[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI3epzcH0VEA5lC3U92BWUru3d6w7x_7jDPvCtMFJbBk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1911,"Maanantai-tarinoita","Daudet, Alphonse",1840,1897,"1911-daudet-alphonse-maanantai-tarinoita","1911__Daudet_Alphonse__Maanantai-tarinoita","Valikoima","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1873,1908,18957,132244,false,58258,[24,25,26],"France -- Social life and customs -- Fiction","French fiction -- 19th century","Short stories, French",[28,29],"French Literature","Short Stories","\"Maanantai-tarinoita: Valikoima\" by Alphonse Daudet is a collection of short stories written in the late 19th century. This work encapsulates the author's reflections on life during the tumultuous period of the Franco-Prussian War, presenting various characters who navigate the complexities and emotional turmoil of their experiences. The collection is notable for its rich portrayal of human emotion and the socio-political landscape of France during the time, with narratives that blend realism with poetic insights.  The opening of the collection introduces the reader to the significant themes of loss, nostalgia, and the impact of war on ordinary lives. In the first story, \"Viimeinen opetustunti,\" we follow a young student, Frans, who arrives late to his final French lesson as the school transitions to German instruction following the war. The atmosphere is heavy with a mix of regret and pride, as the teacher, M. Hamel, imparts his last lesson with a poignant sense of duty and sadness. The narrative paints a vivid picture of a world in transition, as the community reflects on its lost identity and the impending changes. This emotional weight sets the tone for the stories to follow, inviting readers into a world filled with heartfelt anecdotes and the intricate tapestry of human experience during a moment of historical significance. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kallio, O. A. (Oskar Albin)",300,"Ranskalaisen Alphonse Daudet’n novellikokoelma sisältää valikoiman isänmaallisia ja tunnelmallisia kertomuksia. Tarinat sijoittuvat usein vuoden 1870 Ranskan–Saksan sodan ja Pariisin kommuunin aikoihin, kuvaten tavallisten ihmisten kohtaloita suurten historiallisten murrosten keskellä.","Alphonse Daudet'n 'Maanantai-tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1911. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MAANANTAI-TARINOITA\n\nValikoima\n\n\nKirj.\n\nALPHONSE DAUDET\n\n\nRanskasta [\"Contes du Lundi\"] suomentanut O. A. Kallio\n\n\n\nKansan Novellikirjasto 13\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1908.\n\nSavonlinnassa,\nO.-Y. Savolaisen kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat\nViimeinen opetustunti\nBerlinin piiritys\nKelvoton zuavi\nPeli biljardia\nPikku kavaltaja\nLipunkantaja\nKommunin turkosotilas\nSunnuntaipiirakat\nTaistelu Père-Lachaisella\nTarasconin puolustus\nÄidit\nMaalaiset Pariisissa\nRanskan keijukaiset\nRitarimerkki\nKuvastin\n\n\n\n\nALKUSANANEN.\n\n\n_Alphonse Daudet_ (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden\ntunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on\nsaavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää\ntodenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä\nja näytelmäinkirjoittajana -- mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli --\nhän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.\n\nDaudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen\nhilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi\nNimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v.\n1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman\nlapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen\nLyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana\nerään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti\n17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai\ntaiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi\nkovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi\nsirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn\nherttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi,\nja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen\ntuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja\nkeräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten\nelää vapaana, riippumattomana kirjailijana.\n\nDaudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin\neli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu\nympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin,\nliittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä\ntunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa\nerityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden\n1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin\nylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus\n_Pikku seikkoja_ (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui\nsorea kertomuskokoelma _Kirjeitä myllyltäni_ ja sittemmin (1873)\nisänmaallista innostusta uhkuvat _Maanantai-tarinat_, joista tässä\nseuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion\nhauska ja leikehtivä kertomuksensa _Tarasconin Tartarin_, jolla hän\ntoi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan\neteläranskalaisen tyypin.\n\nMainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas\nkertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä\nPariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii\nnäkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin\npuolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja\nromaaneja -- _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ 1874, _Jack_\n1876, _Pohatta_ (Le nabob) 1877, _Kuninkaita maanpaossa_ 1880, _Numa\nRoumestan_ 1882, _Evankelista_ 1883, _Sapho_ 1884, y.m. -- joissa hän\nvoimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri\npuolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja\nnautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän\nnähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti\ntunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä\non näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa\nkatkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti\nparantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien\nkera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.\n\nDaudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän\nkokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin\n-- siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista\neli impressioneista johtuva tekotapansa syynä -- mutta niitä\nelähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea,\npirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä\nhuolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle\npaikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia\ntyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet\nepäilemättä novellistina. Varsinkin hänen _Kirjeitä myllyltäni_ ja\n_Maanantai-tarinoita_ ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia \"lastuja\",\njoissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin\nesiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että\nkirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi\nkirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia.\n_Maanantai-tarinat_ ovat suuren, ranskalaisille onnettoman\nranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71)\nvaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista\ntunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen\nsaakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen.\nParhaat niistä ovat juurikuin \"Vänrikki Stoolin Tarinain\" tapaisia\nsuorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus,\nviehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu,\nynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan\nmukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi\nsoluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.\n\nDaudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä\nmaineen että oli ollut -- ja on vieläkin -- maansa suosituimpia\nkirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges\nPellissier) sanookin hänestä [Teoksessa _Histoire de la Langue et de\nla Littérature française des Origines à 1900_, tome VIII, siv. 197. --\nMuuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen\nkirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä\nDaudet'n romaanin \"Kuninkaita maanpaossa\" (Kansan Romaanikirjasto I)\nja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä \"Kirjeitä myllyltäni\" alkuun. --\nDaudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri\nmainittuja on suomeksi jo ennestään \"Tarasconin Tartarin\", \"Fromont\nnuorempi ja Risler vanhempi\", \"Seinevirran laivuri\" y.m.]: \"Alphonse\nDaudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on\nkyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista.\nHellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs\nmielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja\nimprovisoitsijan välittömyys -- siinä joukko hänelle yhtä ominaisia\npiirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään\nkuvaisi... Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme\nrikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää\nkoko yleisöä... Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin\nneronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita\nrakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan\nja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka\nhänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen\nystävikseen\".\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nViimeinen opetustunti.\n\nPikku elsassilaisen kertomus.\n\n\nTuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin\nsuuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille\nkyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan.\nJopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä\nkuljeksimaan kedoille.\n\nIlmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän\nlaidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset\nparast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän\nkuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa\nkiusausta ja kiirehtiä koululle.\n\nSivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen\nilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli\nannettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja\npäällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:\n\n\"Mitähän niillä taas mahtaa olla?\"\n\nKun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter,\njoka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:\n\n\"Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin\naikaisin kouluusi!\"\n\nLuulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni\nhra Hamelin pieneen taloon.\n\nTavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu,\nkun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat\nääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja\npaukutti paksulla viivottimella pöytään:\n\n\"Hiljemmin, hiljemmin!\"\n\nMinä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni.\nMutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna.\nAvatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin\nkävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis\navata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai\nettä olin punastunut ja peloissani.\n\nEnpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin\nsävyisästi:\n\n\"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua.\"\n\nHarppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen.\nSilloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että\nopettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti\npoimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin\nhän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa.\nMuutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua\nkuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa\nsalin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui\nvanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen\nkirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta;\nja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti\navoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.\n\nMinun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut\nistuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli\nottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:\n\n\"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on\nsaapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin\nkouluissa... Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen\nranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina.\"\n\nNämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö\nhe olivat ilmoittaneet kunnantalolla?\n\nViimeinenkö ranskantuntini!... Ja minä poloinen kun osasin tuskin\nkirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt\njäisin!... Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja,\njotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella!\nKirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta\nkantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta\nystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel.\nAjatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan\nnäkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.\n\nMies parka!\n\nTämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut\nkauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset\nolivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin\nkatuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä\noli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme\nhänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys\nisänmaalle, joka kadotettiin...\n\nIstuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun\nvuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan\nlasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi,\nvirheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin\npystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa\npäätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:\n\n\"En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo\ntarpeeksi rangaistu... Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan:\nHoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet\nkuinka on käynyt... Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin\nonnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset\ntuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte\nmieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä\nkirjoittaa omaa kieltänne!... Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani,\nyksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä\nitseämme.\n\n\"Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne.\nHe mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai\nsilkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä\nitse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti\npannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua\nhalutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa\nteille lupaa!\"\n\nTämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että\nse oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän\ntuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka\nkansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa\nvankilansa avaimen... Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille\nläksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui\ntuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen\nkuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin\nkärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta\npoistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen\npäähämme yhdellä kertaa.\n\nLäksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel\noli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla\npyörökirjoituksella piirretty: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_.\nTämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa\npulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi,\nja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina\npaperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen\nkääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti\nvetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin\nranskalaisuuttaan osottaakseen... Koulutalon katolla kuhertelivat\nhiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:\n\n\"Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?\"\n\nKun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra\nHamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä\nesineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko\npienen koulutalonsa... Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo\nollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka\naivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja\nkuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen\noma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka.\nMiten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä\nesineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan\ntäyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.\n\nSiitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka.\nKirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset\njamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli\npannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän\ntavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli;\nhänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla\nhäntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän\nviimeisen opetustunnin muistan aina!\n\nÄkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on\nrukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä\nkirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien\npreussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla... Hra Hamel\nnousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta\nniin suurelta.\n\n\"Ystäväiseni\", hän sanoi, \"ystäväiseni, minä... minä...\"\n\nMutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.\n\nSilloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen\nkaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:\n\n\"_ELÄKÖÖN RANSKA_!...\"\n\nSitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi\nmeille kädellään merkin:\n\n\"Kaikki on lopussa... menkää!\"\n\n\n\n\nBerlinin piiritys.\n\n\nOlimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta\nja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista\nseinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri\nollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja\nosotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä\novat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:\n\n\"Näettekö\", sanoi hän minulle, \"nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla\nylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona\nraskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin\nsinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti\nJouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja\nisänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut\nasumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon...\nArvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista\nkotiinpaluuta... Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p.\nelok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan\nNapoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena\nmaahan.\n\n\"Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa\nlattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut\nnuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies,\npitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit\npiirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja\nkahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta...\nVieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän\noli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat\nhe kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla\nleimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan,\ntoinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.\n\n\"Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja\npojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon\nsuuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan\ntoisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse\nasiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen\nsivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.\n\n\"Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja\nliikkumattomana... Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin)\ntappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella\ntavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton,\njossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi\nvangittiin... En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa\npitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä\nkuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin\nkaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin\nsiinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli\nvähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari\nkertaa:\n\n\"'Voit... to!'\n\n\"'Niin, översti, suuri voitto!...'\n\n\"Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen\nerikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa\nkirkastui...\n\n\"Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana\novella. Hän nyyhkytti.\n\n\"'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'\n\n\"Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan\njuuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa,\nkoko armeija murskana... Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö\noli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani.\nOli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua... Mutta mitä tehdä?...\nJättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen\neloon?... Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella...\n\n\"'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten\nnopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'\n\n\"Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät\nmitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin\nlapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi\npitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia.\nOli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena\nSaksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti\nsuunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart\nBaijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli\nminulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se\netusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa.\nHänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen\nkeisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa\nhe nyt kai jo ovat menossa... Tuossapa tapahtuu se ja se...' Ja\nhänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen\nitseluottamustaan.\n\n\"Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja\ntaistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet\nkyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!... Joka päivä\nkäydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon:\n\n\"'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori\ntyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa\nkuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle:\n\n\"'Hei, edespäin mars!... Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!'\n\n\"Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä\nPariisista... Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää\nhänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä\nRanskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian\nlamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden.\nPäätettiin siis pysyä Pariisissa.\n\n\"Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen -- muistan sen hyvin --\nsangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit\nolivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt\naivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna\nja ylväänä:\n\n\"'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!'\n\n\"Katselin häntä ällistyneenä:\n\n\"'Kuinka, översti, Te tiedätte?...'\n\n\"Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni:\n\n\"'Niin, kyllä! tohtori... Suuri uutinen saapunut... Berlinin piiritys\non alkanut.'\n\n\"Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja\ntyynenä... Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten\ntykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista\nPariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren\nyhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen\nkeisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä\nhänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia,\nRooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen\n'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja,\nkoristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia\nmuistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota\nlasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa\nnaista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä,\nröyhyshihoin, silmät säteilevinä; -- ja kaikki tämä, jalustat, Rooman\nkuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen,\nkorkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati\nmuoti v. 1806 -- juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se\nenemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo\növerstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen.\n\n\"Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin\nyksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen\nasia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle\nkirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin\nei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun\njälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan\nlinnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun\nei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina,\nvailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa\nisänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä,\nkuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin\nvalloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja\nuutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää.\nHetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki\nvanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli\nhartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja\nselvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin\nkauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen',\nkirjoitti hän... 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee\nmaahansamoamista heille liian raskaaksi...' Siinä oli suositteluja\nloppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta,\nkohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian\nkatkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon\nmuutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän\nrauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:\n\n\"'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta... Miksi hyväksi riistää heiltä\nmaakuntia?... Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!...'\n\n\"Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli\nsellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että\nväkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.\n\n\"Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan\nBerlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus,\nkulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme,\nponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen\nympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään.\nLoppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja\ntuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi\najatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman\nitsekkäät: -- vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti\nkaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa\nhänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään\nkaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi\nulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli\nlämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli\nsotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon\nkauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin\njäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.\n\n\"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'\n\n\"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään\nei ollut muuta syönyt... Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä,\nsikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo\nhänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka\noli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa\nolivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset\nsaaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira;\nja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen\nBazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin\nluona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt\nvuoteensa ikkunan ääreen -- luulen sen olleen Buzenvalin torstaina --\nhän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat\n'Suuren armeijan' puistotorille.\n\n\"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen\nmurahtelevan hampaihinsa:\n\n\"'Huono ryhti! huono ryhti!'\n\n\"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes\ntäytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.\n\n\"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan\nsuunniltaan:\n\n\"'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle.\n\n\"Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka\non sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin\nvanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa\nonkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me\npuhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän\nvoitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut:\n-- Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa,\nhänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan\njuhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja\nja ruudin mustaamia kotkia...\n\n\"Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin\nolemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi\nliialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta\nkenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat\narkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta\nTuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti\nnäyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella,\nkiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa\nkunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä\ntahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja\ntäyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan\ntakana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä,\ntalojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri\nsairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan\nvalkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme\nvastaan.\n\n\"Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi...\n\n\"Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu\nja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon\nsäteissä... Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä,\npienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten\naskelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin\nvoittomarssi!...\n\n\"Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä\nhuuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!...' Ja etujoukon neljä ulania\nvoivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui\nhuitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve\noli todella kuollut.\"\n\n\n\n\nKelvoton zuavi.\n\n\n[Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää\nAlgeriassa.]\n\nSainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä\niltana.\n\nTavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa,\nistuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka\ntuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän\nsiinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta,\nkatsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme\nviipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi\nvihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen:\n\n\"Mitähän hänelle on tapahtunut?... Mahdollisesti hän on saanut\nrykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?... Poikamme\non kenties siellä sairaana...\"\n\nMutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä\nkolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka\nnaureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista\nretiiseistä valmistettua maukasta salattia.\n\nVihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään:\n\n\"Haa, konnat ja lurjukset!\"\n\n\"Mikä sinulla on, Lory?\"\n\nSeppä kivahti:\n\n\"Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta\nalkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten\npukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa... Ne ovat niitä samoja\nlurjuksia, jotka ovat -- kuten he sanovat -- muka ruvenneet Preussin\nkansalaisiksi... Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia\npalajavan!... Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?\"\n\nEukko koetti heitä puolustella:\n\n\"Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen\nvika... Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään,\nniin kovin kaukana!... Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti\nhoukuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen\".\n\nLory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään:\n\n\"Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne\nalati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte\nnoiden mukulainne puolelle... No hyvä, minä sanon sinulle, että\ntuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos\nonnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin\ntotta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan\njääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani.\"\n\nJa julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään\njääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla.\nKuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit\nelsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina,\nhän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan:\n\n\"Minä kiivastun niin helposti... Miten voisi Ristomme ajatellakaan\nmuuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan\naikana!\"\n\nTultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti\niloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua _Ville\nde Strassbourgiin_.\n\nNyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä\nvalkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin\nnukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä\novelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee\nitsekseen:\n\n\"Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita... mutta samapa\nse! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät\njälleen.\"\n\nHän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan\noli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa.\nHän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero\nyllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli\nleikattu hänen zuaviksi joutuessaan...\n\nÄkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on\nauki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin\nmuuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse...\n\n\"Päivää, äitiseni!\"\n\nSiinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona,\nhämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen\nmuiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän\npoistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta\nhänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin\nhän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää\nperin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia,\npajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja\ntoverit olivat kutsuneet häntä \"preussilaiseksi\" hänen elsassilaisen\nääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen\nei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen\nyhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät\npaljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan\nsyömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja\nhän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle,\njotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa.\n\nMutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.\n\n\"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän\npuhua ja selittää asiat hänelle\", ja hän työntää Riston suuren\nfajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin.\nOnnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti\nensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä --\nseppä ymmärtää heti kaikki.\n\n\"Risto on täällä!\" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen\nsapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka\ntakana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä,\nkaatumisen pelosta seinään nojaten.\n\nÄiti heittäytyy väliin:\n\n\"Lory, Lory, älä häntä tapa... Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja\npyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa...\"\n\nHän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää.\nPimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun\nsiihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan.\nSeppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:\n\n\"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata.\nHuomenna katson mitä minun on tehtävä.\"\n\nHuomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien\nkauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan.\nPienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala\ntunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat\npaukahtelevat alasinta vasten... Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole\njättänyt poikaansa koko yönä -- niin kovasti isän viha oli saanut hänet\npelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on\nkävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja\nnytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin\nmatkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva,\npäästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen:\n\"Ylös, poika, nouse ylös!\"\n\nHiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.\n\n\"Anna niiden olla!\" sanoo isä ankarasti.\n\nJohon äiti arkana lausuu:\n\n\"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita\".\n\n\"Anna hänelle minun vaatteeni... En niitä enää itse tarvitse\".\n\nPojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet\nliivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän\nripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.\n\n\"Menkäämme nyt alas\", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti\nlaskeutuvat pajaan... Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään\ntaas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla\nkaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt\npitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan\nhiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja\nsuuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän\nyhä kohtaa isän heltymättömän katseen.\n\nVihdoin seppä ryhtyy puhumaan:\n\n\"Poika\", hän sanoo, \"tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat\nsinun!... Ja kaikki tuo myös\", lisää hän osottaessaan hänelle pientä\npuutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta\nja mehiläisiä... \"Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne\nkuuluvat nyt sinulle... Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain\nvuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät... Sinä olet\nnyt isäntä talossa... Minä lähden täältä... Sinä olet Ranskalle velkaa\nviisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi.\"\n\n\"Lory, Lory, mihin sinä menet?\" huutaa vaimo parka.\n\n\"Isä!\" rukoilee poika... Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin\naskelin enää kääntymättä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin\npalvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen.\n\n\n\n\nPeli biljardia.\n\n\nTaisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä\nrankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan\nheidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten\nteitten loassa ja veteläin vainioin liejussa.\n\nNääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he\npakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä.\nOnpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa\nrensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri\nnäistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain\nsadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä,\nvihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa...\n\nMitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan?\n\nKanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan\njotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki\nnäyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?...\n\nOdotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä.\n\nEikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n\naikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen\nhuuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin\nruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin\nlippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon\nsaksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa\nuseampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen\nkera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana,\nniiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan\npääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina.\nPalatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia\naukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat,\nkuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella\nkatolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään\nja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei\nlinnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön\nvaltalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin,\nja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta\ntällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen\njärjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä\nhiljaisuus.\n\nSade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa\nniihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä\nkastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja\nkiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla\nkimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla\nliehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan\nuskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä\ntäällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa\nvetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin,\njoka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin.\n\nRuokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi\nkorjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja,\ntahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien\njälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen\nvierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä\nbiljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran\nmarski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään\nmaailmassa voi estää häntä lopettamasta.\n\nBiljardi!\n\nSepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo\nvakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin\nsilmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana.\nAdjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin\nkivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski\nsaa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia\njanottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain\nolkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen\nvälkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen\nkohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä\nkorkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä\npuistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen\nsyysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat,\njotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin\nsynkkiä ryhmiä vesisateessa.\n\nMarskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja\nkäherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä\nkykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä\nkunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta\nettä menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea\ntulevaisuuden mies...\n\nOlkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on\njo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on\npeli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet\nenemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden\nmukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa\nkauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen\ntulemattomia käskyjä.\n\nPeli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen\ntoisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka\nkuumenee... Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara\njyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat\nlevottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään\nkuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä\nloistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin\nperäyttäminen!...\n\nMutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset\njatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko\npreussilaiset hyökätä?\n\n\"No hyvä, hyökätkööt vaan!\" sanoo marski lyöden ohi... \"Teidän\nvuoronne, kapteeni.\"\n\nEsikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne\n[Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla,\nkaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin\nrinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä...\nSill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen\nrätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi\nkohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta.\nRiikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut,\nhaistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä.\nTiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä\nlaukkaa. Kysytään marskia.\n\nMarski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää\nhäntä peliänsä päättämästä.\n\n\"Teidän vuoronne, kapteeni\".\n\nMutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin\ntekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt\nperäkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan\npelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja\nsuuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä\nsyöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti\nryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista.\n\n\"Marsalkka! marsalkka!...\" Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin\nvastaan... Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy\nikkunassa, biljardikeppi kädessä:\n\n\"Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin\nohitse?\"\n\n\"Mutta, marsalkka...\"\n\n\"Hyvä on... Heti paikalla... Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!\"\n\nJa ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni.\n\nOdotettakoon hänen käskyjään!\n\nSitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin\nsadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat\nmuserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä,\nvoimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan\nmääräyksiä... Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä,\nmiehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta\nrauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja\nheidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo\nveri... Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu:\nmarski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään\nleijonan rohkeudella...\n\nSeitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!...\n\nTuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta\npuuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa\nyksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan\njoutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se\noli viimeinen laukaus...\n\nSitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville,\nkukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen\nihmisjoukon askelien jytinä... Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski\non voittanut pelin.\n\n\n\n\nPikku kavaltaja.\n\n\nHänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.\n\nHän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias,\nmahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei\nkoskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli\npuistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt,\nvanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva\nPariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla\npuistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä.\nTiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja\npenkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä\näidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä\nvanhukselta:\n\n\"Kuinka pikku poikanne jaksaa?...\"\n\nHänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin\nonnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä\nnoutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla,\npysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan\nnäiden kohteliaisuuksiin.\n\nPiirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään\ntammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto\nsuljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen,\nvelvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja\nrunneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä\npoikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin\nnähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista... Mutta pikku\nStenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.\n\nPiiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta\neikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!\n\nPoikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi\nvalleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa\nniitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin\ntarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan\nsoittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla\noli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia\nharjoituksia.\n\nKori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka\ntalvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain\nja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten\ntehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta\ntietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta\nkaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu\n\"kalossipeli\", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet\nmuotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai\nleipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan\ntorilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa;\nhän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!\n\nVarsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin\nvähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti\nhänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen\nmekkonsa povella...\n\nKerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa,\niso sanoi hänelle matalalla äänellä:\n\n\"Mitäs siinä tuijottelet, häh?... No hyvä, jos haluat, sanon sinulle\nmistä näitä on saatavissa.\"\n\nPelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan\nmukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30\nfrangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän\npysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän\nei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä\nkalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita\nvälkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä.\nNeljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja\nsuostui houkutukseen...\n\nHe lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla,\nsanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin\nportille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen\nvahtia -- punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta -- hän\nvirkkoi tälle surkealla äänellä:\n\n\"Sallikaa meidän päästä, hyvä herra... Äitimme on sairas, isä on\nkuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita\nvainioilta.\"\n\nHän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä\ntuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja\nsanoi heille astuen syrjään:\n\n\"Menkää sukkelasti.\" -- Silloin pojat kiireesti loikkasivat\nAubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään!\n\nSekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja\ntehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä\nsavutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä\ntaivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen\nkääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen,\nja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja.\nIso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja.\nKuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien\n(francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine\npäällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa\nSoissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi\nalottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison\njuuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan\nvalkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen:\n\n\"Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään\nperunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään... Tuon\nnallikan naamahan on vallan jäässä!\"\n\nOi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja\nhäpeästä... Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään\nperin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat\npainettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa\ntehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia.\nHeidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia,\npuheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien.\n\n\"Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me\n_saamme tupakkaa_. On siepattu preussilaisten tunnussana... Luulenpa\nettä me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!\"\n[Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p.\njouluk. 1870]\n\nKaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin,\nlaulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen\nmeteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä.\n\nPäästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä\npitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti\nhe suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen\npoimivinaan perunoita.\n\n\"Kääntykäämme... Älkäämme menkö sinne\", sanoi pikku Stenne vähän väliä.\n\nToinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat\nnapsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä.\n\n\"Pitkällesi!\" sanoi iso heittäytyen maahan.\n\nMaasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He\netenivät ryömimällä...Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi\nkeltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi\netuvarustukseen preussilaisen viereen.\n\n\"Se on veljeni,\" sanoi hän osottaen toveriaan.\n\nStenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään\npurskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen\nhilatakseen hänet muurinaukkoon.\n\nMuurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia\nkuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset\nviikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.\n\nEräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta\noli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa\nsuurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin\nja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten!\nYlhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat\nauki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin\nheitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä;\nheille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta\nupseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä\netukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He\nnauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä\nPariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.\n\nPikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen,\nettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä\nvastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai\npikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti\nStenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä\nolisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut\nsanoa:\n\n\"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa...\"\n\nTällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja\nestävän sen tykytyksen.\n\nPäästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen\nympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen\ntoverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan,\nmatki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa\nPariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi\näänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo\nkurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.\n\nSilloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:\n\n\"Ei sitä, kuuletko iso... Minä en tahdo.\"\n\nMutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo\nupseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:\n\n\"Ulos leiristä!\" sanoi hän heille.\n\nJa upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti\nylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä\nallapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä\noli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan:\n\n\"Syvälle vajonnut, poika parka.\"\n\nHänelle tulivat kyyneleet silmiin.\n\nPäästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia\nkohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita;\nsiten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä\nvalmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti\nja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa\nmiehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän\ntunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti...\n\nOh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa:\n\n\"Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät.\"\n\nMutta toveri oli sanonut hänelle: \"Jos puhut, niin meidät ammutaan,\" ja\npelko pidätti häntä...\n\nCourneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan.\nTotuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että\npikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa\npovella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa\nvähemmän inhottavaksi.\n\nMutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli\njättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua\nkovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä\nentistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen.\nOhikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet\nmistä hän tuli. Sana \"kavaltaja\" kaikui hänen korviinsa rattaiden\nräminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin\nharjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei\nisänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa\npiilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa.\n\nKoskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana.\nOli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin.\nKesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään\nja virkkoi naureskellen pojalleen:\n\n\"Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos\nolisit suuri!\"\n\nKello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta.\n\n\"Se on Aubervilliers'in luota... Taistellaan kai Bourget'sta,\" virkkoi\nvanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni\nja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta.\nTykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit\nhyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat\nväjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki\nnyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!...\nKaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja\nhän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli... Kyyneleet tukehuttivat\nhäntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan\nikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä\nvalmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä.\nPoika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään.\n\n\"Mikä sinulla on?\" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen.\n\nPoika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä\njalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle.\n\n\"Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?\" kysyi vanhus vavisten.\n\nSilloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä\npreussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti\npuhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi\nhänelle lievitystä... Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun\nkertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.\n\n\"Isä, isä...\" yritti poika sanoa.\n\nVanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta.\n\n\"Tässäkö kaikki?\" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus\notti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat\ntaskuunsa:\n\n\"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille.\"\n\nJa lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas\nyhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä\nole sen jälestä enää koskaan nähty.\n\n\n\n\nLipunkantaja.\n\n\nI.\n\nRykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä,\nmaalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt\nvastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin\nmatkalta. Upseerit kyllä komensivat: \"Pitkällenne!...\" mutta kukaan ei\nhalunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä\nlippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja\nvihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous,\nlevottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka\nhirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla\nkedolla.\n\nSatamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski\ntaukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja\nkuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen\njuurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet.\nAika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen\nvaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina\nkajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja\nhaavoitettujen sadatusten yli: \"Lipun luo, lapseni, lipun luo!...\" Ja\nheti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan,\nja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen\ntaistelun yllä.\n\nKaksikolmatta kertaa se vaipui!... Kaksikolmatta kertaa sen vielä\nlämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt,\ntarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon\nmentyä mailleen rykmentin jäännökset -- tuskin kourallinen miehiä\n-- taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä\nmuuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta\nlipunkantaja sinä päivänä.\n\n\nII.\n\nTämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi\nkirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta\naliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet\nkärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen\ntylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen\nrensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan\nitsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti,\nmutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja.\nMainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: \"Sinulla on\nlippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!\" Ja hetipä\nleirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen\nkehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä\nturmelleet.\n\nTämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys.\nSamassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut\nmarssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen\nolemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin\nvaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla,\nkuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella.\n\nTe ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus\ntaistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui\nlujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan.\nHän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä.\nKoko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka\npuristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa\nsen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan\npreussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: \"Koettakaapa tulla tätä\nminulta ottamaan!...\"\n\nKukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten\ntapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten\ntaistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni\nja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se\nsitä kumminkin yhä edelleen kantoi.\n\n\nIII.\n\nSaapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili\nliikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman\nparhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen\nuutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen\nkiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat\nkadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen.\nTuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan\nkuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut\nkadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin\netukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli\nmelkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä\nlakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä\nlähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan\nrauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi\nleiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella\nvettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta,\njolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla\npreussilaisten saarrosvarustusten yllä.\n\nEräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna\naamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat\nryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit\nheristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa\nhakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: \"Vangitkaamme hänet!... Ampukaa\nhänet!...\" Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin,\njuurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli\nhäpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle\nhyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky,\njoka luovutti heidät taistelutta viholliselle.\n\n\"Entä liput?\" kysyi Hornus kalveten... Liput oli luovutettu muiden\nmukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.\n\n\"Tu... tu... tuli ja leimaus!\" sammalsi miespoloinen. \"Minun lippuani\nhe eivät tule koskaan saamaan...\" Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia\nkohti.\n\n\nIV.\n\nSielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit,\nnostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki,\nmuristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei\nkuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin\nkatua.\n\n\"Riistetäänkö lippuni!... Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista?\nOnko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa,\nkullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän\npöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun... Se on minun kunniani. Minä\nestän kenenkään siihen koskemasta.\"\n\nNäitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden\npohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs\najatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan\npreussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä\nseurata.\n\nKun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti,\nitsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan\nkuunnellut häntä.\n\nHän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: \"Lippuni... minä tahdon\nlippuni...\" Vihdoin avautui akkuna:\n\n\"Sinäkö se olet, Hornus?\"\n\n\"Niin, herra översti, minä...\"\n\n\"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä\nkuitin...\"\n\n\"Kuitin?... Ja mitä varten?...\"\n\n\"Niin kuuluu marskin käsky...\"\n\n\"Mutta herra översti...\"\n\n\"Jätä minut rauhaan!...\" ja ikkuna suljettiin.\n\nVanha Hornus horjui kuin juopunut.\n\n\"Kuitin... kuitin...\" toisteli hän koneellisesti... Vihdoin hän lähti\nliikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että\nhänen täytyi välttämättä nähdä se.\n\n\nV.\n\nAsehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä\nodottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus\ntunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat\nolivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti.\nJa nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin\nniiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.\n\nEräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla\nBazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin\nnuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten\nlipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan,\nsateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä\nyhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen\nlipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän\nvirallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.\n\nJa niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen\nnähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa\njuurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän\nsaattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien\nmarssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät\nmerkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka\nsattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella...\n\n\"Hornus, tuossa on lippusi... Sinua kutsutaan... mene hakemaan\nkuittisi...\"\n\nSiis todellakin kysymys kuitista!\n\nLippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista\nkaunein ja repaleisin... Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa\nyhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien\nvinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: \"Lipun luo,\nlapseni!...\" Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä\nkolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota\nkäsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän\noli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja\nnyt...\n\nTätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän.\nHuumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle\nja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti\nmolemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne\nylös, korkealle ilmaan, huutaen: \"Lip...\" mutta ääni takertui hänelle\nkurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään.\nSiinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa\nantautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä\nmikään ylväs tunnelma voinut enää elää... Ja vanha Hornus kaatui kuin\nukkosen lyömänä maahan.\n\n\n\n\nKommunin turkosotilas.\n\n\n[\"Kommuni\" (ransk. \"la commune\" = kunnallisneuvosto) oli se\nvallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka\nsosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön\nja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin\nhaltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. \"Kommuni\" vallitsi Pariisia\n18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan\nRanskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin.\nVasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000\n\"kommunardia\" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui\nRanskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin\nvallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita\nPariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]\n\n[Turkot (ransk. \"turcos\") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä\nalgerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa\nranskalais-saksalaiseen sotaan.]\n\nHän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli\nKadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen\nturkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn\nosaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati\nmukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu\nrautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen (\"derbouka\"); ja\nniin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen.\nMutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman\nkartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa\nja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet\ntavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän\njoutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa\nnäinkin.\n\nSurullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä\nsuurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että\nhampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä\nranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes \"sabir\"-kieltä,\ntuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta\nja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen\non koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.\n\nMielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti \"derboukansa\" (rumpunsa).\nAika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn\nja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei\nhäiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen\nolemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja\nkadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja\nseurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja\nsilloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa\ntaas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton\nsävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä\nilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen\nBlidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä,\nvalkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.\n\nSiten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon\ntapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä\nkuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia\njoukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita\nkuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja\ntykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin\nettä sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka\nhänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu\nselässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan.\nJoukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle\npääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta\nselkoa kuin sanat _bono bezef, macache bono_, päivystävä \"kenraali\"\nlopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet\nesikuntaansa.\n\nNäissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia\nlaahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja,\nmerimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja\nkorunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit,\nturbani ja \"derbouka\" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia.\nPerin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja\nkevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen\nkirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan\nPreussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin,\nkarkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin\nsuuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä\nhän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät\nja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että\nse näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin\nkokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten\npääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että\nheidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa\nvääriä tykkimiehiä!... Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli\ntodellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin\nkatsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku\nruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.\n\nJotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut\ntapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi\nsamoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät\ntuleen. \"Virkatoimien\" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti\nVendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä\nsekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat \"elämänvesi\"-lekkerit,\navatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä\nselvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi\nhyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour\npysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa\nvaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta\nvehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa\n\"derboukaansa\", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille\nnuotiotulien lähelle.\n\nEräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä.\nMinisteriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat.\nKoneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään\nja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi,\nja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti,\nkatusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli\ntekeillä... Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja\nkasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta.\nHieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli\nmoninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä\ntapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan\ntaisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi\nhampaitaan kiristellen: _Macach bono, Brissien_... hän näet luuli\nettä preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat\nobeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun\nluona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti,\noli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä\nuloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: \"Hoi, turko! turko!...\"\nHeitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen\narmeijan veroinen.\n\nSeisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän\ntaisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi,\njoka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja\nsilloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille.\nSitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi\nkivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.\n\nÄkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen\nammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut\nmihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti\npainettinsa ja odotti siten piikkikypärejä... Tuossa saapuikin niitä\nkoko rivi!... Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:\n\n\"Antautukaa!...\"\n\nTurko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri\nkorkealla:\n\n_Bono, bono Francése_!...\n\nHämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä\nse nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy,\njota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin\nnyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän\nhammasrivinsä täydeltä!... Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu.\nHänet ympäröitiin, häntä töykittiin.\n\n\"Näytäs kivärisi.\"\n\nHänen kivärinsä oli vielä kuuma.\n\n\"Näytäs kätesi.\"\n\nHänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi\nyhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään\nseinää vasten ja pau!...\n\nHän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.\n\n\n\n\nSunnuntaipiirakat.\n\n\nI.\n\nTuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun\nvarrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle:\n\n\"Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat... juoksuta ne hänelle\nja palaja vikkelästi... Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat\njo tunkeutuneet Pariisiin.\"\n\nTuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi\npiirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti\nvalkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä\npäälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra\nBonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita\naurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät\nsireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta\nampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti\nkoko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai\ntuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt\nheittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli\naution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa,\nantoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden\nja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen\nRivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin\nkatusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia\nkansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle.\nNuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja\nkatuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat\nvuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta;\neivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse.\n\nOlipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä\npuikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja\npainettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin\nnopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui\njuoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli\ntärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti\npieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä.\n\nÄkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä \"Tasavallan holhokit\"\nmarssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja\nkatupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret\nsaappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin\njuostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy\npäässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä\nkertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä\nsäilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin\nsievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä,\nettä piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä.\nOnnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt,\nyhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa\nhalun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan\nKaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa\ntämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa\nminne.\n\n\nII.\n\nVähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt\ntapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän\nhetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla\nsalissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille:\n\n\"Ahaa!... siellä on piirasleipurimme.\"\n\nSilloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli\nlasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena\nasettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut\nhopeaiselle lämmittimelle.\n\nTänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar\nkatsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja\njoka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset\npälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas\ntavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota\npuolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi\nruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta\nkuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja\nkankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista.\n\nMonasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että\npaisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar\noli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja\nvimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen\nennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen\nkeppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä:\n\n\"Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat\njo tunkeuneet Pariisiin.\"\n\nHän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa\nräiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien\nhälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään.\n\n\"Haa, tuo kirottu Sureau!...\" Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli\nitsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä\nkolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit\ntärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan\nkatusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä\nkapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä.\n\n\"Minne matka, kansalainen?\"\n\nKansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui\nkovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis\npyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit -- siis esiintyi koko\nvanhan taantumusmiehen komeudella.\n\n\"Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettää\nRigault'n luo.\"\n\nJonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään\nhuolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään\nkiukkuista Bonnicar parkaa.\n\nEn tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he\nolivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja,\njoka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar\nväitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa\nsatakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista\ntuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren\nmyllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille.\n\n\"Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni... Saatte selvittää asianne\nVersailles'issa.\"\n\nJa Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan\nruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä.\n\n\nIII.\n\nVangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa\nriveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä\ntoistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä\npolkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan.\n\nBonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon\nja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä\nkahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja\npaloviinalta; ja kuullessaan sanat \"leipuri, pikku piirakat\", jotka\nalati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat\nluulivat hänen tulleen hulluksi.\n\nTotta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan.\nKun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän\ntodellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka\nkaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja\nleipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin!\nTuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin\nilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja\npuvunriekaleitten sekamelskaan.\n\nVihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä\nnähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies\npölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset\nsiitä, että hän oli oikein joku pääheittiö.\n\nSanottiin:\n\n\"Hän on Félix Pyat... Ei! hän on Delescluze.\" [Pyat ja Delescluze\nolivat \"kommunin\" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]\n\nVartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja\nterveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko\nsai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat\nsiinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät;\nBonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää\nkäsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja\nväsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman\npäivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka\nlykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo\nnöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset -- ja kaikki tämä\noli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.\n\n\"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!...\" virkahti\näkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi\nsuuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen\noppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä \"tasavallan holhokkien\"\nkera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta\nottamaansa piiraspannua. -- Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta\nhuolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä\npiirakaisia.\n\n\n\n\nTaistelu Père-Lachaisella.\n\n\n[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan\nmiehen viimeinen leposija.]\n\nVartija hymähti:\n\n\"Täälläkö taistelu?... eihän täällä ole koskaan ollut taistelua.\nSe on niitä sanomalehtien juttuja... Voinhan toki koristelematta\nkertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla,\njoka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä\nkapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen\nkuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan\nylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin\nminäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi\ntuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani;\nheidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan\nhe pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin\naluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen;\nmutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille,\nasettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä\nlurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun...\nRivit hajalleen!...' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja\nItalian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut\nleikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava\nheidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes\nMornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin\ntuhannen frangin arvoinen.\n\n\"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin\nalhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet\nmuuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen\npäiväpalkkansa... Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla\npitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja\nFavronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin\nimettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa,\njossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt\nläpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille,\nettä vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.\n\n\"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät\nPariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika\najoin heille saapui määräys:\n\n\"'Tähdätkää Louvrea... tähdätkää Palais-Royal'ia!'\n\n\"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät\nsuoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä\nkenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän\nvähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia.\nChaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa\nristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen\nmahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti,\njonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.\n\n\"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!\n\n\"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja\npolttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin\nennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä\nharhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt...\nMutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen\nMontmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin\nensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa\nettä kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä\nhautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään:\n'Olemme petetyt... Olemme petetyt.'\n\n\"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen\npatterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen\nhänet.\n\n\"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun\najaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen\nseinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa.\nVanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine,\nläsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon...'\n\n\"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia\nmukanaan... Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla\ntuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset\nviljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää.\nKapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä\nei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä.\nNiinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä\nnaikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut\nnoiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella,\nja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän\naavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.\n\n\"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin\nnäet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana\noksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin\ntaminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani...\nÄkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti\npeloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia... Ne olivatkin\nmeriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat\nminulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'\n\nMinä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa\nja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät\nviimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja\nveivät sitten minut mukanaan ulos.\n\n\"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään\nkomennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta\nhaudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan,\nampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai\nhautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä\njohonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu...\nNiin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet\nja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus\noli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä... Brrr...\nMutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia,\njoita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat\nviettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti\nkuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo\nonnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin,\njotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan\nheitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan\nperälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän.\nVoitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti... Sellainen se oli\nPère-Lachaisen taistelu...\"\n\nTässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut\näkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä\nnoita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa\nsiihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun\nyön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren\naution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten,\nkeskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut\nhautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä\nhautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien\nloimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen\nrintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850),\nmainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja _La Comédie\nhumaine_ (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän\nkuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]\n\n\n\n\nTarasconin puolustus.\n\n\nJumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten\nviiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä -- niin suuri oli\nlevottomuuteni!... Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän\ninnostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin\nitsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties\nse on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on\npommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten\nPariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan\nisänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten\nLaon ja sen peloton linnoitus?... [Laonin kaupungin linnoituksen\nräjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen\njälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut,\nystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon\nei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla,\nrauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta\npaistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka\nhuuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan\nmereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen\nsen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja\nuusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen\nrannalla.\n\nÄlkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan\naikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen\nsankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava\nansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä\ntunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista.\n\n    _Lauluseurat_.\n\nKerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo\ntarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden\nylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa,\njoka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten\nja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta,\nAttila leirissä Pariisin edustalla -- nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja\nsilloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on\noikea kansallissota... Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus.\nTiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat\nmusiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne\nkaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat\nromansseja niskaanne.\n\nMenitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä\nhuokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan\nhyräilevät: \"Oi satakieleni -- sa Spanjan luuttuni -- tralala --\nlalalala.\" Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin\ntorvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta\nlauluseuraa.\n\nPyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen\nköörilaulu: \"Pelastakaamme Ranska!\" ne saivat vireille kansallisen\nliikkeen.\n\n\"Todella, pelastakaamme Ranska!\" huudettiin kelpo Tarasconissa ja\nhuiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja\nnaisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka\nneljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja\nylpeästi tömisti askeleitaan.\n\nVauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti\nmuotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen\nluuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan\ntapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan\nsoittavan \"Lähtömarssia\". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!...\n\nMutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet.\n\n    _Juhlakulkueet_.\n\nLauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset\njuhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää\nkuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo\nvoimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat\nsaappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä\nhevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja\nperhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset\n-- Frans I Pavian taistelussa -- joita seuraklubin herrat pitivät\nesplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt,\nhän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut\npuvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet,\nkypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet,\nkeihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin\nlailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka\nmistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan\nsuuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard,\nseuraklubin esimies -- vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa\nsaksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa\nviholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että\npikemmin näytti siltä kuin \"kaikki on menetetty paitsi kunnia\" [Frans\nI:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa\njohdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: _Digo-li\nque vengue, moun bon!_ [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva\npuheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: \"pyydä häntä tulemaan,\nystäväiseni.\"], mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja,\nja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.\n\n    _Läpimurtautuminen_.\n\nNämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma -- muutapa\nei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset\njulistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset\npuhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen\nsanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille.\nIlmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia\ntarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: \"Hävytöntä! Mitä\nne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali\nTrochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi... Vaikka\nsillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista\nTarasconissa!...\" Prrr!... Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja\nsill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät\nnämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä\npeltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä\nhe kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: \"Hyvänen aika, tehkäähän\ntoki uloshyökkäyksenne...\" ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät\nsyynsä!\n\n    _Seuraklubin puolustus_.\n\nKaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon\nantautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta\nhaukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. \"Järjestäkäämme puolustus!\"\nsanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.\n\nKäden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta\nsuojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli\nmakasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla\nvarustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt\nolivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin\nkatselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla,\nchassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: \"Jos he\ntulevat täältäpäin, niin pau, pau... Jos he taas nousevat tuoltapäin,\nniin pau, pau!\" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät\ntoisensa virkkaen salaperäisinä: \"Teatterikahvila on valloittamaton\",\ntai vielä paremmin: \"Esplanadi on varustettu torpedoilla!...\" Siinäpä\nolisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.\n\n    _Tarkk'ampujat_.\n\nSamaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella.\nKuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet\n-- niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja\nkaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja\njulman leveitä vöitä!... Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen\ntarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi,\nett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän\nteitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin\nsilmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja\nkun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella\nkertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu\npäässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä;\nloppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä\nsyömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset,\ntäten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat\ntoisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.\n\n    _Tarhakaniinit ja kaalikaniinit_.\n\nKun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja,\nloppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen\nhallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta\npuhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin\ntarkk'ampujat -- shakalit, muskettimiehet ja muut -- liittyivät\nyhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan,\nentisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia.\nHallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen\nryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit;\n\"tarhakaniinit ja kaalikaniinit\", sanoi heistä kylläkin sattuvasti\nveronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti\ntarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida\njohti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin.\n\"Pitkällenne! Pystyyn!\" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat\nhoukuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista\nei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus\nkulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa\nkaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti\nvahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin\nsammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän\nkuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442\nNeappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa\nett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet...\nJa kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten\njälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan\nhievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä.\n\nKunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: \"Pitkällenne!\nPystyyn!\" -- kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat\njoutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää,\nettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet\nlähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä\npäivänä kieltäytyivät harjoituksistakin.\n\n\"Ei mitään paraateja!\" he huusivat isänmaallisen innostuksensa\nvallassa; \"mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä\nliikkeelle!\"\n\n\"Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi,\" sanoi heille\nurhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti\nraatihuoneelle vaatimaan selvityksiä.\n\nRaatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului\nprefektin toimivaltaan.\n\n\"Olkoonpa niinkin!\" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa\nMarseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo\ntehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi\nvakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli\noikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla\noikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali\nryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin\narvokkaisuudella.\n\nHeti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet:\n\n\"Anteeksi, kenraali... Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat\nliikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?... Kas\ntässä, lukekaahan!\"\n\nJa hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka\nkaksi tarhakaniinia, -- kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta -- oli\njättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran\nja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat\npäästä kaalikaniineiksi.\n\n\"Minulla on yli kolmesataa tuollaista\", lisäsi prefekti yhäti\nhymyillen. \"Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole\nkiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo\nlähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei\nsaa enää käydä... Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti\nterveisiä kaniineillenne!\"\n\n    _Jäähyväiskemut_.\n\nTarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan.\nMutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan\npälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä\njäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali\nBravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut\nvaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu,\nsiis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin...\nEräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut\npidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat,\neläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon\nikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko\njuhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat\naivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja\ntarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä\ntietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri\nvannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän\npäällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi\nliikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin\neriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki\nhalailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat\nsiinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!...\n\nTarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut\ntämäntapaisen kangastusilmiön.\n\n\n\n\nÄidit.\n\nPiiritysmuistelma.\n\n\nEräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme\nmaalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo\nkelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua\nmihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla\nlinnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta\nja rakkaista poissaolevista ystävistämme... Äkkiä luutnanttini, joka\nmobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä,\nkeskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:\n\n\"Oh, näetkös, millainen Daumier!\" [Henri Daumier oli tunnettu\nranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]\n\nJa samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin\nmetsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa,\njotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.\n\nTodellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen\ntakki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta\nsammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa\nmatala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää,\ntyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin\npullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen\niänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi\nnähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan... Vaimosta ei aluksi\nnäkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka\nkietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen\nilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa\nkuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia\nharmaantuneita hiusten haituvia.\n\nSaavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen\nhikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin\nnäin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin\nnopeasti...\n\nVaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän\nkatseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella\nmeitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin\nkääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän\nsaada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen\nosastoon.\n\n\"Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet.\"\n\nPerin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja\nmolemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle.\n\nHe saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara,\nniin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja,\nampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen\nsotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka\nvaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien\nkeskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä\nkoko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa,\njuoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto,\ntyökuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota\ntarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia,\njotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti,\npaleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka\nsaapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa\nmuulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä\nraahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja \"hej, hoj\" huutojen\ntahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään,\npitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: -- kaikki tämä myllerrys\ntulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin\nikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin\naukkoon.\n\n\"Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!\" puhuivat täll'aikaa äiti\nraukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi\nvarovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan\nväistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten\nsiten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin\narempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin\nvaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein,\nnähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka\nhän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen\nkuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi.\n\nMinua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat\nja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata\nnäkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan\nkyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan\nkokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani\netusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa\ntodellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin\nilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset\nja koko pienen perhenäytelmän vaiheet.\n\nNäin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen:\n\n\"Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen...\nEnhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani... Tahdon lähteä\nsyleilemään häntä.\"\n\nArka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa\nheti järkisyillä estellä häntä.\n\n\"Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan\nhornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on\nlinnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle.\"\n\n\"Kyllä minä menen\", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo\ntahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön,\npormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen,\nvilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen\npari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten\nettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella\ntaskussaan kuvernöörin lupakirja... Huomenna he nousevat ajoissa\naamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen\nleipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin\nmurkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein\nruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan\npiiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa\nviiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli\ntalletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään.\nKun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos.\nHeidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti... Mutta ei\nhätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.\n\n\"Laskekaa menemään!\" sanoo vahtipäällikkö.\n\nSilloin vaimo itsekseen huoahtaa:\n\n\"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri.\"\n\nJa kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin\npysyy rinnalla:\n\n\"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!\"\n\nMutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta\nviittaa hänelle Valérien-vuori:\n\n\"Tulkaa nopeasti... poikanne on täällä.\"\n\nJa nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.\n\nJollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja\nhypähtävän pystyyn... Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut\npoikansa askeleet.\n\nSe oli hän!\n\nKun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.\n\nToden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri\nkädessä... Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi\nmiehekkäällä ja iloisella äänellä:\n\n\"Päivää, äitiseni.\"\n\nJa kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies\npeittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei\nollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön...\n\n\"Kuinka voit?... Onko sinulla hyvät tamineet?... Miten on\nliinavaatteittesi laita?\"\n\nJa hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen,\njolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla\nsuudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden\nkolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin\nliikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi\nmeidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin\nsanoakseen meille:\n\n\"Suokaa anteeksi... hänhän on nainen.\"\n\nTietysti me sen soimme anteeksi!\n\nSilloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun.\n\n\"Se on merkkisoitto\", sanoi poika. \"Minun täytyy mennä.\"\n\n\"Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?\"\n\n\"Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi\nylhäällä linnoituksessa.\"\n\n\"Oh\", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää.\n\nHetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein\nilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron:\n\n\"Otahan toki mukaasi säilykerasia\", sanoi hän tuskallisella äänellä,\nja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli\nsamalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen\nhämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan\npurkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti\nvavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten\nkeskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: \"rasia, missä on rasia?\" ja\nkainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän\nsuureen tuskaansa... Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä\nsyleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen.\n\nKuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa\nvarten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei\nollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään\ntuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin\nsopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan.\n\nVanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät\nyhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli\nkadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo\nlailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä:\n\n\"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!\" virkkoi hän ääneen ja reippaasti.\nJonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui\neukkonsa käsivarteen... Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka,\nMies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein...\nVaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla\nallapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani\nshaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.\n\n\n\n\nMaalaiset Pariisissa.\n\nPiirityksen aikana.\n\n\nChamprosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa\noli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän\nelämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain\naamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen\nja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki\nlapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti\nsuurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa... Puolipäivän\njälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti\näänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai\nompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin\nsattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen\njutteli...\n\nKerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon\nvirkkavan naapurilleen:\n\n\"Todellako, preussilaiset?... Ovatko he jo Ranskassa, mitä?\"\n\n\"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!...\" huusin hänelle ikkunastani.\nSekös häntä kovasti nauratti... Tässä pienessä Seine ja Oise jokien\nkolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.\n\nJoka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja\najoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa,\njolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta,\npysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana...\nVähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi\nmaaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi...\nSittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta.\nKylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa,\nettei jäisi mitään preussilaisille... Mies lähtikin Pariisiin, ja\nse oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat\nmajanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat\nsiat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt\nhärät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla\npatikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka\nolivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja,\nempiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi\nnäkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan\nliikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan\nkaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin\nvaltateitä.\n\nPariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia...\nTäll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli\npelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä\nvallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia\npoppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa...\nIltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki\nnäkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä.\nMutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa,\noli vielä muokattava jotakin maapalasta... Kukapa tietää, vaikka\nvielä ennättäisi korjata viinisadonkin?... Ja kytipä lisäksi sydämen\nsopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle\nseudulle.\n\nEräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta\nräjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle\nkolkuttaen:\n\n\"Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!\"\n\nSilloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin\nunenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain\nnaapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He\nkääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän\ntavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä\nkiemurteleva -- kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun\nvaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan\nikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä\nkerroksessa kolkon kadun varrella... Miehellä ei ole suurtakaan hätää.\nHänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin,\nhän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa\nmukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä.\nVaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä\ntehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa\npuutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa\nmuistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti\nkuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä\nmetsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät\nalakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi.\n\nMaalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään\nkaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti\nkuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa\nja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen\nsijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat\nkompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat\nkorkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja...\n\nOlihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta\nportinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä,\nmokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä\ntalossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä.\nPitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen\nsuuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään\nmaaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa\nkoira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään... Pariisin poloisissa\ntaloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen\nomistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän\npelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa\nsillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan\nkivitykselle.\n\nHuvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos\njotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille\nmenoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja.\nHämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan\nympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa;\nnepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet\nhymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti\najatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden,\näidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja\npoikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti\narvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he\nkaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä\ntanhuoita.\n\n\n\n\nRanskan keijukaiset.\n\nKuviteltu jutelma.\n\n\n\"Syytetty, nouskaa!\" sanoi puheenjohtaja.\n\nPetrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton\nolio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa\nriepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja\nsulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut,\nkurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat\nkurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyttiin häneltä.\n\n\"Mélusine.\"\n\n\"Kuinka sanoitte?\"...\n\nNainen vastasi perin vakavasti:\n\n\"Mélusine.\"\n\nTuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili,\nmutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä:\n\n\"Ikänne?\"\n\n\"En muista enää.\"\n\n\"Ammattinne?\"\n\n\"Olen keijukainen!...\"\n\nSilloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko\nyleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään\nhäirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä\nkantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha\nnainen jatkoi:\n\n\"Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät\nherrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä... Todella\nsuuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä\nvielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen\nrehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme,\ntiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain\npikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän\nläsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa\nnähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme\nkuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset\nrakastivat ja kunnioittivat meitä.\n\n\"Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme,\ntaikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa\nihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät\nvartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me,\nmaailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta\ntoiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä.\n\n\"Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on\nkoverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan,\nettä tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat\ntalonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin\nheidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat\njälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme.\nSiitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan\nherkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet.\nTaikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista,\njollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten\nkonsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava\nleipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa\nnähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa\ntähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille\nvihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin\nraukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla,\nlähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista.\n\n\"Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia\ntalvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me\ntyöntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille\nviiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset\npilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä,\nja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet,\nvaivaistaloon joutuminen... Kas siten on Ranskanmaa jättänyt\nkaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo\nrangaistuksenkin!\n\n\"Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään\nmiten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki\nnähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain\navaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin!\nTalonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi\nisänmaahan... Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei\nkaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään\nolisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet\nheidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin,\njotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka\nolisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me\nolisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin\nkietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa\nhe alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet\nkissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat\nmarssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme\nvalmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet\nharsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt\nkotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä\nyli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista,\njoka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin\noikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää\nusko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole\nmahdollinen.\"\n\nTässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi:\n\n\"Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka\nlöydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät.\"\n\n\"Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin\nrauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska\nse nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan\non lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä\nlähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä\nne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme\npilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia\nolentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä\nvaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida\nnauramatta ajatella meitä... Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät\nnimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten,\nkultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he\noppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän\nkäteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa\nkuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja\ntaikapeilimme... Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon\nPariisinne loimuavan... Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä\nitse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa\nkaikki, polttakaa, polttakaa!...'\n\n\"Aivan varmaan tuo mummo on hullu\", sanoi puheenjohtaja. \"Viekää hänet\npois.\"\n\n\n\n\nRitarimerkki.\n\n\nOllessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella\nhirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia\nOrléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut\nnäkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja\nmuokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki,\nrankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli\ntarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n\ntoimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan,\nettä aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka\nagan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä\nvieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.\n\nNämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian\nviikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin\nkiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan\nhuomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo\nsuuri hiljaisuus?... Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja\ntuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä\nvainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla\njo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja\nruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti\nvaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes\nkoiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä\nkuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty\npää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä\nväriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei\nmerkkiäkään... ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja\nkaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.\n\nAgan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt\ntoisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet\ntyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.\n\n\"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan\", sanoi seuralaiseni.\n\nMaurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen\nvastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone,\njossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat\nharjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella\nsydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin\nmaurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin.\nKorkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat,\nmatala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri -- kaikki ne valuivat\nvettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta\nsisään... Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä,\nvanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä\nylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea\nkuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan,\nkaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.\n\nMeidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen\nkoirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit\nmustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.\n\n\"Missä on Si-Sliman?\" kysyi tulkki.\n\nKahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi\nkauas, hyvin kauas ilmanrannan taa... Me ymmärsimme siitä että\nSi-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade\nei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan\npuoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja\npyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta\ntaudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja\nosottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen\nmeille: \"Te olette vierainani\", hän tervehti meitä arabialaisittain\nkumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa,\npoistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.\n\nHänen mentyä kahvinkeittäjä sytytti jälleen hiiliastiansa, asetti\nsen päälle kaksi pienenpientä keittoneuvoa, ja sill'aikaa kuin\nhän valmisti meille kahvia, voimme me siepata häneltä muutamia\nerikoistietoja hänen herransa matkasta ja siitä oudosta tilasta,\njossa koko heimo oli. Kabyli puhui nopeasti, vanhan akan eleillä,\nkäyttäen kaunista kurkunpääkieltä, joka milloin yltyi, milloin katkesi\npitkään äänettömyyteen, minkä aikana me kuulimme, kuinka sade putosi\nsisäpihojen kivitykselle, keittokojeet sihisivät ja shakalit, joita\ntuhatmäärin kierteli lakeudella, ulvoivat ulkona.\n\nKas näin oli käynyt Si-Sliman paralle. Neljä kuukautta aikaisemmin, 15\np:nä elokuuta [Napoleonin syntymäpäivänä. Napoleon aikoinaan perusti\nkunnialegionan (1802).], hän oli saanut kunnialegionan kuuluisan\nritarimerkin, jota hänen oli jo niin kauan annettu odottaa. Hän olikin\nmaakunnan ainoa aga, jolla sellaista ei vielä ollut. Kaikki muut\nolivat jo ritareja, upseereja; jopa pari tai kolme kantoivat vaippansa\nympärillä komentajankin suurta nauhaa ja niistivät siihen kaikessa\nviattomuudessa nenäänsä, kuten olen nähnyt heidän hyvin monesti tekevän\nBach Aga Boualemissa. Syynä siihen ettei Si-Sliman tähän saakka ollut\nvielä saanut tuota ritarimerkkiä oli eräs riita, joka hänellä oli\nollut arabialaistoimiston päällikön kera erään uhkapelin johdosta,\nja sotatoveruus on Algeriassa niin voimakas, että sitten kymmenen\nvuoden agan nimi kyllä koreili ehdokaslistoissa ennättämättä koskaan\nperille. Niinpä voittekin kuvitella mielessänne kelpo Si-Slimanin\nilon, kun elokuun 15 päivän aamuna eräs Orléansvillen spahi (turkkil.\nratsumies) oli saapunut tuomaan hänelle pienen kultaisen lippaan ynnä\nkunnialegionan jäsenen valtakirjan ja kun Baia, rakkain hänen neljästä\nvaimostaan, oli hänen vaippaansa kiinnittänyt Ranskan ritarimerkin\nkamelin jouhilla. Siitäkös riitti heimolle juhlimisten ja rajattomain\nratsuleikkien aihetta. Läpi öiden raikuivat rummut ja soivat\nruokopillit. Tansseilla, ilotulituksilla, lampaitten teurastuksella ei\nollut loppua; ja ettei juhlasta puuttuisi mitään, sepitti eräs kuuluisa\nDjendeliläinen taitoniekka Si-Slimanin kunniaksi muhkean juhlalaulun,\njoka alkoi näin: \"_Tuuli, ratsut satuloi viemään suurta sanomaa_...\"\n\nHuomenissa auringon noustessa Si-Sliman kutsui aseihin koko heimonsa\nsotakykyisen väen ja lähti ratsureineen Algeriin kiittämään\nkuvernööriä. Soturit seisahtuivat tavallisuuden mukaan kaupungin\nporteille. Aga meni yksin hallituksen palatsiin, näki Malakoffin\nherttuan [Marski Pélissier, ranskalaisten ylipäällikkö Sevastopolin\npiirityksessä, Malakoffin linnoituksen valloittamisen (8/9 1855)\njohdosta korotettu Malakoffin herttuaksi] ja vakuutti altista\nalamaisuuttaan Ranskalle muutamin korusanaisin lauseparsin siihen\nitämaiseen puhetapaan, joka pidetään kuvarikkaana, koska se jo kolmen\nvuosituhannen aikana on verrannut kaikkia miehiä palmupuihin, kaikkia\nnaisia gaselleihin. Suoritettuaan kunniatervehdyksensä hän lähti\nnäyttäytymään ulkona kaupungilla, pistäysi ohimennen harjoittamassa\nhartauttaan moskeassa, jakeli rahaa köyhille, kävi parturilla ja\nkoruompelijalla, osti vaimoilleen hajuvesiä, kukka- ja lehtikoristeisia\nsilkkejä ja sinisiä, kultanauhoilla ylt'ympäri koristettuja liivejä\nsekä punaisia ratsusaappaita pikku agalleen, maksaen kaikki tinkimättä\nja julistaen iloansa kauneilla kultakolikoilla. Hänet nähtiin\nbasareissa istumassa Smyrnan matoilla ja juomassa kahvia maurilaisten\nkauppiasten luona, jotka häntä onnittelivat. Hänen ympärillään\ntungeskeli utelias ihmisjoukko. Sanottiin: \"Tuossa on Si-Sliman...\n_keisari_ on lähettänyt hänelle ritarimerkin.\" Ja pienet maurittaret,\njotka palasivat kylvystä leivoksia nakerrellen, loivat salaa valkeitten\nhuntujensa alta pitkiä ihmetteleviä silmäyksiä tuohon kauniisen\nkiiltohopeaiseen ristiin, joka niin ylväänä välkkyi agan rinnalla. Ah,\nonpa joskus elämässä suloisiakin hetkiä!...\n\nIllan tullessa Si-Sliman oli juuri lähtemässä soturiensa luo ja oli jo\npistänyt jalkansa jalustimeen, kun eräs prefektiviraston lähetti aivan\nhengästyksissään ehätti hänet.\n\n\"Täälläkö olet, Si-Sliman, olen kaikkialta etsinyt sinua... Tule\nsukkelaan, kuvernööri tahtoo sinua puheilleen!\"\n\nSi-Sliman seurasi häntä levollisesti. Kulkiessaan palatsin suuren\nmaurilaispihan poikki hän kuitenkin kohtasi arabialaistoimiston\npäällikön, joka hymyili hänelle ilkeästi. Tuo vihamiehen hymyily\npelästytti häntä, vavisten hän astui kuvernöörin saliin. Marski otti\nhänet vastaan istuen hajasäärin tuolilla:\n\n\"Si-Sliman\", sanoi hän tavallisella karkeudellaan ja tuolla kuuluisalla\nnenä-äänellä, joka pani hänen ympäristönsä vapisemaan, \"Si-Sliman,\npoikaseni, olen vallan lohduton... on tapahtunut erehdys... Ei\nollutkaan tarkoitus antaa sinulle kunniamerkkiä, vaan Zug-zugien\nkaidille (päällikölle)... sinun on annettava ristisi takaisin.\"\n\nAgan kaunis pronssinkarvainen pää sävähti punaiseksi ikäänkuin olisi\nsattunut lähelle ahjotulta. Suonenvetomainen puistatus värisytti hänen\nkookasta ruumistaan. Hänen silmänsä välähtivät tuimasti... Mutta vain\ntuokion. Hän loi ne heti alas ja kumarsihe kuvernöörille.\n\n\"Sinä olet käskijä, valtaherra\", sanoi hän tälle, ja temmaten ristin\nrinnaltaan hän pani sen pöydälle. Hänen kätensä vapisi; kyyneliä kiilsi\nhänen pitkien silmäripsiensä päissä. Vanha Pélissierkin oli liikutettu:\n\n\"Hyvästi, hyvästi, kelpo ystäväiseni, ensi vuonna varmastikin on sinun\nvuorosi.\"\n\nJa hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä.\n\nAga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän\nhän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa\niäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta.\n\nHuhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille.\nBab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki\nohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois\nsäälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin\nnauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja.\nPaikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin\navoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli:\n\n\"Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?\"\n\nJa hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa\npyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja\ntaistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä\netunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten\nkristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen\nhäpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata\nheimonsa luo... Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyä\n_keisarin_ puoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan.\n\n_Keisari_!... Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken\noikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan.\nHänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies;\ntoinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin\naateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt\nitselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään\nkyllä, mihin tuo valta kykenee.\n\nMutta _keisari_ jykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!...\nAjatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi.\nVarmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän\ntarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti\nsiihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin\nporteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo\noli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin\npyhiinvaellukselle Mekkaan.\n\nSi-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään\neivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään\npaluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin\nhumuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla\npeijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään\nsokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa\nistuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä,\njota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet\npitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki\nnaurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja\nhän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä\nvielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi\nkuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta.\n\nSill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo,\nodottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin\nsidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi\ntäydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien\npuutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia\nkohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja\nturmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta... Milloin tuo\nkaikki loppuisi?\n\n\"Jumala sen yksin tietää\", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja\npuoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille\nsinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta,\njoka kohosi kostealle taivaalle...\n\n\n\n\nKuvastin.\n\n\nPohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku\nkreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa],\nvalkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien\nkotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo... Hänen kotisaarelaisensa\nsanoivat hänelle: \"Älä lähde, Europan mantereella on kylmä... Talvi\nsinut siellä tappaa.\" Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä\ntuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi\njäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut\neikä siis pelännyt kuolevansa... Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta\nmaalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen\nja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa\nlintuja.\n\nKun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka\nEtelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään.\nJa kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi\nsekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren\nkeltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa...\nKreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja\npainostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista\nvihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa\npuiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja\nkeinutteli itseään päivät päästään.\n\n\"Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä\", sanoi hän naureskellen.\nKuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa\nmaassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot,\nnämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret\nhalkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä\nkaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien\nperällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?... Pikku raukka, hän\nsaa sen kyllä pian tietää.\n\nEräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen\nruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta,\njoka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja\näänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla... Kas siinä\ntalvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa\nkultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän\npienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja\nsääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen\nkohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen.\nTuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja\nkuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä... Pikku kreolittarella on vilu,\nhän ei tahdo enää mennä ulos.\n\nKyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa\nkatselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa\nkirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa:\navarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea\nsokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa,\nvieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit,\nolkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet\nsiivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan\nsilmukoissa.\n\nJa sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat\ntalvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan\nyksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi,\nkaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan\nhäkin nurkassa...\n\nEräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen\npuristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen\nkepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on\nmuodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää\nkuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry...\nHuviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja\nviettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden\nkehyksiä suuret indianisulat koristavat.\n\nYhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan.\nPitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi.\nVarsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta.\nHänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa...\nVähän väliä hän kysyy: \"Onko huoneessa tulta?\" -- Tietysti,\nlapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka\nhalot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? -- \"Oh, katsokaamme,\nkatsokaamme.\" Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki\non hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet\nepätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja\nkalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota\nnäkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden\nvuoteella olevista kuvastimista: \"Tahdot nähdä tulen, armahaiseni...\nNo hyvä, varrohan vähän...\" Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa\nlähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta\nliekistä: \"Voitko nähdä? -- En! En näe mitään. -- Entäpä nyt? -- En!\nEn vieläkään...\" Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen\nloimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: \"Oi, nyt\nsen jo näen!\" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa\nvalopilkkua.\n\n\n\n"]