[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmAsVO-ovY__Ty1h-uGfXx23prZIJCo4hizt-j1_QsV0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},191,"Villi","Lehtonen, Joel",1881,1934,"191-lehtonen-joel-villi","191__Lehtonen_Joel__Villi","Kuvitelmia","romaani",[],[],"fi",1905,null,44098,284922,true,[],[],[],"Lyyrinen ja tunnelmallinen teos kuvaa nuoren miehen, Villin, sisäistä maailmaa, haaveita ja luontokokemuksia. Teksti koostuu tunnelmakuvista, joissa pohjoisen luonnon kauneus ja melankolia kohtaavat.","Joel Lehtosen 'Villi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 191. E-kirja on\npublic domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VILLI\n\nKuvitteluja\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\nOtava, Helsinki, 1931.\n\n\n\n\n\n\nVILLI\n\n(1905)\n\n\n\n\nALKUSOINTU.\n\n\nPuhalla, pohjatuuli, lennä, luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko\nnousee.\n\nYli kimaltavan maan lennä korkealla, pohjatuuli, sinisissä ilmoissa,\nälä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaisen\nvaippansa, kun aamuisen auringon ensimmäiset säteet kimaltavat kaukaa\nlumisten metsävaarain harjanteilta.\n\nTalven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi,\nhopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso\njättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan\nhenkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan\nkuuraa kimaltaa. Kiireestä kantaan laskeutuu kuurainen, purppurainen\nvaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnalla\nkiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi\nverenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet\nsinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä\nliikahtelevat.\n\nMutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille,\nkun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.\n\nEtäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea,\nkuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei\nainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki\nvalaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outona yli muiden puiden seisoo\nkolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä helottaa kummallisen valkeana\nkuin päätään kurotteleva kuunteleva metsän haltia, jättiläiskokoinen\npuiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kurottaa kuin\nvalkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä\nkuunnellee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa vai\npohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista\npäänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi\nmetsän kuuraisiin koruihin höyhen-keveästikään koske.\n\nToinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on\nihmeellinen vaalean vihervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä\nkiiluvat.\n\nNiin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on\nkorkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen\nhangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät\nkultaiset tähdet ja nousee kirkas kuu.\n\nIhmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean\nkedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää\nutua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat\npeittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu\nkohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen\nkuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on\ntäynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiukankin liikahdat, niin leimahtaen\npuhkeaa jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähdyttävä\ntähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, jonka\njalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko\nkuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten,\nraskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä\npuhkeaa tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä,\nsammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset\nkuvastaisi.\n\nÄänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon\nalannetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin\nikkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt.\nSen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se\npäivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki\nseinustalla kuin tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien\nvalkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan\ntarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet raskaiden\nrypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat\nsirotettuina täyteen viluisia kiteitä.\n\nMutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä\nlieden roihuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa\nlämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta.\nUkkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään\nsängyn laidalla, hiljaa porsliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat\nsilmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat liekkien valaistessa\nkalpeaa otsaa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat\nnousseet polvilleen ikkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen\nikkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä\naukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko\nhopeisena kimaltelee.\n\n\"Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea!\" sanoo toinen\npojista.\n\n\"Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää yli tien, nyt\nse menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti,\nmitenkä se oli ... kuollut ajaa keveästi...\"\n\nÄidin rukki hyrrää ja pata liedellä porisee.\n\n\"Äiti, mitenkä se olikaan!\" sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin\nääreen kyselemään. \"Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin\nriikinkukkoja istuu joka oksalla...?\"\n\nÄiti seisauttaa rukkinsa, ojennaksen, väsyneesti huoahtaa.\n\n\"Ohhoh... Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitään sen enempää ollut. Kun\ntulee talvi, niin jostakin kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja,\nihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja,\ntuhansia, ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieri\nviereen, vain pyrstöt riippuvat tuuheina kuin riippukoivun lehvät. Vilu\non. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vieri vieressä, toistensa\nkupuja lämmittävät, pää siiven alla. Vain valkeat pyrstöt oksilta alas\nriippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja,\nriikinkukkoja, joiden pyrstöt kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin\ntaivas talvella. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia\nja tuhansia ... hievahtamatta, valkeita lintuja...\"\n\n\"Mutta mistä ne varjot pellolle?\"\n\n\"Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa\ntuullee...\"\n\nÄiti on tullut ikkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:\n\n    \"Kuu paistaa heleästi,\n    kuollut ajaa keveästi...\n    Etkös, lapseni, pelkää?\"\n\nIsän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.\n\n    \"Etkös, lapseni, pelkää...\"\n\n\"Närekö tämä on tässä ikkunassa?\" kysyy poikanen osoitellen\njääkuvioita.\n\n\"Näre taitaa olla ... oikea oravikuusi... Tuossa on kuivettunut kuusi\nkaatunut rytöön toisia vastaan...\"\n\n\"Ja tässä lampi... Metsähän tähän on ikkunaan kuvattu. Ja tuosta metsän\ntakaa pilkottaa kuin kirkon torni ... ja tuossa on kuin ristejä,\npieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie ... siitä\najavat kirkolle niin että kulkuset soivat... Jospa siinä näkyisi ajaja\n... hevonen ja reki ja kaikki...\"\n\nSamalla alkaa jostakin kaukaa hienosti kuulua kuin kellojen kilinää.\nEnsin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja\npadan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä\nja kirkkaita säveliä.\n\nIsä seisauttaa kolkkavan kirveensä.\n\nUkkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat ikkunasta katsomaan.\n\nEi näy kuutamossa vielä mitään, mutta yht'äkkiä äänien remahtaessa\nväkevinä aisakelloista, kulkusista, tukuista syöksyy ikkunan ohi\nmaantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat,\nkulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea,\nsitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.\n\nSepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä\npystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät\nkuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun\nmäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen\nkoivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille\nkorville heittää. Mutta yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen\nratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan viileyttään\nriemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakkoina kuin teräsvasaroilla\nkirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja\nkumisuttaen, ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat,\nkajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin\nkartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan\ntanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.\n\n\"Pam ... pam-pam ...pam!\" paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen\nkirkkaassa helinässä.\n\n\"Onpas se Hollolan polskaa!\" huudahtaa isä.\n\n\"Montakohan noita on? Kaksi ... neljä ... kuusi ... kaupungin herrat\nkai huviajolla ... kymmenen.\"\n\nUkkovaarikin sauvainsa nojassa ikkunan luo köntystää.\n\n\"Voi ... voi!\" sanoo oudolla, inisevällä äänellä. \"Ne nyt sitten\nlentävät! Montako noita oli?\"\n\n\"Kaksitoista, kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.\"\n\nUkki on hetken vaiti, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään\ninisten jatkaa:\n\n\"Kolmetoista on mukava luku!\"\n\n\"Mitä?\" kysyvät toiset.\n\n\"Hah?\" sanoo ukki kaulaansa kurottaen, pienillä rotansilmillään\ntirkistellen.\n\n\"Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.\"\n\n\"Voi voi!\" inisee ukko. \"Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se\non se neljästoistakin... Tässä muutamana vuonna oli kaupungissa se\nSumu-Kalle pitänyt kekkeriä toisten samanlaisten kanssa...\"\n\n\"Mikä Sumu-Kalle?\"\n\n\"Hah?\"\n\n\"Mikä Sumu-Kalle?\"\n\n\"Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä.\nVanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille\nkuluneet. Ihan vanha se oli se talo ... voi voi. Sumu-Kalle oli sen\nostanut ... hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle,\njoka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan.\nAsetti kynttilät ikkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset\nkokoontuivat torille ikkunain alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusoitti.\nPoikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo\nmenosta virkkaisi. 'Kovin ihmettelivät, sättivät!' sanoi poika. Mutta\nsilloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun ikkunan, käski musiikin vaieta ja\nkohti kurkkua nauraa rähähti ikkunasta alas väkijoukkoon ... voi! Mikäs\nhänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Hehe ... Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista\nsamanlaiselleen. 'Tässä talossa asuu aaveita!' sanoi Sumu-Kalle\nystävilleen; 'näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä\ntamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen\nedestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.'\n-- 'Mutta minä en heitä pelkää!' sanoi ystävä Sumu-Kallelle. 'Minä en\npelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.' -- 'Mutta sinä\npelkäät!' väitti Sumu-Kalle. 'Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain\nraatihuoneen torniin kellonrasvaa ottamaan. Saat nähdä!' -- 'Menen\nkyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin... Menen vaikka\nkeilan lyöntiin ... taikka kortin... Mutta muita pelaajia pitää olla\nmukana...' Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä\nyötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan... Keilat otettiin mukaan ja\npieni lyhty. Voi voi, kuinka kummallista oli ollut keskellä yötä\ntornissa... Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin\nkummallisesti verkkaan tokittanut. Tok ... tok! oli heiluri selvästi,\noudosti toksautellut, kun pojat astuivat ylös pimeitä tapulin portaita.\nTok ... tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus\nkuulunut. Hah?\"\n\n\"Mikä siellä tokutti?\"\n\n\"Hehe!\" naurahtaa ukki. \"Mikäkö tokutti? Kello ... saatte kuulla.\nKirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin,\nhämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki\nvoittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi: 'Nyt on\nminun vuoroni nakata!' sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon.\nNiin, kohta kuula lensi kalloon ... Hah?\"\n\n\"Hui!\"\n\n\"Huiko? Vai hui! Hihi ... poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut\npakoon... Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä\nyksi pojista kuolleena... Hihi... Hah? -- Kolmetoista on mukava luku!\"\njatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen. \"Sumu-Kallen\nseurassa oli kolmetoista... Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla\najeli... Kuulan se paiskasi kalloon... Hah?\"\n\nHymyillen jäi ukki tirkistelemään leveihin lattiapalkkeihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota\nkoivikoiden satuinen varjo väliin hämärryttää, välitse tähtiä\nleimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhästi\nkuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.\n\nKauas he ovat lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin.\nAamuyö on oleva kynttilän levotonta loistetta, soiton remakkaa ja\nkisaa; talviauringon korkeimmillaan kimaltaessa ovat päättäneet jälleen\nhuomenna palata.\n\nKulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä\nteillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin\npiiloihin. Aukeaapa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka\nrannat mustan synkeinä kohoavat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät\nkuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä\non Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet. Aikaapa\nrekiretkeläisille viiman-viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti\nkiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille\nkultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu,\npaiskaa soittaja hanurin jalkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun\nkiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo,\npystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun\ntupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan,\nkorskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat\njänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet\npolttaisivat. Mitä, ohi lumivalkean hevonko uskallat, varsa, vimmassa\nravaten! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden\nhuiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä!\nRemuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa\nohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin\npiirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo,\nmutta sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina helottavat,\nsilmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen\nuhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on\nrypäleitä, janoa kiihoittavia, tuoksuvia rypäleitä; omenia, kylmiä,\ntuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa\npianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen -- vähät siitä.\nSyrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin\nvihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin\ntuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa\npöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita,\nlaseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä\npunssin imelää kellervyyttä? Tai nelitähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa,\nolkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoavat laseista höyryt.\n\nAli-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimmäiseksi ehtinyt\nnousulieskaan. Jo alkaa hänen tavallisesti liiasta juonnista koriseva\näänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia\nsuonia, ja silmäin alle kokoutuu silmistä tihkuva kyynellammikko; koko\nlaihat, ruskeat kasvot, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin\nintiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän\nalkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle,\nvaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan\nkäsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää tökkikö toisianne kylkiin,\nälkää aloittako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen\nelämäänsä, muutoin hän alkaa torata ja toraa kanssanne koko illan,\nkunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina,\nkuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää,\nkehukaa häntä, puristakaa väliin hänen kättään, niin hän riemuitsee,\npyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi, että on humalassa, tarjoaa\nteille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä\nvihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotakin\nhyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa\njälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa\nkuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.\n\nAli-Olli kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten\noli häneltä muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää,\nettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin\npulskasti lienee sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään\nkarjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden\nuskovan hänen juttuaan, alkaa itsekin sitä uskoa, innostuu, näkee\nilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmiensä edessä,\nlaajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistä poskille vuotavat, kertoo\nkaikki alusta pienimpiä yksityiskohtia myöten, niin täydellisesti\nantautuen suruunsa, kyyneliään nieleskellen, mestarillisen\ntraagillisesti, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, että melkein\nvahvimmatkin, jotka varmasti tietävät jutun tekaistuksi, sitä\nkuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin\npuheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.\n\n\"Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi!\" rukoilee Ali-Olli\nuikuttavalla, surusta tukahtuvalla äänellä, nieleksii kyyneliä ja\nkonjakkisylkeä. \"Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu!\nVarsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä\nlehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä\nlehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua,\nuskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa\nlehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi,\nsataviisikymmentä lehmää! -- Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjänä.\nKukko kykötti orrella; alkoi laulaa. 'Tappakaa tuo kukko myös!' huusin\neläinvälskärille. 'Tappakaa tuo kukko myös!' ja aloin taas itkeä.\nSataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin...\"\n\nAli-Olli nyyhkii, jatkaa:\n\n\"Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen\npäähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti, on pahaksi, mutta\nkun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä,\nhekumalliselta, unohtaa, että jälkeenpäin koetellaan päähänvilauksen\ntähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain\npäähänvilauksista.\"\n\nAli-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja\ntanssitaan.\n\n\"Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on mitä tahtoo niin kauan kuin\nannetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka\nlapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oli pitäjällä täällä pantu toimeen\nviulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut\nkilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta\nvoittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti\njulistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo,\nlaski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti: 'Älä enää soita sitä\ntuuria, tätä mollia soita!' ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut\nmitään soittaa... 'Älä enää soita sitä tuuria'...\"\n\nSamassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta.\n\n\"Aih ... aaih!\" pitkään, läähättävästi, sen jälkeen raskas jysähdys,\nnaisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolahdus. Soitto vaikenee,\nhuutavat, voivottavat.\n\n\"Herranen aika, nyt tuli jotakin!\" ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.\n\nPitkä, roteva nainen, talon ylpeä, kemuja rakastava emäntä, siellä\nviruu pöydän vieressä permannolla. Povi ja käsivarret vielä\nvavahtelevat.\n\nAli-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa kuin vesiselvä, alkaa\nrepiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:\n\n\"Jumalan tähden, Jumalan tähden! Tulkaa auttamaan!\" Koettaa nostaa\nvaimoaan ylös lattialta, hänen kätensä pettävät, pää kolahtaa\npermantoon. \"Jumalan tähden, tulkaa auttamaan ... sänkyyn... Eikö\nteissä ole ainoatakaan miestä! Voi ... voi...\"\n\nVieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä mikä\nmissäkin...\n\n\"Näette, henki on vaarassa! ... mennyttä... Ei ole miestä ... sellaisia\nraukkoja... Uh ... ooh! Mariana! Mariana...\"\n\nVihdoin laukeaa ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen\nkäsiksi, hänet viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset,\ntouhu ja järjetön juoksenteleminen, lähetetään lääkäriä noutamaan.\n\nAli-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä\nnieleksii:\n\n\"Arvoisat vieraat!... Te näitte ... te näitte, että hän löi ohimonsa\nnaulaan ... te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa ... voih ... naulan\npäähän... Voi Mariana ... kuolee, kuolee ... rakas Mariana...\"\n\nVieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monesti on\nvaimoaan tukasta pitkin permantoa kiskonut.\n\n\"Näitte sen ... todistakaa ... näitte: rautanaulaan ... ohimo puhki ...\nrakas Mariana...\"\n\nVieraat näkevät mielessään verta tihkuvan haavan jykevässä ohimossa,\njoku osoittaa vielä pisaroita permannolla.\n\n\"Niin, arvoisat vieraat ... te sen todistatte... Arvoisat vieraat,\npidot ovat poikki ... ymmärrättehän ... suokaa anteeksi... Anteeksi,\narvoisat vieraat... Tämä on kovin koomillinen juttu ... anteeksi...\"\n\nKiireesti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät\ntallista hevosensa, valjastavat, paiskaavat kulkuset ja kellot rekiin,\nlähtevät ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää\naikaiselle paluulle.\n\nKimaltaa öinen kuudan, koivikot häämöttävät hopeauduissaan; vielä on\npitkälti yötä, ennenkuin huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.\n\n\n\n\nOLLIT.\n\n\nJonkin aikaa vieraiden lähdettyä oli sairas vielä vavahdellut,\nraottanut silmiään, koettanut puhuakin isännälle, joka sängyn vieressä\nulahtelevin äänin nyyhkytteli, lakkaamatta rukoili syntejään anteeksi.\nMutta ei saanut kuoleva sanoja ulos suustaan, oneasti ääni kitalaessa\nkorahteli. Kun saapui lääkäri, oli kaikki ohitse silloin, kylmeten,\nliikkumattomana makasi jäykistyvä, vankka ruumis.\n\nHurjistunut oli Ali-Olli, kun häntä vaadittiin pois kuolleen sängyn\nviereltä. Hän tarrautui vainajan käsiin ja kaulaan: örisi, huitoi\nnyrkeillään, sanoi omassa talossaan olevansa; tolkkusi etenkin, että\nvaimo samalla kun halvaus tuli oli lyönyt päänsä naulaan permannossa.\nUhkaili nyyhkien joutua samall'aikaa rakkaan vaimonsa kanssa kirkon\nmultaan, väitti sameat silmät tuikahdellen ja hammasta kiristellen\nlääkärin kadehtivan hänen vaimoaan, haukkui ruununnihdeiksi renkejä,\njotka lääkäri oli komentanut isäntää vuoteen vierestä kiskomaan.\nHuoneeseensa suljettuna hetken huitoi puteleita ja laseja pöydältä,\nsitten väsyi, heittäytyi vuoteeseen, meni puolitajuttomaksi, ei\nnäyttänyt huomaavan henkilöitä, jotka huoneeseen tulivat ja sieltä\nlähtivät, huohotti ja ähki vain itsekseen, örisi jotakin\npäähänvilauksista, oli mairitellen puhuttelevinaan vuoroin Marianaa,\nvuoroin Almaa, ensimmäistä vaimoaan; vihdoin vaikeni, kuului vain\nhiljaisia, toistuvia huokauksia läpi yön.\n\nMutta aamun sarastaessa hän yht'äkkiä ilmestyi keittiöön, jossa\npalvelijat kalpeina himmeän lampun ääressä valvoivat, ja alkoi\nkarkealla, vihaisella äänellä kysellä Villeä, kuusivuotiasta poikaansa.\nOlli oli hirvittävän näköinen: komentavasti pystyssä, ruskeat\nohimosuonet paisuneet, leveä suu tylyn kovana, sameat silmät, joiden\nalla pullistuneet lihakset vielä kyyneleisinä kiilsivät, älyttömän\npistävinä, vaativina.\n\nPalvelijat säikähtivät, nousivat seisoalle, pakkautuivat toistensa\nturviin.\n\n\"Missä Ville on?\"\n\n\"Hän nukkuu...\"\n\n\"Nukkuu, nukkuu! Minä kysyn, missä hän on!... Voi Mariana-parkaa!\" ja\nyht'äkkiä Olli taas puhkesi ruikuttamaan. \"Ja Ville-parkaa, hän ei ole\nvielä nähnyt mammaa kuolleena...\"\n\n\"Lääkäri kielsi Villeä herättämästä...\"\n\n\"Lääkäri, lääkäri! Mitä oikeutta hänellä on minun talossani kieltää\nmitään? Hän on kade, ei antaisi meidän enää Marianaa edes nähdäkään.\nHän on kade, kaikki ovat kateellisia minulle vaimoistani, niin\nMarianasta kuin Almavainaastakin. Piiat, kylännartut, mitä syytä\nteilläkin on olla minulle Marianasta kateellisia, mitä? Mitä?\"\n\nÖristen ja nyrkit ojossa Olli lähenee palvelijoita:\n\n\"Mitä? Mitä? Missä Ville on...\"\n\n\"Herranen aika! Tappakaa nyt sitten lapsenne ... soikeassa kamarissa\nhän makaa... Voi voi ... hulluksi tässä tulee...\"\n\nMutta hyvillään, hymähdellen Olli kompuroi kynnyksien yli soikeaan\nkamariin. Miten hän riemastuen vavahtaa, kun vain hämärästi eteensä\nerottaen tuntee kätensä kamarin sohvalla koskevan lämpöiseen kääröön.\nSiihen ne ovat pojan peittäneet monien peittojen sisään, mutta löysipäs\nhän! Olli riuhtaisee peitteet pois, kuuntelee, tuntee pojan tasaisesti,\nviattomassa rauhassa hengittävän; kasvoilleen, kaulalleen asti hän\ntuntee lämpöisen hengityksen. Olli tulee liikutetuksi: niin viaton,\nkaunis lapsi, hämärässäkin hänen sieluunsa kuvastuvat hennot, valkeat\njäsenet, levolliset, ihmettelevät silmät. Hän kumartuu alas, katsoo\novatko ne silmät tosiaan auki, kuten hän sielussaan näki. Eihän,\nummessa ovat. Hän aikoi jo peitteet jälleen asettaa paikoilleen, kun\nyht'äkkiä tulee sieluun taas vanha vimma. \"Tuo ei ole minun lapseni,\nei, ei, ei!\" hän kuin jonkun toisen kanssa kiivaasti väitellen\nkivenkovaan örisee. Samalla alkaa hänen sydämensä paukuttaa, hän nykii\narmottomasti lasta hereille, tahtoo nähdä, ovatko sen silmät niin\nlevolliset, ihmettelevät kuin hän äsken kuvitteli. Lapsi herää\nsäikähtyneenä: ympärillä on pimeää, isot kämmenet harovat häntä. Lapsi\nalkaa parkua. \"Soh, isähän se on!\" sanoo Olli vihaisesti. \"Mennään\näidin luo. Niin, mamman luo!\" hän melkein viekkaasti lirputtelee, yhä\nviekkaammin, kuta selvemmin hänen sielussaan alkavat kuvastua lapsen\nsilmät ei levollisina ja ihmettelevinä, vaan vapisevan arkoina ja\nkauhistuneina.\n\nMillä innolla hän lapsi käsivarrellaan sytytti kaksi kynttilää siinä\nhuoneessa, jossa kuollut lakanain peitossa makasi, asetti ne tuolille\nsängyn viereen, laski sitten pojan lattialle.\n\n\"Tässä on äiti, tässä on mamma!\" lirputti hän, pojan kasvoja katsellen,\nja vähitellen, vähitellen kohotti lakanoita. \"Mamma nukkuu... Paijaa!\"\n\nPoika kosketti äitipuolen kättä, se tuntui kummalliselta, kylmältä.\nPoika alkoi vavista, nyyhkiä.\n\n\"Lähtään pois!\" sanoi hän ja katsoi rukoilevasti isään. \"Lähtään pois,\nhyvä isä, lähtään pois!\"\n\nAlussa pojan pelko isää riemastutti, hän aikoi jatkaa kiusaamistaan,\nmutta sitten hän kohtasi pojan katseen: se oli nyt, samalla kun oudosti\nkuollutta kammova, todella levollinen, isän apuun luottava, isän, josta\nei koskaan tietänyt, mitä hän oikein ajatteli. Jos isälle nauroi\nsilloin kun isä tuli leikkiä laskemaan, silloin isä tavallisesti\nsuuttui; jos taas ei nauranut, niin isä vielä enemmän suuttui, tukisti,\nsanoi tyhmäksi pojaksi. Mutta nyt kammoksutti poikaa enemmän outo,\nliikkumaton äitipuoli kuin isä. Sentähden hän levollisesti turvautui\nisään, ihmetellen katsoi, ettei isä lähtenyt pois äidin luota, joka\ntuntui ja näytti niin kummalliselta. Isä heltyi katseesta. Tuli mieleen\nensimmäinen vaimonsa: noinhan Alma aina ennen muinoin katsoi luottaen,\nrukoilevasti, kun Olli vieraissa ollessa oli juopuneena alkanut manata,\nriidellä. Oli Alma laskenut kätensä miehen käsivarrelle, katsonut\nrukoillen silmiin, hiljaa, verkkaan pyytänyt: \"Lähtään nyt jo kotiin,\npois!\" ja usein mies olikin myöntynyt; useimmin sentään alkanut\nvaimoaan sättiä.\n\nTaas tulevat vedet Ollin silmiin, hän nostaa pojan syliinsä,\nkuiskuttaa:\n\n\"Niin, lähtään pois, me lähtään pois! Alma oli hyvä nainen ...\nkärsivällinen ... liian kärsivällinen... Mutta minä olin koira, suotta\nhäntä epäilin ... ja yhä epäilen... Siksi Villeänikin olen vihannut.\nSuo anteeksi, suo anteeksi, poika-parka. Koira olin, kun tahdoin sinua\npelästyttää kuolleella. Kunniallinen oli äitisi, rakas pojuni olet\nsinä, Ville... Kun aina vain sen jaksaisin uskoa ... ihminen on\nkummallinen ... joskus kuin sokea, villi, nälkäinen susi... Hyvä oli\näitisi... Mutta tuo tuossa ... hän oli petollinen, tunnoton. Hän, joka\ntuossa viruu vihoviimeinkin ... uh, minkälaiset sen leukaluutkin nyt\n... niinkuin eläessään silloin kun oli äkäinen. Hän oli äkäinen aina\nkun häntä sanoin petturiksi... Petturi hän oli, kun oli rahojeni vuoksi\ntunkenut minulle itsensä, raihnaisen ruumiin, jossa oli syöpä,\nsydänvika ... Huh! Viekkaana kuin käärme hän tuli vuoteeseeni ... vasta\navion kahleissa sanoi: 'Tiedätkö, että minussa on sydänvika? Lyö vain\nvähäkin minua, niin kyllä murhaajaksi tulet, haha. Tiedätkö, että\nminussa vielä on syöpä, haha'... Uh! -- Kaksi vuotta hän punasi minua,\ninhottava, mädännyt raato... Ja nyt vielä kuollessaankin, minkälaisen\nonnettomuuden hän oli minulle tehdä, ihan kuin tahallaan, aivan kuin\nkiusaksi. Ajattele, Ville, ajattele sitä onnettomuutta, jos olisin\nollut yksin kotona, kun eukko noin kuoli! Olisi saanut yht'äkkiä\nhalvauksen salissa, pöydän ääressä, iskenyt ohimonsa rautanaulaan ...\nOh, heti olisin raudoissa ollut ... laissa on vain kylmät pykälät, ei\nminulla olisi ollut todistajia siitä, etten ollut häntä tappanut.\nLinnaan olisin joutunut ... ehkä ikipäiviksi ... yleinen syyttäjä\nsaanut vääriä todistajia vastaani. Herra Jumala, mihin kiikkiin minut\nolit saattaa, Mariana! Minä vankeuteen sinun tähtesi, joka elämälleni\nkaksi pitkää vuotta olit vain kirous, hammasten kiristys!...\"\n\nKuvitellessaan linnassa olemista Olli vallan kangistuu. Loppuikä, ehkä\npitkäkin, rautaristikkojen takana, kolteudessa ... rotat kirkuvat ...\naina pimeää ... ei riemastuttavaa auringon sädettä... Oljet vuoteena\nvain, saviruukussa vettä... Tuon vihatun naisen tähden!...\n\nMinne Ville sitten olisi joutunut ... isä vankeudessa ... murhaajan\npoika ... hänen Almansa Ville...\n\nAh sitä kirottua Marianaa! Kuten usein hänen eläessään tahtoisi Olli\nnytkin karata Marianan kimppuun, lyödä nyrkeillään, kuristaa, nauraen\nraahata tukasta. Ollin kädet vallan vapisevat. Jäivät vielä kuollessa\npirulliset silmät raolleen ja leveät leuat vakalleen siltä koinsyömältä\nraadolta... Ollin sydän alkaa kiivaasti pamppailla, lyö, lyö, lyö\njyskyttäen se sydän ... kolme kertaa kuin haljeten ... nyt seisahtuu\npitkäksi aikaa...\n\n\"Herra Jumala ... kuolenko minä... Herra Jumala, armahda. Mariana,\nmiksi se tirkistää silmäluomiensa välistä niin kummallisesti...\nAnteeksi, Mariana ... rakas Mariana... Minä kuolen... Mikä on kuolema\n... kauhea, en ole mitään hyvää tehnyt... Ah, nyt sydän jälleen löi,\nkerran, toisen...\"\n\nSilloin kuuluu tohtorin ääni aivan Ollin edessä:\n\n\"Nyt riittää jo...\"\n\nOlli havaitsee, ettei Ville enää ole hänen luonaan, muistaa kuin\nhoureessa, että poika äsken hänen sylistään riistettiin, vietiin\nhuoneesta, Olli näkee ilman silmissään pimenevän ja valkenevan, tuntee\ntohtorin käsivarsiinsa tarttuvan, itseään vietävän jonnekin,\nlaskettavan sänkyyn, vaatteitaan ratkottavan auki, kyynärlihassaan kuin\nneulan piston. Hänen suuhunsa tyrkytetään lasia... Mitä siinä on?\nKonjakkia. Hän ei tahdo juoda. Rakkaan Marianan kuollessa hän oli\nhumalassa. Nyt hän ei enää koskaan tahdo ottaa pisaraa väkevää\nhuulilleen...\n\n\"Oh, Mariana ... anna anteeksi ... minä kuolen...\"\n\n\"Kuolette, ellette juo, armotta... Pohjaan!\"\n\nHänet pakotetaan juomaan iso juomalasi toisensa jälkeen, hän ei tunne\ntulevansa yhtään humalaan, sydän vähänväliä kipeää tehden kuin\nmoukarilla jysäyttää, taas pitkän aikaa sielua jännityksellä kiusaten\nseisoo...\n\nAh, nyt pampahti sydän kuin olisi haljennut, veri tulikuumana syöksyi\njoka hermoon, päässä huimaa ... tuntuu olo kuin humalaiselle saunassa.\nJo nukkuu Olli.\n\n-- Jospa olisi kuollut ... vahinkopa siitä! tuumii lääkäri. -- Niin se\nvaimo-vainaitaan piinasi kuin villit vankejaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarianan hautajais-iltana myöhään istuvat isäntä Olli ja hänen\nveljensä, urkuri naapuripitäjästä, Ali-Ollilassa isännän huoneessa\ntotilasien ääressä. Ulkona on pimeys, ja tuisku ikkunassa natajaa, syvä\nkohu kartanon ympäri käy; hiljaisuus on isossa talossa, vain pestävät\nastiat keittiössä kalisevat. Ville on vielä hereillä, seisoo isänsä\ntuolin takana, kuuntelee äänettömänä ja arkana miesten puheita.\n\nAli-Olli ahnaasti ryyppii, juttelee:\n\n\"Sinä, hyvä veli, et usko mihinkään yliluonnolliseen, sinä sanot\nluottavasi järkeesi. Älä sano niin. Älä sano! Sinä saat kerran\nkalliisti katua!\"\n\nAli-Olli kumeasti, vihaisesti örisee, kurottaa laihaa kaulaansa,\nhehkuvat kasvot lähenevät melkein kiinni veljen kasvoihin; tuijottavat\nAli-Ollin sameat silmät, ohimoilla punaiset suonet paisuvat kuin\nonkilierot.\n\n\"Sinä saat kerran katua! Älä usko järkeesi, älä usko!\" hän örähtää, lyö\nrystyjään pöytään, niin että lasit ja lusikat helähtävät. \"On niin\npaljon kummallista. Minä muistan, kun isämme talo paloi ... minä olin\nkirkolla juomassa... Oli pimeä ilta niinkuin nytkin ... näen\nilmielävästi ... krouvarin akalla oli vain yksi korvarengas ...\nsellainen kultainen, raskas kuin suitsirengas. Yht'äkkiä rinnassani\nniin riipaisi, lasi putosi kädestäni, puhkesin itkuun. 'Nyt koti\npalaa!' sanoin. Tahdoin lähteä, estettiin, naurettiin: 'Kotisi palaa,\nmutta sinä et toki kotiisi palaa!' Pidettiin minut kapakassa yli yön.\nMutta sinä yönä oli koti palanut... Älä luota järkeesi!\" örisee\nAli-Olli tuskallisesti, vihaisesti. \"Henkiä on kaikkialla ... nytkin\nolen varma siitä, että takanamme seisoo jokin musta...\"\n\n\"Poikasihan siinä vain on!\" naurahtaa urkuri.\n\n\"Älä pilkkaa!\" huutaa Olli. \"Älä piru vie pilkkaa! Pilkkaajat saavat\nkerran katua, kun tuomion tunti tulee. Me saamme kaikki kerran vastata,\nsiihen minä nöyrästi luotan!\" sanoo Olli, nyyhkii, ryyppää.\n\n\"Kerron erään koomillisen jutun!\" jatkaa hän sitten. \"Laiva oli\nmerihädässä, myrsky ja laineet kävivät yli laitain. Heittäysi kapteeni\npolvilleen kannelle, huusi: 'Nyt, nyt auta, Herra Jumala, muutoin ...\nmuutoin ... hukumme!' Merimiehet manasivat kapteenia: 'Raukka olet,\nneuvotonna töytäät kuin pyrstötön lokki!' Kapteeni meni hyttiinsä,\nsäikähti: kas siellä istui mies outo, tutki karttoja liikahtamatta.\nMyrsky rytisi, välikannella vesi vyöryi. Kapteeni taas kannelle, huusi\nmiehille: 'Kaikki, kaikki polvillenne rukoilemaan, muutoin ... muutoin\nhukumme!' Ei häntä kuultu. -- Se laiva ja miehet hukkuivat, vain\nkapteeni pelastui. Mikä oli se mies?\"\n\nLukkari naurahtaa. Silloin Villekin isän tuolin takana naurahtaa\npelokasta, käsittämätöntä naurua.\n\n\"Mitä? Nauratko sinäkin, poika! Eikö se mielestäsi ollut kyllin\nkoomillinen juttu!\" Olli vihaisena polkee jalkaansa, kääntyy poikaan,\ntarttuu pojan korvaan.\n\n\"Hehe ... naurapas nyt! Sinä naurat aina, kun isä hurskaita juttelee...\nMikä piru sinussa on? Et sinä minun poikani ole ... sinä olet pakana\n... he...\"\n\nJa Olli retuuttaa, retuuttaa korvasta poikaansa, jonka suu vääntyy\nkarvaaseen itkuun, silmistä vedet alkavat vuotaa.\n\n\"No mitä syytä tässä nyt Villellä oli?\" ärähtää urkuri, käy\ntulipunaiseksi kiivastuksesta.\n\n\"Mitäkö syytä? Hehe ... vieläkö häntä puolustat! Hän ei ole\nminunlaiseni. Minä en hänen iällään ollut sellainen pakana kuin hän.\nHän ei olekaan minun poikani... Marssi makaamaan siitä!\" örähtää hän\nsitten pojalle, joka vavisten ja nyyhkien seisoo miesten välissä\nuskaltamatta paikaltaan hievahtaa.\n\nPoika ei liikahda, pillahtaa itkuun:\n\n\"Porstua on pimeä!\"\n\n\"Hahaha ... osaatkos sinäkin pelätä!\" naurahtaa isä hyvillään, nousee,\ntempaisee poikaa käsivarresta, aikoo lempeästi saattaa pojan pimeiden\nhuoneiden läpi palvelijain luo, mutta yht'äkkiä muuttaa päätöksensä,\nkasvoille ilmestyy irvistyksen tapainen ilo. Olli sysää pojan oven\nraosta porstuaan, sulkee pikaisesti oven, kuuntelee.\n\n\"Eipäs tohdi porata pimeässä!\" hän sanoo. \"Jopas kompuroi alas portaita\nkuin mies. Ähää, kiirepäs on. Mutta eipäs ulvonutkaan apua!\" hän\nmelkein pettyneesti jatkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli-Ollilan isäntä ja lukkari, hänen veljensä, ovat asettuneet\nvuoteisiin jo, lampussa heidän välissään pöydällä on liekki sammunut\nläpättämästä, pimeää on, ikkunat vaaleasti häämöttävät, tuuli\ntohahtelee, jossakin eteisessä rämpsähtelee lukitsematon konttorin ovi.\n\nLukkari on jo vähän aikaa lämpöisessä vuoteessa hiiskumatta venynyt,\nkaton pimeyteen katsellut, kuunnellut tuiskun tohauksia.\n\nSilloin alkaa pöydän toiselta puolelta uikuttavasti kuulua Ali-Ollin\nääni:\n\n\"Uh ... uh... Herra Jumala ... kädet ristissä yön hiljaisuudessa\nrukoilen ... yksinäisyyden kammiossa, jossa ei rukoustani muut kuin\nsinä kuule. Uhhuh ... miten nyt murheessa jaksan hetkenkään elää... Ota\nminut, ota minut tulisilla hevosilla luoksesi sen luo, jonka kanssa ei\neläessään meillä ollut ainoaakaan pahaa sanaa... Ei ainoaakaan pahaa\nsanaa minun ja Marianan välillä ... rakas oli hän minulle... Uh ... uh\n... tue minua poikanikin tähden, jonka orvoksi raiskaksi joutua\ntäytyy...\"\n\n-- Kas sitä veitikkaa! ihmettelee itsekseen lukkari. -- Nyt tahtoo veli\nhyvä uskotella minulle, että hänen ja vainajan välit olivat vallan\ntaivaalliset, niinkuin en kymmentä pitäjää paremmin tietäisi heidän\nriidelleen ja tapelleen kuin kaksi villikissaa. Kummallinen olento on\nOlli, yhdessä tilassa sitä, toisessa tätä, tuhannessa tuhatta kuin\nvesi, joka milloin auringonpaisteessa kimaltaa, milloin huokaa öisessä\npimeydessä ja tuulessa, milloin ryöppyää vihaisena kosken kiviä vasten,\nmilloin matelee maan alle kuin käärme piiloihinsa; milloin kaunis,\nmilloin ruma, luonnetta ei ollenkaan, jos kokonaisuutta luonteeksi\nnimitetään.\n\nOlli vielä jonkin aikaa ääneensä rukoilee, viimein lausuu hartaan,\nuikuttavan aamenensa; sitten on kaikki tuiki hiljaa, tuuli vain tohisee\nja ryskää.\n\nLukkari ajattelee:\n\n-- Hän tiesi minun valvovan. Mutta hän tahtoi minulle uskotella\najattelevansa, että minä jo varmasti nukuin. Joku muu kuin minä olisi\ntuon rukouksen kuultuaan tullut valmiiksi vaikka koko maailmalle\nkuuluttamaan, että Ali-Olli on hurskain mies taivaan alla. Sellainen\nmies se on veli Olli. Kuitenkin hänenlaisensa ketun pitäisi hyvin\ntietää, ettei voi minua narrata moisella hullutuksella ... mitä hän\nsillä oikeastaan tarkoitti? Kumma on mies...\n\nKumma oli jo lukkarin ja hänen veljensä isä-ukkokin, Yli-Olli. Työmies\nkuului kova olleen. Kun aurankurkeen tarttui, niin väsyivät juhdat,\nuusiin vaihdettiin, ne väsyivät, taas vaihdettiin. Ukko ei väsynyt,\nvaikka olisi kolme vuorokautta syömättä, lepäämättä kyntänyt. Rikas\noli, ei olisi tarvinnut karkeissa töissä ponnistella, mutta ukkoapa\nhuvitti kova ruumiin työ. Kun sellainen johonkin vuodenaikaan loppui,\njoutui ukko kuin järjiltään. Silloin hän hurrasi kylille juomaan.\n\nHumalapäissään hän saattoi tulla naapuriin, horista näin:\n\n\"Missä on se minun nahkajakkuni? Se jäi eilen tänne minulta.\" Vaikk'ei\nhän moneen viikkoon olisi talossa pistäytynytkään.\n\n\"Mitä Yli-Olli puhuu? Olittekos te muka eilen meillä?\" naurettiin\nvastaan.\n\n\"Olin ... itsehän sen tiedätte ... illallisellakin olin.\" Sitten hän\nselittää, missä oli istuttu, mitä oli juteltu, mitä oli tarjottu,\nkuinka monta ruokalajia oli ollut iltaseksi.\n\n\"Missä minun nahkajakkuni on? Te olette sen varastaneet!\" pöyhistyi hän\nviimein, nosti vieraassa paikassa aika jyräkän, tahtoi könytä ullakolle\netsimään, väitti varmasti jakun riippuvan siellä sen tai sen\nkatonkannattimen takana, jonne arvoisat varkaat, isäntäväet, olivat sen\npiilottaneet. Muuten kerrottiin kylillä, ettei hänellä nahkajakkua\nollut olemassakaan, ettei sellaisia siihen aikaan vielä edes\nkäytettykään näillä seuduin, vaikka hän sitä jos jostakin paikasta\nvaati varastettuna omaisuutenaan.\n\nMutta semmoinen hän oli vain humalassa: nahkajakusta huolehti. Mutta\nkun hän humalasta selvisi, oli hän perin pelästyksissään! Ajeli talosta\ntaloon, pyyteli eilisiä nahkajakkumellakoita anteeksi sellaisissakin\npaikoissa, joissa ei ollut eilen käynytkään.\n\nYksi ukon höperöksi tekijä oli viina, toinen mustasukkaisuus eukostaan.\nKun hän oli humalassa, vaati hän nahkajakkuaan, mutta olipa ukko\nselvänä tai humalassa, jos sanankin mainitsit hänen eukostaan, niin hän\nmanasi heti käräjiin. Se oli hänelle helppoa, sillä hän oli myös\nlautamies: hänellä oli tosin nuo hullutukset nahkajakusta ja eukkonsa\ntuhansista hyväilijöistä, mutta hän oli muuten pitäjän viisaimpia\nmiehiä, joten olisi katsottu suureksi vahingoksi, ellei hän olisi\ntullut valituksi lautakuntaan. -- Käräjissä Yli-Ollin syytetyt aina\nvapautettiin todistajain puutteessa, mutta se ei lainkaan estänyt\nYli-Ollia pian uudessa puuskassa taas manaamasta pariakymmentä henkilöä\noikeussaliin puhdistamaan itseään naurettavan ilkeistä syytöksistä. Ja\nihmiset antoivat Yli-Ollin kanssaan leikitellä: hänhän oli lautamies ja\nvoi heidän hyväkseenkin monessa asiassa terävällä älyllään vaikuttaa,\njoskin hän joskus syytti heitä hänelle kuuluvan lemmen varastamisesta.\nEi tarvinnut miehen kuin Yli-Ollilta kysyä: \"Kuinkas siellä teidän\nkulmalla nyt voidaan!\" niin hän lensi punaiseksi, kurotti kaulaansa,\ntutkien, sihisten kysyi: \"Niin vaimoaniko tarkoitatte?\" -- ja siihen\njos vastasi: \"Vaimoannekin ... ja muita!\" niin oitis sai käräjähaasteen\nsyistä ja tapauksista, jotka olivat ihmeelliset kuin sadussa.\n\nEräänäkin iltana Yli-Olli oli ajanut kyliltä kotiin kuin hullu, ori\npuhalsi, öhisi sieraimistaan, huohotti kiivaan ajon vuoksi; hevostaan\nkiinni sitomatta tai renkejä riisumaan huutamatta isäntä palttoo yllä\ntöytäsi makuuhuoneeseen, alkoi kiroilla, potkia kaappeja, kurkistella\nsängyn aluksia, huudella äitiä; kun ei vastausta kuulunut, rupesi\nvoivottelemaan, melkein itkemään iso mies; kuljeskeli joka huoneessa,\nväitti talon olevan vieraita miehiä täynnä, vaikka ne piileskelivät\njossakin kellarissa, ullakoilla, portaiden alla; paiskiloi tuvassa\nraivoissaan korvot ja pöydät nurin, huuteli eukkoaan. Sanottiin emännän\nolevan tarhassa lypsyllä. Silloin mies päätä pahkaa sinne, sätti\nvaimoaan, sanoi hänen juottelevan renkejä ja kylän kuljeksijoita\nmaidolla, piilottelevan heitä navetan loukkoihin tai päästävän pakoon,\nennenkuin isäntä taloon ehtii. Äiti itki: silloin isä alkoi anteeksi\nrukoilla. Eikä isä silloin ollut humalassa, koskapa ei nahkajakusta\nsanaakaan virkkanut.\n\nMinkämoinen sitten oli vartioitu vaimo? \"Senkin traanitynnyriä!\"\nkuultiin usein renkien tiuskivan, kun isäntä heitä mustasukkaisena\nahdisteli. Kovin lihava oli lukkarin äiti, kulki raskaasti syrjittäin\nkeinahdellen, ahtaasti hengittäen ... katseessa surunvoittoinen raukeus\n... kärsi päänkipua ja pistoksia, ei valittanut koskaan. \"Taitaa emäntä\ntaas olla kipeä?\" kysyttiin. -- \"Jaa, taitaa niin olla!\" hän raskaasti\nhuoahtaen venyttelevällä äänellä vastasi, sitten naurahti.\n\nEhkäpä nainen joskus oli narrannut miestä, kun tämä oli lähdössä\njakkureisuilleen kylän naurettavaksi: \"Mene vain, kyllä minäkin\nhullujen seuraa saan, jos en muuta ole vailla!\" Varma on, että isä\nkerrankin aivan selvänä ollessaan oli ruoskalla hurjasti hutkinut\njauhosäkkejä aitan portailla: sanoi näyttävänsä kylän poikakelmeille\nkyydin!\n\nMutta yksipä tapaus jäi iäksi lukkarin mieleen ... se oli sattunut\nkevätaikaan, maaliskuulla ... aurinko huikaisten, lämpöisenä säteili\n... vesi tippui kaksikerroksisen Yli-Ollilan räystäistä. Lukkarin alku\nistui vieraskuistin kynnyksellä auringonpaisteessa, kuunteli,\ntirkisteli, missä ne varpuset niin somasti sirkuttivat. Silloin oli\nnavetasta päin kajahtanut itkunsekainen noituminen, isä oli juossut\nulos navetan ullakolta, paiskannut ulkoa oven kiinni, iskut sisältä\nainakin kymmenesti kolauttivat ovea, kuskipoika raivoissaan ullakolla\nitki:\n\n\"Saatanan sika ... eikö sinulle traanitynnyri riitä!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlli se vasta poikasena oli hemmoiteltu! Mikä ihmeen ylirakkaus lienee\nisällä ollut häneen... Lukkari muistaa eräänkin tapauksen lapsuutensa\najoilta ... ehtoo oli, lukkari veljineen oli työn jälkeen viemässä\nhevosia rantahakaan. Vanhempi veli oli saanut itselleen nuoren, rivakan\nhevosen, lukkarin alku kuljetti vanhaa, laiskaa Hippo-ruunaa. Vanhempi\nnuoremmalle ilkkui: ei tämä muka raviakaan tohtinut laskea. Silloin\nnuorempi ravautteli suitsen perillä ruunansa laukkaamaan. Toisenkin\nhevonen alkoi laukata, sen ratsastajalle hätä käteen: \"Älä aja, älä aja\nniin vietävästi, putoan!\"\n\nMutta kotiin tultua vanhempi veli jo edeltäkäsin voitonvarmana sanoi\nisälle, että nuorempi oli pieksänyt hakaan ajettaessa Hippo-ruunaa. Isä\nkummallisesti julmistui, ajoi pieksäjän kesken illallispöydästä, jossa\nkantelu oli tapahtunut.\n\nAh, lukkari muistaa sen niin hyvin ... haikeana hän oli mennyt ulos\nillan hämäryyteen, tunkeutunut Hekun luo ahtaaseen koirankoppiin,\nitkenyt, purrut hammasta. Äiti oli häntä vähän ajan kuluttua alkanut\nhellästi huudella pihalla ... poika koirankopissa ei vastannut... Vasta\nmyöhään, myöhään, koko talon jo nukkuessa, hän oli kopista hiipinyt\nlämpöiseen keittiöön, pujahtanut nukkuvain piikain viereen ja\ntuhannesti itsekseen vannonut, ettei tästälähin koskaan mitään hommaisi\nyhdessä veljensä kanssa; sitten nälkäisin vatsoin ja nyyhkien nukkunut.\n\nAamulla isä kuultuaan, missä poika illalla oli piileskellyt, ivaili:\n\"Kuinkas se koirankopin komesrootti nyt jaksaa?\"\n\n\"Älä nyt hyvä ihminen enää!\" oli äiti isää rukoillut.\n\n\"Sietää se, joka piinaa työstä väsynyttä hevosta!\" oli isä ärähtänyt.\n\n\"Hän eläintä ... sinä ihmistä ... niin se on!\" sanoi äiti haikeasti,\npäätään nyykyttäen.\n\nSitten lukkari muistaa olleensa äidin poika; veli oli isän poika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYli-Ollilassa oli pitkin aikaa oleksinut vanha, kuljeksiva puuseppä.\nTuolla kummallisella kyyryselällä, isopeukaloisella höylänkäyttäjällä\noli omituiset tapansa. Tupakanpuruista suutaan kieroon vääntäen hän\nnimitti itseään Pikkariksi, penningit ja raha olivat hänelle änninkejä\nja rohaa, poika oli roika, herra herulainen, höylä hyveli ja viina,\njota nikkari kovin rakasti, oli öjöö. Selkä kyssyssä hän siellä vanhan\ntalon yläkerrassa höyläili, korjaili seinänkorkuisia mahonkikaappeja,\nkierrejalkaisia pöytiä. Väliin veti lievetakkinsa taskusta esiin\nviisaan mamsellinsa haalistuneen kuvan, silmät vettä tihruen sitä\nhyväili ja pussaili. Kerrottiin erään vanhanpiian kaupungista nikkaria\nnarrailevan, vievän ahkeran ukon säästöt, jotka noin pariin tuhanteen\nrohaan jo nousivat.\n\nPikkari oli mainio sadunkertoja. Vanhempi Yli-Ollin pojista joutui\nhänen hartaaksi kuuntelijakseen.\n\nUkko kakistellen ja nauraa hekottaen kykötti höylänlastuilla\npermannolla jalat ristissä allaan, imi piippua ja kertoi. Tuolilla\nhänen ei koskaan nähty istuvan: aina permannolla jalat notkeasti perän\nalle taivutettuina. Yli-Ollin poika istui höyläpenkin laidalla, hänen\nsielunsa janoisesti imi kummallisia tarinoita.\n\nLukkari muistaa, kuinka Pikkari ja hänen veljensä eräänä sunnuntaina\nistuivat auringonpaisteessa suurella kivirauniolla rantahaan aholla.\nLukkarin alku ei heidän seurassaan oleskellut, sillä veli teki hänelle\nusein kiusaa, sanoi häntä kaalimatotikaksi -- hän näet mielellään äidin\nkeralla puuhaili vihannesmaalla, kepitti herneitä, tappoi kaalimatoja\n-- ja Pikkarin juttuja oli äiti sanonut tuhmiksi. Mutta nyt hän sattui\nolemaan rantalehdossa pajupillin teossa, näki veljensä ja Pikkarin\nrauniolla, katseli ja kuunteli piilosta.\n\nPikkari oli kertonut jonkin jutun ... sitten hän otti marjoja pienestä\ntuomesta, joka kohosi rauniosta, ja syötti niitä ystävälleen. Tämä\nvirnisteli, marjat olivat karvaita. Pikkari nikotteli, nauroi niin että\nvatsa hytki, silmät vettä tihruilivat, käski toista vain syömään.\n\n\"Tulenko minä sitten varmasti ilvekseksi?\" kysyi toinen suu väärällään.\n\n\"Tulet, tulet!\" nauroi Pikkari. \"Kas, kas: jo alkavat korviin tulla\ntupsut ... kas, kas: jo tulee niskaan keltaisia täpliä... Ota vielä\ntämä kourallinen... Kas niin, sitä roikaa, hehehe!\"\n\nKerran kun Yli-Ollilassa sattui olemaan paljon vieraita isännän\nsyntymäpäivillä -- samana iltana, jolloin isä pitojen lopulla vieraiden\nsekä suuttumukseksi että nauruksi taas raivoisasti hullutteli käräjistä\nja nahkajakusta ja äiti oli sulkeutunut huoneeseensa -- samana iltana\nei ilves tahtonut tulla syömään yht'aikaa vierasten kanssa illallista.\nEhkä hän alussa kainosteli vieraita, sillä arka hän oli; ehkä sitten\nkysyttäessä syytä siihen, miksi ei tahtonut yhteiseen pöytään,\nyht'äkkiä jokin ihme pisti hänen päähänsä, hän tokaisi nauraen, että\nvieraat olivat mustilaisia. \"Mitä, mustilaisia?\"\n\n\"Niin ... mustilaisia!\" pojan päässä alkoivat kuvat väkevöityä,\nkasvaa... Riemukkaasti hän alkoi selittää, että tuolla tädillä on\nnuuskainen kuono, tuolle syötetään lautaselta siansuolia, joita hänen\npitäisi pelätä ... tuolla ... kas tuolla pikku tytöllä on ihan\npikimusta pää ja nenässä vaskirengas... Tuo on varastanut hevosia ...\nja nahkajakun ... niin on isä sanonut.\n\nSilloin isä suuttui... Riivattuko tuolla pojalla on! Isä tukisti\npoikaa, poika puraista rusautti isää käsivarteen, alkoi nelinryömin\npylleröidä permannolla kuin metsäkissa, ylös kattosänkyyn kapusi,\nirvisti sieltä ikeniään ja haroi kynsillään kuin ilves. \"Jopa oletkin\nkoko konstmaakari!\" alkoi naureskella isä.\n\nSitten lähetettiin tuleva lukkari kaupunkiin kouluun, ja muistot\nveljestä vähenevät senjälkeen. Äidin ansioksi hän lukee sen, että hänet\nkouluun lähetettiin ... hän niin mielellään oli lukenut jo kotona ...\nmutta veljestä oli kiertokoulun opettaja naureskellut:\n\n\"Hän on ihmeellinen. Kun hänet panee esimerkiksi sisältä lukemaan, niin\nhän jonkin aikaa lukee ähkien ja puhkien aivan oikein, vaikka hitaasti,\nmutta yht'äkkiä hän alkaa kiivaasti rompattaa aivan omiaan ... silmät\novat kohonneet kirjasta, mitä nähnevätkään ... ei katso kirjaan, tekee\nitse kertomukseen jatkoa ... usein hupaisempaakin kuin kirjassa...\"\n\n\"Hehe!\" nauroi isä. \"Eihän meidän poika järjettömiä lorua, kun loruaa\n... se vain parantelee kirjaa ... sellainen veitikka se on... Ei siitä\nlukijaa tehdäkään ... kunhan jonkin verran osaa edes kirjoitusta kyhätä\n... kukas sitten taloa vielä hoitaisi!...\"\n\nLukkari vain muistaa, että kun hän tuli lomaksi kotiin koulusta, oli\nveli aina sillä aikaa hirveästi kasvanut ja lihonnut. Mutta tulijalle\nisä oli sanonut:\n\n\"No sinä nyt olet pieni ja vetinen ... ei sinusta muuhun kuin kirjoihin\nolekaan... Vätys!\"\n\nVätys! Kovin niukalla sai vätys olla kaupungissa kouluaikana ... se\nhäntä harmitti sitä enemmän, kun tiesi maalla veljensä saavan rahoja\nmielinmäärin mihin ikinä tahtoi. Mutta ylpeydessään hän ei armoja\nanonut ... niin tottui hän itse ansaitsemaan...\n\nKahdeksantoista vanhana oli veli maalla ruvennut ajelemaan kylillä,\nostelemaan ja taas myymään polkuhinnasta kelloja, vaihtelemaan\nsaappaitaan, takkiaan, mitä ikinä vain mukana sattui olemaan, juomaan.\n\nHän oli silloin ollut kaunis poika: pitkä, tavattoman vankka\nvarreltaan, pitäjän väkevimpiä miehiä; tukka ruskea, tuuhea ja\nkiharainen, silmät kuitenkin omituisen sameat, huulet paksut ja veltot,\nsuu aina etenkin toisten juttuja kuunnellessa kummallisesti,\ntöllöttävästi puoliavoinna.\n\nIsä häntä alituisista, tappiota tuovista vaihtokaupoista ja lekkerien\nkotiin kuljettamisesta nuhteli, mutta poika silloin heti joko\nhämmästyttävän lennokkaasti alkoi kuvata sen ja sen ystävänsä\nnaurettavia puolia, jotka parhaiten pistivät silmään juomapöydässä, tai\nveikistellen sanoi:\n\n\"Juohan isäkin eikä kuitenkaan niskojaan taita!\" tai jos sananvaihto\nkävi kiivaammaksi, niin naurahteli vain tyynesti.\n\n\"Mitä sinä vielä naurat?\" kiivastui isä.\n\n\"Koko pitäjä nauraa isälle... Eikö sitten oma poika saisi nauraa!\"\n\nTämä koski niin pahasti isään, että hän alkoi melkein pyydellä anteeksi\npojaltaan. Sitten alettiin yhdessä voivotella, sadatella isän onnetonta\npäähänpistoa nahkajakusta ja vaimon puusniekoista. Lopuksi otettiin\nyhdessä norreja. Äiti ääneti askareissaan kulkien loi ohimennessään\nhaikeita silmäyksiä mieheensä ja poikaansa.\n\nYli-Ollin vanhempi poika oli kyläretkillään saanut tilaisuuden\nseurustella herrasväenkin kanssa. Näinpä hän herrasväestä ajatteli: --\nAh, herrasväki aina hyvin rahaa ansaitsee, ei koskaan kurise muutamasta\nkymmenmarkkasesta, lukee mukavia juttuja sängyssään myöhään yöhön ja\nmakaa myöhään päivällä; herroilla on korkeat kaulukset, ja naisten\nollessa poissa seurasta he aina juttelevat kerrassaan ihastuttavia\nasioita. -- Pianpa hän osasi kammata siroiksi ja vapaiksi kiharansa,\nlasketella leikkiä, kumartaa notkeasti, käyttää kehnosti vieraskielisiä\nlainasanoja.\n\nKomeana hän maailmalle ajeli, hymyilevänä, kiharapäisenä, tyynesti hän\nherrain pöydissä jutteli siitä tai siitä kaupungista, ilotytöistä,\njoita oli narrannut antamalla yöllisten huviensa maksuksi arvottoman\nvaskisormuksen puhtaana kultana. Kotona ollessaan hän lihavana lojui\nsängyssään, tupakoi tai käveli hiljaa huoneesta huoneeseen. Kuvittelipa\nolevansa aikamoinen herra, jolla oli kyläkunnan käsittävä tila, satoja\nlehmiä, säensäihkyviä oriita...\n\nVäliin pälkähti hänen päähänsä ruveta erityisesti huolehtimaan\nkarjasta. Nauroi isän toralle, riisti isältä rahoja, osti lehmiä yhä ja\nyhä, täytti navetan ahtauteen saakka, hävitti hevosia, täytti tallin\npilttuut lehmillä. Lopulta ovat lammasnavetatkin lehmiä täynnä, nuori\nisäntä ostaa rehua suunnattomista hinnoista, houkuttelee suurtalojen\nkarjakot Yli-Ollilaan ylenmäärin suurilla palkoilla, myy maitoa halpaan\nhintaan: kunhan kauppa vain käy! Väsyy pian, myy lehmät ensimmäiselle\nhaluavalle, on köyhdyttänyt taloa suunnattomasti vähässä ajassa; isän\nsäästöt loppuneet jo aikoja sitten. Itkee, voihkii hulluuttaan, tulee\ntuiki synkäksi, näkee itsensä kaikkeen kelvottomaksi, alkaa juoda.\n\nSanotaan hänen olevan kelvottoman kaikkia asioita hoitamaan sen tähden,\nettei ole saanut koskaan olla yksin, omain käsivarsiensa armottomassa\nturvassa, kun poikansa mieliteoille arka isä on henkensä edestä\nahertanut hänen oikkujansa täyttääkseen. Silloin tulee hänen\nsynkeyteensä pelastava ajatus: hänen on päästävä omain kättensä\narmottomaan varaan.\n\nSiihen päästäkseen hän houkuttelee isänsä ottamaan lainan, ostamaan\nhänelle naapuripitäjästä kalliin tilan, jonka eräs hänen ystävänsä\nolisi valmis myymään. Tila ostetaan, riemuiten menee poika tilalleen,\nhuomaa kaiken siellä olevan rappiolla. Tulee taas synkäksi, kulkee\njuopporetkillä uusien ystäväinsä luona, myy ensin talon irtainta,\nviimein koko talon polkuhintaan saadakseen juoda. Palaa kotiin, itkee,\nulvoo vatsallaan sängyssä monta päivää iso mies. Alkaa sitten jälleen\nkotitaloa juoda.\n\nIsä on jo ammoin tullut kuin höperöksi, sanotaan viisaimmillaan olevan\nsilloin kun puhuu nahkajakusta. Eräänä pimeänä iltana isä jälleen\nraivoaa kotona ... poika on juomaretkillään kylillä. Isä vannoo pirtin\nullakon olevan täynnä nuoria miehiä, järjettömän pojan kavalia ystäviä\n... eukko on ne sinne muka piilottanut ... kunnes isäntä menisi\npoikansa luo krouviin ... sitten emäntä panisi pidot toimeen kotona.\nMutta eipäs!\n\nIsäntä ei olekaan mikään pässinpää!... Hän ei menekään krouviin ...\nvarastaisivat taas hänen nahkajakkunsa ... hän menee vinnille, manaa\nvekkulit käräjiin poikansa ja vaimonsa viettelemisestä ... hän on\nlautamies...\n\nSinä iltana paloi koko Yli-Ollila, isäntä oli ullakolla päästänyt tulen\nvalloilleen.\n\nPari päivää sen jälkeen isäntä hirttäytyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukkari oli silloin jo päässyt virkaansa. Isän hautajaisten jälkeen hän\ntuli käymään hävitettyyn synnyinkotiin, vanhan äidin luo\nsaunarakennuksessa asumaan. Veli oli tullut jumaliseksi, näki näkyjä,\nvaati ihmisiä häntä silmille sylkemään, niin kehno kun muka oli.\nLupaili parantua, hengen hädässä rukoili, ettei lukkari vain veisi\näitiä Yli-Ollilasta. Äitipä ei onnetonta poikaansa jättää raskinnut.\n\nPuuhailipa onneton poika hetken sävyisänä, rakensi talon entistä\nehomman; yht'äkkiä jätti kaikki silleen. Veli vei äidin pois.\n\nMyi onneton poika sitten kotitilan, maksoi velkojat, katosi merille,\nvannoi upottavansa itsensä myllynkivi kaulassa synkimpään syvyyteen.\nKolme neljä vuotta oli kadoksissa, ilmestyi yht'äkkiä jälleen\nkotiseudulle pulskana ja iloisena.\n\nVuoden eli kotiseudullaan pulskasti säästöillään, sitten nai rikkaan\ntalonpoikaistytön. Hän oli kaunis mies, sanottiin paljon entisiltä\nelintavoiltaan muuttuneen, itsekin iäksi muuttuneensa vakuutti, kun\nmuut sitä hänelle uskottelivat.\n\nHänen ensimmäinen vaimonsa oli viaton, kaikki vaiteliaasti kärsivä\nraukka, kuten hänen äitinsäkin oli ollut. Samanlaiseksi tuli\nkohtalonsakin.\n\nIsä oli ollut mustasukkaisuudessaan naurettavan hassu, poika oli\nkerrassaan hurja.\n\nTässä vaimonsa rahoilla ostetussa Ali-Ollilassa hän monta vuotta\nvaimoaan kidutti. Kaupungin mamselliksi hän vaimoaan sätti ... vaimo ei\nkelvannut muka mihinkään, ei osannut hoitaa taloutta ... tahtoi vain\npitsiä virkata, ommella koreita kukkasia pöytäliinoihin ... joutavia\ntöitä... Ja lueksia sitten ja soittaa sitraa, jota mies suorastaan\nvihasi! Hänen korviaanhan musiikki muka suorastaan vihloi kuin koiran\nkorvia ... kun vaimo soitti...\n\nJa välit yhä samenivat, kun Ville syntyi... Joskus pitkät viikot\nkotonaan humalassa vartioi eukkoaan kylän nuorilta miehiltä, joiden\ntavat omasta nuoruudestaan muka hyvin tunsi; joskus oli taas pelkkää\nkatumusta ja hurskautta, uskoi vaimon omaan rauhaansa, kuljetti hänelle\nsilkkejä, kirjoja; mistä lienee kerran tuonut pianonkin, jonka\nsoittamiseen vaimo tietysti ei kuitenkaan kyennyt.\n\nLopulta vaimo oli käynyt äärettömän herkäksi, heikoksi, toivoi enää\nvain kuolemaa.\n\nKun hän kuoli, silloin mies haudalla riehui, sadatteli itseään\nvaimonsa murhaajaksi, tahtoi hänkin hautaan, kuvaili komeissa\nhautajaiskekkereissä kaikille nyyhkien, miten sovussa he rakkaan Alman\nkanssa olivat eläneet, mutta seuraavana päivänä oli jo iloinen ja kaksi\nseuraavaa päivää piti tuttuineen hurjia hautajaisjuominkeja, joissa\nuutta naimisiinmenoa suunniteltiin.\n\nEnnen suruvuoden loppua hän naikin taloudenhoitajattarensa. Se oli\nmiehelle karvas erehdys: toinen vaimo ei antanutkaan itseään pidellä\nmiten tahansa. Mariana, pitkä, roteva nainen, rakasti syöpätaudistaan\nhuolimatta iloista elämää, tansseja ja vieraskemuja, joita hän\nAli-Ollilassa usein pani toimeen. Mies sadatteli, haukkui eukkoaan\niljettäväksi raadoksi, josta ruumiinkoi oli jo ehtinyt lonkkaluutkin\nkaluta, kalmiston haaskakummitukseksi, joka oli itsensä osannut\npetollisesti hänen vuoteeseensa viekastella. Eukko keikautti niskaansa:\n\"Luuletko sitten, etten jo ennen naimisiin menoa sinua tuntenut! Minä\nen olekaan mikään Alma, joka sinulle olisin tukkasi vuoksi tullut.\nMutta rahojasi minä halusin -- olethan sentään rikkaan talon arvoinen!\"\n\nJa avaimet piti omassa taskussaan se eukko! Miehellä ei ollut muuta\ntekemistä kuin ajaa kylillä juomassa, vakuuttamassa Jumalan nimessä,\nmiten Ali-Ollilassa oli onnellinen avioelämä. Vähässä ajassa hänen\nkomea tukkansa sai harmaita karvoja avuttomasta raivosta, kasvot\nmuuttuivat kidutetun särmikkäiksi, ryppyisiksi, pulleain viha- ja\nviinasuonten risteilemiksi, ääni kummallisesti kiukkua korahtelevaksi.\n\nMutta Ville sai hoidon puutteessa kasvaa palkollisten parissa.\nÄitipuoli viis hänestä välitti, isä häntä joskus hellitteli,\nAlma-vainajan hurskaudesta, hellyydestä hänelle kertoi; useammin ei\nkärsinyt poikaa kasvojensa edessäkään.\n\nNäin ajatteli viisas, itsekylläinen lukkari, Ali-Ollin veli, järjen\nmies.\n\n\n\n\nALROY.\n\n\nKun kevät laulaen maille saapuu, silloin myös pieni, vanha kaupunki\nmeren rannikolla matalan virran varrella, pieni kirjava kylä kallioiden\nraoissa, meren ulappain tuulessa, nuoruutensa kevättä muistaen ihanaksi\nmuuttuu. Aurinko kimaltaa ylös kolmikulmaiselle torille, jonka yhtä\nlaitaa kaartaa huikaiseva rivi kirjavia töllejä ja jokunen\nkivirakennus, toista hallitsee valtion mustanpunainen tiilihirviö,\nlyseo; kolmannella kohoaa raatihuoneen tervaa kiehuva katto -- aurinko\nkimaltaa torille niin lämpöisenä, että luulisi outojen, kultaisten\nkukkien syöksyvän läpi seinävieren hangen, varisten kohti aurinkoa\naukeavan, mutta hanki se iloisesti sulaen lämpökukkasten tieltä\nkatoaakin puroina alas talojen kirjavaan parveen, kymmeniin\nkoukkuisiin katusoliin, joissa päivä kimaltaa, kivijalat hehkuvat,\nläkkipeltirinkelit välähtelevät, huojuvat tuulessa värjärin\nhaalistuneet kylttilangat ja nahkurin kyltiksi ripustetut vasikannahat.\nRäystäät tippuvat, siellä täällä huikaisten heijastaa auringon säihkyä\ntulipunainen talonseinä, levottoman iloisina varpuset tirskuvat. Mutta\nnaakat ilmassa ketterästi kiertävät kirkon kukkoa, istuvat kirkon\nharjalle riviin, juttelevat yläilmain tuulisessa sinessä velhomaisen\nlyhyttä, jaakahtelevaa salakieltään. Umppuja puhkeaa kiihkeästi\npiilipuihin, syreenit arasti vihertävät vierellä vanhain talojen,\ntakana punaisten pisteaitain, yli pumppukaivojen, joiden ympärillä\nmielellään näkisi vedennostohommissa askartelevan tyttösen, jolla\npitäisi olla raskaat, kellervät palmikot ja suuret, viattoman\nhymyilevät, siniset silmät.\n\nMutta kaupungin alla virtakin, joka aikain kuluessa on vanhentunut,\nmadaltunut, jonka keskelle suvella jo heinäiset, hyllyvät riutat\nkohoavat kuin kuloruoho kuolleen rintaan, vanha virtakin muinaista\nmahtiaan muistaa, hankaa, hankaa avannoita jäihin, sieltä auringon\nkimallukseen kurkistaa, tuntee suoniensa jälleen kiehahtavan tulvilleen\npakottavan hurmaavaa voimaa, pursuaa avannoista ylös, painaa jäät\nalleen, patoja kasaa, jättiläiskokoisia, syltä paksuja jäälevyjä\nkumisten nurin niskoin paiskaa. Virran rinta huohottaen nousee, laskee.\nLaskee suvannossa, nousee mahtavasti jälleen kaidassa salmessa, josta\nkohoavat vanhan linnan rauniot. Nousee virta, hyväilee, halailee\nvallien helmuksia kuten ennen, jolloin linna ylpeänä, valkeana kohosi\nsyvistä vesistä, jolloin sen kanuunat verikoirina torniaukoista yli\nseutujen kurkistelivat, irvistelivät ikeniään, murisivat jylhää, ylpeää\nvihaa. Halailee virta rauniotornin helmuksia, räiskyttää hopeapisaroita\nhuimaan korkeuteen, vaahtoaa ohi rannan päättömän, punaisenkirjavan\naittarivin...\n\nAh, koko lämpöisen päivän, koko varjoihin viilenevän kevätillan\ntahtoisi haikeassa riemussa istua keväisen virran reunalla\nvääristyneiden rantamäntyjen juurella, katsella yli veden kaupunkiin,\nmissä oudosti suhisevain vaahterain alla iltarusossa punertaen talot\nkallistuvat yksi sinne toinen tänne kuin vanhukset, jotka nojaavat\ntoisiinsa väsyneet päänsä. Läpi vaalean yön tahtoisi hyräillen\nkatsella, kuunnella veden kumisevaa, väkivaltaista painia, silloin kun\nse vielä kerran vuodessa väkeväksi tullen musertaa ja paisumuksensa\nsyvyyteen paiskaa raskaat, tylyt jäät.\n\nMutta kaupungin mannerpuolella hautausmaan takana on suuri metsä, jossa\njylseinä kohoavat kalliot aarresoista. Kallioissa kuuluu olevan\nvangittuina pakanajättiläisiä, jotka ennen muinoin pommittivat\nkaupungin kirkkoa hirveillä kivimöykyillä. Ne tuulen humistessa metsän\nläpi niin kummallisesti laulavat, ne jättiläiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän metsän kautta kiemurtelee maantie kallioiden ja rämeiden välitse\nmannerseudulta merenrannan kaupunkiin. Sitäpä tietä ajoi muutamana\nvuonna penikulman päästä kotoaan Ali-Olli, toi poikaansa kaupunkiin,\npitäjän ainoaan kansakouluun.\n\nSe oli ollut vaikea asia tuo pojan kouluun lähettäminen Ali-Ollille.\n\nSe oli tapahtunut näin:\n\nEräänä iltana toukokuussa -- aava järvi Ali-Ollilan alapuolella oli jo\nliekuttanut jäänsä toiselle puolelle selkää, Yli-Ollilan rantaan, illan\nilma lämpöisesti viileni, rusotus hellänä loisti kaukaa järven takaa\njylhiltä vaaroilta, koivut itsekseen ritisivät, saivat yöksi\nriitesuojaansa -- eräänä iltana istui nuori naapurinisäntä, jonka\nmuuten Ali-Olli, alkaen turhista syistä vapista ja äristä, oli useasti\najanut talostaan, taas huomenna mennäkseen ajetulta anteeksi pyytämään,\nnaapurinisäntä ja tämän veli, nuori ylioppilas, istuivat Ali-Ollilassa\ntotilasien ääressä. Ukko huokaili elämänkoettelemuksistaan, puhui\npelokkaasti ennustamis- ja edeltätietämiskyvystä, nyyhkytti, rukoili\nJumalaa ja ryyppäsi. Silloin Ville sattui hiljaa tulemaan huoneeseen:\niso poika, mutta niin lapsellisen näköinen. Jäi arasti seisomaan\novipieltä vasten, näytti äärettömästi haluavan kuulla isän pöyristäviä\njuttuja, katseli hiiskahtamatta suu auki, silmät pyöreinä.\n\n\"Setä, ettekö te aiokaan panna tuota Villeä kouluun?\" sattui ylioppilas\nkysymään.\n\nOlli melkein säpsähti, jopa katsahti epäluuloisesti ylioppilaaseen,\nkurotti laihaa kaulaansa. Ääni tekeytyi kylmäksi, välinpitämättömäksi,\nkuitenkin värähti omituisesti.\n\n\"Kouluun? ... minä olen tuuminut ... en milloinkaan!\" vastasi Olli\nhaparoivasti, kiireesti, kummallisesti vuoroin naurahtaen, vuoroin\nkatkerasti suutaan vääntäen.\n\n\"Mitäs siinä seisot!\" sanoi hän sitten tylysti pojalle. \"Noin\nsiistimättömänä ... menehän nyt sinne Liisun luo!\" jatkoi sitten\nlempeämmin, kuin vierailta tylyjä sanojaan anteeksi pyytäen.\n\nPoika lähti vastahakoisesti marrien ... olisi niin mielellään jäänyt,\netenkin kun hänestä itsestään puhuttiin, mutta ei uskaltanut.\n\n\"Niin ... kouluun...\" tuumi Ali-Olli; pitkäksi aikaa vaikeni, sitten\nyht'äkkiä kiivaasti ärähti: \"En minä häntä pane kouluun!\" Vieraat\ntiesivät isännän helposti raivostuvan, eivät virkkaneet mitään.\n\nVähän ajan kuluttua aloitti Olli, ääni kummallista liikutusta\nvärähdellen, verkkaan:\n\n\"Voisihan sen niinkin ... mutta Almakaan ei kai olisi tahtonut häntä\nkouluun...\" Sitten yht'äkkiä, ikäänkuin viime sanain valhetta\nsäikähtäen, kiireesti, halveksivasti:\n\n\"Ne tulevat sellaisiksi vätyksiksi koulussa ... veljenikin on sellainen\n... hehe... Tunnette hänet? ... hehe ... suokaa anteeksi, suokaa\nanteeksi, kyllä hän on vätys ... en tahdo kertoa ... suokaa anteeksi.\"\n\nSitten:\n\n\"En minäkään ole koulua käynyt ... elämän koulun vain ... niin raskaan,\nniin raskaan!\" ja alkoi nyyhkiä. \"Sentähden velikin on vätys: kirjoja\npaljon lukenut, ei tiedä mitä on olla elämän myllerryksissä ... kun\nhyvä onni veljen itsensä sulki kamarin seinäin sisään pois\nviettelyksistä, näkemästä kaikkialla synkkää ... niin sanoo vain ...\nminulle on sanonut: miksi et ollut järkevä! Järkevä! Kenelle taivaan\nJumala on järjen antanut ... suokaa anteeksi, hyvät vieraat ... minä\nolen monta kovaa kokenut ... en oppinut mitään...\"\n\nVedet valuivat Ollin ruskeille poskille... Sitten taas tuimenee:\n\n\"Mutta Jumalan varoituksia ja viittauksia minä sentään ymmärrän...\nUskotteko henkimaailmaan?... Minä luulen, että pojalleni riittää\nrippikoulu ... kovin vanhakin jo on ... kohta kymmenen vanha ... viaton\nvielä...\"\n\nMutta tämä keskustelu taas herätti Ali-Ollissa ajatuksen, jota ei\nsaanut pois päästänsä. Yötä päivää hän sitä tuumi, joskus ylpeästi\najatteli, ettei pojan tarvinnut saada sen enempää kouluoppia kuin hän\nitse oli saanut, joskus ajatteli, mitä Alma-vainaja olisi asiasta\narvellut, heltyi, päätti kouluttaa. Mutta samalla alkoivat vanhat\nepäilykset tanssia hänen sielussaan hassua tanssiaan: ei uhallakaan hän\nlähettäisi Villeä kouluun, koska Alma olisi niin tahtonut. Sitten\najatteli, kuinka huolimattomasti Mariana oli poikapuolta hoitanut, itse\nkulkenut tansseissa, kuluttanut rahaa. Silloin Marianan vihaaminen\nherätti säälin poikaa kohtaan. Sääliessään alkoi muistaa, kuinka\ntylysti itse oli kohdellut poikaa, joka oli syytön, vaikka äiti\nmillainen olisi ollut. Heltyi taas, päätti kouluttaa poikaa niin\npitkälle kuin tämä ikinä haluaisi. Alkoi ylpeydestä riemuita, kun\najatteli poikaansa jo jossakin ylhäisessä virassa ... miten hänen\nvihamiehensä hänelle olisivat kateellisia! Taikkapa jos hänestä tulisi\nlukkari: olihan äiti-vainajalla laulun ääni ... isällä itselläänkin oli\nollut, vaikka se oli juomisesta jo aikaisin pilautunut... Kostopa olisi\nmukava veljelle, joka aina niin virka-arvollaan mahtaili, järkeä\nsaarnaili.\n\nKiivaasti isä alkoi opettaa poikaa edes sisältä lukemaan, että voisi\nsyksyllä lähettää kansakouluun. Opetus maksoi pojalle monet kyynelet,\nmustelmat, vasten seiniä paiskaamiset, yksinäiseen huoneeseen\nsulkemiset, sillä isä ei ollut mikään opettajanero. -- Ah, noin\nhirveääkö koulussakin on! ajatteli poika. -- Sitten isä minut sinne\nkiusatakseen lähettää.\n\nJoskus isä oli epätoivoinen pojan lahjoista. \"Hm ... sinä olet Alman\npoika ... tomppeli, vätys!\" hän silloin halveksivasti sanoi.\n\nMutta silloin kun poika osasi hyvin, hän riemasteli: \"Kas niin ...\nsellainen se isän poika on ... suo anteeksi ... en sinua lyö enää ...\nNo niin, eihän isän poika itke ... hän on mies. Kuules, millainen mies\nminä olin, kun sinun ikäisenäsi olin kiertokoulussa!\"\n\nJa sitten isä nauraen ja nyyhkien kertoo, miten hän sisältä\nluetettaessa oli ajatuksissaan tuonkin paikan pipliasta vääntänyt,\ntehnyt kertomukseen aivan erilaisen jatkon kuin kirjassa oli. Mutta\npaljon paremman, paljon paremman! Kaikki olivat sanoneet, että isän\nmuunnos raamatun kertomukseen oli alkuperäistä paljon parempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyystaivas oli lämpöinen ja sininen, päivä paahtoi hiostavasti selkää\nja niskaa, kun Ville isänsä kanssa ajoi kaupunkiin. Laskeutuivat\nhautausmaan rinteiltä alas ohi hietahautojen, joissa valkeina kuumotti\npääkalloja ja reisiluita. Hevonen juoksi hyvää lönkkää. Alkoi alhaalta\nkuulua aika remakkaa, kuin poikaparven huutoja, kirkunaa. Tulivat\naukealle paikalle. -- Mistähän tänne on näin paljon renkipoikia tullut\npalloa nakkaamaan? tuumi Ville. \"Mikä se tuo punainen tötterö tuossa\non?\" kysyi. -- \"Älä nyt siinä hypi, sormillasi osoittele!\" örähti isä.\n\"Mikäkö on? Öljysäiliö se on ... siinä pidetään kaupungin paloöljy.\"\n\nHuristivat vihreästä tulliportista sisään ... alkoivat rattaat paukkua\nja jyristä, kun isä vielä löi hevosta kiivaampaan juoksuun ... oli\njäädä kadulla alle lehmä, jota pieni tyttö ajeli kiivaasti hyökkäävän\nhevosen tieltä. Kärryjen kolinaa, vastaan-ajajoita, jyrkkiä,\nhuiskauttavia käännöksiä talojen kulmissa, uutta, kaitaa, kiemuraista\nkujaa jatkui.\n\nAjoivat kaidalta kujalta sisään portista ... iso, keltainen rakennus,\navaralla pihalla auringonpaisteessa paljon lapsia ja hevosia.\n\nVille säpsähti, kauhistui. Kaikki kävi hänen mielessään yhtenä\nsekamelskana. Kahdet korkeat, jyrkät portaat ... noustiin ylös\noikeanpuolimmaisia. Hirveän raskas ovi portaiden yläpäässä, iso kivi\nnuorassa siellä riippui, veti ovea kiinni ... kivi se oven niin\nraskaaksi teki.\n\nIsä puheli jonkun lihavan herran kanssa ... herralla oli punertavat\nkädet, etusormessa iso, paksu, lattea sormus... Pian se herra lyö\nminua, se on opettaja! ajatteli Ville.\n\nSitten Ville ei tietänyt muusta, kuin että tulivat isoon huoneeseen,\njossa oli paljon lapsia ja vieraita, jotka kaikki Villen mielestä\nkatsoa tuijottivat häneen niin kummallisesti... Se opettaja, lihava\nmies, jolla etusormessa lattea, paksu sormus kiilui, tahtoi viedä häntä\njonnekin, hän tarrautui kiinni isään, isä kamalasti näytti suuttuvan,\npokkasi niskaan, tuuppasi jonkin leveän penkin ja viistokantisen pöydän\nväliin, ihka vieraan tytön rinnalle... Sitten piti lukea sisältä,\nsitten ulkoa ... ei Ville muistanut mitä hän luki, näki vain joka hetki\nlattean, paksun sormuksen silmissään kiiluvan, kuuli isän ärähdyksiä\nsivultaan: \"Vastaa nyt, vastaa!\" Ville vastaili, painui vavisten\npenkillään niin alas kuin suinkin voi, ikäänkuin piiloon päästäkseen,\nnäki mielessään, miten opettaja jo nostaa hänet niskasta ilmaan,\nlennättää vasten seinää ... läpi ihmisjoukon ... isä oli kotona tätä\nkohtaa luettaessa hänet seinään paiskannut: silloin oli koskenut niin\npahasti kupeeseen, joka sattui oven lukkoon... Sitten Ville hoksaa\nkertovansa Jaakko Cookin matkoista ja tappeluista villien kanssa ...\ntoiset lapset katsovat häneen suu auki, opettaja hymyilee. Mitä\nihmettä! Nyt se häntä varmasti aikoo vetää korvasta ... eikö se hymyile\nniin salaperäisesti ... vai eikö se ilkeästi hymyilekään kuten isä aina\nennen, kun korvasta tempaisi. Mitä ihmettä, ei opettaja korvasta\ntempaisekaan, hän Villeltä ystävällisesti kysyy:\n\n\"Mistä sinä olet Jaakko Cookin matkoja lukenut?\" Ville säikähtää ...\nnyt isä varmaan suuttuu ... isälle mitään virkkamatta hän oli kesän\nlopulla ullakolla komunnut ... muistaa ison, pyöreän arkun, jossa oli\npapereja, kuvia, kirjoja ... ja myös Cookin matkat ohuissa,\npunertavissa kansissa ... muistaa joka sivun ... näkee tiheän\npalmumetsän kuvastuvan meren päilyvään tyveneen, rannalla villien\nmajoja ... villeillä koreita höyheniä pää täynnä ... alkaa riemuiten\nkuvata soutuvenheitä, pitkiä, kaitoja kuin mattosukkulat, keulat\nsyöksyvät eteenpäin, halkaisevat kuin veitset vettä, kirjavat melat\nvälähtelevät, jää jälkeen vaahtoinen, sihisevä vanavesi... Ah, ja\nsitten alkaa tappelu... Keihäät...\n\n\"So, so, jo riittää ... kyllä pääset kouluun, saat mennä isän kanssa!\"\nnauraa opettaja.\n\nHe lähtevät isän kanssa, kaivavat esiin vaatteet porstuassa täyteen\nsälytetyistä nauloista, tulevat jälleen korkeille portaille ... aurinko\nhelottaa, jokivesi kimaltaa tuolla matalain pärekattojen ja mustain\nsavupiippujen ylitse...\n\n\"Mikä, mikä se on tuo tuolla?\" huudahtaa Ville ja osoittaa portailta\njoelle kauas.\n\n\"Se on linna...\"\n\n\"Niin, linna, linnahan se oli!\" toistelee Ville yhäti portaita alas\nastuessaan ... olihan hän sen kerran nähnyt rengin kanssa kaupungissa\npuodissa käydessään ... sellainen kuin mikä kivikellari keskellä jokea\n... vesi välkkyy ihan seinän juurella ... seinän yläreunassa tiilet\npunertavat ... sinneköhän linnaan se isä olisi joutunut ... kun usein\npelkäsi, että olisi joutunut, kun äiti kaatui rautanaulaan ... hiirien\nsyötäväksi torniin, jossa ei anneta muuta kuin vettä ... ellei vieraita\nolisi ollut kotona silloin kun äiti kaatui rautanaulaan.\n\nHe nousevat ylös toisia jyrkkiä portaita, samanlaisia kuin koulun\nportaatkin ... samassa rakennuksessa .. ja samanlainen raskas\novi ... mutta sisäporstuassa permanto niin sylkinen ja moskainen...\n\nTulevat huimaavan isoon tupaan, väkeä täynnä sekin ... tupakan savua\nihan sinisenään ... ihmeellistä äänten porua. Tungeskelevat väen läpi\nison uunin viereen, sitten ohitse ... isää tervehtii pieni,\nmustaverinen eukko... Se eukko johdattaa isän ja hänet tuvan taa\nkamareihin ... kah, toisessa kamarissa näkyy seinällä olevan\nsamanlainen pienen pojan kuva kuin kotonakin ... ihan samanlainen\nlammaskin sylissä... Johannes Kastajan kuva... Hänen päätäänhän sitä\nvadissa kannettiin...\n\nIsä juteltuaan sen mustan eukon kanssa selittää, että Ville jää tänne\nasumaan ... tämä on kunnanhuone ... tämä rouva on kunnanhuoneen\nrouva ... tästä on lyhyt matka kouluun: vain muutama askel... Ville\nkatsoo isään suurin, hätäytynein silmin. \"Ei!\" hän itku kurkussa\nänähtää, \"ei, ei, ei!\" Mutta isä katsoo julmasti, sanoo:\n\n\"Soh ... kuinka sinä olet pölsö ... iso poika! -- Suokaa anteeksi, hyvä\nrouva, suokaa anteeksi!\" isä sitten pyytelee siltä mustalta rouvalta.\n\"Se on sellainen lapsi vielä, pelkää, vaikka käy yhdettätoista...\nSuokaa anteeksi...\" Ja sitten isä jättää rahoja sille mustalle eukolle\nja lähtee pois, lähtee kaikista Villen pitelyistä huolimatta ... puhuu\njoistakin pyhiksi kotiin tulemisista ... suuttuukin, pistää namuskäärön\nkouraan ... heittää mustan eukon kanssa kamariin, katoaa väkijoukkoon\ntuvassa.\n\nJa kun Ville viimein pääsee perästä ajamaan, ihmisjoukosta etsimään,\nsiellä lankeilemaan sylkisellä lattialla, tuvan ovesta ulos ja\nkorkeille portaille, niin näkee, ettei heidän hevosensa enää olekaan\npihapaalussa kiinni. Säikähtää, sydän melkein lakkaa lyömästä, kompuroi\nalas portaita, juosta kompsuttaa sydän jyskäen portista kadulle: ei\nsiellä satu olemaan ajajia lainkaan, saati isän mustaa hevosta... Se\njuokseekin vielä niin kovaa: ei sitä saavuta. Ville aikoo kuitenkin\nlähteä lappamaan itkien, voivottaen perästä, kun yht'äkkiä muistaa\nkuulleensa, että kaupungissa ovat mustalaiset markkinoilla varastaneet\npoikia. Säikähtää vallan, kääntyy kiireesti takaisin. Näkee sitten\nkirkontapulin vaahterapuistossa ... alkaa tuumia: tuostakohan tornista\nse kerran maalaripoika oli päistikkaa pudonnut alas ... tuohon isoon\nkiveenkö oli lyönyt päänsä... Kah seisahtuu oikein: tuossakohan talossa\nse hullu Sumu-Kalle oli asunut?... Eihän, eihän tuo kivitalo olekaan...\nEikä olekaan tori tässä...\n\nMuistaa sitten jälleen isän lähteneen, alkaa nyyhkiä, köpittää katua\npitkin, uikuttaa itsekseen: \"Eikä olekaan tori ... tässä... Eikä\nolekaan ... tori ... tässä...\"\n\nOsaa toki kunnantalolle takaisin, menee porstuaan: se on niin siivoton,\nsylkinen... Menee tupaan: outoja miehiä yhä täynnä, tupakansavukin niin\nkitkerää... Seinäkello tuolla katsoo leveänaamaisena, tylyn näköisenä\n... niin verkkaan heilahtelee sen lerkkukin... Ja sitten hän taas alkaa\npelätä sitä mustaa eukkoa. Niin yksin hänet on jätetty tänne pahojen\nvieraiden pariin!... Ja koulu sitten! Jos häntä pieksetään,\ntukistetaan...\n\n-- Minä hullu kun kerroin Jaakko Cookin matkoista ... jos isä suuttui\nja sentähden lähti pois, jätti tänne...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOh ... hohhoo, kurki kävelee lattialla, pitkäsäärinen, karvainen kurki,\nkaula jäykästi kurotteleksen, halaistusta päreestä vuoltu terävä nokka\näkäisesti tökkii. Oh ... hohhoo! Pojat hyppelevät, nauravat, johtavat\nkurkea, nurin käännetyn turkin sisään piilotettua poikaa, pitäjäntuvan\npimeään takanurkkaan, jossa hullu Tuomas nukkuu.\n\nTuli lekuttaa mahdottoman ison takan hellassa, kattolamppu himmeästi\npalaa, loisakkain kitupiikit höyläpenkkien takaa tuikuttavat, avara,\nkajahteleva tupa on puolihämärä ... niin salaperäisen peloittavaa on\nsiellä pimeässä nurkassa, jossa hullu Tuomas nukkuu.\n\nOh ... hohhoo! Hullu Tuomas on ihme mies. Monesti hän on vihlovalla\ntalvipakkasella mustan tähtitaivaan alla juosta humsuttanut vain housut\nja paita yllä kaupunkiin maalta, mistä lienee tullutkaan, loikannut\ntoista syltä pitkiä askelia paljailla jaloillaan, loikannut kädet\nnyrkissä ja rinta paljaana ylös kiemuraisia kujia, läähättäen ja\nnoituen juossut sivuilleen katsomatta ruskavaa vilukuolemaa pakoon,\nlöytänyt viimein tavallisimpaan asuntoonsa: kunnanhuoneelle. Kolmella\nharppauksella on töytännyt ylös korkeat portaat, jysäyttänyt pari\nkertaa hurjasti oveen ja siihen sitten rappujen yläpäähän väristen\nvaipunut kyyryyn kuin paleltuva koira. Mutta vanha Reetta, myös\nkunnantuvan luopumaton asukas, joka siellä oven suussa kyhjöttää\nkerjuupussinsa vieressä niin armottoman kyttyräisenä ja punasilmäisenä,\njoka niin kummallisilla runoilla loihtii päivän lämpöisenä paistamaan,\njoka ei koskaan yöllä nuku, vanha Reetta on kuullut ulko-oven\njysäykset, kohta arvannut, että hullu Tuomashan siellä on, köpittänyt\nviluiseen porstuaan, avannut oven tähtiseen yöhön. Mutta silloin hullu\nTuomas on oven edessä kyyröttänyt puolikuoliaaksi jäykistyneenä,\nuikuttanut kuin eläin ikään. Vanha Reetta on nostanut kunnanhuoneella\naika hälinän, loisvaimot ja kerjäläiset ovat nousseet Tuomasta\nherättämään, hänet on kannettu tuvan pitkälle pöydälle, häntä on\nparikymmentä kättä hieronut ja hangannut lumella, kunnes leskirouva,\nkunnantalon hoitaja, on kiireesti tullut, keittänyt maitoa, sekoittanut\nsiihen vahvasti jotakin väkevää ja kaatanut Tuomaan kurkkuun. Tuomas on\nsilloin vironnut, naurahtanut ja nukkunut sikeään uneen, hänet on\nvällyjen alle peitetty omalle penkilleen tuvan peränurkkaan.\n\nOh ... hohhoo!... Tuomas nukkuu nurkassaan, kerjäläispojat ja\nkunnantuvan rouvan luona asuvat kansakoululaiset narraavat Tuomasta\nkarvaisella kurjella.\n\nTuomas on kumma mies, keväisen, jäähileisen joen poikki hän usein\nhyppii paljain jaloin: uppoaa jalka reiteen saakka, vesi ilmaan\npurskahtaa, Tuomas noitaisten tempaisee säärensä avannosta, loikkaa: jo\nupposi toinen sääri, vesi purskahtaa, kiroaa mies. Noituen, uppoillen\nTuomas loikkii kaupungin puolelle, punaisten ranta-aittain laiturille,\nriisuutuu ilkialastomaksi, kuivaa vaatteitaan auringonpaisteessa.\n\nHuh, kurki kävellä toikkailee, pojat tirskuen hiipivät eteenpäin,\nyht'äkkiä tyhjää pelästyen pakenevat takaisin. Jo luulevat tulevan\nTuomaan, jolla on paidan povi täynnä rautaromua ja teräviä\npuolustusaseita.\n\nSiellä on aika häly tuvassa, siellä iso Villekin kömpelönä ja\nlapsellisen pelokkaana yrittää mukana hyppiä, varoa Tuomaan aseita.\nTyytymättömänä vanha Reetta itsekseen hämärässä nurkassaan toraa,\ntyytymättöminä loisakatkin höyläpenkkien takana kitupiikkiensä ääressä\nsaksattavat, mutta pojat eivät heidän säksätystään kuule: kunnanhuoneen\nrouvahan on poissa jossakin kaupungilla. Hätäpäs sillä aikaa telmiä!\n\nVihdoin, kun kurki pärenokallaan jo nakuttaa Tuomaan paljasta,\nkarvaista rintaa, Tuomas kiroten niin, että tupa järeästi kiljahtaa,\nkarkaa ylös, alkaa haroa viereltään jotakin ... mutta silloinpa pojat\nhihkuen ja kurki turkkinsa ja nokkansa paikalle heittäen puhaltavat\npakoon yhtenä rytynä uunin päälle, akat kiljahtelevat, haukkuvat\npoikaparven ärsyttävän Tuomasta heidät tappamaan, pojat nauravat\nTuomaan hyppelyä ympäri permantoa.\n\nSilloinpa tulee rouva kotiin: akat höyläpenkkien takaa kaulojaan\nkurkottelemaan, kantelemaan poikain niskoille, uunille osoittelemaan.\n\nRouva toruu:\n\n\"Kukas hullua taas narraa ... isot pojat, hyi!... Tuomas on viekas,\nmakaa toinen silmä ummessa kuin repo ... voisi niskaanne iskeä terävän\nviikatteen...\"\n\nPojat uunilla vaikenevat kuin myyrät.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kerropas sitten taas kasku, Ressu-Jukka!\" anelevat uunilla keskenään\npojat.\n\nRessu-Jukka on kerjäläinen, hänen asumuksensa on tuvan korkean uunin\npäällä, vasten kuumaa muuria, hiostavassa kuumuudessa rapisevilla\npäreillä. Hän osaa ruveta kurjeksi, laulaa kaiken maailman\nmarkkinaveisut ja Mattipapin saarnat, kiitää puuluistimilla pitkin joen\nrantoja ja sokkeloisia katuja naama sinisenä vilusta, ison takin\nrepaleiset ryysyt hurjasti tuulessa viuhtoen, eivätkä tiedä rotat --\nniin lyseolaisia nimitetään -- milloin suksimäelle ilmestyy Jukka,\nhotaisee jotakuta lyseolaista kintuille pampulla ja syöksyy ilkkuen\nalas pakoon niin hurjasta paikasta, etteivät kostajat jäljestä tohdi.\n\"Saankos piikkinää?\"\n\n\"Saat, jos rouva antaa!\" Ville kapuaa uunilta, menee rouvan luo\nkamariin siirappia houkuttelemaan.\n\nAntoipa rouva siirappia, kaadettiinpa iso puuämpäri muuripadasta\ntäyteen kiehuvaa vettä, vietiin uunille.\n\nSielläpä pojat kuumilla päreillä lojuvat imelästi höyryävän piikkinän\nympärillä. Ressu-Jukka vakavalla, väkevällä äänellä kertoo muinaisista\nsodista, Vilusalon villeistä rosvoista ja karanneista vangeista,\nLutmitvuoren käärmeistä, yksijalkaisista menninkäisistä.\n\n\"Mistä sinä tuollaisia keksit?\" kysyy Ville.\n\n\"Ruotu-ukoilta vain ja vanhoilta ruotusotamiehiltä ja kirjoista vain.\"\n\nKirjoja Ressu-Jukka paljon lukeekin. Viis hän välittää, jos kerjätty,\nliian väljä takki riippuu täynnä pitkiä, jalkoihin ulottuvia repaleita\nkuin heinäruko rippeitä; viis hän välittää, jos paleltaa talvella\njalkoja rikkinäisissä naisten pieksuissa; viis hän välittää, jos joskus\non nälkäkin, kun hän vain saa mäkeä laskea ja lukea lainakirjoja\npitäjän lainastosta. Viisipennisiä hän laulaa pitäjäläisten kukkarosta,\nviisipennisillä hän haalaa joka viikko paksun, paksun pinon kirjoja\nlainastosta uunin päälle ja pärevalkean valossa niitä lukee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, kyllähän Ville tuon Vilusalon muistaa, muistaa jo\nkouluuntulo-retkeltään sen salon kiemurtelevine teineen ja\njättiläismäntyineen, joiden latvoissa huimaavan korkealla näkyi olleen\nhaukanpesiä, muistaa rämeet, joissa keväisin varmaan on iljettävän\npaljon sammakonkutua, muistaa pääkallot Lutmitvuoren vierellä\nhiekkahaudassa. Muistaa Ville Vilusalon eräältä kotimatkaltaankin.\nEnsimmäisen viikon hän oli kovin ikävöinyt kaupungissa ja uskonut isän\ntulevan lauantaina kotiin hakemaan. Isä ei tullutkaan. Yli kello\nkolmen, aina puoli viiteen iso poika nyyhkien ja kelloa katsoen odotti,\nkatseli ikkunasta, eikö musta hevonen jo hyökkäisi esiin kirkon aidan\nnurkkaukselta. Ei hyökännyt. Ilta jo pimeni. Silloin Ville ikävästä ja\nsurusta vallan raivossa oli temmannut palttoonsa ja maanantain\nläksykirjat, lähtenyt juoksemaan niin että oli läkähtyä pitkin\nkoukkuisia katuja tulliportille päin. Häntä olivat pitäjäntuvan rouva\nja pojat ajaneet takaa, saaneet öljysäiliön luona tulliportin\nulkopuolella kiinni. Hän oli huitonut, itkenyt, hosunut kuin villi,\nnyyhkien nakellut kivillä kiinniottajia, sanonut vuoroin, että isä on\nkai kipeä, niin että hänen täytyy päästä kotiin, vuoroin, että isä on\nilkiö, koska ei tule häntä hakemaan, vaikka lupasi; eivät houkutukset\npiikkinällä, ei mäenlaskulla, ei saduilla auttaneet. Ville täytyi\npäästää yksinään laputtamaan maalle, hämärtyvään iltaan. Hautausmaan\nmännikköihin hän katosi.\n\nMiten hän juoksi, niin että henki oli mennä, yhä ylös kalmiston mäkeä!\nMetsä pimeni edessä ... tuossa tuli se kohta, jossa oli ollut\npääkalloja hiekkahaudassa... Villeä peloitti, muisti kuulleensa\ntarinoita, että pääkallo voi ruveta juoksemaan jäljestä ... kun siihen\non rotta mennyt sisään... Ville jäljelleen vilkuen juoksi, nyyhkytti,\nei enää tohtinut ääneen itkeäkään, niin pimeä tuli... Koetti ponnistaa\nminkä ikinä jaksoi, potkia tietä pitkin niin äänettömästi kuin\nmahdollista...\n\nSilloin tuli niin synkäksi metsä, että tie vain muutaman sylen edessä\nhäämötti. Villen sydän jyskytti mielihaikeutta ja kauhistusta, hän\naikoi kääntyä kiireesti takaisin. Mitä jos hän vielä eksyy metsään,\njoka on niin hirvittävä muutenkin!... Mikä se tuossa tohahti? Hui ...\nkatajapensashan se vain oli, vaikka kuumotti mustana kuin mies ikään\nolisi tien varrella seisonut... Kääntyäkö takaisin?\n\nEi, kaupungissa nauraisivat, pilkkaisivat vielä ... ne ovat niin\nilkeitä ... sellaisten joukkoon isä hänet heittikin. Uu ... uu ... uu!\nVille itkee, sitten taas muistaa, ettei uskalla itkeä, kun on niin\npimeä...\n\nJospa isä vielä ajaakin vastaan? On kai jotenkin lähdössä myöhästynyt.\nTulee vastaan metsässä, Ville huutaa, isä ottaa rattaille, käännytään\nyhdessä kotiin ajamaan!\n\nSe toivo riemastutti Villeä, hän sittenkin kulki syvemmälle saloon.\nVäliin seisahtui, kuunteli, eikö rattaiden räminää kuuluisi routaiselta\ntieltä. Ei kuulunut, voih! Nyt ei enää olisi halunnut palatakaan,\njylhin vuoren kukkula ja kalmisto oli jo takana, mutta edessä oli\nkuitenkin pimeys. Ville ponnisti, nyyhkytti, pelkäsi rosvoja, rukoili\nJumalaa, toivoi isän tulevan. Ei sittenkään tullut. Ville alkoi\nsielussaan sättiä isää. Sellainen, sellainen, sellainen ... ei tiennyt\nmikä isä oli... Tukasta-kiskoja, juopottelija, vaimontappaja. Niin,\nvaimontappaja, vaimontappaja, hän itsekseen jankkasi. Siksi hän oli\nkuullut palvelijain kotona isää selän takana haukkuvan. Mikä\nvaimontappaja oikeastaan oli, ei hän ymmärtänyt, mutta vaistomaisesti\nhän tunsi sellaiseksi haukkumisen olevan jotakin hyvin kamalaa.\n\nJuostessaan Ville vuoroin haukkui isää, vuoroin taas mielessään rukoili\nisää tulemaan, edes nyt jo lähtemään kotoa, ellei jo olisi lähtenyt.\n\nMutta isä ei ollut kaupunkiin lähtenyt eikä aikonutkaan lähteä: hän oli\njuonut koko perjantain kylillä ja jatkoi juomistaan sunnuntaihin\nsaakka.\n\nVille tuli iltamyöhällä kotiinsa maalle: palvelijat olivat jo levolla,\nriemastunut vahtikoira Villen kanssa hälytti heidät hereille. Ville oli\nniin väsynyt ja rapainen, oli kysellyt torpissa tietä, penikulman oli\nsyys-yössä juossut poikaraiska. Mutta isä ei ollut kotona, oli\njuopottelemassa.\n\nJa kun Ville seuraavana aamuna oli herännyt, oli isä kyllä kotona,\nmutta varsin jörö ja vihainen, ei näyttänyt yhtään ihastuvan Villen\nkotiintulosta tai ihmettelevän ja säälivän hänen seikkailuitaan\npimeissä metsissä, kiivasteli vain palvelijoille, meni makaamaan, sanoi\npäänsä olevan kuin kivillä murikoidun.\n\n-- Se on sinulle paraiksi! tuumi suuttuneena ja mieli haikeana\nitsekseen Ville.\n\nMaanantaiaamuna aikaisin renki saattoi Villen jälleen kiusalliseen\nkouluun. Mutta sen jälkeen ei Villeä tarvinnut kovin ahkerasti\nhoukutella sunnuntaiksi kaupunkiin jäämään. Eihän alussa kunnantuvalla\nollut hauskaa, kun oli ikävä kotia, mutta mitäpä kotiinkaan mennä, kun\nisä ei sinne näyttänyt ikävöivän.\n\nJa kun isä sitten joskus itse sattui Villeä kotiin hakemaan, joi hän\nmatkalla niin, että peloitti kaaduttavan nurin niskoin tiepuoleen. Ja\nkotona hänellä oli vieraita, niille Villen piti koko ilta näyttää\ntaitoaan ulkoluvussa, eikä se ollut hauskaa. Sillä vaikka isä häntä\nkehui ja vieraille tolkkusi: \"Kas, kas minun poikaani! Eikös mene siltä\nhistoria kuin vettä vain!\" niin isä kuitenkin saattoi yht'äkkiä vaatia\nVillen lukemaan vieraiden kuullen ulkoa katkismusta, jota Ville ei\nlainkaan osannut, kun ei siitä pitänyt: ei näet siitä ymmärtänyt\nhölynpölyä, koko rompatuksesta. Niin, katkismusta hän ei osannut, ja\nsilloin isä suuttui, tyrkkäsi niskasta porstuaan, sanoi:\n\n\"Et olekaan isän poika nyt, pölsö!\"\n\nMutta kohta taas tultiin hakemaan vieraiden luo, jotka heiluivat ja\nhuojuivat, karkealla, korvia vihlovalla äänellä olivat laulaa\nhoilottavinaan.\n\nSilloin loppui Villeltä kotiinmenon halu tykkänään, häntä oikein\npeloitti, milloin isä tulisi hakemaan. Hänellä oli vihdoin varsin\nhauska ihmeellisessä kaupungissa, kelkkamäissä ja pitäjäntuvan kuumalla\nuunilla, jossa Ressu-Jukka satuja piikkinämaksusta kertoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, Vilusalon, jossa villin jylhinä kallioseinät kohti taivaita\nkohoavat, jossa honkain latvat pilvissä kohisevat, Ville kyllä tuntee.\nMutta Vilusalon kimaltavista aarteista, Lutmitvuoren käärmeistä ja\nsäihkyvistä jättiläissaleista vuoren kumisevassa sisustassa, mistä\nhänkin niistä sadut löytäisi?...\n\nRessu-Jukan kanssa hän seisoi pian lainastokaapin edessä ... ah, mikä\nhirvittävä määrä siinä oli kirjoja ... joissa kaikissa Jukka ylpeän\nkiihkeästi selitti sellaisia ihmeitä ja juttuja olevan...\n\nVille tarttui johonkin kirjaan: sen kirjavat kannet olivat hankautuneet\nlian värisiksi, nurkat pyöristetyiksi kuluneet ja reunat mustuneet\nkasteltujen sormien selailusta. Ville avasi, luki nimen.\n\n-- Alroy, mikä kumma se on? ... ajatteli, käänsi toisen lehden, siinä\nensimmäinen luku alkoi...\n\n\"Kymmenen tuhatta käyräsapelia!\" alkoi kirja. Ah, mikä kuva välähti\nVillelle mieleen, veri lensi poskiin, silmiin leimahti pelästynyt\nihastuksen tuijotus. Kymmenen tuhatta käyräsapelia!... Ville näki\nkäsiä, käsiä, käsiä loputtomasti, hurjassa innossa ylös kohotettuja\nkäsiä ... kussakin kaareva, välähtelevä ase. Aseita, aseita, kymmeniä\ntuhansia, käsien rajusti puristamia! Ja hurjain huutojen pauhu\ntuhantisina lainehtivista joukoista vyöryi.\n\nSepä Villelle kirja! Jo unohtuivat tuskastuttavat katkismukset ja\nluvunlaskut ikipäiviksi, hän luki Alroyta. Hän valvoi yöllä vuoteellaan\nkuin kuumeessa. Sydän kummallisessa kiduttavassa riemussa hän oli\nkuulevinaan kuin säveliä, sekavina, hurjina, mahtavan syvinä pauhaavia\nja niiden joukossa uljaana, riemun-heleänä ja hentona pääsävelen ...\nväen suminan, rumpujen kuminan, huilujen sävelet, kun Alroy öisessä\nerämaassa kimaltavain tähtien alla johti joukkojaan Salomon\ntimanttivaltikalla. Ah, kymmenen tuhatta käyräsapelia! Ville näki öisen\nerämaan, tähtien lämpöisen tuikkeen. Erämaan helmasta kohoaa kuin unten\nusva esiin valkea amfiteatteri, erottuvat keveät kalterit, hoikat\nmarmoripilarit ... seisoo rakennuksen korkeudessa haamuna tumma Mirjam.\nSitten hän yht'äkkiä on maan alla, on olevinaan Alroy, tulee pimeään\nluolaan, jonka perillä valo tuikkii, käy edelleen, valon häikäisy\nruusunpunaiseksi leviää, tulee pitkä, pitkä, loputon tie, jonka kahden\npuolen makaa luvuttomasti valkeita leijonapatsaita: lämpöinen valo\nsäihkyy ... on yht'äkkiä tien päässä suuressa, kimaltavassa salissa,\njossa patriarkat, tuomarit, kuninkaat, profeetat istuvat pitkissä,\npitkissä jonoissa pitkin seiniä: arvokkaina, tyyninä, valkeat parrat\nalas ryntäille valuen...\n\nVille lukee uudestaan ja uudestaan posket palaen... Keskellä\nkoulutuntia hän saattaa kuin unesta herätä opettajan ääneen:\n\n\"No, mitä se Ville itkee? Tekikö kuka Villelle pahaa?\"\n\nMutta Ville oli vain ajatellut Alroyn onnetonta kohtaloa, kuullut\nmestauskirveen kirkaisevan kilahduksen, puhjennut itkuun.\n\nKun on nuoska, rakentavat kansakoulupojat lumilinnoja avaralle pihalle.\nMallina on tavallisesti linnanraunio pyöreine ampumareikineen. Mutta\neräänä ehtoopäivänä Ville vaatii Ressu-Jukkaa kanssaan uutta linnaa\nrakentelemaan. Siitä tulee pyöreä, mutta avarampi kuin toisten\nrakentamat. Ulkoseiniä pitkin kiertävät hoikat lumipilarit, jotka\nkannattavat kaarillaan vallin harjaa. Vallin harjalle Ville veistää\nkaksitoista jalopeuraa, veistää myöhäiseen pimeään iltaan, kaikki\nsamannäköisinä vierekkäin makaamaan, pienet, ontot silmät valppaina\ntähdäten ympäri avaraa pihaa kuin öistä hieta-aavikkoa...\n\nMutta seuraavana aamuna, kun toverit taas peuhaavat koululla, alkaa\nankara sota uutta linnaa vastaan. Pojat sanoivat Villen leijonia\npässeiksi. Villen silmissä kaikki mustenee katkeruudesta ja raivosta.\nHän tempaa jäälohkareen, sinkauttaa parveen, toisen, kolmannen,\nneljännen, kymmenennen. Yht'äkkiä on hän linnansa sisällä, toverit\nhyökkäävät sitä vastaan, repivät pilareita, kaatavat ohutta muuria...\nAh, hän on Alroy! \"Kymmenen tuhatta käyräsapelia!\" hän huutaa, koettaa\nnakata lunta: ei ehdi, huitoo nyrkeillään ja lapiolla päälle tunkevia,\nsokenee lumesta, tietää nyt kauniin linnansa särkyvän, nyyhkii,\nraivosta ja kivusta sokeana tarttuu jonkun jalkaan, tempaisee, kaatuu\nnurin...\n\nSilloin kello soi.\n\nPojat rientävät sisään, mutta suurin heistä, sorakielinen\nneljäsluokkalainen, joka on niin väkevä ja viisas, että on ansainnut\nnimen Suomäen Suuriruhtinas -- hänen kotinsa on Suomäki --, tulee\nVillen luo, puhdistaa hänen selkäänsä lumesta, pyyhkii kaulaa, kasvoja,\nhänelle suopeasti sorauttaa: \"Sinä olet urhoollinen!\" -- ja se\nmerkitsee niin paljon kuin: tästälähin älkööt muut sinuun koskeko, tai\npaha heidät perii.\n\nVillen itku lakkasi kohta, naurattamaan tuppasi. Ylpeänä ja\nperinpohjaisesta lumipesusta punaisena kuin kukko, taskut sulavaa lunta\ntippuen, hän istui tunnilla sitten, loi ihailevia katseita\nSuuriruhtinaaseen, joka hänelle hyväksyvästi nyökkäsi. Pojat katsoivat\nhäneen välitunnilla kateellisen ihailevasti, kun hän Suuriruhtinaan\nkanssa muka välinpitämättömänä tarkasteli amfiteatterinsa raunioita.\n\n\"Se ei ole mikään Ville, se on villi!\" sanoivat pojat.\n\nJa siitä lähtien häntä nimitettiin Villiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAli-Olli siellä maalla ajelee paljon kylillä, hänen on niin ikävä\nsiellä kotonaan: ei ole kotona toveria, jonka kanssa kinata jankkaisi\nturhista seikoista koko illan ja viimein silmittömässä raivossa sanoisi\nirti koko tuttavuutensa mokoman miehen kanssa, seuraavana aamuna\njälleen kumartaen selkäänsä suurimpaan kyttyrään ja melkein vihattunsa\nkättä suudellen, vedet silmissä rukoillakseen anteeksi eilistä\nhävyttömyyttään, kunnes mitä jumalallisin sovinto jälleen raukeaisi\nraivoisaan riitaan. Sellaista toveria ei hänellä ole kotona, silloin\ntällöin talossa käyvät vieraat eivät tyydytä Ollin kaipausta, mutta tuo\näärimmäisen vihan ja lemmen välillä syöksyminen on kuitenkin Ali-Ollin\nkoko elämisen voima. Sentähden hän ajelee kylillä nyyhkyttäen ja\nvakuuttaen ystävyyttä, raivostuen ja juoden, sillä viina on hänen\nelämänsä toinen tärkeä ylläpitäjä. Kun hän on kotona, on hän\ntavallisesti ankarassa kohmelossa.\n\nMutta huolipa hänelle siitä Villestä tulee. Kun Ville oli ennen kotona,\nei hänestä ollut paljon vastusta: hän hiipi niin kernaasti piiloon\nkasvojen edestä, ja jos oudot, hillittömät vihankuohunsa tai katuvan\nhellyytensä tahtoi antaa hänen ylitseen tulvia, niin ei muuta kuin\nhuusi pojan saapuville ja tyydytti sisunsa. Mutta nyt on toisin. Ville\non kaupungissa ja huutamalla luo saavuttamattomissa. Ja kuitenkin\nhänestä ihmisten puheitten kautta on Ollille alituisesti joko\nsilmitöntä harmia tai liikuttavaa iloa. Mutta mitenkäs sen harmin tai\nilon pullistuksesta sydämen kevennät joko poikaa lellittelemällä tai\nkiusaamalla, kun poika on kaupungissa, ei kotiin tule kuin pakolla\nhakien.\n\nAli-Olli menee jonkun tuttunsa luo, heti tämä kysäisee:\n\n\"No Ville kai menestyy hyvin koulussa?\"\n\nTaas tuo Ville! Menestyykö hyvin? Menestyyhän hyvin missä menestyy,\nmutta ei siinä, missä isä toivoisi. Historiassa hän on erinomaisen\netevä ja laulussa samoin, mutta laskennossa on hänellä kehno arvosana.\nJa uskonnossa, kun ei viitsi lukea katkismusta! Herranen aika, niinkuin\nisä olisi mikä pakana! Ali-Olli kuvittelee ihan hirvittäväksi sen\nhalveksumisen, millä ihmiset häntä muka ajattelevat ja kohtelevat, kun\nhänen poikansa ei osaa katkismusta. Onko se hänen syynsä, hänen, joka\non niin Jumalan vallassa, että näkee näkyjäkin ja tietää edeltäpäin\ntulevia asioita? Onko hän syynä pojan jumalattomuuteen?\n\nJa se laskento sitten. Opettaja on Ollin kaupungissa käydessä sanonut,\nettä Villelle kihoaa hikipisarat otsalle, kun hänen täytyy vain\nyksinkertaisinkin päässälasku suorittaa. Tämä se Ollia joskus hivelee\nkuin imartelu: eihän hänellä itselläänkään koskaan ole ollut\nlaskupäätä. Mutta sitten hän säikähtää: sepä se laskevan järjen puute\non hänellekin elämässä tuonut suurimmat tuhot. Ja entä sitten ihmiset,\ntaas ne ihmiset! Kun poika ei osaa laskea, niin ne sanovat: \"Niin,\nniin, sama ruuvi se oli löysässä isänkin päässä!\" Ja ihmisten\narvosteluja Olli kovasti pelkää.\n\nNo laulu sitten. Siitä Olli on taas imarreltu, ensiksikin ihmisten\nvuoksi, joille voi kehua: minun pojallani on hyvä ääni ... oli\nminullakin, mutta pilautui -- äänenmurroksessa. Kyllä Villestä lukkari\ntulee!\n\nNiin, lukkariveljensä vuoksi Olli on myös hyvillään Villen äänestä. Nyt\nse veli, järkivätys, vielä kerran näkee, että hänen pojastaan voi tulla\nyhtä hyvä kuin hänkin ... mokomassakin: laulamisessa.\n\nMokomassakin!... Sillä Ollin mieleen taas tulee vanha hulluus: Almahan\nlauloi, Almaa hän ei kärsi ajatellakaan. Ja pitääkö nyt pojan hänen\ntaipumuksensa periä? Olli vallan raivostuu. Jos poika olisi nyt tuossa\nhänen edessään, niin ei tiedä mitä Olli hänelle raivoissaan tekisi.\n\nSe historia sitten, jossa Villellä on täysi kymmenen. Mitä hittoa se\nhistoria oikein on, sitä Olli ei tiedä: joitakin kaskuja, loruja kai,\nei vain jumalansanaa. Sen vuoksi Olli historian taitoa pojassaan vihaa.\nOn kuitenkin hyvillään, kun saa ihmisille kehua.\n\nMutta syvimmin Ollia huolettaa se, että kerrotaan pojan näkevän näkyjä.\nVille on alkanut uskotella kaupungissa ihmisille, että hän näkee\nauringonpaisteessa seinällä kimaltavia ristejä, ratsastavia sotureita.\nIhmiset puoleksi uskovat, hurskaat akat ihmettelevät, ihailevat häntä.\nSilloin hän alkaa itsekin uskoa näkyjä näkevänsä ja ihailee itseään. Se\nisäkin näkee näkyjä, joskus niin, ettei tohdi yksin nukkua huoneessaan,\nvaan kutsuu isäntärengin yötoverikseen. -- Kerran, kun Ali-Ollin\nloiseukko palasi kaupungista kahvin ja sokerin ostoksilta ja\nsiunaillen, käsillään haroen toitotti isännälle sen ihmeellisen\nuutisen, että Ville oli kaupungin kirkon eteisessä selvällä päivällä\nnähnyt äiti-vainajansa, Alman ... kunnantalon rouva oli kertonut, niin\niski akan juttu Olliin kuin jyskyttävä tunnonvaiva, hän vallan musteni\nkasvoiltaan, ääni vavisten kähisi, raivostuneena hän oli tarttunut\neukon käsivarteen.\n\n\"Sinä valehtelet, juorukello!\" oli ärjäissyt, katsonut akkaan kuin\nvihassa, tutkivasti tuijotellen.\n\nJa kohta arkipäivänä hän matkusti kaupunkiin, kutsui pojan kahdenkesken\nkamariin juttelemaan ja lempeän levottomana uteli noista näyistä.\n\nPoika pelästyi, vapisi, ei vastannut mitään. Silloin isä raivostui\nvallan kiihkoon, tolkkusi kaunopuheisesti pojalle:\n\n\"Ihmisellä täytyy olla kylmää järkeä, hänen aivoissaan täytyy veren\nolla kuin talvinen virta, joka tyynesti ja väkevästi kulkee avaamaansa\nuomaa jäiden välitse. Hän ei saa kuvitella mitään voimilleen\nyliluonnollista eikä siihen pyrkiä, ettei pettyisi. Hänen täytyy mitata\nvoimansa, yhdistää ne ja askel askelelta, harvaan, väkevästi edetä vain\nsiihen määrään, mihin varmasti tietää voimiansa hyvin käyttäen\npääsevänsä. Hänen täytyy osata laskea, elämä ei ole umpimähkäistä arvan\nheittoa, se on sakkipeliä, jossa ratkaisee kylmät laskut, ei onnen\nkeikaukset. Ihmisen täytyy olla kokonainen, kaikkia oman itsensä ja\nmuiden vaatimuksia hänen on mahdoton tyydyttää: hänen täytyy oppia\ntinkimään omista vaatimuksistaan ja olemaan kylmä muiden vaatimuksille,\nniin hän pääsee urallaan mahdollisimman pitkälle! Hän ei saa nähdä unta\nvalveillaan eikä tuskallisesti unetonna piehtaroida yöllä vuoteessaan:\nkun hän nukkuu, niin hän kuorsaa, kun hän valvoo, niin hän on valpas\nkuin merimies jätettynä aivan yksin kannelle peräsintä hoitamaan. --\nMiksi sinä et osaa laskea!\" Olli pojalleen vihdoin ihan vihan puuskassa\nnyrkit koholla ärjäisi.\n\nVille alkoi nyyhkiä, ei ollut ymmärtänyt hölynpölyä isän juhlallisesta\npuheesta enempää kuin katkismuksestakaan; luuli nyt koululaskennosta\npuhuttavan, nyyhki:\n\n\"Kun en jaksa pitää ajatuksia koossa. Mieleen tulee milloin mitäkin...\"\n\nSiinähän se nyt oli! Olli raukeni, sellaista milloin minkin mieleen\ntulemistahan se oli ollut hänen koko elämänsäkin ... ei mitään\nohjenuoraa, ei mitään kylmyyttä. Päähänpistohan se oli tuo hänen\näskeinen puheensakin, veljeltä kuultua...\n\nAh sitä veljeä, sellainen kamarissa kasvanut vätys, joka uskaltaa\njärjen sääntöjä pykälittäin lukea elon kuohussa pyöriville, niinkuin\nhänen pykälänsä voisivat sopia muihin kuin ainoastaan häneen itseensä.\nHiiteen kaikki kamarituumiskelijat, maailma on täynnä sellaista, josta\nhe eivät tiedä enempää kuin laivuri meren syvyydestä! Pitäkööt oppinsa\nitsellään, jota varten ne ovat syntyneetkin, mutta älkööt tyrkyttäkö\nmuille! Ah sitä veljeä, sellainen eloton vätys!\n\nMutta tuossa oli hänen oma poikansa, ihan kuin isäkin ennen samojen\nhairahdusten alkaessa ahdistaa. Olli tuli liikutetuksi, alkoi nyyhkiä.\n\n\"Suo anteeksi, suo anteeksi!\" sanoi hän Villelle. \"Ei meillä ole järkeä\nmuilla kuin niillä harvoilla, joille se on annettu, mutta he ovat\narmottomia ihmisiä. Kun me muut voisimme tulla edes tyytyväisiksi, että\nymmärtäisimme erehtymisen olevan inhimillisen oikeutemme eikä\nrikoksemme. Niin, Ville, suo anteeksi!\" Olli poikansa käsiä puristaen\nrukoili. -- \"Näitkö sinä äidin?\" kysyi hän sitten. Poika ei vastannut.\n\nSiinä se nyt jälleen oli. Pojassa oli äidin veri, hän ei muka ollut\nvilpitön, ei isäänsä luottanut, kun ei tahtonut tunnustaa. Mitä jos\nnäky oli pojalle jotakin vielä puhunut, kannellut isän päälle! Olli\ntunsi ihan selkäänsä karmivan, mörähteli Villelle:\n\n\"Mitä äiti sinulle sanoi? Sanoiko, etten ollut kohdellut hyvin --\nsinua? Häh? Käskikö olemaan uppiniskainen isälle? Käskikö laulamaan,\nilvehtimään historian kaskuilla ja unohtamaan katkismuksen?... Käskikö\nunohtamaan käskyt, neljännen ... haha ... niinkuin hän ... kuudennen...\nPoika, mikä on neljäs käsky? Mikä on neljäs käsky? Sanotko, mikä on\nneljäs käsky!\"\n\nVille alkoi hänkin puolestaan suuttua tuosta alituisesta katkismuksen\njankuttamisesta, isän uudesta raivonpuuskasta.\n\n\"Mikä on sitten viides käsky?\" hän verkkaan sanoi. \"Mitä sinä sillä\ntarkoitat? Mitä sinä sillä tarkoitat! Herra Jumala ... sanoiko Alma\nniin... Herra Jumala... Ville, kuka sinulle on uskotellut ... sinulle\non joku varmaan valehdellut, että olisin äitiäsi... Viides käsky... Se\nei ole totta! Rääkännyt... Se ei ole totta!\"\n\nVille katsoi kummissaan, häntä hirvitti tuo isä, hän karkasi ulos,\njuoksi, juoksi nyyhkyttäen kaduille, piiloon. Kun isä ei vain häntä\nvielä ottaisi koulusta, veisi kotiin ... isä puhui rääkkäämisestä.\n\nVille viipyi sinä iltana myöhään Suuriruhtinaan luona, joka\nrihmarullista rakensi mutkallista, monirattaista myllyä. Kun hän\npalasi, oli isä lähtenyt maalle takaisin, jättänyt kunnantalon rouvalle\nmakeisrahaa Villeä varten ja sanonut, että Ville ensi sunnuntaiksi\nnoudetaan hevosella kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulevan lauantain aamuna Ali-Olli lähetti rengin Villeä kaupungista\nhakemaan, mutta lähti itse samalla hevosella maalaiskylään, ystävänsä\nkauppiaan luo, ei sanonut palaavansa ennen sunnuntai-iltaa, sillä eihän\nVille kaupungista kuitenkaan kotiin tulisi.\n\nJa siinä hän arvasi oikein. Kohta päivällisen syötyään Ville katosi\nkunnanhuoneelta Ressu-Jukan kanssa, ei tiedetty minne.\n\nLukusalissa hän koko illan piileskeli kirjain ääressä, renki sai mennä\ntyhjin toimin kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Ali-Olli kauppiaan luona taas vahvasti alussa nyyhkytteli, vannoi\nolevansa erityisesti Jumalan suosiossa, koska oli kuin ihmeen kautta\njärki edes säilynyt niissä vastustamattomissa kohtaloissa, jotka hän\nkaikki edeltäkäsin aavisti, jotka olivat vieneet isän hirsipuuhun,\näidin hänestä erottaneet, tappaneet hänen molemmat vaimonsa, jättäneet\nhänen poikansa orvoksi, ehkä vielä pojankin häneltä riistävät.\n\n\"Minä uskon henkimaailmaan, milloin vihaiseen, milloin lempeään, mutta\naina iki-väkevään!\" hän sanoi. \"Veljeni väittää, että henkimaailma\nsyntyy ainoastaan silloin, kun ihminen tulee rikolliseksi omaa\nluontoaan vastaan joko itsensä tai muiden kautta ... silloin on\nhenkimaailma aina vihainen... Veljeni väittää, että jos ihmisellä on\nvain terve ruumis, niin hän on täysin onnellinen, ei mitään tuumiskele,\nei henkimaailmoita kaipaa; mutta ruumis olkoonkin silloin todellisesti\nterve. Mutta kenpä se sitten olisi todellisesti terve? Ei kukaan ... se\nveli on sellainen vätys!\"\n\n\"Ihminen on kummallinen!\" Ali-Olli jatkaa. \"Hänestä on mahdoton sanoa,\nettä hän olisi varmasti sitä tai tätä. Ei itsekään hän tiedä sanoa,\nmitä hän on; hän tietää vain, että noin tein silloin, noin tein\ntällöin. Eikä toinenkaan ihminen voi toisesta ei haukkuen, ei kiittäen\nsanoa muuta kuin: noin teki hän silloin, noin teki hän tällöin; ei\nmuuta. -- Niin tavallisen näköisiä ovat ihmiset, kun heitä katsoo; ei\nluulisi olevan mitään suruja tuolla, ei mitään tunnetta tällä. Mutta\nkun katselee heidän tekojaan, niin aivan päätä alkaa huimata: miksi hän\nteki noin? Ei ymmärrä. Tietää vain että noin teki... Useimmiten hän kai\nteki silmänräpäyksen oikun mukaan ja sitten kärsi -- kun henkimaailma\noli pannut oikkuilemaan ja kärsimään ... hassun pienistä, järjelle\nnäkymättömistä seikoista kuvitellen paisuvat suurimmat onnettomuudet,\nja ilot myös ... kuin kipinästä tulipalo... 'Vartioi kipinöitä!'\nvaroittaa aina veljeni ... kamarivätys...\"\n\nSitten Ali-Olli alkaa kertoa isänsä talon tulipalosta, jonka tiesi\ntapahtuvan ollessaan kaukana onnettomuuspaikalta. Hän kuvaa kapakan,\nhän kuvaa liekit, jotka viinapöydän ääressä istuessaan näki mustan\nsavun seasta hulmahtelevina, kertoo hädän palavassa talossa, toveriensa\nestelyt. Lopuksi puhkeaa nyyhkytyksiin, rukoilee Jumalaa, ettei\ntarvitsisi edeltäkäsin nähdä tulevia turmioitaan.\n\n-- Hänpä nyt taas on koko mokoma! hymyilee itsekseen kauppias.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan viikon lopulla tulee Suuriruhtinaan isältä, Suomäen\nomistajalta, Ali-Ollille lyhyt kirje, jossa lähettäjä haukkuu Ali-Ollia\nhuonosta lapsen kasvatuksesta. Ville näet, jota toverit Villiksi\nnimittävätkin, oli paiskannut hänen poikaansa tiilikivellä päähän, niin\nettä toinen pyörtyi, hyvä ettei kuollut. Suomäen isäntä oli vaatinut\nopettajalta Villelle ankaraa rangaistusta, mutta koska arvoisa opettaja\nei näkynyt lainkaan ottavan huomioon lellikkinsä vikoja, niin Suomäki\nnäin ollen ilmoitti asiasta rikollisen isälle. Tehköön tämä sitten\nniinkuin kelvolliseksi näkee.\n\nAli-Olli äkkiarvaamatta nouti itse pojan sunnuntaiksi kotiin, aikoi\nVillen löylyttää ihmisten vuoksi tai jättää löylyttämättä ylpeytensä\nvuoksi. Löylyttämättä jäi. Ville selitti Suuriruhtinaan väittäneen\nkypäriksi vanhaa kivipataa, jonka he Ressu-Jukan kanssa olivat\nlöytäneet hiekasta linnan luota. Oli Suuriruhtinas sanonut: \"Se on\nkypäri, vaikka se olisi pata, kun minä sen kypäriksi väitän!\" ja\nsilloin Ville paiskasi häntä tiilikivellä päähän.\n\nMutta opettaja oli ottanut kivipadan museoon.\n\nIsän kuulustelu päättyi siihen, että hän vakuutti vain heidän kahden\nolevan ystäviä tässä maailmassa ja rukoili poikaa laulamaan.\n\nPoika hämmästyi. \"Mitä minä laulan?\"\n\n\"Laula: Vienan rannalla koivun alla...\"\n\nVille lauloi... Isä vedet silmissä ja kädestä pitäen häntä kiitti...\n\nSiitä saakka tuli Villelle se laulu omituisesti haikeani rakkaaksi...\nOlikohan se hänen äitinsä lauluja...? Isä oli sanonut äidin usein\nlaulaneenkin.\n\nEi tohtinut kuitenkaan isälle mitään äidistä puhua: jos isä vielä\nsuuttuisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlussa erästä suvea oli lukkarisetä Ali-Ollilassa. Villi istui isän ja\nsedän kanssa; oli puheena Villin koulunkäynti.\n\nIsä oli aikonut jättää Villin tykkänään lyseosta pois, kun tämä oli\nkansakoulun käytyään jo vanhakin ja tutkinto lyseoon viime keväänä ei\nollut onnistunut: Ville oli näet saanut laskennossa ehdot. Mutta sitten\nolivat isässä heränneet epäilykset ... mitäpä Villi kotonakaan tekisi\n... isän vastuksena ... eikä hänestä maailmallekaan ollut ammattiin\nmihinkään. Ja mitä sitten ihmiset, Ollin vihamiehet, ajattelisivat, jos\nhänen poikansa joutuisi ruumiilliseen työhön, kun ei kyennyt parempaan?\nJa sitten lukkariveli -- äh, edelleen pitää Villin sittenkin lukea,\nvaikka miten huono pää olisi, ellei muun vuoksi, niin siksi, että isä\nsaisi nöyryyttää veljeään, joka aina arvollaan kerskailee.\n\nLyseoon siis isä päätti kumminkin Villin toimittaa, mutta oli yksinään\naivan avuton, kun ei iljennyt naapureiltakaan kysellä, kuinka pojan\nehtoasiat järjestettäisiin, sillä olipa hän heille kehunut poikansa\nsuuria lahjoja. Oli vain yksi neuvonantaja, joka kai jo ennestäänkin\ntiesi kaikki hänen salaisuutensa, mutta se oli tuo vihattu, kadehdittu\nveli, lukkari... Aikaa antoi Olli tyhjiin paljon kulua, kunnes kerran\ntuskastuneena pojan läsnäoloon ja hänen arkoihin, Almaa muistuttaviin\nkatseisiinsa kirjoitti veljelleen ja pyysi tätä Ali-Ollilaan asiasta\nkeskustelemaan.\n\n\"Minä puolestani arvelen\", puhui lukkari itsetuntoisen mahtavasti\nvatsaansa pullistellen, \"että ihminen kykenee aivan kaikkeen, mihin\nvain tahtoo kyetä; tahtoa saa jälleen työstä. Sentähden Ville minun\nmielestäni on pakotettava työhön. Hänen entinen olonsa kunnantalon\nrouvan luona oli minun mielestäni aivan liian löysä. Hän sai lukea\nromaaneja, telmiä, tehdä mitä tahtoi, sentähden poikaparalta meni\nkaikki oma tahto, kun laiskana ollen sai sen uskon itselleen, ettei hän\nlaskennossa mihinkään kelpaa. Mielestäni olisi parhainta Villen olla\nensin tämä kesä luonani ehtoja avullani lukemassa, ja sitten syksyllä\nlyseoon tultuaan on hänelle toimitettava uusi asunto. Puolestani\nluulen, että uskonnon lehtori Perklen, jonka persoonallisesti\nerinomaisen hyvin tunnen, ottaisi pojan luokseen asumaan...\"\n\n\"Munakalloko?\" mutisi närkästyneenä Villi. Hän oli niin paljon kuullut\npöyristyttäviä juttuja Perklenistä, Munakallosta. Sepä se sama kuuluu\niltapimeässä hiipivän valepuvussa poikain ikkunain alla\nkurkistelemassa, lukevatko pojat. Sepä se sama kuuluu lauantaiehtoina\nsaunassa kuumassa kopissaan lojuvan viisi kuusi tuntia kuunnellen,\ntokko pojat viereisessä kopissa olutpulloja kalistelevat.\n\nIsä ja setä eivät Villin kysymystä kuulleet. Isä veljelleen\niki-kiitollisena alkoi nyyhkiä:\n\n\"Sehän nyt olisi erinomainen asia, jos sinä voisit Villen hänen\nluokseen toimittaa ... minä olen, kuten hyvin tiedät, sellainen\nraukka... Perklenhän on uskonnon opettaja ... kuuluu luonaan kaksi\nkertaa viikossa olevan lukuisa vakaiden ihmisten iltaseura, jossa\nluetaan ja veisataan monta tuntia jumalansanaa...\"\n\n\"No niin ... jumalansanaa!\" toisti välinpitämättömästi naurahtaen\nlukkari. \"Kyllähän minä Perkleninkin jumalisuuden tiedän ... on se niin\nja näin. No niin, voihan sitä olla joku muukin mies kuin Perklen\njumalinen, jos kerran viisaus sitä vaatii ... kuten minua virka virsiä\nlaulamaan ja raha viisasta kauppiasta jumaliseksi... Mutta pääasia on\nkuitenkin se, että Perklen on kova mies, oli hän sitten millainen kettu\nja jumalinen tahansa...\"\n\n\"Kettu ja jumalinen!\" huusi nyt isä raivostuneena. \"Luetko ketut ja\njumaliset samaan lahkoon! Niin, niin, sinä et usko mitään\nyliluonnollista. Mutta minä itse olen kerran ollut korttiseurassa ...\npoikamiehenä... Löimme korttia sunnuntaina... Yht'äkkiä kangistuivat\nsormet kaikilta, kortit putosivat lattiaan ... kun nosti ylös, niin\ntaas putosivat. -- Nyt on kamalat tulossa! ajattelimme, arvaat missä\nkauhussa. Ja samassa tulee tupaan mies, kysyy, otammeko hänet mukaan\npeliin. Ei toki otettu ... minä näin omilla silmilläni... Meni piisin\nkautta ulos se mies ... mutta porstuassa kuristi kuoliaaksi yhden\nmeistä ... muille varoitukseksi ... minutkin Jumala pelasti... Miksi\nminut, suurimman syntisen?... Minä näin omilla silmilläni ... liian\nkamala olisi asia valehdella ... ja muut näkivät ... elävät vielä ...\nkysy...\"\n\nLukkari säälien, välittämättä ruveta kinaamaan, naurahtaa:\n\n\"Se on nyt niin, että kun ihminen alkaa kuvitella jotakin hassua, niin\nhän myös tahtoo sitä kuvitella; jos hän tahtoo uskoa olevansa vaikka\nhullu, niin hän tietysti pian myös on hullu!\"\n\nLoppu keskustelusta on se, että lukkarin viisaan neuvon mukaan Villi\nlähetetään setänsä luo kesäksi ehtoja lukemaan ja koetetaan hänet\nhommata syksystä Perklenin luo asumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä miettii Villi syksyllä pöytänsä ääressä illan hämärässä, kun nojaa\notsaansa käsiin, vähän väliä huokaa?\n\nMiettiikö, että nyt taas on kammottavan pitkä lukukausi vasta alussa...\nMilloin se jälleen päättyy?... Näkeekö lukukauden edessään kuin pitkän,\npitkän tien ... pää on ... missä lieneekään, minkälainen lieneekään...\nehkä koulupiinan jatkoa sedän luona kuten viime suvenakin... Tien\nvarrella on vain penikulmapylväitä, ei virstapylväitä ... sunnuntait\npylväinä penikulman pituisten viikkojen välillä... Ja ikävät\nsunnuntait: ei tekisi mieli kotiin, vaikka kotitaloa, koiraa, hevosia,\npalvelijoita on ikävä... Ei tekisi mieli jäädä kaupunkiinkaan, kun ei\ntohdi Munakallon vuoksi edes lauantai-iltaa olla toverien joukossa ...\nja sunnuntaina on vanhoja tantteja talo täynnä.\n\nMiettiikö, ettei isä enää anna rahoja pikku huvituksiin senkään vertaa\nkuin ennen ... setäkö lienee kieltänyt antamasta. Ikävä on pitäjäntuvan\nuunille Ressu-Jukan kanssa piikkinää juomaan.\n\nNäkeekö toveriensa ivallisesti häntä katsovan: tuo asuu Munakallon\nluona! On hänen luonaan ennenkin pari poikaa asunut, mutta ne erosivat\nkortteeristaan kesken lukukautta, ne olivat miehiä!\n\nHuokaako, ettei voi tovereitaan koskaan luokseen kutsua ... vaikka\nolisi kuinka vaikeita läksyjä ... laskuja, joista ei saa mitenkään\nyksinään selvää... Eivät ne tulisi Munakallon tähden toverit tänne...\nEi ilkiäisi kutsuakaan, kun asuu Munakallon sänkykamarissa ... se on\njotakin häpeällistä ... parivuoteet ... ja raamatunlauseita seinällä\nvuoteen yläpuolella... Ivaisivat toverit ... jotka asuvat monet\npuulaakissa... Opettajien poikia ne joka tilassa koettavat pieksää...\n\nKyllähän juuri opettajain pojat hänen luokseen voisivat tulla, auttaa\nlaskennossa ja muussa ... ehkä yhdessä voisivat pistäytyä hiihtämäänkin\n... olisivat he kolme vainottua kuin sankarit liitossa muita tovereita\nvastaan...\n\nMutta ei Villi hiihtämään menekään. Ei! Ei koskaan! Kun kerran ovat\nvankilaan panneet asumaan, niin hänpä onkin kuin vanki. Ei niin\nhievahda pöytänsä äärestä! Ei kuin kouluun, syömään, pihan taakse, taas\npöydän ääreen. Ei hievahdusta tuolilta, aina kirja edessä auki,\nvaikk'ei lukisikaan, ei ulos kävelemäänkään, vaikka Munakallo\nrottingilla ajaisi! Ei! Jos se sitten ajaisikaan...\n\nEi siis opettajain poikain kanssa hiihtämään, ei juttelemaankaan! Mitä\ntoverit siitä sanoisivatkaan ... sellaisia kantelijoita ovat ne kaksi\nopettajain poikaa...\n\nAh, kuinka yksin on Villi-rukka!\n\nIstua tässä vain kaiket päivät, nähdä koko leveydelleen alas\nlaskettujen ikkunaverhojen läpi illan hämärtyvän, ahtaan pihan\npimenevän, puiston yläpuolella jylhän kirkonkaton yhä yli luontonsakin\nsynkkenevän. Kuulla iloista naurua, riemastuttavaa tappelunrähinääkin,\nkivien sinkoilua mutkaiselta kujan rinteeltä, kun pojat talvella\npalaavat mäkeä laskemasta ja ehkä kohtaavat katurakkilauman...\n\nKelkkamäki tulee jälleen olemaan ihan lähellä tässä ... apteekin\nnurkalta alas punaisille ranta-aitoille, huimaavan pitkä, kiemurteleva,\nlyseolaisten jäädyttämä välkkyväksi kuin lasi. Sinne ei ollut hyvä\nkansakoulussa ollessa mennä ... eivät sinne tohtineet muut kuin\nSuuriruhtinas ja Ressu-Jukka... Monesti olivat nekin saaneet löylyä...\n\nMutta Villi ei sitten siihenkään mäkeen mene, vaikka se niin lähellä\nonkin. Kun on kerran vangittu, niin on tahallaankin vanki.\n\nSe saakelin setä! Se Villi-rukkaa jostakin arvaamattomasta syystä kai\noikein villitysti vihaa!\n\nEi kuin istu tässä vain hämärissäkin kirja edessä auki. Kun tulee\npimeä, niin sytytä lamppu, ala lukea ... tulee silloin heti mieleen se\nmöhömahainen numeromaisteri, jonka äärettömän avaraa vatsaa liivien\nkeltaiset juovat kiukkuisesti piirittävät kuin vanteet rankkitynnyriä\nja joka heti ensi tunnilla oli Villiä, luokan pisintä urosta, tukasta\nvanutellut. Niin se omalla, kirotulla tavallaan tukistaakin! Puree\nensin hammastaan kuin kuonokoppaa sietävä koira, niin että leuat\nnarisevat kuin riihen saranat, sitten verkkaan, verkkaan kohottaa\npunaisen kouransa, käyristää kyntensä hitaasti sen vietävä, jauhaa kuin\nkahvimyllyä, silmäin valkuaisissa verisuonet pullollaan loistavat,\nhampaat narisevat. Lopuksi riuhtaisee niin, että luulisi pääkallon\ntuhansiksi säpäleiksi lentävän. Sitten vänkäisee silmiensä säihkyessä\nvilliä riemua: \"Väärin!\" -- paiskaa vihon Villin eteen, vielä\nhymyilevän silmäyksen pöllytettyyn heittää, kepsuttelee toisten jehujen\nkimpppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin Villi istuu lepohämärätkin itsepintaisesti kirjain ääressä,\nvavisten ajattelee: ei tule, ei tule luetuksi seitsemää tuntia illassa.\nIltasella, kun lehtori Perklen vaimoineen tulee makuukammioonsa, hiipii\nVilli arasti kirjoineen rouvan huoneeseen, johon hänelle on vuode\nlaitettu, valvoo myöhään, vuoteessaan ajattelee läksyt monin kerroin\nläpi, herää aamulla aikaiseen, alkaa lampun ääressä taas lukea, lukea!\nKun kello lähestyy kahdeksaa, alkaa vavista, rukoilla Jumalaa, että\nedes tämä päivä jotenkin onnellisesti päättyisi ilman opettajain\närjymisiä, tukkanuottaa, nenän tauluunhieromisia; kiirehtii kouluun\nkuin teurastuspaikalle ajettu karitsa. Ja lauantaina raskaasti huokaa\nsitä, että päivän päästä jälleen alkaa koulu, hitaasti, hitaasti kulkee\npitkän matkan kotiin maalle, ettei lauantai-iltana enää kauan\ntarvitsisi seurustella isän kanssa, saisi kerrankin rauhassa vain\nsuurten salojen outoa huminaa kulkiessaan kuunnella, seisoa silloilla\npitkään, katsella alas kummallisesti kiehtoviin, soliseviin joen\nvesiin. Aikaisin maanantaiaamuna maalla, jolloin isä tavallisesti vielä\nnukkuu kohmelossaan kotona, Villi istuu lämpiävän takan ääressä,\nhyväilee tuuheavillaista vahtikoiraa, tuijottaa tuleen, kyynelöi\nviikkoa ajatellessaan, kunnes renki tulee käskemään rekeen: kaupunkiin\non lähdettävä.\n\nOi millainen vanki on Villi! Mutta siellä lyseossa on sankareitakin!\nSiellä tiilihirviössä on monta sankaria, hurjapäisiä, sokean huimia\npoikia, jos raukkoja enemmänkin on. Mitään keskisäätyä ei esiinny: joko\nhurjimuksia tai raukkoja.\n\nSiellä on August Stanislaus Vaiti keskiluokilta ... hänestä Villin\ntoverit tietävät kertoa monta sankarijuttua, jotka sydäntä ihastuksesta\nvavahduttavat. Kertovat aamuisin kouluun kulkiessaan tai väristessään\nkoulun tiiliseinää vasten, odottaessaan ovien avautumista, palatessaan\nkarvaita jälkiläksyjä saaden mutkaisia kujia pitkin kotiin.\n\nAugust Stanislaus on sankari, hän on viisas mies! Etenkin Munakalloa\nhän vetää nokasta. Hän kulkee Munakallon luo usein -- sen on Villikin\ntietysti nähnyt -- raamattu kainalossa ja selkä kyttyrässä, suuresti\nmurheissaan: tuota paikkaa raamatusta hän ei ymmärrä, siksi sielunsa\nmuka niin äärettömästi kärsii. Munakallo tulee liikutetuksi, vie pojan\nkamariinsa, monta tuntia peräkkäin selittää Stanislaulle raamattua,\npuolustaa häntä opettajakokouksissa, antaa itse hyviä numeroita,\nasettaa Stanislaun esimerkiksi muille oppilaille hurskaudessa ja\nsiivossa käytöksessä. Mutta kun Munakallo kääntää selkänsä luokalla\nStanislausta päin, silloin Stanislaus hurjasti kohottaa alakuloista\npäätänsä, irvistää tovereille, tempaisee rynnästaskustaan esiin pienen\npullon, jonka kyljessä on tärpättileima, ja kulauttaapa suunsa\nkonjakkia täyteen. Ah sellaista sankaritemppua! Niin hän kuivaa\nMunakalloa nenästä vetää.\n\nSellainen on August Stanislaus Vaiti, jolla on sankarin nimikin. Mutta\ntoisellakin uroolla, vapauden valtapylväällä, on sankarin nimi:\nHannibal Vercingetorix Baradinsky! Ah mikä komea nimi! Sen hän on\ntovereiltaan saanut kuin kilpailuissa öljynlehväseppeleen\nhelleeniläinen voittaja.\n\nHän on kaunis poika, hän on rikas poika! Hänellä kuuluu olevan\nasunnossaan pienen Pumpputorin laidassa kaksi huonetta, molemmissa\npunaiset, samettiset huonekalut. Hänellä on ylpeän käyrä nenä, aina pää\npystyssä, hampaat kiiltävät, ylpeästi häilähtävät kiharat pienen,\nvinosti toiselle korvalle asetetun valkean talvilakin alta! Hän on\nhirveän väkevä, koulun paras hyppääjä.\n\nRohkea hän on. Keskellä hiljaista, yksitoikkoista aamurukousta hän voi\njuhlasalissa hihkaista:\n\n\"Hei pojat, kaikki ulos! Viinaränni palaa!\" ja kiitää kuin pyssyn\nsuusta ammuttuna pois juhlasalista. Syntyy aika hälinä, rukoukseen\nkootut poikalaumat syöksyvät ikkunoihin: todellakin, pikimusta savu\nvyöryy linnan luota viinatehtaalta päin. Kaikki ulos ryntäämään kreivi\nBaradinskyn esimerkkiä seuraten. Opettajain kirkuna, hosunta ei mitään\nauta. Pian ovat juhlasalissa, jonka permanto on repaleisten\nvirsikirjojen peitossa, vain kiukustuneet opettajat. Tuolla kaikki sata\npoikaa hyökkäävät meluten tulipaloa kohti.\n\nMutta Hannibal on juossut kirkontorniin ja polkee paraikaa molempia\nkelloja kamalaan pominaan. Palovartija, tietysti se vielä näin varhain\naamulla missä lie ollutkaan, nukkunut, kun tulipalo syttyi.\n\nLyseolaiset temmeltävät tulipalossa kuin sata nokimustaa, hikistä\npaholaista: yhtäällä tosi-innossa pelastetaan, toisaalla säretään\npeilejä, vaaseja, täytetään taskut tehtaan ja talon omistajan\ntupakoilla, pulloilla. Kaikessa tapauksessa on lyseolaisista tehtaan\nomistajalle siinä tilaisuudessa tuhat kertaa enemmän hyötyä kuin\nvahinkoa. Palon jälkeen hän toimittaa heille kahvikestit. Suruko sitten\nottaa opettajilta karsseria tai arestia joka viides mies luokalta!\n\nNiin, sankareita on siinä koulussa, sankareita, mutta ei Villi tohdi\nolla heidän kaltaisensa! Mitä sanoisivat isä, setä ja Munakallo\nsilloin!...\n\nAh, kuinka hänen sielunsa janoaa kerrankin saada riehua, saada\nkerrankin esimerkiksi tapella katurakkien ja kansakoululaisten kanssa,\npuristaa isoa kiveä selkänsä takana kouraansa, vaania mutkaisen kadun\nkulmassa, ja silloin kun ensimmäinen kallo pistäisi nurkan takaa\nnäkyviin, paiskata iki-armottomasti, saada itsekin sinisiä, päärynän\nkokoisia kuhmuja otsaansa, jotta voisi kulkea toverijoukossa pää\npystyssä: kas minä olen Villi, minä!\n\nKuinka hän kadehtii jotakuta ylpeää neljännen luokan urosta, jonka\npikimustissa silmissä tuon tuostakin leimahtaa hurja, jumalaisen\nhillitön säteily! Hän se on mies: kukkuu naureskellen satamassa jaalan\nkorkeimmissa mastoissa, on halkaissut polvilumpionsa suksimäessä ja\nvirunut monta viikkoa sairashuoneessa kuten sankari laakereillaan ja\nkohta vuoteesta päästyään on keväällä luiskahtanut mereen jäältä,\nriisunut luistimet jalastaan syvällä veden helmassa hyllyvässä\npohjamudassa, apua ei ole seikkailutoveriensa antanut huutaa, ei piru\nvie! Sellainen poika! Kun koulusta palatessa ahtaasta katusolasta\nsyöksyy rottain kimppuun ääretön rakkiparvi, ilma jääkappaleita\nviheltää, niin hän saa aika näpäyksen niskajänteeseensä. Mutta hän vain\nhaavaansa nenäliinalla painellen tyynesti kääntyy vainolaisia vastaan,\nnyrkkiä heristää, silmät kummallisesti säihkyen, juhlallisesti huutaa;\n\n\"Mars-kuun viidettätoista päivää varo!\"\n\nJa seuraavana iltana kerrotaan parin jätkän tulleen niin pahoin\npehmitetyiksi, etteivät viikkoon vuoteesta hievahtamaankaan pääse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin on Villi käynyt ensiluokan loppuun, ja kun hän keväällä palaa\nmaalle, missä tuomet kukkivat, järvi vaaleana, välkkyvänä päilyy, on\nhänellä isälleen annettavana kultakirjaimilla painettu todistus.\n\nSilloin isä liittää suuret, kömpelöt kätensä ristiin, luo katseensa\ntaivaille, niin että korkea otsa on tiheitä ryppyjä rypyn vieressä,\nnyyhkimisiin tukkeutuvalla äänellä änkkää:\n\n\"Rakas Alma ... jonka kanssa aina sovussa elimme ... kuinka sinä nyt\niloitsisit...\"\n\nIsän on nyt erinomainen naapureilleen kehua poikaansa, joka on\nluokkansa ensimmäinen.\n\nMutta lukkarisetä, joka alussa kevään sattuu käymään Ali-Ollilassa, lyö\nVilliä olalle, katsoo tarkastaen häntä, sanoo:\n\n\"Nyt näet, että kyky on sama kuin tahto! Mutta miten sinä olet kalpea\nja kituvan näköinen, niin pitkä kuin ikäiseksesi oletkin? Se on kumma,\nettei herätetty työintosi ja sen keveästi saavutetut hedelmät tuota\nsinulle riemua ja reippautta.\"\n\nVillin katsekin on saanut sellaisen epäilevän, aran vilahduksen, joka\nhänen ennakkoluuloisen isänsäkin silmissä ihmisiä niin kiusoittaa ja\nsäälittää. Se on oman kykenemättömyyden tunne, joka isän silmistä\nsameana ja epäilevänä tuijottaa.\n\n\"Joko isä on hankkinut minulle uuden kortteerin?\" kysyy Villi syksyllä\nennen kaupunkiin lähtöä isältään.\n\n\"Uuden kortteerin? Hyh, mitä?\"\n\nVilli ei vastaa, heittäytyy sohvalle kasvoilleen, nyyhkii...\n\n-- Ihminen on käsittämätön ja kuvaamaton! miettii Ali-Olli. -- Mitäs\nminä nyt pojalle teen! Ehkä on parasta seurata veljen neuvoa: kipinää\npitää kiihkeästi varjella! Kuvittelujen kipinät ovat hirmupaloksi\npaisuen minut polttaneet, Villi on kuvittelija kuin minäkin... Paras,\nettä kipinät aikaisin sammutetaan, etteivät häntä polttaisi.\n\nAli-Ollin täytyy oikein itseään ihmetellä, että hän niin harrastaa\npoikansa parasta ja juuri vihatun veljen neuvojen mukaan nyt, kun ne\nneuvot ovat näkyneet tuovan hänelle kunniaa pojan kultaisten\ntodistusten kautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilli seisoo taas ikkunan ääressä Perklenin sänkykamarissa, illan kuu\nalkaa kimmeltää, talossa on hiiskumaton hiljaisuus, niin että korvat\ntillahtelevat äänettömyydestä soimaan. Perklen lienee rouvineen mennyt\njonnekin hartausseuroihin surkuttelemaan hihhulilaisia... Missähän\npalvelustyttökin lienee ... keittiöstä kuuluu vain herätyskellon\nyksitoikkoinen tikutus ... saman sama viime talvesta tuttu,\nyksitoikkoinen tikutus.\n\nVilli hievahtamatta katsoo, miten kuuvalo yhä pihalla kirkastuu, miten\nvarjot mustuvat, valot sinertyvät, kirkon sakariston ikkunat alkavat\nsynkästi kimaltaa tumman vaahteralehdon takaa...\n\nNiin hiljaista, huokaisuttavan yksitoikkoista.\n\nMutta samassa alkaa Villin korviin kuulua kaukaista äänten helinää,\nhuuto kasvaa, kuolee, taas vahvistuu, kirkuu kuin sadoista\nriemuitsevista poikasten kurkuista. Mikä hälinä siellä paisuu?\n\n-- Perklen ei ole kotona! välähtää Villin mieleen, hän pujahtaa\neteiseen, tempaa hattunsa, juoksee ulos, seisoo kadulla.\n\nKas niin, nyt se poikain remakka jälleen kajahti ... pieneltä\nPumpputorilta päin.\n\nLentääpä Villin päähän: nytpä on Aleksanterin ilta, suuri tappelu-ilta,\njolloin vartavasten kokoonnutaan ilonpitoon kivillä, pampuilla ja\nsuopungeilla.\n\nTuossa tuokiossa Villi alkaa juosta kujaa ylös. Pimeistä syrjäsolista\npursuu tovereita pääkadulle: puhuvat hälisten tikoista, pampuista,\nkreivi Baradinskysta, Puukirkon miehestä, tuosta rakkien kuninkaasta,\njoka on yli kolme kyynärää pitkä, kiroileva roikale, puettu kiireestä\nkantapäähän engelskannahkaan, pitkä seiväs pitkäin käsien varassa. Se\nvasta on sepän sälli, jätkien jylhä, rautainen kuningas!\n\nNyt Villi jo juosten joutuu Pumpputorille, kuutamo ikkunoista kiiluu,\nyhden katusolan päästä kimaltelee joki, jonka helmasta rauniot harmaina\nhäämöttävät. Mutta pieni tori kihisee poikia kuin muurahaisia, uusia\nyhä ylös kujista pursuu, ilmassa kivi joskus viheltää, hurisee, huudot\nhälisevät.\n\nViholliset mustana, syljeksivänä, haukkuvana laumana sulkevat torilta\nvievää pääkatua. Puukirkon mies hojottaa etumaisena seipäänsä nojassa,\nsadattelee; kamalasti mulkoilevat silmät nokisen naaman sisästä.\n\nKestää jonkin aikaa pikkupoikain nalkutus, käsikähmäkin, kunnes\nyht'äkkiä litteä kivi puhaltaa jonkun keskiluokan rotan kalloon, ja\npoika kaatuu kuin tukki. Se oli sodan merkki. Kirkuen, pamppulangat\nhuiskien syöksyy koko kihisevä lauma torilta kujan ahtauteen\nvihamiesten kimppuun. Alkaa sekamelskainen temmellys, nyrkkien\nsurvonta, pamppujen huiske, itku ja ulina, kiroukset, nurin\npyllyilemiset, huudot rautahansikkaista, tikoista, ikkunaruutujen\nhelinä. Pakenevat Puukirkon miehen laumat, riemuhuutojen huimatessa\najetaan niitä takaa pitkin kaitaista kujaa.\n\nJuoksevatpa silloin maisteritkin ryhmysauvat käsissä taistelevain\nväliin.\n\n\"Nyt pieksätetään peruukit rakeilla!\" huutaa August Stanislaus.\n\nAlkaa Baradinskyn seuraamana hyppiä punaisten pisteaitojen yli ja\npihojen läpi pakenevain rakkien selkään, sinne päästyään huimasti\nhutkivat, koko kujan iskujen huidonnalla sulkevat, ajavat\narvaamattomasta päällekarkauksesta säikähtänyttä laumaa huimasti,\nsokeasti eteenpäin, kujan täydeltä, mullin mallin, käsin, jaloin. Mutta\nahdistettujen tiellä seisoivat kujan suussa opettajat kyhmyräsauvat\nkäsissä, kaulukset pystyssä törröttäen ... sinne ne hautautuvat\nhurjasti pakenevain alle ahtaan kujan tungokseen, saavat kuhmuja otsaan\nja vatsaan vimmattujen Puukirkon miehen urosten sauvoista.\n\nKun maisterit kömpivät maasta, johon rakkien ylitsetulviva lauma oli\nheidät paiskannut, on tori tyhjä, siellä täällä vain lakki tai patukka.\nHuudot jo kajahtelevat alhaalta linnalta; siellä Puukirkon miestä\nastutettiin ikeen alitse.\n\nTappelusta palannut Villi kyyröttää Perklenin talon kivijalan pimeässä\nsopessa, ei tohdi mennä kortteeriinsa. Kadut ovat jo tyhjät, ilta\nmyöhäinen ja kylmä, Villi hytisee vilua, enemmän kauhua värisee: mitä\nsanoo Munakallo, ajaako luotaan asumasta, tuleeko arestia ja isän ja\nsedän armoton viha... Ah, että hänen päähänsä lensikin mennä tappeluun\n... jos Jumala hänet pelastaisi tästä vaarasta yhden ainoan, vain yhden\nainoan kerran!...\n\nSilloin hän kuulee askelia portissa, varjo ilmestyy kuutamoon...\nPerklenin palvelustyttöhän se on...\n\nVilli karkaa hänen luokseen, vapisee, melkein kätensä tytön kaulaan\nkiihkeästi nakkaa, kysellä sotkee, rukoilee silmät ammollaan, nyyhkii,\nsydän haljetakseen jyskyttää, jalat vapisevat:\n\n\"Onko lehtori kotona ... mitä hän sanoi ... hän tappaa minut ... isä,\nisä ja setä... Mitä minä teen, mitä minä teen!...\"\n\nTyttö oli lähetetty kaupungille häntä etsimään. Kun Villi tulee sisään\nja näkee Perklenin ankaran, nuhtelevan muodon sekä ison kuhmun hänen\notsassaan, läähättää hän hetken niin, ettei saa ääntä suustaan, sitten\ntahtoo melkein lehtorin jalkoihin vaipua, hokee, hokee jotakin,\nrukoilee anteeksi, sanoo olleen ikävän kotona, lupaa ettei vasta\nkarkaa, on kuin hullu kauhusta, hikipisaroissa on otsa ja posket\nkyynelissä, niin että lehtorin rouvan täytyy säälistä lähteä huoneesta,\njossa kuulustelu, uhkaukset ja uteleminen alkavat.\n\nVilli kertoo kaikki, Perklen kuuntelee ihastuen ja silmät viisaasti\nkiiluen, lupaa Villille anteeksi, koska tämä ei tappelussa ollut tehnyt\nmuuta pahaa kuin tempaissut paksun köysirenkaan pieneltä,\nkierosilmäiseltä katupojalta, joka ankarasti kiroili ja viskeli\nkivillä.\n\nSeuraavana koulupäivänä Villen ei tarvitse tulla kouluun! on Munakallo\nmairitellen sanonut. Silloin pidetään tappelusta tutkintoa.\n\nMutta kun hän parin päivän kuluttua jälleen tulee kouluun, häntä\ntuupitaan ja vanutetaan niin, että opettajain täytyy häntä suojella; ei\nyksikään toveri puhu hänelle sanaakaan, vain ilkeästi irvistelee.\nKuulee poikien jutuista, että edellisenä päivänä on Kreivi ja August\nStanislaus erotettu kuukaudeksi koulusta. Mutta mitäpä siitä: he ja nuo\nparikymmentä, jotka tappelun ja ikkunainsärkemisen vuoksi saavat istua\npimeässä putkassa tai ristikopissa, ovat kuitenkin sankareita! Mutta\ntuo tuossa, tuo Ville Ali-Olli, se on petturi!\n\nHavaitseepa Villi, että hänet on julistettu pannaan pitkäksi vuodeksi:\nei yksikään toveri saa hänelle sanaakaan sillä aikaa puhua, kunkin\nkunnia-asia on häntä kerta päivässä niskaan tuupata. Sillä Munakallon\nkätyri hän on, Efialtes, suurten sankarien pettäjä!\n\nMonta viikkoa Villi nääntyy murheesta: kun ei uskalla ketään katsoa\nsilmiin, kun ei kukaan sanaakaan puhu, kun ei kenellekään uskalla puhua\nsuruaan, sillä puhuteltu peläten omaa nahkaansa kääntyisi syljeskellen\nhänestä tai sanaakaan virkkamatta tuuppaisi hänet nurin...\n\nJa sellaiseksi raukaksi hän tuntee itsensä...\n\n-- Raukka oli isäsikin, raukka oli isäsikin! kajahtaa alituiseen\nkummallisesti hänen korvissaan, sillä toverit ovat usein keskenään\npuhuneet Villin kuullen:\n\n\"Sellainen raukka sen oli isäkin: kantoi kymmenen siankinttua kuussa\nMunakallolle, että tämä hänen poikaansa lellisi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLehtori Perklenin rouva on pitkä, hento olento: tukka musta,\nsilmäripset tummat ja pitkät, usein katse niiden alla niin oudosti,\nsurumielisesti, kuin jostakin salaisesta, pakolla tukahdutetusta\nkaipuusta alkaa hillityn kiihkeästi kimallella, aina hiukan raolla\nolevat, pehmoiset huulet silloin silmänräpäykseksi vetäytyvät hymyyn,\nyht'äkkiä se hymy sammuu, silmistä jälleen tukahtuu kimallus: ne ovat\nniin himmeän tummat, surumieliset.\n\nPerklenin rouvaa alkaa säälittää Villi-parka, joka huomattavasti kärsii\näärettömästi, koska ei ruokapöydässäkään katsettaan lautasesta kohota,\nkälpeytyy yhä, silmien ympärykset ovat aivan sinervät, silmissä on\nkostea, joskus kiihkoon leimahtava synkeys. Rouvaa säälittää niin\nsanomattomasti: ruumiinrakenteeltaan vahva, pitkä poika, mutta niin\nlaiha ja yhä heikkonee sielun sairaalloisuudesta, että kohta\nkulkiessaan ihan horjuu...\n\nHän on usein aikonut miehelleen puhua Villistä, ei tiedä mitä ja miten\nhänestä puhuisi ... mutta kun tietää miehensä periaatteet ... ehkä ovat\noikeat ... minkä sille voi ... puhumatta on jäänyt kuten monet muutkin\nasiat ovat puhumatta jääneet.\n\nHän on ennen tyttönä ollessaan pitänyt tavattomasti ensin maalauksesta\nsekä sitten kuvain veistelemisestä. Hänellä on vieläkin huoneessaan\ntyttönä tekemiään kuvia, muun muassa vanha linna keväisen, kuohuvan\nvirran keskellä ja pieniä kipsiveistoksia: parvi koiria eri asennoissa,\nsiunaavia enkeleitä, jos joitakin lelumaisia kyhäyksiä. Joskus\nnaimisissa ollessaankin hän on ottanut kipsijauhonsa, puikkonsa ja\ntalttansa esille, mutta hänen miehensä on nyt sellainen mikä kerran on:\nkatsonut häneen kuin säälien ja soimaten ... hän on jälleen vienyt\nveistokalut kätköönsä... Hän oli jo alkanut pitkäin päiväinsä kuluksi\nvuolla pientä lapsen kuvaa, sillä heillä ei ole yhtään lasta ... mutta\nsinne joutui kätköön sekin aloitettu pikku veistos...\n\nVillin on hän usein nähnyt hartaasti tarkastelevan noita pikku koiria\nja enkeleitä hänen hyllyllään, seisovan hyllyn edessä pitkiä aikoja,\noikein päätään kallistellen tarkastelevan, niin että rouva naurahti,\nniin hartaana ja ihastuneena Villi oli tarkastellut.\n\nKerran hän kysyi Villiltä:\n\n\"Haluaisiko Villikin veistää?\"\n\nVilli oli kääntänyt päätänsä kuin häveten, hän ei koskaan tahtonut\nkatsoa silmiin, katse kierteli ja kaarteli alati arasti syrjään siitä,\njonka kanssa hän puhui. Villin posket olivat punertuneet, katsoa\nvilaissut hän oli kuin epäillen, ivattiinko häntä, sitten oli silmissä\nkummallisesti, väkevästi tuikahtanut.\n\nVilli silloin kertoi kansakoulussa tehneensä lumesta kaksitoista\njalopeuraa ... mutta eiväthän ne mistään kotoisin olleet... Villi\nmuisti, että toverit olivat sanoneet leijonia pässeiksi ... kaiketi ne\nhuonoja olivatkin...\n\nRouva tuo kuitenkin Villille kipsijauhonsa ja veistokalut, neuvoo\nvalamaan harkkoja, poraamaan ja vuolemaan niin, ettei kuva halkeaisi...\n\n-- Veistäköön nyt ... kun toveritkin häntä vihaavat! tuumi lehtori\nPerklen. -- Eipähän sitten mene huonoille jäljille saamaan esimerkkiä\ntappeluun ja muuhun.\n\nVilli veistää alussa koiran, johon malli on lehtorin rouvan hyllyllä.\nMelkein samannäköinenhän siitä tuli.\n\nMutta seuraava veistos on Savonarola polttoroviolla kerettiläisen\npuvussa, korkea pilkkahiippa päässä. Suurella kiihkolla hän oli kerran\niltasella, kun Perklenit olivat menneet kaupungille hartausseuraan,\nalkanut sitä veistää: kasvot punaisina hehkuen, nyyhkien, kädet\nvavisten hän oli kaivertanut kipsiharkkoa... Kun Perklenit tulivat\nkotiin, oli Villi kiihkoissaan kävellyt edestakaisin huoneessa.\n\n\"Tuossa on petturi, tuossa on pannaan julistettu!\" oli hän ääni\nvavisten sanonut, osoittanut korttelin korkuista kuvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko talven hän veistelee. Perklenin luona veisaamassa käyvät mummot ja\nopettajat juttelevat hänen veistoinnostaan. Toveriensakin uteliaisuutta\nhän osaa milloin milläkin kipsikuvalla herättää, kuljettaa kuvia\nkouluun, asettaa pulpetilleen, saa katsomaan, pian juttelemaankin, niin\nettä joulun jälkeen on vain pari pukaria, jotka eivät hänelle virka\nniin halaistua sanaa: olihan panna koko lukuvuodeksi julistettu. Mutta\nkun Villi kerran markkina-aikana oli luokalla ehdottanut, että\nMunakallon pöydällä ensi tunnin alussa oli oleva tuuhea, punainen\nketunhäntä, joka oli saatavissa Ressu-Jukalta, juutalaiselta\nvarastettuna, ja kun Villi tuon mielenosoituksen vuoksi alennettiin\netupenkille uskontotunneiksi, leppyivät nuokin pukarit.\n\nVeistipä Villi kreivi Baradinskyn kuvan: käsivarret hurjassa asennossa\nylhäällä, niiden varassa ilmassa potki Puukirkon mies, jota kipsikreivi\nparaikaa paiskasi yli korkean lankkuaidan. Villi vei kuvan kouluun,\nsitäpä tirkisteltiin, sitäpä naureskeltiin. Silläpä Villi Baradinskyn\nystävyyden voitti. Ja kenen ystävä Baradinsky oli, sillä ei vihamiehiä\nollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilli muistaa ennen lapsena ollessaan nähneensä ilkeän unen, joka kauan\naikaa jälkeenpäin häntä piti kauhun vallassa. Isä oli iltasella\nnyyhkien kertonut pöyristäviä tarinoita salaperäisestä henkimaailmasta.\nSeuraavana yönä unissaan Villi oli makaavinaan vuoteessaan, mutta\nvuoteen jalkopuoleen ilmestyy yht'äkkiä kaksi sellaista jalan korkuista\nkummaa: ne olivat pieniä, kiharakarvaisia kuin kaksi pikimustaa,\nsilkille välähtelevää karhunpoikaa. Niiden pienet silmät kiiluivat kuin\nkengännapit, ja niillä oli korttelia pitkät, käyrät kynnet\netukäpälissä. Ne alkoivat Villiä kauheasti raapia. Villi heräsi\nunestaan yht'äkkiä todellisuuteen niin muutosta havaitsematta, että\nvalvoessaan yöllä yhä tuijotti sänkynsä jalkopuoleen, näki nuo kaksi\nkiilusilmäistä pirunpoikaa siinä vielä kyyköttämässä, alkoi kamalasti\nparkua, ei moneen viikkoon senjälkeen tohtinut kulkea pimeässä eikä\nnukahtaa muutoin kuin että lamppu paloi huoneessa.\n\nPannajulistuksen tuskasta hän oli nyt vapautunut. Mutta silloin alkoi\nvapauttaja, kipsijauhoissa piillyt ja sieltä hänen sieluunsa\ntunkeutunut, paholaisena häntä piinata. Hän valvoi nyt kuviaan\najatellen, hän oli päivät kuin kuuro, sokea ja mykkä koko maailmalle,\nmutta mainitsitpa vain sanan: veistokuva! -- silloin hän vavahti,\nkohotti miettivää päätään, silmät, jotka äsken olivat melkein ummessa,\nalkoivat kiilua, suu vilkkaasti pompotti veistoksista yhä, yhä ja yhä,\nniin että lopulta aivan tuskastuit.\n\n\"Toverit nimittävät häntä Rafaeliksi ... se ei ole lainkaan\nterveellistä!\" sanoo lehtori Perklen.\n\nVilli kulkee kouluun, vartalo kummallisesti velttona, kädet riippuen,\nsuu töllöttävästi auki, silmät melkein kiinni ja käyrä nenä taivasta\nkohti, ikäänkuin hän jahtikoiran tavoin vainunsa vallassa ilmaa\nnuuskien kiireesti eteenpäin hamuaisi -- yht'äkkiä hänen silmänsä\naukenevat: hän on seisahtunut puistokäytävälle vanhan kirkon luo, hänen\nsieluunsa on tullut valtava mielikuva. Hän seisoo, seisoo, katsoo: hän\non näkevinään, että tuo mustakattoinen kirkko tuossa on\njättiläiskokoinen, musta sfinksi, hän näkee sen vankat hahmopiirteet,\nerottaa syliä paksut, liikkumattomat käpälät, häntä alkaa pöyristää\nkuin vilu, kun hän näkee mielessään sen kylmät, jättiläissuuret,\nkauniit kasvot. Hän alkaa kävellä sfinksinsä ympäri, tarkastella sitä\njoka puolelta. Joskus välähtää hänen mieleensä, että kirkkohan se onkin\neikä sfinksi, mutta sitten hän alkaa kuvitella, miten hän siihen kirkon\nsijaan kerran veistää mustasta kalliosta sfinksin. Sfinksin\njättiläismäisyys, jota ei jaksa ymmärtää, mutta jonka kylmä suuruus on\nkuitenkin vavisten tunnustettava, olisi hänestä tuhansin kerroin\nihanampi kuin tuo pärekattoinen, jo ränsistynyt, vanha kirkko.\n\nKun hän viimein säikähtäen muistaa kouluunmenonsa, on hän jo\nmyöhästynyt. Sydän pampattaen hän juoksee kouluun, luokalla on tunti\nalkanut, hän saa toria, ivaa ja muistutuksia... Mutta tunnilla hän taas\nherää opettajan huutoon:\n\n\"No Villi, Villi! Eikö sinua saa valveille muuten kuin puukurikalla\niskien!\"\n\nSilloin hän säikähtää, vastaa hölynpölyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No Ville, ota nyt voiasetti vastaan, kun tarjotaan!\" sanoo lehtori\nPerklen ruokapöydässä vihaisesti. Ah, eihän Villi ollut voiasettia\nmuistanut maailmassa olevankaan, hänhän liikkumattomana veitsi kädessä\nnäki paraikaa edessään mustan Unkasin, indiaani-uroon, jonka piirteet\nolivat kauniit ja väkevät kuin kreikkalaisen marmorikuvan, jonka\npikimustissa silmissä säihkyi tukahdutettu kiihko.\n\nPerklen käy hänelle taas kovin äkäiseksi. Ei hän uskalla hetkeäkään\nolla rauhassa kipsiharkkojensa pelissä, sillä ovi voi aueta ja lehtorin\nkalju pää loistaa oven raosta kuin kameelikurjen muna. Mustat silmät\nalkavat siitä munan kyljestä kiilua, ja ääni kuuluu puoleksi pistävän\nivallisena, puoleksi vihaisena:\n\n\"Joko taas! Voisit panna nuo kuvasi laudalle ja pääsi päällä kuljetella\nympäri markkinatoria!\"\n\nSilloin karvas viha pistää Villin sydämeen. Miksi ei hänen anneta olla\nrauhassa! Senkin tyhmyri tuo Munakallo. Ja niin ilkeä! Piplian\nhistorialla, sittiäisten latinalaisilla nimillä ja laivanmastojen\npituuden laskemisilla häntä piinataan! Perhana!\n\nVillin olo alkaa olla tuskallisen hätääntynyttä. Hän koettaa lukea\nläksynsä kiireesti koulusta tultuaan, saadakseen sitten rauhassa\nveistää; mutta luvusta ei tule mitään: milloin alkaa pihalla haukkua\nkoira, jota täytyy ikkunasta katsahtaa, joka täytyisi veistää; milloin\ntulee mieleen tumma Mirjam Alroysta ... kirja kädessä Villi seisahtuu\nlattialla, jota hän on niska kyttyrässä tuijotellen ja läksyjä supisten\nkävellä huipannut edestakaisin. Kirjaa pitävä käsi vaipuu alas,\nMirjamin kuva valtaa sielun, silmät tuijottavat kattoa kohti: sellainen\nsen Mirjamin pitäisi olla, diadeemi päässä, katse taivaille tähdäten,\nnäkyjä nähden ... amfiteatterin harjalla...\n\nEi tule lukemisesta mitään. Viimein hän koettaa uskotella itselleen,\nettä jo osaa. Kiihkeästi avaa laatikkonsa, käy kuviensa kimppuun. Mutta\nläksyt koko ajan vaivaavat mieltä: eipä hän sitä paikkaa vielä osaakaan\n... se läksy unohtui ihan tyyten ... ja Munakallo voi taas milloin\ntahansa hyökätä sisään. Ei tule hätäisestä veistostakaan mitään, ei\ntule luvustakaan...\n\n-- Ah, jos kerrankin saisi olla täydellisesti mitä tahtoo! äksyilee\nhiki otsalla ja kiihkoillen Villi. -- Kun saisi kulkea metsissä pitkät,\npitkät matkat ihan ajatuksissaan, ettei kuuluisi kenenkään ääniä, ei\nkellon tikutustakaan ympärillä ... metsän ylhäisyys vain urkuina\nhumisisi ... saisi miettiä ... ja kotiin tultua veistää, veistää...\n\nKun saisi kerrankin läksyistä huolimatta mennä edes tuonne virran\nrannalle... Siellä on kevät nyt. Aurinko on koko päivän lumia\nlämmittänyt, auringon lämpöisessä loisteessa ovat räystäät lirisseet\nkimaltelevaa vettä ... ilma on ollut niin pakahduttavan sininen,\nraukaisevan riemukas, ja kevättuuli on käynyt vilpoisena ylhäältä,\nylhäältä... Toverit ovat koko päivän lomahetket temmeltäneet virran\nrannalla, auttaneet kevättä, repineet irti jäälauttoja, venheillä ja\njäälautoilla meiskaroineet linnan luona, huutaneet riemusta, kun\nsuunnaton jäälautta on vimmattua vauhtia syöksynyt linnan ja manteren\nväliseen salmeen, iskenyt kallioihin niin että jäähileet ovat helisten\nja kimaltaen lentäneet syliä, syliä korkealle ilmaan kuin tulisuihkut\nraketeista... Jäälautta on pusertunut ahtaaseen salmeen: se mies, joka\nhyllyvää lauttaa pitkin alla syvyys on juossut linnaan, ryöminyt\nahtaasta valli-ikkunasta sisään...\n\nMutta sepä vasta mies, joka on jäisessä vedessä uinut! Aurinko on\npaahtanut lämpöisesti poikain selkiä, edessä on vesi virtaillut\nkimaltavana, vapaana, vapaana! On syntynyt pojissa himokas kiihko\nheittäytyä veteen, joka houkuttelee kuin kesällä, heittäytyä vihlovan\nkylmään veteen, niin että veren ja ydinten kiihkoisa polte saisi\nraudankarvaisen kylpynsä... Kiihkeä himo kasvaa, kun aurinko lämmittää,\nlinnan katto kuumana kuin tuli säihkyy, kyyhkyset kurisevat, vesi\nkimaltaa. On lyöty veikkaa: \"Se mies, joka ennen tuon ison lautan tuloa\nui linnaan!\" Baradinsky on heti ollut valmis... Turkit ja lakanat on\njuostu hakemassa, Baradinsky on riisuutunut, syöksynyt veteen, joka\nheti veti hänen nahkansa tulipunaiseksi kuin kravun. Kuin mies on hän\nuinut, virta on painanut; puhkunut ja päristellyt on Baradinsky, veden\nhäikäisevään kimallukseen väliin hävinnyt, kohonnut yht'äkkiä linnan\nportaille auringon hehkua värisevään ilmaan kuin nuori jumala ikään,\ntoisella rannalla on korvia huumaava hurraa remahtanut. Baradinsky on\nnauranut, sitten taas syöksynyt veteen paluumatkalleen, sukeltanut\npuolet virtaa näkymättömissä. On sitten noussut naurava pää vedestä.\nJuuri jäälautan salmeen syöksyessä on Baradinsky noussut toverien\njoukkoon lakanain ja turkkien sisässä värisemään ja nauravia hampaitaan\nloksuttamaan kuin horkassa ikään. Kauniina kuin nuori jumala.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä keväänä Villi ei vienyt kotiin kultaista todistusta. Kaukana\nsiitä.\n\nIsä oli kotona äkäinen, hänen olisi nyt naapureilleen valehdellen\nkehuttava, kuinka hyvä kevätpassi hänen pojallaan oli.\n\nVilli, iso poika, heittäytyi kotona vatsalleen sohvalle, nyyhkytti\nalenemisensa häpeää. Mutta se ei auttanut; isä hätääntyi, uskotteli\nitselleen, ettei pojasta koskaan tulisi mitään, jos hän näin saisi\npäähänpistojaan jatkaa, ja iähetti Villin, vaikk'ei tällä juuri ehtoja\nollutkaan, järkevän veljensä luo koko kesäksi tietojaan parantamaan.\nNaapureilleen hän vakuutti kovasti ikävöivänsä poikaansa, mutta veli\nmuka hänestä myös niin rajattomasti piti, että täytyi poika edes\njoksikin viikoksi veljen luo lähettää. Kunhan ei veli vain häntä näiden\nparin viikon kuluessa liiaksi hemmoittelisi tai tekisi häntä hänen\nlahjojaan imartelemalla liian itserakkaaksi, pilaisi siten pojan koko\nlukuhommia!\n\nMutta ne pari viikkoa venyivät koko kesän pituisiksi. Silloin Ali-Olli\njoka paikassa sanoi todella pelkäävänsä, että Villi setänsä luona oli\npilattu, koska ei kotiin palannutkaan. -- Se velihän on sellainen\nvätys!\n\n\n\n\nMARKKINAKOJUN BARBARA.\n\n\nLukkari ei ollut laisinkaan hyvillään veljenpojan tulosta. Luuleeko\nveli, että lukkari mikään koulumestari on! Oman onnensa hän osaa\njärkensä avulla pitää pystyssä, se on varma se, mutta ruveta alituiseen\nitseään kiusaamaan toisille järkeä tolkuttamalla: sulaa hulluutta! Hän\ntuhlaisi silloin kiusaantumiseensa aikaa, joka kyllä täysin tarvitaan\noman sielunlevollisuuden säilyttämiseen, hän olisi järjetön! Eikö veli\ntiedä, että kukin pitäköön huolen omasta itsestään ja lapsistaan:\nmuilla, jos heillä on vähänkin älyä, ei sellaiseen ole aikaa! Mutta\nsemmoinenhan Ali-Olli aina on ollut: sälyttää viekkaasti toisen\nniskoille vaivat, joihin itse on syypää.\n\nNiin, itse syypää. Ellei isä olisi hassutellut koko ikäänsä\nkuvittelujensa vallassa, ei poikakaan nyt sitä alkaisi tehdä. Kolmasosa\nihmisen verestä on suvulta perittyä, toinen kolmasosa on kasvatuksessa\nhänelle annettu sellaisena, jona on annettu. Vain viimeinen kolmasosa\non ihmisen omassa vallassa, jos hänessä enää ihmisistä vapauduttuaan on\nmiestä sitä vallassaan pitämään.\n\nNo niin, voihan poika taas kesän hänen luonaan olla ... eihän hän itse\nole syypää hullutuksiinsa ... voihan lukkari häntä yrittää kasvattaa,\nmikäli oma hyvä olonsa sallii... Hauskaahan on tutkiakin, minkä verran\npahaa isä on jo ehtinyt pojassa saada aikaan ... ja minkä verran\nkasvatus vielä saattaa hänessä sukuvertä hävittää... Ensi työkseen setä\npuhuu Villille näin: \"Oletko sinä siellä kaupungissa sattunut näkemään\nsitä Karlingiusta?\"\n\n\"Mitä Karlingiusta? Sitä hulluako, joka luulee nielleensä timantin?\"\n\n\"Niin juuri. Hän ei saa unta yöllä, vääntelehtii vuoteessaan, öhkii,\nähkii, kämmenellään suutaan tukkii, ölöttää: 'Timantti tulee ulos,\ntimantti tulee ulos!' Ja päivisin kävellä toikkii, kiertää katuja kuin\nkurki, kulmissa seisahtuu, kurottaa kaulaansa, painaa molemmat kädet\nsuulleen ja huutaa ölöttää: 'Timantti tulee ulos, kallis timantti! Minä\nolen kalliin timantin niellyt!'\"\n\nKyllähän Villi Karlingiuksen tuntee. Monta kertaa on Karlingius hänet\nsäikyttänyt, kouluun mennessä on yht'äkkiä jostakin porttikäytävästä\nihan hänen korvaansa mölähtänyt: \"Timantti tulee ulos, päärlyt ja\nkalliit timantit olen niellyt!\"\n\n\"No juuri sellainen sinäkin, Ville, olet!\" sanoo lukkari. \"Sinä olet\nnielaissut sen uskottelun, että sinusta pitää tulla suuri\nkuvanveistäjä!\"\n\nÄhäh! Villi hämmästyy. Olisiko niin? \"Älä usko, älä usko!\" jatkaa\nlukkari. \"Et sinä miksikään tule, ellei sinulla ole lujaa, kylmää\ntahtoa, johon sinulla ei ole oireitakaan. Häilytpä sinne, häilytpä\ntänne, viime vuonna olit luokkasi ensimmäinen, nyt viimeinen. Ihminen,\njolla ei ole rautaista tahtoa, ei ole kehuttava missään suhteessa,\nvaikka olisi kuinka hellä ja hyvä tahansa. Sinun täytyy oppia vaikka\nhakkaamaan oikea kätesi poikki, jos siitä on aikeillesi hyötyä. Sinun\ntäytyy hetkeksi osata luopua kaikkein kalleimmastakin itsestäsi,\nollaksesi taas pelkkää itseäsi. Ellei sinulla ole tahtoa ratkaista\nkehnoa laskuesimerkkiä, ei sinulla liioin ole kykyä kunnon kuvaa\nveistämään. Minä arvelen, että nyt sinulle tahtoa kasvatan!\"\n\nNäin ristiriitaisten tuumiskelujen jälkeen, joista Villi ei mitään\nymmärtänyt, lukkari lukitsi piironkiinsa kaikki Villin veistovehkeet.\nNiiden sijaan ilmestyi pöydälle iso pinkka kirjoja ja laskuvihkoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh sitä koko kesää jälleen kuumassa huoneessa, johon päivä hehkuu\nkahdesta ikkunasta! Kärpäset pistellen horisevat Villin pään ympärillä,\njoka auringonpaahteesta raskaana ja sekavana kuin huumeessa pyörähtelee\nja hikoilee valosta kellastuvain paperien ja kirjain ääressä! Mutta\nverhoja ei Villi uhallakaan ikkunoihin hommaa. Kun kerran setä näkee\nhyväksi hänet vaikka kuoliaaksi paahtaa, niin paahtakoon sitten vain\nkuin silakan hiilillä!\n\nJa milloin mennään uimaankin, on se pitkäselkäinen, lyhytsäärinen setä\naina mukana. Ei koskaan Villi saa olla yksin. Aina setä siellä roikkuu,\nvoimistelee uimahuoneen kattotangossa, viisastelee, arvauttelee\nsellaista, josta ei kukaan mitään ymmärrä, sanoo: ihmisen pitää\nkaraista ja rohkaista itseään nuoruudessaan, niin on vanhanakin terve\nja rohkea! Mutta eipä uskalla setä kuitenkaan uida syvemmälle kuin että\njalkansa ottavat pohjaan: pelkää halvausta!\n\nEi koskaan saa olla yksinään ... ei metsiin, ei minnekään kävellä. Jos\nlähteä aiot, kohta setä esittää: mennään uistimelle. Ja sitten antaa\nVillin kaiken päivää itseään soutaa kiskoa pitkin jokia, järviä. Se\nkarkaisee, se antaa tahtoa! sanoo setä, kun ei itse raskasta venhettä\nsouda, mieluummin pitää siimaa, nostaa kaloja, viisastelee.\n\nLopulta Villi ei lähde kuin ajamalla sedän kanssa kalaan. Hän sanoo\nhaluavansa ahkerasti laskea ja lukea ... niinkuin hänellä olisi ehdot.\nMutta luvusta ei tule mitään, niin ärtynyt ja heikko hän on...\n\nKuumain päiväin jälkeen hän usein tuntee polttavaa pakotusta\nsilmäkulmissaan, ei saa öillä unta. Mutta ei siitä mitään sedälle\nkerro: mitä se auttaisi.\n\nSyksyllä Perkleniin palatessaan hän on paljon heikomman ja kituneemman\nnäköinen kuin keväällä sieltä lähtiessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin olivat aikoja myöten Villissä heränneet varsin varhain\nlemmenvaistot oudosti, hämärästi, vavistavasti, ihmeellisesti. Milloin\noli hän lapsena maalla tuntenut rinnassaan huokaisuttavan riemuisaa\nahdistusta jonkun vaaleaverisen, iloisen maalaisemännän läheisyydessä:\nemännän silmissä, puheessa, naurussa oli Villin mielestä jotakin\nkäsittämättömän hellästi vetovoimaista, Villi olisi niin mielellään\nistahtanut turvallisesti hänen syliinsä, katsellut, kuunnellut, jos\nolisi iljennyt ja tohtinut. Milloin säteilivät yötä päivää poika-paran\nsielussa vanhanpiian silmät, joka tuntipalkalla oli opettanut lyseossa\njonkin aikaa Villille niin rakasta piirustusta. Villillä oli aivan\nmielihaikeus, häntä kyynelöitti, kun toverit väänsivät opettajattaren\ntuolin tunnin alussa aina nurin, liitusivat hänen selkänsä, tekivät jos\njonkinmoista ilkeyttä hänelle, joka oli Villin mielestä niin\nenkelinhellä, että itki säälistä, jos hänen täytyi jotakuta oppilasta\nrangaista. Sitten sammui se Villin vaisto, kun opettajatarkin koulusta\nhävisi ja entinen kärtyinen, keltahampainen äkäpussi tuli sairautensa\njälkeen taas virkaansa. Joskus Villi pitkät ajat öillä valvoi\nvuoteessaan ja ajatteli jotakuta naista, jota oli sattunut vastaan\nkadulla: naisella oli kummalliset silmät, surulliset ja syvävarjoiset.\nVilli niitä kaipasi.\n\nSitten kun Perklenin rouva oli Villille antanut kuvanveistovehkeet,\nalkoi Villi ajatella hänen silmiään: niin kirkas säteily oli niissä\nsuurissa, tummissa silmissä joskus ja huulilla lempeän onnellinen hymy;\nmutta pian se taas katosi. Usein rouva oli niin kärsivän näköinen,\nsairas.\n\nTavallisesti olivat jo iäkkäät naiset hänen vaistonsa esineinä, sillä\nkirjain ääreen kytketty oli Villi alati ollut, ja siinä kaupungissa,\netenkin lehtori Perklenillä, katsottiin sitäpaitsi tuiki häpeälliseksi\nantaa edes isompien poikien ja tyttöjen yhdessä seurustella.\n\nTyttökoulun lapsettomat opettajatar-mammat vartioivat oppilaitaan kuin\nlohikäärmeet, samoin lyseon opettajat omiaan. Siinä kävi sipsutus,\ntakaa-ajo ja äkkiyllätykset katukujissa, kun Baradinsky tai August\nStanislaus henttu käsikynkässään paeten narrasivat jäljestä melkein\nkäsikynkässä juoksevia opettajia ja opettajattaria. Ja hakkailun tultua\nilmi määrättiin aina ankarat rangaistukset, joita seurasivat uudet,\nvielä villimmät hakkailut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä syksynä, jolloin Villi kolmanneksi vuodeksi tuli vihaamansa\nPerklenin luo asumaan, oli hänen luokallaan ylemmältä luokalta jäänyt\nheittiö: laiha, pitkä, kalpea rovastin poikaroikale, jonka ulkonevat\netuhampaat olivat alati iljettävässä naurun virnistyksessä, joka nauraa\nhahattaen ja silmät kiiluen kertoi kaiken maailman salaperäisiä\njuttuja, niin että sylki kertoessa suusta räiskyi, joka sylki kellonsa\nsisuksiin, pisti tunnin aluksi opettajain tuoliin parsinneuloja kärki\nylöspäin ja houkutteli koko luokan ottamaan syyn niskoilleen.\nLaiskuudessa hän oli melkein Baradinskyn veroinen, mutta laihuudessa,\narkamaisessa kalpeudessa iljettävämpi kuin yksikään kirjatoukka. Mutta\nopettajat hänen isänsä vuoksi koettivat niin kauan kuin mahdollista\nlaahata häntä luokalta luokalle.\n\nTämä veteläruumiinen, yleistä heikkoutta ja silmätautia sairastava\npoika osasi myös sen ihmeellisen taidon, että saattoi tehdä itsensä\ntytöksi. Villillekin hän sen kardinaalikonstinsa kerran tirskuen ja\nsylkeä suustaan räiskytellen näytti.\n\nHuh, kuinka se oli Villistä iljettävän mieltäkiinnittävää! Hän melkein\nitki!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen Villi tuli tukahduttavassa yksinäisyydessään Perklenin\nluona entistäänkin heikommaksi. Niistä kirjoista, joita hän\nkansakouluaikaan oli paljonkin lukenut, hän muisti ainoastaan\nnaishenkilöt. Vain naisia hän enää koetti kipsistäkin muovailla, nekin\nhäntä tuskastuttivat, raukaisivat.\n\nKerran, kun Villi pöytänsä ääressä iltahämärässä nakerteli\nkipsiharkkoaan, tuli Perklenin rouva huoneeseen.\n\n\"Ville on pimeässä nurkassaan kuin mykkä myyrä jälleen!\" hän naurahti\nlempeästi. \"Mitä sinä veistät?\"\n\nVilli painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöytää vasten. Hänen edessään\noli alastoman naisen kuva, keskentekoinen vielä, nainen kyljellään\nviruvassa asennossa.\n\n\"Kas\", naurahti rouva lempeästi kumartuen kuvaa katsomaan. \"Annapas\nvähän viilaa ... katsos, tuo kohta tuossa ei ole aivan oikea ... siinä\npitäisi olla pitkä, aallokas syvennys... Mutta Ville, itketkö sinä ...\nmitä itket?\"\n\nVilli nyyhkytti, hän häpesi ... ah, jos rouva tietäisi, mitä hän juuri\näsken oli ajatellut!\n\nRouva hämmästyi, koetti lohduttaa, ei saanut Villin suusta sanaakaan.\n\n-- Miten hän on sairaalloinen ... ennen aikaansa kehittynyt... Mikä\ntekee ihmiset sellaisiksi! huokasi rouva itsekseen säälien, melkein\nsurren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoululla oli kuukausiloma, ahtaat kujat ja torit vilisivät tulvanaan\nmarkkinaväkeä. Iltapimeässä Baradinskyn ja August Stanislaun seurueet\nsuuriin lammasnahkaturkkeihin pukeutuneina ja kasvot korkeiden\nkaulusten piilossa töytäilivät markkinarahvaan vilinässä\npikkuhumalassa, mutta lyseon pikkupojat suuressa parvessa kirkuen ja\nhypellen narrasivat kojujen luona turkisjuutalaisia. He muodostivat\ntakkiensa lievekulmista siankorvia, heiluttivat niitä juutalaisten\nnokan edessä, kilpaa kiljuivat:\n\n\"Osta, rouva, siibirin mummon nahka!\" [Siperian murmelin nahka.\n_Tekijän huomautus_.]\n\nSilloin juutalainen kovin vannoi kymmenen gehennan kautta, yritti lyödä\ntiskin yli, ajoi takaa poikia, jotka pakenivat; palasi ähkien kojuunsa,\nkunnes pojat kokoontuivat taas ja uusi hämäys alkoi. Lopulta ei\njuutalainen enää jaksanut eikä viitsinyt riiviöitä ajella. Silloin\npojatkin jättivät hänet rauhaan, sanoivat:\n\n\"Ei se enää viitsi ajaa, se on laiska kuin sika. Lähtään pois. Mennään\nBarbaraa katsomaan!\"\n\nVillikin sattui silloin olemaan torilla: vain noin salakähmää, ei\ntohtinut Perklenille virkkaa markkinahalujaan, sanoi menevänsä\njoltakulta toverilta historian läksyä kysymään.\n\n\"Kah, kuvanveistäjäkin markkinoilla!\" huusivat juutalaisen ärsyttäjät.\n\"Lähde Barbaraa katsomaan!\" Ja he vetivät tungoksessa Villin mukaansa.\n\nTulivat ison teltan luo; teltan oven vieressä oli lyhdyillä valaistu,\npunainen lava, lavalla huutaa hoilotti jotakin lihava mies, joka oli\npuettu hopeatähdillä koristettuun ihopukuun. Mutta miehen rinnalla\nseisoi nainen likaisen valkeassa, punaraitaisessa puvussa. Oikealla\nkädellään hän kohotti laajan vaippansa laskosta kasvoilleen, niin että\nvain mustat silmät ja helyillä koristettu, pörröinen tukka näkyivät.\n\nVilli säpsähti. Pelästyen, kuin tajuttomana, samein silmin hän tuijotti\nnaiseen, hengitti ahtaasti. Oli kuin unessa, heräsi vasta kun naisen\npunarantuinen lieve häilähti... Villin sieraimet paisuivat, hän tunsi\nkuin voimakasta hajuveden lemua... Villi heräsi vasta kun naisen\nheleänpunainen lieve oli hävinnyt alas teltan oven mustaan pimeyteen.\n\n\"Mikä se oli? Mitä se teki? Sekö se oli Barbara?\" hokee itsekseen\nVilli.\n\nHänkin työntyy väkijoukossa teltan ovesta sisälle. Alussa ei hän\nsisällä nähnyt muuta kuin kaksi sameanpunaista lyhtyä ja liikkuvien\nihmisten varjoja. Sitten hän kuuli vierasta kieltä sorahdellen puhuvan\nnaisen äänen. Olikohan se Barbara? Väki huusi, nauroi.\n\nYht'äkkiä häikäisten valkeni pimeä lava, lavalla seisoi nainen\nlumivalkeassa harsopuvussa, jota punaiset rannut reunustivat. Villi\ntuijotti harsojen kimalteluun, väen rääkynä ja ihmenäky huumasi häntä.\n\n\"Se on Barbara ... Sibylla ... unissakävijä ... vestaalitar ... Alroyn\nMirjam!\" Villi itsekseen vavisten hoki, tuijotti.\n\nSe se oli Barbara! Hän loihti tyhjistä tynnyreistä esiin käärmeitä,\nluurankoja, jälleen ne tynnyreihin upotti; hän katsojain nenän edessä\nkeitti kylmää, poroista kahvia tyhjästä. Sellainen velho se oli se\nBarbara.\n\nVilli ei saanut hyvin unta seuraavana yönä. Hän nukahti, oli olevinaan\nerämaassa amfiteatterin raunioilla, joilla Mirjam tuli häntä vastaan;\nsitten heräsi. Taas nukahti, oli olevinaan Barbaran kanssa siellä\nhimmeästi valaistussa teltassa, esiripun takana, lemuavilla vuoteilla.\n\nSeuraavana aamuna hän tuumi, miten saisi kirjeen Barbaralle. Pojat\nsanoivat Barbaran puhuvan tanskaa, hän oli muka tanskalainen karjakko.\nVai karjakko! Villi vihastui poikiin... Mutta koska hän tanskaa puhuu,\nniin varmaanpa hän myös ruotsia ymmärtää!\n\nHiki otsalla Villi töhersi ruotsalaisen kirjeen, meni taas iltasella\ntelttaan, koetti saada kirjettä vahalla kiinnitetyksi sen kahvikupin\npohjaan, jolla Barbaraa palveleva mustalaispoika toi yleisölle\nmaistettavaksi herrattarensa keittämää porokahvia. Sitenhän kirje\nMirjamille tulisi.\n\nMustalaispoika, kunnoton, huomasi Villin yrityksen, nakkasi rullalle\nkäärityn kirjeen vasten Villin kasvoja, huusi:\n\n\"Sylkymälliäsikö koetat kahvikuppiin ajaa!\"\n\nMarkkinat menivät ohitse, Barbara katosi telttoineen kaupungista, vain\npari kertaa oli hänen vaatteittensa lieve kosketuksellaan Villiä\nhuumannut.\n\nVilli oli kuin hupsu, ei osannut puhua muusta kuin Barbaran tukasta ja\nsilmistä. Toverit hänelle nauroivat, Perklenin palvelijat hänelle\nnauroivat, Perklen itse nauroi, mutta myös kiusallisesti nuuski Villin\nkoko salaisuuden: päätänsä pudisti. Rouva leppeästi nauroi.\n\nMutta naurusta Villi loukkautui, tuli tuppisuuksi, vannoi haikeasti,\nettei ikinä kenellekään mitään salaisuuksiaan kertoisi... Mutta sairaat\nlemmenhaaveet kalvoivat hirvittävästi hänen sieluaan.\n\nVilli alkoi salaa veistellä Barbaran kuvaa. Posket paloivat, kädet\nvapisivat, kun hän vuoli kipsiä niin että sälöt sinkuivat. Kuta enemmän\nalaston nainen valmistui, sitä kiihkeämmin Villin kädet vapisivat, koko\nruumis hikoili, vapisi, silmät sairaalloisesti hämärinä, melkein\nälyttöminä kiiluivat.\n\nPiika pakana yllätti Villin kiihkeimmässä veistotyössä, riuhtaisi kuvan\nhänen käsistään, juoksi kuin hullu keittiöön, jossa rouva oli.\n\n\"Katsokaas Villin markkinatyttöä ... hihi ... päässä mikä lie ...\nvanne!...\"\n\nVilli sokeni vallan, kirosi, löi piikaa, löi rouvaa, paiskasi kuvan\npermantoon, niin että se meni siruiksi, lähti ulos illan pimeyteen,\nvoihki surusta ja mielenkarvaudesta...\n\nJumalan kiitos! Rouva ja tyttö kuin salaisesta sopimuksesta eivät\nnähtävästi virkkaneet asiasta lehtorille mitään ... muuten ... piru\ntiesi, mikä olisi Villille raivostumisestaan tullutkaan...\n\nMutta viikkokausiin ei Villi sitten puhunut kortteerissaan ainoaakaan\nsanaa ... istua nyykötti vain raukeana...\n\n\"Ei saa jöröttää... Hyi hyi, Ville!\" sanoi lehtori.\n\nVilli jörötti. Koulussa hän ei tähän saakka ollut paljoa osannut; nyt\nhän ei enää näyttänyt tahtovankaan osata.\n\nLehtori Perklenin alkoi tehdä mieli lähettää Villi luotaan asumasta...\nMistäpä hänellä oikeastaan olisi ollut kovin suuri halu kasvattaa\nomituista, oikkuilevaa Villiä ... luonaan oli pitänyt kauan, koska\nlukkari oli ystävä ja tämä oli hommannut Villin isän maksamaan\nPerklenille kelpolailla pojan hoidosta ... ja isäkin oli vedonnut\nlehtorin jumalisuuteen ... kuka siinä ilkesi tai voi vastaan panna ...\nja sitäpaitsi Perklenin vaimo oli Villissä herättänyt tuon\nvihoviimeisen veistovimman...\n\nMutta nyt Villi tuo lehtorille pelkkää kyllästyttävää kiusaa.\nHuonostihan Villille muualla asumassa saattaisi käydä, kun isäkin\nsiellä kotona maalla on renttu ja äitiä ei ole hoitamassa. Mutta kuka\nsellaiset voi estää. Nurinkurisia asioita täytyy paljon jättää Herran\nhaltuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen hän on, Villi, alati kuin puolikuollut: pää riipuksissa,\nsilmät tajuttomasti puoliummessa ja selkä kumarassa maleksii huoneessa\nkissankorville käännetty kirja kädessä, on lukevinaan, ei kuitenkaan\nlue. Harmaiden silmien katse on hämärä, arka: jos häneltä kuka jotakin\nkysyy, heti hän kuin häveten levottomasti kääntää kasvonsa puhujasta,\nvaistomaisen vastahakoisesti vastaa.\n\nEi enää veistelekään: ei löydä aihetta, on kiusaantunut piinaaviin\nvanhoihin mielikuviinsa. On kuin unissakävijä, kaikki näyttää hänelle\nolevan samantekevää, joka häntä sitten toruttiin tai lohduteltiin;\nvaikka olisi unohdettu hänelle ruokaa antaa, niin tokko hän pariin\npäivään itsekään olisi ruokaa muistanut!\n\nSyysaurinko paistaa isolle, kuloruohoiselle torille, jonka reunalla\npunainen lyseo törröttää, kirkon vaahterat varistavat kasoittain\nhuikaisevan keltaisia lehtiään, Villin luokka juoksee, huutaa, hälisee\nvoimistelutunnilla pallonlyönnissä. Opettaja on pieni, mutta harteva\nkuin tervaskanto, silmälasinokkainen, mutta verevä ja ripeä kuin tuli\nja leimaus!\n\n\"Hei, pojat!\" hän huutaa. \"Juoskaa, juoskaa, juoskaa, ponnistakaa,\niskekää! Hei, pojat!\" Hän ajattelee:\n\n-- Minä olen jykevä vastapaino tämän kaupungin kasvatuksen vaa'assa!\nToisella, suunnattoman leveällä vaakavadilla kyköttävät elonsa ohi jo\naikoja sitten eläneet, ryttyiset vanhukset, joiden ainoa tarve on enää\nmaata ja haukotella, joka sapatti mennä kyssöttää kirja kainalossa\ntorkkumaan ummehtuneeseen, keskiaikaiseen kirkkoon, kaksi kertaa\nviikossa kokoontua samanarvoistensa luo juorukahvin lomassa veisaamaan\nja valittamaan juuri niitä syntejään, joista ovat nukkumalla\npelastuneet.\n\n\"Hei, pojat! Mitä te nahjustelette?\" -- Toisella vaakavadilla painavat\nraskaasti niinikään koulujen opettajat. Sydänvikainen, koulunsa\npäähänpänttäys-kunniasta arka rehtori: ei kelpaa! Uskonnon opettaja,\njoka hurjasti piinaa poikia dualismilla, löyhkäävän hassuilla\nlahkoriidoilla, koko kirkkohistorian hourujenhuonehenkilöstöllä: ei\nkelpaa! Historian opettaja näyttelee oppilaille pääkalloja: luulee\nkorkeimmaksi onneksi tietää, millaisessa sängyssä Seti I kuollessaan\nmakasi, -- ei kelpaa! Matematiikan opettaja humalassa horisee, suuttuu,\njos oppilas yrittää muulla kuin hänen päähän pänttäämällään tavalla\ntodistaa sekaisin vedettyjen viivojen suhteita; järjetön kapakkahirviö,\npelkkää pöhövatsaa -- menköön hiiteen!\n\n\"Hei, pojat!\" -- Kieliopin pitkät, pitkät säännöt ja lukukappaleet\nosataan erikseen ulkoa kuin vettä, mutta yhteen niitä ei jakseta\nsovittaa ... osataan kuin vettä, kunnes taito vetenä juoksee päästä\npois, kunnes kielestä koulunkäynnin päätyttyä ei muisteta yhtään sanaa\n... tai muistetaan kaikki järjettömänä, jo kuolleena kielenä...\nKirjallisuus, kuinka tulisi kysymykseenkään, kun kerran on hallituksen\nmääräämä oppikirja ulkoa lukien muistettava vaikka takaperin,\ntakaperin! Ei kelpaa! -- Täällä kasvatetaan päin hiiteen:\nkunnioittamaan sellaista, missä ei mitään kunnioitettavaa ole: sisällä\nkyköttämistä, kalpeaa, alakuloista nöyryyttä, hurjasti kalvavaa\nkunnianhimoa ja kateutta priimuspaikoista, kantelemisia, sairasta,\nhyvät muistit pilaavaa ahkeruutta. Ahkeruutta, ahkeruutta!\nNahjusmaisuutta! sanon minä, ahkeruutta, joka joutuu opettajain pelosta\nsuunniltaan, jos on yksikin hetki kulunut hyvään päähän luottaen\nkeveästi ja iloisesti. -- Auktoriteeteista vapahda meidät, laupias\nHerra Jumala! -- Sellaisia nahjuksia ovat tässä kaupungissa enimmät\noppilaat, sekä tytöt että pojat. He närkästyvät, jos heille sanoo, että\nheillä on hyvä pää, mutta nauttivat, jos säälitellen sanoo heitä vain\nahkeriksi. Mikä sairaalloisuus, kun kyky poljetaan arvottomaksi! Ja jos\njotkut luonteet oppilaissa ovat terveet, voimakkaammat, niiden pelätään\nkoulun kunnian vievän pikku kepposillaan. Heitä vakoillaan, vaanitaan\nikkunain takana, heidät yllytetään juomaan, kun juopot opettajat aina\nheitä juomisesta epäilevät, he kasvavat sellaisiksi villeiksi, että\nviimein koulusta päästyään heistä ei koskaan tule muita kuin\nseikkailijoita, huimapäitä. -- Joko nahjuksia, joilla ei ole kunnian\nkäsitteitä muussa kuin paksujen kirjain ulkoluvussa, tai hyödyttömiä\ntemmeltäjiä täältä tulee.\n\n\"Hei, pojat!\" huutaa voimistelumaisteri. \"Olkaa miehiä, ihanteena\nHannibal, Vercingetorix, Winkelried, Kosciuszko! Hei, pojat, he olivat\nmiehiä, he! Mutta teistä on suurin osa nahjuksia! Sinä Villikin siellä!\nMikä villi sinä olet! Juokse, juokse! Polttakaa sitä, polttakaa, että\nsaa jalat alleen!\"\n\nVilli ei viitsi tai ei jaksa, hän väsyneesti, melkein halveksien lyödä\nhotaisee mailalla ilmaa, juosta lönkyttää veltosti, antaa polttaa\nitseään, seisoo välinpitämättömänä, kädet selän takana.\n\nOpettaja pudistaa päätänsä. -- Kyllä minä tiedän, mikä hänen on.\nPyhästä harmista sydän halkeaa, kun sitä ajattelee ... syy on tämän\nkirotun koulun, joka on kuin hourujen johtama pahantapaisten lasten\nkuritushuone. Poikien ja tyttöjen ei anneta seurustella, kieltää kai\nuskonto, kieltää kai turmeltunut moraali ... lupia ei anneta lyseolle\nja tyttökoululle koskaan yht'aikaa, hassu rehtori ja vielä hassumpi\njohtajatar ovat kuin liitossa. Sunnuntaina pakotetaan oppilaat\narvosanain alentamisuhalla kirkkoon tai hartaushuoneen hikiseen,\ntukehduttavaan ilmaan edellisen viikon lukutyön jälkeen, joka on\ntahallaan tehty laahaavaksi ja raskaaksi, voimia kalvavaksi.\nKaikenlaisista hassuista yhteyksistä pelätään poikia ja tyttöjä, joille\nei sellaista päähänkään juolahtaisi, ellei sitä heille aina varoittaen\ntolkutettaisi. Sitä sairaalloisuutta! Jos kissa jättää jälkensä\ntyttökoulun käytävään, oitis johtajatar alkaa pitää monta viikkoa\ntutkintoa siitä, kuka hänen oppilaistaan nyt taas muka on ollut\nsiivoton! Hyi! Ei ihme sitten, jos kymmenien oppilaiden voimia kalvaa\nsalainen, iljettävä pahe, sekä tyttöjen että poikien. Kyllä minä näen\nVillinkin: sellainen kalpea, väsynyt, sairas, kiihkeä kiilto silmissä.\nJa sellaisia täällä kaupungissa ovat kymmenet, sadat! Kirotut koulut,\njoissa oppilaita pidetään kurissa kuin järjettömiä villejä pelon\nvoimalla.\n\n\"Hei, pojat!\" -- Minun täytyy olla tukevana vastapainona\nkuvitteluhullujen vaa'assa. Kun minulla olisi käytettävinäni joka\nluokan uskontotunnit ja luonnontiedetunnit terveysopille,\nlaskutunneista puolet, kielioppitunneista kolmasosa voimistelulle,\njumal'auta, olisivatko pojat silloin kalpeita tai sairaita! Jumal'auta,\neivätkö hyvin oppisi läksyjään puolessa siitä ajasta kuin nyt! Mutta\nturha on sellaista koskaan toivoakaan, me Suomessa olemme hassuja;\nhalveksimme kaikkea käytännöllistä, tervettä, voimakasta! Täällä vain\nfilosofeerataan ja auktoritetiseerataan! Milloinkahan lääkärit\nasetetaan papinvirkoihin ja opetetaan väelle tosiuskontoa: oman terveen\nkehittämisensä pyhää velvollisuutta!\n\n\"Hei, pojat!\" -- Heidän täytyy ponnistaa, kehittää ruumistaan, muutoin\nmuuttuvat sellaisiksi hassuiksi kuin opettajansakin, joita niin\nsanomattomasti, matelevasti pelkäävät, vihaavat.\n\n\"Hei, pojat, hei, pojat! Nahjuksia olette! Ei teistä koskaan tule\nnousemaan yksikään Hannibal, Winkelried, Kosciuszko!\"\n\nNiin filosofeerailee voimistelunopettaja melkein raivossa, koettaa\nkäyttää lyhyttä voimisteluaikaa niin tarkkaan kuin mahdollista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten talvella kuoli lehtori Perklenin rouva.\n\nVilli istuu pöytänsä ääressä, johon talviaurinko kalpeasti paistaa,\nVilli on hervottomasti rauennut pöytää vasten, sydän on haljeta\nehtymättömästä surusta, kuumat kyynelet tulvanaan virtaavat.\n\nAh, hän tuntee, kuin rouva vieläkin seisoisi tuossa hänen vierellään,\nkumartuisi häntä lähelle, lähelle ... käy sydäntä ahdistava lemahdus\n... naisen läsnäolosta ... rouva neuvoo hänelle veistoa...\n\nMutta nyt ... haudassa!... Villin kättä vielä polttaa kuin tuskassa\nvainajan viimeinen kädenanto... Villi näkee hänet kuolinvuoteella, niin\nkalvaana, mutta hymyilevänä ... kullan-kellervänä iho säteili ... ei\nhän Villiin katsonutkaan, ei mitään puhunut ... hymyili kuin itsekseen\nvain. Mutta pehmeä, tulikuuma, herpoava käsi Villin kättä yhä polttaa,\npolttaa.\n\nVilli ei tahtoisi enää ikinä mihinkään oikealla kädellään koskea, että\nvainajan pyhä, vavistava käsi olisi siihen iäti viimeiseksi koskenut,\nsaisi pyhä kädenanto poiskulumatta siinä iäti, iäti haikeaa, riemukasta\ntuskaa tuoden polttaa...\n\nVainajan silmät, joihin Villi ei uskaltanut katsahtaakaan ... miten\nhänen sydämensä oli alkanut vavista, kun tiesi niiden häntä\ntarkastavankin ... silmät, joiden katse säteili monina, monina öisinä\nhetkinä hänen yllään kuin tummat, oudot, lempeät auringot ... haudassa\nnyt, valkeat, lihavat madot ... huh ... imevät nyt niitä silmiä ...\npään sisästä ryömivät esiin ... huh!\n\nKyynelet polttaen tulvivat poskille ja käsille. Vilu koettaa vangita\nmenneisyyden ääniä, muistaa jokaista naurahdusta, sanaa, jonka rouva\noli hänelle puhunut; ne helähtävät sävelet, tuttuja ääniä, Villi\nvangitsee sydämensä tuskalliseksi riemuksi, niinkuin ne tuosta aivan\nhänen viereltään helähtäisivät... Villi odottaa vain valkeain,\nsormuksilla koristettujen kätten laskeutuvan pöydälle, tuohon aivan\nhänen viereensä... Villi vavahtaa, haluaisi tarttua käteen, ei tohdi\n... tahtoo salaa katsahtaa ylös, salaa nähdä tummain silmäin kimaltavan\n... ne katsovat ulos ikkunasta ... aurinko säteilee häikäisevästi\nsilmiin, hän siristää silmäripsiään, hymyilee, silmät ripsien raosta\nniin kummallisesti kimaltavat, hymy on nyt onnekkaan suopea...\n\nAh, mutta nyt on jo Villikin kulkenut saatossa havuja pitkin ...\nlumisohjussa tulliportin taa hautausmaan tummiin männikköihin...\nToverit lauloivat haudalla... Villi ei voinut laulaa... Muistaa raskaan\nhiljaisuuden laulun jälkeen, verkkaiset hautaussanat ... nyt arkku\nvaluu hihnoissa haikeasti alas ... lehtori on riistäytyä ystäväinsä\nkäsistä, tahtoo muka hänkin hautaan...\n\nVilli tuntee melkein vihaavaa kateutta ... ei tiedä mitä ... lehtoria\nkohtaan... Enemmän hän kuin lehtori halusi vainajan kera hautaan ...\nmutta...\n\nSe piikatyttö, piru, oli sanonut, että Villi nuuskii naulassa riippuvia\nrouvan hameita kuin vainuava koira... Ah sitä piikaa, miten se on\nhäijy...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä seisoo Villi vainajan pukeutumislipaston luona ja\nuskaltamatta koruihin koskea hengittää niistä lähtevää lemua ... kuinka\nmielellään hän jonkin niistä varastaisi! Mutta se olisi pyhyyden\nloukkaus...\n\nVillin on niin raskas olla, hänen silmistään näkee, miten hän\nsanatonna, avuttomasti kärsii... Minne on nyt unohtunut markkinain\nvalkeaviittainen Barbara?\n\nHän ei jaksa veistääkään, hän on siihen liian sairas. Hän koettaa tehdä\nmadonnaa, tietysti madonnaa, sillä hän on sairas. Madonnaa, jolla on\ntumma, oudon salaperäisesti kimalteleva, taivaaseen luotu, hymyilevä\nkatse, mutta hän ei jaksa, hän haluaisi itkeä, mutta vain pari kyyneltä\ntunkee ulos kostuttaen silmäripset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta keväällä aletaan juoruta, että lehtori Perklen jo hakkailee\npormestarin tytärtä.\n\nSilloin Villi muuttuu. Hän ei voi ajatuksissaan kärsiä pormestarin\ntytärtä: sellainen pitkä, laiha huitukka ... hänetkö lehtori katsoo\nvaimo-vainajansa arvoiseksi...\n\nUsein kevätiltoina Villi istuu kaupungin ulkopuolella hautausmaan\nvieressä penkillä suuren männyn alla ... aurinko hymyillen säteilee,\njoki pursuaa, kallioiden takaa kimaltelee kaupungista kirkon risti,\ntuuli männyssä keväisesti, enteikkäästi, aavistuksilla varistaen\nsuhisee hiljaa, hiljaa.\n\nVilli haluaisi mennä haudalle, mutta hän ei voi... Ja sitäpaitsi siellä\nsaattaisivat paraikaa istua kuhertelemassa Perklen ja pormestarin\ntytär. Ah vainaja-parkaa, hänen haudallaan! Villin sydän on haljeta\nhaikeasta harmista.\n\nPerklen kuuluu ennen suruvuoden loppua aikovan pormestarin tyttären\nkanssa avioliittoon. Hartausmummotkin, jotka olivat juoneet monta\nkahvikuppia rouva-vainajan lempeässä seurassa, ovat närkästyneet,\ntoisilleen itkevät ja sipattavat vainajan katkeraa kohtaloa, ovat\nlehtorin hurskaudesta vihastuttavasti pettyneet. Perklen puolustautuu\nuskonsisariensa rohkeilta hyökkäyksiltä panemalla kätensä ristiin,\nkatsahtamalla taivaisiin, sanoen:\n\n\"Niin, niin ... sinä vaimo-vainajani siellä voit kuitenkin nähdä, että\nminun ja kihlattuni välit ovat puhtaasti hengellistä avioliittoa!\"\n\nSilloin uskonsisaret suuttuvat, pauhaavat, sanovat lehtorin kiirehtivän\nhäitä vain sen vuoksi, etteivät muut ehtisi viedä pormestarin tytärtä,\njolla on monta, monta kosijaa.\n\nNiin, halveksittu on hurskas Perklen, hartausseura häntä karttaa,\nentisten ylistysten sijasta hänestä levitetään pahoja juoruja. No,\npianpa hartausseura jälleen leppyy, kun väsyy juoruihinsa ja näkee,\nkuinka kahvihurskaan sisaren Perklen uudesta rouvastaan heille\nkasvattaa.\n\nMutta Villi ei lepy.\n\nLehtori Perklen on uskonnollinen. Vain sellaisia ne uskonnolliset\novatkin!\n\nVilli muistaa, miten lehtori usein, tavallisesti oppilaittensa\nvehkeiden ja narrausten ärsyttämänä, oli koulusta tultuaan ollut\närtyinen, ruokapöydässä yrittänyt nostaa toraa joutavista. Jos piika\noli erehdyksessä asettanut veitsen vasemmalle puolelle lautasta,\nsilloin rouva sai ankaran juhlallisen katseen, pistävän solvauksen,\nrouva ei muka mihinkään kelvannut... Rouva ei koettanut puolustella,\nyritti vain hymyillä, huokasi. Mutta miehen ärtyisyys ei rauennut, koko\nvälitunnin tai iltapäivän hän nalkutti epäjärjestyksestä tai\niljettävästä tomuisuudesta, mikä kodissa muka oli, kunnes asettui\nurkuharmoninsa ääreen ja alkoi tuskastuttavan pitkään ja sanaa\nvirkkamatta soittaa ja veisata holottaa virttä... Silloin oli ukonilma,\nvesi ränneissä rämisi, leimahteli pimeä taivas, urkujen laahaavan,\nuikuttavan äänen vaimensi vähän väliä jyrinä.\n\nRouva-vainaja usein väsyneesti huoahti:\n\n\"Joko nyt taas!\" kun herra koulusta palattuaan ilmoitti tänä iltana\nniiden ja niiden uskovaisten tulevan luokseen.\n\n\"Fyi, fyi ... kuka nyt noin!\" vastasi lehtori rouvalleen pisteliään\nvihastuneesti ja sormellaan pyörittäen kuin pienelle lapselle.\n\n\"Mutta minä en ole tänään oikein terve!\" rukoili rouva.\n\n\"Mutta minä olen aina terve, kun hurskautta viljellään!\" tiuskaisi\nherra. \"Ja sitäpaitsi olen jo kutsunut vieraat.\" Ja sitten hän melkein\npisteliäästi, verkkaan, verkkaan luetteli pitkän, pitkän nimijonon ja\nluetellessaan tarkasteli rouvansa kasvonilmeitä salaisesti hymyillen.\n\nSellainen henkevä, kaunis vaimo kuin hänellä oli!... Ja itse lehtori\närtyinen, kavala, pirullinen sanansa syöjä! Villi muistaa, että\nkerrankin jonkin luokan yksituumaisella päätöksellä oli eräs oppilas\nrepäissyt irti isämeitälehden rukoussalin kateederin virsikirjasta.\nMunakallo aloitti aamulla rukouksen, etsi isämeitää, ei löytänyt, hänen\nkoko kalju pääkupunsa punehtui kuin tulinen kanuunankuula, hän iski\nnyrkkinsä kateederiin, ärjyi jotakin hermostumisestaan, jonka pojat\nhyvin tietävät, jätti rukouksen kesken. Silloin voimistelunopettaja\nnauroi katketakseen.\n\nSitten kesti monta päivää tutkintoja, ei saatu selvää, kuka lehden oli\nirti repäissyt. Lopulta päätettiin rangaista erottamisella joka\nkymmenes mies luokalta; mutta samalla sanottiin, että rikoksen tekijä\nsaisi kaikki tyyten anteeksi, kun vain tunnustaisi. Kun ei\ntunnustamisesta rangaistuskaan uhannut, niin hän päätti tunnustaa,\netteivät toverit joutuisi syyttä kärsimään. Hän tunnusti, Munakallo\ntoimitti hänelle kolmen päivän karsserin. Toverit valittivat: minne jäi\nluvattu anteeksianto! Munakallo toimitti valittajille arestia.\n\nHyi sellaisia ihmisiä! Villissä herää yht'äkkiä ennen tuntematon\nkiihko, sen voimalla hänen verensä kuohahtaa väkevään ryöppyyn.\nLehtorin sanoista hän piittaa viisi eikä häntä kuulemaan lähestykään\nmuuta kuin tahallaan itseään raivostuttaakseen. Kuvanveistoaan ei hän\nusein muista, hän karkaa asunnostaan, kuljeksii kaupungilla, vaanii\nkaikkialla uskovaisia, ei näe heissä muuta kuin huonoja puolia,\nmiettii, kärsii, raivoaa koko sielullaan. Hänen sukuverensä on\nsellainen, että se pitkäksikin ajaksi hurjasti, sokeasti leimahtaa,\ntaas väsyneenä sammuu.\n\nKeväällä hän jäi luokalle. Hän oli silloin kuudentoista. Hetkeksi\nsammui hänen uskonvihansa, hän tuli alakuloiseksi, kun toverit pääsivät\nedelle, pelkäsi, mitä isä ja setä sanoisivat. Tunsi itsensä\nkelvottomaksi ... samalla alkoi kuitenkin arasti, haikeasti vaistota,\nettei huonoon edistykseen ollut niin suurena syynä hän itse, hänen\nhuonopäisyytensä, haluttomuutensa tai muu semmoinen, kuin\nkäsittämättömät, kummalliset ulkonaiset olosuhteet ... kortteeri ...\nkun ei rouvakaan enää elänyt ... kotiolot... Jumala tiesi mitkä...\n\nItse ei ollut syypää ... vastatkoot syylliset, keitä lienevätkin ...\nitse heitti surut sielustaan. Ei lähtenyt enää kesäksi setänsä luo,\nvaikka isä nyyhkytti, voihkaili:\n\n\"Herra Jumala ... mihin nyt joudut... Tulikin sinut niin vanhana\nkouluun pannuksi, ettei olisi aikaa viivytellä... Ei sinulla,\npoika-parka, ole järkeä...\"\n\n-- Onkos isällä sitten järkeä? aikoi Villi vastata, mutta vaikeni sillä\nkertaa oudon mielihaikean vuoksi.\n\n\n\n\nLOHIKAANIT.\n\n\nHeinäkuun aamuaurinko säteilee lämpöisesti, Villi istuu\nullakkokamarissa jo kirjan ääressä, vuoroin on lukevinaan, vuoroin\nnousee katse ylös kirjasta... On sunnuntai, niin uneksivan hiljaista\n... järvi avautuu ikkunan alla aavana, rantatörmän vanhat, rosoiset\nlepät ovat vielä kasteisessa varjossa, mutta kaukana kimaltelee jo\nvesi, vaaleasti punertavat vaarain rinteet, saarten ja lahtien\nvarjoissa hopeiset juovat väreilevät... Sunnuntaisen hiljaista.\nPihapuolelta auringonpaisteisilta ikkunanpäällyksiltä kuuluu vain\nvarpusten visertelyä... Isäntärengin pienet lapset jokeltelevat ja\nleikkivät kuumenevassa hiekassa kuistin vierellä kivijalan juuressa,\njossa ilma alkaa väristä ja säteillä päivän hekumallista hehkua.\n\nVaarat punoittuvat, kaste kimaltaa, sunnuntaiaamu on hiljaista, ihanan\nsininen on lempeä taivas ... odottaisi vain kirkonkellojen kajahdusta\nkaukaa yli tyynen, päilyvän järven...\n\nVilli istuu, uneksii. Silloin kuuluu portaista saappaiden kolinaa, isä\ntulee ylös, virkkaa hyvän huomenensa, sanoo menevänsä kirkkoon.\n\n\"Vai niin\", vastaa hiljaa Villi ajatuksissaan katsellen kaukaisuuksiin.\n\nAli-Olli on hetken vaiti, sitten sanoo:\n\n\"Kirkkoon ... kaunis on päivä ... minun tulee aina oikein vaikea olla\n... kun tuo järvi on niin tyyni ja päivä paistaa... Etkö sinäkin tule\nmukaan kirkkoon?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miksi et tule?\"\n\n\"Siksi ... siksi ... etten minä sitä kaipaa...\"\n\n\"Et kaipaa! Miksi et kaipaa?\"\n\n\"Siksi vain, etten kaipaa!\" Äänet, sekä isän että pojan, olivat\nyht'äkkiä tulistuneet, Villi kääntyi rajusti isäänsä päin, isän silmät\nkummallisina, raivoina tuijottivat, laiha kaula oli kurottunut poikaa\nkohti, otsalla risteilivät punaiset viinasuonet kuin verkko...\n\n-- Hyi kuin olette ruma! aikoi Villi sanoa, mutta hillitsi sentään\nitsensä. Ohimosuonetkin kuin mitkä iljettävät punaiset onkilierot,\njotka pulleina kiemurtelevat päälakea kohti ... ja tukka on silmien\npesun jälkeen tarrautunut kosteana otsaan hujan hajan...\n\n\"Miksi et lähde kirkkoon?\"\n\n\"Siksi että sinne tuollaiset menevät!\" tuiskahti Villi. \"Juoppo olette\nja renttu ... vain kaikki sellaiset siellä käyvät ... ostamassa\nsynninpäästöä ulkokultaisuudella eikä teoilla...\"\n\nVilli töytäsi kuin inhoten pois kamaristaan. Isä jäi yksin, supisi:\n\n\"Olenko minä tähän syypää! Ulkokultaisuudella ... synninpäästöä ...\nmitä hän tietää? Mitä se nulikka tietää? Jos olisivat kertoneet ...\nrengit ... tai maailmalla kuullut... Herra Jumala, koomillinen juttu,\nkoomillinen juttu...\"\n\nVanhat muistot vaimojensa huonosta kohtelemisesta alkavat taas ahdistaa\nAli-Ollia kuin kosto, hän rientää raivoissaan poikansa jälkeen, tapaa\ntämän alhaalla tuvassa ikkunan luona auringonpaisteessa taas lukemassa,\närjäisee:\n\n\"Sinun pitää lähteä kirkkoon!\"\n\n\"Enkä lähde!\"\n\n\"Vai niin! Sellaiseksiko sinä tulet! Sellaiseksiko sinua on koulussa\nopetettu! Mitä sinä luet?\"\n\n\"En ainakaan raamattua!\"\n\n\"Et ainakaan raamattua! Vai niin! Kyllä sinun pitää se kerta vielä\nnäkemän ... sinä pilkkaat jo... Herra Jumala, olenko minä tähän\nsyypää?\"\n\nOlli vallan heltyy, ristii isot kämmenensä, kyyneliä vuotavat silmät\nrukoillen katsovat korkeuteen.\n\n\"Mihinkä syypää?\" kysyy Villi.\n\n\"Mihinkä, mihinkä! Siihen, että sinä luet loruja, mitä lukenetkin...\nMutta kyllä sinä sen vielä näet ... kun Herra tulee tuomiolle kunniassa\nja väkevyydessä ... silloin...\"\n\n\"Hahaha ... uskotteko tekin muka tuollaisia loruja! Pappien valheita ja\nloruja, vanhoja, kirotuita jumalaistaruja, joilla tomppelit vedetään\nkuin älyttömät mullit kuonorenkaasta kiskomaan jäljestään toisten\nauroja ... ja riihtä tappavan mullin suu kyllä muistetaan kiinni sitoa!\nTe kirkkoon! Tiedättekö te, mitä varten käytte kirkossa? Sitä varten,\nettä pöllöille, ja niitä on suurin osa ihmisistä, on uskoteltu, että\nne, jotka käyvät kirkossa, ovat kunnon ihmisiä. Mutta te olette juoppo,\nte olette juomisella pilannut terveytenne, te kuolisitte kuin torakka,\njos teidät pakotettaisiin viikko olemaan juomatta. Mutta te menette\nkirkkoon, silloin arvellaan: tosin hän juo, mutta käy kuitenkin\nkirkossa, on hurskas, siis kunnon mies. Sillä hurskas saa olla roisto\nkaikessa muussa paitsi hurskaudessa -- ulkokultaisuudessa. Parempihan\non papeille, että ihmiset ovat roistoutensa vuoksi tunnonvaivoja\nkärsiviä hurskaita kuin että olisivat tunnonrauhaa nauttivia\njumalattomia. Hurskaat roistot turvautuvat pappiin ja\nulkokultaisuudellaan ostavat häneltä synninpäästön, hänen valtaansa --\nvatsaansa -- kiitollisina turvautuvat. -- Te olette ulkokullattu.\nPeittääksenne vikojanne te käytte kirkossa; peittääksenne vikojanne te\nvain ihmisten kuullen rukoilette Jumalaa; peittääksenne omia vikojanne\nte loruatte Jumalan koettelemuksista ja vastustamattomasta\nhenkimaailmasta... Te olette uskovinanne hyvään Jumalaan ja vihaavaan\nkohtaloon yht'aikaa. Mitä te oikeastaan uskotte? Peittääksenne\nvikojanne te kyllä autatte varattomia, te autatte, se on kyllä tosi!\nMutta miksi te aina jälkeenpäin pidätte melua auttamisestanne? 'Niin,\nniin, hän on köyhä, pitihän antaa!' te päätä nyökytellen, nyyhkien\nsurkeasti tuhat kertaa kehutte itseänne ystävillenne, jotka teitä\nkuitenkin nauravat. Mikä te oikeastaan olette? Jumalinen, joka haukkuu\nveljeään selän takana vätykseksi ja kuitenkin hänen apuaan alati\npyytää. Kunnon mies ei edessä puhu yhtä, takana toista: hän uskaltaa\nsanoa suoraan ja ponnistaa ilman sen apua, jota inhoaa! Miksi te\npelkäätte enteitä ja aaveita? Vai onko sekin vain ulkokultaisuutta,\ntehdäksenne itsenne ihmisten silmissä niin merkilliseksi, että saatte\nmerkillisyytenne vuoksi kaikki synnit anteeksi. Mikä te oikeastaan\nolette? Milloin mitäkin, päähänpäläysten mukaan, kuvaamaton kummitus,\nusvaa ja näkyä... Kirkkoon! Teidänlaistenne kanssa en lähde... Enkä\nmuidenkaan kanssa. Kaikki, jotka siellä käyvät, ovat teidänlaisianne.\nOlisitte raittiissa ilmassa, ihanan kesätaivaan alla, poissa\ntukahduttavasta kirkosta ja juomatta yhdenkin sunnuntain, niin ehkäpä\nviimeisten tuomioiden pikku-ukkojen kuvittelutkin edes sekunniksi\njättäisivät hulluiksi sekoitetut aivonne rauhaan...\"\n\nAli-Olli oli vaipunut penkille istumaan, itki oikein sydämensä\npohjasta. Villi kiihkoissaan ei itkuakaan todelliseksi uskonut, ei\nsiitä edes nauttinutkaan, luuli isän taas vain teeskentelevän. Isä\nrystyillään pyyhki silmiään, kovin surkeasti ääni uikahteli:\n\n\"Surkeasti puhut, poika, surkeasti ja sekavasti. Ihmeelliseksi olet\ntullut, mikä lienetkään. Paljon tottakin puhut, paljon riistät, mutta\nmitä sijaan annat? Et mitään. Ja paljon puhut ymmärtämättömästi ...\nsanot minua pelkästi ulkokullatuksi kaikessa ... olenhan sitäkin\njoskus, ja siksi ihmisetkin sanovat, mutta en ole niin paljon kuin\nihmiset luulevat. Oikein sanot, minä olen milloin mitäkin,\npäähänpäläysten mukaan, ja sellaisia ovat kaikki ihmiset enemmässä tai\nvähemmässä määrässä. Tänään tahdon olla hyvä: en voi. Huomenna tahdon\nolla paha: en voi, olen hyvä. Tänään päätän juoda ja huomenna jättää:\ntänään olen juomatta ja huomenesta juon monta viikkoa. Jotkut\nhillitsevät päähänpäläyksiään, niin että niiden rangaistus kutistuu\nvarsin pieneksi, ja senkin miehinä kestävät. Minä en voi hillitä, minä\nne suurennan yli niiden suuruudenkin ja kärsin rangaistuksista enemmän\nkuin muut. Laiva minä olen ... laiva on ihminen, laiva, joka aavalla\nmerellä kulkee. Se kulkee vinhasti suoraan määräänsä, niin kauan kuin\nsuopea tuuli sille sallitaan. Mutta kun tulee myrsky pohjoisesta tai\nidästä, kaakosta tai lännestä, repii se purjeet pois, kun huvittaa,\nperäsimen pois, kun huvittaa, vie minne tahtoo tai upottaa laivan, kun\nhuvittaa. Ihminen voi kulkea oman mielensä mukaan niin kauan kuin hänen\nsallitaan niin kulkea. Siinä on tahdon vapaus! Ainoa ihmissuuruus\nolisi, että voisi pakottaa itsensä edes ulkonäöltään tyytyväiseksi,\ntyyneksi kiihkoisissa taisteluissa, voitoissa, tappioissa,\nkuolemassakin, ettei tuottaisi kaltaisilleen turhaa tuskaa. Mutta sitä\nminä en voi, sillä minulla ei ole järkeä. Kuvittelujen vallassa minä\nolen, sellaiseksi olen kasvatettukin. Minua ei saa tuomita -- kyllä\nsaa, enhän voikaan estää, jos joku tahtoo itseään tyydyttää\ntuomitsemisen päähänpäläyksellä -- mutta minä vain rukoilen: suokaa\nanteeksi, älkää tuomitko! Tuomitseminen näet koskee minuun, sillä minä\nolen heikko raukka, kuvittelija. Minä olen paljon rikkonut ja saanut\nkärsiä kuvittelujeni vuoksi ... enkä vastakaan voi kuvittelujani estää,\nsillä en ole jääkylmä niinkuin olisi velvollisuuteni olla... Enkä voi\nedes kovaan tai hyvään onneeni tyytyväiseksi itseäni tehdä, siten\nvastustaa kovan henkimaailman uusia kuvitteluja, sillä olen heikko, en\nvoi itseäni komentaa, kuten pitäisi... Mutta sellaisiahan kaikki\nihmiset ovat: pienet, pienet kuvittelunsa hirveiksi tuuliksi\npaisuttavat, antavat henkien puhaltaa purjeisiinsa myrskyllä, mutta\ntyynellä purjeensa reivaavat, kun olisi pitänyt tehdä päinvastoin.\nTurha on miettiä. Ihminen on kummallinen, kuvaamaton, häntä ei voi\ntuntea: vain aavistaa; hänestä ei voi sanoa hyvää eikä pahaa: voi vain\nnähdä mitä hän teki, mutta minkä päähänpiston vuoksi milloinkin, sitä\nei tiedä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOvatko Lohikaanit pieniä, vanhoja mummoja, jotka pimeissä,\nränsistyneissä tölleissään ryppyisinä ja kummallisina, kissa sylissä,\nkehrätä hyrräävät, tirkistelevät pienin, tihruisin silmin, kertovat\noutoja juttuja velhoista ja taikureista, viuluniekoista ja pirun\nriivaamista talonisännistä, rosvoista, nälänhädästä? Kaikki he\ntietävät, ikivanhoja ovat.\n\nOh ei! Lohikaanit ovat sankareita, makkabealaisia he ovat, Catilinan\nhurjaa salaliittojoukkoa he ovat, Pugatsevin kapinoitsijoita,\nverivalansa vannonut, pieni linnan vartiosto keskellä piirittäjäin\nahnasta laumaa.\n\nMutta August Stanislaus on Lohikaanien kuningas. Hänen isänsä ja\näitinsä ovat nyt äskettäin kuolleet, ainoa lapsi hän oli, hän on nyt\njonkin aikaa kaikkivaltias herra talossaan merenrannan kaupungissa.\n\nKun lomapäivän aattoilta on perin myöhäinen ja äreät peruukit jo\nnukkuvat, hiipii salaliittolaisten lauma pitkin pimeitä kujia August\nStanislaun taloa kohti, joka matalana ja pitkänä kyyhöttää kaupungin\nlaidassa kaidalla niemellä. Niemen erottaa kaupungista kauhean\nkorkea lankkuaita, ja aidan harjan on Lohikaanien kuningas varustanut\nvihaisella piikkirivillä, jonka portti on ainoa kulkutie\nLohikaani-pesästä kaupunkiin.\n\nSiellä matalan talon salissa lekuttaa pöydällä rivi himmeitä\nkynttilöitä valaisten seinäin kultapuitteisia, haalistuneita kuvia ja\nvihreitä, nokeutuneita kaakeliuuneja. Mutta kynttiläin keskellä\nkekottaa kuin lihava, laiska keisari ikään suunnattoman iso, lakkinen\npunssilekkeri. Ääneti Lohikaanit tarkassa järjestyksessä laskevat\nroponsa rakkaan punssipaavin jalkoihin. Sitten alkaa yönvieton\nvirallinen alkuosa.\n\nPäätetään pitää kissannaukujaiset ja kastrullinkalistajaiset\ntyttökoulun johtajattarelle rakkaiden neitosten puolesta; päätetään\nlaskea parilla luokalla matematiikka päin honkia, että saataisiin\nrehtori numeroperuukin kimppuun; kolmanneksi pidetään selvitettynä,\nettä kuuma löyly tekisi hyvää parille kelmeälle kirjatoukalle, jotka\nnäkyvät jotakin tietävän Lohikaani-liigasta; neljänneksi päätetään\ntervata näkymättömiin ensimmäinen kirjain asianajaja Immanuel Immosen\nkylttiin maalatusta tittelistä. Immanuel Immonen, liikkajalka,\nkuppakurkku, on kannellut erään Lohikaanin niskaan. Voi armoton häntä,\nken vihastuttaa Lohikaanien jumalaista, väkevää liigaa!\n\nKun virallisen ohjelman monet kysymykset on selvitetty tai pöydälle\npantu, ryhdytään ilopuoleen. Kuningas Stanislaun piika on ikivanha,\nryttyinen ja umpikuuro: kun hän kerran on asettunut levolle, ei hän\nherää, vaikka korvan juuressa kanuunalla ammuttaisiin. Hän nukkuu\nkeittiössä rakennuksen toisessa päässä; varmuuden vuoksi kuningas on\nvielä kaikki väliovet lukinnut ja avaimenreiät tukkinut, ettei valon\nsädekään voisi vilkahtaa hänelle isosta salista, Lohikaanien luolasta.\n\nSitten alkaa kuuron mummon nukkuessa Lohikaanien pesässä iloinen\nhummaus. Lukittujen ovien takana istutaan kynttiläin lekuttaessa,\npiirissä mahdottoman ison pöydän ympärillä, sikarit ja paperossit\npöllyävät kuin kaksikymmentä tehtaan savutorvea, raskas lekkeri\nkiertää, imeltyvät herttaisesti huulet, lentää poskiin hurjan riemukas,\nhehkuva puna, alkaa puheen porina, kitarain näppäys, laulu ja käsiä\nhuitoen, täydeltä kidalta huimaavasti huutaen mahtava refrengien\njyrinä. Sitten taas lekkeri kiertämään, humaltumisen kimaltavan,\nkultaisen kruunun saa kukin jalo Lohikaani nuorelle, ylpeälle\nkiireelleen. Ken paitahihasillaan, ken vain paita ja liivit yllä, ken\nilkialasti nyt ratsastetaan, jölkytetään jäykkäjalkaisilla tuoleilla.\nKäypä siinä jölkytys, kopina kova ja Lohikaani-marssin huuto, kun\npaidanhelmat läpättäen töytäillään itsepäisillä ratsuilla vasten\nuuneja, seiniä, yli sänkyjen, sohvain. Silloin on kuninkaan vaikea\nhillitä hunnilaumaansa. Nämäpä joskus paitasillaan pihalle töytäävät,\ntanssivat lumisohjussa paljain jaloin ja hihkuen piirihyppyjään,\nkadullekin karkaisivat, elleivät lankkuaidan tiheät piikit ja portin\nmahtava lukko tietä sulkisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLohikaani on Villikin, paras Lohikaani onkin! Siellä hän istuu tupakan\nsauhussa ja punssihöyryssä korkeaotsaisena kyömynenänä, nappailee\nkitaraa, nauraa, laulaa, rallattaa. Lohikaaneihin ei otetakaan ketä\ntahansa. Lohikaanien tunnussana on: hurjapäisyys. Se elon vaiheissa\nmatkasauvaksi riittää.\n\nOnko ehdokas hurjapää, eikö pelkää Jumalaa, eikö ihmisiä häpeä?\n\nOvatko Lohikaanit hänet koskaan korjanneet humalaisena makaamasta\nkatuojassa, turvaan nuuskivilta, kiljuvilta jalopeuroilta, opettajilta,\nhänen aavistamattansakaan, mikä mahtava yhdistys hänet pelasti? Tokko\nlienee milloinkaan kuljettanut eläviä rottia kouluun, saanut luokalla\naikaan ihanaa rotanajo-meteliä? Lieneekö käsirysyssä milloinkaan\ntaistellut ryssänopettajan kanssa, joka, sarkatakki, on niin väkevä,\nettä riiputtaa aikamiehiä ilmassa kuin silakoita yhden kummassakin\nkourassaan? Jos niin on, niin häntä suositellaan kuninkaalle, viisaalle\nAugust Stanislaulle, joka muinoin aikojen alussa tuli lyseoon, luki\npari luokkaa, ei päässyt ylemmä, meni taas kansakouluun, sieltä taas\npalasi lyseoon ja on sitten uskollisesti, vankasti istunut kullakin\nluokalla säännöllisesti kaksi vuotta, niin että nyt kuudennella\nollessaan on partaniekka köriläs, -- entiset hurjimustoverit, niiden\njoukossa Baradinskykin, ovat rivittäin hänen alitseen marssineet\nylioppilaiksi. Kenet sitten kuningas Stanislaus ehdotetuista katsoo\nseuraan soveliaaksi, hän on Lohikaani, eikä ilon ja viinan häneltä\npuuttuman pidä!\n\nJa Villi on katsottu soveliaaksi. Hän on vastoin isänsä tahtoa\nriistäytynyt asumasta alhaisen Munakallon luona, joka ennen suruvuoden\nloppua on mennyt naimisiin. Hän on lukenut hiki päässä ja posket palaen\nkoko viime kesän Darwinia ja Straussia, Burnsia, Uhlandia; hän\nrompattaa ulkoa virstamäärin saksalaisia runoja ja kiroilee\nluonnonraikkaasti, kuten hän sanoo, ja riitelee jokaisessa\nmahdollisessa paikassa uskonnollisten, iljettävien pöllöjen kanssa. Hän\non uskontohupsu, hän käy arkina juhlavaatteissaan ja isot, punaiset\nsilkkitupsut kaulassa, mutta pyhiksi hän pukeutuu huonoimpaan pukuunsa,\nrepii sen vielä luonnollistakin kehnommaksi, raksii likaisesta\npaidastaankin napin pois, käy avokauloin, pörröttää tukkansa niin että\nse on kuin viholaispesä. Hän lauantaina iltarukouksen jälkeen menee\nsanomaan Munakallolle:\n\n\"Enpäs lähde tänä iltana hartausseuraan, en! Enpäs lähde huomenna\nkirkkoon, en!\"\n\nLuokkalaisensa hänelle nauravat. Hän halveksii heitä! Sellaisia lapsia\nhe ovat! Lukevat katkismusta, monet iltarukouksensakin, laskevat\nlaskuja! No niin, paljon nuorempiakin he ovat kuin Villi, joka on sekä\nkovin myöhään pantu kouluun että toiseksi vuodeksi jäänyt luokalleen.\nIrvistelkööt, töllistelkööt, naurakoot, se on heidän lapsenoikeutensa.\nVilli on kasvultaankin päätä pitempi jokaista heistä; ja sielultaan\nsitten! He luulevat, että on niin suuri temppu osata laskea, kun ei\nmuuta vaadita. Kyllä Villi heille vielä näyttää, halveksittaville\nMunakallon sylivauvoille!\n\nSeuraavalla Munakallon tunnilla hän keskellä harrasta kuulustelua\nrähähtää nauruun; käskettynä nousee ylös, alkaa jankata Munakallon\nkanssa uskonnosta. Ah, mikä rohkeus, niitä tietoja, niitä ihmeellisiä\nasioita! Pikku pojat, silmät pyöreinä, tietämättä nauraako, tirskuako\nvai pelästyäkö, katselevat vuoroin pitkään, kuudentoista vanhaan\nhongankolistajaansa Villiin, vuoroin Munakalloon, joka on harmista\npunaisena. Villin otsa on kekallaan, leuka itsepäisesti ojossa, hän\nvapisee, silmät raivoina, sameina kiiluvat, hän hyökkää ja puolustaa,\nrompattaa runoja, siteeraa Buddhaa, Darwinia, väittää, ettei\niankaikkista elämää olekaan, kuvailee heltyneenä jotakin tyhjää, jota\nnimittää ihanaksi Nirvanaksi, kaiken sellaista vauhtia, ettei Munakallo\nehdi tai tahdo suutaan avatakaan. Lopuksi Villi ajetaan ulos, hän menee\npää pystyssä, nauraen kuin ylpeä sankari, Munakallo tuskissaan ja\nharmissaan jää kirjoittamaan arestimääräystään. Kun Villi tunnin\nlopulla saa kuulla arestista tovereilta, jotka kummallisella,\npelonsekaisella kunnioituksella häneen katsovat, tuntee hän haikeaa,\nhiljaista surua, mutta samalla iloitsee kuin marttyyri. Ah niitä\nraukkoja, niitä halveksittavia raukkoja! hän vain itsekseen tiuskailee.\n\nHän osaa kieliä ja historiaa paremmin ja enemmän kuin parhaat parilla\nyläluokalla, sillä hän ostelee jo kuin vimmattu vieraskielisiä kirjoja\nja lukee niitä yksinäisessä konttorissaan, jonka on vastoin isänsä\ntahtoa valinnut asunnokseen, mutta kieliopista, laskennosta hän ei\ntiedä hölynpölyä, ja uskonto saa hänet aivan raivohulluksi. Hänen\nmuistutuskirjansa on ihan vihoviimeisen siivoinen kaikista\nrangaistusten asteista, isältä saatava selkäsaunakin oli hänelle\ntuomittu; isä entistäänkin höperömpänä poikansa villipäisyyden vuoksi\ntuli kaupunkiin, kun ei poika maalle lähtenyt, aikoi vakavasti panna\nopettajien rangaistusmääräyksen toimeen, mutta Villi otti kasvoilleen\nmahtavan, ivallisen ilmeen, syyti jälleen isää vastaan kaikki tämän\nsynnit, sai isän itkemään; isän rankaisemisvimma muuttui melkein\navuttomaksi, surkeaksi armon anelemiseksi.\n\nHän kirjoittelee jumalattomia runoja ja salaisten Lohikaani-ystäväinsä\nkautta toimittaa ne toverikunnan lehteen. Opettajat eivät tiedä mitä\ntehdä: lahjakas hän on ja hyväpäinen, mutta äidittömänä ei ole saanut\nmitään kasvatusta kehnolta isältään; täällä hän pilaa toverit; sääli\npoikaa! Kun ei kovuus auta, vain yllyttää, niin rehtori viimein koettaa\nhyvyyden keinoa. Kerrankin hän kutsuu Villin luokseen, tarjoaa kahvia,\njuttelee, viimein vetää esiin toverikunnan lehden:\n\n\"Onko Ville kirjoittanut tämän runon?\"\n\n\"Olen!\"\n\n\"Tämän runon!... Kuinka Ville voi, kuinka Ville voi niin kirjoittaa!\nSanoa maallista naista, syntistä ihmistä Vapahtajakseen,\nKristuksekseen! Ajattele, ajattele, Ville! Jos et muun vuoksi niin\nisäsi ... ja toveriesi, noiden viattomien, puhtaiden raukkojen vuoksi!\nAjattele, olet kaikkia luokkalaisiasi vanhempi! Voi sinua Ville-parkaa!\nAjattele! Miksi sinä et enää tyydy kuvanveistoksiisi ... sellaisia\nenkeleitä, isänmaan sankareita sinä ennen veistelit, ajattele: vain\nvuosi sitten, kun asuit lehtori Perklenillä! Ajattele!\"\n\nSe sattui Villiä arkaan paikkaan. Vuosi sitten Perklenillä ... rouva\nvielä eli ... hellä, hurskas rouva...\n\nVillille tulevat vedet silmiin...\n\nRouva-vainajalle, kidutetulle, pyhällehän tuo hänen runonsakin on.\nMutta rouva ... hänpä se onkin Villin Vapahtaja, silmäin avaaja ...\nkärsimyksillään, kuolemallaan... Kirottujen, ulkokultaisten raukkojen\nkehnouden hän on oppinut näkemään...\n\n\"Minä en ajattele mitään!\" räyhäisee Villi.\n\n\"Sitten sinut erotetaan koulusta!\" tiuskaisee rehtori tulipunaisena\nharmista, jota sydänvikansa ei sietäisi, sydän on vallan lyömästä\nlakata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErottamisesta ei kuitenkaan hetimmiten tullut mitään, lieneekö ansio\nollut isän hartaiden rukousten, opettajain säälin vai toverien, joita\naina iso joukko, useilta keskiluokilta, kuin salaisesta sopimuksesta\nhyökkää Villiä puolustamaan, milloin välitunnilla yksitellen käyden\nyksityisten opettajain kimppuun selittämään Villin lahjoja siinä ja\nsiinä aineessa, hänen kotiolojaan, isän ankaruutta, milloin parvissa\nkokoontuen rehtorinkanslian ovelle meluamaan ja eroamisillaan\nuhkailemaankin, huutamaan sen ja sen opettajan poikenneen koululaista\nVilliä kurittaessaan ja niin edespäin.\n\nEikä Villikään parane, päinvastoin. Eräänä sunnuntaina pappi kaupungin\nkirkossa saarnastuolista valittaessaan ajan turmelusta näkee hyväksi\nhaikeasti ilmaista, että jo täällä pienessä, rauhallisessa\nkaupungissammekin epäkristillisyys yksin lapsetkin valtaa: on lyseossa\ntuommoinen nuori poika, joka muka julkisesti väittää, ettei hän usko\nKristukseen. Silloin koulussa kerrotaan, että Nirvana se vasta on\npoikaa, kun häntä vastaan on jo kirkossakin saarnattu. Siitäpäs Villi\nylpeäksi tulee, hän on kuin humalassa kunniastaan, yhä jumalaisemmin\npaistaa viinien punaama otsa, yhä käyremmäksi näyttää litteä\nindiaanin-nenä käyristyvän.\n\nHän on koko vastus se Villi! Voimistelunopettajan luona hän usein käy,\nkyselee jumalattomia kirjoja, käynneistään kehuu tovereilleen.\nVoimistelunopettaja nauraa, surkeilee, koettaa saada järkeä poikaan,\nlopulta hermostuu, suuttuu: se perhana, kaikenlaisia kummallisia\nilmiöitä pikkukaupungissa voi kasvaa, kaupunkilaisten ja opettajain\npöllömäisyyden vuoksi! Tuollainen alaluokan nulikka, se on jo ehtinyt\ntulla hulluksi! Ei muusta osaa puhua kuin Darwinista, Darwinista,\nDarwinista, taas Darwinista, niin että saa toisen ihan hermostumaan ja\nraivostumaan säälistä ja suuttumuksesta! Voi poika-rukkaa, on kuin\nkoulukaupungin ilma olisi tehnyt hänet pirun riivaamaksi!\n\nPian hän on niin heikko, että kun hän aamuisin nousee jaloilleen\nvuoteestaan ja oikaisee vartaloaan, lentää vihlaisten päässä kuin\npyörtymys, kaikki alkaa silmissä pimeten pyöriä. Villi oli taas\niltasella valvonut myöhään, kiihkoissaan vuoteessa lukenut mitä lie\nlukenut, niin että silmistä takaraivoon alkoivat kulkea tuliset kivun\npistokset, kunnes lamppu öljyn puutteessa rupesi kitkerästi käryämään.\nSitten hän sammutti lampun ja heittäytyi levolle, mutta silloin tulivat\nkaiken maailman ajatukset raskaina, kiduttavina, ja veivät unen. Siinä\nhän on potkinut ja piehtaroinut vuoteessaan, joka tuntuu iljettävän\nkuumalta, heittänyt peitot ja lakanat yltään, taas ne yli korvien\nvetänyt, väännellyt pielusta, paiskannut sen pois, taas milloin\nkasvoilleen, milloin niskansa alle sen asettanut, koettanut ajatella\nyhtä ja toista, että uni tulisi; ajatukset ovat unen vieneet! Villi on\najatellut Burnsia ja Darwinia, isän kaupunkiintulon kiukkua ja\nkyyneliä, lopuksi kuvitellut olevansa marttyyri, paholainen, jota ilkeä\njumala piinaa tulisilla vuoteilla siksi, että hän on puoltanut\ntotuutta. Niin, paholainen hän on, huohottava, väsynyt, mutta unta ei\nhänelle anneta; hänet on kytketty käsistä ja jaloista kallioon, hänen\nvankkaa otsaansa polttaa, takaraivossa kummallisesti kolottaa, puristaa\nkuin rautakouralla, päätä huimaa, että pelkää mielipuoleksi tulevansa,\nlanteissa, luiden ytimissä pistelee kuin tulisilla neuloilla, hänen\nrintaansa repivät jumalan katkut. Mutta hänpä ei alistu, ei! -- siinä\non sitten otsa, joka kestää! hän kättään kolottavaan otsaansa lyöden\nraivoissaan uhkaa kuin jumalalle. Kolkuta vain, kolkuta vain! Sait\nkerrankin sellaisen jättiläishärän otsan että kestää!\n\nVeri sulloutuu, syntyy sellainen kummallinen hekumallinen kiihko,\nseuraavana aamuna hän ei jaksa pitää ajatuksiaan koossa, kaikki on\nniin iljettävää, harmaata. Iltasella täytyy päästä Lohikaani-pesään!\nVesi nousee ahnaan janottavasti Villin suuhun, kun hän ajattelee\nolutrisua tai punssilekkeriä, joka on varustettu kuningas Stanislaun\npöydälle öisten kynttiläin väliin. Ensimmäisen lasin juotuaan hän\ntulee kasvoiltaan aivan liidunvalkeaksi. Useimmat muut hyppivät\nLohikaani-juhlissa kuin apinat ikään, hän istuu sohvan nurkassa\nvalkeana; ylähuuli kummallisen velttona, himokkaana paisuu: hän\ntahtoisi vain yhä juoda ja juoda, pelkän juomisen vuoksi.\n\nMustat, väsyttävät varjot kohoavat raskaina poika-paran ympärille,\npäivin hänen silmänsä tuijottavat älyttömän sameina, joskus vain niissä\nleimahtaa, ja silloin koko kasvoilla näyttää säteilevän silmien ylpeä,\nkiihkeä, velhomainen loiste.\n\nMustat varjot parveilevat ympärillä, kokoontuvat, hyökkäävät,\nväistyvät, lisäävät sekavia joukkojaan. Nuori Villi-rukka on jälleen\nrakastunut. Mihin ovat nyt unohtuneet pörrötukkainen Barbara, Perklenin\nrouva ja monet muut? Kauanhan Villin öisiin uniin uuvutti tumman\nrouva-vainajan muisteleminen, pitkän aikaahan hänen silmänsä säteilivät\nVillin sielussa kuin oudot, vavistavat auringot. Okaista, pistelevää\npolkua Villi uskotteli astuvansa, mutta rouvaa muistellessa oli haavain\nveripisaroista puhkeavinaan hehkuvanpunaisia valmuja, jotka ihanasti\nhuumasivat kuin unijuoma sairasta. Miten hän sitten kärsi, kun havaitsi\nvainajan kuvan sielustaan vähitellen sammuvan eikä sitä enää sinne\nvoinut levon hetkillä lohduttajaksi loihtia; hän rukoili Jumalaa\nsäästämään ihanaa kuvaa hänen sydämessään, salaa rukoili, sillä\njulkisesti hän tahtoi saada kunnianimen: ateisti.\n\nMutta nyt on Villi-rukka nähnyt tyttösen, jota pilkkanimellä\npoikapiirissä mainitaan Marketta Pumpulaksi. Villi ei voi enää muuta\najatella kuin Marketta Pumpulaa.\n\nHäneltä jää riiteleminen Buddhasta ja Darwinista Munakallon kanssa\nvähemmäksi, hän tulee hiljaiseksi, kulkee katse alas tähdättynä, hän ei\nhalua usein Lohikaani-pesään, sillä Lohikaaneille hän on\nmustasukkainen: ne Marketta Pumpulaa samall'aikaa hakkailevat ja\npilkkaavat.\n\nIltahämärässä jossakin kadunkulmassa ison poikaparven piirittämänä hän\noli ensi kerran nähnyt Marketta Pumpulan. Marketalla on sellainen\nkiiltävä, pikimusta otsatukka, ohimojen kohdalta se on alhaalle\nkammattu: Villiä raivostuttaa, kun pojat sanovat Marketan kammanneen\ntukkansa tällä lailla siksi, etteivät hänen isot, rumat korvansa\nnäkyisi. Marketalla on leveähkö pystynokka ja toinen silmä hieman kiero\n-- mutta mitä se haittaa! Villi ei sellaisissa tarkastavan syvissä,\nruskeissa silmissä mitään kieroa huomaa, ja toisista pojista Marketta\non aika mukava vekara, kun ei pelkää riidellä koulunsa johtajattaren\nkanssa, kirjoitella pojille kirjeitä, tulla mukaan aina iltapimeään\nsaakka luistelemaan tai hiihtämään ja kujankulmissa nauramaan ja\nkuhertelemaan.\n\nKun Villi näki Pumpulan Marketan, hän tuijotti tyttöä kauan sydän\nlämmeten kuin ilmestystä. Hän näki vain pikimustan, kiiltävän, runsaan\ntukan ja sen alla syväin silmien raukeasti, tarkastavasti säteilevän.\nHänen sydämeensä tuli raivo, ahdistava vaiva.\n\nHän oli heti äärettömän mustasukkainen toisille Lohikaaneille. Hän\nerosi raivona parvesta, syöksyi kiirein askelin kotiaan kohti,\nsadatteli tovereitaan narreiksi, kiroili kuuta, joka ei antanut hänen\ntuskassaan kulkea aivan pilkkopimeällä kadulla, tuli kotiin, ei\nsytyttänyt lamppua, vaatteet yllä heittäytyi vuoteeseensa, huohotti ja\npainoi molemmin käsin sydäntään, joka kiduttavan tuskallisesti\njyskytti; hän huomasi olevansa muka hermostunut, valvoi, valvoi, luki\nkituvasti huoahtaen neljännestunnin toisensa jälkeen, kun kuuluivat\nöiset kellonlyönnit kaukaa kirkon tornista, kiroili sydäntään, joka\njyskeellään ei antanut unta, kun painoi korvansa kuumaan pielukseen.\nSitten hän taas oli olevinaan ylpeä valkea paholainen, jota Jumala\npiinasi tulisilla hiilillä ... hän näki ikkunan hämärästi pimeydessä\nhäämöttävän, ikkunan edessä oli pari korkeata kukkasta ... kas siinä,\nne kukat hämärillä ääripiirteillään muodostivat hänen silmiinsä haamun\n... se haamu on jättiläinen, vihainen, julma ... se on korkeampi kuin\nhuone ... huone avartuu öiseksi, tähtiseksi ilmaksi... Jumala vielä\ntaivaan alla istuu marmori-istuimellaan, hänen pikimusta tukkansa\nlainehtii kiiluvana virtana alas jalkoihin. Hän istuu siinä, Jumala,\nkorkealla, ja katsoo, kun punapartaiset enkelit piinaavat Villiä hänen\njalkainsa juuressa ... tulikuumilla raudoilla... -- Ah, minähän näen\nnäkyjä niinkuin isänikin! Villi itsekseen tuskailee; päätä kolottaa, ei\nsaa unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilli on Marketan mielestä säälittävän kiusallinen. Villi voi kävellä\nseurassa, nauraa, ilvehtiä, loruta joutavia, pitää hauskaa kuten\nmuutkin; silloin hän viehättää, hänen kanssaan viihtyy. Mutta\nyht'äkkiä, kuin hulluuden puuskassa, hän tulee raivoksi, kalpenee ihan\nvalkeaksi, posket hehkuvat, silmissä on kummallinen, hillitön kiihko,\nhän alkaa käsiään huitoen, tuskaa kärsien sadatella kaikkia ihmisiä,\nrompattaa runoja, koettaa hullun vimmalla kumota raamatun\nluomishistoriaa, niinkuin Marketasta ei olisi ihan samantekevää, oli\nmaailman sitten Jumala tai piru luonut. Aina Villi ruikuttaa, on\nsynkkämielinen, samalla äärettömän itserakas, ylpeä muka, mistä?\n\nJos hänelle nauraen sylinsä avaa, ei hän tohdi, vaikka kiihkossaan ihan\nvapisee. Marketta tuskastuu, väsyy. Mutta silloin Villi ei hänen\nseuraansa tule moneen päivään, yksin hän kuljeksii kujilla selkä\nkyyryssä ja silmät kaihoten. Monesti hänen askelensa kuin sattumalta,\npakosta johtavat iltahämärässä joen rannalle, sillalle: hän tuijottaa\nsiellä alas veteen, katsoo tähtien kiilumista syvyyksistä. Tai istuu\nkauan, kauan öisin yksinään laiturin penkillä linnaa vastapäätä,\nkuuntelee yössä veden loisketta, kaukaisen meren iki-väkevää kohinaa,\nkuvittelee näkevänsä virrasta nousevan ahnaan vedenjättiläisen,\ntursaan; se tuijottaa häneen silmillään, jotka ovat ilkeät, valkeat,\npullottavat päässä kuin kananmunat, kurkottaa kynsiään laituria kohti\nsaavuttaakseen Villin.\n\nVirran yli johdetut puhelinlangat korkealla pimeydessä humisevat\nyksitoikkoisesti, pahaa ennustavasti soiden, aallot loiskivat,\npimeydessä kuumottaa synkkä linna, etäällä meri kohisee.\n\nVilli säpsähtää penkillään. Kuka koski hänen käsivarteensa? Hän näkee\npimeydessä naisolennon.\n\n\"Sinäkö, sinäkö se olet Saksan keisari?\" kysyy heleä, tuskainen\nnaisääni Villiltä.\n\nVilliä puistattaa. Kyllä hän tuon kysyjän tuntee. Se on hullu\nHillenperska. Tämä kuljeksii öillä yksinään ympäri kaupunkia ...\npäivillä hän käy havuluuta kainalossa ja kolme punaisilla ruseteilla\nkoristettua hattua päässä... Hän sanoo olevansa kaunis, niin kaunis.\nKaikki nuoret miehet, ulkomaiset ruhtinaat ovat häneen rakastuneet.\nMutta yhdestä hän vain pitää: se on Saksan keisari. Mutta Saksan\nkeisari mihin lienee kadonnut, häntä Hillenperska kaikkialta kyselee,\netsii.\n\nHillenperska kuului olleen varakas leski, kun joku nuori poikahuijari\ntuli, oli rakastavinaan häntä. Kauan Hillenperskan luona asuttuaan ja\nhänen rahansa tuhlattuaan poika pötki tiehensä ... nyt Hillenperska on\nhullu ja köyhä, kaikkialta etsii kadonnutta Saksan keisaria, joka häntä\nniin rakastaa, joka kerran palaa.\n\nHillenperska on kauhean iljettävä ja ruma. Hän asuu kesät Vilusalolla\nkaatuneen hongan juurikossa, syöttää kesyjä käärmeitä ja kissaansa\npadasta, josta itsekin syö ja jossa kerjätyt kahvinsa ja ryyninsä\nkeittää. Syksyllä täytyy aina Hillenperskan maja polttaa: muutoin hän\njäisi sinne talveksi paleltumaan; talvet hän asuu kaupungissa milloin\nkenenkin nurkissa. Keväällä hän aina rakentaa uuden majan Vilusalolle.\nHuh, hänellä kuuluu olevan useita lapsiakin, mitkä tunnottomat roistot\nhäntä käyttänevät hyväkseen...\n\n-- Tuollaiseksi minäkin tulen! ajattelee Villi, pakenee Hillenperskan\nluota, joka yksin jää seisomaan öiselle laiturille, huutelemaan Saksan\nkeisaria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotonaan maalla joululomalla Villi sanomattomasti ikävöi Marketta\nPumpulaa. Hän käy huoneesta huoneeseen, väliin nojautuu uunia tai\nseinää vasten, ummistaa silmänsä, elää jälleen uudelleen kaikki\ntuskalliset ja iloiset kohtauksensa Marketta Pumpulan kanssa.\n\n\"Margareta, kuinka voit, kuinka voit olla niin tyly!\" hän huokaa,\nnyyhkii.\n\nJa isä häntä aina kiusaa. Jos Villi istuu haaveissaan kamarissaan,\nkohta isä raottaa ovea, kurottaa laihaa, punaista kaulaansa, töllistää\nsisään viinanjuojan samein, järjettömin silmin, vihaisesti alkaa\ntiuskia, äristä:\n\n\"Sinä et taaskaan lue, mitä sinä teet? Nuuskitko sinä jumalattomia\nkirjoja? Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? Tee vain kuten huvittaa\n... pian minusta aika jättää sinun tähtesi... Mutta muistakin se, että\ntästä lähin et saa päivääkään koulua käydä! Parempiko on sitten kyntää,\nkun et viitsi lukea... Sinä olet kiusannut jo minua kuin riivattu...\nKoomillinen juttu...\"\n\n\"Mutta minä menen kouluun!\" väittää Villi.\n\n\"Mutta sinä et mene!\"\n\n\"Mutta minä menen vaan! Jos en muuten niin kiusaksi teille!\"\n\nJa sitten alkaa jälleen kinastelu isän juomisesta, renttuamisesta,\nkunnes isä kylliksi köristyään ja raivottuaan nyyhkii, tunnustaa\nsyntejään.\n\nAh, onnetonta on Villi-rukan täällä kotona. Yht'äkkiä hän niin\nsanomattomasti alkaa kaivata äitiä. Ennen ei äidin ajatteleminen juuri\nollut hänen mieleensäkään juolahtanut. Nyt koko ainainen orpoutensa,\näidittömyytensä kohoaa armotromina, raskaina muistoina hänen sieluunsa.\n\nHän kuvittelee kohtaloaan yöksi, hänen muistonsa kaipaavat kysymyksille\nvain unohdusta.\n\nVilli muistaa isän ja äitipuolensa keskenään usein tapelleen, molemmat\nolivat kiroilleet, kai humalassakin olivat molemmat. Hän oli\nkansakoulussa ollessaan pitäjäntuvalla kerran sattunut pojille\nviattomasti kertomaan jostakin kotitapahtumasta: äitipuoli-vainaja oli\npiileskellyt aitan alla, kun isä tuli humalassa kotiin. Silloin pojat\nVillin kertomukselle nauroivat, se nauru tuntui Villistä niin ilkeältä.\nSen jälkeen Villi ei heille kertaakaan mitään kotioloistaan kertonut...\n\nUsein hän oli pienenä käsittämätöntä heikkoutta itkenyt, kun ihmiset\njuttelivat hänen vanhemmistaan.\n\nAh, Jumala on julma tyranni! kaihoilee Villi. Miksi äidin silmät eivät\nole hänelle säteilleet? Hän ei äitiään muista. Ei Villi muista äidin\nlaulua ... äiti laulaneen kyllä usein kuului... Ei ole äidin käsi\nohjannut Villiä ... hänen on niin vaikea elää...\n\nVilli oli etsinyt jotakuta, kenelle sydämensä avata ... hän oli väliin\nluullut löytäneensä, palveli löytämäänsä sydämessään kuin Jumalaa ...\nkai se Jumala aavisti, mitä Villi kaipasi, koska hänen silmänsä syvästi\nloistivat, koko olentonsa rajatonta hellyyttä henki... Hän oli\npuhdistanut Villiä, karkoittanut hänen sielustaan monta inhottavaa\najatusta...\n\nJumala on tyranni! Hän tappoi lehtorinrouvan, särki Villin sydämen.\n\nKauan oli lehtorinrouvan hellyys Villin muistossa kuin äidin hellyys\n... mutta viimein hänenkin muistonsa tuli elottomaksi, synkäksi.\n\n-- Jumala, sinä olet tyranni, sinä kostat isäin pahat teot lapsille!\ntuskailee hämärissä aavistuksissa Villi. -- Sinä ruoskit minua, Jumala!\nSalainen pahe imee ytimistäni elinnesteet ... isäni on juoppo, minulla\non myös oikeus juoda... Ja -- minkähän näköinen oli äiti? Olikohan hän\nPerklenin rouvan näköinen? Kyllä kai. Ei hän voinut olla Margaretan\nnäköinen? Ei, ei. Se ei ole mahdollista. Margareta on niin\nkovasydäminen.\n\nIsältä Villi kerran vallan vaatien alkaa kysellä äidistään. Isä tulee\nkuin raivoon, tuijottaa, otsasuonet taas pullistuvat ilkeiksi,\npunaisiksi onkilieroiksi. \"Ja se ei kuulu sinuun!\" isä ärjäisee.\n\n\"Mikä ei kuulu? Onko teidän tunnollanne siinäkin asiassa jotakin?\"\n\nIsä ei vastannut, meni ulos huoneesta. Mutta kerran Villi naapurissa\nollessaan saa kuulla, että hänen äitinsä loppuaikoinaan oli ollut\nvallan hourupäinen. Oli kerrankin tullut Ali-Ollin kanssa naapuriin\nvieraisille, miehensä toisessa huoneessa ollessa emännälle\nkuiskuttanut:\n\n\"Saanko minä olla teillä yötä? Sanokaa miehelleni, että pyysitte minua\njäämään yöksi ... että saan yhdenkin yön olla rauhassa...\"\n\nHän jäi yöksi naapuriin, Ali-Olli palasi kotiin. Mutta koko yönä ei\nvieras ollut saanut unta, oli vuoroin lukinnut itsensä huoneeseensa,\nhuutanut, että Olli tulee ja lyö, vuoroin tullut huoneestaan, vaatinut\ntalon väkeä vartioimaan ikkunassa, katsomaan milloin Olli tulee... Ja\nsitten oli laulanut rallattanut, höpertänyt vallan hulluja, väittänyt\ntalon emännän muka vehkeilevän hänen miehensä kanssa. Hyi, mokoman\nmiehen. Hirveän mustasukkainen ja raaka oli Ali-Olli etenkin\njuovuspäissään niinkuin isänsäkin.\n\nSitten naapurin emäntä näyttää Villille viimeisen kirjeen, jonka hän\noli saanut Villin äiti-vainajalta. Minä en enää muuta toivo kuin\nkuolemaa! siinä oli. Minä tiedän, milloin tulen kuolemaan: se tapahtuu\nsilloin ja silloin! Ja juuri silloin hän oli kuollutkin, kuin ennusti.\n-- Kosto on Jumalan kädessä! oli kirjeessä lopuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Vai Jumalan kädessä! huutaa Villi itsekseen, on aivan suunniltaan.\n-- Se on minun kädessäni... Jumala minun kauttani vaikuttaa! hän\najatteli...\n\nKoko joululoman hän vetää isälleen esiin hirmujutun toisensa jälkeen\nisän ja äiti-vainajansa väleistä. Niitä hän on kyliltä liioitellussa\nmuodossa koonnut, yhä niitä liioitellen hän isälle kertoo, isää\nsadattelee.\n\n\"Sinä olet pahahenki!\" ärjyy isä kauhuissaan, raivoissaan, sitten taas\nnyyhkyttää, tunnustaa lisää, miten oli Almaa epäillyt, pieksänyt; miten\noli Villiäkin pienenä pieksänyt; lopulta kädet ristissä rukoilee Villiä\nsoittamaan \"Vienan rannalla koivun alla\".\n\nVilli ei soita. Hän sadattelee, on hävytön raivosta.\n\n\"Mikä oikeus teillä on ollut saattaa minut maailmaan!\" hän suorasti\nirvistellen haukkuu. \"Yhden hetken huvinne ... haha... Mutta minä en\nikinäni tule pystymään mihinkään ... minulla ei ole lahjoja... Minä\nmenen merille ja hukutan itseni.\"\n\n\"Mene! Mene!\" sanoo isä. \"Mene vain ... virolaiseen perunalotjaan ...\nsaat jäistä vettä niskaasi, niin että kadotat joksikin ajaksi\npuhelahjasi... Et sitten hauku. Mene, kyllä palaat ... tiedän minä,\nmillaista on merillä olla, olen siellä itsekin ollut...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Sinä ruoskit minua, tyranni! sadattelee Villi Jumalaa. -- Verisesti,\njulmasti sinä minua ruoskit. Minä sinua vastaan viimeiseen saakka\nkamppailin -- mutta kuka sinua voi vastustaa, sinä kylmä marmorijumala.\nSittenkin minä puristan nyrkkiä, kiristän hammasta! Kai sinä kerran\nminulle sauvasikin tahtoisit avuksi ojentaa, mutta minä en huoli! Sillä\nminä vihaan sinua -- kunnes muserrat minut. Ja mitä hyvää minulle vähän\nlienet antanut, sen tallaan jalkoihini: tyrannin lahjoista en huoli. --\nKuohukaat, kiehukaat ylitseni, vierivät vihreät laineet... Mutta vielä\nviimeisellä tuomiolla sinulle nyrkkiä puin, huudan: Iske salama omaan\nrintaasi! Et ollut jumala, vaan kohtalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun jälkeen lentää kaupungissa eräänä iltana tieto, että Ali-Ollin\npoika, jota toverit nimittävät Nirvanaksi, oli tulliportin luona\nampunut revolverilla Marketta Pumpulaa. Marketan suusta oli vain pari\netuhammasta irtautunut, pahempaa ei hänelle tapahtunut. Nirvana oli\nihmisten juostessa hätään yrittänyt itseään ampua, revolveri ei ollut\nlauennut, hän oli sen nakannut pois, alkanut kuin mielipuoli juosta\nhautausmaalle päin, koko ajan oli kaulaansa nirhannut kynäveitsellä.\nHautausmaan kohdalla oli koettanut syöksyä virtaan, mutta nauraen\nkerrottiin, että hän oli leveistä hartioistaan tarttunut avantoon,\njosta joku takaa-ajaja hänet pelasti. Olisi kuollut verenvuotoon, ellei\nolisi kylmä vesi kaulan haavoja tukkinut.\n\nNyt hän makaa sairashuoneessa, tulee outoja asioita esille. Lehtori\nPerklen ja rehtori kuuluvat häntä alati peloittelevan viimeisellä\ntuomiollakin. Nirvana on tuskissaan hourinut jostakin salaisesta\npoikaseurasta, kellonvarkauksista, juopottelemisesta.\n\nTulee monta viikkoa kestäviä tutkimuksia, saadaan selville, että\nkolmeenkymmeneen nouseva poikajoukko oli eräältä kaupungin kellosepältä\nhänen veljensä pojan avulla varastanut satoja taskukelloja, lähettänyt\nmaalle myytäväksi ja rahat kemuissa August Stanislaun luona juonut.\n\n-- Ähä, se oli peruukeille parhaiksi! surkeilee voimistelunopettaja. --\nKuin kuritushuoneessa poikia pitivät ... nyt ovat rehtorin hiukset\nparissa viikossa muuttuneet harmaiksi: nythän muka aleni hänen koulunsa\narvo ... niinkuin se milloinkaan olisi korkealla ollut. Olkoon\nterveydeksi!\n\n\n\n\nMIES VALKEANVEREVÄ.\n\n\nLentää Ali-Olli kauhistavan valkeaksi, kasvoilla hiki alkaa tulvehtien\nhelmeillä, virrata; kuin vihassa tuijottaen, kaulansa kurolle syösten,\nkähisten sanantuojalle örisee:\n\n\"Sinä valehtelet!\"\n\nVilli ampunut tyttöä, raastanut itseään veitsellä, niin että terä\nkatkesi kurkkuun! Ah sitä kirottua hölmöä, hän on yhtä tyhmä kuin\näitinsäkin! Hän on pitkät ajat juoksennellut Ali-Ollin tyhmien\nkadehtijoiden, valehtelevain, ajankuluksi kerrottuja tuhmuuksia\nloruavain järkiniekkojen luona, hän on kertonut isästään jos\njonkinlaisia valheita, hänen hullujen päähänpistojen aikana sattuneet\nrehelliset tunnustuksensa tai kuvittelut, joita Ali-Olli ei itsekään\nusko, on Villi koko maailmalle saarnata nolottanut. AliOllin koko\nkurjan elämän on Villi kai kaikille kertonut -- saatanan poika, mitä se\nhäneen kuuluu! Hän on tehnyt isänsä naurunalaiseksi, pelkkää vahinkoa\nhänelle tehnyt. Kuolkoon se saatana nyt haavoihinsa -- se pitäisi\ntappaa, niin tietäisi mitä on tehnyt! Ali-Ollin salaisuudet ilmaissut,\nhullu Ali-Olli, kun on viitsinyt sanaakaan mistään rehellisesti puhua\npojalleen, joka on samanlainen loruava kielikello akka kuin Almakin\nennen oli. Miten nyt ne, jotka Ali-Ollia kadehtivat, kun luulevat hänen\npäässeen elämässä helpommalla kuin he itse, miten he nyt kylmästi,\npirullisesti, vihassa riemuiten irvistelevät Ali-Ollille: Ähäh,\nluulitko iankaikkisesti ihmisiä pettäväsi; nyt sinun poikasi on\npaljastanut sisusi kokonaan, hän on raivohullu niinkuin sinäkin; nyt\nsait hyviin oppeihin kasvattamaltasi pojalta kerrankin aimo täräyksen.\nSe oli sinulle paraiksi, senkin itserakas kettu.\n\n-- Ah sitä poikaa, jos se olisi tuossa edessäni nyt, niin minä sen\ntappaisin. Minkä häpeän, nenäkkäiden ihmisten pilkan hän on minulle\ntuottanut! Kuolkoon sinne veriseen vuoteeseensa ja omantunnon tuskiin\nnyt, minä en hänen luoksensa lähde. Hänen pitää ymmärtää, etten häntä\nkärsi! Hän on nyt minun asioitani pahentanut tuhat kertaa enemmän kuin\nkoskaan eläissäni minä. Kaikkialla, mihin nyt menen, minulle\nvahingoniloisesti ilkutaan, säälitellään minua, hurskasta hunsvottia,\nvaikka säälijän sydän on käärmeitä täynnä ja suu sääliessäkin imelästi\nivaa hymyy. -- Minua ei kukaan ymmärrä -- miksi minä en pitkin ikääni\nole älynnyt olla yksin, muille kuuro ja mykkä ... en olisi kenellekään\npuhunut sanaakaan ... en olisi eukkoja ottanut ... olisivat ihmiset\nsaaneet sitten kerätä lörpötyksensä tyhjästä tuulesta ... heillä on\nniin kirottu lörpöttelyn halu, he nauttivat kaikkein enimmin nähdessään\nlähimmäisensä jaloissaan vaivaisena, matelevana. Ja nyt, nyt... Jos se\nVilli olisi tuossa, niin totisesti hänet tappaisin! Hakkaisin kuin\näitiään ennen...\n\nAli-Olli raivoilee hetkisen, ryntää huoneessaan edestakaisin kuin\nvillipeto häkissään, paiskoo, potkii huonekaluja, hiki otsasta ja vedet\nsilmistä vuotaen tyhjentää sydämensä mustaa, ääretöntä raivoa, kunnes\nyht'äkkiä tuntee tulisen poltteen, pyörryttävän vihlaisun päässään,\nsydän jyskii tuskallisesti, niin että on kuin kylkiluita vasaralla\nmoukutettaisiin, sitten se seisahtuu, taas jyskii.\n\n-- Se on halvausta ... toisen kerran ... kuolema tulee! lentää\nAli-Ollin mieleen, hän heittäytyy pöytää vasten, pää käsien nojaan\nistumaan, antaa siinä sydämensä lyödä niin että pöytä tärähtelee.\n\n-- Se on kuolema ... parasta olisikin ... pääsisi koko kiusasta pois...\n\nKyynelet vuotavat Ali-Ollin silmistä, haikealta tuntuu päättää koko\nraskas, harhaava elämä.\n\n-- Ville, Ville ... onpa se koomillinen juttu ... miten hän sellaista\nteki? Miten hän sellaista kuvitteli itselleen?...\n\nYht'äkkiä ilmestyy siinä pöytää vasten silmät ummessa rähjöttävän\nAli-Ollin sieluun Alma ... sellaiset rukoilevan nöyrät silmät ... ei\nkoskaan itseään puolustanut. Miksi ei puolustanut, oli aina sellainen\nlammasmainen! Siitäpä Ali-Ollin epäluulot saivat virikettä -- miksi ei\npuolustanut!\n\nMutta nyt Alma kostaa. Hän oli sanonut kerrankin, kun Olli häntä\nsadatteli, löi: \"Olli-parka! Kyllä minä kohta rauhaan pääsen, kuolen...\nMutta sinä ... kyllä Jumala kostaa...\"\n\n\"Milloin kostaa!\" oli Olli ivaten nauraa hohottanut.\n\n\"Kyllä kostaa ... kun tuomiolle tullaan...\"\n\nAli-Olli kuolee, ehkä jo heti, hän tietää sen, hänellä on aavistuksen\nhirveä lahja ... hän muistaa, miten tiesi isänsä talon palon... Ja\nhalvaus, jo toinen kerta... Ensi kerta silloin, kun Mariana kuoli...\n\nAli-Olli näkee sielussaan Marianan venyvän lattialla, ohimosta tihkuu\nveri. Ja sitten vuoteessa kuolleena silmät raollaan ja hampaat vielä\nilkeästi irvillään... Marianaakin hän oli rääkännyt, vielä vainajaakin\nsadatellut tuhannesti ruumiinkoin syömäksi, haudasta karanneeksi\nraadoksi.\n\nNyt se haudasta karkaakin, sekä Mariana että Alma ... kaikki Ollin\npahat työt, petokset, hairahdukset kostetaan... Hän kuolee...\n\n\"Kun tuomiolle tullaan!\"\n\nAli-Olli näkee kuin houreunta: sellainen pakottava, korvissa kohiseva\npimeys on ympärillä, pimeydessä alkaa viuhkia, pyöriä kuin tulinen\ntähti, se kasvaa jättiläissuureksi palloksi, kaikki syttyy tuleen,\nkaikkialta tunkee niin saatanasti sellaista pientä itikkaa Ali-Ollin\nympärille, ne tarttuvat häneen kiinni joka paikkaan ne paholaiset, ne\nvievät...\n\n\"Hakekaa pappi, heti!\" Olli vaikeasti, voimiaan ponnistaen saa\nöristyksi, kun tietää jonkun seisovan vierellään, kai se on\nisäntärenki, kuka lienee.\n\nOlli lasketaan vuoteeseen, hänen silmissään on kaikki pimeää, joskus\nsydän alkaa jännittävän raskaasti, jyskyttäen lyödä ... hiki tulvii\nvirtana otsalle: jos pappi ei ehdikään... Sitten taas sydän lyö\nlevollisesti: kyllä pappi ehtii... Ollin on hyvä olla ... kohta hän\npääsee...\n\nViimein pappi ja lääkäri tulevat. Ollin silmät ammottavat\nselkiselällään, hän ei ketään näe, kuin sameaa lasia ovat ne harmaat,\nammottavat silmät. Tyly, itsepäinen suu vain vaivalloisesti vääristyen\nliikkuu pörröisten, karkeain viiksien alla. Kun tietää papin pitävän\nkädestään, hän alkaa puhua.\n\nVille oli vaatinut tyttöä lähtemään kanssaan Amerikaan, suuriin metsiin\n... hän oli lukenut vahingokseen sellaisia kirjoja ... pää\nsekoittunut... Mutta tähän sanoo Olli olevansa syypää.\n\nTyttö ei ollut luvannut lähteä, silloin Ville oli ampunut. Mutta tähän\non Ali-Olli syypää.\n\nVille oli jo jonkin aikaa pyytänyt saada lähteä merille, mutta isä ei\nollut laskenut. Ei pitäisi estää toista ihmistä kulkemasta ainoan\nvarman, terveellisen ohjenuoransa, sisinten väkeväin vaistojensa\nmukaan, kun toinen ei kerran toista vaistoillaan vahingoita... Olli oli\nVillen tekoon syypää.\n\nOlli ei ollut Villeä ikinä kohdellut hyvin... Kansakoulussa Ville oli\nusein saanut kulkea niin kehnoissa saappaissa, että veri jalkapohjista\ntirskui, kun hän pyhäksi kotiin juoksi... Kerran Olli oli ajanut kotiin\nkyliltä hevonen vaahdossa kuohuen, hänellä oli joku naapuri mukanaan.\nVille oli tullut tallin luo, jossa hevosta riisuttiin, oli\nviattomuudessaan ihmetellyt: Kylläpä isä nyt hurjasti ajoi! Silloin\nnaapuri oli sanonut: Kuinkas annat poikasi noin puhua? Musteni Ollin\nsilmissä oitis, potki poikaa hevosen jalkoihin, löi, löi piiskan\nvarrella niin kauan, että naapurin täytyi tulla väliin... Sillä hän\nvihasi usein Villeä, koulussakin oli käyttänyt vain ihmisiltä kunniaa\nsaadakseen...\n\nSillä ulkokullattu hän oli ollut koko ikänsä, hänellä oli ollut\nihmisiltä niin paljon peiteltävää. Hän oli pieksänyt ja tukasta\nraastanut pitkin lattioita Alma-vainajaa. Hän ei ollut antanut Alman\nvirkata, lueksia, ei laulaa, ei edes kylissä käydä. Hän oli\nraivostunut, jos Almaa viisaaksi ja hurskaaksi kehuttiin. Hän oli\najanut usein humalassa kotiinsa kuin tulipaloon, kun kylillä olivat\nhäntä narranneet, sanoneet Alman luona olevan miesvieraita. Ja kotona\nhän oli nuuskinut joka loukon, ei löytänyt muuta kuin Alman jossakin\npiilossa, silloin hän oli joko lyönyt Almaa tai tätä kiusatakseen\njälleen ajanut kylille juomaan.\n\nMistä tuo epäilys häneen oli tullut, sitä hän ei tietänyt ... sellainen\noli isänsäkin... Hänellä oli sellainen hirvittävä kuvittelukyky: mitä\nhän epäili, sen hän heti myös uskoi; mikä pahana unena syttyi sieluun,\nsen hän näki heti ilmitotena silmäinsä edessä. Hän ei tiedä, miksi hän\noli ilkeä, hän uskoo näkymättömään, hirveään henkimaailmaan, pahaan\nhenkeen, mitä vaaniskelijaa hän ei ole jaksanut vastustaa. Jos hänen\nkuvittelunsa oli hänen pahahenkensä, kuten lukkariveli sanoi, niin\nmiksi hän ei sitten ollut jaksanut kuvitella pelkkää hyvää, että\npahahenki olisi hyväksi hengeksi muuttunut? Järkesi heikkous on\npahahenki! oli veli silloin sanonut. Mutta miksi sitten hänen järkensä\noli heikko? Ihminen on käsittämätön. Olli tietää vain, että hän rakasti\nAlmaa ja siksi häntä myös epäili ja vihasi, siksi Villeäkin vihasi ja\nsamalla rakasti, vaikka aniharvoin jaksoi rakkauttaan osoittaa, katua\nvihaansa. Nyt hänelle kostetaan ... iankaikkisuudessa ... sillä\nhenkimaailma on ja Jumala ... ja kaikki, joita hän on vahingoittanut,\njoille on ollut ulkokullattu, tulevat hänen syyttäjikseen...\n\nAli-Ollin silmät ammottavat, hän hourii näkevänsä Yli-Ollilan tulessa,\nisänsä hirressä ... äitinsä sairasvuoteen... Marianan laudalla haava\nohimossa... Villen repivän kurkkuaan veitsellä, syöksyvän avantoon...\nHän alkaa kuvitella helvettiä ... sen liekit sekaantuvat Yli-Ollilan\nliekkeihin ... hän väittää, raivoilee järkeä vastaan, jota ei\nkuitenkaan ole olemassa.\n\nLopulta lääkäri kiirehtii papin ehtoollisenantoa, sanoo tekevänsä\nAli-Ollin houreista lopun, uuvuttaa hänet uneen.\n\nSiitä unesta Ali-Olli vielä heräsi, seuraavana aamuna nousi jalkeille\nkuin ihka terve mies. Hän oli sinä yönä ihmeesti muuttunut. Hän näytti\nhirveän laihalta, posket olivat melkein vastakkain, silmät loistivat\nkummallisesti. Hän oli niin tyyni, ettei oltu koskaan ennen häntä\nsellaisena nähty. Kyynelet juoksivat hänen poskillaan, mutta hän ei\nnyyhkinyt eikä voivotellut raskaista koettelemuksistaan. Kun kysyttiin,\nhalusiko hän kaupunkiin näkemään poikaansa, joka luultavasti,\nvarmaankin tulisi parantumaan, niin hän lyhyesti ja hiljaisesti kielsi\nhaluavansa. Hän ei torannut rengeilleen eikä piioilleen. Ei hän ollut\nhumalassa, ei kolunnut juomakaappejaan, ei näyttänyt aikovan\nkylillekään juomaan lähteä. Sanaakaan kotiväelle virkkamatta hän lähti\nulos, laskeutui verkkaan talvisen puutarhan läpi järven rantaa kohti,\nlähti hiljaa kulkemaan rannan kaislaista, lepikkoista, jäätynyttä\nkarikkoa pitkin, joskus seisahtui, katseli, pyyhki kankealla kädellään\nsilmiään.\n\n\"Menkää, isäntärenki, perästä; jos se vaikka tappaa itsensä!\" hokivat\ntuskissaan piiat. Isäntärenki meni, hiipi hiljaa jäljestä, seisahtui,\nkun Ali-Olli seisahtui. Ali-Olli huomasi hänet.\n\n\"Tulkaas vähän tänne!\" hän huusi isäntärengilleen. Isäntärenki tuli.\n\n\"Mitä te kuljette?\" sanoi Ali-Olli tyynesti, ääni tuntui tavallisesta\nkärähtelemisestäänkin päässeen. \"Te luulette, että aion tehdä itselleni\npahaa. Isäni kyllä teki.. En minä... Saatte mennä!\"\n\nAli-Olli puhui tyynesti, katsoi niinkuin kenenkään ei ikinä olisi\ntarvinnut häntä pelätä tai häneen suuttua. Isäntärenki palasi kotiin.\n\nPitkän ajan kuluttua palasi myös Ali-Olli, huoahtaen, nähtävästi hyvin\nväsyneenä, kai pitkän matkan kuljettuaan.\n\n\"Uhhuh, nythän se on taas kesä!\" hän sanoi kuin ajatuksissaan ovella\npudistellen lunta jaloistaan, hiljaa kulki läpi pirtin, kamarien ja\nsalien omaan huoneeseensa.\n\nSieltä ei pitkiin aikoihin kuulunut hiiskahdusta. Sitten hän\niltahämärissä tuli hiljaa kamaristaan, käski isäntärengin mennä sinne\nja sinne, noutaa ne ja ne henkilöt ... ei sillä niin kiirettä ollut.\nSanoi tekevänsä testamenttinsa.\n\nKoko illan hän näytti olevan täysissä järjissään. Hän ei nyyhkinyt, ei\nkehunut, ei haukkunut, ei sepittänyt surullisia valhejuttuja. Hän\nnäytti vierailleen testamenttinsa, jossa oli antanut kaiken\nomaisuutensa veljelleen, ei pojalleen mitään. Eivät vieraiden\nihmetykset, houkutukset, rukoukset, selitykset, että Ville kai vielä\nparanee, saaneet ukkoa testamenttiaan muuttamaan. Ali-Olli aivan\ntyynesti, toisten puheita keskeyttämättä, varmalla, hiljaisella äänellä\nsanoi pysyvänsä päätöksessään. Hän sanoi, että tuossa, juuri tässä\nsamaisen pöydän ääressä, aivan tuolla tuolilla ihan hänen rinnallaan\noli koko iltapäivän istunut kaunis, valkeanverevä mies, joka oli\nkuljettanut hänen kynäänsä, kun hän kirjoitti testamenttiaan. Häntä\nitseään ei nuorena ollut pieninkään varojen puute vaivannut: isä oli\nrikas. Sentähden hänen ei tarvinnut nuorukaisena koskaan joutua\nponnistelemaan omin voimin.\n\nAli-Olli tarkasteli jutellessaan itseään kuin tuiki vierasta miestä.\n\nHänellä oli kyllä pitkin ikäänsä ollut paljon kykyä, mutta voimaa sitä\nedukseen käyttämään ei hänellä koskaan ollut. Sitävastoin oli\nainaisessa hyvässä levossa alkanut sielussa mielikuvitus kasvaa kuin\nouto, tuhattaruinen kangastus. Jos sitten elämän varrella jokin pakko\nyllytti häntä kykyjään käyttämään, niin hän ei tietänyt pyrkiä muuhun\nkuin kangastukseensa, sillä hän ei elämässään nähnytkään muuta kuin\nsen. Kangastukset haihtuivat saavuttamattomina edestä pitkin ikää.\nAlussa hän joutui tästä murheeseen: hänellähän on varmasti lahjoja\nenemmän kuin monella muulla, mutta miksi hän ei voi kuitenkaan\nsaavuttaa koskaan mitään sellaista, johon hän pyrkii? Sitten hän alkoi\nepäillä ympäristöään, ihmisiä: ne häneltä pyrkimysten hedelmät\nriistivät. Epäilyksestä syntyi viha. Viimein hän vaistomaisesti vihasi\nitseäänkin, kun ihmisille vakuutti vihaisen henkimaailman häntä\nvainoovan. Alati jäi hän yhtä suureksi itsensä ja muiden uskottelijaksi\nja piinaajaksi kuin isänsäkin. \"Ville on verestäni saanut itseensä\nliiaksi uskottelujen myrkyllistä villikaalia jo muutenkin; vain ankara\nponnistelu harmaassa todellisuudessa on hänet vielä pelastava. Hän\noppii näkemään vain sen, mitä olemassa todella on, hän oppii pyrkimään\nvain siihen, mihin voimansa todella riittävät, hän oppii saamaan\nponnistuksistaan tyydytyksen, vaikka joskus erehtyisikin voimissaan ja\npettyisi ponnistuksen tuloksista, hän kasvaa kokonaiseksi,\ntyytyväiseksi ponnistuksiinsa, ei voittoihinsa. -- Penniäkään hän ei\nsaa, se on viimeinen tahtoni. Minua hänen ei tarvitse ymmärtää, sillä\nkuollut ei ymmärtämistä kaipaa. Jos hänessä on tervettä ydintä\njäljellä, niin hänestä ankarasti ponnistellen tulee mies; ellei, niin\n... minä olen nyt tehnyt, niinkuin valkea, verevä mies minua on\nkäskenyt tekemään.\"\n\nSelitykset, pyynnöt eivät auttaneet, testamentti todistettiin.\n\nSitten Ali-Olli tyynesti sanoi olevansa väsynyt, pyysi vieraita\nlähtemään, antoi kullekin kättä tarkkaan silmiin katsoen, nyyhkimättä,\nitkemättä, anteeksi pyytelemättä.\n\nSeuraavana aamuna hän sanoi palvelijoilleen: \"Tänä iltana kello\nkahdeksan minä kuolen!\"\n\n\"Isäntähän on niin virkeän näköinen ... eihän hyväinen aika...\"\n\nAli-Olli ei inttänyt vastaan, lähti hiljaa ulos, koko talvisen päivän\nkuljeksi missä lienee kulkenut tiluksillaan, pelloillaan, metsissä,\nteillä, ladoissa.\n\nKun talvi-illan aurinko punaisena, tyynenä vaipui kylmältä\ntaivaanrannalta, mäntyisten vaarojen punerrus sammui, kalvas paleleva\nkuu alkoi loistaa, silloin hän palasi. Meni kamariinsa, istui ikkunan\nääressä, katseli tähtien syttymistä, ainoakaan kyynel ei silmistä\nvierinyt.\n\nKello oli kymmentä vaille kahdeksan. Silloin hän tuli tupaan, antoi\nkaikille kättä, ei sanaakaan puhunut, meni hiljaa, vakain askelin ulos.\n\nVäki jäi peloissaan sisälle ... pakkanen nurkissa niin kummallisesti,\nväristävästi rasahteli ... ulkona paistoi heleästi kuu...\n\nMinnekähän isäntä meni? Kuului ottavan porstuan naulasta lyhdyn.\nMeniköhän talliin ... siellä hän selvänä ollessaan joskus ehtoolla\nkävi.\n\nIsäntää ei kuulunut. Viimein uskallettiin miehissä etsimään.\n\nAli-Olli istui kuutamossa kuistin portailla pää syliin vaipuneena.\nLyhty paloi vierellä. Hän oli kuollut. Tuvassa vanha kaappikello rämisi\nvielä viimeistä kahdeksanlyöntiään.\n\nTallissa oli käynyt, antanut kauroja ajohevoselleen.\n\n\n\n\nKARKURI.\n\n\nSisämaan kaupunkiin varhain, aamujunassa tulleena Villi astelee\naamuhämärässä ylös asemamäkeä. Siinä yksitoikkoinen, lavea katu,\nharmaat talojonot värittöminä lyyhättävät, kaukana kadun päässä\nhäämöttää sumuinen, räkämäntyinen metsä.\n\nVettä tihruaa, syksyiset koivut riiputtavat kosteita ritvojaan lokaisen\nkadun käytävälle, rivi märkiä variksia kyköttää tuossa lankkuaidalla,\nkurauttelevat unisia ääniä.\n\nTaloissa maataan vielä, siellä täällä aamuhämärässä tuikkii jo sentään\ntulia. Uniset piikapahaiset kai keittiöissä kuhnivat aamukahvia\nkuohutellen.\n\nVilli huokaa. Kuin unessa hän kulkee autioita katuja pitkin. Minne hän\noikeastaan menee?\n\nHän etsii kreivi Baradinskya. Baradinskyn kuuli jo pari vuotta täällä\nkaupungissa olleen sanomalehdentoimittajana. Villi on paennut\nlukkarisetänsä luota, ei kärsinyt siellä olla, lähti minne sattui,\nehkäpä jostakin turvaa löytää.\n\nKun hän merenrantakaupungissa alkoi parata sairaudestaan, oli kaikki\ntapahtunut ollut hänestä kuin käsittämätöntä unta. Hänkö tässä\nvuoteessa? Hänestä sanottiin, että hän oli aikonut tappaa Margaretan ja\nitsensä! Mitä ihmettä? Mutta arpia kaulassaan hän saattoi omin sormin\nkoetella. Hyi, kuinka ne olivat rosoisia, ilkeitä.\n\nHän kyseli tapahtumista, vähitellen itse alkoi muistaa. Miten ihmeellä\nhän oli sellaisiin töihin johtunut?\n\nHän saa kuulla, että hänet on erotettu iäksi koulusta! Mitä ihmettä,\nmiksi? Ah, sehän oli tuo ampumisjuttu, se oli totta. Mitä nyt sanovat\nisä ja setä? Villin sydän alkaa kauhusta pamppailla.\n\nIsä on kuollut. Ah, isäkö kuollut? Milloin? Eikä käynyt Villiä\nkatsomassa ... hän oli niin armoton... Raskas on Villin elämä ... hänen\näiti-vainajansakin elämä oli raskas...\n\nHän on antanut ilmi Lohikaanien salaliiton, kolmekymmentä uljasta\nsankaria, Lohikaania, on rangaistu, niistä on August Stanislaus,\nkellosepän veljenpoika ja monta muuta ikipäiviksi erotettu. He ovat\nvarastaneet kelloja muka -- siitä ei Villi ole mitään tietänyt ...\nniilläkö rahoilla he juomakekkerejä pitivät?\n\nMutta ilmiantanut, kavaltanut! Miten? Villi ei sitä tiedä.\n\nKuitenkin, ilmiantanut, kavaltanut! Mikä häpeä Villille!\n\n-- Minä olen suuri raukka! sairas Villi huokaa. -- Minä olen heidän\npöydässään lasia kallistanut, iloinnut, heidän kanssaan hölkyttelevää\ntuolimarssia ratsastanut, he ovat opettaneet minut kitaraa nelistämään,\nolen heidän kanssaan soittanut, laulanut ... he minua uskoivat... Miten\nnyt ilkeän kasvojani enää elämässä näyttää!\n\nSitten hän keväällä joutuu maalle setänsä luo. Setä sanoo, ettei\nisä-vainaja ollut Villille penniäkään perinnöksi testamentannut! mutta\nettä hän kyllä Villille kaiken isän jättämän omaisuuden suo.\nAli-Ollilan on lukkari jo myynyt, paljon siitä ei jäänyt, se oli\nvelkainen, huonossa kunnossa, metsäkin viime vuosina haaskattu niin,\nettei variksella ollut istuttavaksi monta kannattavaa varpua.\n\nAli-Ollila myyty ... rakas kotitila... Ei Villi tahdo rahoja, kun\nkerran isä oli niin armoton, ettei niitä hänelle suonut.\n\nVilli ajattelee, miksi hän ei jo ollut kuollut. Miksi ei revolveri\nhänen ohimollaan tulliportin luona lauennut? Miksi veitsen terä katkesi\nkurkkuun? Miksi kylmä vesi tukkesi veren? Miksi ihmiset ehtivät apuun?\nMiksi ei kuumeeseensa sairaalassa kuollut?\n\nMustan onnen poika hän on: äiti hyvä kuollut, isä armoton kuollut,\nMargareta ... hän ... hän ... niin kovasydäminen... Kuivan, kylmän\nsedän luo hän ei jää, hän lähtee ... minne tahansa ... kuolemaan...\n\nHän tuntee itsensä niin väsyneeksi, väsyneeksi ... näin nuorena ...\nvallan kuolluthan hän on!\n\nEi ymmärrä, miten hän ennen saattoi kiihkossa riehua, itkeä ... oi, nyt\nei enää itkeäkään halua, ei jaksa...\n\nUnohtuneet ovat Darwin ja Strauss ja Burns ja muut hullutukset. Ei hän\nkiihkoile, ei surren itke, sen vain tietää, että on kuin kuollut.\n\nItseään surkutellen Villi raukeana pudistaa päätänsä, mutta ei edes\nsure; aatoksetonna, tunteetonna istuu, raukeana katsoo ikkunasta ulos,\nmissä koivujen ritvat tuulessa hiljaa suhisten nuokkuvat ja iltapilvet\npunertavat.\n\nEi toivo, ei sure. Vain sen tietää, että on kuin kaikelta kuollut.\nTuntee, että hänen tällaisena tunteettomana viheliäisenä täytyy läpi\nkoko elämän kulkea -- jos aikoo elää.\n\nEi entiseen leimuun sytytä häntä edes mahtava pyhä yö, joka ennen\npakottavin otsin valvovan vei tähtiensä riemuun.\n\nYö, joka vaiensi vaivaavat, näännyttävät ihmisäänet, soi rauhaa.\n\nYö, joka polttaville silmäluomille valoi kuin vilvoittavan kasteen,\ntenhoisa yö, joka päivällä tyhjenneen sydämen jälleen täytti uusin\nlämmöin.\n\nKorkeana, pään ympärillä tähtien pyhä kehä, astui yö ennen Villin\neteen, katse oli kuin öinen meri, sen syvyydestä loisti hellä hymy,\nniinkuin äidin silmistä, kun hän pienoisensa painaa huoaten poveaan\nvasten.\n\nPoissa on nyt tähtien kimaltava hopea. Kun ennen yön välkkyvä vaippa\nVillin olkapäihin koski, syntyi runokannelten helske, Villin sielu\nkohosi huimaaviin tähtien korkeuksiin, hän oli ylpeä Saatana, alla\nmatala, tumma maa.\n\nOi suuri yö, Nirvana, nukuta Villi jonakin iltana ikuiseen uneen, älä\nhänen anna haikeuteen herätä, kanna korkeuksiin hellin parmain, oi\nsuuri yö!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yö ei häntä nukuta ikuiseen uneen, hän on niin väsynyt\nviimetalvisen temmellyksen jälkeen. Setä koko kesän häntä yllyttää\nmenemään syksyllä puotipojaksi, takaisin tuonne kammottuun merenrannan\nkaupunkiin ... siellä hän tottuisi kaupustelemaan, hän ... perustaisi\nkerran oman liikkeen rahoilla, joita isä ei hänelle sallinut, mutta\njotka armollinen, viisas setä hänelle kyllä kaikki antaa, kun Villi\ntulee täyteen ikään.\n\nAh, hän on niin väsynyt, etenkin tuohon setään, joka aina viisastelee,\npiinaa järjen neuvomisilla. Ei hän jaksa puotipojista aina kuulla\nloruttavan. Hän kärsii, mutta vain joskus tuska jaksaa puhjeta esiin,\nsilloin se puhkeaa hirveänä kuin koski, kyynelet kuumina tulvivat,\närsyttyneenä hän syöksyy huoneeseensa, painuu pöytää vasten, itkee, ei\ntiedä mitä, kaikkea...\n\nJoskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa räiskyvässä kiihkossa\nMargaretalle:\n\n\"Oi rakkaani, jos sinä tietäisit, jos hiemankin aavistaisit, kuinka\nmurheellinen olen ollut!\n\n\"Kyynelissä valitan, päiväni päättyvät, iltaruskoni sammuvat, eloni\npeittää taivaan harmaus...\n\n\"En kärsi ihmisääniä: ne kiusaavat, kuoliaaksi kiusaavat minut.\n\n\"Että koettavatkin ihmiset lohduttaa minua, jolle yksinäni, avutta\njättäminen on parhain lohtu!\n\n\"Että he koettavat lohduttaa minua! Heidän hiljaisimmatkin sanansa ovat\nkuin he myrkyllisessä vihassa minun vikojani etsisivät ... heidän\nhennoinkin lohdutuksensa on kuin he tahtoisivat musertaa minut. Oi, ei\nyksikään ihminen voi toista auttaa. Ken on saanut jäädä yksin: se\nhänelle parahin lohtu.\n\n\"Ah miten minä ihmisiä, etenkin setääni vihaan!\n\n\"Oi Margareta, Margareta, jos arvaisit, kuinka murheellinen olen ollut!\n\n\"Kuolemaan minä tahdon, iki-tuskassa näännyn, sydämeni on raskas.\nYöhön, ikuiseen yöhön minä tahdon, mua elämä ahdistaa, se musertaa\nminut.\n\n\"Palavin, kiihkoisin sydämin rukoilen: Tule, kuoleman henki, minä olen\nsydänorvoksi tuomittu; tule, synkkäkasvoinen, lempeä kuolema, sinä joka\nolet ainoa ikuinen, iässäsi tuntenut myös iän ikuisuudesta kärsivän\nkivut!\n\n\"Oi sääli minua, kuolema, säälithän minua, paina otsalleni tumma\nseppele, suo minun matkata ikuiseen yöhön, yhtyä suureen rauhaan. Herra\nJumala, miten sydämeni pakahtuu ikävään, ettet tule jo, kuolema, joka\nannat kaikille rauhan.\n\n\"Oi kuolema, rakastanhan sinua, enhän lainkaan sinua pelkää. Kun\narmoton Jumala on minulle jyristänyt: 'Minä teen sinut hulluksi kuin\nisäsikin!' niin minä hymyillen olen sanonut: 'Kuolema on suuri!'\n\n\"Miksi viipyy hän, jota niin äärettömästi rakastan!\n\n\"Oi, eikö aiokaan luokseni tulla kuolema? Kauanko minun sydänorpona\nkärsiä täytyy! Huokaukseni synkäksi muuttuu.\n\n\"Tulethan sinä viimein, kuolema, kun olen lopen väsyksiin itseni\nitkenyt. Sinulla on lämpöinen povi: siihen minä nojaan, ja minun on\nhyvä olla.\n\n\"Sinulla on tummat kiharat: sinä kiharoillasi silmäni ummistat\nvilpoiseen uneen. Pehmoiset kädet otsaani vilveästi hivelevät...\"\n\nNiin Villi kiihkossa kirjoittaa, kyynelet tulvivat arkille. Mutta\nkirjoitettuaan hän taas väsyy, yht'äkkiä kirjeen polttaa.\n\n-- Mitä minä siitä lähettäisin. Mitäpä Margareta siitä!... Eikähän se\nole kirjoitettukaan Margaretalle, vaan kuolemalle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta syksyllä, kun setä pakolla häntä tahtoo takaisin\nmerenrantakaupunkiin, on jo paikankin hankkinut, silloin Villi eräänä\naamuna varhain pakenee setänsä luota. Rahoja hän on kopannut jonkin\nverran mukaansa, pieni vaatelaukku on hänellä kädessään, kun hän\njalkaisin kiiruhtaa asemalle, ostaa lipun minne sattuu, saa junassa\nkuulla Baradinskyn siellä ja siellä asuvan, päättää lähteä hänen\nluokseen. Mitä varten? Ei tiedä. Kunhan vain pääsi setänsä kynsistä.\n\nNyt aamuhämärissä oudon kaupungin kadulla harhaa.\n\nSattuu siellä jollakin pihalla uninen piika halkosylystä kantamaan,\nVilli tuolta tuttavansa asuinpaikkaa kysyy, sinne kiiruhtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilli koluaa ylös pienen talon pimeitä portaita, eteiseen tulee lamppu\nkädessä joku nainen, osoittaa Villin toimittajan huoneeseen.\n\nHuoneessa on vielä pimeää, takassa tuli vetisissä puissa jo sentään\npihisee, liekit häilähtelevät, valaisevat pöytää, joka on sanomalehtiä,\nlaseja, puteleja kukkurallaan, keinutuolia, jolta matto on lattialle\nvalahtanut, nurkassa jotakin taulua, joka esittää puolialastonta\nnaista.\n\nMutta punaisen sänkyverhon takaa jyrähtelee mahtava kuorsaus. Selällään\nBaradinsky sängyssä makaa, suu auki ja sormet ristissä kohoilevan,\nlaskevan vatsan päällä. Kun hän kiskaltaa ummehtunutta ilmaa\nkurkkuunsa, korahtaa kurkku ja vatsa kohoaa, kun ilma avonaisesta\nkidasta puhaltaa, jyrisee ja korisee kurkussa mahtavasti, niin että\nhuonekalut tärisevät. Väliin toimittaja vääntelehtii ja uikuttaa\nunissaan. Ui ... juijui! ujeltaa hän surkealla äänellä, rauhatonna\nrytyää ja kääntelehtii, peittoansa yli korvien kiskoo, sillä hän on\nehtinyt tehdä paljon tuhmuuksia maailmassa. Jo kouluaikana piti hänellä\nolla kaksi samettipäällystäisillä huonekaluilla sisustettua kamaria,\noma piikansa, ruokansa, tuoksuvia sikareja ja joskus hyvää punssia,\nylen hienot puvut. Niin hän hukkasi varat lempeältä tädiltään, joka\njuuri hänen ylioppilaaksi tultuaan kuoli iloonsa ja köyhyyteensä.\nKolmena ylioppilasvuonna osasi kaunis kreivi muhkeasti elää, tuhlata\nrahaa, kosia yhdeksi yöksi naikkosia, juoda siron, komean nenänsä\npulleaksi ja upottaa itsensä velkoihin korvia myöten. On sitten tullut\nmaaseutukaupunkiin velkojaan kutistamaan, ammattiin, johon hänellä ei\nole lainkaan halua. Hänen on täällä ikävä, hän juo harmissaan, karhut\neivät lakkaa ilkeästi möräjämästä.\n\nVilli kurkistaa verhon raosta, näkee, kuulee Baradinskyn nukkuvan.\nVilli nostaa tuolin takan eteen, istuu siihen lämmittelemään, kallistaa\npäänsä olkaa vasten, huokaa, odottaa mitä tuleman pitää.\n\nViimein Villi rämistelee hiilihankoa, kolistelee tuoliaan; ei\nBaradinsky herää. Hetken vielä uunin edessä istuu, menee sitten vuoteen\nluo. Villi heiluttaa jykevästä rinnasta nukkuvaa: ei herää. \"Päivää!\"\nsanoo Villi. \"Päivää, hyvää huomenta, nouse ylös!\" heiluttaa molemmin\nkäsin, ei nukkuva herää.\n\n-- Kyllä se oitis on seisaallaan, jahka näkee kuka täällä on! tuumii\nVilli hämillään, nykii yhä uhemmin. Mutta se ei auta. \"Päivää,\nhuomenta, vieläkö sinä makaat, minä olen Ville Ali-Olli!\" huutaa Villi\nystävällisesti, nykii nukkuvaa. Mutta Baradinsky kärsimättömästi\nunissaan ynisten vain niskaansa, käsivarsiaan nakkelee, ei herää.\nSilloin Villiä naurattaa, hän kuin vain huvikseen alkaa Baradinskyn\npaljaita käsivarsia nipistellä. Baradinsky unissaan haraa toista\nkäsivarttaan, ähkii. \"Päivää, huomenta!\" hokee Villi, nipistää entistä\nkovemmin nukkuvan käsivarren lihaa.\n\n\"Mikä saakeli ... hitto...!\" kavahtaa Baradinsky, leveitä hartioitaan\nvääntää ... \"käsivarret mustelmille, saakeli...\"\n\n\"Hyvää päivää, kreivi!\" sanoo Villi, hymyilee, odottaa Baradinskyn\nkaulaansa lentävän.\n\n\"Saakeli!\" ynisee Baradinsky, kääntyy toiselle kyljelleen, ei vastaa...\n\"Tulee kuin metsänpeto...!\" ynisee. \"Eihän nyt tuolla tavalla taloon\ntulla, senkin hölmö!\" ynisee, vetäytyy kyttyrään, nenäänsä tuhauttaen\nnäyttää aikovan uudelleen uneen.\n\nVilli nolostuu. Vai niin ystävällinen se Baradinsky enää onkin,\nVillille, joka hänen kuvansa ennen niin kaunistellen veisti! Se oli\nensimmäinen pettymys Villin maailmanmatkalla. Villi koettaa kylmästi\nhymyillä, kävellä löntystää edestakaisin lattialla, vaikka sydäntä\nkalvaa haikea katkeruus. Istuu sitten taas takan eteen, katsoo\nraukeasti hiilten sammumista.\n\nVähän ajan kuluttua Baradinsky ähkää, vääntyy kyljeltä selälleen, oikoo\njalkojaan, niin että nilkat naksahtelevat, kysyy haukotellen:\n\n\"No mistäpäin sinä nyt tulet?\"\n\n\"Kotoani ... ei ... kuin sedän luota!\" Villi menee antamaan kättä...\n\n\"No huomenta vain, huomenta vain\", Baradinsky haukotellen önisee. \"Kun\nminä ensin luulin sinua latojapojaksi ... ne perkeleet aina niin\naikaisin tulevat jyskyttämään ikkunaan ja vaatimaan käsikirjoituksia,\njoita ei tietysti ole... No mitenkäs se setäsi jaksaa?...\"\n\n\"Mitenkäpäs se...\"\n\n\"Ka ... mitenkäpäs se!\" toistaa Baradinsky haukotellen. \"Mutta mitäs\nsinä tänne tulit?\" Baradinsky alkaa kohoilla istualleen sängyssä,\nyrittää kiskoa housuja jalkaansa.\n\n\"Tulin sinua katsomaan... Mitenkä sinä voit? Paksunet, lihavoit\",\nnaurahtaa hämillään Villi.\n\n\"Vai paksunen, lihavoin!\" toistaa Baradinsky. \"Vai minua katsomaan.\nNiin, tosiaan ... valitan surua ... isäsi kuului keikahtaneen ...\nvalitan surua ... odotahan, kun tässä tamineihini ehdin... Taas tuolla\nklubilla illalla tuli juotua, pää on kuin Haminan kaupunki ... hyi kuin\npaha elämä... Katsos sieltä ikkunalta, onhan siellä jokin puteli ...\nnosta uudin, niin näet... Osaatko sinä avata pulloa edes? Hehe,\nnäytätpä osaavan... Tahdotko viluryypyn? Ei se ole kuin konjakkia, ei\nsen jalompaa. Kaada sitten... Terveheks sitten! No mitä sinä tänne\noikeastaan? Sinähän olet laiha kuin kuolema... No älä ole milläsikään,\nkyllä minä ne tiedän ... tapahtuuhan niitä matkan varrella\nsellaisiakin...\"\n\n-- Villi-parka! miettii itsekseen Baradinsky. Villi katsoo alas, leuka\nväkähtelee, on kuin hän olisi valmis puhkeamaan itkuun.\n\nSitten Villi rohkaisee itsensä, kertoo katkonaisesti metelit koulussa,\nisän kuoleman, sedän kirotun tylyyden, sanoo setäänsä, opettajiaan\nvihaavansa, paenneensa. Ellei Baradinsky keksi jotakin keinoa, että hän\nsaisi olla jossakin rauhassa, niin Villi ei sano tietävänsä mitä\ntekee... \"Menen ja tapan itseni!\" sanoo Villi nyyhkivän rajusti.\n\n\"Tukitko suusi!\" ärähtää Baradinsky. \"Vai tapat vielä itsesi!\nMinkätähden? Muka nolataksesi ja kiusataksesiko niitä, joita vihaat ja\njoiden luulet sinua vihaavan? Sinä olet kovin itserakas! Luulet, että\nihmiset saavat omantunnon vaivoja, kun ovat moisen miehen saattaneet\nitsemurhaan. Älä usko. Yksi ihminen ei tässä maailmassa merkitse niin\nmitään. Jos tapat itsesi, niin enintään ehkä joku vain naurahtaa: hyvä\non, julistettiin taas yksi hullun paikka avoimeksi. Ei sen enempää sua\nmuisteta. Paljon enemmän teet kiusaa vihaamillesi, jos kerran\nvihaaminen tuo sinulle iloa, kun uhallakin elät. Elää on ainoa keino\nkostaa. Tai jos niin tahdot ... niin tuossa on pellinnyöri, kyllin\nvahva kannattamaan moisen laihan rihvelikintun. Ota se, mene tuonne\npuistoon hirttämään itsesi ... älä tänne huoneeseen jätä raatoasi ...\niljettäisi ehkä piikaa... Saan uutisen lehteen!\"\n\nBaradinsky pyllistää koko juomalasin konjakkia kohmeloonsa, jatkaa:\n\n\"Mikä ihme sinut saattoi hulluttelemaan, ampua paukuttamaan? Mikä sinut\nriivasi?\"\n\nVilli ei vastaa, vedet tulevat hänen silmiinsä.\n\n\"Sinä olet suuri rapahousu!\" sanoo Baradinsky. \"Suuri rapahousu, vielä\nsuurempi rapahousu kuin minä. Me ihmiset olemme kaikki hulluja,\nkullakin on oma hulluutensa. Ainoa hyvä olisi se, että voisimme\nhulluutemme unohtaa: jos se tuo kärsimyksiä, niin ne miehinä kestää,\njos se tuo iloa, niin osata sitä iloa myös käyttää... Sinä olet suuri\nrapahousu, Villi! Mikä sinut pani telmämään opettajia vastaan...\nDarwinin puolesta? Totuudenrakkausko? Hullu! Totuuden puoltajat ovat\naina hulluja, sillä he vain saattavat tuskia itselleen, ihmiset eivät\nheidän huudoistaan kuitenkaan miksikään muutu. He muuttuvat tosin, jos\ntotuutesi voi antaa heille leipää ilman kärsimyksiä, muutoin eivät,\nkärsimään he eivät suostu. Mutta mikä on se totuus, joka ei vaatisi\nkärsimyksiä? Totuuden toitottajat ovat hulluja. Ei se kumminkaan estä\nheitä sankareita olemasta. Olkoot vain sankareita, pöllöjä, jos\nkärsimys tuo heille tyydytystä niinkuin entiselle pyhimykselle pilarin\npäässä kyköttäminen! Mutta järki-ihminen ei viitsi pilarin päässä\nkyköttää tehdäkseen tyhjää työtä, joka ei sinne ei tänne mitään\nvaikuta. Kun maailma kerran vanhenee ja kärsimisen into häviää, niin ei\nsitä mikään hullu sankari enää nuorentumaan saa. Mikä vanhenee, se\nvanhenee, se on sillä kuitti... Miksi sinä isääsi vihaat? Hänkin muka\nvihasi sinua ja äitivainajaasi? Älä usko! Emme me ihmiset niin paljon\nvihaa emmekä rakasta kuin sinä luulet! Jos heikko uhkaa viedä\nväkevämmän nautinnot, niin hänet väkevä kiltisti sysää syrjään, ei\nsiinä sen enempää vihaa ole. Se on luonnollinen asia, jossa täytyy vain\nkylmästi, vaieten kestää, toi se sitten iloa tai kipua. Siinä toisen\nvihaa tai rakkautta itselleen kuvittelemalla ei asiaa vähintäkään\nmuuta, aikaansa vain hukkaa kuvittelemalla olemattomia. Mutta ajan\nhukkaaminen kuvitteluihin on synti, sillä se vähentää voimia. Olla\nvoimakas, se on ainoa hyve; olla sellainen, että tuli sitten vaikka\npahin onnettomuus, voi sanoa: en kärsi kipua, totutin jo edeltäkäsin\nitseni onnettomuutta tyynesti silmästä silmään katsomaan. Tyynenä kyllä\noppii onnettomuuksissa olemaan, kun jaksaa ajatella: kaikki on turhuus,\nyksi pää kuin lanttu, kuolema kaikkein hirvein, sekin viisaalle\nleikkiä. Kippis!... Jos ihminen aikoo luonnolliseen kuolemaansa saakka\nsyödä vankkaa leipää, niin älköön kuvitelko mitään, ei iloa ei surua,\nei vilua ei kylmää, pysyköön tasapainossa. Jos tulee suuri suru, niin\nkootkoon tuhansia pikku iloja vastapainoksi. Jos tulee liikaa iloa,\njoka voi tehdä helposti petettäväksi narriksi, niin vetäytyköön\nyksinäisyyteen, hankkikoon kylmentävää surua. Tai jos kerran asiat niin\novat kuin minulla, ettei voi, ei jaksa ponnistella koko ikäänsä varten,\nelää hetkessä, niin, herranen aika: miksi kuvitella surua hetkeensä,\nkun yhtä helposti voi kuvitella iloja! Sillä päähänpistoja,\nleimahduksia, kuvitteluja on melkein kaikkien ihmisten koko elämä.\nIhmiset ovat kuin vesipisaroita, jotka virrassa tuntemattomasta pakosta\ntyöntävät kaikki toisiaan nyt sinne, nyt yht'äkkiä tänne, nyt tuonne,\naina itse sysäystensä järkeä tietämättä, mutta aina myös virta kulkee\nalaspäin, alaspäin kuolemaansa kohti, alaspäin!... Haha, minä olen\nnarri, sillä minä filosofeeraan. Älkööt muut filosofeeratko kuin ne,\njotka siten hulluttelemalla, kuvittelemalla varmasti voivat saada\nleipänsä. Sillä ihmiset eivät mitään tiedä... No niin, minä olen suuri\nraukka ... nuo velat ... ja ikävyys täällä kaupungissa... Miksi minä en\ntee tätä kaupunkia silmissäni hauskaksi, kun sen kerran siksi voisi\ntehdä, jos olisi tahtoa, voimaa?... Minä juon, juon uhallakin! Kippis!\"\n\nKonjakki oli noussut rajusti päähän Villille, joka koko eilisenä\npäivänä junamatkallaan ei ollut paljon raskailta mietteiltään saanut\nsyödyksi; hänen kasvonsa alkavat kalpeina hikoilla, silmät väkevästi\nkiilua, kyynelet kuumina tippua, hän kertoo Margaretasta, jokaisesta\nheidän kohtauksestaan, itkee hänen tylyyttään.\n\n\"Ah minkälainen lapsi sinä olet! Minkälainen rapahousu!\" huokaa\nihaillen ja ihmetellen Baradinsky.\n\n\"Minä sanon sinulle, Villi, sinä jäät tänne luokseni!\" sanoo sitten\nBaradinsky yht'äkkiä. \"Minä hankin sinulle lehdessä työtä, kuivaa\ntyötä, mutta leipäsi sillä ansaitset. Tyydytkö?\"\n\n\"Kreivi Baradinsky!\"\n\n\"Klubilla saat syödä, sohvallani saat maata ... se on vähän\nvieterikulu, mutta mainio sellaiselle rapahousulle kuin sinä, Villi!\"\n\n\"Kreivi Baradinsky!\"\n\n\"Mutta älä marise, että sinut juomaan opetan! Sinulla on silmät\npitääksesi ne auki. Tule miksi tulet, mutta opi aina syyttämään vain\nitseäsi, sillä muilla ei ole tosiaan niin paljon aikaa, että he\nehtisivät toiselle tahallaan tekemään ilkeyttä. Jos tyttöä haluat, niin\nkuljeta tuohon sohvalle ... sänkyäni minä en tytöllekään anna, se on\npyhättö...\"\n\n\"Baradinsky, sinä olet kunn...\"\n\n\"Työtä sälytän kovasti niskoillesi, sillä minä itse olen laiska ja\nminulla on velkahuolia, jotka panevat juopottelemaan. Jos et tahdo\ntyötä tehdä niin paljon kuin minä vaadin, niin puolusta itseäsi\nviisaasti tai suutu! Tapellaan jos tarvitaan, mutta sen minä sanon,\nettä pitkät vihat pois, muutoin en kärsi sua lähelläni. Minä itse\nsuutun ja lepyn pian, sillä minä olen raukka. Tee samoin, jos sinua\nmiellyttää, Villi! Tyydytkö, Villi?\"\n\n\"Sinä olet kunnon mies, Baradinsky! Nyt en tapa itseäni!\" nauraa\nkyynelten lävitse Villi.\n\n\"Sinä siis jäät?\"\n\n\"No Herra Jumala, jään! Sinä olet hyvä mies, hyvä mies.\"\n\n\"En kuin suuri rapahousu. Mutta sinä olet vielä suurempi, Villi!\"\n\n\"Voi sinua kreivi Baradinsky sentään! Tiesinhän sen, tiesinhän sen,\nettä sinä auttaisit minua ... minä seisoin jo silloilla, tuijotin\nsyvyyteen...\"\n\n\"Älä höpise, juo! Minä en ole auttanut sinua hyvyyteni vuoksi, vaan sen\ntähden, etten pane rahoille mitään arvoa ... siksi olenkin onneton ...\ntoisia mielelläni juotan, kun itse juon ... täytyy olla joku, joka\nhumalassa räyhätessäni uutiset lehteen leikkelee... No, viimeinen lasi\nvielä, sinä pitkä hojo, sinä seitsemäntoista vanha imuvauva! Varo vain,\nettet koko iäksesi imuvauvaksi jää! Totisesti: ken on alkanut jäädä, se\njää. Ihminen on samanlainen kehdosta hautaan saakka! -- No, viimeinen\nlasi, kas, sinähän jo hoiput. Ei se mitään! Tule nyt toimitukseen\nmukaan, niin opetan sinut työhön. Haha: työhön! Älä itke, äläkä naura,\nälä puhu sanaakaan, älä kehenkään katso, pidä huoli vain omista, omista\nkintuistasi, niin ei kukaan tiedä sinun olevan humalassa! --\nToimituksesta menemme klubille syömään -- juomaan! Iltasella puhun\nsinusta lehden omistajalle!\"\n\n\n\n\nPUNAISET LASIT.\n\n\n\"Riippuu aivan kustakin itsestään, millainen maailma kullekin on!\"\nsanoo Baradinsky Villille. \"Kuvittele se hyväksi: se on hyvä; kuvittele\npahaksi: paha se on. Minä kuvittelen huonosti, katson mustien lasien\nlävitse. Minä olen raukka. Mutta sinä, ole väkevä, katso punaisten\nlasien läpi, niin sinun on hyvä olla! Sillä maailma on sitä, miltä se\nnäyttää, ja näyttää siltä, miksi sen osaa katsoa.\"\n\nHyvää tekee Villille kyköttää selkä luokkina toimituksessa, korjailla\nmaaseutu-ukkojen variksenvarpaita, hartaita uutisia perunankasvusta,\nilkeitä ilmoituksia poppamiehistä, tappeluista. Köyristyä käyrä nenä\npaperissa kiinni käsiä tahraavain korrehtuurien yli, nuuskia joka\nkirjain, niin että silmät ovat pöydälle pudota. Sielläpä eivät saa\nhallita Darwin ja Uhland, hurja, Jumalaa uhmaava, porröpäinen saatana\nei mahda mitään edes puhelimellekaan, joka korvissa kilisee, helisee.\nHyi helvetti, siellä latojat sanovat apinasta kehittyneeksi sen, joka\nensiksi suuttuu, koneet korvissa huoraavat kirottuja, jyriseviä\npainopirujen romansseja, siellä nappeihin takertuva liima opettaa\nhermostumaan.\n\nHyvää tekee Villille huijaus klubilla: kun syömään menee, niin juoduksi\ntuleekin, yhdelle poroporvarille kilistää viinalla, toiselle oluella,\nkolmannelle portterioluella, neljännelle punssilla, viinillä,\nviidennelle -- silloin ei enää tiedä mitä joka taholta nauraa hohottaen\ntarjotaan kilistettäväksi, jalat nakkelevat ristiin rastiin kuin\njäniksen takakoivet, päähän kohoaa kaikkivaltias huihai kaikelle, suu\nleviää nauruun, rallatellen huppelehtii mies toisten tanssivain\njoukossa, näppiä lyö. Missä ovat ne perhanan opettajat, Munakallot,\nrehtorit ja muut? Jos ne nyt tuossa olisivat, niin paiskaisipa Villi\nnauraen heitä seinään kuin räiskyviä nahkamunia vain! Kuka on sanonut,\nettei könönenäinen Villi saa juoda silloin kun haluaa, pöllyttää\ntupakkaa, niin että hattunsa savupilvissä leijuu! Heh, Villi on mies,\nhänen ei tarvitse mitään salata, hän hurraa omillaan, ei peloittaisi\nisänkään mulkoileva silmäys nyt, jos isä eläisikin. Ottaisi vain isän\nkäsikoukkuun, yhdessä huppelehtisivat poruavassa parvessa, viekkaasti\nsalaa tuuppisivat toisia takaa, niin että toiset alkaisivat tapella,\npyörisivät yhteen myllerrykseen.\n\nHyvää tekee Villille, kun iltaisin Baradinskyn kanssa istuvat\nkortteeriväkensä, nuoren konttoristin ja hänen vaimonsa huoneessa:\npunssipullo säteilee kuin rakkahin kulta keskellä pöytää, takassa tuli\nlämmittää, kortit läiskähtelevät, nauru, kiista remahtaa. Usein\nosoitellaan arpia hänen kaulassaan, pistellään Marketta Pumpulan nimeä\nmainitsemalla. Silloin Villi lentää punaiseksi, puree huultaan,\nraivostuu, haukkuu nyyhkien ja vavisten Baradinskya, talon herraa,\nrouvaa, kunnes saa rouvalta toisten nauraessa korvilleen ja\nBaradinskylta: \"Sinä olet hölmö, et osaa katsella maailmaa punaisten\nlasien läpi!\"\n\nSilloin Villi päättää: tosiaan opettelen punaisten lasien läpi\nkatselemaan. Kun seuraavalla kerralla hänen arvistaan tai Margaretasta\npuhutaan, hän päästää naurun tai antaa edeltäpäin mietityn piston\npistosta, ja toisten suut vaikenevat.\n\nHyvää tekee Villille, kun iltamyöhään hänen jaloissaan istuu ilo-impi,\nkatsoo hymyillen silmiin, sitten keveästi nauraen painaa kasvonsa\nVillin syliin; nojaavat toisiinsa sohvalla olka vasten olkaa, nostavat\ntoistensa huulille viinin huumaavaa lasia, Villi katunaisen paljaita\nolkapäitä kaulaa, poskia, huulia suutelee. Hyvää tekevät öisin Villin\nkaulaan kierretyt pehmoiset kiharat ja hänen vieressään nukkuvan\nlämmin, syvänä kohoileva hengitys. Minne katoavat nyt Villin sairas\nlemmenhaikeus ja muistot Perklenin rouvasta tai pystynenäisestä\nMarketta Pumpulasta?\n\nHyvää tekee Villille, kun talven kuluessa sattuu olemaan kemut lehden\nomistajan, paperikauppiaan luona. Siellä on salissa pitkä pöytä täynnä\nkynttilöitä ja juomia, pöydän päässä nyyköttää vanha löperö\npaperikauppias, nojaa harmaata päätänsä ryppyisiin kämmeniin,\nnykerönenä juomisesta punaisena, ei yhtä viisasta sanaa virka, istuu\nsilmät puoliummessa, pää käsien nojassa torkkuu, myhähtelee. Mutta\npöydän ympärillä pikkuporvarit kiiluvin silmin laseja kohotellen\nporuavat, toraavat, pitävät ihanan yleviä puheita. Yrittääpä Villikin\nkerran puhua, Baradinskylle hän puhuu.\n\nNyyhkyttäen, kyyneliään pyyhkien Villi puhuu armottomasta\nisä-vainajastaan, äidistään, entisestä sairaudestaan, joka oli hänet\nviedä itsemurhaan. Mutta Baradinsky on ollut kunnon mies, hän on Villin\npelastanut, johtanut terveyteen ja iloon. Jos Baradinskya haukutaan, on\nVilli häntä puolustava, hänen nimeään puhdistava ... totisesti...\n\n\"Stop!\" ärähtää silloin joku pikkuporvari joukosta. \"Mitä, Villi,\nsinulla on kreivissä puolustamista? Sinä olet hävytön, pöllö! Kreivi on\nhankkinut sinulle raukalle lämmintä ja leipää, ja nyt sinä sanot häntä\npuolustaneesi ja suojelleesi!\" Nyrkkejä kurotetaan Villiä kohti,\njuopuneita silmiä pyöritetään, nousee aika meteli.\n\n\"Peruuta heti sanasi, Villi, tai...! Eikö kreivi ole sinua suojellut...\nPyydätkö anteeksi kreiviltä, hävytön. Ajetaan se ulos, kun häpäisee\nkreiviä. Me emme kärsi...!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, arvoisat herrat!\" tyynnyttää Baradinsky. \"Antakaa\nminun selvittää... Herrat, arvoisat ... kunnon ystävät, olette\nerehtyneet Villin puheesta. Ei hän sanonut minua suojelleensa...\nKuulkaas, näin hän sa...\"\n\n\"Vai erehtyneet! Eikö Villi sanonut suojelleensa Baradinskya? Sanoi\nvarmaan! Kuulivathan kaikki, että Villi sanoi kreiville: minä olen\nsinua suojellut, suosinut, hellinyt, hemmoitellut ja holhonnut. Niin\nhän sanoi! Ellei Villi mene ulos tai pyydä kaikilta anteeksi, niin me\nmuut poistumme.\"\n\n\"Hahaha, niitä pikkuporvareja!\" nauraa katketakseen Villi. Hänen\näskeinen puhemurheensa on mennyt. Siinä kinataan Villin puheesta koko\nilta, Baradinsky selvittää, muut eivät usko. Mutta sinä iltana Villi\nvoittaa kärsimisillään lehdenomistajan pulleaposkisen tyttären sydämen.\n\nHyväähän tekevät Villille Kertun haikeat, siniset katseet, hänen\nkotiinsa ilmestyneet punervalle paperille imelällä tyttöskäsialalla\nkirjoitetut murhevirret, nyyhkytykset ja hänen vaatteistaan tulvivat\nhajuveden huikeat lemahdukset. Kertun mustasukkaisuus kaupungin\nompelijattarille ja Marketta Pumpulalle, Baradinskyn äksyilevä\nmustasukkaisuus Villille. Villi ilvehtii, soittaa kitaraa, rallattaa,\närsyttää Baradinskya ja kiusaa Kerttua, alkaa lopulta uskoa Kerttua\nrakastavansakin. Hyvähän siinä on lojua sohvalla Kertun vierellä,\nhapuilla käsillään Kertun kaulaa, nojailla päätänsä Kertun poveen...\nKertulla on upeat povet ... näppäillä kitaraa, laulaa hulivilin\nlauluja, vaikka Kerttu surullisia rakastaa, ilvehtiä Kertun haikeilla\nkyynelillä, ei antaa itsestään niin taivaallista selkoa, suututtaa\nKerttua tahallaan, taas lepyttää. Hyvä on luistinradalla kierrellä,\nahdistaa Kerttua ainaisilla suudelmain pyynnöillä ... niitä Villi nyt\nkerrankin saa kyllikseen ja pehmoisilta, palavilta huulilta.\nHupaistahan on istua Kertun kotona, pianon ääressä. Kerttu tahtoo\nvälttämättä opettaa Villille pianonsoittoa. Ah, eihän siitä leikistä\nmitään tule! Kun Kerttu tuskastuneena tarttuu naureskelevan Villin\nranteeseen kättä oikeaan asentoon nostaakseen, niin herranen aika: kuka\nsiinä voisi näin kylki kyljessä rauhassa istua! Heti kiertyvät Villin\nkädet Kertun vyötäisille, kaulaan, soiton jatkumisesta ei lupaa tulla\nmitään, ennenkuin huulet ovat huuliin kymmenesti yhtyneet, ja sitäkin\nvähemmän soitosta sitten tulee; seuraavat Kertun kyynelet, Villin\nhassutukset, naureskelut.\n\n\"Nyt sinä jo alat osata liiaksikin katsoa elämää punaisten lasien\nläpi!\" ärähtää Baradinsky Villille kerran pöhnässä ja mustasukkaisena,\nmuistuttaa laiminlyödyistä tehtävistä toimituksessa. Villi nauraa,\nnakkaa niskojaan.\n\nNiin on Villin elämä pianojen syvästi kumisevaa remua, kitarain väkevää\nhelähtelyä, totilasien iloista, huumaavaa höyryä, laulua, kuherruksia,\nsyli sylissä istumista, ihanassa, sydäntä hehkuttavassa humalassa\nnaureskelua, herttaista hoippumista hassun toimituksen ja\npikkuporvarien kotien välillä. Mitenkä saattaa tuo kaupunki, joka\nBaradinskysta on kuin vaivaistalo, mihin kohtalo on elävältä\nhaudattavansa tuominnut -- siellä istuu vain vanhuksia keltaisina,\nraukeina, heidän elämänsä on kuin ikävystyttävää sairaana makaamista,\nhe käyvät selkä kyyryssä, hampaattomina, makua tuntematta, he näyttävät\nsyödä latustelevan, kauan he eivät jaksa valvoa, määrätyllä tunnillaan\ntäytyy raihnaan ruumiin päästä lepoon -- miten se sama kaupunki\nvoi Villistä tuntua niin iloiselta, nuorekkaalta? Eivät ne\nkaupunkilaisparat juuri kaiken maailman asioita harrasta, mutta\nosaavatpa he kyllä pitkät jutut ja riidat nimipäivärinkelien\nmanteleista, sen ja sen ylpeän tädin köyhyydestä, hirvittävistä\nnuorista miehistä, jotka yhdeksi verokseen ruokapaikassa ilkiävät ahmia\nkolmetoista, sanoo kolmetoista lihapullaa! Tai kiistelevät sen ja sen\nkuolevan raajarikkoisesta tuolista: kenellehän se testamentataan? Tai\ntämän papin hyvästä saarnaäänestä väitelläänn niin, että hampaaton\nleuka nenänpäähän nopsauttaa, äänet kiihkeinä kurkussa kimahtavat. --\nMiksi ei Villi kaikkea tällaista huomaa? Vai nauraako hän vain? Vai\nosaako hän jo katsoa punaisten lasien läpi? Hänen elämänsä on hauskaa,\nei häneltä mitään puutu, koko pitkän vuoden hän on entisiä huoliaan\ntuskin vilaukseltakaan muistanut, lukkarisedälleen ei ole kertaakaan\nkirjoittanut.\n\nAsunnossa konttoristi ja hänen vaimonsa alati riitelevät Baradinskyn\nkanssa siveyskysymyksestä. He haukkuvat Baradinskya: hän on renttuillut\nkauniit kasvonsa turpeiksi ja iljettäviksi, nenänsä punaisen\npöhöttyneeksi, silmiensä alle veltot, lihavat pussit; hän kuljettaa\nkatutyttöjä huoneeseensa, hän jättää karhuilleen maksamatta. Baradinsky\npuolusteleiksen: kasvonsa, nenänsä ovat hänen omansa; tyttöjä hän ei\npäästä ainakaan sänkyynsä, joka on pyhättö; velkojat tietävät millainen\nhän on, hakekoot siis lain voimalla saatavansa, jos heillä on älyä,\nälköötkä uusia velkoja antako; sitäpaitsi eivät konttoristi ja hänen\nrouvansa ole sen siveellisempiä kuin hänkään.\n\nAlkaa säkenöivä kiukku. \"Miksi teillä ei ole lasta, miksi teillä ei ole\nlasta!\" kiusaa Baradinsky. Rouva tulee haikeaksi, alkaa syyttää\nmiestään kieltäytymättömyydestä; mies tulee karvaaksi, irvistellen\nkoettaa väittää, ettei hän haluakaan muuta kuin aikansa saada työnsä\nhedelmistä nauttia. \"Siinä sen siveytenne näette, te tapatte toivomanne\nlapset hekumalla!\" sanoo Baradinsky, lopulta toisten haukuista\nsynkistyy, menee klubille juomaan. Mutta Villi nauraa, hän on\nkonttoristin ja hänen vaimonsa lellipoika. Hän on niin siveellinen,\nterve ja iloinen; kun ei vain rupeaisi liiaksi juomaan, se on hänellä\nsuurin vaara.\n\nVilli on terve ja punakka. Mihin ovat unohtuneet iäksi Darwinit ja\nBurnsit, isä- ja äiti-vainajat, sedät ja opettajat, lehtori Perklenin\nrouvat ja mustatukkainen, tyly Margareta? Villi on vahva kuvittelemaan,\nhän osaa katsoa elämää punaisten lasien läpi.\n\n\n\n\nKITARANSOITTAJA.\n\n\nNiin rallattelee Villi pari vuotta siinä kaupungissa, kunnes\nnykerönenäinen, olutta härppivä paperikauppias myy lehtensä yhtiölle.\nYhtiö jälleen, se on selvä, ei Baradinskya eikä Villiä enää\ntoimittajiksi huoli. Humalapäissään, kuin leikin teolla, nämä olivat\nlehden joka numeron toimittaa tuhrineet, ei toimituksen kirjoittamia\nartikkeleita koskaan ihmeeksikään ollut ilmestynyt, lehden vähät\njäljelläolevat tilaajat olivat hassuja, jos sitä tilasivat, rahaa ei\nollut koskaan kassassa, juorutaanpa herrain toimittajain monesti\ntilausmaksuja juomakekkereihinsäkin käyttäneen, kirjanpito oli hullin\nmullin -- mutta mitäpä paperikauppias niistä asioista välitti, hän oli\nsellainen vanha, saamaton löperö.\n\nSilloin tulee Baradinskylle ja Villille lähtö muille markkinoille.\nIhme, elämä on täynnä ihmeitä: Baradinsky saa jonkun entisen ystävänsä\nvälityksellä mainion sahanhoitajanpaikan maalla. Hän hihkuen lyö\nkämmeniään yhteen, pitää monen viikon kekkereitä riemusta: hänestä\ntulee nyt siellä maalla hyvillä palkoilla viimein oikein raitis,\nsiisti, velaton mies: hän varmasti niin uskoo.\n\nEntä Villi, minne hän? Villi viheltää, rallattelee, viettää Baradinskyn\nlähtiäisiä, hän ei tiedä tulevaisuudestaan hölynpölyä, mutta on varma,\nettä kaikki käy hänelle hyvin. Ihmiselle ei voi käydä pahoin, kun hän\nkatsoo elämää punaisten lasien läpi, hän vannoo. Baradinskyn lähdettyä\nVilli yht'äkkiä kokoaa kamssunsa, kitaransa ja korkkiruuvinsa, jättää\nKertun itkeä tihertämään ja matkustaa jotenkin tyhjin taskuin, mutta\nriemuisin mielin pääkaupunkiin. Silloin hän on yhdeksäntoista vanha.\n\nNiin hän hummaa, hummaa yhtämittaa kymmenen riemussa vilisevää vuotta.\nMitä hänestä tältä ajalta ihmiset tietävät kertoa?\n\nYksi oli nähnyt hänen pääkaupungissa jossakin syrjäkahvilassa, kun\nkihisevät sähkövalot säteilivät leijuvassa tupakansauhussa, istuvan\npianon ääressä kalpeana ja korkea otsa hikipisaroissa, niinkuin hän\naina on humalassa, mutta silmät väkevinä, melkein hävyttömän rohkeina,\nriemukkaina säihkyen, hurjalla kiihkolla soittaa kumuuttavan, laulavan.\nHänellä oli ollut väkivaltaisen voimakas, huimaavan kirkas, hillitön\ntenori. Soittamasta noustuaan hän oli alkanut haukkua pianoa,\njoka pilaa nykyajan ihmisten korvat, siitä kun ei saa edes\nneljäsosaääniäkään ... ei se ole mikään oikea soittokone ... kaikki\npianot ja flyygelit pitäisi tuhannen siruiksi paiskata! Sitten oli\nalkanut naureskella, vitsailla, tutut ja tuntemattomat oli saanut\nhoukutelluksi ympärilleen nauraa hohottamaan, tilaamaan pöytään pullon\ntoisensa jälkeen yhä jalompaa ja jalompaa ainetta.\n\nToinen oli hänet nähnyt öiseen aikaan kadunkulmassa ylioppilasparvessa:\nkookkaana, kotkannokkaisena oli seisonut sikari hampaissa, nauru oli\nremahtanut, olivat narranneet jotakuta afääriasioillaan kiireesti\nkiertävää katulikkaa. Sitten oli parvi alkanut laulaen, nauraen, kulkea\nedelleen, Villin ääni, väkevä naurun remakka oli ylinnä kajahtanut, kun\nkadunkulman taa katosivat.\n\nHän kuuluu, hävyttömästi kyllä, käyttävän ylioppilaslakkia, vaikk'ei\nylioppilas olekaan, kaukana siitä. Ylioppilaslaulajainkin joukkoon hän\nkuuluu osanneen tunkeutua: hänellä on voimakas, värikäs ääni, ja hän on\nhauska seurarmies, ensimmäisenä valmis mihin päättömiin hullutuksiin\ntahansa. Hän on ylioppilaiden kanssa kulkenut konserttimatkoilla\nulkomaillakin. Niistä matkoista tiedetään kertoa monta hupaista juttua.\nUsein on hänet pikku kiusalla jätetty laulajajoukosta ilman\nainokaistakaan frangia yksin johonkin ulkomaiseen tyttötaloon\nmakaamaan. Saas nähdä, miten poika sieltä selviää! -- Parin viikon\npäästä Villi palaa kotimaahan pulskana ja nauravana: hänellä on uusi\nhieno puku yllään, rahoja sanoo olevan jos kuinka paljon. Hän on\nhädässä tarttunut kitaraansa, antanut kahviloissa iltakonsertteja, hän\non saanut seuraa, häntä on juotettu, hurrattu, kannettu kultatuolissa,\nrikkaana miehenä hän palaa.\n\nHän on hävytön mies, se Villi. Pääkaupungissa ei hänellä koskaan kuulu\nolevan omaa asuntoa: tunkeutuu milloin minkin tuttunsa kammioon, syö,\njuo hänen pussillaan. Yht'äkkiä voi sieltä kadota ja ystävän parhaat,\nvaaleat housut vaatekaapista hänen mukanaan. Oleksii sitten jossakin\nmaaseudulla jonkin aikaa, ei kukaan tiedä missä, kunnes yht'äkkiä\njälleen ilmestyy kaupunkiin, tulee entisen asunnonantajansakin luo,\nnäyttää housujaan, kysyy:\n\n\"Tunnetko näitä?\"\n\n\"Kuka hiisi noiden tuttu tahtoisi olla! Riihiryysyt, ihan riekaleina!\"\n\nSilloin Villi selittää, että ne ovat juuri samaiset hienot vaaleat\nhousut, jotka hän täältä viime kerralla lähtiessään oli lainannut.\nSitten hän pyytää anteeksi, nauraa, vitsailee. Ihme, etteivät tutut\nkoskaan oikein ikipäiviksi häneen suutu!\n\nKolmas väittää, että Villillä kyllä on oma asunto, Villi on sattunut\nhäntä vastaan kadulla, oitis tarttunut käsipuoleen, kysellyt uutisia,\nnaureskellut, ilvehtinyt. Vienyt viimein asuntoonsa, somaan, mutta niin\npieneen kuin laivan hytti ikään, kohta oli pöytä täynnä juomista, Villi\noli soittanut kitaraa, laulanut laulun toisensa jälkeen, vallan\nhurmannut. Pitkän illan olivat yhdessä istuneet. Villi osaa kaiken\nmaailman kielet, kuvailee siellä ja siellä ulkomailla tekemiään matkoja\n... piru tiesi, lieneekö matkustanut ... osaa keskustelun punoa joka\nasiasta, hänen juttunsa on ytimekästä, säihkyvää, terävää... Illan\nkuluessa oli vetänyt yhden laatikoistaan auki, levitellyt pöydän ja\ntuolin täyteen tyttöjen kuvia, nauraen näyttänyt punaisella\nsilkkilangalla kiinnitettyjä, paksuja kirjenippuja, alkanut jutella\nihmeellisiä, lukemattomia rakkausseikkailujaan ... hän tuntee kaikki\nnaisten hienoimmatkin vaistot ... hän on oikein tutkimalla tutkinut\nlukemattomia naissieluja...\n\nVieraalta kului puoli yötä Villin luona yllätyksissä, hämmästyksissä,\nihailussa, ihmettelyssä. Aamulla tuli viime yön henkevästä hauskuudesta\nseuraukseksi se, että hän lainasi Villille parisataa, ihan liikutusta\ntuntien, kun sai kunnian sellaiselle neroa leimahtelevalle nuorelle\nmiehelle lainata, ja häpeissään, kun ei ollut enempää antaa. -- Mutta\nVilli, piru, ei ole vieläkään hänelle lainasta sanaakaan hiiskunut.\nLieneekö unohtanut?\n\nMillä hän oikeastaan elänee? Sellaisilla kepposillako alinomaa? Ja mitä\nhän pääkaupungissa tekee? Ei mitään muuta kuin huvittelee. Ja sellainen\nhän lienee kuolemaansa saakka. Neljäs kertoo Villin hänelle sanoneen:\n\"Minä olen liiaksi saanut lapsena iloitta kitua, nyt en voi olla\nottamatta ennen kiellettyjä iloja tuhatkertaisesti takaisin. Jumalan\nkiitos, sitä varten minulle on jätetty perinnöksi oivalliset lahjat:\näidiltä lauluääni ja isältä uskottelukyky. Isäni oli suuri romantikko,\nhän näki aaveita keskellä päivää. Minä tahdon nähdä auringon paistavan\nja tuntea kukkasten tuoksuvan keskellä räntäisintä, harmainta talvea,\nja kun minä tahdon, niin minä myös näen ja tunnen. Ken ihailee\nhumbugia, sille minä laulaen ja soittaen sitä yltäkyllin tarjoan, mutta\nken aikoo vastaan ottaa, tietäköön, että humbugi maksaa rahaa! Olkoon\nvaruillaan, onhan hänelle annettu kuvittelun jumalainen kyky\njärkeäänkin kasvattamaan! -- Sellainen romantikko minä olen; olkoot\nmuut realisteja, jos se heitä elättää, sillä maailmassa on kaikkea,\nmitä kukin haluaa!\" sanoo Villi.\n\nViides väittää, ettei hän niin paljon hävyttömillä kepposilla elä kuin\nyleensä luullaan. Hänhän sai täysikäiseksi tultuaan koko joukon rahoja\nisältään perinnöksi.\n\n\"Eipäs!\" sanoo kuudes. \"Ei hän isältään saanut penniäkään, sillä isä\njätti omaisuutensa veljelleen. Mutta se veli ei ole tahtonut pitää\nrahoja, on kaikki antanut Villille. Niillä hän elää.\"\n\n\"Oh, ne rahat on aikoja sitten tuhlattu, niitä oli varsin vähän!\"\nvirkkaa seitsemäs. \"Mutta Villin sedällä on nuori vaimo... Sitä Villi\nkuuluu rakastelevan saadakseen rahoja. Mies on sellainen vanha hupelo,\nkuuluu ensimmäistä lastaankin opettaneen jo vuoden vanhana nukkumaan\ntalvella kylmässä porstuassa, että muka karaistuisi. Lapsi tietysti\nkuoli kuten ennen mustalaisen hevonen. Mutta eukoltaan Villin setä\nsai paljon rahoja, rahanaimiset ovat heidän suvussaan olleet\npoikkeuksettoman tavallisia. Höperön setänsä rouvalta Villi nyt rahansa\nhankkii.\"\n\nJaa -- suuri romantikko on Villi, kymmenen vuotta hän on maailmaa\npunaisten lasien läpi katsoen elänyt, väkevänä, verevänä, laulavana\nelänyt humussa ja sumussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä päivänä hän huomaa, että hänellä alkaa olla jo ikää.\n\nIltasella myöhään asuntoonsa tultuaan ja kynttilän sytytettyään hän\nsattuu katsahtamaan peiliin -- hyi, mikä siellä oli! Inhoten ja\npelästyen hän nakkaa peilin kädestään, siruiksi melkein tahtoisi lyödä\nsen!\n\nIrvistikö siitä häntä vastaan itse saatana vai...! Sellainen tyly,\nkorkea otsa, suupielissä hammasta pureva, melkein iljettävä ilkeys,\nleukaluiden lihakset paisuivat ja värisivät hammasten kiristyksestä.\n\nHyi! Vai oliko se ehkä hänen isänsä: sellainen laiha, punainen kaula\nahneesti kurotteli peilistä, kurottelivat punaiset kasvot, joista\näkäisen indiaanin-nenän kahden puolen silmät tuijottivat älyttöminä,\nsameina, epäilevinä. Hiukset kosteina tahmautuneet otsaan kiinni,\nohimosuonet pöhöttyneinä, punaisina kiemurtelevat kuin onkilierot.\n\nHyi, Villi on ihan selvästi omassa äänessään kuulevinaan isän\njuopuneen, järjettömän korinan. Hän tupsautti pikaan kynttilän\nsammuksiin, pujahti vuoteeseensa. Mutta unta hän ei saanut.\n\n\"Ihmiselämä on kuin vesivärimaalaus: jos pohja on mustaksi tehty, älä\nyritäkään siihen kirkkaita värejä sivellä, musta ne nielee. Mikä on\ntummaksi alkujaan tehty, se myös tummana pysyy!\" supisee Villi\nvuoteessaan itsekseen.\n\nUlkona räiskyy lumiräntää, ainaista iljettävää, märkää. Kuin ääretön,\nlimainen, tuhatlonkeroinen nilviäinen ryömii jälleen kosteus ja\nräntäinen iljettävyys yli kaupungin. Tuuli uikuttaa, uhisee, sen ääni\nkorisee joskus kuin takan kurkusta petoja sisään pyrkisi.\n\nKuumeisin silmin Villi tuijottaa kattoon, hän alkaa olla väsynyt\nhuvituksiin, hänellä alkaa jo olla ikää...\n\nTuuli pimeässä tohahtaa... On kuin hahattavaa naurua tuulessa kuulisi,\nsitten vinha, uhkaileva vihellys viiltää aina Villin luiden ytimiin,\nvihellykseen vastaa kuin kaukaa, jostakin kaupungin takaa, kuin\ntuhansista sudensuista valahtava, epäselvä ulahdus.\n\n-- Haha ... nyt laulavat sudet minulle -- muistojen sudet... Susia,\nsusia kaikkialta hipsuttaa, kuin märkä, lokainen virta, hampaat\nirvellään, tuhansia, kymmeniä tuhansia... Haha, ne laulavat minulle:\n\n\"Sinä olet vaivainen raukka, sinä olet pettänyt ne, jotka lahjoistasi\npaljon toivoivat, sinä et ole osannut pyrkiä totuuteen...\n\n\"Sinä olet yhtä tyytyväisenä syönyt sekä raukkojen että kunnon\nmiesten pöydistä, sinä olet vaiti kuunnellut, kun pappi\nsunnuntaiaamuna postillasta lastensa vereen istutti saarnojen\nlähimmäisvelvollisuuksista vapauttavaa unta, sinä olet yhtä\ntyytyväisenä viihtynyt tieteilijäin kalottien, upseerinarrin olkaimien\nja velttouttaan tunnelmoivain taiteilijain kuin ponnistelevain\ntyömiesten piirissä. Sinulla ei ole ollut mitään harrastusta tai\nvakaumusta yhteiskuntahenkilönä -- siksi sinun elämäsi muisto\nlakaistaan ihmisten mielistä pois kuin syksyn kuivettuneet, karisseet\nlehdet tuuli pois lakaisee...\n\n\"Sinä olet tahtonut olla pelkkä oman elämäsi taiteilija. Sinä et ole\nkoskaan muuten kuin kitaraa leikillisesti heläyttämällä sanonut\nvastalausettasi niille, joita olet ikäsi muka vihannut: pappeja,\nvirkamiehiä, kalpeita taiteilijoita, jotka jo aikansa eläneillä ja\naikaa sitten kuolleilla totuuksilla koettavat ihmisten\nterveydenkaipuuta tyydyttää. Sinä et ole tahtonut taistella, vain elää.\nMikä tyydytys sinulla on menneestä elämästäsi?\n\n\"Sinä olet jäänyt yksin. Niistä tovereista, joiden seurassa ennen\nlaulaen matkasit, hummasit, on osa kuollut; monet, kaikkein hienoimmat,\nhennoimmat sielut -- tappaneet itsensä. Osa missä hiidessä lieneekään,\nmerillä, Amerikan kaivoksissa: kaikkein uljaimmat, välinpitämättömimmät\nsielut. Loput, niiden kanssa et ole hummannut, virkamiehiä.\n\n\"Tuossakin tapasit päivällä kadulla erään tuttusi, nyt varatuomarin,\njonka kanssa ennen alaluokilla vierekkäin istuitte. Kulki löntysti\nkadulla kylki edellä, molemmat kengänkärjet vasemmalle käännettyinä,\npaksun nenän sieraimet leveinä. Sinua värisytti, kun hän antoi kättä,\njoka on kuin veltto, märkä, limainen kinnas. Ne kämmenet olivat kuin\nliimaiset kärpäsloukun lehdet, rahoja ne kärpäsinä ahnastivat.\n\n\"Hän ilkesi sinulle sanoa: 'Kuule mies, etkö sinä koskaan aiokaan\nvakaantua! Yhäkö elää rempuat laulusi varassa vain!'\n\n\"Hänellä oli koulussa ollessaan hyvä pää, tai oikeammin opettajien\npelosta syntynyt lukemiskiihko. Jo koulussa, vaikka varoja oli, hän\noppi hautautumaan kirjapinkkoihin ihmisiltä, elämältä. Ylioppilaana\njatkuu koulun tahti: hän suorittaa tutkinnot väkipakolla, luullen\nhyveeksi vain sen, että saa pian virkalakkinsa, osaa ajaa leukansa\nsileäksi. Hyi, että sellainen iljettävä mies viitsii puhua\nvakaantumisesta! Hän, joka itse ei ole vakaantunut koskaan, kun ei ole\nkoskaan uskaltanut iloiten remputakaan!\n\n\"Ja se on niin perhanan varakas ... sinulla ei ole muuta omaisuutta\nkuin kitara, jonka kannelle kai salaisuudessa monet kyynelet ovat\ntipahtaneet, punaisilla nauhoilla sidotut kirjepinkkasi ja -- velat ...\nhahaha...\n\n\"Toinen virkamiestoverisi on ankara kansan mies, mutta alati tolkkuaa,\nettä hänen talonpoikaissukunsa johtaa alkunsa puolalaisesta\naatelismiehestä; on päntännyt päähänsä vain pitkän kurssin\nstatistiikkaa, mutta arvostelee, naureskelee tyystin tieteet ja\ntaiteet; on hienoon pukuun puettu salonkimies, mutta soittaa pianoa --\nphonolan avulla. Hyi! Hän on nousukas häntäkärpänen, jonka kohtalo\noikeasta asuinpaikastaan, talonpoikain lantatunkioilta, on ajanut\nauringonpaisteeseen oikean ihmisen inhoksi nahkaansa kimalluttamaan!\nTämäkin häntäkärpänen horisee aina sinun ympärilläsi, pistelee\nveloistasi, voitonylpeästi hymyilee sitten vielä kuivuuden viisaita\nneuvoja antaen... Hyi! Ja hänkin on varakas, mutta ahnas!\n\n\"Tuossa on nousukas liikemies, joka on ahnehtien koonnut itselleen\ntiloja, sahoja, kivimuureja ei oman neronsa, vaan toisten tyhmyyden\nkautta. Mutta hän häpeää kuin rikostaan, jos imarrellen kehutaan hänen\ntyökykyään. Hän ylpeilee rikkauksillaan, ei työllään. -- Hänellä oli\nvaimona entinen piikansa. No mitäpä siitä! Mutta kun piikamaisuus\npaistaa naamasta, silmistä, kellonvitjoista ja hameenhetaleista!\n\n\"Ja entä entinen luokkatoverisi, nykyinen luutnantti sitten! Hänen\nainoa omaisuutensa on punaisilla nauhoilla koristettu sotilashame, jota\nkyynäränpituisena ja sikari suussa laahaa kintuillaan. Mutta siitäpä\nhän voi olla niin mahtava kuin pappi akkamaisuudestaan!\n\n\"Jonkun ystäväsi on hänen isänsä uhrannut Isakina Jumalalle syntiensä\nedestä. Isää ei laiha vaimonsa miellyttänyt, siksi hän piti hyvää\nsänkypesuutta piikansa kanssa. Sai tunnonvaivoja, päätti tehdä\npojastaan papin. Eikä tullut sitä herranenkeliä, joka olisi pojan\nasemesta antanut isälle oinaan uhrattavaksi. Sillä poika itse oli\ntyhmyytensä takia oinaaksi tullut. -- Mutta uskontunnustus ja\nvatsanpullistus hänellä nyt on, varmat tulot. Mitä on sinulla, Villi?\nVelkoja!\n\n\"Yksi entisistä koulutovereistasi on esteetikko: toistakymmentä pitkää\nvuotta nuuskittuaan filosofisia saivarruksia kauneuden laeista hän on\ntullut onttosilmäiseksi, kyyryiseksi, keltaiseksi kirjastohyllyjen\nvarassa seisovaksi muumioksi. Hän tietää mitä hänenlaisensa\nauktoriteetit kauniina pitävät -- mutta hän punastuu närkästyneestä\nhäpeästä, jos elämästä hänelle ainoakin tosikaunis sana puhutaan. Hyi,\nhomehtunut kirjaskorpioni!\n\n\"Kun sinä näet raittiusmiehen, joka ei tahdo syödä pihviäkään, kun\npelkää sen menevän heikkoon päähänsä, tai aina suu väärällään\nuikuttavan siveyssaarnaajan, joka ei tiedä hölynpölyä siveettömyydestä\nsanoa, kun ei ole koskaan itse langennut muuhun siveettömyyteen kuin\nraukkamaiseen uikutukseen, niin Herra Jumala: kannattaako sinun elää\njoukossa noiden matojen, jotka ulkokultaisesti harrastavat pientä, kun\neivät tohdi mitään suurta harrastaa! -- Niinkuin kansan terveys\njohtuisi niinsanotusta siveydestä tai raittiudesta, eikä raittius ja\nsiveys kansan nuorekkaasta, iloisesta elämisen innosta!\n\n\"Jos sinulla olisi yksikin iloinen ystävä jäljellä vielä, niin sinä\nhäneltä rukoilisit: tee minulle vielä yksi hyvä työ, ammu minulle kuula\nkalloon; minusta alkaa koko ympäristöni tuntua niin yksinäiseltä,\nvanhentuneelta, raihnaalta, että siitä käy henkeeni löyhkä kuin\nmätätautisesta, kuin yököttävästä, märänneestä juustosta! Ammu kuula\nkallooni, etten tule vanhaksi kuin muut. Sillä vanhentuminen on rikos!\"\n\nMutta sitä ystävää ei enää ole, Villi on yksin. Hän on alennut\nentisestä hummaajapiiristään alussa keltanokkain, viimein joskus\nhampuusienkin parveen kitaraa soittamaan ja laulamaan. Mutta nämäkään\neivät häntä ymmärrä: hänellä ei tosiaan ole monesti yllin kyllin rahaa,\nvelkoja vain.\n\nSiis täytynee Villin itsensä pitää huoli vapautumisestaan...\n\nKun hän olisi jättänyt edes jotakin silmin nähtävää, käsin\nkosketettavaa jälkeä elämästään! Mutta ei, hän on vain kitaralla\niloisiin lauluihin näpännyt säestyksiä, hänen elämänsä merkitys katoaa\nkuin vaahto aaltoihin.\n\nKun hän voisi olla edes välinpitämätön, mies, joka kylmästi näkee, että\nkaikki lopulta sittenkin on turhuutta, tyytyväinen! Niin, siinäpä se\non: jos ihminen jaksaa olla itseensä tyytyväinen, oli hän sitten vaikka\nhampuusi, rikas tyranni, rosvo, kerjäläinen, niin hän on suuri ihminen.\nMutta voiko Villi olla sellainen?\n\n-- Minun elämäni pyyhitään pois kuin syyslehti maan kaljulta kamaralta\nlentämään! Minä olen vain tahtonut nähdä punaista unta, nyt pannaan\nmustat lasit silmilleni -- niin, johan Baradinskykin on vuosia sitten\nitsensä ampunut... Miksi en olisi sellainen kuin sukunikin: isoisä\nhirtti itsensä hassuteltuaan koko ikänsä olemattomasta nahkajakusta;\nisä oli hullu mustasukkaisuudesta, kuvitteli näkevänsä piruja ja\nenkeleitä, ei mitään luonnollisia olennoita suvainnut... Äiti kuoli\nkidutettuna houruna, kostonko jätti Villille? Kenelle hän kostaa?\nItselleen, sukuverelleenkö?\n\nNiin kai. Pilautunut veri on maahan laskettava, ettei se vielä tulevia\npolviakin pilaisi.\n\nHyväinen aika, Villi huoneensa pimeydessä valvoessaan, pimeyden valtain\nalkaessa saartaa, kuoleman tunnon haikeasti ahdistaessa hänen\nsydäntään, on ilmielävästi näkevinään isoisänsä: riippuu nuorassa,\nkurkku vielä korahtelee ... ja isä sitten: kurottava laiha kaula, otsa\nhikeä ja silmät kyyneliä tulvien, ohimoilla suonet pullistuvat kuin\npäälakea kohti kiemurtelevat punaiset onkimadot.\n\nVillille tulee kyynelet silmiin ... isän muistossa on jotakin haikean\nrakasta kaiken kauhistavan iljettävyyden keskellä... Isä tulee häntä\nkutsumaan lepoon, kuolemaan...\n\nYö on tuskallinen ja karvas, tuuli huhisee ja uikuttaa.\n\n-- Miten tämä pimeys niin yht'äkkiä tuli ylleni ... se kestää yhtä\nkauan kuin eletyt ilotkin, ellen jaksa lopettaa oleskeluani pimeydessä.\nJohan lapsena hankin itsemurhaa: menneet aikeet eivät ihmisestä koskaan\nkatoa, ne piilevät yhä hänessä itsessään, vaanien odottavat sopivaa\ntilaisuutta... Mitähän häväisijäni, säälijäni minusta jälkeenpäin\npuhuvatkaan, jos nousen nuoraa myöten taivaaseen? \"Velkojensa vuoksi\nhän sen teki!\" sanovat. \"Sääli miestä, joka hukkasi suuret lahjansa.\"\n-- Perhana! Mutta mitä minä heistä välitän. Haudassa ei kuule hämäyksiä\nja haukkuja. Varokoot vain itseään: itsemurhasta ei ole vahinkoa\nmurhaajalle, vaan niille eläville, joille hän jättää synkät kuvat\nelämästä...\n\n\"Ah, ah!\" huokaa Villi raskaasti. \"Kun saisi edes tiimankin unta...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aamulla, kun hän nousee vuoteeltaan, paistaa päivä jälleen\nkirkkaana. Villin raskas mielihaikeus kevenee.\n\n-- Vielä minä ennen kuolemaani teen sellaisen tempun, että näkevät vain\nlahjakkaan Villin sellaisiin kykenevän! hän itsekseen riemastuu, kun\nlaskeutuu alas viileitä kiertoportaita iloista väkeä viliseville\nkaduille. -- Se viime yö oli hassu! hän ajattelee.\n\n\n\n\nMARIANNE.\n\n\nOi nainen, Marianne, sitkeässä, hellittämättömässä väkevyydessäsi\nihana, miksi olit kerran kuitenkin niin heikko!\n\nKatseesi, jonka luiden ja ydinten läpi pistävää, kaikkea epäilevää\ntarkkanäköisyyttä peittää punnittu, pettävän ystävällinen hymy, miten\nse katseesi kerran sittenkin saattoi olla niin sokea, kuin et ikinäsi\nolisi kalveintakaan valonsädettä maailmassa nähnyt!\n\nOtsasi, joka on korkea ja kirkas, -- koko pitkän ikäsi sallit vain\nlaskettujen, kylmäin aatosten siinä liikkua, - miten ihmeellä sinä\nkuitenkin kerran annoit otsassasi sammua kaiken ihannoimasi järjen?\n\nSinä, joka olit naisen sitkeissä, hellittämättömissä, karvaissa\nponnistuksissa jo aikoja sitten omaksunut ylpeän opin: \"ei pelätä muita\nmusertaa, eikä surra, jos itse musertuu, niin tullaan väkeväksi\", --\nmiten ihmeellä saatoit yhdellä ainoalla hetkellä hukata sen kaiken,\nmitä koko ikäsi tuon opin ohjaamana olit itsellesi koonnut?\n\nSinä, joka et viikkokausiin yhtenäkään yönä paria tuntia enempää\nnukkunut etkä kumminkaan väsynyt, hymyillen, pettävästi laulaen kuljit\njäntevänä ja virkkuna humalaisten herrain joukossa, heidän kirkkaat\nrahansa tulvana vuotivat notkealla vyötärölläsi keinahtelevaan\nlaukkuun, sinä, jonka ei tarvinnut moniin öihin silmääsi ummistaa,\nmiten kuitenkin kerran selvällä päivällä nukuit valppautesi unohtaen\npettävään uneen?\n\nSinä, jonka vanhentuneet kasvot hieman pöhöttyneesti punoittivat parin\nvuosikymmenen hienosta naukkailemisesta, vieraille tarjottavain juomain\nkelvollisuuden tarkastamisesta, sinä joka et juomiin tottuneena olisi\npäihtynyt sadan pahimman juopon kanssa kilpaillessasi, miten saatoit\nsinä yhdellä hetkellä tajuttomasti päihtyä yhden ainoan juopon, kauniin\nmiehen pelkästä läsnäolosta?\n\nOlithan sinä nähnyt tuhansittain miehiä, heistä yhdellä ainoalla\nkatsahduksella, naisvaistosi voimalla, tunsit perin pohjin jokaisen.\nMiksi et kuitenkaan yhtä tuntenut!\n\nKoko elämäsi oli ollut hikeä, näyttelemistä ja pirullisen väkevää\nsankarillisuutta. Miten yht'äkkiä aloit leikkiä, avata itsesi toisen\nnähtäväksi pienimpään sopukkaan saakka, palata siihen, jota olit\nvaronut kuin yksin jätetty etuvartija vihollisvaaniskelijoita: hellään\nnaisellisuuteesi?\n\nMiten saatoit kaiken sen, jota koko ikäsi olit työllä ahnaasti koonnut,\ntuhlata yht'äkkiä pois leikitellen, uhrautuen, säälien, rakastaen?\n\nMikä ihme sinut, oi ylpeä Marianne, sai Villin vaimoksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä olit syntyisin pienestä merenrantakaupungista -- samasta, jossa\nVilli oli kerran poikana saarnaillut raivoisaa darwinismiaan ja\nrevolverilla ampua paukutellut, -- köyhistä työläisvanhemmista. Koulua\nsinä et saanut käydä kuin parhaiksi rippikoulun. Mutta sinä olit\nnaiseksi kypsyessäsi kovin kaunis.\n\nMarianne, kasvosi olivat kalvaan valkeat kuin puhtain, läpikuultavin\nmarmori. Luuli, että otsasi hipiästä valo helotti kultaisena,\npehmoisena kuin marmorikuvan otsasta päivän säteet. Mikä lämmin, uhkuva\nmarmorikuva! Mustat silmät avomielisinä, lämpöisinä hymyilivät.\n\nSinua ajelivat kotikaupungissa olutpanimon naureskelevat, hölmöt\nsaksalaiset mestarit, joku kyvyttömyytensä vuoksi laiha ja\ntekosentimentaalinen runoilijavätys, pillerinpyörittäjät apteekista,\npuotisällit, laihat pukit räätälien pöydiltä. Ah, olitko sinä heitä\nvarten, sinä, jolta moni sivistynytkin oli kaulastasi hellästi helmiä\nanellut saadakseen edes yön noita ihosi tuoksuvia, lemahtavia koruja\npitää rinnallaan, sitten jälleen takaisin tuodakseen. Sinä, jonka\njalkoihin moni ylen rikas ja antelias oli laskenut hopeitaan, että edes\nyhdeksi ainoaksi yöksi kävisit heidän kanssaan ja rakastettunsa olisit\nyhden ainoan yön. Ah niitä hävyttömiä!\n\nSinä, joka olit kaunis, mutta köyhä, sinä kaipasit kotikaupungistasi\njonnekin muualle, missä ei kauneutesi riemastuttavaa häikäisyä\nhimmentäisi vanhempain köyhyys, suvun alhaisuus. Ehkäpä kauneutesi\nmuualla toisi vielä sinulle aavistamattoman onnen, ihmiset eivät sinua\nhäpeällisesti tohtisi polkea, kun eivät sukusi köyhästä kurjuudesta\nmitään tietäisi, heitä vain kauneutesi häikäisisi.\n\nSinut sai vanhempaisi luota pääkaupunkiin houkutelluksi joku\ntuttavattaresi, juuri avaamansa pienen kahvilan omistaja. Sinä olit\npirteälle, näppärälle kahvilan rouvalle erinomainen afäärivälikappale,\noivallinen kahvilan kyltti. Sinä olit kaunis, nuoria miehiä kihisi\nympärilläsi pienessä kahvilassa, kahvilan suklaalla, kahvilla ja\ntupakoilla oli lentävä menekki, rouva hymyili, kun laukku hänen\nkupeellaan oli joka ilta paisunut hymyilläsi saaduilla rahoilla\npullolleen.\n\nSe oli sinulle ihanaa aikaa. Paljon palkkaa et rouvalta vaatinut,\nriitti se, että sait riemuita ja elää rakkaan yleisösi ihailemana.\nRiitti kaikista valvomisista ja ponnistelemisista palkkioksi se, että\niltaisin ryntäsi kahvilaan hurjan iloinen, laulava, rymyävä, remuava\nylioppilasjoukko, oitis riemuiten ympärillesi kokoontui, aloitti\nympärilläsi huikean, iloisen, rallattelevan piiritanssin.\n\nJoskushan tosin loukkaannutti, haikeasti sydämeesi pisti jonkun\nirvihampaan puhe: hän mainitsi salaperäisesti, nokkaviisaasti\ntovereilleen silmää iskien joistakin olkaimista, upseerista, joka\nmaalaa eläviä kuvia ... hyi ... jolle Marianne muka kotikaupungissaan\noli ollut mallina... Ah sellaista nokkaviisautta, salakähmäisyyttä...\nMitä pistelijä oikein tarkoitti? Marianne oli lentänyt punaiseksi,\nkatsoi tuskallisen ärsyttyneenä puhujaa, vaati loukkaantumisesta\nvapisevalla äänellä selitystä.\n\nPuhuja ei selittänyt, iski vain nenäkkäästi silmää tovereilleen. Mitä\nhän on tietävinään? Ja mitä ilkeitä valheita hän tirskuville\nystävilleen hänestä uskotellee!\n\nSeuraavana iltana hän puhujalta kahden kesken uteli, mitä tämä oli\noikeastaan tietävinään siitä, josta oli eilen puhunut. Koko yön oli se\nilkeä viittaus hänen mieltään kalvanut ja vienyt häneltä unen.\n\nPuhuja ei nytkään vastannut selvään, teki vain ilkeitä, salakähmäisiä\npistoksia silmät kiusallisesti kiiluen. Ah, kuinka ilkeä! Tosinhan\nMarianne kerran kotikaupungissaan oli ollut mallina eräälle maalaavalle\nupseerille, mutta mitä pahaa siinä oli! Maailma on niin ilkeä, se\nsepittää valheita. Minkätähden?\n\nSitten Marianne huomasi, että puhuja olikin nuo pistoksensa tehnyt\nmustasukkaisuudesta ja että muut olivat mustasukkaisuudesta ilkeästi\nnauraneet niille. Marianne piti näet erityisesti vain yhdestä\njokailtaisista vieraistaan, kauneimmasta, siivoimmasta. Silloin\nMarianne halveksivasti nauroi: sellaisia raukkoja, ne halventavat hänen\nnimeään, kun eivät voi saada häntä rakastumaan heihin, mokomiin rumiin\nirvikuonoihin! Kuuluisiko sitten kahvilatytön moniin velvollisuuksiin\nvälttämättä sekin, että hänen pitäisi sydämensäkin paloitella\nvieraitten ahmittavaksi kuin mikä omenakakku ikään!\n\nSen jälkeen Marianne irvistelijöille keikautti valkeaa, paljasta\nkaulaansa, antoi piston pistosta vielä myrkyllisemmän, iski miesten\narimpaan paikkaan: heidän itserakkauteensa. Kun hän nauraen sanoi\njotakuta rumaksi, silloin vaikeni nolosti puhujan suu, silloin oli\nvaikea olla Mariannen ilkkuvain, ihanain katseiden alla, silloin kasvot\nvääristyivät rakkauden harmista, loukkaaja tahtoi muuttua ystäväksi,\nmutta Marianne, hän ei häntä enää ystävyyteen päästänyt.\n\nMarianne rakasti vain yhtä, ja tämän ystävyydellä hän muita kiusasi.\nVain sen yhden hän antoi lämpöiseltä, hivelevältä kaulaltaan ottaa\nhelmirihman, joka kimalteli kuin rivi punaisia, raskaita veripisaroita,\nvain sen yhden kanssa hän vaihtoi rintaneulojaan, sormuksiaan merkiksi\nvilpittömästä ystävyydestä, sen yhden kanssa kulki aamuin torilla\nhedelmäostoksillaan -- ah, hän ei tietänyt, mitä hän ei olisi voinut\nsille yhdelle uhrata, ruumiinsa, sielunsa, jos olisi ollut tarpeen.\nMutta nythän ei kumpikaan anonut toisiltaan muuta kuin kuluvain hetkien\nviatonta ystävyyttä, juttelua; joskus sylissä istua, ehkä arasti\nsuudellakin.\n\nMutta sitten Marianne alkoi vähitellen enemmänkin toivoa ... olihan tuo\nhänen ystävänsä lukumies, lahjakas ... hyvä Jumala, mitä Marianne-parka\nuskalsi jo toivoen ajatellakin!\n\nEräänä iltana, Marianne oli jo kerran kiihtyneenä, huimautuneena,\nheikkona arasti sattunut ystävälleen asiasta palavan sanansa\nvihjaisemaankin -- eräänä iltana myöhään ... kaduilla tihkuu vettä,\nsameata usvaa ... tulee hänen ystävänsä kahvilaan, näyttää niin\nsurulliselta, väsyneeltä.\n\nIstuutuu pöydän ääreen, puhuu:\n\n\"Marianne, Marianne! Istu tuohon toiselle puolelle pöytää, ojenna\nkätesi yli tahraisen pöydän minulle... En rakasta palanutta tuhkaa, en\nviinin jätteitä laseissa. Rakastan valkeaa kättä, joka ojentuu yli\npöydän, kätkee katseiltani puoleksi tyhjennetyt lasit ja palaneet\nporot.\"\n\nHe puhelivat kauan, hänen ystävänsä oli niin säälittävän rakas, näytti\nsamalla peloittavalta, oudolta ... ilma oli tukahduttava,\ntupakansauhuinen; verenpunaista valoa heijastivat sauhuihin katosta\nsähkölamput.\n\nLopuksi ystävä sanoi, ettei hän voi enää rakastaa ketään, hän oli\nliiaksi maailmassa rakastanut, hän oli nyt sydämeltään niin köyhä,\nrukoili anteeksi.\n\nSen jälkeen ei hän Mariannen luona käynyt. Tokkopa Marianne häntä\nkaipasi?\n\nSiitä saakka on Marianne ollut sellainen, ettei hän ihmisiä ole\nrakastanut, enemmän vihannut. Hyväillä kyllä häntä ovat saaneet jotkut\nharvat miehet, joilla on vankasti rahaa; sillä Mariannen rakkaus, se\nmaksaa. Hyväillä kyllä ovat saaneet, Marianne on heille hempeästi\nhymyillyt, nähdäkseen heidän heikkoutensa, saadakseen tietää miten hän\nparhaiten voi heidät saada tuhlaamaan rahaa hänen kootakseen. Siitä\nsaakka oli Mariannella selvä, kylmä tunnuslauseensa: ken antaa itsensä\ntallata, se tallataan. Sen jälkeen oli Mariannella selvä, suuri\nelämänohjelmansa: koota suuri omaisuus, sitten erota iljettävästä\nkapakoitsijan virasta, toisten verta imemästä, mennä ulkomaille,\nmatkustaa ja asua siellä täällä unohdetussa rauhassa; sitkeän, pitkän\ntyön hedelmiä nauttia yksin niinkuin niitä kokosikin, yksin\nsankarillisesti kuolla kuten oli elänytkin.\n\nJa Marianne, hän palveli sitten sitä, joka parhaiten maksoi, hän\nsäästi, ponnisti, näytteli, nöyrtyi, oli ylpeä, pyydysti, ahnasteli;\nkasvatti järkeväksi itsensä, kylmä oli kuin mustatukkainen marmorikuva.\n\nKotikaupunkiinsa hän oli viimein rakennuttanut sen ensimmäisen suuren\nhotellin. Se on kallis, komea rakennus, se tuo hänelle paljon rahaa. Ja\noven päällä on kyltissä: Hôtel Marianne.\n\nMarianne on iältään jo neljänkymmenen vaiheilla, mikään kaunis ei hän\nenää ole, silmät vain terävinä, viisaina tarkastavat, huulet alati\nkylmästi hymyilevät, kasvot ovat hieman pöhöttyneet viinien maun\ntarkastamisesta.\n\nPian hän on määrässään, vielä satatuhatta rahoja lisää, ja hän myy\nhotellinsa, matkustaa ulkomaille, etelään, ei koskaan sieltä enää\npalaa, yksinäisyydessä kuolee.\n\nMutta yht'äkkiä tietää koko maailma, että hän on kihlautunut kaikkialla\ntutun huijarin Villin kanssa. Mitä tämä merkitsee?\n\nSe merkitsee hyvää: että Villiltä voivat velkojat nyt saada rahansa\ntakaisin. Mariannella on yli puoleen miljoonaan nouseva omaisuus.\n\nSe merkitsee, että Villi on koko keppostäyden elämänsä kruunannut\nsellaisella keisarikepposella, jota suurimpainkin elämänymmärtäjäin\ntäytyy hämmästyä.\n\nEi hän olisi Villi, suuri romantikko, kuvittelija, lahjakas nero, ellei\nhän voisi saada itselleen elämän hyvyyksiä ilman omaa hikeä!\n\nEi hän olisi Villi, ellei hän voisi sokaista ja huumata naista, joka\nvarmasti luuli jokaisen miehen salaisimmatkin vaistot kylmällä\nsilmäyksellä näkevänsä.\n\nEi hän olisi Villi, ellei hän osaisi naistuntemustaan käyttää\ntehdäkseen tyhjäksi sankarillisen naisen pitkän elämän ajalla harkitut\naikeet.\n\nEi hän olisi Villi, ellei hän osaisi katsoa elämää punaisten lasien\nlävitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOh, olisipa Marianne vain tietänyt, mitä Villi tunsi ja ajatteli, kun\nhän Mariannen kammioissa lepäili sohvalla likööripöydän vierellä kaunis\npää Mariannen helmoissa, kun he, ikäihmiset, leikkivät kuin lapset,\nposkilla rusotti liköörin väkevyys, Villi Mariannen helavyötä hymyillen\naukoi, Villi, vankka mies, pitkä, leveähartiainen, niin että Mariannen\nselkäpiitä nautinto huumaten väristi, kun hänen sylissään lepäävän\nmiehen lujasti pusertavat käsivarret hänen uumiaan kietoivat!\n\nVilli päästi auki hänen vaskenvälkkyvän helavyönsä, hänen röijynsä\nnapit availi, naureskellen ja leperrellen tarkasteli hänen liivinsä,\nnarisevat korsettinsa -- uh, sellainen laiha, luinen kupu sieltä\ntuntui. Inho Villiä ihan värisytti! -- Oh, ajattelee Villi, -- mikä\nkummallinen yhteensattumus. Äitipuoleni nimi oli Mariana, tämä on\nMarianne. Äitipuoleni tappeli isäni kanssa. Herra Jumala, mikä tästä\naviosta oikein tulee...\n\nVilli ei ikinään ollut osannut oikein rakastaa, ainakin siinä suhteessa\nhän oli iäti ollut sairas. Rakkaus ei koskaan ollut voinut häntä työhön\nja ponnistuksiin innostaa, rakkaus oli ollut vain ajanvietto, lelu.\n\nTuskinpa muulloin hän oli edes kiihkeästi rakastanut kuin aivan\nlapsena, sairaalloisesti liian varhain kehittyneenä. Koulupoikana hänen\nrakkautensa huusi taivaisiin kuin vuodatettu viaton veri, silloin hän\nsaattoi valvoa öitä silmät kuumetta palaen ja morfiinipullo vapisevissa\nkäsissä.\n\nSen jälkeen hän oli morfiinipulloja hankkinut ja taas särkenyt vain\nyltäkylläisyyden ja väsymisensä vuoksi.\n\nNiin monesti hän oli uskotellut itselleen muka rakastavansa... Villi\nmuistaa iäti, kun hän ensimmäisen kerran oli suudellut sydän kaikesta\nkiihkosta tyhjänä, halutonna. Hänen huulensa tuntuivat kylmiltä,\nsuudellessa hänen tarvitsi miettiä, mitä naiselle puhuisi, nainen\niljetti häntä, sanat tulivat velttoina, jäykkinä, liikkaavina, Villin\ntunteettomuutta ivaavina.\n\nKun hän silloin iltamyöhällä palasi kotiinsa, heittäytyi hän vaatteet\nyllä sänkyynsä, tuijotti kattoon, sydäntä oudosti kouristi. Nyt on\nrakkaus mennyt! hän huudahti. Mutta se oli kauan, kauan sitten.\n\nSen jälkeen hän ei etsinyt naisen läheisyyttä sisäisestä pakosta; vain\npitkän, toimettoman ajan kuluksi.\n\nJa nyt se on näin pitkällä. Raha-aviothan ovat hänen sukunsa veressä.\nVilli pelkää, synkät varjot yhä paisuvat, synkkenevät.\n\nKohdatessaan toisensa ensin junassa he istuivat vastapäätä toisiaan: no\nniin, Villistä hänen pieni jalkansa oli aika soma, kun se\nkiiltonahkaiseen kenkään puettuna pisti esiin helmuksien alta, mutta\nkasvot olivat punertavat, pöhöttyneet. Villi tiesi kumminkin, minkä\nkultalinnun läheisyydessä oli. Nyt onni potkii jos koskaan! hän\najatteli punoen koko vaistollaan ja taidollaan keskustelua.\n\nJa se onni potki. Se oli niin usein potkinut Villiä niin hyvin, ettei\nhän sen saavutettuaan tuntenut omain ponnistusten nautintoa.\n\nMarianneen kihlautuessaan hän oli polttanut kaikki entiset kirjeet, ne\nmuistot häntä niin vaivasivat. Hän oli tuuminut: nyt maksan velkani,\nrupean tekemään työtä.\n\nMitä työtä? Ei Villi tiedä. Mitä hänen tarvitsisi tehdä, onni häntä\nelättää ilmaiseksi. Mihin hän kykenisi ... niin, lahjoja kyllä on\npaljon, mutta kehittämättömiä kaikki ... hän taitaa sittenkin olla vain\nkolme luokkaa lyseota käynyt puolisivistynyt raukka, joka puskee läpi\nuhkapäisyydellään ja seurafraaseillaan... Ja halun puute sitten!...\n\nSynkät varjot kokoontuvat ympärille yhä ahtaampaan piiriin. Tämä avio\ntaitaa olla niiden viimeinen sudenverkko Villille.\n\nVilliä ihan vavistaa siinä Mariannen helmassa, hikipisarat helmeilevät\nvalkealla otsalla enemmän pelokkaiden aavistusten kuin Lucca-liköörin\nvaikutuksesta.\n\nUlkona pikkukaupungin kujilla on lokaista ja harmaata, puhelinlangatkin\nkummallisesti vongahdellen hurisevat, helisevät.\n\nKuin tahtomattaan Villi nousee istualle, tempaa kitaransa, näpäyttää\nsointuparven, laulaa kuin tietämättään pari säettä: \"Vienan rannalla.\"\n\nYht'äkkiä laulu, sävel katkeaa, kyynelet tulevat silmiin, hän tarttuu\nlasiinsa, kilistää hymyillen Mariannelle, vajoaa taas äänetönnä\nMariannen helmaan.\n\nEiköhän olisi parasta kuolla sittenkin pois? Mutta Marianne?\n\nSehän sopisi heidän häämatkallaan, ulkomailla. Villille on kaikki\ntäällä kotimaassa tuttua, ei ole sitä loukkoa, missä hän ei olisi\nkolunnut, ei niitä kasvoja, joista hän ei yhdellä silmäyksellä tuntisi\nhenkilön luonnetta, ehkä hänen elämästäänkin voisi pitkät luvut kertoa\npelkästään kasvojen piirteitä lukemalla. Villille on täällä kaikki\nvanhaa, hänen on ikävä.\n\nVilli alkaa jo kuvitella, miten hän kuolee jossakin Kreikan saarilla...\nIthakaa hän on aina Troian sodan lukuajoilta ihaillut...\n\nKuoleman tulisi tapahtua salaisesti, kuin tapaturmasta, ettei Marianne\nsaisi kärsimyksiä. Sääliihän Villi toki naista, joka niin paljon on\nhänen hyväkseen uhrannut.\n\nVilli, voimakas, leveäharteinen mies, kuvittelee kuin mikäkin hento\nluostarin neito.\n\nHän nappailee kitaraansa pää Mariannen helmoissa, katse on kuin\nkaukaisissa näyissä.\n\n-- Jo tuuli raitisna käy, ja säteilevistä pilvistä huikaisten hymyilee\nkallis päivä! hän ajattelee.\n\nSydän riemun kamppailussa vapisee, ummistuvat silmäluomet, raikkaisiin\nkyyneliin kostuvat silmäripset.\n\nPian olen kaukana täältä, siellä, missa hanget eivät peitä maita eikä\ntuuli kolkkona käy!\n\nMeri vapaana, huikaisten säihkyy sinisen taivaan alla, meri auringon\nhopeata kiehuen painuu mahtavain, utuisten ilmanrantain taa.\n\nPian katoan kuin hyvästiä heittämätön lokki iäksi kauas! Pian nukun\nkypressien alla.\n\nPian nukun kammitsoissa paatten, joita lämmittää ainainen päivä.\n\nIlta-auringon hohde pakanatemppelien valkeissa päädyissä palaa,\niki-levollisna pilarilta pilarille väistyy.\n\nVarjossa tummain puiden, varjossa paahtavan, iki-hedelmöivän päivän\nuneksin!\n\nTemppelit, joiden kattoja eivät korista nokisen mustat, kirotut\nristinmerkit, sininen taivas vain kaartuu pilarikruunujen yli.\n\nKuin jumala nukun minä kypressien alla, vaikenevain kuin ikuisuuden\npyhä yö.\n\nPian nukun minä kypressien alla, tummain, vaikenevain kuin ikuisuuden\nyö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe lähtivät ulkomaille, Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta Englantiin,\nRanskaan ja Italiaan, sieltä Kreikkaan ja Turkkiin, vuoden päästä\npalasivat molemmat Kaukaasian ja Venäjän kautta kotimaahan.\n\nEihän se matka Mariannelie maksanut kuin pitkien vuosien työllä, hiellä\nkoottuja markkoja parikymmentä tuhatta.\n\nEi ollut Villistä sinne etelään jäämään kuten oli aikonut. Hôtel\nMariannen juomapöydässä hän kaiken kaupungin pikkuporvareille\nhurmautuneena, henkevässä hehkussa kerrottuaan ulkomaanmatkoistaan\ntulee synkäksi, lopulta melkein raivoisaksi.\n\n\"Ette usko, miltä tämä alituinen vilu, märkyys, köyhyys,\nvaivaistalomaisuus täällä kotimaassa tuntuu sitten, kun on muualla\nsaanut käydä!\"\n\nJa sitten hän juo niinkuin ihminen pelkästään juomishimosta vain voi\njuoda.\n\nKaikki matkustavaiset ja yövieraat, jotka Hôtel Marianneen saapuvat,\nhän kokoaa ympärilleen yksityishuoneisiinsa, komentaa pöydät täyteen\nparhainta mitä hotellin kellareissa on, juottaa ilmaiseksi tutut ja\ntuntemattomat, näyttelee valokuvia, joita on itse ottanut Kööpenhaminan\nsatamissa, Lontoon jättiläissumuissa, Invalidikirkossa Parisissa,\nFirenzen gallerioissa, keskellä Pompejin raunioiden pilaristoja,\nnäyttelee kalliita turkkilaisia mattoja, kurdilaisia teräviä tikareita,\non muistoistaan kuin hullu, nykyhetkestä kuin pimeään, kosteaan\nvankilaan suljettu Unkarin mustalainen.\n\nEukkoaan Villi ei kärsi. Marianne on pelkkää käytännöllistä proosaa,\nhän hyppää ja häärää, kinaa tarjoilijattariensa kanssa, moittii Villiä\ntuhlaamisesta, ravintolavieraiden ilmaiseksi juottamisesta, toivoo\nlapsia ... niinkuin Villi ei olisi tuhat kertaa hänelle vakuuttanut,\nettä heidän on mahdotonta saada lapsia! Villi kyllä entisen elämänsä\ntuntee. Tuiki mahdotonta!\n\nVillin kasvot lentävät vuoroin kuin häpeästä punaisiksi, vuoroin\nharmaiksi raivosta, jos Marianne vieraiden läsnäollessa edes hänen\nkäsivarteensakin uskaltaa nojautua. Eihän Villi kärsi Mariannea.\nPitkissä jonoissa, haikeasti sydäntä ahdistaen kulkevat Villin\nsielussa entisten lukemattomien rakastettujen kuvat. Jokainen,\nköyhäsieluisinkin, ruminkin niistä oli Mariannea parempi ... tai ei\nparempi, hyvähän Marianne on, aivan iljettävän hyvä ... mutta Villi ei\nvain häntä kärsi, siinä kaikki!\n\nMonta kertaa Villi miettii, että ehkä hänen isä-vainajallaan olisi\nollut parhain maailmassa olla varatonna, päivästä päivään elää kuin\nmustalainen, ilman vaimoa. Hänenlaisensa luonne ei voi sietää mitään\nsiteitä, kiinnittivät ne häntä sitten kotiin, kontuun tai naiseen!\n\nJa niin mustasukkainen se Marianne vielä on! Usein Villi häntä\ntahallaan kiusaa. Hän lähtee hotellistaan: ilkkuen, silmää iskien sanoo\neukolleen menevänsä sen ja sen porvarin nuoren rouvan tai sen ja sen\ntyttösen luo. Kaupungilla hän saa kuulla, että nyt taas on Hôtel\nMariannen rouva soittanut helistänyt puhelimella kuin tulipalohädässä\nsinne ja tänne, sinne ja tänne, kysynyt miestään, vaatinut porvarien\nrouvia ja tyttöjä puhelimeen, raivoisasti heitä sättinyt, haukkunut\nhänen miehensä houkuttelemisista. Mokomakin pöhönaama!\n\nMutta mustasukkainen on Villikin rouvastaan. Jos Marianne vain\nkatsahtaakin johonkuhun mieheen, niin Villin kasvot aivan mustenevat,\nhän kohottaa käsivartensa, hän haluaisi Mariannea lyödä!\n\nMarianne ei enää saisi mennä saapuville matkustavaisille huoneitakaan\nosoittamaan, ei: se on bufettineitien ja palvelijain tehtävä! Mariannen\npitää istua huoneissaan, hänen pitää olla vain Villin rouva!\n\nHaha ... kylläpä sitten hotellin asiat pian olisivat nurin närin, jos\nMarianne miehensä vaatimuksiin suostuen kaikki heittäisi palvelijain\nvaraan!\n\nKaupungilla sanotaan, että Villin ja Mariannen välillä on melkein aina\nilmikiista. Tällaisen kiistan jälkeen Villi tavallisesti istuutuu\nvakituisten seuralaistensa, parin saamattoman pikkukauppiaan,\nkonkurssiaan puuhailevan nahkurin ja Anniskeluyhtiön kaupanhoitajan\njoukkoon, komentaa taas pöydän täyteen tavaraa ja vaimonsa kuullen\nalkaa kehua, miten hän tältä petkutti rahat.\n\nSe petkutus oli tapahtunut siten, että Villi oli Tukholmassa\nkiiruhtanut muka siveellisistä syistä vihkimistä niin paljon kuin\nmahdollista, joten avioehto, jossa vaimo saisi omistusoikeuden\nomaisuuteensa, tuli vasta vihkimisen tapahduttua heille Ruotsiin. Mutta\nse olikin liian myöhäistä, vihkimisen jälkeen ei noilla papereilla\nollut mitään merkitystä, ja sitä ei Marianne-raiska tietänyt. Niin\nVilli petkutti itselleen kuusisataatuhatta markkaa, ajatelkaa: kuin\nkorttia pelaten kuusisataatuhatta Mariannen hiellä koottua kirkasta\nmarkkaa!\n\n\"Sellainen saatana minä olen. Haha minun muijaparkaani! Onni miestä\nseuraa ja vasikkata vatsatauti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Villi alkaa sanomattomasti haluta ostaakseen synnyintilaansa,\nAli-Ollilaa; nykyinen omistaja olisi taipuisa sen myymään.\n\nAh, miten hän muistossaan rakastaa kotiseutuaan, jossa\nauringonpaisteiset, päättömän ihanat maantiet kiertelevät kimaltelevan,\nsuvisen järven ympärillä iloisesta kylästä kylään, talosta taloon,\nauringonpaisteiset, avarat maantiet, joiden molemmin puolin korkeilta\nvaarain harjoilta laskeutuvat kujaisaitainsa takana alas laaksoihin\nlainehtivat, välähtelevät viljapellot, maantiet, jotka itse alenevat\nvaarain harjoilta alas mäntymetsäin viileään pimentoon, kunnes jälleen\nkierteisinä kohoavat rinteitä pitkin, kellervänä juovana talojen ja\npeltojen ohitse katoavat uusien kukkulain taa!\n\nHän muistaa siellä joka talon: siinä talossa on harmaa, sikin sokin\nharrottava navettarakennusryhmä ja huippuinen, korkea kaivon vintti;\nsiinä talossa on auringonpaisteinen tanhua, jolla kylän pojat\nkesäilloin aika ääntä pitäen pelasivat huntusta; siellä valkeassa\ntalossa korkealla mäellä oli iso, ruskea koira, jonka kumea haukunta\ntalvi-illan äänettömyydessä oli niin velhomaisen pelkäävänä kajahdellut\nkauas, kauas avaraa laaksoa ympäröiville harjanteille. Sen talon niitty\noli keväisin huikaisevan keltaisenaan raittiisti lemuavia kulleroita,\nniityn halki vei märkä, räiskyvä polku ensin uudelle, valkealle\nriihelle, jonka vierellä oleva lastukko pahoin pisteli paljaita\njalkoja, sen jälkeen ylös kivipihatolle, jossa piti pelätä mörisevää\nhärkää, sitten ruohoiselle pihalle, jonka ympärillä kasvoi oudosti\nlepattavia, kalveita jättiläishaapoja. Siellä on pappila, siellä\nKarppila, jonka emännällä oli näärännäppy nenän syrjässä; sen Villi\nmuistaa joltakin lukukinkeriretkeltä, joka on hänelle nyt kuin unta\nvain: paljon väkeä, tiukuja kilistäviä hevosia piha täynnä, ruokaa ja\njuomaa hukkumiin saakka.\n\nAh, hänet valtaa sanomaton ikävä sinne kotikyläänsä! Eikö hän kaipaisi\nsinne, jonne on pienenä poikapahaisena koulusta kulkenut ohi harmaan,\nvanhan kellotapulin ... itse kirkosta oli tehty pitäjäntupa kaupunkiin\n... kellotapulia ympäröi sammaltunut, syreeniterttujen varjoama\nkiviaita ... vanhalla hautausmaalla tuoksui valkeanaan kieloja, siellä\noli myös muinaisilta ajoilta mestauspölkky tapulin oven vieressä ja\npeloittavia, ammottavia hautakammioita... Kalmistoportin vierellä oli\nsammaltunut kaakinpuu, josta suomittavain valitukset olivat muinoin\nkajahdelleet yli ihanain seutujen... Mutta kiertokoulumestarin pelto\nhautausmaalta laskeutuvalla rinteellä kasvoi erinomaisesti, kuten\nsanottiin, niiden kuolleiden ihrasta, jotka aikojen kuluessa olivat\nsaaneet leponsa sammaltuneiden paasien ja lahonneiden puuristien alla.\n\nEikö hän rakastaisi joka saarta, jonka äyräällä kallio hehkuu\nauringonpaisteessa, kalliolla nyyköttää vanha nuottakota. Eikö hän\nrakastaisi joka nientä, joka vihreänä kohoaa sinisistä laineista, eikö\njokaista siltaa, jonka kaarelta oli lapsena onkinut, rimpuillut\npuhelinlankain pelissä, joihin hänen ongensiimansa oli ilkeästi\ntarttunut! Eikö hän rakastaisi sillan korvalla välähteleviä pajuja,\nniinipuita, kahisevaa kaislaa, ojia, joiden yli oikaisevat polut\njohtivat, ojain rätyköitä, väkevästi lemuavia myrkkykeisoja, hakain\nviidasta korskuvia naapurien hevosia!\n\nEikö hän rakastaisi jyrkkää, pitkää maantien rinnettä korkean,\nkallioisen vuoren juurella ... vuoren harjalla oli juhannuksena\nroihunnut jättiläiskokko, olivat räiskyneet tervaiset venheet, ja\npunertavia savupilviä olivat tervatynnyrit vyöryttäneet.\n\nEikö hän rakastaisi punertavia ruostekiviäkin maantien varrella: niiden\nsanottiin tulleen punertaviksi sota-aikain verestä; eikö rakastaisi\nmaantien hietaakin, joka santajyvästä. Siellä oli hän poikana keväisin\nkaupungista kotiin tullessaan viipynyt pitkään: pelkäsi isää, ei\nhalunnut kovin aikaisin kotiin saapua; oli kepillä auttanut vettä\nmaantien lumisohjuista ojiin porisemaan.\n\nAh, Villille tulee vallan hurjan ikävä, kuta enemmän hän kotiseutuaan\najattelee. Siellä hän oli tien varrella keväisestä, tuoksuvasta\nmänniköstä, jossa lumikaistaleita vielä hohti, ottanut\nvariksenvarpaita, kietonut päähänsä: ilman hattua, pelkkä vihreä,\npehmeä seppele päässä kulkenut laulaen pitkät matkat. Ah, hän oli Alroy\nsilloin, hänet olivat johdattamansa, näkymättömät joukot seppelöineet.\n\nKeväistä, lumisohjua kimaltavaa maantietä hän kulki, siellä ja siellä\noli maantien kahden puolen raja-aitain päässä portin pylväät, mutta\nraskaat portit aivan auki. Siellä oli punertavaa, hentoa koivikkoa,\nsitten korkea mäki, jolta voi nähdä Ali-Ollilan korkeana, vaaleana,\nupeana kohoavan alhaalta järven rannalta. Siinä haarautui kylän tiestä\nAli-Ollilan kuivempi kärrytie: vasemmalla puolen tietä kasvoi kesällä\naina suunnattomasti vattuja, tosin pieniä ja kuivettuneita,\npäivänpaahteinen kun oli tien varsi; oikealla puolen tietä välkkyi\nkoivikko, josta Villi usein juhannukseksi oli kantanut kodin\njärvenpuoliselle kuistille tuoreesti lemahtavia koivuja. Mutta tuossa\ntiepuolessa on iso kivi, jota yritettäessä poraamalla särkeä\nKalle-renki oli menettänyt oikean kätensä ja silmänsä ... verisenä ja\nruudinsavun tahraamana oli häntä kannettu lakanassa pirttiin... Siinä\non perunamaa, tuossa aidan seiväs, johon loispoika oli talvella mäkeä\nlaskettaessa puhkaissut kurkkunsa; tuossa on kotikunnas, sen kolme\nhumisevaa, pyhää mäntyä ... tuolla kunnaan juurella, järvenrannalla\ntiheä, sanajalkainen viidakko, jossa Villi usein oli piileskellyt\njuopon, örisevän isän raippoja...\n\n-- Ah, Ali-Ollila minun täytyy saada haltuuni!\n\nNäkee ilmielävästi kotiportin, pistoaidan, jonka yli huvikseen oli\nkiipeillyt koettaen, tokko paalujen päät pistäisivät, siinä pihan\nhietikko, siinä kellarin katto, jonka päreissä kerran housunsa\nrevittyään oli äitipuoleltaan saanut armottomasti selkäänsä, kunnes isä\ntuli väliin: äitipuoli ja isä alkoivat raivokkaina kinata, Villi pääsi\npujahtamaan pakoon. Siinä humalisto keittiön portaita varjostaen ...\nhumaliston lehdet rutistuivat niin rumiksi syksypuoleen,\nkellastuivat... Siinä lehmus ison aitan varjossa, lehmuksen juurelta\nlöysi tarpeen tullen onkimatoja... Alempana oli puutarha\nkarviaismarjapensaineen, sitten kanala, korkea aita ja metsää avaralta,\nmetsän sisästä kiilui jokin lampi.\n\nAh, eikö Villi rakastaisi niitä metsäpolkuja, joilla kävyt ja neulaset\nolivat hänen paljaita jalkojaan pistelleet, eikö rakastaisi niitä\nkallioita, joiden yli oli juosta pinkaissut henki ahdistuksessa pakoon\nisää, joka tahtoi häntä juopoille vierailleen laulamaan ... kallioita,\njoilla auringonpaahteessa voi maata kuin kuumalla uunin arinalla,\nsilmät sirrallaan tirkistellä säteilevään aurinkoon... Kodin läheisen\nkallion alalaidassa oli mustain muurahaisten vilisevä tie, jonka yli\npiti aina hypätä, etteivät muurahaiset kinttuihin pääsisi. Kallion\nreunasta lähti naapurin nokinen hevoshaan aita. Haassa oli lämpöisellä\naholla äärettömästi mansikoita, mutta niitä poimiessa sopi pitää\nvaralla naapurin hevosia, joista yksi oli lumivalkea ja potkiva,\nvihainen ... ne hevoset kuumalla säällä siellä alhaalla puroviidakossa\npiileskelivät. Haan alapuolella on lehmänsorkkain sotkema, lokainen\nkuja, sitten taas ilkeä, oksainen mökin pellon aita. Ja mökissä asui\nsellainen kummallinen vanha ukko, jonka päälaki oli kalju ja valkea\nkuin kananmuna ja joka kainalosauvat vierellään istua nyykötti sängyn\nlaidalla, kertoi inisevällä äänellä ja pienet silmät kiiluen kuin\nrotalla kamalia kummitusjuttuja, kysyi vähänväliä: hah? ja kovin\nriemuitsi, jos kuulijain päähaivenet karkasivat kauhusta pystyyn.\n\nSe oli likasiivoinen kesällä se mökki, siinä oli myös pari pientä,\nlikaista poikaa, jotka osasivat ulkoa ukkovaarinsa kummitusjutut, jotka\npaitasillaan usein Villin kanssa pinkaisivat pellonpiennarpolkua pitkin\nmatalan lahden rannalle. Lahti oli hietapohjainen, hyvä uima- ja\nhevosten uittopaikka, mutta joskus oli siitä imeytynyt uivien vatsaan\nilkeitä jouhimatoja. Sentähden sen pohjasannalla ei uskaltanut seistä.\nLahden aurinkoinen rinne hehkui punaisenaan tervakukkia, vedenselkä\nihanasti kaukana kimalsi, tyynellä säällä kuului puhe selvästi\nvedenselän takaa vastapäiseltä rannalta Yli-Ollilasta päin.\n\nSieltä ne vedenselän takaa talvella ajoivat kylistä ja kaupungista\nhuvittelijat, rekiretkeläiset ... sinäkin iltana, jolloin äitipuoli\niski ohimonsa rautanaulaan ja kuoli.\n\nAh, sinne ikävöi Villi kotikylään, hän tahtoo elää muistoissaan, hän\ntahtoo käydä talosta taloon, töllistä tölliin, jutella tuttujen\nasukkaiden kanssa, kuunnella... Hän tahtoo heille laulaa ja kitaraa\nsoittaa, sillä hän rakastaa heitä. Hän tahtoo heittää hartioilleen\npunaisen manttelin, kitara kainalossa liikkua pitkiä maanteitä kuin\nmikä kuljeksiva soittaja ikään, hän tahtoo olla lapsi jälleen, suuri\nromantikko, hän on laulava talojen ikkunain alla ja mökkien penkeillä\niloisia lauluja, viinaryypyn tai haarikan kotitekoista mustaa olutta\nhän on saava palkakseen... Tosin ne häntä vähän alussa säikähtävät, kun\nhänellä on punainen mantteli selässä ... kummeksivat ... mutta hän\njakaa heille rahaa ... köyhille nimittäin ... pian ne häneen tottuvat,\nnaureskelevat lempeästi: eihän se ole kuin Villi, Ali-Ollilan omistaja\n... se on sellainen ihme aina ollut ... käy punainen saali hartioilla\nympäri kyliä, laulaa, soittaa; hyvä mies hän on!\n\nAh, Villin täytyy saada Ali-Ollila, hän tahtoo jälleen olla vapaana\nMariannesta...\n\nJoko taas tuli niin arkipäiväinen olento mieleen! Kun Villi juuri\nseisoi naapuritalon ikkunan alla punainen saali hartioillaan ja lauloi\nnuorelle talonpoikaistytölle lemmenlaulua ... samaa, jota oli niin\nmonen monituiselle naiselle maailman kujilla kitaraa helistäen\nlaulellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOstaa Ali-Ollila, se tulee Villille kiihkeäksi sydämen pakoksi. Hän on\nihan polvillaan makaava ja lempeä Mariannelle, kun hän rukoilee, että\nMariannekin suostuisi Ali-Ollilan ostoon. Mutta hän raivostuu aina\nruokottomaksi, kun Marianne epäillen pudistaa päätään: tokkohan sinä\njaksat sitä hoitaa?\n\nLopulta hän osaksi Mariannen suostumuksella, enemmän itsepäisessä\nvihassa tekee kaupat Mariannen olematta läsnä.\n\nSe tila maksoi nyt markkoja kaksisataatuhatta: siihen oli Ali-Ollin\nkuoleman jälkeen perattu suosta suunnattomia viljelysmaita lisää,\nrakennettu pieni höyrysaha, vuorattu ja sisältä korjattu vanha,\ntaitekattoinen talo erinomaiseen kuntoon, hankittu iso karja, jos\njoitakin hyvyyksiä lisätty. Sitäpaitsi myyjä Villiä tietysti aika\ntavalla nylki.\n\n\n\n\nLOPPUSOINTU.\n\n\nMitä tiedetään parin kolmen vuoden päästä Ali-Ollilan hoidosta? Ettei\nisäntä tietysti ole taas kahteen kuukauteen, kiireimpänäkään työaikana,\nollut kotosalla: missä kierrellee, tuhlaa rahaa, juopottelee. Että\ntaloa isännän poissaollessa hoitaa pehtori, josta palvelijat pitävät\nkovasti hänen huonon komentonsa vuoksi ja jolle nauravat hänen\nällöttävän tyhmyytensä vuoksi, joka aamurupeamat makaa, päivärupeamat\nkuhertelee kyökkipiian kanssa juoden kuusin kupein kahvia ja popsien\nlihavia nisupullia, iltarupeamat nokka pystyssä, iso sikari\ntörröttäväin huulien välissä kävelee pellonpientarilla, ei paljoakaan\nhuolehdi seisoskelevista, unisista työmiehistä; joka sunnuntaisin\nvihreä, kiiltonappinen takki yllään kuskaa talon parhaalla hevosella\nkyökkipiikaansa kirkolle.\n\nEttä talossa kahtena vuonna on koko iso karja vielä ihanimpana\njuhannuksena pidetty navetassa, kun karjakot eivät viitsi sitä käydä\npitkän matkan päässä laitumilla lypsämässä. Että karjanruokaa sentähden\non seuraavana talvena täytynyt kalliilla hinnalla ostaa ympäri pitäjää,\nvaikka Ali-Ollilan heinämaat ovat erinomaiset.\n\nEttä Ali-Ollilan talli seisoo täynnä joutilaita loistohevosia, joiden\nhoito maksaa äärettömiä; että Villillä on Ali-Ollilassa mahdoton\nkoiralauma, jonka leipiin viikossa menee kaksi hehtolitraa ohria, joka\nsitäpaitsi syö pitäjäläisten lampaita, joten isäntä saa vähän väliä\nkustantaa runsaat korvausrahat.\n\nEttä kun isäntä viimein saapuu kotiin, paiskelee hän ulos huoneesta\ntalon työssä olleita akkoja, ei maksa heille puoltakaan työn arvosta,\nsiitä palkasta, jonka pehtori on luvannut: mistä maksaisi, kun ei ole\nrahaa. Sanoo, ettei pehtori ole mikään määrääjä hänen talossaan.\n\nSitten sättii pehtoria hölmöksi, laiskaksi, miksi tahansa, sanoo hänet\nensi keyrinä ajavansa hiiteen. Ei kuitenkaan aja.\n\nKun hän tulee maailmankiertolaisena kotiinsa, ei hän koskaan käy\nvainioilla tilaansa tarkastamassa: sanoo kiikarilla ikkunasta\ntähystelevänsä työmaille, siten muka tietää tarkoin, kuka työmiehistä\non ahkera, kuka ei. Käy enintään vain tallissa, haukkuu viekasta\nvenäläistä tallirenkiään, kun oivat hevoset ovat saaneet potkia\npilttuissa jalkansa haavoille.\n\nKauan ei hän viivy kotona: pari kolme päivää enintään. Sillä aikaa\npalvelijat pehtorin kanssa liitossa kyllä tekevät ahkerasti työtä,\nmutta kun isäntä maailmalle katoaa, pannaan ilosta toimeen pienet\nlaulujuhlat, viinakekkerit. Huhutaanpa pehtorin älyävän taloa\nvarastaakin, niin tyhmä kuin onkin, sillä hän vihaa isäntää, joka\nmaksaa hänelle liian huonon palkan, eikä sitäkään ajallaan, ja on\nmuutenkin pehtorille oikullinen ja hävytön.\n\nSitten Villi ajaa pitäjälle koko koiralauma jäljessään, naureskelee,\nhoilaa: \"Tuhlaajapoika eessä, tuhlaajapoika reessä, kymmenen rakkia\nkintuilla räiskää!\" Sillä hän on parhaan juoksijaoriinsa ristinyt\nTuhlaajapojaksi.\n\nJonkin aikaa majailtuaan naapurien luona pikaria kallistaen, kitaraa\nnappaillen, laulaen, jutellen, seuransa nauraa hohottaessa hänen jo\nvähän kuivuville vitseilleen, hän voi seuroineen pöllähtää takaisin\nAli-Ollilaan, jossa pannaan toimeen aika rymy. Hänen ainaisia\nuskottujaan ovat pitäjän kopea nimismies ja nuorehko kappalainen, joka\non Amerikassa kuljeksinut, usein humalassa nousee saarnastuoliin,\nlaskee rippikoulusta sellaisia, jotka eivät ole kertaakaan hänen\nkuulusteltavinaan olleet. Etupäässä nämä kolme, Villi, nimismies ja\nkappalainen, usein joukko muutakin seuraa, ryyppivät Ali-Ollilassa\nvoittopokaaleista, jotka Villi, silloin kun hän oli vielä innostunut\nhevoshoitoon, oli hankkinut, pitävät toisilleen puheita; kepeillä\nhuitovat, lahmaavat kuin hullut keskellä komeinta kaurapeltoa, käyvät\nsotaa ohdakkeita vastaan; nimismies haastaa ohdakkeita sotaoikeuteen,\npappi saarnaa nisuista ja lusteista, kaikki kepeillä huitovat,\npotkivat; pehtori seisoo pientarella nyreänä, irvistelee raivosta. Tai\nsitten koko mieslauma Villin pyssyt olallaan lähtee hietahaudalle\nmaaliin ampumaan: sieltä kuuluu silloin räiske Ali-Ollilasta kuin pari\nkomppaniaa sotaväkeä lennättäisi yhteislaukauksia. Ali-Ollilan\npalvelijain pitää silloin olla varuillaan: voivat saada niskaansa\nemätällin kilometrien päähän kantavasta Winchester-kivääristä.\n\nKerran oli tällaisessa Ali-Ollilan riemujuhlassa isäntä seuralaisineen\ntullut keittiöön, jonka iso pöytä oli kukkurallaan laseja ja\nporsliiniastioita. Sattui silloin renki seisomaan keittiön ovella.\nVilli renkiä heti komentamaan: hyppää tuohon pöydälle. Renki epäröi,\npelkäsi; Villi raivostui, pakotti rengin nousemaan pöydälle, rikki\nritisi muutamia astioita. Kun renki seisoi pöydällä, komensi Villi\nvielä hänet potkimaan. Renki potki, astiat lensivät pitkin keittiön\nseiniä tuhansiksi säpäleiksi. Villi ja seuralaiset riemuitsivat: siinä\nmeni taas hienoja hotelliporsliineja ainakin puolen tuhannen markan\narvosta! Villi pisti rengin kouraan kaksikymmenmarkkasen palkaksi tästä\njalosta, kilisevästä, rämisevästä työstä.\n\nNo niin, kyllä palvelijat Villistä tavallaan pitävät, muut paitsi\npehtori, jota hän haukkuu laiskuudesta ja huonosta talonhoidosta.\n\nKerran hän oli ampunut erään parhaista juoksijahevosistaan, jolla ei\nollut muuta vikaa kuin että oli hakaojaan pudotessaan saanut reiteensä\npienen, helposti parannettavan haavan. \"Minun tekisi niin mieleni ampua\ntuo hevonen...\" oli Villi tapaturmasta melkein hyvillään sanonut.\n\"Minun tekisi niin mieleni, olisi hauska nähdä, miten hevosen kaviot\ntaivasta kohti keikahtavat!\" Eivät pehtoriin rukoukset auttaneet. Villi\nampui hevosen.\n\n\"Nyt minä näin, miten orhin kaviot taivasta kohti keikahtavat!\" hän\nsanoi.\n\n\"Niin, surku miestä, jolla on lahjoja vaikka mihin, mutta joka\nkuitenkaan ei ole mikään muu kuin juoppo, hurjasteleva halju, joka\npetkutetulta nais-rukalta kiskomiaan rahoja tuhlaa kuin uskoisi\njokaisen huomispäivän olevan viimeisen!\" sanotaan pitäjällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEihän Villi kauan voi viihtyä Ali-Ollilassa. Ensimmäisen päivän, kun\nhän sinne monien viikkojen juomingeilta tulee, hän voi äärettömästi\nnauttia maaseudun autuaasta, äänettömästä rauhasta, voi auringon\nhuumaavassa helteessä kellottaa pitkän päivän selällään tuoreessa,\ntuoksuvassa ruohikossa, antaa auringon paahtaa pakottavia otsaluita,\nahnaasti kuumaa, raitista ilmaa ahmivaa, paljasta rintaa; voi ilki\nalasti lojua laiturilla, huutaa hoilata, laulaa, väliin pulskahtaa\nkimaltavaan veteen loiskimaan, vettä pärskyttämään kuin kymmenvuotias\npoikanen ikään. Voi illan himmetessä istua hyräillen yksin suurten\nrantaleppäin ja tuomien varjossa, joissa hyönteiset unisesti kukissa\nhyrisevät, katsella kaukaista ruskojen sammumista.\n\nMutta toisena päivänä häntä alkavat jo raskaasti ahdistaa muistot\nlapsuudestaan täällä Ali-Ollilassa, muistot synkästä, särkyneestä\nsuvustaan, isästään, äidistään, äitipuolestaan, enteet ja\nihmisvaiheiden käsittämättömät ihmeet, tuhlattu entinen elämänsä,\nnykyinen ilkeä avio Mariannen kanssa, kyvyttömyytensä hoitamaan tilaa.\n\nToisena päivänä jo Villi on surullinen, istuu yksin kamarissaan, jonka\npöydällä hevospokaalit ja Mariannen Villille lahjoittamat kalliit\nkirjoitusvehkeet auringonpaisteessa kimaltavat, istuu yksin avatun\nikkunan ääressä, nappailee surullisesti hyräillen rakasta kitaraansa,\njonka kaula niin usein on juovuspäisissä kemuissa poljettu poikki ja\ntaas kiinni liimailtu. Ikävä hänen on, käheytyneellä, särkyneellä\näänellä hän paljoa jaksamatta ajatella hyräilee lempilaulujaan, joista\nyksi on:\n\n    \"Mies kapakassa päivän joi\n    likellä hautausmaan.\n    Kun ilta varjot maille loi,\n    hän lähti kulkemaan.\"\n\nSe mies kirkkaan päivän hummattuaan lähtee illan pimeyteen hoippumaan,\nosuu humalassa kirkkomaalle, putoo avattuun hautaan. Se mies kyllä\nseuraavana aamuna lintujen visertäessä ja auringon kimaltaessa kömpii\nhaudastaan ihmetellen ja naureskellen jälleen elämän ylösnousemukseen\n-- mutta milloin nousee Villi, joka ihanan nuoruutensa humalluttamana,\nkitara kyljellä riippuen, on nyt pudonnut ikävystymisensä hautaan.\n\n    \"Kun lintuparvi visertää,\n    niin metsä riemahtaa.\n    Kun tuima tuuli myllertää,\n    niin aalto loiskahtaa...\"\n\nEi saata Villi viihtyä täällä, kyynelet kitaraa näpätessä tulvivat\nsilmiin, sävel on surullinen ja haikea.\n\nEihän hän osaa taloa hoitaa, hän on kitaran ja viinipikarin lapsi,\nhänen täytyisi punainen saali hartioilla saada kulkea soittaen\nympäri kyliä, kylillä pitäisi olla lempeitä, olutta tarjoavia,\njärkeilemättömiä ihmisiä ja ainainen auringonpaiste, sillä sadetta\nVilli ei jaksa sietää. Hänen pitäisi saada olla Alroy, kuljeksiva\njuutalainen, lentävä hollantilainen ... muu ei hänen sukunsa\nkuvittelijaverelle sovi ... ja semmoinen hän on ollutkin enimmän osan\nikäänsä, mutta ... miksi hän ei saata olla itseensä tyytyväinen, kun ei\nkerran muuksi muuttua voi!\n\nNe naapurit, kaikki ne häntä pettävät ... viljakaupoissa, joka\npaikassa... Pehtori varmaan varastaa, palvelijat ovat laiskoja ...\nmutta minkä hän heille voi!\n\nYrittihän Villi alussa, Ali-Ollilan ostettuaan, koko sielunsa\nheikoilla voimilla täällä viihtyä, osti tallinsa täyteen parhaita\njuoksijahevosia, mitä vain voi saada... Marianne siitäkin torasi ...\noli oikeassa... Villi kuvitteli mielessään, kuinka hän jalostuttaa koko\nmaakunnan hevosrodun, kuinka vielä vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen\nse mainio rotu kulkee hänen nimellään. Hän ruokki, hoiti, harjoitti\nkalliita oriitaan koko puolentoista vuoden ajan, ajoi niillä monet\nloistavat palkinnot kilpailuissa ympäri maata. Sitten hän väsyi, tuossa\nkimaltavat sarvet ja pokaalit pöydällä, hevoset tallissa purevat\nharjoittamattomina ja kaviorikkoina kalliita kauroja ... mutta hän ei\nvoi enää niiden ajelemiseen ja hoitoon innostua, ei voi!\n\nKun häneltä hevosmies-innostus loppui, tuli hän entistä synkemmäksi.\nSilloin alkoi alituinen maailmalla humppuaminen -- eikä sielläkään\nsaanut kunnollista seuraa: pelkkiä renttuja ja rahan lainaajia, jotka\neivät kumminkaan maksa takaisin ... sen opin ne Villiltä itseltään\nolivat saaneet.\n\nPälkähti hänelle kerran mieleen: ah, hedelmäpuistohan hänellä pitäisi\nolla... Alkoi suurennella mielikuvaansa: sata omenapuuta hän tilaa. Ah,\nei se ole vielä mitään! Pitäjässä asuvalla kreivilläkin on neljäsataa.\nPitää olla enemmän ... ainakin kahdeksaansataan... Mutta jospa olisi\nniin paljon, ettei kellään koko maassa sen omenapuutarhan vertaista!\nVilli tulisi tuiki kuuluisaksi!\n\nHänpä istuttaa omenapuita kaksikymmentä tuhatta!\n\nKoko pitäjälle hän ajellessaan kertoo, kehuu aiettaan, kuvailee, mistä\ntaimet hankkii, miten kasvattaa, ruokkii, miten monen vuosikymmenen\npäästä omenia alkaa tulla myytäväksi, miten koko Ali-Ollila on kuin\naarniometsä omenapuista. Lumivalkea, lemuava omenaparatiisi se on vielä\nkerran omenapuiden kukinta-aikaan. Sitten hän myy omenia, saa rahaa,\nkäyttää rahoja ihmisten hyödyksi...\n\nHänelle hymyiltiin, hän suuttui, ei käynyt tyhmyrien luona moneen\naikaan ... nautti vain mietteittensä autuutta: auringonpaisteessa\nkellotteli keskellä ääretöntä, kukkivaa omenatarhaa...\n\nVähitellen varisivat kahdenkymmenentuhannen kuvitellun omenapuun\nvalkeat terälehdet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarianne aina marisi suurista menoista: menee hotellista rahoja\nAli-Ollilan hoitoon... Se on kyllä totta: Ali-Ollila, jonka pitäisi\ntuottaa pulskia tuloja, ei pysyisi pystyssä ilman hotellin tuloja.\nMutta Ali-Ollilasta ei Villi uhallakaan voi luopua: mikä titteli\nhänellä sitten olisi, jos ei häntä enää edes tilanomistajaksikaan\npuhuteltaisi? Ja voisiko hän niin istua alati hotellissa Mariannen\nhelmoissa, Mariannen, jota hän koko sydämellään inhoaa.\n\nMarianne valittaa, etteivät matkustajat ja kaupunkilaiset tahdo käydä\nenää hotellissakaan, kun sillä on sellainen isäntä. Siellä aina saa\nnähdä kiusallisia perhekohtauksia, Villi sitäpaitsi aina tunkeutuu\nvieraiden seuraan ilmaiseksi tyrkyttämään sekä viinejä että raakoja,\nkuluneita vitsejään. Hotellin asiat alkavat mennä huonolle kannalle,\njoku aikoo käyttää asianhaaroja hyväkseen ja rakentaa kaupunkiin uuden\nhotellin. Silloin Villi ja Marianne ovat varmaan perikadossa.\n\nPerikadossa! Kun Villi siinä jo olisi! Miksi ei hän voinut tappaa\nitseään Kreikassa, kuten vahvasti aikoi? Hän oli lapsena\nsankarillisempi kuin nyt puoliväliin neljättäkymmentä ehdittyään. Nyt\nhän ei voi laukaista revolveria edes toista kohti kuten koulussa\nollessaan, saati sitten omaan ohimoonsa.\n\nHän on raukka, puolisivistynyt, kuin sirpaleiksi särkynyt peili, joka\nmaailmaa kuvastaa rikkinäisenä, ei omalle särkyneisyydelleen mitään\nvoi. Miksi hänellä ei ole järkeä, että voisi kuolla? Tai edes\ntyytyväisenä, ihmisistä välittämättä, elää kuten tahtoo: se olisi koko\nelämän viisaus, se. Oli hän koettanut pitää yllä sovintoa Mariannen\nkanssa. Villihän tuntee olevansa ainoa syypää koko riitaan: hän on\nraaka roisto, sen hän tietää ja tunnustaa, mutta ei muuta voi olla.\nKerrankin juhannuksen aikana hän oli Mariannen tuonut kaupungista\nvaunuilla viikkokaudeksi maalle, sillä aikaa oli Villin käskystä\nAli-Ollilan puistoon Mariannen iloksi rakennettu komea lehtimaja. Mutta\nMarianne ei näyttänyt kuin naurahtavan koko lehtimajalle, alkoi kulkea\nnavetoissa, talleissa, arvostella Villin heikkouksia, valitella pian\nkoituvaa perikatoa. Ensimmäisen päivän iltana Villi lähti raivoissaan\nAli-Ollilasta, vaikka oli viikon siellä aikonut olla vaimonsa kanssa\nyhdessä, ja palasi vasta kuukauden kuluttua Pietarista, jossa oli\ntuhlannut suunnattomia rahasummia peliin ja jos johonkin.\n\nJa miten Marianne kuitenkin Villiä rakastanee! Niin, tuonakin iltana,\njolloin Villi oli hänet jättänyt yksin maalle juhannusta viettämään,\nhän istui lehtimajassa kauan jutellen pehtorin kanssa, rukoili pehtoria\ntoki pitämään parempaa huolta talosta ja antamaan anteeksi isännän\nloukkaukset, jotka varmaan eivät voineet olla pahoin tarkoitetut,\nkuvaili kummastuttavan avomielisesti Villin luonteen hienoja puolia,\nhänen lahjakkuuttaan, kertoi heidän ulkomaanmatkoistaan.\n\n\"Niin, se oli ihanaa aikaa!\" Marianne sanoo. \"Ei mitään huolia\nmistään... Ville lauloi, soitti kitaraa ... hänellä oli silloin vielä\nniin kaunis ääni, nyt sen on jo kroonillinen yskä pilannut...\nAjatelkaa, kaikkialla meitä luultiin pohjoismaiseksi taiteilijapariksi\n... oli niin onnellista...\"\n\nSilmät loistavat Mariannen punoittavista, pöhöttyneistä kasvoista\nkauniina ja voimakkaina, otsalla on outo, pyhä säteily. Sitten hän\nsurumielisesti jatkaa:\n\n\"Sinne etelään aioin ikipäiviksi kerran mennä yksin koroillani\nelämään... Mutta sitten tuli Ville... No niin, minkäpä asioille enää\nvoi. Minä luulen, että Ville on luotu muita ihmisiä ilahduttamaan: se\nhänen elämäntehtävänsä... Minä en saata muuta kuin olla tyytyväinen ...\nolenhan jo paljon hyvääkin kohtalolta saanut... Ilahduttakoon Ville\nmuita...\"\n\nHän on liikuttavassa surussaan ihmeellisen avomielinen tyhmälle\npehtorillekin. Hänen sydämensä ei jaksa vaieten kaikkia kipuja kantaa.\nKauan hän istuu kesäisenä iltana lehtimajassa, odottaa Villiä. Villi ei\npalaa.\n\nOi Marianne, kuinka olet pitkien vuosien kuluessa terästetyn järkesi\nkadottanut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVillillä ei ole elämäntehtävää, -- hän kärsii ja juopottelee. Kerran\noli entisessä koulukaupungissa vilahtanut hänen päähänsä -- päivä oli\nkesäinen, aurinko paistoi toreille, joiden vieruksilla syreenit\nkukkivat, -- oli pistänyt päähän: mitäpä jos tuossa aurinkoisen torin\nkeskellä olisi muistopatsas, valkea muistopatsas... Mille?\n\nBacchus, ah, Dionysos! Villille välähtää mieleen entiset\nkuvanveistolahjansa... Niin, hänpä on vielä kerran ponnistava parhailla\nlahjoillaan, hän on veistävä verrattoman Bacchus- tai paremminkin\nDionysos-patsaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAiettaan hän miettii Ali-Ollilan nummilla, kuutamoisissa\nmetsäpilaristoissa käy.\n\nAarnikuuset kahden puolen polkua seisovat kuin synkkä jono sotureita,\n-- jylhiä jättisotureita hartioillaan valkeat, hopean-kimaltavat\nvaipat. Taivaalla välkkyy tähtien säihke kuin kiiltäväin säilänteräin\ntaistelu.\n\nTuleepa hänelle mielikuva: kuu paistaa, yli kuutamoisen, äärettömän\nlakeuden vyöryvät sotajoukot mustina virtoina kohti loputonta\nhopean-siintoista kaukaisuutta. Villi näkee tuhansien, tuhansien\npistimien kuutamossa välkehtivän, näkee rivit horjumattoman jylheitä,\nvereviä kasvoja, kuulee marssin kumean kohun. Kuin vedenpaisumus\näärettömät sotajoukot vierivät yli aavikon.\n\nYht'äkkiä hän itse on niiden etunenässä, hänen valkea hevosensa kahlaa\nhankea, hän on päällikkö, hänen jäljessään liikkuvat loputtomat,\nkimaltavat rivit.\n\nLentää hänen päähänsä, että nuo tuhansien kymmenet tuhannet soturit\novat hänen ajatuksiaan, kiihkossa väsyviä, joita hänen tuli johtaa\nonnelliseen päämäärään.\n\nEpäilys lentää sieluun: hän tässä ajatustensa etunenässä on niin\nheikko, heikko, tyhjiin voimansa tuhlannut. Mutta kuutamoisen\nlumierämaan rantaa ei näy.\n\nSilloin hän hiljaa kääntää ratsunsa takaisin, kohti läheneviä rivejä,\nviittaa joukot seisahtumaan, puhuu.\n\nOi kuinka heikko on hänen äänensä, ääni se, jonka pitäisi yli satojen\ntuhansien rivien kuulua! Parin askelen päähän tuskin se kuuluu!\n\n-- Ylhäiset ajatukseni, jalot soturit! hän verkkaan, synkästi puhuu. --\nAh, enhän tiedä sitä iljettävää syntiä, jonka nisiä sen helmoissa\nvenyen en olisi imenyt. Nepä ne ovat minulta voimat vieneet!\n\nKummastuneina katsovat häneen soturit.\n\n-- No mitä sitten? kysyy yksi heistä. -- Etkö tiedä, että pitkin ikääsi\neksyksissä olet etsinyt vain meitä: itsellesi uuden voiman, tuhannet\nsoturit, meidät, ylpeät välinpitämättömyyden ajatukset? Sen, minkä läpi\nikäsi kadotit, sait välinpitämättömyydessäsi takaisin. Me olemme\niki-väkevät!\n\n-- Ah, ken vannoo, että iki-väkevät olette? kysyy päällikkö.\n\n-- Koeta meitä! Kestämme, ellei johtajan arkuus voimiamme vie!\n\n-- Uneksitte siis määrästä aution aavikon takana, kuolemattomuudessa,\nvirroista, jotka hopeisina välkkyvät? Eipä sellaisia olekaan: kaikki on\nturhuus.\n\n-- Uskottele meille, että ne ovat olemassa, niin ne ovat; uskottele\nmeille, ettei mikään ole turhuus, niin ei mikään ole turhuus! -- Vai\neikö sinulla ole kykyä meitä johtaa, sinulla, jolla on ollut suuri\nelämä?\n\nSilloin kirkastuu johtajan otsa, hän kääntää jälleen heponsa\nlumiulapalle, kohti ilmanrannan kangastuksia, ylpeästi kannustaa,\nväkevästi huuto käy:\n\n-- Eteenpäin, ylpeät soturit, aatokset! Kumiskoot askelet! Käy rumpujen\npitkäisen jyly, remahtakoon soitto, kiilukoot kirpeinä keihäiden\nkärjet!\n\nPauhaten, helisten joukko yli aavikon vyörii.\n\n-- Kuolemattoman Bacchus-riemun minä kuvani kasvoihin säteilemään\nveistän!\n\nKiihkeässä innossa hän hankkii ainekset, työaseet. Ali-Ollilassa hän\nlaittaa yhden huoneen kuvanveisto-ateljeeksi; kohta siinä on toinen\nikkuna peitossa, joten tulee sopiva sivuvalaistus, kohta siellä on\nsaven, kipsin, jalustain ja veistovehkeiden sekamelska.\n\nHän näkee sielussaan ilmielävänä itsensä, tulevan Bacchus-kuvan:\nviinirypäleitä kiharoissa, katse surumielisen hymyilevä, alas tähtäävä\n... jokaisen suupielenvärähdyksen hän näkee, silmäin kimalluksen,\nruumiin lihakset. Vavisten ja palaen hän alkaa muovailla. Siitä ei tule\nmitään, epäilys on outona herännyt. Hän huomaa, että on ollut kyllä\nlapsena mestari, mutta nyt!... Ja hänen ruumiinsa on kuitenkin niin\nvoimakas, iki-turmeltumaton kaikista mässäyksistä huolimatta; yhdellä\nkädellään hän voisi humalassa keveästi torjua kolme selvää, vankkaa\nmiestä luotansa! Mutta miksi hän ei kykene tekemään Bacchus-kuvaa,\nainoaa jälkeensä jäävää muistoa, joka hänelle hankkisi kerran patsaan\npikkukaupungin auringonpaisteiselle, vaahterain ja syreenien\nympäröimälle torille!\n\nVilli raivostuu, potkii telineensä kumoon, sinä iltana juo ensi kerran\nyksinään itsensä oikein hurjaan humalaan, seuraavana aamuna lähtee\nmonen viikon hurjastelumatkoille. Hän on ärtyinen, väsynyt oman\nkykenemättömyytensä tunteesta. Juomatoverien joukossa hän voi keskellä\niloista, vanhaa lauluaan paiskata kitaransa raivokkaasti viereensä\nsohvalle, peittää kasvonsa käsiinsä ja alkaa nyyhkiä käheästi raivosta\nja haikeasta surusta. Hän nyyhkii kuin isä-vainajansa muinoin, vedet\ntulvivat silmistä ja hiki otsasta, jonka ohimoissa suonet humalasta\npunaisiksi pullistuneina kiemurtelevat kuin ilkeät onkimadot, nenä\nköyrynä ja litteänä kaartuu, pörröisten viiksien alla huulilla on\nepäilevä, tyly ilme. Hän haukkuu seuralaisiaan. Haukkuisi itseäänkin\nseuralaisilleen, ellei olisi liian ylpeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltana hän on taas Hôtel Mariannessa sekä maalta että\nkaupungista haalittuine tuttuineen, joille hän ei paljon pane arvoa,\nmutta joita ilmankaan hän ei saata olla: hänen täytyy saada seuraa,\nhänen täytyy saada käheällä äänellään laulaa kitaralla säestystä\nhelistäen, hänen täytyy saada vitsailla, jutella hauskoja juttuja, se\non hänen elämänsä. Mutta seuratovereita hän ei ole itselleen enää\npitkiin aikoihin saanut muuten kuin juomapalkalla ostaen: häntä\npidetään raakana, hävyttömänä, karkeatuntoisintakin loukkaavana. Hänen\ntäytyy kehnoja ystäviään juottaa, voidakseen elää.\n\nSinä iltana hän on kiusannut kovin Mariannea, silmää vuoroin\nMariannelle ja tovereilleen iskien kuljettanut bufettihuoneen hyllyltä\npullon toisensa jälkeen seurapöytään, soittanut vuoroin pianoa ja\nkitaraa, vuoroin nauraa remahdellut väkevästi, vuoroin nyyhkinyt,\nvuoroin laulanut ja rykinyt.\n\nKuinka lienee, lopulta Villi ystäväinsä kanssa lyö vetoa, kuka heistä\nyhdellä ainoalla potkaisulla saisi halki paksun marmoripöydän levyn.\nPöydät kallistetaan kyljelleen permannolle, aletaan potkia.\n\nMarianne tulee hätään. Villi tahtoo ajaa hänet pois. Marianne ei lähde,\npunaisena ja vavisten pauhaa.\n\nVilli hänet käsipuolesta taluttaa ison salin ovesta ulos.\n\nMarianne palaa, Villi hänet taas taluttaa ulos.\n\n\"Minä sanon toisen kerran: älä tule tänne!\" Villi huutaa Mariannelle.\n\nMarianne tulee.\n\nVilli tulee ihan valkeaksi, hiki helmeilee otsalla, raivokkaasti hän\nkatsoo Marianneen.\n\n\"Älä tule! Tämä on minun hotellini!\"\n\n\"Sinun!\"\n\n\"Minun! Älä tule, muutoin pahat seuraa! Sinä tunnet minut!\"\n\nMarianne tulee pöytiä kohottelemaan.\n\nSilloin Villi alkaa vavista, silmät kiehuen hän tempaa Mariannea\nniskasta, kohottaa, kiskoo, kummallisesti hampaittensa välistä\nkiroillen paiskaa lennossa ulos salin ovesta. Marianne lyö ohimonsa\novenpieleen.\n\n\"Haha!\" nauraa Villi. \"Isäni paiskasi Marianaa, minä paiskaan\nMariannea. Mariana hakkasi itsensä kuoliaaksi rautapiikkiin. Onko\nohimosi halki? Kuole nyt siihen!\"\n\nSitten hän menee toverien joukkoon pöytiä potkimaan ja kas: Villipä se\nyhdellä potkauksella sai paksuimman marmorilevyn halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana yönä Villi valvoo, hämärässä hän näkee Mariannen nousevan\nvuoteestaan, kulkevan pöytää kohti, raapaisevan tulta.\n\nHän kai luulee, että Villi nukkuu.\n\nMarianne sytyttää kynttilän, etsii jotakin toalettilaatikoistaan, Villi\nsalaa vaanii.\n\n\"Marianne, mitä sinä aiot!\" hän sanoo yht'äkkiä ääni soinnuttomasti\ntuskaa väristen, kohoten kyynärpäilleen vuoteessa, nähdessään pienen\npullon Mariannen kädessä.\n\nMarianne säpsähtää.\n\n\"Minä en jaksa enempää!\" sanoo Marianne hiljaa itkuun puhjeten.\n\nKumpikaan ei virka mitään, Marianne käy jälleen sänkyynsä, pullon\nhavaitsi Villi avaamatta jääneen pöydälle.\n\nAamulla koko yön valvottuaan Villi sen pullon särkee, lähtee kiireesti\nmaatilalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nyt sen täytyy tapahtua! hän tunteetonna tietää supisevansa, kun\nseuraavana yönä valvoo Ali-Ollilassa. Kuutamo kimaltaa ulkona, puiston\nhangella hämärinä kiertävät mustain omenapuiden varjot, omenapuiden\nritvain välitse kiiluvat kylminä, terävinä talven tähdet.\n\nLuminen järven selkä hohtaa puiston takaa häikäisevän valkeana,\nvaaranteiset saaret kohoavat kuin mustat jättiläiskokoiset ruumisarkut\nlumisen lakeuden pinnasta, joka levittäytyy kuin ääretön, laaja\nkuolinlakana. Alhaalla taivaanrannalla välkkyy pari tähteä outoina,\nsuurina, punertavina.\n\nVilli rykii vuoteessaan, talo on äänetön, ikkunan takana leviää\nkuutamoinen puisto ja järven lakeus.\n\n-- Nyt sen täytyy tapahtua! hän tietää supisevansa. -- Minä olen\nroisto, jos minä sellaisen kunnon naisen annan tähteni kärsiä,\nkuoliakin.\n\nIsäni oli varsin viisas mies: hän näki ennen kuolemaansa kummituksen\nistuvan pöydän ääressä hänen hauskoja elämäntilejänsä selvittelemässä.\nMinä en ole niin viisas, minulle ei mikään hyvä pahahenki tule\ntilintarkastajaksi... Isäukko kuoli kirkkaana ja nurkumatta kuin\nkreikkalainen jumala ... romanttisessa kuutamossa ... juuri noille\nportaille kuistin ikkunan alle ... siinä nyykötti kuolleena, jäykkänä\nkuin jäätynyt pöllö ... lyhdystä vierellä vielä tuli tuikki. Tuvassa\nlöi juuri kello kahdeksaa, kuoli aikaisin ... minun kelloni jo kahta\nlyö.\n\nKyllä vain sen täytyy tapahtua! -- Villi kohoaa paahtavasta\nvuoteestaan, hiipii välikamarin ja salin läpi ... hyi, tuossahan se\näitipuoli iski ohimonsa permannon rautapiikkiin ... hänessä oli syöpä,\noli kaivettu useita luita pois poskista, ja kitalakikin oli hopeasta\n... honotti kuin haljennut kello ... juuri tuohon naulaan... Ei, johan\nisä-vainaja sen naulan kiskoi permannosta heti äitipuolen kuoltua. Hän\noli hitonmoinen se äitipuoli, kun makasi kuolleena ... juuri tässä\nhuoneessa ... kasvot vallan mustina kuin hukkuneen ja suu raollaan,\nhampaat pureutuneina alahuuleen ... ja isä oli pakottanut Villin\npuristamaan hänen jäykkää, kylmää kättänsä, kuollutta lihaa.\n\nVilli melkein pelkää siellä äänettömissä, puolikylmissä huoneissa.\n\nTuossa salin nurkassa on iso, jykevä kirjakaappi ... tuossa täyttää\nkeskihyllyn paksu vihkoteos Shakespearea ... ei Villi sitä ole tullut\nlukeneeksi, vain pari vihkoa on leikellyt auki, selaillut, haukotellut\n... ylähyllyltä kuultaa pari lapsuudenaikaista kipsiveistosta.\n\nVilli kulkee kelteisillään niinsanottuun konttorihuoneeseen; siinä on\nedellisen omistajan ajalta vielä jykevä kirjanpitäjän pulpetti:\nnumeroiden mukaan siihen aikaan taloa hoidettiin.\n\nHuoneen seinällä kiiluvat Villin pyssyt, kello tiksuttaa salaperäisen\nrauhallisena... Tuon kiiltäväteräisen kurdilaistikarin hän oli ostanut\nTiflisissä ... se on niin luja, että naarmuttumatta hopeamarkan\nhalkaisee... Tuon revolverin oli Marianne hänelle lahjoittanut\nhäämatkalla Brysselissä ... pieni kuin lelu, piippu parin kolmen tuuman\npituinen, kahvassa välkkyvät helmiäiskoristeet.\n\n-- Ah kuinka kunnon nainen olet, kiusallinen, iljettävä Marianne!\n\nVilli katselee revolveriaan, hymyilee, naureskelee, hiljaa kiroileekin.\n\n-- Saatana, isänpä tästä olisi sietänyt aika kuti saada, kun\nkuutamosankarin maailmaan siitti... Elämässä olisi tarvis vain kylmää\nvälinpitämättömyyttä onnessa ja onnettomuudessa... Äiti oli nautinnoton\nja musikaalinen ... siitäpä häntä tosiaan kauniisti kiitän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava talvipäivä on ylen ihana, taivas auhdon sininen, äänetön\nmäntymetsä helottaa tuoreen vihertävänä ja raikkaana valkeain vaarain\nrinteillä.\n\nVilli herää vuoteessaan, kun keskipäivällä aurinko alkaa hänen\nkasvojaan paahtaa, astuu ikkunan luo, ihastuu ilmaan.\n\nVilli ottaa kitaransa, nappailee sitä auringon lämpöisessä paisteessa,\nsuonet käden selällä alkavat paisua lämpöisinä ja täyteläisinä, sydän\nlämpöisesti sykähtää.\n\n-- Ei siitä tullutkaan vielä mitään ... villi voima on minusta\nkadonnut... Mutta siitä tulee kuitenkin kerran ... sitten kun rahat\novat tuiki lopussa ... kun ei huoneessaankaan enää saa kuvitella\nolevansa voimakas, kaunis ja lahjakas ... saati sitten kulkea ympäri\nkyliä ... punainen saali hartioilla tuulessa liehuen, ympärillä\nvanhentumattomat ystävät ... pitää loputonta hauskaa...\n\n\n\n"]