paloi vierellä. Hän oli kuollut. Tuvassa vanha kaappikello rämisi vielä viimeistä kahdeksanlyöntiään.

Tallissa oli käynyt, antanut kauroja ajohevoselleen.

KARKURI.

Sisämaan kaupunkiin varhain, aamujunassa tulleena Villi astelee aamuhämärässä ylös asemamäkeä. Siinä yksitoikkoinen, lavea katu, harmaat talojonot värittöminä lyyhättävät, kaukana kadun päässä häämöttää sumuinen, räkämäntyinen metsä.

Vettä tihruaa, syksyiset koivut riiputtavat kosteita ritvojaan lokaisen kadun käytävälle, rivi märkiä variksia kyköttää tuossa lankkuaidalla, kurauttelevat unisia ääniä.

Taloissa maataan vielä, siellä täällä aamuhämärässä tuikkii jo sentään tulia. Uniset piikapahaiset kai keittiöissä kuhnivat aamukahvia kuohutellen.

Villi huokaa. Kuin unessa hän kulkee autioita katuja pitkin. Minne hän oikeastaan menee?

Hän etsii kreivi Baradinskya. Baradinskyn kuuli jo pari vuotta täällä kaupungissa olleen sanomalehdentoimittajana. Villi on paennut lukkarisetänsä luota, ei kärsinyt siellä olla, lähti minne sattui, ehkäpä jostakin turvaa löytää.

Kun hän merenrantakaupungissa alkoi parata sairaudestaan, oli kaikki tapahtunut ollut hänestä kuin käsittämätöntä unta. Hänkö tässä vuoteessa? Hänestä sanottiin, että hän oli aikonut tappaa Margaretan ja itsensä! Mitä ihmettä? Mutta arpia kaulassaan hän saattoi omin sormin koetella. Hyi, kuinka ne olivat rosoisia, ilkeitä.

Hän kyseli tapahtumista, vähitellen itse alkoi muistaa. Miten ihmeellä hän oli sellaisiin töihin johtunut?

Hän saa kuulla, että hänet on erotettu iäksi koulusta! Mitä ihmettä, miksi? Ah, sehän oli tuo ampumisjuttu, se oli totta. Mitä nyt sanovat isä ja setä? Villin sydän alkaa kauhusta pamppailla.

Isä on kuollut. Ah, isäkö kuollut? Milloin? Eikä käynyt Villiä katsomassa ... hän oli niin armoton... Raskas on Villin elämä ... hänen äiti-vainajansakin elämä oli raskas...

Hän on antanut ilmi Lohikaanien salaliiton, kolmekymmentä uljasta sankaria, Lohikaania, on rangaistu, niistä on August Stanislaus, kellosepän veljenpoika ja monta muuta ikipäiviksi erotettu. He ovat varastaneet kelloja muka – siitä ei Villi ole mitään tietänyt ... niilläkö rahoilla he juomakekkerejä pitivät?

Mutta ilmiantanut, kavaltanut! Miten? Villi ei sitä tiedä.

Kuitenkin, ilmiantanut, kavaltanut! Mikä häpeä Villille!

– Minä olen suuri raukka! sairas Villi huokaa. – Minä olen heidän pöydässään lasia kallistanut, iloinnut, heidän kanssaan hölkyttelevää tuolimarssia ratsastanut, he ovat opettaneet minut kitaraa nelistämään, olen heidän kanssaan soittanut, laulanut ... he minua uskoivat... Miten nyt ilkeän kasvojani enää elämässä näyttää!

Sitten hän keväällä joutuu maalle setänsä luo. Setä sanoo, ettei isä-vainaja ollut Villille penniäkään perinnöksi testamentannut! mutta että hän kyllä Villille kaiken isän jättämän omaisuuden suo. Ali-Ollilan on lukkari jo myynyt, paljon siitä ei jäänyt, se oli velkainen, huonossa kunnossa, metsäkin viime vuosina haaskattu niin, ettei variksella ollut istuttavaksi monta kannattavaa varpua.

Ali-Ollila myyty ... rakas kotitila... Ei Villi tahdo rahoja, kun kerran isä oli niin armoton, ettei niitä hänelle suonut.

Villi ajattelee, miksi hän ei jo ollut kuollut. Miksi ei revolveri hänen ohimollaan tulliportin luona lauennut? Miksi veitsen terä katkesi kurkkuun? Miksi kylmä vesi tukkesi veren? Miksi ihmiset ehtivät apuun? Miksi ei kuumeeseensa sairaalassa kuollut?

Mustan onnen poika hän on: äiti hyvä kuollut, isä armoton kuollut, Margareta ... hän ... hän ... niin kovasydäminen... Kuivan, kylmän sedän luo hän ei jää, hän lähtee ... minne tahansa ... kuolemaan...

Hän tuntee itsensä niin väsyneeksi, väsyneeksi ... näin nuorena ... vallan kuolluthan hän on!

Ei ymmärrä, miten hän ennen saattoi kiihkossa riehua, itkeä ... oi, nyt ei enää itkeäkään halua, ei jaksa...

Unohtuneet ovat Darwin ja Strauss ja Burns ja muut hullutukset. Ei hän kiihkoile, ei surren itke, sen vain tietää, että on kuin kuollut.

Itseään surkutellen Villi raukeana pudistaa päätänsä, mutta ei edes sure; aatoksetonna, tunteetonna istuu, raukeana katsoo ikkunasta ulos, missä koivujen ritvat tuulessa hiljaa suhisten nuokkuvat ja iltapilvet punertavat.

Ei toivo, ei sure. Vain sen tietää, että on kuin kaikelta kuollut. Tuntee, että hänen tällaisena tunteettomana viheliäisenä täytyy läpi koko elämän kulkea – jos aikoo elää.

Ei entiseen leimuun sytytä häntä edes mahtava pyhä yö, joka ennen pakottavin otsin valvovan vei tähtiensä riemuun.

Yö, joka vaiensi vaivaavat, näännyttävät ihmisäänet, soi rauhaa.

Yö, joka polttaville silmäluomille valoi kuin vilvoittavan kasteen, tenhoisa yö, joka päivällä tyhjenneen sydämen jälleen täytti uusin lämmöin.

Korkeana, pään ympärillä tähtien pyhä kehä, astui yö ennen Villin eteen, katse oli kuin öinen meri, sen syvyydestä loisti hellä hymy, niinkuin äidin silmistä, kun hän pienoisensa painaa huoaten poveaan vasten.

Poissa on nyt tähtien kimaltava hopea. Kun ennen yön välkkyvä vaippa Villin olkapäihin koski, syntyi runokannelten helske, Villin sielu kohosi huimaaviin tähtien korkeuksiin, hän oli ylpeä Saatana, alla matala, tumma maa.

Oi suuri yö, Nirvana, nukuta Villi jonakin iltana ikuiseen uneen, älä hänen anna haikeuteen herätä, kanna korkeuksiin hellin parmain, oi suuri yö!

Mutta yö ei häntä nukuta ikuiseen uneen, hän on niin väsynyt viimetalvisen temmellyksen jälkeen. Setä koko kesän häntä yllyttää menemään syksyllä puotipojaksi, takaisin tuonne kammottuun merenrannan kaupunkiin ... siellä hän tottuisi kaupustelemaan, hän ... perustaisi kerran oman liikkeen rahoilla, joita isä ei hänelle sallinut, mutta jotka armollinen, viisas setä hänelle kyllä kaikki antaa, kun Villi tulee täyteen ikään.

Ah, hän on niin väsynyt, etenkin tuohon setään, joka aina viisastelee, piinaa järjen neuvomisilla. Ei hän jaksa puotipojista aina kuulla loruttavan. Hän kärsii, mutta vain joskus tuska jaksaa puhjeta esiin, silloin se puhkeaa hirveänä kuin koski, kyynelet kuumina tulvivat, ärsyttyneenä hän syöksyy huoneeseensa, painuu pöytää vasten, itkee, ei tiedä mitä, kaikkea...

Joskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa räiskyvässä kiihkossa Margaretalle:

"Oi rakkaani, jos sinä tietäisit, jos hiemankin aavistaisit, kuinka murheellinen olen ollut!

"Kyynelissä valitan, päiväni päättyvät, iltaruskoni sammuvat, eloni peittää taivaan harmaus...

"En kärsi ihmisääniä: ne kiusaavat, kuoliaaksi kiusaavat minut.

"Että koettavatkin ihmiset lohduttaa minua, jolle yksinäni, avutta jättäminen on parhain lohtu!

"Että he koettavat lohduttaa minua! Heidän hiljaisimmatkin sanansa ovat kuin he myrkyllisessä vihassa minun vikojani etsisivät ... heidän hennoinkin lohdutuksensa on kuin he tahtoisivat musertaa minut. Oi, ei yksikään ihminen voi toista auttaa. Ken on saanut jäädä yksin: se hänelle parahin lohtu.

"Ah miten minä ihmisiä, etenkin setääni vihaan!

"Oi Margareta, Margareta, jos arvaisit, kuinka murheellinen olen ollut!

"Kuolemaan minä tahdon, iki-tuskassa näännyn, sydämeni on raskas. Yöhön, ikuiseen yöhön minä tahdon, mua elämä ahdistaa, se musertaa minut.

"Palavin, kiihkoisin sydämin rukoilen: Tule, kuoleman henki, minä olen sydänorvoksi tuomittu; tule, synkkäkasvoinen, lempeä kuolema, sinä joka olet ainoa ikuinen, iässäsi tuntenut myös iän ikuisuudesta kärsivän kivut!

"Oi sääli minua, kuolema, säälithän minua, paina otsalleni tumma seppele, suo minun matkata ikuiseen yöhön, yhtyä suureen rauhaan. Herra Jumala, miten sydämeni pakahtuu ikävään, ettet tule jo, kuolema, joka annat kaikille rauhan.

"Oi kuolema, rakastanhan sinua, enhän lainkaan sinua pelkää. Kun armoton Jumala on minulle jyristänyt: 'Minä teen sinut hulluksi kuin isäsikin!' niin minä hymyillen olen sanonut: 'Kuolema on suuri!'

"Miksi viipyy hän, jota niin äärettömästi rakastan!

"Oi, eikö aiokaan luokseni tulla kuolema? Kauanko minun sydänorpona kärsiä täytyy! Huokaukseni synkäksi muuttuu.

"Tulethan sinä viimein, kuolema, kun olen lopen väsyksiin itseni itkenyt. Sinulla on lämpöinen povi: siihen minä nojaan, ja minun on hyvä olla.

"Sinulla on tummat kiharat: sinä kiharoillasi silmäni ummistat vilpoiseen uneen. Pehmoiset kädet otsaani vilveästi hivelevät..."

Niin Villi kiihkossa kirjoittaa, kyynelet tulvivat arkille. Mutta kirjoitettuaan hän taas väsyy, yht'äkkiä kirjeen polttaa.

– Mitä minä siitä lähettäisin. Mitäpä Margareta siitä!... Eikähän se ole kirjoitettukaan Margaretalle, vaan kuolemalle...

Mutta syksyllä, kun setä pakolla häntä tahtoo takaisin merenrantakaupunkiin, on jo paikankin hankkinut, silloin Villi eräänä aamuna varhain pakenee setänsä luota. Rahoja hän on kopannut jonkin verran mukaansa, pieni vaatelaukku on hänellä kädessään, kun hän jalkaisin kiiruhtaa asemalle, ostaa lipun minne sattuu, saa junassa kuulla Baradinskyn siellä ja siellä asuvan, päättää lähteä hänen luokseen. Mitä varten? Ei tiedä. Kunhan vain pääsi setänsä kynsistä.

Nyt aamuhämärissä oudon kaupungin kadulla harhaa.

Sattuu siellä jollakin pihalla uninen piika halkosylystä kantamaan, Villi tuolta tuttavansa asuinpaikkaa kysyy, sinne kiiruhtaa.

Villi koluaa ylös pienen talon pimeitä portaita, eteiseen tulee lamppu kädessä joku nainen, osoittaa Villin toimittajan huoneeseen.

Huoneessa on vielä pimeää, takassa tuli vetisissä puissa jo sentään pihisee, liekit häilähtelevät, valaisevat pöytää, joka on sanomalehtiä, laseja, puteleja kukkurallaan, keinutuolia, jolta matto on lattialle valahtanut, nurkassa jotakin taulua, joka esittää puolialastonta naista.

Mutta punaisen sänkyverhon takaa jyrähtelee mahtava kuorsaus. Selällään Baradinsky sängyssä makaa, suu auki ja sormet ristissä kohoilevan, laskevan vatsan päällä. Kun hän kiskaltaa ummehtunutta ilmaa kurkkuunsa, korahtaa kurkku ja vatsa kohoaa, kun ilma avonaisesta kidasta puhaltaa, jyrisee ja korisee kurkussa mahtavasti, niin että huonekalut tärisevät. Väliin toimittaja vääntelehtii ja uikuttaa unissaan. Ui ... juijui! ujeltaa hän surkealla äänellä, rauhatonna rytyää ja kääntelehtii, peittoansa yli korvien kiskoo, sillä hän on ehtinyt tehdä paljon tuhmuuksia maailmassa. Jo kouluaikana piti hänellä olla kaksi samettipäällystäisillä huonekaluilla sisustettua kamaria, oma piikansa, ruokansa, tuoksuvia sikareja ja joskus hyvää punssia, ylen hienot puvut. Niin hän hukkasi varat lempeältä tädiltään, joka juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan kuoli iloonsa ja köyhyyteensä. Kolmena ylioppilasvuonna osasi kaunis kreivi muhkeasti elää, tuhlata rahaa, kosia yhdeksi yöksi naikkosia, juoda siron, komean nenänsä pulleaksi ja upottaa itsensä velkoihin korvia myöten. On sitten tullut maaseutukaupunkiin velkojaan kutistamaan, ammattiin, johon hänellä ei ole lainkaan halua. Hänen on täällä ikävä, hän juo harmissaan, karhut eivät lakkaa ilkeästi möräjämästä.

Villi kurkistaa verhon raosta, näkee, kuulee Baradinskyn nukkuvan. Villi nostaa tuolin takan eteen, istuu siihen lämmittelemään, kallistaa päänsä olkaa vasten, huokaa, odottaa mitä tuleman pitää.

Viimein Villi rämistelee hiilihankoa, kolistelee tuoliaan; ei Baradinsky herää. Hetken vielä uunin edessä istuu, menee sitten vuoteen luo. Villi heiluttaa jykevästä rinnasta nukkuvaa: ei herää. "Päivää!" sanoo Villi. "Päivää, hyvää huomenta, nouse ylös!" heiluttaa molemmin käsin, ei nukkuva herää.

– Kyllä se oitis on seisaallaan, jahka näkee kuka täällä on! tuumii Villi hämillään, nykii yhä uhemmin. Mutta se ei auta. "Päivää, huomenta, vieläkö sinä makaat, minä olen Ville Ali-Olli!" huutaa Villi ystävällisesti, nykii nukkuvaa. Mutta Baradinsky kärsimättömästi unissaan ynisten vain niskaansa, käsivarsiaan nakkelee, ei herää. Silloin Villiä naurattaa, hän kuin vain huvikseen alkaa Baradinskyn paljaita käsivarsia nipistellä. Baradinsky unissaan haraa toista käsivarttaan, ähkii. "Päivää, huomenta!" hokee Villi, nipistää entistä kovemmin nukkuvan käsivarren lihaa.

"Mikä saakeli ... hitto...!" kavahtaa Baradinsky, leveitä hartioitaan vääntää ... "käsivarret mustelmille, saakeli..."

"Hyvää päivää, kreivi!" sanoo Villi, hymyilee, odottaa Baradinskyn kaulaansa lentävän.

"Saakeli!" ynisee Baradinsky, kääntyy toiselle kyljelleen, ei vastaa... "Tulee kuin metsänpeto...!" ynisee. "Eihän nyt tuolla tavalla taloon tulla, senkin hölmö!" ynisee, vetäytyy kyttyrään, nenäänsä tuhauttaen näyttää aikovan uudelleen uneen.

Villi nolostuu. Vai niin ystävällinen se Baradinsky enää onkin, Villille, joka hänen kuvansa ennen niin kaunistellen veisti! Se oli ensimmäinen pettymys Villin maailmanmatkalla. Villi koettaa kylmästi hymyillä, kävellä löntystää edestakaisin lattialla, vaikka sydäntä kalvaa haikea katkeruus. Istuu sitten taas takan eteen, katsoo raukeasti hiilten sammumista.

Vähän ajan kuluttua Baradinsky ähkää, vääntyy kyljeltä selälleen, oikoo jalkojaan, niin että nilkat naksahtelevat, kysyy haukotellen:

"No mistäpäin sinä nyt tulet?"

"Kotoani ... ei ... kuin sedän luota!" Villi menee antamaan kättä...

"No huomenta vain, huomenta vain", Baradinsky haukotellen önisee. "Kun minä ensin luulin sinua latojapojaksi ... ne perkeleet aina niin aikaisin tulevat jyskyttämään ikkunaan ja vaatimaan käsikirjoituksia, joita ei tietysti ole... No mitenkäs se setäsi jaksaa?..."

"Mitenkäpäs se..."

"Ka ... mitenkäpäs se!" toistaa Baradinsky haukotellen. "Mutta mitäs sinä tänne tulit?" Baradinsky alkaa kohoilla istualleen sängyssä, yrittää kiskoa housuja jalkaansa.

"Tulin sinua katsomaan... Mitenkä sinä voit? Paksunet, lihavoit", naurahtaa hämillään Villi.

"Vai paksunen, lihavoin!" toistaa Baradinsky. "Vai minua katsomaan. Niin, tosiaan ... valitan surua ... isäsi kuului keikahtaneen ... valitan surua ... odotahan, kun tässä tamineihini ehdin... Taas tuolla klubilla illalla tuli juotua, pää on kuin Haminan kaupunki ... hyi kuin paha elämä... Katsos sieltä ikkunalta, onhan siellä jokin puteli ... nosta uudin, niin näet... Osaatko sinä avata pulloa edes? Hehe, näytätpä osaavan... Tahdotko viluryypyn? Ei se ole kuin konjakkia, ei sen jalompaa. Kaada sitten... Terveheks sitten! No mitä sinä tänne oikeastaan? Sinähän olet laiha kuin kuolema... No älä ole milläsikään, kyllä minä ne tiedän ... tapahtuuhan niitä matkan varrella sellaisiakin..."

– Villi-parka! miettii itsekseen Baradinsky. Villi katsoo alas, leuka väkähtelee, on kuin hän olisi valmis puhkeamaan itkuun.

Sitten Villi rohkaisee itsensä, kertoo katkonaisesti metelit koulussa, isän kuoleman, sedän kirotun tylyyden, sanoo setäänsä, opettajiaan vihaavansa, paenneensa. Ellei Baradinsky keksi jotakin keinoa, että hän saisi olla jossakin rauhassa, niin Villi ei sano tietävänsä mitä tekee... "Menen ja tapan itseni!" sanoo Villi nyyhkivän rajusti.

"Tukitko suusi!" ärähtää Baradinsky. "Vai tapat vielä itsesi! Minkätähden? Muka nolataksesi ja kiusataksesiko niitä, joita vihaat ja joiden luulet sinua vihaavan? Sinä olet kovin itserakas! Luulet, että ihmiset saavat omantunnon vaivoja, kun ovat moisen miehen saattaneet itsemurhaan. Älä usko. Yksi ihminen ei tässä maailmassa merkitse niin mitään. Jos tapat itsesi, niin enintään ehkä joku vain naurahtaa: hyvä on, julistettiin taas yksi hullun paikka avoimeksi. Ei sen enempää sua muisteta. Paljon enemmän teet kiusaa vihaamillesi, jos kerran vihaaminen tuo sinulle iloa, kun uhallakin elät. Elää on ainoa keino kostaa. Tai jos niin tahdot ... niin tuossa on pellinnyöri, kyllin vahva kannattamaan moisen laihan rihvelikintun. Ota se, mene tuonne puistoon hirttämään itsesi ... älä tänne huoneeseen jätä raatoasi ... iljettäisi ehkä piikaa... Saan uutisen lehteen!"

Baradinsky pyllistää koko juomalasin konjakkia kohmeloonsa, jatkaa:

"Mikä ihme sinut saattoi hulluttelemaan, ampua paukuttamaan? Mikä sinut riivasi?"

Villi ei vastaa, vedet tulevat hänen silmiinsä.

"Sinä olet suuri rapahousu!" sanoo Baradinsky. "Suuri rapahousu, vielä suurempi rapahousu kuin minä. Me ihmiset olemme kaikki hulluja, kullakin on oma hulluutensa. Ainoa hyvä olisi se, että voisimme hulluutemme unohtaa: jos se tuo kärsimyksiä, niin ne miehinä kestää, jos se tuo iloa, niin osata sitä iloa myös käyttää... Sinä olet suuri rapahousu, Villi! Mikä sinut pani telmämään opettajia vastaan... Darwinin puolesta? Totuudenrakkausko? Hullu! Totuuden puoltajat ovat aina hulluja, sillä he vain saattavat tuskia itselleen, ihmiset eivät heidän huudoistaan kuitenkaan miksikään muutu. He muuttuvat tosin, jos totuutesi voi antaa heille leipää ilman kärsimyksiä, muutoin eivät, kärsimään he eivät suostu. Mutta mikä on se totuus, joka ei vaatisi kärsimyksiä? Totuuden toitottajat ovat hulluja. Ei se kumminkaan estä heitä sankareita olemasta. Olkoot vain sankareita, pöllöjä, jos kärsimys tuo heille tyydytystä niinkuin entiselle pyhimykselle pilarin päässä kyköttäminen! Mutta järki-ihminen ei viitsi pilarin päässä kyköttää tehdäkseen tyhjää työtä, joka ei sinne ei tänne mitään vaikuta. Kun maailma kerran vanhenee ja kärsimisen into häviää, niin ei sitä mikään hullu sankari enää nuorentumaan saa. Mikä vanhenee, se vanhenee, se on sillä kuitti... Miksi sinä isääsi vihaat? Hänkin muka vihasi sinua ja äitivainajaasi? Älä usko! Emme me ihmiset niin paljon vihaa emmekä rakasta kuin sinä luulet! Jos heikko uhkaa viedä väkevämmän nautinnot, niin hänet väkevä kiltisti sysää syrjään, ei siinä sen enempää vihaa ole. Se on luonnollinen asia, jossa täytyy vain kylmästi, vaieten kestää, toi se sitten iloa tai kipua. Siinä toisen vihaa tai rakkautta itselleen kuvittelemalla ei asiaa vähintäkään muuta, aikaansa vain hukkaa kuvittelemalla olemattomia. Mutta ajan hukkaaminen kuvitteluihin on synti, sillä se vähentää voimia. Olla voimakas, se on ainoa hyve; olla sellainen, että tuli sitten vaikka pahin onnettomuus, voi sanoa: en kärsi kipua, totutin jo edeltäkäsin itseni onnettomuutta tyynesti silmästä silmään katsomaan. Tyynenä kyllä oppii onnettomuuksissa olemaan, kun jaksaa ajatella: kaikki on turhuus, yksi pää kuin lanttu, kuolema kaikkein hirvein, sekin viisaalle leikkiä. Kippis!... Jos ihminen aikoo luonnolliseen kuolemaansa saakka syödä vankkaa leipää, niin älköön kuvitelko mitään, ei iloa ei surua, ei vilua ei kylmää, pysyköön tasapainossa. Jos tulee suuri suru, niin kootkoon tuhansia pikku iloja vastapainoksi. Jos tulee liikaa iloa, joka voi tehdä helposti petettäväksi narriksi, niin vetäytyköön yksinäisyyteen, hankkikoon kylmentävää surua. Tai jos kerran asiat niin ovat kuin minulla, ettei voi, ei jaksa ponnistella koko ikäänsä varten, elää hetkessä, niin, herranen aika: miksi kuvitella surua hetkeensä, kun yhtä helposti voi kuvitella iloja! Sillä päähänpistoja, leimahduksia, kuvitteluja on melkein kaikkien ihmisten koko elämä. Ihmiset ovat kuin vesipisaroita, jotka virrassa tuntemattomasta pakosta työntävät kaikki toisiaan nyt sinne, nyt yht'äkkiä tänne, nyt tuonne, aina itse sysäystensä järkeä tietämättä, mutta aina myös virta kulkee alaspäin, alaspäin kuolemaansa kohti, alaspäin!... Haha, minä olen narri, sillä minä filosofeeraan. Älkööt muut filosofeeratko kuin ne, jotka siten hulluttelemalla, kuvittelemalla varmasti voivat saada leipänsä. Sillä ihmiset eivät mitään tiedä... No niin, minä olen suuri raukka ... nuo velat ... ja ikävyys täällä kaupungissa... Miksi minä en tee tätä kaupunkia silmissäni hauskaksi, kun sen kerran siksi voisi tehdä, jos olisi tahtoa, voimaa?... Minä juon, juon uhallakin! Kippis!"

Konjakki oli noussut rajusti päähän Villille, joka koko eilisenä päivänä junamatkallaan ei ollut paljon raskailta mietteiltään saanut syödyksi; hänen kasvonsa alkavat kalpeina hikoilla, silmät väkevästi kiilua, kyynelet kuumina tippua, hän kertoo Margaretasta, jokaisesta heidän kohtauksestaan, itkee hänen tylyyttään.

"Ah minkälainen lapsi sinä olet! Minkälainen rapahousu!" huokaa ihaillen ja ihmetellen Baradinsky.

"Minä sanon sinulle, Villi, sinä jäät tänne luokseni!" sanoo sitten Baradinsky yht'äkkiä. "Minä hankin sinulle lehdessä työtä, kuivaa työtä, mutta leipäsi sillä ansaitset. Tyydytkö?"

"Kreivi Baradinsky!"

"Klubilla saat syödä, sohvallani saat maata ... se on vähän vieterikulu, mutta mainio sellaiselle rapahousulle kuin sinä, Villi!"

"Kreivi Baradinsky!"

"Mutta älä marise, että sinut juomaan opetan! Sinulla on silmät pitääksesi ne auki. Tule miksi tulet, mutta opi aina syyttämään vain itseäsi, sillä muilla ei ole tosiaan niin paljon aikaa, että he ehtisivät toiselle tahallaan tekemään ilkeyttä. Jos tyttöä haluat, niin kuljeta tuohon sohvalle ... sänkyäni minä en tytöllekään anna, se on pyhättö..."

"Baradinsky, sinä olet kunn..."

"Työtä sälytän kovasti niskoillesi, sillä minä itse olen laiska ja minulla on velkahuolia, jotka panevat juopottelemaan. Jos et tahdo työtä tehdä niin paljon kuin minä vaadin, niin puolusta itseäsi viisaasti tai suutu! Tapellaan jos tarvitaan, mutta sen minä sanon, että pitkät vihat pois, muutoin en kärsi sua lähelläni. Minä itse suutun ja lepyn pian, sillä minä olen raukka. Tee samoin, jos sinua miellyttää, Villi! Tyydytkö, Villi?"

"Sinä olet kunnon mies, Baradinsky! Nyt en tapa itseäni!" nauraa kyynelten lävitse Villi.

"Sinä siis jäät?"

"No Herra Jumala, jään! Sinä olet hyvä mies, hyvä mies."

"En kuin suuri rapahousu. Mutta sinä olet vielä suurempi, Villi!"

"Voi sinua kreivi Baradinsky sentään! Tiesinhän sen, tiesinhän sen, että sinä auttaisit minua ... minä seisoin jo silloilla, tuijotin syvyyteen..."

"Älä höpise, juo! Minä en ole auttanut sinua hyvyyteni vuoksi, vaan sen tähden, etten pane rahoille mitään arvoa ... siksi olenkin onneton ... toisia mielelläni juotan, kun itse juon ... täytyy olla joku, joka humalassa räyhätessäni uutiset lehteen leikkelee... No, viimeinen lasi vielä, sinä pitkä hojo, sinä seitsemäntoista vanha imuvauva! Varo vain, ettet koko iäksesi imuvauvaksi jää! Totisesti: ken on alkanut jäädä, se jää. Ihminen on samanlainen kehdosta hautaan saakka! – No, viimeinen lasi, kas, sinähän jo hoiput. Ei se mitään! Tule nyt toimitukseen mukaan, niin opetan sinut työhön. Haha: työhön! Älä itke, äläkä naura, älä puhu sanaakaan, älä kehenkään katso, pidä huoli vain omista, omista kintuistasi, niin ei kukaan tiedä sinun olevan humalassa! – Toimituksesta menemme klubille syömään – juomaan! Iltasella puhun sinusta lehden omistajalle!"

PUNAISET LASIT.

"Riippuu aivan kustakin itsestään, millainen maailma kullekin on!" sanoo Baradinsky Villille. "Kuvittele se hyväksi: se on hyvä; kuvittele pahaksi: paha se on. Minä kuvittelen huonosti, katson mustien lasien lävitse. Minä olen raukka. Mutta sinä, ole väkevä, katso punaisten lasien läpi, niin sinun on hyvä olla! Sillä maailma on sitä, miltä se näyttää, ja näyttää siltä, miksi sen osaa katsoa."

Hyvää tekee Villille kyköttää selkä luokkina toimituksessa, korjailla maaseutu-ukkojen variksenvarpaita, hartaita uutisia perunankasvusta, ilkeitä ilmoituksia poppamiehistä, tappeluista. Köyristyä käyrä nenä paperissa kiinni käsiä tahraavain korrehtuurien yli, nuuskia joka kirjain, niin että silmät ovat pöydälle pudota. Sielläpä eivät saa hallita Darwin ja Uhland, hurja, Jumalaa uhmaava, porröpäinen saatana ei mahda mitään edes puhelimellekaan, joka korvissa kilisee, helisee. Hyi helvetti, siellä latojat sanovat apinasta kehittyneeksi sen, joka ensiksi suuttuu, koneet korvissa huoraavat kirottuja, jyriseviä painopirujen romansseja, siellä nappeihin takertuva liima opettaa hermostumaan.

Hyvää tekee Villille huijaus klubilla: kun syömään menee, niin juoduksi tuleekin, yhdelle poroporvarille kilistää viinalla, toiselle oluella, kolmannelle portterioluella, neljännelle punssilla, viinillä, viidennelle – silloin ei enää tiedä mitä joka taholta nauraa hohottaen tarjotaan kilistettäväksi, jalat nakkelevat ristiin rastiin kuin jäniksen takakoivet, päähän kohoaa kaikkivaltias huihai kaikelle, suu leviää nauruun, rallatellen huppelehtii mies toisten tanssivain joukossa, näppiä lyö. Missä ovat ne perhanan opettajat, Munakallot, rehtorit ja muut? Jos ne nyt tuossa olisivat, niin paiskaisipa Villi nauraen heitä seinään kuin räiskyviä nahkamunia vain! Kuka on sanonut, ettei könönenäinen Villi saa juoda silloin kun haluaa, pöllyttää tupakkaa, niin että hattunsa savupilvissä leijuu! Heh, Villi on mies, hänen ei tarvitse mitään salata, hän hurraa omillaan, ei peloittaisi isänkään mulkoileva silmäys nyt, jos isä eläisikin. Ottaisi vain isän käsikoukkuun, yhdessä huppelehtisivat poruavassa parvessa, viekkaasti salaa tuuppisivat toisia takaa, niin että toiset alkaisivat tapella, pyörisivät yhteen myllerrykseen.

Hyvää tekee Villille, kun iltaisin Baradinskyn kanssa istuvat kortteeriväkensä, nuoren konttoristin ja hänen vaimonsa huoneessa: punssipullo säteilee kuin rakkahin kulta keskellä pöytää, takassa tuli lämmittää, kortit läiskähtelevät, nauru, kiista remahtaa. Usein osoitellaan arpia hänen kaulassaan, pistellään Marketta Pumpulan nimeä mainitsemalla. Silloin Villi lentää punaiseksi, puree huultaan, raivostuu, haukkuu nyyhkien ja vavisten Baradinskya, talon herraa, rouvaa, kunnes saa rouvalta toisten nauraessa korvilleen ja Baradinskylta: "Sinä olet hölmö, et osaa katsella maailmaa punaisten lasien läpi!"

Silloin Villi päättää: tosiaan opettelen punaisten lasien läpi katselemaan. Kun seuraavalla kerralla hänen arvistaan tai Margaretasta puhutaan, hän päästää naurun tai antaa edeltäpäin mietityn piston pistosta, ja toisten suut vaikenevat.

Hyvää tekee Villille, kun iltamyöhään hänen jaloissaan istuu ilo-impi, katsoo hymyillen silmiin, sitten keveästi nauraen painaa kasvonsa Villin syliin; nojaavat toisiinsa sohvalla olka vasten olkaa, nostavat toistensa huulille viinin huumaavaa lasia, Villi katunaisen paljaita olkapäitä kaulaa, poskia, huulia suutelee. Hyvää tekevät öisin Villin kaulaan kierretyt pehmoiset kiharat ja hänen vieressään nukkuvan lämmin, syvänä kohoileva hengitys. Minne katoavat nyt Villin sairas lemmenhaikeus ja muistot Perklenin rouvasta tai pystynenäisestä Marketta Pumpulasta?

Hyvää tekee Villille, kun talven kuluessa sattuu olemaan kemut lehden omistajan, paperikauppiaan luona. Siellä on salissa pitkä pöytä täynnä kynttilöitä ja juomia, pöydän päässä nyyköttää vanha löperö paperikauppias, nojaa harmaata päätänsä ryppyisiin kämmeniin, nykerönenä juomisesta punaisena, ei yhtä viisasta sanaa virka, istuu silmät puoliummessa, pää käsien nojassa torkkuu, myhähtelee. Mutta pöydän ympärillä pikkuporvarit kiiluvin silmin laseja kohotellen poruavat, toraavat, pitävät ihanan yleviä puheita. Yrittääpä Villikin kerran puhua, Baradinskylle hän puhuu.

Nyyhkyttäen, kyyneliään pyyhkien Villi puhuu armottomasta isä-vainajastaan, äidistään, entisestä sairaudestaan, joka oli hänet viedä itsemurhaan. Mutta Baradinsky on ollut kunnon mies, hän on Villin pelastanut, johtanut terveyteen ja iloon. Jos Baradinskya haukutaan, on Villi häntä puolustava, hänen nimeään puhdistava ... totisesti...

"Stop!" ärähtää silloin joku pikkuporvari joukosta. "Mitä, Villi, sinulla on kreivissä puolustamista? Sinä olet hävytön, pöllö! Kreivi on hankkinut sinulle raukalle lämmintä ja leipää, ja nyt sinä sanot häntä puolustaneesi ja suojelleesi!" Nyrkkejä kurotetaan Villiä kohti, juopuneita silmiä pyöritetään, nousee aika meteli.

"Peruuta heti sanasi, Villi, tai...! Eikö kreivi ole sinua suojellut... Pyydätkö anteeksi kreiviltä, hävytön. Ajetaan se ulos, kun häpäisee kreiviä. Me emme kärsi...!"

"Hiljaa, hiljaa, arvoisat herrat!" tyynnyttää Baradinsky. "Antakaa minun selvittää... Herrat, arvoisat ... kunnon ystävät, olette erehtyneet Villin puheesta. Ei hän sanonut minua suojelleensa... Kuulkaas, näin hän sa..."

"Vai erehtyneet! Eikö Villi sanonut suojelleensa Baradinskya? Sanoi varmaan! Kuulivathan kaikki, että Villi sanoi kreiville: minä olen sinua suojellut, suosinut, hellinyt, hemmoitellut ja holhonnut. Niin hän sanoi! Ellei Villi mene ulos tai pyydä kaikilta anteeksi, niin me muut poistumme."

"Hahaha, niitä pikkuporvareja!" nauraa katketakseen Villi. Hänen äskeinen puhemurheensa on mennyt. Siinä kinataan Villin puheesta koko ilta, Baradinsky selvittää, muut eivät usko. Mutta sinä iltana Villi voittaa kärsimisillään lehdenomistajan pulleaposkisen tyttären sydämen.

Hyväähän tekevät Villille Kertun haikeat, siniset katseet, hänen kotiinsa ilmestyneet punervalle paperille imelällä tyttöskäsialalla kirjoitetut murhevirret, nyyhkytykset ja hänen vaatteistaan tulvivat hajuveden huikeat lemahdukset. Kertun mustasukkaisuus kaupungin ompelijattarille ja Marketta Pumpulalle, Baradinskyn äksyilevä mustasukkaisuus Villille. Villi ilvehtii, soittaa kitaraa, rallattaa, ärsyttää Baradinskya ja kiusaa Kerttua, alkaa lopulta uskoa Kerttua rakastavansakin. Hyvähän siinä on lojua sohvalla Kertun vierellä, hapuilla käsillään Kertun kaulaa, nojailla päätänsä Kertun poveen... Kertulla on upeat povet ... näppäillä kitaraa, laulaa hulivilin lauluja, vaikka Kerttu surullisia rakastaa, ilvehtiä Kertun haikeilla kyynelillä, ei antaa itsestään niin taivaallista selkoa, suututtaa Kerttua tahallaan, taas lepyttää. Hyvä on luistinradalla kierrellä, ahdistaa Kerttua ainaisilla suudelmain pyynnöillä ... niitä Villi nyt kerrankin saa kyllikseen ja pehmoisilta, palavilta huulilta. Hupaistahan on istua Kertun kotona, pianon ääressä. Kerttu tahtoo välttämättä opettaa Villille pianonsoittoa. Ah, eihän siitä leikistä mitään tule! Kun Kerttu tuskastuneena tarttuu naureskelevan Villin ranteeseen kättä oikeaan asentoon nostaakseen, niin herranen aika: kuka siinä voisi näin kylki kyljessä rauhassa istua! Heti kiertyvät Villin kädet Kertun vyötäisille, kaulaan, soiton jatkumisesta ei lupaa tulla mitään, ennenkuin huulet ovat huuliin kymmenesti yhtyneet, ja sitäkin vähemmän soitosta sitten tulee; seuraavat Kertun kyynelet, Villin hassutukset, naureskelut.

"Nyt sinä jo alat osata liiaksikin katsoa elämää punaisten lasien läpi!" ärähtää Baradinsky Villille kerran pöhnässä ja mustasukkaisena, muistuttaa laiminlyödyistä tehtävistä toimituksessa. Villi nauraa, nakkaa niskojaan.

Niin on Villin elämä pianojen syvästi kumisevaa remua, kitarain väkevää helähtelyä, totilasien iloista, huumaavaa höyryä, laulua, kuherruksia, syli sylissä istumista, ihanassa, sydäntä hehkuttavassa humalassa naureskelua, herttaista hoippumista hassun toimituksen ja pikkuporvarien kotien välillä. Mitenkä saattaa tuo kaupunki, joka Baradinskysta on kuin vaivaistalo, mihin kohtalo on elävältä haudattavansa tuominnut – siellä istuu vain vanhuksia keltaisina, raukeina, heidän elämänsä on kuin ikävystyttävää sairaana makaamista, he käyvät selkä kyyryssä, hampaattomina, makua tuntematta, he näyttävät syödä latustelevan, kauan he eivät jaksa valvoa, määrätyllä tunnillaan täytyy raihnaan ruumiin päästä lepoon – miten se sama kaupunki voi Villistä tuntua niin iloiselta, nuorekkaalta? Eivät ne kaupunkilaisparat juuri kaiken maailman asioita harrasta, mutta osaavatpa he kyllä pitkät jutut ja riidat nimipäivärinkelien manteleista, sen ja sen ylpeän tädin köyhyydestä, hirvittävistä nuorista miehistä, jotka yhdeksi verokseen ruokapaikassa ilkiävät ahmia kolmetoista, sanoo kolmetoista lihapullaa! Tai kiistelevät sen ja sen kuolevan raajarikkoisesta tuolista: kenellehän se testamentataan? Tai tämän papin hyvästä saarnaäänestä väitelläänn niin, että hampaaton leuka nenänpäähän nopsauttaa, äänet kiihkeinä kurkussa kimahtavat. – Miksi ei Villi kaikkea tällaista huomaa? Vai nauraako hän vain? Vai osaako hän jo katsoa punaisten lasien läpi? Hänen elämänsä on hauskaa, ei häneltä mitään puutu, koko pitkän vuoden hän on entisiä huoliaan tuskin vilaukseltakaan muistanut, lukkarisedälleen ei ole kertaakaan kirjoittanut.

Asunnossa konttoristi ja hänen vaimonsa alati riitelevät Baradinskyn kanssa siveyskysymyksestä. He haukkuvat Baradinskya: hän on renttuillut kauniit kasvonsa turpeiksi ja iljettäviksi, nenänsä punaisen pöhöttyneeksi, silmiensä alle veltot, lihavat pussit; hän kuljettaa katutyttöjä huoneeseensa, hän jättää karhuilleen maksamatta. Baradinsky puolusteleiksen: kasvonsa, nenänsä ovat hänen omansa; tyttöjä hän ei päästä ainakaan sänkyynsä, joka on pyhättö; velkojat tietävät millainen hän on, hakekoot siis lain voimalla saatavansa, jos heillä on älyä, älköötkä uusia velkoja antako; sitäpaitsi eivät konttoristi ja hänen rouvansa ole sen siveellisempiä kuin hänkään.

Alkaa säkenöivä kiukku. "Miksi teillä ei ole lasta, miksi teillä ei ole lasta!" kiusaa Baradinsky. Rouva tulee haikeaksi, alkaa syyttää miestään kieltäytymättömyydestä; mies tulee karvaaksi, irvistellen koettaa väittää, ettei hän haluakaan muuta kuin aikansa saada työnsä hedelmistä nauttia. "Siinä sen siveytenne näette, te tapatte toivomanne lapset hekumalla!" sanoo Baradinsky, lopulta toisten haukuista synkistyy, menee klubille juomaan. Mutta Villi nauraa, hän on konttoristin ja hänen vaimonsa lellipoika. Hän on niin siveellinen, terve ja iloinen; kun ei vain rupeaisi liiaksi juomaan, se on hänellä suurin vaara.

Villi on terve ja punakka. Mihin ovat unohtuneet iäksi Darwinit ja Burnsit, isä- ja äiti-vainajat, sedät ja opettajat, lehtori Perklenin rouvat ja mustatukkainen, tyly Margareta? Villi on vahva kuvittelemaan, hän osaa katsoa elämää punaisten lasien läpi.

KITARANSOITTAJA.

Niin rallattelee Villi pari vuotta siinä kaupungissa, kunnes nykerönenäinen, olutta härppivä paperikauppias myy lehtensä yhtiölle. Yhtiö jälleen, se on selvä, ei Baradinskya eikä Villiä enää toimittajiksi huoli. Humalapäissään, kuin leikin teolla, nämä olivat lehden joka numeron toimittaa tuhrineet, ei toimituksen kirjoittamia artikkeleita koskaan ihmeeksikään ollut ilmestynyt, lehden vähät jäljelläolevat tilaajat olivat hassuja, jos sitä tilasivat, rahaa ei ollut koskaan kassassa, juorutaanpa herrain toimittajain monesti tilausmaksuja juomakekkereihinsäkin käyttäneen, kirjanpito oli hullin mullin – mutta mitäpä paperikauppias niistä asioista välitti, hän oli sellainen vanha, saamaton löperö.

Silloin tulee Baradinskylle ja Villille lähtö muille markkinoille. Ihme, elämä on täynnä ihmeitä: Baradinsky saa jonkun entisen ystävänsä välityksellä mainion sahanhoitajanpaikan maalla. Hän hihkuen lyö kämmeniään yhteen, pitää monen viikon kekkereitä riemusta: hänestä tulee nyt siellä maalla hyvillä palkoilla viimein oikein raitis, siisti, velaton mies: hän varmasti niin uskoo.

Entä Villi, minne hän? Villi viheltää, rallattelee, viettää Baradinskyn lähtiäisiä, hän ei tiedä tulevaisuudestaan hölynpölyä, mutta on varma, että kaikki käy hänelle hyvin. Ihmiselle ei voi käydä pahoin, kun hän katsoo elämää punaisten lasien läpi, hän vannoo. Baradinskyn lähdettyä Villi yht'äkkiä kokoaa kamssunsa, kitaransa ja korkkiruuvinsa, jättää Kertun itkeä tihertämään ja matkustaa jotenkin tyhjin taskuin, mutta riemuisin mielin pääkaupunkiin. Silloin hän on yhdeksäntoista vanha.

Niin hän hummaa, hummaa yhtämittaa kymmenen riemussa vilisevää vuotta. Mitä hänestä tältä ajalta ihmiset tietävät kertoa?

Yksi oli nähnyt hänen pääkaupungissa jossakin syrjäkahvilassa, kun kihisevät sähkövalot säteilivät leijuvassa tupakansauhussa, istuvan pianon ääressä kalpeana ja korkea otsa hikipisaroissa, niinkuin hän aina on humalassa, mutta silmät väkevinä, melkein hävyttömän rohkeina, riemukkaina säihkyen, hurjalla kiihkolla soittaa kumuuttavan, laulavan. Hänellä oli ollut väkivaltaisen voimakas, huimaavan kirkas, hillitön tenori. Soittamasta noustuaan hän oli alkanut haukkua pianoa, joka pilaa nykyajan ihmisten korvat, siitä kun ei saa edes neljäsosaääniäkään ... ei se ole mikään oikea soittokone ... kaikki pianot ja flyygelit pitäisi tuhannen siruiksi paiskata! Sitten oli alkanut naureskella, vitsailla, tutut ja tuntemattomat oli saanut houkutelluksi ympärilleen nauraa hohottamaan, tilaamaan pöytään pullon toisensa jälkeen yhä jalompaa ja jalompaa ainetta.

Toinen oli hänet nähnyt öiseen aikaan kadunkulmassa ylioppilasparvessa: kookkaana, kotkannokkaisena oli seisonut sikari hampaissa, nauru oli remahtanut, olivat narranneet jotakuta afääriasioillaan kiireesti kiertävää katulikkaa. Sitten oli parvi alkanut laulaen, nauraen, kulkea edelleen, Villin ääni, väkevä naurun remakka oli ylinnä kajahtanut, kun kadunkulman taa katosivat.

Hän kuuluu, hävyttömästi kyllä, käyttävän ylioppilaslakkia, vaikk'ei ylioppilas olekaan, kaukana siitä. Ylioppilaslaulajainkin joukkoon hän kuuluu osanneen tunkeutua: hänellä on voimakas, värikäs ääni, ja hän on hauska seurarmies, ensimmäisenä valmis mihin päättömiin hullutuksiin tahansa. Hän on ylioppilaiden kanssa kulkenut konserttimatkoilla ulkomaillakin. Niistä matkoista tiedetään kertoa monta hupaista juttua. Usein on hänet pikku kiusalla jätetty laulajajoukosta ilman ainokaistakaan frangia yksin johonkin ulkomaiseen tyttötaloon makaamaan. Saas nähdä, miten poika sieltä selviää! – Parin viikon päästä Villi palaa kotimaahan pulskana ja nauravana: hänellä on uusi hieno puku yllään, rahoja sanoo olevan jos kuinka paljon. Hän on hädässä tarttunut kitaraansa, antanut kahviloissa iltakonsertteja, hän on saanut seuraa, häntä on juotettu, hurrattu, kannettu kultatuolissa, rikkaana miehenä hän palaa.

Hän on hävytön mies, se Villi. Pääkaupungissa ei hänellä koskaan kuulu olevan omaa asuntoa: tunkeutuu milloin minkin tuttunsa kammioon, syö, juo hänen pussillaan. Yht'äkkiä voi sieltä kadota ja ystävän parhaat, vaaleat housut vaatekaapista hänen mukanaan. Oleksii sitten jossakin maaseudulla jonkin aikaa, ei kukaan tiedä missä, kunnes yht'äkkiä jälleen ilmestyy kaupunkiin, tulee entisen asunnonantajansakin luo, näyttää housujaan, kysyy:

"Tunnetko näitä?"

"Kuka hiisi noiden tuttu tahtoisi olla! Riihiryysyt, ihan riekaleina!"

Silloin Villi selittää, että ne ovat juuri samaiset hienot vaaleat housut, jotka hän täältä viime kerralla lähtiessään oli lainannut. Sitten hän pyytää anteeksi, nauraa, vitsailee. Ihme, etteivät tutut koskaan oikein ikipäiviksi häneen suutu!

Kolmas väittää, että Villillä kyllä on oma asunto, Villi on sattunut häntä vastaan kadulla, oitis tarttunut käsipuoleen, kysellyt uutisia, naureskellut, ilvehtinyt. Vienyt viimein asuntoonsa, somaan, mutta niin pieneen kuin laivan hytti ikään, kohta oli pöytä täynnä juomista, Villi oli soittanut kitaraa, laulanut laulun toisensa jälkeen, vallan hurmannut. Pitkän illan olivat yhdessä istuneet. Villi osaa kaiken maailman kielet, kuvailee siellä ja siellä ulkomailla tekemiään matkoja ... piru tiesi, lieneekö matkustanut ... osaa keskustelun punoa joka asiasta, hänen juttunsa on ytimekästä, säihkyvää, terävää... Illan kuluessa oli vetänyt yhden laatikoistaan auki, levitellyt pöydän ja tuolin täyteen tyttöjen kuvia, nauraen näyttänyt punaisella silkkilangalla kiinnitettyjä, paksuja kirjenippuja, alkanut jutella ihmeellisiä, lukemattomia rakkausseikkailujaan ... hän tuntee kaikki naisten hienoimmatkin vaistot ... hän on oikein tutkimalla tutkinut lukemattomia naissieluja...

Vieraalta kului puoli yötä Villin luona yllätyksissä, hämmästyksissä, ihailussa, ihmettelyssä. Aamulla tuli viime yön henkevästä hauskuudesta seuraukseksi se, että hän lainasi Villille parisataa, ihan liikutusta tuntien, kun sai kunnian sellaiselle neroa leimahtelevalle nuorelle miehelle lainata, ja häpeissään, kun ei ollut enempää antaa. – Mutta Villi, piru, ei ole vieläkään hänelle lainasta sanaakaan hiiskunut. Lieneekö unohtanut?

Millä hän oikeastaan elänee? Sellaisilla kepposillako alinomaa? Ja mitä hän pääkaupungissa tekee? Ei mitään muuta kuin huvittelee. Ja sellainen hän lienee kuolemaansa saakka. Neljäs kertoo Villin hänelle sanoneen: "Minä olen liiaksi saanut lapsena iloitta kitua, nyt en voi olla ottamatta ennen kiellettyjä iloja tuhatkertaisesti takaisin. Jumalan kiitos, sitä varten minulle on jätetty perinnöksi oivalliset lahjat: äidiltä lauluääni ja isältä uskottelukyky. Isäni oli suuri romantikko, hän näki aaveita keskellä päivää. Minä tahdon nähdä auringon paistavan ja tuntea kukkasten tuoksuvan keskellä räntäisintä, harmainta talvea, ja kun minä tahdon, niin minä myös näen ja tunnen. Ken ihailee humbugia, sille minä laulaen ja soittaen sitä yltäkyllin tarjoan, mutta ken aikoo vastaan ottaa, tietäköön, että humbugi maksaa rahaa! Olkoon varuillaan, onhan hänelle annettu kuvittelun jumalainen kyky järkeäänkin kasvattamaan! – Sellainen romantikko minä olen; olkoot muut realisteja, jos se heitä elättää, sillä maailmassa on kaikkea, mitä kukin haluaa!" sanoo Villi.

Viides väittää, ettei hän niin paljon hävyttömillä kepposilla elä kuin yleensä luullaan. Hänhän sai täysikäiseksi tultuaan koko joukon rahoja isältään perinnöksi.

"Eipäs!" sanoo kuudes. "Ei hän isältään saanut penniäkään, sillä isä jätti omaisuutensa veljelleen. Mutta se veli ei ole tahtonut pitää rahoja, on kaikki antanut Villille. Niillä hän elää."

"Oh, ne rahat on aikoja sitten tuhlattu, niitä oli varsin vähän!" virkkaa seitsemäs. "Mutta Villin sedällä on nuori vaimo... Sitä Villi kuuluu rakastelevan saadakseen rahoja. Mies on sellainen vanha hupelo, kuuluu ensimmäistä lastaankin opettaneen jo vuoden vanhana nukkumaan talvella kylmässä porstuassa, että muka karaistuisi. Lapsi tietysti kuoli kuten ennen mustalaisen hevonen. Mutta eukoltaan Villin setä sai paljon rahoja, rahanaimiset ovat heidän suvussaan olleet poikkeuksettoman tavallisia. Höperön setänsä rouvalta Villi nyt rahansa hankkii."

Jaa – suuri romantikko on Villi, kymmenen vuotta hän on maailmaa punaisten lasien läpi katsoen elänyt, väkevänä, verevänä, laulavana elänyt humussa ja sumussa.

Mutta eräänä päivänä hän huomaa, että hänellä alkaa olla jo ikää.

Iltasella myöhään asuntoonsa tultuaan ja kynttilän sytytettyään hän sattuu katsahtamaan peiliin – hyi, mikä siellä oli! Inhoten ja pelästyen hän nakkaa peilin kädestään, siruiksi melkein tahtoisi lyödä sen!

Irvistikö siitä häntä vastaan itse saatana vai...! Sellainen tyly, korkea otsa, suupielissä hammasta pureva, melkein iljettävä ilkeys, leukaluiden lihakset paisuivat ja värisivät hammasten kiristyksestä.

Hyi! Vai oliko se ehkä hänen isänsä: sellainen laiha, punainen kaula ahneesti kurotteli peilistä, kurottelivat punaiset kasvot, joista äkäisen indiaanin-nenän kahden puolen silmät tuijottivat älyttöminä, sameina, epäilevinä. Hiukset kosteina tahmautuneet otsaan kiinni, ohimosuonet pöhöttyneinä, punaisina kiemurtelevat kuin onkilierot.

Hyi, Villi on ihan selvästi omassa äänessään kuulevinaan isän juopuneen, järjettömän korinan. Hän tupsautti pikaan kynttilän sammuksiin, pujahti vuoteeseensa. Mutta unta hän ei saanut.

"Ihmiselämä on kuin vesivärimaalaus: jos pohja on mustaksi tehty, älä yritäkään siihen kirkkaita värejä sivellä, musta ne nielee. Mikä on tummaksi alkujaan tehty, se myös tummana pysyy!" supisee Villi vuoteessaan itsekseen.

Ulkona räiskyy lumiräntää, ainaista iljettävää, märkää. Kuin ääretön, limainen, tuhatlonkeroinen nilviäinen ryömii jälleen kosteus ja räntäinen iljettävyys yli kaupungin. Tuuli uikuttaa, uhisee, sen ääni korisee joskus kuin takan kurkusta petoja sisään pyrkisi.

Kuumeisin silmin Villi tuijottaa kattoon, hän alkaa olla väsynyt huvituksiin, hänellä alkaa jo olla ikää...

Tuuli pimeässä tohahtaa... On kuin hahattavaa naurua tuulessa kuulisi, sitten vinha, uhkaileva vihellys viiltää aina Villin luiden ytimiin, vihellykseen vastaa kuin kaukaa, jostakin kaupungin takaa, kuin tuhansista sudensuista valahtava, epäselvä ulahdus.

– Haha ... nyt laulavat sudet minulle – muistojen sudet... Susia, susia kaikkialta hipsuttaa, kuin märkä, lokainen virta, hampaat irvellään, tuhansia, kymmeniä tuhansia... Haha, ne laulavat minulle:

"Sinä olet vaivainen raukka, sinä olet pettänyt ne, jotka lahjoistasi paljon toivoivat, sinä et ole osannut pyrkiä totuuteen...

"Sinä olet yhtä tyytyväisenä syönyt sekä raukkojen että kunnon miesten pöydistä, sinä olet vaiti kuunnellut, kun pappi sunnuntaiaamuna postillasta lastensa vereen istutti saarnojen lähimmäisvelvollisuuksista vapauttavaa unta, sinä olet yhtä tyytyväisenä viihtynyt tieteilijäin kalottien, upseerinarrin olkaimien ja velttouttaan tunnelmoivain taiteilijain kuin ponnistelevain työmiesten piirissä. Sinulla ei ole ollut mitään harrastusta tai vakaumusta yhteiskuntahenkilönä – siksi sinun elämäsi muisto lakaistaan ihmisten mielistä pois kuin syksyn kuivettuneet, karisseet lehdet tuuli pois lakaisee...

"Sinä olet tahtonut olla pelkkä oman elämäsi taiteilija. Sinä et ole koskaan muuten kuin kitaraa leikillisesti heläyttämällä sanonut vastalausettasi niille, joita olet ikäsi muka vihannut: pappeja, virkamiehiä, kalpeita taiteilijoita, jotka jo aikansa eläneillä ja aikaa sitten kuolleilla totuuksilla koettavat ihmisten terveydenkaipuuta tyydyttää. Sinä et ole tahtonut taistella, vain elää. Mikä tyydytys sinulla on menneestä elämästäsi?

"Sinä olet jäänyt yksin. Niistä tovereista, joiden seurassa ennen laulaen matkasit, hummasit, on osa kuollut; monet, kaikkein hienoimmat, hennoimmat sielut – tappaneet itsensä. Osa missä hiidessä lieneekään, merillä, Amerikan kaivoksissa: kaikkein uljaimmat, välinpitämättömimmät sielut. Loput, niiden kanssa et ole hummannut, virkamiehiä.

"Tuossakin tapasit päivällä kadulla erään tuttusi, nyt varatuomarin, jonka kanssa ennen alaluokilla vierekkäin istuitte. Kulki löntysti kadulla kylki edellä, molemmat kengänkärjet vasemmalle käännettyinä, paksun nenän sieraimet leveinä. Sinua värisytti, kun hän antoi kättä, joka on kuin veltto, märkä, limainen kinnas. Ne kämmenet olivat kuin liimaiset kärpäsloukun lehdet, rahoja ne kärpäsinä ahnastivat.

"Hän ilkesi sinulle sanoa: 'Kuule mies, etkö sinä koskaan aiokaan vakaantua! Yhäkö elää rempuat laulusi varassa vain!'

"Hänellä oli koulussa ollessaan hyvä pää, tai oikeammin opettajien pelosta syntynyt lukemiskiihko. Jo koulussa, vaikka varoja oli, hän oppi hautautumaan kirjapinkkoihin ihmisiltä, elämältä. Ylioppilaana jatkuu koulun tahti: hän suorittaa tutkinnot väkipakolla, luullen hyveeksi vain sen, että saa pian virkalakkinsa, osaa ajaa leukansa sileäksi. Hyi, että sellainen iljettävä mies viitsii puhua vakaantumisesta! Hän, joka itse ei ole vakaantunut koskaan, kun ei ole koskaan uskaltanut iloiten remputakaan!

"Ja se on niin perhanan varakas ... sinulla ei ole muuta omaisuutta kuin kitara, jonka kannelle kai salaisuudessa monet kyynelet ovat tipahtaneet, punaisilla nauhoilla sidotut kirjepinkkasi ja – velat ... hahaha...

"Toinen virkamiestoverisi on ankara kansan mies, mutta alati tolkkuaa, että hänen talonpoikaissukunsa johtaa alkunsa puolalaisesta aatelismiehestä; on päntännyt päähänsä vain pitkän kurssin statistiikkaa, mutta arvostelee, naureskelee tyystin tieteet ja taiteet; on hienoon pukuun puettu salonkimies, mutta soittaa pianoa – phonolan avulla. Hyi! Hän on nousukas häntäkärpänen, jonka kohtalo oikeasta asuinpaikastaan, talonpoikain lantatunkioilta, on ajanut auringonpaisteeseen oikean ihmisen inhoksi nahkaansa kimalluttamaan! Tämäkin häntäkärpänen horisee aina sinun ympärilläsi, pistelee veloistasi, voitonylpeästi hymyilee sitten vielä kuivuuden viisaita neuvoja antaen... Hyi! Ja hänkin on varakas, mutta ahnas!

"Tuossa on nousukas liikemies, joka on ahnehtien koonnut itselleen tiloja, sahoja, kivimuureja ei oman neronsa, vaan toisten tyhmyyden kautta. Mutta hän häpeää kuin rikostaan, jos imarrellen kehutaan hänen työkykyään. Hän ylpeilee rikkauksillaan, ei työllään. – Hänellä oli vaimona entinen piikansa. No mitäpä siitä! Mutta kun piikamaisuus paistaa naamasta, silmistä, kellonvitjoista ja hameenhetaleista!

"Ja entä entinen luokkatoverisi, nykyinen luutnantti sitten! Hänen ainoa omaisuutensa on punaisilla nauhoilla koristettu sotilashame, jota kyynäränpituisena ja sikari suussa laahaa kintuillaan. Mutta siitäpä hän voi olla niin mahtava kuin pappi akkamaisuudestaan!

"Jonkun ystäväsi on hänen isänsä uhrannut Isakina Jumalalle syntiensä edestä. Isää ei laiha vaimonsa miellyttänyt, siksi hän piti hyvää sänkypesuutta piikansa kanssa. Sai tunnonvaivoja, päätti tehdä pojastaan papin. Eikä tullut sitä herranenkeliä, joka olisi pojan asemesta antanut isälle oinaan uhrattavaksi. Sillä poika itse oli tyhmyytensä takia oinaaksi tullut. – Mutta uskontunnustus ja vatsanpullistus hänellä nyt on, varmat tulot. Mitä on sinulla, Villi? Velkoja!

"Yksi entisistä koulutovereistasi on esteetikko: toistakymmentä pitkää vuotta nuuskittuaan filosofisia saivarruksia kauneuden laeista hän on tullut onttosilmäiseksi, kyyryiseksi, keltaiseksi kirjastohyllyjen varassa seisovaksi muumioksi. Hän tietää mitä hänenlaisensa auktoriteetit kauniina pitävät – mutta hän punastuu närkästyneestä häpeästä, jos elämästä hänelle ainoakin tosikaunis sana puhutaan. Hyi, homehtunut kirjaskorpioni!

"Kun sinä näet raittiusmiehen, joka ei tahdo syödä pihviäkään, kun pelkää sen menevän heikkoon päähänsä, tai aina suu väärällään uikuttavan siveyssaarnaajan, joka ei tiedä hölynpölyä siveettömyydestä sanoa, kun ei ole koskaan itse langennut muuhun siveettömyyteen kuin raukkamaiseen uikutukseen, niin Herra Jumala: kannattaako sinun elää joukossa noiden matojen, jotka ulkokultaisesti harrastavat pientä, kun eivät tohdi mitään suurta harrastaa! – Niinkuin kansan terveys johtuisi niinsanotusta siveydestä tai raittiudesta, eikä raittius ja siveys kansan nuorekkaasta, iloisesta elämisen innosta!

"Jos sinulla olisi yksikin iloinen ystävä jäljellä vielä, niin sinä häneltä rukoilisit: tee minulle vielä yksi hyvä työ, ammu minulle kuula kalloon; minusta alkaa koko ympäristöni tuntua niin yksinäiseltä, vanhentuneelta, raihnaalta, että siitä käy henkeeni löyhkä kuin mätätautisesta, kuin yököttävästä, märänneestä juustosta! Ammu kuula kallooni, etten tule vanhaksi kuin muut. Sillä vanhentuminen on rikos!"

Mutta sitä ystävää ei enää ole, Villi on yksin. Hän on alennut entisestä hummaajapiiristään alussa keltanokkain, viimein joskus hampuusienkin parveen kitaraa soittamaan ja laulamaan. Mutta nämäkään eivät häntä ymmärrä: hänellä ei tosiaan ole monesti yllin kyllin rahaa, velkoja vain.

Siis täytynee Villin itsensä pitää huoli vapautumisestaan...

Kun hän olisi jättänyt edes jotakin silmin nähtävää, käsin kosketettavaa jälkeä elämästään! Mutta ei, hän on vain kitaralla iloisiin lauluihin näpännyt säestyksiä, hänen elämänsä merkitys katoaa kuin vaahto aaltoihin.

Kun hän voisi olla edes välinpitämätön, mies, joka kylmästi näkee, että kaikki lopulta sittenkin on turhuutta, tyytyväinen! Niin, siinäpä se on: jos ihminen jaksaa olla itseensä tyytyväinen, oli hän sitten vaikka hampuusi, rikas tyranni, rosvo, kerjäläinen, niin hän on suuri ihminen. Mutta voiko Villi olla sellainen?

– Minun elämäni pyyhitään pois kuin syyslehti maan kaljulta kamaralta lentämään! Minä olen vain tahtonut nähdä punaista unta, nyt pannaan mustat lasit silmilleni – niin, johan Baradinskykin on vuosia sitten itsensä ampunut... Miksi en olisi sellainen kuin sukunikin: isoisä hirtti itsensä hassuteltuaan koko ikänsä olemattomasta nahkajakusta; isä oli hullu mustasukkaisuudesta, kuvitteli näkevänsä piruja ja enkeleitä, ei mitään luonnollisia olennoita suvainnut... Äiti kuoli kidutettuna houruna, kostonko jätti Villille? Kenelle hän kostaa? Itselleen, sukuverelleenkö?

Niin kai. Pilautunut veri on maahan laskettava, ettei se vielä tulevia polviakin pilaisi.

Hyväinen aika, Villi huoneensa pimeydessä valvoessaan, pimeyden valtain alkaessa saartaa, kuoleman tunnon haikeasti ahdistaessa hänen sydäntään, on ilmielävästi näkevinään isoisänsä: riippuu nuorassa, kurkku vielä korahtelee ... ja isä sitten: kurottava laiha kaula, otsa hikeä ja silmät kyyneliä tulvien, ohimoilla suonet pullistuvat kuin päälakea kohti kiemurtelevat punaiset onkimadot.

Villille tulee kyynelet silmiin ... isän muistossa on jotakin haikean rakasta kaiken kauhistavan iljettävyyden keskellä... Isä tulee häntä kutsumaan lepoon, kuolemaan...

Yö on tuskallinen ja karvas, tuuli huhisee ja uikuttaa.

– Miten tämä pimeys niin yht'äkkiä tuli ylleni ... se kestää yhtä kauan kuin eletyt ilotkin, ellen jaksa lopettaa oleskeluani pimeydessä. Johan lapsena hankin itsemurhaa: menneet aikeet eivät ihmisestä koskaan katoa, ne piilevät yhä hänessä itsessään, vaanien odottavat sopivaa tilaisuutta... Mitähän häväisijäni, säälijäni minusta jälkeenpäin puhuvatkaan, jos nousen nuoraa myöten taivaaseen? "Velkojensa vuoksi hän sen teki!" sanovat. "Sääli miestä, joka hukkasi suuret lahjansa." – Perhana! Mutta mitä minä heistä välitän. Haudassa ei kuule hämäyksiä ja haukkuja. Varokoot vain itseään: itsemurhasta ei ole vahinkoa murhaajalle, vaan niille eläville, joille hän jättää synkät kuvat elämästä...

"Ah, ah!" huokaa Villi raskaasti. "Kun saisi edes tiimankin unta..."

Mutta aamulla, kun hän nousee vuoteeltaan, paistaa päivä jälleen kirkkaana. Villin raskas mielihaikeus kevenee.

– Vielä minä ennen kuolemaani teen sellaisen tempun, että näkevät vain lahjakkaan Villin sellaisiin kykenevän! hän itsekseen riemastuu, kun laskeutuu alas viileitä kiertoportaita iloista väkeä viliseville kaduille. – Se viime yö oli hassu! hän ajattelee.

MARIANNE.

Oi nainen, Marianne, sitkeässä, hellittämättömässä väkevyydessäsi ihana, miksi olit kerran kuitenkin niin heikko!

Katseesi, jonka luiden ja ydinten läpi pistävää, kaikkea epäilevää tarkkanäköisyyttä peittää punnittu, pettävän ystävällinen hymy, miten se katseesi kerran sittenkin saattoi olla niin sokea, kuin et ikinäsi olisi kalveintakaan valonsädettä maailmassa nähnyt!

Otsasi, joka on korkea ja kirkas, – koko pitkän ikäsi sallit vain laskettujen, kylmäin aatosten siinä liikkua, - miten ihmeellä sinä kuitenkin kerran annoit otsassasi sammua kaiken ihannoimasi järjen?

Sinä, joka olit naisen sitkeissä, hellittämättömissä, karvaissa ponnistuksissa jo aikoja sitten omaksunut ylpeän opin: "ei pelätä muita musertaa, eikä surra, jos itse musertuu, niin tullaan väkeväksi", – miten ihmeellä saatoit yhdellä ainoalla hetkellä hukata sen kaiken, mitä koko ikäsi tuon opin ohjaamana olit itsellesi koonnut?

Sinä, joka et viikkokausiin yhtenäkään yönä paria tuntia enempää nukkunut etkä kumminkaan väsynyt, hymyillen, pettävästi laulaen kuljit jäntevänä ja virkkuna humalaisten herrain joukossa, heidän kirkkaat rahansa tulvana vuotivat notkealla vyötärölläsi keinahtelevaan laukkuun, sinä, jonka ei tarvinnut moniin öihin silmääsi ummistaa, miten kuitenkin kerran selvällä päivällä nukuit valppautesi unohtaen pettävään uneen?

Sinä, jonka vanhentuneet kasvot hieman pöhöttyneesti punoittivat parin vuosikymmenen hienosta naukkailemisesta, vieraille tarjottavain juomain kelvollisuuden tarkastamisesta, sinä joka et juomiin tottuneena olisi päihtynyt sadan pahimman juopon kanssa kilpaillessasi, miten saatoit sinä yhdellä hetkellä tajuttomasti päihtyä yhden ainoan juopon, kauniin miehen pelkästä läsnäolosta?

Olithan sinä nähnyt tuhansittain miehiä, heistä yhdellä ainoalla katsahduksella, naisvaistosi voimalla, tunsit perin pohjin jokaisen. Miksi et kuitenkaan yhtä tuntenut!

Koko elämäsi oli ollut hikeä, näyttelemistä ja pirullisen väkevää sankarillisuutta. Miten yht'äkkiä aloit leikkiä, avata itsesi toisen nähtäväksi pienimpään sopukkaan saakka, palata siihen, jota olit varonut kuin yksin jätetty etuvartija vihollisvaaniskelijoita: hellään naisellisuuteesi?

Miten saatoit kaiken sen, jota koko ikäsi olit työllä ahnaasti koonnut, tuhlata yht'äkkiä pois leikitellen, uhrautuen, säälien, rakastaen?

Mikä ihme sinut, oi ylpeä Marianne, sai Villin vaimoksi?

Sinä olit syntyisin pienestä merenrantakaupungista – samasta, jossa Villi oli kerran poikana saarnaillut raivoisaa darwinismiaan ja revolverilla ampua paukutellut, – köyhistä työläisvanhemmista. Koulua sinä et saanut käydä kuin parhaiksi rippikoulun. Mutta sinä olit naiseksi kypsyessäsi kovin kaunis.

Marianne, kasvosi olivat kalvaan valkeat kuin puhtain, läpikuultavin marmori. Luuli, että otsasi hipiästä valo helotti kultaisena, pehmoisena kuin marmorikuvan otsasta päivän säteet. Mikä lämmin, uhkuva marmorikuva! Mustat silmät avomielisinä, lämpöisinä hymyilivät.

Sinua ajelivat kotikaupungissa olutpanimon naureskelevat, hölmöt saksalaiset mestarit, joku kyvyttömyytensä vuoksi laiha ja tekosentimentaalinen runoilijavätys, pillerinpyörittäjät apteekista, puotisällit, laihat pukit räätälien pöydiltä. Ah, olitko sinä heitä varten, sinä, jolta moni sivistynytkin oli kaulastasi hellästi helmiä anellut saadakseen edes yön noita ihosi tuoksuvia, lemahtavia koruja pitää rinnallaan, sitten jälleen takaisin tuodakseen. Sinä, jonka jalkoihin moni ylen rikas ja antelias oli laskenut hopeitaan, että edes yhdeksi ainoaksi yöksi kävisit heidän kanssaan ja rakastettunsa olisit yhden ainoan yön. Ah niitä hävyttömiä!

Sinä, joka olit kaunis, mutta köyhä, sinä kaipasit kotikaupungistasi jonnekin muualle, missä ei kauneutesi riemastuttavaa häikäisyä himmentäisi vanhempain köyhyys, suvun alhaisuus. Ehkäpä kauneutesi muualla toisi vielä sinulle aavistamattoman onnen, ihmiset eivät sinua häpeällisesti tohtisi polkea, kun eivät sukusi köyhästä kurjuudesta mitään tietäisi, heitä vain kauneutesi häikäisisi.

Sinut sai vanhempaisi luota pääkaupunkiin houkutelluksi joku tuttavattaresi, juuri avaamansa pienen kahvilan omistaja. Sinä olit pirteälle, näppärälle kahvilan rouvalle erinomainen afäärivälikappale, oivallinen kahvilan kyltti. Sinä olit kaunis, nuoria miehiä kihisi ympärilläsi pienessä kahvilassa, kahvilan suklaalla, kahvilla ja tupakoilla oli lentävä menekki, rouva hymyili, kun laukku hänen kupeellaan oli joka ilta paisunut hymyilläsi saaduilla rahoilla pullolleen.

Se oli sinulle ihanaa aikaa. Paljon palkkaa et rouvalta vaatinut, riitti se, että sait riemuita ja elää rakkaan yleisösi ihailemana. Riitti kaikista valvomisista ja ponnistelemisista palkkioksi se, että iltaisin ryntäsi kahvilaan hurjan iloinen, laulava, rymyävä, remuava ylioppilasjoukko, oitis riemuiten ympärillesi kokoontui, aloitti ympärilläsi huikean, iloisen, rallattelevan piiritanssin.

Joskushan tosin loukkaannutti, haikeasti sydämeesi pisti jonkun irvihampaan puhe: hän mainitsi salaperäisesti, nokkaviisaasti tovereilleen silmää iskien joistakin olkaimista, upseerista, joka maalaa eläviä kuvia ... hyi ... jolle Marianne muka kotikaupungissaan oli ollut mallina... Ah sellaista nokkaviisautta, salakähmäisyyttä... Mitä pistelijä oikein tarkoitti? Marianne oli lentänyt punaiseksi, katsoi tuskallisen ärsyttyneenä puhujaa, vaati loukkaantumisesta vapisevalla äänellä selitystä.

Puhuja ei selittänyt, iski vain nenäkkäästi silmää tovereilleen. Mitä hän on tietävinään? Ja mitä ilkeitä valheita hän tirskuville ystävilleen hänestä uskotellee!

Seuraavana iltana hän puhujalta kahden kesken uteli, mitä tämä oli oikeastaan tietävinään siitä, josta oli eilen puhunut. Koko yön oli se ilkeä viittaus hänen mieltään kalvanut ja vienyt häneltä unen.

Puhuja ei nytkään vastannut selvään, teki vain ilkeitä, salakähmäisiä pistoksia silmät kiusallisesti kiiluen. Ah, kuinka ilkeä! Tosinhan Marianne kerran kotikaupungissaan oli ollut mallina eräälle maalaavalle upseerille, mutta mitä pahaa siinä oli! Maailma on niin ilkeä, se sepittää valheita. Minkätähden?

Sitten Marianne huomasi, että puhuja olikin nuo pistoksensa tehnyt mustasukkaisuudesta ja että muut olivat mustasukkaisuudesta ilkeästi nauraneet niille. Marianne piti näet erityisesti vain yhdestä jokailtaisista vieraistaan, kauneimmasta, siivoimmasta. Silloin Marianne halveksivasti nauroi: sellaisia raukkoja, ne halventavat hänen nimeään, kun eivät voi saada häntä rakastumaan heihin, mokomiin rumiin irvikuonoihin! Kuuluisiko sitten kahvilatytön moniin velvollisuuksiin välttämättä sekin, että hänen pitäisi sydämensäkin paloitella vieraitten ahmittavaksi kuin mikä omenakakku ikään!

Sen jälkeen Marianne irvistelijöille keikautti valkeaa, paljasta kaulaansa, antoi piston pistosta vielä myrkyllisemmän, iski miesten arimpaan paikkaan: heidän itserakkauteensa. Kun hän nauraen sanoi jotakuta rumaksi, silloin vaikeni nolosti puhujan suu, silloin oli vaikea olla Mariannen ilkkuvain, ihanain katseiden alla, silloin kasvot vääristyivät rakkauden harmista, loukkaaja tahtoi muuttua ystäväksi, mutta Marianne, hän ei häntä enää ystävyyteen päästänyt.

Marianne rakasti vain yhtä, ja tämän ystävyydellä hän muita kiusasi. Vain sen yhden hän antoi lämpöiseltä, hivelevältä kaulaltaan ottaa helmirihman, joka kimalteli kuin rivi punaisia, raskaita veripisaroita, vain sen yhden kanssa hän vaihtoi rintaneulojaan, sormuksiaan merkiksi vilpittömästä ystävyydestä, sen yhden kanssa kulki aamuin torilla hedelmäostoksillaan – ah, hän ei tietänyt, mitä hän ei olisi voinut sille yhdelle uhrata, ruumiinsa, sielunsa, jos olisi ollut tarpeen. Mutta nythän ei kumpikaan anonut toisiltaan muuta kuin kuluvain hetkien viatonta ystävyyttä, juttelua; joskus sylissä istua, ehkä arasti suudellakin.

Mutta sitten Marianne alkoi vähitellen enemmänkin toivoa ... olihan tuo hänen ystävänsä lukumies, lahjakas ... hyvä Jumala, mitä Marianne-parka uskalsi jo toivoen ajatellakin!

Eräänä iltana, Marianne oli jo kerran kiihtyneenä, huimautuneena, heikkona arasti sattunut ystävälleen asiasta palavan sanansa vihjaisemaankin – eräänä iltana myöhään ... kaduilla tihkuu vettä, sameata usvaa ... tulee hänen ystävänsä kahvilaan, näyttää niin surulliselta, väsyneeltä.

Istuutuu pöydän ääreen, puhuu:

"Marianne, Marianne! Istu tuohon toiselle puolelle pöytää, ojenna kätesi yli tahraisen pöydän minulle... En rakasta palanutta tuhkaa, en viinin jätteitä laseissa. Rakastan valkeaa kättä, joka ojentuu yli pöydän, kätkee katseiltani puoleksi tyhjennetyt lasit ja palaneet porot."

He puhelivat kauan, hänen ystävänsä oli niin säälittävän rakas, näytti samalla peloittavalta, oudolta ... ilma oli tukahduttava, tupakansauhuinen; verenpunaista valoa heijastivat sauhuihin katosta sähkölamput.

Lopuksi ystävä sanoi, ettei hän voi enää rakastaa ketään, hän oli liiaksi maailmassa rakastanut, hän oli nyt sydämeltään niin köyhä, rukoili anteeksi.

Sen jälkeen ei hän Mariannen luona käynyt. Tokkopa Marianne häntä kaipasi?

Siitä saakka on Marianne ollut sellainen, ettei hän ihmisiä ole rakastanut, enemmän vihannut. Hyväillä kyllä häntä ovat saaneet jotkut harvat miehet, joilla on vankasti rahaa; sillä Mariannen rakkaus, se maksaa. Hyväillä kyllä ovat saaneet, Marianne on heille hempeästi hymyillyt, nähdäkseen heidän heikkoutensa, saadakseen tietää miten hän parhaiten voi heidät saada tuhlaamaan rahaa hänen kootakseen. Siitä saakka oli Mariannella selvä, kylmä tunnuslauseensa: ken antaa itsensä tallata, se tallataan. Sen jälkeen oli Mariannella selvä, suuri elämänohjelmansa: koota suuri omaisuus, sitten erota iljettävästä kapakoitsijan virasta, toisten verta imemästä, mennä ulkomaille, matkustaa ja asua siellä täällä unohdetussa rauhassa; sitkeän, pitkän työn hedelmiä nauttia yksin niinkuin niitä kokosikin, yksin sankarillisesti kuolla kuten oli elänytkin.

Ja Marianne, hän palveli sitten sitä, joka parhaiten maksoi, hän säästi, ponnisti, näytteli, nöyrtyi, oli ylpeä, pyydysti, ahnasteli; kasvatti järkeväksi itsensä, kylmä oli kuin mustatukkainen marmorikuva.

Kotikaupunkiinsa hän oli viimein rakennuttanut sen ensimmäisen suuren hotellin. Se on kallis, komea rakennus, se tuo hänelle paljon rahaa. Ja oven päällä on kyltissä: Hôtel Marianne.

Marianne on iältään jo neljänkymmenen vaiheilla, mikään kaunis ei hän enää ole, silmät vain terävinä, viisaina tarkastavat, huulet alati kylmästi hymyilevät, kasvot ovat hieman pöhöttyneet viinien maun tarkastamisesta.

Pian hän on määrässään, vielä satatuhatta rahoja lisää, ja hän myy hotellinsa, matkustaa ulkomaille, etelään, ei koskaan sieltä enää palaa, yksinäisyydessä kuolee.

Mutta yht'äkkiä tietää koko maailma, että hän on kihlautunut kaikkialla tutun huijarin Villin kanssa. Mitä tämä merkitsee?

Se merkitsee hyvää: että Villiltä voivat velkojat nyt saada rahansa takaisin. Mariannella on yli puoleen miljoonaan nouseva omaisuus.

Se merkitsee, että Villi on koko keppostäyden elämänsä kruunannut sellaisella keisarikepposella, jota suurimpainkin elämänymmärtäjäin täytyy hämmästyä.

Ei hän olisi Villi, suuri romantikko, kuvittelija, lahjakas nero, ellei hän voisi saada itselleen elämän hyvyyksiä ilman omaa hikeä!

Ei hän olisi Villi, ellei hän voisi sokaista ja huumata naista, joka varmasti luuli jokaisen miehen salaisimmatkin vaistot kylmällä silmäyksellä näkevänsä.

Ei hän olisi Villi, ellei hän osaisi naistuntemustaan käyttää tehdäkseen tyhjäksi sankarillisen naisen pitkän elämän ajalla harkitut aikeet.

Ei hän olisi Villi, ellei hän osaisi katsoa elämää punaisten lasien lävitse.

Oh, olisipa Marianne vain tietänyt, mitä Villi tunsi ja ajatteli, kun hän Mariannen kammioissa lepäili sohvalla likööripöydän vierellä kaunis pää Mariannen helmoissa, kun he, ikäihmiset, leikkivät kuin lapset, poskilla rusotti liköörin väkevyys, Villi Mariannen helavyötä hymyillen aukoi, Villi, vankka mies, pitkä, leveähartiainen, niin että Mariannen selkäpiitä nautinto huumaten väristi, kun hänen sylissään lepäävän miehen lujasti pusertavat käsivarret hänen uumiaan kietoivat!

Villi päästi auki hänen vaskenvälkkyvän helavyönsä, hänen röijynsä napit availi, naureskellen ja leperrellen tarkasteli hänen liivinsä, narisevat korsettinsa – uh, sellainen laiha, luinen kupu sieltä tuntui. Inho Villiä ihan värisytti! – Oh, ajattelee Villi, – mikä kummallinen yhteensattumus. Äitipuoleni nimi oli Mariana, tämä on Marianne. Äitipuoleni tappeli isäni kanssa. Herra Jumala, mikä tästä aviosta oikein tulee...

Villi ei ikinään ollut osannut oikein rakastaa, ainakin siinä suhteessa hän oli iäti ollut sairas. Rakkaus ei koskaan ollut voinut häntä työhön ja ponnistuksiin innostaa, rakkaus oli ollut vain ajanvietto, lelu.

Tuskinpa muulloin hän oli edes kiihkeästi rakastanut kuin aivan lapsena, sairaalloisesti liian varhain kehittyneenä. Koulupoikana hänen rakkautensa huusi taivaisiin kuin vuodatettu viaton veri, silloin hän saattoi valvoa öitä silmät kuumetta palaen ja morfiinipullo vapisevissa käsissä.

Sen jälkeen hän oli morfiinipulloja hankkinut ja taas särkenyt vain yltäkylläisyyden ja väsymisensä vuoksi.

Niin monesti hän oli uskotellut itselleen muka rakastavansa... Villi muistaa iäti, kun hän ensimmäisen kerran oli suudellut sydän kaikesta kiihkosta tyhjänä, halutonna. Hänen huulensa tuntuivat kylmiltä, suudellessa hänen tarvitsi miettiä, mitä naiselle puhuisi, nainen iljetti häntä, sanat tulivat velttoina, jäykkinä, liikkaavina, Villin tunteettomuutta ivaavina.

Kun hän silloin iltamyöhällä palasi kotiinsa, heittäytyi hän vaatteet yllä sänkyynsä, tuijotti kattoon, sydäntä oudosti kouristi. Nyt on rakkaus mennyt! hän huudahti. Mutta se oli kauan, kauan sitten.

Sen jälkeen hän ei etsinyt naisen läheisyyttä sisäisestä pakosta; vain pitkän, toimettoman ajan kuluksi.

Ja nyt se on näin pitkällä. Raha-aviothan ovat hänen sukunsa veressä. Villi pelkää, synkät varjot yhä paisuvat, synkkenevät.

Kohdatessaan toisensa ensin junassa he istuivat vastapäätä toisiaan: no niin, Villistä hänen pieni jalkansa oli aika soma, kun se kiiltonahkaiseen kenkään puettuna pisti esiin helmuksien alta, mutta kasvot olivat punertavat, pöhöttyneet. Villi tiesi kumminkin, minkä kultalinnun läheisyydessä oli. Nyt onni potkii jos koskaan! hän ajatteli punoen koko vaistollaan ja taidollaan keskustelua.

Ja se onni potki. Se oli niin usein potkinut Villiä niin hyvin, ettei hän sen saavutettuaan tuntenut omain ponnistusten nautintoa.

Marianneen kihlautuessaan hän oli polttanut kaikki entiset kirjeet, ne muistot häntä niin vaivasivat. Hän oli tuuminut: nyt maksan velkani, rupean tekemään työtä.

Mitä työtä? Ei Villi tiedä. Mitä hänen tarvitsisi tehdä, onni häntä elättää ilmaiseksi. Mihin hän kykenisi ... niin, lahjoja kyllä on paljon, mutta kehittämättömiä kaikki ... hän taitaa sittenkin olla vain kolme luokkaa lyseota käynyt puolisivistynyt raukka, joka puskee läpi uhkapäisyydellään ja seurafraaseillaan... Ja halun puute sitten!...

Synkät varjot kokoontuvat ympärille yhä ahtaampaan piiriin. Tämä avio taitaa olla niiden viimeinen sudenverkko Villille.

Villiä ihan vavistaa siinä Mariannen helmassa, hikipisarat helmeilevät valkealla otsalla enemmän pelokkaiden aavistusten kuin Lucca-liköörin vaikutuksesta.

Ulkona pikkukaupungin kujilla on lokaista ja harmaata, puhelinlangatkin kummallisesti vongahdellen hurisevat, helisevät.

Kuin tahtomattaan Villi nousee istualle, tempaa kitaransa, näpäyttää sointuparven, laulaa kuin tietämättään pari säettä: "Vienan rannalla."

Yht'äkkiä laulu, sävel katkeaa, kyynelet tulevat silmiin, hän tarttuu lasiinsa, kilistää hymyillen Mariannelle, vajoaa taas äänetönnä Mariannen helmaan.

Eiköhän olisi parasta kuolla sittenkin pois? Mutta Marianne?

Sehän sopisi heidän häämatkallaan, ulkomailla. Villille on kaikki täällä kotimaassa tuttua, ei ole sitä loukkoa, missä hän ei olisi kolunnut, ei niitä kasvoja, joista hän ei yhdellä silmäyksellä tuntisi henkilön luonnetta, ehkä hänen elämästäänkin voisi pitkät luvut kertoa pelkästään kasvojen piirteitä lukemalla. Villille on täällä kaikki vanhaa, hänen on ikävä.

Villi alkaa jo kuvitella, miten hän kuolee jossakin Kreikan saarilla... Ithakaa hän on aina Troian sodan lukuajoilta ihaillut...

Kuoleman tulisi tapahtua salaisesti, kuin tapaturmasta, ettei Marianne saisi kärsimyksiä. Sääliihän Villi toki naista, joka niin paljon on hänen hyväkseen uhrannut.

Villi, voimakas, leveäharteinen mies, kuvittelee kuin mikäkin hento luostarin neito.

Hän nappailee kitaraansa pää Mariannen helmoissa, katse on kuin kaukaisissa näyissä.

– Jo tuuli raitisna käy, ja säteilevistä pilvistä huikaisten hymyilee kallis päivä! hän ajattelee.

Sydän riemun kamppailussa vapisee, ummistuvat silmäluomet, raikkaisiin kyyneliin kostuvat silmäripset.

Pian olen kaukana täältä, siellä, missa hanget eivät peitä maita eikä tuuli kolkkona käy!

Meri vapaana, huikaisten säihkyy sinisen taivaan alla, meri auringon hopeata kiehuen painuu mahtavain, utuisten ilmanrantain taa.

Pian katoan kuin hyvästiä heittämätön lokki iäksi kauas! Pian nukun kypressien alla.

Pian nukun kammitsoissa paatten, joita lämmittää ainainen päivä.

Ilta-auringon hohde pakanatemppelien valkeissa päädyissä palaa, iki-levollisna pilarilta pilarille väistyy.

Varjossa tummain puiden, varjossa paahtavan, iki-hedelmöivän päivän uneksin!

Temppelit, joiden kattoja eivät korista nokisen mustat, kirotut ristinmerkit, sininen taivas vain kaartuu pilarikruunujen yli.

Kuin jumala nukun minä kypressien alla, vaikenevain kuin ikuisuuden pyhä yö.

Pian nukun minä kypressien alla, tummain, vaikenevain kuin ikuisuuden yö.

He lähtivät ulkomaille, Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta Englantiin, Ranskaan ja Italiaan, sieltä Kreikkaan ja Turkkiin, vuoden päästä palasivat molemmat Kaukaasian ja Venäjän kautta kotimaahan.

Eihän se matka Mariannelie maksanut kuin pitkien vuosien työllä, hiellä koottuja markkoja parikymmentä tuhatta.

Ei ollut Villistä sinne etelään jäämään kuten oli aikonut. Hôtel Mariannen juomapöydässä hän kaiken kaupungin pikkuporvareille hurmautuneena, henkevässä hehkussa kerrottuaan ulkomaanmatkoistaan tulee synkäksi, lopulta melkein raivoisaksi.

"Ette usko, miltä tämä alituinen vilu, märkyys, köyhyys, vaivaistalomaisuus täällä kotimaassa tuntuu sitten, kun on muualla saanut käydä!"

Ja sitten hän juo niinkuin ihminen pelkästään juomishimosta vain voi juoda.

Kaikki matkustavaiset ja yövieraat, jotka Hôtel Marianneen saapuvat, hän kokoaa ympärilleen yksityishuoneisiinsa, komentaa pöydät täyteen parhainta mitä hotellin kellareissa on, juottaa ilmaiseksi tutut ja tuntemattomat, näyttelee valokuvia, joita on itse ottanut Kööpenhaminan satamissa, Lontoon jättiläissumuissa, Invalidikirkossa Parisissa, Firenzen gallerioissa, keskellä Pompejin raunioiden pilaristoja, näyttelee kalliita turkkilaisia mattoja, kurdilaisia teräviä tikareita, on muistoistaan kuin hullu, nykyhetkestä kuin pimeään, kosteaan vankilaan suljettu Unkarin mustalainen.

Eukkoaan Villi ei kärsi. Marianne on pelkkää käytännöllistä proosaa, hän hyppää ja häärää, kinaa tarjoilijattariensa kanssa, moittii Villiä tuhlaamisesta, ravintolavieraiden ilmaiseksi juottamisesta, toivoo lapsia ... niinkuin Villi ei olisi tuhat kertaa hänelle vakuuttanut, että heidän on mahdotonta saada lapsia! Villi kyllä entisen elämänsä tuntee. Tuiki mahdotonta!

Villin kasvot lentävät vuoroin kuin häpeästä punaisiksi, vuoroin harmaiksi raivosta, jos Marianne vieraiden läsnäollessa edes hänen käsivarteensakin uskaltaa nojautua. Eihän Villi kärsi Mariannea. Pitkissä jonoissa, haikeasti sydäntä ahdistaen kulkevat Villin sielussa entisten lukemattomien rakastettujen kuvat. Jokainen, köyhäsieluisinkin, ruminkin niistä oli Mariannea parempi ... tai ei parempi, hyvähän Marianne on, aivan iljettävän hyvä ... mutta Villi ei vain häntä kärsi, siinä kaikki!

Monta kertaa Villi miettii, että ehkä hänen isä-vainajallaan olisi ollut parhain maailmassa olla varatonna, päivästä päivään elää kuin mustalainen, ilman vaimoa. Hänenlaisensa luonne ei voi sietää mitään siteitä, kiinnittivät ne häntä sitten kotiin, kontuun tai naiseen!

Ja niin mustasukkainen se Marianne vielä on! Usein Villi häntä tahallaan kiusaa. Hän lähtee hotellistaan: ilkkuen, silmää iskien sanoo eukolleen menevänsä sen ja sen porvarin nuoren rouvan tai sen ja sen tyttösen luo. Kaupungilla hän saa kuulla, että nyt taas on Hôtel Mariannen rouva soittanut helistänyt puhelimella kuin tulipalohädässä sinne ja tänne, sinne ja tänne, kysynyt miestään, vaatinut porvarien rouvia ja tyttöjä puhelimeen, raivoisasti heitä sättinyt, haukkunut hänen miehensä houkuttelemisista. Mokomakin pöhönaama!

Mutta mustasukkainen on Villikin rouvastaan. Jos Marianne vain katsahtaakin johonkuhun mieheen, niin Villin kasvot aivan mustenevat, hän kohottaa käsivartensa, hän haluaisi Mariannea lyödä!

Marianne ei enää saisi mennä saapuville matkustavaisille huoneitakaan osoittamaan, ei: se on bufettineitien ja palvelijain tehtävä! Mariannen pitää istua huoneissaan, hänen pitää olla vain Villin rouva!

Haha ... kylläpä sitten hotellin asiat pian olisivat nurin närin, jos Marianne miehensä vaatimuksiin suostuen kaikki heittäisi palvelijain varaan!

Kaupungilla sanotaan, että Villin ja Mariannen välillä on melkein aina ilmikiista. Tällaisen kiistan jälkeen Villi tavallisesti istuutuu vakituisten seuralaistensa, parin saamattoman pikkukauppiaan, konkurssiaan puuhailevan nahkurin ja Anniskeluyhtiön kaupanhoitajan joukkoon, komentaa taas pöydän täyteen tavaraa ja vaimonsa kuullen alkaa kehua, miten hän tältä petkutti rahat.

Se petkutus oli tapahtunut siten, että Villi oli Tukholmassa kiiruhtanut muka siveellisistä syistä vihkimistä niin paljon kuin mahdollista, joten avioehto, jossa vaimo saisi omistusoikeuden omaisuuteensa, tuli vasta vihkimisen tapahduttua heille Ruotsiin. Mutta se olikin liian myöhäistä, vihkimisen jälkeen ei noilla papereilla ollut mitään merkitystä, ja sitä ei Marianne-raiska tietänyt. Niin Villi petkutti itselleen kuusisataatuhatta markkaa, ajatelkaa: kuin korttia pelaten kuusisataatuhatta Mariannen hiellä koottua kirkasta markkaa!

"Sellainen saatana minä olen. Haha minun muijaparkaani! Onni miestä seuraa ja vasikkata vatsatauti!"

Sitten Villi alkaa sanomattomasti haluta ostaakseen synnyintilaansa, Ali-Ollilaa; nykyinen omistaja olisi taipuisa sen myymään.

Ah, miten hän muistossaan rakastaa kotiseutuaan, jossa auringonpaisteiset, päättömän ihanat maantiet kiertelevät kimaltelevan, suvisen järven ympärillä iloisesta kylästä kylään, talosta taloon, auringonpaisteiset, avarat maantiet, joiden molemmin puolin korkeilta vaarain harjoilta laskeutuvat kujaisaitainsa takana alas laaksoihin lainehtivat, välähtelevät viljapellot, maantiet, jotka itse alenevat vaarain harjoilta alas mäntymetsäin viileään pimentoon, kunnes jälleen kierteisinä kohoavat rinteitä pitkin, kellervänä juovana talojen ja peltojen ohitse katoavat uusien kukkulain taa!

Hän muistaa siellä joka talon: siinä talossa on harmaa, sikin sokin harrottava navettarakennusryhmä ja huippuinen, korkea kaivon vintti; siinä talossa on auringonpaisteinen tanhua, jolla kylän pojat kesäilloin aika ääntä pitäen pelasivat huntusta; siellä valkeassa talossa korkealla mäellä oli iso, ruskea koira, jonka kumea haukunta talvi-illan äänettömyydessä oli niin velhomaisen pelkäävänä kajahdellut kauas, kauas avaraa laaksoa ympäröiville harjanteille. Sen talon niitty oli keväisin huikaisevan keltaisenaan raittiisti lemuavia kulleroita, niityn halki vei märkä, räiskyvä polku ensin uudelle, valkealle riihelle, jonka vierellä oleva lastukko pahoin pisteli paljaita jalkoja, sen jälkeen ylös kivipihatolle, jossa piti pelätä mörisevää härkää, sitten ruohoiselle pihalle, jonka ympärillä kasvoi oudosti lepattavia, kalveita jättiläishaapoja. Siellä on pappila, siellä Karppila, jonka emännällä oli näärännäppy nenän syrjässä; sen Villi muistaa joltakin lukukinkeriretkeltä, joka on hänelle nyt kuin unta vain: paljon väkeä, tiukuja kilistäviä hevosia piha täynnä, ruokaa ja juomaa hukkumiin saakka.

Ah, hänet valtaa sanomaton ikävä sinne kotikyläänsä! Eikö hän kaipaisi sinne, jonne on pienenä poikapahaisena koulusta kulkenut ohi harmaan, vanhan kellotapulin ... itse kirkosta oli tehty pitäjäntupa kaupunkiin ... kellotapulia ympäröi sammaltunut, syreeniterttujen varjoama kiviaita ... vanhalla hautausmaalla tuoksui valkeanaan kieloja, siellä oli myös muinaisilta ajoilta mestauspölkky tapulin oven vieressä ja peloittavia, ammottavia hautakammioita... Kalmistoportin vierellä oli sammaltunut kaakinpuu, josta suomittavain valitukset olivat muinoin kajahdelleet yli ihanain seutujen... Mutta kiertokoulumestarin pelto hautausmaalta laskeutuvalla rinteellä kasvoi erinomaisesti, kuten sanottiin, niiden kuolleiden ihrasta, jotka aikojen kuluessa olivat saaneet leponsa sammaltuneiden paasien ja lahonneiden puuristien alla.

Eikö hän rakastaisi joka saarta, jonka äyräällä kallio hehkuu auringonpaisteessa, kalliolla nyyköttää vanha nuottakota. Eikö hän rakastaisi joka nientä, joka vihreänä kohoaa sinisistä laineista, eikö jokaista siltaa, jonka kaarelta oli lapsena onkinut, rimpuillut puhelinlankain pelissä, joihin hänen ongensiimansa oli ilkeästi tarttunut! Eikö hän rakastaisi sillan korvalla välähteleviä pajuja, niinipuita, kahisevaa kaislaa, ojia, joiden yli oikaisevat polut johtivat, ojain rätyköitä, väkevästi lemuavia myrkkykeisoja, hakain viidasta korskuvia naapurien hevosia!

Eikö hän rakastaisi jyrkkää, pitkää maantien rinnettä korkean, kallioisen vuoren juurella ... vuoren harjalla oli juhannuksena roihunnut jättiläiskokko, olivat räiskyneet tervaiset venheet, ja punertavia savupilviä olivat tervatynnyrit vyöryttäneet.

Eikö hän rakastaisi punertavia ruostekiviäkin maantien varrella: niiden sanottiin tulleen punertaviksi sota-aikain verestä; eikö rakastaisi maantien hietaakin, joka santajyvästä. Siellä oli hän poikana keväisin kaupungista kotiin tullessaan viipynyt pitkään: pelkäsi isää, ei halunnut kovin aikaisin kotiin saapua; oli kepillä auttanut vettä maantien lumisohjuista ojiin porisemaan.

Ah, Villille tulee vallan hurjan ikävä, kuta enemmän hän kotiseutuaan ajattelee. Siellä hän oli tien varrella keväisestä, tuoksuvasta männiköstä, jossa lumikaistaleita vielä hohti, ottanut variksenvarpaita, kietonut päähänsä: ilman hattua, pelkkä vihreä, pehmeä seppele päässä kulkenut laulaen pitkät matkat. Ah, hän oli Alroy silloin, hänet olivat johdattamansa, näkymättömät joukot seppelöineet.

Keväistä, lumisohjua kimaltavaa maantietä hän kulki, siellä ja siellä oli maantien kahden puolen raja-aitain päässä portin pylväät, mutta raskaat portit aivan auki. Siellä oli punertavaa, hentoa koivikkoa, sitten korkea mäki, jolta voi nähdä Ali-Ollilan korkeana, vaaleana, upeana kohoavan alhaalta järven rannalta. Siinä haarautui kylän tiestä Ali-Ollilan kuivempi kärrytie: vasemmalla puolen tietä kasvoi kesällä aina suunnattomasti vattuja, tosin pieniä ja kuivettuneita, päivänpaahteinen kun oli tien varsi; oikealla puolen tietä välkkyi koivikko, josta Villi usein juhannukseksi oli kantanut kodin järvenpuoliselle kuistille tuoreesti lemahtavia koivuja. Mutta tuossa tiepuolessa on iso kivi, jota yritettäessä poraamalla särkeä Kalle-renki oli menettänyt oikean kätensä ja silmänsä ... verisenä ja ruudinsavun tahraamana oli häntä kannettu lakanassa pirttiin... Siinä on perunamaa, tuossa aidan seiväs, johon loispoika oli talvella mäkeä laskettaessa puhkaissut kurkkunsa; tuossa on kotikunnas, sen kolme humisevaa, pyhää mäntyä ... tuolla kunnaan juurella, järvenrannalla tiheä, sanajalkainen viidakko, jossa Villi usein oli piileskellyt juopon, örisevän isän raippoja...

– Ah, Ali-Ollila minun täytyy saada haltuuni!

Näkee ilmielävästi kotiportin, pistoaidan, jonka yli huvikseen oli kiipeillyt koettaen, tokko paalujen päät pistäisivät, siinä pihan hietikko, siinä kellarin katto, jonka päreissä kerran housunsa revittyään oli äitipuoleltaan saanut armottomasti selkäänsä, kunnes isä tuli väliin: äitipuoli ja isä alkoivat raivokkaina kinata, Villi pääsi pujahtamaan pakoon. Siinä humalisto keittiön portaita varjostaen ... humaliston lehdet rutistuivat niin rumiksi syksypuoleen, kellastuivat... Siinä lehmus ison aitan varjossa, lehmuksen juurelta löysi tarpeen tullen onkimatoja... Alempana oli puutarha karviaismarjapensaineen, sitten kanala, korkea aita ja metsää avaralta, metsän sisästä kiilui jokin lampi.

Ah, eikö Villi rakastaisi niitä metsäpolkuja, joilla kävyt ja neulaset olivat hänen paljaita jalkojaan pistelleet, eikö rakastaisi niitä kallioita, joiden yli oli juosta pinkaissut henki ahdistuksessa pakoon isää, joka tahtoi häntä juopoille vierailleen laulamaan ... kallioita, joilla auringonpaahteessa voi maata kuin kuumalla uunin arinalla, silmät sirrallaan tirkistellä säteilevään aurinkoon... Kodin läheisen kallion alalaidassa oli mustain muurahaisten vilisevä tie, jonka yli piti aina hypätä, etteivät muurahaiset kinttuihin pääsisi. Kallion reunasta lähti naapurin nokinen hevoshaan aita. Haassa oli lämpöisellä aholla äärettömästi mansikoita, mutta niitä poimiessa sopi pitää varalla naapurin hevosia, joista yksi oli lumivalkea ja potkiva, vihainen ... ne hevoset kuumalla säällä siellä alhaalla puroviidakossa piileskelivät. Haan alapuolella on lehmänsorkkain sotkema, lokainen kuja, sitten taas ilkeä, oksainen mökin pellon aita. Ja mökissä asui sellainen kummallinen vanha ukko, jonka päälaki oli kalju ja valkea kuin kananmuna ja joka kainalosauvat vierellään istua nyykötti sängyn laidalla, kertoi inisevällä äänellä ja pienet silmät kiiluen kuin rotalla kamalia kummitusjuttuja, kysyi vähänväliä: hah? ja kovin riemuitsi, jos kuulijain päähaivenet karkasivat kauhusta pystyyn.

Se oli likasiivoinen kesällä se mökki, siinä oli myös pari pientä, likaista poikaa, jotka osasivat ulkoa ukkovaarinsa kummitusjutut, jotka paitasillaan usein Villin kanssa pinkaisivat pellonpiennarpolkua pitkin matalan lahden rannalle. Lahti oli hietapohjainen, hyvä uima- ja hevosten uittopaikka, mutta joskus oli siitä imeytynyt uivien vatsaan ilkeitä jouhimatoja. Sentähden sen pohjasannalla ei uskaltanut seistä. Lahden aurinkoinen rinne hehkui punaisenaan tervakukkia, vedenselkä ihanasti kaukana kimalsi, tyynellä säällä kuului puhe selvästi vedenselän takaa vastapäiseltä rannalta Yli-Ollilasta päin.

Sieltä ne vedenselän takaa talvella ajoivat kylistä ja kaupungista huvittelijat, rekiretkeläiset ... sinäkin iltana, jolloin äitipuoli iski ohimonsa rautanaulaan ja kuoli.

Ah, sinne ikävöi Villi kotikylään, hän tahtoo elää muistoissaan, hän tahtoo käydä talosta taloon, töllistä tölliin, jutella tuttujen asukkaiden kanssa, kuunnella... Hän tahtoo heille laulaa ja kitaraa soittaa, sillä hän rakastaa heitä. Hän tahtoo heittää hartioilleen punaisen manttelin, kitara kainalossa liikkua pitkiä maanteitä kuin mikä kuljeksiva soittaja ikään, hän tahtoo olla lapsi jälleen, suuri romantikko, hän on laulava talojen ikkunain alla ja mökkien penkeillä iloisia lauluja, viinaryypyn tai haarikan kotitekoista mustaa olutta hän on saava palkakseen... Tosin ne häntä vähän alussa säikähtävät, kun hänellä on punainen mantteli selässä ... kummeksivat ... mutta hän jakaa heille rahaa ... köyhille nimittäin ... pian ne häneen tottuvat, naureskelevat lempeästi: eihän se ole kuin Villi, Ali-Ollilan omistaja ... se on sellainen ihme aina ollut ... käy punainen saali hartioilla ympäri kyliä, laulaa, soittaa; hyvä mies hän on!

Ah, Villin täytyy saada Ali-Ollila, hän tahtoo jälleen olla vapaana Mariannesta...

Joko taas tuli niin arkipäiväinen olento mieleen! Kun Villi juuri seisoi naapuritalon ikkunan alla punainen saali hartioillaan ja lauloi nuorelle talonpoikaistytölle lemmenlaulua ... samaa, jota oli niin monen monituiselle naiselle maailman kujilla kitaraa helistäen laulellut.

Ostaa Ali-Ollila, se tulee Villille kiihkeäksi sydämen pakoksi. Hän on ihan polvillaan makaava ja lempeä Mariannelle, kun hän rukoilee, että Mariannekin suostuisi Ali-Ollilan ostoon. Mutta hän raivostuu aina ruokottomaksi, kun Marianne epäillen pudistaa päätään: tokkohan sinä jaksat sitä hoitaa?

Lopulta hän osaksi Mariannen suostumuksella, enemmän itsepäisessä vihassa tekee kaupat Mariannen olematta läsnä.

Se tila maksoi nyt markkoja kaksisataatuhatta: siihen oli Ali-Ollin kuoleman jälkeen perattu suosta suunnattomia viljelysmaita lisää, rakennettu pieni höyrysaha, vuorattu ja sisältä korjattu vanha, taitekattoinen talo erinomaiseen kuntoon, hankittu iso karja, jos joitakin hyvyyksiä lisätty. Sitäpaitsi myyjä Villiä tietysti aika tavalla nylki.

LOPPUSOINTU.

Mitä tiedetään parin kolmen vuoden päästä Ali-Ollilan hoidosta? Ettei isäntä tietysti ole taas kahteen kuukauteen, kiireimpänäkään työaikana, ollut kotosalla: missä kierrellee, tuhlaa rahaa, juopottelee. Että taloa isännän poissaollessa hoitaa pehtori, josta palvelijat pitävät kovasti hänen huonon komentonsa vuoksi ja jolle nauravat hänen ällöttävän tyhmyytensä vuoksi, joka aamurupeamat makaa, päivärupeamat kuhertelee kyökkipiian kanssa juoden kuusin kupein kahvia ja popsien lihavia nisupullia, iltarupeamat nokka pystyssä, iso sikari törröttäväin huulien välissä kävelee pellonpientarilla, ei paljoakaan huolehdi seisoskelevista, unisista työmiehistä; joka sunnuntaisin vihreä, kiiltonappinen takki yllään kuskaa talon parhaalla hevosella kyökkipiikaansa kirkolle.

Että talossa kahtena vuonna on koko iso karja vielä ihanimpana juhannuksena pidetty navetassa, kun karjakot eivät viitsi sitä käydä pitkän matkan päässä laitumilla lypsämässä. Että karjanruokaa sentähden on seuraavana talvena täytynyt kalliilla hinnalla ostaa ympäri pitäjää, vaikka Ali-Ollilan heinämaat ovat erinomaiset.

Että Ali-Ollilan talli seisoo täynnä joutilaita loistohevosia, joiden hoito maksaa äärettömiä; että Villillä on Ali-Ollilassa mahdoton koiralauma, jonka leipiin viikossa menee kaksi hehtolitraa ohria, joka sitäpaitsi syö pitäjäläisten lampaita, joten isäntä saa vähän väliä kustantaa runsaat korvausrahat.

Että kun isäntä viimein saapuu kotiin, paiskelee hän ulos huoneesta talon työssä olleita akkoja, ei maksa heille puoltakaan työn arvosta, siitä palkasta, jonka pehtori on luvannut: mistä maksaisi, kun ei ole rahaa. Sanoo, ettei pehtori ole mikään määrääjä hänen talossaan.

Sitten sättii pehtoria hölmöksi, laiskaksi, miksi tahansa, sanoo hänet ensi keyrinä ajavansa hiiteen. Ei kuitenkaan aja.

Kun hän tulee maailmankiertolaisena kotiinsa, ei hän koskaan käy vainioilla tilaansa tarkastamassa: sanoo kiikarilla ikkunasta tähystelevänsä työmaille, siten muka tietää tarkoin, kuka työmiehistä on ahkera, kuka ei. Käy enintään vain tallissa, haukkuu viekasta venäläistä tallirenkiään, kun oivat hevoset ovat saaneet potkia pilttuissa jalkansa haavoille.

Kauan ei hän viivy kotona: pari kolme päivää enintään. Sillä aikaa palvelijat pehtorin kanssa liitossa kyllä tekevät ahkerasti työtä, mutta kun isäntä maailmalle katoaa, pannaan ilosta toimeen pienet laulujuhlat, viinakekkerit. Huhutaanpa pehtorin älyävän taloa varastaakin, niin tyhmä kuin onkin, sillä hän vihaa isäntää, joka maksaa hänelle liian huonon palkan, eikä sitäkään ajallaan, ja on muutenkin pehtorille oikullinen ja hävytön.

Sitten Villi ajaa pitäjälle koko koiralauma jäljessään, naureskelee, hoilaa: "Tuhlaajapoika eessä, tuhlaajapoika reessä, kymmenen rakkia kintuilla räiskää!" Sillä hän on parhaan juoksijaoriinsa ristinyt Tuhlaajapojaksi.

Jonkin aikaa majailtuaan naapurien luona pikaria kallistaen, kitaraa nappaillen, laulaen, jutellen, seuransa nauraa hohottaessa hänen jo vähän kuivuville vitseilleen, hän voi seuroineen pöllähtää takaisin Ali-Ollilaan, jossa pannaan toimeen aika rymy. Hänen ainaisia uskottujaan ovat pitäjän kopea nimismies ja nuorehko kappalainen, joka on Amerikassa kuljeksinut, usein humalassa nousee saarnastuoliin, laskee rippikoulusta sellaisia, jotka eivät ole kertaakaan hänen kuulusteltavinaan olleet. Etupäässä nämä kolme, Villi, nimismies ja kappalainen, usein joukko muutakin seuraa, ryyppivät Ali-Ollilassa voittopokaaleista, jotka Villi, silloin kun hän oli vielä innostunut hevoshoitoon, oli hankkinut, pitävät toisilleen puheita; kepeillä huitovat, lahmaavat kuin hullut keskellä komeinta kaurapeltoa, käyvät sotaa ohdakkeita vastaan; nimismies haastaa ohdakkeita sotaoikeuteen, pappi saarnaa nisuista ja lusteista, kaikki kepeillä huitovat, potkivat; pehtori seisoo pientarella nyreänä, irvistelee raivosta. Tai sitten koko mieslauma Villin pyssyt olallaan lähtee hietahaudalle maaliin ampumaan: sieltä kuuluu silloin räiske Ali-Ollilasta kuin pari komppaniaa sotaväkeä lennättäisi yhteislaukauksia. Ali-Ollilan palvelijain pitää silloin olla varuillaan: voivat saada niskaansa emätällin kilometrien päähän kantavasta Winchester-kivääristä.

Kerran oli tällaisessa Ali-Ollilan riemujuhlassa isäntä seuralaisineen tullut keittiöön, jonka iso pöytä oli kukkurallaan laseja ja porsliiniastioita. Sattui silloin renki seisomaan keittiön ovella. Villi renkiä heti komentamaan: hyppää tuohon pöydälle. Renki epäröi, pelkäsi; Villi raivostui, pakotti rengin nousemaan pöydälle, rikki ritisi muutamia astioita. Kun renki seisoi pöydällä, komensi Villi vielä hänet potkimaan. Renki potki, astiat lensivät pitkin keittiön seiniä tuhansiksi säpäleiksi. Villi ja seuralaiset riemuitsivat: siinä meni taas hienoja hotelliporsliineja ainakin puolen tuhannen markan arvosta! Villi pisti rengin kouraan kaksikymmenmarkkasen palkaksi tästä jalosta, kilisevästä, rämisevästä työstä.

No niin, kyllä palvelijat Villistä tavallaan pitävät, muut paitsi pehtori, jota hän haukkuu laiskuudesta ja huonosta talonhoidosta.

Kerran hän oli ampunut erään parhaista juoksijahevosistaan, jolla ei ollut muuta vikaa kuin että oli hakaojaan pudotessaan saanut reiteensä pienen, helposti parannettavan haavan. "Minun tekisi niin mieleni ampua tuo hevonen..." oli Villi tapaturmasta melkein hyvillään sanonut. "Minun tekisi niin mieleni, olisi hauska nähdä, miten hevosen kaviot taivasta kohti keikahtavat!" Eivät pehtoriin rukoukset auttaneet. Villi ampui hevosen.

"Nyt minä näin, miten orhin kaviot taivasta kohti keikahtavat!" hän sanoi.

"Niin, surku miestä, jolla on lahjoja vaikka mihin, mutta joka kuitenkaan ei ole mikään muu kuin juoppo, hurjasteleva halju, joka petkutetulta nais-rukalta kiskomiaan rahoja tuhlaa kuin uskoisi jokaisen huomispäivän olevan viimeisen!" sanotaan pitäjällä.

Eihän Villi kauan voi viihtyä Ali-Ollilassa. Ensimmäisen päivän, kun hän sinne monien viikkojen juomingeilta tulee, hän voi äärettömästi nauttia maaseudun autuaasta, äänettömästä rauhasta, voi auringon huumaavassa helteessä kellottaa pitkän päivän selällään tuoreessa, tuoksuvassa ruohikossa, antaa auringon paahtaa pakottavia otsaluita, ahnaasti kuumaa, raitista ilmaa ahmivaa, paljasta rintaa; voi ilki alasti lojua laiturilla, huutaa hoilata, laulaa, väliin pulskahtaa kimaltavaan veteen loiskimaan, vettä pärskyttämään kuin kymmenvuotias poikanen ikään. Voi illan himmetessä istua hyräillen yksin suurten rantaleppäin ja tuomien varjossa, joissa hyönteiset unisesti kukissa hyrisevät, katsella kaukaista ruskojen sammumista.

Mutta toisena päivänä häntä alkavat jo raskaasti ahdistaa muistot lapsuudestaan täällä Ali-Ollilassa, muistot synkästä, särkyneestä suvustaan, isästään, äidistään, äitipuolestaan, enteet ja ihmisvaiheiden käsittämättömät ihmeet, tuhlattu entinen elämänsä, nykyinen ilkeä avio Mariannen kanssa, kyvyttömyytensä hoitamaan tilaa.

Toisena päivänä jo Villi on surullinen, istuu yksin kamarissaan, jonka pöydällä hevospokaalit ja Mariannen Villille lahjoittamat kalliit kirjoitusvehkeet auringonpaisteessa kimaltavat, istuu yksin avatun ikkunan ääressä, nappailee surullisesti hyräillen rakasta kitaraansa, jonka kaula niin usein on juovuspäisissä kemuissa poljettu poikki ja taas kiinni liimailtu. Ikävä hänen on, käheytyneellä, särkyneellä äänellä hän paljoa jaksamatta ajatella hyräilee lempilaulujaan, joista yksi on:

    "Mies kapakassa päivän joi
    likellä hautausmaan.
    Kun ilta varjot maille loi,
    hän lähti kulkemaan."

Se mies kirkkaan päivän hummattuaan lähtee illan pimeyteen hoippumaan, osuu humalassa kirkkomaalle, putoo avattuun hautaan. Se mies kyllä seuraavana aamuna lintujen visertäessä ja auringon kimaltaessa kömpii haudastaan ihmetellen ja naureskellen jälleen elämän ylösnousemukseen – mutta milloin nousee Villi, joka ihanan nuoruutensa humalluttamana, kitara kyljellä riippuen, on nyt pudonnut ikävystymisensä hautaan.

    "Kun lintuparvi visertää,
    niin metsä riemahtaa.
    Kun tuima tuuli myllertää,
    niin aalto loiskahtaa..."

Ei saata Villi viihtyä täällä, kyynelet kitaraa näpätessä tulvivat silmiin, sävel on surullinen ja haikea.

Eihän hän osaa taloa hoitaa, hän on kitaran ja viinipikarin lapsi, hänen täytyisi punainen saali hartioilla saada kulkea soittaen ympäri kyliä, kylillä pitäisi olla lempeitä, olutta tarjoavia, järkeilemättömiä ihmisiä ja ainainen auringonpaiste, sillä sadetta Villi ei jaksa sietää. Hänen pitäisi saada olla Alroy, kuljeksiva juutalainen, lentävä hollantilainen ... muu ei hänen sukunsa kuvittelijaverelle sovi ... ja semmoinen hän on ollutkin enimmän osan ikäänsä, mutta ... miksi hän ei saata olla itseensä tyytyväinen, kun ei kerran muuksi muuttua voi!

Ne naapurit, kaikki ne häntä pettävät ... viljakaupoissa, joka paikassa... Pehtori varmaan varastaa, palvelijat ovat laiskoja ... mutta minkä hän heille voi!

Yrittihän Villi alussa, Ali-Ollilan ostettuaan, koko sielunsa heikoilla voimilla täällä viihtyä, osti tallinsa täyteen parhaita juoksijahevosia, mitä vain voi saada... Marianne siitäkin torasi ... oli oikeassa... Villi kuvitteli mielessään, kuinka hän jalostuttaa koko maakunnan hevosrodun, kuinka vielä vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen se mainio rotu kulkee hänen nimellään. Hän ruokki, hoiti, harjoitti kalliita oriitaan koko puolentoista vuoden ajan, ajoi niillä monet loistavat palkinnot kilpailuissa ympäri maata. Sitten hän väsyi, tuossa kimaltavat sarvet ja pokaalit pöydällä, hevoset tallissa purevat harjoittamattomina ja kaviorikkoina kalliita kauroja ... mutta hän ei voi enää niiden ajelemiseen ja hoitoon innostua, ei voi!

Kun häneltä hevosmies-innostus loppui, tuli hän entistä synkemmäksi. Silloin alkoi alituinen maailmalla humppuaminen – eikä sielläkään saanut kunnollista seuraa: pelkkiä renttuja ja rahan lainaajia, jotka eivät kumminkaan maksa takaisin ... sen opin ne Villiltä itseltään olivat saaneet.

Pälkähti hänelle kerran mieleen: ah, hedelmäpuistohan hänellä pitäisi olla... Alkoi suurennella mielikuvaansa: sata omenapuuta hän tilaa. Ah, ei se ole vielä mitään! Pitäjässä asuvalla kreivilläkin on neljäsataa. Pitää olla enemmän ... ainakin kahdeksaansataan... Mutta jospa olisi niin paljon, ettei kellään koko maassa sen omenapuutarhan vertaista! Villi tulisi tuiki kuuluisaksi!

Hänpä istuttaa omenapuita kaksikymmentä tuhatta!

Koko pitäjälle hän ajellessaan kertoo, kehuu aiettaan, kuvailee, mistä taimet hankkii, miten kasvattaa, ruokkii, miten monen vuosikymmenen päästä omenia alkaa tulla myytäväksi, miten koko Ali-Ollila on kuin aarniometsä omenapuista. Lumivalkea, lemuava omenaparatiisi se on vielä kerran omenapuiden kukinta-aikaan. Sitten hän myy omenia, saa rahaa, käyttää rahoja ihmisten hyödyksi...

Hänelle hymyiltiin, hän suuttui, ei käynyt tyhmyrien luona moneen aikaan ... nautti vain mietteittensä autuutta: auringonpaisteessa kellotteli keskellä ääretöntä, kukkivaa omenatarhaa...

Vähitellen varisivat kahdenkymmenentuhannen kuvitellun omenapuun valkeat terälehdet...

Marianne aina marisi suurista menoista: menee hotellista rahoja Ali-Ollilan hoitoon... Se on kyllä totta: Ali-Ollila, jonka pitäisi tuottaa pulskia tuloja, ei pysyisi pystyssä ilman hotellin tuloja. Mutta Ali-Ollilasta ei Villi uhallakaan voi luopua: mikä titteli hänellä sitten olisi, jos ei häntä enää edes tilanomistajaksikaan puhuteltaisi? Ja voisiko hän niin istua alati hotellissa Mariannen helmoissa, Mariannen, jota hän koko sydämellään inhoaa.

Marianne valittaa, etteivät matkustajat ja kaupunkilaiset tahdo käydä enää hotellissakaan, kun sillä on sellainen isäntä. Siellä aina saa nähdä kiusallisia perhekohtauksia, Villi sitäpaitsi aina tunkeutuu vieraiden seuraan ilmaiseksi tyrkyttämään sekä viinejä että raakoja, kuluneita vitsejään. Hotellin asiat alkavat mennä huonolle kannalle, joku aikoo käyttää asianhaaroja hyväkseen ja rakentaa kaupunkiin uuden hotellin. Silloin Villi ja Marianne ovat varmaan perikadossa.

Perikadossa! Kun Villi siinä jo olisi! Miksi ei hän voinut tappaa itseään Kreikassa, kuten vahvasti aikoi? Hän oli lapsena sankarillisempi kuin nyt puoliväliin neljättäkymmentä ehdittyään. Nyt hän ei voi laukaista revolveria edes toista kohti kuten koulussa ollessaan, saati sitten omaan ohimoonsa.

Hän on raukka, puolisivistynyt, kuin sirpaleiksi särkynyt peili, joka maailmaa kuvastaa rikkinäisenä, ei omalle särkyneisyydelleen mitään voi. Miksi hänellä ei ole järkeä, että voisi kuolla? Tai edes tyytyväisenä, ihmisistä välittämättä, elää kuten tahtoo: se olisi koko elämän viisaus, se. Oli hän koettanut pitää yllä sovintoa Mariannen kanssa. Villihän tuntee olevansa ainoa syypää koko riitaan: hän on raaka roisto, sen hän tietää ja tunnustaa, mutta ei muuta voi olla. Kerrankin juhannuksen aikana hän oli Mariannen tuonut kaupungista vaunuilla viikkokaudeksi maalle, sillä aikaa oli Villin käskystä Ali-Ollilan puistoon Mariannen iloksi rakennettu komea lehtimaja. Mutta Marianne ei näyttänyt kuin naurahtavan koko lehtimajalle, alkoi kulkea navetoissa, talleissa, arvostella Villin heikkouksia, valitella pian koituvaa perikatoa. Ensimmäisen päivän iltana Villi lähti raivoissaan Ali-Ollilasta, vaikka oli viikon siellä aikonut olla vaimonsa kanssa yhdessä, ja palasi vasta kuukauden kuluttua Pietarista, jossa oli tuhlannut suunnattomia rahasummia peliin ja jos johonkin.

Ja miten Marianne kuitenkin Villiä rakastanee! Niin, tuonakin iltana, jolloin Villi oli hänet jättänyt yksin maalle juhannusta viettämään, hän istui lehtimajassa kauan jutellen pehtorin kanssa, rukoili pehtoria toki pitämään parempaa huolta talosta ja antamaan anteeksi isännän loukkaukset, jotka varmaan eivät voineet olla pahoin tarkoitetut, kuvaili kummastuttavan avomielisesti Villin luonteen hienoja puolia, hänen lahjakkuuttaan, kertoi heidän ulkomaanmatkoistaan.

"Niin, se oli ihanaa aikaa!" Marianne sanoo. "Ei mitään huolia mistään... Ville lauloi, soitti kitaraa ... hänellä oli silloin vielä niin kaunis ääni, nyt sen on jo kroonillinen yskä pilannut... Ajatelkaa, kaikkialla meitä luultiin pohjoismaiseksi taiteilijapariksi ... oli niin onnellista..."

Silmät loistavat Mariannen punoittavista, pöhöttyneistä kasvoista kauniina ja voimakkaina, otsalla on outo, pyhä säteily. Sitten hän surumielisesti jatkaa:

"Sinne etelään aioin ikipäiviksi kerran mennä yksin koroillani elämään... Mutta sitten tuli Ville... No niin, minkäpä asioille enää voi. Minä luulen, että Ville on luotu muita ihmisiä ilahduttamaan: se hänen elämäntehtävänsä... Minä en saata muuta kuin olla tyytyväinen ... olenhan jo paljon hyvääkin kohtalolta saanut... Ilahduttakoon Ville muita..."

Hän on liikuttavassa surussaan ihmeellisen avomielinen tyhmälle pehtorillekin. Hänen sydämensä ei jaksa vaieten kaikkia kipuja kantaa. Kauan hän istuu kesäisenä iltana lehtimajassa, odottaa Villiä. Villi ei palaa.

Oi Marianne, kuinka olet pitkien vuosien kuluessa terästetyn järkesi kadottanut!

Villillä ei ole elämäntehtävää, – hän kärsii ja juopottelee. Kerran oli entisessä koulukaupungissa vilahtanut hänen päähänsä – päivä oli kesäinen, aurinko paistoi toreille, joiden vieruksilla syreenit kukkivat, – oli pistänyt päähän: mitäpä jos tuossa aurinkoisen torin keskellä olisi muistopatsas, valkea muistopatsas... Mille?

Bacchus, ah, Dionysos! Villille välähtää mieleen entiset kuvanveistolahjansa... Niin, hänpä on vielä kerran ponnistava parhailla lahjoillaan, hän on veistävä verrattoman Bacchus- tai paremminkin Dionysos-patsaan!

Aiettaan hän miettii Ali-Ollilan nummilla, kuutamoisissa metsäpilaristoissa käy.

Aarnikuuset kahden puolen polkua seisovat kuin synkkä jono sotureita, – jylhiä jättisotureita hartioillaan valkeat, hopean-kimaltavat vaipat. Taivaalla välkkyy tähtien säihke kuin kiiltäväin säilänteräin taistelu.

Tuleepa hänelle mielikuva: kuu paistaa, yli kuutamoisen, äärettömän lakeuden vyöryvät sotajoukot mustina virtoina kohti loputonta hopean-siintoista kaukaisuutta. Villi näkee tuhansien, tuhansien pistimien kuutamossa välkehtivän, näkee rivit horjumattoman jylheitä, vereviä kasvoja, kuulee marssin kumean kohun. Kuin vedenpaisumus äärettömät sotajoukot vierivät yli aavikon.

Yht'äkkiä hän itse on niiden etunenässä, hänen valkea hevosensa kahlaa hankea, hän on päällikkö, hänen jäljessään liikkuvat loputtomat, kimaltavat rivit.

Lentää hänen päähänsä, että nuo tuhansien kymmenet tuhannet soturit ovat hänen ajatuksiaan, kiihkossa väsyviä, joita hänen tuli johtaa onnelliseen päämäärään.

Epäilys lentää sieluun: hän tässä ajatustensa etunenässä on niin heikko, heikko, tyhjiin voimansa tuhlannut. Mutta kuutamoisen lumierämaan rantaa ei näy.

Silloin hän hiljaa kääntää ratsunsa takaisin, kohti läheneviä rivejä, viittaa joukot seisahtumaan, puhuu.

Oi kuinka heikko on hänen äänensä, ääni se, jonka pitäisi yli satojen tuhansien rivien kuulua! Parin askelen päähän tuskin se kuuluu!

– Ylhäiset ajatukseni, jalot soturit! hän verkkaan, synkästi puhuu. – Ah, enhän tiedä sitä iljettävää syntiä, jonka nisiä sen helmoissa venyen en olisi imenyt. Nepä ne ovat minulta voimat vieneet!

Kummastuneina katsovat häneen soturit.

– No mitä sitten? kysyy yksi heistä. – Etkö tiedä, että pitkin ikääsi eksyksissä olet etsinyt vain meitä: itsellesi uuden voiman, tuhannet soturit, meidät, ylpeät välinpitämättömyyden ajatukset? Sen, minkä läpi ikäsi kadotit, sait välinpitämättömyydessäsi takaisin. Me olemme iki-väkevät!

– Ah, ken vannoo, että iki-väkevät olette? kysyy päällikkö.

– Koeta meitä! Kestämme, ellei johtajan arkuus voimiamme vie!

– Uneksitte siis määrästä aution aavikon takana, kuolemattomuudessa, virroista, jotka hopeisina välkkyvät? Eipä sellaisia olekaan: kaikki on turhuus.

– Uskottele meille, että ne ovat olemassa, niin ne ovat; uskottele meille, ettei mikään ole turhuus, niin ei mikään ole turhuus! – Vai eikö sinulla ole kykyä meitä johtaa, sinulla, jolla on ollut suuri elämä?

Silloin kirkastuu johtajan otsa, hän kääntää jälleen heponsa lumiulapalle, kohti ilmanrannan kangastuksia, ylpeästi kannustaa, väkevästi huuto käy:

– Eteenpäin, ylpeät soturit, aatokset! Kumiskoot askelet! Käy rumpujen pitkäisen jyly, remahtakoon soitto, kiilukoot kirpeinä keihäiden kärjet!

Pauhaten, helisten joukko yli aavikon vyörii.

– Kuolemattoman Bacchus-riemun minä kuvani kasvoihin säteilemään veistän!

Kiihkeässä innossa hän hankkii ainekset, työaseet. Ali-Ollilassa hän laittaa yhden huoneen kuvanveisto-ateljeeksi; kohta siinä on toinen ikkuna peitossa, joten tulee sopiva sivuvalaistus, kohta siellä on saven, kipsin, jalustain ja veistovehkeiden sekamelska.

Hän näkee sielussaan ilmielävänä itsensä, tulevan Bacchus-kuvan: viinirypäleitä kiharoissa, katse surumielisen hymyilevä, alas tähtäävä ... jokaisen suupielenvärähdyksen hän näkee, silmäin kimalluksen, ruumiin lihakset. Vavisten ja palaen hän alkaa muovailla. Siitä ei tule mitään, epäilys on outona herännyt. Hän huomaa, että on ollut kyllä lapsena mestari, mutta nyt!... Ja hänen ruumiinsa on kuitenkin niin voimakas, iki-turmeltumaton kaikista mässäyksistä huolimatta; yhdellä kädellään hän voisi humalassa keveästi torjua kolme selvää, vankkaa miestä luotansa! Mutta miksi hän ei kykene tekemään Bacchus-kuvaa, ainoaa jälkeensä jäävää muistoa, joka hänelle hankkisi kerran patsaan pikkukaupungin auringonpaisteiselle, vaahterain ja syreenien ympäröimälle torille!

Villi raivostuu, potkii telineensä kumoon, sinä iltana juo ensi kerran yksinään itsensä oikein hurjaan humalaan, seuraavana aamuna lähtee monen viikon hurjastelumatkoille. Hän on ärtyinen, väsynyt oman kykenemättömyytensä tunteesta. Juomatoverien joukossa hän voi keskellä iloista, vanhaa lauluaan paiskata kitaransa raivokkaasti viereensä sohvalle, peittää kasvonsa käsiinsä ja alkaa nyyhkiä käheästi raivosta ja haikeasta surusta. Hän nyyhkii kuin isä-vainajansa muinoin, vedet tulvivat silmistä ja hiki otsasta, jonka ohimoissa suonet humalasta punaisiksi pullistuneina kiemurtelevat kuin ilkeät onkimadot, nenä köyrynä ja litteänä kaartuu, pörröisten viiksien alla huulilla on epäilevä, tyly ilme. Hän haukkuu seuralaisiaan. Haukkuisi itseäänkin seuralaisilleen, ellei olisi liian ylpeä.

Muutamana iltana hän on taas Hôtel Mariannessa sekä maalta että kaupungista haalittuine tuttuineen, joille hän ei paljon pane arvoa, mutta joita ilmankaan hän ei saata olla: hänen täytyy saada seuraa, hänen täytyy saada käheällä äänellään laulaa kitaralla säestystä helistäen, hänen täytyy saada vitsailla, jutella hauskoja juttuja, se on hänen elämänsä. Mutta seuratovereita hän ei ole itselleen enää pitkiin aikoihin saanut muuten kuin juomapalkalla ostaen: häntä pidetään raakana, hävyttömänä, karkeatuntoisintakin loukkaavana. Hänen täytyy kehnoja ystäviään juottaa, voidakseen elää.

Sinä iltana hän on kiusannut kovin Mariannea, silmää vuoroin Mariannelle ja tovereilleen iskien kuljettanut bufettihuoneen hyllyltä pullon toisensa jälkeen seurapöytään, soittanut vuoroin pianoa ja kitaraa, vuoroin nauraa remahdellut väkevästi, vuoroin nyyhkinyt, vuoroin laulanut ja rykinyt.

Kuinka lienee, lopulta Villi ystäväinsä kanssa lyö vetoa, kuka heistä yhdellä ainoalla potkaisulla saisi halki paksun marmoripöydän levyn. Pöydät kallistetaan kyljelleen permannolle, aletaan potkia.

Marianne tulee hätään. Villi tahtoo ajaa hänet pois. Marianne ei lähde, punaisena ja vavisten pauhaa.

Villi hänet käsipuolesta taluttaa ison salin ovesta ulos.

Marianne palaa, Villi hänet taas taluttaa ulos.

"Minä sanon toisen kerran: älä tule tänne!" Villi huutaa Mariannelle.

Marianne tulee.

Villi tulee ihan valkeaksi, hiki helmeilee otsalla, raivokkaasti hän katsoo Marianneen.

"Älä tule! Tämä on minun hotellini!"

"Sinun!"

"Minun! Älä tule, muutoin pahat seuraa! Sinä tunnet minut!"

Marianne tulee pöytiä kohottelemaan.

Silloin Villi alkaa vavista, silmät kiehuen hän tempaa Mariannea niskasta, kohottaa, kiskoo, kummallisesti hampaittensa välistä kiroillen paiskaa lennossa ulos salin ovesta. Marianne lyö ohimonsa ovenpieleen.

"Haha!" nauraa Villi. "Isäni paiskasi Marianaa, minä paiskaan Mariannea. Mariana hakkasi itsensä kuoliaaksi rautapiikkiin. Onko ohimosi halki? Kuole nyt siihen!"

Sitten hän menee toverien joukkoon pöytiä potkimaan ja kas: Villipä se yhdellä potkauksella sai paksuimman marmorilevyn halki.

Seuraavana yönä Villi valvoo, hämärässä hän näkee Mariannen nousevan vuoteestaan, kulkevan pöytää kohti, raapaisevan tulta.

Hän kai luulee, että Villi nukkuu.

Marianne sytyttää kynttilän, etsii jotakin toalettilaatikoistaan, Villi salaa vaanii.

"Marianne, mitä sinä aiot!" hän sanoo yht'äkkiä ääni soinnuttomasti tuskaa väristen, kohoten kyynärpäilleen vuoteessa, nähdessään pienen pullon Mariannen kädessä.

Marianne säpsähtää.

"Minä en jaksa enempää!" sanoo Marianne hiljaa itkuun puhjeten.

Kumpikaan ei virka mitään, Marianne käy jälleen sänkyynsä, pullon havaitsi Villi avaamatta jääneen pöydälle.

Aamulla koko yön valvottuaan Villi sen pullon särkee, lähtee kiireesti maatilalleen.

– Nyt sen täytyy tapahtua! hän tunteetonna tietää supisevansa, kun seuraavana yönä valvoo Ali-Ollilassa. Kuutamo kimaltaa ulkona, puiston hangella hämärinä kiertävät mustain omenapuiden varjot, omenapuiden ritvain välitse kiiluvat kylminä, terävinä talven tähdet.

Luminen järven selkä hohtaa puiston takaa häikäisevän valkeana, vaaranteiset saaret kohoavat kuin mustat jättiläiskokoiset ruumisarkut lumisen lakeuden pinnasta, joka levittäytyy kuin ääretön, laaja kuolinlakana. Alhaalla taivaanrannalla välkkyy pari tähteä outoina, suurina, punertavina.

Villi rykii vuoteessaan, talo on äänetön, ikkunan takana leviää kuutamoinen puisto ja järven lakeus.

– Nyt sen täytyy tapahtua! hän tietää supisevansa. – Minä olen roisto, jos minä sellaisen kunnon naisen annan tähteni kärsiä, kuoliakin.

Isäni oli varsin viisas mies: hän näki ennen kuolemaansa kummituksen istuvan pöydän ääressä hänen hauskoja elämäntilejänsä selvittelemässä. Minä en ole niin viisas, minulle ei mikään hyvä pahahenki tule tilintarkastajaksi... Isäukko kuoli kirkkaana ja nurkumatta kuin kreikkalainen jumala ... romanttisessa kuutamossa ... juuri noille portaille kuistin ikkunan alle ... siinä nyykötti kuolleena, jäykkänä kuin jäätynyt pöllö ... lyhdystä vierellä vielä tuli tuikki. Tuvassa löi juuri kello kahdeksaa, kuoli aikaisin ... minun kelloni jo kahta lyö.

Kyllä vain sen täytyy tapahtua! – Villi kohoaa paahtavasta vuoteestaan, hiipii välikamarin ja salin läpi ... hyi, tuossahan se äitipuoli iski ohimonsa permannon rautapiikkiin ... hänessä oli syöpä, oli kaivettu useita luita pois poskista, ja kitalakikin oli hopeasta ... honotti kuin haljennut kello ... juuri tuohon naulaan... Ei, johan isä-vainaja sen naulan kiskoi permannosta heti äitipuolen kuoltua. Hän oli hitonmoinen se äitipuoli, kun makasi kuolleena ... juuri tässä huoneessa ... kasvot vallan mustina kuin hukkuneen ja suu raollaan, hampaat pureutuneina alahuuleen ... ja isä oli pakottanut Villin puristamaan hänen jäykkää, kylmää kättänsä, kuollutta lihaa.

Villi melkein pelkää siellä äänettömissä, puolikylmissä huoneissa.

Tuossa salin nurkassa on iso, jykevä kirjakaappi ... tuossa täyttää keskihyllyn paksu vihkoteos Shakespearea ... ei Villi sitä ole tullut lukeneeksi, vain pari vihkoa on leikellyt auki, selaillut, haukotellut ... ylähyllyltä kuultaa pari lapsuudenaikaista kipsiveistosta.

Villi kulkee kelteisillään niinsanottuun konttorihuoneeseen; siinä on edellisen omistajan ajalta vielä jykevä kirjanpitäjän pulpetti: numeroiden mukaan siihen aikaan taloa hoidettiin.

Huoneen seinällä kiiluvat Villin pyssyt, kello tiksuttaa salaperäisen rauhallisena... Tuon kiiltäväteräisen kurdilaistikarin hän oli ostanut Tiflisissä ... se on niin luja, että naarmuttumatta hopeamarkan halkaisee... Tuon revolverin oli Marianne hänelle lahjoittanut häämatkalla Brysselissä ... pieni kuin lelu, piippu parin kolmen tuuman pituinen, kahvassa välkkyvät helmiäiskoristeet.

– Ah kuinka kunnon nainen olet, kiusallinen, iljettävä Marianne!

Villi katselee revolveriaan, hymyilee, naureskelee, hiljaa kiroileekin.

– Saatana, isänpä tästä olisi sietänyt aika kuti saada, kun kuutamosankarin maailmaan siitti... Elämässä olisi tarvis vain kylmää välinpitämättömyyttä onnessa ja onnettomuudessa... Äiti oli nautinnoton ja musikaalinen ... siitäpä häntä tosiaan kauniisti kiitän!

Seuraava talvipäivä on ylen ihana, taivas auhdon sininen, äänetön mäntymetsä helottaa tuoreen vihertävänä ja raikkaana valkeain vaarain rinteillä.

Villi herää vuoteessaan, kun keskipäivällä aurinko alkaa hänen kasvojaan paahtaa, astuu ikkunan luo, ihastuu ilmaan.

Villi ottaa kitaransa, nappailee sitä auringon lämpöisessä paisteessa, suonet käden selällä alkavat paisua lämpöisinä ja täyteläisinä, sydän lämpöisesti sykähtää.

– Ei siitä tullutkaan vielä mitään ... villi voima on minusta kadonnut... Mutta siitä tulee kuitenkin kerran ... sitten kun rahat ovat tuiki lopussa ... kun ei huoneessaankaan enää saa kuvitella olevansa voimakas, kaunis ja lahjakas ... saati sitten kulkea ympäri kyliä ... punainen saali hartioilla tuulessa liehuen, ympärillä vanhentumattomat ystävät ... pitää loputonta hauskaa...