[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJIEkbCdmX7Neny8XAUJiPBduq9WaWgTwbjonSyCFc4E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1910,"Mahtran sota","Wilde, Eduard",1865,1933,"1910-wilde-eduard-mahtran-sota","1910__Wilde_Eduard__Mahtran_sota",null,"romaani",[],[],"fi",1902,1908,121831,765789,false,58240,[23,24,25],"Estonian fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction","Peasant uprisings -- Estonia -- Fiction",[27],"Historical Novels","\"Mahtran sota\" by Eduard Vilde is a historical novel published in 1902. It chronicles a peasant uprising that erupted at Mahtra Manor in 1858, when rural communities rose against their oppressors. Based on extensive archival research and eyewitness accounts, Vilde reconstructs this dramatic episode of resistance. The first installment of a trilogy, the novel captures a pivotal moment in Estonian history when ordinary people challenged the established order. Their struggle would echo through the decades to come. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Rainio, Lilli",321,"Viron kansalliskirjailijan historiallinen romaani kuvaa vuoden 1858 talonpoikaiskapinaa ja maaorjuuden loppuaikoja. Teos yhdistää tositapahtumia ja fiktiota kertoessaan Mahtran kartanon verisistä rauhattomuuksista sekä virolaisten maanviljelijöiden raskaista elinolosuhteista.","Eduard Wilden 'Mahtran sota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1910.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAHTRAN SOTA\n\nKirj.\n\nEduard Wilde\n\n\nViron kielestä suomentanut\n\nLilli Rainio\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nEnsiksi tahdon lausua lukijalle muutaman sanan teokseni selitykseksi.\n\nTeoksessani olen tahtonut antaa kuvauksen niin sanotusta Mahtran\nsodasta, se on, niistä talonpoikaisrauhattomuuksista, joitten\npääpaikaksi keväällä 1858 Mahtran kunta Juurun pitäjässä Harjunmaalla\njoutui ja jotka 2 p. kesäkuuta Mahtran moisiossa paisuivat veriseksi\nsodaksi, josta noin 60 talonpoikaa vihdoin joutui kovan rangaistuksen\nalaiseksi ja siitä sai surmansa.\n\nOlen nämä tapaukset valinnut kertomukseni taustaksi ja koittanut\nne esittää niin asiallisina ja aikansa mukaisina kuin mahdollista.\nMutta päämaalini on kuitenkin ollut toinen, olen heikkoin voimaini\nmukaan tahtonut antaa yleisen kuvan Räävelin ympäristön oloista\ntyöorjuuden loppuajoilta. Sentähden ei kertomukseni tarkota ainoastaan\nMahtraa ja niitä seikkoja, jotka Mahtran rauhattomuuksien kautta ovat\njälkimaailmalle tulleet tunnetuiksi, vaan olen muitakin sen aikuisia\ntapauksia ja henkilöitä vapaasti liittänyt kertomukseni yhteyteen, enkä\nole kaikkia henkilöitä ja paikkoja maininnut omalla nimellään.\n\nKertomukseni henkilöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään. 1) ne, jotka\nnimitän oikealla nimellään, kuvailen kuinka he todenmukaisesti ovat\nMahtran surunäytelmässä osallisina olleet, 2) ne, joiden nimet olen\nmuuttanut taikka joiden elämää olen vapaasti kuvannut, ja 3) ne,\njoiden luonteet kertomukseni eläväksi tekemiseksi ovat kokonaan\nmielikuvitukseni luomia, vaikka tosin tähän olen niin paljon kuin\nmahdollista koittanut saada eläviä esikuvia.\n\nIhmisten ja palkkain nimiä on täytynyt muuttaa, koska moni kuvatuista\nhenkilöistä vielä elää, taikka elävät heidän jälkeläisensä. Mutta\nkertomuksessa voi kuitenkin esiintyä yhtä ja toista, joka heille ei\nole mielenmukaista. Olen jättänyt nimet muuttamatta, kun ei mielestäni\nkertomuksessa ole ollut mitään yksityisiä henkilöitä loukkaavaa.\n\nVoin vielä mainita, että se mitä olen kertonut niistä tapauksista,\njotka ovat välillisessä yhteydessä Mahtran sodan kanssa, perustuu\nmyös tosiasioihin, vaikka ei kaikki ole tapahtunut juuri samoilla\npaikoilla ja samoina aikoina. Mutta itse Mahtran sodan kuvaukset\nperustuvat täydellisesti todellisuuteen. Niihin olen kerännyt aineksia\nsekä asiakirjoista että Mahtran sodassa vaikuttavien henkilöiden\nmuistiinpanoista ja siihen aikaan eläneiden suusanallisista\nkertomuksista. Muiden muassa on kirjailija G. E. Luiga ystävällisesti\nantanut käytettäväkseni erään Mahtran sodan päähenkilön, Mahtran\nsenaikuisen kunnan vanhimman Hans Tertsius'en kirjalliset\nmuistiinpanot. (Tertsius kuoli 12 p. lokak. 1900 Om siirtokunnassa\nSiperiassa, jossa herra Luiga silloin oli lukkarina ja opettajana.)\nMainitut lähteet eivät aivan joka kohdassa ole toistensa kanssa\nyhtäpitäviä, mutta kuitenkin ovat ne pääasiassa todenmukaisia.\n\nRauhattomuuksien syntymäpaikoilla olen itse käynyt ja siellä\nerinomaisella mielenkiinnolla koonnut tietoja vanhoilta henkilöiltä,\njotka kaiken ikänsä ovat siellä eläneet ja jotka itse ovat nähneet\n\"Mahtran sotatapaukset\".\n\n_Kertomuksen kirjoittaja_.\n\n\n\n\nI.\n\nVOUTI, KUPIAS JA AITTAMIES.[1]\n\n\n\"Uusia ahteita maahan, te vetelykset! Mitä rukoushetkeä te pidätte?\nRukoilkaa kuinka paljon hyvänsä, helvettiin joudutte kuitenkin kaikki\nlaiskuutenne tähden!\"\n\nEi hän kuitenkaan ole niin paha, tuo leveäleukainen, tukevakasvuinen\nmusta ukko nokisen oven korvalla pölypilven sisässä. Hän rähisee ja\nsadattelee aina tapansa mukaan, kun ei tiedä millä tavalla saisi\nvähänkin eloa noihin pehkuissa liikkuviin, hämäriin tonttuhaamuihin.\nHän on suuren vastuunalainen, jos ei hän melua ja huuda, jos ei hän\nvoi pitää hereillä vetelyksiään, jos ei työ tule tehdyksi määrätyllä\najalla. Ja vaikka hän ärjyy ja soimaa ja etsii yhä voimakkaampia\nhaukkumasanoja, väräjää hänen avaran suunsa pielissä salainen hymy,\njonka hän pian kätkee laajan leukansa tiheään partaan, joka paksuna\nnukkana peittää hänen kurkkunsa alaosan ja ulottuu puoliväliin kaulaa.\nEi Vidisten Mart, moision riihen lämmittäjä ole niin kova kuin hänen\nsanoistaan voisi luulla. Kaikki vetelykset sen hyvin tietävät ja he\nlaskeutuisivat huolettomina pehkuille pitkäkseen, jos vain ei voutikin\nseisoisi siellä keppi kädessä ja jos ei hän, tuo pitkä luiseva,\nharvapuheinen hongankolistaja alituisesti pahalla tuulella ollen\nyhä käyttäisi keppiään, jolla on paljon tehokkaampi vaikutus, kuin\nRiihi-Martin haukkumasanoilla.\n\n\"Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin\nvarastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota\nelätä!\"\n\n\"Mehän elätämme sitä ja itsemme myös\", murahti eräs nuori\npäivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan.\n\n\"Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi\nelättämään!\" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä.\n\"Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan\nkynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään\nalkaisi puida! -- -- -- Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin\nmuniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon\nsinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi.\"\n\nJopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja\npojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka\nsuinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin\njäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää.\n\nPian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät\nvuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa,\ntomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille\nniin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk!\n\nRiihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet\npettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen\nyön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä\nvoi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana\ntai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti\nhimmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka\ntuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen,\ntummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot\nhiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat\njättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin\ntahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat\nja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta\npilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen\nupottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii\nilmoille -- ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja\nhiljaisuutta.\n\nTontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä,\nneljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä,\nheillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä\najatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja\nniinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat\nja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel -- Mihkel ja varsta;\nLiisa ja varsta -- varsta ja Liisa -- kaikki yhtä maata, sano, mitä\nsanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat.\nYhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne\nenemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä -- varsta ei voi\ntuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi.\n\nNeljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi\npäivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa,\nja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja\neväspussissa akanainen leipä!\n\nKilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit\nhiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään.\nKun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää\nsiihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa,\nei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa\nkasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän\nympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin\npaksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa\nkuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut,\nhe liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein\neteensä maahan.\n\nKaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen\ntoisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa\npimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa\nsilmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan,\nlähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen\nselkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on\ntapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua\nuneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on\nterävämpi ja tunteellisempi -- hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä\nlyönnillä heikko: \"ai!\" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen.\n\n\"Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!\"\nhönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni.\n\n\"Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!\" muistuttaa puolestaan\nriihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan.\nSoimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille\nantaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret,\nvarstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle,\nkaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita\nlestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä\nkuoria.\n\nKun päivä nousee taivaanrannalla -- on sade tauonnut -- riihi puitu\n-- neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin\nsyksyä.\n\nKuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! -- Ei, ei ainoata\nsädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii\nlopetettuaan ankaran työn.\n\nOi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja\ntoiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä\nvasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet\npian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille\ntyötontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä\nkaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen\nkanssa taistelemista -- sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen\nlauvantaiehtoo. -- --\n\nVouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei\nole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa\nkuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa;\ntoiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat\nunta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma\nviiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin\nolisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa\nriihen ulkoseinuksella -- ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne\npäin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. --\n\nTuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia.\nÄkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla.\nTuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kun\njo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle.\n\nTuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti\nleipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu\nnähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti\nniellä purtavaansa.\n\nKun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle\nvielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten\nsisästä alkoi tihkua verta.\n\n\"Luontokappale!\"\n\nTuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä\neräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä\nmakaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui\nolemaan lähellä mainittua tyttöä.\n\n\"Kuka sanoi: 'luontokappale'?\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Kuka on luontokappale?\"\n\n\"Sinä!\"\n\nKouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän\nalkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt\nkohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle.\n\nVöllamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli\ntehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta\nnyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen\nolkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli.\nVerisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat -- sitten tarttui\nhän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen -- nosti hänet ylös\nilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni,\nlaiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti.\n\nTämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin,\nvaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta\npaikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen\nkasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella\nseurauksia.\n\nVouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän\npuuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta\ntavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle\nsuunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen.\n\n\"Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua\nselkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen\nPäärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes\nsaan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto -- mokoma! --\"\n\nHän olisi voimattomassa vihassaan vielä jatkanut soimaamistaan,\njos ei verinen tyttöparka olisi herättänyt hänen huomiotaan. Tämä\noli sillävälin oivaltanut tilansa. Hän huomasi verta kädellään ja\nvaatteillaan, ja polttava kipu päässä ja selässä herätti hänet täysin\nvalveille. Hän piteli itkien päätään, tuskan ja vihan vallassa hän\nhuusi:\n\n\"Mokoma murhamies!\"\n\nVouti karkasi kaikin voiminsa tyttöön kiinni.\n\n\"Vai sinä soimaat minua murhamieheksi? Sinä kurja suunpieksäjä,\nuskallat minua vastustaa! Sinä -- sinä --.\"\n\nEnnenkun hän keksi uusia sanoja nousi ja laski keppi hänen kädessään,\nmutta lankesi maata vasten, sillä tyttö oli notkeana kuin kissa paennut\nmiesten selän taa. Kun lyöjä karkasi hänen peräänsä, juoksi hän\nkiireissään Völlamäen Päärnun rintaa vastaan.\n\n\"Voisit hänet nyt jo jättää rauhaan, onhan hän verinen\", murahti tämä\nrauhallisesti, ikäänkuin ei hänen ja voudin välillä mitään olisi\ntapahtunut.\n\n\"Mitä hittoa se sinuun kuuluu? Minä voin piestä häntä, ettei hän enää\nliikuta jäsentäkään. Herra on minulle käskyn antanut, että minun pitää\nopettaa kovapintaisia ihmisiä. Minä kannan keppini kunnialla -- mutta\nsinä lurjus, sinä rosvo, sinä -- sinä --.\" Hänen äänensä muuttui\nvihaiseksi vinkumiseksi, kovaksi kiljunnaksi, ja hänen suunsa ympärillä\nvärisi suonenvedontapainen vihanitku.\n\n\"Sinä, Päärn, sinä saat minun kädestäni vielä sellaisen opetuksen, että\ntiedät, mistä olet kotoisin!\"\n\nNyt hän joutui sellaiseen soimaamis- ja sadattamisraivoon, että hän\nkokonaan unohti tytön. Hänen liinanvalkea tukkansa, josta lakki\noli pudonnut pois, seisoi korvallisilla pystyssä kuin vihaisella\nkissalla; hänen keltaiset silmänsä valkeiden ripsien ympäröimänä ja\nsamoin valkeiden kulmakarvojen alla kiilsivät punaisina kiukusta.\nHänen sulkeutuneilla huulillaan, joita ympäröi valkea, harva ja\nlyhytkasvuinen parta, oli keltaista vaahtoa. Joka hänet tällaisena\nnäki, arvasi, että hän haukkumaansa miestä vihasi kaikesta sydämmestään.\n\n\"Kyllä sinut jo tunnetaan, sinä kovakorvaisten kuningas! Missä vain\nvastaan pannaan ja niskotellaan, siinä olet sinä alkuunpanijana! Omasta\nkonnustasi sinut ajettiin pois -- nyt sinä, köyhä rotta, olet toisen\nmiehen orja! Isäsi jo oli kapinoitsija, sinun koko sukusi on järkiään\nkapinoitsijasukua. Varkaita, ryöväreitä, murhamiehiä, laiskottelijoita\nja kuhnureita ovat sinun vanhempasi ja vanhempain vanhemmat olleet,\nmutta suurin lurjus olet sinä itse! -- -- -- Jopa on uusi nahka ehtinyt\nselkääsi kasvaa. Kylläpä me sen kohta taas pois kuorimme! -- -- -- Ja\nkenenkä puolesta tuollainen kuotta alkaa tehdä vastarintaa? Kulbin Kain\npuolesta, tuon vetelehtijän, tuon nurkantakaisen puolesta, jota oikea\nihminen ei tahdo sylkeäkään.\" -- -- --\n\n\"No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!\" kuului\nvarovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta.\n\n\"Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta\",\nlisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä.\n\n\"Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!\" arveli joku vielä\njoukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista\nnaurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita\nkupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen.\n\nKubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki\nolivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin\nvarovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen\nvihaansa syynalaisen niskaan:\n\n\"Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?\" karjui\nhän. \"Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön?\nMitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus\nmennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää?\nEikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä!\nMutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran\nkäskyä ja panen laiskalle jalat alle! -- -- -- Vastaa, niskottelija,\nmitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?\"\n\nVastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa\nylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi\nhän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen\njoukosta. -- -- --\n\nKubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa\nkävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä\nkädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei\nainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja\ntekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä.\nHe vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen\nliiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi\nsentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen\ntyömies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta\nsitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja\njohtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut\nkäsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin\nhekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun\nrankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja\nheilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän\ntuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä\nsellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät\nhäntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä\naikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan\nvälttämättömäksi.\n\n\"Noh, mitä te odotatte siellä vielä?\" huutaa hän samassa. \"Tytöt, eikös\nvouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko\nkyntämään?\"\n\nJa vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat\nlähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset.\n\nSen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa\nainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka\nhäntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua\nja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja\nvaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja.\nHänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin,\njota _hyvä_ vouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut\nasiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään.\n\n\"Ahaa -- ruispussi! Kuinka mukavasti pistetty pinoon! -- -- -- Ja\ntuossa -- ahaa, vielä pussinen parhaita seinään lyötyjä rukiita!\"\n\n\"Miehet -- kuulkaa! Kenen nuo pussit tuossa ovat?\"\n\nMiehet ovat jo menossa, mutta kääntyvät voudin huutaessa jäykkinä\ntakaisin.\n\n\"Tulkaa tänne!\"\n\nTulevat kyllä ympärille ja katsovat, mutta ei kukaan tunne pusseja.\n\n\"Siimu-Jyrin Mats, tuo on sinun pussisi!\"\n\n\"Ei ole!\"\n\n\"Valehtelet, lurjus!\"\n\n\"Ei ole!\"\n\n\"Ja tuo pussi on Töntsun Jaakopin oma!\"\n\n\"Valhe!\"\n\n\"Sinun ne ovat!\"\n\n\"Valhe!\"\n\n\"Miehet, tunnustakaa, kenen nuo pussit ovat! -- Eivätkö nuo ole Matsin\nja Jaakopin pussit?\" karjuu hän heille.\n\nMiehet katsovat, tunnustavat, pudistavat päätä -- ei kukaan tunne\npusseja.\n\nVouti katsoo tyttöjen puoleen. Sama pahansuopa, pilkallinen\nvaikeneminen. Joku nenäkäs astuu lähemmä ja on haistavinaan pusseja.\nToiset purskahtavat nauruun.\n\n\"Menkää hiiteen!\" huutaa Prits. \"Kyllä varkaan jälille vielä päästään!\"\n\nJa kun työläiset kääntyvät menemään, kantaa vouti pussit riihen luo.\n\nRiihessä on sillä välin tehty kepposia, joita nähdäkseen Kubja-Prits\nkaikeksi onneksi tulee liian myöhään.\n\nKun Riihi-Mart askaroitsee olkien luona riihenalusessa,[2] lähtee\nHansu-Jyrin Jaan riihestä, hänen perässään Wildrikun Villem. Molemmat\nkatsovat varovasti joukkoon, josta kuulevat Kubja-Pritsin meluamista.\nKaksi poikaa on vielä riihessä. He iskevät toinen toiselleen silmää,\nkun näkevät Jaanin ja Villemin. Toinen heistä ottaa varstan seinältä ja\npieksää sen varrella Jaanin suurta huopahattua. Kohta on Jaan muuttunut\nviljapatsaaksi: kaikki mitä hatun suureen sisustaan on kätketty, vuotaa\npitkin päivätyöläisen vartaloa riihen lattialle!\n\nPojat hämmästyvät, Jaan itse säikähtää. Mutta Riihi-Mart! kääntyy selin\npoikiin ja alkaa kaikin voiminsa aivastaa. -- -- --\n\n\"Villem!\" huutaa hän samassa.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Tule tänne!\"\n\nVillem lähtee.\n\n\"Etkö sinä, pakana, kuule, kuka on pihassa? Kiiruhda pian takaisin\nriiheen!\"\n\nVillem katoaa kuin tuuli riihitupaan ja tyhjentää siellä\nhattunsa. -- -- --\n\nToinen kerta, kun pihassa on hiljaisempaa, on pimeämpää! -- -- --\n\n\"Hyvästi, Mart! -- -- -- Hyvästi, Mart!\"\n\n\"Hyvästi, veitikat!\"\n\nKun miehet riihen takaveräjästä kiiruhtavat pois, kiipeää Kubja-Prits\netupuolelta säkkeineen sisään.\n\n\"Mitä hittoa se merkitsee, Riihi-Mart, että kaikki pinot ovat täynnä\nrukiita?\"\n\n\"Hyvää viljavuotta -- mitä muuta?\"\n\n\"Vai niin, vai viljavuotta! Mutta maan kielellä sanotaan sitä\nvarkaudeksi!\"\n\n\"Varkaudeksi noh! Mutta minkätähden sinä sitten käyt mittaamassa\nhalkopinoja?\"\n\n\"Minä en mitannut niitä, vaan aavistin varkautta.\"\n\n\"Kuinka tuo kohta sinulle sitten niin tuttava oli?\"\n\n\"Miten niin tuttava?\"\n\n\"Kuinka sinä juuri sieltä osasit varkautta etsiä?\"\n\nPrits heittää epäluuloisen silmäyksen mustaan vanhukseen laskiessaan\npussit hänen eteensä.\n\n\"Minulla on oikeus etsiä varkautta joka puolelta -- sentähden olenkin\nmoision kupias\", vastaa hän ylpeästi.\n\nRiihi-ukko jää hänen eteensä seisomaan ja katselee häntä\nveitikkamaisesti kiireestä kantapäähän.\n\n\"Prits, ne ehkä ovat sinun omat pussisi, jotka sinä viime syksynä\nunohdit pinoihin. -- -- -- Olihan sinulla niitä toisinaan niin paljon,\nettet kaikkia ehtinyt mielessäsi pitää.\"\n\nKubja-Prits -- -- -- Kubja-Prits -- ei sano mitään.\n\nKubja-Prits -- kääntää puheen toisiin asioihin.\n\n\n\n\n2.\n\nVARTIJA, MISSÄ VITSAT?\n\n\nPäivällisen jälestä toi kupias Völlamäen Päärnulle käskyn, että\nhänen piti ehtoolla tulla paronin puheille. Ja sen ohella hän heitti\ntyömieheen ilkeän ilkkuvia katseita. Päärn ei lausunut kupiaalle mustaa\neikä valkeaa, vaan huusi hevosille: \"Vaolle!\" ja kynti rauhallisena\nedelleen.\n\n\"Kuuletko, tänä ehtoona herran puheille!\" Toisti Prits kähisevällä\näänellä.\n\nKun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa\nrusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta\nkyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan\nkeksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois\nkeppiä heiluttaen.\n\nKulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti\ntulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut\npahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä.\n\n\"Herran luo?\" hän kysyi. \"Mitä pahaa olen tehnyt?\"\n\n\"Mistä minä tiedän\", vastasi aittamies. \"Enhän minä ollutkaan yöllä\nriihimiesten luona.\"\n\nKoska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet\nparonin puheille kutsuttiin.\n\n\"Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden\neteen!\" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin\npölyisiä, poroisia poskia.\n\n\"Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata\", lisäsi aittamies\nvarottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. --\n\nPäärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg\ntuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin,\nkun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä.\n\n\"Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon.\"\n\n\"Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!\" -- -- --\n\nParoni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä\nteräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen\nkehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin\nhänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran\njalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen\nmuotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä\nsuoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä.\n\n\"Päärn\", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata\nhänen jäykästä, ankarasta katseestaan. \"Päärn, sinä et ole vielä yhtään\nparantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari\nkolme vuotta sitten.\"\n\n\"Niin olen, herra paroni.\"\n\n\"Soo, -- vai olet!\" Paroni astui askeleen lähemmäksi. \"Koska sanot\nsellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi?\nMitä?\"\n\n\"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli.\"\n\n\"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan\nja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa,\nettä minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?\"\n\n\"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin\nhänet kintereiltäni leppäpensaaseen.\"\n\n\"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin\ntahtoo -- se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia --\nkuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan -- vouti on minun käskystäni\nliikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!\"\n\n\"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä.\"\n\n\"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki\nkelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa,\nettä teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka\nlyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet -- -- Ja sinä,\nvastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että\nkupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä\nsanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä '_siaksi_'\nsanonut.\"\n\n\"En ikinä!\"\n\n\"Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?\"\n\n\"Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli.\"\n\n\"Mitä se sinuun kuului?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nVarmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa,\njolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan\nkeskustellut. Mutta tuo suuri voimakas \"hirtehinen\", joka nyt\nseisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa\ntuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa -- ja osasi\nantaa sattuvia, luontevia vastauksia -- se miellytti väkisinkin paroni\nHeideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä.\n\n\"Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?\" hän kysyi.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Vai hyvä ystävä?\"\n\n\"Ei vähääkään.\"\n\n\"No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?\" Tähän kysymykseen ei Päärn\nvastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän\nvirkkoi: \"Minä en voi nähdä verta.\"\n\nJos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä -- olisi\nhän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut\nverta nähdä! -- -- -- Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.\n\n\"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!\"\n\n\"Eikö moisiossa ole vitsoja?\" kysyy Päärn.\n\nParoni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin,\ntutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:\n\n\"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?\"\n\n\"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle\", vastaa työmies. \"Mutta kun\nherra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun\nmukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?\"\n\nVôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa\nsisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin\nvastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen -- vähäpätöisemmänkin\n-- kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona,\närjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää\nsulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin\non valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen\nkokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi.\nSen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla\ntuulella.\n\nVôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan\nparoni herran \"työstä ja vaivasta\".\n\n\"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi\nsinua haakenrihterin luo\", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita\nviiksiään.\n\n\"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja.\nHerra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?\"\n\nPäärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen\nmiellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi.\n\nParoninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa\nväristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä\nvähitellen kauvemmaksi. -- -- --\n\n\"Hyvä kyllä, Päärn\", hän sanoo, \"sinun pitää moision tallissa saaman\nviisikymmentä suolaista.\"\n\n\"Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista\", vastaa työläinen.\n\n\"Sinä tingit? Hyvä -- neljäkymmentä _suolaista!_ Ja nyt suusi kiinni!\"\n\nNäin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan\noli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana.\n\n\"Mikä sun nimesi on?\"\n\n\"Kai!\"\n\n\"Kenen tytär olet?\"\n\n\"Tooma-Tönun Mihklin.\"\n\n\"Sinä olet soimannut voutia -- saat kartanon tallissa kolmekymmentä\nsuolaista.\"\n\n\"Hyvä, kulta, herra paroni --.\"\n\n\"Vaiti!\"\n\n\"Armoa, herra paroni, armoa!\" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa\nrukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa\nlähteä. -- -- Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun\nVôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.\n\n\"Herra paroni! Vielä sana!\"\n\n\"Mitä sinä vielä tahdot?\"\n\n\"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?\" Tuo oli\nkaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu\nmaa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen\nalaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!\n\nParoni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota\nmiestä pelkäisi -- ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä\npelkää -- ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi -- niin antaisi\nparoni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet\nrohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg\nhäntä pelkää ja hänestä välittää -- toisinaan myös hänen työkuntonsa ja\nahkeruutensa tähden -- niin ei vastaa hänelle muuta kuin:\n\n\"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä\nenää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi\nkymmenen suolaista.\" -- -- --\n\n\"Tallin luo molemmat!\"\n\nNäin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset\nviivyttelemättä seuraavat häntä.\n\n\"Vartija, missä vitsat?\"\n\n\"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!\"\n\n\"Kahdelle suolavettä, vartija!\"\n\n\"Valmis, herra paroni!\"\n\nKolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen\npoika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi\nvääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.\n\n\"Suolaisiksi\" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä\nja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata\nlyöntiä tai kartanossa viisikymmentä \"suolaista\" -- se oli yhtä kova\nrangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä\ntahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa\nhän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten\nkäyttänyt \"suolaisia\". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan\nloukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.\n\nEnsimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen\ntyöläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin\nhaavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä\npelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin\nolisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies\ntietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian\nvielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa.\nEnsimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään.\nIhmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat\nsisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta\nparoni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset\nvaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi\nvelvollisuuttaan. -- -- -- Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta\nkuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset\nhukkaan. -- -- --\n\nPojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka\nkyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen\npitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus\nkastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä\nalkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen\näänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita\nluihin ja ytimiin.\n\nViimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan\nääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä,\nkäskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja\npuree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa\ntippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen\nrinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu\nähkimiseksi -- -- --. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee\nhän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin\nsilmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan\ntuskaa.\n\nMonella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella\nvitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei\nsitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä\nsanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat\ntottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu\ntallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen\nodottaa häntä. -- --\n\nKun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin\njotakin.\n\nSiellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen\nvuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta\nmuutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne\nPietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli\nhän asunut lähes vuoden.\n\nNeiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon\nkauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen\nkarvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli\nvirkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito,\nhän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan\nympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman\nsäikähtyneinä kartanoon päin -- sinne päin, josta juuri kuului ääni,\njoka pysäytti veren suonissa.\n\n\"Jumalani, mikä siellä on?\" huusi hän vavisten.\n\nParonin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.\n\n\"Siellä joku murhataan! Jumalani -- apuun, apuun!\"\n\nJa neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.\n\nPikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista\nkuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi\nkouluneitiä rauhottaen:\n\n\"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!\"\n\n\"Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi\nhengen hädässä!\"\n\n\"Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja\njolle pappa annattaa vitsoja.\"\n\n\"Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!\"\n\n\"Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? -- -- -- Jaa\nniin\" -- lisää Ada neiti samassa. \"Te luulette, että vain lapsille\nannetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat\ntehneet pahaa.\"\n\nNeiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta\nneiti von Heidegg on ihan totinen.\n\n\"Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat -- että he _noin_\nhuutavat?\" virkkaa ranskalainen.\n\n\"Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi,\nvaan rangaistaan pahanteosta.\"\n\n\"Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?\"\n\n\"Se on oikeus, neiti Marchand!\"\n\nUlkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen\nkasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä.\n\n\"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?\"\nhuutaa hän lyöden käsiään yhteen.\n\n\"Neiti Marchand\", vastaa nuori tyttö, \"meille ei tuo ole enää mitään\nuutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä\nmamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta\nmelua, mutta mitä tehdä -- olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona.\nMutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin.\"\n\nNeiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo\nsydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi\nja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon\njalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä\ntaivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:\n\n\"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?\"\n\nAda pudisti kiivaasti päätään.\n\n\"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi\nmeidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa.\"\n\n\"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?\"\n\n\"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai\ntottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin\nturmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta\nei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä,\nneiti Marchand.\"\n\nAda neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat\nihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten\nparantumattoman kehnouden tähden.\n\nSamassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän\npyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut.\nAda neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu\nnauraa ja sanoo kerskuen:\n\n\"Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua --\npelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette\nnainen, neiti Marchand.\"\n\n\"Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea\",\nvastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa.\n\nHe alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand.\nHän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai\ntahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin\novat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen\njäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi\ntuskainen tunne.\n\n\"Vielä yksi onneton!\" hän sopertaa, \"ja vielä naisihminen!\"\n\nTallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen.\n\n\"Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!\" huutaa nyt myös Ada von\nHeidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys\nvaikuttaa häneenkin.\n\n\"Ada, piestäänkö _naisiakin_ vitsoilla?\" kysyi ranskalainen neiti\nkalpein huulin.\n\n\"Piestään, neiti Marchand!\"\n\n\"Kuka heitä pieksee?\"\n\n\"Vahti.\"\n\n\"Mieshenkilö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja missä isänne on?\"\n\n\"Siellä mukana.\"\n\n\"Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?\"\n\n\"Niin, niin, niin!\" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen\npunaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. \"Minä en ymmärrä,\nmitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen\nkäskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!\"\n\n\"Neiti Marchand\", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten\nlatvoja tien vieressä, \"eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä\nlyödään?\"\n\n\"Ei, en ole siihen tottunut.\"\n\n\"Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?\"\n\n\"Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa\nsakkoa.\"\n\n\"Otetaan vapaus?\"\n\n\"Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen\nhuoneeseen.\"\n\n\"Ei mitään muuta?\"\n\nKunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi\nvyötäisistä kiinni:\n\n\"Ada\", hän lausuu puoleksi rukoillen, \"emmekö voisi saada nähdä noita\nihmisiä, joita nyt lyötiin?\"\n\n\"Nähdä, minkätähden?\"\n\n\"Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet.\"\n\n\"Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta.\"\n\n\"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme\nsanaa!\"\n\nAda kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä\nensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja\nja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset\noikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai\nkuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:\n\n\"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle.\nMutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa.\"\n\nHe kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden\nsivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli\nsillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista\nääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun\nensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli\nsieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen\nsaanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja\nontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden\nvarjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.\n\nKai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen\nluoksensa ja huusi kovemmin:\n\n\"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!\"\n\nTyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki,\nettä pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.\n\nAda rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.\n\n\"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait\nvitsoja?\"\n\n\"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!\"\n\n\"Minkätähden vouti sinua löi?\"\n\n\"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet -- olin hyvin väsynyt.\"\n\nNeiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta\ntyötä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut\nnukkumatta työssä.\n\nNeiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi\ntyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää\nihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti\nMarchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä\ntytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. -- -- --\nSitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.\n\nKohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen\ntalonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset,\nsilmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin\nei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.\n\nTätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli\nensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he\neivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli\nsisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.\n\n\"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?\" huusi tyttö heleällä\näänellä.\n\nNuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien\nvieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti\nneiti Marchandin sydämmen sykkimästä.\n\nSiinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä\nmilloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja\njonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon\nympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.\n\nÄänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.\n\nSattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten\nkuninkaaksi. -- -- --\n\n\n\n\n3.\n\nHUNTAUGUN MIINA.\n\n\nIllan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat\npilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys\nkattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot\novat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja\nheikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä\njoku tulensilmä läpi synkän pimeyden.\n\nKun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen\nkulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt\ntuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat\neivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä\nkirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se\npistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen\nselässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa,\ntuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on\nkuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi\nonneksi tarvitse hevosta ajaa -- sen vei poika jo kotiin.\n\nTiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan.\nLähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan\nlausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee\nsiinä eteenpäin.\n\nTyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule\nmitään, astuvat he hetken äänettöminä.\n\n\"Päärn\", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Olet mies, Päärn!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Kun minun puoltani olet pitänyt.\"\n\n\"Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?\"\n\nIhmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän\nhuomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat.\n\n\"Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?\" kysyy hän arasti.\n\n\"En!\"\n\n\"Ketä sitten?\"\n\n\"Sinua en ainakaan!\"\n\n\"Mutta sanoithan, kun Prits minua löi --.\"\n\n\"Sanoin, mitä sanoin -- sen olisin tietysti sanonut -- olit siinä sinä\ntai joku toinen!\"\n\nPäärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä\narvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla\nparemmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen\nsydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota\nmiestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan\nrangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä\njälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu\nhän hänen eteensä tielle.\n\n\"Päärn\", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen\nrintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat\nsilmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. \"Päärn, sinä tietysti olet\nminuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua.\nMutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!\" Ja hän\ntarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen.\n\nPäärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa\nkätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä\naskeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata.\n\nMutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin\nheitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta\ntulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan\nheidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain\nkädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen;\nhän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä\nheiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin.\n\nSe on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä\nvanhempainsa luokse, tai Huntaugulle.\n\n\"Kai\", huutaa Päärn kiivaasti. \"Poistu nyt vihdoinkin minusta!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa\nsinulle!\"\n\nTyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo\nsilmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään\nlämmintä povea.\n\nÄäneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja\nkatoaa pimeyteen -- -- --.\n\nTienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy\nvasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin.\nHänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei\nole enää kaukana. --\n\nHuntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi\nryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä\npiimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja\npiimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika\nseisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin\nlauvantaipäivän ruokaa suuhunsa.\n\nAhdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä\nihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat\nmustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo\nkiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan.\n\n\"Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!\"\n\nKupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään.\nHän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa\nherättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille\nnousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä,\ntuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu\npäässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin\ntinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten\nkun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä,\nastuu hän laiskasti tai ylpeästi -- siitä saattaa olla eri mieltä\n-- uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun\npäästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista\ntehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja\nalkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet.\n\n\"Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?\" kysyy Huntaugun\nMihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä\nsentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.)\n\nPrits ottaa palavan päreen uunin korvalta, \"niistää sitä\", vetää\nliekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana\nistuessaan on valmiina vastaamaan.\n\n\"Ei erinomaista! -- -- -- Eikös päivätyöläinen jo puhunut -- -- ai\nniin, ei hän ollutkaan tänään talossa.\" (Hän silmäilee salavihkaa\nnurkkaan, jossa työmies istuu.)\n\n\"Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit.\"\n\n\"Kenen kanssa taas.\"\n\n\"Ääh, kolmen samalla kertaa. -- -- -- Kahdelle annettiin suolaisetkin.\"\n\n\"Keitä he olivat?\"\n\nPrits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten\nrauhallisesti:\n\n\"Oja -- Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai -- -- --.\"\n\n\"Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen\njo kyllästyä.\"\n\nNauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on\nKulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun\ntämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti\nhäntä miellyttänyt.\n\n\"Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!\" vastaa kupias.\n\"Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän -- enemmän kuin\ntarpeellistakaan olisi.\"\n\nAterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon.\nHänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sitten\npeittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. \"Mitä Päärnulla on\nKain kanssa tekemistä?\" kysyy perheen nainen.\n\n\"Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä!\nPikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan.\"\n\nHetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat\narvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä\nhänelle sanoa.\n\n\"Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?\" alkaa\nHuntaugun Mihkel uudestaan.\n\n\"Kolmesta neh?\"\n\n\"Kuka se kolmas oli?\"\n\n\"Vôllamäen Päärn -- -- Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!\"\n\n\"Viisikymmentä suolaista!\"\n\nKaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun\nsilmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen\npöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi.\n\n\"Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?\" kysyy emäntä, joka katsellessaan\ntytärtään tuntee äidillistä sääliä.\n\n\"Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! -- -- -- Tahtoi puolustaa\nKulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä,\nlaiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää -- -- --\nPakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!\"\n\n\"Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!\" tokasee Huntaugun\npäivätyöläinen nurkasta.\n\n\"Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?\" väittää Prits vastaan.\n\"Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle -- kaiken työväen nähden --\nja torjuu pois luota -- mikä kupias minä olisin, jos sellaista\nkärsisin! -- -- -- Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet\nleppäpensaaseen. -- -- --\"\n\nHän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä\naamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja\nminkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen\nohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta\nsyyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää\notteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän\nröyhkeyttä ja julkeutta.\n\nPerhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän\nkylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö\ntyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin\njuttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta\nkerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän\nläksi, ei edes Prits.\n\nTämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai\nkoittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen \"jaa,\njaa, ne, neh\" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen.\nJa osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa\nhän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa\nperheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja\nhänen silmänsä käyvät rauhattomiksi.\n\n\"Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?\" kysyy hän vihdoin, kun äiti\nkylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan.\n\n\"Eikös hän ole tuvassa?\" kysyy tämä vastaan. \"Ei ole näkynyt.\"\n\n\"Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!\"\n\n\"Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?\"\n\n\"Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät.\"\n\nPritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun\ntyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan.\n\nTyömieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa\nolevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että\nväsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos\nja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua.\n\nKun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon\nsuullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan\nhaju nousee voudin nenään.\n\n\"Etkö tahdo maistaa!\"\n\n\"Maista itse!\"\n\nSitten ottavat kumpikin naukun.\n\n\"Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?\" kysyy\nHuntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Prits vastenmielisesti.\n\n\"Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan\nniitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan,\nettä tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on\ntulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään -- ei hätää eikä\nhoppua!\"\n\n\"Usko nyt talonpoikain loruja!\"\n\n\"Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut.\"\n\n\"Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään\", vastaa\nKubja-Prits hyvin itsetietoisena.\n\n\"Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä\nsellaiset asiat maailmalle, vai mitä?\"\n\n\"Sinulle?\" vastasi Prits kulmiaan nostaen. \"Minkätähden sinä minulle\nparempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt.\nSe pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!\"\n\n\"Enkös minä sitten mies ole?\"\n\n\"Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi.\"\n-- -- --\n\nHuntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään\nhautoo.\n\n\"Vai niin\", nauraa hän, \"sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun\nasiasi hänen kanssaan jo selvät?\"\n\n\"Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni\nnäytän!\"\n\n\"Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!\" -- -- --\n\nMihkel katsoo tuvassa ympärilleen -- tytärtä ei vielä näy. \"Noh, kyllä\nhän kohta tulee!\" koittaa ukko lohduttaa.\n\nPrits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä.\n\n\"Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!\" alkaa\nhän pahalla tuulella. \"Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä,\nminkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten\njoukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille\nryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies --\nherra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen\ntyönjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman\ntalon moision alueella, -- kun vain siitä puhun, niin silloin se jo\nminulla onkin!\"\n\n\"Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele.\"\n\nMutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen:\n\n\"Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet\njo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden\npäivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä\non enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina\nvuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille --\nniin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn -- -- --.\nVoisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi -- ei sinulla ole\npoikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona -- -- Katso, niin tai\nnäin -- ainahan me kaupoissa sopisimme.\"\n\n\"Miksi emme sopisi\", sanoo Huntaugu myöntäen.\n\n\"Mutta ei kuitenkaan sovi\", nauraa Prits katkerasti.\n\n\"Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat\nselviksi ja minä sanon: amen!'\"\n\n\"Tee selväksi, tee selväksi\", matkii Prits. \"Mutta tee sitten selväksi,\nkun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin\nviitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä\n'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä\nja lähdetään juoksuun.\"\n\n\"Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!\"\n\n\"Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!\" opettaa Prits.\n\nMihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten\nhuuliltaan ja pudistaa tuhat maahan.\n\n\"Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan -- sekin on niin kummaa\",\nurisee hän viimeksi. \"Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut\n-- hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona\n-- -- -- Minkä sitten naisille saa!\"\n\nPerheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä\npahemmaksi.\n\n\"Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan.\nEn minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!\"\n\n\"Älä nyt joutavia, Prits\", varottaa Mikhel. \"Hän vartioi sinua niinkuin\njokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös\nnaisten mieltä tunneta!\"\n\n\"Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä\nkuin minua?\" kysyi Prits urkkivin silmin. \"Ja eiköhän Miinanen itsekin\nliian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? -- -- -- Kuule,\nHuntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei\nsinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä.\nHaagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina -- hän saa\nuseimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä.\"\n\n\"Kuule, Prits\", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi,\n\"sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos\nottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!\" Ja\nMihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin.\n\n\"Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla\non toivomista\", tutkii Prits.\n\n\"Minun puolestani aina hyvää\", vakuuttaa isäntä. \"Mikä olisi, vaikka\nvielä vähän odottaisit?\"\n\n\"Minkä varalta?\"\n\n\"Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian\nselittää.\"\n\n\"Tahdotteko sitten sen tehdä?\"\n\n\"Käteni sen päälle.\"\n\nHe antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten\nvielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin\nloppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja\nnäkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi,\nheitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse\nPärttelille. -- --\n\nUudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla\nlauvantai-iltaa.\n\nUuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos.\nTummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat\nvettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina\nkekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä\nvalaissut minkäänlainen valo.\n\nLieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha\näitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa\nkohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty,\nmustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla\npellavatukolla.\n\n\"Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!\" sopertaa vanhus\nvähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja\nja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan\npojan iholle. \"Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?\"\n\n\"Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet.\"\n\n\"Mutta silloin kun sinua raatelivat -- eikös silloin koskenut\nkauheasti?\"\n\n\"Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään.\"\n\n\"Aivan kuin mun Reino vainajani!\" huokaili äiti. \"Puhut juuri kuin\nisäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin\nhänen selkäänsä niinkuin sinun nyt.\" Vanhus pyyhkii silmiään.\n\"Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin\nrangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni,\npaloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni\nveripunaiselta, enkä tuntenut mitään -- -- --.' Ja kuitenkin oli hän\npuoli kuollut, kun pääsi kotiin.\"\n\n\"Muistan, äiti, muistan\", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin\nviiltäisi sitä. \"Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua\nruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän\ntuli mieleeni.\"\n\n\"Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha,\njoka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna\nsinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut\nvastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä\nvieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut\nymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä\nkuoliaaksi -- -- --.\"\n\nNiin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä\non kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai\nHaagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä\nlyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli.\n\nRikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti.\nVöllamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat\nsairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan.\nTuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän\ntoisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle,\nkuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä\nlaskeakseen saksaa tai \"porvaria\" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa\nhän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa\nojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa.\nSentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto:\n\n\"Tie auki, mies, tie auki!\"\n\n\"Tie on auki!\" vastaa Rein.\n\n\"Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!\" Ja hevoset\najetaan melkein Reinon niskaan.\n\n\"Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!\" huutaa mies vastaan.\n\n\"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!\" kuuluu mahtava vihan huuto reestä\najajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi\niskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.\n\nHirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että\nhän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin -- -- --. Reessä karjuu\njoku -- Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni -- -- --. Mutta\nperästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt\n-- -- --. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat\nkäyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta\ntalonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. -- -- --\n\n\"Kuka tuo lurjus oli?\" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin\nhuutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen\nRein. -- --\n\nMies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja\nsaa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on\nsuuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä\nja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja\npotee, kunnes surmaan suistuu.\n\nPoika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka\nhäneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari\nmuutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin\nkuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin.\nNämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun\nhe tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu\nsattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät\nkumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja.\nSelvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin\nryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän\nonnettomuutensa.\n\nNähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän\ntoisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut\nparonin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi\nmyös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia\ntaikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä\nsaattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut\npuolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin\nvienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.\n\nMutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen.\nHänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se\ntodellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja\nhäntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.\n\nReinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa\npienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän,\ntietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.\n\n\"Vai olet sinä se eilinen tierosvo\"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:\n\n\"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!\"\n\n\"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet.\"\n\n\"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!\"\n\nRein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi\nhillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?\n\nMiehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen\nja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen\nkuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. -- -- --\n\nRein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta\nkäy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää\nhenkensä. -- -- --\n\nVahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä\nopetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen\nReinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin\nolisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa\npojallensa: \"Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen,\nkun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan\nvertaisillesi.\" -- Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva\nsilmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: \"Poika, he ottivat minulta\nhengen!\"\n\nEikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman\nisän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin,\nkun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.\n\nPäärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu\näänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa,\nhänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä\nlepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän\nväsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat\nmerkkinsä painaneet.\n\nAamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on\nmennyt.\n\nPäärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään\ntekemään.\n\nPyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään.\n\n\"Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?\"\n\n\"Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli.\"\n\n\"Völlamäen Rein?\" kysyy paroni. \"Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla\nhänestä juuri ei ole -- hän oli vastainen koira.\"\n\n\"Herra paroni, hän oli minun _isäni_!\"\n\n\"Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän.\"\n\nPäärn on kalpea, hänen kätensä värisevät.\n\n\"Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet\nhäneltä hengen.\"\n\nParoni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä\nja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä\ntakaapäin purtu.\n\n\"Soo, vai niin sinun isäsi sanoi -- --? Noh, sitten oli hän\nkuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän\nrehellisesti ansainnut -- -- --.\"\n\n\"Paroni herra!\" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla\npihdeillä likistetty.\n\nNyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin\nerään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti,\njossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin,\nettä talo kaikuu: \"Tohver, Tohver!\"\n\nPalvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa\ntalonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta -- -- --.\nParoni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen\nhiusten rajaan asti.\n\n\"Ei mitään. -- -- -- Vähän ajan perästä sinua tarvitsen\", hän sanoo\npalvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi:\n\"Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta\nenemmän -- -- --.\"\n\nPäärn poistuu palvelijan kanssa. -- Typeryys on tehty.\n\nParoni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä\non _pelännyt_ -- niin pelännyt, että hän sitä _häpeää_. -- -- -- Paroni\nHeidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään\nrukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja\nosottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo --\n_pelkää_, silloin -- silloin on asia paha. -- -- --\n\nTuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja\npojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti\ntaloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat\neivät kelpaa isänniksi. -- --\n\nNiin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut\nselkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin\naika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos\nryömin tai seison -- vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta\nvähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. -- --\n\n\"Hyvä kyllä, äiti\", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista\najatuksistaan, \"kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle\nnyt puhtaan paidan -- vanha on vähän korea.\" Ja jalallaan potkasee hän\nlieden edessä maassa olevaa veristä paitaa.\n\nSamassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu\nsisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen\nmustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto.\nIkäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan.\n\nÄiti ja poika katsovat taakseen.\n\n\"Kas, Huntaugun Miina!\" lausuu ensimainittu.\n\nVahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta\nihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee -- sitä että _hän_, tuo suuri\ntukeva poika on saanut vitsoja. -- -- \"Äiti, anna nyt jo kerrankin\npaita tänne!\" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää\nselkäänsä tytön silmiltä.\n\nTämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän,\nkumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty\nihmisen iholle.\n\n\"Päärn\", hän lausuu sortuneella äänellä, \"kylläpä he sinua ovat\npurreet!\"\n\n\"Ei voi valittaa\", nauroi Päärn katkerasti. \"Mutta mistä sinä sen\ntiesit?\"\n\nTyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa\npiiskaa sattuu siihen.\n\n\"Äiti, tuo paita tänne!\"\n\nKohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni.\nKuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.\n\nKun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön -- hän yhä vielä tuntee\nlapsellista häpeää -- on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole\nenää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta,\njoka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras\netempänä.\n\n\"Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?\" virkkaa Päärn\njotakin sanoakseen.\n\n\"Pärtlen Prits.\"\n\n\"Niin, minä näin, hän tuli teille päin.\"\n\n\"Mokoma pyöveli!\" soimaa äiti.\n\n\"Mitä hän sitten teillä lörpötteli?\" kysyy Päärn edelleen.\n\n\"Yhtä toista\", vastaa tyttö lyhyesti.\n\n\"Totta vai valetta?\"\n\nMiinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit\nsilmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen.\n\n\"Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin\ntoisinaan\", hän vastasi.\n\n\"Mikä sinulla nyt sitten on?\" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan\nvieraan olennon: \"Tuntuu kuin olisit pahoillasi.\"\n\nTyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja\nastuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti.\n\n\"Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi\",\nlausuu hän katkerasti.\n\n\"Sain.\"\n\n\"Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä.\"\n\n\"Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?\"\n\n\"Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että\nolet Pritsin kimppuun käynyt.\"\n\n\"Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että\nsiinä oli vain puoleksi valetta. -- -- -- Minä kävin sitten vasta hänen\nkimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt.\"\n\n\"Minkätähden hän sitten sinua löi?\"\n\n\"Sentähden, että puolustin Kaiea,\"\n\n\"Minkätähden häntä puolustit?\"\n\n\"Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä\nveriseksi.\"\n\n\"Oliko se sitten sinun asiasi?\"\n\n\"Ei ollut. -- -- -- Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä\nkukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?\"\n\nMiina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi\nhän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin.\n\n\"Senkötähden vain, Päärn?\" hän kysyi. \"Kun tietäisin, että sentähden\nvain? -- -- -- Mutta sinä sanot, että -- että --.\"\n\n\"Mitä sanon?\"\n\n\"Että olit Kain kanssa yhdessä.\"\n\n\"Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa\nolla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!\"\n\nMiina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä\nkostuvan.\n\n\"Kuulkaa, lapset\", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen\nnuorten väittelemistä. \"Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne\npistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette\ntoisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi\nmustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa,\nettä Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn\nKain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi.\"\n\nMiina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen\nsuunsa oli vielä itkuun menossa.\n\n\"Ja minä tahdon saada tietää\", lausui Päärn hyväsydämmisellä\nmyötätuntoisuudella, \"mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta\nHuntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin\ntekemistä!\"\n\n\"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään\ntekemistä ole!\"\n\n\"Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!\"\n\nÄiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: \"Päärn, veitikka, selitä nyt\nkuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit?\nVoin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa\npoikaani!\" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä\nodottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli\ntyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut\nvailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa\noli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut,\nettä kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä\naamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun\nväen karvat nousevat pystyyn.\n\nMiinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istui\nPäärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien.\nTyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollut\nkuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti.\n\n\"Arvasin sen itsekin\", mutisi hän itsekseen.\n\n\"Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?\" kysyi Päärn ja käänsi tytön\npuoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli\nlevinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin\nasiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin\nvävykseen.\n\n\"Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa\", vastasi Miina,\npyyhkien kiharoita otsaltaan.\n\n\"Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan?\n-- -- -- Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on\nhäneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää,\ntai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman\ntalon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!\"\n\n\"Mutta jos minä en tahdo?\"\n\n\"Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!\"\n\n\"Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse\nPritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet\nnäkee: Kas salaurkkija taas tulee!\"\n\nPäärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa:\n\n\"Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!\"\n\n\"No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!\" huutaa Miina ja kohottaa\njäykästi kulmiaan. \"Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua\nainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan\nvoisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!\"\n\n\"Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen,\njoka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään\ntarjoamista. -- -- -- Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat,\nettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun\nisäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla\nkotivävyksi ottaa. -- -- -- Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot.\"\n\nMiinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen\nkukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta,\nkovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti,\noli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen\nylen onnelliseksi.\n\nNuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet,\nvielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina\nolivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat -- Päärn\nmuisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä\nkuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä\nseurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän\nvanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi\nheidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia\nyhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan\noli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin\nluonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen\nkohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain\ntilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä\noli luonnollista, että niin piti olla.\n\nMutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän\nystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli\nheille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat\nlähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun\nihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän\naikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä\nheidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen\nilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko,\nettä heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se,\njota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen\nsuusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista\nvain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän _voisi_\nsitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia,\njoita heidän liitollaan olisi.\n\nEi Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita\nvastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne\nvastukset olivat voitettavissa.\n\n\"Kuule, Päärn\", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan\nensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan.\n\"Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois\nHuntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet\nniin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata\nniinkuin käärmettä aidan alla.\"\n\n\"Kuinka sinä sen saat aikaan.\"\n\n\"Se olkoon minun huolenani?\"\n\n\"Ja sitten.\"\n\n\"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa.\"\n\n\"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle\nvielä kotia, johon naisen voin viedä.\"\n\n\"Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?\" kysyi Miina nauraen\nja punastuen.\n\n\"Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä\nvielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun\nvanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!\"\n\n\"Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea.\"\n\n\"Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä\npuhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi.\"\n\nMiina kohotti ylpeästi päätään.\n\n\"No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa!\nEnnemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka\npuoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!\"\n\nNuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen\npäänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi\näiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä\ntoiveita kyllä varastossa.\n\n\"Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi,\njos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka\ntietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä.\nHän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä,\njos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä\nitse kävisit paronin puheilla.\"\n\n\"Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin -- siitä hän lisäsi\nkymmenen lyöntiä! -- -- -- Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden\nselkäsaunan.\"\n\n\"Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?\"\n\n\"Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten\nrukouksista jotakin välittäisi.\"\n\n\"Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle.\"\n\n\"Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan\nostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on\nlammas, kuka pässi. -- -- Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha\noli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin\nselittäjäksi!\"\n\n\"Mutta kuule, Päärn!\" keskeytti Miina äkkiä, \"minun isäni sanoo niinkuin\njoka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on\nvapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada\nmaata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants\nMahtrasta, -- onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös --\nSepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin\nvalmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja\npannut nimensä alle.\"\n\nPäärn huokaa.\n\n\"Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan\nkuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli\nvoimain -- tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla\nkuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja\nsanovat, että se tulee -- -- -- Jumala tietää, onko noissa jutuissa\nperää ja kuinka on -- mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee\nparinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule.\"\n\nÄiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa\nja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja\nlyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse.\n\n\"Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?\"\n\n\"Eikös poika puhunut?\"\n\n\"Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa.\"\n\n\"Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision\nalueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! -- -- -- Jumala\nnähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni,\nkyllä minä hänet pehmittäisin!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Jyri!\" nauroi päivätyöläinen. \"Jos Pritsiin koskisit,\nniin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä.\"\n\nMutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että\nkasvotkin punaisina hehkuivat.\n\nJyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat\nvanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin\nolivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa\nkanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus\nUudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä.\nKun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter,\nJyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua\ntuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden\nvuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja\nhänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin\nisä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla\nantanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin\nkävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi.\n\nJyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä\nja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen\ntapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen\nmielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko\nmoisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä.\nHän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän\nheitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti:\n\n\"Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle\nurkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat\npoikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun\nMihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään.\"\n\n\"Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan\", vastasi nuori\ntyttö punastuen ja lähti. -- --\n\nMutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian\ntapahtuisi!\n\nTuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan\nluota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä\ntunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä\nkiinni ja Pärtle-Prits lausuu:\n\n\"No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle\ntänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!\"\n\n\"Mitä sinä minusta sitten tahdot?\"\n\n\"Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä\nkatsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!\"\n\nPrits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä\npilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa.\nNäin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa.\n\n\"Kävin, missä kävin -- tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä\ntehdä?\" vastaa neito pisteliäästi.\n\n\"Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa.\"\n\n\"Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä\nkäyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme\njäisimmekin.\"\n\nPrits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän\nkalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä.\n\n\"Mikä sinun tänään on?\" hän kysyy. \"Olet varmaankin vasemmalla jalalla\nnoussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä\nteit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle\nyhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään\nlaske?\" Miina alkaa kiivaasti nauraa. \"Mitä tuumia sinulla sitten\noikein on?\"\n\n\"Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä\nkäännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei\nmilloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää.\"\n\nJälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän\ntänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti\nmiesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä\nsuuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan\narvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla.\n\n\"Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin\nvihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä\nlöytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen\nvarpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä\nsilloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti\nja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi\nsentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun\nhän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä,\nmutta ei kukaan sinua! -- -- -- Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä\ntuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle\ntuumiasi -- älä luule, että et minulta saa vastausta!\"\n\n\"Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?\"\n\n\"Tahdotko sen nyt heti kuulla?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi\nHuntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi\nkääntyä toisaalle onneasi etsimään!\" -- -- --\n\n\"Miina!\"\n\n\"Mitä vielä?\"\n\n\"Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?\"\n\n\"Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!\"\n\n\"Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!\"\n\n\"Sinä? Hyh!\"\n\n\"Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut\nnaisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka\ntottelemattomat tyttäret _taivutetaan_!\"\n\nTytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei\nenää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta\nhän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan,\nuskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön\nvihaa itseään kohtaan.\n\n\"Taivutetaan? Sinä aijot minua _pakottaa_?\" huudahti Miina ja astui\nlähemmä poikaa. \"Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla,\nniin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä\nKulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!\"\n\nVäristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli\nkeksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian\nkadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä,\nkuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi:\n\n\"Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!\"\n\n\n\n\n4.\n\nTULEVA HERRA.\n\n\nParoni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa,\nja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät\nrappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana\noli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin\nsytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä,\nmonenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun\nkamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle\ntulijalle \"terve tuloa\" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti\nsisään vievän oven yläpuolella.\n\nVaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä\nruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla,\njotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen.\n\n\"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!\" kaikuivat äänekkäät ja iloiset\nhuudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla\nhänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten\nvietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta\nkirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.\n\nKesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin\nkysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän\nvihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi\nhänen ensimmäinen sanansa:\n\n\"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!\"\n\nSiitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän\nvalmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti\nuteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli\nvalmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.\n\nSiellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty\npöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla,\nnäytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin\nkotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti\ntunsi.\n\nTalon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään\nsyönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen\nruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki\nhyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä\nkuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten\nnäytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja\nkun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän\naivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle.\nParoni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki\nollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi\nsisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot\nilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi\npitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista\nvuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen\ntahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja\nRaimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan,\nsillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.\n\nMoision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin\nmökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi\nvuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa\nmallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa\nkuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen\nlevätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision\nisännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken\nostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla.\nTämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että\nainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger\nHeidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin\nkolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa.\nHerbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin,\nWinterin jäädä.\n\n\"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?\" kysyi paroni\nHerbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin\nkatsella siskojaan ja veljiään. \"Voi hitto, kuinka olette kaikki\nsuuriksi kasvaneet!\" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.\n\n\"Etenkin minä\", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan\nvartalonsa.\n\n\"Ja minä! Ja minä!\" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja\njokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille\nnousten pettää veljeä.\n\nHerbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.\n\n\"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?\" hän sanoi.\n\n\"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?\" keskeytti paronitar\nhuoltapitävänä. \"Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt.\"\n\nMutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi\nmaata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain\nlupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan\narmaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.\n\nHerbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan\nkäskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä\nvastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti\nherättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä.\nHerbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli\nelänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt\nja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä\nlähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa\nviettänyt.\n\nVanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin.\nTämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi\nvanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja\nsanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja\nkoko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.\n\n\"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?\" nauroi Herbert paroni,\npesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.\n\n\"Kuinkas muuten!\" vastasi Tohver vilkkaasti. \"Nuoresta paronista\ntoivotaan hyväntahtoista isäntää.\"\n\n\"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?\" Tohver\noli pulassa, -- mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva\nkamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!\n\n\"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on\nhyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika\non tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan\ntyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan.\"\n\n\"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?\" kysyi nuori paroni\nennenkun nosti vettä silmilleen.\n\nTohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.\n\n\"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään\ntietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta\nsuuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet\nasetukset' ja 'helpotukset!'\"\n\n\"Uudet asetukset -- helpotukset\", kertoi paroni Herbert Heidegg\nkuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. \"Niin, niin --\naivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja -- helpotuksia sielläkin\njokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia\nvaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha\nTohver, toisinaan helpotuksia?\"\n\n\"En, herra paroni!\"\n\n\"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!\" nauroi Herbert. \"Mutta et\nsinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?\"\n\n\"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!\"\n\nTuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin\nhankkinut 'helpotuksia' -- sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni\nollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien\nmonta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo\nkolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus\nnöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.\n\nJuomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat,\njoilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi\nmaksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti\nnuorta herraa. -- -- --\n\nParoni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa.\nLapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan\nnojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar\nistui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni\nkäveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista\nmattoa myöten.\n\n\"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!\" huusi Herbert, nostaen\njälleen pienen Kunon polvilleen. \"Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä,\npaha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun\ntoisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?\"\n\n\"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin\", nauroi vanhempi neiti.\n\"Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei\nmielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa.\"\n\n\"Miten niin ei kannattanut?\"\n\n\"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin\nminä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä.\"\n\n\"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä\nmuutenkaan huvitellut\", vastasi Herbert aivan totisena, \"minä tein\n_työtä_!\"\n\n\"Työtä?\"\n\nAdelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä.\nVanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi\nleppeästi:\n\n\"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian\nnäyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori\nihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa,\nvarsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt\ntodellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja\nvoimalla, muuten olemme pahassa pulassa.\"\n\n\"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat\", sanoi poika painaen isän kättä\nposkeaan vastaan. \"Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden\nkesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla.\"\n\nNyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille.\nPuhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin\ntällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja\nkaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista\nperheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki\nonnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli\nsuurella mielenkiinnolla.\n\n\"Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?\" huusi Kuno\nsamassa.\n\n\"Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?\"\n\n\"Joutui naimisiin\", vastasi Raimund. \"Hän asuu nyt Tallinnassa.\"\n\n\"Ja uusi -- mistä hän tuli?\"\n\n\"Pietarista!\"\n\n\"Ei suinkaan venäläinen?\"\n\n\"Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli\nennen kenraali Dewöidowin luona.\"\n\n\"Nuori vai vanha?\"\n\n\"Nuori.\"\n\n\"Hyvä vai ankara?\"\n\n\"Hän on täällä vasta toista viikkoa.\"\n\n\"Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?\" nauroi Herbert. \"Onhan hän\nteille jo antanut monta tuntia!\"\n\n\"Hän on hyvä\", päätti Raimund.\n\n\"Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa\", lisäsi Ada\nmiettiväisenä, \"niin erilainen kuin neiti Ritter.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän\nantaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole\nkirjoissa -- -- --. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä,\nja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata.\"\n\n\"Onko se sitten vaikeaa?\"\n\n\"Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin\nme hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän\nvastauksissamme.\"\n\n\"Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?\"\n\n\"Ei milloinkaan!\" keskeytti Raimund. \"Neiti Marchand ei ole paha,\nvaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja\nlaajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin.\"\n\n\"Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän\", kertoi Ada.\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti\nihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa.\"\n\n\"Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta\", virkkoi paronitar moittien.\n\"Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys\", lisäsi\nhän Herbertin puoleen kääntyen.\n\n\"Ei, mamma, neiti Marchand säikähti\", vakuutti Ada. \"Kuno ja minä\nnäimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen\nkoko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt,\nmitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin\nasioihin.\"\n\nNuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi.\n\n\"Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?\"\n\n\"Kävelimme puistossa.\"\n\n\"Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?\"\n\n\"Ei -- -- -- Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin,\nsillä nuo ihmiset --\"\n\n\"Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!\" keskeytti\nparonitar.\n\nParoni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi\näkkiä:\n\n\"Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?\"\n\nNyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin\nhyväksi:\n\n\"Hän on kaunis, Herbert\", virkkoi poika innostuneesti. \"Hänellä on niin\nkauniit mustat silmät ja -- siniset hiukset. -- --\"\n\n\"Siniset hiukset\", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid\nmuikisti punaisia, raittiita huuliaan.\n\n\"Niin, siniset hiukset\", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse\npysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. \"Kun päivän\ntai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät\nsinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert,\nniin saat nähdä, että olen oikeassa.\"\n\n\"Tuhmaa! Kaikki erehdystä!\" huusi neiti Adelheid, ja poikasi\nkärsimättömästi jalkaa lattiaan. \"Neiti Marchand on opettajaneiti\nniinkuin kaikki toisetkin -- ei viisaampi, ei tuhmempi -- ei kauniimpi,\nei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti\nRitter oli.\"\n\n\"Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset\", kaikui paronittaren\nkylmä, terävä ääni. \"En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa\nolevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin\nmerkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin\npuheaineita.\"\n\nParonittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista,\nmutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli\nmaininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko\ntuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra\nLustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä\nnimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien\nperästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä\nsilmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli\ninnokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia\nlukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni\nHeideggin luona.\n\n\"Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut\", huusi Kuno. \"Hän opettaa\nnyt neiti Marchandille viron kieltä.\"\n\nAdelheid ja Ada rupesivat nauramaan.\n\n\"Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?\" kysyi nuori\nparoni.\n\n\"Niin!\" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. \"Minä\nitse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron\nkielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti\nvielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan\nkirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen.\"\n\nHerbert nauroi.\n\n\"Siitä minä Lustigin tunnen\", sanoi hän. \"Mutta minkätähden neiti\nMarchand sitten oppii viron kieltä?\"\n\n\"Hänestä on kielten oppiminen hauskaa\", selitti Raimund vakavana.\n\"Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on\nPietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. -- -- Viron kieltä ei\nhänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti\nMarchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja\nhyvää iltaa'.\"\n\n\"Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen\", ivaili\nHerbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. \"Mutta nyt, lapset, tulkaa minun\nkanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani.\nMinä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat\ntuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!\"\n\nSuuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen\nympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta\nja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa,\nelonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän\navioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman\nvallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä\nomaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa.\n\n\n\n\n5.\n\nJULIETTE MARCHAND.\n\n\nParoni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette\nMarchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle\ntuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä,\nantoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä\nkysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka\noven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti\nitsensä opettajaneidille -- hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin\ntalon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen\nedessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä\nja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka\nantoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman;\nerittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin\nheleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä,\npintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä\nsaanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.\n\nNeiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti\nmäärätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui\nhänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat\nolivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä,\nparonitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään\nvastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin\nkaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta\nhopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.\n\nNyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi\nnähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert\nherra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja\nsilmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti\nhän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja\nhänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin\ntoisten keskustelua.\n\nIhmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys:\nmissä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen\ntäytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.\n\nMutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle\najatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo\nkasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli,\noliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän\nei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko\nhän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan\nvaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän\nsitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään\nomalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti\ntuntemattomat. -- -- --\n\nHerbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette\nMarchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan\nhänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis\nollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous,\njota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi\nkasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän\nistui, nosti kättä tai puhui. -- -- -- Ja Raimund oli myös oikeassa\nsanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät\nhiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka\nihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen\nvalolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.\n\nNuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa\nsaadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä\ntilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan\npuhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden\nkanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan\nHerbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.\n\nTuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi\npienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä\nei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti\nvastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin\nmahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki\nvarovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut\nsamanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen\nväliajan perästä opettajaneidin puoleen.\n\n\"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?\"\n\n\"Niin, herra paroni, Genfissä.\"\n\nNeiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei\npannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä\nkohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin\nmetallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä\nolet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan\ntaas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.\n\n\"Genfissä\", toisti hän. \"Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen\njärven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin\nkatsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota.\nEn olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen\nmieleen.\"\n\n\"Te rakastatte luontoa, herra paroni?\"\n\nJälleen tuo matala, kumiseva kellonääni -- jälleen tuo voimakas tunne:\nsinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!\n\n\"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän\nvuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin\nRigin huipulla ensimmäisen runoni -- päivän noususta.\"\n\n\"Te runoilette?\"\n\n\"En tavallisesti!\" nauroi Herbert. \"Se oli minun ensimmäinen ja\nviimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle\nuralle. -- -- -- Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti\nMarchand?\"\n\n\"Luonnon puolesta?\"\n\n\"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää.\"\n\n\"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon\nse minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua,\nherättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista.\"\n\n\"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta\nminun kysymykseni tarkotus oli laajempi.\"\n\n\"Miellyttääkö minua maa ja kansa?\"\n\n\"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia\nmeidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä\nmaahamme pitemmäksi aikaa.\"\n\n\"Ei\", vastasi Juliette, \"sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä\noppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja\ntoiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen\nomalla kielellä.\"\n\n\"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa.\"\n\n\"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni -- voisimpa\nsanoa joka ihminen.\"\n\nVanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten\nolisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni\nHerbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.\n\n\"Hm\", hän sanoi, \"minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä\nkansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta,\nkun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri\nsäätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä,\nerittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä\nviron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa -- talonpoikia ja\nsen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia.\"\n\n\"Siinä asiassa olen toista mieltä.\"\n\nParonitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä\nnähtävästi miellyttänyt.\n\n\"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?\" kysyi Herbert. \"Olen huomannut,\nettä nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä -- sekin jo minua\nmiellyttää.\"\n\n\"Vai ahkeria!\" alkoi vanha herra nauraen. \"Niin, niin, neiti Marchand,\nminä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine\nhuomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten\nlaiskuus on sananparreksi tullut!\"\n\n\"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan\nmyöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat\nhe sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä\nläheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat\nelävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole\ntasaista peltoa paljon ensinkään.\"\n\n\"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?\" kysyi paroni\nHeidegg.\n\n\"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla,\nennenkun muutimme kaupunkiin asumaan.\"\n\n\"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand\", virkkoi paroni Herbert, \"ja\ntarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen\ntyö, joka on meille välttämätön -- -- -- Ja mistä te päätätte, että\nmeidän talonpojat ovat niin köyhiä?\"\n\n\"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole\nmissään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin\nmustaa leipää -- -- --. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän\noli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää.\"\n\nKuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti\nMarchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti\noli maistanutkin sitä -- -- ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut\nleipää.\n\n\"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand\",\nsanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. \"Oletteko olleet jossakin\nVenäjän moisiossa?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Sitten päättäisittekin toisin.\"\n\n\"Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?\"\n\n\"En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta.\"\n\n\"Jos meidän talonpojat ovat köyhiä\", virkkoi vanha paroni syödessään,\njolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas,\n\"niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja\nvelttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen\npäävikoja.\"\n\nYmmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti:\n\n\"Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla\non arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma,\njoka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille\nkansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta\ntaikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?\"\n\n\"Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!\" nauroi\nvanha paroni. \"Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja\nvanhain ämmäin tekemiä.\"\n\nTuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset.\n\n\"Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi\neikä viisaammiksi\", lisäsi vanha paroni. \"Näettehän jo heidän\nulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat.\"\n\nJuliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen\ntoisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hän _naisten_\nkanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista\nrupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen\npuheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt\nsopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei\nopettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa.\n\nKohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand\nkysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän\nvastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta.\n\nTuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin\neteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija\nkysyi:\n\n\"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?\"\n\n\"Olit, poikaseni!\" vastasi Herbert yhtä varmasti.\n\n\"Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?\"\n\n\"Sinulla on tarkka silmä, Raimund!\"\n\n\"Hän siis sinua miellytti?\"\n\n\"Miellytti? Sitä en vielä tiedä\", vastasi Herbert ajatuksissaan\nikäänkuin kauvas eteensä katsoen.\n\nHän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen\ntoiseen huoneeseen.\n\nParonitar näytti hermostuneelta.\n\n\"Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota\nitseensä\", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. \"He ovat toisinaan\nniin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja\nkuulla.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan.\n\n\"Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa\nväittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa.\"\n\n\"Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään\", lisäsi samoin moittien vanha\nparoni.\n\n\"Onhan se jo aivan suunnatonta.\"\n\n\"Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet --\" koitti Herbert\nlepyttää.\n\n\"Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!\"\nnauroi vanha herra pilkallisesti. \"En ymmärrä, mitä hyötyä minun\nlastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!\"\n\n\"Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun\nkysymyksiini\", koitti Herbert selittää. \"Minä kysyin, miten häntä\nmeidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua\nviehätti, että hän sen suoraan teki.\"\n\n\"Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät\nkoske häneen\", pahotteli rouva edelleen.\n\n\"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat\", virkkoi nuori\nparoni. \"Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen\nsilmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole\nhalveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni\nymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle,\nkuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter\noli.\"\n\n\"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!\"\n\n\"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!\" nauroi Herbert.\n\n\"Poika, poika\", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. \"Sinä tulet\nulkomailta -- minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita\nuudenaikaisia aatteita.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on\nselvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa -- -- --\nJa nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla\nmatkaväsymystä.\"\n\nHän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta\nvaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä\nvastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin,\nojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat\nkattoa kohti.\n\nIhmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi\nepäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin\nhämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja -- katosi\nsamaten. -- -- --\n\nHerbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän.\nPilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten\nmielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot,\npohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen\nmieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen\nnähnyt nuo kasvot? -- -- --\n\nNeiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä\nylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä\nmuistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä\nveljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä\nmuutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset\npitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista\ntäytti huoneen.\n\nNeiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin\nkättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä\nkärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.\n\nSamassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä\naskeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha\nkamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää\neteistä.\n\n\"Tohver!\"\n\n\"Mitä, neiti.\"\n\n\"Joko te menette maata?\"\n\n\"Kyllä kohta, neiti.\"\n\n\"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?\"\n\n\"Jos neiti tahtoo.\"\n\nTohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes\njonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin\nnuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään\nisäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan\nkielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa\nkieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella\nantaessaan hänelle käskyjä \"maankielellä\", jota ainoastaan talonpojat\npuhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi\nhänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni\nruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten\nhänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan --\nnehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver -- -- -- Ja paronitar oli\nsuorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.\n\nHarvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota\nkalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä,\nettä hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan\nkieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono\nollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta.\nKuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin\nkamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.\n\n\"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!\"\n\n\"Kas vain\", arveli Tohver, \"tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta\nsentähden välittää, että osaan saksan kieltä.\" -- -- -- Ja sekä\nhämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.\n\n\"Tohver, te olette varmaankin virolainen?\" alkoi neiti Marchand,\npainaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.\n\n\"Minä? En neiti.\"\n\n\"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?\"\n\n\"En! Puhunhan minä saksankin kieltä -- -- -- Minun vanhempani olivat\nvirolaisia.\"\n\n\"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en\nymmärrä!\"\n\n\"Niin -- näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia -- mutta minä en\nole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa.\"\n\nNeiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä\nmaassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo\nitsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.\n\n\"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja\ntunnetteko täydellisesti kansaa?\"\n\n\"Tietysti, neiti.\"\n\n\"Ja rakastatte tätä kansaa?\"\n\nTuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja\nkatseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat\nkiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt.\n\n\"Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti\nlempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä\nvai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai\nonnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä\nelämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?\"\n\nTohverin kasvot ikäänkuin valkenivat -- hän ymmärsi. Mutta ennenkun\nvastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan\novenpuolelta.\n\n\"Ei neiti\", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: \"he eivät ole\nrikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on\ntodellakin koiranpäivät! -- --\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Raskas työ -- akanainen leipä -- vitsat.\"\n\n\"Onkos niin joka moisiossa?\"\n\n\"Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja.\nTyökin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon.\nRikkaita talonpoikia en tunne.\"\n\n\"Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?\" kysyi neiti Marchand.\n\n\"Eivät ne hyviäkään ole\", vastasi Tohver, \"ja he eivät saa niitä hyvään\nkuntoon.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Sentähden että moision työ vie heidän aikansa.\"\n\n\"He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako\nmoisio heille niin hyvää palkkaa?\"\n\n\"Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa\", hän sanoi.\n\n\"Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?\"\n\n\"Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille\nsiitä palkan maksaa?\"\n\n\"Pitää? Kuinka niin -- _pitää?_ Minun tietääkseni eivät tämän maan\nasukkaat enää ole henkiorjia.\"\n\n\"Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän\nmoisioon tehdä työtä.\"\n\n\"Eivätkö he siitä maksa veroa?\"\n\n\"Maksavat kyllä neiti, työllään _maksavat_ he veron.\"\n\n\"Eikö rahalla?\"\n\n\"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi\nmoision työt?\"\n\n\"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan -- onko heillä tuon\nveron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa\nhuonoon kuntoon?\"\n\n\"On, neiti\", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja\nhiljentäen ääntään. \"Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus\nniin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja\ntalonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen\nkuin nyt. -- -- Mutta -- älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn --\nminkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?\"\n\nJuliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän\nhänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä\nparoni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä\ntalonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta\nnäkökannaltaan ajatella.\n\n\"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin\",\nvastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. \"Olin tässä\nmoisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin\nsäikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin\nniin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa!\nSe kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin\nettä tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että\nheitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin _kaikkia_\nteidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni,\nkun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä\n_halveksitaan_ -- sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa\nhökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa\nvaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen\nnähnyt, Tohver!\"\n\nHän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle\ntärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen\ntaidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin\nymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin\nneitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen\nherrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein\ntalonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään\nkoskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! -- -- -- Tohverilla\nitsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen\nkärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt\nasioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä\nsalaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian\nräikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu\nkaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin.\nHän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi\nja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen\nkärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset\neivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. -- -- -- Sentähden\nihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista,\njoita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin\n\"saksat\" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. -- -- --\n\n\"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne\npuolesta ole kumpainenkaan -- ette talonpoika ettekä moision omistaja\",\npuhui neiti Marchand edelleen. \"Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan\nkiittää eikä laittaa -- -- -- Ettekö voisi minulle nyt lähemmin\nselittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?\"\n\nKamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan\noveen päin, vaan vielä seinillekin.\n\n\"Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme\nkeskustelleet?\" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen.\n\n\"Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?\" ihmetteli neiti. \"Minä\nluulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä\nmoisiolle?\"\n\n\"Niin oikein, neiti, niin oikein, -- mutta joka on parempi, se on\nparempi.\"\n\n\"Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän\ntoivonne\", vastasi Juliette äkkiä.\n\nTohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä.\n\n\"Minä voin neidille paljonkin puhua\", supatti hän kaula pitkällään,\n\"mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran\nkirjoitushuoneesta verokirjan -- tiedän, missä se siellä on.\"\n\n\"Verokirjan -- mikä se on?\"\n\n\"Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain\ntulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina\nniistäkään asetuksista lukua pidetä.\"\n\n\"Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei,\nTohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen\nparonilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte,\nkuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja\nsaan varmaankin selvää teidän puheestanne.\"\n\nTohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle\nhelpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti\nMarchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle\nkuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella\ntalolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta\ntaikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä\noli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä\noli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan\npiti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan.\n\nEsimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka\nmaa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli,\nettä sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän\ntyössä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta\nihmistä nimitetään \"päivätyöläisiksi\" ja \"päivämiehiksi\". Heitä\ntäytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja\nsiihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee.\nSitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi\ntai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen.\nNäitä töitä sanotaan \"aputöiksi\". Perheenmiehen täytyy sitä varten\nvielä pitää moisiossa \"apuhenkiä\", mutta toisinaan noudetaan moision\ntyöorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on\nkiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät,\nlannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät,\nkarjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät,\nkuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut.\n\n\"Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?\"\nkysyi Juliette.\n\n\"Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja\nmiespäiviä melkein kolme ja puoli sataa -- yhteensä siis yli kuusi\nsataa päivää.\"\n\n\"Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii.\"\n\n\"Oi ei\", nauroi Tohver. \"Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä\ntöitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään\nkesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella\nkiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa\nja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan\nnaulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta\nkehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä\nja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. -- -- -- Ja nyt tulemme\nmaksuihin, neiti.\"\n\n\"Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?\"\n\n\"Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan,\nkarjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset',\nkaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä\nleiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota\nsanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea',\nkolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme\nnaulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista\nkehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja,\nneljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. -- -- -- Mutta\nsitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun\ntalonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää.\" -- -- --\n\nSitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus\nkaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli\nhiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden\nverrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa\nolivat myös erilaiset verokuormat.\n\nJulietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista\nvieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän\nymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin\nantoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki\nmoision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua\ntyömiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti\nylläpitää moision elintarpeita.\n\n\"Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?\"\n\n\"Niin, neiti\", vastasi Tohver. \"Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta\ntalonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan\nantaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka\nviljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä\nja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja\nohria sekä heiniä. -- -- -- Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta\nkyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin\nsilloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan.\nKestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja\nja kahdeksan leiviskää heiniä. -- -- -- Samoin ylläpitävät talonpojat\nmoision vartijan -- saman, joka heille tallissa antaa vitsoja.\"\n\n\"Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?\"\n\n\"Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen\", nauroi\nkamaripalvelija.\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Silloin palaa leipä kuin turve.\"\n\nNeiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut\nturpeeseen.\n\n\"Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä\", kysyi\nhän hämmästyneen näköisenä, \"kuinka hän sitten saa aikaa omaan\nmaanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja\nsemmoisiin?\"\n\nTohver kohotti olkapäitään. \"Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä\nkysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla\nja leikkuupellolla -- oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella\ntai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä\nvaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin\ntöitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut\nsuoritettuina.\"\n\nNeiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin\nyli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli\nulos.\n\n\"Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!\"\nvirkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen.\n\n\"Me sanomme sitä työorjuudeksi\", vastasi palvelija nousten myös ylös.\n\n\"Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja\nmihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki\noikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo\nvalittamaan toisen moision herran hallitusta!\"\n\n\"Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?\" kysyi kouluneiti\nseisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. \"Minkälaista\nheidän elämänsä on?\"\n\n\"Niin, onhan meillä niitäkin paljon!\" vastasi Tohver huoaten. \"Viimeisen\nkahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet\npaljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle.\nJos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän.\nNämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole\ntaloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni\nhökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle\npäivätöitä -- miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää\nviikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan\nvaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei\nhuonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan\n-- vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi\ntäytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka\nkahdeksan naulaa tappuroita.\"\n\n\"Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia\", lausui\nJuliette surullisesti nauraen. \"Tässä maassa on vain moision herra\nrikas.\"\n\n\"Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa\", selitti\nTohver, joka koitti olla todenmukainen. \"Mutta ne eivät ole tavallisia\ntalonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita\nniinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa\novat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta.\"\n\n\"Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö\nlapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja -- moision herrat vai\ntalonpojat?\"\n\n\"Kouluista en tiedä paljon puhua\", virkkoi Tohver raapien\nkorvantaustaa. \"Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa\nnaapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä\non hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan\nelatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku.\"\n\n\"Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta.\"\n\n\"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa\nei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään\njoitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle\nmoision palvelijalle.\"\n\n\"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä\",\nlausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle.\n\"Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten\nette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää\nlepäämään, Tohver!\"\n\nKun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen\nsitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan.\nHän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut\nillallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä\nelävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä\nja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin\nsydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia\nkohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta,\nvälinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita,\njotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät\nheille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä\nhäpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut\nmukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen,\njolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi\nhän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli\nnähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä\ntuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty\nkoira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä\nainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös\ntuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää\nja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka\noli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja --\nainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä\nmyötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai,\nPäärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden\nhänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli\nnähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut\ntietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää\npäivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko\nhuuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen\nsilmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa\nmuodossa -- -- --\n\nKävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua\nillallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei\ntuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa\noloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut\ntalonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti\narvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova\ntyötaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan\nymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä\nsydäntä lähimmäistään kohtaan?\n\nJuliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita\ntutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran\npäästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä\ntuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut\nkäydä levolle.\n\n\n\n\n6.\n\nKUBJA-PRITSIN PETTYMYS.\n\n\nViikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti\nkylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta\nsitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä\ntulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta\ntakaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin\njäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.\n\nKipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän\nei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot\npunottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei\nhän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären.\nPäivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se\nnäytti olevankin Mihkelin mieleen.\n\nPiippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti\nleveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui\nkaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti\nkatseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili\nhetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.\n\n\"Sinä, tyttö, olet aika porsas!\" oli hänen ensimäinen sanansa.\n\nEi kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään\ntukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä\nkatseellaan silmäili äitiä.\n\n\"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi\", lisäsi hän.\n\n\"No, mitä me sinulle olemme tehneet?\" kysyi perheennainen paremmin\nhyvällä kuin pahalla tuulella.\n\nKului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän\nmilloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein\nrauhallisesti pistää piippuunsa.\n\n\"Te olette minun viholliseni -- te molemmat!\" huudahti hän vihdoin\nvihaisesti.\n\nMutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä\nvihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu,\nniin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.\n\n\"Mitä sinä siinä joutavia!\" vastasi vaimo rauhallisesti. \"Kuule, isä,\nparempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit.\"\n\n\"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. _Minä_\nolen tässä talossa käskijä -- minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei\nminun sanojani kuulla, niin, -- niin näytän, kuka on käskijä! -- -- --\nTe olette molemmat minun viholliseni!\"\n\nÄiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän\ntarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina\noli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime\nlauvantai-iltana.\n\n\"Mutta jos luulette, että voitto jää teille\", torui Mihkel edelleen,\n\"niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en\nota -- muistatteko!\"\n\nViiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan\nmuutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja\nalkoi taas:\n\n\"Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut.\nOlet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee\nHuntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet\nmiehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä\nsilmäsi maalle!\"\n\nMihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut,\nkiivastui hän yhä enemmän.\n\n\"Ja sinä, joka olet tytön äiti\", kääntyi hän Viiun puoleen, \"olet\nvielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä,\nmissä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä\npäässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä\nse lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää.\"\n\nMutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta.\n\n\"Kuule, ukko\", hän virkkoi. \"Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi\nkanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi\nviinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä\nannan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä\nisäntä talossa -- miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee.\"\n\n\"Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista!\n-- -- -- Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla,\nkuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi\ntorstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat.\nSinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!\"\n\nMiina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka\npaljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi\ntunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan\ntarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki\nolivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet\nhänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai\njuovuksissa -- mikä oli tehty, se oli tehty.\n\n\"Pritsin viinoista en huoli\", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi,\nMihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski\nnyrkkinsä pöytään.\n\n\"Sinä et ota, sinä et ota?\" torui hän. \"Tiedätkö tyttö mitä sitten\nteen?\"\n\n\"Noh?\" kysyi tämä.\n\n\"Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan,\njonka muistat.\"\n\nÄiti iski Miinalle salaa silmää -- tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän\nuhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin\nolisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä\njotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti,\nsaattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät\nodottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi.\n\nKun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän\nvihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin\npalata.\n\nMutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen\nPärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi.\nHän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen.\nHän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella\nisännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta\nhänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja\nja että hän tahtoi panna sen täytäntöön.\n\nHuntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille\nmonessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli\nsiihen taipuvainen -- hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen\nmielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin\nsyystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki\nvastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään.\n-- -- -- Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden\nhämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen.\n\nEnnen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen\ntehnyt \"selväksi\" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla\nkäynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä\nkiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa\nlisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle\nantaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut\nMihklille mennä kotivävyksi, -- ukonhan olisi Miinan poistuttua\nkotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra\noli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja\nalamaisena perheenmiehenä ja -- oli hänelle luvannutkin paremman\npaikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli\nvielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun\nmoisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi\nviinanvalmistusta.\n\n\"Kuule, ukko\", virkkoi Viiu, \"oletko sitten varma, että kaikki on\nniinkuin Prits sinulle sanoi?\"\n\n\"Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla\", vastasi\nMihkel. \"Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua\nkutsunut.\"\n\nMutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo\npäästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva\ntulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi,\njos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis\nainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän\nsitten antaa apelle.\n\n\"Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin\",\narveli Viiu.\n\nEi siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin\nsuorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi\nantanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha\nherra oli luvannut ja sanonut.\n\n\"Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä\", virkkoi perheennainen,\njonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi,\n\"ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas,\nsalakavala ja kauhean ylpeä.\"\n\n\"Mene nyt, mene!\" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. \"Ei hän minulle\nole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän\ntulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä.\nMistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten\ntuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi\nkaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies\nkuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin\nhävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun.\n-- -- -- Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää\nsaksaakaan, karkaa saksaa lyömään -- mitä huolii sellainen naisesta\ntaikka sinusta ja minusta? -- -- -- Jaa, vaikka hän olisi kultaan\nkastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää\n-- mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan\nalaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt\nkökötän!\"\n\n\"Hyvä kyllä, Mihkel\", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen\nmiestään tarkasti silmiin. \"Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle\nmiehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat -- mitä sitten?\"\n\n\"Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!\" matki Mihkel ja hänen otsalleen\nilmestyi paha pilvi. \"Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen\njuttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee?\nVoiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa\neikä hänellä ole parempaakaan tiedossa -- sentähden pitää hänen mennä\nPritsille.\"\n\n\"Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?\"\n\nMihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta.\n\"Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa\njoutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan\ntaivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä,\npitää auttaa minua.\"\n\n\"Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel\", vastasi Huntaugun emäntä\nhyvin päättävästi. \"Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa\n-- vähintäinkin vuoden.\"\n\n\"Hän ei tahdo odottaa\", vastasi isäntä nyrpeänä. \"Ja minkätähden\nodottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä -- Miinalle, Pritsille vai\nminulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana -- kuka tietää, kuinka\nolisi vuoden perästä?\"\n\nViiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.\n\n\"Mihkel\", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. \"Minä tiedän,\nettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa.\nAjattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä\ntehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle\nsitä anteeksi!\"\n\nJopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.\n\n\"Jumala ja Jumala -- vääryys ja vääryys\" toisti hän ja sylki seinään.\n\"Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja\nhäntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan\nja ovat heille kuuliaisia -- kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä\njumalinesi minut rauhaan!\"\n\nNäin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden\nkesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta\nkahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.\n\nHän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa\nja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta\nvälittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt\nparantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle\nselkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.\n\n\"Isä!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi.\"\n\nMiina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi\nhänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi\nmiettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.\n\n\"Mitä sinä sanot, tyttö?\" virkkoi hän.\n\n\"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa.\"\n\nHuntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko\nvartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat,\nsuu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut\nmitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin\nsanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. --\n\nHuntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut\nsynkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia\nkulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin\npuhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö\neivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan\nnyrpeyden tähden.\n\nÄiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet\nminkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä\nPritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee\nsellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui\näidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille\nja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita\nKubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän\nkarjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja;\nMihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee\njonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule --\nmoision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa\nperin mukava elämä! -- -- --\n\nNiin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan -- miksi\nei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun\nHuntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät\nesteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi.\nTaivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin!\nEikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä,\nsuu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan\ntyttöä -- eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos\nhän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan\njuonikas ja salakavala -- no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se\nMihkelkään parhaimpia miehiä ole -- vaan kyllä hänen kanssaan toimeen\ntulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen -- rakkaus tulee itsestään. Kun on\npari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan.\n-- -- --\n\nNäin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata.\nKun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät\nsuurina. Sitten kääntyi hän pois -- suuret kuumat kyyneleet välkkyivät\nhänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan.\nEi hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain\nkotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. -- -- --\nMutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei\nMiina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti\nkokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään\netäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän\nviimein käänsi hänelle selkänsä. -- -- --\n\nViikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla.\nHän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut\npitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut\nvielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta\njonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin\nolla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan\nvävymiehen pyynnön.\n\nHuntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen\nulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt\npiti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin\nnimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. -- -- --\n\nHuntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala\nja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja\npuutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä\nvastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun\nvihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa\noli halveksinut. --\n\nSeuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan\nvaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän\ntulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa.\nMiina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä\ntyttärelleen ollut mitään virkkanut.\n\nJos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen,\nuppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai\nloukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän\noli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja\nantoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka\nkysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan\npuhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia\nkuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin\ntällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän\noli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan\nvälillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden\nkintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa.\n\nPärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat.\nTuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan\nja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat.\nHänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo\nkummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät\nmiehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan\nymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja\nmonet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet\nvertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi\nja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille\ntai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet\nmoision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa\nriihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä\nkunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä\nse, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti\nlukuhetkiä.\n\nPritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut\nsuurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi\npäässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin\nlausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen\näänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa\nnähden.\n\nPuhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo\nkiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli\nensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin,\nmutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin\nhyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä\nalkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä',\nja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää.\n\nMutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen,\nettä Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli\ntämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä\nPärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti\nmyös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että\nHuntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja\npuhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei\nvoinut toivoa!\n\nPienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että\nkotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä,\njonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli\nvetänyt oven kiinni vierasten jälkeen:\n\n\"Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi\" -- --\n\nTulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen\nmerkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina\nteki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti --\nhän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään.\n\nMutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän\nkysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin\nvilkkaasti vakuutti niin olevan.\n\n\"Kuule, äiti\", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: \"jos sinä\nolisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi -- mitä sinä\nsilloin tekisit?\"\n\n\"Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?\"\n\n\"Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!\"\n\n\"Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin:\nPrits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin\nkuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en\nhänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin -- otan\nhänet siis paremman puutteessa. -- -- -- Kas niin, lapseni, niin minä\ntekisin.\" -- -- --\n\n\"Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää -- et\nmillään ehdolla?\" virkkoi Miina.\n\n\"Onko sinulla sitten toinen?\"\n\n\"Minä sanoin -- jos sinulla olisi?\"\n\n\"Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä\nhyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä\nvastaan -- niin -- niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!\"\n\n\"Oikeinko totta, äiti?\"\n\n\"Kuinkas muuten.\"\n\nMiina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse,\njolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. -- -- -- Mutta\nsitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi\nhampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja -- purskahti viimein\nnauruun. -- -- --\n\nMitä hän nauroi, sitä jäi äiti miettimään. -- --\n\nTuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen\nlopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja\npuhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin\nvaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet\nloistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran\nhaukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi -- täälläkin oli\nniin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. -- -- --\n\nMiina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele\npäässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän.\nJonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan.\nÄiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet\nkiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön.\n\nSamassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella\najettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä.\nPäivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja\nviimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän.\n\nSulhasia tuli!\n\nIloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta\nsisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen.\nViimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla\nsilmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku,\njoka aikoo ruveta puhumaan.\n\nKättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja\npistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan\njäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta\nkarstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken\nmiehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita\novelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö\nja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta\nsulhasmiehen hevosesta.\n\nEmäntä läksi ja viipyi kauvan.\n\nNyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti --\nvihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi:\n\n\"Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?\"\n\n\"Kaikki ovat minun tieteni kotona\", hän vastasi rauhallisena.\n\n\"Perheentytär varmaankin ujostelee?\" virkkoi puhemies yskien.\n\n\"Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!\"\n\nMutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä\neikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi.\n-- -- -- Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä\noli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan,\nsitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen\nkuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui\nhän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas\nkiireesti pihalle. -- -- --\n\nIsäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä.\n\n\"Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Häntä ei löydy mistään!\"\n\n\"Älä puhu joutavia!\"\n\n\"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa.\" -- -- --\n\n\"Missä hän sitten on?\"\n\n\"Voi Jumala, jos sen tietäisin!\" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi\nMihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.\n\nHuntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana\nkuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven\nauki ja huusi: \"Miina! Miina!\" Kun ei saanut vastausta, astui sisään,\nja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli\nympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän\ntaustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta -- kaikki\nturhaan!\n\nViiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen\nvastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa\nlausua.\n\n\"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!\" virkahti vihdoin\nMihkel kähisevällä äänellä.\n\n\"Minkälaisen tempun?\"\n\n\"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!\"\n\nÄidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. -- -- --\n\n\"Joudu, Viiu, juokse Uudentuvan mökkiin -- katso, eikö hän ole siellä!\nPistäy sitä ennen Anipaju-Liisun ja Toomu-Tönun Jaakon luona --\nsiellähän tyttö aina käy. -- -- -- Minä koitan sillä aikaa rauhottaa\nPritsiä ja puhemiestä.\"\n\nHe astuivat molemmat tupaan takaisin. Kun Mihkel jälleen istui vieraiden\nluo, kutsui emäntä pojan ja tytön ulos. He viipyivät kaikki kolme pitkän\naikaa poissa. Suurella vaivalla koitti Huntaugun isäntä salata\nhajamielisyyttään ja keksiä puheenaihetta, mutta pian Prits ja puhemies\nhuomasivat, että jotakin oli tapahtunut ja katselivat tutkivasti\nympärilleen.\n\n\"Missä Miina on?\" kysyi vihdoin kupias suoraan.\n\n\"Kyllä hän kohta tulee!\"\n\n\"Eikö hän nytkään ole kotona?\"\n\n\"Oli hän tässä vast'ikään. Juuri ennen teidän tuloanne kävi tuvassa.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"Voi olla, että hän pistäytyi jonkun naapurin luona.\"\n\nOdotettiin vielä. Odotettiin puoli -- odotettiin lähes tunti. Silloin\nilmestyi emäntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha. Mihklin\nkysyvään silmäykseen vastasi hän pudistaen äänetönnä päätään. Ja\nsitten tulivat tyttö ja poika. -- -- -- Eivät kumpikaan olleet Miinaa\nlöytäneet kylästä. Ei missään oltu häntä tänä iltana nähty. -- -- --\n\nTuskastuttava tunne ahdisti tuvassaolijoita. Sitten nousi Kubja-Prits\nylös istuimeltaan.\n\n\"Hän juoksi pois minun tähteni!\" puhui hän ja ääni kuului hammasten\nvälistä kuin vihaisen käärmeen suhina. \"Ja tiedättekö, missä hän on?\nUudentuvan mökissä on hän!\"\n\n\"Ei, siellä häntä ei ollut\", huudahti äiti itkien, \"sieltähän juuri\ntulen!\"\n\n\n\n\n7.\n\nSIVEELLISET KÄSITTEET.\n\n\nItämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen\nkotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin\ntavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa\nvielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät\nnuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen\nja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan\nkeskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin\nsanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron\naatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole\nsiis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain\npoikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään\ntutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat,\nnautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.\n\nParoni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja\nnaisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset -- neiti Ursula,\njoka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid\n-- olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean\naateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään,\noli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita\nsuorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan,\nerääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä\nmaanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi\nmaanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä\nuudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja\nkirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren\nmaakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri\nvanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja\npiti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei\nkuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä.\nHän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin\nrikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, -- jos\neivät onnistuneet -- niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.\n\nAdelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä.\nNeiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa,\npianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella\nneidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.\n\nHerra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota\nvanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä\nvoineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että\nranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että\nhän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä\notetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt\nkasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten\nopetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi\nkiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla\noli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti\nMarchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan\nhe sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta\nviimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei\nranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto\noli kerrassaan tuntematon asia -- paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin\n-- tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla\nhyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun\nitalialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.\n\nYlipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli\nparemmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin.\nMolemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta\ntäällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa\nseurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut\nsellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja\nvielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella\nkuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin\nnähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän\nei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen\nritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän\ntällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan\nparoni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.\n\nIsäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli\nainoa, joka häntä, \"palvelus ihmistä\", koitti kohdella vertaisenaan.\nHänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja\npuheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin\nasiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen\nseuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa\nyksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia,\nsillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut\nluopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta\nJulietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen\nmielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin\noikeuden.\n\nMonet pienet tapaukset, joille Juliette viattomuudessaan ei antanut\nsuurta merkitystä, vaikuttivat ennen pitkää, että paronitar aivan\nerityisellä tavalla hänelle osotti sääty-ylpeyttään ja rajoitti hänen\nvaikutustaan opettajana.\n\nKuno ja Ada olivat eräänä päivänä opettajastaan kaivanneet äidilleen.\nHe kävelivät neiti Marchandin kanssa puutarhassa. Siellä oli vanha\nLauri puutarhuri tehnyt työtä. Kun he olivat lähestyneet häntä, oli\nukko ottanut lakin päästään kuin ainakin ja Kunon häntä puhutellessa\nseisonut koko ajan lakittomin päin. Sitä oli neiti Marchand nähtävästi\nihmetellyt ja antanut puutarhurille merkin, että tämän piti panna\nlakki päähänsä. Ja kun ukko ei varmaankaan ollut viittausta ymmärtänyt\neikä sitä tehnyt -- oli neiti Marchand mennyt ja pannut miehelle lakin\npäähän, jolloin hän käsillään kasvoillaan ja ranskan kielen avulla\noli koittanut selittää, ettei hänen tarvinnat heidän edessään\nseisoa paljain päin -- tervehtäessä oli lakin nostaminen ollut\nriittävä. -- -- --\n\nTuota kaipaamista kuullessaan alkoivat paronittaren silmät hehkua.\n\nHeti käski hän kutsua neiti Marchandin luokseen. Kiivain sanoin vaati\nhän selitystä tapauksesta. Oliko hänestä oikein käskeä puutarhurin\npitämään lakkia päässään paronin lasten edessä.\n\nNeiti Marchand oli kuin pilvistä pudonnut. \"Oli\", hän sanoi, \"ei\nainoastaan lasten, vaan minunkin edessäni.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Ensiksi sentähden, ettei vanhan, harmaapäisen miehen tarvitse minun\nja lasten edessä seisoa paljaspäisenä ja toiseksi sentähden, että oli\nkylmä, tuulinen ilma.\"\n\n\"Mutta tuo mies on talonpoika -- hänen pitää seisoa lasten edessä\npaljain päin, minun lasteni edessä!\" huudahti armollinen rouva.\n\n\"Sitä minä en tiennyt, paronitar\", vastasi Juliette rauhallisena. \"Minä\nluulin, että minun piti opettaa lapsille vanhuuden kunnioitusta; se\ntietääkseni kuuluu kristilliseen siveysoppiin.\"\n\n\"Kristilliseen siveysoppiin kuuluu vain se, että alempain ylempiä,\norjain isäntiä pitää pelätä ja kunnioittaa, ei päinvastoin! Pyydän\nteidän ottamaan huomioon tämän. Teidän valtanne ei ulotu niin\nlaajalle, että te tässä talossa voisitte antaa uusia määräyksiä,\nvarsinkin sellaisia, jotka voivat heikontaa palvelijain kunniantuntoa\nisäntäväkeään kohtaan. Jättäkää se paronin ja minun asiakseni.\"\n\n\"Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!\"\n\n\"Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat\nja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei\nihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen\nsaa toista halveksia -- se on synti. -- -- -- Jos uskallan pyytää\nteitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille\nvaralle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin _porvarillisessa_\nperheessä. -- -- -- Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin\nja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee\nolemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat\nvallitsemaan -- minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista\nkasvatusta.\"\n\n\"Eikä kristillistä?\"\n\n\"Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?\"\n\n\"Minua on toisin opetettu, paronitar.\"\n\n\"Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!\"\n\n\"Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies.\"\n\nDorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen\npitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa.\n\n\"Teidän isänne on aatelismies?\" toisti hän hitaasti. \"Teidän\npassissanne ei puhuta siitä mitään.\"\n\n\"Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti,\nkun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa\nkansalaisoikeudet.\"\n\n\"Ei ole enää tarpeellinen? Vai niin?\" Ja vasten tahtoaan osottivat\nparonittaren kasvot suurta ihmettelyä. \"Vaan sehän on teidän oma\nasianne\", virkkoi hän sitten ylpeästi. \"Pyydän teidän ottamaan\nviittaukseni huomioonne, neiti Marchand!\"\n\nKohta sen jälkeen tapahtui toinen asia. Kuno oli suuttunut\npalvelustyttöön jostakin vähäpätöisestä asiasta ja potkassut häntä niin\nkovasti sääreen, että tyttö rupesi tuskasta itkemään. Neiti Marchand\nnäki tämän ja vaati poikaa pyytämään tytöltä anteeksi, ja kun ei hän\nsiihen taipunut, antoi hän tälle rangaistukseksi erityisen kirjallisen\ntyön.\n\nMutta vallaton lapsi läksi äidille opettajastaan kaipaamaan.\nSeurauksena oli uusi ottelu siveyskäsitteistä.\n\n\"Toivoisin, neiti Marchand\", alkoi paronitar, kun kouluneiti oli\ntullut hänen eteensä, \"että te jättäisitte lasten rankaisemisen minun\nhuolekseni silloin, kun asia ei suorastaan koske kouluopetusta.\"\n\n\"Se merkitsee, ettei minun tarvitse opetuksen ulkopuolella pitää mitään\nhuolta lasten kasvatuksesta taikka, etten saa mitenkään koittaa heihin\nvaikuttaa\", lausui Juliette neiti, \"vaan ainoastaan tiedollinen opetus\non minun tehtäväni.\"\n\n\"Ainakin toivon, että te ette itsevaltaisesti ryhtyisi rangaistuksiin,\nvaan ensin antaisitte minun saada tietoa asiasta ja päättää\nrangaistuksesta.\"\n\n\"Mutta, paronitar, minun täytyy huomauttaa, että se vähentää minun\nvaikutusvaltaani lapsiin nähden eikä se mielestäni ole hyväksi. Se\nhenkilö, jota minun on tullut kasvatuksessa auttaa, on aina sallinut\nminun rangaista lapsia, jos olen nähnyt heidän jotakin pahaa tekevän.\"\n\n\"Sallittehan, neiti Marchand, että minä omassa talossani saan antaa\nohjeita\", vastasi rouva von Heidegg rauhallisesti, mutta sitä\nloukkaavammasti. \"Sellainen valta oli kyllä neiti Ritterillä ja monella\nmuulla minun entisellä opettajattarellani, sillä he kaikki olivat --\nniinsanoakseni vanhempia ihmisiä. -- -- -- Te, neiti Marchand, olette\nsiihen toimeen vielä liian nuori, jonka päätän siitä, että ette ota\nkylliksi tarkkaa tietoa lasten erehdyksistä.\"\n\n\"Saanko kysyä, paronitar, minkälaisia erehdyksiä tarkotatte?\"\n\n\"Nuorimmalla pojallani on puoli tuntia sitten ollut pieni lapsellinen\nkinastus palvelustytön kanssa --.\"\n\n\"Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä\", sanoi kouluneiti.\n\n\"Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta\ntäytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta\nkiusannut.\" -- -- --\n\n\"Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi\ntullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä.\"\n\n\"Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin\nitsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne,\nneiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää\nanteeksi palvelustytöltä!\"\n\n\"Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni\ntulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä\nvääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja\nsamalla kehittää hänen luonnettaan.\"\n\n\"Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä\nkohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon\ntuntoa\", huudahti paronitar terävästi. \"Olisin ollut tyytyväinen,\njos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta\nvallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön -- mutta anteeksipyytämisen\nvaatimus on liiallista. -- -- -- Niinkuin sanottu, neiti Marchand --\nvälttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte\nrankaisemisen minun asiakseni.\" -- -- --\n\nHän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen\nhuoneeseen --. Neiti Marchand sai mennä!\n\nJuliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan\nhuoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada\nkehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että\njokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa,\nalkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet\nlaimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta\ntyötä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle\npäätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen\nhänen omalleen -- niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua.\nTämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja\nsitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen\npäätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut\nkantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti\nkoittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli\nkäyvä.\n\nMutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin\ntulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän\ntällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä\neteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä\ntiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta\npian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut\nihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta\nmuuta.\n\nEräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän\nlähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin\njäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien\nvieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan\nsilmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli\npäättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia.\nNythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja\nasukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä\nvarmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi\nheiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina\nsuostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet\njalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen\nsuurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista,\npuhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa -- neiti Marchand tietysti\nAdan ja Raimundin tulkitsemisen avulla -- ja joivat janoonsa\ntalonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan\nperheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät\npian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin.\nTuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen\nkuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi\nsiellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli\nhäneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten\nkulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli\npalvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona\nhänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin\nhökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet\nseisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies\njokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan\nja Raimundin välityksellä.\n\n\"Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!\" huudahti neiti Marchand\nkotimatkalla. \"En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy\ntuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä\ntapa.\"\n\n\"Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!\" sanoi Ada\nylenkatseellisesti.\n\n\"Elävät tuvassa? Minkätähden?\"\n\n\"Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä.\"\n\nJuliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään\npuhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen\nsilmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut\nvirolaisen talonpojan asunnoista.\n\nMutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen\nkylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi\nniin.\n\nAda oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti\nMarchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar\nantoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet,\njoilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan.\nSitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat\nkuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse\noikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni.\n\n\"Neiti Marchand\", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui\nedes takaisin lattialla. \"Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa\nkylän majoissa.\"\n\n\"Niin olen, herra paroni.\"\n\n\"Se oli hyvin ajattelematonta!\"\n\n\"Ajattelematonta?\"\n\n\"Se oli anteeksiantamaton teko!\" huusi rouva äänellä, joka vinkui kuin\npiiskanisku ilmassa.\n\n\"Minä en ymmärrä --?\" sopersi Juliette hyvin hämmästyneenä. \"Uhkasiko\nmeitä siellä mikään vaara? He kaikki olivat hyvin rauhallisia,\nhyväntahtoisia ihmisiä -- -- --.\"\n\n\"Ei sellainen vaara\", vastasi paroni kiivaasti. \"Mutta minä en salli\nlasteni käyvän niin siivottomissa paikoissa kuin meidän talonpoikain\nasunnot ovat. Ylipäätään ei heillä siellä ole mitään tekemistä,\nja toiseksi voivat he sieltä saada kaikellaista saastaa ja\neläväisiä -- -- --.\"\n\n\"Ja tautiakin!\" huudahti paronitar.\n\n\"Mutta me emme kummassakaan mökissä viipyneet kuin silmänräpäyksen\",\nvirkkoi neiti Marchand kasvot kalpeina.\n\n\"Se on yhdentekevä!\" huomautti paroni. \"Voisitteko sanoa minulle, neiti\nMarchand, mitä asiaa teillä oli noihin mökkeihin?\"\n\n\"Minä tahdoin nähdä niitä sisäpuolelta ja kuinka niissä eletään.\"\n\n\"Ja tuo teitä huvittaa! Minun täytyy tunnustaa, että teillä on\nhienoksi, sivistyneeksi naiseksi omituinen aisti! Eikö meillä sitten\nole mitään kauniimpaa katseltavaa, jotakin joka voisi kehittää lasteni\nsydämmiä ja ylentää mieltä? Minun hevostallini kauniine, vilkkaine\nluontokappaleineen on paljon mukavampi, kuin sellainen kauhea sauna\ntuolla kylässä!\"\n\n\"Ja te olette antanut minun lasteni siellä juodakin -- astiasta, josta\ntalonpojat juovat\", soimasi paronitar värisevin huulin.\n\n\"Me joimme kaikki --.\"\n\n\"Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani\", torui paronitar, \"mutta\nminun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää.\"\n\n\"Minä en sitä tiennyt. -- -- -- En myöskään vienyt lapsia väkisin\nnoihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he\nsuostuivat hyvällä mielellä.\"\n\n\"Neiti Marchand\", lopetti paroni Heidegg. \"Te olette vapaa ihminen\nja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä\nottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa\npalvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin\nedesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus\nuskottu.\" -- -- --\n\n\"Vai sillä tavalla!\" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään\nhuoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois\ntuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten\nparempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin\nvihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero.\nSe olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä\nkanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille\njohonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta\nennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään\neronpyyntönsä tuonnemmaksi.\n\nPäivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi\nheti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi\nmyötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen,\nvirkkoi nuorukainen:\n\n\"Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te\npäivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun\nhetken.\"\n\nHe istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin.\n\n\"Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun\npäätöksen, neiti Marchand\", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen\nsikariinsa. \"Arvaanko oikein?\"\n\n\"Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt\", vastasi Juliette.\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Ettekö sitä arvaa?\"\n\n\"Ehkä teillä on ollut vanhempaini kanssa joku vastenmielinen\nsananvaihto. Mutta minä toivon, ettei se anna aihetta teille kokonaan\nmeitä jättää?\"\n\n\"Olen kuitenkin, herra v. Heidegg, päättänyt luopua toimestani.\"\n\nNuori paroni silmäili hätäisesti, melkeinpä säikähtyneenä neitoa.\n\n\"Rohkenen toivoa, että päätöksenne ei olisi niin luja, ettei siitä\nvoisi luopua\", virkkoi hän.\n\n\"Luopua? Minkätähden? En ole tehnyt päätöstäni kevytmielisesti enkä\nperusteettomasti. Eikä minulla olekaan tapana tehdä ajattelemattomia\npäätöksiä?\"\n\n\"Ja mitkä syyt teitä ovat pakottaneet.\"\n\n\"Minä en voi täällä täyttää tehtävääni. Minun kasvatustapani ei\nmiellytä teidän vanhempianne -- en voi heidän vaatimuksiaan täyttää.\nMinun päätökseeni ei antanut aihetta isäntäväkeni kohtelu, vaan itse\nasia. Meidän katsantotapamme siveellisestä lastenkasvatuksesta ovat\nniin vastakkaiset, että emme voi yhtyä, vaan olemme vain kiusaksi\ntoisillemme. Tuota ristiriitaa ei meidän kummaltakaan puolen tarvitse\nylläpitää.\"\n\nHerbert Heidegg leikitteli sikarikotelonsa kanssa. Hän tuijotti maahan\nja hänen muotonsa oli totinen.\n\n\"Luulen ettei valinne ensinkään tarvitse olla niin ristiriitainen, jos\nkumpaiseltakin puolen koittaisitte toisianne ymmärtää\", sanoi hän ja\nkiinnitti katseensa neitiin.\n\nJuliette katsahti häneen kysyvin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuori\nherra tarkotti.\n\n\"Nähkää, neiti Marchand! Te tulette toisesta maasta ja toisista\noloista. Teidän kotomaassanne vallitsevat toisellaiset mielipiteet kuin\ntäällä. Jos te tätä ajattelisitte, niin paremmin voisitte arvostella\nvanhempaini näkökantaa ja paremmin mukaantua siihen. Voisitte ehkä\nkeksiä välittävän opetustavan?\"\n\n\"Ja se tapa olisi?\"\n\n\"Teidän täytyy tunnustaa, neiti Marchand\", puhui nuori paroni edelleen,\n\"että teidän mielipiteitänne, joita olette kotimaastanne mukaanne\ntuoneet, ei voi täällä meillä toteuttaa, olkoot ne teidän mielestänne\nkuinka oikeat ja hyvät tahansa. Siksi ovat meidän olot Sweitsin ja koko\nlänsi-Europan oloihin verraten liian erilaiset.\"\n\n\"Kuinka? Eikö sitten kristillissiveellinen opetus ole joka paikassa\nsama? Eikö teillä opeteta: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?\nEikö teillä neuvota harmaapäätä kunnioittamaan? Eikö teillä uskota,\nettä kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhdenarvoiset, ettei toinen\nsaa toista halveksia, ja ettei lähimmäisen oikeutta saa loukata? Sillä\nnäiden periaatteiden tähden olen juuri paronin ja paronittaren puolelta\nsaanut muistutuksia.\"\n\n\"Minä kyllä tiedän. -- -- -- Mutta luulen kuitenkin, että meillä on\nsama kristillissiveellinen kasvatustapa kuin teilläkin, vaikka teoria\nja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Kristillissiveellisestä\nopetuksesta voi montakin kohtaa sovittaa meidän oloihin, mutta ei niin\ntarkasti kaikkia.\"\n\n\"Siveellinen opetus on siis muutettava olojen mukaan.\"\n\n\"Siltä näyttää, neiti.\"\n\n\"Näissä oloissa ei siis saa opettaa, että lähimmäistä tulee rakastaa,\nkunnioittaa eikä tehdä hänelle mitään vääryyttä?\"\n\n\"Noin ylimalkaisesti emme voi tuosta asiasta puhua\", sanoi Herbert,\njonka kasvoille nousi heikko puna. \"Katsokaa vähän meidän oloja.\nKorkeasti sivistyneillä moision herroilla on tekemistä täysin\nsivistymättömien talonpoikien kanssa, joilla ei ole mitään siveellisiä\nkäsityksiä. Jos tuollaiselle talonpojalle nyt näyttää, että moision\nherra pitää häntä itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole tarvis osottaa\nhänelle kunniaa ja jos rupeaa hänen kanssaan yhä tuttavallisemmalle\nkannalle -- mihin se meidät saattaa?\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Kapinaan, neiti Marchand! Me aatelismiehet olemme tässä maassa ainoat\nauktoriteetit. Jos se käsitys meistä katoaa, niin katoaa myös yleinen\njärjestys.\"\n\n\"Siitä seuraa, herra paroni, ettei kristillissiveellistä opetusta voi\nsovittaa aatelismiehiin, vaan ainoastaan talonpoikiin. Siveysoppi\nja itse siveyskin on siis sovitettava eri lailla kunkin säätyluokan\nmukaan.\"\n\n\"Te teette tarkkoja johtopäätöksiä, neiti Marchand\", nauroi Herbert\nkatsellen maahan.\n\n\"Näin ollen en voi ensinkään ihmetellä\", puhui Juliette, \"että Kuno\nminulta eräänä päivänä saattoi kysyä, pääsevätkö talonpojat kuoleman\njälkeen taivaaseen?\" -- \"Miksi ei?\" kysyin minä. -- \"Niin\", vastasi\nlapsi, \"isä sanoo aina: 'Der Bauer ist ein Vieh' (talonpoika on elukka),\nja elukathan eivät pääse taivaaseen!'\"\n\nHerbert von Heidegg rypisti kulmiaan.\n\n\"Tiedän, neiti Marchand, että meillä on omat vikamme\", lausui hän,\n\"mutta meidän olot ovat nyt sellaiset, talonpoikamme ovat todellakin\nhyvin alhaisella kannalla. Jumala paratkoon!\"\n\n\"Paratkoon? Te siis toivotte, etteivät teidän olonne olisi sellaisia?\nMiksi ette niitä sitten paranna?\"\n\nRohkeasti ja ylpeästi kohotti paroni Heidegg päätään.\n\n\"Sitä me olemme tehneet, neiti Marchand, mehän olemme jo lähes\nkuusikymmentä vuotta tehneet parannuksia talonpoikain elämässä. Mitä\nViron aateli on talonpojalle tehnyt, sellaista tuskin aikakirjoissa\nsaa lukea. Jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, synkkänä\nhenkiorjuuden aikana, jolloin talonpoika kokonaan oli aatelismiehen\nomaisuutena, löytyi meidän joukossamme miehiä, jotka vapaaehtoisesti\nsoivat talonpojille tärkeitä oikeuksia ja sääsivät niistä pysyvän\nlain. Vuonna 1795 alkoi talonpoikain yleisen tilan parantaminen siten,\nettä aatelisto maapäivillä rajoitti heidän työkuormaansa ja kielsi sen\nkorottamisen, heille annettiin omaisuuden omistusoikeus, rangaistuksia\nhuojennettiin ja henkiorjien myymisen oikeutta rajoitettiin. Vuonna\n1802 ilmestyi uusi täydellisempi asetus, jossa talonpoikien oikeuksia\nvielä laajennettiin ja 1805 seurasi sitä vielä vapaamielisempi\nja perinpohjaisempi talonpoikaislaki. Mutta 1816 osotti Viron\naatelissääty vielä suurempaa uhrautuvaisuutta talonpoikia kohtaan,\nsillä silloin se vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa, lopetti\nhenkiorjuuden, teki talonpojan vapaaksi ihmiseksi, antoi hänelle\nkaikki vapaan kansalaisen valtiolliset oikeudet ja moision herran piti\nvuokramiehilleen tehdä molemmin puolin sovitut kontrahdit. -- -- --\nEmmekä ole uudempanakaan aikana olleet huolettomia talonpoikain tilan\nparantamisesta. Me pyrimme yhä eteenpäin ja sen ohella pidämme silmällä\ntalonpoikainkin etuja. Viimeisenä parina vuosikymmenenä, noin vuodesta\n1839, on melkein joka ikisillä maapäivillä pohdittu talonpoikainkin\nmaanviljelyskysymystä ja tuon pitkällisen ja perinpohjaisen työn\ntuloksena taas on uusi talonpoikain laki, joka viime vuonna 1856\nvalmistui ja joka suuremmaksi osaksi ensi vuonna astuu voimaan.\nTuokin uusi asetus antaa loistavan esimerkin Viron aatelin itsensä\nuhrautuvaisuudesta. Tässä laissa säädetään, että talonpojat vapautetaan\nniin sanotusta työorjuudesta ja että hän saa maksaa veronsa rahassa\nja sen lisäksi ostaa maata perintöomaisuudeksi. Mutta nekin, jotka\ntahtovat pysyä työorjuudessa, tulevat saamaan 26-27 prosentin\nsuuruisen veron alennuksen. Mutta vielä sen lisäksi uhraa moision\nherra oikeuksistaan jotakin. Hän määrää suuren osan perintömaastaan,\njota hän ei enää voi omistaa, talonpojille viljeltäväksi ja jonka hän\nheille myös voi vuokrata tai myydä. Ja tämän tekee moision omistaja\nainoastaan sentähden, että talonpoikain aineellinen ja henkinen tila\nyhä parantuisi.\"\n\n\"Anteeksi, herra paroni\", vastasi neiti Marchand, \"mutta minä en\nymmärrä, minkätähden nuo parannukset talonpoikain aineelliseksi ja\nhenkiseksi kohottamiseksi ovat niin vähän vaikuttaneet, että talonpoika\nnytkin vielä elää suurimmassa henkisessä ja aineellisessa kurjuudessa.\nHenkistä opetusta he eivät saa ensinkään, koska heillä ei ole kouluja.\"\n\n\"Siihen ovat todellakin suurimmaksi osaksi syynä virolaisten\nkansallisviat -- velttous, johonka yhdistyy ruumillinen ja henkinen\nlaiskuus. Virolainen voi ainoastaan vähitellen kehittyä.\"\n\nJuliette pudisti päätään.\n\n\"Tuo johtopäätös ei mielestäni ole todennäköinen ja jos asia niin on,\ntäytyy kysyä, mikä siihen on syynä. Sallikaa minun olla suora, teidän\ntalonpoikianne painaa niin raskas työtaakka, että en ymmärrä, kuinka he\neivät sen alla murru.\"\n\n\"Tunnetteko te tämän työkuorman suuruutta?\"\n\n\"Tunnen jotakuinkin; olen siitä selvän ottanut. Jos tämä asema joku\nvuosisata takaisinpäin oli vielä kovempi -- ja sehän on teidän\nkertomuksenne mukaan ollut kovempi -- niin ainoana luonnollisena\nja todellisena syynä talonpoikain velttouteen on se, että heitä\non ylellisellä työllä, kovilla rangaistuksilla ja puutteellisella\nelatuksella ylenmäärin rasitettu. He ovat siis alentuneet työjuhdan\nkaltaiseksi.\"\n\n\"En epäile, että teidän arvelunne on tosi\", virkkoi Herbert liikutellen\nsormiaan vasten pöytää.\n\n\"Ja noista parannuksista ja asetuksista, joista te herra v.\nHeidegg nyt juuri niin suurella asiantuntemuksella puhuitte, olen\nkuullut hiukan toisenlaisiakin arveluita, nimittäin Pietarissa,\nkenraali Dawöidowin talossa. Siellä kävi korkeimpia valtiomiehiä,\nministereitä, senaattoria, valtion komiteain jäseniä y.m. ja toisinaan\nhe keskustelivat myös Itämeren maakuntain asioista. Innokkaasti\nhe puhuivat uudesta Viron talonpoikain laista, josta te juuri\nmainitsitte, sillä herrain joukossa oli jäseniä sitä varten asetetuista\nkomiteoista. Yleensä olivat he sitä mieltä, että Viron aatelismiehet\novat kiirehtineet tekemään noita parannuksia vain siinä pelossa,\nettä asiaan ryhdytään ylemmissä piireissä, jolloin heidän etujaan on\nvaara uhannut. Aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään vapaaehtoisia\nuudistuksia saadakseen työn omiin käsiinsä. Ja saadessaan asiat omaan\nhuostaansa, ovat he aina ymmärtäneet pitää huolta omista eduistaan\ntalonpoikain vahingoksi. -- -- -- Suokaa anteeksi, herra paroni, että\ntämän tosiasian teille mainitsen, mutta asia herättää mielenkiintoani\nja tahtoisin saada toden tietää.\"\n\n\"Ah niin, neiti Marchand\", nauroi Herbert, \"nuo Pietarin virkavaltiaat\novat aina olleet meitä vastaan. He ovat enemmän vastustaneet kuin\nsuosineet työtämme. -- -- -- Luonnollistahan on, että meidän on\ntäytynyt omia etujammekin silmällä pitää.\"\n\nHyvin ymmärsi nuori aatelismies kerrata tuon vanhan, ammoin tunnetun\nlaulun! -- -- -- Mutta muuten ei hän voinut todistaa vääräksi\nulkomaalaisen neidon tarkoille tiedoille perustuvaa väitettä, että\nnimittäin Viron aateli oli ainoastaan pakosta ja tarkasti omia etujaan\nsilmällä pitäen ryhtynyt talonpoikain tilan parantamiseen.\n\nNiinpä vuonna 1795 alkoivat Viron aatelisherrat ajatella talonpoikain\ntilaa, kun keisarinna Katarina oli ilmaissut mielipahansa siitä, \"että\nViron talonpoika varoineen päivineen oli täydellisesti moision herran\nomaisuutena, jonka hän sai myödä, hevosta vastaan vaihettaa ja pakottaa\nmuuttamaan vuokramaalta täysin asumattomaan paikkaan?\" -- -- -- Niinpä\nsamoin 1802 otettiin puheeksi talonpoikain olojen parantaminen keisari\nAleksanteri I ja hänen vapaamielisten neuvonantajansa alotteesta, jotka\nmoittivat sitä väkivaltaa, jota moision herrat talonpoikia vastaan\nolivat tehneet ja säälivät Viron kansan huutavaa hätää ja oikeudetonta\nasemaa. Viron aateliston päämies von Berg tunsi keisarin mielipiteet\nja esitti asian maapäivillä. Hän nimittäin pelkäsi, että hallituksessa\nsitä ennen tehtäisiin päätöksiä, jotka olisivat voineet olla aatelisten\neduille vahingollisia. -- -- -- Ja juuri samasta syystä kiirehtivät\nnämä miehet edelleen tekemään uuden asetuksen, joka ilmestyi 1805\nja jolla oli tuo merkillinen nimi: \"Moision isäntäin säätämä ja\nsuuren armollisen majesteetin Keisarin vahvistama Viron talonpoikain\nasetus.\" -- -- -- Hallituksella oli nimittäin ollut aikomus asettaa\nViron maata varten samanlainen komitea kuin Liivinmaatakin varten oli\nasetettu, jonka tarkotuksena oli valmistaa uusi asetus talonpoikain\nolojen parantamiseksi. Kaikki talonpoikain viljeltävänä oleva maa\npiti uudestaan mitata ja Ruotsin aikaiset säädökset ottaa käytäntöön,\nniissä kun talonpoikain orjuuden kuorma oli määrätty maan suuruuden ja\nhyvyyden mukaan. -- -- -- Henkiorjuuden lopettaminenkin 1816 syntyi\nhallituksen alotteesta, kun sillä oli aikomus antaa Viron talonpojille\nsamanlainen asetus kuin Liivinmaan talonpojilla oli ja tahtoi, että\nViron moisioiden maa-ala mitattaisiin. Peläten kustannuksia, jotka\nsyntyisivät kalliiden komiteojen ylläpidosta ja vielä enemmän peläten\nvaltamiesten pakkoa, pyysi Viron aateli henkiorjuuden lakkauttamista,\njoka muutenkin olisi tapahtunut. Viimeinenkin parannus 1856 syntyi\nhallituksen tahdosta. Sisäasiain ministerineuvoston ehdotuksesta\nvalitsi aatelisto komitean, jonka piti tarkastaa 1816 annetut asetukset\nsekä täydentää ja muuttaa niitä ja tehdä ne yhdenlaisiksi Liivinmaan\nasetusten kanssa.\n\n\"Mutta ennen kaikkea emme saa unohtaa, minkätähden meidän aateliset\nryhtyivät uudistuksiin\", puhui Herbert Heidegg edelleen. \"Se tapahtui,\nneiti Marchand, etenkin sentähden, että ainoastaan he oikein tunsivat\nnämä olot ja epäkohdat, jota Pietarin virkavaltijaista suinkaan ei voi\nsanoa. Aateli pelkäsi, että he viheriän pöydän takana voisivat tehdä\nasetuksia, jotka käytännössä eivät kelpaa mihinkään. Käytännöllinen\nymmärryskin pakotti meidät ryhtymään työhön, kun epäkäytännöllisyys oli\nasiaa vahingoittamassa.\"\n\n\"Mutta keskustelumme on kerrassaan siirtynyt pois asiasta, josta meidän\npiti puhua\", virkkoi Juliette Marchand. \"Mehän keskustelimme minun\nerostani ja te pyysitte minun keksimään jonkun välittävän opetustavan,\njoka tekee minun tänne jäämiseni mahdolliseksi. Tässä seikassa pyysin\nteiltä tarkempaa selitystä, vaan en ole vielä saanut siihen vastausta.\"\n\n\"Vastaukseksi tahtoisin antaa teille sen neuvon, että sisareni ja\nveljeni kasvatuksessa tekisitte kuin neiti Ritter. Se on: älkää\nkoittako heitä kasvattaa, vaan ainoastaan opettaa. Jättäkää kasvatus\nvanhempain huoleksi! Sillä tavoin välttäisitte noita ikävyyksiä, joita\nteillä on ollut vanhempaini kanssa.\"\n\nJuliette katseli miettien alas.\n\n\"Se merkitsee, että minun pitäisi luopua puoleksi velvollisuuksistani\nja tehtävistäni?\"\n\n\"Niin, neiti Marchand.\"\n\n\"Luuletteko, että työni mulle sitten tuottaisi minkäänmoista tyydytystä\ntai hauskuutta?\"\n\n\"Voihan niin olla, ettei se tuottaisi yhtä paljon mieltymystä tai\nhuvia\", vastasi Herbert. \"Mutta ajatelkaa kuitenkin, että asemanne\nvanhempieni rinnalla sitä vaatii.\"\n\n\"Ja minkätähden pitäisi minun taipua tuohon puolinaisuuteen? Sentähden\nvain, että voisin tänne jäädä ja pitää paikkani? Ei, herra paroni! En\nole niin itserakas enkä omanvoiton pyyntöinen, että sentähden tahtoisin\nolla uskoton tehtävälleni. Minun täytyy siihen saada kokonaan antautua\ntaikka muuten erota.\"\n\n\"No täyttäkää sitten tehtävänne kuinka tahdotte, neiti Marchand\",\nhuudahti Herbert, \"mutta karttakaa sellaisia asioita, jotka synnyttävät\nikävyyksiä!\"\n\n\"Mutta kuinka voin tietää, mikä tuottaa ikävyyksiä? Minulla ei ollut\naavistustakaan, että kristillissiveellinen opetustapa tuottaisi\npahennusta. Minun on vaikea joka kerta tutkia, mitä teidän vanhempanne\nsallivat, mitä eivät.\"\n\n\"Te tahdotte siis pysyä lujana päätöksessänne ja erota?\"\n\n\"Niin.\"\n\nParoni Herbert Heidegg nousi ylös ja astui neidon luo. Lempein,\ntuntehikkain silmin hän tätä katseli ja punehtui hieman.\n\n\"Mutta jos minä teitä pyydän luopumaan päätöksestänne.\"\n\n\"Te pyydätte, herra paroni.\"\n\n\"Niin, neiti Marchand!\"\n\n\"Mitä se juuri teitä liikuttaa, jos olen täällä tai en?\"\n\n\"En tiedä, mutta minua vaivaa se ajatus, että eroatte täältä\", sanoi\nparoni Heidegg syvällä, totisella äänellä. \"Koittakaa nyt kuitenkin\nvielä jonkun aikaa tulla toimeen -- minun tähteni, neiti Marchand!\"\n\n\"Teidän tähtenne?\"\n\n\"Niin! Meidän elämämme täällä maalla on muutenkin vähän yksinäistä,\nikävää ja yksitoikkoista. Minulle on tuottanut suurta hauskuutta,\nkun olen saanut teidän kanssanne vaihtaa ajatuksia, vaikkakin me\nusein olemme joutuneet kiivaaseen väittelyyn, kun mielipiteemme ovat\nerilaiset. En tiedä, kuinka viettää vapaahetkiäni, kun ei teitä olisi.\nNeiti Marchand, minä pyydän teitä, jääkää meille, älkää vielä pyytäkö\neroa!\"\n\nNuoren miehen äänessä ja katseissa oli jotakin, josta Juliette loi\nsilmänsä maahan ja jäi ajatuksiinsa. Hänellähän oli muutenkin niin\nhyvä sydän, ettei hän voinut pyyntöjä vastustaa, ja nyt hänen oma\ntaipumuksensakin sai hänet suostumaan!\n\n\"Jos siten voin tuottaa teille mielihyvää, herra paroni\", lausui hän,\n\"niin voinhan koittaa ehkä kevääseen asti. Minulla muutenkin oli\naikomus matkustaa ensi kesänä kotimaahani.\"\n\n\"Kiitän teitä tästä lupauksesta, neiti Marchand!\" huudahti Herbert\nlämpimästi ja puristi Julietten hienoa, valkeaa kättä.\n\n\n\n\n8.\n\nMIINAN KOHTALO.\n\n\nKubja-Pritsin turha kosimisretki ja vielä enemmän Huntaugun Miinan\näkillinen katoaminen synnyttivät koko kyläkunnassa suurinta huomiota.\nKun kadonnutta morsianta oli koko kylässä turhaan etsitty, oli sulhanen\npuhemiehen kanssa kiroten ja sadatellen ajanut takaisin Huntaugulta ja\nhämmästyneet vanhemmat olivat jääneet suurimman surun valtaan.\n\nSeuraavana päivänä alkoi kyseleminen ja etsiminen uudestaan, mutta\nkaikki turhaan. Pari ihmistä oli nähnyt Miinan iltapimeällä astuvan\nkiirein askelin pitkin vainiota, mutta he eivät olleet häneltä\nkysyneet, minne hän menee, eikä hän ollut kylässä missään talossa\nkäynyt. Huntaugun Mihkel antoi asiasta vihdoin tiedon järjestyksen\nvalvojalle. Mutta hänenkään tiedustelunsa ei tuonut mitään selvitystä.\nMiina oli kadonnut kuin maan alle. Suurinta sydänsurua tunsi Huntaugun\nemäntä. Hän itki yöt päivät, syytti itseään ja miestään kovuudesta,\njolla olivat pakottaneet lastaan pakenemaan ja kuvitteli mielessään,\nkuinka Miinan ruumis löydettäisiin jostakin joesta tai järvestä ja\ntuotaisiin kotiin.\n\nOnneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja\nViiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä\ntalonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä\nvastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta\nvärisevällä äänellä.\n\n\"Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut\nkadoksissa jo monta päivää.\"\n\nMutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa\nmeni kuin pidätettyyn nauruun.\n\n\"Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei\nkärsi!\" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. \"Ja nyt kun\nhän katosi, on teillä hätä käsissä!\"\n\n\"Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?\"\n\n\"Tiedän kaikki.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Miinalta itseltään!\"\n\nHuntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme.\n\n\"Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on!\nTeillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten\nlähteä sitä kysymään.\"\n\n\"Olisit sen jo pari päivää sitten voinut tehdä\", nauroi Mari. \"Mihin\nhänen sitten teidän mielestänne muualle piti mennä kuin sisarensa luo!\nNiin, Miina on meillä ja vielä päälliseksi terve!\"\n\n\"Jumalan kiitos\", lausui äiti, pannen kädet ristiin. \"Mihkel, Mihkel!\"\nhuusi hän kääntyen tuvan puoleen. \"Meidän Miina on löytynyt, ukko,\nMiina elää ja on terve!\"\n\nKohta katsoi Huntaugun isäntä totisen murheellisen näköisenä ovesta\nulos, huomasi vanhimman tyttärensä ja tuli pihalle. Äiti selitti nyt\nkiireimmiten hänelle, mitä juuri itse oli kuullut. Sitten vietiin\ntulija, joka oli kuin raskaan kiven vierittänyt vanhempain sydämmeltä,\nlämpimään tupaan.\n\n\"Kuule, isä\", alkoi siellä nuori perheennainen puoleksi leikillään\nnuhdellen. \"Onko se nyt miehen teko, että pakottaa omaa lastaan väkisin\nmiehelle, jota hän ei kärsi mailla halmeilla! Onko sillä Miinan\nnaittamisella niin suuri kiire? Onhan hän sinun ainoa lapsesi kotona!\nKun hänen annat pois jäät aivan vierasten ihmisten kanssa taloasi\nhoitamaan. Etkö tunne ensinkään sydämmen rakkautta lastasi kohtaan?\"\n\nMihkel katsoi hämmästyneen näköisenä maahan.\n\n\"Onkos hänellä rakkautta minua kohtaan?\" virkkoi ukko masentuneella\näänellä. \"Jos hän olisi ajatellut isäänsä, ei hän salaa olisi\npiiloutunut. Hän tiesi hyvin, mitä etuja olisin saanut, jos Prits\nmeille vävymieheksi olisi tullut.\"\n\n\"Minä tiedän, minä tiedän\", vastasi Mari, \"paroni on luvannut antaa\npaikan, mutta tahtoisitko sitten tuon vähäisen edun tähden myödä oman\nlapsesi? Tiedätkö, isä, Miinan sijassa olisin tehnyt aivan samalla\ntavalla ja pötkinyt pakoon!\"\n\n\"Miksi et sitten nyt tuonut häntä kotiin?\" kysyi Mihkel.\n\n\"Hän ei tullut! Hän ei tule ennen kotiin, kun isä ja äiti vakaasti\nlupaavat, etteivät pakota häntä Pritsille. Juuri sitä sanaa tulin tänne\ntuomaan.\"\n\n\"Hän ei tule kotiin?\" kertoi Mihkel nyrpeänä ja kävi vihaisen\nnäköiseksi. \"Hänen pitää tulla tai muuten annan järjestyksen valvojan\ntuoda hänet väkisin! Sen hän ainakin pitäisi tietää!\"\n\n\"No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän\nlapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka\ntytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' -- -- --\"\n\n\"Naurakoot\", vihotteli Huntaugun ukko. \"Kenen häpeä se on, ettei lapsi\ntahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai\nlapsi minun?\"\n\nMonen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin\nsydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti\nrukouksilla taivuttaa ukkoa.\n\n\"Isä, taivu nyt tämä kerta!\" virkkoi hän mielitellen. \"Käske lapsen\ntulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse\nperinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama\nkuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei\nPrits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen,\nkun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin\nkoittakoon sitten onneaan.\"\n\n\"Äiti on oikeassa\", lisäsi Mari. \"Paras on, että annatte hänelle\naikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä!\nHän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää\nsaisikaan häntä nähdä -- -- -- Jos tietäisitte, minkä näköinen hän\noli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot\nitkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta\nnoussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei\nsaanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani -- -- -- Minä\naloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt\nja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät\ntulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni\nvietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme\nhänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille\nhänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että\nMiina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä\ntytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'\"\n\nHuntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen,\nvaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi,\nettä Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä\ntaivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen\nkanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin\naikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa,\nennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti:\n\n\"No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen\naikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää\nsanansa, niin ei auta enää mikään -- minä saatan hänet vaikka väkisin\npappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on\naika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5]\ntai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se\nikänä lähde mielestä.\"\n\nNaisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä\naika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti\nsuoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka\ntiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin\ntoimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel,\njoka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden,\njoita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan.\n\nJo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin\nkaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä\nolivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi\nhän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten\nhellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää,\nmutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku\npistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan\nja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin\noli suurempi riita vältetty. --\n\nKoska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että\nKubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä\nPärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta\nkosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi,\noli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään\ntekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen\narvelunsa oli tosi.\n\nHän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei\naikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi\npakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten.\n\n\"On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää\ntuottaa.\"\n\n\"Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!\" koitti Mihkel selittää. \"Tiesinkö\nminä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen\npiti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla\nviinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja\nsitten tulee kosimaan!\"\n\n\"Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille\nlupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!'\n-- -- -- Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee,\nniin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän\nsen unissaankin olisi muistanut!\"\n\n\"Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole\", puolusti itseään\nHuntaugun ukko. \"Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän\nsaada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa --\neikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja\nparannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja\npuhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin\nennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää.\"\n\n\"En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!\" vastasi\nPärtlen Jaan ylpeästi. \"Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi!\nHänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa\nUudentuvan päiväläistä -- sekin on hänelle liian hyvä!\" Näin hän sanoi\nja käänsi Mihklille selkänsä.\n\nHuntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä\nmielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt\nsitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa\nmyöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja\nastui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin\nnähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan.\n\nMihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja\nepäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan\nmitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä\nkaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun\nmieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin\nusein tuntea.\n\nMutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen\nrohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa,\nettä vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota\ntoivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi\naikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin\ntäydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin\nvielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin\nisän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä\nmiehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa\neikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä\nVöllamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua\nja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja\nhuolellinen työmies. -- -- --\n\nVoi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa\njälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan\npojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin\nliikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt\noikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain\npuristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin\nkoitti saada, äreäksi:\n\n\"On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko\nihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään\nja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut,\nkuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä\nluulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin\nemme mekään!\"\n\n\"Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki --\noli kuin kipeä!\" puhui vanha muori. \"Ja tiedätköhän sitäkään, että hän\nsinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?\"\n\n\"Missä niin?\" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. \"Mitä sitä nyt enää\nperustaa ja urkkii!\" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi\nikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. \"Kävin kerran leikin vuoksi\nläpi metsän -- siinä kaikki. -- -- -- Pääasia on nyt, että elät ja olet\nterve.\"\n\n\"Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?\" tiedusteli Miina, jota\nkeskustelu nähtävästi huvitti. \"Kun sinä metsässä kävit, niin luulit\nehkä minun riippuvan jossakin oksassa?\"\n\nPojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet\nmitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa\nollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli\ntullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa\nluo! \"Pane mieleen\", oli Päärn puhunut äidille, \"sieltä hän kerran\nvielä ilmestyy!\" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun\nhuojennusta.\n\nMiina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun\nkanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista\nkevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt\nvoitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen\nylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt\nniin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan\nerosivat. -- -- --\n\nMutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin\ntahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin\ntapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut\nunohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin.\n\nHuntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta\ntiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä\noli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän\nkuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti\nheti paremmat turkit ylleen -- ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova\ntalvi -- ja läksi kapakkaan.\n\nKupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan.\nHänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan\noli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän\noli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut\npienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen,\njohon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja\nmoision käskynhaltijat.\n\nHe olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa.\n-- -- -- Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. -- -- --\n\n\"Huntaugun ukko\", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. \"Kahden niin\nymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa\nkantaa. Muistatko?\"\n\n\"Muistan kyllä\", vastasi Mihkel, \"mutta minunko puoleltani se alkoi!\"\n\n\"Et sinäkään siihen aivan syytön ole -- olet vain vähän naisekas mies,\nmutta -- sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä -- sen\nhuomaan vasta nyt -- -- -- Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois\nja koitetaan vasta viisaampia olla.\"\n\nMihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen\nkasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän\noli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin\nsydämmellisellä tavalla.\n\nHe joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi\nsitten puheen toivottuun päämaaliinsa.\n\n\"Minä säälin tyttöä\", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä\nkatselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. \"Alan nyt vasta\ntuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme\nasiaamme!\"\n\n\"Tyhmästi kyllä\", vastasi Huntaugun ukko. \"Sinun olisi pitänyt antaa\naikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä.\" -- -- --\n\n\"Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa,\njos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle.\"\n\n\"Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että\ntulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!\"\n\n\"Niin koitankin uudestaan!\" huusi kupias kiiltävin silmin. \"Enkä enää\npahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, -- aina\nhyvällä.\"\n\nJa nyt selitti hän tarkemmin aikeensa. Hän tahtoi antaa Miinalle aikaa\nkeväisiin. Sillä välin koittaisi hän olla tytölle kohtelias, nöyrä,\nlähestyä häntä ystävällisesti ja mielitelien. Heidän piti useimmin\ntoisiaan tavata joko Huntaugulla, Pärtlillä, tuttavien taloissa taikka\nmoisiossa. Toisena joulupäivänä piti Pärtlillä olla vanhemman veljen\nhäät. Älköön Mihkel koko perhekunnan kanssa jääkö sinne tulelta,\n-- kutsun hän lupasi pian heille toimittaa. Mutta yhtä asiaa hän\nehdottomasti vaati: Mihkelin piti miehen sanalla luvata, ettei hän\nketään muuta kosijaa Huntaugulle ota vastaan, kunnes asiat Pritsin ja\nMiinan välillä toisella tai toisella tavalla selviäisivät.\n\nTuon lupauksen antoi Mihkel tarkemmin asiaa ajattelematta.\n\n\"Sinun tulee myös pitää huolta siitä, että äiti on minun puolellani\",\nvakuutti Prits vielä.\n\n\"Hän oli sinun puolellasi ja on vastakin oleva!\" huudahti ukko varmalla\näänellä.\n\nJa nyt juotiin ja poltettiin ja luvattiin ja vakuutettiin puoleen\nyöhön. Yhä uudestaan selitti yksipäinen kosija, että Miinasta hän\nei voinut luopua, tyttö oli hänen sydämmeensä niin juurtunut, ettei\nhän yölläkään saanut lepoa eikä rauhaa. Lyöden nyrkkiä pöytään hän\nvakuutti, että ennen hän päänsä menettää, kuin luopuu tuosta naisesta.\nJa eikös hän ollut mies, jonka piti kelvata joka tytölle? Mitä oli hän\nMiinalle tehnyt, että tämä häntä niin karttoi? Hän tahtoi häntä pitää\narmaana kuin kultamurua, täyttää kaikki hänen toiveensa, korottaa hänet\nemännän arvoon, hellitellä häntä kuin saksan lasta. -- -- -- Vihdoin\njoutui hän viinan vaikutuksesta niin tunteidensa valtaan, että itkuun\npurskahti.\n\nMolemmat olivat aivan \"dobra\" miehet, kun vihdoin kapakasta erosivat.\nPrits saattoi ukkoa vielä kappaleen matkaa kylään päin ennenkun kääntyi\ntakaisin moisioon. --\n\nKauhistuen huomasi Miina, että siitä illasta asti alkoivat Huntaugulla\nentiset tuulet puhaltaa. Isä ei häntä kyllä enää soimannut eikä\nhänelle kiukutellut kuin ennen, mutta kun vähänkin tilaisuutta sattui,\nantoi hän Miinan tietää, että hän tyttöön nähden vielä hautoi entisiä\ntuumiaan ja aikeitaan.\n\nAlettiin jälleen seurustella Pärtlin perheen kanssa ja vielä ahkerammin\nkuin ennen; jopa ilmestyi Prits jälleen lauvantai- ja pyhäiltoina\nHuntaugulle; jopa kokoontui jälleen viinapulloja kaapin taakse\nnurkkaan. -- -- --\n\nPrits ei nyt kohdellut Miinaa ylimielisesti. Hän oli tytölle hyvin\nystävällinen, kohtelias, melkeinpä nöyrä, ei koskaan maininnut\nonnistumattomasta kosijaretkestään eikä Miinan pakenemisesta, ei\npuhunut omista aikeistaan ja koitti kaikessa osottaa suurinta\nvarovaisuutta.\n\nNiin mentiin sitten myös toisena joulupäivänä Pärtlille häihin.\nMiina oli -- sulhasen toivomuksesta -- väkinäisesti lupautunut\nmorsiusneidoksi -- hänen sulhaspoikansa tietysti oli Prits. Siellä\nsyötiin, juotiin, tanssittiin ja ystävyysliitto tehtiin yhä lujemmaksi.\nPritsin ystävät pitivät myös huolta siitä, että Miina ja Prits\ntapasivat toisensa heidän luonaan. Näin olivat siis Pritsin aikeet\noikealla tolalla ja hänellä oli hyvä toivo niiden onnistumisesta.\n\nMutta kun itsepäinen kosija alkoi itsekseen miettiä, kuinka hänen\nasiansa oli edistynyt, niin täytyi hänen puristaa kätensä nyrkkiin ja\ntunnustaa, että hänellä ei ollut paljon toivoa. Sitä tyttöä riivasi\nitse paholainen. Ei ainoatakaan lämpimämpää silmäystä ollut hän koko\npitkänä aikana neidolta saanut. Kovuus ja tuimuus häntä kohtaan ei\nvahaakaan auttanut, mutta yhtä jäykästi vastusti hän Pritsin hellempää\nja lämpimämpää lähestymistä. Ja Miinan puolelta huokui miestä vastaan\nniin kylmä, kolkko henki, että poika paran silmiin toisinaan nousi\nvihan kyyneleitä.\n\n\n\n\n9.\n\nHALPA TYÖVOIMA.\n\n\nJota kauvemmin neiti Marchand oli Virossa, sitä selvemmin alkoi hän\nhuomata, kuinka alhaisella, alkuperäisellä kannalla koko talous\nkaikkine tarpeellisine työkaluineen moisiossa oli. Juliettella ei\ntässä asiassa ollut perinpohjaisia tietoja, ja hän saattoi ainoastaan\npintapuolisesti sen käsittää, mutta toisinaan oli erotus ulkomaiden ja\ntämän maan välillä niin silmiin pistävä, että hänkin sen huomasi.\n\nKaikki työkalut ja maanviljelystarpeet olivat täällä aivan yhtä huonot\nkuin köyhimmillä, oppimattomilla talonpojilla vähäistä maakappaletta\nviljellessään. Niinpä olivat täällä aurat, äkeet, puima-aseet,\nmaitotalouskalut j.n.e. kaikki puusta, kaikki huonoa, pelkkää\nkotityötä! Ei löytynyt nimeksikään tai ainakin harvoissa paikoissa\nmaanviljelyskoneita, joita ulkomailla jo talonpojatkin käyttivät.\nKaikki työ oli käsin tehtävä ilman sen ajan parempia apukeinoja. Ja\nnäin oli laita toisissakin moisioissa, joita kouluneiti sattui näkemään\nherrasväen kanssa ajaessaan.\n\nKun hän siitä kerran oli puhunut paroni Herbertin kanssa, oli tämä\nolkapäitään kohottaen vastannut: \"Niin, me olemme aikamme jälessä,\nmutta siihen ovat meidän olomme syynä: meillä on ollut liika paljon\nhalpaa työvoimaa -- mitä meidän siis on tarvinnut hankkia kalliita\nkoneita ja ulkomaisia työkaluja!\"\n\nTuo \"halpa työvoima\" oli talonpoika. Se oli kone, joka ei rahaa\nmaksanut, ei vaatinut korjauskustannuksia, eikä sen vanhenemista\ntarvinnut pelätä. Ei se ollut ainoastaan halpa työvoima, vaan täysin\nmaksuton. Hän kynti, äesti, kylvi, niitti ja leikkasi; hän pui viljan,\nharjasi liinat, noukki perunat, keitti viinan, keritsi lampaat, kehräsi\nlangat, kutoi kankaat, hoiti karjan, kuletti maanviljelystuotteet\nkaupaksi -- ja kaikesta tuosta hän ei saanut muuta kuin maatilkun, jota\nmoision omistaja ei tarvinnut. Hän tyytyi työpäivään, joka kesällä\nkesti 17 tuntia ja ajottain, riihenpuintiaikana 48 tuntia. Hän maksoi\nvielä omista tuloistaan kymmenykset isännälleen -- vain siitä hyvästä,\nettei tämä tuota vähää häneltä olisi pois ottanut. Oman ihonsa\nhän vaatetti tappuroilla -- palttinan ja villakankaan vei hän\nisännälle. -- -- --\n\nMitä sitten tarvitsi ostaa kalliita koneita ja työkaluja, kun oli\nkyllin saatavana niin hyviä tuloksia tuottavaa työvoimaa!\n\nNeiti Marchand ei nähnyt, taikka näki harvoin -- kuinka \"halpa\ntyövoima\", talonpoika vanhanaikaisilla työkaluilla ja uupuneella\nhevosellaan raatoi pellolla ja niityllä, kuinka kolmentoista vuotiaat\nkasvavat pojat hartiavoimillan nostivat auraa maan sisästä, kuinka\nalaikäiset tytöt ja raskaat vaimot polttavassa päivänpaisteessa\nhikosivat heinä- tai leikkuuvainiolla ja kuinka he selkä koukussa\nperunavaoissa ahkeroivat, kuinka tytöt ja pojat päivätyöstä\nkuollakseen väsyneinä, yöt läpi varstoja heiluttivat, kuinka\npäivätyöläiset tuiskussa ja tuulessa rahtia ajoivat kaupunkiin, kuinka\nkarjapäivätytöt, iho polvia myöten jäässä, kurjissa tappurahameissaan\nkahlasivat lumihankien läpi moision ja kylän väliä. -- -- -- Ei neiti\nMarchand myöskään nähnyt, kuinka joka puolella, niin toisen kuin\ntoisenkin kintereillä, kupiaan, voudin, aittamiehen ja opmanin keppi\npani käymään noita maksuttomia koneita ja kiihotti heidän liikkeitään.\n-- -- -- Jos hän olisi kaiken tämän nähnyt, olisi hän pannut\nkädet ristiin ja vielä enemmän kysynyt, eikö tässä maassa tunneta\nsiveysoppia, kristillistä lähimmäisen rakkautta!\n\nNeiti Marchand tiesi vain sen, mitä sattui huomaamaan moisiossa\nja sen ympäristössä. Nyt talvisaikaan näki hän vieläkin vähemmin.\nSiellä navetoissa askaroitsivat kohmettuneet karjatytöt lyhyissä\ntappurahameissaan lehmien ympärillä, syöttivät, juottivat ja lypsivät\nniitä, ja samaten tappuraisissa paksulankaisissa huonoissa vaatteissa\nmiehet ja pojat ajoivat karjalle pehkuja, olkia ja heiniä. Naiset\nkylästä kantoivat moisioon pellavia, joita olivat loukuttaneet ja\nkaapineet, ja joita heidän vielä perillä piti puhtaiksi harjata\nJoku aika myöhemmin ilmestyi vielä joukko naisia päässä korkeat\nmunanmuotoiset myssyt ja sepelpäisiä tyttöjä puettuina Vörun\nvaateparteen. Näille paronitar jakoi pellavia tappuroita ja villoja,\njoita he kelkoilla kotiin vetivät -- -- --\n\nJos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin,\nolkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli\nmuuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen\nja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut\nkaikellaisilla kalleilla kankailla. -- --\n\nTalvinen päivä on lyhyt -- täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä,\nsillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja\npellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille\nliinavaatteiksi -- se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin\nraasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia\npakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi\non sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana!\n\nAstumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven\naikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta\nei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain\nvalaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut\nilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut -- pöydät,\nrahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla\non rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä\nriippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla\nepätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas,\njonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat.\n\nMutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven\naikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa\npeittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät\npaukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä.\n\nTuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä\nviettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa.\nPerheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät -- milloin\nmoisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa\npäre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat\npalamaan tai sytyttävät uuden -- se on heidän tehtävänsä, heidän osansa\nylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa\ntuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan\nlangan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan\nnystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi,\nsaa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu\naapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa\nJyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta;\nhe kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä\ntai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen\nkuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville\nposkille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan,\nlauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova\ntaistelu alkaa sen voittamiseksi.\n\nToisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa\nja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää\nlankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn\nikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään -- se enentää\nhauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan\nhuonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä\non hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän\nkanssa ei ole leikitteleminen -- omaan työhön on kyllin aikaa! Jos\nemäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle -- köyhiä on\nkyllin, jotka tarvitsevat ansiota. -- -- --\n\nNeiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä\nparonitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen,\njonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat\nsuuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista\nhopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja\nvalmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos\nei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka\nhiukan vahvempaa kuin määrätty oli -- oi sitä musertavaa silmäniskua,\nniitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla.\n\nJa kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen\nalettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa,\njokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän\nrangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle\ntavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä\nmonet -- mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka\nkunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön.\n\nRouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut\npalvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät\nkyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien\nlähtivät. -- -- --\n\nJa tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan\ntullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille,\njotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä\nmielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa\nhinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki\nkatsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa,\njonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan.\nEi voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja\nkankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi.\n\nEi, paronitar ei kiittänyt noita halpoja työvoimia, joiden avulla hän\nei tarvinnut tehtaita eikä rahakustannuksia. Hän oli kasvanut ja elänyt\nsiinä luulossa, että nuo työvoimat, nuo maksuttomat koneet olivat häntä\nvarten luodut, hänen mielivaltaansa annetut. -- -- Mitä maksoi heidän\ntyönsä hänen myssykangaskappaleensa rinnalla, jonka hän antoi heille\nikäänkuin kunniamerkiksi! --\n\nKatsellessamme Viron kansan viimeksi kulunutta aikaa, on huvittavaa\nnähdä, kuinka etevästi aateli ymmärsi käyttää hyväkseen talonpojan\n\"halpaa työvoimaa\" ja sen ohella koitti suoda hänelle jonkinlaista\n\"vapautta\". Hän teki tämän niin perinpohjaisesti, ettei hänellä tähän\npäivään asti ole työvoimasta ollut puutetta, vaikka hän itseänsä\nkunnioittaa itsensäkieltävänä vapauttajana.\n\nPintapuolisesti katsellen, täytyy ihmetellä, kuinka helposti Viron\naateli v. 1816 lahjoitti talonpojille vapauden. Hallitus tahtoi\ntehdä henkiorjuuden Virossa samanlaiseksi kuin Liivinmaalla; sitä\nvarten piti asettaa komitea, joka oli toimeenpaneva moision maiden\nmittauksen. Mutta kustannuksia välttääkseen oli Viron aatelisto valmis\nuhraamaan omistusoikeutensa talonpoikiin itseensä nähden ja 1811 anoi\nse henkiorjuuden täydellistä lopettamista, joka toteutettiinkin lain\nkautta 1816. Mutta aatelismiesten uhraukset eivät mahtaneet olla\nliian suuret, kun niin herkästi niihin suostuivat. Vai vaikuttivatko\nheihin ehkä vapaamieliset, ihmisystävälliset aatteet? Viron aateliston\njoukossa saattoi kyllä olla hyväntahtoisia, lämminsydämmisiä miehiä,\njoihin lännestä tulleet, ihmisystävälliset aatteet olivat vaikuttaneet,\nmutta heitä oli kuitenkin verrattain vähän. Enemmistön puolelta,\nvapauden nimessä annettu lahja, tuotti kuitenkin oikeastaan antajalle\nhyötyä, mutta saajalle vahinkoa. Ja tämän aatelisto kyllä edeltäkäsin\ntiesi.\n\nHyödyn asemesta tuotti lahjoitettu vapaus Itämeren maakuntain\ntalonpojille todellakin vahinkoa moneksi ajaksi. Tämän on moni\naatelismies itsekin sen aikuisissa historiallisissa muistiinpanoissaan\ntunnustanut. Sillä kuinka voi ihminen käyttää vapauttaan, kun hänellä\nei ole, mitä suuhun pistää? Aatelismies sanoi: Sinä olet vapaa,\nmutta jos tahdot elää, pitää sinun minua orjana palvella niinkuin\nennenkin, sillä maa jossa elät on minun. Ja sinun pitää minua palvella\nvielä kovemmin kuin tähän asti, sillä nyt ei sinun työkuormaasi\nenää määrää verokirjan lauhkea laki, vaan nyt panen minä itse sulle\n\"molemminpuolisen kontrahdin\" nimessä verot, ja niihin on sinun\nehdottomasti suostuminen, sillä mihin sinä pääset! Uusi asetus antaa\nsinulle kyllä paljon oikeuksia, joita sinulla ennen ei ollut, mutta me\nolemme pitäneet huolta, että sinä et saa käyttää niitä. Asetus, joka\nsinulle suo ne oikeudet, ottaa ne sinulta myös pois. Onhan meillä vielä\nkaikki isännyysoikeudet, ja sinun vapautesi on ainoastaan se, että me\nemme enää sinua uskalla myödä ilman maata niinkuin ennen. -- -- --\n\nOikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä\njäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut\nmelkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden\ntyöorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan\nmaksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä\nelättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat\noikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan.\nHe tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että\nheidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille\nmääräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet\nviljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta\ntalonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa\npakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä\nsilloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs\nLiivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti\nsuurimmalla tyytyväisyydellä: \"Moision herra voi ilman suurempaa\nvahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman\nvuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan\nviljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole\nvaraa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla\npääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä\nhenkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein\nei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan.\"\n\nVapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan\nalaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä\nentistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään\nelämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan\ntilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei\noikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus\npoistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen\nnyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön\narvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä,\njotka eivät ymmärtäneet \"vapauttaan\" oikein käyttää.\n\nVapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa\nvapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään\napuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia\nhelpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi.\nTalonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen,\nvieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805\nvalmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä\nvapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia\nsuurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua.\n\nVapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta\ntalonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat\njoka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli\nomaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa,\nvaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän\nveroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista\nisäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän\nmenettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut,\njonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet\nja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä\ntoista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä\nkovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä\nhäneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin\nhän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut\nvalittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut\nmitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan.\n\nTalonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä\nomaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä\nvapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen,\npersoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika\nei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä\nomaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata\nkaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa\nmaata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä\npalstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista.\nMoisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja\nmoision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain\npienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi\nmennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla\noikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät\nmaanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision\nherrain kanssa.\n\nMutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän\nsiihen vielä yhden rajoituksen.\n\nTalonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain\nnimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli\nlakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että\nheidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja\norjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan\nja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen\nrakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta\ntuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin\nmyös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa\nruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa,\njonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan\nvirkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat\nsotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: \"Kun arpa lankeaa sellaisen\nkunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin),\nja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa\nhän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen\nsittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!\" Näin oli siis\nViron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja\nomaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen\notossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa\noli kirjoissa, piti olla herrallansa \"halpana työvoimana\".\n\nNäin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi.\nMutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden\nmyyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa\nmonin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina\nvapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä\nlisää \"halpaa työvoimaa\", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi\nhe kävivät.\n\n\n\n\n10.\n\nUUSI ASETUS TEKEILLÄ.\n\n\nViron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta\nhän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli\nantanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan\nperheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa\nitselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu.\nMikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi\nodottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä\nvuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan\npoudan perästä odotetaan sadetta.\n\nTuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan\nepävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä,\njotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä,\nmilloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai\nainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut\nkeskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi\nkoittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten\nsäätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin\ntalonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein\nlevotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat,\nja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta\nikeestä.\n\nAinoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat\nmaapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan.\nOpmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana,\nkamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai\nkuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka\nitse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.\n\nSiitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat\nkallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta.\nMoni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat\nkuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän\nvuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli\nvoimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan\nparantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista\nvuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä\nkaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan\nunohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun\nuudistustyö oli keskeytetty.\n\nKyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko\nparannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen\ntilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla\nja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja\nmaksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei\nollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion\ntuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten\ntahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin\nitsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin\nse rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut\nniin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein\nrikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain\nhyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran\nomistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.\n\nViron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä\neivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä\nesiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen,\nvapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat\nuudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin\nsiitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen\nhuomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti\nsanoivat: \"Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin\nviivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi\njäädä.\" Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä\nlähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä\ntänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.\n\nVapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan\nparantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision\nisännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli\nviimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet\ntilaltaan pois, otti maan itselleen -- talonpoika sai mennä, minne\ntahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret\nkylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei\nollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän\nkatsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin\nparantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision\nhyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä\nasuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava\naikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä\nparemmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan\nainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta\nsitä talolle takaisin ottaa.\n\nVapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin\nviimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi.\nMutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta.\nHeidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa\noikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He\nviittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli\nkaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, -- niin,\nolivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että\nnämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! -- -- --\nPitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin\nvihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset\nparannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan\nilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka\n1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen\ntunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran\nvapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa\ntalon palvelijoita.\n\nYhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää \"vapaan kontrahdin\",\njoka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision\nisännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut\ntappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että \"vapaasta\"\nverosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen\ntaloudellisen ylivallan alainen. Tuo \"vapaa kontrahti\" juuri oli\npääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä\nkoossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha\nverokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli\nsuojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti\nmyös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden\nveron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen\nparannus tuli vihdoin päätökseksi.\n\nMutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä\nhuomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän\nkuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja,\njoissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli\nhallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä\nei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle\ntäydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että\nmoision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa.\nSitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös\nkuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus\nvihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä\ntaas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen\nhyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain\nlaki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.\n\nMutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä\nsaksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857.\nVoimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. --\n\nEpäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä\nuuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa,\nennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. \"Veltolla\" talonpojalla on\nhyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä.\n-- \"Mutta\", lisättiin epäluuloisesti -- \"saksat pitävät asetusta\nmeiltä salassa.\" Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen\nvoimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat\nmoision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa,\nkun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein\ntekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he\nsiinä onnistuivatkin.\n\nJuurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin\nperille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille\nsuoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran\nperheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia\nkontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta\npiti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä\njulaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia\nhelpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia\nkontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit\nolivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä\nperheenmiesten työorjuus että maksut.\n\nTästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät\nenää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä\nja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia,\nlevisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli\npaljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat:\n\"Ei se tule, jota saksa ei tahdo.\" Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut\nperheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle\nvastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: \"Eikö teillä, laiskurit,\nnyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia.\nSittenhän jo täitkin teidät söisivät!\"\n\nParoni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen\nvalmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä\nvanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut\nvalita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään\nraskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä\nilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien\nväitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona\nlähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että\nTallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin\nviinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.\n\nParoni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika\nitse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta\ntalonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa -- ei, vaan ne\nhänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä\nmielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja\nrangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu\nesittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja,\nmaasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja\ntalonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki\nselitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat\nhänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna\nesivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen\nkaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus\nottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi\ntapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten\nehdotusta vieläkin vapaamielisempi.\n\nNiinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla\ntalvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi\nasetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa\nopmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä,\nkorkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli\nisäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä\n\"pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!\" Opman\nWinter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra,\nhän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: \"Tuota tuottaa teille\nuusi asetus!\" -- -- --\n\nSitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään\ntienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin\nolisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan\nei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata\nvarovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan\nhämäryyteen.\n\n\n\n\n11.\n\nKASVI VIERAASSA MULLASSA.\n\n\nEnsimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli\nneiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi\nsuurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi,\nettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa\nviipyä vain moniaan kuukauden.\n\nJa lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä,\nlempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää\nturhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo\naivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo\nluonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten\nopetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen\naivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin\nopetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä,\nhelpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella\nneiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut\npäähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti\nhiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina,\nkun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset\nolivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään\npahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen\ntehtäväänsä.\n\nMutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä.\nViimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti\nlempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen,\nmutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa\ntilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri\nsäätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi\ntuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti\nMarchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että\nAdelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori\nneiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla\nkyllin huomattaisi.\n\nJuliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia\nsilmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään\nkeskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin\npyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että\nnuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta\nseurustelivat mieluimmin \"palvelusihmisen\" kuin Adelheidin kanssa.\nJuliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen.\nMoni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta\nhe pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä.\nKauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt\ntalonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai\nhallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen\npuhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten\nkuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori\nparonin tytär.\n\nHänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle\nominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi\nveljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert\nHeideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä,\nkunnioitusta taikka -- vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten\nläsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli,\nsaattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat\nsilloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä\ntarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat\noikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää\nviittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:\n\n\"Niin, neiti Marchand on kaunis -- hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi\ntästä kauneudesta?\"\n\nAdelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.\n\n\"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!\"\n\n\"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!\"\n\n\"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!\"\n\nVoi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!\n\n\"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?\" kysyi Herbert. \"Me\nnuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä.\"\n\nTämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi\npistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota\npalvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat\nihastella.\n\n\"Kaikesta päättäen\", vastasi sisar värisevällä äänellä, \"ei\nparoni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän\nkouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille\nlankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. -- -- --\"\n\nAdelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika\nmyöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen\nseitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla.\nVieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon\nnuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja\nloistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla\njuhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon\nkultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä,\nsoreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja,\nsyntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden\nja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa --\nsiellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito --\nkuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut\nkuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. -- -- --\n\nAdelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa\npuvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut.\nMutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta\nhe kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä,\njoukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti\nMarchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen\nkukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon,\nniin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin\ntuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä\nranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.\n\nJuliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan.\nHän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva.\nEnimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja\nkeksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät\nalussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen\nvaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko\nylhäissäätyistä seuraa kohtaan.\n\nSilloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita\nsyrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän\nkeskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät\nkuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä -- moni vielä pitkä ja suora,\nmoni jo hartiat kumarassa -- puhuivat enimmästi maanviljelyksestä,\nvalittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan\nja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat\nvannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi\nohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista\nperhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon\noli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden\nrappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat\nharvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille\nkoko lailla vieras.\n\nNuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen\npilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei\nalkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta\ntanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja\nsitten olivat odottaneet.\n\nKaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta\nimartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota\nkaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys,\nrauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä,\ntoinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän\nelinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset,\nyhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen\ntoisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko\nnämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi\nmuuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä\nkerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä,\nvetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti\npieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä\nheille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä\nlähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei\naatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?\n\nNuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät;\nsiitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti\nmyös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska\nelämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.\n\nKun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan.\nMutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa.\nHän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä\nvapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra\nLustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen\nhuoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.\n\nNyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen\nesimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat.\nNythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia,\nse ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla\nhuomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän\nkuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni\nhänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun -- niin se alkoi\njo moniaita hermostuttaa.\n\nKaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä\nsitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita\nsalaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta\nJuliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.\n\nTapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista\nlähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat\npienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand\nkahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan\nluona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli\nJulietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina\noli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen\nryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:\n\n\"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain\nkurjasta elämästä?\"\n\nMolemmat herrat katsoivat häneen.\n\n\"Kuinka niin arvelette, neiti?\" kysyi toinen.\n\n\"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta\", vastasi Adelheid väkinäisesti\nnauraen. \"Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista,\nhän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän\nsaunoihinsa.\"\n\n\"Ei, sitä en tekisi\", vastasi kouluneiti rauhallisesti.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä.\"\n\n\"Se merkitsee -- me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti\nMarchand yksin on helläsydämminen?\"\n\n\"Sitä en tarkottanut -- niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut\ntehdä. -- -- -- Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli\nkouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti\nvon Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto,\nvaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos\ntuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin\nen lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi.\"\n\nAdelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa\nkuin terävät naskalit kouluneitiin.\n\n\"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?\" kysyi hän vihasta värisevin\näänin.\n\n\"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä,\nmyötätuntoisuudesta\", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.\n\nMutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan\nhänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään\nhillitä.\n\n\"Neiti Marchand\", virkkoi hän kiivaasti. \"Toivoisin, etten tarvitsisi\nkuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä\nmuistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään\noikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne\nole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla -- soittokoneen ääressä!\"\n\nSyvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan,\nsillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi\nistumaan kuin huumaantuneena.\n\n\"Adelheid\", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni\nilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen\nolalleen. \"Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille\ntuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole\nmilloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä\noikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua\nmissä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. -- -- -- Niin, sisareni,\non asia\", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.\n\nHerrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista\nmielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle.\n-- -- -- Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan\nkäyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja\nsiten oli hän saanut kovan rangaistuksen -- hän katosi kuin tuuli\npienestä salista.\n\n\"Saanko pyytää, neiti Marchand?\" virkkoi Herbert tarjoten neidolle\nkäsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.\n\nJuliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren.\nHiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.\n\n\"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"En, ainoastaan hämmästynyt!\"\n\n\"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän\nhuolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön\nvuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan.\"\n\n\"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni\", vastasi\nJuliette ystävällisesti. \"Minä en ole niin arkaluontoinen, että\nloukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän\npuolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä -- kiitän teitä!\"\n\nHerbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin\nvalkeita kasvoja.\n\n\"Kuinka hyvä te olette!\"\n\n\"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan.\"\n\n\"Voi, tuota lapsellista vihaa!\" virkkoi Herbert viitaten kädellään.\n\n\"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani\nsen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei\nhänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja\nettä olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja\nrakkautensa -- mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä.\n-- -- -- Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta.\"\n\n\"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti\nMarchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia\", virkkoi paroni kulmat\nrypyssä. \"Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. -- -- --\nMinun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand.\"\n\n\"Minua?\"\n\n\"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme\nkurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että\nteidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä\nluulen, että olomme ovat parannettavissa -- niin, nopeammin kuin meillä\nyleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun\nja toiset seuraisivat perässä.\"\n\nJulietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja.\n\n\"Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua\nkiitätte?\"\n\n\"Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta\nPreussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että\ntalonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen\njohtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä,\nSaksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta.\nMutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän\nmielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta\nraskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta.\nJos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että\ntalonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te\nolette tässä asiassa varmaankin oikeassa.\"\n\nJulietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea\nymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti\nsivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä\nnämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä\nparannuksia keksiä -- kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää.\n\nHerbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen\ntanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat\njoutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan\nkuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut\nasiaan.\n\nKun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa\ntalonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa\nvoisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen.\nVielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä\nkokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa\nkunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki\nkoulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan,\njossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan\nylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä\nyhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi\nopettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti\npitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin\nkelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien\nharrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava\nyksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle.\n\nNeiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin.\n\n\"Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?\" hän kysyi.\n\n\"Aijon\", vastasi Herbert. \"Osaksi heräsi se ajatus minussa\njo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui\nkoulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin\nkuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni\non vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat\narvostelunne ovat minuun vaikuttaneet.\"\n\n\"Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni\", virkkoi kouluneiti\nystävällisesti, \"ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan\nkokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo\nmyötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia.\"\n\n\"Tietysti\", puhui nuori paroni edelleen, \"heitän talossani kaikki\nvanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset\ntyöaseet -- koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle.\"\n\n\"Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?\" kysyi Juliette\nlyhyen äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Mitä ajattelette?\"\n\n\"Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa\nromukammioon?\"\n\n\"Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut\", vastasi Herbert.\n\"Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan\noikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi\nhän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta,\nhuolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi\nmäärätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle\nleivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä\naijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa.\"\n\n\"Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?\" kysyi\nJuliette hämmästyneellä äänellä.\n\n\"Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen\nkokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla\nvoisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä.\nHeidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä.\"\n\n\"Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?\"\n\n\"Hyvät ihmiset\", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. \"Teidän täytyy\nsuoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne\nja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät\ntäällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne\nmaata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä\nvain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta,\nvaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat:\ntalonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa\nylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko\nvaltakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen,\nja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät,\nettä meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman\nsitä.\"\n\n\"Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista\", väitti\nJuliette.\n\n\"Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä\nolisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi\npuhettakaan.\"\n\n\"Ei, herra paroni\", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen\nvarmana, \"tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä\nmissään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta -- sen\nvaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin\nvoi myös sen kylvämä vilja olla raakaa.\"\n\n\"Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus\npoistettaisiin\", puhui Herbert edelleen, \"mutta se voi tapahtua vain\nvähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun\nkerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että\ntalonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen\nvitsoja kuin maksaa rahasakon -- se on meillä useinkin tapahtunut.\"\n\n\"Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?\"\n\n\"Olisi hänellä niin paljon rahaa!\"\n\n\"Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä\nkunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen\nhalpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on\npakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen\nkautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä,\nettä ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat\nalentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!\"\n\n\"Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa -- se vaatii aikaa. Ja\nmitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?\"\n\n\"Jäähän teille vankeusrangaistus.\"\n\nNuori Heidegg pudisti nauraen päätään.\n\n\"Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä\nistuminen? Jos ruoka on niukka -- ei kotonakaan paljon parempi? Sen\nlisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää\nkiinni.\"\n\nJulietten kasvoille nousi tumma puna.\n\n\"Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg\", lausui\nhän lempeästi huomauttaen. \"Teillä on hyvä ja armahtava sydän,\naijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä\najanmukaisissa uudistuksissa -- eikö olisi tien raivaaminen tässäkin\nasiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen\narvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin\naatteeseen!\"\n\nKauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren\nmiehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi\najatuksiinsa.\n\n\"Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!\" sopersi hän.\n\n\"Ja minä toivon menestystä kokeillenne!\" huudahti Juliette kiitollisena\nja myötätuntoisena.\n\nHe olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian\nluo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra\nkahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut\nvelvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin.\n\n\"Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu\", alkoi vanhempi\nherra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; \"minä kuulin jotakin uudesta\nasetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta\nja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että\nparoni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen.\"\n\n\"Minkätähden ihmeeksenne?\" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti.\n\n\"Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin\nnäin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat\nosaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. -- -- -- Mutta\nkaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te\nniin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja\nsiveellistä kohoamista.\"\n\nHerra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä\nkasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine\ntutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä,\nmusta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus\nsekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli\nhengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet,\nhänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin\nseurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen\nsaksalaisen saarnansa.\n\nJuliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa.\nHäntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat\nseurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati\nväikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy.\nJos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät,\npyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne\nvoineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen\nväittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia,\nvaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina\nhyväntahtoisuus.\n\nJuliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg\nymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien\nkanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista\nja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta\nja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä\nja \"Estonia\" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän\nmiellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa\nsellaista, johon tämä oli tyytyväinen.\n\n\"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra\npastori\", vastasi Juliette. \"Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme\njuuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean\nvastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa.\"\n\n\"Niin, neiti Marchand\", virkkoi kirkkoherra, \"nuo ovat tärkeitä\nkysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa\ntehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty.\nMeidän Vironmaan aatelistoa -- nämä herratkin voivat sen todistaa --\nei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan\nvaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti\nMarchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan -- jättiläistyö,\njoka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi\nosaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana\ntodistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia\nkohtaan.\"\n\n\"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa\", huomautti\nJuliette.\n\n\"Jumala paratkoon\", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori\nBergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui\nkatkonaisesti, hieman nenäänsä. \"Jumala paratkoon, sanotte neiti\nMarchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen\nilman vitsoja? -- Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. --\nLaiskuuden lääke. -- Vapaus on haaveilua. -- Vapaus ilman kepittä on\nheikkoin sydänten runollista kuvittelua. -- Pehmeys olisi rikos. --\nTalonpoika perin tyhmä. Ja raaka.\"\n\nSitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen\nsuuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui\nerinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka\nlauseelle ilman minkäänmoista aihetta.\n\n\"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse\nolleet pari viikkoa moision omistajana -- haha!\" hän sanoi. \"Vuoden\nperästä olisi moisio mennyttä kalua -- haha! Talonpojat repisivät\nsilmät päästä -- varastaisivat kuin korpit -- yksikään ei tulisi enää\ntyöhön -- ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon -- haha! -- -- --\nNeiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää!\nEivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin\nmelkein joka päivä ruoskaa -- onkos neiti kuullut huutoa?\"\n\n\"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!\" vastasi Juliette. \"Ne ovat\ntyttöjä -- haha! He kiljuvat tavan vuoksi -- haha!\"\n\n\"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa.\"\n\n\"Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan -- haha! Meillä ei\nhuuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet,\npitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä,\nkun käsketään talliin -- haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti\nheidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen\n-- haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois\npyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään --\nhahaha!\"\n\nNeiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen\nsijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena:\n\n\"Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa --\nsiinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä\nnykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta\njoka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme\nkehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet\nalkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään,\nniin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat,\njoille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona\nheittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei\ntodellakaan tuo rangaistustapa tuota.\"\n\n\"Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme\ntoivotulla tavalla?\" kysyi Juliette.\n\n\"Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on\nvielä hyvin suuri.\"\n\n\"Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti\nkirkossa.\"\n\n\"Kapakassa käyvät ahkerasti -- kirkossa makaavat -- haha!\" vastasi\nliinatukkainen nuori kreivi.\n\n\"Minä en sano kaikista, armas neiti\", virkkoi pastori lauhkeasti.\n\"Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän\nsiveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte -- rikkaruohon\nkylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät\ntyössä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan.\"\n\n\"Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille\navuksi\", huomautti kouluneiti.\n\n\"Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision\nisännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen\nkoulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen\nsuuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa\nlaissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo\nkymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä\naivan toisella kannalla\".[6]\n\nNyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen --\nkreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri\npää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka.\nJoka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen\nääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli\nnaisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen\nheikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti\nMarchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua --\nJuliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.\n\n\"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta\", virkkoi hän\nkimeällä äänellään -- \"siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin --.\"\n\n\"Kun se vain ei olisi liian pitkä?\" kysyi hänen veljensä huolestuneena.\n\nKreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu\nseuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä\npahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät\npäättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa\nsukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan:\nheidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.\n\n\"Olkoon pitkä taikka lyhyt -- huvittava se kuitenkin on\", vastasi\nkreivi veljelle. \"Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie\ntalonpojan. Raakalaiseksi hän tulee -- raakalaiseksi, ylpeäksi ja\npahaksi. Niin, herrat, se on tosi. -- -- -- Viime kesänä maalattiin,\nniinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa\noli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän\nentisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja\nsitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä -- mutta kamalasti, perin\nvanhanaikaisesti -- ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka\nraaka, herrat, kuinka raaka! -- -- -- Eräänä hyvänä päivänä astun minä\nsaliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä\ntyötä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson -- oikein\n-- yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin\nsuustaan -- ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi\nsuussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun\nsanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'\" (Kreivin voimakas\nhuuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain\nsuut menivät nauruun.)\n\n\"Ja hän vastasi?\" kysyi joku seurasta.\n\n\"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy:\n'Minkätähden'? -- 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä.\nTiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: '_Sinä?_\nKenen kanssa te oikeastaan puhutte?' -- 'Sinun kanssasi!' -- Pudistaa\npäätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle\npuhunut. -- 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän\nvastaa: 'Sitten kun se loppuu!' -- 'Tässä on polttaminen kielletty!'\nhuudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: '_Te\npoltatte itsekin!'_\"\n\n\"Poltitteko te sitten itsekin\", kysyi neiti Marchand.\n\n\"Poltin\", vastasi kreivi.\n\nJuliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian\nvarjoon.\n\n\"Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa\",\nalkoi kreivi henkeään vetäen. \"Ajatelkaa kuitenkin --.\"\n\nMutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta,\nlaski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä:\n\n\"Kiitämme -- siinä jo kyllä. -- Sinä olet oikeassa -- aivan oikeassa!\n-- Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. -- Ei ylpeydessään näe\nenempää kuin nenä on pitkä. -- Raaka -- vastahakoinen -- suurisuinen.\n-- Aivan niin minäkin ajattelen! -- Talonpoikaan ei opetus pysty.\n-- Uninen ja veltto. -- Sivistys on korkeampia säätyjä varten. --\nKyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. -- Vihdoin ei tahdo enää kukaan\najaa lantaa. -- Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!\"\n\nKirkkoherra oli huomaamatta kadonnut seurasta. -- -- --\n\nHänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan,\nvanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit.\n\n\"Ohoo\", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, \"kolme\nyhtä vastaan -- se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille\nvapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. -- -- --\nHerra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä\nVirossa -- neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut.\"\n\n\"Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme\",\nalkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi\nhän seisonut maapäiväin puhujalavalla. \"Niin minä vakuutan teille\nheti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus\nvaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee\nheillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska -- eteenpäin\nvapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme,\nkylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa\nja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me\nolemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa\nkourissa -- siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka\nkäy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman\nliikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän\nvaltakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se\nmerkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä\nmeille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden\nkäyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat\ntalonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä\nkatselette.\"\n\n\"Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana -- haha!\"\nhuomautti nuorempi kreivi voiton riemulla.\n\n\"En ensinkään!\" huudahti liiviläinen herra. \"Minä päin vastoin valitan\nettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu\n-- ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää\nnukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun\nse on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin\ntuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon,\nsillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän\nvainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla\ntyökaluilla -- mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja,\nkyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton\ntyövoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat\nsuuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille\nheinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta -- se\non, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia.\nMutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille\nantaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei\nkukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme\ntalonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä\nedelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi\ntoimeentulla, vieraiden luo -- tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä\naijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat.\"\n\nNäin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua\nseikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt,\nlukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen\nihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka\njohtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin\ntosiasioihin.\n\nMolemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta\nkuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert\näänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan\npitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja\nkuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi\nasioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli\npelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle\ntalonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen\nvälttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata,\nvaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti\njoutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta\nsitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se\noli tuottava pelkkää perikatoa. \"Me Itämeren maakuntain suurviljelijät\nemme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä\ntaloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla\nkannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti\nrappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille\nvielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on\nmeidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja _maksukykyisiä_\nalustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata\nja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei\nmeidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata\nkertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä\nmaakappale -- hinnasta, jonka me saamme määrätä -- mutta me myymme,\nmitä emme milloinkaan ole ostaneet.\"\n\n\"Mutta tehän ostitte moisionne!\" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.\n\n\"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?\" kysyi lasisilmä herra\nmyötätuntoisesti nauraen.\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla -- tietysti hyödyin\nkaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa\nedullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta\nja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut\n'lainaksi' eli -- lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision,\njoutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon\ntalonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä\nostaa maa omalla rahallaan.\"\n\nTanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen\nääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian\nerosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa,\njonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa,\ntarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen\nsaliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta,\nkun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän\nhalulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan\nasian ytimeen.\n\nHerra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat\npuhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta\nmoisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä\noikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat\nja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet\nja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.\n\nSamoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S.\nkuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka\nei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan\nmyötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset\ntulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta.\nJos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt\nsitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan\ntoista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui\npari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan\nkehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien\npuutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen\nmiehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri\nnyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.\n\nNeiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja\nJuliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja\nluottamusta herättävään naiseen.\n\nAdelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla\ntuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle\nneidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän\nhautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle \"nenäkkäälle\nranskalaiselle mamselille\" ja samoin veljelleen, joka tuota naista\noli niin \"naurettavalla tavalla\" puolustanut, mutta häväissyt häntä,\nAdelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille\nkaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä\nsyylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa\nasialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin\nodottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.\n\nIllan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua.\nSyntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin\nlöytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä\nkuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid\nastuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi.\n\nNuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta\ntunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin\nmieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin\nluo ja kuiskaili:\n\n\"En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!\"\n\n\"Mutta jos vieraat tahtovat?\"\n\n\"Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä.\"\n\n\"Miksi niin, lapsi?\"\n\n\"Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän\nvieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän\najattelee itsestään vaikka mitä!\"\n\n\"Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?\"\n\n\"Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas\näiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!\"\n\n\"Hyvä kyllä, lapseni!\"\n\nJa rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.\n\nMutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä,\njotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun\nedellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä\npyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä\nkiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin,\nmutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja\nhampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa\nnuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen\noli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli\npuhunut soitannosta.\n\nKun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi\nvihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän\nkuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota\nhopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti\nja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin\noven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen\nosotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.\n\nKun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi\näitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti\nparonitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui\nvarjoon tuon \"palvelus-ihmisen\" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä\nsuurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella\nsitä vastaan.\n\n\"En voinut sitä estää, armas lapseni\", kuiskaili hän tyttärelleen.\n\"Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en\nsalissani siedä hänen laulamistaan.\"\n\nAdelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta.\n--\n\nHerbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta\nJuliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut\nsoittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes\nvihdoin katosi toiseen huoneeseen.\n\nVähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen\nvieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand\nistui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli\nhiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin\nsäveleet.\n\n\"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet\", lausui nuori\nHeidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. \"Niin, olen hiukan\nväsynyt.\"\n\n\"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?\"\n\n\"Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S.\"\n\n\"Mutta onhan hän jo naimisissa!\" nauroi Herbert.\n\n\"Sitä en pidä vikana.\"\n\nHeidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti\nerään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen\nkatseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi.\n\n\"Minä etsin teitä, neiti Marchand\", virkkoi paroni pitemmän aikaa\nääneti oltuaan.\n\nJuliette katsahti kirjasta ylös.\n\n\"Minua? Minkätähden?\"\n\n\"Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä\nihmeellistä, pyhää liikutusta.\"\n\n\"Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!\"\n\n\"Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää.\nSelittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani\nteidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko\nolentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen\nkuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne,\nleukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä\nolisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin,\ntuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole\nvoinut saada selitystä.\"\n\nJuliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä.\n\n\"Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun\nvasta täällä moisiossa.\"\n\n\"Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?\"\n\n\"Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran\njonkun kuukauden.\"\n\nHerbert pudisti päätään.\n\n\"Siellä en ole käynyt.\"\n\n\"Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?\"\n\n\"Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. -- -- --\nMutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea.\nTahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?\"\n\n\"Tahdon kyllä\", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin\nkatseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. \"Minä nimittäin\nluulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt\", alkoi paroni Herbert.\n\"En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt\nteitä ainoastaan _osaksi_. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran\nkaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne -- ja niin\neteenpäin. -- -- -- Te ette minua ymmärrä?\"\n\nJuliette pudisti päätään.\n\n\"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä\nharvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te\nesimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis\npää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä\nasento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät,\nmutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman\ntoisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä\nja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä\ntunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin\nkäy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia\nkatsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka\nmukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja\nvastenmielisiä vaikutuksia.\"\n\n\"Sen ymmärrän\", vakuutti Juliette.\n\n\"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky\ntai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä\nominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on\nihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen\nkauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata\nihmistä, joka häntä miellyttää -- kerrassaan miellyttää.\"\n\n\"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden\nmukaan, joita olemme maailmassa havainneet.\"\n\n\"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä\nmitä havaitsemme.\"\n\n\"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota\nnähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä\nhänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen,\nettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?\"\n\n\"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla\nmiellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen\nsovittaa ihannekuvaansa?\"\n\n\"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat\naina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus\nlöydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut.\"\n\n\"Teille?\" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan\nja hän joutui hämilleen.\n\n\"Niin minulle\", vastasi Herbert. \"Olen oikeassa, kun vakuutan, että\nolen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut\nosia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin\nkuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni -- ei,\nvasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt -- -- --\"\n\nKumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista,\nkiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen\noven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä\nsilmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti\ntuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon\npuoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni\nkuului:\n\n\"Herbert!\"\n\n\"Mitä, äiti!\"\n\nHän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.\n\n\"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Mikä niin, äiti?\"\n\n\"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän\nHerbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!\"\n\n\"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani.\"\n\n\"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa _houkutella_ itseäsi\npois toisten seurasta.\"\n\n\"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti.\" Mutta hänen\nsanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan\npuoleen.\n\n\"Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli\ntuollaisia -- kuinka sanoisin -- tuollaisia eri seuroja. Teillä\nvoi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset\nkäsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden\ntoteuttamista minun kodissani.\"\n\nJuliette oli noussut ylös.\n\n\"En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!\"\n\n\"Ei mitään? Todellakin!\" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta\nHerbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. \"Tahtoisin sitten tietää,\nmiksi ette istu soittamassa?\"\n\n\"Olen väsynyt.\"\n\n\"Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?\"\n\n\"Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten\njäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni.\"\n\n\"Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille\", vakuutti nyt Herbert\nkohteliaasti, mutta varmasti. \"Minä etsin neiti Marchandia täältä,\nistahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. -- -- --\nLuulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa\nme kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä\nminkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on\nkaikille avoinna.\"\n\nParonitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut\nmuistuttamista, sentähden hän vain huudahti:\n\n\"Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua\" -- ja kouluneidin\npuoleen kääntyen: \"Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!\"\n\nHerbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun\nensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä\nvastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin.\n\nHerbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut.\n\nKun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan\nkahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli\nvoitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään\nja astui pystyssäpäin ohi. --\n\nJuliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset\npyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän\nkoskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt.\n\nMutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä\nnähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten\nepäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea\npitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin.\nYhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän\nohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka\näsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän\nseisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai\npuhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään\nteetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa\nkädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies\npitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille,\nniin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. -- -- --\nTuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian\nhalpa. -- --\n\nJuliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa,\nheittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. -- -- --\n\nAlhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti\nlevollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi -- hänen piti\näkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta.\n\n\n\n\n12.\n\nVIIMEINEN APUNEUVO.\n\n\nEräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn\ntulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin\npuhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja\nhän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi\nselittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi.\n\n\"Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka\", alkoi\nWinter kovalla, kähisevällä äänellään.\n\n\"On kyllä, herra opman.\"\n\n\"Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään\nraskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin,\nniin saisi hän hienomman miehen.\"\n\n\"Hän on minun ainoa lapseni kotona -- pitäisikö minun panna hänet\nparempaan ammattiin, ja mihin?\"\n\n\"Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi\nliian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina\nmoisioon!\"\n\nMihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan\njärjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen\nja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi,\njonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä\nhän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että\nhän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia\nkohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa\n\"kasvattilapsia\", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei\nlöytynyt kylän poikain joukosta.\n\n\"Herra opman puhuu varmaankin leikkiä\", virkkoi Huntaugun isäntä\nnöyrästi. \"Miinahan kohta menee miehelle -- Kubja-Pritsille niinkuin\nherrat tietävät, -- ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta\npalvelustyttöä.\"\n\n\"Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin\", vastasi isännöitsijä. \"Hän\nsanoi tytön häntä kylässä karttavan -- ja arveli, että hän moisiossa\nparemmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun\naika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä.\"\n\n\"Prits ehdotti?\" toisti Mihkel hitaasti. \"Ei hän siitä ole minulle\nsanaakaan puhunut!\"\n\n\"Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme\", selitti opman, mutta lisäsi\npäättävästi: \"Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon\nsinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna\nmoisioon, ja asia on päätetty!\"\n\n\"Ehkä herra opman lupaa --.\"\n\n\"En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies,\njoka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!\"\n\n\"Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä -- ehkei herra opman ole\ntyytyväinen häneen --.\"\n\n\"Kyllä minä opetan\", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet\nhousuntaskuissa. \"Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan --\nolenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa.\nSehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai\notat hänen sijaansa vieraan palvelijan.\"\n\n\"Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän\naikana?\" myöntyi Mihkel.\n\n\"Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädä\nHuntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko -- huomenna odotan Miinaa.\"\n\nNöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni\nKubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa\nrakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan\nkotona.\n\n\"Prits\", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, \"mitä\nhulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut\nmeidän Miinaa palvelijaksi?\"\n\n\"No niin, mitä sitten?\"\n\n\"Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?\"\n\n\"Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi\nhänestä apua.\"\n\n\"Se on toinen asia. Mutta nyt -- anna ainoa lapsesi vieraalle\npalvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi.\"\n\nKupias rupesi asiaa selittämään.\n\n\"Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä\nkuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän,\nmistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle\nselitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja.\nMitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana\nja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen\nkanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän\nasiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee.\"\n\nHuntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan\nollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua.\nSentähden hän virkkoi viisastellen \"Mutta minä en voi tyttärestäni\nluopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo\npalvelukseen -- sitä en tahdo.\"\n\n\"Sanoitko sinä sen opmannille?\"\n\n\"Sanoin, kyllä!\"\n\n\"Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä\nniin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista.\"\n\n\"Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?\"\n\n\"Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä\nväleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina\nvielä kerran on minun vaimoni --.\"\n\n\"Hyvä kyllä, hyvä kyllä\", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, \"enkös\nsitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna\nMiinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan\nJyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen\nkotiin. -- -- -- Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?\"\n\nKubja-Prits silitti leukaansa.\n\n\"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta,\ntulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun\ntietää, että hän on minun morsiameni.\"\n\nKun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan\nkodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja\nitsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.\n\n\"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen\", lausui isä. \"Sitä\nvaaditaan -- ei voi panna vastaan.\"\n\n\"Voinhan mennä\", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.\n\nHän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä\nkodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin\nkyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että\nhän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus\ntuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän\nmennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä\nsiitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja\npistelemistä.\n\nVastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin\nvaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.\n\n\"Oletko hullu?\" huudahti hän melkein kyynelsilmin. \"Annat oman ainoan\nlapsesi pois kotoa -- annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen,\njosta ei kukaan tiedä hyvää puhua!\"\n\n\"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?\" puolusti itseään isäntä.\n\"Tiedäthän, mitä toivon moisiosta.\"\n\n\"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!\" virkkoi äiti taas. \"Mutta pitääkö sinun\nsentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan,\nkauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa\nmoisioon?\"\n\n\"Äiti\", lausui Miina, \"anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan\nhyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille\nvastaan paneminen -- tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon\npahaa.\"\n\nÄidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja\nsuurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista\nmaista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute\nsekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka\nkunnan jyväaittaan.\n\nNiin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon\npalvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli\nliikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä\nheidän käynyt syöntinsäkään.\n\nMutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter\nkatseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja\nhänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan\ntyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa,\nlaittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli\nhauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.\n\nHerra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies.\nHänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin\nainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän\nkanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he\nmuualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin,\nmutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.\n\nIllalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä.\nYstävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:\n\n\"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja\nsiitä saat kiittää minua.\"\n\n\"Sinua?\"\n\n\"No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Eikös isäsi puhunut?\"\n\n\"Ei.\"\n\nMiina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä\nhän oli pelännyt Miinan vastustamista.\n\n\"Opman kysyi minulta\", selitti Prits edelleen, \"että enkö tietäisi\nhänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein\nmukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että\ntulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä.\"\n\n\"Saa nähdä.\"\n\nPrits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut\ntäydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli\nlähtenyt pois kyökistä.\n\n\"Kuule, Miina\", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. \"Olkoon\nelämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan\nole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt\nkerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?\"\n\nMiina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta\npunertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.\n\n\"Tiedäthän, Prits, että en tahdo\", vastasi hän lauhkealla,\nystävällisellä äänellä.\n\n\"Mutta minkätähden et?\" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen\nposkilleen.\n\n\"Me emme ole toisillemme luodut, Prits\", puhui Miina vakavalla,\nleppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. \"Kyllähän sinun pitäisi sen\nitsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi -- tunnen sen\nselvästi sydämmessäni.\"\n\n\"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää.\"\n\n\"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin.\nKuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen\nnainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja\nmuita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!\"\n\n\"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!\" lausui Prits hammasten\nvälistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. \"Minun pitää saada sinut, enkä\nhuoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet\nminulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!\"\n\n\"Ja jos en sittenkään tule?\" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen\nnousi entinen vastahakoinen henki. \"Väkisin et minua kuitenkaan saa ja\nhyvällä olet jo kyllin koittanut.\"\n\nPrits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.\n\n\"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi\", virkkoi hän\npuoleksi kuiskaten. \"Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä\npaljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole\nymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten --\"\n\n\"Muuten?\" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa.\n\nPrits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti\npäätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä:\n\n\"Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy\nhyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä\najatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua,\nniin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!\"\n\nMiina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei\narvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä\nPrits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin\nsalaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin\nse on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti\nkatsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti\nkiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja\nkostonhimoinen poika oli keksivä.\n\nMutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin\nitsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä\nvaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä\nnäkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin,\nniin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä\nja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän\njälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä,\nvähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi\nhäntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä.\n\nHarvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli\nVöllamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa\nrypyssä ja ääni tuskainen.\n\n\"Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen\", hän\nalkoi, \"mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen\ntempun teit.\"\n\n\"Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?\"\n\n\"No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Miina, \"mutta kun teen työni ja täytän käskyt\n-- mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni\nkotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin\njoka päivä itken kotona pääni kipeäksi.\"\n\nPäärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä\nmaahan.\n\n\"Kuinka hän sitten sinua kohtelee?\"\n\n\"Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä\nkuullut väärää sanaa.\"\n\n\"Sitä pahempi\", murahti Päärn.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen\nmies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!\"\n\n\"Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua --\netkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain\nPrits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen\nkintereilläni.\"\n\n\"Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!\"\nmurisi Päärn.\n\n\"Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna?\nTiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision\nmiesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään\npois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään -- voithan\nitsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä.\"\n\nKun Päärn toisten tuli -- tavallisesti iltasilla -- ei hän enää\nnureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja\nmasennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä\nkaikin voiminsa lohduttaa.\n\n\"Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?\" sanoi\nhän. \"Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella\nopmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin\nkehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei\ntarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän\npuhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin\nsaamme sen paikan.\"\n\nPäärn huokasi -- vaan ei sanonut minkätähden.\n\n\"Miina\", sanoi hän lähtöä tehdessään. \"Jos sinulle väkivaltaa tehdään\n-- sama kenenkä puolelta -- niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei\nsinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?\"\n\n\"Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!\" vastasi tyttö kostein\nsilmin.\n\nMutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits\noli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi\nkelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän\nmiellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun\nnuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat.\n-- Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon -- ja muuten\nosasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti\nkoittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä\nkansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten\npalvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta\nkertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä:\n\n\"Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen\ntulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö\npidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat\nvarkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole\nkyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli.\"\n\n\"Minä en voi valittaa\", vastasi Miina -- vaikka opmannin vaaniva katse,\njolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt.\n\nEnsimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava\ntapaus.\n\nEräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui\nniinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista.\nSilloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan\nvihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä\niskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen\nkukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen:\n\n\"Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vie\nUudentuvan mökkiin?\"\n\n\"Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?\" vastasi Päärn\nrohkeana ja rauhallisena.\n\n\"Pidä suusi kiinni!\" kiljasi Prits tuimasti. \"Minä voin käydä, missä\ntahdon -- sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että\npaikalla lähdet.\"\n\n\"Sinunko käskystäsi?\" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan.\n\"Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin.\"\n\n\"No, sen tahtoisin nähdä!\" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui\nkeltaista vaahtoa. \"Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden\nopmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis.\"\n\nPäärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän,\npitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa\nasettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä.\n\n\"Olkaa nyt alallanne\", huusi hän rukoillen. \"Te olette molemmat\nvieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain\nminulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan\nrangaistuksen.\"\n\n\"Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!\" huusi kupias kähisevällä äänellä.\n\n\"Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä\", rukoili Miina.\n\nMutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota \"vastaista koiraa\", kun\nluuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että\ntämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä\nvarmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti:\n\n\"Ei, minä jään vielä istumaan.\"\n\nNyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta,\njoka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli\nkotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan\nja selaili moision tilikirjoja.\n\n\"Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!\" rukoili Miina ristissä\nkäsin. \"Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!\"\n\nMutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää\nvaikuttanut sydämmellisin rukouskaan.\n\n\"Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa\", vastasi hän\nsynkän, kiihtyneen näköisenä.\n\nNyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen\nilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi\nkupias kyökkiin.\n\n\"Ulos!\" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen.\n\"Ulos sinä -- ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä\nkummallakaan mitään asiaa -- ei sinullakaan mitään, Prits!\"\n\n\"Mutta, herra opman\", koitti kupias puolustautua. \"Vaiti!\" huusi\nherra Winter. \"Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei\nsinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! -- -- -- Ja sinä,\npäivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä\non?\"\n\nSekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin\ntuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi\nlisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta\nulos.\n\n\"Miina\", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, \"minä en salli, että\nteet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä\nyhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle,\nmutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä\nkerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee\nminun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on.\"\n\n\"Päärn on minun hyvä ystäväni -- hän tuli minua katsomaan\", vastasi\nMiina.\n\n\"Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua\", -- ärjäsi opman vihaisesti.\n\"Heitä en salli kyökissäni!\"\n\nHän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin\nlauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen\nillallista viemään.\n\n\"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi\", lausui hän asettaen pitkävartisen\npiippunsa nurkkaan. \"Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin\narvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä\nlaske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa\nmökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä\non? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla.\"\n\n\n\n\n13.\n\nUUSI ASETUS ILMESTYNYT.\n\n\nKun uusi \"Viron talonpoikain laki\" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty\nsaksan ja viron kielille, julaistiin \"Viron Kuvernementin Sanomissa\" 21\np. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna\nYrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti\ntieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli\nsaada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta.\n\nTalonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se\nepätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin\ntietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena\npyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli\nmuutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei\nheidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa\npitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti\nja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna\nja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta\nkaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana\npyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta\neikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään\nei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas\nkirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan\nkunnan vanhinten kokouksessa -- varmaankin sitten kunnan oikeudessa.\nNäin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään.\nPitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä\nuudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet\nasetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos\neivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta\noli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista\npitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta\nmoision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta\nolivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia\nodottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen\nniitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta\nkuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen\najasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki\nkokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta\nvarmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä\nvoimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka\nkoskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat\nolivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa\nlehdessä \"Maavalla Kuulutaja\" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23\np. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin\nvanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä\nsiihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat.\n\nTietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin \"Perno Postimees\",\njoka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa\noli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin\nsen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden\nkautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli\nilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan.\n\nUusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi\nensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle\nyli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen\nhuokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä\nloisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt\navuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta\nsalaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa\nvastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään.\n\nTuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän\noikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän\nluonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan\nja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava\nköyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin\ntaivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä\nkaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden\ntäydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja\nkaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä.\nPyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa\nkallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden -- yli kolme\nsataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon\nlisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti\nalkaa lukea -- johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko\nse lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin\nsellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se\nkankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo\npuoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana.\nKäskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää,\nmutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa\nniinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! -- -- --\nJa sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin\nepäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin\nunta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista\nniin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut.\n\nHuono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision\nläheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen\nluokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin\naikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista\nensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä\nlakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat\neivät olleet myöskään paljon oppineempia.\n\nEnsin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin\nmitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä,\ntoinen toista merkille pantavaa.\n\n\"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta\",\nlausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan\nlaajuuden ja koon.\n\nRuvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin\nalusta ja lopusta.\n\n\"Ei näy missään\", sanoi Siimu-Jyri.\n\n\"Mitä puhut -- tuossahan se on\", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja\nrukouskirjaa luki koko hyvin. \"Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla:\nSuuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan\nnimessä.\" -- -- --\n\n\"Niin -- nimessä\", huusi Tooma-Tönun Mihkel, \"mutta missä on keisarin\nomakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä\nmitä tahtovat!\"\n\n\"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit\nkesken, Jaan?\" sanoi joku Pärtlen vieressä.\n\n\"Itsevaltiaan nimessä\", lukee Jaan edelleen, \"Itsevaltiaan nimessä\nvaltakunnan senaatista annettu käsky!\"\n\n\"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin\nallekirjoitus?\" huudettiin yhtaikaa. \"Lue alempaa, nimi on aina\nviimeksi alla!\"\n\nJaan lukee hitaasti ja tankkaamalla:\n\n\"Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D.\nBlu-blu-_Bluudow_.\"\n\nKaikkein silmät levisivät suuriksi. \"Kreivi\" sana ei miellytä ketään.\n\n\"Mikä kreivi?\" huudetaan epäluuloisesti. \"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!\"\n\n\"Mistä moisiosta se lienee?\"\n\n\"Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea\nallekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen\nnimensä voi asetuksen alla olla.\"\n\n\"Tuo tänne kirja -- minä katson itse\", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti.\n\"Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!\"\n\nHän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta\nsivulta.\n\n\"Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri.\"\n\n\"Mikä hiiden ääri?\" virkkaa joku joukosta. \"Mitä sinä meille ääristä\nluet, lue alle pantu nimikirjoitus!\"\n\n\"Ahaa -- tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow.\"\n\nTaas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku\ntempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen.\nKirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja\ntäydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan\nlauseen.\n\n\"Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain laki\n_noudatettavaksi annettu_.\" Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari\non Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmasti _vahvistanut ja\nvoimaan pannut_ Viron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra\nKeisari on tämän _läpikatsonut_.\n\nTuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet.\nJoku huutaa:\n\n\"Mutta missä on valtakunnan sinetti?\"\n\nNyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja\nkeskeltä -- valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys.\n\n\"Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!\" huudetaan\nnuristen. \"Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä.\"\n\n\"Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?\"\nkysyy Huntaugun Mihkel. \"Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän\nasetuksen.\"\n\n\"Ei niihin saksoihin ole luottamista\", virkkoi Hallikka Mats nylkien.\n\n\"Toin, mikä minulle annettiin\", vastasi kunnan vanhin.\n\n\"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole\nkeisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että\non käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu -- mutta kuka sen tietää\ntodeksi.\"\n\n\"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä -- ja sen\ntähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle.\"\n\nKunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja\nvirkkoi:\n\n\"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen\nsisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei -- pääasia on,\nettä laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja\nminulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille,\nmitä siinä on sanottu meitä koskevaa.\"\n\nTähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri,\nettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka\nvirolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun\nnämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti\nantaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat\ntehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.\n\n\"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?\" huusi samassa Uudentuvan\nJyri, joka oli saanut kirjan käteensä. \"Katso, joka painetun lehden\nvälissä aina puhdas lehti!\"\n\nKokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin\ntodellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.\n\n\"Tuossa on joku petos -- pankaa merkille!\" sanoi Huntaugun Mihkel.\n\n\"Mutta mikä?\"\n\nKatseltiin ja arveltiin.\n\n\"Noh, kyllähän tuon arvaa!\" tuumasi Oja-Jaan. \"Saksat aikovat sinne\npistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät\ntyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille\nlehdille niin paljon kuin tahtovat.\"\n\nTuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin\npainoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut\nantaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat\nkirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä\ntietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti\narvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin\nsiihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa\nei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt\nhyvää.\n\n\"Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan\ntalonpojille\", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet.\n\n\"Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät\nvapaata maata saamaan\", virkkoi joku pilkkakirves.\n\n\"Mitä arvelette, miehet?\" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. \"Me\nkiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään\nkirjoittaa.\"\n\n\"Oletko hullu!\" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa\ntavottaen, \"vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!\"\n\n\"Ei, sitä ei tohdi\", vakuuttivat kaikki toiset totisina. \"Se on meille\nlaiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme,\nettä se on väärä laki.\"\n\nKirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen.\n\n\"Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin\nkirjoitusta\", huomautti Oinaan Kaarel samassa, \"sitäpä ei ole kukaan\nvielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa -- kaksi\nriviä, toinen suurempi, toinen pienempi.\"\n\nLöydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä\nsanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä\nvähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko\nne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. -- -- -- Mutta pian keksittiin\nkeino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies,\njoka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti\nlähetettiin isännän poika häntä noutamaan.\n\n\"Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi\", huusivat perheenmiehet pojan\njälkeen.\n\nPian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä\ntarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä\nmiesten joukkoon.\n\n\"Osaatko lukea venäjää?\" kysyi isäntä.\n\n\"Etuperin vai takaperin?\" vastasi Otto suutaan muikistaen.\n\n\"Lue etuperin!\"\n\nLakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset\nrivit. -- -- -- Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä.\nSelvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin\npistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni.\n\n\"Tulta!\" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa.\n\nPoika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää.\nMiesten muoto kirkastuu.\n\n\"No mitä siinä sanoo?\"\n\n\"Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain\nnoudattaminen'.\"\n\n\"Kuka sitä sanoo?\"\n\n\"Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla.\"\n\n\"Luitko oikein.\"\n\n\"Lue itse paremmin.\"\n\nTuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää\njostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen\nymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa\nkunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä.\n\nMiehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä,\nhe toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja\nrohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa\noli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta\nkaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain\npiti sitä noudattaa -- niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla.\n\nInnokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä\nmiestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin\njohdanto. Etsitään jostakin sanoja \"vapaa maa\", \"helpotukset\",\n\"työorjuuden poistaminen\" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään\nlöytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan\npaljon kaikenlaisista kontrahdeista -- \"vero- ja työkontrahdeista\" --\nja monenlaisista veroista niinkuin \"rahaverosta\", \"viljaverosta\", --\nja \"erikoisverosta\" ja \"varsinaisesta raha- eli viljaverosta\" sekä\nkruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta -- mutta\ntoivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää\nkuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan \"talon maista\" ja \"moision\nmaista\" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan \"teko\", \"työsopimus\" ja\n\"työkontrahti\" -- niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta.\nEi siis työorjuus vielä ollut poistettu. -- -- --\n\nKoitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden\nja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen\nalkaa: \"Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken\nsen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja\nkartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja\ntalonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin\nmaihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan.\nMutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet\nitselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen\nsopimuksen mukaan heille on tuleva -- -- -- silloin se maa otetaan\ntakaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se\ntoteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa.\" -- -- -- Edelleen puhutaan,\nettä moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan\nmoision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään.\n\nEttä talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi -- se kohta\nmiehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision\nisännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta\nmaan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut,\noikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan\nomistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla -- vapaasta\nmaasta ei ole puhettakaan -- ja moision isäntä voi myös ottaa pois\ntalonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty,\nniinkuin usein ennenkin oli tapahtunut.\n\nEdelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen\nosan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne\nperheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään\nole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata,\njos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka\nyksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi\nelinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo\npykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita.\n\nPitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan\nkaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa\nmaapaikan, hänen tulee siitä maksaa, \"joko työveroa, rahaveroa,\nviljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava\nkaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia.\" -- -- --\nLöydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin\nselitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo\ntottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään,\nne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin\nkuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei\nole kenelläkään. Kirjassa puhutaan \"vuotuisesta työsopimuksesta\" ja\n\"vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta.\" Ensimmäistä ei voi\ntehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään \"epämääräiseksi\najaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois\nperheenmieheltä\", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen,\nhuono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta.\n\nJokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa\njotakin \"työveron\" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä\nniin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari\nsiitä määrännyt helpotuksia. -- -- -- Käsketään moision isännän kanssa\ntekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta\nmeneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle;\nsinun pitää niin ja niin paljon maksaa -- mutta jos rupeat tinkimään,\najaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy\nkaikkeen.\n\nJopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero\nja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: \"Suurin työ ja maksu,\njota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla\non 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa\nkeskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja\nkarjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250\nhevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162\npykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä\nsen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään -- -- --\" Lopuksi\nmuistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä.\n\nTämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni\nheidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa\nherättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat\nkuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää.\nSehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa\nmerkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka\nvähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän\ntiin oli 2,400 neliösyltä -- mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti\nselvän saisi.\n\nVasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin\nmietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei\ntaaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle\nkoko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin\naikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli\nollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle\nnyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa\nvähemmin, kuin ennen.\n\nVasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen\nmukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi\nasetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa\noli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan\npelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin\nverotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8]\nja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita.\n\nTällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni,\njoka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta.\nEi kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien\nmittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta\nsekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne\nviljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen\nkuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa\nmaksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia\ntyöorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos\notamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä\norjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että\nsen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. --\n\nNyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi\nkuusipäiväistä taloa, sillä \"ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan\ntoisella tavalla voinut ruveta jakamaan\", arveli kunnan vanhin. Olihan\nsekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty.\nMutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa\ntoisten väitellessä:\n\n\"Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta\nmitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän\npäivistä!\"\n\n\"Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-,\nviinankeitto-, rahdinvetopäivistä?\" huusivat iloisina useammat yhtaikaa.\n\n\"Ei ole!\" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat.\n\"Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista.\"\n\n\"Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa.\"\n\n\"Eivät voi olla toisessa paikassa\", vastasi Jyri, \"sillä tässähän\nsanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka\nyhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään\ntoiseen kohtaan.\"\n\n\"Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!\"\n\n\"No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!\"\n\n\"Lue tuo kohta vielä kerran!\"\n\nJyri lukee.\n\n\"Meille ei siis jää muuta\", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, \"kuin\nkuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi.\"\n\n\"Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut\", lisäsivät\ntoiset.\n\n\"Mutta missä kymmenysmaksut?\" huudahti Huntaugun Mihkel.\n\n\"Niin oikein -- missä kymmenysmaksut?\" toistivat toiset.\n\nJälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia.\n\n\"Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä\nveromaksuista. Nekin ovat siis poistetut.\"\n\nHetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin.\n\n\"No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan\", tuumasi joku. \"Mutta\nkatsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää.\"\n\n\"Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta\ntoisessa paikassa\", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen\nkun varmasti asian tietää.\n\nTaas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta --\nei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. \"Mutta jos se on\npoistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita\", arveli kunnan vanhin,\nvaan hänelle vastataan \"mitä siitä puhuu -- mitä ei ole ylös pantu, se\non poistettu!\" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut\nja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia.\nHetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan\nviimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein\nentisellään.\n\nVihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään\nviidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin\nmäärätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden\nyhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos\ntyöntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä\nviikossa.\n\nSeuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman\nluo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina\ntutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku\nhelpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut\nsittenkään enempää.\n\nKaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli\nkyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin\nsellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta,\npoliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se\npaljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden,\njonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin\noikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä\noli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain\nyli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä \"vapaiden kontrahtien\"\nperustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja\ntalonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse.\n\nVaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä\nhelpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat\nhe kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet\npettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin -- vähän\nparempaa oli kuitenkin odotettavissa -- olihan sekin jotain! -- -- --\n\nEräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti\nperheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat\ntehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan.\n\nKohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He\nkysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä.\nMutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille -- nuori oli\nmatkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille.\n\nVanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa\nmoisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta\nasuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti\nolla pojan luona.\n\nMiehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun\nheidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni\nHeidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä\ntäytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin\ntavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin\nkäännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan.\n\n\"Mitä asiaa?\"\n\n\"Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan\",\nalkoi kunnan vähin.\n\n\"Minkä uuden lain mukaan?\"\n\n\"Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki\nvoimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi\ntehdä uusia kontrahteja.\"\n\n\"Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?\"\n\n\"Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät -- tietäähän\nherra paroni itse paremmin kuin me!\"\n\nParoni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä.\n\n\"Oletko hullu, vai!\" karjui hän. \"Sinä lurjus olet olevinasi kunnan\nvanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!\"\n\n\"Tiedän kyllä, herra paroni\", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi.\n\"Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen\npitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision\nriihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja\nmuista aputöistä ei puhuta mitään.\"\n\n\"Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?\"\n\n\"Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata\", virkkoi Uudentuvan Jyri.\n\n\"Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte\nkotona!\" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan.\n\n\"Keisarin asetuksessa niin sanotaan\", puolusti itseään Jyri. \"Me kaikki\nkatsoimme sen kirjasta.\"\n\n\"Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!\" huusi paroni\nja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen.\n\nJyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa,\nei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun\nperheenmies puhua.\n\n\"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni\", virkkoi hän\nalamaisesti, \"mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin\nniinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut -- -- --.\"\n\n\"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet\", ojensi paroni \"ja\nkeisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille,\nenemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!\"\n\n\"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra\nparoni tahdo nyt lupausta täyttää?\"\n\n\"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa -- vähintäin kymmenen vuotta.\"\n\nMiehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi\nhetken aikaa huoneessa.\n\n\"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu\nvoimaan\", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.\n\n\"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision\nherrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan\", lisäsi\nTooma-Tônu.\n\n\"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen\nmukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää\nuudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja\nkoko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen!\nJa tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin\nasetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen\nvuoden kuluessa, ja mitä on liikaa -- otetaan pois!\"\n\nSiinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet\nseisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja\narmoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä\nymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi\nkuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina\npaikoillaan.\n\n\"No, mitä te siinä odotatte?\" sanoo paroni. \"Jos ei teillä ole muuta\nsanomista, niin voitte mennä!\"\n\nHitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat\nodottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen\nolivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne\nseisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen\nsilmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja\nmelkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta\nmoision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu\npäähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat\nmiesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit\nja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa\nhe eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin\naina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden\nläheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. -- -- --\n\nMiesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä\nolivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli\nkuunnellut ovesta paronin luo.\n\nJo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä,\nkunnes herra rupesi puhumaan.\n\n\"Mitä sinä tahdot, Mihkel?\"\n\nMihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili\nhänen polviaan.\n\n\"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran\nmoisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona.\"\n\nJa jälleen puristaa hän herran säärivarsia.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat\nja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. \"Mene,\nseiso tuolla oven luona!\"\n\nMihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.\n\n\"Olet siis tyytyväinen paikkaasi?\"\n\n\"Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi\nkuin Huntaugu ja suurempikin.\"\n\n\"No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te\ntalonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. -- -- Oletko sinäkin sitä\nmieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?\"\n\n\"Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella.\nTeenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset.\"\n\n\"Sinä puhut järkevästi, Mihkel\", kiittää paroni, kävellen edes\ntakaisin. \"Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja\nälköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan\nhaakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan.\"\n\n\"Kyllä minä heille sanon, herra paroni.\"\n\n\"Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule\nsitten moisioon puhumaan minulle.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, herra paroni.\"\n\n\"Voit nyt mennä!\"\n\nJälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän\nperheenmies lähtee matkaansa. --\n\nMihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se\notettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että\nparoni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla\nkiitollinen.\n\nHuntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha\nparoni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman,\njoka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään\nei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg\nantoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.\n\nKun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon\ntuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat\ntoiset miehet allapäin kylää kohti.\n\nKova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan\ntasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti\nsuhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa\nruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla\naurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli\njotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa\njotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä\nkannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään,\njoka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku\nsalaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.\n\nKylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin\nhampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen\nja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi\nheikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi\noli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka\nkylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä\nsaadakseen edes jotakin vatsaansa.\n\nOikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta\nesiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät\nolleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja\nkunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka\nalla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella\noli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi\nohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä\nsoraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.\n\nMiehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja\nkuoppaista tietä myöten eteenpäin.\n\n\"Mikä nyt neuvoksi -- teki lain valheeksi!\" ajattelivat ja huokailivat\nhe.\n\n\"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin\", huomautti\nkunnan mies.\n\n\"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin.\"\n\n\"Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt,\nettä pojalla on toinen mieli.\"\n\n\"No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa.\"\n\n\"No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen\nvuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä.\"\n\n\"Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se\nmaa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon\nmaihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä\nruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari\nvuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja\ntämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä!\nNe kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat\njo kuluneet.\"\n\nSelitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten\nkansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden\nperästä voimaan astuisi!\n\n\"Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa,\nniin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo\", ehdotti kunnan\nvanhin.\n\nMiehet suostuivat siihen.\n\nHe lähestyivät kylää.\n\nKuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla!\nMyyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat,\nsysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen,\nretuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden\nseiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli\nparin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja\nrypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa.\n\nPehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta.\nPaikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi\nkurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat\nmädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua,\noli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli\npantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli\nolisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty\nepätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä\nlaudoista tehdyt ovet.\n\nPäivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin.\nKamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale,\ntoisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen.\nTalvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan\nakkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä\nkorjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet\nsaadakseen padan alle puita.\n\nPerheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin\nmennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä,\nvai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille\npiippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin\nsavut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli\nharmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas\ntummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja\nkatsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä\nmatalat lepikot ja nuoret koivikot.\n\n\"Nöö! Nöö!\" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan\nläiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia,\nlaihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi\ntäysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin\njaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa.\n\nParissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat\nmustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta\nrapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla\nliinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat\nväsyneillä hevosilla ajoivat.\n\nMiesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella,\nkirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivat _heidän_\nväkensä ja _heidän_ hevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision\nmustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat\nheidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän\nkintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa\nsitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo\nnauttineet yli neljäkymmentä vuotta! -- -- --\n\nPerheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee\nnuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver\noli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan\nkaupungista.\n\nMutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika\n-- onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt -- mutta heitä\npelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo\nuhattiin vitsoja -- kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi\ntoimeen! -- -- -- Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin\njohtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon.\n\nNyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä\nsavutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona\nei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat\nsanat: \"Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla\norjailla!\" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen\nvuotta lisää.\n\n\n\n\n14.\n\nMAHTRASSA KÄYNTI.\n\n\nErinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten\nlähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle\nkykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan.\n\nMiesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja\nkävelivät hitaasti.\n\n\"Ettekö päässeet nuoren puheille!\"\n\n\"Miksi emme päässeet?\"\n\n\"No, mitä hän sanoi?\"\n\nKului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin\nmasennetuilta he tuntuivat.\n\n\"Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin\", virkkoi vihdoin kunnan\nvanhin.\n\nVähitellen sitten kertoivat kaikki.\n\nNuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut\nkokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei\nsuuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia\noli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla\nentisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut\nja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta\nhän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko\nmaakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat\nmittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa\nja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat.\nJossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi\nasetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus\nottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain\nmukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä\nja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon\nmaihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo.\n\n\"Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-,\nnummimaata tai turvesuota sijalle?\" huusi joku kiukkuisella äänellä.\n\n\"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen\noikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata\nkuin hän talonpojalta ottaa.\"\n\n\"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen.\"\n\n\"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa\nvastaisuudessa -- Jumala tietää milloin -- suoda hiukan huojennuksia,\nvähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi,\nmutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien\ntähden, ei sitä heti uskalla.\"\n\nMiehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.\n\n\"Se on petosta.\"\n\n\"He valehtelevat molemmat!\"\n\n\"Se on lain rikkomista!\"\n\n\"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut\naputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata\nja selittävät lakia väärin!\"\n\nNäin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät\nvälkkyivät.\n\n\"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!\" päätti samassa eräs\ntukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi\noli mennyt nyrkkiin.\n\nToiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä\nnäkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.\n\n\"Sehän olisi tyhmästi\", huudahti Kaarel vielä, \"jos me emme sitä\nnoudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä\nlaki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme\naputyöt tekemättä!\"\n\nToiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen\nvirkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen\nvastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa\nmuualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä\ntehdä.\n\nNämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin\nsanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä\nraskaammalla mielellä kuin viime kerralla. --\n\nTänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi\nhänelle Uudentuvan nuori isäntä.\n\n\"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja\nkörötämme Juuruun päin.\"\n\n\"Mitä sinne?\"\n\n\"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan\non siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja\nhuomenna mennä sieltä kirkkoon.\"\n\n\"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?\"\n\n\"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät\nasiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa\narvelee -- tunnethan minun sukulaiseni -- kunnan vanhimman siellä.\nHän on tarkka ja kirjoja tunteva mies -- ehkä ovat Mahtran miehet jo\nselvillä.\"\n\n\"Noh, ajetaan sitten\", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, \"ei\nminua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella\ntavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa.\"\n\nNiin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei\nSepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä\nmennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä\nantaa selityksen.\n\nHevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa\nistuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät.\n\nMatkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella\nsamat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat\nharmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot,\nkuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat\nkorkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset.\n\nNoin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi\nvähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden\nkeskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä.\nTalojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi\nvieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä.\nMoisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia.\n\nMoisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut\nrakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala,\npuinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö,\nnavetat ja aitat, siinä kaikki.\n\nNyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa\nasui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin\nsukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä\noli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa\nkautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti\nkoko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa,\naidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja\nlaastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat\ntavallisessa pitopaikassaan.\n\nJyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut\nlevolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa,\nja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä.\nTulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä\nvieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin\nMahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja\nsanat: \"työpäivät\", \"toisen hengen päivät\", \"sonnanveto\", \"leikkuu\"\nj.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin\nhuomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun\nolivat hetken aikaa seisoneet oven suussa.\n\n\"Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme\",\nlausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille\nkättä. \"Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen\nPäärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?\"\n\nPuhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka\npäivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta\nmyöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä\nsilmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään\nsukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli\nkokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia.\n\n\"Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään\",\nvastasi Uudentuvan perheenmies. \"Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa\nvanhaa asetusta.\"\n\nTuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät\nja suut kääntyivät vieraan puoleen.\n\n\"Aivan kuin meilläkin\", sanoivat jotkut. \"Ja mitä saksa teille sitten\nsanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?\"\n\n\"Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin\nkymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit.\"\n\n\"No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia\",\nsanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. \"He ovat kaikki\ntässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla\ntavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?\"\n\n\"Olemme vielä tehneet.\"\n\n\"Mutta eihän sitä ole laissa?\"\n\n\"Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi\nvitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää\nmikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä\nruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli -- paina tai kirjoita\npäälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?\"\n\n\"Kyllä olemme\", vastasi Sepän Ants. \"Minä sen heti huomasin. Mutta\nolkoon se laki nyt, mikä on -- kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä\non! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä\nvaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me\nkerran jo jätimme aputyöt tekemättä?\"\n\n\"Noh, kuinka se tapahtui?\"\n\nIsäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa:\n\nToukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden\nlain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran\nmoisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich\nasui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan\noli opman vihastunut. \"Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?\" oli hän\nhuutanut miehille. \"Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!\" Mutta miehet\nolivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien\ntekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut,\nettä kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän\noikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä\ntieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille,\nettä isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten\nlupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista.\n\n\"Hyvä\", olivat perheenmiehet sanoneet. \"Koska te ette voi uusia\nkontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt\ntekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on\nJyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä\npäiviä, jotka laissa ovat poistetut!\"\n\nLähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman\nkutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas\nväitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa\nlain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta\nopman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla -- melkein\nniin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli\npuhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta\nsilloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut,\nrajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan.\n\n\"Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23\npäivästä huhtikuuta on voimassa\", vastanneet miehet \"ja siitä ei ole\nmissään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta\njää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki\nkuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!\"\n\n\"Te ette osaa lukea lakia\", oli opman vastannut. \"Siinähän on sanottu,\nettä maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä\nvähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä.\"\n\n\"Mutta seisoohan laissa\", vastanneet miehet, \"että kaikki se maa jää\ntalonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra\nmittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo,\nmutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta,\njonka laki on poistanut.\"\n\nNäin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he\neivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut:\n\n\"Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon\nteille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille\npuhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille\ntuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä.\"\n\nOpmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin\nrohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä\nniinkuin omasta kukkarostaan -- kyllä hän varmaankin jotakin tiesi!\nMuuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat\ntahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi\ntuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä\nkertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka\ntuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi\nkoitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat\nperheenmiehet vielä maksaa.\n\n\"Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?\" kysyi\nVöllamäen Päärn.\n\n\"Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti\nsilloin lähdemme häneltä itseltään kysymään.\"\n\n\"He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta\", virkkoi Peerupuun\nJaak, \"mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen\npitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä\novat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä\nsiitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo\nlähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri\nmaanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki\non valhetta ja petosta, pankaa merkille!\"\n\nPuhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen\nylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin\nmaata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain\nlakia.\n\n\"Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän\npitää tehdä\", virkkoi Uudentuvan Jyri. \"Sentähden me oikein Mahtraan\ntulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia -- mitä sinä nyt tuumaat?\nLuuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?\"\n\nMahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä.\n\n\"Varma tieto on pääasia\", vastasi hän, \"ennen ei voi mitään puhua.\nMinulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies,\nosaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta\nensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja\nannan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä.\"\n\n\"Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä\", huomautti Jyri.\n\n\"Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä\", sanoi Ants Tertsius.\n\"Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona -- on\nlukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn\nmuutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. -- -- -- Mutta\noikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää,\nniin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua.\"\n\nVasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman\nmajasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista\nkokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin\nkotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei\nmissään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä.\n\nKun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten\nkiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä\nvälin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta\nsekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo\npöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia.\nKylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö\nlaittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen\nvanhoja takkeja ja turkkeja.\n\nTalon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella.\nVaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen\nasunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia\nmukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa --\nvaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta,\nparemmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista\npelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan\ntalonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin\nravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin\nakanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja\npyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.\n\nSepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin\nkylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen\nsuuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin\nkipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä\nvalontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos\nja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja\nsikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen\nperheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla\nvalolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa\nkehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin\nastialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä\npussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin\nvaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä\nnurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli\nniin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa\noli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva\nvuodelava eli niin sanottu \"postivankkuri\", jonka alle oli laitettu\nkanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla\nherättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky\nitse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena,\njokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.\n\nEtupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla\ntavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin\ntappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite\nantoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön\nmakuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset\nmakasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin\npuoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia\nvanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä\nmoniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven\nluona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.\n\nMutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija,\ntalon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja\noli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita\nmyöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla\nkulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat\nkilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja\npaistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin,\nsillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille -- lipeää\nja karttua käytettiin saippuan asemesta.\n\nLähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla\nsyksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja\nja halkoja.\n\nNiin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen\njalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä\nlämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut\nkukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista\nkokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja\nakanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi.\nKamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään\ntalosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja\nruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita\nja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki,\nkokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.\n\nToisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat\nkangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi\nnuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä\nja viikatteen teriä.\n\nSepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa\nmuissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain\norrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut\nroikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.\n\nSyötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi\npainostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen,\npalvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava\npäre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova\nkuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut\nakkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti\nkaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua\nunilaulua -- laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden\ntunnelmaa.\n\nSeuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä\nhelluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi\nAntsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa\nvanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää\nasiasta.\n\nNyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet\njoutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun.\nVaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla.\nKirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä\nvain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä,\nkirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja\nvankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti\nkeskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus\nkuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen\ntähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä.\n\nJyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten\nmielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan\njo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon\npohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista\nkunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt,\nmitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut\nsaada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja\nnaisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen\njumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa\njumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa.\n\nJyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä\nkuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana\nsaivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision\nisäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin,\nja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla.\nNäytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten\npuolesta, vaan sitä enemmän mielten.\n\nKaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin\nkuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa\nja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän.\nMutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut\nselittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. -- Tämä pani\nymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, --\njonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi\nkertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka\nolivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku\nsaksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt\nlakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli\nsäädetty.\n\nTietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä,\njoiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan\nvakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan\ntahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät\naputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki\nsen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa,\nettä piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai\nRiian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse\nkeisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista\npaikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta\npyytämään neuvoa ja lain selitystä.\n\nTällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja\nlevittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana\npäivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran\nmiesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin.\n\nJopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan\nvanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa.\nVaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta.\nVäkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä\ntottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus\nnostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja\nteki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten\nperheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia\ntietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän\nsielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse\nolikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä,\noliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty -- niin oli sitten\nvieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla.\n\nNäin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan.\n\n\n\n\n15.\n\nJUURUN PAPIN LUONA.\n\n\nHelluntaina jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Uudentuvan Jyri Ants\nTertsiuksen kirkon kapakan edessä, jossa hän puheli Maidlan kunnan\nvanhimman, Ants Piipun ja Atlan kunnan apumiehen, Kokan Madisen kanssa.\nHeidän puheaineenaan oli tietysti jälleen \"uusi verokirja\", joksi kansa\nnimitti äsken ilmestynyttä lakia, Mahtran kunnan vanhin oli pyytänyt\nmolempia virkatovereitaan tulemaan mukanaan kirkkoherran puheille,\nkuulemaan \"mitä seurakunnan sielunpaimen sanoisi apupäivistä\".\n\n\"Noh, sinä tunnet kirjan -- mene sinä edellä, me tulemme perässä\",\nesitti Maidlan kunnan vanhin.\n\n\"Sinä Jyri voisit myös seurata meitä, että meitä olisi useampia, jotka\nkuulisivat kirkkoherran selityksen\", sanoi Sepän Ants, antaen kättä\nsukulaiselleen.\n\n\"Enhän minä ole kunnan virkailija\", vastasi hän.\n\n\"Mikä sitten! Olethan talon mies, eikös asia koske sinua niinkuin\nmeitäkin.\"\n\nMutta kun papin vielä piti haudata kuolleita, vihkiä pareja ja kastaa\nlapsia, joka vei hetken aikaa, niin läksivät miehet siksi aikaa\nkapakkaan kieltä kastamaan ja piippuun panemaan. Olihan kapakka täällä\nniinkuin melkein kaikkialla aivan kirkon juuressa. Kirkon ympärillä\nkasvavat lehtipuut ja pensaat vain erottivat moision viinalähteet\nJumalan temppelistä. Totisena kohosi vahva ja matala kirkon torni ja\nsen yksinkertaiset harmaat kivimuurit näkyivät puiden ja pensaiden\nvälistä. Mutta pitkän tomuisen tien ääressä siinä vieressä sijaitsi\nmusta sälekattoinen, kivestä tehty kapakka, jonka ovesta ja akkunoista\nväkevä tupakansavu ja viinanhaju vähitellen tunkeutui keväiseen\nilmaan. Harmaa, ahdistavan huonolla ilmalla täytetty, avara huone\noli kansaa täynnä. Suurin osa seisoi; istujia oli vain pitkän pöydän\nääressä, joka ulettui oven luota, toisen akkunan äärestä aina toiseen\nseinään. Avonaisen uunin edessä tunkeili ihmisiä. Kapakan isäntä laski\nlevollisena ankkurista vaskiseen astiaan viinakeittiön puhdistamatonta\nviinaa. Köyhät väsyneet talonpojat, jotka kirkossa olivat toistensa\nnojalla puolitoista tuntia torkkuneet, heräsivät täällä jälleen\nhetkiseksi eloon, kulkeakseen sitten vielä veltompina ja unisempina\nkotiin päin.\n\nNiinkuin parina edellisenä pyhänä, oli nytkin kapakassa ja sen\nedustalla kirkon ympärillä paljon kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Nytkin\npohdittiin toisista kunnista ja pitäjistä tulleita uutisia. Ja\nne olivat kylläkin jännittäviä, sillä monessa paikassa kuuluivat\ntalonpojat tehneen lakon aputöiden tekemisessä, niinkuin Kosen\npitäjässä, joissakuissa kunnissa Ojansuussa, Orussa, Uudessa moisiossa,\nTammikussa, Tuhalassa j.n.e. ja toisissa paikoin uhattiin seurata\nnäiden esimerkkiä. Ikäänkuin äkkinäinen myrskyn puuska kävi yli maan\nja siellä, missä se ei vielä ollut valtaan päässyt, kuultiin kaukaa\nsen kohinaa ja mielissä oli kuin salaista vavistusta. Joka puolella\nkansan joukossa saattoi huomata yhä totisempia, synkempiä kasvoja, yhä\nuhkamielisempiä katseita.\n\nKun Mahtran kunnan mies seuralaisineen astui kapakasta ja lähestyi\nkirkkoa, huomasi hän, kuinka kirkkoherra Berg virkatakissaan ja\nsamettilakki päässä, astui kotiinsa. Pappilan yksikerroksinen\nkivirakennus laajoine mataloine rappusineen, tuoreine pensasaitoineen\nja puineen oli aivan kirkon juuressa. Miehet astuivat takaovesta sisään\n-- Ants Tertsius edellä, toiset yksitellen ja hitaasti perässä.\n\nHe seisoivat suuressa, yksinkertaisessa huoneessa, jossa pastori otti\nkansaa vastaan, odottivat hetken aikaa! sitten ilmaantui punottavine,\npyöreine Lutherus kasvoineen kirkkoherra Berg, joka oli heittänyt\nyltään kirkkotakkinsa. Kylmästi, mutta leppeästi kysyi hän Mahtran\nkunnan vanhimman asiaa, sillä tämä oli astunut esiin, kun toiset vielä\nnöyrästi ovella kumarsivat ja jäivät sinne seisomaan.\n\n\"Tulimme kirkkoherralta pyytämään selitystä siihen uuteen lakiin\",\nalkoi Sepän Ants. \"Kun pitäjän oikeusherra antoi meille Jyrinpäivänä\nlakikirjat käteen, sanoi hän, että jos ette itse saa selvää, niin\nvoitte mennä kirkkoherralta kysymään.\"\n\n\"No, mistä asiasta te sitten ette saa selvää? Osaathan sinä, Ants,\nlukea, etkö sinä lue lakia niille, jotka eivät osaa lukea!\" vastasi\nkirkkoherra ja istui kirjoituspöydän ääressä olevaan nojatuoliin.\n\n\"Osaan kyllä lukea\", vastasi Ants Tertsius, \"mutta saksat eivät\nvarmaankaan tällä kertaa osaa hyvin lukea. Me luemme toisin, he toisin.\nLaissa sanotaan 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata,\npitää tehdä 250 hevos- ja 250 miespäivää eikä ole mitään mainittu\napupäivistä.\"\n\n\"Soo, mihin ne sitten ovat jääneet?\"\n\n\"Eivätkös ne ole poistetut?\"\n\n\"No, kukas sitten Mahtran ja Maidlan herrain lannat ajaa, leikkuut\nleikkaa ja perunat ottaa ylös?\"\n\n\"Me varmaankin\", vastasi Ants.\n\n\"Mutta te tahdotte siitä saada rahaa.\"\n\n\"Noh, onhan rahaa kyllä saksojen taskuissa ollut, eikös meidänkin\ntaskuissamme saisi olla.\"\n\nPastori nousi ja astui kirjakaapin luo.\n\n\"Minä en kyllä vielä ole lukenut tuota uutta asetusta\", virkkoi hän\navaten kaapin oven ja etsien lakikirjaa, \"mutta en minä luule, ettei\nsiellä olisi apupäiviä. Mikä pykälä se oli, jonka mainitsit?\"\n\n\"Sadas kahdeskymmenes seitsemäs\", vastasi Sepän Ants.\n\nPastori otti kirjan kaapista, vei sen pöydälle ja etsi kysymyksessä\nolevan pykälän. Luki ja luki. Katseli hetken kirjaa eikä puhunut\nmitään. Vihdoin alkoi kirjaa selailla. Hänen kasvonsa osottivat\nkummastusta ja kun ei hän sitä tahtonut näyttää, nojasi hän päätään\nkätensä varaan.\n\n\"Tässä pykälässä ei todellakaan ole mainittu mitään aputöistä\", virkkoi\nhän viimein.\n\n\"Mutta kuitenkin vaativat saksat niitä yhä edelleen!\"\n\n\"Kyllä varmaankin on jossain toisessa paikassa mainittu, että teidän\npitää tehdä aputyöt, kunnes maat ovat mitatut\", arveli pastori.\n\nAnts huomautti, että mitä hän oli kirjaa tutkinut, niin ei aputöistä\nollut mitään missään sanottu.\n\n\"Noh, senhän saatte kohta kuulla\", lopetti pastori, jota varmaankin\nodotettiin puoliselle. \"Mahtran herra tulee kohta moisioon, kyllä hän\nitse teille uuden asetuksen kuuluuttaa. Kyllä te sitten saatte nähdä,\nminkälainen se on.\"\n\nHän nousi ylös ja antoi siten merkin perheenmiehille, että heidän oli\naika lähteä. Hän oli huomannut, että toisilla miehillä oli samaa asiaa\nkuin Sepän Antsilla.\n\nTähän mitättömään selitykseen täytyi noiden neljän totuuden etsijän\ntyytyä. Äänettöminä, kulmat rypyssä poistuivat he pappilasta.\nHymyilevä, keväinen päivä ja pensaissa tirskuttavat varpuset ottivat\nheitä kuin pilkaten vastaan. -- -- -- Suurempi joukkokunta uteliaita\nkirkkomiehiä, joka oli nähnyt heidän menevän sisään, odotti portilla.\nNämä kokoontuivat miesten ympärille ja kyselivät kirkkoherran selitystä.\n\n\"Hänkin sanoi, ettei uudessa verokirjassa ole apupäiviä\", vastasi\nUudentuvan Jyri kuuluvalla äänellä.\n\n\"Vai niin sanoi!\" kuului ääniä vastaan. \"Noh sittenhän onkin oikein,\nmitä kansa sanoo, että keisari on poistanut aputyöt.\"\n\n\"Mutta kirkkoherra sanoi vielä, että aputeoista puhutaan jossakin\ntoisessa paikassa, ja käski odottaa, mitä saksat itse meille sanovat\",\nlisäsi Mahtran kunnan vanhin.\n\nPilkallisesti sanottiin siihen:\n\n\"Mitä saksat itse puhuvat? No niin, nehän ne ovat parhaita meille toden\nsanomaan! Eivätkös saksat jo ole meille lakia selittäneet! Kyllähän me\nheidän selityksensä tiedämme. Minkätähden sitten ei kirkkoherra itse\nselitä? Onhan oikeusherra sanonut, että kirkkoherran pitää selittää!\"\n\nJa toiset vastasivat.\n\n\"Kirkkoherrahan on itsekin saksa! Eihän hän uskalla meille puhua muuta\nkuin, mitä toiset herrat edellä sanovat ja mitä he hänen käskevät\nsanomaan. Kirkkoherra on itsekin moision isäntä! Hän meitä kyllä osaa\nvarottaa, että meidän pitää aina olla alamaisia ja täyttää moision\nisäntäin käskyä ja tyytyä kaikkeen, mitä saksa ja Jumala meille\nsuovat. -- -- -- Älkää olko tyhmiä ja luulko, että kirkkoherra pitää\ntalonpoikain puolta ja puhuu meidän hyväksemme!\"\n\nAnts ja hänen seuralaisensa erosivat vähitellen joukosta ja läksivät\nhevostensa luo poismennäkseen. Mutta pappilan portilla keskusteltiin\nvielä kauvan asiasta. Ja kun ihmiset vihdoin hajaantuivat, levittivät\nhe laajalle tietoja kansan joukkoon ja niinkuin tavallisesti lisättiin\nuutisiin aina jotakin omasta päästä. Vihdoin oli tosiasioihin tullut\nniin paljon lisää, ettei totuudesta enää ollut varjoakaan jälellä.\nKun Uudentuvan Jyri oli sanonut papin myöntäneen, ettei uudessa\nverokirjassa ollut apupäiviä, niin tunnin aikaa myöhemmin kertoivat\nkirkkomiehet, että kirkkoherra oli sanonut uudessa verokirjassa aputyöt\n_kielletyiksi_, ja että saksat eivät niitä _saa_ talonpojilta vaatia.\nTämä tietysti taas lisäsi kiihtymystä -- ja vakaannuttiin siinä\nluulossa, että saksat tahtoivat lakia kiertää. Ja mielten kuohu yhä\nkasvoi. --\n\n\"Nyt ei ole enää muuta neuvoa\", virkkoi Sepän Ants miesten yhdessä\neteenpäin astuessa, \"kuin pitää lähteä jalan syten kaupunkiin. Minulla\non siellä hyvä tuttava, kauppias -- herra Hermann -- tunnette ehkä\nhänet -- on oppinut monta kieltä -- kysyn vielä häneltä selitystä.\"\n\nToiset tietysti hyväksyivät aikeen. Kun he asiaa harkiten edelleen\nkulkivat, näki Uudentuvan isäntä oman päivätyöläisensä keskustelemassa\ntoisen nuoren miehen kanssa vankkuria vasten nojaten. Ja Sepän Antskin\nhuomasi Päärnun ja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi ja kaikki\njäivät siihen seisomaan.\n\n\"Noh, mitä uutta verokirjasta kuuluu?\" kysyi Uudentuvan renki. \"Oliko\npapin selitys hyvä?\"\n\nMiesten huolestuneet kasvot ilmaisivat jo vastauksen.\n\n\"Jotakin hyvää tästä kaikesta nyt kuitenkin on\", puhui Völlamäen\nPäärn, \"ehkäpä saksatkin sentään rupeavat vähän pelkäämään. Kun itse\nhaagituomari peruuttaa lyönnit -- niin on jo viimeinen päivä käsissä.\"\n\n\"Kenelle hän sitten peruutti lyönnit?\" kysyttiin.\n\n\"Tuolle minun rippikoulutoverilleni -- Antsin ukon, Purilaan\npäivätyöläiselle. Sinähän Jyri hänet tunnet! Hän on jo käynyt oikeutta\nuuden verokirjan tähden. Oli uhattu haagioikeudessa antaa hänelle\nselkään -- ollut jo vatsallaan penkillä ja sotamiehet vitsakimppu\nkädessä -- mutta siitä ei tullut mitään! Laskettu mies niine hyvineen\nmenemään. Ei uskallettu lyödä. Eivät tohdi rikkoa liian julkisesti\nlakia, muuten nousisi kapina ja niin tulisi petos ilmi.\"\n\n\"Minkätähden hän moision kanssa kävi oikeutta?\" tiedusti Sepän Ants.\n\nPurilaan päivätyöläinen niisti nauraen nenäänsä.\n\n\"Vaimoni tähden. Minkätähden rengin vaimon pitää tehdä moisioon päiviä,\nkun ei hän moisiosta ole saanut peltoa eikä huonetta? Onhan tietty,\nettei sitä uuden lain mukaan ole tarvis tehdä. Minulla on nuori\nnainen kotona -- tuhat tulimmaista, minkätähden minun pitää laskea\nhänet moisioon työtä tekemään? Otin ja menin sen asian tähden pitäjän\noikeuteen ja sitten haagrehtiin.\"\n\n\"Ja tahdottiin antaa selkään?\"\n\n\"Noh, väkisten!\"\n\n\"Ja sittenkin pääsit ehjänä pois?\"\n\n\"Ei merkkiäkään minuun koskettu.\"\n\nMiesten pyynnöstä kertoi Purilaan mies seuraavan tapauksen.\n\n\n\n\n16.\n\nANTS VELT KÄY MOISION HERRAN KANSSA OIKEUTTA.[10]\n\n\n\"Kuulkaa, päivätyöläiset\", sanoin minä eräänä päivänä toisille,\n\"minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä\nkellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta\nverokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei\ntarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen\nkuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan.\"\n\n\"Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?\" vastasivat toiset\ntyömiehet.\n\n\"Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi\", virkoin minä. \"Juurun\nherra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo.\"\n\n\"Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin\nmaksamme sinun päiväsi ja aikasi\", vastasivat toiset.\n\n\"Voi te kesäketut ja hätähousut!\" huusin minä. \"Kasvaako teidän\ntakapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun\nJyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen --\nhuomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!\"\n\nTönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme\nkäräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän\noikeuteen, vaan haakenrihterille.\n\nSeuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa\nhaagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: \"Minulla ei ole\ntänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision\nherralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!\"\n\nMinä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään.\nMutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin\nmennä oikeuteen.\n\n\"On minulla päivämies työssä.\"\n\nSeuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla\ntulee kunnan vanhin meille.\n\n\"Noh, nyt lähdemme haagrehtiin.\"\n\n\"Mitä sinä sinne lähdet?\" kysyin minä.\n\n\"Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen.\"\n\n\"Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!\"\n\nMutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: \"Rakas,\nkulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!\"\n\n\"Ole vaiti!\" vastasin naiselle. \"Minä hankin sinulle oikeutta. En voi\nolla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. -- -- -- Lähdetään\nnyt menemään!\"\n\n\"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen\", virkkoi kunnan vanhin\ntoverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.\n\n\"Älä pelkää, Jyri\", koetin minä häntä rohkaista, \"eihän sinulle tehdä\nmitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja\nkatso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on\nkäydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen\nmerkitsee.\"\n\n\"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta\npelkäsivät oikeuteen menemistä\", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp\nnauraen.\n\nLähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta.\nJyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:\n\n\"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee.\"\n\n\"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin\nvaikuttaa\", lausui kunnan vanhin.\n\nKello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa\nhaagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli\nkysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa.\n-- \"Käske tulla sisälle!\" -- Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.\n\n\"Ants Veit.\"\n\n\"Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu\noikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!\"\n\n\"Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä\", vastasin minä. \"Kello\nkymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja\nsanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään,\nkuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi\nsittekään juonut. Minä en ole juovuksissa.\"\n\n\"Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi\",\nvastasi kirjuri. \"Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan\nlähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat\nsitä voisivat latkia!\"\n\n\"En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan\",\nvirkoin minä. \"Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin\noikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho\nkappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta.\"\n\n\"Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat\", virkkoi\nkirjuri. \"Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka\npanee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä.\n-- -- -- Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen\nja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka\nsinulle oikeutta käräjissä jaettiin!\"\n\nTuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun\npelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa\nrukoilemaan ja peruuttamaan kannettani.\n\nKello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä\noikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin:\n\n\"Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa\nja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun\nvaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa\nmoisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle\nkolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa\neikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja\nkäsitöitä?\"\n\n\"Mutta sinun vaimosi elää moision maalla\", virkkaa haagituomari.\n\n\"Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja\nmaksaa verot!\" vastasin minä. \"Ja perheenmiehellähän on lupa pitää\ntyöntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee.\"\n\n\"Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun\nvaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!\"\n\n\"Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies\nantaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa\nsyödä, kun on moision päivätöissä?\"\n\n\"Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!\" karjuu oikeusherra.\n\n\"Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä\", sanoin minä\nedelleen. \"Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee\ntyötä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka,\nniin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon,\nkun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin\nsiitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole,\njolla hän voisi tehdä moision päivätyöt.\"\n\n\"Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!\" ihmetteli Maidlan kunnan\nvanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. \"Etkö sinä\nmuistanut, että olit haagioikeudessa?\"\n\nPurilaan työläisen silmät kiilsivät.\n\n\"Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin\nvaatia oikeutta -- tuli mitä tuli!\" hän vastasi. \"Mutta kuulkaahan\nsitten!\"\n\n\"Sinä laiska koira naisinesi!\" ärisi haagituomari. \"Sinun vaimosi pitää\ntehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää\neläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Lammas on?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Sika on?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Kana on?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\nHaagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua.\n\n\"Mitä hiiden ihmisiä te olette?\" huusi hän. \"Ei ole mitään eläimiä!\"\n\n\"Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta\nannettu\", vastasin minä, \"millä minä sitten eläimiä pidän?\"\n\nNyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle.\n\n\"Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Lammasta?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Sika on?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Kana on?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!\" huusi oikeusherra\nkärtyisenä. \"Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan\neläintä?\"\n\n\"Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään\neläintä\", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. \"Ei sen talon isäntä\nanna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten\nitsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa.\"\n\n\"Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!\" ärjyi oikeusherra kasvot\npunaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos.\n\nMinä jäin yksin huoneeseen.\n\nSamassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää.\nSotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin\nkyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni.\nHaagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin\nrautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli\nveri tulemassa.\n\nSitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra\nkysyi:\n\n\"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?\"\n\n\"En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä.\"\n\nNyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun\nseisomaan, huutaen:\n\n\"Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!\"\n\n\"Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin\",\nselitin minä totisena. \"Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön,\neikä ole minulla evästäkään.\"\n\n\"Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi\", ärjyi haagituomari.\n\"Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää.\"\n\n\"Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla\", huomautin minä.\n\"Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa\",\nsanoin ja rykäsin.\n\nTulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun\nrintapieliini ja sanoi:\n\n\"Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua,\neikä panna vastaan. Mokomakin kötys!\" Mutta minä vastasin:\n\n\"Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni -- kuinka minä\nherraa voin rukoilla?\"\n\n\"Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!\"\n\nLähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan.\n\n\"Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?\"\n\n\"En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!\"\n\n\"Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?\"\n\n\"Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa.\"\n\n\"Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!\"\n\nMinä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin:\n\n\"Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän\nääreen -- niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?\"\n\n\"Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan.\nSotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun\nkummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään.\"\n\nNyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä:\n\n\"Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen\nvaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä\nsaa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!\"\n\nJyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun\nsydämmeni löi vihasta.\n\nNyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini\najettiin huoneesta.\n\n\"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?\" kysyi oikeusherra\nkääntyen minun puoleeni. \"Jos lasket, niin pääset vapaaksi.\"\n\n\"En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!\" sanoin minä ja purin\nhammasta.\n\n\"Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!\" päätti herra.\n\nNyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin:\n\n\"Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja.\nLaskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!\"\n\nSotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu.\nVesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan\nkuulustelemaan.\n\n\"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?\"\n\n\"Seitsemän päivän työläinen.\"\n\n\"Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?\"\n\n\"Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista\nlauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni\ntekee yhden päivän, se on seitsemän päivää.\"\n\n\"Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua.\"\n\n\"Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen\npalvelijansa.\"\n\nOikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät\nmaahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun\nluokseni.\n\n\"No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja\nhakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista.\"\n\n\"Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka\nminut kappaleiksi hakattaisiin!\" vastasin. Samassa valtasi minut\nsellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia\nkahleita ja huusin kovalla äänellä: \"irrottakaa käteni!\"\n\nSotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista.\nMutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi\nkirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi:\n\n\"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?\"\n\n\"Seitsemän päivän työmies!\"\n\n\"Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!\"\n\n\"Minä vastaan oikein.\"\n\nNyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä\nminun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin\nrohkea. Mutta ei mitään -- olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt\ntehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka\nmonen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin.\n\n\"Vait lurjus!\" karjuu hän mulle. \"Luuletko nyt paimenpoikain kanssa\npuhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa.\"\n\n\"En ole herralle valehdellut, puhun oikein\", vastasin minä.\n\nNyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi:\n\n\"Minä panen sinut kellariin!\"\n\n\"Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä\nsittenkään ole pahantekijä.\"\n\n\"Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua\nkellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä!\"\n\n\"Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran\npäälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois\ntinkimään?\"\n\n\"Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan,\nettä jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon\ntuntiakaan palkatta työtä.\"\n\n\"Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?\"\n\n\"Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa\",[12] vastasin minä. \"Eräs\noikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä\nluin.\"\n\n\"Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin\noikeudessa?\" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta.\n\n\"Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään\", nauroi\nAnts Veit. \"Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi\nruvennut pelkäämään.\"\n\n\"No mitä hän siihen sanoi?\"\n\n\"Kuka se oikeusherra oli?\" kysyi haagituomari. \"Tunnetko häntä?\"\n\n\"En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja.\"\n\n\"Sinun pitää tuntea se herra.\"\n\n\"Mutta minä en tunne.\"\n\n\"Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat -- kyllä tuska avaa suusi!\"\n\nKutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen\nhuoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin\nluo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet\nyltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen:\n\n\"Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit\ntoisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene\neteistupaan, siellä saat päätöksen!\"\n\nSiellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin\nvieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet.\n\nOtin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että\nläiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin:\n\n\"Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä\nitseänsä pieksättää!\"\n\n\"Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!\"\n\nAnnoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin\nvatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle.\nNäin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni.\n-- -- --\n\nLuulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan -- mitä\nhittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! -- -- --\n\nSamassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu:\n\n\"Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minua\nhäiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!\"\nJa antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä:\n\"Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä\", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni.\n\"Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden\nkuudenkymmenen lyönnin tähden.\"\n\nKun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen\nkirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi\nsieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa.\nKun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan\nminulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui\novi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut\npuolta sanaa. -- -- --\n\nJyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin\nkoirat. He odottivat minua, että miten minun kävi.\n\n\"Pääsithän kuitenkin pois?\" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa\nkävivät iloisiksi.\n\n\"Pääsin kyllä\", vastasin minä, \"mutta minun pitää vielä mennä takaisin\nsisään.\"\n\n\"Mitä sinä vielä sinne menet?\" huusivat molemmat säikähtäen. \"Etkö sinä\njo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!\"\n\n\"Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää\nviedä\", virkoin minä. \"Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit\nsellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!\"\n\nMutta kunnan vanhin vastaa: \"Mihin minä sen panen, en minä ota!\"\n\n\"Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä\",\nvastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen.\n\nHerra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin.\n\n\"Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä,\nminne sen vien -- vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi\nmuistoksi?\"\n\nVoi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen!\n\n\"Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?\" karjui hän. \"Tahdot\nsaada verisen takapuolen.\"\n\n\"En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin\ntietää, mihin minä tämän kirjan vien?\"\n\n\"Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten\nviet moisioon herrallesi!\" Ja nyt survasi hän minut niskasta\npihalle. -- -- --\n\n\"Nyt veljet, lähdemme rauhassa -- tämä oikeudenkäynti on loppunut\",\nvirkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois.\n\nKello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun\ntäyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin\nmoisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan\nedestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen\neteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän\nkirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun\nkapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen\nmyyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät\nkotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen\nopmannille.\n\n\"Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?\" kysyi\nopman.\n\n\"En ole mitään palkan edestä tehnytkään\", sanoin opmannille.\n\nEi puhunut minulle sitten enää mitään.\n\nToisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle\nsanonut:\n\n\"Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin\nvaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta.\"\n\n\"Noh, laitatko naisesi työhön?\" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti.\n\n\"Enhän minä niin hullu ole!\" nauroi viimeinen. \"Kun kaikki toiset\ntyöläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön\nlaittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan\nkaikilta päivätöitä!\" --\n\nNäin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun\nkirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin\nkäsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä\nlopunkin.\n\n\"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut\nmoision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle\nsiitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta\nvielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan\nminua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä\ntekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun\nperheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin\nemännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle\npellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'\"\n\n\"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea\nkantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!\" Emäntä ei tuonut.\n\nViikko kului. Käsky tuli kotiin. \"Tule moisioon käsityötä hakemaan!\"\nEukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa\nMardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä\ntulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan\nvanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin\nmyöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?\n\n\"Tulimme sinua viemään moisioon\", virkkoi kunnan mies.\n\n\"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?\"\n\n\"Emme me tiedä.\"\n\n\"Kuka kutsui moisioon?\"\n\n\"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa.\"\n\n\"Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle\nsanaakaan\", vastasin minä. \"Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen\nvaljaista, sitten tulen heti!\"\n\nMutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani\npuhuvan ja kysyi:\n\n\"Mitä te meille tulitte?\"\n\n\"Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun\ntyötäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia\nkehrättäväksi!\"\n\n\"Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään\nja toisten naisten päivätöitä poistamaan\", virkkoi vaimo.\n\nOlin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään.\n\n\"Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni\nrautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!\"\n\n\"Noh, lähdetään sitten.\"\n\nPääsimme lähelle moisiota.\n\n\"Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!\"\n\n\"Ethän sinä lähde pakoon?\"\n\n\"En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!\"\n\n\"Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille.\"\n\nKunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana.\n\n\"Niin, Ants on täällä.\"\n\n\"Tule sisälle! -- -- -- Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?\" kysyi\nopman.\n\n\"En ota.\"\n\n\"Etkö todellakaan ota?\"\n\n\"En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin\ntoisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä\ntehdä!\"\n\n\"Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta.\"\n\n\"Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?\"\n\n\"Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin\", lausui opman. \"Jos et, niin\nlähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää\npieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa\novat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain\nkiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta\nkäräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!\"\n\nNäin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi:\n\n\"Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt\nkuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!\"\n\nMinä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan\nvanhin tuli huoneesta.\n\n\"Lähdetään kotiin!\" virkkoi hän.\n\n\"En minä tule\", vastasin minä. \"Minä lähden opmannin puheille vielä\",\nvastasin minä.\n\nLäksin takaisin huoneeseen.\n\n\"Mitä sinä vielä tahdot?\" kysyi opman.\n\n\"Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!\"\n\n\"Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!\"\n\n\"Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni\", vastasin minä.\n\n\"Kuule minun neuvoani\", vastasi opman, \"ota ne pellavat, vie ne kotiin\nja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin\nköyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni\nkäskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana\ntiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin\nlampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä\nsinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään\nvaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa -- joka paikassa on\nmoision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta\nvitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!\"\n\n\"Tapahtukoon opmannin tahdo!\" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni\nmiettinyt.\n\nLäksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle\nja sanoin:\n\n\"Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun\ntarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle\nsellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin\npaljon vaivaa.\"\n\nSanottu ja tehty.\n\nVaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi -- ja rangaistus oli saatu,\nkäsky täytetty.\n\nKahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan\npientä taloa. Herra sanoi:\n\n\"Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä\nmies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!\"\n\n\"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin\ntoivotun paikan -- minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli\nviisitoista vuotta ollut hänen leivässään.\"\n\nNäin kuului tuo pieni, tosi tapaus.\n\n\n\n\n17.\n\nHERBERTIN IHANNE.\n\n\nNeiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin\ntalossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa\nparonittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka\nteki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin\nkiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin\n\"merkillisestä\" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä\nkylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui,\nkuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät\ntunteensa.\n\nSiitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla\nsanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän\nei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen,\njoka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa\nkaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä\nselvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli\nmieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla\nkannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt\nihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa\nkuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko\ntodellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet,\njotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti\ntosi tulla.\n\nNeiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän\nkoetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta\ntai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti,\nmutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai\nmuualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän\nkahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa,\nvarsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että\nheidän välillään mitään erinomaista olisi.\n\nNämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta\nsittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että\ntuo ranskalainen \"mamseli\" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi\npeittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli\nrikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia\nkeinoja. -- -- --\n\nÄidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin\nhuonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan,\nniin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät\nihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.\n\nParonitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli\nnähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti\nMarchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta\nJulietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin\njoka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan\npäätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan\nkanssa kahden kesken.\n\n\"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?\" hän kysyi.\n\n\"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?\" vastasi nuori\nparoni, suudellen äidin kättä.\n\n\"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se\nminua loukkaa\", alkoi paronitar. \"Vastaa minulle, Herbert, onko sinun\nja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?\"\n\nHerbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.\n\n\"Salaista ystävyyttä?\" kertoi hän. \"Minun ystävyyteni neiti Marchandia\nkohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään\ntahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun\nystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta\nminä myös tiedän, mistä se tulee!\"\n\nPojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.\n\n\"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora\", virkkoi rouva von\nHeidegg. \"Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin\nsaada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän\nkuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain\nolojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi.\"\n\n\"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?\"\nkysyi Herbert.\n\n\"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä\nymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä\nasemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä\npalkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä\nvoimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan\nunohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa.\"\n\n\"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei\nhänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä,\npitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo,\njohon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei\npalveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen\ntyötä, äiti.\"\n\n\"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele\ntoista\", vastasi rouva terävästi. \"Mutta olkoon! Minä huomaan sinun\npuheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu,\nkuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi\nkelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja\njos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen\nvakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!\" lisäsi rouva pilkallisesti\nnaurahtaen.\n\nHerbert nosti päätään.\n\n\"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt\n-- sen voin sinulle suoraan sanoa!\"\n\n\"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis\neivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä\nsaattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin.\"\n\nHerbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan\notsalta.\n\n\"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan\", virkkoi hän sitten katsoen\nalas. \"Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito\nvoisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi.\"\n\nParonitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa\nläpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi\noikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.\n\n\"Herbert\", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, \"ei ole kaunista,\nettä sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista.\"\n\n\"En minä laske leikkiä, äiti\", vastasi Herbert. \"Se on minun puoleltani\ntäyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä\ntarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta\nsitten, kun olen tullut selville asiasta.\"\n\n\"Sinä rakastat neiti Marchandia -- luulet häntä rakastavasi?\"\n\n\"Niin, äiti.\"\n\n\"Ja hän sinua?\"\n\n\"Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän\non niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka.\"\n\n\"Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?\"\n\nHerbert nauroi punehtuen.\n\n\"Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan.\"\n\n\"Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?\"\n\n\"Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni.\"\n\nRouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella\nvaivalla saattoi hän pysyä levollisena.\n\n\"Ja jos hän suostuu?\" huudahti hän melkein hätäillen.\n\n\"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne\n-- neiti Marchandin ja minun avioliittooni.\"\n\n\"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme -- et\nmilloinkaan!\"\n\n\"Miksi en, äiti?\" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. \"Tehän minua\nrakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi.\"\n\n\"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun\nvertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!\"\n\n\"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä,\nniin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse\nrikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti.\"\n\n\"Mutta tuon ihmisen sääty!\"\n\n\"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen\nlisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin\nsinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan\nalamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen\nvaltiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa.\"\nRouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta.\nHänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.\n\n\"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä\", virkkoi hän\npurren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja\nlaski. \"Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!\"\n\n\"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi\", huomautti\nHerbert nousten ylös. \"Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi\nvain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi\nestää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä\nvoin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä\nvaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee\nmitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän\non niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet,\nminua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva.\"\n\n\"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!\" huudahti äiti miltei\ntajuttomana.\n\n\"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?\" nauroi Herbert.\n\n\"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle,\narmas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita\ntunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat\nainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen\nja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista.\nJa ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand\nvastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on\nmahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti,\nantakaamme asian käydä omaa rataansa -- väkivallalla ei tässä mitään\nsaada aikaan.\"\n\nParonittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha\nvai suru, on vaikea arvata.\n\n\"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä\nuhkaa!\" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. \"Koeta päästä\nvapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua -- ja sinä\nlahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras\nihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni\nsen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli,\ntunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut\npahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella\ntunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi\nemme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät\nkoko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis,\nkallis lapseni!\"\n\nTuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä\nonnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin\nsen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja\nseurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli\nantanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen\nmielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna\njärkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä\nsaisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja\nrohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa\nhuolehtimaan.\n\nHerbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi\nhänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi,\nmikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen\nhelpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan\ntutkinnon alaiseksi.\n\nHän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja\nmielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa.\nHän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista.\nVihdoin hän kääntyi asiaan.\n\n\"Jaa niin -- mitä minun sinulta vielä piti kysyä\", puhui hän\nrauhallisella, keveällä tavalla, \"äitisi pelkää, että sinä liian paljon\nolet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin -- -- --.\"\n\n\"Hän miellyttää minua suuresti.\"\n\n\"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi\nhäntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen\nkanssaan leikkiä laskea -- olethan nuori ja elonhaluinen poika -- mutta\njos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä.\"\n\n\"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?\"\n\n\"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista\nleikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani\ntehnyt.\"\n\n\"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä.\"\n\n\"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa\nmaailmassa monikin sievä ulkomuoto -- tänään yksi, huomenna toinen,\nylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia.\nPääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas\nnuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista\nkättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten\npitää päättää, harkita ja -- kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua\nharhapoluille.\"\n\n\"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?\" Paroni Heidegg kiinnitti\nkylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.\n\n\"Mitä sinä sillä tarkotat?\"\n\n\"Minä tarkotan\", vastasi Herbert, \"että minun tunteeni neiti Marchandia\nkohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne\nvoisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen\npäättänyt tarkasti punnita asiaa.\"\n\n\"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa\nomaksesi?\"\n\n\"Pidän kyllä, isä.\"\n\nVanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta\nse muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia\nkasvoja.\n\n\"Herbert\", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa\nkuulunut. \"Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin\nmenevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun\nanteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen\nisä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon\nkoettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert.\"\n\nNuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli\nkellonvitjoilla, värisi hiukan.\n\n\"Isä\", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, \"pysyisitkö päätöksessäsi,\njos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?\"\n\n\"Tiedätkö\", vastasi vanha paroni ankarasti, \"minä luulen ettei ihmisen\nonni ole yhden ainoan ihmisen varassa -- ei ainakaan sinun onnesi\nole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa,\nnimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että\nsinä tahdot koettaa.\"\n\n\"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?\"\n\n\"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?\"\n\nHerbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta\nkun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän\nsai lähteä. Häntä oli varotettu -- tuntuvasti varotettu!\n\nNyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka\nkesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut\nheittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan\njärjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen\ntunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä\noli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti\nsanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta\npalveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen\ntulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa\nkoko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka\nolisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen\nrakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada\njotakin täysin arvokasta.\n\nHetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä\nväkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen\nnäki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä\nkellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset,\nsilloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi\ntaistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan\nja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan\nyhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja\ntaisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin\nolisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi\näkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta\nhänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun\nHerbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan\nkeskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää\ntoivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja\nsyrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen\nkoko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät\nkoskaan toteutuisi.\n\nVihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä\nvarmuuteen.\n\nEnnen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä\niltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-,\nsireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa\nnurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten\näänet kaikuivat etäämmällä.\n\nJuliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon\nlankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän\nkysyvänä katsomaan tulijaa.\n\n\"Häiritsenkö?\" kysyi Herbert.\n\n\"Ei, mutta --\"\n\n\"Mutta?\" toisti Herbert hymyillen. \"Tuo mutta ehkä merkitsee, että te\nette toivo minun tänne tuloani.\"\n\n\"Suoraan sanoen -- en\", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.\n\n\"Miksi ette, jos uskallan kysyä?\" tiedusteli Herbert Heidegg melkein\nhämmästyen.\n\n\"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni\", virkkoi\nneiti totisena. \"Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että\ntahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella\ntuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani\nyksin.\"\n\nHuolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä\nJuliettea puolapuiselle tuolille.\n\n\"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta,\nniinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi\nrohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut\nsaada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt\nvihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä\nenää koettako paeta.\"\n\nHän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään\noli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka\nvarovasti.\n\n\"Puhukaa, herra paroni!\"\n\n\"Niin, jos se olisi niin helppoa\", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri\nnousi hänen poskiinsa. \"Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette\nminua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin\ntapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni.\n-- -- -- Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko\nolla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa\nsivuasioihin?\"\n\n\"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni.\"\n\n\"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni\nsyntymäpäivänä?\"\n\n\"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen\nvoi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes\nerikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus.\"\n\n\"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni\ntoteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti\nMarchand.\"\n\n\"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa.\"\n\n\"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun\nolennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin\narveluihin?\"\n\n\"Olen\", vastasi Juliette vakavasti. \"Jos en ole erehtynyt, koetatte te\nosottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi,\nkun en tiedä toistakaan nimeä.\"\n\n\"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?\" virkkoi Herbert rukoilevasti\nja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan\nkäteen, mutta jonka tämä väisti pois.\n\n\"Ei, minä en löydä toista nimeä\", lausui Juliette. \"Enkä tahtoisikaan\ntoista nimeä löytää.\"\n\n\"Te ette tahtoisi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Juliette!\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Neiti Marchand -- suokaa anteeksi\", korjasi Herbert. \"Minua\nmurehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä\nnimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?\"\n\n\"Olkaa hyvä!\"\n\n\"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni\nainoa ja oikea nimi!\"\n\nHeidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti\nrohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin\nhiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen\nlehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten,\nvaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi\nvihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle\nmelkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä\nhäikäisevämmällä loistolla esiintyivät.\n\n\"Herra paroni\", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä.\n\"Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka\noikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut\ntäyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani\ntahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään\ntuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen\nhelpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa\narvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte\nsellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian\nunohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä.\"\n\n\"Minä en erehdy, Juliette\", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi\ntahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. \"Minä olen\ntutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani --\nmutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä\nkohtaan on oikea ja puhdas.\"\n\n\"Te ette antanut minun puhua loppuun\", vastasi Juliette totisena.\n\"Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te\ntunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi\nkoettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän\nmielenrauhaanne.\"\n\n\"Suotta?\" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava\nhämmästys. \"Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?\"\n\n\"Se on vapaa.\"\n\n\"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi\nminun tunteisiini suostua?\"\n\n\"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen\npäätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti\nmiettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua.\"\n\n\"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?\"\n\n\"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte\nsaada minut vaimoksenne?\"\n\n\"Mitäs sitten muuta, Juliette?\"\n\n\"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!\"\n\n\"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te\nminua rakastaisitte, niin voittaisin ne.\"\n\n\"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita\njärkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen\njo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut\nitsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän.\nYksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä\nsiis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä\nerottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin\nhäviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi\nteille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen.\nEnnen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä\ntarpeellinen?\"\n\n\"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!\"\nvastasi Herbert.\n\n\"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?\"\n\n\"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni.\"\n\n\"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg\",\nvirkkoi Juliette lempeästi. \"Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu\nyhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista\ntosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen\nkuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve\nja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan\nja suuruudessaan monta vuotta avoinna. -- -- Te löydätte epäilemättä\nsiellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä\nvastaan elämänne onni -- odottakaa vaan! -- -- -- Eivätkö minun\njärkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?\" lisäsi Juliette hymyillen.\n\nHerbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat\nminuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole\nhellempiä tunteita minua kohtaan.\"\n\nNeiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä\ntaivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät\netelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä;\nkaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään\nlehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat\nkuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa\nvastaan.\n\nJuliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan\nväreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää\nmiestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin\njoku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon,\nhän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille\nominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut\ntuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä\nmiehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei\nhuutaa varottava ääni hänen povessaan -- karkota kaikki houkutukset,\nsinun onnesi ei kukoista täällä. -- -- --\n\n\"Armas ystävä\", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja\nlempeästi nuorta paronia silmiin. \"Johan sanoin, että suotuisimmissa\noloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne.\nTunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo\ntunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään\ntehnyt sitä edistääkseni -- enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään.\nOlen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan\nvoittaa ja sen tulen vastakin tekemään.\"\n\n\"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?\" huudahti nuori paroni melkein\nkiivaasti.\n\n\"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen\nkehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos\nolisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen\nrakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja\nunohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun\nluullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme.\"\n\n\"Mihin te luulonne perustatte?\"\n\n\"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne --.\"\n\n\"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua.\"\n\n\"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi -- niin minulle eivät\nmilloinkaan --. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän\nrauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä\nkummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat\nomaisenne -- teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni -- ja\nvihdoin on teidän koko seurapiirinne --.\"\n\n\"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet -- se on aivan\nvarma!\" huusi Herbert kiihkeästi. \"Ja jos te olisitte minun vaimoni,\nminun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin\nei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata.\"\n\n\"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja\nvaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen\nolemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen.\nMinun täytyy tunnustaa -- teidän seurapiirinne on minulle vieras ja\ntulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme\nei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä\npelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä\ntehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka\ntaholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla\npiirretyt sanat 'ei, ei'.\"\n\n\"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!\" huokasi Herbert katkerasti.\n\n\"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette\nvain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu\nteidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni\nristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas\nystävä, ei meillä ole pakkoa -- se olisi rikos itseämme ja toisia\nvastaan.\"\n\n\"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja\nheidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne\nkotona!\" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon\nneidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen\nvaikutuksensa alaiseksi.\n\nJuliette liikutti myötätuntoisesti päätään.\n\n\"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja -- kuinka\nvaikeaa on niitä toteuttaa -- kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua\nonnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni!\nLainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin\npohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen\njohtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä\nneuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä\nhyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle.\"\n\nLehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä\noli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki\nkiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän\nsattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät\nensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä,\nsitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen\nkädestään maahan. -- -- --\n\nHerbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt\noli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin,\nväsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:\n\n\"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista\nkehotusta, Juliette?\"\n\n\"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin\", vastasi\nneito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta\nmiehestä kuin hyväilyltä. \"Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta,\nkun me tällaisista asioista puhumme.\"\n\n\"Juliette, minähän rakastan sinua!\"\n\nNeiti Marchand nousi ylös.\n\n\"Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy\nminun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä\nystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää\nlähteä lapsia katsomaan!\"\n\n\n\n\n18.\n\nJOLLA VÄKI, SILLÄ VOIMA.\n\n\nHelluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa\nvanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan\nmökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn,\njoka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös\nsilmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla\nkoivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi.\n\nTietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta\nasti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin\nharvoin tavannut Miinaa.\n\nTytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi\nelämästään kertoa.\n\n\"Pritsistä olen nyt erossa\", virkkoi hän, \"ei hän enää tunkeudu\nlähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen\nsilmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi\nminut karvoineen päivineen.\"\n\nÄiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen\nvihdoinkin tapahtui.\n\n\"Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi\nPritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen\nperästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja\nsanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä\nsinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!'\n-- -- -- Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut,\nmutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi\nvielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että\nkylän lapset minua sormellaan osottavat.\"\n\n\"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta\npainajaisesta eroon?\" kysyi Päärn. \"Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi\nkatosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?\"\n\nMiina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja\njonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.\n\n\"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!\" lausui hän.\n\"Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo -- mutta\nsille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on.\nEräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan.\nLuuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin\nviereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty,\nsanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta\nei tule minun vaimoani'. -- 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle\nsudenpassit?' -- 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. --\n'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. -- 'Noh,\ntahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni.\nMinä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!'\n-- Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?\"\n\n\"Miksi emme ymmärrä?\" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan\nalkoi paisua. \"Mitä sitten opman hänelle sanoi?\"\n\nMiinan pää vaipui alas.\n\n\"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli:\n'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja\nolkoon hän vaikka sinun naisesi!' -- -- -- Sehän minua surettaa! Minä\nen kauvan ole siinä talossa palveluksessa -- lähden kerran vaikka\nyösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän.\"\n\nJa nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.\n\nOpman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä -- melkeinpä\nliian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja\npysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti\netäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai\nhartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta\nkiinni. -- Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli\nhän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän\noli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä\nkoputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina\nollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin.\nSeuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.\n\nPäärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä\ntuijotti hän maahan.\n\n\"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!\" virkkoi hän vihdoin.\n\n\"Eihän minulla muuta neuvoa ole!\" vastasi Miina. \"Olisin jo sanonutkin\nitseni irti -- eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää -- mutta\ntiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman\ntalon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa\npahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on\nopmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä\n-- kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin\nrauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!'\n-- -- -- Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle\nluvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt\ntahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän.\"\n\n\"Älä sinä siitä huoli\", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä.\n\"Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!\"\n\n\"Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy\", vastasi Miina\nrohkealla, lujalla tavallaan. \"Hävyttömin on hän silloin kun on\npäissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä\nkaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä\nhumalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan -- käyvät siellä\nusein korttia pelaamassa -- niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri\nsellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven\ntakana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi\npelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee\njo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita.\nSilloin on tietysti taas suuret juomingit.\"\n\n\"Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään -- niin onhan sinulla\nhiilihanko kyökissä?\" sanoi vanha muori.\n\n\"Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen\nkeksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin\nkamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn.\nKyllä saattaa ihminen olla kamala!\"\n\nKun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon.\n\n\"Älä nyt niin kovin pelkää!\" virkkoi hän rauhottaen. \"Onhan minulla\nkädet ja suu, jos jotakin tapahtuu.\"\n\n\"Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet\nmakaamaan\", neuvoi Päärn, \"niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä\ntulee.\"\n\n\"Sen olenkin toisinaan tehnyt\", nauroi Miina. \"Älä luule, etten pidä\nvaraani.\"\n\nTämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen\nrauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei\nruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän\nähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi\nkädellään.\n\nKului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle,\nettä hän aikoi mennä kapakkaan -- vieköön poika hevosen kotiin.\nPäärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli\nharvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.\n\nIlma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi\nruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi\nsataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun\nPäärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti\nsuoraa päätä kapakasta moisioon.\n\nPuistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän\nitselleen tukevan kepin -- varmaankin moision koiria karkottaakseen.\nSitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat\nkäyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut;\nsateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä\nviinakeittiö, sitten paja, sitten \"vanha pytinki\", jossa aittamies\nja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin\nrakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi\nPäärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja\nsaapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä\nkukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.\n\nSillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain\nsäilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti\nPäärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä\ntuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli\ntytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.\n\nPäärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät\nisännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki.\nHuoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja\niloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja\nnäki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen.\nVähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen\nmuoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten\nseassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.\n\nPäärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä\nasettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä\nja selkäänsä -- hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin\nkäsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana\nkuin uneen rauvennut.\n\nMutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui.\nKyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin\nkäskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina,\nlasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision\nkarjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä,\nhevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo\njäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se\npantiin lukkoon.\n\nPäärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun\najan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin\nakkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten\nvallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus.\n\nPäärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten\naivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä\nja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana\nsateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa\noltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän\nkätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn\nnojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien\nvaraan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta\ntunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta\nvastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka\nhänen piti tarkotuksensa toimeen panna -- sitä hän ei voinut mielessään\nselväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden\nhän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on\ntarpeellinen -- tuumasi hän.\n\nHän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen\nmieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että\nopmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli\nennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty.\n\nPäärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä\nei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys\nvallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä\noleviin konjakkipulloihin.\n\nHän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli\nhän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi\nhän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin\nkeltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten\nasetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen\nkuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin\ntuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten\nastui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä\nmielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan\nnenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut\nsilmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta\nsivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen\ntäytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää\nkuvaa.\n\nSitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo,\njoi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän\nrasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa\npöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan.\n\nMutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan.\nJa kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta\nhauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen,\nhyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on\nhyväpäinen mies -- joka tietää, mitä tahtoo! -- -- -- Mutta äkkiä tuo\nhauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn,\nsilmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä\nWinter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin\nikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. -- -- -- Sitten otti\nhän perätysten kaksi ryyppyä. -- -- --\n\nHetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun\nhän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui\njälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn\nhänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri\nhuonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan\nsikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi\nvähitellen toiseen huoneeseen.\n\nPäärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt\noli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli\npitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli\njo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi\nkyökkiin.\n\nOpman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani\nkorvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa,\nkoetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti\nkynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa\novea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai\nsalvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. -- -- --\n\nMutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä,\nkuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului\npimeästä säikähtynyt huuto.\n\nPäärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla.\nAkkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli\npian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa.\n\nPäärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen\nisänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä.\nTuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren,\nvalkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen\nrautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon.\nKeppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle.\nHänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. -- -- --\n\nTyöläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki\nraskaasti rinnassa koristen maahan. -- -- -- Huoneessa vallitsi sitten\nhaudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä\njäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti\nMiinan olevan nurkassa, sängyn ääressä.\n\n\"Älä pelkää, Miina, minä olen\", kuiskasi hän nurkkaan päin.\n\n\"Kuka?\" kuului sieltä sortunut ääni. \"Etkö sinä minua tunne? Minä olen,\nMiina, minä!\" sopersi ääni kysyjälle vastaan.\n\nSamassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi\nlämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen\ntunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä\nuudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä\njälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja\npaiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän\njälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen\nsataa iskuja -- kiivaita, armottomia iskuja. -- -- --\n\n\"Päärn! Päärn!\"\n\nTuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi\nPäärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi\nrajusti temmaten kepin hänen kädestään.\n\n\"Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?\"\n\nPäärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet\njälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta\nMiina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi:\n\n\"Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi -- aijotko murhamieheksi!\"\n\nSana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat\nhervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä\netäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja\njäi istumaan sen reunalle.\n\n\"Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?\" hätäili vapiseva\ntyttö. \"Herra opman!\" lisäsi hän kovemmin, \"herra opman, nouskaa ylös!\"\n\nKun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun\nei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän\nsuonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa:\n\n\"Päärn, hän on kuollut!\"\n\nKesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa\ntulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla\nopmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten\ntiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen\npolvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja\nlaski kätensä hänen sydämmelleen. \"Jumalan kiitos -- sydän lyö!\" Hänen\nruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa.\n\n\"Kylmää vettä päähän!\" kuiskasi Miina.\n\n\"Ensin viemme hänet sänkyyn\", vastasi Päärn.\n\nHän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi\nmakuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja\nnäytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä.\n\nVaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli\nenemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan\nennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä\navasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin\nkattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan\nensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti\nsäikähtävän.\n\n\"Apuun! apuun!\" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten\nsulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen\nsäännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. -- -- --\nMiina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten\nkun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat\nhuoneesta. -- -- --\n\n\"Päärn, mitä nyt?\" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat\nkuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut.\n\nPäärn vaikeni.\n\n\"Mitä sinä oikeastaan täältä hait? Mistä sinä tulit, kuinka pääsit\nsisään? Mikä sinun oli mielessäsi?\"\n\n\"Näithän sinä jo, mitä varten tulin!\" vastasi Päärn vihdoin kylmän,\njäykän rauhallisena. \"Tulin sisään akkunasta ja tarvitsithan sinä minun\napuani. Kysy ennemmin, kuinka tuo toinen tänne sisään pääsi.\"\n\n\"En minä tiedä!\"\n\nPäärn otti kynttilän hellan nurkalta, meni ruokahuoneen ovelle ja alkoi\ntutkia sen lukkoa ja salpaa. Lukossa ei ollut avainta. Salpa roikkui\novipielessä. Nähtävästi olivat sen hennot osat jo ennen vialla, niin\nettä ne vähällä työntämisellä saattoivat murtua.\n\n\"Miksi et pannut ovea lukkoon?\"\n\n\"Olisin pannut, mutta en löytänyt avainta.\"\n\n\"Eikös avain ole aina kyökin puolella?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Avain on sitten aikaisemmin viety pois ja salpa murrettu. -- -- --\nMinä luulen, että tuo tuolla oli ansainnut selkäsaunansa. -- -- -- Joko\nsinä nukuit, kun hän tuli?\"\n\n\"Olin juuri nukkua.\"\n\n\"Noin vaatteissasi?\"\n\n\"Niin. Sinä tiedät, että pelkäsin tätä yötä.\"\n\n\"Siihen sulla kylläkin oli syytä. Odota sinä hiiden hirtehinen, siellä!\nVahinko, pahuus vieköön, etten sinulle enemmän antanut!\"\n\nJa jälleen välähti työmiehen silmissä tuo raivoisa, intohimoinen tuli.\n\nMiina painoi ristissä olevat kätensä hänen rintaansa vastaan ja katseli\nhäntä rukoilevin silmin.\n\n\"Vait, Päärn, vait! Sinä et saa täällä enää tehdä mitään! Sano\nennemmin, mihin me nyt molemmat joudumme?\"\n\n\"Sinullahan ei ole mitään pelättävää\", vastasi Päärn. \"Ethän sinä ole\nmitään pahaa tehnyt. Minä varmaankin saan selkäsaunan, mutta mitä\nsiitä! Ei se ole ensimmäinen kerta.\"\n\nMiinalle nousi vedet silmiin.\n\n\"Olitko sinä sitä vailla?\" nyyhkytti hän. \"Sano, mistä tulit sille\npäälle, että yöllä tulit tänne ja aloit tuota hakata? Mikä paha henki\nsinut tänne toi?\"\n\nPäärn katseli synkästi alas.\n\n\"Mistä minä tiedän\", virkkoi hän vihdoin. \"Itse valitit helluntaina,\nettä hän sinua käy ahdistamassa, kun on päissään ja sanoit, että\nhänellä piti tänään olla suuret juomingit. Noh, tuo pistätti minua ja\nminä tulin.\"\n\n\"Hän voi nyt sinusta tehdä ryövärin ja murhamiehen, ja sinä joudut\nvihdoin vielä rautoihin!\"\n\nSiihen ei Päärn osannut mitään sanoa.\n\n\"Mutta neuvotelkaamme kuitenkin, mitä nyt pitäisi tehdä\", sopersi Miina\nvavisten. \"Mitä me huomenna sanomme?\"\n\n\"Sinä tulet pois täältä -- mitä muuta!\" vastasi Päärn. \"Ehkä hän sinut\nitsekin ajaa pois.\"\n\n\"Mutta sinä?\"\n\n\"Noh minä! Saadaan nähdä, mitä minulle tehdään.\"\n\n\"Ehkei hän tuntenutkaan sinua!\" huomautti tyttö tarttuen kuin hukkuva\nolenkorteen.\n\n\"Mutta kyllä hän sinulta tiedustelee, kuka olin.\"\n\n\"Minä sanon, etten tiedä\", virkkoi Miina äkkiä.\n\nPäärn katseli häntä kiitollisena, mutta pudisti päätään.\n\n\"Se ei varmaankaan mitään auta\", urisi hän. \"Jos miehellä vielä\nvähänkin oli ymmärrystä, niin kyllä hän muistaa, kuka täällä oli, sillä\nnäkihän tuo paholainen minut. Ja jos ei hän muista -- eihän vieras\ntänne voinut tulla, sinun pitää sittenkin tunnustaa, kuka täällä oli.\"\n\n\"Mutta olisihan voinut olla varas.\"\n\n\"Eihän ole mitään varastettu.\"\n\n\"Mitä siitä, aikoi varastaa, mutta opman yllätti!\"\n\nMiina oli unohtanut itkunsa, pyyhkinyt silmänsä ja hänen kasvonsa\nosottivat vain kiihkeätä ja huolellista miettimistä, kuinka pulmasta\nselviäisivät. Päärnun kohtalo häntä liikutti.\n\n\"Mutta varas olisi lähtenyt pakoon eikä olisi ehtinyt ruveta isäntää\npieksemään\", sanoi nuori mies.\n\n\"Noh, eivätkös varkaat karkaa kiinni! Varkaat voivat tappaakin -- etkö\nole sitä kuullut! Olisi voinut tehdä vaikka opmannin ja minut kylmäksi!\nJa hänellä olisi voinut olla tovereita ulkona.\"\n\n\"Mutta minkätähden sitten olisivat jättäneet sinut eloon ja juosseet\npois varastamatta nuppineulaakaan?\" kysyi Päärn, ja vasten tahtoaankin\ntäytyi hänen nauraa Miinan tuumille.\n\n\"No minähän ajoin heidät menemään.\"\n\n\"Kauhalla vai?\"\n\n\"Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin\napua.\"\n\n\"Kuka sen kuuli?\"\n\n\"Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä\nrupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon.\"\n\n\"Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu\", virkkoi Päärn. \"Kyllä hän pian\nsinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä\ntänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure\nminun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta\napua -- niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta\nlyöntiä miehessä vaikuttaa!\"\n\n\"Mutta ajattele, Päärn?\" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen.\n\"Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä\nmeille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua\nahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä.\nEtkö luule, että kaikki tuota nauraisivat.\"\n\nTosiaankin -- tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti\nhuomasi.\n\n\"Tiedätkö?\" kuiskasi hän vastaan. \"Jos hän alkaa siitä puhua -- niin\nanna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä\nrupeaa pelkäämään.\"\n\n\"Mutta kunhan hän vain ei kuolisi\", huokaili Miina. \"Taikka ehkä\nsairastuu pahasti.\"\n\n\"En minä luule\", rauhotti Päärn. \"Päähän hän sai vain yhden ainoan\nkepin iskun -- muualle löin kepillä.\"\n\nPäivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli\ntauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin\nakkunastakin sisään.\n\n\"Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee\", lausui Miina Päärnulle.\n\"Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! -- -- -- Menet\nvarmaankin taas puutarhan kautta?\"\n\n\"Niin sieltä pääsen suoraan puistoon\", vastasi Päärn.\n\nHän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta\nulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan\npensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni.\n\nHän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti\nhänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli.\n\nHän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että\nisäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn\nluo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan.\nTyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten\nhän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei\nvoinut nukkua silmän täyttä. --\n\nIsännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen\npäivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa,\nmutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän\nmakasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi\nhän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin\nitselleen selvitellyt.\n\nTytön sydän alkoi kovasti sykkiä. \"Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!\"\nJo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta\noihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi.\n\nAstuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut\nääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi\nhänet nähdä.\n\nOpman silmäili häntä rauhattomasti vilkuvilla katseilla. Hän katseli\nhäntä kiireestä kantapäähän lausumatta mustaa tai valkeaa. Hän oli\nselällään sängyssä; kun hän tahtoi kääntyä kylelleen, oihkasi hän\ntuskaisesti, jolloin hän irvisti ja ummisti silmänsä.\n\n\"Minä olen hyvin kipeä\", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. \"Minun\npääni on aivan haleta. Kasta liina etikkaan ja pane se pääni ympärille.\"\n\nTyttö täytti heti käskyn. Hän kastoi pyyhkeen etikkaan ja sitoi sen\ntaitavasti sairaan isännän pakottavaan päähän.\n\n\"Anna minulle nyt lasi keltaista viinaa\", käski opman. \"Katso, pullo on\nvarmaankin salin pöydällä.\"\n\nPian täytti Miina tämänkin toivon. Isäntä joi lasin elähdyttävää\njuomaa, maiskutti suutaan ja joi sitten vielä toisen ryypyn. Ähkien\nvajosi hän jälleen vuoteelle.\n\n\"Eikö herra opman tahdo syödä?\" kysyi Miina hiljaa ja nöyrästi.\n\nHerra pudisti pahan tuulen näköisenä päätään.\n\n\"Ei vielä!\"\n\nVäkevä viina vaikutti lamauttavasti sairaaseen. Hänen silmänsä\nummistuivat ja Miina huomasi, että hän uudestaan nukkui. Vasta tunnin\nperästä heräsi opman taas ja kutsui tyttöä. Hän tahtoi saada syödä\njotakin hapanta -- \"kurkkua tai silliä etikan ja sipulin kanssa, taikka\nmitä hyvään oikein hapanta -- -- --.\"\n\nMiina kantoi kaikkea, mitä vain talossa hapanta oli. Herra käski tuoda\nsängyn ääreen pienen pyöreän pöydän ja söi vuoteessa. Miinan piti\nsyömisen aikana seisoa vieressä.\n\nÖisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi\nkovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä\nluuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes\npuhuisi, jos jotakin pyytäisi!\n\nIsäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina\najatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen\nlaskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan.\n\nKun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman\nkäski hänen jäämään. \"No, nyt tulee!\" ajatteli Miina ja hänestä tuntui\nkuin olisi sydän lyönyt kurkussa.\n\n\"Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?\" kysyi opman ja kiinnitti\nkiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen\ntyttöön.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Völlamäen Päärn.\"\n\nSen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan\nliikkunut. Opman siis muisti kaikki.\n\n\"Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut.\"\n\n\"Ei milloinkaan?\"\n\n\"Ei tässä talossa.\"\n\n\"Mutta viime yönä?\"\n\nMiina ei tiennyt, mitä vastata. Pitikö hänen salata, valehdella vai\npuhua totta?\n\n\"Ei hän viime yönäkään ollut minun luonani\", virkkoi hän vihdoin.\n\nOpman katseli häntä kuin haukka.\n\n\"Valehdellakin osaat\", sanoi hän, ja ilkeät rypyt ilmaantuivat hänen\nsuunsa ympärille. \"Luuletko, etten tuntenut häntä? Seisoittehan\nmolemmat tässä minun vuoteeni ääressä. Tahdoitte tappaa minut -- te\nmolemmat!\"\n\nMiina huomasi, että tässä ei olisi salaaminen eikä valehteleminen\nauttanut, ja päätti puhua kaikki aivan suoraan.\n\n\"Päärn ei ollut minun luonani makaamassa, mutta hän tuli minulle apuun.\nMinä en siitä tiennyt mitään. Hän oli ollut puutarhassa piilossa. Kun\nherra opman pyrki luokseni, niin minä huusin ja hän hyppäsi kyökin\nakkunasta sisään ja tuli väliin. Päärn on minun sulhaseni.\"\n\n\"Kuinka hän tiesi puutarhassa vartioida?\"\n\n\"Minä sanoin hänelle helluntai pyhinä, että opman pyrkii minua\nahdistamaan, kun pää on täynnä ja että meillä on lauvantaina juomingit.\nHän oli tullut katsomaan, mitä yöllä tapahtuu, ja näki kuinka opman\nyöllä mursi oven auki.\"\n\n\"Mursin auki?\"\n\n\"No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi\non rikottu.\"\n\n\"Sitä en minä ole tehnyt\", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti\nsilmiään. \"Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein\nkiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä -- minulla oli paha\nelämä.\"\n\nMiina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia,\nkuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus\njotakin auttaa.\n\n\"Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä -- minä panin\nennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu --\nsen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on\nottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä\ntänään. -- -- -- Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että\nopman öisin ahdistaa palvelustyttöään.\"\n\n\"Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?\"\n\n\"Se ei ole valhe!\"\n\n\"No, saammehan nähdä, ketä uskotaan -- sinua vai minua!\" huusi isäntä\nWinter.\n\nKun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä\npuheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita\nkasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti\nopmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui\nhän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski\nhän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku\nuhkaus.\n\n\"Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!\"\nalkoi hän uudestaan. \"Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään\nryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna!\nIhmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla\npäähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini\nrikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään -- koko ruumis on kuin\ntulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. -- -- -- Tiedätkö,\nMiina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen\nisäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!\"\n\n\"Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen\", vastasi tyttö.\n\n\"Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär.\n-- -- -- Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?\"\n\nWinter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan,\nantaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä,\nkun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä:\n\n\"Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi!\nNiin totisesti kuin olen moision opman -- sen te saatte! Teidän pitää\nvielä minua oppia tuntemaan!\"\n\nKun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi\nvuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli\nkuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta\nsanaakaan ei tullut kuuluville.\n\n\"Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään\", lisäsi opman tyynemmästi,\n\"annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa\nlyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille\npahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus --\nse on vanhastaan tietty.\"\n\n\"Eikö -- herra opman -- voisi meille -- antaa anteeksi\", lausui tyttö\nvärisevin huulin.\n\nOpman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään.\n\n\"Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin\nmurhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi\nsielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta\nsaatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä\nlihamöhkälettä.\"\n\nTuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin\nkarvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan\npuhumattomaksi ja häntä se huvitti.\n\n\"Herra opman -- voisitte ehkä sentään meille -- antaa armoa\", rukoili\nMiina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua\npolvilleen kovan kiusaajansa eteen.\n\n\"Ei\", huusi tämä ankarasti. \"Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän\ntaa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa\nvankikyydillä kaupunkiin. -- -- -- Nyt voit mennä! Tunnin perästä\ntahdon saada puolista.\"\n\nKun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui\nhänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui\ntodellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä,\nettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän\nvihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään\nruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat\nsoivat. Joka askeleella hän voivotti.\n\nHitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä\nriippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin\nhuolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen.\n\nEnsisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja\nkuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein\nsurman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta\npäälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! -- -- -- Kun hän sitten\nastui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen\nsäikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö\noli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten\nkeltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä\nseinään ja kapakassa saanut selkäänsä! -- -- -- Vihaisesti pudisti\nopman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä.\n\nNyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan\nyltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt\nmitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa\nselkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää.\nJa mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja\npitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin\npadanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista!\nVihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia\nnyrkkejään. \"Odota sinä, hirtehinen\", näytti hän lausuvan, \"kyllä me\nsinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!\"\n\nÄhkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti\nsuutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten,\nkun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän\nnojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen\nalle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä\nja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella\nkuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen\npikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta\nkuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän\nhyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: \"Sinä olet minulla kuin silakka\nvartaassa!\"\n\nSyötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti\npakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan\nkanssa melkeinpä lempeällä äänellä.\n\n\"Sinä rukoilet minulta armoa\", alkoi hän. \"Niin, jos vain tietäisin,\nettä sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi,\nniin voisi siitä ehkä vielä puhua.\" -- -- --\n\n\"Mitä minun pitäisi tehdä?\" kysyi Miina hiljaa.\n\n\"Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi\", puhui opman\nedelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, \"minä en laittaisi\nSiperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen\nisännäksi. -- -- -- Mutta sinähän olet uppiniskainen.\"\n\n\"En, herra opman, minä en ole uppiniskainen! Minä palvelisin herra\nopmannia uskollisesti ja tekisin kaikki, mitä minulle käsketään.\"\n\n\"Soo! Saa nähdä!\"\n\n\"Herra opman antaa siis anteeksi?\"\n\n\"Saamme nähdä, saamme nähdä!\" sanoi Winter.\n\n\"Mutta herra opmannin ei pidä ainoastaan minulle antaa anteeksi --\nPäärnun tarvitsisi myös saada anteeksi.\"\n\n\"Ohoo -- vai tuolle hirtehiselle armoa!\"\n\n\"Niin! Mitä minä muutoin siitä hyödyn, jos minua yksin armahdetaan?\"\n\n\"Onko hän sinulle sitten niin kallis?\"\n\n\"Onhan hän minun sulhaseni.\"\n\n\"Noh, voisithan minuakin vähän hyvänä pitää\", virkkoi opman, vilkaisten\ntyttöön konjakkipullon takaa. \"Sitten voisimme jonkun sanan puhua sinun\nsulhasesikin armahtamisesta.\"\n\nMiina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä\nkarata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota\näänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen.\n\n\"Saamme nähdä, saamme nähdä\", toisti hän nousten hitaasti ylös ja\nmennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa.\n\"Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä\nmies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää\npalvella -- -- --.\"\n\nOpman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet\nherättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina.\nIstuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut\nenää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja\nvielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden\nruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria\nja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin\npitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli\nottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön.\nTytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata.\n\nKello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan\nseisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi\nhieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän\nruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse.\n\nKyökissä oli kaikki hiljaista.\n\nOpman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi.\n\n\"Ahaa!\" ajatteli isäntä.\n\nHän astui sisään.\n\n\"Miina!\" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä\nnurkkaa.\n\nVastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä\nkädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. --\n\nHän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja\nhänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän\nkoetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. -- -- --\n\nÄäretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että\nvapisi. -- -- -- Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista --\npilkkaa! Häntä pidettiin narrina! -- -- --\n\nMutta samassa valtasi hänet toinen tunne -- pelko. Hän silmäili\npelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka\noli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko\nse todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu\nvaltasi hänet.\n\n\"Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!\"\najatteli hän. \"Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli\ntyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen\nluonto tunnettu.\"\n\nJa herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten\njuoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut\nrauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne\nkiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista\nmakuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja\nasetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä.\n-- -- --\n\nUnesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän\nkyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän\nkoitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen.\n\nKun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa.\n\n\"Missä olit yötä?\"\n\n\"Aittamiehen luona.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\nLiekehtivä puna nousi Miinan poskille. Hän ei vastannut.\n\n\"Miksi et ollut kotona!\" ärjyi opman kauhean vihaisena.\n\n\"Minä pelkäsin!\"\n\nKaksi kovaa lyöntiä sai tyttö vasten suuta, niin että nenästä alkoi\nveri juosta. -- -- -- Opman pyörähti ympäri ja meni ulos kyökin ovesta.\n\nNoin puolen tunnin perästä tuli hän jälleen kotiin ja kutsui tytön\nhuoneeseen.\n\n\"Lähde paikalla talliin -- vahti jo odottaa! -- -- -- Sinun toverisi\nviedään kädet sidottuina haakenrihterin luo!\"\n\n\n\n\n19.\n\nKELLÄ VALTA, SILLÄ OIKEUS.\n\n\nLähteissään kyökistä oli opman Winter suoraa päätä mennyt \"ylös\".\n(Sanalla \"ylös\" tarkotettiin tavallisesti herrasväen rakennusta.)\nHänen käyntinsä oli jo aivan varma ja liikkeet joustavat, sillä\nselkää, vaikka kyllä vielä hellä, ei enää pakottanut ja kuhmu päässä\nei myöskään enää kovin vaivannut. Mutta vaikka tuska olisikin ollut\nsuuri -- niin ei hän olisi sitä näyttänyt moision pihassa, jossa\nihmisiä liikkui. Asiahan tuli tietoon syyllisten rankaisemisesta, jos\neivät siitä jo itse olleet puhuneet, ja opmannin piti pelastaakseen\nkunniaansa näyttää, että vaikka hän oli työläiseltä saanut selkäänsä,\nniin ei kuitenkaan niin paljon, että se antaisi aihetta suurempaan\nvahingon iloon. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, ettei talonpojalla ollut\nlähimmäisen rakkautta, jos moision käskynhaltijalle jokin onnettomuus\ntapahtui.\n\nMutta heti muuttui opmannin terveyden tila, kun hän pääsi paronin\nkirjoitushuoneeseen. Mies, oli aivan murtunut ruumiin ja sielun\npuolesta, oli viallinen. Hänellä tuskin enää oli henkeä jälellä\nja sekin vähä oli joka hetki menemässä. -- -- -- Hän ei ensinkään\nerehtynyt, kun luuli täällä löytävänsä myötätuntoisuutta.\n\n\"Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?\" huudahti vanha saksa heti\nhuomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä\nja käyristyneen vartalonsa.\n\nHuolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo\nmaanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin\npeltokarttaa.\n\nIsännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen\nherrojen huomata ontumistaan ja virkkoi.\n\n\"Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa!\nEi paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien\nkäsissä -- omissa huoneissani ryövärien käsissä!\" lisäsi hän painavasti.\n\n\"Mitä minä kuulen?\"\n\n\"Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän\nmakasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja\nnytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. -- -- --\nHerrat lupaavat, että nojaudun tuoliin.\"\n\nParoni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä\nkäsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi\nliikutettuna.\n\nKului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan\nkolkkoa tapausta.\n\nHän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden\npalvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä\ntahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä\noli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut.\nEi hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli\nkuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai\nakkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin\nakkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta\nei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä\nkerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän\nolallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki\noli ollut pimeää.\n\n\"Miina, sinun luonasi on joku poika!\" oli opman huutanut.\n\n\"On kyllä\", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti.\n\n\"Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti\nja häpeä!\"\n\n\"Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!\" oli sitten miehen\näänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut\nhirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä,\njosta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka\ntyttö oli sanonut: \"Anna hänelle hyvästi, Päärn!\" sitten oli hän mennyt\ntiedottomaksi. -- -- --\n\n\"Sehän on kuulumatonta!\" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen.\n\nHerbertkin pudisti totisena päätään.\n\nKun hän seuraavana aamuna oli toipunut -- kertoi opman edelleen -- oli\nhän löytänyt itsensä sängystä -- koko ruumis kuin nyletty ja survottu.\nHe olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla\nrusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö\nherrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä?\n\nEivät tahtoneet -- uskoivat muutenkin.\n\n\"Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?\" huusi\nvanha paroni vihasta kiihtyneenä.\n\n\"Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä\", vastasi Winter.\n\n\"Mikä Päärn se oli?\"\n\n\"Kuka muu kuin Vôllamäen!\"\n\n\"Uudentuvan päiväläinen?\"\n\n\"Se sama!\"\n\n\"Oo, tuon murhamiehen minä tunnen!\" huusi vanha paroni. \"Ei ole\nensimmäinen kerta, kun se mies tappelee.\" Ja hän selitti pojalle, mitä\nhän jo ennen tiesi Päärnun väkivaltaisista töistä. Herbert huomasi,\nettä heillä oli oikean ryöväripäällikön kanssa tekemistä.\n\n\"Häntä pitää nyt kerran oikein tuntuvasti opettaa\", lausui vanha\nparoni. \"Hän näkyy olevan parantumaton.\" -- -- --\n\n\"Herbert, ole niin hyvä ja kirjoita kanne haagioikeuteen! Vaadi\nmolemmille kovinta rangaistusta!\"\n\n\"Molemmille?\" kysyi nuori paroni. \"Lähetämmekö tytönkin oikeuteen?\"\n\n\"Miksi emme?\"\n\n\"Heillehän siellä annetaan ruumiinrangaistusta -- ehkä tytön voisi\nsiitä vapauttaa?\" huomautti Herbert äänellä, josta kuului tyyntä\nvastustusta.\n\n\"Jälleen uutta!\" nauroi vanha paroni. \"Tahdotko väkisin antaa ihmisten\njoutua hukkaan? Sinuunkin näkyy tuo uudenaikainen hentomielisyys\nvaikuttaneen -- sehän on nyt muodissa -- mutta siihen eivät moision\nisännät taivu.\"\n\n\"Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa\", ehdotti vanhan\nparonin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. \"Kun hän on minun\npalvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos\nherrat paronit suostuvat.\"\n\nPäätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn\nhaagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin\npyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista.\n\nHerbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön\nrangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta -- Miinahan\noli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään -- niin hän vihdoin\nrauhotti itseänsä. \"Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää\nrankaisematta\", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti\nPäärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina\nja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan\nja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen.\nNyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön\npieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa\noli hän jälleen suora ja terve mies. -- -- --\n\nVoi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla \"ylhäällä\"! Teille ei\nkummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta.\nHeidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä\nkannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa.\nSentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta\n-- moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset\nkertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he\nvalehtelisivat, nuo kurjat! -- -- --\n\nKeväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean\nviheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja\nmetsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa\nja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan.\n\nTänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle\nverinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät\nhätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen,\nkuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi.\n\nSillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä\nlukemassa. -- Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin\nvieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen\nnäköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi\nitkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee\nniitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja\nhänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä.\n\n\"Anna kuivalta -- sitten suolavettä päälle\", urisee hän vahtimiehelle.\n\"Joutuin penkille!\" karjuu hän kääntyen tytön puoleen.\n\nVahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet.\nArmottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä\ntummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi.\nJa joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä\nkiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja\nlähtevät pyristen lentoon. -- -- --\n\nOpman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta\nkahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää.\nRangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää\nsaada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa -- mutta opman\nseisoo ja vaikenee -- vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on\ntullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat\nniin hukassa.\n\n\"Kyllä!\" huutaa hän vihdoin, ei helpotuksesta huoahtaen, vaan\nkärsimättömästi. \"Jää penkille paikoillesi!\" karjuu hän tuskissaan\nkiemurtavalle tytölle.\n\nVahti tietää, mitä hänen nyt pitää tehdä. \"Verinen iho on valettava,\nettei liha mene hukkaan\", niinkuin kansan pilkallinen sananlasku\nkuuluu. Hän ottaa rätin pytyn päältä ja heittää veden tytön veriseen\nselkään. Hurja huuto kuuluu tytön suusta; hän karkaa ylös penkiltä,\nniinkuin olisi hänen koko ruumiinsa tulessa. -- -- --\n\nVesi, jolla hänen haavojaan pestiin, oli silakan suolavettä.\n-- -- -- Herra paroni ja opman tiesivät, mikä oli talonpojan iholle\nterveellistä. --\n\nEi kukaan ollut huomannut, että tuo huvittava näytelmä oli vielä yhden\nhenkilön puoleensa vetänyt. Tallin toisesta ovesta oli kupias hiipinyt\nsisään, jäänyt soimen taakse seisomaan ja ilkkuvin katsein tarkastanut\nvahdin työtä loppuun asti. \"Tuossa nyt on se ylpeä, nenäkäs tyttö, joka\nminut rohkeni luotaan karkottaa!\" ajatteli hän silmät kiiluvina ja suu\nirvessä. Hän tahtoi sen huutaa niin kovalla äänellä, että tyttö sen\nolisi kuullut, mutta pelkäsi opmannia. Kohta, kun opman katosi tallin\novelta, astui hän käännellen ja väännellen itseään piilopaikastaan\nesille ja jäi seisomaan nyyhkivän tytön eteen, joka vavisten järjesti\nvaatteitaan.\n\n\"Neiti sai kaiketi ensimmäisen kerran tallissa opetusta\", alkoi Prits\nhävyttömästi pilkaten.\n\nTyttö ei katsokaan häneen.\n\n\"Kyllä oli kamala ulvominen! Minunkin kävi mieleni pahaksi. Mutta mikä\nsinun kasvoissasi on? Kuka sinua tuohon on raapinut?\"\n\nMiinan poski oli opmannin lyönnistä turvonnut, hänen toinen silmänsä\npunainen kuin paise.\n\n\"Katso\", pilkkaa armoton mies edelleen, \"jos olisit tullut kupiaan\nrouvaksi, niin et olisi tuollaiseen häpeään joutunut. Nyt olisit\nkunnioitettava vaimo, johon kukaan ei uskaltaisi koskea.\"\n\nMiina kääntää hänelle sanaa lausumatta selkänsä ja tekee lähtöä. Mutta\ntuo korska äänettömyys kiihdyttää ilkeää ihmistä. Hän puristaa raa'asti\ntytön veristä ihoa ja kysyy:\n\n\"Ottiko kipeää? Puhu toki!\"\n\nNyt kääntyy Miina ja sylkäsee häntä suoraan silmiin.\n\nIlkeä kirous kuuluu kupiaan hammasten välistä, hänen nyrkkinsä kohoaa\nlyödäkseen, mutta vanha vahti, joka tuon kaiken on nähnyt, astuu\nkiireesti väliin.\n\n\"Jätä tyttö rauhaan\", hän urisee. \"Eikö hän jo ole saanut osaansa, vai\nmitä?\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu?\" huutaa kupias.\n\n\"Mitä sinä tytöstä tahdot?\" vastaa pahan näköinen ukko, jolla kuitenkin\nvielä on oikeudentuntoa sydämmessä. \"Onko tuo nyt miehen työtä, ruveta\nrangaistua ihmistä vielä pilkkaamaan?\"\n\nJa antaen Miinan edellään astua, lähtee hän tallista, mutta Prits\nseuraa kiroillen hiukan matkaa perässä. Sitten nähtyään vanhan paronin\nseisovan moision pihassa, kääntyy hän äkkiä syrjään.\n\nTiellä opmannin asuntoon päin tulee palvelustyttö Mai Miinaa vastaan.\nTämä ei tahdo häntä ensin tunteakaan. Miinan kasvot ovat opmannin\nlyönnistä ja itkusta aivan turvonneet.\n\n\"Miina!\" huutaa Mai vihdoin säikähtäen. Miina tarttuu hänen käteensä ja\nvetää hänet mukanaan. Hän on löytänyt ihmisen, jolle saattaa valittaa\nhätäänsä. He menevät moision puistoon, istuvat suuren lehmuksen alle\npenkille ja Miina kertoo tytölle onnettomuutensa.\n\nMai kuunteli ristissä käsin. Hänen kauniit siniset silmänsä, valkeat\nraittiit kasvonsa katselevat myötätuntoisina itkevää kertojaa.\n\n\"Tiedätkö\", virkkoi hän vihdoin, \"tuon kerron Tohverille ja tämä puhuu\nkouluneidille. Hän on hyvin armas saksa. Kyllä sitten kouluneiti ottaa\nnuoren herran tilille! Nuori herra on hänen peräänsä kuin hullu.\n-- -- -- Se kyllä ei enää sinua auta\", lisäsi hän, \"mutta opman\notetaan lujille. Mokomakin, hävytön valehtelija!\"\n\n\"Minusta ei ole väliä\", nyyhkyttää Miina. \"Mutta Jumala tietää, mitä\nPäärnulle tehdään! Opman sanoi, että hän kädet sidottuna viedään\nhaagioikeuteen, siellä pannaan rautoihin ja piestään kujajuoksussa. Ja\nsitten laitetaan elinkaudeksi autioon maahan!\"\n\n\"Milloin hän sinne viedään?\"\n\n\"Hän varmaankin jo on viety\", vastasi Miina, joka ei tiedä, että Päärn\nvasta huomen aamuna sinne viedään.\n\nMai koettaa lohduttaa onnetonta. \"Onko sitä kuultu, että ihmistä, joka\nei ole ketään tappanut eikä kenenkään huonetta polttanut, lähetetään\nautioon maahan! Opman on varmaankin sanonut sen vain pelottaakseen\nsinua.\" -- -- -- Silloin Miinakin onnekseen muistaa, että opman\nhänetkin oli uhannut laittaa haagioikeuteen ja Siperiaan, vaikka häntä\nnyt vain moision tallissa rangaistiin. Tuo häntä vähän rauhottaa\nPäärnun kohtaloa ajatellessaan.\n\nTytöt eroavat pian, sillä Mai pelkää rouvan häntä odottavan.\n\n\"Et suinkaan sinä tuollaisen luo enää jää?\" kysyy hän vielä Miinalta.\n\nTämä pudistaa kiivaasti päätään.\n\n\"En, suoraan menen kylään, -- pankoon pahakseen tai ei\", vastaa hän.\n\"Isä tulkoon noutamaan kirstuni.\"\n\n\"Vahinko, ettei kouluneiti ole tänään kotona\", valitti Mai. \"Läksi Ada\nneidin kanssa eilen kaupunkiin. Mutta kohta, kun hän illalla tulee,\nlaitan Tohverin hänen luokseen. Jos Päärnkin vielä on vaarassa, niin\nsaa ehkä avun.\"\n\nMai kiirehti päärakennusta kohti, mutta Miina astui hitaasti ja\nvaivaloisesti liikkuen, puiston läpi. Siitä joutuu hän kylään päin\nvievälle tielle. Hänellä on tuskin neljä virstaa käytävänä, mutta hän\non melkein pari tuntia tiellä ja kun hän vihdoin pääsee Ristmäelle, on\nhän niin väsynyt, että tuskin jaksaa nostaa jalkaansa yli kynnyksen.\nItkien heittäytyy hän säikähtyneen äidin syliin ja huutaa:\n\n\"Teidän uusi talonne on kallis. Vertakin siitä vaaditaan. Minä tein,\nmitä voin. Anna minun nyt vähän levätä!\" -- -- --\n\nSeuraavan päivän iltana on Uudentuvan mökissä jälleen suuri selän\nvoiteleminen. Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle ei ole\nleikintekoa, se kaataa tukevammatkin miehet kuin Völlamäen Päärn\npariksi päiväksi vuoteelle. Sidotuin käsin, niinkuin joku ryöväri\ntai murhamies -- niin oli opmannin kova käsky -- vietiin hän kunnan\nvanhimman saattamana haagioikeuteen, siellä täytyi hänen kuulla itseään\nhaukuttavan häpeämättömäksi valehtelijaksi ja kurjaksi tappelijaksi ja\nsitten vastaanpanematta penkillä kärsiä armoton rangaistus. Nyt voiteli\nhellä äiti jälleen veriseksi lyötyä selkää väkevällä viinalla ja sekaan\ntippuvilla kyyneleillään ja antoi pojalle hyviä neuvoja, kuinka ihmisen\npitää moision herroja vastaan aina olla alamainen ja varovainen, jos ei\ntahdo menettää terveyttään ja elämäänsä.\n\n\"Muista isääsi, poikani, muista isääsi!\"\n\nMutta muistiko hän?\n\n\n\n\n20.\n\nUUTTA LAKIA TUTKITAAN EDELLEEN.\n\n\nUudentuvan Jyri tapasi pyhäpäivänä, 25:nä toukokuuta Juurun kirkolla\njälleen sukulaisensa, Mahtran kunnan vanhimman ja taas kääntyi puhe\nuuteen lakiin.\n\nSepän Antsilla oli Jyrille paljonkin puhumista. Hänellä oli jälleen\nollut Mahtran opmannin kanssa asiasta sananvaihto ja kaupungissa oli\nhän myöskin käynyt kysymässä neuvoa tutulta kauppamieheltä, joka oli\nsaanut opetusta kolmessa kielessä.\n\n\"Läksin pyhien jälestä moisioon opmannilta ohria vaihtamaan\", kertoi\nAnts Jyrille kirkkopihassa hauskan päärynäpuun alla. \"Vein hänelle\nsuuria ohria ja otin häneltä maaohria sijaan.\" Olemme juuri asiaa\ntoimittamassa, kun opman samassa virkkaa:\n\n\"Kuule Ants! Minkätähden sinä helluntaipyhinä kirkkoherralle väärin\nselitit uutta lakia?\"\n\n\"Kuinka minä väärin selitin?\"\n\n\"Noh, sinä olit sanonut, että sen, jolla on yhdeksän tiinaa peltomaata,\ntulee tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää eikä muita päiviä ole\nyhtään. Sitä juttua puhutaan nyt koko maakunnassa.\" Minä vastasin:\n\n\"En minä kirkkoherralle mitään selittänyt -- kävin itse kirkkoherralta\nselitystä pyytämässä, ja kirkkoherra sanoi mitä lakikirjan 127\npykälässä asiasta puhutaan.\"\n\n\"Ants, Ants\", vastaa opman minulle, \"älä rupea omaa nahkaasi\nkauppaamaan! On niitä voimakkaimpiakin miehiä kuin sinä. Kirkkoherra\non sanonut, että sinä olit lakia niin selittänyt, ettei aputöitä enää\nolisi; tiedätkö Ants, jos nyt lähdet oikeuteen, niin uppoat kuin\nveteen! Niin sanoi Paunkylän herra. Tiedäthän itsekin, että Paunkylän\nherra nyt Triigin virkaa hoitaa haagituomarina. Kyllä hän tietää, mitä\nsinulle tekee.\"\n\n\"Huomasin kyllä, että hän minua rupesi pelottelemaan\", puhui Ants\nTertsius edelleen, \"mutta olenko minä sitten niin arka mies, että\nheti häntä jalkain välissä vannon? -- -- Jo seuraavana päivänä läksin\nkaupunkiin. Lakikirja tietysti mukana. Luulin että sieltä jostain\nsaisin venäjänkielisen kirjan, mutta en mistään.\"\n\n\"Mistä sinä sitä kävit kysymässä?\"\n\n\"Maa-oikeudesta. Ei laskettu puheillekaan! Kaikki oikeusherrat ovat\nmoision isäntiä -- tekevät, mitä tahtovat. Yksi ärjyi: 'Sinä oinas,\nethän osaa valtakunnan kieltä lukeakaan, mitä sinä venäjänkielisellä\nkirjalla teet?' -- -- -- Läksin sitten lainauskassan palvelijalta\nneuvoa kysymään. Se oli myös vähän ylpeä herra. Vastasi ottavansa\nvain moision isäntiä puheilleen. -- -- -- Eipä ollut sitten muuta\nkuin läksin omakielisine kirjoineni kauppiaan luo.\"\n\n\"No, mitä hän sanoi?\"\n\nAnts pudisti katkerasti päätään.\n\n\"Ei juuri mitään! Tuo mies teki niinkuin olisin pyytänyt häntä\nvarastamaan tai varkautta suojelemaan. -- -- -- Otan lakikirjan esille\nja pyydän, että hän minulle selittäisi, mitä 127 pykälässä orjuudesta\nsanotaan. Hän vastaa:\n\n\"Vie pois! En minä tahdo loppuijälläni rautoja kantaa! En minä tohdi\nsinulle puhua yhtään sanaa!\"\n\n\"No noh, tämähän on keisarin laki, miksi ei siitä siis tohdi puhua?\"\n\n\"Jumalan tähden, ei sanaakaan! Suworowhan on kovasti kieltänyt, että\njos koulunkäynyt mies sitä kirjaa kansalle alkaa selittää, niin hän\nsaa olla raudoissa elinikänsä. Älä sinä koeta ketään saada itsellesi\nselittämään tuota kirjaa\".[13]\n\n\"Ja silleen asia sitten jäikin?\" kysyi Jyri.\n\n\"No niin! Tulin kaupungista niine hyvineni takaisin.\"\n\n\"Eikös ole paholainen irti!\" sadatteli Uudentuvan perheenmies pettyneen\nnäköisenä. \"Laki on, mutta selitystä ei saa miltään puolelta! Juuri\nkuin olisi joku salainen asia!\"\n\n\"Niin, niin\", heilutti Ants päätään. \"Saksojen käsi on raskas.\"\n\n\"No, mikä sitten nyt neuvoksi? Mitä Mahtran miehet ajattelevat?\"\n\n\"Minut on kutsuttu maanantaiksi moisioon -- herra on siellä\", vastasi\nSepän isäntä. \"Saa nähdä, mitä hän sanoo. Miehet tahtovat vaatia uusia\nkontrahteja ja nyt ennen kaikkea päästä vapaaksi sonnanvedosta. Tulevat\nvarmaankin tänä iltana minun luokseni jälleen ja tahtovat neuvotella.\"\n\nUudentuvan perheenmies katseli miettien maahan.\n\n\"Tiedätkö Ants\", virkkoi hän sitten päätään nostaen. \"Ota minut mukaasi\nvankkureillesi ja vie Mahtraan! Minä tahtoisin kaikin mokomin saada\ntietää, mitä teidän saksa huomenna sanoo. Huominen päivä menee kyllä\ntaas hukkaan, mutta tuollaisessa säkissä eläminen ei myöskään ole\nmitään kehuttavaa!\"\n\n\"Mielelläni\", vastasi Sepän isäntä. \"Vankkureissa on kyllä tilaa --\nolen vain nuoremman pojan kanssa kirkossa.\"\n\nJyri antoi äitinsä yksin ajaa hevosella kotiin ja lähti Antsin kanssa\nMahtraan. Huomenna aikoi hän sieltä jalkaisin palata kotiin.\n\nIllalla tuli kunnan vanhimman luo hyvä joukko isäntiä koolle. Sekä\nheidän muotonsa että puheensa ilmaisivat jotakin synkkää ja kovaa\nuhkamielisyyttä. He kaikki olivat kauvan mietittyään itsekseen\npäättäneet torjua luonnostaan lihaan ja vereen juurtunutta orjallista\npelkoa, ja astua saksojen kanssa mies miestä vastaan taistelemaan\noikeuksiensa puolesta -- itsepäisesti, järkähtämättömästi. Ja tuon\nrohkeutensa, lujuutensa ja kovuutensa perustivat he siihen tietoon,\nettä laki on heidän puolellaan. Ei kukaan, ei saksakaan ollut\nselittänyt, että se olisi heitä vastaan, ja kun ei se ollut heitä\nvastaan, täytyi sen olla heidän puolellaan. Mutta kaikkia vastustivat\nsaksat, vai soisivat he milloinkaan talonpojille hyvää!\n\nEi mitään uutta itse lakiin nähden neuvottelussa tuotu kuuluville.\nVarmasti päätettiin, että kaikki vastustaisivat sonnanvetoa.\nOsottaakseen tuntuvammin tuota vastustusta moision isännille, aikoivat\nkaikki huomenna yhdessä kunnan miehen kanssa lähteä isännän puheille.\nMutta vanha arkuus palasi jälleen yön aikana, sillä kun Sepän Ants\nhuomen aamuna teki lähtöä, seurasi häntä ainoastaan seitsemän isäntää.\nKiihkeänä jäi Uudentuvan Jyri odottamaan heidän takaisintuloaan. --\n\nKonstantin von Helffreich, Mahtran ja Piiumetsän herra, otti ainoastaan\nkunnan vanhimman puheilleen, kun hän vain tätä yksin oli kutsunutkin;\ntoiset miehet jäivät moision pihaan odottamaan, mitä sanomia Ants\nheille toisi. Vähällä oli, etteivät hekin sisälle pyrkineet.\n\nSepän isäntä tapasi kirjoitushuoneessa moision herran ja opman\nRosenbergin. Herra von Helffreichille näytti aika olevan kallis,\nsillä hän ryhtyi heti asiaan ja koetti mahdollisimman lyhyesti ja\nkiireellisesti selittää ajatuksiaan.\n\n\"Opman on sanonut minulle, että perheenmiehet ovat vaatineet uusia\nkontrahteja\", alkoi hän. \"Mitä uusia kontrahteja te vaaditte?\nNiitä voitte vasta sitten saada, kun maat ovat mitatut ja\narvioidut.\" -- -- --\n\nKunnan mies koetti saada sananvuoroa, mutta herra ei antanut.\n\n\"Vait, nyt puhun minä!\" lausui hän kulmiaan rypistäen. \"Sinä, Ants,\nolet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut\ntoisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja\njättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin,\nsillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat.\nKaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. -- -- --\"\n\n\"Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on\nvoimassa, eikä siinä enää ole aputekoja\", rohkeni Ants sittenkin\nväittää.\n\n\"Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita\", vastasi\nmoision isäntä, \"mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla\nkunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi,\nsitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut\nmukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa\noikeastaan tahtovat?\"\n\n\"En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat\nitse\", vastasi Sepän Ants. \"Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi\nheiltä itseltään!\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa -- pitää heti lähteä\", vastasi herra von\nHelffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. \"Sano sinä\nminulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä -- ovatko\nainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?\"\n\n\"Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta\", vastasi Ants, \"ja tietysti\nuusia kontrahteja myöskin.\"\n\n\"Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?\"\n\n\"Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi.\"\n\nMoision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen.\n\n\"Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin.\nKaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille\nannetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei\nvarmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo\nJaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. -- -- -- Jos teillä vielä muuta on\nsanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä.\"\n\nHän kääntyi Rosenbergin puoleen puhuen saksaa; tämä kiirehti ovesta\nulos ja huusi ajajaa, joka pihassa jalotteli hevosia. Sitten ajettiin\nvaunut rappusten eteen. Hän ei ottanut enää huomioonsa kunnan vanhinta,\neikä ulkona lakittomin päin seisovia miehiä. Kiireesti astui hän\nvaunuihin, antoi isännöitsijälle vielä joitakin määräyksiä ja ajoi pois.\n\nSepän Ants oli sillä välin tullut miesten joukkoon ja opman lähti\ntakaisin huoneeseen.\n\n\"Aina sama asia -- tee niin tai näin\", lausui Ants perheenmiehille. \"Ei\ntahdota tietääkään uusista kontrahdeista; orjuus jää yhä orjuudeksi.\"\n\n\"Mitä hän sanoi sonnanvedosta?\" kysyi Arusepän isäntä.\n\n\"Meidän pitää ajaa, mitä muuta!\"\n\n\"Rahan edestä vai?\"\n\n\"Vai rahan edestä!\" nauroi Ants katkerasti. \"Jos kivet moision\npihassa olisivat rahoja, niin silloin ehkä annettaisi. Aputeot jäävät\naputeoiksi, sonnanveto sonnanvedoksi. Se oli hänen viimeinen sanansa,\njonka minun piti teille ilmottaa.\"\n\n\"Se on vasten lakia!\" huusi Tillin Otto kiivaasti. \"Me emme luovu\noikeudestamme, jonka keisari on meille antanut!\"\n\n\"Ennemmin luovun paikastani ja kuolen nälkään\", selitti Adran Hindrek.\n\n\"Ja minä! Ja minä!\" lisättiin siihen, sillä Hindrek oli puhunut kuin\nkaikkein puolesta.\n\n\"Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa\najamaan\", ehdotti Pärtlen isäntä.\n\n\"Niin mene!\" käskivät toisetkin. \"Vaikka pää menisi, niin tahdomme\nsaada oikeutta!\"\n\nUhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös\nheidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan.\n\n\"Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?\" kysyi kunnan\nvanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta\njoka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä\nyksimielinen.\n\nKaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt\nlähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo.\n\nIsännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies,\nistui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli\nkatsonut ja jättänyt pöydälle levälleen.\n\n\"Noh, mitä vielä?\" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan.\n\n\"Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja\nkuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa\",\nvastasi kunnan vanhin.\n\n\"Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?\"\n\n\"Sanoin kyllä.\"\n\n\"Ja tahtovat sittenkin tehdä lakon sonnanvedosta.\"\n\n\"Niin.\"\n\nOpman kiirehti ovesta ulos.\n\n\"Miehet, tulkaa tänne!\"\n\nHitaasti alkoivat miehet puutarhan puolelta lähestyä päärakennusta.\nOpman saattoi jo heidän kasvoistaan huomata, ettei Sepän Ants ollut\nliiotellut, he olivat kaikki synkän, vihaisen totisia.\n\n\"Tuletteko sonnanajoon, vai ei?\" karjui opman ovelta.\n\n\"Emme tule!\" vastasi jokainen.\n\nIsännöitsijä kääntyi ja meni takaisin huoneeseen, kutsuen kunnan\nvanhimman jälleen puheilleen.\n\n\"Tuo on kaikki sinun, pahuuksen työtäsi!\" huusi hän Antsille. \"Sinä\nolet heitä uskotellut, ettei aputöitä enää ole ja nyt näet, mitä\nhedelmiä sinun kiihotuksesi tuottaa! -- -- -- Seiso siellä ja odota!\"\n\nItse alkoi hän pöydän takana kiireesti kirjoittaa. Kirjoitti suurilla\nkirjaimilla saksankielisen kirjeen täyteen, käänsi kokoon, pani kirjeen\nkoteloon ja lakalla sinetillä kiinni. Vihdoin osote päälle.\n\n\"Mene ja vie tuo kirje huomenna haakenrihterille\", sanoi hän kunnan\nvanhimmalle.\n\nAntsin valtasi salainen pelko. Siinä oli varmaankin kanne häntä\nvastaan, että hän toisille oli lakia selittänyt! Ja nyt hän myös\nmuistaa opmannin uhkauksen: \"Jos nyt lähdet oikeuteen, niin hukut kuin\nveteen.\"\n\n\"En minä lähde\", vastaa hän estellen, \"laittakaa minun työläiseni, hän\nkyllä osaa käydä!\"\n\n\"Vait! Sinä lähdet itse!\" ärjyi opman. \"Mutta et ainoastaan sinä, nuo\nseitsemän perheenmiestä, jotka eivät tahdo ajaa sontaa, lähtevät myös;\nanna heille heti käsky!\"\n\nAnts koettaa pyytää sovintoa.\n\n\"Opman herra kirjoitti varmaan tuon uuden lain tähden haagituomarille?\nSe ei olisi ollut tarpeellista, sillä jos minä ensin teen kaikki\nvanhat työt, niin nuo toisetkin tekevät! Ja jos herra opman pyyttää\noikeuteen kaikki tuolla ulkona olevat miehet, niin olisi parempi, että\nkysyttäisiin kaikilta Mahtran miehiltä, tahtovatko ajaa sontaa, vai ei.\nJos ei kukaan tahdo, niin pitää kaikki pyyttää oikeuteen.\"\n\nOpman ajattelee tuota ehdotusta ja huomaa sen järkeväksi. Niin\ntodellakin: pitää ensin saada tietää, mitä toiset perheenmiehet\narvelevat; vastaanpanijat voivat sitten kaikki yhdessä mennä oikeuteen.\n\n\"No hyvä\", sanoo hän kääntyen Antsin puoleen heittäen kannekirjan\njälleen pöydälle, \"tiedusta siis kaikilta tarkasti, mitä sonnanvedosta\novat päättäneet, ja tule sitten ilmoittamaan minulle tai laita sana\ntyöläiselläsi!\"\n\nNyt lähti Ants Tertsius Mahtran opmannin luota. \"Teidät käskettiin\nhuomenna haagioikeuteen\", virkkoi kunnan vanhin ulkona miehille, \"mutta\nminä pyysin, että pitäisi ensin kysyä toistenkin perheenmiesten mieltä,\nsitten voivat kaikki yhdessä mennä oikeuteen. Niin päätettiin. Saa\nnähdä, mitä toiset arvelevat.\"\n\nAntsille tuli opmannin käskyyn nähden pieni erehdys, josta oli paha\nseuraus. Rosenberg oli vaatinut, että kunnan vanhimman piti jo tänään\ntai huomenna tuoda tietoja asiasta, jotta jo huomenna 27 p. toukokuuta\nolisivat voineet mennä haagioikeuteen. Mutta Ants arveli, ettei opman\nenää tarkottanut huomista päivää, vaan odottaa ensin tietoja ja määrää\nuuden oikeuteen menopäivän. Mutta sittenkin aikoi Ants huolellisena\nja tunnollisena kunnan vanhimpana heti täyttää opmannin käskyn; vaan\nkotiin tullessaan sai hän kuulla, että hänen paras lehmänsä oli\nlaitumella tullut sairaaksi. Siinä parannuspuuhassa kului häneltä niin\naika, ettei enää voinut toisia miehiä lähteä tutkimaan.\n\nNiin tapahtui, että opman, joka kantajana tahtoi itsekin olla läsnä\noikeudessa, seuraavana aamuna ilman kunnan vanhimman tietoja ajoi\nhaagioikeuteen. Tietysti ei hän siellä tavannut kunnan vanhinta eikä\nmuitakaan perheenmiehiä ja suuttuneena palasi hän sieltä takaisin.\nSekä hän että haagituomari pitivät tuota poisjäämistä, sekä kunnan\nvanhimman, että toisten miesten ilkimielisenä vastustamisena. --\n\nSynkän näköisinä olivat miehet lähteneet moisiosta kylään. Sana\nhaagioikeus painoi raskaasti heidän mieliään. Sittenkin pysyivät he\nlujina päätöksessään, etteivät menisi moisioon sonnanajoon -- tulkoon,\nmitä tulee! --\n\nTuon Mahtran miesten päätöksen vei Uudentuvan Jyri ainoana uutisena\nillalla kotiin.\n\nTuskin oli kylässä saatu kuulla, että Jyri oli Mahtrasta kotiin tullut,\nkun monta perheenmiestä ilmaantui Uudelletuvalle kuulemaan Jyriltä\nuutisia. Olihan heilläkin sonnanajo käsissä ja kesä ja syksy täynnä\nmasentavia velvollisuuksia oli edessä. Vapautusta, vapautusta huokaili\njoka henki ja jos ei vapautumistakaan, niin edes vähänkin helpompaa\nhengittämistä.\n\n\n\n\n21.\n\nMURHENÄYTELMÄ ALKAA.\n\n\nSeuraavina päivinä päättivät paroni Heideggin moision perheenmiehet,\netteivät tekisi apupäiviä. He luulivat, että moision isäntä niitä\nvaatii ilman minkäänmoista oikeutta. Näin ajatteli kansa melkein koko\nkuvernementissä, ja missä ei aputöitä ruvettu julkisesti vastaan\ntorjumaan, siellä pelättiin vain haagioikeutta ja kovaa rankaisemista.\nMutta Harjumaalla, varsinkin Kosen kihlakunnassa, jossa orjuus oli\nkova ja talonpoikain köyhyys suuri, alettiin joka puolella julkisesti\nvastustamaan aputöitä. Ennen kaikkia ei menty tekemään moision\nsonnanvetopäiviä.\n\nSentähden pyysivät Kosen pitäjän moision herrat sotaväkeä avukseen\nja haagituomarille huomautettiin, että tämän piti verisillä\nrangaistuksilla pakottaa vastaanpanijoita noudattamaan käskyä.\nRangaistuspaikaksi oli valittu haagituomarin, herra von Hagemeisterin\nHabaja niminen moisio Kosen pitäjässä. Sinne kutsuttiin koolle\nkaikista kunnista ne miehet, jotka aputekoja vastustivat, ja armoton\npiekseminen alkoi sotamiesten avulla. Rumpujen päristessä ja torvien\nsoidessa ajettiin rahvas sinne kokoon ja vastustavia kunnan miehiä ja\ntalonpoikia rangaistiin kaikkein nähden. Mutta kansan vakaumus, että\nsiltä vasten lakia vaadittiin aputekoja, oli niin luja, niin syvästi\nmieliin juurtunut, että miehet urhoollisina kuin marttyyrit kärsivät\nhirmuisen rangaistuksen.\n\nMonesta paikasta Viron maalta olivat talonpojat, jotka samassa etsivät\nselvyyttä, käyneet Tallinnassa senaikaisen siviilikuvernöörin, herra\nvon Grünewaldin luona valittamassa aputekojen tähden; mutta he eivät\nsielläkään saaneet odotettua oikeutta ja kääntyivät surullisina\ntakaisin kotiin, sanoen: \"Eikös kuvernööri ole samanlainen moision\nisäntä kuin toisetkin saksat, ei hänkään meille hyvää suo!\"\n\nKoko erehdykseen oli todellakin suureksi osaksi syynä 127 pykälä\nuudessa talonpoikain laissa, jossa todellakaan ei ollut mainittu\naputekoja. Osaksi lain puutteellinen selittäminen ylempien puolelta,\nosaksi myös talonpoikain väärinkäsitys olivat syynä siihen, ettei niitä\nasetuksen kohtia, jotka vähänkin selvyyttä olisivat antaneet, tarkasti\notettu huomioon. Niin seisoi lain 31 pykälässä: \"Talonpoikain maita\nruvetaan heti tämän lakikirjan ilmestyttyä mittaamaan, jonka jälkeen\nrajat määrätään\"; 32 pykälässä: \"Talon maiden mittaus ja rajojen\nmerkitseminen pitää 10 vuoden perästä tämän lakikirjan julkaisemisen\njälkeen olla lopetettu kaikissa moisioissa\"; sitten 33 pykälässä: \"Niin\nkauvan kuin mittaus ja rajamerkkien paneminen kestää, ovat talon maat\ntalonpojilla vero- tai työvuokralla niinkuin laki 9 päivältä Kesäkuuta\n1846 säätää\", ja vihdoin 35 pykälässä: \"Niin pian kun jossakin\nmoisiossa talon maiden mittaus ja rajain pyykitys on lopetettu ja\noikeudessa vahvistettu, _aletaan noudattamaan seuraavia asetuksia_.\"\n\nLain selittäjät eivät varmaankaan panneet näihin kohtiin tarpeellista\nhuomiota, eivätkä sitä tehneet myöskään talonpojat, joiden ymmärtämistä\nvielä haittasi huono lukemisen taito. Mutta niinkuin sanottu oli 127\npykäläkin vaillinainen ja erehdyttävä, kun ei siinä ollut mainittuna\naputekoja. Ainoastaan lakikirjan mukana seuranneessa työverokontrahdin\nkaavassa, jossa oli lueteltu vuokraajan velvollisuudet, seisoi jotakin\naputeoista; siellä oli sanottu, että \"vuokraajan pitää moision herralle\ntehdä ja maksaa: 1) työpäivät; 2) _apupäivät_; 3) maksaa viljalla\ntai muulla tavalla pienet moision veromaksut.\" Tässäkään ei ollut\nnimitetty, kuinka paljon apupäiviä kustakin talosta piti tehdä; se jäi\nsiis moision isännän ja talonpojan vastaisen suostumuksen varaan.\n\nTalonpojille ei sitäkään selitetty kaikissa moisioissa, että uusi laki\nheti mittauksen jälkeen piti astuman voimaan, vaan sanottiin, että\nasiat olisivat entisellään vielä kymmenen vuotta, vaikka se aika oli\nmäärätty viimeiseksi, jona työ piti olla lopullisesti suoritettu koko\nkuvernementissa.\n\nEi ollut siis ihme, että kaikki epäselvyys ja vaillinaisuus itse laissa\nja sen selittämisessä kansalle, joka niin kauvan ja suurella kiihkolla\noli helpotuksia odottanut, synnyttivät selkkauksia.\n\nMahtrassa tapahtui seuraavaa:\n\nTorstai aamuna, 29 p. toukokuuta 1858 ilmaantui moision kupias kylään\nja antoi kunnan vanhimmalle haagituomarin puolelta käskyn, lähteä\nseuraavana aamuna, kello 7 Habajan moisioon kaikkein perheenmiesten\nkanssa. \"Sinä Ants\", lisäsi hän, \"tulet huomenna varhain moisioon ja\nistut opmannin viereen vankkureille, toiset miehet menkööt suoraan suon\nkautta.\"\n\n\"Mitä sinne Habajalle sitten mennään?\" kysyi kunnan vanhin.\n\n\"En minä tiedä\", vastasi kupias.\n\nAnts tietysti aavisti, ettei se hyvää tietänyt, vaikk'ei hän tiennyt,\nettä haagituomari Mahtran miehiä jo toissa päivänä turhaan oli\nodottanut oikeuteen.\n\nSeuraavana aamuna aikaiseen alkoi perheenmiehiä kokoontua Sepän taloon.\nHe tahtoivat vielä isännän kanssa neuvotella lähdöstään. Joku oli jo\nhuhupuheiden mukaan kuullut, että Kosen pitäjään oli tullut joukko\nsotaväkeä ja että haagituomari Habajalla oli aputöitä vastustavia\ntalonpoikia piiskuuttanut.\n\nMiehiä oli jo iso joukko talon veräjällä, kun kunnan vanhin ilmaantui\nheidän joukkoonsa.\n\n\"Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?\" kysyivät miehet. \"Eihän\nhaagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että\nsiellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme.\"\n\nEi kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa.\n\n\"Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti\", oli vastaus. \"Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten\nolisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä\nmeille soisi -- pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?\"\n\n\"Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme\",\nhuomautti kunnan vanhin.\n\nKun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs\npunasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta.\n\n\"Onko tuo Habajan ihmisiä?\" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön.\n\"Miina, mitä sinä meillä asioitset?\"\n\nTyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt.\nHänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä\nosottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa.\n\n\"On juuri teille asiaa\", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. \"Isäntä\nlaittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi\nHabajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu -- -- --.\"\n\n\"Soo! Mikä siellä sitten on?\"\n\n\"Oh, sinä taivainen isä, kuka sitä kaikkia saattaa puhua!\" huusi\ntyttö kostein silmin ja vavisten. \"Siellä juoksee verta, että koirat\nvoivat latkia. Sotamiehiä pyssyineen kaikki paikat täynnä --\n600 miestä! -- -- --\"\n\nMahtran miehet katselivat totisina toisiaan; yhä lähemmäksi\nkokoonnuttiin kauhistuneen tytön ympärille.\n\n\"Puhu, Miina, puhu!\"\n\n\"Eikös haagiherra rankaise niiden kuntien miehiä, jotka eivät tahdo\ntehdä aputöitä\", kertoi Habajan sanansaattaja edelleen. \"Eilen oli\njo monesta kunnasta ihmisiä sinne ajettu. Moision pihassa pantiin\nsotamiehet piirittämään talonpoikia. Lyötiin rumpuja ja torviin\npuhallettiin, että kuului monen virstan päähän. Sitten vietiin\nkaikista ensin meidän kunnan vanhin oikeustupaan ja kysyttiin häneltä:\n'Vannotko sen vanhan lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten\nannettiin'.[14] Kunnan vanhin oli vastannut: 'En vanno!' Heti oli\nhäneltä kiskastu raha rinnasta pois, pantu mies rautoihin ja heitetty\nlattian alla olevaan kellariin. Sitten kutsuttu jälleen viisi kunnan\nvanhinta eteen ja kysytty taas jokaiselta: 'Vannotteko sen lain\nmukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin?' Hekin vastasivat,\netteivät vanno. Jälleen revitty rahat rinnasta, pantu kädet rautoihin\nja ajettu miehet kellariin. Nyt viety kirkon isäntä, Poe Jaan, oikeuden\neteen. Kysytty jälleen, alistutko vanhaan lakiin? 'En alistu!' Heti\ntuotiin mies ulos kartanolle. Sielläpä oli jo penkki valmiina. Kaksi\nsotamiestä seisoivat kummallakin puolen vitsat kädessä. Poe Jaan\nsidottiin penkkiin ja piiskaaminen alkoi. Näin omilla silmilläni tuon\nkauhean tapauksen. Kun sotamiehet rupesivat kaikin voiminsa lyömään,\npantiin rummut pärisemään ja musikantit soittamaan ja kylän kansa\nkatsoi päältä. Kun viisikymmentä lyöntiä oli annettu, laskettiin mies\nirti ja kysyttiin taas: 'Vannotko vanhan lain mukaan?' Jaan nosti\npäätä, puristi hampaat yhteen ja sanoi 'En vanno!' -- -- -- Uudestaan\nsidottiin raukka penkkiin ja annettiin jälleen viisikymmentä lyöntiä.\nTaas päristettiin rumpua ja puhallettiin torviin. Sitten kysyttiin\nvielä kerran, vannooko. 'En vanno!' Kolmannen kerran temmattiin mies\npenkille ja lisättiin vielä kymmenen lyöntiä, päästettiin jälleen\npenkistä irti ja käskettiin alistumaan. Mutta Jaan huusi -- kasvot\nkeltaiset kuin kuolleella ja verisenä kuin teuraseläin: 'En alistu!\nPiestäköön minut vaikka kappaleiksi, se kappalekin, johon suu jää,\nhuutaa vielä: 'En alistu!\" -- -- --\n\nPelko ja kauhistus täytti Mahtran miesten mielet; mutta sittenkin he\nihmettelivät urhoollisen miehen lujuutta:\n\n\"Ajatelkaa, minkälainen mies!\" huusi Matsin isäntä. \"Ottaa sata\nkymmenen lyöntiä, eikä sittenkään vielä alistu!\"\n\n\"Kyllä hän siis tiesi, niinkuin mekin, että laki on hänen puolellaan\",\nhuomautti Reinun isäntä.\n\n\"Sitten annettiin Jaan olla\", kertoi Miina edelleen, \"ja otettiin\ntoiset miehet käsille. Mutta Jaanin kauhea piekseminen oli toisia\nniin hirvittänyt, että kaikki alistuivat. Heidät oli kaikki pantu\noikeustuvassa kotkan kuvan eteen polvilleen ja niin oli heidän pitänyt\nvannoa. Sitten annettu kynä käteen, että piti kirjoittaa sen alle,\nmitä vannoi. Joka ei osannut kirjoittaa, sen kättä oli kirjoittaja\nliikuttanut ja niin kirjoitettiin nimi ja liikanimi paperiin. Sitten\nottanut kätensä pois ja miehen oli pitänyt itse tehdä kolme ristiä\nnimen alle. -- -- -- Toiset perheenmiehet pitivät nyt pihassa neuvoa,\nmitä tehdä, kun heitäkin eteen kutsuttaisiin. Kaikki sanoivat, että\nhe eivät vanno, eivätkä kirjoita nimeänsä alle, eivätkä anna itseänsä\npiiskatakaan. Kaikki tahtoivat panna vastaan ja nostaa sellainen elämä,\nettä se kuuluisi keisarin korville asti; tottahan silloin vihdoinkin\ntulisi apu. 'Mutta jos kirjoitat alle ja vannot, noh, -- silloin voivat\nsaksat sanoa, että rahvas itse tahtoo vanhaa lakia.' -- -- -- Näin\nkäski isäntä minun sanomaan. Tänään piestään toisen kerran Habajalla\nmiehiä. Älkää tulko sinne, jos ette tahdo saada selkäänne ja vannoa\nvanhan lain noudattamista.\"\n\n\"Sotamiehet ovat tietysti vielä siellä?\"\n\n\"Kuinkas muuten. Meidän pitää heitä syöttää ja juottaa niin että itse\nnäemme nälkää. Kaikissa kunnissa ovat mielet kuohuksissa. Olemme kuin\nsodassa!\"\n\nTytön elävä kuvaus vaikutti niin syvästi Mahtran miehiin, etteivät\nhetkeen aikaan voineet mitään puhua. Kauhu ja murhe ilmeni heidän\ntotisille, päivettyneille kasvoilleen ja moni raskas huokaus kohosi\nheidän ahdistetuista rinnoistaan kirkkaaseen aamu-ilmaan, jota nousevan\nauringon hymyilevä kirkkaus kultasi. Vaikea oli päättää, mitä nyt\ntehdä: kauhea oli Habajalle mennä, kauhea menemättä olla. Oikeudestaan\nei kukaan tahdo luopua, ei kukaan tahdo itseänsä pieksättää ja vastaan\npaneminen on myös pelottava asia.\n\nMiehet olivat istuneet nurmelle neuvotellakseen ja päättääkseen, oliko\nHabajalle mentävä, vai ei. Hyväntahtoisen sanansaattajan oli Sepän\nisäntä vienyt tupaan jalkojaan lepuuttamaan ja ruumiin vahvistusta\nsaamaan. Kello oli jo seitsemän, päivä korkealla ja yhä vielä viipyivät\nMahtran miehet alakuloisina neuvotellen.\n\n\"Kuulkaa miehet\", sanoi Adran Hindrek pitemmän äänettömyyden jälkeen.\n\"Minun mielestäni on parempi, että olemme poissa. Tiedämme nyt\nvarmasti, että jokainen saa selkäänsä, joka oikeutta uskaltaa vaatia;\nkun toiset saivat, niin mekin saamme. Parempi on siis, että me itse\nemme suorastaan juokse tuleen ja suojelemme terveyttämme niin kauvan,\nkun suinkin voimme.\"\n\n\"Niin minäkin arvelen\", virkkoi Matsin Priidik. \"Kun toisilla oli\nniin paljon rohkeutta, että antoivat oikeuden edessä verensä vuotaa,\nniin pitää meilläkin olla niin paljon sisua, että panemme vastaan\nhaagioikeudelle. Vihdoin käy asia niin suureksi, että eivät jaksakaan\npiiskata kaikkia vastaan panijoita, ja silloin ehkä melu jo kuuluu\nkeisarin korville. Miehet, me jäämme kotiin!\"\n\n\"Minä kyllä en lähde nahkaani myömään\", päätti Tillin isäntä. \"Ennen\nheitän talon ja piilen puoli vuotta metsässä.\"\n\nSamoin vakuuttivat nyt toisetkin miehet. Ainoastaan kunnan vanhin\nvaikeni vielä. Hän katseli syvissä mietteissä milloin miesten\nkiihtyneitä kasvoja, milloin siintävää aamuilmaa, milloin taas\nkorkeammalle nousevaa aurinkoa, jonka asento jo näytti, että meno oli\nmyöhästynyt.\n\nMiehet näkyivät odottavan hänen päätöstään. Joku lykkäsi häntä kylkeen\nja kysyi:\n\n\"Noh, Ants, mikä siis sinun viimeinen sanasi on? Mitä kunnan vanhin\nedellä tekee, sitä me perässä! Sinähän tunnet lain paremmin kuin me.\"\n\n\"Mitä laissa sanotaan, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja\nkaikki muut\", vastasi Sepän Ants. \"Mutta minä myös arvelen, ettei\nmeidän, Jumalan tähden, ole tarvis antaa itseämme piestä. Moni ehkä\nmeistäkin vannoo vitsojen alla ja mikä sitten saksoilla on sanoessa:\n'katsokaa he kyllä tyytyvät vanhaan lakiin!'\"\n\n\"Ants on oikeassa!\" huudettiin. \"Habajalle me emme lähde, -- se olisi\nsuuri tyhmyys! Mutta mitä teemme, jos he eivät jätä meitä rauhaan? Ja\neivät he jätä -- onhan heillä sotamiehiä apuna!\"\n\n\"Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla\ntulevat!\" vastasivat toiset.\n\n\"Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota\",\nneuvoivat jotkut.\n\nJälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata,\nettä hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden\nvälillä.\n\n\"Miehet\", sanoi hän vihdoin. \"Minäkin luulen, että meidän tulee\nyhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta -- pelottomina ja\nperääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme\nensin hyvällä jotenkin päästä perille. -- -- --\"\n\n\"Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?\" kysyi moni.\n\n\"Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo\", vastasi Ants, \"valitamme\nhänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!\"\n\n\"Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin --\ntohtineeko hän?\"\n\n\"No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on\nvenäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos\nhän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta\nemme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi.\"\n\nSuurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei\nvarmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta:\n\n\"Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet\nasiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme\nenää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin\nolisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme\nyhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme\noikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä\navuksemme eivätkä anna meitä piestä.\"\n\nTämä ehdotus saavutti kohta kaikkein hyväksymisen. He kaikkihan\ntodellakin taistelivat saman asian puolesta, ja mitä enemmän heitä\noli ja mitä lujempi yksimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, sitä\nparemmin saattoivat toivoa voittoa.\n\n\"Menkää, miehet, ja kutsukaa kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat\nkello kahdeksaksi kirkolle\", lausui Sepän Ants. \"Joka ei itse tahdo\nmennä, laittakoon jonkun kotona olijan sanaa viemään. Aikaa on vielä,\nmutta viivytellä ei saa minuuttiakaan. Juurussa lähdemme sitten\nkirkkoherran luo, ja jos sieltä emme saa apua, sitten pidämme yhdessä\nneuvoa, kuinka oman nahkamme voisimme säilyttää.\"\n\nNäin päättäen hyppäsivät miehet nurmelta ylös ja erosivat. Päätös\npantiin ihmeen nopeasti ja hyvällä menestyksellä toimeen, sillä\nmäärätyllä ajalla, kello 12 päivällä olivat kaikki Juurun pitäjän\nkunnan vanhimmat kirkon kapakassa koolla ja sitä paitse tietysti kaikki\nMahtran miehet, jotka olivat asian alkuunpanijoita.\n\nSepän Ants osti toisille virkatovereille tuopin viinaa ja rupesi heille\nselittämään, minkätähden hän heitä oli kokoon kutsunut. Ensin kertoi\nhän heille, mitä sanomia tyttö oli tuonut Habajalta.\n\n\"Jopa ovat sotamiehetkin pyssyineen pitäjässä\", lopetti hän, \"ja\njoka ei tyydy vanhaan asetukseen, hän saa odottaa keppiä ja vitsoja.\nTahtooko teistä kukaan vannoa tyytyvänsä vanhaan asetukseen ja\nsuostutteko luopumaan uusista oikeuksistanne?\"\n\n\"Ei, ei\", huusivat monet.\n\n\"Tietäkää siis, että niinkuin eilen Habajalla toisille tehtiin, tehdään\nhuomenna meille ja ylihuomenna teille. Tahdotteko siihen tyytyä?\"\n\nJälleen huudettiin, \"ei!\"\n\n\"Siis auttakaa te meitä, etteivät sotamiehet tule Mahtraan, sillä\nsilloin alkaa piiskaaminen. Ja jos sittenkin tulevat ja tahtovat\npiestä, niin tulkaa meidän avuksemme, että suuremmalla voimalla\nvoisimme panna vastaan. Mutta ensin lähdemme vielä kirkkoherran luo ja\nkysymme häneltä neuvoa ja apua. Pyydämme että hän rupeaisi haagiherran\nja meidän välimieheksemme ja kirjoittaisi, etteivät sotamiehet\ntulisi, sillä muutoin on sota pelättävänä. Lähtekäämme, miehet! Minä\nmenen edellä, tulkaa te yksitellen perässä, muutoin ehkä kirkkoherra\nsäikähtää, kun yhdellä kertaa tulemme!\"\n\nNeljä Mahtran perheenmiestä sekä Maidlan ja Atlan kunnan vanhimmat\nseurasivat Sepän Antsia, ja lähetystö astui kapakasta pappilaan päin.\n\nTuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä\npitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten\nedellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota\noikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä.\n\n\"Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme\nherran täällä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä\nsanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen\nja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että\nsiellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka\nneljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu\npenkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta\npantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla\nHabajalle mennä.\"\n\n\"Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä\", virkkoi\npitäjän oikeusherra. \"Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei\nolisi syytä.\"\n\n\"Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi\nuusista oikeuksistamme\", vastasi Mahtran kunnan vanhin.\n\n\"Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?\"\n\n\"Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei\nsotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat\npanna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio\npoltetaan.\"\n\n\"Älä puhu niin hirveitä asioita!\" huudahti oikeusherra katsellen\ntutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä.\n\n\"Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita\", vastasi kunnan vanhin\nsyläisten. \"Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa\nja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat\npieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi\nkeisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas.\"\n\nKunnan miehen rohkeissa sanoissa kaikui jotakin, joka pani oikeusherran\najattelemaan! Kun talonpoika uskaltaa uhata, kun hän tohtii puhua\nvastaan panemisesta, niin hänellä on jotakin selkänojaa, johon voi\nturvautua. Oikeusherra näki toistenkin kunnan vanhimpain lähestyvän\npappilaa, ja tuolla portin takana näkyi vielä joukko talonpoikia\npensasten välissä. Ainoastaan hyvin vakava ja pakottava asia saattoi\nihmisiä liikkeelle kiireenä työaikana.\n\n\"Lähtekäämme sisälle\", virkkoi hän Antsille.\n\nKun Sepän isäntä oikeusherran kanssa meni sisälle, tulivat toiset\nmiehet kohta perässä, eivätkä vain ne, jotka ensin olivat Antsin\nseurassa lähteneet, vaan paljon muitakin, jotka kapakassa olivat olleet\nkoolla -- yhteensä kaksikymmentäkaksi talonpoikaa.\n\nKirkkoherra Berg astui hämmästyneen näköisenä suurta miesjoukkoa\nvastaan. Juurun oikeusherra, paroni Stackelberg selitti joillakuilla\nsaksankielisillä sanoilla miesten asian ja käski sitten Mahtran kunnan\nmiehen esittämään pyyntönsä. Ants Tertsius kertoi ensin kirkkoherralle\nvaikuttavin sanoin, mitä olivat kuulleet Habajan tapahtumista ja kuinka\nheitä, Mahtran miehiä oli kielletty sinne lähtemästä. Paljaspäin\nseisoivat toiset miehet ovella ja kuuntelivat. Sekä oikeusherra että\nsielunpaimen katselivat huolestuneina tuota jälkijoukkoa, joka näytti\nikäänkuin puolustavan oikeuden etsijää.\n\nKirkkoherra ja paroni vaihtoivat jälleen pari sanaa saksan kielellä,\nsitten virkkoi ensimainittu lempeällä ja sovinnollisella tavallaan:\n\n\"Rakkaat miehet, seurakuntani jäsenet, me oikeusherran kanssa\nhuomaamme suureksi suruksemme, että teitä uhkaa kova rangaistus,\nja me tahtoisimme halulla teitä siitä auttaa. Mutta se on paremmin\nteidän omassa kuin meidän vallassamme. Älkää koettako vastustaa\nmoision isäntiä, täyttäkää herranne käskyt ja tehkää työnne edelleen\nvanhan asetuksen mukaan, niin me oikeusherran kanssa heti kirjoitamme\nhaagenrihterille ja pyydämme häntä, ettei hän teitä antaisi rangaista.\nSitten ei teille tehtäisi mitään, vaikk'ette tänään menneet Habajalle.\nTahdotteko edelleen entisellä tavalla tehdä moision työt?\"\n\nIlman pitempiä arveluita vastasivat miehet, että eivät sitä tahtoneet.\n\n\"Niin, sitten me myöskään emme voi mitään kirjoittaa! Sitten tulevat\nsotamiehet Mahtraan, taikka teidät viedään väkisin Habajalle ja siellä\nsaatte kovan rangaistuksen.\"\n\nMiehet alkoivat pistää päänsä yhteen ja kuiskailla itsekseen, mutta\nheidän luja ja järkähtämätön puhujansa esitti kirkkoherralle uuden\npyynnön. Hän toivoi, että kirkkoherra tuomarin kuullen lukisi\nvirallisesta \"Maavalla Kuulutajasta\", mitä siellä oli sanottu uuden\nlain voimaan astumisesta. Lehdessä seisoi, niinkuin kunnan vanhin\nsangen hyvin tiesi, että uusi talonpoikain laki sinä vuonna, 23\np. huhtikuuta täydellisenä oli voimaan astunut ja entinen v. 1816\nvahvistettu asetus oli menettänyt laillisen voimansa. Mutta ainoastaan\nennen mainituissa kohdissa piti vielä vanhaa asetusta noudatettaman.\nKuuluutus oli siis sen puolesta puutteellinen, ettei se ilmottanut\ntyöorjuuden edelleen olevan voimassa.\n\nTunsiko kirkkoherra asian ja pelkäsikö hän sentähden sitä lukea, vai\neikö hänellä ollut virallista lehteä käsillä, vai antoiko oikeusherra\nhänelle viittauksen, ettei nyt olisi viisasta lukea sitä kiihtyneille\nmiehille -- olkoon miten oli, kirkkoherra ei täyttänyt perheenmiehen\npyyntöä.\n\nViimeinen pyysi sitten venäjänkielistä lakikirjaa, jota hän tähän asti\njoka puolelta turhaan oli koettanut saada. Mutta sitäkään pyyntöä ei\nkirkkoherra noudattanut. Hän vain vakuutti Antsille -- niinkuin tosi\nolikin -- että venäjänkielisessä kirjassa oli aivan sama sisällys kuin\nvirolaisessa käännöksessäkin. -- -- -- Varottaen kääntyi kirkkoherra\nBerg vielä kerran miesten puoleen:\n\n\"Olkaa järkevät, rakkaani, ja älkää itsepäisyytenne tähden saattako\nitseänne suureen onnettomuuteen! Ja minkätähden tahdotte te\nuppiniskaisuudellanne vastustaa moision isäntiänne? Ettekö tiedä,\nettä Jumala itse omassa hyvässä neuvossaan on heidät säätänyt\nvallitsijoiksi. Ja he ovat teidän hellät ja armolliset elättäjänne,\nsillä kuka on tehnyt tuon uuden lain, joka teille vastaisuudessa suo\nniin suuria helpotuksia ja parantaa joka tavalla teidän elämäänne.\nEivätkö teidän moision isäntänne sitä itse ole tehneet? Ja minkätähden\nhe ovat tehneet tuon lain? Sentähden, että he rakastavat talonpoikiaan,\nettä suovat heille hyvää, että pitävät teistä isällistä huolta. Ja\nnyt aijotte te kiittämättöminä osottaa heille tyytymättömyyttänne! Te\nette enää tahdo kuulla isäntienne sanaa, te aijotte vastustaa heitä\nja olettepa jo niin tehneetkin! Ei, kalliit veljet, se ei voi olla\ntaivaallisen isänne tahto, siten teette suuren synnin, eikä Jumala jätä\nsitä rankaisematta. -- -- --\"\n\nKirkkoherra silmäili miehiä ikäänkuin olisi tahtonut huomata heissä\npuheensa vaikutusta. Mutta miehet tuijottivat omaan järkevään\njohtajaansa ja näyttivät häneltä odottavan vastausta. Sepän Ants\nseisoi lyhytkasvuisena ja vankkana keskellä huonetta ja katseli\nsynkän näköisenä alas. Hän ei vastannut sielunpaimenen pitkään\nvarotuspuheeseen mitään, mutta pastori saattoi Antsin jäykistä, lujista\nkasvonpiirteistä selvästi nähdä, kuinka vähän hänen oli onnistunut\npuheellaan vaikuttaa tuohon mieheen.\n\n\"Niinkuin näyttää on koko homma syntynyt tuon miehen alkuunpanosta\",\nlausui pastori saksan kielellä paronille, joka pahalla tuulella istui\ntuolilla pöydän ääressä. \"Hän on toisia älykkäämpi, hyvä puhuja sekä\nlujatahtoinen, itsepäinen ja rohkea. Hän voi vielä tehdä paljon pahaa,\njos ei meidän onnistu muuttaa hänen mieltänsä.\"\n\n\"Eihän hän ota mitään kuullakseen\", vastasi oikeusherra. \"Kaikki hän\nitsepäisenä hylkää.\"\n\n\"Koettakaamme vielä jotakin\", ehdotti pastori. \"Minä kutsun nuo\ntoiset etuhuoneeseen ja tahdon heitä siellä vielä varottaa.\" Pastori\nBergin kutsuessa toisia kunnan- ja perheenmiehiä suureen huoneeseen\nja alkaessa heillekin pitää varotuspuhetta ja neuvoessa heitä\nvaromaan Sepän Antsin kiihotusta -- jäi tämä oikeusherran kanssa\nkirjoituskamariin.\n\nMutta Ants ei ollutkaan sitä vastaan. Vielä kerran hän pyysi\nvirkamiestä pastorin kanssa kirjoittamaan Mahtran miesten asiasta\nhaagituomarille ja vapauttamaan heidät uhkaavasta rangaistuksesta.\nMutta kun paroni kysyi, tahtoiko Ants pitää huolta siitä, että\nperheenmiehet lähtisivät sonnanajoon ja vastustamatta tekisivät kaikki\nentiset työt, kääntyi kunnan vanhin hiljaa ovelle, mennäkseen toisten\nperässä.\n\n\"Pidätä!\" huusi paroni, nousi tuolilta ja sulki oven Antsin edestä.\n\nTietymätöntä on, mitä hän vielä tahtoi puhua tai tehdä, mutta kunnan\nmies kiskoi oven, jonka kahvasta paroni piti kiinni, väkisin auki,\nlykkäsi oikeusherran ovelta takaisin ja astui etuhuoneeseen. Sieltä\npastori lyhyesti heittäen hyvästi poistui.\n\nAnts meni Atlan tien ääressä olevaan Eeron kapakkaan, johon toiset\nMahtran miehet pian perässä tulivat. Mutta vierasten kuntain miehistä\nolivat jotkut kadonneet. Niinkuin jälestäpäin kuultiin, olivat he\npitäneet pahana Sepän Antsin kokoon kutsumista; varmaankin katsoivat he\nvastaanpanemista liian pelottavaksi kirkkoherran varotuksen kuultuaan.\n\n\"Miehet,\" sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, \"nyt tiedämme,\nettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää\nkaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi\nhaagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät\nvitsoista, jos täytätte moision käskyt.\"\n\n\"Etkö sinä sitten kotiin tule?\" kysyivät toiset.\n\n\"En tule,\" vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei\nhän ollut tehnyt uutta päätöstä. \"Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän\npapilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän\nkanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan!\nJos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!\"\n\nTehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin\nOton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle\nkädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti\nvaijeten Mahtraan päin.\n\n\"Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun\ntähteni olko murheissaan!\" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi\nsitten puiden ja pensasten taakse.\n\nHän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan\nrajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra,\njonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä\nniinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi\nsielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän\nedelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on\noikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon.\n\nMutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut\nuuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja\nhuojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä\nei annettu heille -- -- --. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision\nomistaja -- hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä\ntietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan\nuskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä,\nilmottaa sen keisarille.\n\nNiinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin\nsyystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka\nhäntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja\npoissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg\nMahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta.\n\nJouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan\nMadisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin\nystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he\netäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti.\nAnts aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; \"oikeusherra,\njonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut\ntakaisin\", ajatteli Ants.\n\nHän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin\nläähättävällä hevosella pihaan. \"Onko Sepän Ants täällä?\"\n\n\"Mikä Sepän Ants?\" kysyy Kokan Madis, niinkuin ei tietäisi tuon\ntaivaallista.\n\n\"Mahtran kunnan vanhin.\"\n\n\"Ei minun silmäni ole häntä nähnyt,\"\n\n\"Mutta Mahtran miehet sanoivat juuri tiellä, että hän tuli sinun\nluoksesi.\"\n\n\"Vielä mitä! Mutta mitä sinä hänestä sitten tahdot?\"\n\n\"Kirkkoherra ja oikeusherra laittoivat häntä hakemaan -- en minä tiedä\nminkätähden. Ajoin ensin Mahtraan päin, sain miehet kiinni, mutta\nheidän joukossaan hän ei ollut.\"\n\n\"Ei hän täälläkään ole.\"\n\n\"Mistä minä häntä sitten vielä etsin?\" virkkoi kuskari tuskaisena ja\nkääntyi Juurun puoleen takaisin.\n\nKokan perheenmies suostui lähtemään Antsin kanssa Käruun. Tämä lepäsi\nKokan talon aitan lakassa puolisen jälkeen ja kapusi alas pimeän tultua.\n\nSitten läksivät molemmat miehet hiljakseen matkaan.\n\nSe tapahtui perjantaina, 30 p. toukokuuta.\n\nSeuraavana päivänä varhain aamulla ilmaantui Mahtran moision kupias\nkylään ja antoi perheenmiehille käskyn kohta tulla moisioon.\n\n\"Kuka panee vastaan,\" lisäsi mies, \"sitä luvattiin niin piestä, että\nsuolet tulevat maalle.\"\n\n\"Kutka ne pieksäjät sitten oikeastaan ovat?\" kysyivät perheenmiehet.\n\n\"Saattehan nähdä! Ettekö tiedä, että sotamiehet eivät ole kaukana.\nHaagiherran sydän on hirmuisen vihainen, kun ette menneet Habajalle.\nKylläpä hän pitää huolta pieksäjistä.\"\n\nMiehet katsoivat kalveten toisiinsa.\n\n\"Tietääkö kukaan, missä Sepän Ants on? Kotoa en häntä löytänyt,\" kysyi\nkupias.\n\nEi tiennyt kukaan -- ei ainakaan kukaan vastannut\n\n\"No kyllä hänen saunansa sitten tuliseksi lämmitetään!\" huomautti\nkupias ja teki lähtöä, muistutettuaan vielä kerran perheenmiehiä\ntulemisesta.\n\nNämä seisoivat kauhistuneina koolla. He eivät nyt hetkeäkään\nepäilleet, ettei asia alkanut käydä vakavaksi, sillä hyväsydämisinkään\nhaagituomari ei antanut itseään niin kovin pettää, ja nykyisestä\noikeusherrasta Habajalla tiedettiin ettei hän ymmärtänyt leikkiä.\nKirkkoherra ei tietysti ole lähettänyt armahduspyyntöä, kun eivät\nmiehet olleet luvanneet noudattaa moision isäntien vaatimuksia.\n\n\"Mitä nyt piti tehdä?\"\n\n\"Mitä muuta kuin piiloon!\"\n\n\"Piiloon niin! Eläinkin varjelee omaa nahkaansa, miksi siis emme me!\"\n\nJa todellakin kääntyivät miehet kukin taloihinsa, antaen naisilleen ja\nlapsille vielä joitakin neuvoja ja sitten alkoi kiireellinen pako kylän\nympärillä olevaan metsään, heinämaille ja soille. Nuoret ja reippaat,\nvanhat ja voimattomat -- kaikki jättivät kotinsa kohtalon varaan ja\netsivät kuin takaa ajetut eläimet metsän tiheiköissä ja pensasten\nvarjossa suojaa, johon kauhistuksissaan saattoivat pistäytyä.\n\nHaudan hiljaisuus syntyi ihmisistä autiossa kylässä. Synkkinä, niinkuin\nitse mieletön musta kurjuus, kyyköttivät armottomat savuhökkelit\nkirkkaassa päivänpaisteessa matalalla hiekkatörmällä. Palavassa\nläikehtivässä ilmassa, tuossa haudan hiljaisuudessa oli jotakin\nraskasta, masentavaa -- siinä piili onnettomuutta, ja etempää niityiltä\nnousi autereen tapaista utua ilmaan -- oli kuin kuolevan hengen\nviimeinen rukous. -- -- --\n\nMutta moision puolella, jossa nuo suuret komeat huoneet uhkeiden\npuistojen keskellä kohosivat, rupesi ilma samassa välkkymään ja\nsäteilemään. Sotamiesten pyssyjen piikit kimaltelivat siellä päivän\nkuumissa säteissä. Ja maa tömisi sadan miehen ylpeästi astuessa\nraskailla saappaillaan. -- -- --\n\nMahtran moisioon on tullut tänään 50 miestä sotaväkeä ja kaksi\nupseeria. Heillä on mukanaan keppiä ja vitsoja, 20 paria jalkarautoja\nja 30 paria käsirautoja. Tänään on Mahtrassa säädettävä oikeutta.\nKuuma, punainen veri oli tänään tämänkin moision pihassa kirjaava\nhiekan ja kivet punaisiksi.\n\n\n\n\n22.\n\nVAIKUTTAVAT VOIMAT.\n\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti rouva von Heidegg, kun sai Herbertiltä\nkuulla, ettei kouluneiti ollut suostunut pojan kosimiseen.\n\n\"Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!\" huudahti herra von Heidegg,\nkun sai puolisoltaan kuulla, että \"ranskalainen mamseli\" oli hylännyt\nnuoren, rikkaan paronin kosimisen.\n\nJa molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta,\nett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän\nylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän\npoikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla\ntyöllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja\nlämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan\nkaikki voitettavana -- tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille:\n\"Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!\"\n-- -- -- Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B.\nniin olisivat vastanneet -- olisivat kosijan isä ja äiti saaneet\nhalvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön\nymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta\nvaarasta.\n\nHeideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin\njo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän\nerehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika\npian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja\nsitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin\nhuomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku\nsalainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi,\numpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi.\nHän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen\nolentonsa näkyi murtuneen.\n\n\"Hm\", sanoivat isä ja äiti, \"tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle\nkuin toivottava olisi.\" Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: \"Aikaa\nmyöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä\nkäytettäissä.\" Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin\npoistumista ja pojalle morsiamen hankkimista -- oikean morsiamen. Siksi\nvalitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät\nhuolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen.\n\nJuliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan\nheidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä\nsydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin.\n\nMutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut.\nJuliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa\noli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista\nvälinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren,\nkauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa\nhän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys\nsynnyttää.\n\nMikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää -- salaa,\nvasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja\nkuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin\nvaltasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella,\njoka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat\ntunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän\nitse.\n\nHän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän\nolisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä\nravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti\nrasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien,\nsorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta\noikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten\nvoineet sanoa: \"Katsokaa Heideggin moision oloja -- ottakaa siitä\nesimerkkiä -- ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu\naikaan!\" -- -- --\n\nMutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi\nhän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä\ntoimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen\nkysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän\nsuotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä\nelämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta.\n\nEihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole\nitsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja\nseurapiiriin -- ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista;\nhe kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin\nvastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille\nollut tehnyt mitään pahaa -- ainoastaan siitä syystä, että hän monessa\nasiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. --\n\nNiin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli\nyhä edelleen -- ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän\nnäki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista\nkohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli\nhänen mielessään.\n\nEikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa -- Herbertin\nitsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että\napu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron\nkatkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä,\nvaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla\npäästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta.\n\nNäin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla\njulkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät\nheidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle.\n\nJuliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä\nhän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä\nkuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä\njulkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti.\n\nLähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli\nsynnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa\njättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat\nmoision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät\ntavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat\nkuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin.\n\nRauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi;\nsaksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat\nkiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu\nsormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili\njotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä\nmitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen,\nminkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä\noli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut\ntyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot\nsynnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita.\n\nRauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka\nhän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli\ntalvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden,\nisännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun\nlopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti\nluvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin\nlaki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen\npoistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa.\n\nNeiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli\npäätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen\nmielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat\nvastustaneet niin sanottuja aputekoja.\n\nJuliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä\nasioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta\npitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen\npuheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena\nja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet.\nKamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä\nnyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi\nkyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati\nvaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta.\n\nEnsin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien\nsyistä.\n\nPieni silmälasiherra punehtui kuin nuori tyttö, kun kouluneiti\nhänen kanssaan rupesi puhumaan. Juliette tiesi, että hän oli ujo ja\nharvapuheinen, mutta ilokseen sai hän herra Lustigilta aivan tarkkoja\nja selviä vastauksia, ja niitä ei annettu hänelle ensinkään niin\nvastenmielisesti kuin hän oli pelännyt.\n\n\"Teitä huvittaa, neiti, meidän talonpoikain kysymys?\" kysyi herra\nLustig.\n\n\"Huvittaa kyllä.\"\n\n\"Minä olen sen huomannut.\"\n\n\"Te?\" kysyi neiti Marchand ihmetellen.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä kuulen paljon, kun puhun vähän. Olen siis kuullut teidän\nmielipiteitänne.\"\n\n\"Ja te itse? Te varmaankaan ette ota osaa tuollaisiin asioihin?\"\n\nLustig kohotti olkapäitään.\n\n\"Minulla ei ole puhetaitoa, sentähden en keskustele mistään asioista\ntoisten kanssa. Mutta mieleeni jää, mitä näen ja kuulen ja yksinäni\najattelen sitä.\"\n\n\"Siis olette talonpoikainkin asiasta paljon kuullut ja ajatellut?\"\nnauroi Juliette somaa selitystä.\n\n\"Minä kyllä tiedän yhtä, toista. Mitä tahtoisitte kysyä, neiti\nMarchand?\"\n\nJuliette uudisti kysymyksensä rauhattomuuksien syistä, ja Gottlieb\nLustig vastasi:\n\n\"Suoranaisia syitä on minun mielestäni vain yksi ainoa: liian raskas\nelämä.\"\n\nJa herra Lustig selitti Juliettelle lyhyesti, mutta havaannollisesti,\nsattuvin sanoin, mitä uusi laki talonpojille soi, mikä antoi aihetta\nepätoivoon ja epäilyksiin, millä tavoin talonpojat aikoivat moisiota\nvastustaa, mitä rauhattomuuksia tähän asti oli tapahtunut ja mitä\napukeinoja sitä vastaan oli toimeen pantu. Juliette ei voinut olla\nihmettelemättä, että tuo umpimielinen, näköjään koko ympäristölleen\nniin kylmä ja välinpitämätön henkilö, jota ainoastaan luonnontiede\nja siitäkin vain yksi ainoa osa huvitti, nyt kerrassaan saattoi\nhänelle syrjäisistä asioista antaa niin asiallisen ja perusteellisen\nselityksen. Tuo mies näytti todellakin kasvattavan sisällistä ihmistään\nainoastaan kuulemalla, näkemällä ja -- vaikenemalla.\n\n\"Te olette varmaankin kuulleet\", huomautti neiti Marchand, kun\nkouluherra oli lopettanut, \"että meidänkin kunnan talonpojat tahtovat\nolla vastustajien joukossa?\"\n\n\"Olen, paroni Heideggille on se ilmotettu.\"\n\n\"Perheenmiehet itse ovat sen tehneet?\"\n\n\"Ei. Kuulin, että eräs vuokramies, joka kylässä on salainen ilmiantaja\n-- hänen nimensä on Ristmäen Mihkel -- on tuonut moisioon tietoja, mitä\nneuvoja perheenmiehet ovat pitäneet ja minkä päätöksen olivat tehneet!\"\n\n\"Mutta en ymmärrä, minkätähden meidän kartanon talonpojat ajattelevat\nvastustusta\", huusi Juliette. \"Minä arvelen, että heille uusissa\nasetuksissa ei vain suoda suuria huojennuksia, vaan että vielä\nvapaaehtoisesti on huojennettu heidän työ- ja maksukuormaansa.\"\nGottlieb Lustig katseli suurin silmin neitoa.\n\n\"Miksi te niin arvelette?\" hän kysyi.\n\n\"Sentähden, että moisio nyt on nuoren paronin hallussa, ja että hän\nitse sanoi talvella tahtovansa heti panna toimeen uudistuksia.\"\n\n\"Se ei ole tapahtunut.\"\n\n\"Ei tapahtunut? Kuinka se on mahdollista?\"\n\nLustig kohotti olkapäitään.\n\n\"Te tiedätte varmasti, että meidän talonpojille ei ole suotu\nhuojennuksia, että he tekevät työtä entisillä ehdoilla!\"\n\n\"Tiedän, neiti Marchand!\" vakuutti toinen vilkkaammasti kuin hän\nmuuten oli puhunut. \"Tiedän varmasti, että meidän talonmiehet kävivät\nvaatimassa uudessa laissa luvatuita huojennuksia, mutta ettei heidän\ntoiveitaan täytetty.\"\n\n\"Keltä he niitä vaativat?\"\n\n\"Molemmilta paroneilta.\"\n\n\"Moision nykyiseltä isännältäkin?\"\n\n\"Niin! He kävivät ensin vanhan paronin ja sitten paroni Herbertin\npuheilla.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Vanha paroni kertoi sen itse minulle ja niin puhui myös opman Winter.\"\n\nJuliette näytti hyvin rauhattomalta ja hämmästyneeltä.\n\n\"Ja millä perustuksella ei heidän vaatimuksiinsa suostuttu?\" hän kysyi.\n\n\"Samalla perustuksella kuin toisillakin moision isännillä on, että\neivät tahdo täyttää talonpoikain toiveita. Laki antaa heille vielä\naikaa, kunnes maat ovat mitatut ja arvioidut.\"\n\n\"Mutta eihän vapaaehtoisten huojennusten antaminen ole kielletty!\"\n\n\"Tietysti ei! Niinkuin olen kuullut on niin tehtykin muutamissa\nkauvempana olevissa moisioissa.\"\n\n\"Niin on tehty, mutta täällä ei?\"\n\nNeiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi\nhäntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen\ntakimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei\nollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa.\nJuliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen\nkääntyi virkatoverinsa puoleen.\n\n\"Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään.\nTahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. -- -- -- Puhunhan teidän\nkanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin\nkauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa\nvirassa. -- Tahdotteko?\"\n\nHerra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko,\nnaisekas puna.\n\n\"Mielelläni\", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen.\n\n\"Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne\", alkoi Juliette, kun\nhe hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten\nkohdalle, \"minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut\nuudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä\nsuoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?\"\n\n\"Pidän kyllä.\"\n\n\"Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?\"\n\n\"Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona\nvasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole\nvielä oppinut tuntemaan.\"\n\n\"Minun mielestäni ajattelee hän vapaammin ja lempeämmin kuin hänen\nisänsä ja monet muut täkäläiset moision omistajat\", virkkoi Juliette.\n\"Olen myöskin huomannut, että hänen hyvä sydämmensä tahtoo noudattaa\noikeutettuja pyyntöjä. Sentähden ihmettelen suuresti, ettei hän\ntahdo täyttää talonpoikiensa toiveita, vaikka hän on päättänyt\nvapaaehtoisesti parantaa heidän elämäänsä. Ihmeellisempää on vielä,\nettä niinkuin te sanotte, jotkut toiset moision isännät ovat voineet\nsuoda helpotuksia, mutta täällä siitä ei ole tullut mitään. Kuinka te\nsen selitätte?\"\n\n\"Minä luulen, ettei paroni Herbert ole vapaa\", vastasi opettaja.\n\n\"Kuinka niin? Hänhän on minun tietääkseni täydellisesti moision\nomistaja.\"\n\n\"Niin kyllä. Mutta hän on voimakkaiden vaikutusten alainen.\"\n\n\"Ja ne ovat?\"\n\n\"Ennen kaikkia hänen isänsä. Jos en erehdy, on vanha paroni vielä\ntäällä oikeastaan vallan pitäjänä ja määrääjänä, samoin kuin myöskin\nhänen äitinsä. -- -- -- Ja sen lisäksi vaikuttavat vielä koko säädyn\nedut. -- -- --\"\n\n\"Uhkaisiko moision isäntiä vaara, jos joku heistä tekisi talonpojilleen\nhyvää?\"\n\n\"Ehkä kyllä nykyisissä oloissa. Jos yksi suostuu talonpoikien\nvaatimuksiin, niin täytyy toistenkin tehdä samoin. Mutta toiset eivät\nsitä tahdo, kun se olisi vahingoksi heidän tuloilleen. Niin tulee siis\nyhden laiminlyödä hyväntekeväisyytensä, jos tahtoo pitää silmällä koko\nsäätynsä etua. Nykyisenä, rauhattomana aikana pidettäisiin myöntymistä\nhätäkeinona.\"\n\nGottlieb Lustig ei varmaankaan ennen ollut saanut kokoon noin pitkiä\nlauseita, sillä hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.\n\n\"Ja Herbert Heidegg on antautunut noiden vaikutusvoimain alaiseksi\",\nlausui neiti Marchand hitaasti ja melkein itsekseen, jonka ohella hänen\nkalpeille kasvoilleen oli levinnyt syvä varjo.\n\nJuliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian;\nhän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät\nrakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen\nomaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa\nasioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas -- hänestä tuntui\nkuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. -- -- --\n\nMutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän\ntuskastutti ja masensi hänen mieltänsä.\n\nPari päivää tämän perästä -- kun hän oli kaupungista kotiin tullut\n-- koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija\nTohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen\nja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen.\nMai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän\nkuitenkin perässä.\n\nMolemmat olivat kiihottuneen näköisiä.\n\n\"Neiti\", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, \"Mai kertoi\nminulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille,\nneiti, puhuisin. -- -- -- Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty\nihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä.\n-- -- --\"\n\nKouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein\nymmärtävän tämän sanoja.\n\n\"Piesty -- ketä meillä on piesty?\"\n\n\"Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa -- neiti varmaankin hänet tuntee --\nnuori, terävä tyttö. -- -- --\"\n\n\"Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?\"\n\n\"Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään -- vahti!\"\n\nJa Mai koetti osottaa kamaripalvelijan sanoja todeksi vilkkaasti\npäätään pudistaen ja pyyhkien esiliinan nurkalla vetisiä silmiään.\nMutta Tohver rupesi kertomaan tapausta ja koetti sitä pitkillä\nselityksillä ja elävillä kädenliikkeillä tehdä kouluneidille niin\nselväksi kuin suinkin. Mai, pannen kaiken saksan kielen taitonsa\nkäytäntöön oli todistajana ja vakuuttajana ja koetti loppumattomilla\npään nyökkäyksillä vahvistaa Tohverin selityksiä.\n\nMolemmilta sai Juliette kuulla, minkälaisen ilkivaltaisuuden uhriksi\nMiina raukka oli joutunut. Ehdoin, tahdoin ahdistaa opman Miinaa,\ntyttö taistelee vastaan, ilmottaa vihdoin hätänsä sulhaselle, tämä\ntulee eräänä yönä odottamatta avuksi ja vihan vimmassa kostaa\nviettelijälle. Tämä ilmaantuu, lyötyään ensin itse syytöntä tyttöä,\nmoisioon kaipaamaan ja täällä tehdään tuomio, jota inhimilliseltä\nkannalta katsoen on vaikea ymmärtää; tyttö saa moision tallissa,\npoika haagioikeudessa ruumiinrangaistuksen. Tyttö piestään veriseksi\nja suolavedellä tehdään haavat tulisen kirveleviksi; mutta poika\nviedään sidotuin käsin vielä kovemman rangaistuksen alaiseksi. Mutta\npäärikollinen itse jää rankaisematta, sillä hän ei suinkaan olisi\nlähtenyt kaipaamaan, jos hänellä olisi ollut jotakin pelättävää.\n\nKouluneiti ei voinut kaikkea tuota uskoa; hänestä tuntui koko kertomus\npöyristyttävältä valheelta, tai ainakin äärettömästi liiotetulta.\nEhkä syytti tyttö opmannia tehdäkseen itsensä viattomaksi. Mutta\nJuliettea loukkasi kuitenkin se tieto, että moisiossa vielä nuoren\nparonin isännyyden aikanakin ruumiinrangaistusta käytettiin; että\nsiellä jälleen oli naista rangaistu ja vielä niin raa'alla tavalla.\nMutta hänen epäilyksensä tapauksen todenmukaisuudesta alkoi kadota, kun\nTohver nyt lisäsi, minkätähden hän asiasta oli kouluneidille tullut\npuhumaan.\n\n\"Mai Miina raukan puolesta pyytää neidin kertomaan nuorelle paronille\nasian oikean laidan, että opman saisi vähän nenälleen. Luultava\non, että opman aivan toisin kertoi asian herroille, eihän muuten\nviattomalle Miinalle vitsaa olisi annettu. Olihan opman itse kotona\nsanonut Miinalle: 'Saa nähdä, ketä uskotaan, sinua vai minua'.\"\n\n\"Kelle on opman käynyt kaipaamassa?\" kysyi Juliette värisevin huulin.\n\n\"Saksoille -- kenelle sitten?\"\n\n\"Tietysti vanhalle herralle!\"\n\nSiihen tiesi Tohver vastata, että hän oli opmannin nähnyt varhain sinä\naamuna paronin kirjoitushuoneessa, jossa molemmat paronit jo olivat\nolleet ylhäällä.\n\n\"Molemmat?\" huusi neiti Marchand ja hänen katseissaan ilmeni jälleen\nkylmää, vastustavaa epäluuloa. \"Se ei ole mahdollista\", lisäsi hän\nvarmasti. \"Te erehdytte, Tohver, molemmat paronit eivät ole antaneet\nkäskyä Miinan piiskaamisesta.\"\n\n\"En tiedä, kuka käskyn antoi\", vastasi kamaripalvelija, \"mutta molemmat\nparonit olivat kirjoitushuoneessa opmannin sinne tullessa, sen tiedän\nvarmasti; minä vein juuri sitä ennen herroille sinne sikareja.\"\n\nJuliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja\nahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa.\n\n\"Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet\nparonille, kuinka asia oikeastaan oli?\" lausui hän kääntyen vihdoin\njälleen kamaripalvelijan puoleen.\n\n\"Heiltä ei ole mitään kysyttykään\", vastasi Tohver, \"he eivät ole\nherrojen luona käyneetkään.\"\n\n\"Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?\"\n\nKamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs,\npuoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme.\n\n\"Saksat uskovat ainoastaan opmannia -- hän on korkeampi kuin\npalvelustyttö ja kylän poika.\"\n\nKouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua.\n\n\"Minä en usko tuota kaikkea\", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi\njälleen akkunaan päin. \"Ainakaan ei ole totta, että rangaistus\nannettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä\ntahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut.\"\n\n\"Neiti\", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. \"Miina\nraukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman\non häijy mies -- Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon\npoislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan.\nSiitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta\nparonia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla\nvanhempainsa luona.\"\n\n\"Sen tahdon tehdä.\"\n\n\"Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan\", lisäsi\nTohver vielä. \"Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä\ntehtäisi.\"\n\nSenkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä.\n\nMutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti\ntarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin\nmyötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi:\n\n\"Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli.\nNeiti ehkä vielä muistaa -- sama nuori mies, joka viime syksynä sai\nmoision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi.\"\n\nJuliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen\nnäköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa.\nMyötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta:\n\n\"Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?\"\n\n\"Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä\",\nvastasi Tohver. \"Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies\nkuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan.\"\n\n\"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!\" kertoi kouluneiti, ja Tohverista\nnäytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten\nkääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan\nja tytön puoleen. \"Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on\nniinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat\npuhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?\"\n\nTohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka\npäänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat\nkunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei\nvoinut opmannista sanoa.\n\n\"Puhutaanko hänestä pahaa?\" kysyi Juliette.\n\nTohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti\nmolemmilla käsillään.\n\n\"Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun\npitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei\nhänellä ole puolisoa. -- -- --\"\n\n\"Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?\"\nkysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia\nkasvoja.\n\n\"Eikös tämä häntäkin voi kiusata\", vastasi Tohver, \"ja viedä talliin\nvähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja\nahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut.\"\n\n\"Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta\", kuiskaili Mai, joka ymmärsi,\nettä hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä.\n\"Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!\"\n\nTohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille\nsenkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti\nMarchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota\nvanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen\nkamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui.\nTohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli\nkaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka\nneidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei\nranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin\nkuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan.\n\n\"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien\nveljestä\", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti\nsalaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. \"Sillä\nmiehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos\njoku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle.\"\n\nJuliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen\nTohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta\nelämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen\nlyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli\npois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada\ntakaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha\nparoni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli\nkiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä\ntäytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa\nja kunniallisempaa työläistä kuin tuo \"vastahakoinen koira\". Kaikkein\nsurullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä\nnaimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä\nelättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta\nelämää. -- -- Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli\ntahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.\n\n\"Tuohan on koko romaani!\" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään\nyhteen, kun kertoja oli lopettanut.\n\nTohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli\nkuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä\ntämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään\nilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän\nvihdoin sanoillaankin todisti:\n\n\"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat\",\nlausui neiti Marchand, \"mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla\nhetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan\nMiinaa ja Maien veljeä.\"\n\nTuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie\noli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä\nei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin\nhuoneesta. --\n\nHuolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä\nyönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista\nhirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli\nHerbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia\nseikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui\nmiehen nähden -- ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui\nvapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta\nrakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja\nväkivaltaa! -- -- -- Hän ei ole vapaa -- sanoo Gottlieb Lustig --\nhän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta\nmilloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään\nsitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua?\n-- -- -- Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti.\n-- -- -- Herbert Heidegg valehteli! -- -- --\n\nAhdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi,\njotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. --\n\nJo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa\nkahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. --\n\nVanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen\njälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö\nkädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa\nkiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg\npuutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan -- hän tuli nähtävästi\npellolta -- ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko\nhän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.\n\nNeiti Marchand ei sitä vastustanut.\n\nHerbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea.\nÄänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas\nkevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.\n\n\"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?\"\nkysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.\n\n\"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta\", vastasi neito.\n\n\"Te rakastatte merta?\"\n\n\"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan\nvapautta, sentähden rakastan merta.\"\n\n\"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi\", nauroi Herbert.\n\"Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni.\"\n\n\"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?\"\n\n\"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä\nkukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä.\nEilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut -- suoraan tilatut\nEnglannista.\"\n\n\"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?\"\n\n\"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon\nvapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä\nnähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!\"\n\nJuliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen\npuhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja\nparannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla\non suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!\n\n\"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös\nvastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan\", huomautti Juliette. \"Heillähän\non nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille\nhyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?\"\n\n\"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet\", vastasi Herbert, puhaltaen\ntuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.\n\n\"Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet\nhuojennuksia?\"\n\n\"Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää,\nettä maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi\npanna toimeen.\"\n\n\"Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?\"\n\n\"Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta\nminun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin\nmielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän\nviivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä\ntoteutetaan.\"\n\n\"Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti\nhuojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia\ntoiveita?\"\n\n\"Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun\ntäytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision\nisäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen\neivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet.\"\n\n\"Kaikki?\" kysyi Juliette. \"Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen\nvalmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata\ntyöläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?\"\n\n\"Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten\netua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei\nvoi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö\nvoisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme\naikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään.\n-- -- -- Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta\nsynnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin,\njos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät\nsitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä\nsyntyisi kapina.\"\n\nYhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä\nkiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät\nhäntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään\nmerkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri\nja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä -- hänestä ei ole\nhuolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa\nilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se\noli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui\nsiitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää.\n\nJuliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän\ntahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän\nkarttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan:\n\n\"Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita\ntyöpäiväin vähentämiseen nähden?\"\n\n\"On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat\nvarmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää\nomille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa.\nMeidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat\nsaatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty,\nsitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön,\nkun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan\nrangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla -- paha kyllä!\n-- ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi\nvarmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi\nniin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. -- -- --\"\n\n\"Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi\najattelitte kansakoulukysymystä\", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden\njälkeen. \"Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman\nkyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?\"\n\n\"Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia\", vastasi Herbert,\nkoputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. \"Mutta tietysti\nkoetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän\nasti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa\npäätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain\nvoimaan astumisesta.\"\n\n\"Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?\"\n\nHerbert rupesi nauramaan.\n\n\"En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa\nkuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand,\netten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän\nmiettimisen aikaa!\"\n\n\"Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?\"\n\n\"Pahoillani teille? En!\" vastasi nuori mies lämpimästi. \"Te saatte\nminua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te\nylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon,\nen usein saa nauttia.\"\n\n\"Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää\", lausui Juliette, mutta\nei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. \"Jos ei kaikki ole valhetta,\nmitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä\npäivinä oikeutta vastaan paljon rikottu.\"\n\nHerbert käänsi levottomat katseensa neitoon.\n\n\"Vai niin? Ja missä asiassa?\"\n\n\"Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista.\"\n\n\"Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?\"\n\n\"Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna\nmoision tallissa armottomasti piesty.\"\n\n\"Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä\nkieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin\nsellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi\nhänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi\ntytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti.\nIsäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi.\nTuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki\nrangaista!\"\n\n\"Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?\"\n\n\"Isännöitsijä Winteriltä.\"\n\n\"Hän oli kantaja?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta mitä vastaajat sanoivat?\"\n\nHerbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla.\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä,\nmitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin\nvarma?\"\n\n\"Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin\ntodisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä\nolivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän\ntuskin pääsi käymään.\"\n\n\"Kun ei näkijöitä ollut -- mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka\nhäntä ylipäätään pieksi?\"\n\n\"Sen hän itse kertoi.\"\n\n\"Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?\"\n\nHerbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni.\n\n\"Minä en ymmärrä teitä, neiti\", virkkoi hän vihdoin. \"Minkätähden\nisännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi\nväkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä\nsitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?\"\n\n\"Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on\nmahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan\nkuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia\ntuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on --\nsuokaa anteeksi -- hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden\nkohtuuton, väkivaltainen -- -- --.\"\n\nSyvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä\ntuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän\nmenettänyt mielenmalttiaan.\n\n\"Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein\nseurata lakitieteellisiä sääntöjä\", hän vastasi. \"Mutta se on kuitenkin\nvarma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet.\"\n\n\"Mihin te perustatte varmuutenne?\"\n\n\"Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen\nosottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo\nennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon\ntavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen.\"\n\n\"Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?\"\n\n\"Minä en tiedä mitään -- olen täältä ollut kauvemmin aikaa\npoissa -- -- --.\"\n\n\"Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä\nWinter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun\ntytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta\ntai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan\nhuoneeseen?\"\n\nHerbert katseli suurin silmin puhujaa.\n\n\"Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?\" virkkoi hän\nsitten.\n\n\"Niin tiedän\", vastasi Juliette, \"ainakin niin paljon, etten voi pitää\noikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi\ntuomitut, syytteenalaiset tunnustavat.\"\n\n\"Ja mitä sitten?\"\n\n\"Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä\nviettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti\noikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet\nvapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi\ntehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut\nkantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina.\"\n\nTuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa.\n\n\"Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?\" hän kysyi.\n\n\"Niin.\"\n\nNyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi,\nettä Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi\nparoni:\n\n\"Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat\noikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta\nvastaan -- todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset\nvalehtelevat, kuin että isäntä sen tekee.\"\n\n\"Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?\" kysyi\nJuliette.\n\n\"Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä\nja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija.\"\n\n\"Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat\nhänen mielivaltansa alaisia?\"\n\nHerbert ajatteli.\n\n\"Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että\nWinterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en\nasiaa tunne.\"\n\n\"Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että\nkaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies,\njohon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle\nsattunut useampiakin. -- -- -- Sitä vastoin ei rangaistujen,\nsyytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse\ntunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään\nja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän\non jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella\nrakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan\nvoi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että\nhän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi\ntarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa,\nmiltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö\nmiesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea.\nMutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä\nuskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä\nsellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun\nmielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi\nyllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. -- -- -- Nuoren miehen\ntavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas\nja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille,\nei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. -- -- -- Ei siis huomaa\nmitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin\nnoita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän\ntuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin.\"\n\n\"Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme\nenemmän kuin talonpoikia\", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen\nalakuloisena pari kertaa edes takaisin. \"Mutta on mielestäni ikävää,\njos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän\ntahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa\nsiihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa.\"\n\n\"Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat\nsyynalaiset ovat saaneet?\"\n\n\"Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi\noikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka\nsuuri hänen rangaistuksensa oli.\"\n\n\"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni\", sanoi\nneiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. \"Mies,\nvaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas\non tyttökin. -- -- -- Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän\nrangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?\"\n\n\"Opman Winter.\"\n\n\"Itse kantaja?!\"\n\n\"Niin.\"\n\nKatkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille\nhuulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.\n\n\"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen\nkolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan\nsuolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti\nkostaa.\"\n\n\"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?\"\n\n\"Ja te ette tiedä siitä mitään?\"\n\n\"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei\nole tapahtunut!\"\n\n\"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja,\nmiehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte\nsyytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän\nmaassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole\nvielä missään tavannut!\"\n\nHerbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat\nrypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet\nnäyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi\nhän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi:\n\n\"Jos tässä on erehdys tapahtunut -- ja teidän selityksenne kuultuani\npelkään todellakin niin tapahtuneen -- niin olen siitä hyvin pahoillani\nja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta.\nOikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka\nsyyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa.\n-- -- -- Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te\nliian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun\nerehdykseni -- jos se on sellainen -- on ainakin anteeksi annettava.\nAjatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta\nansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen\ntulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on\nisäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja\nvalhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa\nhänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei\nasia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me\nuskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja\nkiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?\"\n\n\"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava\",\nvastasi Juliette. \"Mutta anteeksiannettava ei ole teidän\ntuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne\nylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia.\nTahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen\nja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin\nopmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä\nmaalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa\nsivistyneissä piireissä.\"\n\n\"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini\",\nvastasi Herbert, \"ja varmaankin on meillä siihen omat syymme.\" Meillä\ntalonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä\nvoisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain\nyhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että\nhe kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen.\nTalonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen\non vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta\nperunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita,\nja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen,\nehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä\ntavallisia, jokapäiväisiä asioita.\n\n\"Tiedättekö, armas ystävä -- minä en ensinkään ihmettele tuota\nsurkeata asiain tilaa\", vastasi Juliette Marchand. \"Minun mielestäni\nnäyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne\nalituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja\njotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja.\nTalonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki\n-- minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin\nsotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista -- ja\ntavallista! -- -- -- Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on\nlaillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta\ntalonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika\nymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen\ntäytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja\nvaransa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika\nsitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision\nisännältä jotakin -- varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta\npysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä.\"\n\nParoni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin\nsuuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa\nmielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja\nkoetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.\n\n\"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä\",\nvirkkoi hän, \"niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja\nkiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan.\nAikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on\nalkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain\npuuttuu. -- -- --\"\n\nMutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä\nhän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa\nystäväänsä. -- -- --\n\n\"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne\nrajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa.\nMutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette\nryhtynyt päätöstänne toteuttamaan.\"\n\nHerbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan\nsilmiin.\n\n\"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand\", lausui\nhän. \"Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että\nrangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka\nvaati sellaista rangaistusta.\"\n\n\"Teidän täytyi?\" kysyi Juliette.\n\n\"Niin. -- -- -- Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja\nottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten\nvelvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu,\nja sitä vaatii meidän siveysoppimme.\"\n\n\"Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan\nnoudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain\nkäskystä myöskin varastaman.\"\n\n\"Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand\",\nvastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. \"Minä tarkotin vain, että\nisäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin\nminulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä;\nsentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla\nhänen neuvoansa.\"\n\n\"Ja tuo neuvo oli.\"\n\n\"Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan\nvahingoksi. -- -- -- Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan\nhuojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän\nkaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti\npaljon kovempaa.\"\n\nJuliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään\nkeskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman\nsäädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin\nruumiinrangaistus -- kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä\nja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori,\noikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden\nolojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja\naikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan\nyhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan\nvanhempiaan kohtaan. -- -- --\n\nSanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän\nmurehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli\npaljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että\nkaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden\nalainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian\nheikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi\nepäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä\nehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat \"hyväksi herraksi\", koska\nhe enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan\noli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa\nkuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla\nvähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta\nmäärää vain kahdeksantoista. -- -- --\n\nJuliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin\nkiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti\nvielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta.\n\n\"Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on\nmennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta\nväkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle\nteidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä\npalvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää.\"\n\n\"Minun suojelukseeni hän voi luottaa -- vaikka huomaisinkin hänen\nolevan syyllisen\", vastasi Herbert äkkiä.\n\n\"Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut,\nettä tytön isältä otetaan talo.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä,\"\n\n\"Niin on Winter uhannut?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!\"\n\n\"Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän\nvaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys\nollutkaan varma.\"\n\nHerbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen\nviha.\n\n\"Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole\nolleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!\"\nhuudahti hän. \"Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa,\nvaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen.\"\n\n\"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan.\n-- -- -- Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?\"\n\n\"Ja minkä?\"\n\n\"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette\nhuomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte\nheitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille\nmahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos\ntyöläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille\nmiehelle isänsä talo takaisin!\"\n\n\"Isäni on kovin sitä vastaan.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä -- -- --.\"\n\n\"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne?\nAjatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja\nedistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota\nhäntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää\nhänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat\nväkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa\nainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä\nkovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut.\"\n\n\"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand\", vastasi Herbert erinomaisen\nmurtuneella äänellä. \"Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle\n'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa\nantaa talon -- jos mahdollista isänsä paikan. -- -- -- Mutta luvatkaa,\nettä lähden raittiiseen ilmaan. -- -- -- Päätäni kivistää, sydäntäni\nahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja\ntuomittu kuin tänään.\"\n\n\"Te olette minun tähteni pahoillanne?\" kysyi Juliette.\n\n\"Olen\", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, \"mutta\nvain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista\ntuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!\"\n\n\n\n\n23.\n\nUKKOSPILVET.\n\n\nMahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä\ntoukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki\nolivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin\npuoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa\nkielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin\nvieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään\nvastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat\neivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää\nlähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet\ntulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti\nvalmiit alkamaan sonnanvetoa.\n\nIltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi\nSepän taloon. \"Onko Ants jo tullut kotiin?\" Emäntä Tiiu vastaa, ettei\nhän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran\npuheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen\ntalosta taloon -- ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki\nkadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa,\ntaloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla.\n\nMihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos\ntiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta.\n\nAinoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel.\n\n\"Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?\"\n\nKupias ilmottaa käskyn ja lisää:\n\n\"Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää\ntulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän\nrangaistuksenne.\"\n\n\"Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä\", vastustaa Mihkel.\n\n\"Kyllä sinä jaksat\", vastaa kupias, \"eivätkä he niin kaukana voi olla.\nMuista, että olen sinua käskenyt!\"\n\nMihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden\nuuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka\ntietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on\nkiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! -- -- -- Aurinko laskee,\niltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot.\nMutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja\nkyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset\nkuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt,\nkeväinen yö on kulunut.\n\nTänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla\nkepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään.\n-- -- -- Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi\nseuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen\nkylään.\n\nVainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä\nedelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina\nmoisioon.\n\n\"Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän\npois lähteä\", arvelevat miehet yksimielisesti.\n\n\"Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?\"\n\nNiin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä\non odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? -- -- -- Ei kukaan.\n\n\"Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin\nvoisimme lyönnit kestää\", selittivät miehet. \"Mutta mehän vain vaadimme\noikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa\nveremme vuotaa? -- -- -- Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun\nlähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät\nantaisi meitä piestä!\"\n\nTuo päätös hyväksytään yksimielisesti.\n\nJaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle\npyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin\nsanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä\neteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin\nhuomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. -- -- -- Tuo\nuhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. -- -- --\n\nHindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle,\nsillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä\nsotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta\ntäytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden\noikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin.\n\nHe ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät\nasiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki\nlupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen\nrinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille\nei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan\nvanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut.\nHuomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille\nkunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos\nhuomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna.\nMutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet\nvoittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja\nkuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme.\n\nTähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja\nKuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä.\nKirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti\nvoitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat,\nkädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut\nmonta, joiden posket siitä kalpenivat.\n\nNyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa\noli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen\nkatseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko\nhän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi\nkuin kenellekään muulle pitäjässä.\n\nKohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä\nkirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut\nkutsua noudattaa.\n\n\"Mitä he sitten vastasivat?\" kysyi kirkkoherra sopertaen.\n\n\"Heidän täytyy neuvotella sodasta\", vastasi elähtänyt lukkari Koch.\n\nLaulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain\nomiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia.\n\n\"Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?\" kysyi sielunpaimen\nkuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa.\n\n\"Meillä ei ole aikaa\", vastattiin hänelle monelta taholta, \"meidän\npitää mennä Mahtran moisioon sotaan!\"\n\n\"Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte?\nEttekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?\"\n\n\"Vai tyhmyyksiä!\" sanottiin loukkaantuneena. \"Emme me leikillämme puhu.\nMeitä pakotetaan sotimaan.\"\n\n\"Kuka teitä sotaan pakottaa?\"\n\n\"Saksat!\"\n\n\"Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?\"\n\n\"Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna\nheitä huomenna piestä.\"\n\n\"Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!\" huusi\nkirkkoherra. \"Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä!\nOlette kadottaneet terveen järkenne!\"\n\n\"Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme\najattele sotaa!\" vastattiin kirkkoherralle.\n\n\"Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!\" huusi\nkirkkoherra. \"Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran\nkylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin,\nettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa\nkirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!\"\n\nMutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa;\ntoiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta\netäämmälle.\n\nTuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset.\nSotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui\nvielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät\ntuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka\nmiettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se\nollut hyväksi.\n\nJoukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan\nkääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan\nJyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision\nohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka\nmöi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan\njuomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja\nkestivät yöhön asti.\n\nKirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään.\nKuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat\nkapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin\nMahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset\nolivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui,\nsillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan.\n\nPieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain\nmiehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu\nahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa.\nPunottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti\ntodistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan\nhuomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden\nulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha.\n\nKirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä\nkova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti,\nuhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja.\n\n\"Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!\" huudettiin\nkansan joukosta. \"Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää\nkuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!\"\n\n\"Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa,\nniin ei tarvitse varottaakaan!\" lisättiin toiselta taholta.\n\nMutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen\nsanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan\nvanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra\ntahtoi.\n\n\"Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni,\nettä puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne\", virkkoi kirkkoherra\nBerg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman,\näärettömästi kiihkeän joukon kanssa.\n\nMutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa.\n\n\"Emme me tule\", vastattiin pastorille. \"Mitä niistä puheista. Meitä\nuhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei\nkirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä\ntarvitse neuvoakaan. -- -- --\"\n\n\"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita\nsaksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan\",\nkuului taas nuorempain joukosta.\n\n\"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi\nkapakassakin meille puhua\", lisättiin siihen raa'asti nauraen.\n\n\"Näille ei voi mitään, herra pastori\", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari\nKoch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. \"Eikös olisi\nparempi, jos lähtisimme menemään?\"\n\nMutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän\nsydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.\n\n\"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät\", alkoi hän kauvaksi\nkuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. \"Suureksi\nsurukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että\nperikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen\nsen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. -- -- -- Ettekö sitten ymmärrä,\nkenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin\ntielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne\nvihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut\njoukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo\nkauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. -- -- -- Te tahdotte\nvastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te\ntallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit\nsielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne\nenää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa?\nOletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa,\nvaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli,\nvaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota?\nMutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan,\nte rohkenette puhua sodasta -- sodasta haltijoitanne vastaan!\"\n\n\"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille\ntahdota tehdä vääryyttä!\" huudettiin vihaisesti. \"Eikö ole kepit,\nkäsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö\nsotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me\nolemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme -- siinä on rikoksemme!\"\n\nKirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla\nkumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän\nnykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa\nvastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.\n\n\"Uskokaa miehet\", lausui hän, \"että minä en toivo teille pahaa,\nvaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle\nmitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen,\nvaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele\nitseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision\nisäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi\nkutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat!\nSotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa\nmaahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä\njää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään\nelinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä\nrangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte\ntuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te,\nkourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te\nhajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne.\"\n\nKirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli\npelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta\nvastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä,\nhuudettiin, vannottiin.\n\n\"Saammehan nähdä, ketä on enemmän -- meitä vai saksoja!\" kiljuttiin\nvihan vimmassa. \"Me heidät muserramme -- akanoiksi me pieksemme heidät\n-- eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä!\nKyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla.\nMe emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!\"\n\n\"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!\" huusi pastori\nBerg kooten viimeiset voimansa. \"Te, perheenmiehet, täältä ja\nkauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos\nette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun\ntahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee,\ntai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin.\nSitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä\nsuremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää.\nMiehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova\nmielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona\nkohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa\nvaimojanne ja lapsianne. -- -- --\"\n\nVasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen\nonni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon\nja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja\nahdistuksessa -- oi, se vaikutti! -- -- -- Rauhottava hiljaisuus\nvallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät\nkasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen\nloi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan.\n-- -- --\n\nKirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota\nonnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi,\näkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita\nseisoi kapakan edessä koko paljon.\n\n\"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja\nsurullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa\nmeitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi,\nelättäjää vaille!' -- Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii,\nniin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi\nantaa heille leivän asemesta kiveä. -- -- -- Ja te naiset ja lapset,\nkorottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies\non ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan\nääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja\nvirkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön -- eikä sotaan!'\nSilloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan.\"\n\nPari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin\nja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat\nliikutetut. -- -- -- Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat\nvoineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli\ntodellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.\n\nMutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka\nkarkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva,\nkuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru\nja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla,\nmiehekkäällä äänellä:\n\n\"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät\nhädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka\nmeidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka\nselässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi,\nkun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua\nhuojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu,\nmutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala\nsitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä\ntyötä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus\nole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi\nmeille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet,\nvaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä!\nKun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään\nsotamies kääntää asetta teitä vastaan!\"\n\nNäillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla\nsanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys\nolivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin\nvuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät\nliekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra\naikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet\ntunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia.\nToiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas\nhuudettiin, \"työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä\nja tulee meitä kietomaan!\" -- -- -- Ja jopa nähtiinkin miesten\nuhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.\n\n\"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra\", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.\n\nMutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden.\nHän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:\n\n\"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte\nvielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa.\nTahdotteko?\"\n\n\"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä.\"\n\n\"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?\"\n\n\"Tiedämme tietysti!\"\n\n\"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se\nannetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan\nasetukseen?\"\n\n\"Emme vanno! -- -- -- Emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät väkipyörällä\nmurskattaisiin -- emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät rautoihin\nkytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi\npieksettäisiin, niin emme vanno -- emme vanno!\"\n\nKirkkoherra kääntyi ja lähti.\n\nTäällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen\nsanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa\ntulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa.\nHän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot\nja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen\nmatkaa hänen korviinsa.\n\n\"Nyt ei ole enää epäilemistä\", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille,\n\"he tahtovat tehdä julkisen kapinan\".\n\n\"Mutta mikä nyt neuvoksi?\" kysyi kauhistunut lukkari.\n\n\"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja\nupseereja\", päätti kirkkoherra Berg. \"Heidän pitää viipymättä hankkia\nitselleen lisäväkeä.\"\n\n\"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?\"\n\n\"Habajasta -- mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt\nkohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä\nhuomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!\"\n\nKirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä\nisännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla\nasiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan\nmukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni\nBogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.\n\nMahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa\nvallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se,\njoka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan\nvietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka\nvähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi\nhelppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar\ntai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat\ntuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset\ntäyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja\noikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa\nväkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi\nnoille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen\ntottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna\npäätöksensä toimeen.\n\nHiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä\nkuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti\nliikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean\nilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän\nsärisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia\nlaulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän -- hiljaisesti ja salaperäisesti\nkuin uhkaava onnettomuus.\n\nYhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin\ntontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan,\nunenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään -- sinne jätti\nhän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä\nhökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden\nkeskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista\npäivää. -- -- --\n\nMahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä.\nÄänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan\nsuuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe\nmuuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja\nkun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet\nmustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista\ntyöpäivän aamuna ei ennen ole nähty.\n\nVieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran\nmiesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät \"Mahtran sotaan\". He\neivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät\nsalli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan\noikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran\nmiehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein\nmielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa,\nniin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet\nvoittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy\nsalassa -- kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. -- -- --\n\nMutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka\nmies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään\nvarmasti tarvitaan molempia -- suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata,\nkun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia,\nkun ottavat kepit ja vitsat esille. \"Jos ei mikään muu auta, niin\nolkoon sota!\"\n\n\"Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!\" huudetaan\nkapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa,\nsamoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet\nkaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä,\nvihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen\nasia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan.\n\nJo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä\nkorkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja\nmustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee\nmoision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä\nlisää -- hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä,\nrattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät.\n\nPäivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen\nauran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen\nja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin,\nottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut\njättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää\nkuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko\nvaltaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset\npyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan\npäin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. --\n\nParoni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet,\njotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että\nkaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan\nmukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön,\ntulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi\njo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja.\n\nPäärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan\nlyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta\nsotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta\nkohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne\ntahtoo saksoille kostaa -- joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja\nkenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä;\nvahinko, ettei sitä ole jo tänään. -- -- --\n\nMutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin\nMahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina\npitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä,\njos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä\nvastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat\nhuomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana\nkäskyjä kylään -- ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät\nole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan\nmiehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen\nnostattamassa vihan tulta.\n\n\"Miehet!\" hän huutaa joka paikassa. \"Suutamme olemme jo paljon\nsoittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää\nmeidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät\nmeitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin\nverta vuotanut -- sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee?\nTahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee\nehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna\njää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän\nnahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota,\nmiehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle!\nJääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!\"\n\nJa Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei\nollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä\nuhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan\nkyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna\nalttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle\nperheenmiehelle apuun!\n\n\"Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme\nkoettaneet -- koettakaamme siis nyt sodalla!\"\n\nNäin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä\nlähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli\nensimmäisten joukossa.\n\nMutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu.\nKauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa\nJumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun.\nMoisiota vastaan sotaan -- taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut\nmieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat\nmerkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä\nja joutua autioon maahan?\n\nKaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana\nmahtunut.\n\n\"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!\" selitti hän lyhyesti ja\npäättävästi. \"Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva\nmies. Ja meitä on paljon -- kaikista kunnista, monta tuhatta miestä.\nTahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!\"\n\nÄidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos\nei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli\noman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi\nJyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä\nvaarapaikasta.\n\n\"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!\" huusi hän vielä\npalvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä\ntielle ajoi.\n\n\"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin\", lisäsi äiti puolestaan.\n\nJa sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän\nkatosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä,\nsydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.\n\nMutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän\njoutunut Ristmäen talon veräjän ohi -- sillä kohdalla hän ajoi hyvin\nhiljaa -- kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi\nkappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.\n\n\"Pidätä, Päärn! Pidätä!\"\n\nMutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut\nkuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan\ntaakseen -- löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku\nkilpajuoksukin ollut käsillä. -- -- --\n\nPäärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa\ntoisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja\nvoimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän\ntienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.\n\nÄäretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö\nnäytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko\ntie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden\nhuudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä,\nmutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita\nei ollut kellään -- ei pyssyjä eikä pistimiä. -- Moision pihaa portin\nja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas\nei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin\nsiitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet\njoka puolelta.\n\nMoision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa,\nliikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein\nmiekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla\nveralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi\nsatuloitua hevosta.\n\nNähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. -- -- --\n\n\n\n\n24.\n\nMAHTRAN SOTA.\n\n\nÄkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi\nkaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi\nharmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän\nolevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen\nseuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.\n\nMolemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten\nhevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät\nmitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili\nhuolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota\npiiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.\n\nVanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta\nmoisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta\nlaitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon\ntalonpoikia -- Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita\nhenkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä\noli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen\nhuolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa\nilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa\nvoitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa\ntodistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin.\nMajori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat\ntalonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät\nsyrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen\ntulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty,\nja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä\npelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki\nolivat huonoja enteitä.\n\n\"Tie auki! Tie auki!\" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja\nherra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja\nvastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel\naskeleelta pääsi majori eteenpäin. \"Miehet, älkää laskeko heitä!\nMenkööt sinne, mistä tulivat!\" huusivat muutamat juopuneen äänellä,\nmutta enin osa vaikeni synkästi.\n\nKului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti\nportille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti\neläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät\nperääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun\nmajori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen\nperässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä\nolevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa,\nkihisevää rahvasta.\n\nOikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset\nsekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä\noli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta\nrakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta\nja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat\npäärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät\nkullalle.\n\nMoision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli\npäässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat\naseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet.\n\nNämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen\nnuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka\ntervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria\ntoisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan.\n\n\"Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?\" kysyi majori Laiming\nhuolestuneella äänellä. \"Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!\"\n\n\"Eivät tietysti\", vastasi kapteeni Bogutski. \"Niinkuin olen kuullut,\novat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen\nja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet.\"\n\n\"Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi\", sanoi Laiming.\n\"Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo\nihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan\non myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän\nkäsistään!\"\n\n\"Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä\noleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne\", huomautti kapteeni. \"Tähän\nasti olen turhaan odottanut lisäväkeä.\"\n\n\"Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä\nruvetaan ahdistamaan\", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka\nrohkeina talonpojat heitä piirittivät. \"Me olemme liian heikkoja\nvastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin\nviisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette --\neikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta,\nkunnes saamme apua?\"\n\n\"Mutta millä tavalla?\"\n\n\"Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä\npäällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla\nlepyttää.\"\n\n\"Luulen, että neuvonne ovat hyviä.\"\n\nPieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan\nmeren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi\nviisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää\nvastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista,\nniin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei\njääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa.\n\nMutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä\nväkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa\nrinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään,\nmutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin\nruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois\nMahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti\nvaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron\nkieltä, eivätkä talonpojat venäjää.\n\nMuutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat\nmeluten upseerien ympärille.\n\n\"Minkätähden te tänne tulitte?\" ruvettiin näiltä kyselemään. \"Emmehän\nole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen\nkanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja\njalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että\nsaksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä\neikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään!\nMutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa,\nkuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen.\nPoistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!\"\n\nUpseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet,\nmitä miehet selittivät.\n\n\"Puhuuko kukaan teistä venäjää?\" huusi majori Laiming kovalla,\nkuuluvalla äänellä kansanjoukkoon.\n\n\"Mitä hän huutaa?\" kysyivät miehet keskenään.\n\n\"Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?\" vastasivat toiset.\n\n\"Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!\" huusivat\ntaas muutamat.\n\nKapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt\nlöytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander\nKaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle.\n\n\"Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä\", selitti hän\nkansalle. \"Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!\"\n\n\"No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!\" huudettiin\nympäriinsä. \"Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos\ntahtovat henkensä säästää!\"\n\nSuurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin\nainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien\nedessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä\nsallivat.\n\n\"Sinä osaat venäjän kieltä?\" kysyi majori.\n\n\"Vähän, herra majori\", vastasi Peeter.\n\n\"Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa.\"\n\nPeeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta.\n\n\"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on\nkäsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa.\"\n\nPeeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja\nja siellä täällä kohotettiin seipäitä.\n\n\"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät\nlähde tiehensä\", selitti tulkki upseereille. \"Heitä on paljon, mutta\nsotamiehiä vähän.\"\n\n\"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se,\njoka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin\nmeidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat\nsotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon.\"\n\nMutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen\nja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.\n\n\"Ohoo, saammehan nähdä!\" huudettiin joka puolelta. \"Kuka on kuullut,\nettä keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan?\nEikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää\npelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon\ntilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä,\npankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!\"\n\nHuomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat\nupseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.\n\n\"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla\", käski kapteeni\nsanomaan talonpojille. \"Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän\nystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä\nmoisiossa järjestystä.\"\n\n\"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!\" huudettiin vastaan.\n\n\"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät\ntuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella\nmoisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja\nkartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa.\"\n\nTuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan\nantaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset\nräyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille\nkouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin.\nKöyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät\nvoineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit\nmiesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille\ntietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat\nnimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä\nolivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä.\n\nLahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä\nväistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin\nsaivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo.\n\nMutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi.\nMeluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli\nheidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät\nupseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta\nodotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin\nneuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella\nseisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin\nhyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä\nkokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa\nkolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla\nhe riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden\njoukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin\nseassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin.\nLuultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan.\n\nTuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter\nOlander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä\nkoko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja\npäällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota\nupseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli\njäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan,\noltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta\nyhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka\nryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo.\n\nNämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä\non, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse\nja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän \"sotaa\" varten\nvarustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla\nkädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi\nvihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään.\n\nPeeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni\nBogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli\nnimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut\nontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi\nhän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua,\nettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet\nlörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen.\n\nKun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti\nvaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien\njoukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä.\n\nHän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa.\n\n\"Veljet\", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, \"parasta\non, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme\nanna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme\nalle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä -- mitä te sitten\nvielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te\nvoitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas.\"\n\nNäin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien\npyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja\nliikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter\npuhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään,\nmutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä\nensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti\npuhuttelemaan upseereja.\n\nMajori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he\nuudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan,\nolkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että\nrahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä\nolivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana,\njos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.\n\nMutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen\njuonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti\nhänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja\nlaskenut sotamiehetkin sinne.\n\n\"Miehet\", huusi hän kansalle, \"jos upseerit eivät ole keisarilta\nsaaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne\nkutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään,\nvaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. -- -- -- Näyttäkää meille\nkeisarin käskykirja!\" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin\npuoleen.\n\nTämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti\nrauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä\nei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen\nsaattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.\n\n\"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!\" huusi Olander kääntyen kansan\npuoleen. \"Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä\novat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää.\"\n\nViina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi\nvaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän\nmielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni\nBogutskin puoleen ja huusi:\n\n\"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne\njälleen kiinni ompelevat!\"\n\nHän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti\nhäntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.\n\nKansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita\npäällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan\nvaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden\nkansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä\nvastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa\nkansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti\nerittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa\npyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti\nvastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita\nlähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien\nkulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin\nyhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa\neräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja\nmyöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen\nvaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä\nja hänen seuralaisiaan seipäällä.\n\nKansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja\nmyöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan\näärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi,\nettä apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden\nmiesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet\nsotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen:\nhe olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta\nrangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä,\nja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan\nvaromatonta ja hyödytöntä.\n\nMutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia,\njärkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja\npäällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä\nnoita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle\nvaarapaikkaa.\n\n\"Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille\nvielä tehneet pahaa!\" huudettiin varottaen kiihottajille ja\ntaistelunhaluisille. \"Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta\nälkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun\nhe ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä\nsurman suuhun!\"\n\nKaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen,\nAnts Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa,\nJyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko\nsotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian\npani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt\nsotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli\nnoin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili\nvoimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat\nhänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva\nkäyntinsä.\n\n\"Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!\" huusi hän\nkerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. \"Pyydän joltakulta\npyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän\nsaamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei.\"\n\n\"Älä ole tyhmä, Jyri!\" sanoi Ants Veit. \"Antaisiko nyt sotamies\npyssyänsä sinulle!\"\n\n\"Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!\" väitteli Jyri.\n\n\"Ole alallasi, Jyri!\" varotti Ants vakavasti. \"Sinulla on nuori nainen\nkotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta\nkun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!\"\n\n\"Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi\nulisi ja sinä lähdit kuitenkin!\"\n\n\"Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!\"\n\n\"Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää\", virkkoi Völlamäen Päärn.\n\"Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä\nsinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!\"\n\n\"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!\" karjui Jyri Tork\ntaistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. \"Enhän minä tänne tullut\nsotamiesten nenän edessä seisomaan.\"\n\n\"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!\"\n\n\"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme\",\nvastasi Päärn totisena. \"Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin\nlähdemme seipäinemme väliin -- niinhän me olemme päättäneet. Mutta\neihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään.\"\n\nVöllamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko\njättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin\ntulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti,\nmilloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen\nsitten oikeuden nimessä karata väliin.\n\n\"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?\"\nsadatteli Purilaan jättiläinen. \"Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta\nyhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää\nseistä!\"\n\n\"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään\", huomautti Antsun Ants. \"He\npelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia\nsaisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä.\"\n\nMutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet\nmitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn,\nja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää\nkäsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies\nvihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:\n\n\"Koeta sitten, tie on auki!\"\n\nMelulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo.\nAnts ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän\ntoverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi\nkätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet\ntakaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa\nkoetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan\nitseltään riistää.\n\nNyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen\nkatseli.\n\nJyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen,\ntarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että\nrasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön\npäähän -- -- --\n\nTuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita\ntapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä.\n\nMutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä\nkohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui\nkasvoilleen tantereelle -- kaksi kuolettavaa luotia rinnassa.\n\nSota oli saanut ensimmäisen uhrinsa.\n\nHän oli karannut päälle.\n\nTapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet\nja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen\nkansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä\nkaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani\nilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen\nlaine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon.\n\nPäälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. Majori\nLaiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan.\n\nKaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti\nampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas\npidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat\nilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt,\nkaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri\nlähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa.\n\nJo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi\npyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori\nLaimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa\nHarmista repi nuorimman upseerin olukset irti. -- -- -- Päälliköt\nhuomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti\nväkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään\nestettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati.\n\nSotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he\ntähtäsivät suoraan kansanjoukkoon.\n\n\"Tulta!\" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.\n\nKun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella\nlämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut\nihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut\nseivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen\nkaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet\nkylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään\nvastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat\nvielä pystyssä, mutta horjuivat -- horjuivat ja vajosivat hervottomin\npolvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi -- sekavasti,\nepäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta\nei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän\nvaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän\nlankesi maahan.\n\nEnsimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta\nerinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja\nkuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän\nkohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain\nhetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi\nsitten kaikki heikommat äänet. -- -- --\n\nTuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat\nkahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle,\ntoiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen\nja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka;\nniinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon.\nNähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä\npyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita.\nMutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät\nja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla,\nkuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa\nääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin\nsisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti\nkäyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta\nkiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa\npainiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle.\n-- -- --\n\nVollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko\nvallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa.\nOlivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi\njoka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä,\njoka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen\nitsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin\nseipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.\n\n\"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!\" huusi Päärn tulisin silmin, kun\nensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet\nhänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan.\n\"Pysykää koolla, miehet!\" lisäsi hän. \"Sulkekaa tie, jos aikovat paeta!\nMeitä surmataan -- surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa\nhenkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!\"\n\nHän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten\nja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla\nalkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti\nsattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat\nkarkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.\n\nAinoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni\nsotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat\nsotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta\ntie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne\nkansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat\npakosalle lähteneet.\n\nUpseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten\npakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta\nhe eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin\näkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi\nvoitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä\nvarjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan\njohtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta.\nMajori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin\nseipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja\nvaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä\netempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös\nkapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän\nkyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.\n\nKolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn,\nettä hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen\nselkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta\nyritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti\npäässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta,\njuuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista\njälleen maahan.\n\nMuutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen\naikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain\npiirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.\n\nMajori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan\nhevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat\netäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista\npakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään\nja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin\npalvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.\n\nAtlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla\npuolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia.\nEdellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet\nensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän\nkintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet\npienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen\ntalonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt\nheitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.\n\nKahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä\nlaajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos\ntakaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat\nperässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja\nmoni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui\ntäällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana.\nMutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä\ntäällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi\nammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä.\nPienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa\nkohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä\nkiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää\nnurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna,\nhänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka\njaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan\nkappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan\nja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun\nsotaväen perässä. -- -- --\n\nTakaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri\notellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut.\nKiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli.\nSotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi\nvihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä\nlähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään\nlävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut\nseipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies\nmaahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin\nJaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään\nlävistänyt.\n\nJyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies\nMahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä;\nnäiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi\njuostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri\nsäälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan\nhuomannut pakenevaa sotamiestä.\n\n\"Eläköön maamiesten voitto!\" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti\nseivästään.\n\nSamassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut\nja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:\n\n\"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!\"\n\nPyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. --\n\nOman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.\n\nTuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa.\nViimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta\nhänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja\nhänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä\njakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian\ntakaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin,\nkun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.\n\nHeidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä\ntakaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli\nomatekoinen ase kädessä -- seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä\n-- jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan,\njosta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna\nniinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi\ntoinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he\nyhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy\noli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri,\nmahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet,\npudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi.\nMutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja\nhänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät,\njotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.\n\nKun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian\nherätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan\ntakaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin\nryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään\neteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan\nKroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti\nhänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä,\nryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa\noli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.\n\nPari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva\nsotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja\nauringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän\nnojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla\näänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää.\nVihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt\nymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka\nkellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi\njälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi\nhenkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.\n\nTällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä\nolevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki,\noikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä.\nTien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä\npakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet,\nrientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että\nmuutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että\nsiltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen\nja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan\nsyvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä,\neivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain\nseipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen,\ntoiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia,\nkaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät\npyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.\n\nTuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat,\neläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän\nkorvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä,\nAadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään\nikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, -- painoi sitten kädellään\nvatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä\nkostuvan. Koetti ja koetti kädellään -- veti kämmenensä pois ja katsoi\n-- verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui\nmaahan ja pyörtyi. -- --\n\nJoessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät\nonnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.\n\nMutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui -- ainoa\nvirolainen sotajoukossa -- on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli\nhän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea\nolevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän\nsukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet\npensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä\nvedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.\n\nMutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen.\nNiinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen\nvirstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli\nkulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi\nkoitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty\npahasti haavottuneena maasta.\n\nKun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä\npuhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman,\nkääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada\nnähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi.\nTietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi\nsinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta\nkahdeksan vaiheilla.\n\nMennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia\nniinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja,\npienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita\nvoittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka\ntyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja.\n\nEräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen\nvihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme\nhaavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa\nhaavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten\ntakaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta.\nKuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti\nsotamiehiin päin.\n\nHe olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä\nkolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun\ntoverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader,\nJyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten\npamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet\ntäällä kaiken aikaa.\n\nNuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla\nviittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat\nsotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä.\n\n\"Mitä te siinä kurkistelette?\" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten\nselän takana melkein leikillisellä äänellä.\n\nNäytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin\npainuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki\nyhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta\nsäikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat\ntaakseen ja jäivät seisomaan.\n\n\"Mitä neuvoa te tässä piditte?\" kysyivät tulijat yhtaikaa.\n\nJänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä.\nMutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan.\nHeidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidän\nliikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä.\n\nYhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä\nkoettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu,\njonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä.\nHaavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta.\nOntuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan\npäin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä\nei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä\npiilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin\nyhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. -- -- --\n\nMutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan\nloputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. --\n\nMutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin\nkolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat\nolivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät\ntienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista.\n\nTuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun\nhuomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli\ntapahtunut jotakin erinomaista.\n\nSotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa\nsurmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät\npaikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä,\nvaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua\ntalonpoikain seipäiden iskuista.\n\nLähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty\nverinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin\ntietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä\npäässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi\nriisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset.\nSotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella,\njonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset\ntirskuttivat.\n\nVähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu\nhevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää\nmuserrettu.\n\nSiinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt\nkertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua,\nsillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat\nääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi\nolla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan\niskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät\nperästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä\nBogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta.\nOikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista,\nepäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan\nperheenmies, Jyri, Purilaasta.\n\nKansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli.\nHallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista,\nPeeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei\nkukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa\ntapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut\naikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin\nsentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin\nluona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta,\njoka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien\nvierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin.\n\nBogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli\npäissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä\nMoision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin\nja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä\nja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin\nhullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun\nsitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan\nsärkemään Moision akkunoita.\n\nMutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta.\nMatsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin\nsyntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik\npääsi voitolle. -- -- --\n\nKapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m.\nlöytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan.\n\nPäällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän\nkauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin\nseisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä\nja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän\naseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja\ntarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: \"kun\nsinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi\". Oli\nsitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri\nkaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16]\n\nUudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin\nääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka\nasiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä\ntakaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten\nväsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin.\n\nNyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa\ntilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja\nhikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä\npaidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni\nmuuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut,\nheidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa\nvikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä.\nVakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä\nAtlan Moisioon päin.\n\nMihin oli odotettu apuväki jäänyt?\n\nSe oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision\nluona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän\npaisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään -- kaikeksi onneksi. Sillä jos\nviidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut,\nolisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei\nsittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon\nkiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi.\n\nMajori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän\nei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat\nsotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta\nMahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä\nhe lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan\nMoisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. -- --\n\nMahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava.\n\nVarhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister,\nsairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von\nKotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat\nolivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden,\nheidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä\npois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav\nRosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi.\nHänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja\nkätilö.\n\nJo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää\nnäiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla,\njoiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat,\nja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista\nvirtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka\nasennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka\nkapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin\nja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia\nsanoja.\n\n\"Tuo ei voi enää merkitä hyvää\", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin\nnuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. \"Noilla ihmisillä\non jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?\"\n\n\"Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa\", vastasi\nAuguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli\nakkunaan päin. \"Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole\ntakaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä\nruveta ahdistamaan.\"\n\nKätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva\nRosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi\nlapselle kuivia kapaloita.\n\nOpman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision\nrakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat\nosaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi\nrakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka\noli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen.\nOpmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti\nrakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä\nkyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen\nkoko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen\nasuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä\nasui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan\neteisen läpi saksojen suureen saliin.\n\nKätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta\npalvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi.\nVanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen\nnäköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään\nisännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta\nsisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa.\n\nLihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen.\n\n\"Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?\" kysyivät kaikki\nnaiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. \"Mitä kaikki nuo ihmiset\ntahtovat?\"\n\nOpman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta\nsalata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut\ntalonpoikain pelottavista aikeista.\n\n\"Jos sen olisin tiennyt\", sopersi hän. \"Mahtran miehet ovat kutsuneet\ntoisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole\nuskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision\npiha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten\nole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule\nmitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä.\"\n\n\"Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?\" kysyi nuori nainen.\n\n\"En luule\", rauhotti Rosenberg. \"Minun täytyy lähteä ja kysyä herra\nHagemeisteriltä, mitä hän arvelee.\"\n\nJa opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.\n\n\"Herrat eivät enää ole täällä\", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin\nvieras; \"näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois\".\n\n\"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän\nhevosiaankaan enää kartanolla\", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän\nnäköiseksi. \"He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia\nsotamiehiä vielä näy.\"\n\n\"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!\"\nhuusi opmannin puoliso kauhistuneena. \"Näethän kuinka paljon heidän\njoukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet\nviinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät\nvastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu.\"\n\n\"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun.\"\n\nKaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän\nja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat\naivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he\nensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia\npäällekarkaajia.\n\n\"Tulkaa kaikki pois akkunasta!\" käski isännöitsijä ja se joka häneen\nkatsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.\n\nNaiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen\nnähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua\nväkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä\njoukolle sitten tapahtui.\n\n\"Pankaamme ovet lukkoon\", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä\nlevottomammaksi, \"joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav,\nväännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin.\"\n\n\"En luule, että he tänne uskaltavat tulla\", vastasi opman\nrauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen\nvaimonsa tähden. \"Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa.\"\n\nHän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan.\nUlkoa kuului pyssyn laukauksia. -- -- -- -- Sitten täytti huuto ja\nmelu ilman. -- -- -- Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt.\n-- -- -- Ja hetken perästä uudestaan. -- -- -- Sitten melua ja hurjaa\nkirkumista. -- -- --\n\nNaiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta,\nraittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa\nolivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan\nlehti. -- -- --\n\n\"Herra Jumala, siellä surmataan!\" kiljahti nuori neito.\n\nKun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo\nhäntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että\nkiireesti lukitsi eteisen oven.\n\nMutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja\nkovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea,\nmutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan.\n\nSisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan\nja tuijotti oveen päin.\n\nKoputus kävi yhä kovemmaksi.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen.\n\n\"Mahtran perheenmiehet\", vastattiin ulkoa.\n\n\"Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole\npahoja aikeita!\"\n\nIsännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä.\n\n\"Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!\" kuiskaili kätilö.\n\n\"Tulkaa toisen kerran\", vastasi Rosenberg oven takana olijoille.\n\"Minulla ei nyt ole aikaa.\"\n\n\"Kuinka?\" huudettiin ulkoa. \"Herra opmannilla ei ole aikaa päästää\nmeitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla?\nMe tahdomme puhua sonnanvedosta.\"\n\nÄänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään\nperustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää\nmiesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa,\nsulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen\nmiehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät\nrauhallisesti seisomaan oven suuhun:\n\n\"Ulkona on sota\", alkoi Nooren Tänu-Ants. \"Se on syntynyt siitä syystä,\nettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra\nopman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan\nsanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa\nvetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea.\"\n\n\"Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja\nherrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle\", vastasi opman, pitäen miehiä\ntarkasti silmällä.\n\n\"Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?\" kysyi Koidun Ants.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?\" tutkasi Jaagun Hindrek.\n\n\"Haagrehti on varmaankin jo täällä\", sanoi Peerupuun Jaan. \"Eikö hän\nvoisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita\ntänne on tuotu, vai miten?\"\n\n\"Herra haakenrihter on mennyt pois\", vastasi Rosenberg. \"Tuleeko hän\ntänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän\nsitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä.\"\n\n\"Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät\nrauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään.\"\n\n\"Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. -- -- --\nMutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!\"\n\nMiehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat:\n\n\"Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut --\nsotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan\nheitä takaa. -- -- --\"\n\n\"Mitä?\" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä\nkalpeimmaksi. \"Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?\"\n\n\"Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai\nkuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu.\"\n\nTuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa,\nmelua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä\noli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen.\nSisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä\nmiehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli\nperheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin\nkunnista ja muutamia naisiakin.\n\n\"Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa\ntuomareille!\" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen\nkokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel\naskeleelta.\n\n\"Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois\", vastasi hän.\n\nVihainen myrsky seurasi tätä vastausta.\n\n\"Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka\nkutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät\nesille! Sortajat alas!\"\n\n\"He eivät todellakaan enää ole moisiossa\", huusi opman melun sekaan.\n\"He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin\nvalehtelemaan!\"\n\nUusi myrsky.\n\n\"Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!\" karjui Päärnun\nMiku-Aadu. \"Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan,\nolet saksojen kätyri.\"\n\n\"Ja meidän nylkijämme!\" lisäsi Mäen Daniel. \"Kuka se oli, joka\nhaagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran\nväliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran\nkanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan --\n'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen!\nIlman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä,\npahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä,\njos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!\"\n\nSeipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin\ntila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan\nnojatuolin taakse. -- -- -- Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä.\nKartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan\nhaagituomaria.\n\n\"Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!\" karjui Kuimetsän\nmies, Mihkel Otsa.\n\n\"Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse\nmyös kerran, miltä se tuntuu\", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta\nhehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut.\n\n\"Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!\" kiljui\nKaiun mies, Otto Olander.\n\nHänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten\npyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi\nopmannin nenän edessä.\n\n\"Minä sanon vielä kerran teille, miehet\", huusi Rosenberg, jonka\notsasta kauhun hiki helmeili, \"että haakenrihter herraa ei ole\nmoisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä\nkaikista huoneista, jos tahdotte!\"\n\n\"No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen\npuolesta!\" huusi Päärnun Miku-Aadu. \"Mitä me, miehet, odotamme!\nKaadetaan tuo pahuus maahan!\"\n\n\"Niin maahan!\" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. \"Kun hän laski\nhaagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!\"\n\n\"Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!\" yllytti Mihkel Otsa. \"Hän on\nsatoja saattanut moision talliin -- tietäköön nyt itse myöskin, mitä\npunaisenkirjavat housut merkitsevät!\"\n\nHurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä\nkarkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat\npiirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun\nMiku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi\nhänelle kovan iskun vasten kasvoja.\n\nNyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo\nsekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi\nepätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa\nympäriltä kiinni ja huusi.\n\n\"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt!\nArmahtakaa miestäni!\"\n\nVihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He\nnäyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa.\nSauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää\nhelpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.\n\n\"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!\" huudettiin. \"Naiset\nmenkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme\nnaisia.\"\n\n\"Minä en anna mieheeni koskea!\" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka\nkäsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. \"Jos te pieksette\nhäntä, niin teidän pitää minuakin piestä!\"\n\n\"Naista me emme piekse\", selittivät miehet. \"Nainen ei ole meille\npahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä\npiestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!\"\n\nIsännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli\nkasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen\nhän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva\nRosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään\nnoista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin\nniin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla\nrauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara\nkäskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti\nheikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat\nainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten\nalistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat\ntietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan\netuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision\nherrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja --\nhe olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti\nvirkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut\nseurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat\nnoudattaneet?\n\n\"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä\", rupesi nyt kätilökin\nrukoilemaan. \"Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten\nsai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta.\nHän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo\nkoskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette\nsäikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun,\nniin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa\ntehnyt.\"\n\n\"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!\" huusivat miehet siirtyen\njälleen lähemmä. \"Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme\nme tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän\nsaakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää -- hänellä on\nrasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! -- -- -- Miehet,\nviekää naiset takimmaiseen huoneeseen!\"\n\nHuoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin\nopmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti\nhuutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän\nkäsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana\npoikiaan suojellakseen. -- -- --\n\n\"Miehet!\" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. \"Jättäkää minun\nvaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani!\n-- -- -- Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!\"\n\n\"Vait!\" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja.\n\"Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!\"\n\nNähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa\ntuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi;\nmutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin\nlapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva\nReisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen\nlankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta\nistui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. -- -- --\n\nMutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei\nhän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli\nvahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat.\nVoimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja\nkoetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen\nvastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän\nääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat\njo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin\nsotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies,\nPeeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä\nsitten niin rohkeasti ärsyttänyt.\n\nNähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin\nsekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa\nMihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan\nhyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet.\nÄkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.\n\nKäsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen\nkiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu\nhänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain\nähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.\n\nMutta nyt tapahtui pieni ihme.\n\nMahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä\nrauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden\nlain selitystä -- nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän\npuolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä\nkuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta\nmiehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset.\nAsiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden\nkuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta\nsuojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu\noli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis\nMahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin\nnoista oli Koidun perheenmies, Ants Till.\n\n\"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa\",\nhuusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat\nvieraita miehiä. \"Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei\nteillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä.\"\n\n\"Hän onkin jo saanut osansa\", lisäsi Tillin Otto. \"Ettekö näe, johan\nhänen suustaan ja nenästään juoksee veri.\"\n\nToisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin.\nMutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta\njoukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai\novesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.\n\nToisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan\nnostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin\nhäntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli\ntila liian ahdas.\n\nSillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin\njohtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että\ntämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten\neteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin\npieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He\nkoettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin\nhe seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta\npieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti\nhyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko\nkansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös\nryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi\nnyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien\nvallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota\nviimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision\nviina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä\njuojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen.\n\nMoisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan\nsotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa\nsodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä\n-- kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi\nviedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki\nvääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin\ntekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio\non tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä -- varotukseksi ja\nuhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan\nvanhan lain noudattamista. --\n\nJa moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin\nrajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi\npolvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet,\nnyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. --\n\nKun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä\nsaalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit,\npiirongit, pöydät -- kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei\nherrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia.\nMutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin\nsuurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa\nkehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret\nlasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin\nulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja\nmursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin\nseipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin\nvasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet\nlyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja\nkäännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut\nmaahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput\nmurskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja\npeitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa\nvoitiin liikuttaa, se hävitettiin.\n\nMutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä,\nvaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä,\nsäilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri\nruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja\nmannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin\nmaahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat\nitselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat,\nveitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei\nkelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty\njauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja\nlasisiruilla. --\n\nTuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset,\njoiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg\nrohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät.\n\n\"Sota-aika, mitä muuta!\" vastattiin hänelle.\n\n\"Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!\" huudettiin joka puolelta.\n\n\"Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa\npalkkioksi!\" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät.\n-- -- --\n\nKaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa,\njonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka\nkoski Völlamäen Päärnua.\n\nHän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa\ntarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä.\n\n\"Päärn, Päärn!\" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies\nkatsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki.\n\nHänen edessään seisoi Ristmäen Miina.\n\nNuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen\npääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat\nsuurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä,\nmuuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään.\n\nPäärn oli hetken aikaa äänetönnä.\n\n\"Mitä sinä täältä haet?\" huudahti hän vihdoin.\n\n\"Sinua etsin! Sinua -- sinua --.\"\n\n\"Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!\"\n\n\"Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani\nkotiin. -- -- --\"\n\n\"Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!\"\n\n\"Päärn, sinä olet juovuksissa!\" huudahti tyttö kuullessaan hänen\npehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä.\n\n\"Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea -- -- --. Mutta\nkoeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun\nlyönnin niskaasi. -- --\"\n\n\"Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois\", alkoi tyttö rukoillen\nkuiskailla. \"Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision\npiha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. -- -- -- Tuolla\nhajotetaan ja tyhjennetään aittoja. -- -- -- Ja katso, mitä näissä\nhuoneissa tehdään! -- -- Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa!\n-- -- -- Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla -- -- --.\"\n\nJa Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin.\nMutta Päärn ponnisti vastaan.\n\n\"Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat\ntäällä! Voitto on jo meidän käsissämme -- ei meillä ole mitään pelkoa.\n-- -- Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?\" lisäsi hän kiivastuen. \"Eikö\nsinulla ole mieltä päässäsi -- nainen olet ja juokset suin päin sotaan!\nSano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?\"\n\n\"Minä tulin sinua hakemaan!\" Tyttö sanoi sen aivan yksinkertaisesti,\nmutta hänen äänessään oli sittenkin jotakin, joka sai puolijuopuneen\nmiehen ihastumaan.\n\n\"Minua hakemaan? Tulit minua hakemaan?\" kertoi hän. \"Jalanko, vai?\"\n\n\"Jalan.\"\n\n\"Jalan juoksit? Koko tien jalan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Etkö pelännyt? Etkö kuullut ampumista?\"\n\n\"Miksi en kuullut! Näin kuinka lauvaistiin. Sotamiehet ryntäsivät\nvastaan. -- -- -- Juoksin yli heinämaan, kun luodit vinkuivat -- -- --\"\n\nPäärnun kasvot kalpenivat. Hän oli jo kokonaan poistunut kapinoitsijain\njoukosta.\n\n\"Ja sinä et pelännyt?\" mutisi hän, yhä vielä katsoen tyttöön. \"Näit\nkuinka lauvaistiin, etkä pelännyt! Hiton tyttö -- tuollainen! -- -- --\nMutta mistä sinä sitten minua etsit?\"\n\n\"Joka paikasta. Kysyin sieltä, kysyin täältä. Vihdoin juoksin tänne.\n-- -- -- Mutta tule nyt! Sinun äitisi odottaa sinua kotona. Päärn,\nsinä olet hänen elättäjänsä!\"\n\nJos Päärnulla vielä oli voimaa vastustamiseen, niin se raukesi tuon\nsanan vaikutuksesta. Niinpä kyllä, olihan hänellä äiti kotona! Kuinka\nhelposti hän tänään olisi voinut hänet menettää.\n\nJa nyt alkoi Päärnun sekava pää selvitä. Mitä siis tänään tehtiin?\nOliko hän tullut tänne hävittämään ja ryöstämään? Oliko hän kertaakaan\nsitä ajatellut, kun hän kotoa lähti? Eikö hän tullut Mahtran miesten\navuksi, ettei heitä kohtuuttomasti rangaistaisi vasten lakia.\nVäkivaltaa vastaan oli hän aikonut taistella, vaikkei hän aavistanut,\nettä se niin veriseksi saattaisi käydä. Mutta hävitystä, ryöstöä\n-- ei, sitä hän ei ensinkään ollut aikonut tehdä. Hän ei vieläkään\nvoinut punnita, kuinka suurta vahinkoa siten tehtiin, sillä hän\noli yhä tuo vihainen talonpoika, joka kaikesta sydämmestään toivoi\nsaksoille kostoa, mutta hänestä tuntui sittenkin kuin ei kaikki olisi\nollut oikein, kuin tekisi tuo raivostunut kansanjoukko itselleen vain\nvahinkoa. Ei, tuolla tavalla ei pitäisi sotaa käydä! Toisin oli hän\nsitä mielessään kuvaillut. Hänestä oli vain vahinko, ettei haagituomari\nollut saanut selkäänsä -- sitä oli hänen sydämmensä kovin toivonut --\nmutta tyytyväinen oli hän siihen, että sotaväki oli karkotettu ja että\nopman sai ansaitun palkkansa. Mutta kaikki muu -- --.\n\n\"Miina, lähdetään sitten menemään\", lausui hän kerrassaan kuin unesta\nheräten. \"Mutta ensin etsimme Jyrin käsiimme. Hänelläkin on äiti\nkotona.\"\n\nKun Päärn ja Miina astuivat ulos kartanosta etsiäkseen Uudentuvan\nJyriä, joka moision ovessa oli joutunut työläisestä erilleen, jatkui\nherrasväen huoneissa hävitystyö yhä edelleen, samoin myös opmannin\nrääkkääminen.\n\nTämän kimpussa ei kuitenkaan enää ollut niin paljon miehiä kuin alussa,\nsillä hävitystyö ja saaliin etsiminen oli heitä enemmän miellyttänyt;\nRosenberg sai itsensä temmatuksi irti ahdistajainsa käsistä ja pakeni\novesta takimmaiseen huoneeseen. Hänen vaimonsa ja säälivä kätilö\nasettuivat suojaksi oven eteen.\n\nMutta viholliset olivat heti uhrinsa kintereillä. Nuoren vaimon ja\nkätilön sydämmelliset rukoukset eivät mitään auttaneet; he työnnettiin\npois oven edestä, emännöitsijä Reisbergille annettiin nyrkinisku\nkasvoihin ja vihainen joukko tunkeutui uhrinsa perässä.\n\nMutta suojelijatkin ilmestyivät. Heitä oli Mahtran miesten joukosta\ntullut vielä lisää. Nyt alkoi opmannin takimmaisessa huoneessa\nottelu pieksijäin ja suojelijain välillä. Sillä välin huomasi Koidun\nisäntä, Ans Tilli käyttää hetkeä opmannin pelastamiseksi. Hän avasi\nkiireesti puutarhan puoleisen akkunan, osotti opmannille pakotien ja\noli parhaillaan häntä auttamassa akkunalaudalle, kun heidän aikeensa\nhuomattiin. Tuskin oli opmannin vartalo kadonnut akkunasta puutarhaan,\nkun moniaat miehet hyppäsivät kiirehtien hänen perässään.\n\n\"Mihin niin kiire, veli? Selkäsauna on vielä saamatta!\" karjui Mihkel\nOtsa, tarttuen pakenijan kauluksesta jälleen kiinni. \"Pitäkää, pojat,\nhäntä kiinni, minä toimitan vitsoja!\"\n\nVähitellen oli opman puutarhassa jälleen piiritetty.\n\n\"Kaatakaa hänet maahan!\" huudettiin kiivaasti. \"Näytämme hänelle tuhat\ntulimmaista, se on oikeus ja kohtuus!\"\n\nKun toiset seipäillä estivät lähestyviä suojelijoita perille\npääsemästä, koettivat toiset kaataa isännöitsijää maahan. Vielä\nkerran koetti tämä epätoivoisen voimilla panna vastaan. Hän luuli\nviimeisen hetkensä lähestyvän. Sillä, kun kaikki nuo kepit ja seipäät\niskettäisiin hänen päähänsä ja selkäänsä -- mitä hänestä enää jäisi\njälelle!\n\nEnsin ei todellakaan saatu vahvaa miestä kaatumaan. Päärn Falk oli\npolvillaan maassa ja veti isännöitsijää jaloista. Häntä rupesi\nauttamaan Sepän Mart Juurusta. Toiset repivät häntä kädestä, kolmannet\ntyönsivät selästä. Vihdoin kaatui opman pitkäkseen eräälle törmälle.\n\nNyt rupesi isännöitsijä rukoilemaan armoa. Hädissään hän alkoi itkeä.\nKoko ruumiinsa vapisi ja hän huusi liikuttavasti nyyhkien:\n\n\"Miehet, jättäkää minut henkiin! Minä tahdon antaa kaikkia, mitä\ntoivotte, mutta jättäkää minut henkiin! Te saatte viinaa, te saatte\nrahaa -- kaikki mitä minulla ja moisiossa on, pitää olla teidän --\nlaskekaa minut irti! Veljet, laskekaa minut irti!\"\n\n\"Vai nyt olemme sinun veljiäsi!\" naurettiin raa'asti ja armottomasti.\n\"Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan\nnahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?\"\n\nToiset huusivat:\n\n\"Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano\nennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!\"\n\n\"Miehet\", itki opman, \"te pääsette minusta eroon -- minä lähden pois\nMahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon.\nMinä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!\"\n\nMutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän\nmyös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä\nlempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin\nrautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä\npitkin maata ja vedettiin tukasta.\n\nMihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies\noli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, -- ainakin yhtä kekseliäs\nkuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen,\ntaikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin,\nilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat.\n\nNyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies\nistui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla\nannettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat\npiiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin \"oikeus ja\nkohtuus\" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa\nhyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä.\nNäytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan\nsijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien\ntähden -- -- --.\n\nOltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa\nkuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat\nhuusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: \"Tuli irti! Tuli\nirti!\"\n\nPieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat\npystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan\npuolelle -- toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta.\nIsännöitsijä huomasi olevansa vapaa.\n\nEnsimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta\npuutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin\nnaapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän\ntahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen\nhuomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli\nmyöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti\nolivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli\nlähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon.\n\nViimeinen pakenija oli Rosenberg itse.\n\nHän juoksi takaisin puutarhaan, päästäkseen sieltä salaa väljemmälle.\nPaljain päin, paita ja alushousut yllä, riensi piesty mies umpimähkään\nniittyjen yli eteenpäin, kunnes hän vihdoin päätti hakea suojaa ja\nvaatteita Järlepan moisiosta. Matkallaan tapasi hän pienen kylänpojan\nlantaa ajamassa. Tältä otti hän hevosen ja ajoi lantavankkureissa\neteenpäin Järlepan moisioon, josta hän tuttavaltaan isännöitsijältä\nlainasi vaatteet ylleen -- --.\n\nSillä välin oli moision pihassa paljonkin tapahtunut.\n\nRaskaan työn ja loistavan voiton jälkeen tunsivat sotilaat\ntarvitsevansa kaulan kastiketta. Moision viina-aitassa oli kylläksi\nväkijuomaa. Mitä muuta kuin ovi auki ja saaliille!\n\nJaan Baumann Juurusta ja Vade-Jaan Paulus Kaiusta rupesivat tämän asian\ntoimeenpanijoiksi. Ensimmäinen hankki vahvan puupölkyn ja hakkasi sillä\naitan ovea; Vade-Jaan auttoi, heittäen suuria kiviä ovea kohti. Ovi\nräiskähti auki.\n\nMeluten tunkeutui rahvas sisään. Väkijuomia löytyi aitassa yli\nkolmekymmentä aamia[17] -- oli vaikka pään pesemiseksi! Sitten\nkiskottiin suulliset auki ja pistettiin pumput sisään. Kaivon luota,\njonne joukko maitohulikoita oli tuotu pestäväksi, saatiin astioita,\njohon kallista nestettä laskettiin. Pelkästä ilkivaltaisuudesta\nsärettiinkin paljon aameja. Aitasta vieritettiin muutamia niistä\nulkopihaan, nostettiin pystyyn, lyötiin pohja puhki ja kutsuttiin\nväkeä juomaan. Nyt piti viettää voittojuhlaa. Pari aamia vieryi pitkin\nmaata vastapäätä olevan viinakeittiön luo ja pyörähti vesilammikkoon.\nRaskaita kun olivat, vajosivat ne syvään lammikon pohjamutaan.[18]\n\nAittamies, joka etäämpää oli katsellut miesten väkivallan työtä,\nkiirehti heitä kieltämään ja varottamaan. Olihan aitan sisältö uskottu\nhänen haltuunsa. Mutta ei kukaan häntä kuullut. Jaan Baumann kiivastui\nniin, että hän seiväs ja viinapumppu kädessä karkasi hänen kimppuunsa.\nAittamies lähti juoksemaan, juopunut hänen perässään! Tuskin pääsi\npakenija viinakeittiön taakse, kun Baumann heitti pumpun lampiin ja\nlähti juoksemaan takaisin. Sen jälkeen arvasi aittamies paremmaksi\nruveta hyvällä kohtelemaan voittajia ja siten hän pääsi ehjin nahoin\nheidän käsistään. Kerrotaampa, että hän sitten olisi auttanut heitä\nomistamaan moision varoja.\n\nMieletön juominen alkoi nyt.\n\nNäytti siltä kuin olisivat nuo alituisesti nälän ja puutteen kanssa\ntaistelevat, ilottomat ihmiset kerrankin tahtoneet viettää pitoja\norjuuttajiensa kustannuksella. He tahtoivat myös unohtaa kaikki, mikä\nheitä ahdisti ja masensi -- tämänpäiväisen kauhean verileikinkin.\nHe tahtoivat upottaa viinaan pahat aavistukset tuon verilöylyn\nseurauksista ja nukuttaa omaatuntoaan. Pitäkäämme tänään pitoja,\ntulkoon huomenna, mitä tulee! Mutta monet olivat jo ennestään niin\njuovuksissa, etteivät tietäneetkään, mitä tekivät. Niin saattoi monikin\nhävittäjä ja ryöstäjä toisena aamuna makaamasta herättyään kysyä\nihmetellen itseltään, eikö kaikki ollut pelkkää kauheata unennäköä.\n\nVaikea on kuvata, mitä kaikkea noiden pitojen aikana Mahtran moision\nkartanolla tapahtui. Viina antoi kansalle uutta rohkeutta ja sokaisi\nheitä ja nyt sai ryöstäminenkin uutta vauhtia. Muiden muassa kannettiin\nkartanosta ja aitoista kokoon kaikki, mikä kelpasi syödä: leipää, voita\nlampaanlapoja, silliä, silakoita. Laudoista kyhättiin pari pitopöytää,\njohon ruoka ja juoma asetettiin. Lasien asemesta pantiin viina\nmaitohulikoissa kiertämään. Koko piha kuhisi syöviä, juovia ja remuavia\nihmisiä, joilla oli lihakappaleet kainalossa ja viinaleilit käsissä.\nSuurin osa hoiperteli ja moni kaatui viinapyttyineen maahan ja jäi\ntiedottomaksi kuin kuollut. Andreksen isäntä Purilaasta ja elähtänyt\nAnts Sommer olivat onnellisia kuin lapset. Lampaanlapa kainalossa ja\nväkijuomapytty käsissä kierteli hän moision pihaa ja kutsui kaikkia\npitoihinsa.\n\n\"Ryypätkää pojat Mahtran juomia\", huusi hän kimeällä, pehmeällä\nnaisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. \"Juokaa pojat, nyt saatte!\"\n\nMutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään\noli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä.\nAmmennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin\npiirissä maassa -- toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat,\nmutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin\ntoinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin\nuudestaan hävitystyöhön.\n\nNiinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden\nakkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi\nvaunuliiterissä särkemään ajopelejä. -- -- -- Jaan Baumann jälleen oli\ntemmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi\nniin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä\nrauta.\n\nNäkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta\nraittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita,\nhaavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat\ntäynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä\ntalouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi\ntuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti\ntalonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä\nkaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti\nnousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan\nne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka\nviina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina\nja tunnottomina olivat kaatuneet maahan.\n\nUhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision\npihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut\nsurmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita\npahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta\nhelpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat\nkapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi\njoutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti,\nniinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista\nsotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on,\nkuoliko heistä ketään näihin haavoihin. \"Mahtran sodassa\" oli\nsiis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin\nhaavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja!\n\nMoision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin\nvielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai\nhaavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi\nystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen\nheidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei\nhuomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä\nenemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja\nja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan.\n-- -- -- Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten\nsaada heidät jälleen henkiin.\n\nMuudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa\nmakasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla\njotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann\nJuurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa\npuhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään\nymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa,\nviittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen\napua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika\nhänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta\nBaumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa,\njota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti\nkaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi\nsillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin\nhaavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi\nBaumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän\nhuumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän\nsiten saanut lievitystä. --\n\nToisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta\npahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista\nkiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet\nolivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he\npääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman\njälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä\nvoihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää.\n\nMonen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli\nveljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä\nhäiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja\nloilotus.\n\nJa kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen\ntaivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan.\nKaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä\nja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut\nkatselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä,\njoihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet.\n-- -- -- Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet\nkapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? -- --\n\nJuominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet\nkaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset\najettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin.\nParhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä\nkoetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin.\nAnkkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin.\nKapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko\nviina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille.\nMutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi\nohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät\nhe tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision\nomaisuutta.\n\nSaaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää,\npalttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia,\nkengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita,\ntyökaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis\nollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta\nmoni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä\nkappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa.\nMonella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai\nkymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta\najatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta\nalkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti\ntoi saaliinsa takaisin.\n\nHävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset.\nMahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin\nihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin\ntuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin\nomaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän\nkansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista\nrientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista\nihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt\nheidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio\njoutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran\nmiehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. -- -- --\n\nNäin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa,\nkunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri\nNikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa\nkalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai\nvahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti\nsyttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka\nseisoi Jyrin lähellä.\n\n\"No, noh, mitä sinä teet?\" huusi hän. \"Onhan vielä Juhannukseen kolme\nviikkoa!\"\n\n\"Ääh, sota-aika -- antaa mennä\", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös\nmennytkin!\n\nNauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi,\nsytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti\ntulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki\nolivat kuumia ja kuivia kuin taula -- äärettömän nopeasti levisivät\nliekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa,\nkaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus.\n\nMahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja\nnavetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa,\neikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu.\n\nTuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja\ntulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli\nsäkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu\nja haavottuneiden voivotukset.\n\nUudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla\nverilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine\nsotilaineen vielä entistä kolkommalta.\n\nJuopuneet miehet iloitsivat tulesta kuin lapset. He huusivat hurraata,\nnauroivat ja koettivat hoiperrellen kohentaa tulta. Juotiin edelleen\nviinaa, loilotettiin ja uhkailtiin.\n\nJaan Baumann -- juopuneena niin, että tuskin pysyi pystyssä -- huusi\nkansanjoukolle:\n\n\"Veljet, nyt marssimme Atlaan! Poltamme senkin poroksi! Kun kerran\non sota, niin olkoon laajalta. Atlasta lähdemme Juuruun, Juurusta\nMaidlaan. Palakoon koko pitäjä. Samat saksat jokapuolella! Tulkaa minun\nperässäni, miehet!\"\n\nMutta ei kukaan lähtenyt. Joku pisti jalkansa Jaanin eteen, niin että\nhän kaatui pitkäkseen maahan. Kova naurun rähinä kuului ympäriltä.\nMutta nyt alkoi pakeneminen.\n\nTulen kauhea kuumuus ajoi ihmiset etäämmälle, samassa koetti jokainen\npelastaa saaliinsa ja vihdoin huomattiin, ettei siellä enää ollut\nmitään ottamista -- hävitystyön lopettivat liekit. Paitse kivistä\nviinakeittiötä paloivat kaikki moision huoneet tavaroineen\nporoksi. -- -- --\n\nMiina ja Päärn olivat tulen alkaessa moision päärakennuksesta tulleet\npihaan etsimään Uudentuvan Jyriä. Kansan paljouden ja yleisen\nsekasorron tähden ei ollut löytäminen helppoa. Päärn kulki kuin päätön\nkana joukkojen keskellä, mutta Miinan terävä silmä huomasi vihdoin\nUudentuvan perheenmiehen viinanjuojien joukossa. Jyri oli muuten raitis\nmies, mutta tänään joi hänkin. Hän oli juuri nostamassa väkijuomapyttyä\nhuulilleen, kun Päärn ja Miina astuivat hänen luokseen ja viimeinen\nhäntä nykäsi kovasti takinliepeestä.\n\n\"Jyri tule kotiin, äitisi kutsuu sinua!\" Yhtä pitkään kuin Päärn,\nkatsoi nyt nuori perheenmieskin tyttöön.\n\n\"Oletko hullu! Sinä täällä!\" hän huusi. \"Sinun äitisi lähetti minun\nsinua hakemaan\", sanoi Miina huolestuneesti.\n\n\"Minun äitini? -- -- Vai niin -- niin, niin, kyllä hän mahtaa olla\npoikansa tähden kauhuissaan. Mutta enhän minä täältä kotiin lähde,\nennen kun Päärn!\"\n\n\"Minä olenkin jo menossa\", sanoi työläinen sekavasti maahan katsoen.\n\"Meidän vanhuskin ikävöi poikaansa.\" Nyt suostui Jyrikin lähtöön.\n\nMenkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision\naidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin\noli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin\nolisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli\nniin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut\nvaljaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen\nruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se\nvihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena.\n\nMolemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet\nkädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi\nMiina hänen tilansa.\n\n\"Jumalan tähden, Päärn\", huusi hän kauhun vallassa, \"mitä sinä olet\ntehnyt?\"\n\n\"Sota-aika -- mikä auttaa\", vastasi nuori mies koettaen piilottaa\nkäsiään. \"Ei se mitään haittaa -- joitakuita naarmuja kämmenessä.\"\n\n\"Päärn\", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan\nluo. \"Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?\"\n\nSotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia\niskuja, ajatteli ja pudisti päätään.\n\n\"En luule\", hän vastasi. \"En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan.\nMutta kyllä vain moni sai päähänsä!\"\n\nNyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin\nhuulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut\nhevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan\nterve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan\nsotamiesten takaa-ajossa.\n\n\"Päärn\", lausui tyttö huolestuneena, \"näitä käsiä et sinä saa kotona\nkellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit.\"\n\n\"Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!\"\n\n\"Sinun pitäisi ne pestä.\"\n\n\"Sen voimme heti tehdä\", sanoi Jyri nauraen ja otti taskustaan pienen\nläkkikannun. \"Pidä kätesi suorassa!\"\n\nHän kaasi kannusta jotakin palvelijan käsille, ja sen haju ilmaisi,\nettä neste oli puhdistamatonta väkiviinaa -- Mahtran moision viinaa,\njoka tänään valui virtana joka paikassa. Kun Päärnun kädet näin olivat\nvaletut, pyysi Miina Jyriltä veistä ja repäsi pitemmittä arveluitta\npaidanhelmastaan kappaleen, sitoakseen sillä Päärnun kädet.\n\n\"Pidä kätesi piilossa, kun tiellä ihmisiä vastaan tulee\", neuvoi hän\nsen ohella äidillisesti.\n\nSitten asettuivat kaikki kolme vankkureille ja ajettiin kotiin päin.\n\nHeidän taakseen jäi Sodoman ja Gomorran kaltainen kuva. Suhisten\nja räiskien kohosivat suuret savu ja tulipatsaat taivasta kohden,\ntuhkaa ja tulikipunoita satoi heidän päähänsä. Melu ja hälinä\nparista tuhannesta kurkusta sekaantui liekkien räiskeeseen ja joka\npuolella hurja juokseminen, tungos ja pakeneminen. Vankkureita,\ntoinen toisensa perässä vyöryi moision kartanolta tielle täynnä\njuopuneita ja ryöstettyä sotasaalista, tiheitä ryhmiä hoipertelevia\nja ontuvia jalkamiehiä täytti tiet ja tien vieret. Moni joukkokunta\nlaahasi mukanaan päästä tai käsistä sidottuja haavotettuja ja monessa\nvankkurissa lepäsi hyytyneessä veressään kuolleita tai surkeasti\nvalittavia haavotettuja. Pari tuntia sitten oli sotakuva ollut\ntäydellinen, mutta nyt oli sodasta lähdön kuva selvä. Ja näitä\nnäytelmiä seurasi vielä toisia. Missä kapakka oli tien vieressä, siellä\npian lääkittiin monta haavottunutta ja missä kylä oli, siellä nähtiin\nitkeviä naisia ja lapsia, joiden mies ja isä, veli tai muu sukulainen\nverisenä kotiin kannettiin. -- -- --\n\nEerun kapakan luona, Atlan ja Juurun välillä oli pastori lukkarin\nkanssa. Hän aikoi varmaankin ajaa sotapaikalle, sillä pyssynlaukaukset\nja savupatsaat todistavat selvästi, mitä Mahtrassa tänään oli\ntapahtunut. Mutta Eerun kapakassa sai pastori jo nähdä pari sotauhria;\nsinne oli juuri tuotu Purilaan perheenmies, Kaarel Anresmann, suuri\nhaava selässä, ja sinne saatettiin myös saman kunnan vanhin, Tönis\nKaur, jonka käsivarret olivat lävistetyt.\n\n\"Te sokeat, mitä olette tehneet!\" huusi kirkkoherra kuuluvalla,\nkumisevalla äänellään miesjoukkoon, jossa Antsun perheen palvelija,\nAnts Veit Purilaasta oli.\n\n\"Teimme niinkuin lupasimme\", vastasi joku miesten joukosta. \"Ehkä nyt\nsaamme saksoilta uuden lain.\"\n\n\"Niin, niin, nyt te saatte uuden lain saksoilta\", vastasi pastori\npäätään pudistaen ja hymyillen pilkallisesti. \"Mutta odottakaa,\nuusi laki annetaan kohta teille; mutta älkää olko ihmeissänne sen\nsisällöstä.\"\n\nPastori kääntyi nyt Antsun puoleen, joka oli kaikista raittiin ja kysyi\nhäneltä, mitä Mahtrassa oli tapahtunut. Vähän väliä pudistaen päätään\nhuolestuneesti ja pilkallisesti kuunteli hän kertomusta.\n\n\"Ja mitävarten sinä sitten menit Mahtraan?\" hän vihdoin kysyi.\n\n\"Menin katsomaan, mitä siellä tehdään\", vastasi Veit.\n\nTuo keskustelu pastorin kanssa vapautti Antsun sittemmin tutkinnosta ja\ntuomiosta. Pastori oli nähnyt hänet raittiina ja kuullut, että hän vain\nuteliaisuudesta oli mennyt Mahtraan. --\n\nSamaan aikaan ajoivat Jyri, Päärn ja Miina kapakan ohi. He näkivät,\nkuinka kirkkoherra astui kapakkaan haavottuneita katsomaan.\nSeisahtamatta ajoivat he eteenpäin, sillä he pelkäsivät Päärnun sidotun\nkäden tähden.\n\nTiellä mietti Miina alituisesti, kuinka voisi pitää salassa Päärnun\nhaavottumista, taikka kuinka sen selittäisi. Sodassahan olivat kaikki\nkäyneet, koko pitäjän miehet olivat siellä olleet koolla; ota sitten\nselvää, kuka heistä soti ja kuka päältä katseli, jos ei miehessä\nmerkkiä löytynyt. Mutta Päärn on merkitty, hän on siis sotinut! Miina\nkyllä ei osannut kuvailla, mitä siitä saattoi seurata, mutta pakottavin\nsydämmin hän aavisti, että jotakin seuraa ja ettei se ole hyvää.\n\n\"Kuule,\" virkkoi hän vihdoin Päärnulle, \"sano sinä huomenna kaikille,\nettä hevosesi pillastui, kun olit sitä laitumella kiinni ottamassa\nja että sen päitsiraudat repivät kämmenesi verisiksi. Tänään piilota\nitseäsi kaikilta.\"\n\nMiehet hyväksyivät neuvon. Onneksi eivät haavat olleet niin syvät,\nettei sellaista valhetta olisi voinut uskoa.\n\n\"Ethän sinä mitään moision tavaraa ole mukaasi ottanut?\" tutki Miina\nsitten uudelleen huolestuneena.\n\nPäärn katseli hämillään nauraen jalkoihinsa ja vaikeni.\n\n\"Sinulla on jotakin, Päärn, sinulla on jotakin\", tutkasi Miina. \"Anna\npian se pois, kuuletko!\"\n\nPäärn rupesi kipeällä kädellään poveaan kopeloimaan ja veti sieltä\nvihdoin häpeissään kirjavan esiliinan ja hienon, palttinaisen naisen\npaidan. Hän oli ne löytänyt opmannin huoneesta, säretyn piirongin luota.\n\n\"Nuo pari kappaletta minulla on, aijoin ne antaa sinulle\", lausui hän.\n\nTuskin oli Miina nähnyt vaatteet, kun hän sieppasi ne käteensä ja\nkiivaasti heitti ne vankkureista menemään, ne lensivät leppäpensaaseen.\n\n\"Sinne menkööt sinun kauniit lahjasi! -- -- -- Ja sinä Jyri, onko\nsinulla myös jotakin?\"\n\nJyri veti hopeisen teelusikan ja toisen pienen esineen taskustaan; ei\nkukaan heistä, tiennyt mihin tarkotukseen viimeksimainittua käytettiin;\nse oli kengän tapainen tuhka-astia maalatusta posliinista. Päihtynyt\nsotilas koetti vielä sormissaan katsella tavaroita, mutta toimekas\ntyttö, jonka selvä, terve järki ymmärsi että ne olivat vaarallisia,\ntempasi nuokin saaliit käteensä ja heitti lusikan ja tuhka-astian samaa\ntietä kuin esiliinan ja paidan.\n\n\"Onko vielä jotakin? Te kurjat, olkaa järkeviä ja antakaa pois kaikki,\nmitä teillä on.\"\n\nMutta molemmat vakuuttivat, ettei heillä enää ollut mitään. Miina käski\nruunaa ja pian pääsivät ajajat sotatantereen läheisyydestä omalle\npuolelle.\n\nEräältä aukealta ylängöltä katselivat kaikki kolme vielä kerran\nMahtraan päin. Yhä vielä näkyi pohjanpuolisella taivaanrannalla paksuja\nsavupilviä, joita tuuli vinkuen hajotti laajalle yli pitäjän, ja yhä\nvielä kihisi tiellä talonpoikain voitokkaita sotilaita, jotka laulaen\nja riemuiten saaliineen kiirehtivät kotiin päin.\n\n\n\n\n25.\n\nKUN ORJA MURTAA KAHLEENSA.\n\n\nVanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta\nherätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän\nei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision\nherran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision\nherralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään\neivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan,\nRistmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle\nuskollisina.\n\nEnsimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään,\nsaadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa\nheidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät\nsidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja\nopmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman\nhuomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona -- he olivat\nkaikki lähteneet Mahtraan sotaan.\n\n\"Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista.\"\n\n\"Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?\"\n\n\"He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet\nkaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi.\"\n\n\"Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?\"\n\n\"Melkein kaikki ovat lähteneet.\"\n\n\"Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä.\"\n\n\"Sen he tiesivät.\"\n\nParoni Heidegg ähki ja puhki ja puhisi kuin liikanaisella höyryllä\ntäytetty kattila. Nuori paronikin oli levoton. \"Siinä nyt ovat\nnuo hiljaiset, alamaiset ja rauhalliset Viron talonpojat, joita\nranskalainen opettajaneiti ei kyllin voi kiittää eikä puolustaa!\" hän\nitsekseen ajattelee. \"He rohkenevat jäädä pois moision työstä -- ja\nvielä sen lisäksi uskaltavat mennä vieraita vastaanpanijoita auttamaan\neivätkä pelkää kruunun sotaväkeäkään!\"\n\nTietysti ei nuori eikä vanha paronikaan voinut sillä hetkellä\naavistaa, että tuo auttaminen voisi muuttua veriseksi väkivallaksi. He\nsaattoivat vain arvella talonpojista, että he monilukuisuudellaan ja\nsuusanallisella vastustuksellaan koettivat rankaisijoita pelottaa ja\npakottaa heitä luopumaan pieksemisestä. Mutta kun sotaväki esiintyy ja\nliikuttaa pyssyjään -- niin talonpojat tietysti juoksevat hajalle kuin\nlammaslauma.\n\nParonit ja opman puhuivat moision pihassa, kun jo kupias surkean\nnäköisenä, ontuen toi uusia, hämmästyttäviä tietoja. Ei kukaan enää\ntyöläisistä kuule käskijän ääntä; kaikki ovat kuin pahanhengen\nvallassa. Monta työmiestä oli lähtenyt työstä ja alkanut mennä\nMahtraan päin. Kupias oli koettanut kahta miestä kieltää, mutta oli\nsaanut selkäänsä. (Nyt koetteli Prits kovasti voihkien selkäänsä ja\nhartioitansa.) Nähtävästi teki toistenkin mieli heittää sonnanveto,\nkylväminen ja luokojen kokoileminen hakametsässä Herran huomaan\nja mennä \"sotaa\" katsomaan. \"Tulkoot herrat ja opman meitä itse\nkieltämään.\" Voudin ja aittamiehen sanat eivät myöskään auttaneet.\n\nKiirehdittiinkin siten pakottamaan vastaanpanijoita kuuliaisuuteen.\nVanha paroni itse kuritti kepillään erästä nuorta miestä, joka juuri\noli päästämässä hevosta auran edestä ja alkoi kiirehtiä Mahtraan päin.\nHuutava poika oli rupeavinaan jälleen kyntämään, mutta kun herrat\nhänelle olivat kääntäneet selkänsä, näytti hän heille kieltänsä,\nirrotti jälleen hevosen auran edestä ja ratsasti pois.\n\nSeuraavan \"kapinoitsijan\" luo ehdittiin liian myöhään. Hän istui jo\nhevosen selässä.\n\n\"Mihin sinä, lurjus, menet?\" karjui vanha paroni.\n\n\"Sotaan\", vastasi mies aivan kylmäverisesti.\n\n\"Kuka sinun työsi tekee?\"\n\n\"Kyllähän teen toisella kertaa.\"\n\n\"Vaiti tomppeli! Tule paikalla hevosen selästä ja rupea kyntämään!\"\n\n\"Ei ole aikaa!\" huusi mies vastaan, löi hevosta jaloillaan kupeeseen\nja lähti. -- -- -- Ei hän enää nähnyt paronein keppejä eikä opmannin\nnyrkkejä, joita hänen peräänsä heilutettiin.\n\nTuo oli julkista vastustusta, jota paroni Heidegg vanhoilla silmillään\nensi kerran näki. Maailma oli siis nyt vallan nurin. Hänelle itselleen\nuskallettiin panna vastaan, hänen omaa käskyänsä ei toteltu! No nyt\npiti kaikki tuhota, joka vain kantoi talonpojan nimeä. Moision pihaan\noli laitettava hirttopuu ja ripustettava kaikki siihen! -- -- --\n\nSamassa kantoi tuuli erinomaisia ääniä herrojen korviin. Oli kuin olisi\nseipäillä lyöty lautoja. Jäätiin tarkemmin kuuntelemaan. Jälleen tuo\nmerkillinen pauke.\n\n\"Nuo olivat pyssyn laukauksia\", virkkoi vihdoin opman Winter.\n\n\"Niin laukauksia\", todisti Herbert. \"Siellä lauvaistiin monta pyssyä\nyhdellä kertaa.\"\n\n\"Sieltä Mahtrasta tuo kuuluu, ei mistään muualta!\" huusi vanha Heidegg,\nja kuopat ja rypyt hänen silmäinsä ympärillä oikesivat, sillä paroni\nlevitti silmänsä suuriksi ja nosti kulmansa korkealle. Hänen pitkät\nviiksensä alkoivat liikkua kuin kissan, joka näyttää hampaitaan.\n\nJos herrojen ilmaantuminen pakotti pysymään työssä, niin Mahtran\npuolelta kuuluvat laukaukset poistivat pelon ja tottelemisen; joka\npuolella nähtiin ihmisten lähtevän juoksuun työnsä äärestä, eikä\nkäskijäin ääntä kuultu. Kaikki eivät tietysti lähteneet \"sotaan\", eivät\njuosseet Mahtran moisioon asti, vaan suurin osa koetti päästä lähemmä\ntaistelupaikkaa, katsellakseen korkeammalta ja aukeammalta paikalta\nkapinan menoa.\n\n\"Nyt ei ole enää epäilemistä, Mahtrassa harjotetaan väkivaltaa\", lausui\nvanha paroni totisen näköisenä. \"Talonpojat ovat varmaankin uskaltaneet\nvastustaa Mahtran perheenmiesten rankaisemista, ja sotamiehet ovat\nsaaneet sitten käskyn ampua heitä. Mutta minä tahtoisin siitä saada\nvarmoja tietoja. Winter, lähettäkää joku ymmärtävä ihminen Mahtraan\nkuulemaan, kuinka kaikki on alkanut ja mitä siellä tapahtuu. Antakaa\nsanansaattajalle joku minun ratsuhevosistani.\"\n\nKun isännöitsijä lähti täyttämään paronin käskyä, kääntyivät molemmat\nparonit takaisin moisioon. Täälläkin oltiin sillä välin kuultu pyssyjen\npauketta. Joka puolella nähtiin säikähtyneen näköisiä ihmisiä, jotka\nkorkeimmilla ja aukeimmilla paikoilla katselivat sinnepäin, josta\nlaukaukset kuuluivat. Paronitar Heidegg Adelheidin ja Adan kanssa\nkiiruhti suuresti kiihtyneenä miestään ja poikaansa vastaan verannalle.\n\n\"Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?\" huusi\nhän kalpeana. \"Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain\npaikassa vastustaa isäntiään.\"\n\nIsä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset\nkasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta.\n\n\"Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha\nparoni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin.\nMeillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät\nvelvollisuutensa.\"\n\n\"Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia\", huusi paronitar.\n\"Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat\ntänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa.\"\n\n\"Armas lapsi\", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa.\n\"Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät\nhe kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme\nsiellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta\nlaukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään\nvain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia\npieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista\nvihamielisyyttä.\"\n\nYhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta\nnyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului\njoku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei\nlaukauksia kuulunut ensinkään.\n\nSaksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno\nuhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo\nkaukaa: \"tulipalo, tulipalo!\" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he\nvanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu\nmusta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka\nmoniakin rakennuksia.\n\n\"Se on varmaankin joku moisio!\" huudahti paronitar.\n\n\"Niin\", vakuutti Raimund. \"Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä\nkylä näillä alueilla.\"\n\n\"Mistä sen parhaiten näkee?\" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin\nkäsin silitteli viiksiään.\n\n\"Joka aukeasta paikasta\", vastasi Raimund. \"Me kiipesimme puistossa\nsuuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi\nerottaa.\"\n\n\"Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan\", esitti\nvanha paroni.\n\nSe tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi\nselvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille\nherroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu\noli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund,\njotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla\nsilmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät.\n\nVanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa.\n\n\"Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa\", lausui vihdoin Herbert\nmasennetulla äänellä. \"Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan.\"\n\n\"Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!\" huusi vanha paroni. \"Nuo,\nkurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa\nselittää tuota ampumista ja tulipaloa. -- -- -- Eikö meitäkin, Herbert,\nvaara uhkaa -- naapureitamme ja meitä?\"\n\n\"Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut\ntakaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut.\"\n\nMolemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka\nkävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen\nalas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä\nvastaan kysyvin, kauhistunein katsein.\n\n\"Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa\", koetti\nparoni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. \"Mutta vaikea\non päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo.\"\n\n\"Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!\" huusi Kuno varmasti. \"Onhan aivan\nselvää, että suuret rakennukset palavat.\"\n\nParonittaren silmät ilmaisivat suurta hätää. Hänen koko ruumiinsa\nvapisi ja turhaan koettivat Adelheid ja Ada häntä rauhottaa\nmiellyttävillä syleilyillään.\n\n\"Talonpojat kapinoitsevat!\" huusi hän ja joka vesipisara oli kadonnut\nhänen huuliltaan. \"He polttavat moisiot poroksi ja tulevat meillekin!\nRydiger, meidän pitäisi ajoissa paeta! Anna heti valjastaa hevoset,\nettä voisimme ajaa pois! Lähetä myös haagituomarille sana, että hän\nlähettäisi meidänkin moisioomme sotaväkeä suojelemaan omaisuuttamme!\"\n\n\"Mamma rakas, ei meillä vielä ole syytä paeta\", koetti Herbert\nrauhottaa. \"Meitä vastaan ei vielä ole yritetty tehdä mitään\nväkivaltaa, eikä meidän sanansaattaja, joka meille tuo varmoja tietoja,\nole vielä palannut takaisin.\"\n\n\"Mutta voimme jo olla poltetut ja surmatut, kun teidän sanansaattajanne\ntulevat takaisin\", huusi rouva kauhuissaan kyyneleitä vuodattaen.\n\n\"Minä vaadin, Rydiger, itseni ja lasteni hengen tähden; anna heti\nvaljastaa hevoset, että voisimme paeta!\"\n\n\"Mihin sitten, armas, kallis lapseni?\" kysyi vanha paroni. \"Kaupunkiin,\nkaupunkiin!\" itki rouva viittoen kädellään. Sillä välin palasi paronien\nsanansaattajakin takaisin ja lähestyi kiireesti opmannin seurassa\nmoision pääkäytävää, jossa vanhempi herra jo oli heitä vastassa. Paroni\nHeideggin koko perhe juoksi huoneista verannalle, ensimmäisenä tietysti\nkauhistunut paronitar. Neiti Marchand ja herra Lustig, kuullessaan\nrouvan hätähuudot, olivat myös vihdoin ilmestyneet verannalle,\nsaadakseen tietää syytä rouvan ja tyttären suureen levottomuuteen.\n\n\"Noh, Jaan, mitä siellä Atlan tai Mahtran puolella tänään oikeastaan on\ntapahtunut?\" kysyi paroni nuorelta, terävältä puutarha-pojalta, Joka\noli ruvennut sanansaattajaksi ja ajanut ratsuhevosella. \"Sano meille\nensiksikin, mitä tuo suuri savu merkitsee?\"\n\n\"Mahtran moisio kaikkine ulkohuoneineen palaa, herra paroni\", vastasi\nJaan, jonka kiihtynyt ulkomuoto osotti suurta levottomuutta. \"Kaikki on\nyhtenä tulimerenä, ettei pääse likikään.\"\n\n\"Kuinkas tuli on syttynyt?\"\n\n\"Kuka sen tietää! Mahtrassahan on sota! Verta kaikki paikat täynnä,\npaljo haavottuneita ja kuolleita, sotamiehet kaikki ajettu\npakoon. -- -- --\"\n\nVanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva\ntarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi\nvanhalle paronille.\n\n\"Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja\nsinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?\"\n\n\"Heti, lapseni, heti\", vastasi vanha paroni. \"Anna minulle vain niin\npaljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. -- -- -- Jaan, siis\non rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä -- ihan\nväkivallalla vastaan pannut?\"\n\n\"Niin, niin, herra paroni!\" alkoi Jaan kertoa. \"Mahtran miehet olivat\nitselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä\ntänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli\nvirrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän\n-- ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu\nja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä\nmoision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten\nseiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin\nmiehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten\ntaas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat\nsotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli\nluotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. -- -- --\"\n\n\"Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?\"\n\n\"Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi\nryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on\njuotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään.\"\n\n\"Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?\"\ntutki vanhempi paroni edelleen.\n\n\"Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet\ntäynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!\"\n\nParonittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin\nmielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin\nvasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa\ntaisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa\nedellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin,\nhypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi\njoku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert,\nRaimund -- kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja\nrohkaista - turhaan!\n\nRouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien\ntähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa\nakkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän\noli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen\nmuotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen\njoka liikkeensä vapisi ja värisi. -- --\n\n\"Hevoset, Rydiger, hevoset, hevoset!\" kirkui hän yhtä mittaa. \"Miksi\neivät hevoset vielä ole rappusten edessä? Minkätähden me jätetään\nsurmattaviksi ja poltettaviksi!\"\n\n\"Hevoset paikalla valjaisiin!\" huusi salin ovella vanha paroni kovalla\näänellä verannalla seisovalle opmannille.\n\n\"Kuinka monta herrasväestä aikoo lähteä -- kaikkiko?\" kysyi Winter.\n\n\"Kaikki, kaikki!\" huudahti rouva. \"Ei kukaan jää tänne! Hevoset kaksien\nsuurten vaunujen eteen!\"\n\nHerbert katseli kysyvästi isään. Hän huomasi vanhan paroninkin\nkasvoista pelkoa ja kauhistusta. Epäilemättä aikoi vanha paroni myös\npaeta.\n\n\"Me emme kaikki voi lähteä moisiosta ja jättää omaisuuttamme kohtalon\nvaraan\", virkkoi nuori paroni masennetulla äänellä isälle. \"Menkää te\nkaikki, mutta minä jään tänne!\"\n\n\"Kuinka? Tahdotko sinä jäädä tänne? Ajattele minkälainen vaara uhkaa?\"\nsopersi vanha paroni vastaan.\n\n\"Kohta, kun pahempi hätä uhkaa, koetan pitää huolta hengestäni\",\nvastasi Herbert. \"Mutta moision isäntänä ja nuorena, vahvana, terveenä\nmiehenä en voi juosta pakoon, ennen kun todellinen vaara on käsissä.\nTietysti pidän tarpeellisena, että te vanhemmat lasten kanssa olette\nvarovaisia ja siirrytte muualle. Se onkin tehtävä ajoissa, sillä teitä\non monta ja pakeneminen on viimeisellä hetkellä vaikeampi kuin nyt.\"\n\n\"Sinä siis luulet, että talonpojat voisivat tulla tännekin väkivaltaa\ntekemään?\" kysyi vanha paroni yhä levottomampana.\n\n\"Jos Mahtrasta tuodut sanomat ovat oikeita\", vastasi Herbert, \"eikä\nmeillä ole syytä niiden oikeutta epäillä, niin on myös sangen varmaa,\nettä talonpojat naapurikunnissakin aikovat toteuttaa pahoja aikeitaan.\nMinä aijon kohta vielä lähettää pari sanansaattajaa sinne tarkastamaan\nheidän liikkeitään, jotta he sitten toisivat minulle tietoja jokaisesta\nuhkaavasta vaarasta.\"\n\n\"Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille\nja pyydä sotamiehiä vartioimaan!\"\n\n\"Senkin teen!\"\n\nKun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen\nvaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta\nsydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle\nselittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa\nsäilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että\nhän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan,\ntietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja\nhävittämishimoa.\n\nHerbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä\nvähänkin rupesi myöntymään.\n\n\"Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne\nkoolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt\nkäteen\", huusi rouva von Heidegg itkien. \"Kaikki ovet panet lukkoon\nja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä\nkellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina.\nJos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!\"\n\nHerbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin\nsydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä\nmukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta\nhuoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin\nhuudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset\ntavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet\numpinaiset vaunut moision rappusten edessä -- kuski ja tallipoika\nkuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä\nkiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet\npäässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin;\ntoisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota\nparoni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi\nTohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta.\n\nKumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet\nhuomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin\npanna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä:\n\n\"Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää\ntänne!\"\n\nVasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä\nsekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan.\n\n\"Neiti Marchand\", huusi ensimainittu vaunun ovelta. \"Mitä te vielä\nodotatte? Ettekö tule mukaan?\"\n\n\"Teidän luvallanne jään kotiin\", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla\näänellä.\n\n\"Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?\" huusi vanha\nparoni.\n\n\"Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle,\nvieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista,\nniin kyllä sitten juoksen pakoon!\"\n\n\"Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!\"\nhuudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat\nvaununovet kiinni.\n\nToisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä;\npoika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät\nmolemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse.\nVerannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään\nkauhistuneita pakolaisia.\n\n\"Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!\" lausui\nnuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä.\n\"Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa\nkaupungin suojelevien muurien sisälle?\"\n\n\"Ja te itse, herra paroni?\"\n\n\"Minä olen mies!\"\n\n\"Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän\ntoverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena.\"\n\n\"Kiitän teitä seurastanne!\" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi\nlämpimästi Julietten kättä. \"Luulen, että teidän kanssanne ei minun\ntarvitse pelätä ketään vihamiestä\", lisäsi hän hymyillen.\n\nMutta vihollisia ei heidän tarvinnutkaan pelätä. Mahtrasta kotiin\npalaavat talonpojat eivät enää ajatelleetkaan väkivallan tekoja. Suurin\nosa oli viinan juomisen tähden menettänyt toimintakykynsä, taistelussa\nkaatuneet uhrit olivat varotuksena selväpäisemmille ja toiset\nkiirehtivät kotiin kätkemään sotasaalistaan; ja sen lisäksi saattoi\nolla paljo niitäkin, joilla oli salainen pelko tapausten seurauksista\nja jotka sentähden jättivät muut pahat aikeensa tekemättä.\n\nKun paroni Herbert iltapäivällä ratsasti Juuruun päin, itse nähdäkseen\nasiain tilan, niin hän pian kääntyi kotiin takaisin, koska nähtävästi\nei ainakaan sinä päivänä enää lähimmille moisioille aijottu mitään\ntehdä. Hän näki kyllä tiellä ajajia ja jalkamiehiä, joista muutamia\nkulki Mahtraan päin -- nähtävästi olivat he tulleet etäisimmistä\npitäjistä ja myöhästyneet sodasta -- mutta suurempia, väkivaltaisia\njoukkoja ei ollut enää koolla ja suurin osa oli rauhallisesti kotiin\nkulkemassa. Illan kuluessa oli vielä kansan kertomusten mukaan tullut\nLiivinmaaltakin miehiä, joilla oli vankkureissa ollut pyssyt kätkössä;\nmutta kun he kuulivat, että sota oli lopussa ja Mahtran moisio\npoltettu poroksi, olivat hekin lähteneet jälleen rauhallisesti kotiin\npäin. Hekin olivat arvattavasti tulleet Mahtran miehiä puolustamaan\nlaittomasta rangaistuksesta eikä heillä luultavasti muita pahoja\naikeita ollut.\n\nMutta kuinka suurta pelkoa Mahtran tapaukset olivat herättäneet moision\nherrasväen joukossa, osottaa se, että heitä kapinapäivänä ja sen\nperästäkin oli paennut Tallinnaan -- toiset koettaen pelastaa vain\nhenkensä, toiset myöskin vieden talteen rahojaan ja muita kalleuksiaan.\nEi ainoastaan paroni Heideggin talossa, vaan monissa muissakin\nmoisioissa Juurun ja naapuripitäjissä, joihin levisi tieto Mahtran\ntapauksista, vallinnut kapinan tähden mieletön kauhu, jota seurasi suin\npäin tapahtuva pako.\n\nNiinpä kerrotaan eräästä elähtäneestä moision isännästä seuraavaa.\nAlustalaiset olivat pitäneet häntä hyväsydämmisenä saksana ja senvuoksi\nhäntä kunnioittaneetkin. Väkivaltaa häntä vastaan ei oltu ajateltukaan.\nMutta tuskin oli moision isäntä kuullut, mitä talonpojat Mahtrassa\nolivat tehneet, kun hän ja hänen perheensä tulisella kiireellä olivat\nalkaneet valmistautua pakomatkalle. Palvelijat pyysivät heitä jäämään\nja vakuuttivat, ettei heillä oman eikä toisten kuntain rahvaan puolelta\nollut mitään pelättävää, olivathan he tunnetut hyviksi ja lempeiksi\nsaksoiksi. Ei mikään auttanut. Moision isännän epäluulo oli hyvin\nsuuri. Vihdoin kiirehtivät vielä kunnan perheenmiehet vakuuttamaan,\nettei heillä ollut herraansa vastaan vähintäkään pahaa mielessään; he\npyysivät ja rukoilivat saksoja, että he rauhallisesti olisivat jääneet\nkotiin; he vielä lupasivat heitä kaikin voimin varjellakin, jos muualta\npäin vaara uhkaisi. Kaikki turhaan! Moision isäntä ja hänen perheensä\neivät heitä uskoneet.\n\nHuomenna tai ylihuomenna voi meitä kohdata samat tapaukset kuin\nMahtrassa, \"sillä te talonpojat vihaatte isäntiänne\". Ja ajatuksissaan\nhe lisäsivät, ettei varmaankaan mikään vihollinen ole pelottavampi kuin\norja, joka murtaa kahleensa. --\n\nJa sitten he todellakin riensivät kaupunkiin, jättäen moisionsa\nkaikkine tavaroineen. -- -- Tietysti löysivät he kaikki paikoillaan,\nkun taas kotiin palasivat. Uskolliset palvelijat ja kunnialliset\ntalonpojat olisivat todellakin koettaneet herran omaisuutta suojella\njokaiselta väkivallan yritykseltä, samoin kuin Mahtran miehetkin\ntekivät, vaikka heidän voimansa siihen olikin liian heikko.\n\nMoni saksa oli kapinapäivänä myöskin aikonut Mahtran moisiota\nampuma-aseilla lähteä puolustamaan. Eräs herra oli antanut täyttää\njahtivaununsa pyssyillä ja pistooleilla ja varustanut sen täydelliseen\nsota-asuun ja alkanut ajaa monen rohkean vahvan palvelijan kanssa\ntaistelutantereelle. Mutta nähtyään, että talonpoikain ylivoima oli\nliian suuri ja että sotaväkikin jo oli lähtenyt pakoon, oli moision\nherra kääntynyt tieltä takaisin.\n\nMutta, kun ei seuraavinakaan päivinä mitään vaaraa enää kuulunut ja\nparoni Herbert oli haagituomarilta saanut tietää, että moisioiden\npuolustamiseksi oli paljon sotaväkeä tullut lisää, saattoi hän\nlähettää vanhemmille Tallinnaan sanan, että kotona kaikki asiat olivat\nrauhalliset ja että pakenijatkin levollisina saattoivat palata takaisin.\n\n\n\n\n26.\n\nSODAN JÄLESTÄ.\n\n\nJo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan\nsodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset\nhirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan\nkautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan:\n\"miten nyt käynee?\" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut\ntarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala\nnähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty\nja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki\nei voinut jättää rankaisematta.\n\nSyyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain\nmiehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä\nkutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä\nvastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat\ntehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja\nsuurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt\ntodistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja\nhävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan\nturhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi!\n\nMahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa\napuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli\nheille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa,\nolisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain\nihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit.\n\nMutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin.\nRangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden,\nmitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät\non juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin\nsyyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä,\njotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo\nsodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä\nasioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan\nhävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä\nniin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen\nmielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin\naavistivat tapausten seurauksia.\n\nMahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma\nkuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin\nlevinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana\nyönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen\ntekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja\nhe moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen\ntekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja\nmuualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada\nliikkeelle.\n\nPelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen,\nettä koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin\nkokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa\nja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja\nvesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä\ntyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella\nkiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen\nruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa\nitseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai\nomilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään.\n\nMutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin\nsuuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita\nnaisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta\noli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen\neivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa\nhuomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja\njoka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin\nsotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta\ntulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan\nheidän pakopaikkansa.\n\nÄidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen\nleipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja\nSipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. --\n\nYöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin\nosa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi\neivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut\njuopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen\nja piikkeineen.\n\nMahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli\nlähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt\nLiivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta\njoutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään\nestämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän\naavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi\nMahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla\nraunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään\noli tuhlattu. Sota oli ollut -- Jumala paratkoon ollut! -- -- --\n\nMasennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran\nperheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla,\nkuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko\nmoision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen\nuhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä\noikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun\nmukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa\ntapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa\noli väkivallalla vastustettu.\n\nSepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin\narvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla\ntalonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo\nvirallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants\npyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen\nmieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt\nodottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin.\n\n\"Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi\nparhaillaan oli kirkossa\", kertoi Ants Tertsius miehelle. \"Kun lasten\nkaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä\nyksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan\npalvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän\narveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän\npappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään\nkeisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi\nkeisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän\nsinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä\nedelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän\nnähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi\nkiinni panna!'\"\n\nTertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja\npyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein\ntiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti\nvakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla.\n\nMahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta\noli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan.\nSeuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei\ntapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko\nsotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä,\nveristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin\npäällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä.\nKun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki\nriittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää\nja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä\nkanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita.\nPikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät\nsuuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen\napuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös,\nkuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi.\n\nJuurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran\nkapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta.\nMutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä.\nTuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi\nyleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään\njärjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja\nmuut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti\nilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä.\nIlmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet\nmukana sodassa ja ryöstämisessä. --\n\nEnsimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants\nTertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä,\nettä Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä\nvarottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan,\nkunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota\nselvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan.\n\nAnts Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan.\n\nHän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut\nsuuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään\ntuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon,\njossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös\nmoision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat\nkäräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta.\nOikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan\njohtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan\nrappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron\nparoneja:\n\n\"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää?\nKun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla\nampua kuoliaaksi.\"\n\nSotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet\nkiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman\nsilmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten\nhänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants\nalakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään\nnelisnurkkainen aukko vartioimista varten.\n\nHetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan\nvangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo\noikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden\nlain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut -- kuinka hän\nlakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty\npastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia,\nkuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt\nKäruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon\nihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat\ntodistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan.\n\nAntsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä\njälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen\nsadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän\nmoisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät\nrumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää\nkatsomaan.\n\nKuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä\ntulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin,\nRosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat:\n\n\"Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan -- kyllä nyt\nnäet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!\"\n\n\"En minä ole ketään kiihottanut\", vastaa rohkea mies, \"sen olette te,\nsaksat, itse tehneet\". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä\nsyyttää. \"Sinä olet kapinoitsijain johtaja\", huudetaan hänelle. \"Sinä\nneuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut,\nniin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran\nmoisioon.\"\n\n\"En minä ole ketään kiihottanut\", koettaa kunnan vanhin puolustautua.\n\"Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette\nkuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit,\nkäsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!\"\n\nSillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja\nsidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään\npuutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo\ntulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan\nmiehille: \"Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin\nmenettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen\nkäskynsä mukaan.\"\n\nMiehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta\ntodistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat\ntehneet rikoksensa.\n\nMutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman\nepäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan\npuutarhasta heidän luoksensa -- he asetetaan suut suuta vastaan.\nApukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon\nalttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt\nsotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet\nkapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa:\njaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen\nviimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka\nhän syyttömästi antoi vuotaa.\n\nJoka miehelle on elämä rakas -- he vastaavat yhteen ääneen: \"jaa!\"\n\nMutta Ants puolustautui rohkeasti.\n\n\"Te valehtelette!\" hän huusi miehille. \"Te luotatte opmanniin, että\nhän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne\nja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia,\nniin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna\nläksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli\npalanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?\"\n\nSitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti\nvartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen\nannetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea\nheidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun\neräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja\nkysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan.\n\n\"Viekää hän heti takaisin\", käskee oikeusherra. \"Hän voi asiansa\ntoimittaa siellä, jossa on.\"\n\nVanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan\nkäräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle:\n\n\"Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä\nkujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään\nsiinä. -- -- -- Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?\"\n\nHirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan\nmoision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä,\nkuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia\npieksevät -- aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä\ntyvillä.\n\nSillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja\npanemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö -- Ants\nnimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen\nmennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden.\nAntsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa,\nmutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos.\n\nNyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan\npartaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä\nja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu\nhevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä,\nkäyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä.\nKulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin,\nettä kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen\npäristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri\npyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan\nmustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla,\njonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä.\nVangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä\nvastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari\nkysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen\nkoppiin. -- --\n\nToisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä\nKuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta\nTallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun,\npitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran\nherran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja\nsotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon\naikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin\nvankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna.\nTäällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta,\npantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä\nTallinnaan.\n\nEi vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon,\nvaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa\nkapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja\npoltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi\nvihan puuskassa oli sitä uhannut.\n\nMonet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista\nasukkaista. Miehet, naiset, lapset -- jopa sairaatkin oleskelivat\nmetsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa\nolivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat\nkadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants\nVeit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä\nvapautti hänet epäluuloista.\n\nSotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat\nkyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia\npakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli\nsotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä\nlöytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.\n\nSitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä\nsyyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein\npakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja\nniittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman\nkauhua.\n\nKiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin\nPurilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan.\nNavetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne\nsullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet\nkiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi\nlikistivät, siitä ei kukaan välittänyt -- hehän olivat talonpoikia,\nvieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko\npaahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä\nlähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä\nei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.\n\nKokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa\nsanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille\nannettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän\ntäytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa.\nKynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko\ntodellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta\nluotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli\nmeidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin\nse tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen\nmuistavat! -- -- --\n\nKaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen\nsuuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa -- onhan hän syyllinen! Että\nhaavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää.\nMoision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä\nsaivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.\n\nVankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin\nmiesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku\nkielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja\nannettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä\neivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat\nMahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran\ntyönjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu,\njoka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt\nolevan talonpoikien ystävä. -- -- --\n\nPelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet,\njoita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki,\npaitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan\nja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja\nsotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän\ntunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies\noman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä.\nTietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui\nsaamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan\nvoitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan\npuutetta -- yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!\n\nNiinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa\npuutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies,\nPäärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli\nvarkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision\nryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä\nrangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten\netsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman\nkunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri\n-- varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron\nkieltä -- kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää\nitselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: \"Sinä teit\nsitä ja sitä!\" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo!\nAjetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu.\n\nKahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet\nkotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja\nkätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants\nLaur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä,\nsillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla,\njotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta\ntehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan\nhe kätkivät saaliit puupinoon.\n\nPäärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet\notetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille\ntiellä sanota, mihin heitä viedään.\n\nVasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti:\n\n\"Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!\"\n\nMiehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan\nkieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä,\nantaa heille lyönnin, huutaen.\n\n\"Te kätkitte saappaat ja housut pinoon -- älkää kieltäkö!\"\n\nEi auta, miesten on hakeminen tavarat esille.\n\nMutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin\njuovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta\ntavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan\nkäsiin.\n\nMiesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he\nilmiantajaa, jota upseeri kiittää.\n\nMutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin\nhän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion\njulistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi\npakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.\n\nKun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta\ntalonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä\nsurunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.\n\nHäntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin\nyhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli\nhänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta\nkäsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön\ntappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli\nniinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä\nupseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta\nmelkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.\n\nHeti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui\nhän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä\npuhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu\noli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli\nhän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana\nkotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi\nhän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti,\nettä hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa,\nmutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja\nahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön\nsurmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman\nelämänsä.\n\nPurilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli\nne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen\nruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.\n\nJyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen\ntalon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. -- Jyri oli\nnainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko\ntuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa\nsurmannut kapteenin ja hänen hevosensa -- sen salaisuuden vei\nYlehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.\n\nPurilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka\npaikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt,\najutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä\nratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita\nmoisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa\nhevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja\njuotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä -- moision\naitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!\n\nTäällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton:\njoka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli\nsairaala haavottuneille.\n\nSotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein\nsydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä\nsydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti\nhän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä\nihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla\njoutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa\ntapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa\nruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli\nhellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät\nsotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden\nylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.\n\nEräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas\nSuworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus\ntuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain\npäällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli.\nMutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.\n\nSitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli\nsotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel\nAaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja\nmiesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua\nsitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. -- -- --\n\nSitten seurasi ero.\n\nNaisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo\nkaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä\nhelistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin\nja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat\ntalonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään\nomaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran,\nnyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. -- -- --\n\nHaavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten\nvälissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta.\nNaiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat -- he juoksivat vielä\nitkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin\npillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja\nvihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma\ntielle seisomaan -- liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat\nvielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas\npyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.\n\n\n\n\n27.\n\nJULIETTEN VIIMEINEN PYYNTÖ.\n\n\nParoni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille\nannetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon\nalaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä --\nvanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi\nollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko\nasian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.\n\nVanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli\nvain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta.\nParoni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran\ntähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman\noli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut\nkättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt,\nettä tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä\nansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin\npyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin\nkaksikymmentä viisi -- mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt\nei kannattanut suutaankaan kuluttaa!\n\nMutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää\n-- huolimatta tämän kummallisesta naurusta -- että vääryys on aina\nvääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista\nkohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman\ntehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut\nansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja\nväärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta\njättää asia sillensä.\n\nVanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi\nkuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta\nselitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen -- hän itse\nei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden\nnoudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt\ntoimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.\n\nHerbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla\nparonilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista\nisännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut.\n\n\"Minä vapautan hänet heti toimestaan\", vastasi nuori mies.\n\nVanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen\ntyhmyyden tähden.\n\n\"Mitä!\" hän huusi. \"Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset\ntalonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja\nilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle\nymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että\nopmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken\nvoit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika,\nmutta heti vapauttaa virasta -- älä ole mieletön!\"\n\nTässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon.\n\n\"Sitten vapautan hänet vuoden perästä\", päätti hän.\n\n\"Siitäkin varotan minä sinua\", vastasi vanha Heidegg. \"Winter on\nmies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen\nnuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä\ntahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin\nmaksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle\nkipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy.\"\n\nHerbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi.\nRaskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata,\njos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa\npulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja\nkohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja\ntosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta\nharrastavan sydämmen piti vaijeta. -- -- --\n\nTuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran\nkapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti\nvaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän\nnytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta\noli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori\nparoni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja\npäivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi\nomassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata.\nSilloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi\nkuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati.\nMutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää\n-- pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli\nlupauksensa pitänyt?\n\nMutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti\npakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision\nomistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään\nsuoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa\nmukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli\nhuolettanut kuin märkä luissa.\n\nOpmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä\nkohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli\nitsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi\nmyöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan\nkuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa\nopmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen.\n\nKyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha\ntalonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä\nveriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä\nruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan\npäivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut\ntyöstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää\nritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan\nsilmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä -- tuo nainen vaikutti\nhäneen vastustamattomasti.\n\nNuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa\nkahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon\nja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se\ntodellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan\nketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman\nmitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten\nnäyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille\nkaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha\nTohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti\nkeksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle\nonnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli\nvielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta.\n\n\"Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti\nsanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän.\"\n\n\"Minä en lukenut lyöntejä.\"\n\n\"Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!\"\ntiuskasi nuori paroni. \"Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa\nvalattaa silakan suolavedellä!\"\n\n\"Me olemme sen usein ennenkin tehneet.\"\n\n\"Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!\"\n\n\"Ei aina. -- -- --\"\n\n\"Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta\nse ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä\nmoisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun\nlupaani, te ette saa mitään tehdä.\"\n\n\"Vanhan paronin aikana oli minulla valta. --\"\n\n\"Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan,\nettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin\nsuurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa.\"\n\nNyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin\npyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja\nnuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken\noli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön\ntähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti\nhänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin\npyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen\nkuulisivat!\n\n\"Sitä rahaa minä en maksa\", selitti opman värisevin huulin, \"ja paroni\nherra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin\".\n\n\"Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani\",\nvastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi.\n\nNäin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa\nseurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen,\nkun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa\nisälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut\nottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä \"levottomana aikana\".\nKipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää\nolisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin\nPäärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä\npojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä\nkunnon mies.\n\nRohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neiti\nMarchandin seuraan.\n\nKun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti\nsiihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa,\nnäki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan\nneiti Marchandin huoneesta.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi hän palvelustytöltä.\n\n\"Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle\", vastasi Mai peittäen kädellä\nsilmiään.\n\n\"Onko neiti huoneessaan?\"\n\n\"On, herra paroni.\"\n\nNeiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta\nhuomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa.\n\n\"Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra\nparoni\", lausui hän vilkkaasti.\n\n\"Ja minä etsin teitä, neiti\", vastasi Herbert. \"Mitä on Maille\ntapahtunut?\"\n\n\"Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä\nniin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin\nymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara\nnäkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai\npyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille,\nherra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa.\"\n\n\"Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia\npaljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on\ntapahtunut!\"\n\nHe astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert\nkunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä\nistuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti\nvoittaa nyyhkytyksensä.\n\n\"Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun\nhuoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa.\"\n\n\"Kenen Miinan?\" kysyi Herbert.\n\n\"Ristmäen Miinan -- opmannin entisen palvelustytön, hän on minun\nveljeni morsian.\"\n\n\"Ja sinun sulhasesi on?\"\n\n\"Uudentuvan Jyri.\"\n\n\"Mene sitten ja tuo Miina tänne!\"\n\nPian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut\nopmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis\nulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät\nhäntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota\ntyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan\nkunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa.\n\nParoni antoi Miinan puhua.\n\nPäärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin\nkaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan\ntutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi\ntuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että\nsotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että\nhäntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut.\nSentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä\nparonia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi\nrangaistuksen alaiseksi.\n\nParoni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet -- olivatko\nhe siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä.\n\n\"Olivathan he myös toisten joukossa\", selitti Miina, jonka kasvoille\nnousi polttava puna, \"mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut,\neivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin.\"\n\n\"Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?\"\n\n\"Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni\", vastasi Miina\nsurullisesti. \"He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä\nvastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi\nmenneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen\nsinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa,\nkun minä heitä pois kutsuin.\"\n\n\"Mitä?\" huusi paroni Herbert. \"Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?\"\n\n\"Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja\njuoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta.\nEihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun\nja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin.\"\n\n\"Sinä olet reipas tyttö, Miina\", virkkoi nuori paroni, \"ja sinä olit\nymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri\nMahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa,\nniin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että\nheidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin\nlasketaan he pian taas irti.\"\n\nMiina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin\näkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi\nhänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän\ntutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut\ntietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä\nvilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä\nkehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi\nkäyden kalman kalpeaksi.\n\n\"Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää\nlasketa vapaaksi.\"\n\n\"Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?\"\n\nJälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin\nolisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi\nhiljaisella, soinnuttomalla äänellä:\n\n\"Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on\nkiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun\nkourat verisiksi.\"\n\nNuoren paronin katse synkistyi.\n\n\"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti\",\nlausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. \"Niin, niin, eihän hänen\nkaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja\nriidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. -- -- --\nAsiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä\nen voi vapauttaa rangaistuksesta.\" -- -- --\n\nKuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis\nvapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut\nsalaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut\nsiihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut\nPäärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin\nnäkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa\nvoisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan\noli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli\nmahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja\ntällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori\nparoni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja\nhän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen.\nJos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas\ntaipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.\n\n\"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin\nkoskeneet\", vastasi Miina vavisten. \"Mutta he eivät ole ketään\nsurmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan.\"\n\n\"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se\non suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä\nsaisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn\nja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa.\nSilloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja\nettä työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä\nkatselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee\nsaada pahantekijän palkka -- sitä en minä voi auttaa.\"\n\nJa nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin\nja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja\nMiina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä\nvaluivat kyyneleet.\n\nNeiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta\nsydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi.\nHän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla\nkatseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia\noli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat\npeittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei\nollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.\n\n\"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?\"\nlausui Juliette hiljaisella äänellään.\n\n\"Miksi ette\", vastasi paroni. \"Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat\nolleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen\nheistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä\nmitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita.\"\n\n\"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan\navunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään\nvaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä -- niin sentähden\njuuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne\".\n\n\"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua\", vastasi Herbert\ntuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. \"Se olisi minun\npuolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä\ntehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi,\nkoettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä\ntapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja\nmurhaa!\"\n\nJulietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä\nhetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa\nparonia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt\ntalonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet\nsiihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta\nsiihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella\ntalonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta.\n\n\"Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä\nmiettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?\" vastasi\nJuliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. \"Noista molemmista\nmiehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi\ntänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden\nolisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei\ntyöntäisi takaisin armonpyytäjiä.\"\n\n\"Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand\",\nhuudahti Herbert. \"Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan\ntehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en\nvoi antaa anteeksi\".\n\n\"Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on\nkyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän\ntehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut\nvarotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi\nenemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille\nkahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi --\nte tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko\nelinkaudeksi.\"\n\n\"Minä en voi\", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi.\n\n\"Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana\ntuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?\"\n\n\"Sepä on jo suoritettu.\"\n\n\"Jo suoritettu.\"\n\n\"Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka\nkärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan.\"\n\n\"Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta\nväkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?\"\n\nNuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.\n\n\"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän\npaikan?\" kysyi hän epävarmasti. \"Onhan hänkin syyllinen, kun käytti\nesimiestään vastaan väkivaltaa.\"\n\n\"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana\nesimiehiänne vastaan?...\"\n\n\"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua\nsamoin rangaissut.\"\n\n\"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi\npaljon huojentanut teidän rangaistustanne.\"\n\n\"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat.\"\n\nMolemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet\nopettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat.\nMutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota,\nrupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän\nselitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi\nkeksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen\nmies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen\nmorsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti\npalvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.\n\n\"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat\nelättäjät he ovat\", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat\nkyyneleet vieryivät pitkin poskia. \"Ehkä heltyy herra paronin mieli\nnäiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa\npannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään!\nOnkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle\näidille heidän poikansa?\"\n\nParoni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä,\nolematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision\nisäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta\näkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt\nJuliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.\n\n\"Te itkette, Juliette?\"\n\nHellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan\nnämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä\nneitoa.\n\n\"Niin, minä itken\", vastasi Juliette. \"Minä itken sentähden, että nämä\nmolemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui,\nellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset,\nsillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat\nnyt mieleeni -- nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan\nja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena,\nainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa.\nOnko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata\nmaallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat\nnäkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa\nkahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan\nvankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole\ninhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa\napuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen\nsydäntä ja sentähden itken.\"\n\nHän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja\nhänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet\nhänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen\nauringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja\npani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.\n\nHerbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä,\nihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi\nsen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.\n\n\"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta -- tämä on minun viimeinen\npyyntöni teille, Herbert\", kuiskaili hän sydämmellisesti. \"Minä eroan\npian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi\nkallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä,\nettä kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja\nylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä\nmuisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu\nteistä vaikealta -- ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan\nmitään, en milloinkaan!\" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään,\npitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui\nMiinalle ja Maille:\n\n\"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!\" Tytöt katselivat toisiaan\nikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi\nilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin\njuoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja\nsuutelivat väkisin niitä -- -- --\n\nOpettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän\npistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin,\njoka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui\nrumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä\nkiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään\nmarssivan.\n\nMiinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä,\nkatseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa\nulos akkunasta.\n\n\"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?\" kuiskaili Mai väristen.\n\nNuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.\n\n\"Älkää te pelätkö -- ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee\nkenellekään pahaa\", hän lausui. \"Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske\nPäärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät.\"\n\n\"Tiedän, paroni herra.\"\n\n\"Tulkoot he heti, mutta ei jalan, vaan hevosella ja vankkureilla.\nOttakoot myös kirveet, sahat ja muut kirvesmiesten aseet mukaansa ja\npariksi, kolmeksi päivää itselleen ja hevosille eväät. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Mutta sotamiehet, paroni herra.\"\n\n\"He tulkoot rohkeasti, sotamiehet eivät tee heille mitään! Mene, älä\nmenetä aikaa!\"\n\nUlkona oli sotajoukko jäänyt seisomaan moision pihaan ja ottanut pyssyt\nolalta. Upseerit hyppäsivät hikisten hevosten selästä ja lähestyivät\nmoision päärakennuksen rappusia. Nuori paroni kiirehti huoneesta\nystävällisesti heitä vastaan. -- -- --\n\nHeideggin moisiossa ja läheisessä kyläkunnassa alkoi nyt sama elämä\nkuin näinä päivinä melkein koko pitäjässä. Sotamiehet sijoittuivat\nmoisioon sitä suojellakseen, siellä heitä syötettiin ja juotettiin ja\nsitten mentiin kylään kapinaan osallisia talonpoikia etsimään.\n\nJoukko oli juuri puolisella ja upseereille valmistettiin myös jo\nherrasväen ruokahuoneessa päivällispöytää, kun Uudentuvan perheenmies\npäivätyöläisineen ehti moisioon. Nuori paroni otti heidät puheilleen\nkirjoitushuoneeseen.\n\nMolemmat miehet olivat totiset ja kalpeat. Heidän katseensa ilmaisi\nsalaista pelkoa ja epäluuloa. He eivät varmaankaan voineet olla\najattelematta, että heitä kavalasti tahdotaan saada ansaan. Voisiko\ntalonpoika toivoa moision isännältä mitään hyvää, etenkin se, joka\nheitä vastaan oli rikkonut!\n\n\"Eikö teidän kotonanne ole mitään varastettua tavaraa?\" kysyi nuori\nparoni ensimmäiseksi. Miehet kielsivät.\n\n\"Eikö siellä ole pienintäkään tavaraa Mahtrasta?\"\n\n\"Ei kynnen vertaa!\" vakuuttivat molemmat.\n\n\"Näytä kätesi tänne, Päärn!\"\n\nTyömies, joka oli pitänyt kätensä selän takana, astui jättiläisen\nkokoisena paronin eteen ja ojensi kätensä. Miinalta hän jo oli kuullut,\nettä paroni tiesi hänen haavoistaan. Herbert silmäili miehen suuria\nkarhunkämmeniä ja huomasi, että sysimusta rupi peitti niiden pinnan.\n\n\"Työtä et sinä näillä käsillä voi vielä tehdä?\"\n\n\"Voin kyllä! Ei haittaa mitään.\"\n\n\"Hoida niitä vielä pari päivää, äläkä virka kellekään, mikä niitä\nvaivaa. -- -- Sinä, Jyri, olet terve?\"\n\n\"Olen, paroni herra.\"\n\n\"Osaatteko tehdä vähän puutyötä?\"\n\n\"Osaamme kyllä.\"\n\nHerbert otti kirjoituspöydältä suurella sinetillä lukitun kirjeen,\nojensi sen Jyrille ja sanoi:\n\n\"Te molemmat lähdette vanhan paronin uuteen moisioon. Kirjeen\nannatte siellä opmannille. Itse jäätte sinne siksi aikaa, kun teitä\njälleen kutsutaan kotiin. Siellä rakennetaan uutta moision kartanoa.\nOn kelvollisista työmiehistä puute. Opman panee teidät siellä\nrakennustöihin. Olkaa ahkerat ja tottelevaiset! Ja nyt menkää!\"\n\n\"Entäs sotamiehet tiellä --?\" alkoi Jyri sopertaen.\n\n\"Eivät he teihin koske! Mutta näyttäkää upseereille tuota kirjettä,\njossa on minun sinettini, ja teidät lasketaan joka paikassa menemään.\"\n\nMiehet aikoivat jotakin lausua herralle kiitokseksi, sillä he\nymmärsivät hänen toimensa, mutta paroni sanoin ja käsin viittasi heitä\nlähtemään.\n\nJyri ja Päärn olivat vapaat.\n\nParoni Heidegg olisi kyllä voinut heidät vapauttaa lähettämällä heidät\ntutkinnon ajaksi muualle. Mutta hän varmaankin ei tahtonut hyvätekoaan\nilmaista toisille moision isännille, jotka siitä olisivat oikeusherrain\nkautta saaneet tietää; sentähden ei hän sallinut miehiä kiinnikään\nottaa eikä tuoda heitä tutkittaviksi.\n\nYleensä ei Heideggin moision alueesta löydetty suurempia rikollisia.\nSeivästaisteluun olivat Päärn ja Jyri melkein yksin ottaneet osaa,\neikä moision ryöstämiseen juuri kukaan ollut sanottavasti syyllinen.\nPientä sotasaalista oli kyllä monikin tuonut muassaan, mutta Jyrin\nja Päärnun neuvosta toimitettiin jo seuraavana yönä kaikki niin\nhuolellisesti pois, tai kokonaan hävitettiin, ettei taloista löytynyt\nmitään vierasta tavaraa. Suurin osa Heideggin moision alustalaisia oli\nsodassa ollut vain katsojina, jotka joiltakuilta olivat saaneet ryypätä\nhiukan Mahtran viinaa. Vangiksi otettujen luku oli siis ylipäätään\npieni ja nekin pääsivät kuulustelusta ehjin nahoin vapaiksi. Oikeiksi\nsyyllisiksi olisivat vain Päärn ja Jyri voineet joutua. Mutta he olivat\ntoisia Purilaassa tutkittaessa jo aikoja paronin toimesta päässeet\nturvapaikkaan.\n\n\n\n\n28.\n\nERO.\n\n\nEräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb\nLustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni\nHeideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen\nilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä\nkaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut.\nJuliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä\nlapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin\npalkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi.\n\nNäin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli\najatellut.\n\nHän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen\nkotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys\nparoni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti\nollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo\nkiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi\nvihaa vanhempiaan kohtaan.\n\nViha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla\noli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut\nparantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. -- --\n\nHerbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko\nerota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän\npäätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti\nilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin,\njoka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti\nhäntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet.\nVihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä\nmuuten oli hänen ja tuon neidon välillä.\n\nJulietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut\nminkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut\nsiihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen\nvälillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä\nolisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä\nolisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo\nvakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden\nmaailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain\ntiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka\nsalli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea\nmiellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa\ntehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan\nomintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista\ntahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku\nkovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä,\njollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut.\n\nEihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut\nhänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen\nmiesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia\nesimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja\nrunollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut\nlämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili\nja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa\ntoteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi\nmitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi,\njoista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä\nenää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen\njoutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle.\n\nJuliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen\nsääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni\nkaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa\ntaistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä\nonnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden\nja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla\nsyntyneestä tahdosta.\n\nViimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei\nmiellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli.\n\nJuliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja,\njotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi.\nLähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä\npienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa,\ntapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen\nvälillä.\n\nNainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä\nhänen kanssaan. Silloin -- Juliette ei tahtonut uskoa silmiään --\nnousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen\nkasvoja. -- -- --\n\nJuliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa,\nettä tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen\nsyynsä kuinka suuri hyvänsä -- ajatteli Juliette vihasta väristen --\nvoiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että\nhän ihmistä, että _naista_ rupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten\najatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut\nymmärrettävä -- olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla\nhallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg -- oi, oi!\n\nNeito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä,\npolttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin,\nmennäkseen sisälle toista tietä. -- -- --\n\nTästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli\nhyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja\ntodistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan\nja mieleltään tämän maan moision herra -- hän oli sitä tahtomattaan,\nvasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita,\npolveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä\ntäällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja.\nMutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun\nviha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen\nmies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä\nsamanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta\nluonnostaan.\n\nEhkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin\ntekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa.\nHerbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin\näkkinäisen eron tähden -- vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä\npohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli\ntullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet\npojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta\nteki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea.\n\nEropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta\ntuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa,\nkun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin\nvarmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään\nloisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä\npohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. -- --\n\nJa sitten läheni eron hetki.\n\nMai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle\nesineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja\nraskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä\nMiina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin\nliikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat.\n\nSamassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla\naistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja\nniittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty\njoukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni.\n\nJuliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti\nparoni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias\nlahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun\nnoukkimistaan kukista. -- -- --\n\nKysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän\ntotiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden\nkaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen\nja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta\ntutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi\njoku asia selvinnyt. -- -- --\n\nHän käski pyytää luokseen opettaja herraa.\n\nTämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi\nseisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet\nsilmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai\nkattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään\nsuoraan häneen.\n\nJuliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin.\n\n\"Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole\nvain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!\"\n\nGottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja\näärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo\nnaisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset\nantavat arvoa.\n\n\"Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?\" kysyi\nhän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua\nkuiskaukseksi.\n\n\"Pahastu? Ei. Olen iloinen!\"\n\nSyntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella\nuutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä.\n\n\"Minä tahtoisin teiltä -- teiltä jotakin -- pyytää\", lausui hän vihdoin.\n\n\"Pyytäkää sitten!\"\n\n\"Jos te voisitte kirjoittaa minulle jonkun rivin -- kodistanne --\nvastaisuudessa -- niin olisin hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Vain sillä ehdolla, että te ette jätä kirjeitäni vastaamatta.\"\n\n\"Kuinka voisin sitä!\" Tuo huuto tuli aivan kuin säikähdyksissä Lustigin\nsuusta.\n\n\"Hyvä! Me rupeamme kirjevaihtoon.\"\n\nOpettajan silmälasit säteilivät iloisesti.\n\n\"Kiitän! Osotteeni lähetän pian teille ja pyydän saada teidän.\"\n\n\"Kuinka? Ettekö jää tänne?\"\n\n\"En. Minä lopetan palvelukseni tässä talossa. Minulle tarjottiin\nRiiassa syksyksi ylemmän koulun opettajan paikka ja minä suostuin\nsiihen.\"\n\n\"Mikä uutinen! Ja missä te aijotte viettää kesän? Varmaankin vanhempain\ntai sukulaisten luona?\"\n\n\"Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet\ntavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä\nmuutamia kuuluisia kasvitarhoja.\"\n\n\"Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?\"\n\n\"Niin -- niin luulen.\" --\n\nJa hän punehtui jälleen.\n\nMutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä\nnauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti:\n\n\"Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette\nolleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte\nsananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee\nvarmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko\nkantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te\nolla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita\nharvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren\nja kahden veljen puolesta tervetuloa.\"\n\n\"Ja te itse?\"\n\n\"Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. -- -- --\"\n\nJa Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen.\n\nGottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet\npovitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan.\n\n\"Te seurasitte vilkkaasti meidän sosialistisia olojamme\", lausui\nhän. \"Te satuitte myös olemaan täällä pienen kapinan aikana, joka\nkehittyi täkäläisistä oloista. Minä olen pitkin vuosia kirjoittanut\ntähän kirjaan kotimaan elämästä yksityisiä tapauksia, joita te ehkä\nmatkalla taikka kotona ajanvietteeksi voisitte lukea, ettette niin pian\nkadottaisi henkistä yhteyttä meidän maan ja sen asukkaiden kanssa.\nTahtoisitteko ottaa mukaanne tämän mitättömän muistikirjan?\"\n\nUteliaana ojensi Juliette kätensä kirjaa kohti ja avasi sen nimilehden.\n\"Kolme vuotta haagituomarin talossa\" -- oli siihen kauniilla, selvillä\nkirjaimilla kirjoitettu.\n\n\"Te olette kirjoittanut muistonne tähän?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Mistä haagituomarin talosta te puhutte?\"\n\n\"Paroni Heideggin talosta.\"\n\n\"Paroni Heidegg on ollut haagituomarina?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ettekö anna painattaa tuota kirjaa?\"\n\n\"En. En ole kirjailija. Ainoastaan ajanvietoksi olen jonkun\nvärikkäämmän tapauksen, joka elävämmin jäi mieleeni, piirtänyt\nmuistiin!\"\n\n\"Ainoastaan ajan vietteeksi?\"\n\n\"Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä\naineksia. Minä en osaa kumpaakaan.\"\n\n\"Mutta te osaatte tuntea -- sydämmessänne tuntea, herra Lustig!\"\nhuudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä\nlukenut muutamia kohtia. \"Pelkään, että olen liian myöhään oppinut\nteitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta,\njonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä\nhuvittavasta lukemisesta!\"\n\nJa vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään Gottlieb\nLustigin käteen.\n\nHeitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert\nHeidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti\npäätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille.\n\nHeidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän\nolentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti\nhäntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta\neihän sitä kieltä täällä ymmärretty! -- -- --\n\n\"Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka\nsuojattinne menestyvät.\"\n\n\"Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille\ntietoa heidän kohtalostaan.\"\n\n\"Vielä kerran -- kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani\nmuiston.\"\n\nNeljännes tunti sen jälkeen vierivät pois vaunut, joissa neiti\nMarchand ajoi Tallinnaan, sieltä laivalla matkustaakseen Saksaan.\nMatkustaja näki usein tiellä sotamiehiä, joiden välissä kuletettiin\nmasennettuja talonpoikia ja kylissä huomasi hän itkeviä naisia ja\nlapsia. Välttääkseen tuollaista surkeutta näkemästä, rupesi hän\nvaunuissa lukemaan Gottlieb Lustigin muistikirjaa. Mutta sekin oli\nhuono lohdutus. Mieltä ei ilahduta se, mitä kolmen vuoden aikana on\ntapahtunut haagituomarin talossa.\n\nJuliette Marchand pani kirjan kiinni, nojasi päätään vaunun patjaa\nvastaan ja painoi silmät kiinni. Hän ei tahtonut surullisesta maasta\nmitään nähdä eikä kuulla. --\n\n\n\n\n29.\n\nMURHENÄYTELMÄN LOPPU.\n\n\nMahtran tapauksia rupesi Tallinnassa tutkimaan eräs komitea, jonka\nkaikki jäsenet olivat moision isäntiä, nimittäin, paroni von der\nPahlen, von Nottbeck ja kreivi Mantenffel, kirjurina toimi herra Lamp.\nKomitea kuulusteli vangit ja antoi pöytäkirjat sotaoikeudelle, jonka\npiti tehdä päätökset.\n\nSaksat, nimittäin, sanoivat Mahtran tapahtumia kapinaksi valtiota\nvastaan ja sentähden heidän mielestään ei asiaa käynyt antaminen\ntavallisen oikeuden tuomittavaksi, vaan jätettiin se sotaoikeudelle.\nMutta edellä on kyllä jo selitetty, ettei kapina vähääkään tarkottanut\nhallitusta, vaan ainoastaan moision herroja.\n\nKun tutkintokomitea oli lopettanut työnsä, lähetettiin pöytäkirjat\nsisäasiain ministerin tarkastettavaksi. Keisarin käskystä asetettiin\nsitten sotaoikeus, jonka jäsenet osaksi oli myös Viron moision isäntiä,\nse on, talonpoikain vihollisia. Sotaoikeudessa oli seuraavat jäsenet:\nesimiehenä oli Laatokan jalkaväen neljännen varapataljoonan komentaja,\nparoni von der Brinken, jäseninä kapteeni Malshew, taapikapteeni\nMarkuschewski, alaluutnantti, paroni Pritwitz, haagituomari von\nMohrenschild ja Harjun piirioikeuden jäsenet, von Brevern ja von Klugen.\n\nPaitse tutkintokomiteaa ja sotaoikeutta, oli kapinaa tutkimassa vielä\nhallituksen puolelta lähetetty edustaja, kenraalimajori Issakow. Hän\ntuli jo muutamia päiviä Mahtran sodan jälkeen Viron maalle, tutki\nkeisarin käskystä kapinan syitä, tarkasti kuvernementin hallitusta ja\nmatkusti kesäkuun lopulla takaisin Pietariin. Täällä hän yksityisesti\nhallitukselle arvosteli noita huolestuttavia tapauksia.\n\nPääkaupungissa vallitsi siihen aikaan Viron moision herroja vastaan\nselvästi nähtävä mielipaha, joka alkoi itse keisarista. Siellä\narvattiin ja tiedettiin, että kuvernementissa tapahtuneisiin\nrauhattomuuksiin, jotka Mahtrassa olivat paisuneet veriseksi kapinaksi,\ntäytyi saksojen olla syypäitä, ja Viron aatelisto näki paljon vaivaa,\nennenkun se sai asemansa parannetuksi ja luottamusta Pietarin\nhallituksen ja keisarin silmissä.\n\nMitä keisarin lähettiläs, kenraali Issakow ilmoitti kapinan syistä, sen\nsaamme tietää eräästä kirjeestä, jonka sisäasiain ministeri lähetti\nViron kuvernöörille ja johon Issakowin arvostelu on liitetty.[19]\n\n\"Raskaan orjuuden tähden odottivat talonpojat kiihkeästi helpotuksia\ntuottavia, pikaisia uudistuksia, mutta niitä eivät toivoneet isänniltä,\nvaan vasta ilmestyneestä talonpoikaislaista. Mutta tässä toivossa he\npettyivät. Olkoon kuinka on, mutta talonpojat panivat enemmän huomiota\nvelvollisuuksiin, joita uusi laki heille määräsi kuin oikeuksiin,\njoita siinä heille annettiin. Mutta nyt oli veron suuruus perustettu\nmaan arvioimiseen, jonka seuraukset vielä olivat tietämättömät, asia,\njoka ei voinut mieliä rauhoittaa. Siihen lisäksi tuli vielä, että 127\npykälässä, jossa määrättiin työveron korkein suuruus, ei mainittu\nmitään niin sanotuista aputöistä. Kun mainitussa pykälässä muuten\nkaikki työt, erityisetkin olivat nimitetyt, luulivat talonpojat, että\naputöitä ei enää lain mukaan saisi vaatia. Luultiin myös, että maan\narvioimiseen määrätty kymmenen vuotinen aika oli alkanut 9 päivänä\nkesäkuuta v. 1846, arvelu, johon antoi aihetta lause, että mittaaminen\nkuvernementissa viimeisinä aikoina oli nopeasti edistynyt. Sen lisäksi\noli virallisessa lehdessä ilmestynyt kirjoitus, jossa ilmoitettiin,\nettä uusi laki heti sen julaistua oli voimaan astuva, josta talonpojat\ntietysti tulivat siihen päätökseen, että se kokonaisuudessaan oli\nlainvoimainen. Sen lisäksi tuli vielä, että lain julkaisemista\nviivytettiin kaksi vuotta ja että paikalliset virkamiehet sen\ntoimittivat hyvin huolimattomasti, ilman minkäänmoista yhtenäisyyttä,\njoka vain tuotti sekavuutta ja erehdyksiä.\"\n\nNäin olivat siis talonpojat joutuneet erehdysten uhreiksi, johon uuden\nlain puutteet ja paikallisten viranomaisten huolimattomuus antoivat\naihetta. Siitä huolimatta annettiin he rikoksellisina, valtion\nvihollisina sotaoikeuden tuomittavaksi, joka heille määräsi kovimpia\nrangaistuksia, enimmästi kuoleman rangaistuksia, pitäen syytetyitä\npelottavina kapinoitsijoina.\n\nOikeudessa oli kaikkiaan kuusikymmentä viisi talonpoikaa Juurun ja\nKosen pitäjästä. Heitä oli syytetty kapinoitsemisesta ja ryöstöstä.\nMahtran moisiossa tapahtunut vahinko arvioitiin 800 ruplaksi.\nTutkintokomitean työ kesti syksyyn, jolloin sotaoikeus alkoi ja piti\nensimmäisen istuntonsa 29 päivänä lokakuuta ja tämän oikeuden toimet\nkestivät kuukauden ajan.\n\nKunnan vanhin, Ants Tertsius, eräs kapinan päähenkilöitä\nkuvaa vankeus- ja kuulusteluaikaa Tallinnassa seuraavalla,\nmieltäkiinnittävällä tavalla.\n\nAnts Tertsius istuu Toompean linnan vankikopissa. Hänen koppinsa\nvieressä olevassa käytävässä sattuu olemaan eräs Jöhvi niminen kunnan\nvanhin. Kun Ants oli kuusi päivää istunut vankeudessa, ilmoittaa tämä,\nettä kohta joku \"viidentoistakymmenen kenraalin kenraali\" tulee vankeja\nkuulustamaan. Jöhvi osaa venäjän kieltä, ja Ants pyytää sitten, että\ntämä hänelle opettaisi, kuinka venäjän kielellä pitäisi sanoa: \"Minä\nen ole syyllinen, toiset kotona ovat syyllisiä.\" Näin aikoo Ants\nvastata ylhäiselle päällikölle, kun hän tulee häntä kuulustelemaan.\nToinen opettaakin: \"Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat\". Ettei\nhän unohtaisi sanoja, alkaa Tertsius niitä sormellaan akkunaruudulle\nkirjoittaa, mutta ennenkun hän sen saa valmiiksi, käy ovi ja kun hän\nkääntyy, näkee hän uuden päällikön toisten seurassa seisovan edessään.\n\n\"Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat!\" huutaa Ants heille vastaan,\nennenkun he ehtivät suutaankaan avata.\n\nUusi oikeustienä alkaa Antsin kanssa puhua venäjän kieltä, mutta tämä\nei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Herra katsoo hetken aikaa\ntutkien Antsia silmiin ja kääntyy sitten seuralaisensa puoleen, pyytäen\nettä hän puhuttelisi vankia viron kielellä. Tämä alkaa kysyä Antsilta.\n\n\"Osaatko venäjää?\"\n\n\"En osaa.\"\n\n\"Entäs saksaa.\"\n\n\"En osaa.\"\n\n\"Osaatko lätin kieltä?\"\n\n\"En osaa.\"\n\n\"Osaatko ranskan kieltä?\"\n\n\"En osaa. En ole ollut missään matkoilla, että olisin oppinut vieraita\nkieliä.\"\n\nSitten kysyy uusi päällikkö vangilta, mitä tämä oli puhunut.\n\n\"Tunnustaa itsensä kaikkeen syylliseksi\", vastasi tämä.\n\n\"Noh, sitä parempi, että hän itse tunnustaa olevansa syyllinen\", lausuu\nkorkea herra ja lähtee seuralaisineen vangin luota.\n\nMutta Jöhvi, joka käytävään oli kuullut tutkinnon, selitti Antsille,\nkuinka väärin hänen sanansa oli venäjän kielelle käännetty.\n\n\"Ole varma, että sinua huomenna jälleen kuulustellaan\", lisäsi hän;\n\"mutta silloin sano, ettet tunnusta itseäsi syylliseksi niinkuin tänään\ntulkittiin.\"\n\nSeuraavana päivänä on kolme pääsyyllistä, Ants Tertsius, Päärn\nMiku-Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander jälleen tutkittavana. Ants ja\nAadu eivät osaa venäjän kieltä, mutta Peeter, sama Kaiun työläinen,\njoka sodan alkaessa oli upseerein tulkkina, puhuu venäjää ja kertoo\nPietarin päällikölle kaikki, kuinka ja minkätähden sota oli alkanut.\n\n\"Viidentoistakymmenen kenraalin kenraali\" kysyy Peeteriltä, oliko Ants\nTertsius todellakin käynyt Liivinmaalla sotaa varten pyssyjä tilaamassa\nniinkuin häntä syytettiin. Peeter vastasi, ettei asia niin ollut;\nAnts oli vain käynyt venäjän papilta salaa kysymässä, oliko moision\nisännillä keisarilta lupa panna talonpoikia vannomaan vanhan asetuksen\nnoudattamista, vai tekivätkö sitä omalla luvallaan. Samassa kuulee\nmyös korkea herra, kuinka se paikkakunnan mahtimies, jonka kanssa hän\neilen vankeudessa oli käynyt Antsia katsomassa, tämän sanat väärin oli\ntulkinnut. Siitä suuttui päällikkö niin kovin, että hän sylkien lähti\nmenemään.\n\nMutta Viron maan mahtimies tulee seuraavana aamuna tuimana Peeterin luo\nja sanoo:\n\n\"Sinun kielesi olisi leikattava irti suustasi.\"\n\nAntsin luo ilmaantuen hän huutaa:\n\n\"Kuudella sadalla miehellä ei ole niin tarkat sanat kuin sinulla.\nTuossa sinun nupissasi on yhdeksän miehen mieli.\"\n\nSitten tarttuu hän Antsin päästä kiinni, pudistaa sitä ja lähtee\nmenemään.\n\nAntsin rikosta tutkitaan suurella ahkeruudella. Seitsemän viikkoa\nperättäin käy hän joka päivä kuulustelijoiden tutkittavana. Mitä\nhäneltä kysyttiin ja mitä hän oli vastannut, sitä ei hän kaikkea\nole voinut mielessään pitää, mutta hän on kovasti koettanut itseään\npuolustaa jokaista väärää syytöstä vastaan.\n\n\"Kerran lausui eräs oikeusherra hänelle:\n\n\"'Jos sinä yhdeksään kymmeneen seitsemään pykälään nähden olisitkin\noikeassa -- kolmea pykälää vastaan olet sittenkin rikkonut'.\"\n\n\"Mitä kolmea pykälää vastaan?\" kysyi Ants.\n\n\"Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua\nkäskettiin.\"\n\n\"Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä\nkyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen\n-- kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen\nmennyt?\" kysyy Tertsius pelkäämättä. \"Mutta minkälainen on toinen\npykälä?\"\n\n\"Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki\npitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin\nviinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?\"\n\n\"Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava;\neihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa\", vastaa Ants, joka ei\ntässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. \"Ja nyt vielä kolmas pykälä?\"\n\n\"Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta\nKäruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa\nja etsi sinua Kokalla.\"\n\n\"Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin\ntoisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin\", vastaa Ants.\n\"Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella.\"\n\nTodistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla\nAnts Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja\nmonelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he\nvankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin\nvasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan\noikeudessa määrätty raipparangaistuksensa.\n\nKoko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa\nkuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500\nlyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain\npieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon\nkorvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla.\nSotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti\nkorkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä\nhelpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja\nsuurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi.\n\nMahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun\n10 päivänä 1859.\n\nMahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot\nsaivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden\npiti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä\nlapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia\nvedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä\nsyyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas\ntarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli\nriihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat\nvahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi\nsinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja\nnaisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön.\n\nKuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta\nMahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa\nja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin\nvarmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa\nvankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa\ntarvittavat kepit ja vitsat.\n\nPitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko,\nkäyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet\nkasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat\npitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita\nyhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen\nkerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena\ntaikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat,\nraudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan.\n\nPian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet\njuoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti\nitkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset\nisiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen\ntervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita,\nhuonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita\nkasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja\nkasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki\nloitommalla.\n\nRangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit\nja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä\noli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka\nkujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden\npäälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden\noli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan\npappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä\nkuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle.\n\nVankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä\nja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja\nahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja\nsotamiesten ympärillä.\n\nEnsin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus.\nKuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa.\nKaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä\nkujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi\nvuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi\nSiperiaan asumaan.\n\nKuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa;\nheidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi\nkovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran\nmiehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi\nSiperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle,\nAnts Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan\nsata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen\nasuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli\nsaada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena\noli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi\nvuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain\nkahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti\nkaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi\nvuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä\nlyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme\nMahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi\nkuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin\noikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan\ntutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin\nsyyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta\nmiestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät\nkestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun\nolivat parantuneet haavoistaan.\n\nKun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli\nkirjoitettu lyöntien luku.\n\nNyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan,\nlumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään,\nkaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen\nyhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva\ntuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat\nvielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja\nkuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava\neläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät\nlaskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia\nhautajaisiaan. -- -- --\n\nLaulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti\npitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä\ntalonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet\nhallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta.\nSillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan\npitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva?\nKenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää\nhelpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut\nmoision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan\nolivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat\nluvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. \"Me tahdomme heille\nvapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja\nja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja\nkeisarin vahvistusta.\" Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet\ntietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat\nrikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he\nmaksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa\nheidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime\nkesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista\nja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja\nsyösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan,\nverisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa\nvastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata -- hän rankaisee! Se\nrangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka\ntekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään\nvilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen\nsielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta\nmoision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin\nviisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät\nmoision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi,\nniinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin\ntahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan.\nOnko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta\nmurehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi\ntuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä\nedelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan?\n\nRahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä.\nNiiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan\nvankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset\nkoettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat\ntoistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta\nomaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset\npiiloutuivat toverien selän taakse.\n\nHautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa\nkanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin\nvain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni.\n\nSitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä.\n\nUpseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille\nja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan.\nToiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille.\n\nKaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander\nKaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki\nmuut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen.\nPian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa\nmeni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät\ntunteneet kylmää.\n\nKummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn\npiikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse\npiti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti\neteenpäin -- piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta\npuolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan\ntoisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla\ntulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat\nuudestaan takaisin -- väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat\nlyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai\nkerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä.\n\nJo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään,\nseuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän\nvalkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin\nsisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä\npunaisia, höyryäviä lammikoita.\n\nTalonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut\nruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo\nolla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä\npyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi.\n\nJopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu\ntoisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit\nlähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla\nauttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä\nnähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit\nveriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät\naikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä\nhuulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat\nsyvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin\nhe elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen\nveriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen\npäänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään\njäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja\nastui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli\nyleensä verinen kuin tapettu eläin.\n\nPeeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä\nlihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin\nastui vielä kooten viimeiset voimansa.\n\nMutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja\nkauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan.\nUusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää\npullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää\nvoineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin\nakseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti\nväriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten,\nmusertavain iskujen selkään sattuessa. -- -- --\n\nSillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla\nrankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että\nsata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen\nluuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että\npari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat\nlyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies,\nJaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta\npyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava,\nettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle\nlahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän.\n\nAadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei\nkukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä\nkytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein\nakseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan\njälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään\nheikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta\npakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi\nsilmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat\nonnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin\nkuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän\nrikkirevityille vartaloilleen.\n\nSitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansa\nkiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä.\nJa niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmies\nAnts Tertsius.\n\nRangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset\nhirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti\nkorisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista.\nHeidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren\nsuonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti\nkalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään\nsatavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen,\njoka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana -- apua\nei missään! -- -- -- Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen\nveriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän -- se ajoi miehen\njälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin\nvankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden\nakselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta\nyhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän\nympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen.\n\nÄänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan\nvanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata\nlyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan!\nAntsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta\nmies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan\npyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen.\n\nKauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä\nliikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta\nja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa\nvuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin,\njoissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa,\nalituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää.\nSitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa!\nKylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi!\nSilmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista\nhuntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut,\njäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa\nkuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision\npihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta\nlintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja\nelotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen,\nvirtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. -- -- --\n\nNaisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta.\nPastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja\nlauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen\nmennä sinne takaisin.\n\nJoukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään\nlepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu\nviemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset\nolivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret\nja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi\nomaa \"kuolluttaan\". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran\nsilmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto\nnyyhkyttävästä rinnasta, -- sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois\nrekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain\nsaattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja\njossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi.\n\nPian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen\npäivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän\nlumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina\npalaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta\nmetsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi\nrääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli\nsysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat.\nVariksilla, kaarneilla ja korpeilla -- niillä oli tänään pidot. -- --\n\nMahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin\nTallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan,\ntoiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi\najaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta\nniitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla.\nSiperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata\nelättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen.\n\nKuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo\nihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti\nvieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden\nsairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun\naikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin\nkorjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja\nahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa\nasuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain\nja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla\nOmin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko\nperheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen\nmaahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi\ntalon ja myllyn omistajaksi.\n\n\n\n\n30.\n\nTÄYDENNYSLAKI.\n\n\nEnnenkun Mahtran kapinassa surmansa saaneita talonpoikia ruvettiin\nhautaamaan, kysyi Viron kirkollishallinnon esimies, kuvernööri herra\nvon Grünewaldilta, kuinka näitä kuolleita piti haudata, niinkuin\ntavallisia kuolleitako, vai kuin itsensä murhaajia. Kuvernööri oli\nkäskenyt heitä haudata kirkollisten menojen mukaan, mutta ilman\nkellonsoittoa. Ilman viimeistä, inhimillistä kunnianosotusta tahdottiin\nsiis jättää heidät, joista heidän oma pastorinsa oli oikeudessa\ntunnustanut, että he olivat olleet kunniallisia, siveellisesti\nnuhteettomia ihmisiä.\n\nHallituksessa ajateltiin Mahtran ja toisista Virossa kesällä 1858\ntapahtuneista rauhattomuuksista aivan toisin. Täällä arvattiin, ettei\nViron hiljainen, ahkera talonpoika aivan perusteettomasti, äkkiä,\npelkästä ilkivaltaisuudesta ryhtyisi lainvastaisiin rikoksiin, hän,\njoka aina oli kunnioittanut lakia. Pian selvisivätkin asiat. Tahtoen\ntaikka tahtomatta piti Viron aateliston tunnustaa itsensä osaksi\nsyylliseksi. Olihan uusi lakikirja syntynyt aateliston mietinnön\nperustuksella ja sen avulla ja nuo ehdotukset olivat osaksi väärät ja\nvaillinaiset. Tämän täytyi ritariston esimiehen, kreivi Keyserlingin\nitse keisarille tunnustaa, kun hän rauhattomuuksien jälkeen, 12\np. heinäkuuta 1858 kävi Pietarissa Aleksanteri toiselle antamassa\nlausuntonsa asiasta. Ja nuo viat ja puutteet olivat kovin suuret.\nKeisarin täytyi antaa aatelistolle käsky, että se viipymättä ryhtyisi\ntäydentämään ja parantamaan lakia, joka tapahtuikin.\n\nTalonpoikain rauhattomuudet, varsinkin Mahtran veriset tapaukset, eivät\nsiis olleet aivan hyödyttömiä.\n\nJo 2 päivänä syyskuuta, samana vuonna kutsuttiin väliaikaiset maapäivät\nkokoon, jossa uuden talonpoikaislain puutteet ja epäselvyydet\notettiin parannettaviksi, niin paljon kuin aateliston tunnettu\ntaloudellinen asema talonpoikiin nähden sitä salli. Aatelisto teki\ntäydennyksiä uuteen lakiin ja esitti ne hallitukselle. Erinomaisia\nhelpotuksia talonpojille ei noissa täydennyksissä ollut; paljon enemmän\nparannettiin ja tarkistettiin sisällön ja muodon puolesta monta tärkeää\npykälää ja poistettiin sellaiset, joita oli mahdoton täyttää.\n\nAateliston valmistama \"täydennys ehdotus\" lähetettiin tarkastettavaksi\nensin pääkaupungissa olevalle toimikunnalle, sieltä sitten Itämeren\nkomitealle ja vihdoin se vahvistettiin 23 p. tammikuuta 1859 kolmeksi\nvuodeksi väliaikaiseksi laiksi. Sen jälkeen pidennettiin tämä aika\nkuudeksi vuodeksi, mutta tuo laki on tähän päivään asti pysynyt\nvoimassa, ainoastaan pieniä muutoksia on siihen tehty.\n\nTärkeä kohta on lain täydennyksessä se, että talon maiden vaihtaminen\nmoision maihin tehtiin paljon vaikeammaksi, että molempain\nmaakappaleita saattoi yksinkertaisemmalla ja pikaisemmalla tavalla,\nilman mittaamista toisistaan erottaa ja ettei maan ja talonpoikain työn\narvo enää olisi määrättävä viljan mitan vaan sen painon mukaan.\n\nTäydennyskin sisältö on lyhyesti seuraava:\n\nJokainen moision isäntä on velvollinen kunnan vanhimman ja hänen\napumiestensä kanssa selvästi merkitsemään rajat moision maiden ja\ntalon maiden välillä; tämä työ on oleva valmiina 1 p. lokakuuta\n1859.[20] Kunnan vanhimpain ja heidän apumiestensä pitää antaa todistus\npaikkakunnan pitäjän oikeudessa, että rajamerkeillä varustettuja talon\nmaita on niin paljon, kuin talonpojille 9 p. heinäkuuta 1846 niitä oli.\n\nNiin oli kumottu uuden talonpoikaislain määräys, jonka mukaan moision\nja talon maita kymmenen vuoden kuluessa piti mitata ja uudestaan\narvioida, ennenkun työorjuuden helpotuksiin oli ryhdyttävä. Sillä\ntuo työ ei olisi kymmenessäkään vuodessa tullut suoritetuksi, eipä\nvielä kahdenkolmenkymmenenkään vuoden aikana, joka nähdään siitäkin,\nettä puolentoista vuoden perästä, kesällä 1859 olivat 555 moisiosta\nvasta kahdeksassa maat mitatut ja arvioidut! Siitä saattaa arvata,\nkuinka kauvan talonpojat olisivat saaneet \"vannoa\" vanhan asetuksen\nnoudattamista. Edelleen on täydennyslaissa sanottu: Jokaisen moision\nomistajan tulee antaa kihlakunnan oikeudessa selitys, tahtooko hän\ntyöorjuuden täydelliseksi lopettamiseksi ottaa talonmaiden kuudennen\nosan omaan haltuunsa ja omaksi tarpeekseen. Jos hän tätä haluaa, niin\ntulee hänen heti ilmoittaa ne vuokramaat, jotka jäävät hänen vapaasti\nkäytettäväkseen. Vuokra näistä maista ei saa nousta yli kuudennen osan\nkoko moision talonmaiden vuokramaksuista. -- Jos moision isäntä tahtoo\nvaihtaa moision maat talon maihin, niin tulee erään arviolautakunnan\nmoision isäntien lainauskassan sääntöjen mukaan määrätä vaihdettavien\nmaiden arvo.\n\nMoision isäntien ja talonpoikain välisten kontrahtienkin tekeminen\nsäädettiin uudelle perusteelle:\n\nJokaisen moision isännän tulee pitää niinsanottua \"verokirjaa\", johon\nhän kirjoittaa kaikkein vuokratalojensa vuokravelvollisuudet ja jonka\nhänen tulee antaa pitäjän oikeuden vahvistettavaksi. Verokirjaan on\nmerkittävä: ensiksi kaikki _yleiset_ vuokramaksut, jotka kaikille\ntaloille ovat samat, ja toiseksi kaikki _erikoismaksut_, joita\nyksityisten talojen tulee suorittaa. Viimeksimainitut ehdot ovat\nperustuksena kaikille vuokrakontrahdeille ja niiden pitää verokirjoissa\njoka talon kohdalla olla aivan tarkimman mukaan määrätyt. Verokirjaan\nolkoon vielä merkittynä kaikki taloille määrätyt käyttöoikeudet ja\nsamoin myös jokaiset tavalliset, talon entiset työpäivät. Kaiken maan\nvuokra on määrätty rukiin arvon mukaan, jonka ohella sen paino otetaan\nmittapuuksi.\n\nJos vuokrakontrahti perustuu työorjuuteen, niin pitää tavalliset\nviikkotyöpäivät merkitä erilleen aputyöpäivistä; joka viikolle olkoon\npäivien luku määrätty ja kesä- ja talvipäivät merkittäköön erikseen.\nAputöiden määrä olkoon selvästi merkitty, kuinka monta päivää joka\nvuokraajalta vaaditaan, minkälaisissa töissä ja minä vuodenaikana.\nAputöiksi nimitetään ainoastaan niitä töitä, joita tehdään määräaikoina\nja jotka nimenomaan ovat mainitut. -- Talon vuokraaja saa moision\nisännältä hänen allekirjoittamansa kontrahdin, jossa kaikki ehdot\novat mainitut, jotka verokirjaan ovat merkityt, samoin myös ne, joita\nei siellä ole tai, jotka koskevat vuokraajaa itseään. Kontrahti on\nvahvistettava pitäjän oikeudessa.\n\nVerokirjassa merkityt työorjuuden määräykset eivät saa nousta yli\ntavallisten verotöiden ja sen on moision isännän tunnustaminen\nomakätisellä allekirjoituksella. Entisenä, tavallisena työveromääränä\npidetään sitä, jonka vuokraaja, joka työllä maksoi veronsa vuosittain,\nviimeisenä neljänä vuonna, 23 päivään huhtikuuta 1858, täytti. Jos\njonkun talon työveroa on huojennettu ja huojennukset ovat olleet\nolemassa, enemmän kuin kolme vuotta, niin pidetään sitä entisenä,\ntavallisena työverona. Entisiä, tavallisia työveromääräyksiä pidetään\nkorkeimpina ja niitä ei saa lisätä.\n\nVaikka tuo uusi työveron määräys kyllä syrjäytti talonpoikain lain\n127 pykälän, joka kansan kesken tuotti niin onnetonta sekavuutta,\ntahdottiin sittenkin vielä säätää, että sen yleensä piti jäädä\nkorkeimmankin työvuokran mittapuuksi. Joka moision isännän piti\nerityisesti kunniasanallaan, kirjallisesti vakuuttaa ritariston\nesimiehelle, ettei hän keltään talonpojalta vaadi enempää, kuin\ntalonpoikain lain pykälässä on säädetty.\n\nVihdoin sai työvuokralainen oikeuden ensimmäisenä, kolmena vuotena\nkontrahdin tehtyä sanoa itsensä siitä vapaaksi ja luopua paikastaan\nodottamatta vuokra-ajan loppua. Tyhjäksi jääneen talonpaikan sai\nmoision isäntä pitää vain kolme vuotta huostassaan; sen jälkeen oli\nhänen pakko antaa talo raha- tai viljavuokraa vastaan vuokralaiselle.\n-- Erään myöhemmän määräyksen mukaan ei saa vuokrakontrahteja tehdä\nlyhemmäksi kuin kuudeksi vuodeksi.\n\nEttä maan ja työveron suuruutta ruvettiin rukiin mitan asemesta sen\npainon mukaan määräämään, siitä tuli talonpojalle enemmän vahinkoa kuin\nhyötyä, vaikka kyllä työ arvosteltiin vähän korkeammaksi. Määrätyn\npainon rukiin hinta oli nimittäin arvosteltu tavallista kauppahintaa\nhalvemmaksi Työhinnan rinnalla nostettiin siten myös verohintaa. Jos\nesimerkiksi otetaan talo, jolla oli 9 desjatinaa tavallisen hyvää\npeltoa, 400 neliösyltä kartanomaata j.n.e. oli uuden määrän mukaan\nveroa vain 123 ruplaa 86 kop niin hän rukiin kauppahinnan mukaan maksoi\nnoin 155 ruplaa. Tuollaisesta paikasta maksettava työvero yksin oli\nuuden määräyksen mukaan 78 ruplaa, 87 kopeekkaa, mutta oikeastaan\nrukiin kauppahinnan mukaan 97 ruplaa, 87 kop. Jos työveron maksaja jäi\nmoisiolle päiviä velkaa ja maksoi ne viljassa, niin piti hänen niistä\nmaksaa koko joukon kalliimman hinnan.\n\nNäin olivat moision isännät tässäkin osanneet etuaan katsoa. Sittenkin\nantoivat täydennykset osaksi selvyyttä ja varmuutta uuden lain\nseikkoihin ja epämääräisiin kohtiin. --\n\nTalonpoikain vapauttaminen moision isäntien mielivallasta on siitä\najasta asti huomattavasti edistynyt. Kaikki perusteellisemmat\nparannukset etenkin viimeisellä vuosikymmenellä on tehty hallituksen\nalotteesta ja moision isäntien vaikutusta lainsäädännön alalla on\nyhä vähennetty. Tietysti olivat nuo uudistukset usein herroille\nvastenmielisiä ja synnyttivät paljon eripuraisuutta aateliston ja\nhallituksen välillä.\n\nLähin parannus oli uusi passiasetus. Moision isännät olivat kyllä 1856\nvuoden talonpoikain laissa toisella kädellään avanneet talonpojalle\nportit vapaammalle liikkumiselle, mutta toisella kädellään jälleen\nvetäneet ne niin kiinni, että vain suurella vaivalla saattoi päästä\nulos. Talonpoika sai muuttaa toiseen kuntaan, toiseen kuvernementtiin\nkoko Venäjän maalla, mutta niin kovilla ehdoilla, että luvasta\nei ollut paljon hyötyä. Tietysti tahdottiin kansaa sillä tavalla\nkiinnittää kotikontuun, ettei moision isännille tulisi halvasta\ntyövoimasta puutetta. Kaikista noista rajoituksista huolimatta\nalkoi Virossa vuodesta 1860 painostavien olojen tähden suuri\nmatkustuskiihko, niinkuin entinen Liivinmaan moision isäntä oli\nennustanut paroni Heideggin pidoissa. Enimmästi muutettiin Samaran\nkuvernementtiin. Tuo kiihko näytti äkkiä tulevan niin suureksi, että\nhallitus peläten kaikellaisia häiriöitä, rupesi julkisesti kansaa\nvarottamaan. Mutta kansan alituiset valitukset moision isäntien\nliiallisesta liikkumisvapauden rajoittamisesta herättivät kuitenkin\nhuomiota Pietarissa. Nuo valitukset olivat syynä uuden passiasetuksen\nsyntymiseen, jonka ehdotuksen kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow\nsisäasiain ministerin kehotuksesta valmisti ja joka vuonna 1661\nvahvistettiin ja astui voimaan. Uusi asetus antoi talonpojalle nykyisen\nlaajan liikkumisvapauden.\n\nVuonna 1865 kiellettiin moision isäntiä, kunnanhallintoa ja\npoliisia ilman oikeuden tuomiota antamasta talonpojille kotoista\nruumiinrangaistusta.\n\nJo vuonna 1866 seurasi uusi maaoikeusasetus. Se vapautti kunnan ja\nsen itsehallinnon moision isännän yliherruuden ja mielivallan alta.\nMoision poliisin valtaa rajoitettiin. Hänen vaikutuksensa ei ulottunut\nmoision alueen ulkopuolelle, mutta kuitenkin jäi hänelle vielä kunnan\npoliisin tarkastusoikeus. -- Samana vuonna ilmestyi -- jälleen ylemmän\nvaltiomahdin alotteesta -- niinsanotut vahingonkorvausmääräykset. Tämän\nkautta vahvistettiin talonpojille etuoikeus heidän hallussaan oleviin\ntaloihin veron uudistuksissa ja ostoissa sekä määrättiin heille niistä\nluopuessa korvausta maan vuokrasta ja parannuksista.\n\nKaksi vuotta myöhemmin, 1868 lopetettiin Viron maalla työorjuus\nkokonaan. Liivinmaan aatelisto oli maapäivillä 1865 päättänyt\nlopettaa kaikki työ- ja sekavero-kontrahdit Yrjönpäiväksi 1868 ja\nkieltää uusien sellaisten tekemisen. Hallitus vaati sitä myös Viron\nritaristolta. Kenraalikuvernööri, kreivi Schuwalow ilmoitti Viron\nritariston esimiehelle, paroni A. von der Pahlenille, että hän aikoi\nViron maapäivillä kohta esittää työorjuuden lopettamista. Tämän\nilmoitti paroni v. d. Pahlen 1865 maapäivillä ja ehdotti samalla,\nettä Viron ritaristo itse, ilman hallituksen väliintuloa, ottaisi\ntyöorjuuden lopettamisen pohdittavaksi ja että laki oli oleva\nvalmiina 23 p. huhtikuuta 1868. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka siihen\ntehtiin muutoksia. Maapäivillä päätöstä tehtäessä oli lausuttu: \"Me\nemme tahdo antaa hallitukselle aihetta väkivaltaisesti sekaantumaan\nmeidän vapaisiin edistystoimiimme ja sentähden valtuuttaa ritaristo\npäämiehensä ilmoittamaan hallitukselle, että työorjuus Virossa kolmen\nvuoden kuluttua on lopetettu; jääköön sitten hallituksen päätettäväksi,\nonko tarvis määrätä työorjuuden lopettamiseksi vissiä aikaa.\" Mutta,\nkun monessa moisiossa työorjuuden lopettamista koetettiin viivyttää,\nniin antoi uusi kenraaliajutantti, Albedinski Keisarin valtuuttaman\nkäskyn, että työorjuus Yrjönpäiväksi 1868 ehdottomasti kaikissa Viron\nmoisioissa oli lopetettava ja että oikeus oli pitävä laittomina\ntyöorjuuden kontrahdit, joita vielä tämän ajan perästä tehtiin. Näin\ntuli työorjuus poistetuksi Vironmaan laeista.\n\nRitariston valtaa maan hallinnossa rajoitti paljon talonpoikain asian\ntoimiston lopettaminen vuonna 1893. Kun 1856 vuoden talonpoikain lain\nmukaan tähän toimistoon ritariston ja hallituksen puolelta valittiin\nyhtä monta jäsentä, sai aatelisto täydennysten kautta enemmistön\nkäsiinsä -- heillä oli kolme edustajaa ja hallituksella kaksi\nvirkailijaa. Sisäasiain ministerin käskystä pantiin 1886 vanhempi\nasetus jälleen voimaan, ritariston vastustuksesta huolimatta; mutta\n1893 lakkautettiin tämä toimisto kokonaan ja sen sijalle asetettiin\nkuvernementin hallinnon talonpoikain asiain osasto, johon kuului vain\nritariston esimies, mutta seitsemän hallituksen virkailijaa.\n\nTärkeitä muutoksia Viron oloihin toi suuri oikeuslaitoksen uudistus\nvuonna 1889. Vuotta ennen oli poliisilaitos uudistettu. Siihen asti oli\nmoision isäntä aina ollut talonpojan tuomarina. Harvoin tapahtui tuomio\npuolueettomasti, varsinkin jos talonpojalla oli asiaa moision isäntää\nvastaan. Oikeuslaitoksen uudistus vapautti talonpojan moision isännän\ntuomiovallasta ja hän sai puolueettomat tuomarit -- -- puolueettomat\nsiitä syystä, ettei heidän käräjäasioissa tarvinnut omaa puoltaan pitää\neikä omia etujaan valvoa.\n\nNäin on vähin erin aateliston täytynyt luopua talonpoikain\nmielivaltaisesta hallinnosta; nyt he maan omistajina ja työn antajina\nvallitsevat heitä vain taloudellisen ylivoimansa kautta. Kauvan ovat he\nrajatonta mielivaltaansa saaneet harjoittaa, uusimpaan aikaan asti ovat\nhe olleet kaiken lainsäädännön, kaikkien uudistusten etunenässä, ilman\nheidän tahtoaan ja alotettaan ei tehty mitään. Vasta parin viimeisen\nvuosikymmenen kuluessa on heitä lannistettu ja maan sekä kansan kohtalo\njoutunut valtakunnan hallituksen käsiin. Kaikissa lainsäätämistoimissa,\nuudistuksissa ja parannuksissa, joita Vironmaan talonpoikain oloihin\naina vuodesta 1795 on tehty, on ikäänkuin punaisena lankana huomattava,\nettei aateliston enemmistö kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta\ntai myötätunnosta mitään tehnyt talonpoikain hyväksi. Mitä tekivät,\ntekivät ehkä oman aineellisen hyötynsä vuoksi tai myöntyivät ylempää\ntulleeseen vaatimukseen tai pakkoon. Talonpoikain eduille on aatelisto\naina pysynyt kylmänä. Jos heidän joukossaan oli lämminsydämmisiä, niin\nolivat he kuin valkeat kaarneet mustien joukossa.\n\n\n\n\n31.\n\nKUUSI KIRJETTÄ.\n\n\n    Virossa 13 p. heinäk. 1858.\n\n    Kallis, unohtumaton ystävä!\n\n    Toivomuksenne mukaan ilmoitan teille, kuinka Teidän holhokkinne\n    jaksavat. Minun voinnistani Te ette halunneetkaan tietoja; mutta\n    suokaa anteeksi, jos kirjeeni lopulla itsestänikin kirjoitan\n    pari sanaa. Tehän tiedätte, että yksinäinen, hylätty ihminen\n    mielellään kirjeessä keventää sydäntään.\n\n    Päärn ja Jyri ovat jälleen kotona. Heillä ei ollut siellä, johon\n    lähetin heidät, mitään hätää, eikä heillä nyt eikä vastakaan ole\n    mitään pelättävää. Mai, joka jäi minulle palvelijaksi, on sanonut\n    luopuvansa paikastaan. Jyri viettää hänen kanssaan syksyllä\n    häitä. Päärnun puolesta tahdon tehdä, mitä voin. -- Kun molemmat\n    miehet isäni moisiosta tulivat kotiin, kävivät Miina ja Mai\n    minua siitä kiittämässä ja pyysivät minun Teille ilmoittamaan,\n    kuinka kiitollisia he olivat myöskin Teidän avustanne ja\n    huolenpidostanne.\n\n    Minun vanhempani, veljeni ja sisareni elävät jo uudessa\n    paikassa. Joku päivä Teidän lähtönne jälkeen erosi täältä myös\n    herra Gottlieb Lustig ja hänkin jätti minut ilman äänetöntä\n    seuraansa. Minä elän yksin suuressa, tyhjässä moisiossa. En\n    ole vielä koskaan ollut niin hylätty. Toisinaan on mieleni\n    niin alakuloinen, että tahtoisin itkeä kuin pienenä poikana.\n    Ei mikään tuo minulle enää iloa, ei mikään asia minua huvita.\n    Minusta tuntuu kuin olisi sieluni siivet katkaistu. En löydä\n    mitään huojennusta, enkä lohdutusta. Työlläni ja elämälläni ei\n    mielestäni ole mitään tarkotusta, minulla ei ole enää mitään\n    toivomista -- olen vailla ihannettani. -- -- --\n\n    Tiedättekö, mitä tein, kun vaunut veivät teidät pois meidän\n    pihastamme? Läksin salaa talon ullakolle, sinne, josta kaikki\n    katselimme Mahtran moision tulipaloa ja silmäilin sieltä Teidän\n    jälkeenne. Jos en ujostelisi, niin tunnustaisin Teille, että\n    pyyhin kaksi suurta kyyneltä rinnoiltani. Katselin vaunujanne\n    niin kauvan, kun ne näin. Sitten käänsin silmäni Mahtran moision\n    raunioille. Minunkin rinnassani olivat kaikki tunteet raunioina.\n\n                                              Teidän\n                                        Herbert Heidegginne.\n\n    Genfissä 4 p. elok. 1858.\n\n    Ystävä raukkani!\n\n    Teidän surullinen mielentilanne herättää minussa syvää\n    myötätuntoa. Mutta tiedän Teille lohdutuksen: tehkää paljon työtä\n    ja tehkää paljon hyvää! Molempiin on teillä kyllä voimia. Olen\n    varma, että se suloinen tunne, jonka jokainen tehty ja onnistunut\n    työ sekä jokainen hyväteko Teille suo, pian poistaa kaiken kaihon\n    ja alakuloisuuden.\n\n    Kiitän paljon tiedoistanne holhokkeihimme nähden! Toivon,\n    että ne eivät jää viimeisiksi. Erinomaisella ilolla tahtoisin\n    myöskin kuulla, että Päärn ja Miina ovat saavuttaneet toivotun\n    päämaalinsa. Minua miellyttää tuo suuri, tukeva, totinen\n    ja jäykkä talonpoika, samoin myös hänen kaunis, terävä,\n    hellämielinen morsiammensa.\n\n    Tiedättekö uutisia? Minun virkatoverini Vironmaalta, tuo äänetön\n    rikkaruohon tutkija, Gottlieb Lustig, oleskelee nyt Genfissä\n    ja on kodissani jokapäiväisenä vieraana. Vasta nyt olen vähän\n    oppinut tuntemaan tuota ihmeellistä miestä. Ei hän vieläkään\n    osaa puhua, mutta hän osaa kirjoittaa. Olen lukenut erään hänen\n    käsikirjoituksensa, jossa hän kuvailee muistoja kotimaansa\n    elämästä. Olin liikutettu, innostunut. Olen kehottanut häntä\n    rupeamaan kirjailijaksi. Hän vastustaa kaikin voimin. Ei hän sano\n    siihen olevansa ensinkään kykenevä. Hänen terveisensä Teille\n    lisään tähän vielä.\n\n                                              Teidän\n                                        Juliette Marchandinne.\n\n    Virossa 17 p. joulukuuta. 1858.\n\n    Armas neiti Marchand!\n\n    Suokaa anteeksi, että nyt vasta vastaan viimeiseen kirjeeseenne.\n    Seurasin teidän neuvoanne ja rupesin tekemään työtä ja hyvää. Se\n    lyhensi aikaa. Oman talouteni olen saanut täysin uudistetuksi ja\n    voin ylpeänä silmäillä tähänastista raskasta, mutta onnistunutta\n    työtäni. Luulen, että minusta aikaa myöten tulee kunnollinen\n    moision isäntä. Tämä _työstäni_.\n\n    Hyvää olen voinut tehdä niin paljon, että autoin Päärua ja\n    Miinaa avioelämään ja toimitin heille vakituisen paikan. Poika\n    löysi eräästä naapurikunnasta pienen talon, jonka hän heti sai\n    vuokrata. Minulla ei ollut nykyään hänelle antaa taloa. Minä\n    maksoin hänelle ja hänen morsiammelleen niin paljon kipurahoja\n    saadusta rangaistuksesta, että he saattoivat ostaa itselleen\n    talossa tarvittavat eläimet ja työkalut. Pari kuukautta sitten\n    he menivät naimisiin ja elävät nyt onnellisina omassa, pienessä\n    pesässään. Miinan entinen ihailija, kupias Prits, jonka te\n    tunnette, on myöskin löytänyt lohdutuksekseen toisen armaan,\n    jonka hän jouluna aikoo viedä vihille. Vähän aikaisemmin olivat\n    Main ja Jyrin häät.\n\n                                          Teitä tervehtii\n                                          Herbert Heidegg.\n\n    Genfissä 4 p. tammikuuta 1859.\n\n    Kunnioitettava herra paroni!\n\n    Teidän viimeiset tietonne minua ilahduttivat. Kiitän Teitä.\n    Jos ei se tuota Teille vaivaa, niin tervehtäkää paljon minun\n    puolestani nuorta paria. Sen voisi vanha, hyvä Tohver tehdä, jos\n    hän on Teidän palveluksessanne. Jos Teillä suinkin on aikaa, niin\n    antakaa minun muutamilla sanoilla tietää, mihin ne talonpojat\n    joutuivat, jotka ottivat osaa Mahtran kapinaan. Muutkin uutiset\n    Teidän paikkakunnaltanne minua huvittaisivat. Osotteeni on\n    entinen. Jään vielä vanhempaini luo.\n\n                                           Kunnioittaen\n                                         Juliette Marchand.\n\n    Virossa 20 p. helmikuuta 1859.\n\n    Arvoisa neiti!\n\n    Teidän viimeisen kirjeenne vastaukseksi saan ilmoittaa, että\n    Mahtran kapinoitsijat ovat saaneet ansaitun rangaistuksensa.\n    Kymmenen päivää sitten oli sotakentällä ryöstäjäin ja polttajain\n    rankaiseminen. Päämiehet saivat kujajuoksussa tuhat lyöntiä ja\n    lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön; toisille annettiin pienempiä\n    rangaistuksia: raippoja ja vankeutta. Luulen, ettei se opetus ole\n    vaikuttamatta.\n\n    Tohver on minun palveluksessani ja lupasi Teidän tervehdykset\n    toimittaa nuorelle parille. Saan myös ilmoittaa, että opman\n    Winter jää vielä minun palvelukseeni. Hän pyysi minulta anteeksi\n    rikostaan ja minä myönnyin. Olkoon mikä on -- hän on kelpo\n    maanviljelijä.\n\n    Lopuksi pieni uutinen: Olen kihloissa kreivin tyttären, neiti\n    Gertrud von M--n kanssa. Te näitte hänet pari kertaa meillä.\n    Armas, hauska lapsukainen.\n\n                                          Kunnioittaen\n                                            Heidegg.\n\n    Genfissä 2 p. maaliskuuta 1859.\n\n    Kunnioitettava herra paroni!\n\n    Toivotan onnea kihlauksenne johdosta. Soma kyllä, on minullakin\n    teille sellainen \"pieni uutinen\". Rikkaruohon tutkija, Gottlieb\n    Lustig kirjoitti minulle äskettäin Riiasta, että hän tahtoisi\n    minua vaimokseen. Minä vastasin, etten ole sitä vastaan. Tuo\n    tulee olemaan hiljaista sanatonta avioelämää. Mutta me ymmärrämme\n    äänettöminäkin toisiamme. Siis täytyy minun jälleen tulla\n    Itämeren maakuntiin. En olisi sitä toivonut. Teidän maanne on\n    kylmä, kolkko, surullinen -- niin surullinen!\n\n                                         Juliette Marchand.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Suuressa moisiossa eli aateliskartanossa on monta ylempää ja\nalempaa virkailijaa ja työnjohtajaa. Yllämainitut ovat sellaisia. Kun\nsuomenkielessä ei ole vastaavia sanoja käytämme tässä teoksessa osaksi\nvirolaisia nimityksiä. Kupias on alempi vouti, aittamies on jyväaitan\nhoitaja. (Suomentaja.)\n\n[2] Viron riihissä on riihitupa, jossa vilja kuivataan ja riihenalunen,\ntoinen huone ilman uunia, jossa vilja puidaan. (Suoment.)\n\n[3] Haakenrihter oli moision poliisimies ja samalla tuomari, joka\nmielivaltaisesti tuomitsi talonpojille rangaistuksia, kun moision\nisäntä sitä vaati. (Suomentaja.)\n\n[4] Opman on ylempi vouti eli isännöitsijä. (Suoment.)\n\n[5] Viron kyläkunnissa on oikeuslaitos, jossa ratkaistaan kyläläisten\npienemmät riita-asiat. Tämän oikeuden jäseniksi valitaan kylän\nuskotuimmat miehet; esimies on valla vanem tai talitaja, eli kunnan\nvanhin. (Suomentaja.)\n\n[6] Mutta kansakoulujen perustaminen edistyi sangen hitaasti, sillä\nniinkuin Tallinnan ylemmän koulun opettaja Blagoweschtschenski\nkirjassaan \"Virolainen ja hänen isäntänsä\" todistaa, ei ollut Virossa\nv. 1861 vielä 1,000 koulua olemassa niinkuin niitä piti olla, vaan\nainoastaan viides osa siitä, nimittäin joka 800 henkeä kohti ei ollut\nkoulua, vaan ainoastaan 1,500 henkeä kohden. Ei ainoastaan pitäjät\nolleet ilman kouluja, vaan piiritkin, joihin kuului 6 pitäjää, 39\nkuntaa ja noin 23,000 asukasta! Kolmessa piirissä, joihin kuului 10\npitäjää, 125 moisiota ja noin 70,000 asukasta ei ollut enemmän kuin\n13 koulua, joissa tuskin oli 300 oppilasta. 554 kunnan osalle tuli\nainoastaan 206 koulua, ja 300,000 virolaisesta kävi ainoastaan 6,600\nhenkeä koulussa. (Tekijä.)\n\n[7] Suworow Viron, Liivin- ja Kuurinmaan kenraalikuvernööri.\n\n[8] 1 kylvymitta on noin 15 litraa. (Suomentaja.)\n\n[9] Virolaisissa talonpoikaisasunnoissa ovat asuinmaja, riihi ja\nnavetta saman katon alla. (Suomentaja.)\n\n[10] Tämän tositapauksen on Ants Veit, joka siihen aikaan oli Purilaan\nAntsin perheessä renkinä, itse kirjoittanut ja hyväntahtoisesti\nantanut käsikirjoituksensa minulle käytettäväksi. Minä julkasen\nsen aivan muuttamatta. Ants Veit, joka nyt elähtäneenä työmiehenä\nelää Tallinnassa, oli niinkuin tulemme näkemään osallisena \"Mahtran\nsodassa\". (Kirjoittaja.)\n\n[11] Tônu Jyrin oikea nimi oli Jyri Tork, oli sittemmin Mahtran sodan\nensimmäinen uhri. Sotamiehet ampuivat hänet sodan alkaessa Mahtran\nmoision pihassa. (Kirjoittaja.)\n\n[12] Kuvernöörin oikeudella tarkotti kertoja varmaankin senaikaista\nylempää maaoikeutta. (Kirjoittaja.)\n\n[13] Näin kertoo Ants Tertsius itse asian omissa muistiinpanoissaan.\nMutta tietysti ei kenraalikuvernööri Suworowin puolelta sellaista\nkieltoa oltu annettu, päinvastoinhan piti hallituksen toivoa, että\noppineet miehet talonpojille selittäisivät lakia. Kauppamiehen arkuus\ntuli varmaankin siitä, että hän -- kumartaen saksalaisten määrätöntä\nmielivaltaa -- pelkäsi puhuvansa talonpojalle jotakin, josta tämä olisi\nsaanut aihetta saksalaisia vastustamaan. (Kirjoittaja.)\n\n[14] Ants Tertsiuksen muistiinpanoissa on näin kirjoitettu.\n(Kirjoittaja.)\n\n[15] Myös nimellä Tort eli Torter; tämä oli sama mies, jonka kanssa\nAnts Veit pari viikkoa aikaisemmin oli käynyt haagioikeudessa. (Tekijä.)\n\n[16] Vielä tänäkin päivänä on koivussa, jonka alla kapteeni Bogutski\nsai surmansa, ristin merkki. Kun risti kasvaa umpeen, niin se jälleen\nuudistetaan. Tekijä.\n\n[17] Tynnyriä. (Suom.)\n\n[18] Kansantarun mukaan ei viinanhaju ole vieläkään kadonnut lammikon\nvedestä. (Tekijä.)\n\n[19] Axel von Gernet'in: \"Geschichte und System des bauerlichen\nAgrarrechts in Estland.\" (Tekijä.)\n\n[20] Oikeastaan se päättyi vasta 1 p. elokuuta 1867.\n\n\n\n"]