Jutelmia ja muistelmia
Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870–1946)
1890-luvun Parisista ja August Strindbergin Inferno-vuosista
Taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa muistelee elämäänsä 1890-luvun Pariisissa ja läheistä ystävyyttään August Strindbergin kanssa. Teos valottaa Strindbergin niin kutsuttuja Inferno-vuosia, skandinaavista taiteilijayhteisöä sekä kirjoittajan kiinnostusta salatieteisiin ja kemiaan.
Sigurd Wettenhovi-Aspan 'Jutelmia ja muistelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1912. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
JUTELMIA JA MUISTELMIA
1890-luvun Parisista ja August Strindbergin Inferno-vuosista
Paljon mukana olleena Strindbergin ystävänä kertonut
S. WETTENHOVI-ASPA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.
SISÄLLYS:
I. Ihmeelliset ovat herrojen tiet.
II. Rupattelua napaseutututkimuksista yleensä ja
Nansenista ja Andréesta erikoisesti.
III. Oliko Strindberg musikaalinen.
IV. Elämän ja kuoleman kello.
V. Strindbergin naiset.
VI. Strindbergin naisviha.
VII. Strindberg ja minun naiseni.
VIII. Me puuhaamme Divina Paillard'ia takaisin teatteriin.
IX. Strindbergin toinen avioliitto ja avioero.
X. Valtiollisia ja ei-valtiollisia varjokuvia.
XI. Minna "kosii" Augustia, mutta saa rukkaset.
XII. Astrologia rediviva.
XIII. August tutkii salaisoppia.
XIV. Napaseudun talvi Parisissa.
XV. Strindbergin ensimmäiset sammakkopäivälliset.
XVI. August Strindbergin 46-vuotispäivä.
XVII. Kemia synnyttää pakkomielikuvia.
XVIII. Salaperäinen tapahtuma.
XIX. Urania ja Elektra.
XX. Kultakuume.
XXI. Maalarien kuningas Peter Paul Rubens kullantekijänä.
XXII. Köyhyys koputtaa jälleen ovelle.
XXIII. Minä olen ikuinen, joka teen valehtelijoiden merkit tyhjiksi.
XXIV. Titaanien taistelu.
XXV. August Strindberg ja Arthur Schopenhauer.
XXVI. Strindberg rotunäkökannalta katsottuna.
XXVII. Strindberg ja minä sfinksin arvoituksia tutkimassa.I
IHMEELLISET OVAT HERROJEN TIET
Oli ehkä minulle onni, että kun v. 1892 muutin asuinpaikkani Parisiin, 1880-luvun skandinaavialainen taiteilijasiirtola oli hajaantunut. Ne muutamat harvat, jotka vielä olivat jäljellä, olivat oppineet ranskalaisilta sekä yhä kireämmäksi käyvän olemisen taistelun pakosta tekemään työtä kukin tahollaan. Korkeintaan tavattiin illoin, päivän työn päätyttyä, Seinen oikealla rannalla, Ooppera-avenyyn päässä olevassa Café de la Régence'issa, tai sitten Café de Versailles'issa Mont Parnasse-aseman lähellä.
"Vanhan hyvän ajan" hurjat juomingit, joissa konjakkilitrat tyhjentyivät rinnan lompakkojen kera, olivat jääneet pois muodista. Se ei kuitenkaan estänyt jotakin pohjoismaalaista ottamasta silloin tällöin skandinaavialaista humalaa sekä haastamasta riitaa ja käymästä meluavaksi, mutta humalaa ei pidetty enää "miehuuden" merkkinä.
Omasta puolestani eksyin sangen harvoin noihin skandinaavien suosimiin kahviloihin, osittain siksi, että pistin heti alusta alkaen pystyyn oman talouden työhuoneeni yhteyteen, sekä myöskin sen vuoksi, että luin mieluummin ranskalaisia kuin pohjoismaalaisia sanomalehtiä. Ainoa maanmieheni, jota tapasin hiukan useammin, oli kuvanveistäjä Wille Wallgren; ja eräänä elokuun iltana v. 1894, poiketessamme yhdessä Café de Versailles'iin, näimme August Strindbergin istuvan siellä yksin.
Kesäaikaan tarjoiltiin Café de Versailles'issa, kuten useimmissa muissakin ravintoloissa, noin 4-5 m leveällä katukäytävällä, pienten, pyöreiden pöytien ääressä, lasikatoksen alla, suuriin sammioihin istutettujen laakeripuiden varjossa. Tästä "ulkoilmatarjoilusta" oli silloin se etu, ettei ruuanhaju päässyt keittiöstä sieraimiin, mutta nythän olemme saaneet sen tilalle autojen bentsiinikatkun!
Kun tapoihini ei ole koskaan kuulunut tuppautua n.s. kuuluisuuksien tuttavuuteen ja kun sitäpaitsi mieluummin karttelin Parisissa pohjoismaalaisia, istuin loitommaksi, syrjäisen pöydän ääreen. Wallgren sitävastoin meni tervehtimään vanhaa ystäväänsä Augustia. He eivät olleet tavanneet moneen vuoteen. Niinpä huomasinkin Strindbergin tulevan hyvin iloiseksi nähdessään jälleen "suomalaisukkonsa".
Heidän puhellessaan minulla oli hyvää aikaa tarkata Strindbergin ulkonaista olemusta, silti häiritsemättä häntä, hän kun istui kasvot sivuittain minuun. Sain otetuksi salaa piirustuskirjani taskusta, ja ehdin tehdä tuosta merkillisestä miehestä nopeasti haahmotellun piirroksen.
Hän oli aivan sen näköinen kuin olin kuvitellutkin niiden parin kuvan perusteella, jotka olin hänestä nähnyt. Hänellä oli päässään pyöreä huopahattu, jonka alta tuuhea, harmahtava tukka riippui ruokkoamattomina suortuvina. Vain lyhyet viikset olivat huolellisesti harjatut ja seistä törröttivät ojossa kuin kiukkuisen kollikissan viiksikarvat. Suuri, solmukkeeksi sidottu n.s. taiteilijan kaulaliina pisti esiin hänen avoimesta, ruskeanharmaasta ja hieman vanhankuosisesta päällystakistaan, joka näytti olevan saksalaisen vaatturitaidon tuotteita.
August Strindberg oli nähtävästi istunut kahvilassa hyvän aikaa, koskapa hän oli ehtinyt kasata viereiselle tuolille kokonaisen pinon ulkomaiden sanomalehtiä. Hetkisen kuluttua "Wille-ukko" palasi luokseni, ilmoittaen, että kun Strindberg oli saanut kuulla minun olevan suomalainen sekä runoilija Kalle Wetterhoff-vainajan veljenpoika, hänen täytyi välttämättä saada minut heidän pöytäänsä. Kuten tapahtuikin.
Heti kun oli suoriuduttu esittelystä, Strindberg kohdisti minuun tutkivan katseen pistävän terävistä, teräksen-harmaan-vihertävistä silmistään, joiden terät kiiluivat kuin kaksi pistettä kysymysmerkkien alla.
– Jaha! Olette Suomesta?
– Niin olen.
– Sitten ehkä tiedätte jotakin ensimmäisestä vaimostani Siri von Essenistä? Hän asuu Helsingissä.
– Olen kyllä syntynyt siinä kaupungissa, mutta ensiksikin olen jo asunut kaksi vuotta Parisissa, ja toiseksi olen 12-vuotisesta, jolloin muutin kouluun Saksaan ja sittemmin Kööpenhaminan Taideakatemiaan, vain käymäseltä pistäytynyt kotona Suomessa, minkä vuoksi en valitettavasti voi sanoa mitään rouva Siri von Essenistä, jota en lainkaan tunne.
Strindberg siirsi katseensa pois antaen sen surullisena harhailla Mont Parnasse-aseman edustan aukealla. Sitten hän virkkoi huoaten:
– Olenpa ihmetellyt itsekseni, miltä Siri nyt mahtaa näyttää – sekä mitä hänelle nykyisin oikein kuuluu!
Saattoi huomata, että hänen oli vaikeaa unohtaa ensimmäistä vaimoaan. Päättelin heti siitä, ettei hänen toinen avioliittonsa ollut pystynyt parantamaan haavoja, jotka ero aina ja kaikissa olosuhteissa iskee sydänjuuriin, vaikkei niitä itse aina heti huomaakaan.
Niin kauan kuin Wallgren viipyi parissamme, ei Strindbergin ja minun välilläni enää syntynyt mainittavaa keskustelua. Puhuttiin vain taiteesta ja taiteilijoista ylimalkaan sekä Parisin silloisista taideoloista erikoisesti.
Mutta äkkiä "Willervallgren" ponnahti pystyyn sanoen:
– Sinulla kun on niin lyhyt matka kotiin, voit jäädä hetkiseksi tänne pitämään Strindbergille seuraa. Minun täytyy joutua kotiin, sillä minun on oltava huomenna aikaisin jalkeilla.
Luulenpa melkein Wallgrenin livahtaneen tiehensä pelosta, että "istunto" voisi venyä mittasuhteiltaan skandinaaviseksi! Oli miten oli, pysyen tapansa mukaan viimeiseen saakka rakastettavan lörpöttelevänä hän lisäsi:
– Muuten tahdon huomauttaa, ettei teidän pidä haukkua toisianne turhilla titteleillä ja muulla roskalla. Olette kyllä saman hengen lapsia, vaikkakin eri ikäluokkaa, ja meidän taiteilijoiden kesken on aina ollut tapana heittää tittelit hiiteen heti paikalla! Minä rupean kyllä kummiksi!
August Strindberg suostui oitis Willen ehkä kylläkin hieman hätiköityyn ehdotukseen, ojentaen minulle kätensä pöydän yli.
Sanoin siihen:
– Mutta meidän pitää toki saada ensin jotakin jalompaa juomaa – kun on kerran juotava veljenmaljat.
– Ei ollenkaan. Emmehän me ole mitään kollegiasessoreja – nimeni on August!
Sillä se asia oli selvä. Veljeytemme aloitettiin ilman maljoja, mutta kesti kuitenkin elämän loppuun asti.
– En muuten rupea sanomaan sinua Sigurdiksi, sillä vihaan mokomia etsittyjä muinais-pohjoismaisia nimiä, kuten Fridtjofeja ja Ingeborgeja, vaan sanon sinua "Suomalaispiruksi", niinkuin sanoin vanhaa Kalle Wetterhoffiakin!
– Siinä tapauksessa saanen sanoa sinua Augustukseksi, jollei minun pidä sanoa – sedäksi!
– No niin, tuosta voitte riidellä kahdenkin kesken, Wallgren tokaisi siihen, heitti hyvästit ja läksi.
Minulla ei ollut kiirettä, joten jäin hyvinkin mielelläni vaihtamaan ajatuksia "Mestari Olavin" runoilijan ja "Kuninkaallisen Ruotsin kurittajan" kanssa.
Hetki alkoi hiljaisuudella.
Muistan sitten kysyneeni, halusiko August tehdä minulle seuraa ottamalla absintin, sillä tämä likööri on jääveden kera ihana virvoitusjuoma helteellä.
Strindberg kielsi kiittäen, sillä hän oli jo juonut yhden absintin, eikä periaatteesta tahtonut juoda kahta muuten kuin erikoisen poikkeuksellisessa tapauksessa. Pääsimmekin helposti yksimielisyyteen siitä, että yksi absintti vaikuttaa pelkästään virkistävästi, jotavastoin kaksi lamauttavasti. Ehdotin silloin "siivilöityä kahvia", johon "jumalten juomaan" Strindberg suostui mielihyvin, virkkaen:
– Kahvia voin juoda kuinka paljon hyvänsä.
Kun tuoksuva, väkevä parisilaiskahvi ilmestyi pöydällemme höyryten kannussaan, sanoin:
– Olipa veli Willervallgren oikein ystävällinen, kun jätti meidät kahdenkesken, kuten hän sanoi...
– Kuinka niin?
– Siksi, että niin kauan kuin Wille on joukossa, ei kukaan muu saa puhuneeksi eikä pukahtaneeksi, sillä hän on yleisesti tunnettu "puheenjohtaja".
– Vai niin, onko hänellä sekin vika?
– On, mutta se onkin hänen ainoansa. Muuten hän on jumalten suosima miekkonen, joka pudistaa hihastaan parissa päivässä tusinan verran pikku kuvapatsaitaan, eikä koskaan kahta samanlaista, vaikka kaikki kuitenkin muistuttavat...
– Häntä itseään – siinäpä juuri todella luova taide piileekin. Niin, Wallgren pääsee vielä pitkälle, jos hänelle ikää riittää, luovuttuaan "suurista" veistoksista ja suurista kuvapatsaista ja ruvettuaan harrastamaan noita tuhansia herttaisia pikku koruja ja päähänpistoja. Siinä hän on löytänyt oman itsensä, aivan kuin H.C. Andersen, joka antoi palttua viisijalkaisille jambeille, kirjoittaen sen sijaan pikku sadun rumasta ankanpoikasesta.
August oli hiukan ivallisen näköinen sanoessaan sitten:
– Ajattelepas, jos Bellman olisi kirjoittanut "Mestari Olavin" ja minä "Ukko Noakin" – silloin minäkin olisin Tukholmassa sankarien kirjoissa, ehkäpä kerrassaan Ruotsin Akatemian jäsen!
– Vähät akatemioista! Etkö tiedä, että akka, kirjoitettuna suomen mukaan, merkitsee ämmä, ja muinais-egyptin acca taas lehmä – minkä vuoksi on syytä otaksua, että kreikkalaisten akatemia, joka oli Ateenan ulkopuolella, oli alkuaan lehmähaka.
– Tuo oli vietävän hyvästi sanottu! Strindberg virkkoi siihen; vahinko vain, etteivät "akatemiamme" tunne tätä alkuperäänsä.
– Sama ihmeellinen nemesis tuntuu lepäävän painajaisena kaikkien akatemiojen yllä. Kööpenhaminan Taideakatemiassakin kävi olo ennenpitkää sietämättömäksi, niin että muutin Kröyerin kouluun...
– Jaha, olet siis Kröyerin oppilas? Tapasin häntä usein Tanskassa. Hän oli eittämättä pohjolan paras maalari. Millainen hän oli opettajana?
– Sellainen, että kun tanskalaisia nuorukaisia tulee tänne Parisiin pyrkiäkseen esim. Bonnat'n oppilaiksi, niin tämä nauraa heille vasten silmiä, ihmetellen, mitä he oikein tulevat etsimään Parisista, kun heillä kerran on Kröyer Kööpenhaminassa.
– P–u vieköön, milloinkahan me skandinaavit tulemme niin viisaiksi, ettemme mene merta etemmäksi kalaan?
Samassa silmänräpäyksessä muuan nuorukainen kulki ohitsemme, nyökäyttäen kuin varkain päätään, nähdessään minun istuvan vieraan herrasmiehen seurassa. Strindberg pyöritti itselleen savukkeen, ja saatuaan sen sytytetyksi katsahti ympärilleen, jolloin hän huomasi nuorukaisen. Tämä oli istuutunut toiseen pöytään vähän matkan päähän meistä..
Ihmeekseni huomasin Augustuksen käyvän levottomaksi. Hän katsoi vuoroin minuun, vuoroin, ikäänkuin vertaillen, vastatulleeseen; sitten hän rypisti otsaansa hullunkurisen hermostuneesti.
Nuorukainen oli tilannut olutta ja "Huvudstadsbladetin". Hän oli lukevinaan, mutta istui niin lähellä meitä, että saattoi kuulla jokaisen sanan, varsinkin kun Strindberg puhui sangen äänekkäästi ruotsia siinä uskossa, että kaikki muut kahvilavieraat olivat ranskalaisia. Hän ei myöskään hellittänyt katsettaan vastatulleesta nuorukaisesta. Saatoin huomata hänen toisen sieraimensa rupeavan värisemään – ja sitten hänen vastakkaiselle poskelleen ilmestyi punainen täplä.
Minusta tämä kaikki alkoi tuntua hieman kiusalliselta, sillä olin pitänyt Strindbergiä täysin terveenä voimamiehenä.
– Mikä sinulle nyt...? En voinut olla kysymättä.
– Eikö tämä ole kummallista? Olethan istunut tässä vieressäni tuolilla koko ajan – ja yht'äkkiä... Näenkö minä liikoja?
– Miten niin liikoja?
– Tiedätkö, Strindberg vastasi salaperäisesti kuiskaten, tiedätkö, että sinulla on kaksoisolio?
Sitä en totisesti tiennyt, vaikka aloinkin melkein ymmärtää, mihin hän pyrki.
– Katso tuonne – tuolla sinä istut toisena painoksena, vaikka hiukan keikarimaisemmin puettuna, ja kuitenkin olet samalla aikaa vanhalla paikallasi tässä vieressäni. Ei, tämä on todellakin kauheaa!
– Eikö mitä, vastasin rauhoittaen, sillä nyt huomasin Brandesin olleen aikanaan oikeassa väittäessään Strindbergiä kieltämättä aikalailla omituiseksi, tekisi mieli sanoa taikauskoiseksi. Ei, en voi nähdä tässä mitään peloittavaa. Tuolla istuu nuori mies, joka ilmeisestikin muistuttaa minua – myönnetään – mutta mitä kauheaa siinä voisi olla?
– Hän muistuttaa sinua, niin – tai sinä muistutat häntä – onko hän sinun, vai oletko sinä hänen kaksoisolentonsa?
– Hitto hänet tietäköön!
Nyt minäkin käännyin katsomaan nuorta miestä, joka ystävällisesti hymyillen nyökäytti päätään.
Se oli Strindbergille liikaa. Hän heitti savukkeensa kädestään, sanoen:
– Etkö itse nähnyt, kuinka hän nauroi meille?
– Näin kyllä, mutta voimme olla aivan levollisia: kummitukset nauravat kovin harvoin tai ei koskaan!
Kesti hetken aikaa, ennenkuin pääsin selville siitä, että Strindberg tarkoitti totisinta totta. Sillä aluksi pidin koko tätä järkeilyä jonkinlaisena leikillisenä päähänpistona.
Strindberg oli todellakin järkkynyt siitä, että tuntematon oli sekä nyökäyttänyt minulle että, kuten hän luuli, nauranut meille.
– Tunnetko hänet? hän lopuksi kysyi aivan tuohduksissaan.
– Tottahan toki, olen tuntenut hänet 5-vuotisesta saakka, sillä silloin hän syntyi maailmaan omana veljenäni.
– No helkkari!
Se pääsi Augustuksen huulilta kuin helpotuksen huokaus.
– Tuon olisit voinut sanoa heti! Vai niin, sinulla on veli täällä?
– Niin, oikeastaan hän on vakituisesti Strassburgissa, jossa hänen on määrä väitellä "valtiotieteiden tohtoriksi". Mutta hän piipahtaa aina silloin tällöin tänne Parisiin, harjautuakseen keskusteluun ranskalaisten tyttöjen kanssa.
Rauhoittaakseni Strindbergin hermoja ja saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että hänellä oli edessään elävä ihminen eikä mikään salaperäinen olio, käännyin tuohon tuntemattomaan päin, huutaen hänelle:
– Heipä hei, Thore! Milloin olet tullut kaupunkiin?
– Yöjunassa.
– Vai niin. Entä missä asut?
– Milon Venuksen luona.
– Tuo on niin sinun tapaistasi. Ilmanko sinua ei ole näkynytkään koko päivänä. Älähän unohda!
– Kiitos, kiitos – tulen huomenna päivälliselle.
Strindberg oli nyt kuin toinen mies. Sanoi nauttivansa, kun sai taas kuulla "laulavaa" Suomen-ruotsiamme. "Samalla tavalla Sirikin puhui".
– On se sentään kummallista! Meidän suomalaisten mielestä taas teillä Ruotsissa puhutaan laulaen.
Yht'äkkiä alkoi kuulua aivan läheltä takaamme korviasärkevää ulvontaa ja karjuntaa. Se kuulosti aivan samanlaiselta, kuin jos Indian suurimmalta norsulta olisi revitty viisaudenhammasta tai työnnetty pistin Afrikan aarniometsien kaikkein suurimman gorillan sydämen läpi, sillä ken ei ole itse ollut omin korvin kuulemassa, ei voisi kuuna päivänä uskoa, että inhimillinen olento voi päästää kurkustaan moista mölinää.
Strindberg-parka ponnahti aivan kohoksi tuoliltaan, pudota retkahtaen samassa hervottomana siihen takaisin, aivan kuin tyhmä August Sirkus Busch'issa Berlinissä. Ulvonta jatkui edelleen:
"Le Soir! Ostakaa Le Soir! Uusin painos! Ostakaa Le Soir!"
Huutaja oli Parisin kuuluisia sanomalehtienmyyjiä, helvetillisimpiä mölyapinoita mitä konsanaan olen kuullut. Hänen ukkosäänensä olisi voinut masentaa Gambettankin, jonka väitetään olleen Ranskan suurimpia kiljukurkkuja.
Strindberg näytti olevan aikeissa lähteä pakoon.
– Mitkä hornan voimat, hän manaili itsekseen, ovat juuri nyt syösseet kidastaan tänne tuon mölyapinan? Mitkä pimeyden voimat...?
– Le Soir-lehden toimitus, vastasin siihen.
Nyt vasta huomasin, kuinka ärtyneet vanhenevan mestarin hermot olivat. Hän pomppi pystyyn tuoliltaan tavallisen kiljuvan sanomalehtigorillan huudosta. Itse tuskin tiesin vielä siihen aikaan omasta kokemuksestani, mitä hermot ovatkaan, paitsi mitä niistä oli koulussa päähän päntätty, "langoista, joista henkinen tahto vetää selkäytimen välityksellä, pannakseen ruumiimme liikkeeseen kuin tanssinuken". Mutta että nuo samaiset langat voivat käydä niin herkiksi, että ne oman tahdon asemesta noudattavatkin vierasta tahtoa, sitä en ollut koskaan nähnyt niin selvään, ennenkuin nyt, tehdessäni tuttavuutta Strindbergin kanssa. No niin, sanomalehtipaholaisen ulvonta kajahti uudelleen hänen rynnätessään aukean yli Montparnasse-asemalle, "tuoreimmat" uutiset ojossa.
– Luuletko tuollaisen otuksen tietävän mitään torikauhusta?
– En totisesti – mutta kyllä hän voi pelästyttää hermostuneen ihmisen niin, että saa halvauksen, ja hitto tiennee, vaikka seurauksena olisi juuri sama torikauhu!
Koko aukean yläpuolella väräjävä ilmakehä tuntui olevan kyllästetty milloin tahansa purkautumaan valmiilla torikauhulla, sillä ääniaallot vyöryivät yli aukean, kimmoten takaisin asemarakennuksen korkeasta julkisivusta kuin hätähuuto erämaasta:
"Le Soir! Ostakaa Le Soir! Le Soir!"
II
RUPATTELUA NAPASEUTUTUTKIMUKSISTA YLEENSÄ, JA NANSENISTA
JA ANDRÉESTA ERIKOISESTI
Jos tahtoisi muodostaa itselleen käsityksen Strindbergin Parisissa viettämästä kärsimyksen ajasta sen perusteella, mitä hän itse on jaksanut kertoa kirjoissaan "Inferno" ja "Legendoja", voisi helposti saada sen muutaman ruotsalaisen arvostelijan lausuman käsityksen, ettei Strindberg koko tänä elämänsä ajanjaksona tehnyt mitään muuta kuin "kaiveli omaa minäänsä".
Niin ei kuitenkaan ollut. Koko sinä aikana, jolloin olin kosketuksissa hänen kanssaan, hän oli päinvastoin mitä innokkain huomioidentekijä.
Hän luki joka päivä useita ranskalaisia sanomalehtiä, kuten virallista "Le Temps'ia", puolivirallista "Journal des Debats'ta" sekä tavallisesti myöskin bulevardilehtiä "Le Matin'ia" ja "Le Soir'ia". Mutta hän oli "Orangutangin" (Henrik Ibsenin) kaltainen siinä kohden, että hän keräsi itselleen kaikki Café de Versailles'in skandinaavialaiset lehdet – lukematta niitä kuitenkaan.
Kävin niihin aikoihin tavallista useammin tässä kahvilassa, nimenomaan tapaamassa Strindbergiä, sillä muut skandinaavialaiset kantavieraat olivat minulle melkein kaikki tuntemattomia. Siellä oli siihen aikaan hämmästyttävän paljon norjalaisia, hoilaavia, juovia "boheemimaalareita", jotka kaikki elivät ja olivat jännittyneessä odotuksessa, että heidän Frithiof Nanseninsa "pystyttäisi puhtaan Norjan lipun pohjoisnavalle".
Pohjoisnapa, Nansen ja Andrée olivat niihin aikoihin päivän polttavia asioita. Norjalaiset, jotka tietysti tunsivat Strindbergin ulkonäöltä, olivat nähneet kahvilan skandinaavialaisista sanomalehdistä hänen nimisensä henkilön varustautuvan lähtemään Andréen mukaan kilpaillakseen heidän Nanseninsa kanssa – ja nyt he näkivätkin muka saman Strindbergin istuvan minun seurassani Parisissa ja tuhlaavan kallista aikaansa loputtoman pitkiin keskusteluihin höyryävän kahvipannun ääressä.
Se oli jo norjalaisille liikaa. Sitä oli mahdotonta sulattaa, heidän uteliaisuutensa kiihtyi päivä päivältä. Strindbergiä alkoi yhä pahemmin kiusata olo heidän tutkivien katseittensa maalitauluna.
Sitten eräänä päivänä muuan noista "Norjan norjalaisista" saapastelee pöytäämme, kysyen – huolimatta toistaiseksi edes esittää itseään – eikö herra ollut August Strindberg?
– Olen. Mitä haluatte?
– Olen useiden norjalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtaja...
– Olkaa pois vain, minkäpä minä sille voin!
– Tahtoisin vain tiedustella erästä asiaa...
– Jos tahdotte sanomalehtiä, niin ottakaa vain!
– Anteeksi, enkö voisi saada haastatella teitä?
– Tahdotte tietysti tietää, mitä ajattelen Nansenista?
– Ni-in, esimerkiksi!
– Hm, sai sanoiksi Strindberg, joka ilmeisestikin oli päättänyt vetäytyä kuin etana kuoreensa – Nansen pääsee tietenkin – etelänavalle!
Koko norjalainen oli suurena, elävänä kysymysmerkkinä.
– Etelänavalle???
– Niin juuri! Etelänavalle!!!
– Mutta tuo kuuluu omituiselta... En ymmärrä...
– Olkaa sitten ymmärtämättä.
– Ettekö tiedä, että Nansen on pohjoisnavalla?
– No, jos kerran tiedätte hänen olevan siellä, niin miksi sitten kysytte?
– Mutta herra Strindberghän itsekin aikoo matkustaa pohjoisnavalle?
– En suinkaan! Serkkuni poika aikoo panna henkensä alttiiksi avustaakseen Andréeta.
– Jaha! Mutta miksi sitten luulette Nansenin lähtevän etelänavalle?
– Mutta ettekö ymmärrä, Strindberg vastasi osoittamatta pienimmälläkään kasvojen ilmeellä tai muulla merkillä ivallisuuttaan, että maa-emossamme voi olla keskellä reikä, niinkuin reikäleivässä – ja kun nyt Nansen tulee sen reunalle, niin hän putoaa koko maapallon läpi – tullen siis ulos etelänavalla.
– Erittäin hauskaa! Ihmeellistä! Se on totta, kaikki maailmassa pyörii...
– Menkää h–ttiin!
Norjalainen kumartelee, painuen takaisin omiensa pariin.
– Luuletko hänen saaneen tarpeekseen? Augustus kysäisi.
– Eiköhän liene saanut!
Strindberg arvosteli muuten melko ankarasti koko tuota pohjoisnapakiihkoa. Hän ei sanonut voivansa ymmärtää, kuinka miljoonia heitettiin noin vain kilpajuoksuun, jonka tieteellistä merkitystä oli suhteettomasti liioiteltu.
Mielestäni hän oli oikeassa, joten sanoin:
– Andréen ja hänen miestensä kolminkertaisista itsemurhasuunnitelmista puhuen, voihan päästä hengestään vaatimattomammallakin tavalla kuin lentämällä ilmapallolla johonkin kuviteltuun pisteeseen ja ottamalla koko maailman todistajakseen katoamisestaan. Etkö voi kirjoittaa nuorelle sukulaisellesi ja varoittaa häntä?
– Mitäpä se meille kuuluu, katsokoon kukin eteensä. Mutta totta puhuen ei ole Strindbergin nimelle lainkaan kunniaksi, että on olemassa sellainen Strindberg, joka on yhtä tyhmänrohkea kuin joku Andrée tai Fränkel! Muuten ei sovi juuri ihmetellä, että nuo nulikat luulivat minua samaksi Strindbergiksi, josta piti tehtämän paistia jääkarhuille, koska kerran ilkeämieliset henkilöt ovat kutsuneet omat lapseni ensimmäisestä avioliitostani Tukholmaan katsomaan, kuinka heidän isänsä pakataan ilmapalloon ja passitetaan autuaammille metsästysmaille napapiirin tuolle puolen!
– Kuka voi olla niin sydämetön?
– Ehkä joku "pysyväinen" sukkeluuksien laskettelija Ruotsin Akatemiasta tai jostakin muusta samantapaisesta puolivillaisten "humoristien" laitoksesta.
– Tiedätkö mitä, koska kerran ihmiset ovat niin hanakoita haastattelemaan ja utelemaan, mitä se on sanonut siitä, niin anna ystävämme Spadan "Stockholms Dagblad'ista" haastatella itseäsi ja tiedustella mielipidettäsi! Ehkä ei olisi vielä myöhäistä varoittaa Andréeta itseään mokomasta hullunyrityksestä.
– Ei kiitoksia! Siitä syntyisi vain uusi rähäkkä, ja minä olisin niin kehno "isänmaan ystävä", etten soisi omalle maanmiehelleni kunniaa pohjoisnavan löytämisestä. Varmaankaan Nordenskjöldin laakerit eivät anna Andréelle siunaaman rauhaa!
– Maanmiehistä puheen tullen, Nordenskjöldhän oli pikemminkin minun maanmieheni, joka kaiken lisäksi oli syntynyt samassa kaupungissa kuin minäkin, Suomen pääkaupungissa.
– Sen he ovat unohtaneet – ja hän purjehti joka tapauksessa saman lipun suojassa kuin Andrée nyt.
– Mutta mitä hiton iloa tiede luulee saavansa tämän itsemurhasta?
– Ehkäpä herrat ovat uteliaita tietämään, mitä kompassi tuumii pohjoisnavalla?
– Helkkariin koko kompassi! Kun se kerran on tarpeeton, niin sitä ei tarvita. Ja milloin sitä tarvitsee, silloin se pahus aina näyttää puita heiniä. Olen käyttänyt kompassia ainoastaan tarkastaessani magneettisia myrskyjä, jotka kiusaavat minua ja tekevät oloni levottomaksi, niin että voin unettomuudesta joutua aivan suunniltani... mutta palatakseni serkunpoikaani, en voi todellakaan käsittää, mitä hyötyä voi olla siitä, että hän menee uhraamaan nuoren elämänsä hakeakseen jotakin, jonka kaikki jo tietävät ennestään, nimittäin että kun seisoo pohjoisnavalla, on Polaris suoraan pään yläpuolella, ja jalkojen alla jäätikkö, jota voi aivan yhtä hyvästi tutkia talvella vaikka missä.
– Ehkäpä he menevät tutkistelemaan maapallon litistymistä napojen kohdalta?
– Maa on kyllä, Augustus vastasi, jo niin litistynyt ja lattea kuin mahdollista – vertaukseni reikäleivästä on ehkä kuvaavampi, kuin tuo norjalaislurjus osasi ymmärtääkään!
Tämä Strindbergin hauska paradoksi maa on litteä kuin reikäleipä – ei ollut kuitenkaan pelkästään niin "vertauskuvallisesti" ajateltu, kuin mitä hän tahtoi näyttää, sillä kulkiessamme kerran tuikkivan tähtitaivaan alla autiolla Vaugirard-bulevardilla hän yhä uudelleen palasi samaan paradoksiinsa. Vieläpä hän etsi "tieteellistä" tukea tälle päähänpistolleen siitä tosiseikasta, että Nordenskjöld nuorempi luuli niihin aikoihin keksineensä salaperäisen Saturnuksen renkaan Maan ympäriltä.
Tällainen rengas onkin todella olemassa, ei kuitenkaan Maan, vaan auringon ympärillä. Se lienee tomuhiukkasia, jotka auringon korona työntää säteilypaineen avulla avaruuteen. Mutta Strindberg antoi Nordenskjöldin erehdyksen houkutella itsensä sellaiseen "johtopäätökseen", että Maa itse olisi tämä rengas eli "reikäleipä", ja hänen mielikuvituksensa loihti hänen mieleensä kaikkia mahdollisia ajatuksia, joiden mukaan loppujen lopuksi itse Nansenkin, jota silloin juuri odotettiin palaavaksi pitkältä napaseutumatkaltaan, voisi tipahtaa renkaan läpi ja ilmestyä ihmisten ilmoille – etelänavalla!
Augustus muuten väitti kuvailleensa kauan ennen Nordenskjöldiä, huhtikuussa v. 1894, "Antibarbarus"-kirjassaan, kaikkia tähän kuuluvia ilmiöitä. Siinä kirjassa hän sanoi todistaneensa Maan renkaan muotoiseksi selittelemällä erikoisella tavalla revontulia, zodiakaalista valoa y.m.s., mistä kaikesta muka kävi selville, että Maa oli paljoa litteämpi, kuin Nansen oli osannut otaksua.
– Mutta ehkäpä Nansen pikemminkin meni luotaamaan napameren syvyyttä?
– Joutavia! Ei suinkaan homo sapiens tule siitä sen autuaammaksi, onko napameri 2000 vai 3000 metrin syvyinen tai vieläkin syvempi – tai otaksupas, että se olisi keskimäärin ainoastaan 5 tai 10 metrin syvyinen...
– Odotahan hiukan, keskeytin silloin, jos asiat olisivat niin onnellisesti, niin ehkäpä homo sapiensille koittaisivat sentään vähän paremmat olot pohjoisella pallonpuoliskolla.
– Mitä tekemistä napameren syvyydellä voisi olla siinä asiassa? Strindberg kysyi epäilevän näköisenä, supistaen muutenkin pienen suunsa kapeaksi viiruksi.
– Jos niin olisi, voisi verraten helposti pumputa pois koko napameren kylmät vesijoukot toista tietä, Beringin salmen kautta.
– Mitä hyötyä siitä olisi? Uutta vettä virtaisi kuitenkin Atlantista entisen tilalle?
– Sat sapienti! Siinäpä juuri onkin sukkeluus: Atlantin pintavesi on sangen lämmintä, ja sen lisäksi voisi suuri osa siunatusta Golfvirrasta imeytyä napameren altaaseen. Silloin kaikki jäät sulaisivat, "Grönlannista" tulisi todella nimensä arvoinen, ja koko Siperia samoinkuin Kanada muuttuisivat paratiisiksi. Silloin voisi istuttaa banaaneja Skanseniin ja perustaa viiniviljelyksiä Haaparantaan! Mitä sanot?
– Entä kuka pumppua käyttämään? Augustus-ystäväni huomautti siihen. Jääkarhutko? Ei hitto, antaa auringon ja kuun hoitaa asian vuoksen ja luoteen avulla. Ne kyllä jaksavat iankaikkisesta toiseen.
– Beringin salmeen tehdään padot kuin imupumppuun, ja niiden kautta Tyynen meren luode imee veden napamerestä, mutta vuorovesi palatessaan painaa sulkuaukot kiinni omalla painollaan, niin ettei vesi pääse virtaamaan takaisin. Sillä tavoin se saadaan käyntiin aina samanne päin.
– Hm, tuo ei kuulosta hullummalta – mutta kuka tekee sen?
– Amerikka tietenkin!
– Niin, niin, Euroopassa ei maksa yrittääkään ruveta ehdottamaan mitään sentapaista. Mutta Englannissa, joka on Kanadan isäntämaa, pitäisi asian sentään herättää harrastusta. Ja Venäjä...
– Ei puhuta koko Venäjästä, virkoin keskeyttäen. Mutta Venäjän kuolinpesä saattaa kylläkin olla joskus epämääräisessä tulevaisuudessa hommassa mukana.
– Ruotsissa ei oikeastaan pelätä suuryrityksiä, Strindberg jatkoi tuumailujaan. Götan kanava oli aikoinaan suurtyö, mutta Ruotsilla on totisesti niin vähän etuja valvottavana napaseuduilla, että Andréen osuus on enemmän kuin riittävä. Mutta sanohan, kuinka syvää on Beringin salmessa? Voisiko siihen todellakin rakentaa sulkuja?
– Erikoiskartoista näkyy, että sen syvyys vaihtelee 58:sta 10 metriin, ja keskellä salmea on tavaton apu Diomedes-saarista. Asettamalla nämä saaret juuri Aasian ja Amerikan keskivälille Luoja itse on osoittanut, niitä on tehtävä!
– Satutko muuten tietämään, että Amerikassa on jo kauan pohdittu ajatusta rakentaa tunneli Beringin-salmen alitse, jotta saataisiin suora rautatieyhteys Amerikan ja Aasia-Euroopan välille?
– Mitä se hyödyttäisi? Tunnelihan tulee niin tavattoman paljoa kalliimmaksi kuin meidän sulkupatomme, jota pitkin rautatie voi kulkea yhtä yksinkertaisesti kuin maasiltaa pitkin. Tunneli kelpaa ainoastaan yhteen tarkoitukseen, mutta patosiltamme löisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
– Se ei kuitenkaan tapahdu meidän aikanamme. Turhaan odotat Dicksonia rahoittajaksesi.
– Mutta eikö ole naurettavaa, että tuollaiset itsemurhan tekijät kuin Andrée, Fränkel ja nuori sukulaisesi saavat kuinka monta Dicksonia tahansa innostumaan puuhiinsa. Hullutuksiin ihmiset ovat aina valmiita pulittamaan!
– Niin, Strindberg virkkoi huoaten, inhimillinen typeryys on, kuten Renan sanoo, "rajaton", ja yksinkertaisen Schillerinkin mielestä jumalat taistelevat turhaan tyhmyyttä vastaan.
– Onko se mikään ihme? "Jumalathan" itse ovat inhimillisen tyhmyyden tuotteita – miksi he siis taistelisivat omaa synnyttäjäänsä vastaan! Mutta palataksemme Andréen itsemurhasuunnitelmiin olen sitä mieltä, että koko hänen vehkeensä on tehty sillä tavalla, ettei hän aiokaan palata...
– En minäkään usko hänen aikovan palata, August virkkoi puolestaan vahvistukseksi.
– Jos hänellä olisi todellakin aikomuksena purjehtia navalle ja myöskin palata takaisin, niin olisihan helpoin asia maailmassa kytkeä yhteen kymmenen ilmapalloa ja laittaa korien väliin käytävä.
– Eiköhän jo kolmessakin pallossa olisi kylliksi, Augustus vastasi siihen. Jos yksi tekisi lakon, olisi toki kaksi jäljellä.
– Tietysti mieluummin kolme kuin yksi. Mutta minä pidän kiinni 10:stä, sillä silloin voisi pingoittaa purjeet niiden väliin, ja hyvällä etelätuulella luulisi voivan päästä muutamassa tunnissa koko lähelle napaa.
– So, so! Suomalaispiru! Alapa reivata vähän purjeitasi! Etkö ymmärrä, että mikä leijuu ilmassa, on jo purje itsessään; sinun 10 pallossasi olisi jo itsessään purjetta enemmän kuin tarpeeksi. Ei siinä enää tarvittaisi erikoisia purjeita lisäämään kuollutta painoa!
– Hyvä, olet oikeassa, Augustus, minä riisun purjeeni ja pyydän anteeksi. Mutta noista 10 pallostani en hellitä, sillä niiden yhteenlaskettu kantokyky tekee mahdolliseksi ottaa mukaan todellisen, hyvinvarustetun retkikunnan, teltan rungon, keveitä, bambusta ja rottingista tehtyjä rekiä, useita koiria, sekä riittävästi muonaa, paloöljyä sekä pari kevyttä kivääriä tarpeellisine ammuksineen jääkarhujen ja vesilintujen varalta. Jos sitten tuuli pysyttelee vastaisena, estäen palaamasta takaisin, niin voihan toki lähteä pallosta maahan, käyttää niiden päällystän telttakankaaksi ja pyrkiä koiravaljakolla ja kolmella suksiparilla Grönlannin pohjoiskärkeen.
– Helppoa sanoa, mutta kuka maksaa kaikki nuo 10 palloasi?
– No Dicksonit, helkkari vieköön – tai ehkäpä tähän maailman aikaan Petterszonit. Mutta jollei kukaan rupea kustantamaan 10 palloa, niin pysytään kiltisti kotona. Sillä lähteä yhdellä ainoalla ilmapallolla pohjoisnavalle – se on mielettömyyttä!
– Myönnetään, se on kaikkein sulinta hulluutta. Mutta enpä minä paljoa sinun kymmenestä pallostasikaan...
– Miksi niin?
– Otaksuhan, että yksi niistä syttyy tuleen ja räjähtää, jolloin kaikki muutkin räjähtävät; silloin tipahdat maahan ja ruhjoudut kuoliaaksi, kuten niin monen on käynyt – ja kuten Andréenkin ehdottomasti käy!
III
OLIKO STRINDBERG MUSIKAALINEN?
Kysymys, oliko ystäväni Augustus musikaalinen vai ei, ei ole niin helposti ratkaistavissa. Se kuitenkin on varmaa, ettei hän ollut sellainen ainakaan sanottavassa määrin.
Jos kuvittelemme Jaakopin tikapuut, joissa absoluuttinen korva on ylimpänä puolapuuna ja mitään säveltä kokonaan tajuamaton korva alimpana astimena, voi Strindbergin sanoa olleen molempien äärimmäisyyksien keskivaiheilla – ehkä jonkin verran alapuolella puolivälin.
Ruotsin suurimman lyyrikon, Bellmanin, ja suurimman suorasanaisen dramaatikon, Strindbergin, välillä on niin syvä kuilu, että heitä voi pitää toistensa täydellisinä vastakohtina. Strindberg itse oli siitä täysin selvillä, ja hänen olympolaista Carl Michael Bellmania kohtaan tuntemansa vastenmielisyys lähenteli pilkallista ylenkatsetta.
Sille, joka sydämensä ja sielunsa sisimmässä tuntee, rakastaa ja ihailee Bellmania ei vain laulaja-runoilijana ja mitä siroimpien ajankuvien ja rokoko-idyllien verrattomana piirtäjänä, vaan ehkä vielä enemmän neron jumalaisena päivänsäteenä, joka on eksynyt kylmään pohjolaamme, oli arvoitus, kuinka Strindberg saattoi happamesti irvistäen kääntää kaikelle tuolle selkänsä, tiuskaisten: "Lakeijarunoutta!"
Hän ivasi ja pilkkasi suuren Carl Michaelin "matelevia anomuksia" päästä kehnosti palkatuksi "Hyvinluvallisen Manufaktuuri-Contoir'in Konseljin Extraordinariukseksi", tai hänen "divertissemangiaan" "Dramaattinen Kohtaus Hagassa Kustaa III:lle uudenvuoden yönä 1790".
– Voitko sinä, Augustus virkkoi, nähdä mitään "dramaattista" siinä, että muutamat näyttelijät ja näyttelijättäret vuoronperään käyvät veisaamassa Kustaa III:n ylistystä?
Olin sanatonna, ja minun täytyi jäädä Augustille vastaus velkaa. Omassa ateljeessani, jossa kitara uneksi Bellmanista kuten ainakin jostakin rakkaimmasta kotijumalasta, en voinut tulkita tunteitani sanoin, vaan otin huiluni ja aloin puhaltaa Bellmania. Koetin soittaa niin sydämeen käyvästi, että ystäväni August tuntisi mielensä liikutetuksi "Hagan perhosensiivistä" – mutta tiedättekö, mitä hän sanoi?
– Joo, Suomalaispiru, kyllähän sinä osaat puhaltaa!
Siitä hetkestä saakka uskoin, ettei Wille Wallgren ollut vähintäkään liioitellut vakuuttaessaan Strindbergin jo nuorella iällään, 80-luvulla, nimenomaan asettaneen erään hämäräperäisen renkutuksen kaikkien Bellmanin laulujen edelle. Moisella lausunnollaan voinee sanoa Strindbergin sanoutuneen irti säveltaiteesta sekä heittäneen sille hyvästit.
Kuitenkin hän väitti voivansa nauttia esim. urkujen soitosta, lisäten, että urut olivat ainoa soittokone, joka herätti hänessä hartauden tunnetta; mikä todistaa, ettei hän nauttinut musiikista välittömästi, vaan harkitusti.
Pianonsoitto sitävastoin oli hänelle kauhistus. Eikä silloin tarvinnut olla kysymyksessä jonkun harrastajan avuton kilkutus, vaan aivan yhtä hyvin täydellisen taiturin soitto, Schumannin "Aufschwung" tai Schubertin ihanat "Impromptut". Hän selitti, että oli muka suuri ero urkujen lauhkeilla ilmaäänillä ja pianon kymmenillä vasarakoskettimilla, jotka eivät paukuttaneet yksistään pianon kieliä, vaan suoraan myöskin hänen hermojaan!
Hän katsoi hieman kieroon pieneen mahonkipianooni, jonka olin suureksi ilokseni ja ihastuksekseni saanut huudetuksi huutokaupasta. En tohtinut kertaakaan koskea koneeseen hänen ollessaan saapuvilla, ja hämmästyinkin sen vuoksi kelpolailla, kun hän eräänä päivänä kysäisi aivan itsestään:
– Onko sinulla tuon pianolaatikon viritysavain?
– On kyllä. Mitä sitten?
– Väännetäänpäs sitten jokaista kieltä umpimähkään.
– Mutta minkä ihmeen vuoksi? kysyin ällistyksestä suunniltani. Se on muutenkin aivan tarpeeksi epävireessä.
Strindberg vastasi:
– Olisi mielenkiintoista saada kaikki soinnut särjetyiksi yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi – ja soittaa sitten jokin tunnettu sävellys. Etkö usko, että sillä tavoin voisi saada aikaan jotakin aivan uutta ja ennen tuntematonta musiikissa?
– Sitä en usko, vastasin siihen. Ei olisi kylläkään ihme eikä mikään saada syntymään jotakin uutta – mutta mitään musiikkia ei siitä kylläkään syntyisi!
Kysymykseeni, mistä August oli voinut saada niin kummallisen ajatuksen, ettei "uusi säveltaide" muka tarvitsisi ollenkaan sointuja, hän vastasi tulleensa ajatelleeksi sitä Berlinin suuressa oopperassa, kuunnellessaan Wagnerin "Walkyriaa". Se oli jälkikaikua niiltä ajoilta, jolloin Wagnerin musiikkia pidettiin vielä osittain "tulevaisuuden musiikkina!" Strindberg sanoi voineensa varemmin kuunnella "Lohengriniä" ja "Tannhäuseria", joissa oli vielä ollut jotakin toimintaa ja sointuvaa musiikkia, mutta Wagnerin myöhemmistä musiikkidraamoista, kuten esim. juuri "Walkyriasta", hän ei ollut löytänyt musiikkia enempää kuin draamaakaan. Hän lausui arvelunaan, että Wagner oli saanut aiheen "Walkyriansa" muinaisgermaaniseen, barbaarimaiseen musiikkiin Leipzigin messuista tai joistakin muista suurkaupungin markkinoista, joissa tusinan verran suuria karuselleja pyörii täyttä kyytiä yhtaikaa, samalla kuin kaikki jättiläisposetiivit, trumpetit, rummut ja konepianot käyvät höyryllä tai sähköllä.
– Moinen helvetin konsertti, jossa on tusinan verran posetiiveja ja kolmetoista "piano-automaattia", on varmaankin tehnyt Wagneriin valtavan vaikutuksen, se kun oli jotakin vieläkin barbaarisempaa kuin muinaisgermaaninen musiikki! Ja eikö itse Walkyrian ratsastus teatteripilvien läpi ole kuin muisto Sirkus Schumannista Berlinissä, jossa sirkuksen soittokunta mielellään taritsee kuulijoille "Feuerzauberin" johtoaihetta taideratsastajattarien walkyria-numeroiden höysteeksi?
– Voi olla, vastasin siihen puolestani, että tuossa aiheessa orkesterin ja kellojen "Ta-ra-ra, pling, plong, Ta-ra-ra, pling, plong" tavallaan muistuttaa tingeltangelimusiikkia; se myönnettäköön, mutta siinä on niin paljon muuta, joka on nautittavaa, varsinkin kun kuulee sen useampaan kertaan.
– Mitä semmoinen hengen muona on, jota täytyy pureskella moneen kertaan ja märehtiä perinpohjin, ennenkuin sen saa sulatetuksi? Ei, toista on Mozartin sävel tähän lauluun:
"Reich mir die Hand, mein Leben,
Und geh auf mein Schloss mit mi-i-ir,
Ich will dir Bratwurst geben
Und auch ein Seidel Bi-i-ier..."[Ojenna minulle kätesi, Elämäni, ja tule mukaani linnaani; annan sinulle paistimakkaraa sekä myöskin kolpakon olutta.
Tunnettu saksalaisten ylioppilaiden suosima ivamukailu.]
Kas se on taidetta, jota jokainen ymmärtää, ja ehkä juuri senvuoksi saksalainen ylioppilashuumori on laatinut siihen nämä uudet sanat. Mutta olipa Wagnerin musiikkidraamojen musiikin laita miten hyvänsä – mistään dramaattisesta toiminnasta ei voi oikeastaan puhuakaan. Niinpä esim. juuri Walkyriassa saa suuri olutbasso, joka on esittävinään Odinia tai Wotania, seisoa keihääseen nojaten aivan loputtomiin ja lausua jonkinlaista eepillistä kertomusta, jonka sanat kaiken lisäksi tyystin hukkuvat meluisan orkesterin pauhinaan. Mitä ihmeen toimintaa – huomaa tarkoin, "draama" merkitsee "toimintaa" – on siinäkään, että olutbasso-parka saa 10 tai 15 minuuttia mylviä Odinina, huutaen olutta, saamatta kuitenkaan kipollista kurkkuunsa keneltäkään jumalien juomanlaskijalta?
Osapuilleen siihen suuntaan kävi Strindbergin arvostelu Wagnerin musiikkidraamoista. Ja hän on itse paria vuotta myöhemmin myöntänyt "Legendoissaan", ettei hän ollut "ymmärtänyt Wagnerin musiikin suuruutta". Hän kirjoittaa: "Lukiessani Wagnerin 'Reininkultaa' löydän suuren runoilijan ja käsitän, miksi en ole ymmärtänyt tämän sävelniekan suuruutta, jonka musiikki on yksistään hänen tekstisanojensa säestystä".
Strindberg siis ymmärsi oopperamusiikkia alkaen Mozartin Don Juanista Lohengriniin saakka – mutta ei sen kauemmaksi; kuitenkin hän oli tavattomasti ihastunut Georges Bizet'n "Carmeniin", josta hän löysi sekä musiikkia että dramaattista toimintaa – vaikk'ei Bizet ollutkaan koskaan kuuluttanut oopperaansa "musiikkidraamaksi".
Tässä välillä kasku Wagnerista ja Alexandre Dumas vanhemmasta, jonka ystävämme Augustus oli kuullut itse A. Dumas nuoremmalta.
Dumas vanhempi pistäytyi kerran ranskalaisella vieraskäynnillä Bayreuthissa Richard Wagnerin luona, jonka hän oli tullut tuntemaan silloin, kun tämä oli Parisissa Meyerbeerin oppilaana. Wagner otti vieraansa vastaan pitkässä, samettisessa yönutussa ja samettibaretissa. Dumas lienee pitänyt tätä huomaavaisuuden puutteena, sillä Wagner huomasi tunnelman hieman noloksi ja pyyteli anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt muuttaa pukua, vaan oli katsonut voivansa ottaa taiteilijatoverin vastaan työpuvussaan.
Dumas pyysi, ettei Wagner unohtaisi vastavierailua, jos hän sattuisi käymään Parisissa.
Joitakin aikoja myöhemmin Wagnerin täytyikin pistäytyä Parisissa järjestämässä Lohengrin-esitystä. Hän muisti lupauksensa ja meni tapaamaan Alexandre Dumas vanhempaa, mutta sai odottaa eteisessä kauan. Dumas päätti kaikessa kiireessä muuttaa pukua, antaakseen Wagnerille pienen opetuksen. Ukko vetäisi jalkaansa mahdottoman suuret ratsastussaappaat, joissa kannukset kilisivät, otti ylleen haarniskan, pisti päähänsä paperikorin ja otti asekokoelmasta kauhean pitkän sapelin ja jykevän väkipyssyn. Näin varustettuna hän sitten saapasteli kovalla tohinalla eteiseen, pelästyttäen pahaa aavistamattoman Wagnerin niin, että tämä oli saada halvauksen. "Älkää pelästykö, Monsieur Wagner, minä vain en ehtinyt muuttaa pukua, vaan otan teidät vastaan taiteilijatoverina 'työpuvussani'. Minulla on nim. parhaillaan tekeillä kirja 'Kolmesta muskettisoturista'!"
Augustuksemme tunsi suurta myötätuntoa "Carmenin" kuolematonta sävelrunoilijaa Georges Bizet'tä kohtaan, mutta se ei liene johtunut mistään "Carmenin" pirteän ja erikoisen musiikin syvällisemmästä ymmärtämisestä, vaan pikemminkin sydämellisestä osanotosta onnettoman säveltäjän järkyttävään kohtaloon. Tämä sai, ehdittyään tuskin täyttää 36 vuotta, melkein nääntyä nälkään omassa syntymäkaupungissaan Parisissa.
Parisi oli Bizet'lle yhtä hirvittävä helvetti kuin konsanaan Strindbergille. Parisilaisyleisö, joka oli tottunut Gounodin "Faustin" ja "Romeon ja Julian" sekä Thomas'n "Mignon'in" y.m.s. tapaisiin makeisiin, ei lainkaan ymmärtänyt Bizet'n henkevämpää ja älykkäämpää musiikkia. Kaiken lisäksi kaikkivaltiaan Gounodin, joka vainusi "Carmenin" säveltäjässä vaarallista kilpailijaa, onnistui sulkea Suuren Oopperan ovet Bizet'ltä ainiaaksi.
Strindbergin mielestä oli myös suorastaan naurettavaa, että niin järkyttävä ooppera kuin "Carmen" tuomittiin ainaisiksi ajoiksi vähemmän arvokkaaseen oopperaluokkaan, jota sanotaan "Koomilliseksi oopperaksi". Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun "Carmen" oli valmistunut (v. 1875), ei melkein suoranaista nälkää kärsinyt Bizet jaksanut enää elää. Hän kuoli maanmiehilleen melkein tuntemattomana.
Vasta kun "Carmen" oli aloittanut voittokulkunsa Saksan kautta läpi Euroopan, alkoi erittäin lievästi musikaalinen Ranska hieroa silmiään, keksien lopulta suurimman oopperasäveltäjänsä, mutta silloin tämä jo makasi haudassa. V. 1905, kun taaskin olin Parisissa – sillä kertaa ilman Strindbergiä – "Carmen" esitettiin tuhannennen kerran, ihastuttava Emma Calvé nimiosassa. Mutta ei edes tätäkään juhlanäytöstä oltu siirretty Suureen Oopperaan, jolla muka on "Kansallisen Musiikkiakatemian" arvo.
Strindberg sanoi ja syystä:
– Pieni murto-osa niistä rahoista, jotka "Carmen"-näytännöt ovat tuottaneet yksistään Parisissa, olisi tehnyt Bizet'stä upporikkaan miehen!
Strindbergin ohimennen tekemää ehdotusta, että pianoni kielet kierrettäisiin umpimähkään mikä tiukemmalle mikä höllemmälle, jotta sitä tietä saataisiin aikaan jotakin uutta musiikissa, olin todella pitänyt puolileikillisenä päähänpistona.
On helppoa niin ollen kuvitella ällistystäni, kun kerran myöhemmin, ollessani käymässä ystäväni Augustin luona, sain tietää hänen julkaisseen, epäilemättä vahingoksi musikaaliselle maineelleen, siihen suuntaan käyvän ehdotuksen, mustalla valkoiselle ja täysin tosissaan, eräässä ranskalaisessa aikakauskirjassa, joka oli hänen pöydällään. [Muistaakseni Revue Bleu'n marraskuun numerossa 1894. Kirjoitus julkaistiin sittemmin myöskin enemmän luetussa Revu des revues'ssä, saman vuoden marraskuun 15 päivänä.]
Strindberg, joka näihin aikoihin pyrki kaikin tavoin tekemään itseänsä tunnetuksi "kaikkiin tieteisiin perehtyneenä monitieteilijänä", halusi ilmeisestikin vaihteen vuoksi loistaa myös keksijänä musiikin alalla.
Kirjoituksen otsake oli: "Sattuma taiteellisessa tuotannossa". Kirjoittaja itse esiintyy siinä runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä ja säveltaiteilijana – jopa "säveltäjänäkin".
Luettuani hänen kirjoituksensa jouduimme ensi kerran aika terävään sananvaihtoon.
– Sinun sijassasi en koskaan, sanoin aluksi, myöntäisi runoilijan ominaisuudessani "loppusoinnun kahlehtivan ajatusta" ja että loppusointujen käyttö muka olisi "inhoittavaa työtä".
– No, eikö loppusointujen hakeminen sitten ole päänvaivaa? Varmasti loppusointu sitoo ja kahlehtii ajatusta!
– Ehkä, jos on vaikea löytää loppusointuja, mutta jos kerran pystyy siihen, kuten esim. nuori Fröding, se päinvastoin kohottaa ajatusta, antaen sille Bellmanin perhossiivet, joita niin syvästi halveksit. "Laulun siivillä" sanoo saksalainenkin.
– Frödingistä puheen ollen, kunnia sille, jolle kunnia tulee. Hän on ilmiö, mutta milloin olet huomannut Bellmanilla mitään muita "ajatuksia" kuin "hei ja kippis?"
– Ehk'ei esimerkkini Frödingistä ja Bellmanista sovi tähän – heitähän parisilaiset eivät tunne – mutta sensijaan he tuntevat Maeterlinck'in, jota tässä ivailet vain sen vuoksi, että hän pistää loppusointuja keskelle suorasanaista. En tahdo väittää sen olevan sitä, mutta kyllä se ainakin haiskahtaa ammattikateudelta.
– Taiteilija, joka pistää teennäisiä loppusointuja keskelle suorasanaista, on kuin sirkusvoimistelija, joka heittelee aivan hyödyttömiä kuperkeikkoja kesken todellisia taitotemppujansa. Kuperkeikat on tarkoitettu paratiisiyleisölle – niin on myös Maeterlinck'in laita.
– Mutta miksi et voinut pitää tuota käsitystä omana tietonasi? Ethän sinä kirjoita paratiisiyleisölle, ja se yleisö, jonka puoleen nyt käännyt, on jo kauan juhlinut juuri Maeterlinck'iä! Hänen näytelmällänsä "L'Intruse" (Kutsumaton vieras), jossa näkymätön kuolon "enkeli" tulee perheen piiriin, on ollut täällä suunnaton menestys jo neljän vuoden ajan. Esim. Mirbeau on "Figarossa" julistanut hänet suorastaan "uudeksi Shakespeareksi"...
– Olkoon vain, kernaasti minun puolestani.
– Sinun puolestasi, niin, mutta pelkäänpä pahoin sinun noilla hyökkäyksilläsi parisilais-yleisön valittuja suosikkeja vastaan itse sulkevan koko kirjallisen maailman ovet – kuten teit Tukholmassakin.
– On toki ero Tukholmalla ja Parisilla. Muuten annan vähitellen palttua koko teatteriyleisölle.
– Eikö ole silloin parempi pitää omana tietonaan sitä, mille kerran kuitenkin antaa palttua? Tässähän annat palttua musiikillekin.
– Kuinka niin? Minähän päinvastoin puhun innokkaasti sen uudestisyntymisen puolesta.
– Ehkä, mutta eipä se oikein tunnu siltä, kun tässä kuittaat itse Beethovenin viidellä kuudella rivillä. Siitä on vain seurauksena, että saat myöskin koko musiikkimaailman vastaasi. Jos uskallat, niin hauku Gounodia, jonka "Faust" todellakin on musikaalista sokerileipurintyötä, mutta me molemmat, sekä sinä että minä, olemme musikaalisesti liian köykäisiä hyppimään Beethovenin nenälle. Minkä vuoksi sinun pitää aina käydä huippujen kimppuun?
– Jos on revittävä maahan vanha, lahonut rakennus, täytyy toki alkaa katon harjasta.
Strindberg oli kuvaillut kirjoituksessaan, kuinka lopullisesti hän oli kyllästynyt Beethovenin "Sonate Pathétique'iin", joka oli "vanha ja väljähtänyt". "Aina vain samaa ja samaa jähmettynyttä, jonka kehittymistä uusiksi soinnuiksi ei voinut toivoakaan".
Kovan onnen kukkuraksi ei August ollut tyytynyt vielä tähänkään Beethovenin aliarvioimiseen, vaan väitti antaneensa jonkin "säveltaiteilijan" soittaa sonaatin – vartavasten "epäviritetyllä" pianolla, jonka kielet oli jännitetty aivan umpimähkään, sekä antoi ymmärtää, että hän oli "nauttinut tavattomasti" mokomasta Beethovenin sonaatin täydellisestä vandalisoimisesta, jonka kautta kappale muka oli "nuortunut" ja "kehittynyt!"
– Varo itseäsi, August! Sinähän uskot henkiin. Kuolleista ei muuta kuin hyvää. Ajattelepas, jos Beethovenin henki kostaisi sinulle ja saisi "vallat" kiertämään musiikkikorvasi ennestäänkin varsin höllässä olevat ruuvit vieläkin enemmän irti, niin ettet lopulta pystyisi erottamaan "Ukko Noakia" "Ach du lieber Augustin'ista!"
– Uskotko sinä, August ärähti, Beethovenin sanoneen musiikin viimeisen sanan?
– Se on toinen asia, siihen voivat vastata ainoastaan jumalat, tai Sibelius, jonka "Tuonelan joutsen" ehkä jo sadan vuoden päästä lentää yli Beethovenin orkesteritekniikan näköpiirin. Mutta sinun "säveltaiteilijasi" (mikäli hän ei ole yksinkertaisesti pelkkä unikuva) aikaansaamalla melulla ei kylläkään ole mitään tekemistä Beethovenin enempää kuin yleensäkään musiikin kanssa. Vaikka tosin, kuten suomalainen sananlasku sanoo, maailmaan kyllä ääntä mahtuu. – Miksi et voinut esittää tätä jonkinlaisena pilana, huvittavana ajatuskokeiluna, etkä suorastaan "tapahtuneena tosiasiana?" Nyt olet vain veistää jyrsinyt musikaalisen – tai paremminkin epämusikaalisen – bumerangin, joka pudota paukahtaa omaan päähäsi, saattaen sinut naurunalaiseksi. Sillä kukaan ihminen ei ota uskoakseen, että olisit saanut minkään valtakunnan "säveltaiteilijan" houkutelluksi moiseen murhayritykseen Beethovenia vastaan.
– Mutta voihan sonaatin soittaa uudella tavalla viritetyllä pianolla. Ei se ole mikään mahdottomuus.
– Ei tietenkään. Mutta voihan yksintein vetää kissaa hännästä ja uskoa keksineensä sen parkunassa "koloratuurilaulun korkeamman muodon", tai voihan lukea Salomonin sananlaskut takaperin ja antaa ihmisten ymmärtää, että ne vasta silloin ilmaisevat syvällisimmän viisauden.
– Ei, mutta sinä et selvästikään pysty käsittämään koko kirjoituksen keskeisintä perusajatusta, jonka tarkoituksena on: uusien muotojen etsiminen – tulevaisuuden taiteen tunnuslause!
– En voi ymmärtää, että vanha täytyisi välttämättä repiä maahan ja lyödä pirstaleiksi uuden vuoksi; tai voidaanko ehkä tämä vanha kyhätä kokoon aikaisempien sivistysmuotojen hylkypaloista? Mutta sellaisen, jolle koko musiikki selvästikin on silkkaa hepreaa, on varottava menemästä syyhymättä saunaan. Varmasti on parempi, että suutari pysyy lestissään ja että jätämme uusien urien aukomisen musiikille...
– Sattuma, Strindberg huudahti keskeyttäen, on useinkin kaikkein tepsivin tekijä uutta suunniteltaessa.
– En tahdo vähäksyä sattuman merkitystä semmoisenaan, mutta ei sen silti tarvitse olla mikään yleislääke. Joka tapauksessa osoitat liiankin selvästi puhuvasi musiikkikysymyksistä kuin sokea väreistä.
– Mitenkä niin?
– Aivan varmasti. Ethän tunnu ottavan huomioon edes, mikä ero on pianolla, jossa joka äänellä on oma kielensä, joka ei muutu muuten kuin jos sen ruuvia kierretään, ja kitaralla, jossa jokainen kieli antaa uuden äänen, kun vain siirtää sormia ylöspäin tai alaspäin.
Nyt August alkoi käydä kärsimättömäksi, sanoen, etten muka viitsinyt vaivautua ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta minä toruin häntä kovasti:
– Sekamelskaa, parahin Augustus – suo anteeksi suorat sanani! Anna olla kirjoittamatta musiikin uudestisyntymisestä, sillä voin vakuuttaa, että itse olisit ensimmäinen pötkimään pakoon kuin henkesi hädässä, jos vain joutuisit kuulemaan mokomaa kaleidoskooppiposetiivia puolenkaan penikulman päästä!
Mutta August ei uskonut sitä. Hänen käsityksensä mukaan musiikki pyrki hinnasta mistä tahansa "uudestisyntymistään" kohti!
Joskin Strindbergin sävelkorva oli heikosti kehittynyt – hän ei esim. laulanut koskaan, mutta vihelteli epäpuhtaasti – hänen fyysilliset korvansa sitävastoin olivat äärimmäisen herkät. Eräänäkin kauniina päivänä hän väitti kuulleensa käen kukkuvan keskellä Parisia, ja uskoi aivan varmasti korviensa käyneen niin herkiksi, että ne saattoivat tajuta ääniä, jotka kuuluivat niin kaukaa kuin Meudon'in metsästä (!).
Meudon on Parisin lähistöllä, yli 10 km:n päässä siitä kadusta, jonka varrella August asui. Ilmiö tuntuu siis suorastaan mahdottomalta, mutta selittäkäämme se sentään.
Virallisen tilaston mukaan oli Parisissa niihin aikoihin yli 100,000 saksalaista, erilaisten ammattien harjoittajia, joukossa paljon elsass-lotrinkilaisia oluttehtailijoita. Saksalaiset pitävät paljon schwarzwaldilaisista seinäkelloistaan, joiden lyöntilaitteessa on, kuten tunnettua, kukkuva käki, joka ilmoittaa jokaisen täyden tunnin. Keinotekoisen käen kukkuminen muistuttaa suuresti elävän käen kukahduksia, joten Strindbergin korviin osunut ääni oli luonnollisestikin peräisin – jostakin lähiseudun elsassilaisesta olutkellarista!
Hän ei oikein pitänyt tästä selityksestä – mutta vaikeaa lienee keksiä muutakaan.
Että Strindbergillä oli väliin kuulo-harhoja, sekä että hän kuuli ääniä kuin "Orleansin neitsyt", siitä ei liene epäilystäkään.
Eräällä toisella kerralla hän nimittäin kertoi löytäneensä sellaisen paikan Versailles'ista, jossa kummitteli jonkinlainen "kaiku". Siellä nimittäin voi muka kuulla kaikki mitä Parisissa juoruttiin; samasta asiasta hän laati kirjoituksenkin "Revue Bleue"-aikakauskirjaan.
Parisista on Versailles'iin matkaa yli kymmenen kilometriä – – –
IV
ELÄMÄN JA KUOLEMAN KELLO
August Strindberg esittää edellisessä luvussa puheena olleessa kirjoituksessaan "Sattuma taiteellisessa luomistyössä" myös käsityksen kuvanveistosta.
Hän sanoo eräänä päivänä tunteneensa halua muovailla savesta "antiikin tapaan" 9-vuotisen pojan, joka rukoilee käsivarret ojennettuina. Mutta tyytymättömänä aikaansaannokseensa hän "epätoivon puuskassa" antaa syntyneelle kuvalle aika tillikan ylhäältäpäin, ja katso, kuva painaa polvensa yhteen, sen käsivarret taipuvat alaspäin, tukka muuttuu "skotlantilaiseksi baretiksi", ja pää painuu syvälle hartioiden väliin.
Ja kuin ihmeen kautta kuvanveistäjä August havaitsee vasta nyt luoneensa ihmeteoksen. Nyt vasta poika on niin lopen masentuneen näköinen, että hänellä tuntuu todellakin olevan syytä huutaa taivaan valtoja avukseen.
Tästä kokeilusta johtuen Strindberg sitten lienee esittänyt ystäviensä kuvanveistotyöhuoneissa teoriansa uudesta "automaattisesta taiteesta".
Kun en ollut oikein selvillä, tarkoittiko August täyttä totta tuolla "automaattisella" kuvanveistotaiteellaan, vai oliko se vain pilaa, päätin ottaa asian puheeksi heti kun saisin siihen tilaisuuden. Se tarjoutuikin aivan itsestään muovaillessani Beethovenin kuolinnaamion mukaan suurmestarin rintakuvaa ystävänlahjaksi Jean Sibeliukselle.
Strindberg havaitsi Beethovenini "tuimannäköiseksi, mutta kauniiksi kuin huuhkaja".
– Etkö usko, kysyin silloin, että läimäyttämällä häntä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle korvalle voisin muuttaa hänen tyypillisen lyhytkalloisen suomalais-naamansa ylimysmäiseksi, pitkäkalloiseksi germaanin pääksi?
Strindbergillä oli heti vastauksensa valmiina.
– Olisihan se todellakin "iskevä todistus" rappeutuneiden "rotujen" synnystä. Itse olen kuullut Ranskan talonpoikaisväestön parissa kivenkovaan väitettävän, että melkein kaikki kätilöt ja apumuijat painelevat ja litistelevät vastasyntyneiden kalloa, saadakseen näille "kauniin päänmuodon" ja luodakseen kauniita, soikeita kasvoja. Myöskin Hippokrates kertoo avaarien puristaneen vastasyntyneiden lasten pään kahden laudanpalasen väliin, ja meidän päiviemme litteäpääintiaanit tekevät vielä tänäkin päivänä samoin. Mitä se on muuta kuin automaattista kuvanveistoa elollisesta aineesta?
– Tarkoitat ehkä, ettei pitkäkalloisten rotukysymys riipu niinkään suuressa määrin luonnollisesta valinnasta, ilmastosta ja ravinnon vaikutuksesta, kuin muinaisten napamuijien kallotaiteilun atavistisesta periytymisestä?
– Miksikäs ei, Strindberg tuumi siihen. Joka tapauksessa lienee vaikeaa todistaa väitettä vääräksikään. Otaksupas, että joku olisi puristanut epäjumalasi Beethovenin kalloa kohta hänen synnyttyään; silloin hänestä ehkä olisi tullut "ylhäisemmän" näköinen, mutta ehkäpä IX sinfonia, johon olet niin hullautunut, olisi silloin jäänyt kirjoittamatta.
– Älä sano niin! Joissakin tapauksissa moiset korvapuustit ja painovirheet, joiden puolesta niin kiivailet, saavat aikaan aivan päinvastaista. Tunnen erään henkilön, josta sanottiin, että hänellä oli ollut jo kauan, ylioppilasajoista saakka, muutamia ruuveja irti. Hän joutui "deekikselle", eikä lopulta enää kyennyt pitämään itsestään huolta. Kun nyt oikeusviranomaiset aikoivat ottaa hänet haltuunsa, hän säikähti niin pahanpäiväisesti, että hyppäsi kadulle ensikerroksen ikkunasta, tullen maahan päälaelleen! Mutta sensijaan, että olisi taittanut niskansa, hänen "pässinpäässään" tapahtui tärähdyksen vaikutuksesta sellainen muutos, että hänestä tuli – viisas!
– Mistä tiedät, että hänestä tuli viisas?
– Hän rupesi heti keinottelemaan osakkeilla, ja nyt hänellä on jo pieni omaisuus.
– Sepä hittoa, Strindberg tuumi; niin, hän oli totisesti "viisaampi" kuin meistä kumpikaan.
Mutta palataksemme kuvanveistoon, niin se tapa, jolla tämän kirjoittaja oli tullut Parisissa kuvanveistäjäksi, puhalsi kyllä suoraan Strindbergin purjeisiin, mitä tulee hänen teorioihinsa sattuman merkityksestä taiteilijoiden tuotannossa.
August, jonka piti tietää kaikki taivaan ja maan välillä, kysäisi kerran, miten se oikein oli tapahtunut.
– Veli Wille Wallgren teki sen kerran yksinkertaisesti kädenkäänteessä.
– Kuinka hän voi...?
– Ensiksikin oman esimerkkinsä voimalla; ja tiedäthän myöskin, että suomalaiset osaavat noitua.
– Heitä jo tuo hupsutteleminen, Suomalaispiru; olisi todellakin hauskaa saada tietää, miten sinunlaisestasi saattoi tulla kuvanveistäjä, sillä olen itsekin ajatellut ruveta muovailemaan.
– No niin. 22-vuotiaana tulin tänne Parisiin, eikä ohjelmaa ollut miehellä muuta kuin katsella ympärilleen. Olinhan muka valtion "taidemaalausstipendiaatti". Pistäysin sitten Wille Wallgrenin luona hänen ateljeessaan. Istuin siellä korkealla jakkaralla, heilutellen koipia joutessani.
Silloin Wille otti äkkiä suuren kimpaleen märkää savea ja iski, mäiskäytti sen jakkaraan, niin että sitä räiskyi hienoille housuilleni. "Ala muovailla, senkin...! Ei täällä Parisissa saa tollottaa suu auki". Kas siinä taikasana – enempää ei ollut tarpeenkaan. Aloin vatkata savea, ja katso, siitä syntyi ensin joutsen.
"Katsos pahusta", Wille tuumi. "Tiedätkös, sinusta voi tulla savikukko, kuten Walter Runeberg nimittää meitä nuorempia".
– Mitä tarkoitat?
"Sinusta voi tulla kuvanveistäjä!"
– Onko se sinusta, kysäisin vähän ihmeissäni, enemmän kuin taidemaalari?
"Ehkä. Ainakin se on jotakin muuta, sillä täällä pitää tehdä työtä. Useimmat ranskalaiset taiteilijat nousevat kuudelta ja ahertavat kuin muurahaiset, kunnes ilta alkaa pimetä, jotavastoin useimmat pohjoismaalaiset taiteilijat näyttävät uskovan, että on taiteilijamaista vetelehtiä joutilaana tai istua ulkona juomassa. Kyllä sinusta voi tulla kuvanveistäjä, jos opit tekemään työtä minun laillani".
Niin Wille. No, olkoon menneeksi, tuumin puolestani, ja puristin joutsenen kasaan. Sitten muutin möhkäleen pieneksi hautamuistomerkiksi. Kaivoin savimöhkäleeseen pienen komeron, jonne asetin pienen, surevaa naista esittävän vartalokuvan.
"Hitto olkoon, kyllä sinusta voi tulla kuvanveistäjä", Wille sanoi taaskin. "Eikö tämä olekin hauskempaa kuin tuo joutava koipien riiputtaminen?"
– Tottahan toki!
Tein sisukkaan päätöksen, ja 5 kuukautta myöhemmin esiinnyin ensi kerran kuvanveistäjänä Parisin Salon Rose Croise'issa. Sitten Suuressa salongissa.
– Etkö todellakaan ollut harrastanut kuvanveistoa aikaisemmin tai saanut ainakin opetusta? kysyi nyt Strindberg.
– En tuntiakaan, mutta kuitenkin minulla on nyt kaksi kultamitalia veistoksistani, mutta ainoastaan yksi "kullattu hopeamitali" maalarin ominaisuudessani.
– Tiedätkö, mitä se merkitsee? August kysäisi, mahdollisesti hieman veitikkamaisen näköisenä, niin että odotin saavani kuulla jonkin aivan erikoisen sukkeluuden. Niin, se merkitsee, että esi-isäsi olivat apinoita, joten sinulle ei ollut ihme eikä mikään noin vain ilman muuta apinoida Wille Wallgrenia.
– Miksikäs ei, en ole milloinkaan väittänytkään, että esi-isäni olisivat olleet langenneita enkeleitä. Mutta se voi myöskin merkitä sitä, ettei kuvanveistotaide ole ensinkään vaikeaa.
– Kuinka voit todistaa sen?
– Yksinkertaisesti siten, että Divina Paillard, joka ei myöskään ennen tänne tuloaan ollut koskenut sormellaankaan ainoaankaan kuvanveistotyöhön, on jäljentänyt tuon komerossa olevan pikku naisvartalon, hakaten sen hiekkakiveen.
– Se osoittaa korkeintaan, että Ranskan kansa, johon sinun Divinasi kuuluu, on taiteellisesti lahjakasta kansaa – mutta ei silti tee tyhjäksi sitä väitettä, että kaikki taide on vaikeaa.
– Ei suinkaan, Divina Paillard on, kuten tiedät, kotoisin Normandiasta, joten hänen esi-isänsä ovat yhtä hyvin voineet olla viikinkejä kuin ranskalaisia. Divinan tekemän jäljennöksen ei tarvitse suinkaan todistaa, että Ranskan kansalla olisi erikoisia taipumuksia kuvanveistoon. Se on selvästikin synnynnäistä kaikille kansoille, koska kerran luonnonkansatkin tekevät itselleen jumalankuvia kivistä tai puupökkelöistä.
Strindberg myönsi kuvien muovailemisen olevan yleisinhimillistä.
Taiteellisesta perintätavasta puheen ollen suomalaiset ovat, kuten tunnettua, pikemminkin luonnon- kuin "sivistyskansa". Alussahan kaikki Suomen kuvanveistäjät läksivät ruotsiapuhuvan säätyläisluokan riveistä. Walter Runeberg, Wallgren, Stigell, Wickström j.n.e. eivät ole kansatieteellisiä suomalaisia. Niin, professori C.G. Estlander, Suomen ensimmäinen esteetikko, oli vielä sitä mieltä, että voidakseen tulla taiteilijaksi täytyi olla vähintään ylioppilas. Ja suomea puhuvat suomalaiset, jotka tulivat suoraan auran kurjesta tai metsästä, eivät muka mitenkään voineet tulla kysymykseen taiteilijoina ja avustuksen saannissa. Senvuoksi annettiinkin ensimmäisen suomalaisen, joka uskalsi ryhtyä kuvanveistäjäksi, Johannes Takasen, köyhän talonpojan pojan Viipurin puolesta, melkeinpä kuolla nälkään Roomassa. Mitä Takasesta olisi voinut tulla, jos hänelle olisi osoitettu täyttä ymmärtämystä ja jos hänen olisi suotu elää, voi kuvitella mielessään, kun katselee hänen esikoistyötään "Ainoa". Kuinka perinpohjin ne muuten ovat iskeneet kirveensä kiveen, jotka ovat vähäksyneet suomeapuhuvien suomalaisten ruumiillista ja henkistä sivistyskykyisyyttä, se on käynyt yhä selvemmin näkyviin esim. juuri kuvanveistotaiteen ja urheilun kilpakentällä.
Homeroksensa on Suomella jo ollut: Elias Lönnrotin Kalevala voittanee monessa suhteessa sekä Iliaan että Odysseian. Aiskylosta vastaamassa Suomella on Aleksis Kivi, joka ei saavuttanut aikalaistensa ymmärtämystä, mutta jonka teokset nykyisin ovat herättäneet saksan ja ranskan kielelle käännettyinä Euroopan huomiota! Hellaalla oli yksi ainoa maratonjuoksija, joka päällepäätteeksi heitti leikissä henkensä, mutta Kalevalan kansalla on jo kolme maratonmestaria, puhumattakaan Paavo Nurmesta ja kokonaisesta liudasta eri urheiluhaarojen maailmanmestareita.
Kas siinä Suomen kasvavalle kuvanveistäjäpolvelle malleja, joista tuskin Feidiaskaan on voinut edes uneksia. Ja tämän tyytyessä pehmeään marmoriin Väinö Aaltonen tovereineen käy käsiksi maailman kovimpaan graniittiin, joka on murrettu itse alkuvuoresta!
Vieläpä Suomen vapaussotakin, jolloin kourallinen harjaantumattomia talonpoikaisnuorukaisia ajoi maasta satatuhantisen ryssäläisarmeijan, joka hampaisiin saakka aseistettuna piti koko maata hallussaan Torniota myöten, muistuttaa aika paljon Hellaan ja Persian yhteenotosta.
Mikäli ei kovanonnen kieltolaki, venäläisen väkivaltalainsäädännön viimeinen jäännös, vielä syökse maatamme ruumiilliseen, henkiseen ja – taloudelliseen häviöön, Suomen kansa käy suurta, kunniakasta tulevaisuutta kohden! Se on vakaumukseni ja minä iloitsen uskoni vahvuudessa!
Tämän kirjoittajan puuhaillessa iltaisin kuvanveistotyössä (päivisin maalailin, niin kauan kuin oli tarpeeksi valoisaa), Strindberg oli usein apunani sekä sanoin että töin. Ja hänestä oli kovin hupaista saada "tonkia savea".
Keväällä 1894, jolloin Strindberg vielä antoi vierailunäytäntöjä "Antibarbaruksena" itävaltalaisessa avioliittodraamassaan, jonka oli määrä sittemmin kehittyä täydelliseksi Faust-seikkailuksi, olin asettanut Mars-kentän suuressa salongissa näytteille kirkonkellon mallin. Kun tämä kello oli saman vuoden syksynä valettavana pronssiin, oli August Strindberg saapunut Parisiin, ja hänestä oli tullut tervetullut, vakituinen vieras työhuoneessani. Kun malli oli käytännöllisistä syistä, jotta se olisi voitu valaa metalliin, muovailtava uudelleen märkään saveen, niin sekä Divina Paillard että Strindberg olivat avullisina tässä uudestaan luomisessa, jopa siinä määrin, että tuo uudestaan syntynyt savikello oli, kuinka sanoisinkaan, meidän kaikkien kolmen henkistä omaisuutta.
Tekijän "kirkonkellokiihkoa" Strindberg piti atavistisena perintönä esi-isiltä, kuultuaan näiden olleen kirkkoherroina samassa Merikarvian pitäjässä isästä poikaan, niin kauan kuin kirkonkirjat ulottuvat ajassa taaksepäin.
Tämä kirkonkelloharrastukseni johtunee sentään pikemminkin aikaisimmassa nuoruudessa sekä kasvatuksen kautta saaduista vaikutteista. Olen nim. syntynyt vastapäätä Helsingin venäläistä tuomiokirkkoa. Ensimmäinen vastasyntyneen korviin ulkomaailmasta kantautuva ääni – tai melu – on senvuoksi pakostakin ollut "Uspenskin katedraalin" kellojen soitto, joka käy barbaarisen asteikon mukaan, alkaen aivan pienten kellojen kilkatuksella. Kun suurin ryssänkello alkaa pompottaa, silloin kaikki sen kaupunginosan ikkunat tärisevät. Ja tuo kilkatus ja pompotus lienee syöpynyt pojan veriin.
Se näkyi jo hänen viettäessään yhdeksänvuotisena nulikkana kesälomaansa Orismalan tehtaalla sukulaisissa. Patruuna oli innokas maallikkosaarnaaja, joka oli rakennuttanut itselleen pienen kirkon; sen tapulissa poika vietti enimmät aikansa. Pienokainen oli kylläkin saanut kuulla senkin seitsemän kertaa, että kirkonkello oli havaintoesine opetukselle "katsoa saa, mutta ei kajota". Mutta pian luonto vei voiton kaikista hyvistä opetuksista, ja niinpä hän eräänä kauniina päivänä äityi soittamaan suurta kelloa oikein paremmanpuoleisesti.
Koko työväki porhalsi tehtaista pihalle. Väkivasara seisahtui. Kaikki luulivat tulen päässeen irti.
Selkään tuli kyllä, mutta se ei estänyt kelloa käymästä entistä rakkaammaksi.
Sittemmin hän sai Saksassa koulunpenkillä oppia Schillerin runosta "Laulu kellosta", kuinka suuri kello valetaan. Mikä olikaan siis sen luonnollisempaa, kuin että päähäni pälkähti ateljeessani Parisissa tehdä kirkonkellon malli.
Kun tämä valmistamani "Elämän ja kuoleman kello" oli koristettu kohokuvilla, jotka esittävät ihmisen elämää kehdosta hautaan saakka ja joiden yläpuolella kiersi seppeleenä enkelikuvioita, se lähetettiin Marskentän salongissa veistokuvaosastoon, jossa se olisi mahdollisesti voinut hukkua veistosten monituhantiseen joukkoon. Yllätys oli niin ollen yhtä suuri kuin miellyttäväkin, kun kuulin kellon siirretyn "sovelletun taiteen" osastoon, vieläpä saaneen siellä kunniapaikan vihreiden laakerien keskellä.
Vieläkin yllättävämmältä tuntui se, että kello, joka sentään oli aivan itseoppineen miehen käsialaa, sai suopeita mainintoja ja arvosteluja viidessätoista suuressa parisilaisessa sanomalehdessä (pienemmistä ei välitetä paljoakaan), vieläpä se mainittiin sovelletun taiteen ensimmäisten tuotteiden joukossa. "Taide-esineistä mainitsemme ennen muita mainion 'Elämän ja kuoleman kellon', jonka tekijä on Monsieur Wetterhoff-Asp", jne.
Moista tunnustusta ei itseoppinut kuvanveistäjä ollut osannut uneksiakaan, mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että kello herätti samanlaista huomiota myöskin Saksassa, jossa siihen aikaan seurattiin hyvin tarkkaan kaikkea, mitä tapahtui Parisin salongeissa. Kun sain käsiini saksalaisia sanomalehtiä, huomasin mm. tri Paul Goldmannin kirjoittaneen Parisin-kirjeessään "Frankfurter Zeitungissa" kokonaisen kappaleen "Elämän ja kuoleman kellosta", jota hän vertasi Schillerin "Lauluun kellosta" seuraavaan tapaan:
"Se on kuin 'Laulu kellosta', jonka kello itse kertoo mukaansatempaavin kohokuvin, laulaen ihmiselämää kehdosta hautaan saakka; ja saattaa nähdä, niin, saattaa todellakin aivan nähdä, kuinka elämä lakkaa – siinä, missä viimeinen enkeli soittaa haudalla".
Berlinistä tekijä sai jonkin ajan kuluttua kirjeen arkkitehti, prof. Griesbachilta, jossa tämä ilmoitti käyneensä Parisin Salongissa ja nähneensä siellä kellon, jota hän pyysi malliksi vastarakennettuun Frankfurt am Mainin "Petrikirkkoon".
Eräänä päivänä, tekijän sattumalta pistäytyessä salongissa, hän huomasi Parisin englantilais-amerikkalaisen siirtokunnan koristaneen kellon laakerein sekä liittäneen siihen käsinkirjoitetun adressin "Elämän ja kuoleman kellon mestarille" sekä jäljennöksen Thomas Mooren runosta "Iltakellot".
Lienee näin ollen anteeksiannettavaa, että tämän kirjoittaja nuoruuden huimapäisyydessä alkoi vähitellen uskoa olevansa mahdottoman kuuluisa kellomestari, vaatien jäljentämisoikeudesta sellaisen hinnan, että Berlinin professori oitis jätti koko asian sikseen. Sen sijaan sain syyspuolella kirjeen Suomen Senaatin Kirkollisasiaintoimituskunnan silloiselta päälliköltä, vapaaherra Y.S. Yrjö-Koskiselta, jossa tämä ilmoitti, että Viipuriin rakennettiin parastaikaa uutta kirkkoa, ja että jos kello, jota hän oli kuullut kehuttavan, valettaisiin pronssiin, hän tekisi voitavansa saadakseen sen sijoitetuksi.
Nyt siis asia tuntui olevan selvä, ja siitä ilosta, että kello joutuisi kotimaahan, kirjoitin runonkin, joka oli määrä kaivertaa sen tyhjään alareunaan.
Valter Runeberg, joka itse oli sekä kuvanveistäjä että – kaikessa hiljaisuudessa – myöskin runoilija, piti paljon näistä säkeistä; tuumipa kovin arvosteleva August Strindbergin niiden kylläkin puolustavan paikkaansa pitkin kellon alareunaa kulkevana koristeellisena kohokuvakoristeena. Sitävastoin hän varoitti minua moisesta kevytmielisestä herkkäuskoisuudesta, että menisin, luottaen Kirkollisasiaintoimituskunnan päällikön yksityiskirjeeseen, upottamaan yritykseen niin suuren pääoman, jonka kellon valaminen pronssiin nielisi.
Kustannusarvion mukaan valaminen olisi tullut maksamaan 35,000 frangia, ja koko laitos tulisi painamaan teräksestä sorvattuine kielineen 1,250 kiloa; kellossa tulisi olemaan 78 % vaskea ja 22 % tinaa. Mutta kun isäni lupautui rahoittamaan yrityksen, niin työ pantiin heti alulle. Kun valumestari väitti, että alkuperäisen mallin kohokuviot olivat aivan liian korkeat, niin että ne vaikuttaisivat haitallisesti kellon ääneen – ne saisivat olla vain ikäänkuin henkäisyjä metallin pintaan – oli koko malli tehtävä uudelleen alusta alkaen. Tässä työssä sitten ystäväni August oli usein mukana, ja hän oli ilmeisesti ihastuksissaan saadessaan "tonkia kuvia esiin savesta".
Kun tekijä oli epätietoinen, miten "kuoleman enkeli" olisi lopulta esitettävä, August tarjoutui koetteeksi tekemään sen kokonaisuudessaan. Hän sanoi katsoneensa kuolemaa niin usein silmästä silmään, että hän muka tiesi tarkalleen, miltä tämä haamu näytti, lisäten vielä: "Voithan itse muovailla sen uudestaan, jos niin tarvitaan". Onneksi minulla oli sen verran älyä, että varoin mestaroimasta häntä, joten kuolema sai jäädä sellaiseksi, jollaiseksi Strindberg sen teki.
Kellon valaminen monsieur Gruet nuoremman pronssivalimossa Chantilly-avenyyn varrella muodostui mielenkiintoiseksi ja juhlalliseksi tilaisuudeksi, jossa Strindberg, Divina Paillard ja tekijä itse tietystikin olivat saapuvilla. Tuo raskas rumilus kuljetettiin sitten tavattomin kustannuksin kotiin Suomeen, jossa myöhemmin kävi ilmi, että Strindbergin varoitus olla liiaksi luottamatta Kirkollisasiaintoimituskunnan päällikön sanoihin oli täysin aiheellinen. Ukko Yrjö-Koskinen kuoli, ja Viipurin seurakunta osti kirkkoonsa Saksasta halpahintaisen valuteräskellon, jonka räikeä ääni ei tee Viipurissa oleskelua miellyttävämmäksi ainoallekaan herkkäkorvaiselle henkilölle. Kello on nykyisin Suomen valtion kokoelmissa Ateneumissa.
"Elämän ja kuoleman kellossa" oleva Strindbergin itsensä muovailema kuolon enkeli täyttäisi mahdollisesti hienotunteisen tehtävän vanhan ystäväni omalla haudalla. Liekö koskaan mikään kuvanveistotyö ollut niin tuon "suurkiusaajan" sydäntä lähellä kuin tämä "meidän kellomme", joka oli monien, pitkien iltahetkien yhteisen käsityön tulos.
August Strindbergin osoittamasta mielenkiinnosta kuvanveistoa ja kuvanveistäjiä kohtaan olisi vielä paljonkin kerrottavaa, mutta se veisi liian pitkälle.
Yleensä hän ei antanut suurtakaan tunnustusta Ranskan silloisen kuvanveistotaiteen "irstaalle ja typerälle alastomien naisruumiiden palvonnalle", jonka tuotteet à la "Lumikello" hukuttavat salongit tulvaansa vuodesta vuoteen.
Onkin suuressa määrin ystäväni Augustin ansio, ettei tämän kirjoittaja ryhtynyt, kellon valmistuttua, harrastamaan tätä parisilaisten kuvanveistäjien erikoisalaa. Kehoituksia siihen suuntaan ei suinkaan puuttunut. Jo käydessäni tapaamassa ranskalaista ystävääni ja suojelijaani, tunnettua kuvanveistäjää Falquières'iä hänen ateljeessaan, olin saanut häneltä lupauksen, että hän avustaisi minua sekä sanoin että töin, mikäli haluaisin tarttua mainituntyyliseen, "todelliseen" veistostyöhön. Falquières veisti nimittäin paraillaan käyntini aikana marmoriin tunnettua tanssijatarta Cleo de Merode'ia. Mutta August huomautti, että oli hyödytöntä yrittää kilpailla ranskalaisten kanssa sillä alalla, ihmetellen myöskin, että niin huomattu taiteilija viitsi ruveta ikuistuttamaan tuota kureliivien kerrassaan pilaamaa ruumista.
Senvuoksi aloittelin kuvanveisto-iltoinani Elias Lönnrotin muistopatsaan ennakkotöitä, jotka eivät kuitenkaan huvittaneet Strindbergiä läheskään samassa määrin kuin "meidän kellomme". Kuitenkin hän oli innostunut erääseen "sivukuvioon, laulunjumala Väinämöiseen, joka hänestä satumaisen yksinkertaisessa monumenttaalisuudessaan" vastasi kuvanveistoksena montakin naiskuvien veistäjien tusinatuotetta.
V
STRINDBERGIN NAISET
Joka luulee löytävänsä tästä luvusta juorukertomuksia, samantapaisia kuin "Napoleon ja naiset", erehtyy perinpohjin.
Strindbergistä ja naisista on jo kirjoitettu vaikka kuinka paljon, eikä hänen oma osuutensa ole siinä suinkaan pienin – samoin kuin myöskin hänen naisvihastaan.
Seurustellessani maailmankuulun "naisvihaajan" kanssa tulin piankin vakuutetuksi siitä, että 75 % hänen naisvihastaan oli kirjallista tendenssiä, eivätkä loputkaan 25 % juuri muuta kuin jonkinlaista kateutta kirjoittelemista harrastavia naisia kohtaan ylipäänsä ja ammattimaisia "sinisukkia" kohtaan erikoisesti. Mutta yhtäkaikki kertomus Strindbergin parisilaisnaisista ansaitsee oman lukunsa.
Sanokaamme oitis, ettei tässä luvussa tarkoiteta myöskään tuota kelpo madame Charlotte N. N:ää, joka oli kypsyneen iän saavuttanut ravintolanemäntä ja kaikin puolin kunnioitettava leski, ja jonka luona veljemme Augustus asui useaan toviin. Vaikka tämä oli kyllä aikalailla ihastunut "tuohon Monsieur Sttäingbeeriin".
Strindberg oli palannut joltakin salaperäiseltä käynniltään Versailles'ista. Eräänä iltana (muistaakseni syyskuun alussa, koska oli parhaillaan Champagne'in viinivuorten herkkujen, lihavien etanoiden aika,) strassburgilainen veljeni sukelsihe esiin Parisissa. Päätin silloin pyytää hänet sekä August Strindbergin syömään paistettuja etanoita, joita "valon kaupungissa" pidetään harvinaisena herkkuna ja jotka todella ovatkin sitä. Juomaksi valkoviini. Varsinkin ne herkkuisat nilviäiset, jotka siro, pähkinänkokoinen näkinkuori selässään kiipeilevät Bourgogne'in viiniköynnöksissä, ovat erikoisen haluttuja. Niitä pidetään niin suuressa arvossa, että kaikkia etanoita, erotuksetta, nimitetään ravintoloiden ruokalistoilla "Escargots de Bourgogne" (Bourgogne-etanoita), olivatpa ne peräisin Bordeaux'sta tai Batignolles'ista.
Menimme siis Café de Versailles'iin n.s. "vihreällä tunnilla", 1/2 6 – 1/2 7 välillä, toivoen tapaavamme siellä kunnioitetun veljemme absinttilasin ääressä. Emmekä erehtyneetkään.
Siellä Strindberg istui uskollisesti tavallisella paikallaan "luonnon helmassa", laakeripuiden isojen, vihreäksi maalattujen sammioiden keskellä, pää pistettynä suuren sanomalehden sisään, aivan kuin Afrikan kamelikurki kätkee päänsä pensaaseen, päästäkseen kuulemasta Victoria-putousten hurjaa pauhua.
– ... palvelijasi, August! Tervetuloa taas Parisiin!
Strindberg kömpi esiin sanomalehtilinnoituksestaan ja tervehti ystävällisesti, vaikkakin häntä oli häiritty.
– Tuletko mukaan ja suot minulle sen ilon, että maistat kanssamme vuodenajan viime uutuuksia? Mutta mennään oitis sisään, täällä ulkona on hiukan viileää näin auringonlaskun jälkeen!
– Ei, kiitos vain, mutta en voi kärsiä ruuanhajua.
– Miksi niin?
– Ruoka inhoittaa ja tympäisee minua, en ole voinut syödä pariin päivään, olen vain tupakoinut ja juonut kahvia.
– Siinäpä taitaa ollakin koko syy: olet savustanut ruokahalun ulos itsestäsi. Tule nyt kaikin mokomin mukaan! Tämä on Thoren viimeinen ilta Parisissa, sillä hän aikoo porhaltaa aamujunassa takaisin Strassburgiin.
Strindberg jätti kuin jättikin sanomalehtikasansa oman onnensa nojaan ja tuli mukaamme yksityishuoneeseen, jossa ei tarvinnut pelätä noita raakalaisia ja raivopäitä, jotka tulevat Viinimaahan lappamaan kurkkuunsa tulikivellä sekoitettua skotlantilaista paloviinaa.
Strindberg oli tyytyväinen paikanmuutokseen, mutta etanoita hän ei kuitenkaan aikonut sinä ilmoisna ikänä pistää suuhunsa, ei keitettyinä enempää kuin voissa paistettuinakaan. Hän tuumi, että jos kerran lähtee syömään, niin on saatava myöskin oikeaa laillista ruokaa, jotta ruumis tietää jotakin saaneensa. Jos kerran syödään etanoita, niin yhtä hyvin sammakoitakin...
– Niin! Sehän käy kyllä päinsä! Eihän toinen estä toista!
– Sinusta on nähtävästi tullut kaikkiruokainen kuin ranskalainen herkkusuu ainakin.
– Niin, on todellakin surullista, puuttui puheeseen Thore, jonka omatkaan korvantaukset eivät vielä olleet kunnolla ehtineet kuivua, kuinka turmeltunutta nykyajan nuoriso on. Strassburgissa syömme esim. halukkaasti kuuluisia strassburginmakkaroita, ja niiden hieno, kemiallisesti puhdistettu rasva saadaan lihavista, valkoisista ruumismadoista, joita viljellään katosta riippuvissa hevosenraadoissa.
– Hyi h–o! Strindberg huudahti kauhuissaan. Ja minä kun olin niin ihastunut mokomiin inhottavuuksiin! Syökää te mitä vain – vaikka onkilieroja, – itse tyydyn pysyttelemään sivustakatsojana.
Saimme sitten kiihkeästi odottamamme etanat, jotka olivat paistetut käristetyssä voissa ja katselivat näkinkuoristaan hakatun persiljan ja sipulin seasta.
(Anteeksi, arvoisa lukija, mutta "Rübezahl-jättiläiselle tulee vieläkin vesi suuhun", kun kirjoitan tätä 36 vuotta myöhemmin.)
Olin tilannut Strindbergille espanjalaisen meloonin, tuollaisen keltaisen, soikean, jonka hän pisti halukkaasti poskeensa. Sitten siirryimme kaikin kolmin hedelmiin, päärynän, omeniin, aprikooseihin, persikkoihin ja pähkinöihin – madeiran kera.
Strindberg, jonka monisärmäisen sielun pohjalla piili pienoinen annos saarnaavaa koulumestaria ja joka ei myöskään ollut kemiallisesti puhdas siitä pikku turhamaisuudesta, että hän tahtoi näyttää "oppineelta", alkoi pitää meille kasvitieteellistä esitelmää kaikista näistä "sivistyksen hedelmistä".
Miksi Linné oli antanut pähkinäpensaalle nimeksi "Juglans", sitä en enää muista. Mutta että pähkinöiden vihreä hedelmävaippa värjää tuoreena sormet mustiksi (minkä muuten opin jo koulupoikana Saksassa tietämään omasta, katkerasta kokemuksesta), se johtui, esitelmästä päättäen, siitä seikasta, että se sisältää parkkihappoa, rautaa, sinihappoa ja – ties mitä kaikkea!
Totisena kuin vanha opettaja ainakin hän tutkisteli myöskin Thorea hänen sangen omalaatuisessa tieteessään. Pojasta piti nimittäin lähitulevaisuudessa tehtämän yksi Saksan ensimmäisiä "valtiotieteiden tohtoreita". Tämä oli uuden uutukainen oppiaine, jolle oli äskettäin perustettu oma oppituoli Strassburgin yliopistoon. Siihen kuului kansainvälisen oikeuden lisäksi myöskin kauppaoikeus, kansantalous, finanssioppi, pankkilaitos y.m.s. Hän oli jo kirjoittanut väitöskirjansa [kirja julkaistiin sittemmin nimellä "Die Geschichte des finnländischen Bank- und Münzwesens" (Suomen pankki- ja rahalaitoksen historia) von Dr. Th. W-Asp, Strassburg 1898], mutta hän oli silloin vielä niin nuori, että hänen täytyi anoa ikänsä vuoksi erivapautusta, joka myönnettiinkin.
Oli sangen odottamatonta ja hullunkuristakin nähdä Augustus-paran innostuvan jostakin niin epätaiteellisesta ja poroporvarillisesta kuin finanssiopista. Mutta niinpä olikin monessa hänen kysymyksessään ja huomautuksessaan koko joukon purevaa ivaa. Esim. hän kysyi "kaksoisolioltani", uskoiko tämä, että Rotschildista olisi milloinkaan voinut tulla Rotschildia "tutkimalla" rahalaitosta.
Thoren huomautuksen, että Rotschild oli varmastikin "synnynnäinen finanssiopin tohtori", Strindberg väisti vanhalla mietelauseella: "Ei kukaan ole seppä syntyessään". Mutta kuitenkin huomasin veljeni kohoavan huomattavasti Augustuksen silmissä, kun tämä sai kuulla hänen toimittaneen joululoman aikana tutkimuksia Suomen ja Ruotsin valtioarkistoissa, päästäkseen selville m.m. siitä, mitä Pietari Brahe oli tarkoittanut anomuksellaan saada perustaa Turkuun erikoisen pankin, mihin Ruotsin hallitus ei kuitenkaan suostunut. Niin pian kuin tuli puhe historiallisista tosiasioista, Strindberg oli oitis mukana "kaikesta mielestään", eikä silloin enää tehty pilaa "kolminkertaisesta" italialaisesta kirjanpidosta.
Tämän muistorikkaan "istunnon" päätyttyä läksin, kuten nuoremman sopii ja tulee, saattamaan Strindbergiä kotiin, jotavastoin nuorukainen hävisi Parisin yöhön.
Tiemme johti meidät m.m. ohi kuulun Luxembourg-puiston, joka oli näin öiseen aikaan suljettu, mutta jossa Augustus sanoi käyvänsä joka päivä kävelemässä ja katsomassa "kukkiaan ja naisiaan".
Tullessamme kuuluisan Saint-Michel-suihkukaivon kohdalle, Saint-André- ja Saint-Michel-bulevardien kulmaukseen, Strindberg pysähtyi, tarttui käsivarteeni ja oikaisihe, aivan kuin Mooses, nähdessään Israelin lasten tanssivan kultaisen vasikan ympärillä.
– Nyt saamme pitää silmät auki, sillä täällä ylioppilaiden bulevardilla, tämän suihkukaivon ja Pantheon'in välimailla, joudumme varmasti humalaisten ylioppilaiden hampaisiin.
– Miten niin?
– Siten niin, että 12 aikaan suljetaan ylioppilaskahvilat, ja sittenkös heilutaan villinä laumoina, grisetit käsikoukussa, huutaen ja hoilaten pitkin bulevardia.
– Niinhän nuoret kylläkin tekevät, mutta älä huoli ottaa sitä niin juhlallisesti. Sillä minä olen asunut näillä seuduin kohta parin vuoden ajan näkemättä vielä kertaakaan humalaista ylioppilasta.
– Onpa sinua sitten onni potkinut; minua ne useinkin kiusaavat ja ahdistavat ivanaurullaan.
– Sinä vain luulet niin! Kyllähän ne nauravat ja hoilaavatkin, mutta ei se ole humalassa huutamista, kuten meillä kotona, vaan pelkkää nuoruuden huimapäisyyttä ja elämäniloa. Eivätkä ne toki sinulle naura!
Seisoimme hetkisen samoilla jalkojemme sijoilla pyhän Mikaelin suihkukaivon kohdalla.
Yht'äkkiä Strindberg kohotti silmänsä katulyhtyjen niukasti valaisemaa arkkienkeliä kohti, virkkaen:
– Katsos tuota tanssimestaria, etkö huomaa petosta?
– En, en näe siinä muuta kuin enkeli Mikaelin, joka tallaa paholaista jaloillaan.
– Etkö huomaa, keneltä kuvanveistäjä Duret on kähveltänyt tuon?
– Ei, en ole koskaan tullut niin tarkkaan katsoneeksi tuota pyhää Mikaelia, vaikka olenkin kulkenut senkin seitsemät kerrat hänen ohitseen.
– Omituista, kuinka te taiteilijat aina kuljette toistenne töiden ohi, huomaamatta mitään! Etkö näe, että Duret on suorastaan röyhkeästi käyttänyt hyväkseen Rafaelin kuuluisaa, samanaiheista maalausta?
– Mahdollista kyllä, vastasin varovasti – sillä en muistanut ainoaakaan sellaista Rafaelin taulua, minä kun en ole koskaan ollut erikoisen innokas Rafaelin ihailija.
Vaelsimme hiljalleen pitkin bulevardia ja lähestyimme L'Abbé de l'Epée-katua, jonka varrella Augustus asui.
Ei kuulunut ainoaakaan ylioppilasta, joka olisi käynyt kimppuumme, mutta sitä moninaisemmin äänin kääntyivät sensijaan puoleemme pyhän Mikaelin hamepukuiset hengettäret, jotka olivat kokemassa kypsyneemmän nuorison lompakoita.
Näitä "naisia" Strindberg ilmeisestikään ei pelännyt, enkä ymmärrä, mikä merkillinen mielleyhtymä sai hänet yht'äkkiä lupaamaan, että jos saapuisin seuraavana päivänä Café de Versailles'iin "vihreällä tunnilla klo 6" tyhjentämään hänen kanssaan absintin, hän esittäisi minut "omille naisilleen".
– Se on totta, olen kuullut sinun olevan uusissa naimisissa; saanko toivottaa onnea?
– ... liian myöhäistä toivottaa enää onnea, kuului vastaus. Sillä pian kai tämä minun "toinenkin kevääni" on ollutta ja mennyttä.
Hänen äänessään väreili katkeruutta, enkä uskaltanut enää hiiskahtaakaan koko asiasta, sillä olinhan tekemisissä "Avioelämän" kirjoittajan kanssa. Ja onhan aina ja joka tapauksessa arveluttavaa ruveta puhumaan "nuorasta hirtetyn miehen talossa".
Mutta mihin ihmeen "naisiin" Augustus tahtoi tutustuttaa minut, koska hän ei ilmeisestikään tarkoittanut toista vaimoaan eikä tämän ystävättäriä?
– Miksi täytyy odottaa huomiseen saakka noita "naisia", tässähän heitä pyörii ympärillämme kuinka paljon tahansa. Jos vain sanomme kerrankaan "pst!", niin heitä on heti vaikka joka sormelle.
– Ei kiitos, senkin Suomalaispiru, minua et saa houkutelluksi mokomilla. Mutta huomenna, 6 ja 7 välillä illalla, minulla on ilo esittää sinut naisilleni. Ja he kuuluvat Ranskan korkeimpiin seurapiireihin.
– Pitääkö pukeutua?
– Ei tarvitse, eivät he ole niin turhantarkkoja. Parisissahan on taiteilijoilla ja kirjailijoilla erikoisoikeutena pukeutua miten itse haluavat.
Olimme nyt tulleet sille pienelle poikkikadulle, jonka varrella Strindbergillä oli huoneensa ensimmäisessä kerroksessa. Ikkunaverhojen takaa näkyi tulta, joka näytti merkitsevän sitä, että rouva oli ehkä istunut odottamassa Augustia kotiin. Ilmassa oli ukkosta, ja Strindbergin otsalle näytti kohoavan pilvi. Sanoimme pian hyvästi, ja minä kiiruhdin kotiin.
Meidän oli määrä tavata naiset seuraavana päivänä. Tullessani kello 6 maissa tavanmukaiseen kahvilaamme, tapasin siellä Strindbergin, joka jo näytti odottaneen hyvän tuokion. Mutta minusta tuntui hieman ihmeelliseltä se, etten voinut huomata hänessä pienintäkään hermostuneen jännityksen merkkiä.
Eikähän kuitenkaan korkeimpien seurapiirien naisia käydä joka päivä tapaamassa! Miten hän muuten oli heihin tutustunut, sitä ei juolahtanut edes mieleeni kysyä, sillä siinä suhteessa Parisissa ei mikään ole mahdotonta.
Olinhan itsekin, ajaessani polkupyörällä Boulognen metsässä, ruumiinmukaisessa, hienossa urheilupuvussa, useammin kuin yhden kerran ollut suorastaan pääsemättömissä hienoista valjakoista, joissa ylhäisten naiset ajelevat, etsiskellessään nieltäväkseen muukalaisia. Parisittarella on nimittäin, kuuluipa hän mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, aivan uskomaton kyky päätellä heti ulkonäöstä, onko herrasmies ulkomaalainen. Omista maanmiehistään, jotka usein ovat ennen aikojaan vanhentuneita ja ukkomaisia, hän ei suurestikaan välitä.
Odotin siis koko lailla jännittyneenä Strindbergin "naisten" tuttavuutta. Jos onni on suotuisa, he kuuluvat kirjalliseen maailmaan – ja silloin...!
– No, lähdetään nyt; tapaamme heidät Luxembourg-puistossa.
– Se on tähän aikaan varsin sopiva kohtauspaikka. Nyt, vähää ennen puiston sulkemista, sen puistokäytävillä on varsin vähän väkeä.
– Onko sinulla sydämentykytystä? Strindberg kysyi mahdollisesti hieman ivallisesti, kun tällä kertaa oli minun vuoroni olla hiukan "hermostunut". Mutta mielestäni ei ollutkaan ihme hänen pysyä rauhallisena ja tyynenä, sillä olihan hän kokonaista 20 vuotta minua vanhempi. Vastasin siis:
– Ei, ei minulla ole sydämentykytystä, mutta en voi kieltää olevani koko lailla utelias näkemään, mitä "tuleman pitää", sillä olenhan itsekin tavannut erinäisten piirien naisia. Mutta he eivät koskaan tule tapaamaan kahta herrasmiestä julkiseen puistoon. Sitä tarkoitusta varten on olemassa salaisia "kohtaustaloja", joista voi vuokrata kokonaisen loistohuoneiston kerrakseen.
– Niin, niin, oppia ikä kaikki. Mutta näetkös, minun naiseni ovat niin siivoja ja kunniallisia, että heitä voidaan mennä tapaamaan keskellä kirkasta päivää, kenenkään päähänkään pälkähtämättä...
Olimme puhellessamme tulleet tuuheaan, varjoisaan puistoon, ja aloin jo tarkkaan tähyillä kaikkia hienoja naisia, joista vain näkyi vilahduskaan puistokäytävillä. Kuljimme hitaasti lehtevien kastanjapuiden alla pitkin sitä käytävää, joka on Vanneau-kadun jatkona ja jossa on lasten leikkipaikkoja karuselleineen. Aurinkokin oli vähitellen ehtinyt painua näköpiirin rajoille. Alkoi hienoisekseen hämärtää. Vieno, lauhkea, kesäisen illan tuulenhenki leyhytteli mukanaan ruusukäytävän tuhansien ruusujen tuoksua, joka siivilöityi akaasioiden läpi puiston sisäosiin.
Strindberg, joka selvästikin on verrattomasti paremmin perillä kasviopista kuin mitä voi odottaa hänenlaiseltaan "maallikolta", esittää minulle kaikki omat kukkansa.
Tuolla kaukana, keskellä sametinvihreää nurmikenttää, on pieni, mitättömän näköinen puu. Mutta vanheneva mestari oli nähnyt sen kevään kukoistuksessa, joten hän tiesi, että se antaisi kohta mitä herkullisimpia persikoita. Kauempana oli appelsiinipuita isoissa, nelikulmaisissa puulaatikoissa, niin että ne voitiin ottaa kasvihuoneisiin talveksi. Nuo appelsiinit kypsyvät kyllä paljaan taivaan alla, kuten itse olin nähnyt Nizzassa ja Monte Carlossa Rivieralla, mutta Parisin leveysasteen talvea ne eivät kuitenkaan kestä.
Mutta minua alkoi yhä enemmän ihmetyttää, ettei ystäväni August edes kertaakaan tähyillyt "naisiaan". Olisiko koko juttu ollut pelkkää pilaa alusta loppuun? Mahdotonta, hän oli liian vakavan, suorastaan tuiman näköinen.
Ei siis muuta kuin muistuttaa heistä...
– Kyllä he tulevat aikanaan, hän vastasi, muuttamatta lainkaan ilmettään.
Ja hän ehdotti, että menisimme katsomaan kultakaloja.
– Ettemme vain mene toistemme ohi?
– Ole huoleti! Tule vain mukaan!
Kultakalat olivat vanhan mediciläisen suihkukaivon viereisessä lammikossa, joka oli tehty jo Katarina de Medicin aikana, jolloin tämä puisto oli kuninkaallinen linnanpuisto ja hovi asusti Luxembourg-palatsissa, joka nykyisin on Ranskan senaatin kokoontumispaikka.
Mutta minähän ajattelin naisia, vain naisia. Ja saapastellessamme kultakalalammikkoa kohti sain loistavan ajatuksen:
– Voitko sanoa naistesi nimet?
– Voin kyllä, August vastasi silmää räpäyttämättä. Yksi heistä on Marie-Antoinette – kuten rouva Wallgren...
– Ahaa! tuumin itsekseni. Tässä on nyt ainakin nimi! Asia on siis joka tapauksessa täyttä totta!
– Toinen on Jeanne d'Albert...
– Siis aatelisneiti?
– Tai – rouva. Kolmas on Clémence Isaure, ja neljäs Geneviève – no, tulitko mielestäsi viisaammaksi?
– Totta kai; nyt tiedän, että ainakin nimistä päättäen on kysymys todellisista naisista. Mutta ajattelepas, jos he ovatkin huvikseen tehneet meille, kuten täällä sanotaan, "poser un lapin!"
– "Poser un lapin", "asettaa kaniini", mitä se merkitsee?
Mestari oli vuorostaan suuren kysymysmerkin näköinen.
– Se on aito parisilainen sanontatapa, ja sitä käytetään naisesta, joka päästäkseen eroon liian hartaasta ja itsepintaisesta ihailijasta lupaa tulla tapaamaan tätä, koskaan ajattelemattakaan saapua tapaamispaikalle. Siinä sitten miesparka seisoo, tyhmän näköisenä kuin kaniini ja silmät pyöreinä kuin kaniinilla, naisen istuessa kaikessa rauhassa kotona iltalampun ääressä, nauraen miehensä partaan.
– Ei, ei, Augustus sanoi vakuuttavasti. Minun naiseni eivät ole sellaisia jäniksiä. Kun he lupaavat, niin he tulevat, siitä voit panna vaikka pääsi pantiksi. Jollemme tapaa heitä hetkisen perästä, niin...
– Hyvä! Hyvä! Menkäämme siis katsomaan kultakaloja, että joudumme vielä takaisinkin.
Tulimme piankin tuon siunatun mediciläisen suihkukaivon luo, joka muistutti Michelangelon rakennustaiteellis-kuvanveistoksellista yhteensovittamisyritystä Firenzen Medici-haudoissa. Mutta tämän suihkukaivon tekijä on paljoa vaatimattomampi, arkkitehti Jacques Debrosse.
Harmaanvihreän sammalen peittämänä, kuten se on, tämä kaunis suihkukaivo on kunnianarvoisan ja ikivanhan näköinen. Pronssikyklooppi, joka keskellä kurkottaa kalliolohkareen yli, ikäänkuin vaanien "Aciksen ja Galatean" hellää kohtausta, on samoin kuin tämä valkeaan marmoriin hakattu ryhmäkin, kuvanveistäjä Ottin'in työtä.
Täältä suuntasimme askeleemme Luxembourg-museoon, ja olimme vähällä joutua riitaan erään siellä olevan Eugene Delacroix-muistomerkin johdosta.
Strindberg hyväksyi kuvapatsaan kokonaisuutena, ja hänen ymmärtääkseen sen tarkoitus oli osoittaa, että "aika ja jälkimaailma asettavat Delacroix'n laakerit kyseenalaisiksi". Minä puolestani olisin mieluimmin heittänyt kaikki vertauskuvalliset koristukset rikkatunkiolle, niin että Delacroix'n mainio rintakuva olisi päässyt oikeuksiinsa – ilman mitään balettisymboliikkaa.
– Makuasioista ei pidä kiistellä, August sanoi siihen, mutta minä olin hiukan ärtyisällä tuulella, ja ymmärrettävästä syystä kylläkin; sen lisäksi olin vast'ikään saanut kahvilassa hiukan "makuasioita" kielelleni, joten en aikonut niin vain hellittää. Olinhan jo siihen aikaan saanut kuvanveistäjänä kaksi kultamitalia Etelä-Ranskassa – siksi olin mielestäni oikeutettu pitämään oman mielipiteeni.
– Ranskan kuvanveistotaide on täällä Parisissa käynyt aivan liian uutterasti teatterin ja oopperan balettinäytöksissä. Kun sellaista esitetään huumaavan musiikin säestyksellä ja "bengaalin" valossa, se voi vielä käydä laatuun, mutta kun se siirretään ulos päivänvaloon ja puiston äänettömään hiljaisuuteen, se ei mitenkään kestä. Ja sitäpaitsi, jos vielä viivyttelemme tässä loukossa, emme tapaa naisiasi, sillä he ovat tietystikin kävelyllä palatsin edustalla suurella aukealla!
– Niinkö luulet? August vastasi rauhallisesti. Minulla on jo ikäänkuin aavistus siitä, mistä heitä on etsittävä. Tule mukaan tuonne pengermälle, tuonne tummien kastanjalehtojen taa! He ovat tietenkin piiloutuneet sinne – ehkäpä valmistaakseen vuorostaan meille yllätyksen.
– Lähdetään sitten kiireesti, kello on jo koko joukon yli 7 – eikä ole lainkaan kohteliasta antaa heidän odottaa.
Kiiruhdimme pengermälle. Päästyämme perille ystäväni Augustus teki täyskäännöksen, osoittaen komealla kädenliikkeellä neljää valkeasta marmorista tehtyä naisveistokuvaa:
– Tässä näet minun naiseni. Vasemmalta oikealle, jos saan luvan esitellä: Marie Antoinette, Ranskan kuningatar; Pyhä Geneviève, Ranskan suojeluspyhä vuodelta 423 j.Kr. Sitten eteenpäin: Jeanne d'Albert, Navarran kuningatar, ja Clémence Isaure, hän, joka saattoi muotiin kevätjuhlat ja kukkaiskarnevaalin!
Ihmetelkää sitten vielä, olinko nolona. Mutta päätin kostaa, näyttämällä tuolle vanhalle kuvainkumartajalle omat naiseni, jotka olivat ihmisiä.
Kuten sitten tapahtuikin.
VI
STRINDBERGIN NAISVIHA
Das ewig weibliche zieht uns an!
Goethe.Eräänä kesäpäivänä v. 1895 keskustelimme laajasti naisesta.
– Aavistan sinun, sanoin Strindbergille, tarkoittavan puhuessasi naisesta ylimalkaan kahdeksankymmenluvun, siis ns. murrosajan naisia, ts. naisasianaisia?
– Sinäpä sen sanoit!
– Ei siis nainen sellaisenaan, vaan emansipeerattu naisasia-syöjätär on ollut silmätikkunasi?
– Aivan niin, raivotar, joka taisteli valheen puolesta.
– Tai useampien valheiden.
– Koko naisasia oli valhetta alusta loppuun. Sillä ne naiset, jotka ottivat sen keppihevosekseen, olivat kaikkea muuta kuin naisia siinä merkityksessä. He tahtoivat riistää itselleen miesten etuudet ja oikeudet, voimatta enempää kuin tahtomattakaan ottaa kannettavakseen miehen velvollisuuksia. Mies ei yksistään siitä lapsia, vaan myöskin ruokkii heidät – niin, elättää vaimon ja lapset otsansa hiessä – jota vastoin nämä hyväkkäät eivät tahdo naisina synnyttää lapsia enempää kuin hoitaa niitä. Ja kuitenkin he ovat mielestään oikeutettuja pitämään hirveätä melua "lasten kasvatuksesta ja hoidosta". Mutta joka ei pysty kasvattamaan itseään, pystyy vielä vähemmän opastamaan toisia! Nuo syöjättäret ovat myrkyttäneet nuoruuteni, ja olen tuhlannut parhaimman osan elämästäni toivottomaan taisteluun noita kolmanteen sukupuoleen kuuluvia tuulimyllyjä vastaan. Itse olen pyrkinyt vapauttamaan naiset – huom! todelliset naiset – ruumiillisesta sorrosta ja henkisistä ennakkoluuloista, mutta en koskaan heidän omasta naisellisesta luonnostaan! Silloin nuo ryöstäjättä jääneet sabiinittaret puuttuivat asiaan, vaatien "erivapautusta sukupuolestaan". Eikö se ole melkein samaa, kuin jos hedelmätön muuli anoisi, ettei sitä pidettäisi hevosena? Kuinka joku sukupuoleton epäsikiö voisi saada vapautuksen sukupuolesta, jota hänellä ei ole? Kuinka nuo siveellisesti vajalahjaiset ja usein myöskin fyysillisesti hermafrodiitit voivat saada vapautuksen parantumattomasta epämuodostumasta? He ovat pahempia kuin eunukit, sillä he ovat luonnottomuudessaan vaarallisia heikommalle sukupuolelle, jota vastoin eunukit ovat kumpienkin suhteen välinpitämättömiä. Voisi mainita nimeltä montakin noita naisasianpilaajia, joilla todellakin on heikompaan sukupuoleen kuuluva rakastajatar. Ja he voivat olla todella mustasukkaisia toisilleen, mutta varsinkin oikeille miehille.
– Se mustasukkaisuus juuri lieneekin heidän kannustimenaan taistelussa vahvempaa sukupuolta vastaan...
– Luonnollisesti. Senvuoksi he yrittävätkin ärsyttää todelliset naiset meidän kimppuumme. Koko emansipatsionihumpuukin lähempi penkominen, katsottuna tästä näkökulmasta, olisi ajan oloon suuresti auttanut koko naisasian kivittämistä, ts. sen päämääriä, keinoja ja salaisia, luonnonvastaisia syitä. Mutta vaikka se näin meidän kesken on helposti sanottu, ei ole kuitenkaan niin helppoa kajota moiseen julkisuudessa. Se hipoo jo sukupuolihulluuden rajoja, niin, väliin se viittaa suorastaan mielisairaalaan, joka muuten sekin on puhtaasti uudenaikaisen sivistyksen rinnakkaisilmiöitä. Eurooppahan on yhä enemmän muuttumassa jättiläismielisairaalaksi – tai ehkä päinvastoin me – ne muutamat harvat viisaat, joita enää on maassa – olemme hulluja?
– Jo Shakespeare antaa Hamletinsa sanoa, että "aika on poissa raiteillaan". Mitähän hän sanoisi meidän päivinämme?
Sanalla sanoen, Strindberg jatkoi, ehkäpä meidän miesten ja noiden sukupuolettomien syöjättärien välinen kamppailu todellisen naisen luottamuksen ja rakkauden omistamisesta olisi saanut aivan toisen sävyn sekä hillitymmät, vähemmän kirpeät muodot, jos normaali, naisellinen nainen olisi jaksanut käsittää, ettei hänen vihollisensa ollut mies, vaan hänen omat, luonnottomat sisarpuolensa. Väitetetäänpä, että kerran joku oli huudahtanut naisasia-kokouksessa – huutaja oli juuri noita tuollaisia sukupuolettomia epäsikiöitä:
– "Kaikki poikalapset olisi kuohittava kohta niiden synnyttyä, ettei niistä voisi kehittyä miehiä!" Ajattele, kuinka saatanallista! Mutta silloin muuan naimisissa oleva nainen oli noussut vastustamaan tuota syöjätärtä, jolloin tämä vastasi: "Saisit hävetä, kun sinulla on niin monta lasta!" Eikö tuo jo muistuta mielisairaalasta? Mahtaakohan naisasia voittaa siitä mitään, että mielisairaalan hoidokit esiintyvät julkisissa kokouksissa? Ja sellaista me miehet siedämme! Tuo villipeto ei edes joutunut syytteeseen, mutta minun kirjoitukseni kylläkin, kerran toisensa perästä. On kovin kauan siitä ajasta, jolloin "vaimo vaikeni seurakunnassa". Huomaa, mikä johdonmukaisuus: nuo oliot, jotka huutavat voi! meille miehille, eivät lainkaan häpeä itse pukeutua miehiksi, niin hyvin kuin vain voivat, voidakseen paremmin vaikuttaa heikompaan sukupuoleen. Sillä eivät he kai meitä lumotakseen naamioi itseään hamepukuisiksi miehiksi. Ja jos heidän onnistuu saada heikompi sukupuoli päästään pyörälle, niin nämäkin kääntyvät meitä, minua, "naisvihaajaa" vastaan!
– Mutta August, käsi sydämelle – etkö sinäkin ole suotta ärsyttänyt heitä?
– Keitä niin?
– Myöskin todellisia naisia?
– Luonnollisesti; tule tänne syyparka, on täällä entistäkin. Taistelun tiimellyksessä olen usein tullut menneeksi liian pitkälle, niin että moni on ottanut liioitteluni ja paradoksini täydestä, pilantekoni todesta ja päinvastoin. Mutta eivätkö ranskalaiset sano: "Joka ei ole kertaakaan liioitellut, ei ole myöskään ollut kertaakaan vakuutettu asiastaan?"
– Mutta kai teillä on Suomessakin tuollaisia leikkotukkaisia tätejä, jotka kävelevät nokka pystyssä, nenällään kakkulat, joiden pitäisi kuvastaa oppineisuutta. Miesten hattu päälaella, yllä miesten paita, kova kaulus ja kalvosimet, keikarimainen "leijonan" kaulaliina liivien alle pistettynä. Ja kaiken kukkurana miesten takki; puuttuvat vain – housut!
– Niinpä kylläkin, vastasin siihen, tuollainen miesmäinen naistyyppi oli meilläkin Suomessa 80-luvulla. Mutta hän on häviämäisillään sukupuuttoon. Naisylioppilaamme esim. eivät suinkaan pidä nykyisin minään kunniana muistuttaa hamepukuisia puolimiehiä. Meillä on luullakseni nykyisin vallalla aivan päinvastainen käsitys. Näyttää pikemminkin siltä, kuin pyrkisivät opiskelevat naisemme korostamaan juuri naisellisuuttaan uudella, hienostuneella ja harkitummalla, mutta ei silti suinkaan epänaisellisemmalla kiemailulla. Jollakin sen tapaisella, jota englantilaiset sanovat "flirtiksi". Joka tapauksessa voi meillä nykypäivinä olla naispuolinen akateeminen kansalainen, olematta silti suinkaan epäsikiö tai suvuton olio; voipa naistohtorikin olla sellainen simasuu, että häntä kyllä suutelee aivan huulille.
– Se ei tunnu vastenmieliseltä?
– Päinvastoin, oikein suloiselta!
– Niin, niin, veli Augustus tuumi, ihminen on ihmeellinen eläin: hän suutelee syöntielimellään ja hm!
– No niin, August, puhu mitä puhut, mutta joka tapauksessa ihminen oli paratiisin eläimistä mielenkiintoisin.
– Tietysti, lähinnä käärmettä. Mutta nykyisin naisasianainen on omaksunut käärmeen osan ja viettelee heikompaa sukupuolta.
– Mutta ehkä ei ole syytä tuomita hänen lankeemustaan liian ankarasti. Sellaistahan tapaa eläinkunnassakin. Kanatarhassakin vanhat kanat kasvattavat heltan, alkavat kiekua kuin kukot, vieläpä yrittävät tavallisten, femininisinä pysyneiden kanojen niskaankin.
– Olkoonpa vaikka niinkin, Strindberg tuumi siihen. Mutta nuo sinun kiekujakanasi eivät ainakaan tuppaudu kasvattamaan kananpoikasia. Sen työn he jättävät kauniisti todellisten mammojen huoleksi. Mutta miksi sitten ihmiskunnan kiekujakanat ja muut sekasikiöt päästetään kaakottamaan kouluneuvostoissa ja kirjallisuudessa? Niin, jonakin kauniina päivänä näemme niiden varmaankin vielä kaakottavan itsensä Ruotsin Akatemiaan – ja kun Ruotsista tulee tasavalta, niin ensimmäinen presidenttimme on varmasti tuollainen hamepukuinen mies.
– Ymmärrän hyvin katkeruutesi, mutta en sitä, miksi olet ottanut kaiken tuon niin raskaasti ja synkästi. Elämässä on kuitenkin komiikkaa; miksi et voi katsoa sitä esim. Molière'in tai Holbergin silmälasien läpi? Kun olet saanut käryä niin hullunkurisesta otuksesta, jollainen miesmäinen naisasianainen on, niin miksi et esim. aseta häntä näyttämölle kaikessa pöyhkeässä naurettavuudessaan? Silloin sinulla olisi naurajat puolellasi. Mutta se olisi pitänyt tehdä jo 80-luvulla, sillä nykyisin tuo tyyppi on jo vanhentunut eikä jaksane enää herättää mielenkiintoa. Kahdeksankymmenluvun raivotar on enää pelkkä muisto. Me, minä ja koko meidän sukupolvemme, olimme pieniä poikia, kun nuo leikkotukka-"tantit" kukoistivat ja rehoittivat. Nyt he ovat puristettuina kuin happamet kurkunlehdet 80-luvun kirjallisuuden kasvikokoelmissa, joita emme enää jaksa lukea.
– Ei käy kieltäminen, että olen väsynyt koko roskaan! Eikö ole katkeraa ajatella, että on tuhlannut parhaan aikansa ja parhaat voimansa kirjallisuuteen, joka ei – puhumattakaan siitä, ettei se kelpaa iät kaiket – edes pysty kiinnittämään lähinnä seuraavan sukupolven mieltä!
– Älä sano niin! Kaikki naisemansipatsionin puolesta ja sitä vastaan kirjoitettu kirjallisuus saa kyllä vielä aikanaan historiallisen arvonsa. Ikuisesti inhimillinen ei toki kuole koskaan, vaikka minun täytyykin tunnustaa, että esim. 80-luvun avioliittoriitely ei enää nykyaikana ole mikään nautinto – "kirjallisuuden" kannalta katsoen.
– Et ole koskaan lukenut esim. "Avioelämää"?
– En ole, enkä tule kai koskaan lukeneeksikaan, koska se lienee jo itsellesikin voitettu kanta. Minun ajatukseni perheriidoista on, luvalla sanoen, se, että pesköön kukin oman pyykkinsä perheensä piirissä; ja jollei voi päästä sovintoon, niin ei muuta kuin selvä ero ja paikalla. Eikä pidä mennä julkaisemaan pesulaskuja perästäpäin.
– Mutta "Isä" sinun on luettava, koska se on taideteos.
– Taideteoksia luen tietysti mielelläni.
– Lainaan sen sinulle ranskankielisenä jouluksi. [Strindberg piti
sanansa, ja sain "Isän" (Le Père) hänen omasta kädestään.]– Voimmehan heti lähettää noutamaan sitä.
– Ei, sinun pitää saada se minun omasta kädestäni. Mutta kun sitten luet sitä, niin tiedäkin, että Laura on vain osittain hahmoiteltu ensimmäisen vaimoni, Siri von Essenin mukaan. Todellisuudessa hän ei ollut lähimainkaan niin musta, kuin miksi olen tehnyt hänet!
– Miksi sitten teit...?
– Huomaa tarkoin: voidakseen luoda taideteoksen, täytyy olla valmis uhraamaan sekä omaisensa että – oman itsensä! Voidakseen luoda dramaattisen taideteoksen, täytyy kärjistää dramaattinen ristiriita entistään jyrkemmäksi. Näyttämöllä täytyy käyttää toisenlaisia värejä kuin romaanissa tai naturalistisessa ulkoilmakuvauksessa. Muista se, sinä, joka kirjoitat näytelmiäkin! Jos siirrät palasen tavallista, väritöntä arkielämää näyttämölle, saat nähdä, kuinka se haalistuu parrasvalossa – siitä syntyy samanlaisia arkisia kaunokirjallisia palasia kuin Ibsenin viimeisimmät "Yhteiskuntadraamat".
– Mutta niitähän näytellään yhä vielä täysille huoneille...
– Niin, mutta missä? Kööpenhaminassa sekä muutamilla skandinaavialaisilla näyttämöillä – ja joskus, silloin tällöin, Saksassa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Mutta vaikka ne menisivätkin vielä jonkin aikaa, niin kauan kuin reklaamimestari elää, niin saat nähdä niiden katoavan ohjelmistoista hänen kuoltuaan, niin Noran kuin Hedda Gablerinkin, joka viimemainittu ei muuten ole juuri muuta kuin minun "Isäni" Lauran, ja "Velkojien" Teklan jäljittely-sekasikiö. Täällä Ibsenin "kappaleet" eivät ole koskaan menestyneet, eivätkä menesty. Mutta draamoista puhuen – joka maalaa teatteria varten, sen täytyy sivellä voimakkaampia värejä. Luuletko esim., että Richard III oli semmoinen villipeto, jollaiseksi Shakespeare on tehnyt hänet? Mutta Shakespearen Richard elääkin ikuisesti.
Samoin on myöskin "Isäni" Lauran laita. Mitäpä merkitsee sadan vuoden perästä, onko Laura samanlainen kuin yksi tai puolitoista Siri v. Esseniä? Mitä silloin merkitsee, vaikka heitetty lamppu todellisuudessa olikin vain vaaraton kynttiläjalka? Mitä lopultakaan merkitsee, ovatko mukaillussa ranskalaisessa laitoksessa isyyttä koskevat epäilykset piirteitä ensimmäisestä vai toisesta avioliitosta! Maalarina tiedät myöskin, että muotokuva, jossa henkilön ulkonäköä on vain hivenen ivailtu, – tai sanokaamme korostettu – tuntuu voimakkaammalta kuin heikko, täysin "puolueeton" todellisuusvalokuva. Katsos, siksi olen tehnyt Sirin kuvan "Isässä" terävämmäksi, ja sellaiseksi se jäi, senkin uhalla, että se tuli senkautta hieman mustatuksi. Niin, niin, hän oli joka tapauksessa suurenmoinen nainen, hyvä äiti – vieläpä alussa hellä rakastajatarkin! Olkoon tämä sanottu näin meidän kesken – niin, en ole rakastanut koskaan ainoaakaan naista enempää kuin Siriä enkä ole, menetettyäni hänet, kirjoittanut ainoaakaan järkevää sanaa!
Nämä olivat Strindbergin omat, surulliset sanat. Ja mielestäni on siveellinen velvollisuuteni saattaa ne nyt, kun he molemmat ovat kuolleet, jälkimaailman tietoon.
Ehkäpä moni voi niiden valossa paremmin käsittää paljon siitä, mitä Strindberg on kirjoittanut.
VII
STRINDBERG JA MINUN NAISENI
Mikäli väite, ettei Strindbergin paljon puhuttu "naisviha" kohdistunut ainakaan todella naisellisiin naisiin, lainkaan kaipaa todisteluja, osoittaa sen todeksi m.m. hänen tapansa suhtautua niihin naisiin, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin minun välitykselläni.
Nämä kolme naista kuuluivat yhtä moneen eri sukupolveen, sillä heillä oli kullakin kymmenkunnan vuotta ikäeroa. Nuorin oli juuri täyttänyt 16 vuotta, keskimmäinen oli 25 ja vanhin 35 vuoden ikäinen. He olivat kaikki eläviä olentoja, lihaa ja verta, eivätkä suinkaan mitään marmorihaamuja, kuten Augustin "omat naiset" Luxembourg-puistossa.
Erottuaan toisesta vaimostaan vanhentuva mestari eleli kuten poikamies tai harmaaveli, ja minusta näytti siltä, että hän oli tehnyt lopullisen siveydenlupauksen n.s. "kurittajahengilleen". Hänen minun naisiani kohtaan tuntemansa mielenkiinto oli niinmuodoin puhtaasti platoonista ja esteettistä, mutta siitä huolimatta sangen vilkasta.
Näistä naisista nuorin, kuudentoistavuotias, oli italialainen mallityttö Cristine Autancio.
Cristine oli syntynyt marmorin kotimaassa, Carrarassa, Apenninien juurella, ja hänen suonissaan virtasi etruskilaista verta. Hänen isänsä oli ollut marmorinhakkaaja. Tämä oli kuitenkin kuollut varhain, ruhjoutuen vierivien marmorilohkareiden väliin, ja leski läksi kahden pienen lapsensa, Cristinen sekä nuoremman veljen, kera Parisiin saakka, jossa hänellä oli veli, joka hänkin työskenteli marmorinhakkaajana maailmankaupungin kuvanveistäjien työpajoissa.
Tällä tavoin pikku Cristine oli hennoimmasta lapsuudestaan saakka ikäänkuin kasvanut kiinni taiteen maailmaan, sillä jo aivan pienestä pitäen hänen oli täytynyt olla mukana ansaitsemassa jokapäiväistä leipää, olemalla pikku enkelien, keijukaisten ja yleensä lapsiaiheisten veistosten mallina. Oliko siis ihme, että tyttö, joka oli viettänyt melkeinpä koko elämänsä ateljeissa, oli vähitellen perehtynyt kuvanveistäjien kylläkin verraten harvalukuisiin ammattisalaisuuksiin. Sitäpaitsi hänessä oli synnynnäistä taiteilijan vikaa, niin että hän itse muovaili aika herkkiä ja sieviä pikkuveistoksia.
Pohjois-Italian kansan taipumukset kuvanveistoon ja lapsityöhön ovat aivan yleisesti tunnetut. Ja jos Cristine olisi ollut "säätyläisperheen" lapsia, hänestä olisi ehkä voinut kehittyä jonkun Donatellon tai Lucca della Robbian vertainen. Mutta nyt hän ansaitsi leipänsä yksinkertaisesti maalarien ja kuvanveistäjien mallina. Ja kun hänen komea vartalonsa oli 16 vuoden iässä täysin kehittynyt ja kun siihen vielä liittyivät ihastuttavat, etruskilaisen kastanjanruskean tukan reunustamat madonnankasvot, oli hän niin kysytty, että hän saattoi pyytää kokonaisen frangin tunnista, mikä ei ollut suinkaan vähän siihen aikaan. Viiden, kuuden tunnin istunnosta hän saattoi saada yhtä paljon kuin työmies ansaitsi Parisissa koko päivän työstä; tiesinkin hyvin, että juuri Cristine oli sekä äitinsä että nuoremman veljensä huoltaja.
August Strindbergin käydessä ensi kerran ateljeessani Dutot-kadun 36:ssa, maalasin parhaillani luonnollisen kokoista Dianan kuvaa, Cristine mallinani. Hän taisi alussa hieman hämmästyä, havaitessaan huoneeseen astuessaan "apposen alastoman" tytön seisovan keskellä ateljeeta korkealla jakkaralla klassillisessa asennossa. Mallilleni olin jo edeltäpäin sanonut, että vanhanpuoleisen taiteilijasedän oli määrä tulla arvostelemaan Diana-tauluani.
Strindbergille sanoin, hänen tullessaan sisään, ruotsiksi, että hän oli tervetullut ja että hänen tulostaan oli edeltä päin ilmoitettu, – sekä että Cristine, joka oli ollut mallina pienestä pahasta, piti alastomuuttaan yhtä luonnollisena asiana kuin jos hän olisi ollut puettu, joten Augustin ei tarvinnut olla enempää hämillään kuin hänenkään.
Diana oli melkein valmis Augustuksen tullessa, ja olinkin vartavasten pyytänyt häntä katsomaan sitä arvostelijan silmällä, kun omat silmäni olivat jo melkein tylsistyneet. Jokainen maalari tietää, että on hetkiä, jolloin väsyy kaikkeen ja on mielestään maalannut pelkkää roskaa!
Strindberg istui hyvin kauan maalauksen ääressä, katsoen vuoroin Cristineen, vuoroin Dianaan. Olin aika lailla jännityksessä, sillä annoin suuren arvon hänen mielipiteilleen. Olinkin pyytänyt saada kuulla hänen rehellisen käsityksensä, enkä mitään n.s. ystävänarvostelua.
Hänen katselemistaan ja vertailuaan kesti niin kauan, että aloin jo ihmetellä mielessäni, etteihän Augustus vain ollut jo innostuneempi alkuperäisestä kuin jäljennöksestä. Cristine veti huulensa hienoiseen hymyyn, mutta seisoi kuitenkin urhoollisesti paikallaan Dianana, vaikka varsinkin hänen oikea kätensä pyrki väkisinkin väsymään, niin että hänen täytyi väliin lepuuttaa sitä.
Lopultakin, ankaran arvostelijan yhäkin itsepintaisesti vaietessa, Diana hypähti jakkaraltaan lattialle, lyöttäytyen kolmanneksi seuraamme. Tottuneena liikkumaan taiteilijoiden parissa yhtä viattoman vapaasti kuin Eeva paratiisissa, hän istahti Strindbergin viereen, viserrellen:
– Se on hyvin kaunis, Monsieur?
– O-on kyllä, mademoiselle, Augustus sopersi vastaukseksi. Ja silloin vasta huomasin hänen äänensä omituisesta sävystä, että hän tunsi olonsa varsin noloksi.
Ujostuttiko häntä oman itsensä vuoksi se, että hän oli joutunut moiseen odottamattomaan tilanteeseen? Vai ujosteliko hän vain tuota 20 vuotta nuorempaa miestä tai 30 vuotta nuorempaa naista, jonka nuoresta ruumiista uhoava lämpö vaikutti magneettisen säteilyn tavoin kuin vasta ummustaan puhjenneen ruusun tuoksu?
Mieleeni juolahti hurskaan erakon, pyhän Antoniuksen kiusaus. Vanha legenda kertoo, että Lucifer lähetti kauneimmat, klassillisen alastomat tyttärensä häiritsemään hänen raamatuntutkisteluaan.
Maailman stoalaisimpienkin filosoofien on täytynyt usein laskea aseensa
naisen alastomuuden majesteetin edessä. Ja kun Strindberg oli vielä
mies parhaassa iässään, ei hänen ollut niinkään helppoa pysyä, monta
kuukautta kestäneen pidättyväisyyden perästä, täysin rauhallisena ja
tyynenä moisessa tilaisuudessa. Ajatelkaamme vain janoista erämaan
matkaajaa, joka yht'äkkiä herää elävöittävän lähteen partaalla – ja
lähteen najadi istuu vielä hänen vierellään, säteillen nuoruutta ja
kauneutta, aivan kuin uudestiluotu Eeva "takaisinsaadussa
paratiisissa". [Takaisinsaatu paratiisi, kts. Inferno, IV luku.] Siten
nim. ystäväni August nimitti myöhemmin tätä ateljeeta, ei niinkään
paljon täällä tapaamansa nuoren Eevan, vaan sen "kasviston ja
eläimistön" vuoksi.Suurten, kasvihuoneesta muistuttavien ikkunoiden edessä, jotka täyttivät koko pihanpuoleisen seinän, luikertelivat ulkopuolella villiviinin ja muurinvihreän tuuheat köynnökset. Ikkunoiden sisäpuolella kukkivat kurjenpolvet, pelargonit, ruusut ja harvinaiset kaktukset ruukuissaan. Näiden välissä oli kaksi suurta häkkiä, joissa laululinnut visertelivät.
Strindberg tunnusti kerran myöhemmin vaeltaneensa nuoruudessaan useimpien muiden pohjoismaalaisten tavoin pikkutunneilla "pahamaineisiin paikkoihin", joissa alastomat naiset tyrkyttivät itseään. Mutta joutua näin aivan selvin päin, keskellä kirkasta päivää, kukkien keskellä ja lintujen laulun raikuessa, pienen Eevan pariin, joka ei tehnyt pienintäkään numeroa alastomasta naisellisuudestaan – se oli hänestä "paratiisimaista". Ja yhtä paratiisimaisen lämmintäkin oli tässä ateljeessa, jonka ohueen peltikattoon aurinko paistaa hellitteli täydeltä terältään. Ei voinutkaan pitää päivällä työssä – v. 1895 kesä oli tavattoman kuuma – yllään juuri enempää kuin oman nahkansa, pitkän työpuseron ja sandaalit.
Vasta kun Cristine oli pistäytynyt viereiseen huoneeseen kahvin keittoon, Augustus sai tavanomaisen tyyneytensä takaisin, alkaen puhua ruotsiksi:
– En tahdo sanoa mitään Dianastasi teknilliseltä kannalta katsottuna, vaikka mielestäni tuollainen jättiläiskoko vaatisikin paljoa jykevämpää ja "uljaampaa" siveltimenkäyttöä. Mutta se voi olla makuasia. Sitävastoin minun täytyy tehdä sama huomautus kuin ystävälleni Per Hasselbergille ja monelle muulle pohjoismaalaiselle taiteilijalle, jotka tapasin täällä jo 80-luvulla. Eikö olisi jo aika näyttää ranskalaisille jotakin muuta kuin heidän oman, äitelän salonkitaiteensa paremmin tai heikommin onnistuneita jäljittelyjä? Kun on niin hieno malli kuin tuo tyttö, sinun olisi pitänyt saada aikaan jotakin parempaa kuin mokoma salonkiprimadonna. Tai voitko todellakin nähdä tässä Dianassasi jotakin klassillis-kreikkalais-roomalaista? Ei, hän on ranskatar, sormenpäitään, asentojaan ja eleitään myöten, aivan kuten Hasselbergin "Lumikellokin". Aiotko todellakin lähettää tuon tämän vuoden salonkiin?
– Niin olin ajatellut.
– Onkohan siitä mitään hyötyä? Ei makeaa mahan täydeltä! Tuollaisia Dianoja ja Lumikelloja on joka salongissa tusinakaupalla. Joka tahtoo luoda itselleen täällä nimen, tehnee viisaammin asettamalla näytteille jotakin uutta, jotakin persoonallista, jota kukaan ei ole ennen nähnyt. Älä nyt pane pahaksesi tätä arvostelua! Itsehän pyysit minua lausumaan julki ajatukseni, ja siksi puhunkin suoraan. Mutta sinun ei pidä, kuten sanottu, välittää tästä yleisestä huomautuksesta, joka ei koske yksin sinua, vaan melkein kaikkia pohjoismaisia taiteilijoitamme, jotka antavat täällä parisilaisen salonkitusinataiteen häikäistä ja sokaista silmänsä.
Käsitin tietenkin Strindbergin olevan täysin oikeassa, joten noudatin hänen neuvoaan. Vakuutin sitäpaitsi, etten itsekään pitänyt moisia kuvia muuna kuin alastomuustutkielmina. Voihan samalla maalata muutaman puun sen taakse, viinen, jousen ja metsäkoiran, ja nimittää mallia Dianaksi, tai ristiä hänet "Rakkauden heräämiseksi", "Kaukana tanssiaisista", "Muisto kylvystä", tms. Tunnustin myös olevani aikeissa maalata vielä samankokoisen Venuksenkin, sillä sellaiset "jumalattaret" menevät paremmin kaupaksi kuin kuvat, joiden nimenä on vain "Malliharjoitelma" tai – Zornin tapaan – "Mallin levähtäessä".
– Hm! August tuumi siihen. Siis vielä tuo vanha lause: Kunst geht nach Brot!
Kun Cristine nyt tuli, täysin puettuna, huoneeseen ilmoittaen kahvin olevan valmista, huomasin sen tuottavan Strindbergille mieluisan yllätyksen.
Tytöllä oli nim. siksi hyvä maku, ettei hän pyrkinyt kilpailemaan silloisten parisittarien kanssa sivumennen sanoen sangen mauttomilla muotipuvuilla, joiden hihat olivat pullistetut luonnottomiksi "pallohihoiksi". Ei, hän oli vaatimattomasti ottanut ylleen hauskan italialaisen kansanpuvun, joka puki häntä oivallisesti. Sitäpaitsi tuntui olevan aivan kuin kirjoitettuna hänen otsaansa ja koko sieviin madonnankasvoihinsa, että hän oli ymmärtäväinen, kelpo tyttö, joka ansaitsi leipänsä täysin kunniallisella tavalla. Kun myöskin huomasin Strindbergin hyväksyvän hänen koko hillityn, melkeinpä ylhäisen olemuksensa, jollaisen saattaa tavata vanhojen sivistyskansojen keskuudessa usein kansannaisillakin, esitin heidät nyt vasta toisilleen etiketin kaikkien sääntöjen mukaan. Näytin myöskin mestarille pari pientä Cristinen muovailemaa veistokuvaa – ja silloin jää oli murrettu.
Siitä hetkestä lähtien tyttö oli harmaantuvan arvostelijan silmissä nuori taiteilijatar, eikä enää pelkkä mallityttö. Kun sitten kaiken lopuksi kahvikupponen tarjottiin suuren palmun varjossa ateljeen nurkassa, niin sekä Diana ja Lumikello että koko "tusinataide" olivat unohdetut. Ja Augustus harvinaisen hyvällä ja iloisella tuulella.
Hän keskusteli ystävällisesti ja toverillisesti vilkkaan ja puheliaan Cristinen kanssa, kertoi, että hänellä oli pieni tytär, jonka nimi myöskin oli Christina, sekä kyseli yhtä ja toista Italiasta, mihin tyttö ei kuitenkaan osannut vastata, koska hän ei ollut nähnyt synnyinmaataan sen koommin kuin oli jättänyt sen varhaisessa lapsuudessaan.
Toinen "minun naisistani", johon Augustus tutustui, oli kaksikymmenviisivuotias Marianne de Nemours.
Hän ei suinkaan kuulunut vanhaan ranskalaiseen Nemours'in herttualliseen sukuun – ei edes mihinkään sukuun. Sillä hän oli "kielletyn hedelmän" lapsi, eikä niinmuodoin ollut koskaan tuntenut vanhempiaan.
Marianne oli nimittäin synnytetty maailmaan syvimmässä salaisuudessa, kaukana korkean äitinsä todellisesta kotimaasta, ja hänen kasvatuksestaan huolehtivat kasvatusvanhemmat Nemours'in kaupungissa. Ja kun hän ei tahtonut käyttää näiden porvarillista nimeä, hän nimitti itseään syntymäkaupunkinsa mukaan nimellä "de Nemours".
Mariannen todellinen syntyperä oli niin salassa, ettei hän ollut koskaan päässyt selville isänsä enempää kuin äitinsäkään oikeasta nimestä. Sen takana piili varmaankin jotakin, jota tavallisesti sanotaan "jännittäväksi romaaniksi".
Vain sen hän tiesi varmaan, että hänen syntyessään oli "Credit Lyonnais'hen" talletettu hyvin suuri eläkesumma. Niin ollen hän ei voinut koskaan köyhtyä, niin kevytmielinen tuhlari kuin hänestä tulikin.
Hänen ainoa muistonsa äidistään, kuten hän uskoi – hän oli silloin viisivuotias – oli se, että kasvatusvanhempien luo ilmestyi kerran vierailulle hyvin korkea, hieno ja ylhäinen nainen, jota oli sanottu "keisarilliseksi korkeudeksi" ja joka otti pikku tytön syliinsä, peittäen nyyhkyttäen hänen kasvonsa suudelmillaan. Sitten tuo tuntematon täti oli ottanut yltään erinäisiä koristuksia, jotka pantiin säilyyn pieneen hopeiseen, valkealla silkillä vuorattuun hopearasiaan. Rasian näin Mariannen luona omin silmin. Totesin, että siinä oli venäläiset hopealeimat.
Marianne otaksui tuon salaperäisen "tädin", joka matkusti saman päivän iltajunassa ulkomaille, olleen hänen oma äitinsä. Hän oli kuullut kasvatusäitinsä vihjailevan siihen suuntaan, että hänen isänsä, nimeltä mainitsematon ranskalainen, oli ollut "hyvin ylhäisen perheen" ranskankielen kotiopettajana. Äiti taasen oli talon tytär. Ja ranskalaisen oppitunnit olivat niin hedelmällisiä, että nuori tytär täytyi kaikessa hiljaisuudessa lähettää päätäpahkaa ulkomaalaiseen "luostariin". Silloin tuli valituksi Nemours Ranskassa – mahdollisesti tuntemattoman ranskalaisen kotipaikka?
Siellä Marianne näki päivänvalon, ja suuren elinkorkonsa turvin hän säästyi Ranskan lasten aina jatkuvasta Pärttylinyöstä, "enkelintekijöiltä", t.s. ammatti-lapsenmurhaajattarilta.
Marianne oli siis pelastunut "enkelintekijättärien" käsistä, eikä totisesti ollutkaan mikään enkeli. Hänessä oli merkillisellä tavalla yhtyneenä kaksi luontoa, hekumoitsija ja "suuren maailman nainen".
Jos tahtoisi kertoa tämän ihmisen elämänkohtalot, syntyisi siitä kokonainen romanttinen novelli, joka ei tietenkään kuulu Strindberg-kirjan puitteisiin. Mutta August Strindberg oli kuitenkin siihen määrin innostunut Mariannen suuriin lausunnallisiin lahjoihin, että meillä on täysi syy mainita niistä tässä yhteydessä muutamia piirteitä.
Saatuaan ahdasmielisen, katolisen kasvatuksen, jota kesti niin kauan kuin kasvatusvanhemmat elivät Nemours'issa, Marianne tietystikin muutti heti näiden kuoltua Parisiin.
Kuten ainakin nuori "rotueläin", hän oli kasvanut aikaisin päätään pitemmäksi koko ympäristöään, ja hänestä oli tullut myöskin päätään pitempi useimpia uuden isänmaansa, synnyinmaansa, miehiä ja naisia.
Joskin tämä salaisen rakkauden taimi oli ainoastaan äidin puolelta kotoisin Nevan kaupungista, niin veri on kuitenkin sekä vettä että viiniä sakeampaa, ja monet nykyisin maanpakolaisen Romanoffien keisarihuoneen jäsenistä olivat yli kolmen kyynärän. Varmaankin perityt taipumukset olivat syynä siihenkin, että Marianne, kohta täysi-ikäiseksi tultuaan ja päästyään vapaaksi holhoojahallituksesta, alkoi elää komeaa, suurellista elämää, pitäen aivan kuin hovia, jonka kustannukset pyrkivät väliin nousemaan jopa hänen ruhtinaallisia korkotulojaankin suuremmiksi.
Alussa hän oli, ennenkuin hän oli saanut kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, kuten "jumalainen Sarah Bernhardtkin", kovin kahdenvaiheilla, mennäkö luostariin vai – teatteriin. Lopulta sentään jälkimmäinen vaihtoehto pääsi voitolle. Mutta sillävälin Mariannesta oli sattunut tulemaan mahtavan rahamiehen suosikki. Ja tämä sai aina täyttää kassavajauksen.
Marianne tuhlasi nimittäin yhtä päättömästi kuin venäläisten suuriruhtinaiden oli tapana Parisissa. Hän esim. antoi juomarahoiksi kultakolikolta, jos vain joku tarjoilija näytti hänestä "miellyttävältä". Vanhasta "rahaministeristään" (pankkiiristaan) hän ei oikeastaan välittänyt. Ukko, joka oli naimisissa toisella taholla ja täysikasvuisten lasten isä, oli kyllä niihin aikoihin jo elähtänyt, mutta hänen sammuva erotiikkansa oli erittäin viatonta. Tuon Kroisoksen ainoana ilona oli suudella naisen paljaita jalkoja. Tämä ei tietysti tyydyttänyt Mariannea, mutta kun rahaministeri kustansi hänelle upean huoneiston, monipäisen palveluskunnan, hienot vaunuhevoset ja valjakot, sekä kaikkein kalleimmat ja erikoisimmat jalkineet, mitä kalliista hinnasta voi saada Parisista ja Lontoosta, niin kaunokaisen täytyi ummistaa silmänsä asialle jos toisellekin – ja etsiskellä kiellettyä hedelmää toisilta tahoilta. "Sellaista elämä on", Mariannen oli tapana sanoa.
Hän oli monta kertaa uhannut heittäytyä "riippumattomaksi", t.s. mennä teatteriin, mutta ukko vaani ja vartioi häntä Arguksen silmillä estääkseen moisen "häväistysjutun" ja voidakseen säilyttää paljasjalkatanssijattarensa yksityisomaisuutenaan. Lupasipa hän hänelle vielä "yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista", m.m. tämän maailman kallisarvoisimmat fantasiasukat, jos hän vain heittäisi teatterin mielestään.
Tuollainen mitä kallisarvoisin sukkapari, jonka näin Mariannen asunnossa, oli todellinen taideteos. Sukat olivat hienointa japanilaista silkkiä, osittain nyplätyt, osittain ommellut erilaisin kuvioin ja kirjauksin. Kaikki oli käsityötä. Piirustukset oli tehnyt tunnettu taiteilija Mucha, joka piirusti Sarah Bernhard'tin kaikki puvut, ilmoituslehtiset j.m.s. Sukat esittivät hämähäkinverkkoa – olivat siis reiäkkäät – johon oli takertunut syksyn kellastuneita lehtiä ja perhosia. Siellä täällä kimalteli kastepisaroina oikeita helmiä ja akvamariineja.
Kuten lukijattaret voivat helposti kuvitella, nuo sukat olivat ainutlaatuiset. Niihin kuuluivat matalat, kultanahkaiset kengät, joiden solkena oli jalokivin koristettu, kultafiligraaninen ristihämähäkki...
Mitä kaikki tämä hauskuus oli tullut maksamaan, sitä Marianne ei itse tiennyt; sukat yksin, ilman helmiä ja jalokiviä, olivat maksaneet 600 frangia, mikä ei ollut kylläkään erikoisen paljon moisesta käsin nyplätystä, erikoistilauksesta tehdystä taideteoksesta.
Vaikkakin meidän pikku tyttösemme oli sekä sangen älykäs että kaikkea muuta kuin arkipäiväinen, hän oli kuitenkin hieman ylpeä näistä "fantasiasukistaan". Ja hän vakuutti, ettei edes Sarah Bernhardt'illa ollut koskaan ollut moisia. Hän myöskin aivan hehkui halusta päästä joskus esiintymään näyttämöllä nämä taiteelliset sukat jalassa. Mariannen halu näyttämölle ei ollut sentään sitä tavallista lajia, joka on vaivannut vähän itse kutakin nuoruuden keväimessä; hänen dramaattiset lahjansa olivat niin harvinaisen suuret ja aidot, että sellainenkin näyttämötaiteen herkkusuu kuin August Strindberg oli aivan ihmeissään.
Mariannen vanha mesenaatti, josta hän tekaisi sanaleikin "Vanha jalkamies", oli ollut pitkän aikaa vuoteen omana perheensä hellässä huomassa, minkä vuoksi Marianne oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja esiintynyt tuntemattomana "de Marigny'n" revyyteatterissa Champs-Elysées'ssä.
Tosinhan moinen tehtävä, esiintyminen säädyttömässä revyyssä melkein alastomana Venuksena, jolla ei ollut edes sukkia jalassa, ei ollut suurenarvoinen. Mutta hän lohduttelihe sillä, ettei kukaan tuntenut häntä; ja kun Venus oli päällepäätteeksi vain mykkä, paljasjalkabaletissa ja bengaalivalossa esiintyvä jumalhenkilö, ei kukaan voinut tuntea hänen ääntäänkään.
Siellä näin – Venuksena – Mariannen ensi kerran. Ja huomasin kappaleen loputtua, ettei hän voinut olla tavallinen parisilaistyttö. Olin siihen aikaan uljas ritari – siispä puutuin ripeästi asiaan, esitin itseni, pyytäen lupaa – ja saadenkin sen – maalata hänet Venuksena. Olinkin kauan etsinyt Venuksen mallia. Eikö siis ollut aivan kuin kohtalon sormi, että löysin hänet sieltä, mistä kaikkein vähimmin osasin aavistaa hänenlaistaan tapaavani!
Ollessamme kerran illallisella yksityishuoneessa, tapahtui sitten pienoinen onnettomuus, joka entistä enemmän lähensi meitä toisiimme. Tulin sysänneeksi vihreään chartreuse-liköörilasiin pistettyä olkipilliä, jolloin koko lasin sisällys kaatui Mariannen kallisarvoiselle crêpe-de-chine-puvulle ja – suoraan syliin.
Säikähdin pahanpäiväiseksi, peläten hänen luulevan minua tomppeliksi, joka "sotkeutuu omiin jalkoihinsa", joten odotin saavani aika ripitykset. Mutta kuka voi arvata hämmästystäni, kun hän vain taputti käsiään, selittäen pitävänsä tapahtumaa avoimena rakkaudentunnustuksena.
– Kuinka niin? kysyin ihmeissäni.
– Monsieur, joka on niin kömpelö, on varmasti "rakastunut".
– Tunnustin – sillä olin todella rakastunut jo kalan ja paistin välillä. Ja uskonpa hänenkin saaneen siipeensä, ennenkuin olimme ehtineet kahviin ja likööriin. Sillä leikkimme – tai pikemminkin lemmenleikkimme – kesti kuin kestikin siitä illasta lähtien koko sen ajan, jonka hänen rahaministerinsä makasi ankkurissa, "kihti" takajalassaan.
Koko tämä aika menikin yhtämittaisessa humussa ja nuoruuden huimuudessa, osittain minun ateljeessani tai Mariannen luona hänen komeassa kodissaan. Mutta kokonaan jälkiä jättämättä ei se aika sentään mennyt, sillä juuri Mariannen mukaan maalasin Venuksen luonnollisessa koossa Cristine Autancion "Dianan" toveriksi. Venuksen koko vartalo oli Mariannelta, kasvot vain ovat muutetut.
Ateljeessani Augustus tuli tuntemaan Marianne de Nemours'in; Venuskuva oli jo silloin valmis ja muilla markkinoilla. Mariannesta nimittäin kuva muistutti häntä liiaksi, vaikka kasvojen ilmettä olikin muutettu, joten hän ei tahtonut, että se asetettaisiin näytteille Parisissa, mikä ei koskaan tapahtunutkaan.
Venus ei ollut suinkaan Mariannen loisto-osa. Hän oli aivan hullaantunut Jeanne d'Arc'iin, ja se seikka sitten sai Strindbergin mielenkiinnon viriämään.
Strindberg oli nimittäin hyvin perehtynyt Voltaire'iin, ja Marianne osasi ulkoa pitkiä matkoja Voltaire'in paljon kiistellystä "Orléans'in neitsyestä". Ja hän lausuili siitä eräitä kohtia sellaisella temperamentilla ja ennen kaikkea sellaisella retoorisella loistolla, että hänellä oli Strindbergin mielestä kerrassaan erikoiset näyttämölliset lahjat. Jopa hän tarjoutui esittämään Mariannen Théâtre de l'Oeuvre'in johtajalle Lugné-Poélle; sanotussa teatterissa oli edellisenä vuonna (1894) näytelty hänen omia kappaleitaan. Mutta Marianne ei välittänyt niin pienistä teattereista, ja siihen asia jäi.
Marianne de Nemours meni sittemmin naimisiin, ja hänestä tuli miehensä nimellä Parisissa suurta suosiota ja mainetta saavuttanut näyttelijätär.
Kummatkaan edelläkuvatut naistyypit, joiden kanssa ystäväni Augustus joutui kosketuksiin minun välitykselläni, eivät tietenkään näytelleet hänen elämässään sen suurempaa osaa kuin mitä olivat satunnaisena silmänruokana. Kolmannesta "naisestani", Divina Paillard'ista, ei voi kuitenkaan sanoa samaa.
Divina ei ollut mielestäni enää nuori enempää kuin varsinaisesti kauniskaan, kuten molemmatkin edelliset Evan tyttäret, mutta hänen kauneutensa oli kokonaan sisäistä, esteettistä laatua. Hän oli yhtätoista vuotta nuorempi Augustusta, joten hän oli tavallaan meitä molempia yhdistävänä ikärenkaana, sen polven arvokkaana edustajana, joka oli meidän välillämme.
Minulle Divina Paillard oli melkein äidillinen ystävätär, ja Strindbergille, joka ei koskaan kyllästynyt kuulemaan hänen katolisia pyhimystarujaan, hänestä tuli uskonnollinen kasvattaja ja itsekieltäymyksen esikuva. M.m. hän antoi mestarille katolilaisten rukouskirjan, "Paroissien'in", johon toinen lupasi täysin tosissaan tutustua. Ja todistettavasti hän myöhemmin tekikin niin, sillä rukouskirja kummittelee useissa paikoin hänen "Infernossaan".
Divinan elämä oli jos mikä ollut täynnä erilaisia, vaihtelevia kohtaloita, korkeimmasta loistosta keisari Napoleon III:n vallan aikana syvimmän köyhyyden nöyryytyksiin saakka. Sellainen elämänkohtalo kuin hänen olisi omansa suurisuuntaisen sielutieteellis-analyyttisen romaanin pohjaksi.
Kuuden penikulman päässä Parisista pohjoiseen, vanhassa "Isle de France'in" maakunnassa, Ranskan sydämessä, on Oise- ja Aisne-jokien yhtymäkohdassa pieni, idyllinen, vanharanskalainen talonpoikaiskylä "Venette". 1850-luvulla asui Venette'issä hyvinvoipa puutarhuri Hippolyte Paillard, joka oli ollut komea mies, sellaista tyyppiä, jota vielä tavataan siellä täällä Normandiessa.
Paillard oli, vaikkakin perheellinen ja usean lapsen isä, koko seudun suurin Don Juan. Hänestä kulki maine, ettei ainoakaan nainen päässyt rauhassa hänen ohitseen pimeän tultua; vieläpä hän Parisissakin, jonne hän itse säännöllisesti vei vihannes- ja hedelmätarhansa tuotteet, esiintyi suurena leijonana vihanneshallien lähistöllä.
Hänen vaimonsa Aglae Paillard, joka siten huomasi olevansa laiminlyöty puoliso, alkoi yhä enemmän etsiä lohtua katolisen kirkon äidinhelmasta. Ja hänen yhä innokkaammissa mystillisissä mietiskelyissään ja uskonhurmionäyissään tuli pyhästä neitsyestä hänen vakiintunut ihanteensa. Sinä aikana, jolloin hän kantoi nuorinta lastaan sydämensä alla, häntä ei niinmuodoin pidetty enää oikein "viisaana". Aglae-muori alkoi, kuten muinoin Jeanne d'Arc, kuulla ylhäältä ääniä, jotka eräänä päivänä ilmoittivat pyhän neitsyen kuulleen kaikki hänen rukouksensa, ja että siitä lapsesta, jota hän kantoi sydämensä alla, oli tuleva "jumalallinen lapsi". Ja tämä "jumalallinen lapsi" toisi hänelle levon ja sielunrauhan...
Hurskaassa yksinkertaisuudessaan hän ei voinut ymmärtää muuta kuin että tuosta "jumalallisesta" lapsesta tulisi poikalapsi, siis uusi Vapahtaja, jonka vuoksi hän päätti synnyttää tämän tallissa, seimeen, olkien päälle, kuten tarinan mukaan Betlehemissäkin oli tapahtunut. Kun siis tuo pyhä hetki oli tullut, Aglae-muori läksi silmät loistaen talliin ja sytytti seitsemän kynttilää pyhälle neitsyelle. Ja antaessaan lapselle hengen oljilla maaten hän lauloi täydellä äänellä, kädet yhteenliitettyinä, jouluvirttä Adeste, fideles, laeti, triumphantes j.n.e.
Kyläläisten hämmästys oli suuri, kun he kesken kauneinta kevättä, toukokuun 20 päivänä 1862, kuulivat laulettavan jouluyön kaunista virttä puutarhuri Paillard'in tallissa. Väkeä keräytyi joka taholta tiheästi asutusta kylästä. Mutta kun pyhä Aglae kehoitti "paimenia" ihailemaan "jumalallista lasta", "enkelien kuningasta", tämän havaittiinkin olevan – tyttö!
Augustus keskeytti tässä Divinan kertomuksen, sanoen minulle ruotsiksi:
Harvoin, jos koskaan, lienee minkään lapsen syntymää valmisteltu juhlallisemmin; niin, itse Betlehemissä oli lapsen syntyminen pahnoilla paremminkin sattuma, vaikka välttämättömyyden pakosta johtuneesta seikasta on sittemmin tehty hyve. Mutta tässä tapauksessa olkipahnat olivat todellakin pyhin alusta, mitä hurskas, kristillinen lapsensynnyttäjä saattoi uneksiakaan. Mutta harvoin taas toisaalta kukaan nainen on armottomammin pettynyt toiveissaan saada pojan eikä tyttöä!
Mutta todellisuudessa asianlaita ei kuitenkaan ollut niin. Aglae Paillard'in usko oli sitä lajia, joka siirtää vuoria, ja hänen uskonnollisuutensa luonteeltaan kaikkein fatalistisinta ja järkkymättömintä.
Nähdessään vastasyntyneen "jumalallisen" lapsen olevan tyttö, hän tunsi itsensä sitäkin onnellisemmaksi – sillä hänestä oli selvää, että itse pyhä neitsyt, Taivaan kuningatar Maria, oli muuttanut itsensä lihaksi ja vereksi kiirehtiäkseen hänen avukseen. Mutta ristiäisissä Venette'in kyläpastori kieltäytyi kastamasta tyttöä Divinaksi, s.o. Jumalalliseksi, "koska Jumala yksin on jumalallinen". Mutta Aglae pääsi pyhässä itsepäisyydessään voitolle, ja tyttö kastettiin kuin kastettiinkin pyhän Neitsyen muistoksi Marie Divina Paillard'iksi.
Pienokainen kasvoi ja varttui äidin mitä hellimmässä ja taikauskoisen yltiöhartaassa huomassa; harvoin hän pääsi leikkimään kylän "maailmallisten" lasten kanssa, tuskin hän sai ottaa osaa edes vanhempien sisarustensakaan puuhiin ja askareihin. Aglae-muori, jolla nähtävästikin oli koko lailla kirjallista sivistystä, ravitsi hänen henkeänsä Lafontaine'in eläinsaduilla ja Perault'in haltijatartaruilla prinsseistä, prinsessoista, noidista ja taikureista sekä vähän myöhemmin kertomuksilla pyhistä miehistä, marttyyreista ja erakoista.
Tuolla ihmeellisellä äidillä lienee ollut henkiennäkijän kyky tehdä nuo kertomukset eläviksi, sillä Divina muisti varhaisimmilta lapsuusvuosiltaan, kuinka äiti oli polvillaan näyttänyt hänelle, miten esim. Parisin kaupungin suojeluspyhä, pyhä Genovèva, oli rukoilemalla hunnien kuningasta Attilaa saanut tämän säästämään Parisin.
Kaikkia noita pyhiä tarinoita Divina kertoi sitten vuorostaan August Strindbergille, joka ei koskaan voinut saada niistä tarpeekseen, eipä edes ruvennut väittämään mahdottomiksi suoranaisia kummitusjuttujakaan valekuolleista ja kirkkomailla peliään pitävistä aaveista j.m.s.
Kun Strindberg paria vuotta myöhemmin julkaisi "Legendansa", odotin tietystikin tapaavani niissä joitakin jälkiä ja muistoja Divina Paillard'in seurassa viettämistämme tarinahetkistä, mutta saatoin havaita ainoastaan katolilaisuuteen kallistumisen sellaisenaan. Hänen myöhäisempi henkinen seurustelunsa protestanttisen uneksijan, Svedenborgin, kanssa lienee vuorostaan haihduttanut hänen mielestään mielenkiinnon katolisia pyhimystaruja kohtaan.
Pikku Divinan varhaisin nuoruus kului muuten ilman erikoisen mainittavia tapahtumia pienessä, jokien välisessä maalaiskylässä, jonka siistit talot kohosivat valkeaksi rapattuina, ovet vihreäksi maalattuina, hyvin hoidettujen hedelmäpuiden keskeltä.
Mutta kylän lähistöllä oli komea Ciply'n linna. Sen omistaja oli belgialainen parooni Napoleon van der Heyden, jota ranskalaisen paroonikuntansa mukaan sanottiin lyhyesti parooni de Ciply'ksi.
Parooni oli "morganaattisessa" avioliitossa entisen näyttelijättären kanssa, mutta liitto oli lapseton.
Eräänä kauniina kesäpäivänä linnan herrasväki pysähdytti nelivaljakkonsa Venette'in kylän edustalle, Paillard'in puutarhojen kohdalle, katsellakseen muutamia harvinaisia Maréchal-Niel-ruusuja. Silloin he näkivät pikku Divinan, josta oli kehkeytynyt kaunis lapsi.
He kun olivat lapsettomia, niin paroonitar sai äkkiä mielijohteen pyytää puutarhuria antamaan pikku tytön heille kasvatiksi.
Hippolyte Paillard, joka tiesi parooni de Ciply'n olevan keisari Napoleon III:n läheinen ystävä ja käyvän melkein joka ilta pelaamassa keisarin luona korttia läheisessä hovin kesäasunnossa, Compiègne'in linnassa, oli kovin hyvillään, kun hänen nuorinta tytärtään pidettiin tarpeeksi arvokkaana pääsemään hovipiireihin. Hän suostui omasta puolestaan mielihyvin paroonittaren ehdotukseen, mutta... täytyi kysyä eukolta, Aglae'lta, jonka lempilapsi pikku Divina oli. Omaa mielipidettään Divina ei muistanut tiedustellun. Hänhän olikin vasta seitsenvuotias, joten hänellä ei voinut olla omaa tahtoa.
Aglae-muori tuli, hieman epäröityään, lopuksi siihen tulokseen, että varmaan tämäkin oli "Herran tahto". Parooni de Ciply'n kasvattityttärenä Divina voisi joka tapauksessa saada sellaisen kasvatuksen, jollaista hänen oli mahdotonta saada kotonaan – – – ja se ajatus teki hänelle helpommaksi eron jumalallisesta lapsesta, joka tietenkin oli ennakolta määrätty suuriin, yleviin tehtäviin.
Otettuaan vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan hellät jäähyväiset pikku tyttö poistui suurissa vaunuissa, joita veti neljä valkoista hevosta, kohti kukkulaa, jonka laella vanha Ciply'n linna kohotteli ylpeänä muurejaan ja tornejaan.
Siellä hänen ihmettelevien silmiensä eteen avautui uusi maailma. Ja itkettyään muutamia päiviä hän tyyntyi vähitellen, kun hänet puettiin joka aamu kuin prinsessaksi ainakin, ja hiuksiin kiedottiin oikein kultanauhat. Parooni toi myöskin Parisista mitä ihmeellisimpiä leikkikaluja ja nukkia; jotka olivat melkein hänen itsensä kokoisia ja osasivat sanoa "mamma", kun niitä painoi vatsaan.
Mutta Aglae-muorin uneksimasta kasvatuksesta ei tullut mitään.
Kyllähän Divina sai usein ja perusteellisesti vitsaa paljaalle ruumiille "hermostuneelta" paroonittarelta, useimmiten ilman oikeaa, järjellistä syytä, tavallisesti piskuisista etikettiä ja "hienoja tapoja" vastaan tehdyistä rikkomuksista. Sitävastoin ei ollut puhettakaan mistään kirjallisesta sivistyksestä. Näissä piireissä ei tarvittu muuta sivistystä kuin osata pukeutua, käyttäytyä, niiata keisarillisille sekä tanssia.
Mutta itse keisarinna Eugénie mielistyi tuohon sievään tyttöseen, lieneepä vihjaillut paroonitar de Ciply'lle siihen suuntaan, että tämän olisi otettava pienokainen omaksi lapsekseen kaikkia lain vaatimia muotoja noudattaen sekä annettava hänelle säätynsä mukainen ja arvoinen kasvatus jossakin luostarikoulussa, kuten "piireissä" oli tapana. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä ahne paroonitar ei suinkaan aikonut ruveta jakamaan vanhenevan parooninsa perintöä kenenkään "puutarhurinpenikan" kanssa – olipa tämä kuinka enkelimäinen tahansa!
Parooni itse sensijaan teki parhaansa hemmoitellakseen pikku kasvattityttärensä aivan piloille. Mutta hänkään ei tullut laillistuttaneeksi lapsen asemaa, ja mitäpä hyötyä lain mukaisesta. lapseksiottamisesta olisi? Hänhän joka tapauksessa "muistaisi" tyttöä testamentissaan.
Keisarinnan nimenomaisesta toivomuksesta kaunis Divina sai aina seurata
parooni de Ciply'tä hovin kesävastaanottoihin; van der Heyden de
Ciply'n pelatessa korttia Napoleon III:n ja hänen hoviherrojensa kera
Compiègne'in linnan parvekkeella, Divina sai, koristettuna ja
laitettuna kuin täysiverinen prinsessa, ajella linnanpuistossa pienissä
ponirattaissa keisariprinssi Napoleon Eugène'in kanssa, joka oli häntä
kuutta vuotta vanhempi, kaunis, hyväsydäminen ja hyvinkasvatettu
13-vuotias poika. [Perintöruhtinas Napoleon Eugène-Louis-Jean-Joseph
oli syntynyt v. 1856, Divina v. 1862.]Divina väitti jo silloin, 7-vuotisena tyttönä, käsittäneensä, ettei tuo helläsydäminen poika, joka ei tahtonut edes antaa lakeijojensa rapsauttaa hevosia piiskalla, luultavastikaan olisi pystynyt täyttämään paikkaansa ranskalaisten tulevana keisarina. Mutta Strindberg oli vakuutettu siitä, että Divina oli tehnyt sen johtopäätöksen paljoa myöhemmin, mutta sekoittanut sen sitten lapsuusmuistoihinsa.
Nuo ajelumatkat keisariprinssin kanssa tapahtuivat kesällä 1869, Napoleonin ollessa valtansa kukkuloilla, jolloin hänellä lienee ollut tapana sanoa: "Ei ainoaakaan tykinlaukausta koko Euroopassa ilman minun suostumustani!" Ja olihan hän saanutkin Venäjän nöyryytetyksi Krimin sodassa ja auttanut Englantia Kiinassa, jolloin hän samalla anasti Ranskalle Kohin-Kiinan. V. 1869 hän oli vapauttanut Italian Habsburgien vallasta, mutta julistaessaan vuotta myöhemmin, pahimmassa helteessä heinäkuun 19 päivänä 1870, sodan Preussille, hän tuli jännittäneeksi jousta niin, että se murtui.
Sodan syttyessä parooni van der Heyden oli päätäpahkaa rientänyt kotiin Belgiaan perheensä sukutilalle, jättäen ranskalaisen paroonittarensa ja säikähtyneen Divinan oman onnensa nojaan Ciply'n linnaan.
Saksalaisten tykkien jyminä läheni päivä päivältä, ja paroonitar antoi nostaa Belgian lipun linnan torniin.
Jo syyskuun ensimmäisenä päivänä huhu tiesi kertoa, että kaikki oli mennyttä. Ranskan pohjoisarmeija oli saarroksissa Metzissä ja pääarmeija Sedan'in seuduilla. Paria päivää myöhemmin kuultiin keisarin joutuneen vangiksi ja keisarinnan paenneen Englantiin prinssin kanssa.
Divina vuodatti katkeria kyyneliä hyvän prinssin kohtalon johdosta, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä koko sota oikeastaan olikaan. Olihan hän kuullut puhuttavan keisarillisista metsästysretkistä, jolloin ammuttiin hirviä ja metsäkauriita, mutta että ihmisiäkin ammuttiin – se oli hänelle uutta. "Sota on sotaa" – siinä ainoa selitys, jonka hän sai paroonittarelta, selitys, joka ei tuntunut selittävän mitään.
Sitten saapui surusanoma, että hänen vanhin veljensä, Gustave Paillard, oli kuolettavasti haavoittunut, sekä, mikä oli vieläkin surkeampaa, että hänen oma äitinsä Aglae oli mennyt aivan sekaisin ja hypännyt syvään kaivoon "viimeisen tuomion" ja – saksalaisten pelossa. Ihmekö siis, että Divina, jolla ei ollut minkäänlaista koulusivistystä eikä niin ollen pienintäkään aavistusta siitä, mitä "saksalaiset" oikeastaan olivat, sai aivan jäätävän kammon noita kauheita olioita kohtaan, jotka ahdistivat ja ampuivat ihmisiä.
Mutta pian hänen oli määrä nähdä omin silmin noita "saksalaisia", vieläpä saada suudelma otsalleen eräältä heidän korkeimmalta sotaherraltaan.
Viimeiset päivät ennen vihollisen tuloa, jolloin oli jo liian myöhäistä paeta Belgiaan tai Parisiin, jossa vallankumouksen peikko jo alkoi olla vallalla, paroonitar oli viettänyt Divinan ja linnan koko naispuolisen palveluskunnan kanssa kellarissa.
Eräänä kauniina päivänä, juuri kun kellarissa keitettiin kahvia petrolikeittiöllä, alkoi pihalta kuulua äänekkäitä komennussanoja ja hevosten kavioiden kopsetta. Kaikki olivat kauhun jäykistyttämiä: saksalaiset! Kukaan ei rohjennut koskeakaan kahvikuppiinsa.
Lopulta saksalaiset mursivat kellarin oven, ja nuori, sorea upseeri tuli kynttilä kädessä selittämään hyvällä ranskankielellä, ettei kenenkään tarvinnut olla ensinkään peloissaan, että linna oli "määrätty" Preussin kruununprinssin ja hänen esikuntansa majapaikaksi, ja että naisia pyydettiin muuttamaan takaisin linnan siihen osaan, joka oli varattu heidän omaksi asunnokseen.
Divinan hämmästys oli tavaton! Ensiksikin hän näki ihmeekseen, että nuo "kirotut preussilaiset" olivat osapuilleen muiden ihmisten näköisiä ja puhuivat niin, että heitä aivan ymmärsi. Keskenään he vain solkkasivat jotakin merkillistä siansaksaa, josta ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ainoa ero oli oikeastaan se, että heillä oli jalassa suuret saappaat, ja että he polttivat huonoa tupakkaa piipuilla, joissa oli suuri, ruma porsliinikoppa. Mutta muuten he eivät näyttäneet edes aikovankaan nitistää hengiltä ainoaakaan linnan palvelijattarista!
Mutta kun paroonitar havaitsi, ettei vastoin odotuksia ollutkaan pelättävissä hengenvaaraa, hän kohta muuttui röyhkeäksi, alkaen väittää, että saksalaiset muka olivat loukanneet linnan puolueettomuutta ja Belgian lippua. Mutta kun hän ei voinut näyttää toteen olevansa Belgian alamainen, hän sai kuin saikin alistua ja tyytyä siihen, että linnan koko pääkerros oli Preussin "perintöprinssin", s.o. kruununprinssi Wilhelmin (Saksan viimeisen keisarin Wilhelm II:n isän, Fredrik III:n) ja hänen kenraaliensa hallussa. Päivänä muutamana kruununprinssi halusi puhutella linnanrouvaa, antaen ilmoittaa paroonittarelle tulevansa tapaamaan häntä.
Divina kuvaili hyvin hauskasti ja huvittavasti, kuinka tuo vanha marakatti oli laitellut ja pyntännyt itseään korkean vieraan tulolle, sillä vaikka tämä olikin noita kirottuja preussilaisia, hän oli kuitenkin kruununperijä, ja paroonitar oli rajaton yksinvallan ihailija. Sensijaan Divinan, joka oli vuotta aikaisemmin oppinut tuntemaan kolmentoistavuotiaan Ranskan perintöprinssin, oli kovin vaikea käsittää, että tuo suuri, pitkäpartainen, jykevä mies, joka tuli saliin suuret ratsastussaappaat jalassa, saattoi olla mikään prinssi, varsinkaan kruununprinssi!
Mutta tuolla isolla miehellä oli ollut lempeä, suorastaan ystävällinen ääni hänen vakuuttaessaan hyvällä ranskankielellä valittavansa sekä linnan pakkoluovutusta että sodan kauhuja ja vierittäessään samalla kaiken vastuun keisari Napoleonin niskoille, joka oli julistanut hänen isälleen sodan. Divinan arkaillen kartellessa vierasta, tämä otti hänet polvelleen, sekä pyysi sitten paroonittarelta lupaa saada suudella lasta otsalle. Hyväillen pikku tytön tukkaa hän oli kertonut itselläänkin olevan kolme tyttöä kotona Berlinissä. Vanhin, Charlotte, oli kymmenvuotias ja hyvin Divinan näköinen, nuorin oli syntynyt kuukautta ennen sodan syttymistä...
Sitten hän oli lisännyt surullisesti: Ehkä en saa koskaan nähdä lapsiani!
Sen jälkeen ei kruununprinssin esikunta enää viipynyt kauan Ciply'n linnassa, sillä niin pian kuin piiritysjoukot olivat saaneet Parisin saarretuksi, prinssi muutti päämajansa Versailles'hin.
Siinä Divinan ainoat sotamuistot, sillä saksalaisten joukkojen painuttua etelään Parisia kohti, kaikki oli jälleen rauhallista linnan tienoilla, niin että parooni van der Heydenkin uskalsi jonkin ajan kuluttua palata takaisin.
Kului sitten pitkiä vuosia, ilman mitään mainittavampaa, lukuunottamatta sitä, että parooni alkoi, sitä mukaa kuin kasvattitytär varttui naiseksi, osoittaa yhä ilmeisempää halua lähennellä häntä juuri naisena. Tämä ei jäänyt huomaamatta paroonittarelta, joka kiukustuneena totesi itse kasvattaneensa itselleen kilpailijan.
Nyt tuolla vanhalla syöjättärellä ei ollut mieluisempaa tehtävää kuin kiusata ja rusikoida nuorta tyttöä, saadakseen purkaneeksi johonkuhun raivoisat vihanpuuskansa sekä "tyynnyttääkseen hermojaan".
Kerran, kun tyttö oli riisuttu alastomaksi ja paroonitar oli parhaillaan piiskaamassa häntä ratsastusraipalla, parooni syöksyi äkkiä huoneeseen, tempasi raipan raivottaren kädestä, katkaisi sen poikki ja heitti palaset palavaan uuniin. Samalla hän uhkasi, että jos sellaista vielä kerrankaan sattuisi, hän muuttaisi testamenttinsa Divinan hyväksi määräämällä tämän pääperilliseksi. Samalla hän tuli vihjailleeksi, että heidän "morganaattinen" avioliittonsa oli pelkkä vapaa suhde, jota ei ollut koskaan saatu laillistetuksi, paroonin koko suku kun oli asettunut jyrkästi vastustamaan liittoa entisen näyttelijättären kanssa. Joten siis paroonilla oli vapaa valta tehdä "paroonittarensa" testamentillaan perinnöttömäksi.
Jotenkin niihin aikoihin Divina luuli panneensa merkille, että paroonitar alkoi tuumia, miten hän saisi raivatuksi paroonin tieltään. Tämä alkoi nimittäin käydä yhä "kivulloisemmaksi". Taloon kutsuttiin nuori lääkäri, muuan Monsieur B—-ty, jonka kanssa paroonitar puoskaroi miestään hieman liiaksikin. Varmaa oli myöskin, että he antoivat potilaalle "vääriä" lääkkeitä, niin että hän loppujen lopuksi heitti henkensä.
Parooni van der Heydenin kuoltua paroonitar poltti läjittäin papereita ja asiakirjoja, jolloin luultavasti myöskin oikea testamentti meni savuna ja tulena taivaalle. Niin hän jäi kuin jäikin istumaan "jakamattomaan pesään". Hänelle jäi sekä Ciply'n linna että se talo, jonka parooni oli ostanut Parisista sodan päätyttyä ja jonka hän oli aikonut antaa Divinalle.
Paroonin ollessa viimeisillään oli kiireen kaupalla haetettu pappi antamaan kuolevalle ehtoollista ja viimeistä voitelua. Ja tohtori B—-ty'n ja erään toisen todistajan läsnäollessa paroonitar vihitytti itsensä kuolemaisillaan olevan paroonin kanssa, joka oli jo puolittain tiedottomana, niin ettei hän enää jaksanut tehdä vastarintaa.
Tämän roistontyön kautta hän saattoi esittää paroonin sukulaisille, että heidän avioliittonsa oli tapahtunut tosiasia. Ja niin hän sai koko perinnön itselleen. Vähää myöhemmin leski meni aivan oikein naimisiin lääkäri-myrkynsekoittajan kanssa, joka vuorostaan alkoi ennen pitkää liehitellä Divinaa.
Tohtori B—-ty muutti sitten nimensä, antaen sanoa itseään parooni de Ciply'ksi. Sillä Ranskassa arvonimi siirtyi ennenmuinoin itsestään tilusten uudelle omistajalle, jos nämä olivat vapaaherra- tai kreivikuntia.
Vastaleivotun "paroonin" yritettyä tehdä Divinalle suoranaista väkivaltaa, tämä suuttumuksensa puuskassa läksi ainiaaksi kodistaan ja Ciply'n linnasta. Ja niin hän tuli Parisiin, 20 frangia taskussaan.
Nyt ei ollut enää olemassa keisariprinssiä, jonka kera ajella ponivaljakolla. Omaisistaan Divina oli vieraantunut, äiti oli kuollut, isä oli hävittänyt kaiken omaisuutensa mielettömillä, Parisiin tekemillään huvimatkoilla, vanhin veli oli kuollut sodassa saamiinsa haavoihin, sisaret olivat köyhää ja itaraa ranskalaista talonpoikaisväkeä, jotka katsoivat karsaasti hienoon sisareensa. Ilman ystäviä, ilman tointa, ilman minkäänlaista kirjallista sivistystä hän nyt siis oli yksin, tyhjin käsin, maailman vaarallisimmassa kaupungissa. Elämä oli synkkää synkempänä hänen edessään. Hän kuljeksi ympäri Parisia, yksin, ilman mitään päämäärää, nälissään, janoissaan ja uupuneena...
– Tuo on minulle tuttua, Strindberg virkkoi, keskeyttäen hänen kertomuksensa. Tuo ei ole mitään tekaistua eikä runoiltua, vaan se on alaston, ruma todellisuus.
August Strindbergiä huvittivat Divina Paillard'in edellä kerrotut lapsuus- ja nuoruusmuistot, joista myöskin kävi selville, minkä vuoksi hän erosi niin edukseen tavallisista parisilaisista emännöitsijöistä, ja vielä enemmän tämän kuvaukset myöhäisemmistä kärsimysvuosistaan. Mahdollisesti tuntui hänestä lohduttavalta kuulla, että muutkin olivat saaneet kärsiä ja kokea kovia tässä hänen parisilaisessa infernossaan. Että Parisi on varattomille kansankerroksille todellinen helvetti maan päällä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta vaikeimmassa asemassa ovat tietystikin "kainot köyhät", jotka ovat nähneet parempiakin päiviä, ja jotka eivät mitenkään voi liittyä kartuttamaan ammattikerjäläisten ennestäänkin suurta armeijaa.
Veisi tietenkin liian pitkälle, jos rupeaisimme tässä yksityiskohdittain kuvailemaan Divina Paillard'in surullisia Parisinmuistoja, niin mielenkiintoisia ajankuvia ja jännittäviä todellisuuskuvauksia eletystä elämästä kuin ne olisivatkin. Vieköön hän ne mukanaan toiseen maailmaan, jossa hän ehkä on – jos sielut elävät kuoleman jälkeen – jo tavannut ystävämme Augustuksen, joka antoi niin suuren arvon hänen hurskaalle, vilpittömälle olemukselleen.
August Strindbergille Divina Paillard'in tiedot ja kokemukset "valon kaupungin" hirvittävistä varjopuolista olivat varmaankin arvaamattoman arvokkaat, sillä kukaan ei olisi voinut paremmin avata mestarin silmiä näkemään sitä helvetillistä infernokaaosta, joka vallitsee sen loistavien julkisivujen takana. Mutta toiselta puolen Strindberg alkoi myöskin juuri Divinan seurassa käydä yhä ahkerammin keskiajan kunnianarvoisissa katolisissa kirkoissa, joiden tunnelmallisesta puolihämärästä hän löysi menneiden aikojen mystiikkaa.
Näihin aikoihin hän vieraantui protestanttisen kirkon valkeaksi sivutusta latteudesta, jossa Palestrinan ihanan, kahdeksanäänisen kuorolaulun tilalla on koko seurakunnan yksitoikkoinen veisuu, ja jossa messun juhlallisen vertauskuvallinen, melkein dramaattinen toiminta on kutistunut mitättömiin.
Divina oli tietenkin kemiallisen puhdas kaikesta proselyyttien teko-innosta, eikä siis tietoisesti pyrkinyt käännyttämään Strindbergiä omaan katoliseen uskoonsa. Häneen nähden yksinkertaisesti ei ollut olemassa mitään muuta kirkkoa kuin – kirkko semmoisenaan –, joten moinen kääntymys oli aivan tarpeeton. Divinan yksinkertaisen viattomasta käsityksestä, että ihminen on joko katolilainen tai pakana, tapaa useissa paikoin heijastuksia Strindbergin Inferno-kirjoituksissa samoin kuin "Legendoissakin".
Pitkinä koettelemustensa vuosina Parisin infernoaikanaan Divina oli niin uutterasti käynyt kaikissa Parisin kirkoissa, ettei Augustimme, joka nyt vuorostaan halusi tehdä pyhiinvaelluksia niihin, olisi mitenkään voinut saada parempaa "Baedekeriä".
Strindberg tunnustikin minulle suoraan, että kun hän milloin oli yksin saapuvilla katolisessa jumalanpalveluksessa, hän tunsi itsensä aina hieman "noloksi, ikäänkuin seuraan väkisin tunkeutuneeksi kuokkavieraaksi". Mutta kun hänellä oli seurassaan Divina, joka oli perehtynyt jumalanpalvelusmenojen jokaiseen yksityiskohtaan, hän tunsi pääsevänsä vapaaksi tuosta vastenmielisestä tunteestaan, että hän oli "asiaankuulumaton protestantti".
VIII
ME PUUHAAMME DIVINA PAILLARD'IA TAKAISIN TEATTERIIN
Kovien koettelemustensa vuosina ja parisilais-infernoaikanaan, joka oli monessa suhteessa ollut paljoa hirveämpi kuin konsanaan Strindbergin, Divina Paillard oli m.m. kuulunut jonkin aikaa Odéon-teatteriin, joka on Ranskan toinen kansallinen näyttämö. Sinne lähetetään sellaiset kappaleet, varsinkin ulkolaiset, joita Théâtre Français ei katso voivansa näytellä, koska sanotun valionäyttämön on suosittava ennen muuta kotimaista, ranskalaista näytelmäkirjallisuutta. Poikkeuksia tehdään vain silloin, kun ensimmäisen kansallisen näyttämön joku mahtava osakas, esim. Mounet Sully, tahtoo näytellä Hamletia.
Mutta silloinkin tämä tapahtuu ranskalaisen, loppusointuisin säkein laaditun mukaelman mukaan, jossa sitäpaitsi oli noudatettu "runollista vapautta" sangen suuressa määrin. Sen ovat kirjoittaneet Alexandre Dumas ja Paul Meurice, ja musiikin on säveltänyt Ambroise Thomas; Ophelia m.m. laulaa "Ahdin" (Kultaisessa kartanossa...) sävelen, jonka Th. oppi Kristina Nilssonilta. Ettei tällä ranskalaisella, suuresti supistetulla mukaelmalla ole paljoakaan yhteistä Shakespearen draaman kanssa, on helposti käsitettävissä, ranskalaiset kun panevat pääpainon keskustelun ja loppusointujen kaikuisuuteen, jotavastoin Shakespearelle ajatuksen syvyys on kaikkea muuta tärkeämpi.
August Strindbergin mielestä, joka juuri niihin aikoihin oli mitä kurjimmalla teatterituulella, eikä myöskään, ainakaan silloin, tuntenut ihailua englantilaista mestaria kohtaan, oli oikein ja kohtuullista, että tätä näin leikeltiin ja tehtiin uudenaikaisemmaksi. Sillä täydellinen, leikkelemätön Hamlet kestäisi nykyajan ihmisten mielestä aivan liian monta tuntia; jotapaitsi tuo "ollako vai ei?" – oliko se muka sitten niin h–tin syvällistä?!
Mutta palatkaamme Odéon'iin, jolla sekunda-näyttämöllä oli esitetty m.m. Schillerin "Orléansin Neitsyt" ja "Maria Stuart".
Tässä viimeksimainitussa näytelmässä Divina Paillard oli saanut pienen sivuosan kuningattaren ensimmäisenä hovinaisena. Se oli hänelle hyvin onnellinen sattuma, sillä paitsi sitä, että hän oli silloin ensimmäisen nuoruutensa täydessä kukoistuksessa, hän oli, kuten tiedämme, jo lapsena oppinut niiaamaan keisarinna Eugénie'lle ja liikkumaan hovissa kuin omissa oloissaan, joten hän suoriutuikin osastaan suorastaan huomiota herättävän hyvin. Mutta seurausten oli määrä muodostua kaksiteräiseksi miekaksi. Ensiksikin hän sai oitis kateellisia syytöksiä heikompilahjaisilta näyttelijätovereilta, toiseksi silloinen johtaja antoi – sangen kouraantuntuvalla tavalla – ymmärtää, että pääseminen eteenpäin teatterissa riippuisi kokonaan siitä, kuinka mukautuvaiseksi Divina osoittautuisi hänen yhä tarmokkaammiksi käyviä lähentely-yrityksiään kohtaan.
Nämä juonittelut ja eripuraisuudet johtivat lopulta väkivaltaiseen kohtaukseen, josta oli seurauksena, että Divina sanoi suuttuneena hyvästit koko niin onnellisin entein alkaneelle näyttämöuralleen – tyhjin käsin, kuten hän aikoinaan oli lähtenyt Ciply'stäkin.
Nämä Divinan teatterielämykset olin hänen omien kertomustensa mukaan sommitellut pieneksi, lyhyeksi näytelmäksi, joka ei kuitenkaan koskaan päässyt luonnosta pitemmälle.
Kuullessaan tästä kappaleesta Strindberg pyysi saada sen luettavakseen, luvaten antaa seuraavana päivänä (joulukuun 2 p. 1894) siitä lausuntonsa.
Seuraavana päivänä tämä hänen lausuntonsa tulikin postikortille kirjoitettuna, ja oli sisällykseltään seuraavanlainen:
Rakas Suomalaispiru!
Olen tänä iltana kiinni kello 6 asti. Luin kappaleesi,
mutta mielestäni se on hutiluksen työtä ja yhtä kypsymätön
kuin Sinun kuvaamataiteesi on kypsynyttä.
Huomasin yhteydestä vaimosi aikovan takaisin teatteriin.
Mikään ei olekaan sen helpompaa, ja puhutaan siitä illalla.
No niin! Kunnioittavat terveiseni rouvalle, ja näkemiin!
Yst.
August Strindberg.
Parisi, jouluk. 2 p. 1894.Päivä oli kaunis, talvinen sunnuntai. Augustin tultua luokseni saman päivän iltana sain vielä perusteellisemmin kuulla kunniani näytelmästäni. Kypsymättömyyttä osoitti se, että olin "valinnut näytelmän muodon mitättömälle pikkuseikalle, joka korkeintaan olisi kelvannut pienen novellin aiheeksi, jotapaitsi oli suorastaan ajattelematonta, että haaskasin aikaani mokomiin dramaattisiin koepalloihin, vaikkakin jo olin luonut itselleni jonkinmoisen nimen sekä maalarina että kuvanveistäjänä!"
Ja siihen asia jäi. Mutta että Divina aikoi takaisin teatteriin, se Strindbergistä oli sekä oikein että järkevästi ajateltu. Taloudesta pitäisi kyllä tavallinenkin emännöitsijä huolen j.n.e.
Strindberg oli silloin vielä hyvissä väleissä johtaja Lugné-Poé'n kanssa, joka oli vuokrannut Nouveau Théâtre'in kirjallisia puuhiaan ja yrityksiään, uudenaikaista näytelmäkirjallisuutta koskevia neuvottelukokouksia, sekä omaa teatteriansa "l'Oeuvre'iä" varten. Siellä oli nimittäin määrä näytellä Augustin "Isä" saman kuun 14:ntenä päivänä, siis kahdentoista päivän perästä, ja "Velkojat" näkisivät parrasvalon joulukuun 19:ntenä päivänä 1894. Harjoituksia oli siten harva se päivä, ja jonakin sopivana päivänä Divina Paillard'in piti lähteä Strindbergin mukana esiteltäväksi Lugné-Poé'lle. Ja sitten tämän niin nolosti päättynyt näyttelijätär-ura alkaisi uudelleen Strindbergin mahtavan suojeluksen turvin!
Mutta toisin oli tähtiin kirjoitettu.
Eräänä kauniina päivänä, joka vielä sattui olemaan joulukuun kolmastoista, – jota August piti mitä pahimpana kovan onnen päivänä – hän sai kuin saikin Alexandre Dumas'lta postikortin, jossa häntä pyydettiin, hänen oman etunsa nimessä, heti paikalla saapumaan Dumas'n luo.
August, joka päivämäärän vuoksi pelkäsi jotakin jobinpostia, arveli ensin olla menemättä. Hän aavisti asian koskevan jollakin tavoin teatteria, sillä Alexandre Dumas'han oli näytelmänkirjoittajien liiton (Ranskan draamakirjailijoiden ammattiyhdistyksen) puheenjohtaja ja Strindberg oli itse liiton jäsen.
Kun olin todella kiintynyt väsyneeseen kirjailijaan ja näin hänen käyneen yhtä epäröiväksi kuin prinssi Hamlet, hankin kiireen vilkkaa ajurin ja läksin matkaan Strindbergin kanssa vakuuttautuakseni, että hän todellakin menisi Dumas'n luo! Vielä portaissa hän tahtoi tehdä täyskäännöksen, koska hän ei muka todellakaan "jaksanut kestää enää uusia harmeja". Mutta sain hänet lopultakin suostutetuksi lähtemällä itse hänen mukaansa.
Vanha hopeakiharainen "valkoinen neekeri" otti meidät vastaan mitä sydämellisimmin. Dumas'n isoisän äiti oli ollut täysiverinen neekerinainen, jolla oli ollut siirtomaihin karkoitetun markiisi de la Pailleterie'n kanssa avioton poika; tästä tuli "Muskettisoturien" kirjoittajan, Dumas vanhemman, isä. Ja tämän – samoin avioton – poika oli jälleen "Kamelianaisen" luoja, Dumas nuorempi, jonka luona juuri olimme. Ranskalaisesta aatelisverestä sekä neekeriverestä tuntuu niin ollen syntyvän varsin "dramaattinen sekoitus".
No niin, Dumas oli niin ystävällinen, että Augustin kasvot kirkastuivat huomattavasti, hänen istuessaan syvässä nojatuolissa, kasvoista kasvoihin kuuluisan "valkoisen neekerin" kanssa, jonka eloisat silmät säihkyivät älykkyyttä.
Istuuduin syrjemmälle, josta näin kummankin suuren dramaatikon kasvojen sivukuvan valoisaa ikkunaa vasten.
Tottuneena maailmanmiehenä Dumas tiedusteli ensin vointiamme.
August, joka Divinan kanssa puhui sangen sujuvasti, vastasi nyt kankealla, mutta kieliopillisesti virheettömällä kirjaranskallaan meidän voivan hyvin. Kuullessaan minun olevan nuori taiteilija, joka oli kotoisin "La Finlandeista", hän luuli minua – hän ei ollut maantieteessä muita ranskalaisia vahvempi, – "ryssäksi", alkaen puhua kauniita sanoja Leo Tolstoista.
Strindberg hermostui hiukan, mikä ei ollutkaan ihme. Hänen pikku vikojaan oli m.m. se, ettei hän oikein pitänyt toisten kehumisesta. Onneksi Dumas ei tullut puuttuneeksi Henrik Ibseniin, joka oli Strindbergille pöpö.
Kun sitten näytelmäkirjailijoiden ammattivanhin oli luonut minuun nopean syrjäsilmäyksen ja havainnut minun tutkivan hartaan näköisenä seinillä riippuvia öljymaalauksia, hän ryhtyi asiaan.
Niin, Strindbergin "Isän" ensi-illan piti olla seuraavana päivänä (perjantaina joulukuun 14 päivänä 1894), kun näytelmästä oli jo paljonkin väitelty ja kiistelty ja sitä odotettiin jännittyneen mielenkiinnon vallassa.
Augustin kasvot kirkastuivat yhä, ja hänen vaaleista silmistään hohti melkein fosforimainen hehku.
Mutta, nyt tuli tuo välttämätön mutta! Strindbergin täytyi nyt pitää visusti varansa, sillä näytelmäkirjailijayhdistyksen jäsenenä hänellä oli oikeus saada 10 % iltojen bruttotulosta – ja kaikki merkit viittasivat siihen, että johtaja Lugné-Poé aikoi luikerrella vapaaksi tekijäpalkkion suorittamisesta.
Strindbergin kasvot synkistyivät jälleen, ja hänen suunsa supistui pieneksi pisteeksi.
– Niin, Dumas jatkoi melkein isällisen säälivästi, hän saattoi vain ilmoittaa Lugné-Poé'n kääntyneen suoraan hänen puoleensa – Strindbergin selän takana –, tiedustellen, täytyikö tekijälle todellakin suorittaa tekijäpalkkiota sekä oliko hän liiton jäsen.
Dumas kertoi vastanneensa Poé'lle hyvin ankarasti, että hänen ehdottomasti täytyi maksaa – sekä että S. oli jäsen. Mutta tietenkin oli nyt kirjailijan oma asia valvoa etuaan, saatuaan varoituksen. Vain siinä tapauksessa, että Poé – vastoin odotusta – kieltäytyisi maksamasta tai yrittäisi juonitella, yhdistys puuttuisi asiaan.
Dumas nousi, toivottaen Strindbergin näytelmille onnea ja menestystä. Tämä nousi myöskin, kuin kivettyneenä, kuin sairaalloisesta horroksesta heränneenä, tuskin muistaen kiittää "Kameliapappaa" hänen ystävällisestä varoituksestaan ja onnentoivotuksistaan. Isäntä huomasi kyllä vieraansa masennuksen – eihän hän itsekään ollut aina ollut sama leijona kuin nyt. Niinpä hän tarttui lujasti Augustin käteen, sanoen lämpimästi:
– Kuulkaa, rakas virkaveli, me taistelemme yhdessä!
Nuo Dumas'n sanat kaikuvat vieläkin korvissani. Mitäpä hän voi tehdä muuta kuin tarjota veljellistä yhteistyötä – kirjailijoiden yhteistä taistelua teatterinjohtajia vastaan.
Niin sanoimme hyvästit ja läksimme tiehemme – hiukan viisaampina kuin tullessamme.
Mutta jo portaissa Strindberg toivotti kaikki teatterit ja teatterinjohtajat hornantuuttiin.
Nyt oli selvää, ettei hän voinut tehdä mitään Divinan hyväksi. Johtaja Lugné-Poé oli vielä muutamia päiviä aikaisemmin kutsunut hänet päivällisille arvostelijoiden ja sanomalehtimiesten kanssa, ja ollut kaikin tavoin mielinkielin, puhutellen häntä nimellä "rakas mestari" j.n.e. Nyt oli selvää, että johtajan mielestä oli paremmanpuolisessa päivällisessä ollut tekijälle palkkiota kylliksi!
Mutta Augustpa pysyttelisikin visusti poissa ensi-illasta, ja jos Lugné-Poé olisi sellainen halpamainen lurjus, että aikoisi pimittää itselleen koko kassan, niin ei Strindbergkään rupeaisi kerjäämään!
Sivumennen sanoen, Augustimme oli silloin siinä asemassa, ettei hänellä ollut pennin pyörähtävää taskussaan, ei edes tupakkarahoja.
Seuraavana päivänä Strindberg söi luonamme yksinkertaisen päivällisen. Divina oli valmistanut kananpaistia ja riisiä, joka oli Augustin mieliruokaa. Mutta syötyään hän ei millään tavoin osoittanut aikovansa lähteä ensi-iltaan. Hänen housuissaan oli muka reikä, ja hännystakki oli pantissa!
Tarjosin hänelle omaani, joka oli hieman ahdas, mutta eipä ystävämme Augustkaan ollut juuri lihava niihin aikoihin. Siitä ei ollut kuitenkaan apua.
Seuraavana päivänä kävi sanomalehtien selostuksista ilmi, että näytelmä oli saavuttanut suuren menestyksen, yleisöä oli ollut täysi huone, j.n.e. Saipa August Café de Versailles'ssa kuulla joltakulta skandinaavilta, että yleisö, niiden mukana koko pohjoismaalainen siirtokunta, oli huutanut tekijää esiin. Silloin Poé'lla oli ollut otsaa tulla näyttämölle kertomaan, että tekijää oli muka kohdannut äkillinen pahoinvointi, jonka vuoksi hän ei voinut saapua tilaisuuteen!
"Isä" esitettiin sitten, mikäli muistan, viitenä iltana peräkkäin; joka tapauksessa oli "Velkojien" ensi-illan määrä olla joulukuun 19:ntenä päivänä. Kun se oli yksinäytöksinen, oli illan täytteeksi otettu eräs Herman Bangin "dramaattinen" pikkutekele, joka oli niin mitätön, etten edes muista sen nimeäkään. Loppunäytöksenä oli jokin Shakespearen aikalaisen ja ystävän Ben Jonsonin kappale.
Tällä kertaa Strindberg tahtoi, että menisin teatteriin Divina Paillard'in kanssa.
Sunnuntain, maanantain ja tiistain hän pysyi näkymättömissä. Mutta tiistaina, joulukuun 18:ntena, sain häneltä kirjelippusen, joka osoitti Augustin omakohtaisesti järjestäneen meille pääsyliput.
Kun taivas oli kirkas ja pilvetön, hän säännöllisesti sanoi minua "Suomalaispiruksi". Mutta kun sattui vastatuuli, sain yksinkertaisesti olla pelkkä "Asp".
Hän kirjoitti nyt:
Hyvä Asp.
Jos näytät huomenna, keskiviikkona, tätä lippua Nouveau-Théâtre'in
lippuluukulla Blanche-kadun 15:ssa, Trinité-kirkon takana, on
kaikki selvää. Monet kiitokset viimeisestä, terveisiä rouvalle ja
näkemiin.
Ystäv.
August Strindberg.Kirjeen mukana hän lähetti nimikorttinsa, johon vieras käsi – ei kuitenkaan Poé'n – oli merkinnyt "kaksi nojatuolia orkesterin edessä", jota meillä sanotaan etupermannoksi.
Keskiviikkona, joulukuun 19:ntenä, siis Divina Paillard ja minä menimme Nouveau Théâtre'iin. Siellä tietystikin tapasin vanhan Kööpenhaminan aikaisen ystäväni Herman Bangin, joka oli ihastuksissaan, luullen minun tulleen teatteriin hänen vuokseen.
Mutta Bangin kappale epäonnistui täydellisesti. Parisilaisyleisö, joka ensimmäisen yksinäytöksisen aikana vasta asettuu paikoilleen, pitää sitä pelkkänä alkusoittona, "väliverhokappaleena"; sen aikana tervehditään toisiaan, kolistellaan, vieläpä jutellaankin melko äänekkäästi.
Bangin kappaleen loppuessa jotkut tanskalaiset kuuluivat taputtavan käsiään. Ja – sitten tuli hiljaisuus... Tietenkin vanha ystävä kävi säälikseni; mutta Bang ei kerta kaikkiaan ollut mikään nero, kaikkein vähimmin näytelmänkirjoittaja. Hänen piskuinen jutelmakappaleensa oli sitäpaitsi niihin aikoihin muodissa olevan Maeterlinck'in malliin kyhätty, väljähtynyt ja haalistunut.
Kun sitten Augustin "Velkojat" alkoi, syntyi salissa kuolonhiljaisuus.
Lugné-Poé näytteli kuin nuori jumala, eivätkä Philippe Garnier enempää kuin madame Lucienne Dorsy'kaan jääneet huonommiksi. Lopulla, kun itsemurha oli tapahtunut viereisessä huoneessa, hiljaisuus kävi vieläkin syvemmäksi. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.
Vaikutus oli niin voimakas, ettei kukaan tahtonut voida ruveta taputtamaan käsiään. Mutta kun suosionmyrsky sitten viimeinkin pääsi puhkeamaan, siitä ei tahtonut tullakaan loppua. Mutta nyt ei enää kukaan vaatinut tekijää esiin. Jokohan ihmiset olivat oppineet ymmärtämään tai kuulleet sanottavan, ettei tämä kirjailija ollut niitä miehiä, jotka tulevat avoimen väliverhon eteen kumartelemaan?
Strindbergin kappaleen perästä ei edes vanha Ben Jonsonkaan päässyt täysin oikeuksiinsa, huolimatta niinkin voimakkaista ulkonaisista tehovaikutteista kuin että Lugné-Poé itse teutaroi näyttämöllä, kädessään ihmissydän, joka oli pistetty tikariin kuin vartaaseen. Hän oli hienoissa Shakespeare-trikoissa, mutta laahasi perässään niin pitkää viittaa, että yleisvaikutus hipoi jo parodian rajoja.
Tämän jälkeen August Strindberg oli saanut tarpeekseen teatterimenestyksistä Parisissa. Hän kohdisti harrastuksensa entistä innokkaammin kemiallisiin kokeiluihin, lausuen myöskin mielipiteenään, että "Divina Paillard'in oli viisainta antaa teatterin tulla toimeen omin nokkinsa miten parhaiten taisi".
IX
STRINDBERGIN TOINEN AVIOLIITTO JA AVIOERO
Kaikki, mitä tässä luvussa puhutaan August Strindbergin toisesta avioliitosta ja avioerosta, perustuu kokonaisuudessaan Augustuksen omiin lausuntoihin ja kertomuksiin. Suuri joukko hänen yksityisluontoisia, uskottuja salaisuuksiaan on tietysti jätetty pois, ne kun eivät sovi päästettäväksi julkisuuteen, vaikka harvat kysymykset huvittavatkaan ihmiskuntaa enemmän kuin kuuluisien henkilöiden yksityiselämä, tavat ja tottumukset, hyvät niinkuin huonotkin!
He kuuluivat eri rotuun, kahteen eri maailmaan – uskonto, tavat ja ajatustapa olivat erilaiset – myöskin ikäero (parikymmentä vuotta) oli kai liian suuri. Augustuksen omasta mielestä hänen toinen vaimonsa oli sekä "kaunis että nuori – niin, aivan liian nuori ja huvittelunhaluinen käsittääkseen miehensä vaikeaa taistelua ennakkoluuloja vastaan sekä hänen tieteiden kurittajana (!) näyttelemäänsä osaa". Kuitenkin hän sanoo rakastaneensa vaimoaan, luulipa rakastavansa häntä vielä kauan senkin jälkeen, kun tämä oli jättänyt hänet Parisiin oman onnensa nojaan.
Oli liikuttavaa nähdä tuon vanhenevan titaanin tekevän tuon tuostakin pyhiinvaellusmatkan Carpeaux'n kuuluisan veistokuvaryhmän luo observatorio-avenyylle, Luxembourg-puiston taa. Kauan aikaa pysyi salaisuutena, millä tuossa ryhmässä oikein saattoi olla häneen sellainen vetovoima. Mutta eräänä päivänä, kauan sen jälkeen, kun hän oli näyttänyt minulle "omat naisensa" Luxembourg-puistossa, tuli vihdoinkin ilmi, että muuan noista naishahmoista muistutti Strindbergin mielestä jollakin tavoin hänen karanneesta puolisostaan.
Kihlausajan humussa Wienin Praternissa tai Berlinin Cantina Talianassa "tehtiin syntiä" ja "leikittiin rakkaudella", kuten Faust ja Margareeta.
Toukokuussa 1893 uusi avioliitto oli solmittu lupauksista rikkaalla sormustenvaihdolla, n.s. "porvarillisella vihkimisellä". Sitten oltiin vuoroin Lontoossa, vuoroin Berlinissä tai Wienissä, kun ensin oli pistäydytty Helgolantiin lyhyelle häämatkalle.
Jättäessään hyvästi v. 1892 lokakuussa "kiittämättömälle isänmaalleen" Strindberg ei ollut osannut aavistaa, että häntä sillä tavoin juhlittaisiin Berlinissä, kuten sittemmin tapahtui, hänen siellä päästyä pinnalle yksinäytöksisellä "Velkojat"-draamallaan joulukuussa 1893. Mutta – tilaisuus oli ollut pelkkä kirjallinen matinée, joka ei tuottanut juuri muuta kuin – kunniaa.
Mutta ystäviä hän kyllä sai: paitsi yhtä köyhiä pohjoismaalaisia, norjalaiset Gunnar Heibergin, maalari Christian Krohgin, joka maalasi hänen muotokuvansa, sekä Munchin, joka tyytyi katselemaan valmista. Niitä olivat myöskin kirjailija Adolf Paul Suomesta ja Holger Drachman Tanskasta, jonka viimemainitun Strindberg nyt näki ensi kerran.
Joukossa oli myös muutamia varakkaita ystäviä ja suosijoita, kuten kustantaja Leman ja hieman arvoituksellinen unkarilainen magnaatti Esterhazy. Taiteilijajuhlat "Mustassa Porsaassa", juhlapäivälliset "Kaiserhofissa" sekä "älymystöorgiat" "Bauerissa" y.m. olutkapakoissa seurasivat toinen toistaan.
Strindberg oli kuvitellut tai hänelle oli kuviteltu loistavaa tulevaisuutta ja huoletonta vanhuutta uuden puolison "sukutilalla", mutta siten syntynyt toive osoittautui ennen pitkää harhakuvaksi.
Sukutilalla nimittäin istui rouvan äidinäiti jakamattomassa pesässä.
Perintö oli hänen; ja kun hän oli terve kuin "pukki" ja sisukas kuin
mikäkin, niin hänen päähänsä saattoi pälkähtää "elää kuinka kauan
tahansa!" Äidinäiti oli vanhan koulun naisia, jonka poroporvarillisen
käsityksen mukaan miehen ("Kerl") piti itsensä pitää huoli vaimosta ja
lapsista, varsinkin niin kuuluisan kirjailijan kuin August
Strindbergin. Niin, koko suku kuului piireihin, joissa "Kerl" (saksan
Kerl-sanalla on hieman halventava vivahdus; merkitsee melkein samaa
kuin "raukka") arvostetaan yksinomaan sen perusteella, miten hän pystyy
kasaamaan kokoon mammonaa. Rouva itse oli kyllä vapaamielinen, paitsi
juuri taloudellisessa kysymyksessä, minkä vuoksi Augustuksen
taloudellisesti täysin hedelmättömät metafyysillis-astrologiset houreet
ja tekotieteellis-alkemistiset haaveet "kullan teosta" ja
"kemiallisista kokeista" olivat pian hänellä silmätikkuna.Kaiken tämän August tunnusti myöhemmin aivan avoimesti. Mutta silloin hän oli ollut "pahassa piehkinässä", kahden vaiheilla: joko tiede, tai rakkaus – aivan kuten Björnsonin näytelmässä "Maantiede ja rakkaus".
Kun rouvan sekä isä että isoäiti olivat kuolleet, niin sukutilalla vallitsi naisvaltikka, mikä ei ollut August Strindbergin makuun. Ymmärsin, ettei varsinkaan äidinäiti ollut lainkaan käsittänyt, etteivät Strindbergin henkiset lahjat olleet suuntautuneet taloudellis-kaupalliseen suuntaan – sekä että tämä kammoi "liikeasioita" yhtä suuresti kuin sielunvihollista.
Varmastikaan veli Augustus ei ollut mikään "leipänero". Vain työllä ja tuskalla sai hänet perimään omat saatavansa kustantajilta ja teatterinjohtajilta – ainakin Parisissa asia oli niin. Hän osasi kyllä taistelemalla hankkia kirjallisia voittoja, mutta ei tehdä niitä taloudellisesti tuottaviksi.
Varmaankin hän jo Berlinissä v. 1893 on tällainen, eikä minua kovinkaan kummastuttaisi, vaikk'ei hän olisi koskaan saanut esim. "Hullun tunnustuksistaan" mitään tekijäpalkkiota. Pari tekijäkappaletta tätä kirjaa – siinä kai ainoat näytteet miehen kirjallisesta toiminnasta, jotka rouva Frida Strindberg vei vihkiäisten jälkeen äidilleen ja äidinäidilleen. On helppoa kuvitella, minkä verran kaksi vanhaitävaltalaista ahdasmielistä katolista, Grillparzerin jälkiromantiikan aikana kasvanutta ja varttunutta naista mahtoi ymmärtää uudenaikaisen radikaalisesta "Hullun tunnustuksista".
Johan katolisen tyttärentyttären "porvarillinen suhde" köyhään, ulkomaalaiseen kirjailijaan ilman pyhän katolisen kirkkoäidin siunausta – oli ollut "anteeksiantamaton harha-askel" vanhojen linnanrouvien silmissä. Niin, August itse kertoi, kuinka kiusalliselta hänestä oli tuntunut, kun häntä suoraan vasten naamaa syytettiin kaksinnaimisesta. Sillä Itävallan valtiokirkko ei tunnustanut "siviiliavioliittoa", ja katsoi myöskin sangen karsaasti protestantin kanssa solmittuun avioliittoon. Jos siellä protestantti menee naimisiin katolilaisen kanssa, niin kaikki lapset täytyy kastaa ja kasvattaa katoliseen uskoon, joka ei myönnä avioeroa, paitsi aivan poikkeustapauksissa, jolloin siihen on saatava lupa itse paavilta.
Siis herrasväki F. ja A. Strindbergin avioliitto ei ollut pätevä rouvan omassa kotimaassa, jossa sukutila sijaitsi, joten Augustuksen tulevaisuus oletettuna linnanherrana oli lievimmin sanoen arvoituksellinen. Sillä vaikkakin äidinäiti olisi jonakin kauniina päivänä "koottu isiensä tykö", niin olihan anoppi jäljellä kirjailijan ja perinnön välillä, joka vielä olisi ollut ensin jaettava tasan anopin vanhan sisaren kanssa. Kaiken muun hyvän lisäksi August Strindberg oli noiden vanhojen naisten silmissä luterilainen, siis "kerettiläinen", vapaa-ajattelija, jumalankieltäjä, pakana, joka oli kotoisin itse perivihollisen Kustaa Aadolfin kotimaasta! Joten siis koko naimiskauppa oli mitä suurimmassa määrin valitettava ja epäsäätyinen.
Sitä mukaa kuin naisvaltikka alkoi Itävallassa käydä yhä sietämättömämmäksi, August alkoi luoda yhä kaipaavampia katseita kohti "valon kaupunkia", kuten erämaan matkaaja katsoo kaukana kangastavaa kosteikkoa.
Kun rakkaus, joka ensi hurmauksessa oli sokaissut näkijän silmät, alkoi vähitellen haihtua, Faust huomasi liian myöhään, ettei tämä Margareeta pystynytkään innoittamaan häntä uusiin kirjallisiin suurtöihin. Ja heidän välilleen oli sitä paitsi sielunvihollinen asettanut nuo naispuoliset esi-isät ilmielävinä, kätkemättä heitä sukutilan pikku kalmistoon. Strindbergin ainoana huvituksena ja henkisenä virkistyksenä noina surullisina aikoina olivat aamukävelyt pitkin Tonavan pohjoista rantaa tai siintävään vuoristoon. On ilman muuta selvää, ettei minkäänlainen henkinen työ voinut moisessa ympäristössä tulla kysymykseenkään. Ei siis ollut valittavana muuta kuin joko toimettomuus tai ruumiillinen työ.
August sanoi valinneensa tämän jälkimmäisen siinä toivossa, että saisi hermonsa sen avulla rauhoittumaan ja voisi purkaa siihen täyttymättömän toiminnantarpeensa. Hän ryhtyi puutarhatyöhön, ja tyydyttääkseen taiteellista kunnianhimoaan hän alkoi näytellä puutarha-arkkitehdin osaa. Hän leikkeli pensasaitoja ja lehtimajoja, jotka olivat päässeet villiytymään ja kasvamaan umpeen, suunnitteli uusia käytäviä ja raastoi rikkaruohon vanhoilta. Aluksi työ oli käynyt kömpelösti, sillä selkä oli jäykkä ja käsivarret tottumattomat, mutta kaikkeenhan lopulta tottuu, kun on sellainen mukautumiskyky kuin Strindbergillä.
Mutta – lopulta hän vähätteli ruveta raatamaan noiden vanhojen akkojen hyväksi ruokapalkoilla! Kuitenkin hän tahtoi vielä, rouvansa vuoksi, kaunistaa ja somistaa huvilaa, jossa uusi Faust, tarun Endymion – sillä kaikki odottivat poikaa – näkisi päivän valon.
Niinpä puutarhahuonekalut ja huvilan ovet ja ikkunanpielet siveltiin uudelleen iloisemman värisiksi. Pienestä puutarharakennuksesta, joka oli ollut talven asumattomana, tuuletettiin ummehtunut ilma. Ja kevään raikkaat tuulet ja Tonavanlaakson kukkien tuoksu saivat vapaasti virrata sijaan.
Kuta lähemmäksi iloisen perhetapauksen hetki lähestyi, sitä tarkemmin Faust ja Margareeta uhrasivat aikansa pikku tenholinnan koristamiseen, johon paikan ja sukutilan kruununprinssin ja perintöruhtinaan oli määrä saapua. Puistoon vievän ison oven yläpuolelle ripustettiin kuin riemukaareksi muurivihreäkiemuroita, jotka koristettiin Ruotsin ja Itävallan värein.
Kaivattu toukokuu koitti sitten. "Ihmeenihanassa toukokuussa... sinisen, kauniin Tonavan varrelle" haikara saapui, mutta ei tuonutkaan tenholinnaan kruununprinssiä, vaan tyttölapsen!
Augustus oli poiminut neliapilaan puistosta. Mitä se mahtoi merkitä? Uusi Regina Christina – uusi rengas naisvallan ketjussa!
Uusi nainen – uusi hirmuvaltias... Vastustushenki nosti vähitellen jälleen päätään. Myöskin rouva oli odottanut poikaa, ja epäsopu alkoi hiipiä Faustin ja Margareetan väliin, vaikk'ei jälkimmäinen vielä ollutkaan aloittanut tuota julmaa peliään, nimittäin epäilyksien herättämistä siitä, kuka oli lapsen todellinen isä. Strindberg luuli sentään onnistuneensa siihen saakka salaamaan anopiltaan ja äidinäidiltä, josta nyt oli tullut äidinäidinäiti, "häpeällisen köyhyytensä". Mutta kun hänen oli jo täytynyt lainata sekä tupakka- että postirahat vaimonsa "neularahoista", niin sekin sydän näytti palaneen loppuun ja rupeavan käryämään. Ainakin tuo kaikkinäkevä ikäloppu, joka makasi pesässään kuin kultamunia hautova kana, alkoi jälleen hioa niitä harvoja hampaita, jotka hänellä vielä olivat jäljellä. Faust alkoi surra ja hautoa mielessään sitä, että oli niin kevytmielisesti pistänyt päänsä ansaan, luopunut vapaudestaan ja hankkinut taaskin vaimon ja lapsen niskoilleen.
Niin kului viisi pitkää viikkoa lapsen syntymästä yhtämittaisessa marinassa, lapsen itkussa, pikkumaisessa torailussa ja yhä lisääntyvässä köyhyydessä, niin että hän näki arvonsa alenevan päivä päivältä. Tuntuipa melkein siltä, kuin olisi odotettu hänen pyytävän anteeksi olemassaoloaan. Itävallassa ollaan kovin persoja arvonimille. Mikään muu kuin arvonimi ei voikaan korvata omaisuutta.
Jos August Strindberg olisi ollut kreivi, vapaaherra tai ainakin jokin "von und zu" – tai jos tyttärentyttärestä olisi "avioliittonsa" kautta tullut edes "rouva tohtorinna", niin äidinäiti olisi varmaankin arvostellut koko liittoa aivan toisin silmin. Ehkäpä hän olisi suostunut antamaan vähän ennakkoa perinnöstä pienten avustusten muodossa.
Varmaankin se seikka, ettei äidinäiti ollut alunperinkään voinut ollenkaan hyväksyä koko avioliittoa, oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että rouvakin alkoi vähitellen suhtautua mieheensä kalseasti. Mutta tähän kuuluvat juuri ne Strindbergin luottamukselliset ilmoitukset, joihin olemme jo viitanneet tämän luvun alussa. Ne ovat siksi yksityisluontoisia, että ne on sivuutettava vaieten.
Faust havaitsi aviohuoneensa oven olevan lukossa sisästäpäin. Häntä ei ollut enää vastassa rakkaudesta riutuva Margareeta, jonka silmät katselivat taivaaseen ja jonka olemus uhosi "kauniin, sinisen Tonavan" laakson orvokinsiintoista tuoksua. Hänen kotiinsa oli tullut toinen nainen, jonka koko rakkaus ja hellä huolenpito oli siirtynyt miehestä lapseen.
Strindberg alkoi nyt täydellä todella tuntea itsensä rajattoman yksinäiseksi ja hylätyksi ja päätti lähteä Parisiin.
Lähtöpäiväksi oli määrätty kaunis keskikesän päivä v. 1894. Rouva jäisi "toistaiseksi" kotiin, kunnes olisi saatu hankituksi kunnollinen talonpoikaisnainen imettäjäksi. Sitten hän "mahdollisesti" tulisi Parisiin, kunhan mies olisi ensin ehtinyt hankkia huoneiston. Sanottuaan viileät jäähyväiset anopilleen sekä tämän kiltimmälle sisarelle, "tädille", joka luultavastikin oli lainannut matkarahat, sekä sanomatta sanaakaan hyvästiksi "marisevalle ja pikkumaiselle äidinäidinäidille" Faustimme astui, Margareetansa saatettua häntä rantaan, pitkän, kapean Tonavan-laivan kannelle, jonka oli määrä viedä hänet puoliviidettä penikulmaa jokea ylöspäin Urfahr-Linzin kaksoiskaupunkiin, josta pääsee Wienin-Parisin pikajunassa suoraa tietä Seinen kaupunkiin.
Jokihöyryssä, jälleen vapaana ja yksinäisenä miehenä, Augustimme tunsi itsensä kuin uudeksi ihmiseksi, uudessa, oudossa ympäristössä koko Faust-seikkailu tuntui hänestä kaukaiselta unennäöltä, josta hän nyt vasta heräsi oikein todenteolla.
Hän istahti laivan päivänpuoleiselle sivulle, antaen joen kauniin etelärannan viinitarhoineen ja vuorten huipuilla kohoavine linnoineen siirtyä elävänä maalauksena silmiensä editse.
Kauimpana etelässä hohtelivat St. Valentinin luostarin kullatut torninhuiput syvänsinistä keskikesän taivasta vasten.
Oliko tuo unelma nyt ainaiseksi lopussa? Jatkaisiko linnanherraksi itseään luulotellut mestari nyt elämää yksinäisenä, harmaantuvana erakkona? Oliko tohtori Faustin "seconda primavera" nyt ainaisiksi ajoiksi pelkkä muisto?
Kului joitakin aikoja, minun näkemättä Strindbergiä paljoakaan. Hän oli ruvennut pysyttelemään poissa tavallisesta tapaamispaikasta, Café de Versailles'ista, muuttaen Lilas-ravintolaan, joka paikka oli hieman kauempana asunnostani.
Tähän aikaan Augustin yhdyselämä Parisiin saapuneen itävallattarensa kanssa lienee muodostunut yhä vaikeammaksi. Hän oli valitellut vaimonsa "vähättelevän koko hänen kemiallisia harrastuksiaan". Mitä hyötyä niistä muuten oli, sitä en kyllä itsekään ymmärtänyt enempää kuin hänen rouvansakaan.
Senvuoksi emme vähään aikaan olleetkaan toistemme kanssa juuri lainkaan kosketuksissa.
Olin kyllä saattanut panna merkille niinä parina kertana, jolloin tapasimme, että vanheneva Strindberg oli käynyt yhä hermostuneemmaksi ja omituisemmaksi. Mutta en tullut sen enempää kiinnittäneeksi huomiota siihen – kullakin on kertakaikkiaan omat huolensa.
Sitten eräänä yönä, nukuttuani jo parisen tuntia, kuulin äkkiä ateljeeni ovea jyskytettävän niin ankarasti, että heräsin. Ensimmäisenä ajatuksenani oli, että tuli oli irti – mutta mitään tulen loimotusta ei näkynyt. Huusin silloin, vähän harmistuneena, ranskaksi:
– Kuka siellä?
Vastaus tuli kuin haudan syvyydestä, ruotsiksi:
– Minä – August Strindberg.
Strindberg siellä olikin, ja kello oli tasan 1/2 12 – siis melkein keskiyö.
Muistan vieläkin aivan selvään olleeni aika lailla harmissani, kun hän tuli häiritsemään keskellä yötä, varsinkin kun Augustin ääni kuulosti vesiselvältä, joten hän siis ei voinut vedota sellaiseenkaan lieventävään asianhaaraan kuin pienoiseen viinihumalaan. Mitä tehdä? Sukaisin vaatetta päälleni, sytytin kynttilän ja menin avaamaan.
Siinä Strindberg seisoi kuolonkalpeana, silmäterät ryytipippurin kokoisina.
– Mikä sinua oikein vaivaa? Anteeksi, mutta oletko sairas?
– Ei, en minä, hän läähätti hengästyksissään, mutta sinä – luulin, pelkäsin, että – no, Herran kiitos, että olet hengissä!
– Kuinka niin? kysyin ällistyneenä.
Strindberg lysähti tuolille ja alkoi kertoa, haukkoen aina välillä ilmaa kuin kuoleva ahven:
– Niin, se – se vesivärimaalaus, jonka tässä taannoin – annoit minulle, se putosi – seinältä tasan klo 11 – ja – kun muistin, että kerroit kerran olevasi syntynyt – klo 11 – niin...
– No mutta hyvä Augustus, koeta nyt toki rauhoittua. Tai muuten alan uskoa sinun näkevän pikku-ukkoja! Mitä sillä, että olen syntynyt klo 11, on tekemistä tuon maalauksen putoamisen kanssa?
– Niin, pelkäsin vain, että olit tullut murhatuksi!
Ja Strindberg kuivaili kylmää hikeä otsaltaan. Hän oli ilmeisestikin tullut melkein juoksujalkaa.
– Kuka ihme minut murhaisi?!
– Herkules! August vastasi, nousten ja katsellen pelokkaasti ympärilleen ja ovelle. Herkuleella hän tarkoitti erästä tanskalaissyntyistä taidekauppiasta ja mesenaattia, jonka tunsimme molemmat ja jota hän Infernossaan puhuttelee milloin "kauniina Henrikkinä", milloin "kavalana ystävänä".
– Kas niin, rauhoituhan toki. Tänne Herkules ei ainakaan tule.
– Mistä sen tiedät? Niin hän juuri on uhannut tekevänsä.
– Ja senvuoksi ehätit varoittamaan minua! Se oli hyvin kauniisti – mutta voit olla aivan huoleti. Osittain hän pelkää minua enemmän kuin sinua, koska tietää minun tuntevan koko hänen entisyytensä, ja toisaalta hän taas tietää, että minulla on aina suomalainen puukkoni vyöllä, puhumattakaan siitä, että ammun palavan kynttilän kumoon Berchmann-pistoolillani sangen kunnioitettavan matkan päästä. Sellaisille herroille ei auta ruveta nenittelemään. Näin muka lohduttelin ystävääni.
Strindberg istuutui uudelleen, nähtävästi jo hieman rauhoittuneena.
– Niin, ole vain aivan huoleti. Ei Herkules eikä "perkules" pistä nenäänsä minun ovestani sisään, siitä saat olla varma.
Hain esiin madeiraa ja kaksi lasia sekä ehdotin, että ottaisimme aluksi yhden ryypyn murheeseen, ja vähän päästä toisen.
Mutta August kieltäytyi ystävällisesti:
– Tiedäthän makuni! En juo!
– Olenko minä sitten mielestäsi juoppo? Mutta kun noin äänettömästä päästäsi tulet rytyyttämään ihmisten ovea keskellä yötä, niin tarvitset toki tilkan vahvistukseksi! Pelkäsin aluksi, että vähintäänkin tuli oli irti!
– Varmasti on vielä pahempi, että piru on irti, veli August vastasi, hymyillen hieman nolona.
Nyt Strindberg sitten tunnusti, mitä hän ei siihen saakka ollut tahtonut ilmaista.
Eräänä marraskuun päivänä (1894) Strindbergin rouva oli alkanut aamulla pakata tavaroitaan, sanoen aikovansa matkustaa takaisin kotiinsa Itävaltaan. Mies oli, kohtaloonsa tyytyen, alistunut välttämättömyyteen.
X
VALTIOLLISIA JA EI VALTIOLLISIA VARJOKUVIA
Se sisäpoliittinen pulma, joka näihin aikoihin järkytti Ranskan koko valtioruumista, ei pystynyt herättämään August Strindbergissä sanottavaa mielenkiintoa.
V. 1895 -- muistaakseni se tapahtui kesäaikaan -- tykistökapteeni
Alfred Dreyfus tuomittiin vakoilusta menettämään sotilasarvonsa sekä karkoitettavaksi eliniäkseen Pirunsaarelle. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka lukiessani seuraavana aamuna lehdistä, että Dreyfus oli tuomittu suljetuin ovin pidetyssä oikeuden istunnossa, aavistin heti, että kysymyksessä oli oikeusmurha, joten sanoin Divina Paillard'ille, joka paraillaan oli tuomassa aamukahvia pöytään: "Taas uusi roistontyö!"
Mutta ihmeekseni August Strindberg, joka tuli meille päivälliselle, oli
sitä mieltä, että "se oli oikein mokomalle juutalaiselle!" Hän asettui
siis samalle kannalle kuin kirkollismielinen sanomalehdistökin, joka
oli riemuissaan, kun vihdoinkin oli saatu "juutalainen" kiikkiin! Niin,
hullu Henry Drumond kirjoitti aivan avoimesti pahamaineisessa,
juutalaisille vihamielisessä lehdessään "La libre Parole", ("Vapaa
sana") kehoituksen panna toimeen "juutalaismellakan Pärttylinyön
tapaan". Ja veljemme August, joka ei silloin vielä ollut läheskään
siinä mielentilassa, jossa hän kirjoitti kirjansa "Raamatun erisnimiä",
oli niin kietoutunut antisemiittien pauloihin, että hänen olisi tehnyt
mielensä lähettää koko joukko Ruotsin "kirjallisia juutalaisia" samaa
tietä sinne, missä cayenne-pippuri kasvaa.– Sano sitä vaikka puutteelliseksi kasvatukseksi, huomautin hänelle, tai synnynnäiseksi vajavaisuudeksi, mutta koskaan en ole voinut antaa rotuvihalle pikkusormeanikaan, ilmenipä se missä muodossa tahansa.
– Eikö sinua kukaan ole koskaan pettänyt?
– On toki, useimmiten italialaiset tai ranskalaiset – mutta juutalainen ei kertaakaan.
– Odotahan vain, olet vielä nuori. Sinun ei huoli muuta kuin kirjoittaa kunnollinen kirja ja antaa se juutalaiselle kustantajalle – silloin saat itse nähdä!
Yli 30 talven lumet ovat sataneet ja sulaneet siitä, kun nämä sanat lausuttiin, mutta kertaakaan en ole sen jälkeenkään joutunut ikävyyksiin juutalaisen vuoksi.
Huomautin Strindbergille, että useat Kööpenhaminan aikaiset nuoruudenystäväni ja tuttavani olivat olleet juutalaisia: kuuluisat maalarit Seligman ja Mogens Ballin, oluttehtailija Jacobsen, kirjailijat Herman Bang, Carl Behrends, vieläpä Hirschsprungin ja Heymanin tytötkin, lainkaan puhumattakaan veljeksistä Edward ja Georg Brandesista!
– Niin, Tanskan koko älymystö on juutalaisia.
Mutta enemmän kuin juutalaisvihollisten touhu ja hälinä, kiihdytti mieliä anarkistinen liike, joka oli Strindbergille vieläkin oudompaa. Hänen radikaalisuutensa oli nim. silloin peräytymisretkellä – mikäli hän oli koskaan ollutkaan altruistis-radikaalinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta anarkistiset tendenssit olivat siihen aikaan Emile Zolan Paris-teoksen vaikutuksesta pääsemässä yleisen kirjallisen pohdinnan ja väittelyn kohteeksi. Siksi Augustimmekin yritti määritellä kantaansa asiaan, pyrkien ymmärtämään niitä syvimpiä syitä ja vaikutteita, jotka saivat anarkistiset haaveilijat ryhtymään epätoivoiseen "toiminnan propagandaan", s.o. "levittämään radikalismia teoin", t.s. ilkitöiden avulla. Mutta Augustus kun ei ollut perehtynyt Ranskan sisäpolitiikkaan, hän kirjailijana katseli noita ilmiöitä Emile Zolan silmälasien läpi. Kuitenkin hänen täytyi myöntää, vaikk'ei ollutkaan vielä kokonaan vapautunut 80-luvun Zolan-ihailustaan, että tämä oli erehtynyt oikein perusteellisesti tehdessään hetkellisestä anarkistipelosta edellämainitun kirjansa johtoaiheen.
Anarkian kulkutauti nim. muodostuu Parisissa harvoin pitkäaikaiseksi, eikä se muutenkaan ole erikoisen tunnusmerkillistä Ranskan pääkaupungille. Sen vuoksi oli mielestäni enemmän kuin kysymyksenalaista, tekikö Zola Parisille oikein leimatessaan juuri tämän kaupungin anarkian noidankattilaksi.
Kaiken lisäksi eivät vaarallisimmat anarkistit olleet siihen aikaan
edes ranskalaisia, vaan italialaisia. Niin, jo sekin murhamies, joka
aikoinaan teki murhayrityksen Napoleon III:tta vastaan, oli
italialainen, kreivi Felice Orsini, vieläpä Bonaparte-suvun kaukainen
sukulainen. [Myöskin paavi Benedictus XIII oli samaa Ursinin –
sittemmin Orsinin – ruhtinassukua.] Ranskan tasavallan presidentti
Carnot, joka oli murhattu vähää aikaisemmin, sai surmansa italialaisen
Santo Caserion kädestä. Italian kuninkaan Umberton ja keisarinna
Elisabetin murhaajat olivat molemmat niin ikään italialaisia;
väitetäänpä Emile Zolan itsensäkin polveutuvan italialaisesta
posetiivinsoittajasta – t.s. tiedetään "positiivisesti" hänen olleen
alkuaan italialainen.Se seikka oli August Strindbergin mielestä ainoana syynä siihen, ettei Zolaa tahdottu huolia Ranskan Akatemiaan. Tiedettiin myöskin – se oli julkinen salaisuus – Zolan kirjoittaneen "Unelma"-romaaninsa vartavasten osoittaakseen, että hänkin osasi olla "runollinen", mutta siitä ei ollut suurtakaan apua. Akatemian portit pysyivät suljettuina niin hyvin Zolalta Ranskassa kuin hänen onnettomuustoveriltaan August Strindbergiltä Ruotsissa.
"Naturalismin" oli määrä tulla harmaahapsiseksi, ennenkuin se tuli tunnustetuksi. Ja senvuoksi veli Augustus oli tulla "mystilliseksi", s.o. mystikoksi. Mutta Zola toitotti toitottamistaan positiivista naturalismiaan, ja ehkäpä hänen mielenkiintonsa anarkistisen kauden kammottavuutta ja repäisevyyttä kohtaan, joka käy punaisena lankana läpi koko hänen Parisi-kirjansa, oli tavallaan kuin veren ääni, sillä muuten olisi totisesti vaikea käsittää erästä kohtaa mainitussa kirjassa, jossa "myötämielisesti" kuvattu "kemiantutkija" pohtii sellaista suunnitelmaa, että koko Sacré-Coeur kirkko räjäytettäisiin ilmaan kaikkine tuhansine, hurskaine pyhiinvaeltajineen, kesken pääsiäismessun!
Zolan mukaan ei tämä hänen kirjansa kemiallisesti sivistynyt anarkistisankari jätä panematta täytäntöön siistiä tuumaansa suinkaan omantuntonsa äänen pakottamana, sillä se on myöskin "kemiallisesti" vapaa kaikista arveluista ja empimisistä; hänet pakottaa luopumaan siitä hänen oma veljensä, jonka hän muuten on yrittänyt iskeä tiilikivellä kuoliaaksi itse kirkon kellariholvissa!
August Strindbergin kunniaksi on sanottava, että hänen Zola-ihailunsa jäähtyi melkoisesti tämän julkaistua Parisi-kirjansa. Siihen lienee ollut osaltaan vaikuttamassa sekin, että Zola, joka itse oli näytelmäkirjailijana alle keskinkertaisen, oli yksityisessä kirjeessä lausunut sangen pidättyvästi ja mestaroivasti mielipiteensä Strindbergin Isä-näytelmästä. Tietysti Augustus oli oikeassa sanoessaan myöskin Parisi-"romaanin", kuten yleensä kaikkien Zolan kirjojen, olevan täynnä mestarillisesti kuvattuja pikkutapahtumia ja yksityiskohtia, mutta että kaiken auttamattoman pitkäpiimäisyyden ja tyhjänpäiväisen loruilun lisäksi, mistä jatkoromaanien tuntuu olevan mahdotonta vapautua, itse toimintakin oli sangen hajanaista ja mielivaltaisesti sommiteltua.
Niinpian kuin Zola esim. katsoo asiakseen saattaa toimivat henkilönsä yhteen, hän antaa heidän aivan yksinkertaisesti ja sattuman kaupalla tavata toisensa kadulla. Se saattaisi kylläkin tuntua ymmärrettävältä ja uskottavalta pikkukaupungissa ja kerran tai pari, mutta kun samaan pikku temppuun turvaudutaan aivan ikäväksi asti kautta koko romaanin, se ei tunnu enää todellisuuskuvaukselta – jota se pyrkii olemaan.
Kaikki, jotka tuntevat Parisin, tietävät, että ystävät ja sukulaisetkin voivat elää ja asustaa siellä vuosikausia, tapaamatta toisiaan kertaakaan – jolleivät he suorastaan hae toisiaan käsiinsä. Mutta Zolan kirja-parisilaiset, markiisit ja paroonit, raha- ja valtiomiehet, pipit ja papit, kerjäläiset, lurjukset, maailmanmurjomat, jalkavaimot ja muut huonomaineiset, anarkistit ja poliisit, tupsahtavat tuon tuostakin vastakkain; olisi ihme, jollei Zola itse olisi huomannut moisessa näyttämölleasettelussa piilevää epätodenmukaisuutta.
Lopuksi ystäväni Augustus jo arveli minun tuntevan erikoista vastenmielisyyttä Zolaa kohtaan, joten hän sanoi:
– Ehkäpä sinäkin kuulut niihin, joiden mielestä Zola kirjoittaa säädyttömyyksiä?
– En suinkaan, hänen säädyttömyytensä – mikäli sellaisesta voi puhua – on mielestäni siksi hienosti anniskeltua, että täytyy olla vähintään nunnaluostarin noviisi huomatakseen sitä.
– Tuo voi olla makuasia; tunnen kyllä sinisukkia, jotka punastuvat vyötäisiään myöten, kun vain kuulevat mainittavankaan Zolan nimeä! – No niin, leikki sikseen, mutta kyllä sinulla on kaunaa häntä kohtaan, se pistää liian usein näkyviin voidakseen olla johtumatta todellisesta vastenmielisyydestä. Sinä vihaat häntä.
– Ja miksi? En vihaa ketään. Minusta elämä on kuin Noakin arkki. Siinä pitää olla vähän joka lajia, kissoja jos kalojakin. Zola on ehkä ihmisenä mitä mukavin ja ahkerin setä, jolla on neljä miljoonaa kassakaapissaan ja neljä rikkioppinutta ryppyä otsassaan, – taiteilijana hän ei ole kissa eikä kala.
– Oho! No niin, saat anteeksi nuoruutesi vuoksi. Mutta mikä hän sitten on mielestäsi?
– Zola on kuin itsetoimiva valokuvauskone, joka valokuvaa elämää juoksumetrittäin – ja hänelle maksetaankin sanaluvun mukaan. Minulle hän on vain perikuvallinen, surullisessa määrin yliarvioidun n.s. naturalistisen kirjallisuuden edustaja.
– Ei, Suomalaispiru, nyt käyt liian hävyttömäksi, olet liian kypsymätön, liiaksi poikanen tuomitsemaan koko naturalismia.
– Entäpä sitten! Äänellään lintukin laulaa. Jollei ole kysymys muusta kuin ajan tappamisesta romaania ahmimalla, niin Zola voi olla yhtä hyvä kuin moni muukin. Mutta jos asettaa samat vaatimukset romaanille kuin taideteokselle, niin...
– No mikä sinusta sitten olisi parempi?
– Uudemmat muodot, kuten Charles Baudelaire'in "Paheen kukkasissa" tai hänen ihastuttavissa pikku suorasanaisrunoissaan. Ne ovat jalohelmiä ja taideteoksia.
– Myönnetään. Olisit voinut keksiä huonompaakin.
– Muuten en pyri suinkaan tuomitsemaan Zolaa yksistään sen vuoksi, että hän on antanut muutamien anarkistien altruistisen kuolemanhalveksimisen lumota itsensä. Eihän hän ole ainoa kirjailija, joka presidentti Carnot'n murhan jälkeen on tullut tuntemaan anarkistikärpäsen puremaa ja käyttänyt hyväkseen sitä seikkaa, että anarkistinen propaganda on nykyisin päivänpolttavia kysymyksiä.
– Siinä olet oikeassa. Kaikkina aikoina on kylläkin ollut kirjallisia keikailijoita, jotka herättääkseen huomiota ovat kannattavinaan kaikkein räikeimpiä yhteiskunnallisia äärimmäisyys-harhaoppeja. Mutta kuinka on käsitettävä, että yhteiskunnan kaikkein korkeimmilla huipuilla ja ylhäisaatelisissa piireissä on moisia radikaaleja kuin esim. Henri de Rochefort, jonka pitäisi olla markiisi de Rochefort-Lucay, Peter Krapotkinista ollenkaan puhumatta, joka on venäläinen ruhtinas, mutta tunnustaa avoimesti olevansa anarkistisen opin kannattaja?
– Unohdat erään asian. Moni ylhäisaatelinen ei – ainakin Ranskassa asia on niin – ole ylhäisaatelisen isänsä, vaan jonkun tilapäisen hierojan tai "naisten kylvettäjän" poika. Silloin radikalismi on veressä ja peräisin suorastaan alaluokasta. Mutta Peter Krapotkiniin nähden asia on toisin; hän polveutuu itse Rurikista ja pitäisi hänen senvuoksi olla Venäjän keisari ja itsevaltias. Krapotkin voi toki joutua vimmoihinsa vähemmästäkin kuin nähdä vallananastaja Romanovin mahtailevan Rurikin valtaistuimella!
– Mitä ihmettä?
– Niin – ja jotta saataisiin Krapotkinin suku pois päiviltä, takavarikoitiin keisarin iso-isän aikana valtiolle suvun kaikki tilukset ja koko omaisuus. Vanhempi veli kidutettiin kuoliaaksi – Siperiassa – hän oli ruhtinas Aleksanteri Krapotkin – ja nuorempi, Peter, onnistui vain kuin ihmeen kautta karkaamaan vankilasta. Muuten hänellä olisi ollut edessään sama kohtalo kuin hänen veljelläänkin. Ei ole enää ihme, että ruhtinas Peter pitää Romanovien suvun syöksemistä valtaistuimelta Venäjän ainoana pelastuksena.
Muuten oli Parisissakin julkinen salaisuus, että anarkistiseen
liikkeeseen suhtautuivat lämpimästi ja suosiollisesti – ettemme
sanoisi enempää – ylhäisaateli, monarkistit, bonapartistit ja
rojalistit, jotka presidentti Carnot'n murhan jälkeen toivoivat
voivansa saada vihatun tasavallan kukistetuksi äärimmäisten radikaalien
avulla. Strindberg kertoi esim. tavanneensa kerran "Kamelianaisen"
papan, Alexandre Dumas nuoremman luona monarkistisista suhteistaan
tunnetun muotikirjailijan Laurean Tailhade'in. Tämä, joka kuului
rojalistiseen "kultaiseen nuorisoon", oli Augustin suureksi ihmeeksi
onnistunein sanoin ylistänyt Auguste Vaillant'in "kaunista tekoa". V.
oli nim. heittänyt jättiläispommin [pommissa oli täytteenä ainoastaan
nupinauloja. 46 henkeä sai lieviä vammoja] Panamalahjuksista ikävän
kuuluisuuden saavuttaneeseen edustajakamariin, surmaamatta kuitenkaan
ketään.Koko virallinen kolmas tasavalta on mätä. Mutta nupit eivät oikein riitä, ruumisarkkuun tarvitaan oikeita nauloja!
Ei ole muuten ihme, vaikka Strindberg hieman hämmästyikin Tailhade'in anarkistiystävällisiä purkauksia. Sillä sama mies oli itse haavoittunut toisessa pommiräjähdyksessä, joka tapahtui senaattorien ruokapaikassa, hienoista hienoimmassa Foyot-ravintolassa. Sanottu räjähdys ei muuten ihmetyttänyt ainoastaan heitä, vaan koko Parisiakin. Kukaan ei tahtonut ottaa oikein uskoakseen, että ainoakaan todellinen anarkisti olisi voinut olla mukana asettamassa pommia juuri sen ikkunan alle, jossa heidän oma ystävänsä ja ihailijansa Tailhade parast'aikaa istui syömässä illallista.
Asia tuntui perin salaperäiseltä, mutta Dumas'n ollessa läsnä Strindberg ei ollut katsonut voivansa kysyä sitä tuolta kuuluisalta mieheltä itseltään. Poliisi ei – kuten tavallista – ymmärtänyt mitään. Eiväthän järjestysvallan edustajat saapastelekaan suotta Offenbachin "Rosvot"-operetissa lavalle vasta juhlan jäljestä, laulaen: "Voimamme piilee siinä, että tulemme paikalle, kun kaikki on ohi!"
Olisikohan poliisi, joka kuukautta aikaisemmin oli pidättänyt kokonaista 150 anarkistia Parisissa ja kaikkialla maaseudulla, todellakin sattunut katsomaan yhtä läpi sormien? Senpä vuoksi ei puuttunutkaan ääniä sanomalehdistössä, jotka väittivät suoraan, että murhayritys oli poliisien omien "provokaattori-apurien" työtä. Poliisi oli tahtonut säikäyttää sekä Tailhade'ia itseään (joka selvisi parilla naarmulla) että koko yhteiskuntaa, niin väitettiin. Mutta toiset vihjailivat sinne päin, että koko juttu oli ehkä järjestetty "reklaamiksi", joko Tailhade'in hyväksi, tai – hänen toimestaan!
Asiaa ei saatu koskaan selville. Mutta Tailhade'ista tuli joka tapauksessa päivän sankari, t.s. yhden päivän ajaksi kuningas uutiskeinottelijoiden silmissä.
Kaikkien lehtien täytyi saada hänen kuvansa, ja häneltä tiedusteltiin, mikä oli hänen mieliruokansa Foyot-ravintolassa. Hän sai selittää haastattelijoille, mistä kukista hän enimmän piti, samoin myöskin selostaa mielipiteitään valtiollisista ja ei-valtiollisista kysymyksistä. Ja pitkät ajat hän saattoi keittää aamukahvinsa hehkuvilla rakkauskirjeillä, joiden lemmestä riutuvat lähettäjättäret toivottivat onnea hänen pelastumisensa johdosta helvetinkoneesta.
"Pommien" valmistus oli niihin aikoihin Parisissa hyvin muodissa, ja poliisi löysi harva se päivä uusia sardiinipurkkeja, joko sytytyslangallisia tai -langattomia. Kun jokaiselle konstaapelille, jonka onnistui keksiä uusi helvetinkone tai "salaliitto, johon kuului useampia kuin yksi henkilö", oli luvattu ylennys tai palkinto, seuraa, itsestään kysymys: kuinka monet löydetyistä pommeista olivat poliisien omien kätten töitä? Mitäpä kaikkea ei tekisikään, kun on tiedossa sievoinen palkinto, johon liittyy vielä "kunnia" nähdä nimensä painettuna sanomalehtiin?
Juuri näinä kuumeisina murrosaikoina August Strindberg alkoi puuhailla tulikiven ja fosforin kimpussa, "paljastaakseen rikin sikiämisen ja synnyn salaisuuden".
En ollut suinkaan ainoa, en ensimmäinen enempää kuin viimeinenkään, joka vakavasti varoitin häntä moisista vaarallisista kokeiluista, jotka varsinkin sinä ajankohtana voivat helposti saattaa hänet poliisin kaikkea muuta kuin imartelevan huomion esineeksi.
Mutta kaikki oli yhtä turhaa kuin jos olisi kaatanut vettä hanhen selkään, sillä August oli saanut kertakaikkiaan päähänsä, että "ylikemia" tarjosi tien "tieteelliseen kuolemattomuuteen". Hän ei antanut sisäpoliittisten olosuhteiden häiritä itseänsä. "Mitä hänen tarvitsi välittää anarkistien tulikivihaaveista?"
Kuitenkin näkyy myöhemmin useammasta kuin yhdestä hänen Inferno-muistojensa kohdasta, ettei hän sentään niin kokonaan ummistanut silmiään siltä vaaralta, että häntä voitiin pitää yllyttäjänä ilkitöihin.
Niinpä hän kirjoittaa.
"Saavuttuani onnellisesti takaisin kurjaan ylioppilaanasuntooni"
(parihuoneet maakerroksessa, Abbé de l'Epée-kadun varrella)
"kaivoin matkalaukkujeni kätköpaikasta (!) viisi hienoa
porsliiniupokasta, jotka olin jo edeltäkäsin hankkinut itseltäni
varastamillani (s.o. tupakkarahoista otetuilla) rahoilla".
"Hiilipihdit ja käärö puhdasta rikkiä täydensivät laboratorion
sisustuksen. Sitten ei muuta kuin sulatusuunituli kamiinaan, ovi
kiinni ja ikkunaverhot alas. (Huoneisiin voi nähdä kadulta.)
Sillä kolmen viikon kuluttua Caserion mestauksesta oli vaarallista
puuhailla Parisissa kemiallisten kojeiden kanssa".
"Yö saapuu, rikki palaa hornanliekillä – ja aamuun mennessä olen
saanut todetuksi, että tässä yksinkertaisena pidetyssä aineessa,
jota sanotaan rikiksi, on hiiltä, ja siten uskon ratkaisseeni
suuren tehtävän, kumonneeni vallitsevan kemian ja voittaneeni
sen kuolemattomuuden, jonka kuolevaiset voivat myöntää".Augustus-ystävämme haaveili niihin aikoihin paljonkin siitä "kuolemattomuudesta, jonka tiede suo" – minun voimatta koskaan oikein käsittää, miksi hän ei voinut tyytyä siihen kuolemattomuuteen, joka tulee Ruotsin suurimman draamallisen kirjailijan osaksi.
Hänen yrityksensä kemian "kumoamiseksi" ja uudestiluomiseksi alkemistisen renessanssin tietä oli ihmeellisen lapsellinen, eriskummallinen haave. Palaamme tuonnempana, toisessa yhteydessä, hänen kemistihaaveiluihinsa ja haluunsa osata tehdä kultaa – mikä hänelle loppujen lopuksi onnistuikin – näytelmien kirjoittamisen kautta.
XI
MINNA "KOSII" AUGUSTIA, MUTTA SAA RUKKASET
Eräänä aamuna sain sangen aikaisin ateljeeheni kokolailla odottamattoman vieraan.
Ovelle koputetaan, menen avaamaan – tulija oli "Minna", eräs vapaamielinen malli. Hän oli vesiselvä ja vakavan, melkeinpä surullisen näköinen. Olin yksin kotona, Divina Paillard oli pistäytynyt ostamaan ruokatarpeita. Minna istahti tuolille huoaten – olinko nähnyt Strindbergiä?
En ollut nähnyt häntä muutamaan päivään, mutta mitä sitten?
– Hän on hävinnyt kerrassaan.
Minna oli etsinyt häntä Madame Charlotte'in ruokapaikasta, mutta tuo kunnon rouva oli myöskin kovin huolissaan, sillä hänkään ei ollut nähnyt "Sträimbeeriään" moneen päivään.
– Mutta missä hän sitten mahtaa oikein piileksiä? Saatoin valaista asiaa ilmoittamalla Augustin saaneen pienen "apurahan" salaperäiseltä ystävältä ja pistäytyneen pikipäin Rouenissa. Kysymyksessä oli jokin kemiallinen suunnitelma: jodin valmistaminen bentsiinistä ja rikkihapon kipsistä, joka on rikkihappoista kalkkia.
– Mitä ihmettä hän tuollaisista...?
– Niin, todellakin, miten hän viitsii panna aikaansa mokomaan, – parasta kysyä häneltä itseltään.
Huomasin Minnan innostuneen Strindbergiin, jonka hän oli tavannut taiteilijapiireissä.
Tuo nuori boheeminainen, joka oli tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, uskoi minulle päättäneensä saada August Strindbergin kirjoittamaan romaanin. "Mutta", hän jatkoi, "romaani on ensin elettävä ja sitten vasta kirjoitettava, sillä muuten se jää riippumaan tyhjään ilmaan".
– Kas vain, neiti aikoo "elää" romaanin yhdessä Strindbergin kanssa!
Minna ei ollut tainnut odottaa niin suorasukaista kysymystä, mutta myönsi sentään, mietittyään hetkisen, päättäneensä muuttaa elintapojaan ja ruveta vakavaksi ihmiseksi.
Se merkitsi kai samaa kuin että Minna oli saanut kyllikseen olosta nuorten yhteisenä, ja uneksi nyt tulemisesta rouva Strindberg n:o 3:ksi.
– Pelkään pahoin neidin "tehneen laskunsa isäntää kuulematta". Sanotaan, että opiksi koiralle kylmä sauna, ja siinä on Strindberg ollut jo kahdesti.
Minnan mielestä oli Strindbergin viisaampaa muuttaa Saksaan – siellä kirjailija sentään saattoi elää työstään, eikä siellä kukaan katsonut karsaasti muukalaiseen kirjailijaan.
Huomautin siihen päinvastoin koettaneeni suostutella yhteistä ystäväämme muuttamaan takaisin Ruotsiin, ryhtyäkseen siellä kirjoittamaan shakespearemaista näytelmäsarjaa Ruotsin suuruudenajalta. Goethe kirjoitti "Götz von Berlichingenin" saksalaisille, mistä hyvästä häntä ylistettiin pilviin saakka. Mutta August ei tahdo "kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin, sivelemällä uutta väriä haalistuneisiin ihanteisiin".
Minnalla oli nyt aate ja oikea, käytännöllinen ehdotus: jos minä suostuisin puhumaan "pari hyvää sanaa" hänen puolestaan Strindbergille, niin hän kyllä saisi tämän palaamaan takaisin kirjallisuuden helmaan – ja jättämään kaiken maailman rikkihapot.
Divina Paillard tuli samassa kotiin syli täynnä kääröjä ja myttyjä ja ruokatarpeita aivan ikäväksi asti. Hän katsoa muljautti alta kulmiensa vieraaseen, kuten taloudenhoitajattarien on tapana, nähdessään vieraan naisen aluevesillään. Hän huomasi tietysti oitis, ettei tämä voinut olla tavallinen malli.
Esitin siis Minnan August Strindbergin "ystävättärenä".
Naiset mittelivät toisiaan katseillaan, mutta totesin heti ilokseni, ettei vihan kaunaa syttynyt heidän välilleen. Pyysin niin ollen Minnaa olemaan luonamme sen päivän, sillä eihän ollut lainkaan mahdotonta, että Strindberg ilmestyisi jostakin päivälliselle, mikäli hän oli palannut takaisin Parisiin.
Minna jäi kuin jäikin, ja kertoi aamiaispöydässä löytäneensä pienen järven Meudon'in metsästä sekä ehdotti, että kun Strindberg palaisi, tekisimme pienen huvimatkan ja samalla – uimamatkan tuolle järvelle. Sen nimi oli Saint-Cucuphan, ja se osoittautui pieneksi, mutapohjaiseksi suolammeksi, jossa oli runsaasti sammakonkutua – niin ettei uimisesta tullut mitään.
Suostuimme ehdotukseen, mutta sanoin Minnalle saksaksi, että minun täytyi hankkia hänelle ritari, ettei näyttäisi siltä kuin hän havittelisi Augustia. Arpa lankesi viereisen ateljeen asukkaalle. Tämä oli italialainen kuvanveistäjä Bonanni, ilveilijäluonne, jota Minna ei huolinut ottaa vakavalta kannalta.
Asia oli siis sitä myöten selvä. Kopahdutin seinään ja huusin Bonannin luoksemme – ja hän oli heti valmis.
Minnan lähtiessä (sillä Strindbergiä ei kuulunut sinä päivänä) oli jo ilta käsissä. Hän jätti osoitteensa pyytäen minua lähettämään "pienen sinisen" – Parisissa putkipostisanomat kirjoitetaan taivaansiniselle paperille – sitten kuin huviretkestä tulisi tosi.
Strindberg tuli muutamia päiviä myöhemmin Parisiin, eikä hänelläkään ollut mitään itse huvimatkaa vastaan. Mutta minun oli hieman vaikeaa selittää, minkä vuoksi Minnan piti tulla mukaan. Keksin kuitenkin pian varsin yksinkertaisen selityksen. Koska olin kerran pyytänyt Bonannin mukaan, olin ajatellut naista hänelle, ja ehdotin silloin Minnaa, he kun kai olivat tuttuja ennestään.
Minna oli Augustista kyllä "vähän kovaääninen", mutta eipähän taivasalla ollut katosta haittaa!
– Niin, ja me suomalaiset sanomme: "Kyllä maailmaan ääntä mahtuu!"
Sovittuna päivänä – se oli kaunis sydänkesän aamu – olimme kaikki, Strindberg, Bonanni, Divina ja minä, määräaikaan Montparnasse-aseman pohjakerroksessa, josta pikku paikallisjuna lähtee Meudoniin.
Mutta Minna loisti poissaolollaan. Odotimme ja odotimme. Minnaa ei kuulunut.
Entä jollei hän olisikaan saanut putkipostisanomaani? Meillä oli kaikilla asianmukaiset matkaliput Meudon'iin, ja otin varmuuden vuoksi lipun Minnallekin, niin että kaikki olisi valmiina, jos hän ilmestyisi viime hetkessä. Mutta hänhän ei tullut. Strindberg oli ärtyisä ja pahalla tuulella:
– Tietäähän sen! Ne naiset...!
Bonanni, joka oli yhtä suuri filosofi kuin kuvanveistäjäkin, istuutui kaikessa rauhassa pyörittämään savuketta.
– Mutta kuulkaahan! älysin silloin, entä jos hän on kiivennyt yläkerran suureen asemahalliin, josta Lyon'in, Marseilleen ja Nizzan kaukojunat lähtevät!
Ryntäsin portaita ylös, ja siellähän tyttö seisoi pienoinen kori käsivarrellaan, sekä hölmistyneen että onnettoman näköisenä. Ja matkalippukin hänellä oli!
– Joutuin alas! Nyt on kiire! Nopeammin vielä!
Tietysti! Koira vieköön, kun ennätämme alas, niin juna jo vierii puhkuen ja jyristen matkoihinsa.
– Lupaava alku!
August oli kerrassaan surkealla tuulella.
Minnaa hävetti niin, että hän sai vedet silmiinsä. Divinasta tuli pelastava enkeli, sillä hän väitti, että tämä päinvastoin oli hyvä enne. Ajatelkaapas, jos se juna, joka läksi juuri nyt, törmää yhteen toisen kanssa, – silloin mademoiselle Minna on pelastanut meidät kaikki!
Veli August, joka oli vähintään yhtä taikauskoinen, hyväksyi ajatuksen. Ja nyt päätettiin mennä Montparnasse-torin yli vanhaan tuttuun Café de Versailles'iimme, odottamaan seuraavaa, tunnin päästä lähtevää junaa. Niin tapahtuikin. Viinurit loikkivat iloissaan kuin päättömät kanat nähdessään Strindbergin ja minut kerrankin naisten seurassa. He tietenkin miettivät mielessään, että ohjelmassa olisi paremmanpuoleiset aamiaiset, mutta nähdessään Bonannin hilaavan mukanaan kitaraa ja Divinan suurta eväskoria, heidän naamansa venähti.
Juotiin vain aamukahvit, sillä meillä ei ollut aikaa täyttä tuntia, koska Versailles'iin lähtee junia joka tunti klo kuudesta aamulla keskiyöhön saakka.
Bonanni otti ilveilijän ilmeensä, heilutteli korviaan, (hän teki sen verrattomasti), sekä sanoi, että meidän olisi oikeastaan pitänyt mennä Kansojen torille eväskoreinemme, sillä hän oli huomannut meidän edustavan viittä kansallisuutta: Ranskaa, Saksaa, Ruotsia, Suomea ja Italiaa; kun me kaikki puhuimme sujuvasti ranskaa, olimme siis mitä loistavin ja oppinein seura.
Tuntia myöhemmin poistuimme junasta Meudon'in asemalla. Päätimme jättää vanhan linnan katsomatta ja painua suoraan puistoon, eli metsään, jonka nimi on "Meudon'in metsikkö".
Kuljimme kulkemistamme, ja niin iti vähitellen ilmi, ettei Minna enää muistanutkaan, mihin suuntaan meidän oli kuljettava, jos mieli päästä tuolle pikku lammelle. Uusi harmistuminen ja hermostuminen.
Meudon'issa pitäisi olla n. 7.000 asukasta, mutta ainoakaan ei suvainnut näyttäytyä näillä metsäpoluilla. Lopultakin näimme polkupyöräilijän, mutta hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan Saint-Cucuphan lammikosta.
Istuimme alakuloisina nurmikolla, ja olimme jo vähitellen kypsyneet heittämään koko Pyhän Cucuphan lammikon hornan tuuttiin, kun vihdoin tapasimme vanhan eukon, joka oli keräilemässä kuivia risuja kahvipuikseen. Hän tiesi neuvoa, että olimme kulkeneet kilometrin verran liian kauaksi metsään Versailles'ia kohti. Meidän oli siis käännyttävä takaisin, ja niin löysimmekin pian mitä sievimmän aukean, jonka keskellä päilyi tyyni, uneksiva vedenpinta.
Joka on syntynyt tuhansien järvien maassa, sanoisi moista "järveä" isonpuoleiseksi vesilätäköksi. Mutta saksalaiset ovat siinä suhteessa vaatimattomia, ja Minna väitti tätä pikkujärveä Münchenin lähistöllä sijaitsevaa Starenbergerseetä kauniimmaksi.
Asetuimme siis nurmikolle lammen rannalle ja aloimme ottaa esille eväitämme. Minnalla oli valko- ja punaviiniä sekä voileipiä kopassaan. Meilläkin oli sekä valkoista että punaista, sekä konjakkineljännes ruokaryypyiksi. Sitäpaitsi sardiineja, purkkihummeria ja tusinan verran portugalilaisia ostereita, joita Divina oli hyvin sukkela ja taitava aukaisemaan, niin ettei niiden mehu päässyt menemään maahan, sekä reservinä paistettu kukko, joka oli valmiiksi leikattu viipaleiksi ja asetettu maljakkoon mayonnaisekastikkeeseen. Voita, brieläistä juustoa sekä kolme pitkää ranskanleipää. Augustilla oli pieni kopallinen ihania hyötymansikoita, jotka hän oli saanut eräältä madame Charlottelta. Olimme näin ollen hyvin varustetut ruhtinaallisen aamiaisen varalle.
Aloitimme voileipäpöydästä, ottaen samalla pieniä konjakkinaukkuja.
Bonanni hotkaisi koko ryypyn yhdellä kertaa, mutta menikin sitten hiukan syrjempään, huuhtoi sillä hampaansa ja – sylkäisi konjakin suustaan!
– Onpa koko p–u miehekseen – menepäs sylkäisemään lasiin tuolla tavalla! Strindberg suhkaisi minulle ruotsiksi. Mutta oikeastaan minun olisi ollut tehtävä samoin kuin tuo italialainen.
Minna oli sensijaan sitä mieltä, että Bonanni oli pakana, joka sylki "Herran lahjoihin"; Minna itse ei sylkenyt lasiin!
Divina ja minä, jotka tiesimme Bonannin pitävän konjakkia suuvetenä, emme olleet ihmeissämme.
Minna otti pari ryyppyä, ja sitten vielä valkoviiniä, niin että hän oli aamiaisen lopulla jo sangen vilkkaalla tuulella. Bonanni, jolla oli kitara mukana, otti soittokojeen nahkakotelostaan ja lauloi pehmeällä barytonillaan Addio, mia hella Napoli; O sole mio; Venezia, bella Regina del mare (Hyvästi, kaunis Napoli; Oi aurinkoni; Venezia, kaunis meren kuningatar) ja muita ikuisesti nuoria kansanlauluja, niin että metsä raikui. Ja mieliala kohosi kohoamistaan. Mutta Strindberg jurotti äänetönnä, kuten tavallista, vetäen ankaria haikuja voileipien välillä.
Minullakin oli kolmiosainen huiluni liivintaskussani. Pistin kojeen kokoon ja olin jo rupeamassa soittamaan "Vila vid denna källa", kun muistin, ettei Strindberg voinut kärsiä Bellmania, jonka vuoksi puhalsin Runebergin "Lähteellä" Ehrströmin kauniilla sävelellä, jota Bonanni heti säesti omalla soittimellaan, kuultuaan ensimmäisen säkeistön.
Minna tyhjenteli uutterasti laseja, alkaen puhua, että hän aikoi mennä uimaan. August varoitteli, peloitellen, että lammikko voi olla pohjaton. Mutta Minna, joka oli nyt saanut hiukan liikaa, oli rohkeimmillaan. Olihan hän uinut Mosel-joen poikki Coblenzin kohdalla, kuten hän kehui!
Syötyämme osterimme päätimme säästää kukkopaistin päivälliseksi. Puhalsin sitten Cavalleria Rusticanan välisoiton, jota Bonanni säesti loistavasti.
Nyt tapahtui, mitä olin koko ajan pelännyt. Minna alkoi lähennellä Augustia. Hän oli jo siinä määrin "hilpeä", ettei hän varmaankaan oikein tiennyt, mitä teki. Hän meni rantaan, alkaen riisuutua kaikkien nähden, mutta rauhoitti meitä sillä, että hänellä oli uimapuku vaatteittensa alla. Saatoimme todeta, että hänellä oli kaunis vartalo, ja tuntija Bonanni alkoi heti haaveilla sen ikuistuttamista marmoriin. Mutta Minna vähätteli Bonannin marmorille, sillä hän oli lihaa ja verta, ja niin hän äkkiä hyppäsi ohuissa uimatrikoissaan melkeinpä suoraan Strindbergin syliin. Hän pyysi tätä auttamaan, ettei hänen tarvitsisi kivettyä marmoriksi, sanoen verraten suoraan, vaikkakin näköjään leikillisesti, että jollei August huolisi hänestä, hän hyppäisi suoraan lammikkoon ja hukuttautuisi. Vastaukseksi moiseen "kosintaan" Strindberg, joka luuli kaiken olevan "liikutetun" ihmisen pilaa, antoi Minnalle "rukkaset", ojentaen hänelle korin, jossa hänellä oli hyötymansikoita.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä samassa Bacchus oli tiessään ja Pan l. "Sarvipää" sijalla. Tyttö paiskasi kopan kädestään, niin että hyötymansikat lensivät pitkän matkan päähän. Ja syöksyi suinpäin lammikkoon.
Mutta voi surkeutta! Tyttöriepu ilmestyi jälleen veden pinnalle mustana kuin neekeri. Suu, silmät, koko ihmisen lapsi oli yhtenä ainoana mutakuvana. Hän oli yltyleensä saven, liejun, mudan ja sammakonkudun peitossa!
Minnarukalla oli onneton päivä.
Divina oli pahemmassa kuin pulassa koettaessaan saada Minnaa pyyhityksi puhtaaksi hieman loitommalla, jossa vesi oli kirkkaampaa.
Minna oli selvinnyt leikissä. Saatuaan vaatteet päälleen hän meni itkeskellen poimimaan hyötymansikoita nurmelta. Mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut, sillä August sai korinsa takaisin, ja hyötymansikatkin olivat vielä syötävässä kunnossa.
Pistettyämme kukkopaistin poskeemme ja heitettyämme osterinkuoret pohjattomaan lampeen läksimme takaisin Parisia kohti.
XII
ASTROLOGIA REDIVIVA
Ikimuistoisista ajoista ihmiskunta on ollut siinä uskossa, että elimellinen – varsinkin ihmisen – elämä on aurinkokuntamme muiden, suurempien tai pienempien, taivaankappaleiden "salaperäisen" vaikutuksen alainen. Koko tämän jutun nuoruutemme aikaiset empiiristen tieteiden edustajat leimasivat taikauskoksi. Strindbergin mielestä taas monet noista empiirisistä "totuuksista" olivat ainoastaan puolinaisia; useinkin tunnustettiin vaikutus, mutta kiellettiin syyt – tai yksinkertaisesti ei tunnettu niitä lainkaan. Strindberg ei liene kylläkään suorastaan uskonut esim. sellaiseen keskiajan käsitykseen, että Mars kiertotähden merkeissä syntyneellä henkilöllä olisi erikoiset edellytykset loistavaksi sotapäälliköksi; kuitenkin hän piti erikoisen silmiinpistävänä sitä seikkaa, että Mars oli Wallensteinin syntymähetkellä (v. 1583, syyskuun 14 päivänä, puolitoista minuuttia yli neljän aamulla) todellakin Vaa'an merkeissä.
– Ihmekö se, Augustus tuumi, että keskiajan ihmiset, joille pakanalliset jumalat olivat vielä eläviä olentoja, johtuivat pitämään tähtien asemaa Wallensteinin horoskoopissa paljoa enempänä kuin pelkkänä sattumana. Mars Vaa'an sikermässä – eikö näytä siltä kuin itse sodanjumala olisi siten heittänyt sotataitonsa vaakakuppiin vastasyntyneen Wallensteinin hyväksi?
– Otaksukaamme, vastasin siihen, ettei ollut pelkkä "sattuma", että Mars-kiertotähti joutui olemaan siinä paikassa, jossa sen tavoilleen uskollisena ja ratansakin vuoksi täytyi olla syyskuun 14 päivänä 1583 kello neljä aamulla, mutta...
– Mitä mutta?
– Mutta täytyi olla todellakin sattuma, että Wallenstein syntyi juuri sinä aamuna.
– Mistä sen tiedät?
– Mistä tiedät väittää vastaan?
Strindberg istui hetkisen, tuijottaen pöytäalmanakkaan. Sitten hän sanoi:
– Otaksuhan, että Wallenstein oli siinnyt esim. edellisen vuoden p. Luukkaan päivänä, joulukuun 13 p:nä 1582, niin silloinhan hänen täytyi syntyä 9 kuukautta myöhemmin – kaiken lisäksi syyskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä klo 4. Eikö se sovi yhteen hyvin? Ei liene toki sattuma, että lapsi syntyy silloin, kun sen on aika syntyä – pikemminkin olisi ihme, jollei kävisi niin.
– Mutta, huomautin, kuka voi taata hänen todellakin syntyneen silloin?
– Kirkonkirjat, niin otaksun ainakin. Huomaa, Friedlandin herttua oli ruhtinaallinen henkilö, ja sellaisten syntymähetki kyllä huomattiin ja merkittiin tarkkaan muistiin.
– Eikä sekään henkilö, Strindberg jatkoi, joka takaa, että Mars oli silloin Vaa'an merkissä, jonka vaakakuppi painui Wallensteinin eduksi, ollut mikään tyhmyri enempää kuin tavallinen puoskarikaan, vaan Saksan suurin tähtitieteilijä, Johannes Kepler, jonka kiertotähden radoille laskemat lait ovat voimassa vielä tänäkin päivänä – niin, ikuisesti. Ei Isaac Newtonkaan ole pystynyt kumoamaan niitä, vaan tutkimus on edelleenkin vahvistanut ne sitä mukaa kuin se on edistynyt.
– Niin, se on kyllä ihmeellistä. Mitäpä voisi sanoa muutakaan?
– Älä sanokaan muuta. Senvuoksi on oltava varsin varovainen päätelmissään, ettei tulisi tehneeksi vääriä johtopäätöksiä.
– Mutta kuulehan, August, tietystikään minulla ei ole mitään Wallensteinia vastaan, joka on historiallinen henkilö, mutta kai itsekin myönnät, että sodanjumala Mars on mielikuvituksen luoma?
– Mistä sen tietää? Ja sinun, joka olet niin täynnä vanhoja egyptiläisiäsi, pitäisi myöskin tietää, että kaikki faaraot aloittivat sotaretkensä maaliskuussa, Mars-jumalan kuussa. Etkö luule heidän tienneen, mitä he tekivät?
– Tietysti! Mutta sanokaamme, että he aloittivat ne vanhan aurinkovuotensa alussa, joka vastaa maaliskuutamme. Se ei liene tapahtunut niinkään suuressa määrin siksi, että he olisivat uskoneet sodanjumalaan, vaan pikemmin käytännöllisistä syistä, koska kevät oli paras ja sopivin aika moisten rasitusten kestämiseen, ennenkuin kesän pahin kuuma aika oli alkanut. – – –
Usein oli aika vaikeaa vaihtaa ajatuksia August Strindbergin kanssa. Hänellä oli oma järjestelmänsä virittää keskustelu ja pitää sitä yllä, niin ettei aina tiennyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.
Väliin hän huvikseen rupesi puolustamaan juuri omansa vastaista mielipidettä, ilmeisestikin vain siinä tarkoituksessa, että saisi "onkineeksi" vastustajaltaan tämän todisteluperusteet, jotka, mikäli ne sattuivat miellyttämään häntä, kätkettiin visusti muistiin vastaisen varalle.
Tämä ei ole suinkaan sanottu halventavassa tarkoituksessa. Johan lause audiatur et altera pars, kuultakoon toistakin puolta, oli vanhassa Roomassa suuressa arvossa. August esitti mielellään erilaisia näkökantoja, mutta kaiken loppuna oli, etten esim. päässyt koskaan selville, hyväksyikö hän astrologisen opin vai ei. Joka tapauksessa hän oli kyllä kärkäs pitämään sattumaa ja elämän pieniä satunnaisia seikkoja kaikkiviisaan kohtalon ilmauksina.
Se on vaarallista oppia, sillä se vie helposti siihen, että rupeaa pitämään itseään "minäkeskeisenä" tekijänä, jonka ympäri ilmiöt ja tapahtumat kieppuvat ennakolta määrättyjä ratojaan. Niin lienee esim. Napoleon, jonka ajatuksenjuoksu oli sentään selvempi ja vakiintuneempi kuin useimpien muiden ihmisten, täydellä todella uskonut v. 1811 suuren pyrstötähden olleen jossakin yhteydessä hänen oman kohtalonsa kanssa.
Ei käyne kieltäminen, että jokaisessa on jossakin määrin perittyä taipumusta uskoa enteisiin, merkkeihin, "onnen ja onnettomuuden lukuihin", ja muuhun samantapaiseen. Mikään ei estä juontamasta Strindbergin lujaa luottamusta "valtojen viesteihin", joita nämä muka lähettivät yllättävien tapahtumien ja omituisten sattumien välityksellä, ainakin osaksi atavistisesta perinnöstä.
Alituinen, lakkaamaton ajatuksen ja tarkoituksen etsiminen lukemattomista, jokapäiväisistä pikkutapahtumista voi liiankin helposti muuttua piintyneeksi päähänpistoksi; vieläkin pahempi on, jos rupeaa sitten omistamaan erikoista huomiota juuri samalle, yhä piintyneemmäksi käyvälle päähänpistolle, ja korottaa sen vakituiseksi, varsinaiseksi jokapäiväiseksi toimekseen ja työkseen. Niin Strindberginkin elämä muuttui päivä päivältä yhä enemmän "helvetiksi", hän kun ei yhä lisääntyvältä pessimismiltään saanut, Lutherin tavoin, kääntäneeksi kaikkea "parhain päin". Pienimmissäkin vastoinkäymisissä hän näki väliin todellisia kuoleman enteitä.
On selvää, että moinen mielentila tarjoaa mitä otollisimman ja hedelmällisimmän maaperän kaikenmoiselle sairaalloiselle sielulliselle masennukselle. Sellaisessa sieluntilassa Strindberg oli esim. sattumalta tavannut tähtitieteilijä Camille Flammarion'in, jonka hillitön mielikuvitus oli jo silloin tekemässä hänestä lasta jälleen, niin että hän uskoi henkien ilmestymiseen, tanssiviin pöytiin, puhuviin varjoihin ja kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan spiritistiseen siunaukseen.
Tähtitieteilijänä Flammarion ei tietenkään voinut ottaa Strindbergin taivaita tavoittelevia olettamuksia vakavalta kannalta, sillä ranskalainen astronoomi oli aivan liiaksi piintynyt, käyttääksemme Strindbergin sanoja, "empiiriseen hapatukseen". Mutta astrologian ja spiritismin taikauskon temmellyskentillä he kyllä saattoivat tavata toisensa, ja siellä he viihtyivät mainiosti yhdessä!
Niinpä veljemme August oli saanut Flammarion'ilta lahjaksi taikakalun, pienen kosmillisen kiven, samantapaisen kuin se, jonka Jansen oli löytänyt Mont Blanc'in huipulta ikuisesta lumesta ja jonka siis oli täytynyt tipahtaa taivaasta.
Mutta huomatkaa! Samainen kivi oli kastettu Notre-Dame-kirkon pyhään vihkiveteen, joten se siis saattoi pyhänä onnentuojana estää kantajaansa saamasta koskaan meteoria päähänsä.
XIII
AUGUST TUTKII SALAISOPPIA
August Strindbergin ajatusmaailma oli väsymyksen ja unettomuuden johdosta muuttunut kiitolliseksi maaperäksi sille hulluudelle, joka niihin aikoihin oli suuresti levinnyt erinäisissä piireissä ja jota sanottiin "okkultismiksi" l. salaisopiksi. Se ei ollut filosofiaa enempää kuin määrättyä elämänkatsomustakaan, vaan ainoastaan umpimähkäistä hapuilua tietämättömässä ja tuntemattomassa. Sillä ei ollut mitään päämäärääkään; se oli, sanalla sanoen, yhteisenä nimityksenä kaikelle mahdolliselle taikauskolle, sekä karkaamista empiiristen tieteiden lippujen luota kaikkiin ilmansuuntiin.
August joutui keskelle sen pahinta temmellystä.
Hän tutustui Flammarion'in kautta erääseen nurkkakuntaan l. "asianymmärtävien" piiriin. Nämä olivat osittain puolioppineita haaveilijoita, kai uraltaan suistuneita tiedemiehiä, jotka olivat pysähtyneet kesken kasvunsa, saaneet reput tutkinnoissa ja sen vuoksi tyytymättömiä koko akateemiseen hapatukseen.
Nämä okkultistien "ammattimiehet" julkaisivat aikakauskirjaa
"L'Initiation" ("Vihkiminen"), jossa kaikki salatieteilijät viettivät
taikauskon, noituuden ja mielettömien luulojen orgioita.Jos veli August olisi tullut lähemmin tutuksi noiden herrojen kanssa, hän olisi varmaankin pystynyt paremmin näkemään heidän lävitseen. Mutta muutamilla heidän toimitukseensa tekemillään lyhyillä käynneillä hän ei ehtinyt huomata, mitä "tuo oppinut" seura oikein oli.
Sen, joka August Strindbergin tavoin on tottunut järjestettyihin akateemisiin oloihin, on usein vaikea huomata, ettei professorin enempää kuin tohtorinkaan suinkaan tarvitse suuren maailman pyörteessä, jossa arvonimet ovat vapaasti otettavissa, merkitä samaa, mitä me ymmärrämme yliopiston opettajilla tai yleensä oppiarvon suorittaneilla tiedemiehillä.
Ranskassa esim. tavallinen Parisin kaupungin kansakoulun voimistelunopettaja nimittää itseään professeur, sillä tämä sana merkitsee, kuten tunnettua, yksinkertaisesti vain opettajaa. Jokainen vatsastapuhuja, tasapainotaiteilija, hypnotisoija tai taikatemppujentekijä on joko "tohtori" tai "professori".
Strindberg antoi tämän seikan pettää itsensä, tunnustaapa hän itsekin sen "Infernossa" (siv. 66).
"Olin saanut kutsun saapua tieteellisen okkultismin johtajan
L'Initiation'in toimittajan luo. Tultuamme Marolles-en-Briehin
tohtorin [S. ei mainitse toimittajan ja 'tohtorin' nimeä –
hän oli herra F. Jollivet-Castelot] seurassa, oli kolme huonoa
uutista meitä odottamassa:
Kärppä oli purrut ankat kuoliaaksi, lapsentyttö oli sairastunut.
Kolmannen asian olen unohtanut, en muista enää, mitä se oli".Nyttemmin on, valitettavasti, ajan hammas purrut monsieur F. Jollivet-Castelot'n sanomalehtiankan, "L'Initiation'in", niin kertakaikkiaan hengettömäksi, että on ollut suorastaan mahdotonta saada edes Parisin antikvaari-kirjakaupoista lehden sitä numeroa, jossa Strindberg kertoo "arvostelleensa vallitsevaa tähtitieteellistä järjestelmää" niin ankarasti, että "Tisserand, Parisin tähtitieteellisen laitoksen johtaja, kuolee muutaman päivän kuluttua kirjoituksen julkaisemisesta".
Veljemme August oli kylläkin oppinut uusilta okkultistiystäviltään "tuhoamis"-menetelmiä, mutta ei liene sentään luultavaa, että hän aikoi surmata tähtitieteilijän, vaan ainoastaan "vallitsevan tähtitieteellisen järjestelmän", sillä hän jatkaa: "Kauhistukseni kukkuraksi kuolee yhden ainoan kuukauden aikana viisi enemmän tai vähemmän tunnettua tähtitieteilijää, toinen toisensa perästä".
Ihmekö siis, että Augustuksen täytyi väliin kysyä itseltään, osasiko hän noitua!
Hänellä ei muuten ollut minkäännäköistä rahallista enempää kuin aatteellistakaan hyötyä kosketuksistaan tämän piirin kanssa.
Ei ole vaikeaa kuvitella, mitä arvoa oli sellaisella "tieteellä", joka
ei ainoastaan syventynyt esim. arabialaiseen kullantekijään Dshabir
("Antaja") Ibu Haijaniin (900-luvulta j.Kr.) ja Paracelsukseen
(1493-1541 j.Kr.), kuten historiallisiin, mielenkiintoisiin henkilöihin
ja ilmiöihin ainakin, vaan piti heitä suorastaan uudestaan löydettyinä
profeettoina, joiden katsottiin voivan vapauttaa meidät empiiristen
tieteiden "ahtaasta näkökulmasta!"Tässä siis sama käsitteiden sekoitus, joka taiteessa pyrkii asettamaan luonnonkansojen yksinkertaisimmat epäjumalankuvat kuvaamataiteiden korkeimmaksi muodoksi ja viimeiseksi sanaksi!
Viime vuosisadan loppuaika oli yleensä levotonta. Sen kuumeisessa hätäilemisessä ja hapuilemisessa luulisi melkein huomaavansa kuin pahan aavistuksen tulevan maailmansodan jättiläishulluudesta. "Maa tärähtelee kauan aikaa ennen suurimpien maanjäristysten tuloa", sanoi muuan japanilainen ystäväni kerran.
August Strindberg oli levottoman aikansa levoton lapsi. Hänen sairaalloisen ärtynyt hermostonsa oli kuin kaikkein herkin seismografi. Eikä hänen sähköaistimustensa enempää kuin epäluulojensakaan tarvinnut suinkaan olla pelkkiä hourekuvia.
Hänen kotimaassaan monikin lienee otaksunut, että esim. Strindbergin paljonpuhuttu toivomus voida "tehdä kultaa käyttämällä kosteaa tai kuivaa menettelytapaa", johtui kokonaan hänen omasta aloitteestaan ja satunnaisesta, ohimenevästä päähänpistosta. Niin ei ollut kuitenkaan asia. Päinvastoin, Parisissa oli kullanteko niihin aikoihin aivan kulkutaudin tavoin raivoava muotikärpänen, joka oli päässyt puremaan häntäkin.
Strindbergin kemia-haaveilut heilahtelivat äärimmäisyydestä toiseen, nykyajan kemian kaikkein uusimmista tuloksista, kuten esim. juuri silloin keksitystä argonista – keskiajan alkemistien lapsellisimpiin puuhiin, kuten viisasten kiven etsimiseen saakka. Hän tunsi olevansa aivan vakuutettu siitä, että hän oli onnistunut eräässä kolmiajaossa, joka on yhtä visainen kuin kulman jako kolmeen yhtäsuureen osaan. Hän nim. uskoi onnistuneensa hajoittamaan rikin kolmeksi eri aineeksi: hapeksi, vedyksi ja hiileksi.
Arveluttavinta oli mielestäni tässä se seikka, ettei August rakastanut rikkiä sen itsensä vuoksi, mieluisana tutkimuksen esineenä, kuten biologi odottaa pikku häntäpirujen ilmestymistä sammakonkudusta akvarioonsa, kello kädessä ja sydän kurkussa. Ei, hänelle se oli kunnianhimoista kilpajuoksua. Pääasia oli, että jos hänen tuloksensa oli oikea, niin tiede oli väärässä selittäessään rikin yksinkertaiseksi alkuaineeksi. Siitä seuraisi sitten tietystikin tieteen vararikko, ja se maallikko, joka voisi lyödä ammattimiehiä kynsille, ei olisi silloin pelkkä yleismaailmallinen nero, vaan myöskin ihmiskunnan hyväntekijä.
Tiedeparka oli yleensä niihin aikoihin pahassa pulassa. Sen kimpussa eivät olleet vain okkultistit ja Augustus, vaan sitä ahdistettiin oppituolistakin; sellainen ahdistaja oli Ferdinand Brunetière. Hänkin piti suurta ääntä "tieteen vararikosta", ja hänen suutaan oli vaikeampi saada tukituksi, hänet kun oli paria vuotta aikaisemmin (1893) valittu tunnustukseksi kirjallisista ansioistaan Ranskan Akatemian jäseneksi. Häntä ei siis käynyt hevin selittäminen "puolisivistyneeksi", semminkään, kun hänen luennoillaan kävi tungokseen asti väkeä ja hän oli vähällä muodostaa oman "koulunsa".
Brunetière väitti, että empiirinen tiede oli väärässä. Hän asetti tutkimukselle rajan, jonka yli kukaan ei saanut mennä joutumatta "haaveksijoiden" kirjoihin. Hänen saattoi siis havaita kallistuvan katolilaisuuteen, mutta hänen esityksessään oli enemmän kaunopuheisuutta kuin syvällistä ajatusta, vähän siihen tapaan kuin "paljon ääntä, mutta vähän villoja".
Mutta August sanoi:
– Totta helkkarissa Brunetière on oikeassa, vaikkakin hän on väärässä!
– Oikea oraakkelinlause.
Kuitenkin Brunetière sentään sisimmässään tunsi kunnioitusta tiedettä kohtaan, ja oli antanut mystiikalle ja okkultisteille ainoastaan pikkusormensa, kun taas August oli antanut koko käden!
Tietenkin oli valitettava tosiasia, että monet tieteen haarat luulivat sanoneensa viimeisen sanan, – mutta – kävikö asia siitä paremmaksi, että joukko haaveksijoita ja okkultisteja uskoi olevansa kutsuttu auttamaan tieteitä siten, että he, sensijaan että olisivat luoneet katseensa eteenpäin, yrittivät pakottaa kemian takaisin alkemiaksi ja astronomian astrologiaksi, fysiikan metafysiikaksi ja lääketieteelliset menettelytavat puoskaroimiseksi, homeopatiaksi, parantamiseksi kätten päällepanemisella, suoneniskulla, noituudella ja taikomisilla?
Näihin aikoihin esim. "Sar" Peladan julkaisi kirjansa "Kuinka voi päästä taikuriksi", jota Strindberg suosittelee "Infernossa".
Mutta Peladan oli toki edes loistava tyyliniekka, joka ei uhrannut logiikkaa retoriikan vuoksi. Eikä kauniimpaa ranskaa, kuin hänen oli, ole milloinkaan kirjoitettu! Sama mies yritti uuskatolilaisten etunenässä uudistaa katolisen kirkon, mutta ei eteenpäin, kuten Luther, vaan taaksepäin: vieläkin enemmän mystiikkaa ja hokuspokusta! Kuitenkin hän vastusti papistoa, vieläpä oppia paavin erehtymättömyydestä.
Mutta Strindberg kulki villasukissa tietään okkultismin alalla, järkeillen seuraavasti:
"Vaan samalla aikaa kuin kaikki yksissä tuumin tunnustivat aineen ykseyden, nimittäen itseään pääasiaan nähden materialisteiksi l. monisteiksi, sekä juuri senvuoksi minä jatkoin matkaani omaa tietäni yrittämällä voimaini mukaan poistaa aineen sekä sen välistä rajaa, jota sanotaan hengeksi".
Päästyään omasta mielestään lopullisesti selville rikin synnystä Strindberg kohdisti harrastuksensa jodin valmistukseen.
Jodin valmistus on Ranskassa kansallinen teollisuus; tätä tuotetta saadaan, kuten tunnettua, länsirannikolla merilevistä. Augustimme oli sentään siksi viisas, että hän kaikesta hajamielisyydestään huolimatta saattoi laskea, että vaikkakin kaikki "vähättelivät" hänen rikki- ja tulikivihaaveilleen, niin varmasti olisi toinen ääni kellossa, jos tulisi puhe jodista, jonka valmistus oli erikoisesti ranskalaista suurteollisuutta.
– Ajattelepas, virkoin hänelle, jos voisit erottaa jodia suoraan merivedestä, ettet tarvitsisi merilevää laisinkaan! Se merkitsisi todellakin "suurteollisuuden vallankumousta".
August, joka oitis huomasi minun laskevan leikkiä, kuten yleensäkin hänen kemiansa kustannuksella, kivahti närkästyneenä:
– Älä puhu pehmoisia, äläkä pistä nenääsi joka paikkaan, kun et kerran kuitenkaan ymmärrä mitään!
Hän valmistaisi jodia bentsiinistä tai kivihiilitervasta. Ja sillä hyvä.
Hän oli sillä välin ehtinyt tutkistella senverran jodia ja sen olemusta, että hän muka saattoi ilmaista sen melkeinpä millä kemiallisella kaavalla hyvänsä. Kaikista hänen kaavoistaan kävi muka selville, ettei jodikaan ollut mikään alkuaine, vaan aineyhdistys.
Tästä August nyt kirjoitti sanomalehtikirjoituksen, joka todellakin sai sijansa erikoisuutena itse virallisen Le Temps'in palstoilla.
En voi koskaan unohtaa, kuinka iloisena ja hullunkurisen itsekylläisen näköisenä hän seuraavana päivänä levitti eteeni suuren sanomalehden, jossa hänen jodijuttunsa komeili mustalla valkoisella.
– Siinä näet nyt itsekin, Suomalaispiru!
– Hm... tuota... Kuka tämän on tarkastanut?
– Tohtori Jollivet-Castelot silmäili käsikirjoituksen läpi, niin että kyllä se ainakin on ranskaa!
– Minusta nähden olkoon vaikka hepreaa!
August tunsi taaskin loukkautuvansa. Ei yksistään siksi, etten ollut lainkaan iloinen hänen puolestaan, vaan myös siksi, että aina koetin saada häntä pois mokomista, mielestäni epätoivoisen ikävistä ja pitkäpiimäisistä kemistihaaveista, joita L'Initiation suurisanaiseen tapaansa nimitti "ylikemiaksi".
Hänen mielestään nim. se seikka, että Le Temps painatti kirjoituksen, oli todistuksena siitä, että hän oli oikeassa "tieteellisissä" väitteissään.
– Kukapa olisi iloisempi kuin minä, jos olisit oikeassa, sanoin hänelle; mutta pelkään puolestasi ikävää vastavaikutusta, jos olet hätiköidessäsi mennyt liian pitkälle. Kuinka eivät koko maailman suurimmat ammattimiehet, joilla on kaikki tarpeelliset kapineet ja kojeet, mitä vain voi ajatella, sekä tukenaan koko maailman pääomat – kuinka he eivät olisi saaneet toimeksi tätä analyysia, joka on niin yksinkertainen, että sinä ratkaiset sen tyhjin käsin, vain parin pienen kupin avulla, joihin olet tunkenut kivihiilitervaa tai jotakin muuta törkyä?
– Katsos, Suomalaispiru, maailman ammattimiehet ovat juuri niitä, joista on sanottu, etteivät he näe metsää puilta!
– Eivätkä siis jodiakaan kivihiilitervalta?
– Siinä juuri onkin viimeinen niksi... tästä näet, lue, äläkä puhu päättömiä!
Silmäilin kirjoituksen, ymmärtämättä kuitenkaan tuon taivaallista koko jodista, minkävuoksi huomautin Augustille, että Le Temps tietystikin avasi palstansa kirjailija Strindbergille, joka itse sai vastata omalla nimimerkillään varustamastaan kirjoituksesta. Kemisti Strindbergistä ei lehden toimitus sensijaan voinut mennä takuuseen, siltä kun puuttui yksinkertaisesti tarpeellista pätevyyttä siihen.
– Etkö luule Parisin arvokkaimman lehden ottavan ensin tarkan selon sen arvosta, mitä se tarjoaa yleisölle?
– En usko, sillä tiedän varmasti, että kirjoittaja itse saa kokonaan vastata nimimerkillä varustetusta kirjoituksesta, vieläpä oikeudellisestikin. Kun sitäpaitsi sanomalehtien välillä on tavattoman kiihkeä kilpailu siitä, kuka pystyy tarjoamaan uutta ja repäisevää, niin kaikki lehdet ovat kädet ojossa ottamassa vastaan ilmaista avustusta, olipa sisällys mitä hyvänsä, kunhan vain kirjoittajalla on tunnettu nimi! Mutta kun yhteinen ystävämme ja oma maanmiehesi Jansson-Spada on yleismaailmallisen sanomalehtimiesliiton puheenjohtaja, niin olisi pikkuasia järjestää hänen kauttaan, että sinäkin saisit maksun kirjoituksistasi, kuten kaikki muutkin tunnetut kirjailijat.
Mutta siitä Augustus ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Lieköhän ollut liian ylpeä antaakseen heidän aavistaa, kuinka köyhä hän oli, tai – – oli miten oli, hänen mielestään oli yllin kyllin siinä, että "muuan maailman suurimmista sanomalehdistä teki reklaamia hänestä tiedemiehenä". Se nyt vielä puuttuisi, että se saisi maksaa hänelle tekemistään palveluksista!
Ja siihen asia jäi. "Ylvääksi espanjalaisen tahdon!" Eikö Schiller sano siten Don Carloksessa?
– Onko bentsiini raaka-aineena huokeampaa kuin merilevä, josta pitkin koko Ranskan rannikkoa tislataan jodiliuoksia?
August vastasi lakoonisesti, ettei suurteollisuus kiinnittänyt hänen mieltään. Kuitenkin hän kertoi jonkun hämäräperäisen otuksen käyneen hänen luonaan kohta aamupäivällä tarjoamassa 100.000 frangia hänen keksinnöstään – sillä ehdolla, että hän lähtisi Berliniin!
– Sepäs jotakin! Mutta kuka tuo kävijä oli.
Hän oli muka esittänyt itsensä Euroopan kaikkien joditehtaiden yliasiamieheksi... Kuitenkin selvisi myöhemmin, että samaisella herralla oli pieni, siivoton konttoripahanen likaisen syrjäkadun varrella.
XIV
NAPASEUDUN TALVI PARISISSA
Se tapahtui v. 1895 tammikuussa.
Niihin aikoihin oli Parisissa aika kova pakkanen. Celsius-lämpömittari näytti nimittäin 10 astetta kylmää. Ranskalaiset käyttävät kyllä toista lämpömittaria, Reaumuria, joka osoitti vain -8 astetta, mutta eihän ilma siitä käynyt sen lämpimämmäksi.
Köyhät, joille lämmin talvipäällystakki on tuntematonta ylellisyyttä, kulkivat kädet housuntaskuissa ja nenä sinisenä. Köyhät ylioppilaat hyppivät piirileikkiä Saint-Michel-bulevardilla, tai sitten kävelivät käsikoukussa, laulaen Marseljeesia "lämmitelläkseen". Vieläpä mustat tai ruskeat raitiotiehevosetkin olivat kaikki samanvärisiä, valkeita kuurasta, ja sanomalehtien myyjien kauhea ulvonta tyrehtyi painostavaan ilmaan sinertävän valkeana pakkashuuruna. Köyhin väestö lienee kärsinyt sanomattomasti, sillä ainoakaan ranskalainen ei ole varustautunut moisen kylmyyden varalle, jota vielä kesti kuukauden päivät.
Strindbergille kylmä oli sensijaan pikemminkin tervetullut. Ensiksikin se tavallaan muistutti pohjolan talvesta; sitäpaitsi ei hänen päälleen ollut pieni jäähdytys pahaksi, kuten hän itse sanoi. Ja olihan hänellä sen lisäksi kylläkin hieman vanhankuosinen, mutta lämmin ja paksuvuorinen saksalainen ulsterinsa.
– Mikäpä minulla on hätänä, hän tuumi, mutta kärsin hengessäni nähdessäni noita ylioppilasparkoja ohuissa pukimissaan... monetkin kotoisin Etelä-Ranskan köyhistä kodeista.
Mutta vielä pahempaa oli tulossa.
Eräänä päivänä, tammikuun puolivälissä, ilmapuntari laski miltei maanjäristykseen saakka, ja puhkesi kolmipäiväinen pohjoismyrsky, joka tuntui pyyhkivän suoraan Pohjois-Jäämereltä Pohjanmeren ja tasaisten Alankomaiden yli. Samalla lämpömäärä laski tunti tunnilta aina 25 asteeseen saakka alle jäätymäpisteen.
Tämä kauhea kylmä aalto kesti monta päivää. Vesi jäätyi kaikissa ohuisiin ulkoseiniin upotetuissa vesijohtoputkissa, ja monet tuhannet perheet olivat päiväkausia ilman vettä. Oli vähällä syntyä yleinen hätä ja sekasorto.
– Fa niente, tuumi lähin naapurini, italialainen kuvanveistäjä Bonanni filosofiseen tapaansa. Ei se mitään, täytyy peseytyä valkoviinissä ja huuhtoa hampaansa konjakilla!
Kuten hän tekikin.
Mutta hätä oli huutava, sillä tulipaloja ei käynyt sammuttaminen konjakilla, eikä vaatteita peseminen hienolla Haut-Sauterne'in valkoviinillä.
Ja sitten tapahtui "merkillisistä merkillisin", käyttääksemme ibsenmäistä sanontatapaa. Parisin kohdalla hyvin vuolaana virtaava Seinejoki jäätyi, mitä ei ollut tapahtunut miesmuistiin!
Silloin Strindberg tuli päivänä muutamana luokseni "lepokodistaan". Hän oli aluksi ollut hyvillään, kun sai vetää henkeensä hieman talvi-ilmaa, mutta nyt se olisi hänen mielestään saanut jo riittää. Hän oli tyytymätön huoneeseensa, jota ei voinut saada tarpeeksi lämpimäksi, eikä hän voinut viihtyä lämpöisessä kokoussalissakaan. Siellä pelattiin korttia päivät pääksytyksin, "pikettiä" tai suoranaista uhkapeliä, jota August ei kärsinyt.
Olisin sydämen halusta pyytänyt hänet taaskin "kiinalaiseksi" ateljeeni leposohvaan, mutta meillä eivät asiat olleet juuri sen paremmin. Ateljee oli suuri, 15 metrin pituinen ja 10 levyinen, sekä ainakin 5 metrin korkuinen. Koko toisen pitkän seinän muodostivat yksinkertaiset lasi-ikkunat, ja muurit olivat ohuet. Vaikka suurta Chouberg-kamiinaa lämmitettiin ensi luokan englantilaisella kivihiilellä, niin että se oli kaiken päivää hehkuvan punainen, vesi kuitenkin jäätyi karahvissa huoneen toisessa päässä. Kanarialinnut täytyi muuttaa makuuhuoneeseen, samoin kaikki kukat ja lehtikasvit.
Ateljeessa August olisi varmastikin palelluttanut yöllä sekä nenänsä että korvansa, joten hänen oli sittenkin parempi kotonaan. Mutta pyysin häntä sentään tulemaan meille tammikuun 22 päiväksi viettämään 46:tta syntymäpäiväänsä – minkä hän lupasikin tehdä. Siihen mennessä pahin kylmyyskin olisi varmaankin ehtinyt hellittää.
Kun en voinut tarjota lämmintä yösijaa näinä napaseudun talvesta muistuttavina pakkaspäivinä, pyysin sensijaan veli Augustin ja Divinan "paremmanpuoleisille" päivällisille Café de la Régence'iin, Seinen oikealle rannalle, katsomaan, miltä Parisi näytti 25 asteen pakkasessa. Päätimme mennä jalan, pysyäksemme lämpiminä ja reippaina.
Olimme lukeneet sanomalehdistä, että harvinaisen ankara kylmäaalto tuntui vallitsevan koko pohjoisella pallonpuoliskolla, ja Strindberg, joka aina hautoi päässään ihmeellisiä otaksumiaan, ihmetteli, "merkitsisikö se uuden jääkauden alkamista". Itä-Siperiassa oli Reuterin sähkösanoman mukaan todettu -69,8 astetta Celsiusta, jota arveltiin alhaisimmaksi lämpötilaksi, mitä milloinkaan oli todettu koko maapallolla.
– Eiköhän Andréeta jo rupea peloittamaan, että hänen täinsä voivat saada nuhan, kun hän kuulee, että Siperiassa on pakkasta lähes 70 astetta!
– Mutta hänhän aikoo lähteä matkaan vasta kesällä.
– Niinpä kyllä. Mutta sittenkin: "Voi kesä vielä vierrä ja talvi ja syys...", kuten Ibsen laulaa. Kunhan ei poika saisi tuntea nahassaan, ettei taivaan valtoja niinkään vain uhmata rankaisematta! Minusta jo näissä 25 asteessa on enemmän kuin tarpeeksi. Ajatella, että vielä 45 astetta lisää! Huhhuh!
Strindbergiä värisytti, ja hän meni kiireesti hehkuvan kamiinan ääreen lämmittelemään kohmettuneita käsiään.
– Minusta, joka olen kerran Rovaniemellä, Suomen pohjoisimmassa isossa kylässä, kokenut 45 asteen pakkasen, tämä kylmyys ei ole oikeastaan juuri mainitsemisen arvoinen. Mutta on totta, että olin silloin puettuna kuin lappalainen kokonaan poronnahkaisiin tamineisiin. Tuntuu melkein kylmemmältä nyt täällä Parisissa.
Nyt siis kerrankin oli todella tarpeen mahdottoman suuri, vuorattu päällystakkini, jossa oli käännettävä, majavannahkainen kaulus, ja jollaista ryssät sanovat "miljonäärin kapaksi". Lähtiessäni Suomesta rakas isäukkoni oli laskenut leikkiä, että moinen vehje olisi Parisissa tuiki tarpeeton, jopa naurettavakin. Mutta nyt se oli enemmän kuin tervetullut, ja Augustista se oli sekä "pöyhkeilevän komea että hieno".
– Nyt olet todellakin sen näköinen kuin Suomalaispirun olla pitääkin!
No niin. Läksimme matkaan ja tulimme pian Seine-joelle. Ja se oli todellakin jäässä, toisesta rannasta toiseen.
Olin pikkupojasta saakka ollut intohimoinen luistelija. Niin ollen en mitenkään malttanut olla menemättä rantaan koettelemaan jäätä. Sen verran minussa oli "poikaviikaria" vieläkin.
Divina valahti kuolonkalpeaksi, nojautuen Strindbergin käsivarteen. Hän koetti saada minua luopumaan aikeestani. Strindberginkin mielestä "oikkuni", kuten hän nimitti sitä, oli aivan tarpeeton. Hän kuitenkin rauhoitti Divinaa, vakuuttaen, ettei se ollut mitään tavatonta meille pohjoismaalaisille.
Mutta minulle se ei ollut mikään "oikku", vaan totinen tarve saada virkistää poikaikäni muistoja. Koska kerran hollantilaiset luistelevat sydämensä halusta kanavillaan paljoa ohuemmalla jäällä, kuin mitä tämä näytti olevan, niin minkä ihmeen vuoksi minä kieltäisin itseltäni huvin kulkea jäätä myöten joen poikki.
Pyysin Augustia ja Divinaa menemään siltaa pitkin joen yli, niin tapaisimme toisella rannalla – ja niin erosimme.
Lienee turhaa mainitakaan, ettei missään näkynyt sakkotauluja, joissa oli kielletty menemästä jäälle, sillä Parisissa ei ilmeisestikään osattu ajatellakaan, että kukaan ihminen olisi niin pähkähullu, että yrittäisikään jäälle.
Koettelin siis jään vahvuutta, hyppien ja iskien siihen
kengänkoroillani, mutta kun se ei rusahtanut eikä painunut, täytyi
sen olla usean tuuman vahvuista, joten se siis varmasti kantoi
jalkamiehen. Aloin siis reippain askelin kulkea eteenpäin n. 30 metriä
Pont-des-Saints-Pères ("Pyhien isien") -sillan yläpuolella, joka
nykyisin on ristitty Karusellisillaksi. Poliisi, joka ilmeisestikin oli
juossut jäljessäni rantaan, alkoi epätoivoissaan huutaa: "Herra!
Herra!" Hän seisoi rantalaiturilla huitoen käsillään kuin
hollantilainen tuulimylly, mutta ei tohtinut tulla jäälle. Minulla kun
ei ollut mitään selvittämättömiä asioita miekkosen kanssa ja kun olin
täysin vakuutettu hänen vilpittömistä aikeistaan estää minua panemasta
tuumaani täytäntöön, niin tallustelin rauhallisesti eteenpäin.Mutta nytpä syntyi liikettä sillalla, joka muutamassa minuutissa kuhahti väkeä täpöisen täyteen. Kaikki huitoivat käsiään, huutaen ja kirkuen:
– Hän on hullu! Itsemurhantekijä!
Päättäen herättämästäni yleisestä huomiosta lienee ollut ensi kerta koko kahdeksantoistasataluvulla, että elävä olento kulki pitkin jäätä Seine-joen poikki Parisin kaupungin sisällä. Täytyy tunnustaa, etten olisi koskaan osannut uneksiakaan pienen, yksityisen edesottamiseni herättävän moista yleistä huomiota. Mutta parisilaisethan ovat tunnettuja siitä, että heidät saa helposti liikkeelle.
Kun olin ehtinyt jo ohi puolivälin, jonkun päähän pisti viskata jäälle muutamia suuria vaskirahoja. Arvasin, että laupias lahjoittaja tietenkin luuli minua köyhäksi hirtehiseksi, joka uskalsi panna elämänsä ja henkensä alttiiksi – ansaitakseen lantin, pari.
Tuskin olivat ensimmäiset vaskirahat pudonneet jäälle, kun niitä jo alkoi rapista ympärilleni yhä enemmän. Mutta kun ihmiset huomasivat, etten poiminutkaan heidän almujaan, vaan jatkoin matkaani kaikessa rauhassa, he oitis katuivat jaloa uhrimieltään, ja "kultasade" tyrehtyi alkuunsa.
Kulkuni Seinen yli, josta tuli minulle – ja mahdollisesti monelle parisilaisellekin – elämän loppuun saakka kestävä muisto, oli vähällä saada sangen nolon lopun – poliisiputkassa. Sillä kun olin tullut toiselle rannalle ja aloin kiivetä Louvre-rantakadun portaita ylös, jouduin suoraa päätä ylikonstaapelin syliin, joka oli raivannut itselleen tien uteliaiden katsojien tiheän joukon läpi, ilmeisesti siinä vilpittömässä tarkoituksessa, että "korjaisi" minut huostaansa.
Käsitin silmänräpäyksessä, että nyt oli pidettävä silmä kovana. Ja niin selitin miekkoselle, niin huonolla ranskankielellä kuin suinkin osasin, tarvitsematta pelätä toisen ymmärtävän minua väärin, ettei Code pénal Napoleon (Ranskan rikoslaki) sisältänyt sellaista pykälää, joka kieltää kulkemasta jään yli. Mies myönsi sen, mutta väitti sensijaan, että oli olemassa poliisijärjestys, joka määrää minut edesvastuuseen "yleisen järjestyksen häiritsemisestä".
Samassa näin August Strindbergin tulevan pelastavana enkelinä Divina Paillard'in kanssa, jotka olivat suurella vaivalla saaneet tunkeutuneeksi väkijoukkojen läpi. Huusin Augustille sujuvalla ruotsinkielellä, että hän menisi Divinan kanssa edeltäpäin lähellä olevaan Café de Régence'iin, jonne tulisin heti perästä, jahka saisin tämän jääkauden välikohtauksen selvitetyksi.
Kun ylikonstaapeli kuuli minun puhuvan sujuvasti jotakin vierasta kieltä, hänen henkensä valo lisääntyi varmaankin kirkkaasti loistavalla talikynttilällä. Ja kun hän selvästikin tunsi päällysviittani "venäläisen" kuosin, hän alkoi tuntea itseänsä hieman epävarmaksi ja kävi miettiväiseksi, kysyen lopuksi:
– Oletteko venäläinen, hyvä herra?
Ymmärsin tämän olevan merkkinä peräytymiseen hyvässä järjestyksessä. Vastasin siis kehnolla ranskankielellä, että hän voi saada siitä asiasta tiedon ruhtinas Demidoff de San Donatolta, joka oli Venäjän keisarin henkilökohtainen ystävä.
– Tämän alamaisista, jatkoin vielä siihen, on käveleminen jäällä yhtä luonnollinen asia kuin paistettujen sammakoiden syöminen!
Ja se naula veti!
– Kuullessaan puhuttavan venäläisistä ruhtinaista ja Venäjän keisarista, kerubi kävi hyvin varovaiseksi, vetäytyen pois takaperin kuin keittämätön hummeri, mutta keitetyn hummerin kaunis punerrus paleltuneella nenällään. Vieläpä hän sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista; sillä ranskalais-venäläisen liiton loisto- ja riemuaikana ryssät voivat tehdä Parisissa yhtä jos toistakin – mutta erittäinkin jälkimmäistä!
Siis tosiaankin tuo levättini, joka todella oli vanhan ryssäläis-juutalaisen räätälin, Abraham Weintraubin työtä, pelasti minut. Ehkäpä ukko Weintraub puolestaan oli vielä vaikuttanut "valtoihin", sillä hän istui jo niihin aikoihin Abrahamin helmassa!
XV
STRINDBERGIN ENSIMMÄISET SAMMAKKOPÄIVÄLLISET
Augustin ilo oli vilpitön, kun ilmestyin ehjin nahoin "Régence'iin", vain hiukan myöhästyneenä.
Olin kaiken lisäksi tavannut tämän skandinaavien kantakahvilan edustalla suomalaisen oopperalaulajan A. Ojanperän, joka puhui paremmin italiaa kuin ruotsia. Nähdessään minut hän levitti sylinsä, huutaen ukkosenäänellään:
– No voe voe, olipa haaskaa nähä taeteiljaaki, jolla on niin monta kykyä! Mitäs taeteilija tykkää tästä viinistä Parriisista?
Ja niin sain tehdä Ojanperälle lyhykäisesti selkoa siitä, mitä pidin Parisista; mutta vasta sitten, kun olin selittänyt August Strindbergin ja erään naishenkilön odottavan minua ravintolassa, pääsin vapaaksi hänen hyvästä sydämestä lähteneistä syleilyistään.
Nyt olinkin tullut maailman parhaalle sammakkotuulelle. Ja siitä päivällisestä, jonka söimme siellä, tuli myöskin sikäli ikuinen muisto, että ystävämme August silloin ensi kerran elämässään, vaikkakin erehdyksestä, söi sellaista, jolla on korkeamman luokan ranskalaisessa ruokalistassa kerrassaan hitonmoisen hieno nimi; se merkitsee "paistettuja sammakoita".
Hän oli aina vakuuttanut, niin suuresti kuin hän kunnioittikin ranskalaisen keittotaiteen suurta kykyä "valmistaa ruokaa melkein mistä vain", että "bourgognelaisia etanoita sekä sammakoita hän ei koskaan pistäisi suuhunsa, ei edes lehtisammakoitakaan"; juuri viimeksimainittuja muuten pidettiin suurena herkkuna, joka ei tule joka miehen pöydälle.
Parisin varsinainen sammakkoaika loppuu kyllä jo myöhäissyksyllä, mutta sen jälkeen tuodaan hienot sammakot etelästä, kuulemani mukaan aina Venetsian laguuneista ja Niilin suistomaan suomailta saakka. Näistä syödään ainoastaan lihavat reidet l. pienois-liikkiöt. Senvuoksi ei hienoimman parisilaiskeittiön salaisuuksiin perehtymättömällä voi olla aavistustakaan siitä, että hänellä on lehtisammakon pikku liikkiöitä lautasella.
Nuo liikkiöt nyljetään huolellisesti, paistetaan käristetyssä voissa persiljan, suolan ja pippurin kera, ja tarjoillaan hienoksi hakatun ruohosipulin kera. Muutamat syövät niitä viinietikkakastikkeessa, oliiviöljyssä, suolassa ja pippurissa, johon tulee lisäksi hivenen verran ranskalaista sinappia. Maku muistuttaa sekä kalaa että lintua, lähinnä ehkä paistettua ravunpyrstöä.
Istuimme siis pöytään sivuhuoneessa, joka on vasemmalle Théâtre-Française-aukealta tultaessa, huoneessa, jonka kaikki Parisin skandinaavit hyvin tuntevat. August ei nim. tahtonut istua suuressa ravintolasalissa kaikkien vihattujen pohjoismaalaisten katseiden maalitauluna. Sitäpaitsi hän häpesi ja ujosteli kipeitä, punaisia ja pykineitä käsiään.
Hra hovimestarin kanssa olin jo sopinut edeltäkäsin ruokalistasta, niin ettei Augustilla enempää kuin Divinallakaan ollut aavistustakaan siitä, että olin tilannut sammakoita. Kun tiesin, että ainoa ruotsalainen laitos, johon Strindberg suhtautui ehdottoman kunnioituksen tuntein, oli voileipäpöytä, sekä että tässä skandinaavien tyyssijassa oli todellakin opittu laittamaan "erikoisen" hieno sellainen, niin pöydälle ilmestyi, mitä parasta talosta vain irti saatiin. Tarvittaisiin Willerwallgrenin tapaisen "syömisen apostolin" kärsivällisyys ja herkut tunteva kynä kuvailemaan kaikkien niiden harvinaisten herkkujen paraatia, jotka toinen toisensa perästä ilmestyivät näyttämölle.
– Tästä tulee kallis juttu! tuumin itsekseni.
Mutta harvoinhan me annoimme vierailunäytäntöjä oikeanpuoleisella Seinenrannalla, ja saisinhan nähdä sparttalaismaisen yksinkertaisen Augustin syövän sammakoita!
Pohjatuulen haltijan Boren kunniaksi, joka ulkona nipisteli ranskalaisten nenännipukoita ja korvanlehtiä, otettiin ruokaryypyksi ranskalaista "Marc'ia", maailman voimakkainta ja puhtainta viinaa, jota valmistetaan itse Champagne'in maakunnassa. Augustkaan ei "purrut ryyppyä poikki", vaan heitti napisematta lasin "kinttu pystyyn", vaikka kylläkin vähän irvistäen.
Voileipäpöydän perästä syötiin liemiruokaa à la Herra ties mitä. Se oli jotakin tuollaista ihanaa vihanneskeittoa, joissa Ranskan keittiömestarit ovat voittamattomia. Sitten olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan pitänyt seurata kalan, mutta sensijaan tulikin sammakoita väliruokana valkoviinin kera.
Olin suhkaissut Divinan korvaan, ettei hän puhuisi sammakoista mitään. Niinpä siis juomanlaskija asetti Strindbergin lautaselle tavallisen kokoisen annoksen, hänen aavistamatta mitään koiranjuonta. Divinan, jolle oli tarjottu ensimmäiseksi, oli vähän vaikeaa pysyä vakavana, mutta hän alkoi vastoin etiketin vaatimuksia syödä oitis, näyttääkseen hyvää esimerkkiä.
Myöskin August alkoi pistää poskeensa ilmeisesti hyvällä halulla.
Päästyämme loppuun kysyin kuin ohimennen:
– No, August, tiedätkö, mitä tämä oikein oli?
Strindberg näytti ensin hieman epäluuloiselta. Hän tutki nyt tarkemmin lautasensa reunalle kertyneitä pienoisia reisiluita, arvaillen niitä "varpusen luiksi" – ja hänen mielestään oli oikeastaan sääli syödä pikkulintuja, vaikkapa vain varpusiakin!
– Mutta eikö maistunut hyvältä? Se on sentään pääasia.
– Maistuipa tietenkin, kerrassaan mainiolta. Vähän hankalia vain nuo monet pienet luut.
– Etkö tahdo lisää?
– Miksikäs ei; kun ne kerran ovat paistetut, niin eivätpähän ne enää visertele.
Hän ojensi lautastaan...
– Tahtoisitko sittenkin lisää, vaikka ne olisivat esim. sammakon reisiä?
August tempaisi ensin lautasensa takaisin – mutta päästi sitten hereän naurun, sanoen ruotsiksi:
– Nyt petit minut, senkin Suomalaispiru. Mutta samantekevää: tästä nyt näkee, ettei pidä koskaan sanoa "ei milloinkaan". No annahan nyt joka tapauksessa vielä vähän, jotta saan maistaa sammakonlihaa täysin tietoisesti.
August pisti poskeensa vielä pienen annoksen sammakoita. Kysäisin sitten:
– Mitä sinulla oikeastaan on ollut sammakoita vastaan?
– P–u sen tiennee, mestari vastasi. Ovathan ne siistejä eläimiä, peseytyvät moneen kertaan päivässä, missä vain löytävät vesilätäkön.
– Ja syövät vain eläviä kärpäsiä ja matoja, jotavastoin me pohjoismaalaiset syömme makeisiin suihimme sekä hummerin että kravun ja ankeriaan, jotka kaikki herkuttelevat raadoilla ja hukkuneiden merikapteenien ruumiilla.
August myönsi kaiken todeksi.
– Ihmisellä on nyt kertakaikkiaan ennakkoluulonsa. Asuessani 1889 Tanskassa Juutinrauman rannalla vastapäätä Landskronaa pienessä Holte-nimisessä pesässä, samassa paikassa, jossa maalasin sen pikku öljymaalauksen, jonka sait minulta, näin kerran naarattavan hukkuneen ruumista, joka oli täynnä merikrapuja ja ankeriaita. Kesti kauan aikaa, ennenkuin saatoin jälleen syödä ankeriasta, mutta merikrapua en ole pistänyt suuhuni sen koommin.
Ajattele, kuinka viattomia, hienoja ja sieviä nämä lehtisammakot ovatkaan, jotka vain hyppelevät pensaiden juurella ja maassa lehtien välissä, laulaen kveekarilaulujaan sammakkojen jumalien kunniaksi!
– Niin, ja miten suuria palveluksia sammakot ovatkaan tehneet tieteelle vivisektsionin kautta ja kaikelle teknilliselle edistykselle.
– Kuinka niin?
En muistanut sillä hetkellä Galvanin koetta.
– Totta varmaan; jollei Galvani olisi ollut sammakonsyöjä, hän ei olisi ehkä koskaan tullut huomaamaan, että nyljetyt sammakot alkoivat sätkytellä sähkövirran läheisyydessä. Siten meidän on kiittäminen noita kurnuttajia koko galvanismista, joka johti Voltan patsaaseen sekä sittemmin koko sähköteknilliseen ja Berzeliuksen kautta sähkökemialliseen tieteeseen.
Tämä kaikki oli hepreaa Divina Paillard'ille, joka ei tietenkään ollut koskaan kuullut puhuttavankaan Berzeliuksesta, Voltasta tai edes Galvanistakaan. Ja hän ihaili Strindbergin suurta oppineisuutta.
Sammakoiden ja valkoviinin perästä siirryimme punaviiniin ja aterian pääruokalajiin, hanhipaistiin. Mutta sekin nautittiin sammakoiden merkeissä, sillä mieleeni johtui muuan sananvaihto vanhan ystäväni Walter Runebergin kanssa, joka koski sammakoita ja jonka nyt taritsin Augustille hanhen höysteeksi.
Walter Runeberg oli joitakin aikoja sitten saanut suuren, Helsingin kaupungille tekemänsä Aleksanteri II:n patsaan valmiiksi. Siinä hän oli sivuryhmässä asettanut lain vertauskuvaksi kauniin naisen, oman tyttärensä, paljastettu miekka kädessä, karhuntalja hartioilla ja varsin komea jalopeura kupeellaan.
– En voi ymmärtää, August tuumi, mitä leijonalla on lain kanssa tekemistä. Sinun mielestäsi Runebergin olisi kai pitänyt asettaa "lain" vertauskuvaksi sammakko! Ja miksikäs ei; kun kaikki otetaan huomioon, niin sammakko on ehkä paremminkin perillä luonnonlakien salaisuuksista kuin leijona, koskapa Saksassa maaseudulla vielä tänäkin päivänä pidetään vangittua sammakkoa ilmanennustajana, Niin että jos katselee maailmaa sammakon näkökulmasta...
– Ei! August! Leikki sikseen! Tämä on hyvin vakava juttu, vaikka se koskeekin puoliryssäläistä keisaripatsasta. Minä en voinut käsittää, mitä lailla semmoisenaan oli oikeastaan tekemistä naisellisuuden kanssa. Senvuoksi sanoinkin suoraan vanhalle Walterille: "En ymmärrä, miten voit kuvata jotakin niin epänaisellista ja taipumatonta ja leppymättömän ankaraa kuin laki muutoin kuin voimakkaaksi mieheksi, jolla on miekka kädessään? Miekkahan sinulla onkin, mutta nainen...?" Walter vastasi: "Niin, näetkös, ranskassa laki-sana on naispuolinen, ja oikeudenjumalatar Justitia oli myöskin nainen!"
– Niinpä kylläkin, August virkkoi siihen, keskeyttäen kertomukseni. Ranskaksihan naisen tahto on sama kuin miehen ja tohvelisankarin "laki", koskapa täällä sanotaan: "Mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin!"
Mutta vanha Walter riisti sitten, hyväntahtoisesti hymyillen, kaikki aseet arvostelun kädestä, sanoen:
"Katsos, nuori ystäväni, minä olen vanhan koulun miehiä, pysyn vanhoissa, hyvissä vertauskuvissa. Heitän rauhallisesti kipponi antiikin ajatustavan kaivoon – ja nostan sen ylös sellaisena, kuin se tulee". – "Mutta", huomautin siihen, "entä jos siitä kaivosta tulee sammakoitakin?" – "No, silloin otan ne tietenkin mukaan". Sanoi, siristäen viekkaasti silmiään. Olin aivan aseetonna tuon rohkean sutkauttajan edessä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Walter antoi leikinlaskulleen viimeisen voitelun, huomatessaan heti pyytää minut syömään paistettuja sammakoita vieraanvaraiseen kotiinsa Ternes-avenyyn varrelle.
– Walter Runeberg siis opetti sinut syömään sammakoita?
– Niin juuri, hän tarjosi minulle ensimmäisen sammakkomaisen päivällisen, ja nyt olen antanut sen jalon taidon siirtyä perintönä sinulle. Niin että terveydeksesi vain!
Hedelmien ja juuston perästä otimme kahvia oikean ruotsalaisen "Caloric"-punssin kanssa, jota Régence'in huomaavainen isäntä tilasi suoraan Carlshamnista ruotsalaisten vieraittensa tarpeiksi. Ja caloric-punssin lämpökaloriat olivat kerrassaan hyvään tarpeeseen saattaessamme Strindbergiä kotiin purevassa pakkasessa näiltä muistorikkailta sammakkopäivällisiltä.
XVI
AUGUST STRINDBERGIN 46-VUOTISPÄIVÄ
August Strindbergin ensimmäisten sammakkopäivällisten perästä meni aikaa toista viikkoa meidän näkemättä häntä kertaakaan. Hän oli rehellisesti sanonut, ettei häntä haluttanut enää pistää nenäänsä tuohon hirvittävään pakkaseen. Hän aikoi ruveta syömään ruokaveronsa huoneessaan tarjottimelta.
Mutta sitten tuli tammikuun 22 päivä, joka oli harmenevan mestarin 46:s syntymäpäivä, ja sen hän oli luvannut viettää parissamme. Kaikeksi onneksi ilmakin oli siksi paljon lauhtunut, että ateljeen sai kunnolla lämmitetyksi, vesi juoksi taas vesijohtoputkissa, laululintujen häkit ja kukat saattoi muuttaa takaisin paikoilleen "jälleenvoitettuun paratiisiin", kuten August sittemmin nimitti ateljeetani.
Sen paratiisimaisuus johtui hänen mielestään ennen muuta siitä, että minun oli onnistunut opettaa ateljeekissani elämään rauhassa ja sovussa laululintujen kanssa samassa huoneessa. Mutta se ei ollut vaikeaa, kuten hän otaksui, kun ei tuntenut kissan luontoa. Kun vanhanpuoleinen kissa on oikein kylläinen ja hyvin syötetty, se ei välitä hiiristä enempää kuin linnuistakaan. Siinä koko opetuksen salaisuus.
Ateljeessa oli toimitettu suursiivous suuren, oikuttelevan syntymäpäivälapsen, oman Augustimme kunniaksi. Monsieur Jules, talonmies, oli tomuttanut jättiläismaton pihalla. Napoleonin aikuinen pyöreä empire-pöytä, jossa oli paksu marmoripäällys ja jonka olin sattumalta käsittänyt huutokaupasta, oli nyt katettu syntymäpäiväpöydäksi Augustin niin suuresti suosiman makuusohvan eteen. Ja hänen mielinojatuolinsa oli Divina koristanut kukkasin ja Ruotsin värein. Kukkia saa Parisissa läpi vuoden, sillä ne tulevat sinne Nizzasta ja Rivieralta saakka. Sitäpaitsi oli rouva, joka oli hyvin näppärä kaikissa käsitöissä kuten kaikki parisittaret, kutonut "Oogyst" ystävämme kipeisiin käsiin erikoisen pehmeät ja lämpimät villalapaset kaikkein hienoimmasta merinovillasta.
Itse olin latonut pöydälle pienen pinon, jossa oli 46 pientä punttia unkarilaisia savukkeita, joiden päällä oli paperi ja paperissa seuraavat säkeet, joiden sisällys suorasanaisesti tulkittuna oli seuraava:
"Saint-Louis'n synkässä linnassa, kaukana omaisistasi, anna neitsyt Nicotinan lohduttaa itseäsi kaikissa suruissa. Heitä rikki rauhaan ja koeta karkoittaa alkemia mielestäsi; anna huolten kohota savuna taivaalle ja opi nauttimaan elämästä".
Säkeistöjä oli useampiakin, mutta en enää muista niitä. Samassa tilaisuudessa kirjoitin hänelle muitakin säkeitä, joissa ei puhuttu tupakasta, ja ne ovat tallella, ne kun julkaistiin ensimmäisessä runokokoelmassani.
Niin oli siis kaikki valmiina. Odotimme... ja odotimme... Mutta syntymäpäivälasta ei vain kuulunut tulevaksi.
Kello löi 1, se löi 2, eikä aamiainen, joka meidän oli määrä syödä klo 12, voinut enää odottaa. Luulin Divinalla olleen jo kyyneleen silmännurkassa, mutta olihan sääli kaikkea hyvää ruokaa, joka nyt sai jäähtyä piloille.
Mitäpä voimme muutakaan kuin ruveta syömään!
Ja niin teimmekin, kumpikin omalla puolellamme Augustin tyhjää, kukkasin koristettua nojatuolia. Ihmettelimme. Mitä tämä kaikki oikein merkitsi? Olikohan hän jostakin pahastunut! Olisiko hän sittenkin, kaikesta huolimatta, ottanut nokkaansa siitä, että narrasin hänet syömään sammakoita? Augusthan oli monessa suhteessa niin kummallinen. Muistin kyllä, kuinka hän oli "loukkautunut" kaikkiin skandinaavialaisiin ystäviinsä, toiseen toisensa perästä.
Oliko nyt siis meidän vuoromme? Emmehän olleet todellakaan nähneet häntä kertaakaan sammakkopäivällisten perästä. Tai jos hän oli sairastunut – vilustui ehkä silloin, eikä päässyt nyt hievahtamaan huoneestaan.
– Tai jos hän on taaskin niin hautautunut tulikivihaaveisiinsa, että unohtaa sekä syntymäpäivänsä että lupauksensa tulla meille aamiaiselle?
– Ei! Ei! Varmasti hän makaa sairaana, yksinäisenä ja hylättynä kotonaan ja odottaa... Mene katsomaan, miten hänen laitansa oikein on!
Divina näin huolehti Strindbergistä.
Tuumasta toimeen. Kiiruhdin heti syötyämme Strindbergin asuntoon. Siellä sain kuulla hänen lähteneen kaupungille jo kauan sitten; lähtiessään hän oli sanonut menevänsä ystävänsä kuvanveistäjän luo.
– Minä olen juuri sama henkilö – hän sanoo minua tavallisesti kuvanveistäjäksi, vaikka olen yhtä paljon maalarikin. Onko siitä kauankin, kun hän läksi.
– Enemmän kuin kaksi tuntia.
– Sitten on jotakin tapahtunut! Hyvästi!
Minä kotiin niine hyvineni. Divinakin oli vakuutettu siitä, että jotakin oli tapahtunut.
Strindberg oli juuri niihin aikoihin puhunut "ainoasta Ruotsissa olevasta ystävästään, kreivi Mörneristä"; ehkäpä tämä oli tullut Parisiin hänen syntymäpäivilleen. Ja he kun olivat vanhemmat tutut ja ystävät, niin August oli ehkä lähtenyt kaupungille hänen kanssaan.
Tunti tunnin perästä kului, ja alkoi jo hämärtää. Vihdoin viimein, myöhään iltapäivällä, kun jo kaikki juhlatunnelma oli tipo tiessään, August saapui.
Hän tuskin ehti kuulla ja huomatakaan onnentoivotuksiamme, sillä hän oli mitä iloisimmalla ja hilpeimmällä tuulella, suorastaan haltioissaan, kuumeen punaiset täplät kelmeillä poskillaan.
– Mitä Herran nimessä on tapahtunut!
– Hienoa! Hienoa!
– Mitä? Oletko voittanut arpajaisista tai – mutta missä olet ollut koko päivän?
– Juoksevan jäljillä! Tulen Magenta-bulevardilta saakka.
Saimme urkkineeksi, että Strindberg oli ollut kemiallisessa koelaitoksessa, jonka osoitteen hän oli saanut Saint-Louis-apteekin pillerinpyörittäjältä.
– Mitä ihmettä sinä siellä...?
– Niin, Suomalaispiru, nyt saat kerrankin kuulla: tiedeakatemiaan on jätetty sellainen selitys, ettei fosfori ole yksinkertainen alkuaine.
– Ka olkoon minun puolestani kuinka moninkertainen hyvänsä, mutta mitä se sitten merkitsee?
– Etkö ymmärrä: jos kerran on niin, ettei fosfori ole yksinkertainen alkuaine, niin rikin laita voi olla samoin.
– Entä sitten?
– Entäkö sitten? Silloinhan minä olen oikeassa, saakeli soikoon! Silloin rikki voi olla yhdistys, yhdistynyt kivettymä...
– Niin tietysti; käärme kun paratiisissa syöksi kidastaan tulikivihöyryjä, niin ne kiteytyivät ja jähmettyivät kivettymiksi.
– Älä viitsi aina irvistellä, hyvä Asp, olethan kuitenkin tarpeeksi sivistynyt käsittääksesi, mitä tämä merkitsee: oksa Berzeliuksen laakereista, jonka hänen maanmiehensä on poiminut yhdeksännentoista vuosisadan lopulla! Vielä tiede elää siitäkin huolimatta, että Ruotsin Akatemia on nukahtanut Linnén ja Berzeliuksen laakereille!
– Tämäpä hienoa! Nyt siis voimme juhlia sinua ensin syntymäpäivän ja sitten tieteen sankarina. Mutta kuka väittää, ettei fosfori ole yksinkertainen alkuaine?
– Kemisti Lockyer!
– Lockyer! Ei hän ole kemisti, jos on kysymys kuuluisasta Joseph Lockyerista.
– No mikä hän sitten on? Kyllä hän, h–o vieköön, on kemisti!
– Erehdys! Voit itse päästä omin silmin vakuutetuksi, että sir Joseph N. Lockyer on tähtitieteilijä ja sitäpaitsi Englannin suurin nykyään elossa oleva astrofyysikko. Spektrin tutkijana hän oli aikoinaan ensimmäisiä, joka tutki auringon aineosia. Mutta hän ei ole laboratoriokemisti siinä mielessä, kuin sinä tarkoitat!
– Mutta, August väitti vastaan, hänen käsityksensä kemiallisten perusaineiden kokoomuksesta – varsinkin mitä koskee fosforia – ovat herättäneet tavatonta huomiota oppineessa maailmassa.
– Hyvin mahdollista. Ei liene todellakaan mikään ihme herättää huomiota, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että on oikeassa. Otaksukaamme, että ukko Lockyer, joka – kuten näet – on syntynyt jo 1836, on alkanut potea verisuontenkalkkiutumista. Jos hän silloin esittää hätiköidyn tai todistamattoman väitteen, esim. että yksinkertainen aine on kaksin- tai kolminkertainen, niin varmaa on, että se, kuten sanoit, herättää huomiota, mutta pelkästään kiusallista.
Strindberg otti pahastuakseen. Mutta asia ei ollut autettavissa, tähtitieteessä ei tarvinnut tulla lyömään minua kynsille.
– Olkoonpa vaikka niinkin, jatkoin puolestani, että Lockyer on auringon spektriä tutkimalla onnistunut toteamaan, että auringossa on useimpia tunnettuja perusaineita l. yksinkertaisia alkuaineita – paitsi esim. juuri fosforia, rikkiä, kultaa, elohopeaa, jodia, klooria y.m., ei silti ole vielä näytetty toteen, ettei niitä aineita sittenkin ole olemassa auringon koronassa tai sen massassa juuri yksinkertaisina alkuaineina, vaikk'ei niitä olekaan vielä toistaiseksi onnistuttu keksimään sieltä.
– Mutta jos ne kerran ovat siellä olemassa, niin täytyyhän ne voida todeta spektraali-analyysin avulla.
– Ei suinkaan. Kuule August, sinun on luettava uudestaan solaari-astronomiasi! Sillä auringon kaasuvaippa on, kuten tiedät, lakkaamatta liikkeessä. Auringon korona ei suinkaan käännä aina kaikkia kaasujaan ja metallihöyryjään yhdelläkertaa ulospäin. Väliin jokin metallikaasu, jonka olemassaolo on sitovasti todistettu, voi kokonaan puuttua toisessa huomiontekotilaisuudessa.
Strindberg epäili yhä vielä, pudistellen päätään, sillä hänen luonnontietonsa oli hieman vanhentunut. Hänen tiedonlähteenään olikin 1830-luvulla ilmestynyt Orfilan kemian oppikirja! Silloinhan kemia oli vielä tieteenä melkeinpä kehdossaan.
Mutta päätin käydä hänen kimppuunsa vieläkin ankarammin saadakseni hänet palautetuksi mikäli mahdollista todellisuuteen. Siis jatkoin:
– Sen seikan, että jokin yksinkertainen alkuaine puuttuu vielä – tai toistaiseksi – auringon näkyvästä spektristä, ei siis suinkaan tarvitse merkitä sitä, että se täällä maan päällä olisi yhdistetty aine! Sekä kultaa että rikkiä, fosforia ja jodia voi kyllä olla auringossa yksinkertaisina aineina, vika lienee vain siinä, ettei tiede ole vielä toistaiseksi löytänyt niitä sieltä!
– Tai siinä, että ne ovat sekundäärisiä, yhdistettyjä aineita, jotka ovat muodostuneet Maassa sen sammuessa ja keskittyessä.
– Vaikkapa niinkin, se kysymys on vielä avoin, joten meidän lienee parasta jättää se erikoistutkijoiden ja ammattimiesten selvitettäväksi.
– Sen juuri olen tehnyt tänä päivänä! August sanoi uhkamielisen itsetietoisesti. Vein juuri epätäydellisesti poltetun rikin koejauhetta apteekkarini kemialliseen koelaboratorioon, joka on Magenta-bulevardin varrella. Selostus luvattiin minulle jo huomiseen mennessä.
– Mutta August, kuka voi mennä takuuseen siitä, että he ottavat asian vakavalta kannalta! Eivätkö kemistitkin uskaltaisi tehdä pienoista aprillipilaa keskellä tammikuun pakkasia? Itsestään hyvä mies hauskan saa! Ajattelehan, jos he antavat sinulle hiukan hiiltä sen rikin asemesta, jota veit sinne. Mitenkä Saksassa sanotaankaan: "Ihmisen oma tahto on hänen paratiisinsa". Tahdot hiiltä rikistäsi – ja he antavat sinulle hiiltä.
– Pidätkö suusi...! Hehän ovat vastuussa kirjallisista analyyseistään.
– Kuka vastaa pilanteosta – Molière'in maanmiehet eivät ole niin arkatuntoisia, jos he luulevat olevansa tekemisissä "luulosairaan" kanssa.
– Tiede ei ole leikin asia.
– Ja sen sanot sinä, August, joka väität Brunetière'in kanssa, että "tiede on jo tehnyt vararikon ja että sen täytyy luovuttaa pesänsä velkojille". Rakas August, annetaan nyt tuon vihoviimeisen kemian olla omissa oloissaan, ainakin tämän päivää. Muistakaamme ennemmin, että sinä täytät nyt vuosia, ja tyhjentäkäämme maljamme sen asian eteen, että onnistut uuden vuotesi aikana saamaan taas runottaresi pyrstöstä kiinni. Mitä luulet hänen ajattelevan sinusta tällä hetkellä? Ei suinkaan "Hullun tunnustus" ole hänen viimeinen sanansa, sillä "Antibarbarusta" en usko hänen jaksavan lukea.
– Niin, niin, August tuumi siihen, kyllähän sinulta puhetta piisaa! Sanot vain siksi niin, koska et ole itse lukenut sitä.
– Lukekaamme nyt "Herra isä lapsien", nimittäin syntymäpäivälapsien. Polttakaamme rauhanpiippua unkarilaisten savukkeiden muodossa.
Annoin nyt Augustille tupakkasäkeet. Hän luki ne, veti suutaan hieman vinoon ja iloitsi saamastaan tupakasta.
– Tyhjentäkäämme nyt myöskin malja!
Ja niin istuimme syntymäpäiväpöytään. Nyt annoin Augustille toiset säkeet. Hän luki nekin, mutta ne olivat hänestä "vähän lapsellisia".
– Niin, enhän ole koskaan pyrkinytkään runoilijaksi muuten kuin näin meidän kesken.
Kun tuo suuri syntymäpäivälapsi huomasi lämpimät villalapaset sekä kuuli, että Divina Paillard oli omin käsin kutonut ne ajatellen hänen kipeitä käsiään, hän tuli siitä ilmeisesti yhä enemmän liikutetuksi.
Niin, hän, tuo tyly ja juro "naisvihaaja" sai kostean loisteen vaaleisiin silmiinsä, nousi ja suuteli kohteliaasti Divinan kumpaakin kättä, jotka olivat kutoneet lapaset, lausuen hiljaa seuraavat, meille niin muistorikkaat sanat:
– Madame, olette paras nainen, jonka olen koskaan nähnyt!
Strindbergin vaivoin pidätetyissä kyynelissä näin kauniin kuvan hänen kuuluisaan vuorosanaansa, jonka "isä" lausuu samannimisessä näytelmässä:
"Niin, minä itken! Ja miksi en vihdoinkin itkisi?"
"Eikö miehelläkin ole silmät?"
"Eikö hänelläkin ole ruumis, aistit, tunteet ja intohimot?"
"Eikö hän nauti samaa ravintoa, ja eikö häntä haavoiteta samoin asein kuin naista?"
"Te pistätte meitä, me vuodamme verta; te hyväilette meitä, ja me nautimme; te myrkytätte meidät, ja me kuolemme".
"Miksi ei siis mies voisi itkeä? Miksi siis on miehen arvoa alentavaa, että hän voi itkeä?"
Mihin Laura vastaa:
"Itke siis, lapseni, itke, kuten muinoin".
(Käännös on Augustin minulle antamasta ranskalaisesta laitoksesta).
Tuo kaunis vuorosana, jolloin nainen sanoo miehelle: "Itke, lapseni!", on varmastikin kauneinta, mitä olen koskaan lukenut. Eikä se voine olla runoilijan mielikuvituksen tuotetta, vaan August on varmaankin merkinnyt sen muistiin suoraan luonnosta. Näen siinä Siri v. Essenin suuren sydämen, hänen, joka lienee useinkin huomannut Augustinsa suureksi lapseksi.
Minäkin olen – vertailut sikseen – tuntenut, ei vain August Strindbergissä, vaan monessa muussakin suurmiehessä – suuren lapsen. Ja eikö ole niin, että suurinkin mies on sentään naisen lapsi? Kysykää suuripiirteiseltä Laetitia Bonapartelta – hänelle Napoleon oli aina pikemminkin lapsi kuin keisari!
Senvuoksi onkin oikein ja kohtuullista, että nainen ymmärtää lastaan, miestä, jotavastoin ainoankaan miehen ei ole vielä onnistunut päästä täysin naisen perille, joka ehkä onkin todellinen ihminen.
Ehkä ihmiskunta matriarkaalisessa lapsuudessaan oli lähempänä totuutta kuin nyt, jolloin "luomakunnan herrat" ovat pöyhistäytyneet "vanhan aatamin" erikoiskuviksi? Sanoin, että ehkä nainen on varsinainen ihminen – Strindbergin kielessä ihminen onkin feminiini!
Mutta sekä saksassa että ranskassa ihminen on sensijaan maskuliini.
Mehiläispesässä – ja jo muurahaispesässäkin – kuningatar on ainoa mehiläinen t. muurahainen – kaikki muut ovat "kuhnureita" tai sukupuolettomia koneistoja.
Ken tietää?
XVII
KEMIA SYNNYTTÄÄ PAKKOMIELIKUVIA
August Strindbergin sanoista ja lausunnoista kävi useinkin ilmi, etteivät hänen maailmankuulujen maanmiestensä Linnén ja Berzeliuksen laakerit suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Hän ihaili varsinkin jälkimmäistä, jota hän aivan oikein sanoi "luovaksi taiteilijaksi oman tieteensä alalla", jotavastoin Linné ei ollut luonut paljoakaan muuta kuin järjestystä omaansa.
– Linné, niin hän tuumi, vain järjesti ja varusti nimillä kasveja, jotka Jumala jo oli luonut valmiiksi; aivan toista on sentään Berzeliuksen tavoin itse luoda tai kehittää metalloideja sekä kivennäisiä, kuten seleeni, torium ja cerium, sekä ensimmäisenä esittää kalsium, barium, strontium y.m.s. metallin muodossa, jotka aineet eivät, kuten tunnettua, esiinny pelkkinä "valmiina". Sitäpaitsi hän laski perustuksen sähkökemialliselle teorialle jo kahdeksannentoista sataluvun alussa, jolloin koko maailman tieto sähköstä vielä tepasteli lapsenkengissä. Senpävuoksi hänen "Kemian oppikirjansa" on käännetty melkein kaikille Euroopan kielille, jotavastoin minun tuotteeni käännetään korkeintaan saksaan ja ranskaan – jos onni on hyvä!
– Ihmekös tuo! vastustelin häntä. Sekä Linné että Berzelius omistivatkin koko elämänsä, kaikki voimansa ja kaiken neronsa omalle tieteelleen. Senvuoksi minusta onkin turha vaiva yrittää mennä sorkkimaan heidän alalleen. Jättäkäämme kasvien hermojen penkominen, josta olet niin usein puhunut, ammattikasvitieteilijöiden sekä muiden sellaisten huoleksi, jotka kulkevat koko ikänsä mikroskooppi aivoissa ja suurennuslasi taskussa, seuraten Linnén kintereillä. Ajan tunnussanaksi näyttää yhä enemmän tulevan yhä pitemmälle käypä erikoistuminen. Emme elä enää samanlaisessa ajassa kuin Lionardo, jolloin yksi ainoa ihminen saattoi hallita kaikkia inhimillisen tiedon haaroja. Anna ammattimiesten penkoa esiin kasvien hermoja!
– "Joskus tulee jyvä sokeankin kanan suuhun". Sattuu joskus sokeankin lusikkaan lihapala. Mikä ammattimies ruudin keksijä sitten oli. Sivistymätön fransiskaanimunkki, jota sattuma suosi! Tottatosiaan yhtä usein on maailman ollut kiittäminen eteenpäin menostaan maallikkoja kuin miehiä, jotka leikkivät ammattimiestä. Luuletko tuon munkin osanneen kemiaa enemmän kuin minä? Hän on maailmankuulu, mistä on kiittäminen pelkkää sattumaa; miksi minä kaivaisin leiviskäni maahan?
– Älä kaiva, jos kerran huvittaa kokeilla. Mutta mikäli ymmärrän, niin varsinkin juuri kemia on meidän päivinämme niin kiihkeän kehityksen alaisena, että jos mieli edes pysyä kaiken sen tasalla, mitä sen alalla on jo tehty ja joka päivä tehdään, niin siihen täytyisi uhrata paljon enemmän aikaa kuin mihin meillä on varaa.
– Puhut noin, kun et ymmärrä parempaa. Onhan jokaisella vapaa valta vetää kortensa kekoon. Useinkaan ei puutu muuta kuin pilkku i:n päältä; ja jos on minun laillani sanonut A, täytyy sanoa myöskin B. Tämä on minulle nyt kunniakysymys! Koko maailma tietää minun osoittaneen, että rikissä on hiiltä.
– Mutta August, oletko edes varma siitä, että käyttämäsi rikki oli kemiallisesti puhdasta, n.s. neitsyellistä rikkiä? Kun sellaista muutetaan kaasuksi, ei tietääkseni jää jäljelle kerrassaan mitään – niin että mistä sinä sitten hiiltä...?
– Pohjasakasta!
– Vai niin! Siinä tapauksessa sinulla on varmasti ollut jotakin epäpuhdasta rikkivalmistetta, jollaista saa helposti kaupoista. Siihen ei tarvita paljoakaan likaa, ennenkuin sen palamistuotteet näkyvät kemiallisessa analyysissä!
Strindberg tarjoutui uudistamaan kokeensa minun ateljeessani rikillä, jonka itse saisin hankkia, niin että sen kemiallinen puhtaus olisi silloin taattu.
Epäilin mielessäni hänen raaputtaneen kokeisiin tarvitsemansa rikin yksinkertaisesti Ranskan valtion halpahintaisimmista monopoolitulitikuista. Siinä tapauksessa ei olisi suinkaan ihme, jos rikin sekaan olisi joutunut hiven puuta ja fosforia, jolloin ainetta kuumennettaessa pakostakin syntyisi hiiltä. En kuitenkaan raskinut lausua otaksumaani julki, sillä se olisi ollut liian paha piikki hänen arimpaan kohtaansa, hänen silloiseen suureen köyhyyteensä.
Sovittuna päivänä August tuli luokseni kompeineen, upokkaineen, pihteineen, kaikkineen. Olin hankkinut puhdasta rikkiä läheisen Pasteurlaitoksen kemiallisesta laboratoriosta. Teimme kamiinaan oikein hornanlieskan, mikä oli mielestäni aivan suotta, rikki kun sulaa jo 114 asteen lämmössä.
Mutta se ei Augustista ollut vielä tarpeeksi.
– Sen ei pidä ainoastaan sulaa, vaan palaa!
Ja niin hän lopuksi asetti upokkaan, jossa oli rikkiä, kivihiilituleen. Sinisiä, sitten oranssinkeltaisia kaasuja alkoi kohoilla upokkaasta, ja sen sisässä oleva ainejoukko oli jo muuttunut sakeaksi, juoksevaksi aineeksi, kun Augustin piti pistää puhallusputki upokkaan alle. Mutta silloin hän tuli kaataneeksi koko keitoksensa. Upokkaan sisällys leimahti tuleen, kehittäen savua ja kaasua enemmän, kuin kamiinan savutorvi jaksoi niellä.
Ei auttanut muu kuin temmata kiireen kaupalla lintuhäkit mukaan ja paeta pihalle sekä jättää rikin "muuttaminen hiileksi" kamiinan tehtäväksi parhaansa mukaan. Vaikka pönkitimme ikkunat auki, kesti hyvän aikaa, ennenkuin "tulikukan" tuoksu, joka oli vähällä ottaa kanarialinnut hengiltä, oli ehtinyt haihtua.
Kokeen tulos oli = O, eikä sitä enää uudistettu! Ja parasta olikin, sillä Strindbergin kädet olivat muutenkin kovin kipeät, punertavat, täynnä pykimiä ja märkiviä haavoja. Hänen olisi pitänyt käyttää tehdessään kemiallisia kokeitaan nahkaisia tai kumisia käsineitä.
Kuka olisikaan voinut olla tuntematta sääliä hänen järkyttävän kohtalonsa johdosta! Eikö koko hänen kemian "kärpäsensä" ollut, kun kaikki otetaan huomioon, loppujen lopuksikin vain rengas hänen titaanimaisessa kamppailussaan hiipivää sairautta vastaan tai hukkuvan haparoimista, joka tarttuu pelastavaan oljenkorteen? Herrallamme on ollut monta kärsivää potilasta, mutta harvat ovat niin rohkeasti laulaneet puukko kurkulla kuin August Strindberg! Kuinka järkyttävästi hän puhuukaan kohtalostaan oman elämänsä murhenäytelmässä, "Isässä":
"Olen lapsi, jonka syntymistä vanhempani eivät toivoneet...
Äitini oli kuristaa minut ennen syntymistäni... vähentääkseen
synnytystuskiaan; imettäjäni valoi naisen mehuaan suoniini,
sisareni pakotti minut alistumaan tahtoonsa, ja ensimmäinen
nainen, jonka tunsin, antoi minulle sydämen rakkauden palkaksi
– kymmenen vuoden sairauden!"Hirvittävä vaihtokauppa todellakin! Vähemmästäkin saattoi jo tulla "naisvihaajaksi". Ei liene niinmuodoin ollut pelkkä sattuma, että Strindbergin kemia keskittyi näihin aikoihin juuri niihin aineisiin, joita sen ajan lääketiede käytti hänen sairautensa parannusaineina! Ehkä hänen kokeilunsa ei siis ollutkaan pelkkää kunnian ja maineen tavoittelua, vaan enemmän tai vähemmän tietoista taistelua sairautta vastaan ja vaistomaista pyrkimystä voittamaan menetetty terveys takaisin.
Oli miten oli, Strindbergin omissa kirjoitetuissa sanoissa ei ole rahtuistakaan liioittelua hänen lausuessaan:
"Käteni ovat mustuneet ja vuotavat verta, mustat kuin hätä,
vertavuotavat kuin sydämeni!"Mutta hän ei sentään antautunut vielä! Niin järkähtämättömästi, että moinen olisi ollut paremman asian arvoinen, hän vaati myöntämään, että hän oli paljastanut rikin kolminaisen luonteen, sekä uneksi nyt voivansa osoittaa, että paitsi hiiltä sen kaksi muuta aineosaa olivat vety ja happi.
Silloin hän voisi riemuita voitostaan, ratkaistuaan tuon suuren kysymyksen ja saavutettuaan kuolemattomuuden, kumoamalla vallalla olevan kemian!
– Miksi tahtoisit kumota sellaista, jota Berzelius on rakentanut?
– Aika rientää. Eikä minun aikani ole enää pitkä!
Kun hän yhä useammin puhui kuolemanajatuksista sekä elämään kyllästymisestä, arvelimme, että hänet oli saatava johonkin lepokotiin. Strindbergillä itsellään ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli todellakin levon tarpeessa. Mutta hän pelkäsi joutuvansa sieltä köyhäintaloon ja olevansa siten pakoitettu luopumaan tupakasta. Mutta ainahan aika neuvon tuo – rahallinen puoli voitaisiin järjestää tavalla tai toisella. Kotonamme Divina oli koettanut parhaan taitonsa mukaan ja tosikatolilaisen hartaudella ja uhrautuvaisuudella hoitaa Augustia kuin vanhempaa veljeä Herrassa, mutta häntä niin peloittivat tämän kädet, jotka olivat ruvenneet pöhöttymäänkin.
Divina tunsi kuitenkin vanhan laupeudensisaren, joka oli Hopital Saint-Louis'n sairaalaosaston johtajattarena, ja sai aikaan, että Strindberg saisi olla hoidettavana siellä mutta muuten säilyttää täydelleen vapautensa, saisi tupakoida huoneessaan, mennä ulos milloin mieli teki, käydä meidän luonamme, Sorbonne'in laboratoriossa, kirjastossa, j.n.e.
Sinne Strindberg sitten muuttikin, mutta eikös hän totta vie löytänyt sieltäkin kemistiä ja pillerinpyörittäjää, jonka kanssa hän voi jatkaa kemiallisia hupsutuksiaan. Hänen ihastuksensa oli suuri, kun hän sai alkaa työskennellä pillerinpyörittäjän laboratoriossa. Nyt hän ei aikonut enää tyytyä näyttämään analyyttistä tietä, että vety ja happi olivat rikin aineosia, vaan uhkasi, ellen väärin muista, hajoittavansa hapen "otsoniksi" ja joksikin muuksi aineeksi, jota sanottiin "antotsoniksi".
Mutta näistä en ole tehnyt muistiinpanoja.
Uutinen, että August Strindberg "makasi toivottomasti sairaana ja avuttomana eräässä Parisin sairaalassa", oli päässyt leviämään, pannen eräitä voimia Seinen kaupungin skandinaavien piireissä liikkeelle. Kuten tavallista, huhu oli vahvasti liioiteltu. Jopa eräänä iltana tiedettiin Café de Versailles'issa kertoa minulle, että "Strindberg oli kuolemaisillaan". Epäilen vahvasti, että Minna oli, parhaassa tarkoituksessa tietenkin, päästänyt nämä huhut liikkeelle. Hänen aloitteestaan pantiin toimeen yksityinen keräys.
Tosiasiassa August voi vanhan augustinolaisabbedissan hyvässä hoidossa kuukausi kuukaudelta yhä paremmin. Lopulta hän oli niin terve ja reipas, että alkoi ikävöidä pois tuosta "Saint-Louis'n helvetistä". Mutta keräys edistyi verraten hitaasti, joten hän "pysytteli toistaiseksi teloillaan". Saihan hän sentään vapaasti liikkua ulkosalla ja alkoi vähitellen ottaa osansa kemian uudistajana ja uudestisuunnittelijana aivan vakavalta kannalta.
Saatuaan analyysin "mustanharmaasta jauheestaan", jonka piti olla puhdasta rikkiä, mutta jota analyysissa nimenomaan sanottiin "erikoisen kovaksi grafiitiksi"(!) ja jonka sitäpaitsi otaksuttiin sisältävän hiiltä, hän arveli päässeensä entiseen arvoonsa maailman, s.o. kaikkien niiden silmissä, jotka eivät uskoneet hänen kemiallisiin haaveisiinsa; varsinkin hän toivoi kohonneensa toisen vaimonsa ja tämän äidin tädin ja äidinäidin silmissä!
Näitä viimemainittuja Strindberg yhä edelleenkin nimitti "vastustajikseen". Paha vain, että hän yliarvioi sekä "vastustajiensa" häntä kohtaan tunteman mielenkiinnon että omat kemialliset tuloksensa, jotka varmastikin olivat vanhoille itävaltalaisille rouvashenkilöille lievimmin sanoen hepreaa.
Sen salaisuuden selitys, että rikkinäytteessä oli sekä "grafiittia" että "hiiltä", on aivan yksinkertaisesti löydettävissä siitä tosiasiasta, että August oli, särjettyään muutamia porsliiniupokkaita, ruvennut käyttämään pieniä grafiittiupokkaita, jollaisia kultasepät käyttävät sulattaessaan kultaa tai hopeaa. Mutta grafiittiupokkailla on se vika, että tuli vähitellen hiillyttää niitä.
Otaksun, että tässä piilee sen seikan selitys, mistä ilmestyi "grafiittia" ja "hiiltä" poltettaessa rikkiä. Tosin kyllä rikki sulaa ja muuttuu kaasuksi jo sellaisessa lämpötilassa, jota ei voi sanoa kovaksi kuumuudeksi grafiittiupokkaalle. Mutta jos, kuten Strindberg väitti tehneensä, erinäisiä kokeita uusitaan "parisensataa kertaa" (mikä sentään lienee ollut runollista vapautta), niin upokkaat sentään käyvät kemiallisiin kokeisiin kelpaamattomiksi, luovuttaen itsestään rapautunutta ja palanutta grafiittia.
Strindberg oli kuitenkin saanut pillerinpyörittäjänkin vakuutetuksi – mikäli tämä ei aivan yksinkertaisesti sanonut kaikkeen jaa ja amen kotirauhan säilyttämiseksi, ja seurauksena siitä oli, että hänen mielikuvituksensa alkoi laukata valtoimenaan yli kivien ja kantojen puuttuvan itsearvostelukyvyn sitä hillitsemättä. Ikävintä asiassa oli, että hän aina epäili kaikkien toisin ajattelevien olevan hänelle kateellisia hänen laakereistaan tiedemiehenä.
Strindberg teki jo niihin aikoihin muistiinpanolippuja ja päiväkirjaansa merkintöjä kirjaa varten, joka sittemmin sai nimekseen "Inferno".
Näin omin silmin nuo konseptit, vaikka en lukenutkaan niitä, mutta huomioni kiintyi kuitenkin siihen, että niitä oli paljon korjailtu, kokonaisia paloja pyyhitty pois, toisia paikoitellen muuteltu loppumattomiin. Lopulliseen "Infernoonsa" Strindberg sentään säilytti seuraavan, varsin luonteenomaisen kohdan, joka hänen pikemminkin olisi ollut, asiaa kypsyneemmin harkittuaan, pyyhittävä kokonaan pois:
"Oma minäni paisuu oikeutetusta ylpeydestä; tahdon lähteä pois
sairaalasta, huutaakseni ääneen kaduilla..."
"Apteekkari, jolle ilmoitan analyysin tuloksen, ehdottaa, että
kutsuisimme kokoon lautakunnan, jolle näyttäisin kysymyksen
ratkaisun kokeella julkisesti kaikkien nähden"..."Apteekkari" oli tavallinen farmaseutti, joka ei ollut suorittanut proviisorin tutkintoa; sitäpaitsi hän oli aasi, joka ei ymmärtänyt, miten asian laita oli. Hän seisoa tollotti aina suu selällään, eikä suinkaan näyttänyt olleen mukana ruutia keksimässä. Onneksi sentään Strindbergin itsearvostelukyky ja synnynnäinen arkuus heräsivät moisesta ehdotuksesta, eikä hän uskaltanut esiintyä "julkisen kokouksen edessä".
Siitä tuli hänen pelastuksensa – tai ehkäpä virallisella epäonnistumisella avoimella näyttämöllä olisi ollut se terveellinen vaikutus, että se olisi jo silloin saanut hänen silmänsä auki näkemään moisen puuhan ja touhun turhuuden. Lisäksi ärsytti hänen synnynnäistä rotuperintöään, vastaanväittämisen haluaan, se seikka, että karannut vaimo, joka myöhemmin todellakin palasi takaisin kotiinsa Itävaltaan, pommitti häntä kirjeillään, joissa August sai kukakäski kemiastaan, "jolla hän ei kuitenkaan ikipäivinä pystyisi elättämään vaimoaan ja lastaan".
August näytti minulle kerran tuollaisen "haukkumakirjeen" todistukseksi siitä, kuinka hänen vaimoltaan puuttui ymmärtämystä miehensä todelliseen kutsumukseen nähden. Siinä ei ollut todellakaan säästetty sanoja, mutta – tietystikin Strindberg luuli vaimonsa "kadehtivan hänen saavuttamaansa menestystä"(!). Hän nim. sai silloin tällöin julkaistuksi "L'Initiation'issa" ja muissa samantapaisissa lehdissä pieniä teoriojensa kehaisuja ja kiittelyjä, mutta yhdessä kohdin rouva oli oikeassa: "Ilmaisen palstantäytteen antaminen parisilaisille lehdille ei elätä!" Ja totta olikin, ettei Strindberg saanut ranskalaisille sanomalehdille antamistaan tiedoista pennin pyörähtävää, minkävuoksi tupakka- ja postimerkkirahoista oli tuon tuostakin puute.
Mutta kun hätä on suurin, niin apukin on lähinnä. Niin kävi nytkin. Minnan ja erään toisen naishenkilön ponnistuksilla oli menestystä.
Kehoituksen yksityisen keräyksen toimeenpanemiseksi skandinaavialaisissa piireissä lienevät allekirjoittaneet vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden joukossa oli kirjailijoita ja taiteilijoita sellaisia kuin Jonas Lie, Walter Runeberg, Jansson-Spada, Allan Österling ja Nils Forsberg. Kiertävät keräyslistat olivat tuottaneet ilahduttavan sadon.
Kaikille muille ilahduttavan, paitsi Strindbergille itselleen.
Ensiksikin asia koski tavattomasti hänen ärtyisään kunnianhimoonsa. Hän sutkautteli katkeraan tapaansa, ettei pohjoismaalaisilta olisi koskaan hellinnyt ropoakaan, jollei olisi ollut kysymys "hautausavusta, kun ensin oli saatu hänet niin pitkälle, että hän oli elävältä haudattu. Niin suuri oli ilo siitä, että hänestä vihdoinkin päästäisiin!" Hän oli myöskin äkeissään naisille, eikä suinkaan vähimmin "syntiselle" Minnalle, joka oli saanut tuon "haavemielisen kerjuukehoituksen" aikaan, j.n.e. Kuitenkin hän rauhoittui, ottaen onnettaren pikku kannikan vastaan.
Nyt hän saattoi maksaa asuntonsa vuokran sekä hankkia takaisin erinäisiä tavaroitaan, jotka olivat olleet vuokran panttina. Sitäpaitsi hän voi maksaa Saint-Louis'n lepokotiin, ja kuitenkin hänelle jäi sen verran, että hän voi hankkia itselleen – pienen mikroskoopin, sillä nyt hän aikoi m.m. paljastaa kasvien hermot ja pähkinäpuun idut tai siemenaiheet tai mitä ne nyt taas olivatkaan!
En ikinä unohda, kuinka sama Strindberg, jonka olin nähnyt jakavan viimeiset vaskilanttinsa salarikkaille ammattikerjäläisille sillan korvassa tai kirkkojen portailla, eräänä päivänä tulla saapasteli, naama totisena kuin aapiskirjan kukolla ja muutamia suuria seteleitä kourassa, ateljeeheni, sanoen haluavansa maksaa (!) kaikesta ruoasta, jota oli syönyt meillä, ennenkuin muutti Saint-Louis'hin.
Nyt loukkauduin todella syvästi – ensimmäisen kerran. Ihmettelin mielessäni, saattoiko tämä olla alaluokan ylimielisyyden ilmaisua, vai oliko se laskettava nerojen tunnetun erikoisuuden tilille. Mutta sain hillinneeksi itseni, joten voin kysyä leikillisesti:
– Aiotko sanoa irti tuttavuutesi nyt, kun olet päässyt Kroisokseksi? Et suinkaan aio alentaa minua arvossa hotellinisännäksi!
– Enpä tietenkään, mutta en ole kerjäläinen. Totta kyllä, että olen köyhä, mutta köyhälläkin on ylpeytensä.
– Niin, jos olet ylpeä, olen minä ainakin yhtä ylpeä. Mutta, virkoin samassa ruotsiksi, jos haluat osoittaa kiitollisuuttasi, niin voithan joskus tuoda kukkia Divina Paillardille, joka on valmistanut ruokamme.
Siihen ehdotukseen August mielistyi – sen hän varmasti tekisi. Ja niin hän kerran tuli, kaikki kevään kukkaset vaunuissa, ajaen suoraa päätä pihaan ateljeen eteen asti.
Kevät meni menojaan, kesä saapui lämpimineen, tuoden mukanaan Augustille paremman terveyden. Tänä kesänä hän oli yhä useammin luonamme, sillä hän alkoi hiukan maalailla ateljeessani. Tähän aikaan hän viittaa Infernon IV luvussa:
"Jälleenvoitettu paratiisi. Kesää ja syksyä v. 1895 pidän
– kaikesta huolimatta – levottoman elämäni onnekkaimpina
levähdyshetkinä.
"Mihin ryhdynkään, kaikki onnistuu minulle... tuntemattomat
ystävät tuovat minulle ravintoa, kuten muinoin korpit
Eliakselle..."Strindberg oli aika miellyttävä pöytänaapuri yksinkertaisilla päivällisillämme, hän kun oli kohtuullinen sekä ruoassa että juomassa. Divinan oli tapana sanoa: "Jos kerran on ruokaa kahdelle, riittää siitä aina kolmellekin; ei tarvitse muuta kuin asettaa pöytään lautanen lisää ja syödä enemmän leipää". Eikä tämä viimeksimainittu ollut edes mikään uhraus, sillä Parisissa saa, kuten tunnettua, maailman ihaninta ranskanleipää. Strindberg itse oli useinkin nähnyt Quartier Latin'issa köyhien ranskalaisten ylioppilaiden istuvan jonkin paremman ravintolan ulkopuolella, suloisessa "sipulipihvin" tuoksussa, syöden ranskanleipäänsä – pihvinhaju särpimenään!
Mainitsimme Strindbergin hankkineen itselleen pienen mikroskoopin. Odotin tuosta kojeesta aluksi paljonkin, sillä toivoin, että se saisi hänet unohtamaan infernaaliset tulikivihaaveensa ja liukumaan hiljalleen Linnén helmaan, kaivelemaan ja tutkistelemaan paljoa terveellisempiä "kasvien hermoja".
Kuka voi niin ollen kuvitella hämmästystäni, kun Strindberg muutamana päivänä puhkesi puhumaan:
– Kuulehan, Asp, vaikka isäsi onkin anatomian professori, minun täytyy sittenkin sanoa sinulle, että lääketiede on pelkkää humpuukia. "Mikrobeja" ei ole olemassa, lääkärikunta yrittää vain peloitella ihmisiä niillä. Menkööt hornan tuuttiin kuin järjestelmälliset murhaajat; ja mitä kirurgitkaan ovat muuta kuin harkitun murhan julistajia?"
– Voit sanoa tuon kaiken minulle, mutta älä toki mene sanomaan sitä muille. Minuun nähden pitää paikkansa lause: "Ymmärtää kaikki on samaa kuin antaa kaikki anteeksi". Mutta jonkun toisen päähän voisi pälkähtää kysyä, minkä kokeiden tai huomioiden perusteella voit kieltää bakteeriopin, sinä, joka asut täällä aivan lähellä meitä, saman kadun varrella sijaitsevan Pasteurlaitoksen naapureita.
Miten rumia sanoja hän puhui Pasteurista ja hänen rabiestutkimuslaitoksestaan sekä koirien "vesikauhusta", se painukoon iäksi unholaan. Mutta yhdessä kohdin August oli oikeassa: oli todellakin hirvittävää ja surkeaa kuulla aina ja lakkaamatta "koekaniineiksi" pyydystettyjen hauvojen ulinaa ja valitusvirsiä.
– Vähemmästäkin voi tulla hulluksi, mikäli ei ole sellainen jo ennestään, kuten Pasteur on! August tuumi äkeissään.
Mutta hänen kokeensa, joiden perusteella hän asettui vastustamaan bakteerioppia, supistuivat siihen, ettei hän ollut pienellä mikroskoopillaan erottanut edes pieniä likoeläimiä vesipisarassa. Koje ei ilmeisestikään suurentanut tarpeeksi, mistä oli seurauksena seuraava päätelmä:
"Eläimet", joissa on yksi ainoa solu, ovat pelkkä "darwinmainen päähänpisto". "Ne eivät ole eläimiä, vaan sieniä".
Mutta taikauskoisten havaintojen tekoon pikku koje kelpasi kyllä. Niinpä hän oli havaitsevinaan kirpussa norsun perustyypin, pähkinän sydämessä pari pientä lapsenkättä, y.m.s.
XVIII
SALAPERÄINEN TAPAHTUMA
Istuessamme kerran ateljeessani, jutellen kaikessa rauhassa bakteeriopista sekä myötä että vastaan, sattui mitä vakavin juttu.
Ovelle koputettiin, ja kaksi tuntematonta herrasmiestä ilmestyi huoneeseen.
Jolleivät asiani olisi olleet täysin järjestyksessä, olisin arvannut tulijat kaupunginvoudiksi ja hänen vieraaksimiehekseen. Mutta nyt en voinut käsittää, mikä oli tuottanut minulle tämän kunnian.
Se herrasmies, joka siinä tapauksessa olisi ollut kaupunginvouti, oli yli keskimitan ja hyvin puettu. Hänellä oli ylähuulessa mustat viikset ja kainalossa nahkasalkku. Hän ilmoitti lopulta nimekseen herra N.N., joten pyysin herroja painamaan puuta, osaamatta lainkaan aavistaa, olivatko he kissoja vai kaloja.
Mutta pian salaisuus selvisi: he olivat viiniliikkeen edustajia!
Monsieur N.N. veti salkustaan litranpullollisen punaviiniä, sanoen olevansa kyseessäolevan viinilajin myyjä: saisiko hän ehkä kunnian ottaa vastaan tilauksen?
Sanoin heti suoraan, ettei kaupoista tulisi mitään. Tilasin nim. viinitynnyrini suoraan eräältä bordeauxlaiselta toiminimeltä, jonka omistajan tunsin henkilökohtaisesti ja jonka toimittamiin lähetyksiin olin siihen saakka ollut erittäin tyytyväinen. Sitäpaitsi ateljeeni kellari oli niin pieni, että sinne juuri ja juuri sopi 225 litran vetoinen tynnöri, tai vastaava määrä litran pulloja, jos ne ladottiin hyllyille pitkin seinää.
Asiamies pyysi saada maistaa viiniäni, kuten hän tekikin; hänestä se oli muka liian kallista, koska litra tuli maksamaan minulle frangin verran. Nyt minun olisi jo pitänyt heittää koko lurjus ovesta pellolle, mutta me pohjoismaalaiset olemme niin hyvänahkaisia, ettemme osaa suuttua, ennenkuin toinen pistää tikulla silmään!
Kaupparatsu sanoi voivansa hankkia minulle yhtä hyvää, tavallista pöytäviiniä 80 centimella litran...
– Aja tuo juutalainen pellolle! Strindberg ärähti ruotsiksi.
Tuntui aivan siltä kuin herra N.N. olisi ymmärtänyt kehoituksen, sillä hän nousi oitis, otti hattunsa ja sonnustautui peräytymään hyvässä järjestyksessä. Ehkäpä hän ymmärsi juutalainen-sanan, sillä sehän on ruotsissa ja saksassa sama!
Valitin siis, etten voinut ryhtyä kauppoihin, kun minulla oli kellarissani ainakin sadan litran verran jäljellä entistä viiniä.
"Juutalainen" – joka päinvastoin oli aitoranskalainen – pyysi saada joka tapauksessa jättää litran viiniään näytteeksi ja kokeiltavaksi, sanoen vielä olevansa vakuutettu siitä, että kunhan olisin juonut sen Monsieurin – viittaus Strindbergiin päin – kanssa, rupeaisin käyttämään hänen merkkiään. Jätettyään vielä osoitteen siltä varalta, että mahdollisesti tilaisin sitä myöhemmin, hän meni tiehensä apurinsa kanssa, joka ei ollut koko aikana virkkanut halaistua sanaa! Vielä kynnyksellä hän sentään kehoitti myöskin vanhempaa herraa, siis Strindbergiä, maistamaan viiniä, koska kerran "kaksin on aina parempi".
Mitään pahaa aavistamatta join lasin toisensa perästä näyteviiniä, joka tuntuikin maistuvan näin muutteeksi oikein hyvältä. Olimme nim. sitä ennen juoneet madeiraa. Mutta August ei "huolinut ruveta" sekoittamaan, vaan tyytyi mieluummin vanhaan lajiin. Hän oli muutenkin aikeissa mennä aikaisin kotiin, koska hän odotti kirjettä vaimoltaan.
– Et mene minnekään ennen päivällistä, sanoin siihen tiukasti. Ruoka on valmista tuossa tuokiossa.
Rupesimme siis hankkimaan päivällistä, ja pyysin veli Augustia oikaisemaan siksi aikaa pitkäkseen leposohvalle.
Hetkistä myöhemmin aloin tuntea pahoinvointia, omituista, yhä kiihtyvää ilkeää tunnetta. Koetin olla aluksi välittämättä siitä, mutta se kävi yhä vain pahemmaksi... Minun täytyi istua nojatuoliin ja pyyhkiä tuskanhikeä otsaltani.
Niin kului muutamia minuutteja, pitkiä kuin nälkävuosi. Äkkiä August sattui katsahtamaan minuun. Samassa hän oli pystyssä:
– Mikä sinua vaivaa? Olethan kalpea kuin lakana!
– ... vain äkillinen pahoinvoinnin puuska, kyllä se siitä... Mutta sepä ei asettunutkaan.
– Ei pidä koskaan juoda sekaisin kahta lajia viiniä, August tuumi.
– Ei se siitä. Minulla on sellainen kameelikurjen vatsa, että voin syödä ja juoda mitä hyvänsä, eikä se ole siitä tietääkseenkään. Mutta nyt minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki kaksinkertaisena. Se ei voi johtua viinistä. Tavallisissa oloissa voin juoda litran punaviiniä sen tuntumatta missään, enkä nyt ole juonut puoltakaan litraa...
Koetin hetkiseksi paneutua sohvalle pitkäkseni, ja painoin silmäni umpeen. Mutta nyt olin näkevinäni hehkuvia säkenekimppuja, kuin kymmenestä, sadasta veturinpiipusta yht'aikaa. Ne putoilivat yhtä mittaa ylhäältä päin ammottavaan kuiluun, niiden perässä tuli taloja, siltoja, pilvenpiirtäjiä ja Eiffeltorneja. Niitä tuli kymmenittäin, niin, sadoittain, ja kaikki ne olivat hehkuvan punaisia, tai sitten ilmitulessa, kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä.
Strindberg, joka ilmeisestikin aluksi luuli minun olevan humalassa, neuvoi minua juomaan runsaasti kylmää vettä. Niin teinkin, mutta siitä ei ollut apua. Tilani paheni pahenemistaan, aloin tuntea kouristuksia ja tukahduttavaa, ahdistavaa tunnetta sydänalassa. Päätäni alkoi huimata, niin että kaikki tuntui pyörivän hurjaa vauhtia ympäri.
Samalla jalkani alkoivat käydä hervottomiksi. Jalkaterät olivat jo jääkylmät, ja tuskanhiki helmeili suurina karpaloina otsallani.
– Olipa se koko p–na viiniksi! sain vaivoin sanotuksi.
Divina Paillard juoksi lähimpään apteekkiin neuvottelemaan proviisorin kanssa.
Vähitellen jalkani alkoivat kylmetä polviin saakka, ja nyt ymmärsin vihdoinkin, että olin saanut myrkytyskohtauksen. Mutta en ollut vielä ehtinyt sanoa sitä, ennenkuin Strindberg jo huudahti:
– Kuule, Asp, tuo viiniasiamies oli roisto! Viinissä on varmasti myrkkyä! Tunnetko kouristuksia?
Niitä juuri tunsin. Maailma alkoi mustua silmissäni, korvani soivat ja sydän takoi aivan haljetakseen. Tunsin, että minuutit olivat kalliita. Silloin minut äkkiä valtasi raivoisa tarmon puuska, ja sitä varmaankin saan kiittää pelastuksestani. Syöksyin pihalle, pistin kaksi sormea kurkkuuni. Onnellinen seuraus: koko "viininäyte" oli samassa marmorimöhkäleiden välissä.
Heti tuntui helpommalta, mutta ilkeä, pistävä metallin maku ei lähtenyt suusta. Varsinkin se tuntui kirpeänä kurkunpäässä, ruokatorven kohdalla.
– Juo maitoa, hyvä veli, Strindberg kehoitteli hätäytyneenä. Se voi olla vastamyrkkyä! Varmasti olet saanut jotakin metallimyrkkyä sisääsi.
Istuin pihalla marmorilohkareelle, ja kun vedin hyvin pitkään ja syvään henkeä, huomasin, että voimakas raittiin ilman hengittäminen teki ihmeitä. Virkosin vähitellen sen verran, että kykenin menemään sisään. Ja sitten join kokonaisen litran maitoa muutamassa pitkässä kulauksessa.
Divina tuli samassa kotiin proviisori mukanaan. Jälkimmäinen vilkaisi oitis viininäytteeseen, ja huudahti samassa:
– Mutta, monsieur, kuinka juotte tuommoista? Viinihän on aivan sameaa!
Sellaista se todella olikin, sen saattoi nähdä, kun piti pulloa valoa vastaan.
Proviisorilla oli mukanaan vatsapumppu. Ja August sanoi:
– Nyt ei muuta kuin mies tyhjäksi!
En muista enää kaikkia proviisorin ja Strindbergin puuhia; makasin pian, riisuttuna kuin pikkulapsi, vuoteessani. Juotuani vielä uuteen otteeseen kylmää maitoa, joka tuli suoraa päätä jäähdytysmeijeristä, tunsin itseni jo kuin uudeksi ihmiseksi. Mutta samainen uusi ihminen oli kuitenkin niin väsynyt ja voimaton, että hän pian nukahti, elävänä, pelastettuna!
Seuraavana päivänä kuulin Strindbergin ottaneen "viininäytteen" ja pullon mukaansa, antaakseen Magenta-bulevardin varrella asuvan kemistinsä tutkia viinin loppua.
Analyysi osoitti viinissä olevan kahta erilaista myrkkyainetta, toinen metalli-, toinen kasvismyrkkyä. Molemmatkin olivat tappavia.
Nyt ilmoitin asian etsivälle poliisille, sekoittamatta Strindbergiä koko juttuun. Salapoliisikomissaari saapuikin toimittamaan tutkimusta, kuten velvollisuutensa vaati. Hän kyseli m.m., oliko minulla vihollisia Parisissa.
– Ei ole, vastasin siihen, ei ainakaan tietääkseni.
Sitten komissaari kysyi "asiamiehen" nimeä ja asuntoa, vaikkakin, kuten hän itse sanoi, oli ilman muuta selvää, että hän oli maininnut sekä väärän nimen että väärän osoitteen, kuten sittemmin kävikin ilmi. Hänen mainitsemassaan talossa ei portinvartija enempää kuin kukaan muukaan tuntenut sennimistä henkilöä.
Etsivä oli siis sitä mieltä, ettei poliisi valitettavasti voinut tehdä juuri mitään, asian ollessa tällä kannalla. Hän pyysi minua kuitenkin ilmoittamaan, jos itse sattuisin keksimään jotakin silmiinpistävää, joka viittaisi jonnekin päin. Silloin poliisi tietystikin tarttuisi asiaan.
Salapoliisi läksi, valittaen vielä, ettei hän ollut voinut tehdä asiassa sen enempää. Mutta vielä kynnyksellä hän kuiskasi korvaani, vilkaisten Divinaan, arvelinko itselläni olevan kilpailijoita n.s. rakkaudessa!
XIX
URANIA JA ELEKTRA
Ennenkuin ryhdymme tutkimaan tuon kaikkia koettelevan mestarin sähkönpelkoa, meidän on ainakin ohimennen mainittava hänen taivaita tavoittelevista tähtitieteellisistä haaveistaan ja sähködynaamisista kuvitelmistaan.
August Strindberg oli kaikkia tieteitä ja taiteita käsittävän neronsa kautta oikeastaan myöhäisemmässä ajassa kummitteleva renessanssi-ihmisen haamu, ja jos hän olisi syntynyt keskiajalla, hänestä olisi ehkä tullut Lionardo da Vincin vertainen.
Lionardon aikana kävi vielä päinsä, että oli seitsemän rautaa tulessa ja senkin seitsemän eri harrastusta yht'aikaa. Silloin saattoi vielä miten kuten olla samalla kertaa sekä taiteilija että tiedemies, koska ainakin tieteet olivat silloin vielä kehdossaan.
Mutta toisin on nykyaikana, jolloin tieteet ovat kehittyneet ja erikoistuneet siinä määrin, ettei yksi ihmiselämä useinkaan riitä kuin yhden tai korkeintaan parin, keskenään läheisen tiedonhaaran tutkimiseen. Mutta veli August pisti koko vallitsevan tähtitieteellisen järjestelmän menemään in dulci jubilo yhtenä suupalana!
Jos sitävastoin tarkastamme tieteistä kaikkein vanhinta, tähtitiedettä, meidän on nöyrästi tunnustettava, että se tarjoaa yhä vieläkin tarpeeksi monta arvoitusta ja kysymysmerkkiä, vaikkakin sen palveluksessa on kokonaiset armeijat erikoistutkijoita, puhumattakaan kojeista ja laitteista, joista ennen ei uskallettu uneksiakaan!
Kun muistaa kaiken tämän, voi ymmärtää, että hieman sekavin tuntein suhtauduin hyvän Augustuksemme kaltaisen maallikon aikeisiin, hän kun arveli voivansa, nojaten vanhentuneisiin käsityksiin ja Meyerin tietosanakirjan vanhentuneen suppean laitoksen niukkoihin tietoihin, käydä tähtitieteellisen järjestelmän kimppuun sekä kumota sen kokonaan.
En malttanut olla useaan otteeseen sanomatta suoraan, että mikäli hänen tähtitieteelliset haaveensa eivät olleet hänen rodulleen ominaisen vastustushengen ilmauksia, niiden aiheuttajana ehkä oli vain epäterve tarve herättää huomiota hinnasta mistä tahansa!
Näistä asioista väittelimme aika tiukasti kävellessämme öiseen aikaan tähtitaivaan alla. Väittelystä voi kehittyä väliin suoranainen riita ja tora – kaikessa ystävyydessä tietenkin. Kerrankin hän sanoi sellaisessa tapauksessa:
– Katso vain taivaan kantta. Kaikki nuo pienet virvatulet, joita näet tuolla ylhäällä, eivät ole tähtiä.
– Mitä? Mitäs ne sitten ovat?
– Silmänlumetta, ne ovat vain taivaankannessa olevia reikiä.
– Va-ai niin! Sinä siis uskot "tähtisateeseen"! Joka kerran, kun taivaasta tipahtaa tähti, syntyy taivaan kanteen reikä sen paikalle?
– Ei, kuulehan; kun Herramme on kävellyt tuhansia ja taas tuhansia vuosia huvikseen pitkin taivaankantta, hän on puhkaissut siihen tuhansia ja taas tuhansia reikiä matkasauvallaan, ja nyt todellinen taivaan ihanuus loistaa niistä läpi.
– Selityksesi on kyllä kaunis, mutta se on paremminkin paikallaan Sakari Topeliuksen lastensaduissa kuin tähtitieteellisessä keskustelussa.
– Ei tässä tarvita Topeliusta – voin itsekin olla Topelius, jos vain tahdon. Mutta lapsista puhuen, emme ymmärrä hölyn pölyä koko korkeammasta astronomiasta, jollemme tule uudelleen lasten kaltaisiksi.
Ja hän järkeili edelleen:
– Inhimillisen silmämme mykiö on niin epätäydellinen, ettemme voi nähdä tarkkaan äärettömien etäisyyksien päähän. Sama on laita valokuvauskoneen mykiön ja kaukoputkenkin. Senvuoksi meillä ei ole aavistustakaan siitä, miltä ulkona maailmassa todella näyttää.
Hän arveli voivansa auttaa asiaa sillä, että antaisi taivaankappaleiden valon langeta suoraan valokuvauslevylle isompien ja pienempien reikien kautta, mutta käyttämättä objektiivilinssejä. Nuo "taivaanvalokuvaus"-suunnitelmansa hän oli, jo ennenkuin olimme tavanneetkaan, lähettänyt Parisin tähtitieteelliselle seuralle, jossa ne tietenkin joutuivat eriskummallisuuksien joukkoon. Sitäpaitsi hän "paljasti koko tähtitieteellisen humpuukin" hät'hätää kokoonkyhäämässään kirjoituksessa, jonka hän julkaisi spiritistien pää-äänenkannattajassa L'Initation'issa, ja kun vanha Tisserand, Parisin observatorion johtaja, paria päivää myöhemmin kuoli luonnollisen kuoleman, tuo taistelunhaluinen titaani oli melkeinpä ylpeä tästä Pyrrhoksen voitostaan sekä vakuutettu siitä, että "vallat" olivat sillä kertaa hänen puolellaan.
Tammikuun 3 p:nä 1895 hän meni voitonriemuissaan Camille Flammarion'in luo, joka kohteliaasti kutsui hänet päivälliselle. Paistin ja jälkiruoan välillä Augustimme sitten selosteli käsityksiään ukko Flammarion'ille, joka istui kuin puusta pudonneena, kuunnellen valmista:
– Maa ei ole sillä tavoin pyöreä kuin pikkuakselinsa ympäri pyörähtänyt ellipsi, vaan Maa on renkaan muotoinen.
Hän tuki väitettään sillä, että Nordenskjöld nuorempi luuli keksineensä Maan Saturnus-renkaan; mutta miksi ei Maa itse voinut olla tuo rengas? [Tästä Strindbergin Maa-rengas-olettamuksesta hänen ystävänsä Herman Bang laski leikkiä tanskalaisissa piireissä seuraavaan tapaan: "Maa on kihlasormus ja hautausapurengas; ensin siinä mennään kihloihin, sitten haudataan elävältä avioliittoon!" – Tästä August ei ollenkaan pitänyt.] Edelleen August tiesi kertoa tähtien olevan näköhäiriöitä, koska kerran silmämme ei ole siten rakennettu, että sillä näkee pitkien matkojen päähän. Pyrstötähdet ovat virvatulia, jollakin tavoin keskittynyttä auringonvaloa, jonka vuoksi ne aina kääntävätkin pyrstönsä poispäin alkulähteestään, ja kuu pelkkä kirkkaaksi kiilloitettu kvartsilevy, joka kuvastaa Maan eri mantereita. Niin, kuun ei muka tarvinnut olla pyöreäkään, se saattoi olla vaikka nelikulmainenkin, mutta se vain näyttää meistä pyöreältä, koska silmämme on pyöreä.
Oliko sitten ihme, että ukko Flammarion kävi miettiväksi, istuen mykkänä kuin kala, taivaidenraastajamme tehdessä hänen kohteliaasta vaikenemisestaan sen väärän johtopäätöksen, että "vaitiolo on myöntymisen merkki". Tästä muistettavasta Strindberg-Flammarion- päivällisestä August itse kirjoitti kreivi Birger Mörnerille:
"Olin eilen päivällisellä Camille Flammarion'in luona,
ja silloin hyökkäsin tähtitaivaan kimppuun, kieltämättä
menestyksellisesti..."Samassa virkistävässä vastaansanomisen innossaan tuo myöhäsyntyinen renessanssi-titaani kävi sähkön kimppuun.
Eikö Galvani keksinyt koko galvanismia tarkkaamalla sätkytteleviä sammakonkoipia, joihin vaikutti heikko sähkövirta? Miksi ei silloin August Strindbergkin voisi siepata dynaamista sähköä noin vain ilmasta, asettamalla kuparilangasta tehtyjä antenneja puiden väliin havumetsään, esim. Mont Blanc'in lumirajan alapuolella kasvavaan Pinus montana-metsikköön, jota vuorta August oli hyvin tarkkaan tutkinut juuri tässä tarkoituksessa oleskellessaan aikaisemmin useampaan toviin Geneve'issä. Titaani aikoi pyydystää, sitoa ja kesyttää kuparilangoilla kaikki vuorijättiläisen ympärillä raivoavat sähkö- ja magneettiset myrskyt ja rajuilmat, lähettää tuon ilmaisen sähkövirran Geneve'in valaistukseksi sekä – hämmästyttää koko maailmaa!
Kun nyt taaskin lausuin epäilykseni siitä, miten mäntyjen rungot ja juuret toimisivat maajohtoina, muistan Augustin ojentaneen minua lausahtamalla:
– Olet kertakaikkiaan samanlainen epäilijä ja ennakkoluulojen vallassa oleva ihminen kuin empiiriset tiedemiehet!
Muistan myöskin, kuinka August selitti havupuiden olevan erikoisen hyviä sähkön johtajia (rautatammi muka voittanee siinä kohden kaikki muut tunnetut puulajit), minkä hän katsoi todistetuksi seuraavasti: jos kuusi ja koivu kasvavat vierekkäin, niin salama iskee – kuten sen velvollisuus ehdottomasti vaatii – kuuseen, mutta ei koivuun.
Siispä havupuut saattoi ehkä saada synnyttämään sähkövirtaa, kun niiden kaarna hankasi myrskyssä toistaan vastaan. Mutta miten saisi sitten tämän hänen sähkövirtansa johdetuksi hänen kuparilankoihinsa, – se oli ja pysyi titaanin omana salaisuutena! Kun August oli ärtyisellä, sähköisellä tuulellaan, hän piti mitä tiukimmin varansa, ettei vain uskonut suuria keksintöjään "poroporvarien" hyviksi. Näitä viimemainittuja olivat ennen muita todelliset tutkijat, mutta hän ei ollut sen suvaitsevampi harrastajiakaan kohtaan, osaamatta koskaan epäillä itseään harrastelijaksi.
Kun esim. kysäisin aivan viattomasti, eikö ollut yksinkertaisempaa kiinnittää huomiotaan suoraan siihen sähködynaamiseen voimaan, jonka "vallat" itse olivat keskittäneet valmiiksi ukkospilviin, sekä yrittää vangita sitä kokonaisen ukonsyöttijärjestelmän avulla, jonka maajohtoja ei turhanpäiten vietäisi järveen tai kaivoon, vaan jaettaisiin lukemattomiksi, ohuiksi langoiksi, jotka johtaisivat yhtä moneen, toistensa kanssa yhteydessä olevaan akkumulaattoriin, joissa sähkö säilyisi tarpeen tullen käytettäväksi, silloin August vastasi:
– Tuo ei ole mikään ihme, sen voi mikä insinööri taliansa tehdä!
Siis häntä huvitti ainoastaan sellainen, johon insinöörit eivät pystyneet.
– Oletko koskaan tullut ajatelleeksi noita kolmea miestä tulisessa pätsissä?
Näillä sanoilla August tervehti minua ilmestyessään muuanna kaikkein kuumimpana heinäkuun päivänä avonaisen ateljeeni kynnykselle. Koko marmoripiha hehkui auringon hellittämättä paahtaessa siihen, niin että siinä olisi voinut haudottaa kananmunia.
– Hm, miehiä tulisessa pätsissä – mitä sinä niistä...?
– Oletko koskaan tullut ajatelleeksi heitä?
– Enpä ole tullut, mutta entäs sinä?
– Kyllä; tässä näet nyt yhden heistä.
Ja August lysähti hervotonna leposohvalle kiroillen ja manaillen hellettä:
– Syvyydestä huudan tykösi, Herra! Voitko saada ajatuksesi pysymään koossa tässä tulikuumassa kivierämaassa?
– Vaikeaahan se on, kun on 38 astetta Celsiusta varjossa – mutta tiedätkös, viinikellarissa, tässä lattian alla, on ainoastaan 18. Ajattele, kokonaista 20 astetta viileämpää. Siellä tuntuu melkein kolealta.
– Mennään sitten sinne ja otetaan tynnyristä tappi pois!
– Siitä ei ole mitään apua, sillä tynnyri on tyhjä. Mutta pullot ovat täynnä, niin että otetaan pullon suusta korkki pois ja juodaan raikas tervetuliaismalja. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi pistäydyit täällä.
– Leikkiähän minä. Tiedäthän, etten juo muuten viiniä kuin ruuan kanssa ja silloinkin puoleksi vedellä sekoitettuna.
– Niinpä niin. Mutta "puhut leikkiä" naama niin haudanomaisen näköisenä, ettei koskaan tiedä, milloin puhut leikkiä tosissasi.
– Tänään onkin onnettomuuden päivä, heinäkuun 13:s. Ja 14:ntenä Bastilji hävitettiin.
– Jaha. Elät siis historiassa.
– En, vaan historia elää minussa. Mutta leikki sikseen, tämän helvetin paahteen vuoksi on helpompaa ymmärtää suuren vallankumouksen puhkeamisen syvimpiä syitä ja liikkeellepanevia voimia, vallankumouksen, jonka muistoa huomenna vietetään. Samoin myöskin n.s. heinäkuun vallankumous saa siitä selityksensä. Kaikki on hajaantumistilassa, kaikki löyhkää, viemäreistä ja katakombeista uhoaa myrkyllisiä kaasuja, koirat saavat vesikauhun ja kansa rakentaa katusulkuja. – Odotan rajuilmaa tai tavattoman suurta mullistusta; minusta tuntuu kuin olisi sulaa lyijyä pienissä aivoissa ja raskas ies niskassa! Saat nähdä, että tästä tulee vielä lopuksi rajuilma!
– Miten voit tuntea sen? Eihän taivaalla näy pilvenhattaraakaan!
– Odota, odota vain! Kohta se puhkeaa. Oletko palovakuutettu?
– En. Entä sinä?
– En edes tapaturma. Siitä ei olisi mitään hyötyä, koska koko elämäni on yhtä ainoaa onnettomuutta ja tapaturmaa. Miksi en saanut kuolla sinä päivänä, jolloin haistoin syaanivetypulloa!
– Mille se haisi?
– Ka, sellaiselle kuin sinihappo haisee, syaanivedylle.
– Minä haistan mieluummin 4711. Mutta mitä varten syaanivetyhappoa...?
– Itse elonkipinän paikalliskuoletukseen.
– Kuule, rakas August, mennään nyt, ja vielä tavallista vikkelämmin, kellariin jäähdyttämään elonkipinäämme! Minulla on muutakin kuin puna- ja valkoviiniä. Teemme itsellemme oikein erikoisen vahvan ja kylmän absintin, sillä se on varmasti parasta lääkettä elonkipinälle tässä helteessä.
– En jaksa. Joko sulan nesteeksi koko mies tai saan halvauksen.
– Mitäh?
– Olen ladattu täyteen ilmakehän sähköä, ja kellari...
– ... on ehkä ladattu täyteen maasähköä. Ajattelepas, jos siitä syntyisi maanjäristys? Mutta ei ole ihme eikä mikään, vaikka "sulaisitkin", kun käyt talvitamineissa pahimmilla heinäkuun helteillä.
– Mistä minulle kesävaatteet?
– Heitä edes ulsteri pois.
– En voi.
– Miksi et?
– Ensiksikin on housuissani reikä. Toiseksi vaatteet suojelevat yhtä hyvin kuumalta kuin kylmältä. Kuta kuumempaa Saharassa on, sitä enemmän beduiinit kasaavat vaatetta päälleen. Monien talaariensa ja kaapujensa sisässä he ovat kuin varjossa. Ainoastaan kasvot ja kädet ovat alttiina polttavan kuumalle ilmalle!
August kaivoi taskustaan pienen sarvikamman ja suki "pöyristyttävää leijonanharjaansa". Se säkenöi ja rätisi kuin kissan selkä, kun sitä silittää revontulten valossa. Hän oli todellakin sähköisin ihminen mitä olen konsanaan nähnyt.
Pari kertaa olin jo kuullut kaukaista kumeaa jyrinää, mutta suurkaupungissa kuulee vähän joka lajia ääniä. Ehkäpä Mont Valerie'lla koettelevat tykkejä, joiden oli määrä ampua kunnialaukaukset huomenna, kansallisena juhlapäivänä.
– Sinustahan lähtee kipinöitä, August, kuin Leydenin pullosta. Mistä saat kaiken tuon sähkön?
– Ilmasta, ehkäpä auringostakin. Mutta ihminen ei ole ainoa elävä akkumulaattori. Onko sinussa niin paljon kalamiestä, että tiedät ankeriaan syövän parhaiten ukonilmalla?
– Ei, olen oleskellut kovin vähän merenrannikolla. Olen kyllä lukenut sinun "Saaristolaiselämääsi", mutta siinä ei puhuta mitään ankeriaasta. Mutta mitä sanot parista voileivästä, joissa on savustettua ankeriasta päällä? Nyt minustakin tuntuu siltä, että ukkosta on ilmassa.
– Antaa voileipien olla siksi, kunnes Divina tulee kotiin, August virkkoi siihen. Mutta ankeriaasta puheen ollen, tiedätkö, että sähköankeriaalla, Gymnotus electricus, joka elää Amazon- ja Orinoco-joissa, on oikeat sähköpatterit päästä pyrstöön asti, aivan kuten minullakin.
– Niin tosiaankin, varmasti sinulla on jonkinlaiset patterit päässäsi, koska kerran tukkasi voi syytää kipinöitä tuolla tavalla.
– Ihan varmasti, niin että pidä varasi, Suomalaispiru! Minulla on sitäpaitsi vietävän pahasisuinen lapamato, joka on yhtä sähköinen kuin mainittu sähköankerias. Kerran, kun pistin ulsterini kauniin Henrikin hartioille, kun häntä vilutti, hän alkoi kohta vapista ja täristä kuin sähköankerias. Miten muuten se on selitettävissä kuin että minun sähköinen – tai jos niin tahdot, elimellis-magneettinen hermofluidumini, joka on keskittynyt vaatekappaleeseen, masensi hänet vastakkaisella polariteetillaan?
Puhellessamme siinä asioita pitkin ja poikin taivas oli vähitellen vetäytynyt pilveen. Ja ateljeessa tuli melkein pimeä keskellä "kirkasta" päivää.
– Tuossa se odottamasi ukonilma nyt tekee tuloaan, August; olisipa ihana ja kallis asia, jos se suvaitsisi purkautua oikein kunnolla ja puhdistaa ilman, niin että voisi taas ruveta hengittämään.
– Ole huoletta, ukonilma siitä tulee, eikä aivan pienintä lajia tulekaan!
Ja niin kävikin, sillä olin taaskin kuullut kaukaista jyrinää, joka ei ollut tavallista suurkaupungin kohua ja hälinää.
Nyt oli aika laittautua kiireen kaupalla kellariin, sillä arvasin, ettei muuten hyvä seuraisi, nähdessäni Augustin käyvän yhä levottomammaksi.
– Mennään nyt kellariin.
– Pelkäätkö ukonilmaa? Augustin ääni kuulosti epävarmalta.
– Pelkään, ja kerrassaan vietävästi – enemmän kuin kuolemaa.
Huomasin Strindbergin tulevan hyvilleen, nähdessään että hänellä oli onnettomuustoveri. Ja nyt hän tunnusti avoimesti pelkäävänsä ukonilmaa, vaikkei hän "pelännytkään kuolemaa".
Vedin siis pihaoven kiinni, sytytin pienen kattolampun, jota käytettiin kellarissa, kun viinikauppias kävi laskemassa tynnyrin kallisarvoisen sisällön pulloihin.
Painuimme siis maan alle, Manalaan. Lamppu pistettiin riippumaan vartavasten kattoon iskettyyn koukkuun. Kaksi jakkaraa sai toimittaa tuolien virkaa, ja tyhjä tynnyri oli pöytänä.
– Täällähän on oikein kodikasta! Strindberg tuumi hyvillä mielin. Ja kuinka ihanan viileää täällä onkaan!
– Niin, täällä voimme istua hyvässä rauhassa, vastasin siihen, sillä jos salaman pistäisi päähän kurkistaa tänne, iskisimme sitä heti punaviinipullolla kuonoon, niin että se sammuisi siihen paikkaan!
Teimme itsellemme absinttilasit, säästämättä sokeria, ja annoimme veden virrata hanasta hyvän aikaa saadaksemme sen mahdollisimman kylmänä. Ja niin meillä oli tiedossa mukava jutteluhetki sangen siedettävässä lämmössä. Ja aika kului, ukkosen jyristessä yhä kovemmin. Ja savukkeiden savupilvi keräytyi päämme päälle kuten ulkona vaskenkarvaiset myrskypilvet Parisin ylle.
Divina Paillard, joka oli kiireen vilkkaa rientänyt kotiin, hämmästyi aika lailla tavatessaan meidät kellarista. Ranskassa pidetään huonona ihmisenä sellaista, joka juopottelee kellarissa. Kun tiesin hänen kaikkien katolilaisten tavoin pelkäävän Herran ääntä, tyynnyttelin häntä, selittämällä, että olimme tulleet kellariin vain hellettä pakoon sekä ettemme välittäneet tuon vertaa koko rajuilmasta, sillä suurkaupungissa, jossa oli monia tuhansia ukkosenjohdattimia, niin Eiffeltornissa kuin sadoissa kirkontorneissa ja epälukuisissa julkisissa rakennuksissa, oli suorastaan lapsellista pelätä salaman iskevän.
Divina luotti kuitenkin enemmän rukouskirjaansa kuin ukkosenjohdattajiin, jotka eivät loppujen lopuksikaan olleet muuta kuin pelkkiä syntisten ihmisten laitoksia. Ja hän pysytteli mieluummin ateljeessa rukouskirja kädessään, eikä tullut pariimme kellariin ja tupakansavuun.
Kuulimme hänen lukevan; hänen hurskas, rukoileva naisäänensä messusi yksitoikkoisella "nuotilla":
"Domine, ne in furore tuo". ("Herra, älä vihassasi...")
Mutta Dominus, s.o. Ukko Ylijumala, leimahdutteli vain salamoitaan yhä tiheämpään, ja ukkonen jyrisi kuin olisi raskasta tykistöpatteria kuljetettu edes ja takaisin juuri päämme päällä.
"Miserere mei, Domine". ("Armahda minua, Herra...")
Pam! Pam! Pam! Rr-rr-rätsh!
– Aijai!
Strindberg voihkaisi, ja kumartuen puoleeni kuiskasi korvaani:
– Ihan oli sattua silmään!
Divina oli ilmeisestikin pannut rukouskirjan pois ja tarttunut rukousnauhaansa, sillä kuulimme hänen nyt rukoilevan paternosteriaan. Se tuntui hieman rauhoittavan August-ystäväämme, joka istui kädet ristissä kuunnellen ja vapisten.
Mutta rajuilma oli nyt ehtinyt juuri meidän kaupunginosamme kohdalle, ja Divinan ääni hukkui vähitellen kokonaan korvia huumaavaan rätinään ja räiskeeseen, kuin olisi muutaman tusinan verran konekiväärejä antanut yht'aikaa tulta. Satoi munan kokoisia rakeita, jotka pieksivät peltikattoa. Salamat leimahtelivat yhä tiheämpään, ja jyrähdykset tuntuivat saavan koko talon järkkymään perustuksiaan myöten. Kun kellarin luukku oli auki, saatoimme nähdä leimahdukset melkein joka silmänräpäys sekä kuulla Divinan korottavan ääntään.
Yht'äkkiä kuului sellainen räsähdys, kuin olisi koko taivas revennyt kappaleiksi, ja sitten, sokaisevan leimahduksen säestämänä, sellainen purkaus, kuin olisi kokonainen järeä tykistöpatteri laukaistu yhdellä kertaa; sen perästä tuli vielä kokonainen sarja pienempiä räjähdyksiä, jotka tuntuivat vyöryvän yli kaupungin.
Kattolamppu tärisi ja heilahteli, ja August, joka oli kokonaan unohtanut absinttinsa, kuiskasi:
– Tuo oli tarkoitettu meille. Nyt varmasti salama iski johonkin!
Hän olikin arvannut oikein, sillä kuulimme sitten, että oli nähty leimuavan tulisäteen iskevän suoraan Pasteurlaitoksen ukonsyöttiin, johon meiltä oli matkaa vain parisataa metriä.
Silloin Divina jo jätti rukouskirjan ja rukousnauhan oman onnensa nojaan ja tuli kiltisti luoksemme kellariin. Strindberg muuten väitti odottaneensa juuri tätä iskua, jonka jälkeen hänestä tuntui siltä, kuin olisi pahin jännitys jo ohi.
Siinäkin hän oli oikeassa, päättäen siitä, että rakeiden rapina kattoa vasten alkoi vähitellen heiketä. Seuraava salama ja jyrinä tuntuivat jo tulevan kauempaa, jonkavuoksi hilauduimme vähitellen takaisin ateljeehen. Kun avasin ulko-oven, huomasin koko pihan olevan valkeana, parin tuuman vahvuisen jäähilekerroksen peitossa.
Siten emme saaneet ainoastaan otsonilta tuoksuvaa, raikasta ilmaa, vaan myöskin oikeata "kemiallisesti" puhdasta jäätä absintin jäähdykkeeksi. Poispainuvan rajuilman lyijynharmaat, paikoitellen melkein indigonsiniset pilviröykkiöt tarjosivat komean näyn. Ja kun aurinko jälleen pistäytyi näkyviin, näimme ihmeen kauniin kaksinkertaisen sateenkaaren puhtaaksi pestyn "valon kaupungin" yllä.
Siitä päivästä lähtien tunsin suurta luottamusta ystävääni Augustia kohtaan ilmanennustajana. Ymmärsin hänen "hermofluiduminsa" toimivan sekä ilmapuntarina että lämpömittarina, kuvastivatpa hänen vapisevat kätensä tavallaan seismografia. Mutta sitä en oikein voinut käsittää, että hän olisi, kuten väitti, melkeinpä alituiseen ja lakkaamatta tuntenut ikäänkuin sähkövirran aiheuttamaa ärsytystä, muulloinkin kuin ukonilman ollessa tulossa.
Otaksuin silloin sen olevan vain ilmauksena yleisestä hermoheikkoudesta tai nikotiinimyrkytyksestä, mutta myöhemmin olen tullut huomaamaan, että käsitystäni oli muutettava. En usko enää kaikkien Strindbergin sähkötuntujen ja pelkojen voineen johtua pelkästään luuloitteluista tai hänen hermostonsa todellisista vioista ja järkytyksistä. Olen tätä mieltä, vaikka hän tosin oli näihin aikoihin niin heikko, lopen uupunut ja tupakan myrkyttämä, että hän eräänäkin päivänä luuli huomaavansa maan, s.o. sementillä lasketun Voltaire-rantakadun "ikäänkuin keinuvan hänen jalkojensa alla".
Totta kyllä, että sen varassa lepäävän joustavan Karusellisillan rautakudos tärisee aina jättiläiskokoisten, täyteen ahdettujen omnibusvaunujen painosta, mutta Augustin mielestä toisella puolen joen koko Tuileries-puisto jatkoi samaa keinuvaa liikettä aina Théâare-Français-aukiolle saakka, jossa hän pistäytyi Régence-kahvilaan. Hän yritti selittää tämänkin ilmiön johtuneeksi ei hänen omasta heikkoudestaan, vaan järkeillen seuraavaan tapaan:
"Tietenkin jokainen kaupunki keinuu ja tärisee aina jonkin verran, mutta sen huomaamiseen vaaditaan hienostuneet hermot".
Eli sairaat, ylenmäärin ärtyneet ja liikarasitetut hermot! Huolimatta loistavasta ymmärryksestään Strindberg oli kaikkea muuta kuin tautien määrittelijä, kun hän itse ja hänen omat vaivansa olivat kysymyksessä. Sitäpaitsi hän oli siinä kohden monien älyjen, nerojen ja muiden liikarasitettujen henkisen työn tekijöiden kanssa samaa mieltä, nim. että muka kiihoitusaineet, kuten tupakka, kahvi ja liköörit, olivat "hengen", s.o. "innoituksen" ravintoa, kuten ruoka oli ruumiin ravintoa. Mutta jos ruumis saa riittämättömästi ravintoa, niin nikotiini, koffeini ja alkoholi käyvät tietenkin hermostolle vain entistäänkin vaarallisemmiksi.
Strindberg väitti vastaan, mutta luultavasti vastoin parempaa tietoaan. Sekin oli kai vain ilmauksena hänen vastaansanomisen halustaan. Hän väitti, etteivät henkisen työn tekijät tarvitse samanlaista ravintoa kuin ruumiillisen työn tekijät, sekä että Mokan musta jumaltenjuoma oli aina innoittanut häntä. Niin, hän ei juuri jäänyt vastausta velkaan. Olisi hauskaa muistaa kaikki hänen todistusperusteensa sekä väliin selkäpiitä karmivat paradoksinsa. Yhtä ja toista tuli salaa merkityksi muistiin, mutta yhtä paljon on mennyt unholaankin. Tässä sentään muuan lausunto tupakasta. Se oli esim. "pyhä savu-uhri, joka autuain tuntein antaa hengelle lepoa ja työrauhaa todellisille miehille – minkä vuoksi kaikki akkaväki onkin niin kiukuissaan tupakkamiehille".
Mutta tyyneys, mielenrauha ja työrauha olivat Strindbergille useinkin pelkästään kuviteltuja sieluntiloja, joita mikä tilapäisilmiö tahansa voi häiritä. Niinpä hän kertoi eräänä päivänä ampiaisen lentäneen ikkunasta sisään, pelästyttäen hänet niin, että hän siten estyi ottamasta itseään kaikessa rauhassa hengiltä jollakin myrkkykaasulla. Sairaalloinen hermoheikkous paheni kuitenkin yhä, tuudittaen ystävämme siihen uskoon, että hänellä oli perin "hienostuneet" hermot.
Että myöskin täysin terveiden ihmisten eräät hermotoiminnat voivat johtua sähkön vaikutuksesta, sen fysiologia lienee jo myöntänyt selviöksi. Strindbergin koko olemus oli täynnä sähköä kuin akkumulaattori. Niin, hämärässä hänen harmaanvihertävät silmänsä hohtivat kuin fosforiloisteiset kiiltomadot, enkä uskalla mennä väittämään, että se olisi johtunut vain sammuvan ruskon heijastuksesta. Itse hän, kuten sanottu, puhui useinkin "sähköisestä hermofluidumistaan", joka oli "erinimistä sähköä" kuin hänen ympäristönsä. Tämä herkkyys ja kuvitellut sähkövirrat, joiden kohteena hän muka oli, veivät hänet syvälle vainosairauteen, josta "Infernossa" on niin selviä todistuksia.
XX
KULTAKUUME
Tulikivi- ja jodikauden päätyttyä Strindberg oli skandinaavien keräyksen viimeisillä rippeillä tehnyt pitkähkön matkan kotimaahansa. Ystadissa hän oli nauttinut erään lääkärin kuuluisaa skoonelaista vieraanvaraisuutta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin Parisiin, kylläkin paremmissa voimissa, mutta ei suinkaan kemiallisista haaveistaan parantuneena.
Nämä alkoivat päinvastoin kallistua yhä enemmän alkemistiselle taholle, suuntautuen siis kullantekoon.
V. 1896:n viimeiset talvikuukaudet hän oli vielä viettänyt
mietiskelyissä ja hedelmättömissä tuumailuissa ja kokeiluissa. Hän alkoi sinä aikana käydä yhä kummallisemmaksi ja luoksepääsemättömämmäksi, eristäytyen aika ajoin melkein täydellisesti. Häntä näki enää varsin harvoin, ja silloinkin vain ohimennen, kun hän tunsi tarvetta ilmoittaa jollekin elävälle olennolle kullanteon jalossa taidossa saavuttamistaan suurista voitoista.
Huhtikuu tuo Parisiin mukanaan ihanan kevään, jolloin bulevardien ja kaikkien puistojen tuhannet ja taas tuhannet kastanjat sytyttävät tuoksuvat kukkakynttilänsä. Silloin kunnon mietiskelevälle kaikenkokeilijallekin selvisi, että nyt oli tullut aika tarttua asiaan oikein todenteolla ja luoda suurtöitä. Hänet valtasi kuumeisen kiihkeä toiminnanhalu, joka suuntautui silloin raivoavaan kultakuumeeseen.
Tämän – niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin – todellisen kultakuumekauden varsinainen alkuunpanija oli ranskalainen kemisti T. Tiffereau, joka keksi uuden menetelmän, jonka avulla saatiin "kosteaa tietä" (ilman tulen apua) kulta erotetuksi Meksikon hopeadollareista.
Että Meksikon dollarit olivat jossakin määrin kultapitoisia (eräiden tietojen mukaan väliin aina 25-30 %:iin saakka), oli tiedetty Saksassa jo aikoja ennen. Mutta nyt asia tuli T. Tiffereaun vaikutuksesta päivän polttavaksi Ranskassakin.
Parisin keinottelevat juutalaispankkiirit, Rothschildit etunenässä, alkoivat oikein metsästää vanhempia eurooppalaisia hopearahoja, jotka tiettävästi oli ennen v. 1830 lyöty Meksikon hopeasta. Salaisuus iti siten vähitellen ilmi, päästen leviämään suurten joukkojen keskuuteen, ja pian huhu tiesi kertoa, että muka "vanha hopea voitiin muuttaa kullaksi!"
Enempää ei tarvittu panemaan herkkäuskoisten ranskalaisten päätä pyörälle.
– H–o tässä panemaan henkeään alttiiksi kullankaivajana siirtomaissa tai joissakin kaukaisissa, kolkoissa ja kaikkea muuta kuin vieraanvaraisissa "kultamaissa", jos kerran saattoi istua kaikessa rauhassa kotona, tehdä itselleen piskuisen laboratorion ja muuttaa hopealanttinsa kultakolikoiksi!
Se myöskin riitti saamaan kokonaisen joukon okkultisteja ja haaveksijoita, joita ilmestyy kuin sieniä sateella, kun vain on kysymys Virgiliuksen pyhästä kullannälästä, kaivamaan vanhoista kätköistä koko keskiajan alkemistikirjallisuuden.
Aluksi Augustimme ei tuntunut suhtautuvan kovinkaan kunnioittavasti tuohon n.s. klassilliseen alkemistikirjallisuuteen, mutta sensijaan hän tutki hyvin tarkkaan Tiffereaun teosta "Kulta ja metallien muutokset". Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän tiesi kaiken paremmin kuin Tiffereau itsekään. Oliko mikään ihme erottaa kulta kultapitoisesta hopeamalmista? Ei, Strindberg oli omasta mielestään "päässyt paljoa pitemmälle kuin Tiffereau", sillä hän arveli erinäisten epäjalojen metallien muuttamisen kullaksi mahdolliseksi.
Alussa en sentään luullut Strindbergin todenteolla puuttuvan koko "viisasten kiven" etsimisen epämääräiseen hommaan, sillä puuhaillessaan rikin ja jodin kanssa hän oli kuitenkin vielä pysytellyt jossakin määrin empiirisen kemian rajoissa. Siltä minusta ainakin oli tuntunut. Eihän hänen ollut kylläkään onnistunut analyyttistä tietä osoittaa rikissä olevan vetyä ja happea, mutta vielä senkin yrityksen saattoi katsoa sopivan tieteellisen kemian tehtävien puitteisiin. Ainakin hän oli saanut sen perinnöksi varsin kunniassa pidetyiltä kemisteiltä, joskin nämä olivat jo vanhentuneita auktoriteettejä, kuten hänen pääkemistinsä Orfila, jonka teos oli ilmestynyt jo 1830.
Kun kysäisin, miksi hän ei ruotsalaisena mieluummin turvautunut kuuluisaan maanmieheensä ja mestariinsa J.J. Berzeliukseen, jonka "Kemian oppikirjan" viides Leipzigin painos ilmestyi v. 1848, ollen siten 18 vuotta Orfilaa uudenaikaisempi sekä sitäpaitsi niin etevä, että se on käännetty melkein kaikille sivistyskielille, Strindberg vastasi lyhyesti, että "kohtalo oli osoittanut Orfilan hänelle".
– Niinpä niin, sanoin vuorostani, meidän pohjoismaalaisten kova kohtalo on aina, että menemme merta etemmäksi kalaan.
– Siinä kohden kaikki kansat ovat toistensa kaltaiset.
– Paitsi Suomen todelliset suomalaiset, jotka sanovat: "Oma maa mansikka, muu maa mustikka".
– Te suomalaiset olette aina leukavia miehiä, August vastasi nauraen.
Muuten oli verraten vaikeaa laskea leikkiä hänen kanssaan. Enkä minä ole, valitettavasti, koskaan ollut Albert Engström. Olen vakuutettu siitä, että Strindbergin olisi juuri tänä aikana pitänyt tavata tämä vastustajansa, sillä ne "tarhapöllöt ja hyypiöt", joita hän varmasti näki ympärillään, eivät olleet Engströmin iloisen ja viisaan Strix Bubon hengenheimolaisia. Sensijaan hän niihin aikoihin teki Balzacin välityksellä toisen ja varsin vaarallisen maanmiehensä, nim. Swedenborgin tuttavuutta, jonka teoksista hän tapasi uutta ravintoa tulikivihaaveilleen. Ja kovan onnen kukkuraksi hän eräänä kauniina päivänä kaivoi kirjahyllystäni itse Danten "Helvetin", jossa oli Dorén tunnetut, hirvittävät kuvat. Olin vartavasten piilottanut huolellisesti nuo foliokokoa olevat puupiirrokset suuren sanomalehtikasan alle, siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, ettei Strindberg saisi niitä kynsiinsä.
Tietysti hän tunsi ne ennestään, mutta nyt ne osuivat mitä sopimattomimpaan aikaan hänen tielleen. Sillä hän otti vaikutteita kaikesta, ja "sattuma" alkoi käydä yhä vaarallisemmaksi tekijäksi.
Mutta oliko yksistään sattuma vienyt hänet yhteen Orfilan, Swedenborgin, Danten ja Dorén, tuon neliapilaan kanssa? Yleensähän sanotaan, että "vakka kantensa valitsee, vakankansi kantimensa". Ja kyllä Strindberg itse etsi käsiinsä kaikki nuo helvetin apostolit.
On selvää, että jokapäiväinen ja unettomina öinä jatkunut seurustelu
Orfilan kaltaisen, vanhentuneen myrkynsekoittajan ("myrkkytieteilijän")
ja Swedenborgin tapaisen pingoittuneen henkiennäkijän kanssa oli
hänelle kaikkea muuta kuin terveellistä. Paljoa parempi ei ollut
uudistettu tuttavuus Danten, tuon suvaitsemattomuuden apostolin kanssa,
joka lähettää "Jumalaisessa näytelmässään" kaikki vihollisensa
helvettiin ja ainoastaan rakastajattarensa Beatricen taivaaseen. Ja
samaa on sanottava Dorén "elokuvien" selailemisesta.Kuta enemmän hän syventyi noihin hornanhaaveisiin, sitä vakuutetummaksi hän tunsi itsensä siitä, ettei elämä täällä maan päällä ollut muuta kuin naamioitua helvettiä eli "Infernoa". Sillä mistäpä Doré olisi muualtakaan saanut kaikki kammottavat aiheensa?
Kun nyt 30 pitkää vuotta myöhemmin selailen noita samoja Dorén helvetin kuvia, muistan elävästi useita Augustin niiden johdosta lausumia reunahuomautuksia. Niinpä hän virkkoi nähdessään sen piirroksen, jossa paholainen pitää Juudas Iskariotia suussaan, niin että tämän koivet vain riippuvat näkyvissä, useaankin kertaan: "Juudas-parka! Juudas-parka!", aivan kuin hän olisi ollut todellisuudessa tapahtuman silminnäkijänä. Niin voimakkaasti kuvat vaikuttivat häneen. Dorén helvettiä esittävässä kuvassa hän näki vertauskuvan omasta, järkyttävästä elämän kohtalostaan, pitäen Dantea ja Virgiliusta Orfilana ja Swedenborgina, omina suojeluspyhinään! Hän tunnustaa "Infernossaan":
"Ystäväni Orfila ja Swedenborg suojelevat, rohkaisevat ja
rankaisevat minua. En näe heitä, mutta tunnen heidän olevan
läsnä".Kesken kaiken tämän villityksen hänen vanha, terve itsearvostelukykynsä kuitenkin hetkittäin herää, kuten esim. silloin, kun hän huudahtaa:
"On sentään ihmeellistä, kuinka olen jumalankieltämisestä
vajonnut mitä täydellisimpään taikauskoon".Mutta valitettavasti hänen ei onnistunut vielä sisällyttää kemiallis-alkemistisia haaveitaan saman taikauskon puitteisiin! Silloin hän olisi heti ollut pelastettu ja jälleenvoitettu elämälle ja kirjallisuudelle. Hän havaitsee, että hänen siihenastiset "suuret kemialliset saavutuksensa" ovat herättäneet aivan liian vähän huomiota, ja valittaa, että "tuskallinen hiljaisuus on levinnyt kemiallisten tutkimusteni ylle. Päästäkseni jälleen kohoamaan ja iskeäkseni ratkaisevan iskun tartun kullanteon kysymykseen".
Olemme jo varemmin huomauttaneet, ettei Strindbergin epätoivoisia yrityksiä "tarttua kullantekoprobleemaan" ole mitenkään pantava yksinomaan hänen omaan laskuunsa, sillä, kuten sanottu, niihin aikoihin alkemia oli muodissa eräissä uraltaan suistuneissa puolitieteellisissä piireissä, eikä hyvä Augustimme suinkaan ollut ainoa, joka sai silloin tuntea viekoittelevan "kultakärpäsen" puremaa. Samaisen kultataudin uhreihin kuului myöskin lahjakas ranskalainen Albert Poisson, joka aluksi kirjoitti täysin asiallisen ja todistuskappalein vahvistetun historiallisen teoksen "Alkemian historian". Mutta annettuaan pahalle pikkusormensa hän joutui kokonaan sen valtoihin.
Albert Poisson'ista tuli vähitellen niin vakaumuksellinen ja uskovainen salaisuuksien tietäjä, että hän sai "alkemian uudistajan" nimen. Siinä ominaisuudessaan hän kirjoitti teoksensa "Alkemian teoriat ja vertauskuvat", julkaisten loppujen lopuksi kokonaista "viisi kullanteon käsikirjaa". Sensijaan herrat Brice, Carey-Lea sekä "tohtorit" Papus ja F. Jollivet-Castelot olivat suoranaisia puoskareita. Nämä uus-alkemistipiirit julkaisivat useita "tieteellisiä" aikakauskirjoja, jotka kaikki painettiin hämäräperäisen kustannusliikkeen, "Chamuel'in", s.o. Samuel Chacornac'in kustannuksella.
Aikakauskirjojen nimetkin ovat osittain varsin kaunopuheisia
todistuskappaleita noiden herrojen "tohtorien" tieteestä:
"Spiritistinen aikakauskirja", "Psyche", "Spiritismin tieteellinen ja
siveellinen aikakauskirja", "Ihmeellisyyden kaiku" ja "Ylösnousemus".
Näiden viiden lisäksi julkaistiin "asiaan enemmän perehtyneille"
tarkoitettua, "Vihkimistä" ("Initiation") sekä varsinaista
kullantekijöiden ammattilehteä "Hyperkemiaa".Olipa siis "taikakirjallisuutta" tarjolla kullanjanoiselle ystävällemme enemmän kuin tarpeeksi, sekä osoittamaan, ettei hän suinkaan ollut tämän kultakuumeen alkuunpanija, kuten eräillä tahoilla lienee luultu. Tätä viimemainittua seikkaa ei ole niinkään ihmetteleminen, sillä haihatteleva mielikuvitus sai Strindbergin väliin luulemaan, että hän oli Antibarbarus-kirjallaan todellakin "edeltäpäin ennustanut sellaisen päävirtauksen tulon, joka pian ilmestyisi ja saavuttaisi yleistä suosiota".
Niin, hänen käsityksensä mukaan kaikki on eräänlaista kilpajuoksua, kullan tavoittelua, ja hänen itsensä on ehdottomasti oltava siinä ensimmäisenä.
"Jos jostakin tuntuu modernismin käryä, niin kaikki ryntäävät heti sinnepäin, sillä kukaan ei tahdo olla vanhanaikainen. Ja silloin minä olisin joka tapauksessa ensimmäinen, joka voi kehua saavutuksestaan".
Hän myönsi kuitenkin saaneensa alkusysäyksen kullantekoonsa Jollivet-Castelot'n kirjoista, "Aineen elämästä ja sielusta", sekä varsinkin teoksesta "Miten tullaan alkemistiksi." Totta kyllä, että tuo samainen "tohtori" on hänestä sekä "lapsellinen että tietämätön", mutta hän etsi ja löysikin yhteyden Jollivet-Castelot'hon, koska tämä "harjoittaa kullantekoa, omistaa laboratorion, on rikas ja on päättänyt tehdä kultaa, vaikka p–u perisi!"
Niin August lopettaa tämän ilmoituksensa.
Että Strindberg ihmeellistä kyllä otti tuon taikatohtorin täysin vakavalta kannalta, käy selville m.m. siitä, että hän itse suosittaa "Infernonsa" lopussa tämän tekelettä "Kuinka tullaan alkemistiksi".
Myöskin tämän kehoituksen, ettei pitänyt työskennellä alhaisen voiton vuoksi, ystävämme August on ottanut aivan kirjaimellisesti, koskapa hän sanoo:
"Teen juhlallisen lupauksen, etten, siinä tapauksessa että onnistun, milloinkaan ota vastaan ansion maallisia kunniamerkkejä".
Strindberg kuului kuitenkin sisimmän luonteensa puolesta todellisiin uranuurtajiin. Jos hänessä olisi ollut enemmän tyyneyttä, perusteellisemmat tiedot kemiassa sekä parempi onni, niin kukapa tietää, minkälaisen "elämän eliksiirin" hän olisi voinutkaan keksiä. Mutta häneltä puuttui, sen pahempi, tyystin todellisen tutkijan kärsivällisyys ja nöyryys tehtävänsä edessä.
Orfilan kemiasta Strindberg oli lukenut, että rautasulfaatti saottaa metallista kultaa erään kultasuolan liuoksesta, jonka vuoksi hän, kuten Jollivet-Castelot, otaksui raudan ja rikin olevan kullan aineosia. Joka oli todistettava – kas näin: "Kaikki luonnossa tavattavat rikin ja raudan yhdistykset sisältävät kultaa suuremmassa tai pienemmässä määrässä".
Tämä siis oli hänellä lähtökohtana.
XXI
MAALARIEN KUNINGAS PETER PAUL RUBENS KULLANTEKIJÄNÄ
Koko huhtikuun ajalta v. 1906 en voi löytää papereistani ainoaakaan muistiinpanoa enempää kuin mainintaakaan Strindbergistä. Hän ei käynyt luonamme, enkä omasta puolestanikaan tahtonut mennä häiritsemään häntä hiljaisessa erakkoelämässään, sillä hän oli nimenomaan halunnut "eristäytyä", jotapaitsi olin jo luopunut kaikesta toivosta voida jarruttaa hänen kultarattaitaan alkemistien alamäessä.
Tottapuhuen kultakuume ei huvittanut minua yhtään enemmän kuin ympyrän muuttaminen neliöksi, kulman jako kolmeen yhtä suureen osaan tai ikiliikkuja. Eikä sille voinut mitään, että ystäväni Augustin kemian "kärpänen", joka nyt vielä pyrki hankkimaan kultausta siipiinsä, pyrki ajan pitkään muistuttamaan aika paljon juuri – ikiliikkujaa.
Olin sentään hankkinut itselleni alkemistilehden "Hyperkemian" numeroita, josta August oli niin usein puhunut, mutta täytyy tunnustaa, että sen sisällöstä osa oli minulle silkkaa hepreaa ja loput kuin mielisairaiden hengentuotteita. Heitin lehden nurkkaan, mutta sattuma on saanut säilymään pari numeroa, joissa myöskin Strindberg mainitaan uus-alkemistien joukossa.
Nämä palaset on allekirjoittanut hänen uusi "ystävänsä", rikas harrastelija-haaveilija F. Jollivet-Castelot.
Tuli sitten 26:s syntymäpäiväni toukokuun 7 päivänä, ja silloin August pistäytyi "kaikessa kiireessä" onnittelemassa. Olin kelpolailla hämmästynyt, mutta kävikin ilmi, että Divina Paillard oli salaa pyytänyt häntä syntymäpäiväkesteihin, "jotta minä saisin puhua ruotsia". Tuo oli liikuttavaa huomaavaisuutta ja epäitsekkyyttä, sillä eihän Divinalla itsellään ollut mitään iloa ruotsinpuhumisestamme, josta hän ei ymmärtänyt halaistua sanaa!
Koetin senvuoksi saada keskustelun käymään ranskaksi siinä uskossa, ettei Strindberg ottaisi puheeksi kullantekoa Divinan ollessa läsnä ja hänen kielellään, koska alkemian täytyi olla tälle vieläkin täydellisempää hepreaa kuin minulle, ja sitäpaitsi syntiä.
Mutta erehdyin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Ja August näki nyt kaikki kullan kimalluksessa. Hän ajatteli vain kultaa, näki vain kultaa – vaikkakaan ei kaikki, mihin hän koski, muuttunutkaan kullaksi.
Niin, hän tiesi kertoa Tiffereaun saaneen kultansa tarkastetuksi Ranskan valtion rahapajassa, ja katso – se oli puhdasta kultaa!
– No onpa tuokin nyt olevinaan helkkarinmoinen ihme! Jos kerran kaikki Meksikon hopeamitalit (joita T. käytti kokeissaan) ovat kultapitoisia, niin pakostahan puhdas kulta jää jäljelle, kun hän ensin on savuavilla hapoilla (salpietarihapolla) erottanut hopean. Mutta sehän on aivan yksinkertainen ja järjellinen menettelytapa erottaa kulta ja hopea toisistaan, eikä sillä ole mitään tekemistä hämäräperäisen kullanteon kanssa.
– Mutta mitäs sitten sanot, jos tuo sinun "hämäräperäinen" kullantekosi jonakin kauniina päivänä onnistuu jonkin ihmeellisen muuttumisprosessin kautta saamaan kultaa halvemmista metalleista, esim. rikkiraudasta?
– Mitäpä muutakaan kuin että onneksi olkoon! En suinkaan panisi vastaan, vaikka olen yhäti epäilijä. Mutta asiasta toiseen, oletko kuullut, miten suuri taiteilija Rubens teki kultaa juuri samaan aikaan kuin alkemia oli korkeimmassa kukoistuksessaan Alankomaissa?
– En ole kuullut. Tiedän kyllä, että esim. Benvenuto Cellini oli sekä kultaseppä että kullantekijä. Mutta että Rubenskin oli alkemisti, siitä en ole koskaan kuullut.
– Ehkäpä saan siis kertoa sinulle seuraavan pienen tosisadun?
Ystävällämme Augustilla, joka oli aina huvitettu historiasta, ei ollut mitään sitä vastaan, kun ensin olin vakuuttanut, ettei kertomus lainkaan ollut oma sepittämäni hänen "mieltään kääntämään", vaan että se oli todistettu historiallisesti oikeaksi.
Divinan puuhaillessa syntymäpäiväkahvimme keitossa kerroin siis:
Peter Paul Rubens istui eräänä päivänä ruhtinaallisessa puistossaan Flanderissa, ruokkien riikinkukkojaan.
Äkkiä Rubens näki hovinarrinsa ja värilastanraaputtajansa juosta pyyhältävän luokseen. Tämä pyysi vapautusta toimestaan. Mestari, joka oli hyvin tyytyväinen huvitusneuvokseensa, kysyi, mistä moinen päätös oli johtunut.
– Tänne on tullut todellinen narri, joka pystyy esittämään narrin osaa, tarvitsematta lainkaan näytellä tai teeskennellä.
– Mikä se sellainen narri on? Rubens kysäisi ihmeissään.
– Onpahan vain kuljeksiva kullantekijä, n.s. alkemisti, joka on työn haussa.
Rubens käski tuoda alkemistin luokseen.
Kullantekijä tarjosi nyt mestarille palveluksiaan, kysyen samalla, mitä Rubens suostuisi maksamaan hänelle, jos hän antaisi opetusta kullanteon taidossa.
– Kullanteon taidon, mestari virkkoi nauraen, olen osannut jo 20-vuotisena nuorukaisena. Nyt olen 53-vuotias, enkä sovi teidän oppilaaksenne.
Mutta alkemisti ei tahtonut uskoa Rubensin osaavan tehdä kultaa. Silloin mestari ehdotti, että lyötäisiin vetoa: Hän, mestari osoittaisi voivansa tehdä kultaa vähintäänkin parinsadan kultadukaatin arvosta. Jos hän onnistuisi ja alkemisti siis menettäisi vedon, tämän pitäisi maksaa Rubensille sama määrä.
Kullantekijä, joka tiesi omasta kokemuksestaan, ettei kukaan osannut tehdä kultaa, arveli, ettei hänellä ollut pelättävissä häviötä, ja suostui vetoon.
Rubens pyysi nyt alkemistin laboratorioonsa, siis maalarintyöpajaansa. Siellä hän otti isohkon kankaan, siveltimiä ja värejä, sekä maalasi salamannopein vedoin alastoman naisen, joka lepää rakastettuaan odotellen... Tietystikin alkemisti katsoi ihmetellen ja innostuneena mestarin puuhia, ja hän lienee ollut myöskin tarpeeksi sivistynyt ymmärtääkseen, mikä harvinainen onni hänelle oli suotu, kun hän sai nähdä jo silloin maailman maineen saavuttaneen Rubensin työssä. Mutta hän ei voinut kuitenkaan käsittää, mitä kaikella tällä oli tekemistä kullanteon kanssa.
– Sen hän kyllä saa nähdä aikanaan, Rubens vastasi. Ei ole vielä ilta käsissä, niin että tässä ehditään kyllä vielä tehdä kultaa.
Sitten Rubens maalasi nopeasti alastoman tytön päälle putoilevan kultarahasateen. Hän selitti tytön esittävän tarun kaunista Danaëta, joka otti vastaan rakastajansa, Jupiter ylijumalan, kultasateen muodossa...
Tässä Strindberg keskeytti kertomukseni, huomauttaen jo ymmärtävänsä, mihin pyrin.
– Mutta enhän pyri mihinkään, kerron vain tositarinan taidehistoriasta, koska sillä on sinulle ainakin uutuuden viehätys.
– Oletko muuten ajatellut, mikä hieno ja kaunis vertaus sisältyy tähän näköjään kaksimieliseen ja hieman rohkeaan tarinaan alastomasta Danaësta ja kultasateesta? Strindberg kysyi.
– En ole, eihän yksi ihminen kaikkea... Mutta Danaë on varmaankin pilvi, ja kultasade salama, joka iskee tuohon neitseelliseen pilveen korkeammalla olevasta, synkemmästä ja peloittavammasta ukkospilven longasta.
– En usko asian olevan ollenkaan niin, August väitti vastaan. Danaë on paljas, neitseellinen maa, jonka auringonsäteet hedelmöittävät kultavihman muodossa.
– Ehkäpä niinkin, mutta tosiasia on ja sellaisena pysyy, että Donaun vanhempi muoto on Tonava, josta Danava ja Danaë. Ja että Tonavan varsinaiset lähteet ovat pilvissä, sen voinee todistaa sadetilaston avulla, vai kuinka? Mutta enkö saa nyt kertoa loppuun Rubensin kullantekoa?
– Kerro pois! Tarina voi olla hyvä, mutta älä luulekaan voivasi estää minua tekemästä kultaa omalla tavallani.
– Enpä tietenkään. Kullakin on oma pieni kultakärpäsensä – vaikka omasta puolestani tekisin mieluummin timantteja, sillä siitä tulisi ainakin hieno liikeyritys.
Rubens tiesi saavansa iltapäivällä vieraakseen muutamia rikkaita, ylhäisiä englantilaisia, jotka tahtoivat ostaa häneltä tauluja.
Danaë-taulun aiheen mestari osasi ulkoa, sillä se oli oikeastaan Tizianin, jonka Rubens oli nuorena Italiaan tekemällään opintomatkalla jäljentänyt niin moneen kertaan, että se oli hänellä aivan kuin veressä. Niihin aikoihinhan ei oltu niin turhantarkkoja taiteilijan omistusoikeuteen nähden, vaan toinen mestari apinoi häikäilemättä toista. Kullantekijä hävisi vetonsa, sillä ennen iltaa Rubens oli myönyt taulunsa englantilaisille vierailleen parista sadasta kultadukaatista, eikä alkemisti voinut kieltää, nähdessään omin silmin kultarahat pöydällä, ettei Rubens ollut "tehnyt kultaa".
Kun syntymäpäiväpöytä oli valmis, asetuimme sen ääreen ja vedimme henkeemme kevään kukkien lemua. Näimme pöydällä yllätyksen, joka oli melkein enemmän Augustin kuin minun kunniakseni. Divina oli hankkinut pullollisen todellista Ruotsin punssia, sekä keittänyt aitoarabialaista, siivilöityä kahvia pienistä, pyöreistä mokkapavuista.
Tämän kahvin tuoksu ja kotimaan punssi saivat August Strindbergin virkoamaan. Jopa aloin ajoittain uskoa, että hän heittäisi koko kultakysymyksen hetkiseksi sikseen.
Mutta mitä hän milloinkin oli, sitä hän oli kokonaan ja niin itsepäisen tarmokkaasti, että moinen olisi ollut paremmankin asian arvoista. Ja nyt oli kullanteosta tullut melkeinpä urheiluharrastus; hänet oli vallannut kilpajuoksuraivo ja kiihko päästä maaliin hyvänä ykkösenä, pienikasvuisten, mustaviiksisten ranskalaisten edellä.
Päästyään hiukan kuin nousuun, hän veti lompakkonsa taskustaan ja virkkoi niin vakavasti, että sitä on mahdotonta jäljitellä:
– Nyt, rakas Asp, tahdon sinulle joka tapauksessa näin syntymäpäivänäsi ojentaa ystävyydentodistuksen...
– Kiitos vain, mutta älähän sentään rupea lahjoittelemaan pois omaisuuttasi, ennenkuin olemme tappaneet kultakarvaisen karhun tai kärpäsen.
August otti esiin paperisuikaleen, joka näytti lähinnä siltä kuin olisi sitä uitettu tupakkaöljyssä; hän selitti sen olevan hänen kultansa näyte, sekä että se oli tehty "märällä tavalla".
– Sepä merkillistä. Minusta se näyttää kuivalta. Mutta missä kulta on?
– Sitä ei voi nähdä noin ilman muuta, lahjoittaja selitti, sillä tämä kulta on mikroskooppista! Sellaista on myöskin osittain sekä Etelä-Afrikan ja Uuden Seelannin että Austraalian kulta. Siellä insinöörit voivat työskennellä koko ikänsä ja käsitellä tonnikaupalla elektrolyyttistä kultamalmia, näkemättä kertaakaan edes nuppineulan pään kokoista jyvästä. Ja kuitenkin ne ovat maailman rikkaimpia kultakaivoksia, joissa ei voi parhaalla tahdollakaan nähdä kultaa paljain silmin. Onko sinulla suurennuslasia?
Mutta kun en saattanut suurennuslasillakaan enkä maailman parhaalla tahdolla keksiä ainoaakaan kultajyvästä Augustin paperisuikaleesta, hän selitti, että tarvittaisiin ammoniakkia. Mutta sellaista tavaraa ei ollut koko talossa. Kysyin silloin, eikö kullankeltainen punssi voisi ajaa samaa asiaa.
– Eikö silloin näe kultaa, jos pitää tuota paperisuikaletta punssipullon takana?
– Älä tee pilkkaa, Suomalaispiru! Tohtori Papus on kiittänyt tutkimuksiani!
– Tohtori Papus! Osaako hän itse sitten tehdä kultaa? Tai osaako kukaan muukaan tehdä sitä?
Divina, joka oli naisen hienolla vaistolla huomannut rajuilman olevan tulossa, vaikk'ei ymmärtänyt halaistua sanaa, lähti hiljaa pois.
– Niin, katsohan, Strindberg alkoi vakuuttavasti puhua, olen tehnyt jo niin monta koetta, että saatan pitää varmana valmistaneeni kultaa noudattamalla märkää menettelytapaa. Lähetin myöskin näytteen eräälle täkäläiselle maaseutukemistille Rouen'iin, samoin toisen kotiin Ruotsiin. Ruotsista en ole vielä saanut vastausta, mutta Rouen'ista sain.
– Mitä hän sanoo?
August näytti minulle postikorttia:
– Tämä väittää, ettei kultani säily eräiden happojen sekoituksessa.
– Mutta ajattelehan, August, jos oletkin saanut tehdyksi vain kissankultaa! Miksi et itse voinut kokeilla noilla hapoilla, sensijaan että asetat itsesi tuntemattoman arvostelulle alttiiksi! Mitä nyt vastaat hänelle? Ja samantapaisen vastauksen saat varmaan Ruotsistakin. Se on pahinta, että epäonnistumisesi tulee siellä kaikkien vastustajiesi tietoon.
– Eikö mitä, lähetin näytteen kaikessa luottamuksessa hyvälle ystävälle, joka vuorostaan antaa erään ystävänsä tutkia sen; tämä viimemainittu on kemisti. Ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme!
– No niin, kunhan asia vain ei pääse itämään ilmi! Sillä se olisi sinulle paha nolaus.
– Siitä minä vähät – ei Ruotsi auta minua kuitenkaan. Mutta valmisteeni kestää sekä suola- että rikkihapossa, eikäpä salpietarihappokaan pysty siihen. Senvuoksi pidin sitä kultana, ja se on kultaa! Juuri kultaa!
– Mutta ominaispainosta ei kai voi erehtyä?
– Kuinka voisin saada ominaispainon selville niin pienestä ainemäärästä kuin mikroskooppisista kultajyväsistä?
– Valmista lisää! Mutta mitä tehnetkin, tee se kaikessa hiljaisuudessa, ja varo "okkultistisia" ystäviäsi, noita n.s. tohtoreita ja kaikkia muita puoskareja ja ilveilijöitä, joita kuuluu arvoisaan "Ranskan Uuden Alkemian Seuraan". Heidän pää-äänenkannattajaansa, "Hyperkemiaa", ei voi sanoa muuksi kuin mielisairaalakirjallisuudeksi!
– Mistä sen tiedät?
– Suo anteeksi, August, tämä kuulostaa ehkä hiukan kovalta korvissasi, jotka ehkä jo ovat tottuneet heidän taikoihinsa, loihtuihinsa ja noidankehtolauluihinsa. Mutta tavallisen ihmisen, jolla ei ole ennakolta valmiita mielipiteitä, ei tarvitse lukea enempää kuin puolisenkymmentä riviä, ennenkuin hän saa enemmän kuin tarpeekseen! Olen hankkinut itselleni pari numeroa, juuri ne, joista mainitsit. Mutta sitten minulla on viime numero, jota tuskin olet vielä nähnytkään?
Niin asia olikin.
– Katsos tässä, tuo Jollivet-Castelot, jota sanot rikkaaksi ystäväksesi, jolla on varaa leikkiä "tiedemiestä", pitää tässä hauskaa köyhän Strindbergin kustannuksella.
August oli nuolena pystyssä.
– Mitä p–ua sinä puhut?
– Hän laskee leikkiä sinun "omituisesta" kullantekotavastasi. Katsos tässä, lue itse, tässä hän sanoo sinun tekevän kultaa "rautasulfaatista, ammoniakista ja – tupakasta".
– Tupakasta??
– Niin, tupakasta juuri! Tässä se on painettuna mustalla valkoiselle: Tupakasta!
Strindberg suuttui kuin tupakka. Hän riuhtaisi lehden kädestäni, kuin olisi luullut minun tekevän törkeää pilaa. Mutta asia ei ollut autettavissa, siinä oli niin mustalla valkoiselle. Hän ei ollut uskoa omia silmiään. No totta s... Rautasulfaatista, ammoniakista ja tupakasta!
– Puhu sitten vielä "ystävistä"! Tuollaiset ystävät ovat pahempia kuin n.s. viholliset. Tässä on painettuna – ehkä käännän sen samassa ruotsiksi, sillä eihän Divinan tarvitse ymmärtää sitä – siihen tapaan, että sinut esitellään lukijalle herrojen T. Tiffereaun, Carey-Lea'n, Brice'n ja Emmens'in kera "uuden alkemian" edustajana. "Heidän menettelytapaansa noudattamalla saadaan upokkaan pohjalle pieniä jälkiä enemmän tai vähemmän puhtaasta kullasta".
– Tuo "puhtaampi kulta" on ensin puheena, ja se on T. Tiffereaun aikaansaannos. Siitä sanotaan näin:
"T. Tiffereau sai kultahelyjä käsittelemällä meksikolaista
hopeaa salpietarihapolla ja asettamalla sen auringon valon
vaikutukselle alttiiksi. Hän sai siten aikaan valitettavasti
kylläkin epätäydellisen käymisilmiön".– Siinä se "puhtaampi kulta hienoina helyinä". Nyt siis tulee "vähemmän puhtaan kullan" vuoro, ja siinä sinä itse, August, olet mukana näyttelemässä.
"A. Strindberg käsitteli rautasulfaattia ammoniakilla
ja tupakalla".– Ja sitten lopputulos:
"Tämän kylläkin merkillisen reagenssin tuloksena
oli kultanöhtää".– Siis kultanöhtää! Itsekin tiedät, ettei ranskan vastaava sana pellicules (latinan pellis-sanasta) voi merkitä muuta kuin nöhtää, hilsettä. Tässä siis pilkataan sinua sekä ylettömästä tupakoitsemisestasi että kipeistä käsistäsi, jotka "hilsehtivät". Eikö tämä ole jo tarpeeksi selvää, ja sen alla on vielä, varmuuden vuoksi, "ystäväsi" Jollivet-Castelot'n nimi.
Strindberg istui pitkän aikaa äänetönnä. Kun arvelin hänen ehtineen hiukan rauhoittua, sanoin:
– Psykologiselta kannalta ymmärtää kyllä, mistä syystä nuo "nykyajan alkemistit" mielellään kuuluttavat julki, että sinä olet antanut heille pikkusormesi.
– Kuinka niin? Mitenkä minä, joka poden jatkuvaa köyhyyttä, voisin olla mikään kultakala heidän verkossaan?
– Ehkäpä he ajattelevat tähän tapaan: Kun tunnettu pohjoismainen kirjailija jättää isänmaansa ja omaisensa, niin, vieläpä, todelliset ystävänsäkin ja ammattinsa, tullen tyhjin käsin Parisiin heidän kullantekoaan kohtaan tuntemansa mielenkiinnon vuoksi, niin hänen uskonsa heidän vastaiseen menestykseensä täytyy olla kerrassaan vuorenluja ja vaikuttaa valtavasti suuriin joukkoihin. Ei ole myöskään erikoisen vaikeaa "syöttää pajunköyttä" joukoille maassa, jossa yleinen sivistys on niin tavattoman paljoa alhaisemmalla tasolla kuin meillä pohjolassa.
– Luulen päinvastoin, että sivistys on täällä korkeammalla kuin meillä, mikäli on kysymyksessä sydämen sivistys.
– Jotakin hienompaa ulkokuorta kylläkin, olkoon menneeksi, mutta tilasto puhuu toista kieltä. Kun sadasta sulhasesta ja sadasta morsiamesta 17 miestä ja 27 naista on kykenemättömiä kirjoittamaan edes omaa nimeäänkään avioliittosopimukseen, voit ehkä aavistaa, millaista tämän kauniin viinimaan sivistys on. Jos on kysymys lukutaidosta yleensä ja kirjallisesta sivistyksestä erikoisesti, prosenttiluvut muuttuvat vieläkin surkeammiksi.
– On sentään ihmeellistä, muuttaaksemme puheenaihetta, kuinka uhkavarmasti väität, ettei analyyttistä kultaa voi tehdä. Kun spektraalianalyysi ei näytä auringossa olevan kultaa, niin tämän täytyy tietenkin olla sellaista ainetta, joka on syntynyt täällä maan päällä geologisten muutosten vaikutuksesta ja muiden metallien sulamisesta sopivan paineen vallitessa. Jos kemia saa kullan erotetuksi aineosiinsa, niin se voidaan tietystikin koota näistä aineosista keinotekoista tietä.
– Tietenkin olisi julkeaa minun mennä väittämään mitään, paitsi mikä on varmaa, että nimittäin auringossa voi olla kultaa, vaikka emme vielä olekaan löytäneet sen viivaa spektrissä, mikä voi tapahtua tänään tai huomenna.
– Tai ei koskaan! Ei, Asp, usko minua, ainoastaan ne löytävät, jotka etsivät!
– Se on selvää, mutta anna ammattimiesten hoitaa se asia puhtaasti tieteellisellä tavalla – heillä on siihen tarvittavat kojeet ja laitteet. Emme me siihen pysty tyhjin käsin, keskiaikaisten kullantekijöiden reseptien ja kaiken maailman taikatemppujen avulla! Sanoin, että auringossa voi olla kultaa, ja ehkäpä homo sapiens saattaa piankin todeta kultaa olevan siellä yksinkertaisena aineena. Olen nimittäin kuullut kerrottavan, että kun kulta sulatetaan, se loistaa vihertävänä kuin vaalea smaragdi.
– Niin, se on kyllä totta.
– No niin, August, mitä sanot nyt, jos otaksumme auringon koronan spektrissä olevan kuuluisan vihreän viivan, jota tähtifysiikan ei ole vielä tähän päivään mennessä onnistunut todeta minkään maan päällä tunnetun kaasun viivaksi ja jota senvuoksi on umpimähkään nimitetty "koroniumiksi", olevan yksinkertaisesti vain vihertävälle hohtavan, juoksevan kullan vihreän viivan?
– Hm, Strindberg tuumi, jos asia olisi niin, niin arvoitus olisi ratkaistu – mutta miksi ei tähtifysiikan ammattitutkijoiden olisi onnistunut todistaa samoiksi koronan vihreää viivaa ja vihreän kullan kaasua, sillä heidänhän täytyy tuntea ne kummatkin?
– Ajattelehan, jos siinä juuri olisi puuttuva pilkku i:n päähän, josta puhut niin usein. Mutta alkemiasta ei kylläkään voi odottaa selvitystä tähän asiaan.
– Et kai sentään aio kieltää, että koko kemia on vanhemman, sinun niin syvästi halveksimasi alkemian lapsi ja jälkeläinen. Voi koittaa piankin sellainen aika, jolloin nykyinen kemia saa hävetä vanhojen viisauden rinnalla. Kuka tietää, mitä kaikkea saattoi olla vanhassa Aleksandrian kirjastossa, jossa sadattuhannet papyruskääröt joutuivat liekkien saaliiksi? Eihän ole lainkaan mahdotonta, että jo muinaiset egyptiläiset saattoivat tehdä kultaa analyyttistä tietä. Sillä mistä he muutenkaan olisivat voineet saada niin tavattomia määriä kultaa kuin heillä todella oli, kun maapallon varsinaiset kultamaat, kuten Peru, Meksiko, Kalifornia ja Austraalia, olivat heille tuntemattomia?
– Unohdat, August, että Egypti oli maailmanvallan aikaan – sanokaamme vaikka kahdeksannen- ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun aikana, juuri ennen ja jälkeen Ramses Suuren, koko silloin tunnetun maailman keskipiste, sekä että sinne kerääntyi kultaa kaikista maan ääristä, sekä että Afrikkakin oli kultamaa. Mutta vaikka egyptiläisillä olisi ollut, kuten otaksut, hallussaan kullan salaisuus, se olisi varmaankin joutunut unohduksiin Egyptin rappeutumisen aikana kauan ennen Kristuksen syntymää, jonka vuoksi lienee turhaa vaivaa penkoa sitä tietoa keskiajan pergamenteista.
– Enhän minä niin teekään.
– Ei, ei, et sinä kylläkään, mutta nuo herrat, joiden kanssa olet nyt joutunut yhteistoimintaan. Katsos tässä, juuri sen kirjoituksen alla, jossa Jollivet-Castelot mainitsee sinunkin "merkillisistä" puuhistasi, hän uhkailee pienessä jälkikirjoituksessa antavansa herrojen E.D. Hooghen ja J. Delassuksen kääntää ne kohdat Paracelsuksen "Omnia operasta", jotka koskettelevat alkemiaa.
– Mitä sinulla on sitä vastaan? Sehän on erittäin mielenkiintoista – kaikille, jotka eivät osaa lukea latinaa.
– Tietysti, mutta tuskinpa vain nuo muotihuijarit saanevat kullanteon arvoitusta ratkeamaan edes Paracelsuksen reseptinkään avulla.
Strindberg oli vaiti hyvän tuokion, maistellen hiukan kahvikupista.
– Maljasi, August, maistetaanpas nyt tätä Carlshamnin juoksevaa kultaa – ja sitten rauhanpiippu!
Mutta vanhempi ystävä istui yhä liikkumattomana ja mietiskellen, ikäänkuin käyden taistelua omaa itseään vastaan. On aivan varmaa, että hän sisimmässään myönsi minun olevan oikeassa, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä julkisesti niinkin paljoa nuoremmalle toverille. Vaikka hän ei ehkä vielä epäillytkään omaa itseään kullantekijänä, niin ainakin hän oli saanut silmänsä auki näkemään, minkä arvoista Jollivet-Castelot'n ystävyys oikein oli. Lopuksi hän sanoi, pää kumarassa:
– No niin, sinä olet nuori ja äkkijyrkkä, kuten minäkin olin sinun iälläsi. Silloin minäkin pidin miehiä, joiden ikä lähenteli viittäkymmentä, vanhoina ukkoina, jotka olisi ollut kuristettava kuoliaaksi. Mutta nyt olen itse vanha, köyhä, sairas ja väsynyt ennenaikojaan – ja minun on pakko ruveta ajattelemaan huoletonta vanhuutta!
XXII
KÖYHYYS KOPUTTAA JÄLLEEN OVELLE
Strindberg oli joitakin aikoja sitten taaskin lähtenyt äidillisen madame Charlotten asuntolasta ja muuttanut johonkin hämäräperäiseen ylioppilasmajataloon, jossa oli katolinen johto ja jolla oli nimenä "Hotel Orfila". Sielläkin hän kyllä sai ruokaa velaksi, mutta hullummin oli tupakkarahojen laita, jotka, kuten tunnettua, ovat kovan tupakkamiehen "ollako vai olla olematta".
Mutta Hotel Orfilassa ei tarjottu tupakkaa, ainoastaan ruokaa. Ja mikä melkein yhtä surullista, ei ollut varoja enää jatkaa kullantekoyrityksiä.
Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen. Sillä, kuten saksalaiset sanovat: "Todellisia ystäviä hädässä menee sata yhteen luotiin", minkä mahdollisesti voisi tulkita sananlaskuilla: "Jos on olutta, kyllä on ystäviä", tai: "Putelista kun puuttuu, niin ystävät suuttuu".
Ainoa, joka enää huoli koputtaa maailmasta vieraantuneen ja eristäytyneen erakon ovelle, oli köyhyys. Tästä antaa käsityksen järkyttävä, synkkä valitus uskottomista, hajaantuneista ranskalaisista veljistä kullanteon jalossa taidossa:
"Yksin, aivan yksin, syön päivälliseni tarjottimelta omassa huoneessani; ja syön niin vähän, että kiltti tarjoilijapoika on aivan epätoivoissaan".
Tämä yksinäisyys oli kuitenkin vapaaehtoista itsensä kiusaamista, sillä joskin luihut okkultistiystävät hylkäsivät hänet hädän hetkellä, niin hän tiesi hyvin, missä todelliset ystävät edelleenkin asuivat.
Sururunon toinenkin osa käy samoin Adagio molto -tahdissa, hitaasti ja raskaasti, toivottoman alakuloisessa äänilajissa:
"En ole kuullut omaa ääntäni kokonaiseen viikkoon, ja harjoituksen puutteessa puhetaitoni alkaa kadota. Minulla ei ole pennin pyörähtävää taskussa; ei ole tupakkaa, ei postimerkkejä"...
Tämä hirvittävä tila lienee kuitenkin ollut senkautta onneksi, että se oli enemmän kuin mikään muu omiaan herättämään Strindbergin todelliseen, elävään elämään, sekä haihduttamaan mielettömät unelmat siitä, että hän voisi lähestyä onnetarta "märkää tietä", s.o. sinkkiliuoksen, rautavihtrillin yms. avulla.
"Silloin kerään kaiken tahdonvoimani viimeiseen ponnistukseen. Tahdon tehdä kultaa kuivaa tietä, tulen avulla".
Ei kylläkään Jollivet-Castelot'n "keskimmäisen astraalitason taivaallisen tulen", vaan aistimin tajuttavan kivihiilitulen avulla, joka tupruttaa savua sisään ja levittää kauheaa katkua! Mutta kivihiilikin maksoi rahaa, sillä Hotel Orfilassa tarjottiin talon puolesta ainoastaan yksi mitättömän pieni takkatuli päivässä. Mutta mistä rahat?
"Voi yksinäisiä! Voi orpoa varpusraukkaa katolla!"
"Koskaan ei olemassaoloni kurjuus ole ollut suurempi, ja minä vuodatan kyyneliä kuin hylätty lapsi, joka pelkää pimeässä".
Mutta kuten sananlasku sanoo: aamu on iltaa viisaampi. Nukuttuaan yön hän päätti hankkia rahaa kaikkea muuta kuin harvinaisella tavalla. Mikroskooppi, kello ja viimeiset arvoesineet, jotka oli skandinaavien keräyksen kautta voitu lunastaa pois, lähetettiin nyt takaisin "Laupeudenvuorelle", kuten panttilaitosta nimitetään Parisin jokapäiväisessä kielessä. Ja niistä saadut viimeiset killingit asetetaan nyt yhden kortin varaan pelissä, jossa on panoksena onni, kunnia ja kaivattu kulta.
Nyt ostettiin uusia ja vahvempia upokkaita ja pihtejä, palje sekä pieni peltikamina.
Miksi ei August tullut meille, vaikka hyvin tiesi minulla olevan useimmat noista kojeista, kun usein itse valoin tinasta ja antimoonin sekoituksesta pikku kuvia ja koruesineitä. Meillä oli oikea pikku valimo ateljeen nurkassa.
Kuinka mielelläni olisinkaan ollut hänelle apuna sellaisissa kokeissa, jotka olisivat olleet omansa tekemään kerrankin lopun tuosta vuosikausia kestäneestä haparoimisesta. Mutta Augustin kohtalo oli säätänyt toisin, ja hän pysytteli edelleenkin koko lailla näkymättömänä. Aavistin kuitenkin, että tupakannälkä ajaisi hänet sentään ennemmin tai myöhemmin Dutot-kadun varrella asuvien ystävien eli "ystäväni kuvanveistäjän" luo, kuten Strindberg nimittää minua "Infernossa".
Hän lähetti vain silloin tällöin postikortin. Eivätkä nekään olleet erikoisen mielenkiintoisia, vain tyhjiä tervehdyksiä, kuin välinpitämätön käden viittaus – hänellä ei ollut juuri mitään sanomista. Sillä kullanteko oli hänelle edelleen kaikki kaikessa. Minusta alkoi tuntua jo siltä, kuin olisi meidän välillemme syntynyt jonkinlaista viileyttä sen kerran perästä, jolloin olin laulanut kaiken julki ja paljastanut hänelle, minkäarvoinen Jollivet-Castelot'n ystävyys todellisuudessa oli. Olinkin monessa suhteessa Strindbergille "peloittava lapsi", mitä alkemistisiin keisarin uusiin vaatteisiin tuli, jonka vuoksi hän onkin hellävaroen jättänyt "Infernossa" koskettelematta hieman jännittyneitä kultasiteitämme, jotka pariin kertaan uhkasivat katketa.
Divinan synnynnäinen, naiselle ominainen hienotunteisuus teki hänet minua paljoa taitavammaksi näkemään "luomakunnan herrojen" läpi; hän huomautti minulle useinkin siitä, että vain suotta ärsytin Strindbergiä "arvosteluillani", sekä että tämä pikemminkin tarvitsi rohkaisua vaikeassa pulassaan. Kun Augustia kohtaan tuntemani ystävyys oli jo näihin aikoihin muuttumaisillaan syväksi sääliksi, minulla itsellänikin oli paha omatunto. Sillä mitä minuun oikeastaan kuului, minkälaista kultaa vanhemman ystäväni teki mieli valmistaa!
Kerran hän sitten sentään ilmestyi ateljeehemme, tietysti taaskin "vain ohimennen ja kaikessa kiireessä", ainoastaan ilmoittaakseen muuttaneensa Hotel Orfilaan. Mutta olinpa huomaavinani, että käynnin todellisena syynä oli toivo saada vetäistä pikku sauhut. Tietystikään hän ei puhunut siitä halaistua sanaa, mutta siitä suurenmoisen vakavasta ja hartaasta tavasta päättäen, jolla hän veteli savujaan, huomasi selvästi, ettei hän ollut saanut tupakkaa moneen päivään. Ja jokainen tupakkamies tietää, mitä se merkitsee! Se ilmaisi minulle selvää selvemmin, mitä sanat eivät ilmaisseet: että puute oli jälleen koputtanut ovelle, riistäen häneltä tupakankin.
Mutta oli aivan mahdotonta – ainakaan minun – mennä suorastaan tarjoamaan hänelle rahaa. Kaikessa, missä oli kysymys rahasta, Strindberg oli äärimmäisen ujo, arka ja hienotunteinen, jopa herkkä loukkautumaankin, kuten silloin, kun hän tuli "maksamaan ruoastaan". Noina katkerimman hädän ja puutteen päivinä August Strindberg ei kertaakaan vihjannut minulle puolella sanallakaan olevansa n.s. "vippilainan" tarpeessa, mikä muuten on niin kovin tavallista pohjoismaisten boheemipiirien keskuudessa ulkomailla.
Siinä kohden Strindberg erosi edukseen useimmista pohjoismaalaisista. Eläminen yli varojen oli hänelle kauhistus, ja hän oli oikea mestari voittamaan kuin tosi spartalainen halunsa ja pyyteensä. Niin, hän voitti taistelussaan maailman viekoituksia vastaan, olivatpa ne mitä lajia tahansa. Koko sinä aikana, jona seurustelimme, en nähnyt häntä kertaakaan vähimmässäkään määrässä päihtyneenä, korkeintaan jonkin kerran hieman kuin piristyneenä, jolloin hän saattoi helposti käydä hiukan tunteelliseksikin.
Kun hän siten pystyi pitämään kurissa kaikki intohimot, jotka hänessä ilmenivät ainoastaan puolitieteellisinä haaveina, hän olisi kylläkin voinut, vieläpä Parisissakin ja kaikkien ranskalaisten käsitysten mukaan joka tapauksessa tavallista paljon korkeamman yleissivistyksensä avulla – kirjailijanerosta ollenkaan puhumattakaan – raivata itselleen paikan auringossa. Hänelle olisi ollut perin helppoa niittää kunniaa, onnea ja juuri kultaa aivan toisella ja paljoa yksinkertaisemmalla tavalla, jollei hän olisi ollut niin rikkiraastettu ja lopen uupunut, että hän sanoi useinkin aivan suoraan:
– Tiedätkös, minä annan koko taiteelle...!
Strindberg oli joskus maininnut saaneensa väliin nimettömiä rahalähetyksiä "okkultistiystäviltään". Niiden vastaanottaminen ei näyttänyt tuntuvan hänestä lainkaan nöyryyttävältä, koska hän kerran oli kokonaan heittäytynyt okkultistisen liikkeen vietäväksi, jossa oli oikeastaan aatetoverien asiakin auttaa toisiaan voimiensa mukaan. Nuo avustukset eivät kuitenkaan olleet lähtöisin kullanhimoisten ranskalaisten alkemistien taholta, vaan niiden jäljet viittaavat Suomeen, jossa eräällä naishenkilöllä lienee vieläkin hallussaan "Infernon" käsikirjoitus; sen Strindberg sittemmin omisti kiitollisuutensa osoitukseksi hänelle sekä hänen miehelleen, mutta nämä henkilöt eivät halunne tulla mainituiksi!
Strindbergin vetäessä oikein sydämensä halusta keuhkoihinsa unkarilaisten savukkeiden savua ja tyhjentäessä muutamia kupillisia kahvia, pistin salaa muutamia nippuja Ranskan valtion monopoolitupakkaa hänen ulsterinsa taskuihin. Olin niihin aikoihin jo tarpeeksi tupakkamies tietääkseni, että tupakannälkä on kauheinta kaikista puutteista ja kieltäymyksistä, sekä että kun saa sen tyydytetyksi, kaikki muu näyttäytyy vähemmän synkässä valossa.
Strindbergin mentyä ja jätettyä minulle uuden osoitteensa, pidimme perheneuvottelun siitä, kuinka saisimme lähetetyksi hänelle muutamia satalappusia loukkaamatta häntä – sekä hänen voimatta arvata, mistä ne ovat lähtöisin. Olin nimittäin juuri silloin saanut Lyon'issa pidetyssä taidenäyttelyssä myydyksi pari pienehköä lumimaisemaa, joilla on aina hyvä menekki Etelä-Euroopassa, ja kun isäni sitäpaitsi lähetti minulle säännöllisesti kuukausiavustuksensa, pidimme itseämme suorastaan "rikkaina" kovin koetellun ystävämme rinnalla. Kun sitäpaitsi olin kokonaan vetäytynyt erilleni Parisin pohjoismaalaisten siirtolasta, emme joutuneet ottamaan osaa skandinaavien keräykseen. Siksi arvelimme nyt olevan meidän vuoromme puuttua asiaan, ja se tapahtuikin "kreivin aikaan".
Ei kuitenkaan käynyt päinsä lähettää hänelle ilman muuta tavallista vakuutettua kirjettä, sillä August tunsi käsialamme, ja maksuosoitus jonkin pankin välityksellä oli verraten monimutkainen koneisto moisen pikkuasian vuoksi. Sensijaan keksin pienen juonen ja viekkauden, joka mielestäni oli sekä miellyttävä että – luvalla sanoen – "sukkela".
Ehdotin siis, että toimittaisimme avustuksen Strindbergille vanhan augustinolaisabbedissan välityksellä, joka oli hoivaillut häntä Saint-Louis'n lepokodissa. Tämähän voisi vaikka kirjoittaa hänelle, että lepokodissa oli vapaapaikkoja, jotka ikivanhan nunnakunnan sääntöjen mukaan arvottaisiin joka vuosi hoidokkien kesken. Ja kun arpa oli tällä kertaa suosinut Strindbergiä, hän lähettäisi takaisin tämän jo suorittaman maksun. Ja siihen tapaan.
Vanha herttainen nunna, joka muisti vallan hyvin Strindbergin eräänä kaikkein kärsivällisimmistä hoidokeistaan, suostui auliisti tähän pieneen hyväntekeväisyyspetokseen. Ja hän lähetti kuin lähettikin summan August Strindbergille, liittäen mukaan tervehdyksen Saint-Louis'sta.
XXIII
MINÄ OLEN IKUINEN, JOKA TEEN VALEHTELIJOIDEN MERKIT TYHJIKSI...
Jonkin ajan kuluttua päätin vastata Strindbergin käyntiin ja pistäytyä katsomassa häntä "ylioppilasasunnossaan" Orfilassa, nähdäkseni, oliko tupakan sekä Saint-Louis'sta tulleen kirjeen onnistunut edes jossakin määrin tuoda hänelle lievitystä. Olin myöskin hieman utelias näkemään, kuinka hän oli järjestänyt elämänsä uudessa ja – kuten hän toivoi – rauhallisemmassa ympäristössä, sekä – mikä oli kaikkein tärkeintä, oliko kultakuume jo saavuttanut murroskohtansa.
Tosinhan August oli sanonut vain ranskalaisten lailla "näkemiin", lisäämättä ruotsiksi "älä unohda", mutta kun hän oli tullut jalansyten ilmoittamaan uutta osoitettaan, niin sitä saattoi pitää kutsuna.
Eräänä iltapäivänä läksin siinä kello viiden maissa matkaan, sillä tarkoituksenani oli saada hänet mukaan pienelle kahdenkeskiselle päivälliselle Seinen oikealle rannalle, suurten bulevardien taakse, jossa olin keksinyt pienen, mutta musikaalisesti korkealla tasolla olevan hollantilaisen naisorkesterin.
Arvelin uupuneen jöröttäjän nyt jos koskaan olevan, heikonpuoleisesta korvastaan huolimattakin, yhtä suuressa määrin sävelten lohdun tarpeessa kuin konsanaan kuningas Saul.
Tultuani Hotel Orfilaan totesin oitis, että koko rakennusrähjä jo ulkoapäin näytti mahdollisimman synkältä ja epämiellyttävältä. Ja pidän varmana, että ainoastaan se seikka, että tuolla "hotellilla" oli lisänimenä "Orfila", Augustin kemiallisen suojeluspyhän nimi, oli saanut hänet asettumaan mokomaan mauttomaan talorotteloon. Rakennus oli vanha ja huonosti hoidettu, ikkunat olivat liian pienet ja liian harvassa, eikä kokonaisuus näyttänyt ollenkaan sellaiselta, jota Parisissa nykyisin sanotaan "hotelliksi".
Minkään valtakunnan ovenvartijaa ei – tietenkään – ollut, ainoastaan ärtyisen näköinen portinvartija, joka vastaukseksi kysymykseeni, oliko monsieur Sträin'beer tavattavissa, vain mitteli minua puolittain uteliain, puolittain epäluuloisin katsein. Arvasin oitis, ettei veli August ollut tahtonut tai voinut "voidella" tätä vanhaa, ruostunutta portinavainta. Hieman epäsiisti tarjoilijapoika, paitahihasillaan ja tavanomainen sininen esiliina edessään, tiesi sentään kertoa, että M. Sträin'beer oli varmaankin kotosalla, sillä hän poistui enää hyvin harvoin huoneestaan.
Lähetin pojan ilmoittamaan käynnistäni, kuitenkaan mainitsematta nimeäni. Strindberg lienee kieltänyt sanomasta, että hän oli kotona, sillä poika palasi takaisin hieman epävarman näköisenä, selittäen, "ettei herra ole siellä". Huomasin oitis hänen valehtelevan, jonka vuoksi asetin hänet ristikuulustelun alaiseksi, jolloin hän lopultakin tunnusti, että "herra ei tahtonut avata oveaan, koska hän oli parhaillaan lämmityspuuhissa". Kuulin pojan puheesta, että hän oli savoijilainen – ja niiden kanssa täytyy aina laskea leikkiä ainakin yhtä paljon kuin Albert Engström skoonelaisten "bavooniensa" kustannuksella. Sanoinkin siksi:
– Sehän sopi kuin papin eväs, sillä minä olen fumisti.
Sitä sanaa on mahdotonta tarkkaan suomentaa. Lähinnä se olisi kai käännettävä sanalla "savumestari", mutta fumisti on samalla myöskin nokikolari, levyseppä ja kamininasettaja; sitäpaitsi se merkitsee Parisin jokapäiväisessä puhekielessä velikultaa, koiranleukaa.
Senvuoksi oli selvää, että savoijilainen tarttui viimeisimpään merkitykseen, veti suunsa korviin ja sanoi:
– Hy-yvä! Ehkäpä herra sitten on hyvinkin mieluinen vieras!
Augustin kuvauksen mukaan "Hotel" Orfila oli kuin vanha luostari. Mutta kun astuin mataliin, pimeisiin käytäviin, etsien ilmoitettua oven numeroa, koko talo muistutti mielestäni pikemminkin vankilaa – jonkinlaista elävältä haudattujen kuritushuonetta.
Kun lopultakin löysin, kauan harhailtuani, hänen ilmoittamansa numeron, koputin varovasti ovelle.
Ei vastausta. Mutta kuitenkin olin kuulevinani huoneesta karhun mörinää.
Kopsahdutin vielä kerran ja kovemmin, huutaen samalla:
– Terve, August! Avaa pois! Minä se vain olen!
– Kuka minä? kuului nyt kärtyinen ääni selvästi vastaavan.
– Etkö tunne äänestä? Minä, Suomalaispiru!
Äänettömyys.
Lopuksi ovi avautui varovasti rakoselleen, ja raosta näin Strindbergin nokisen naamataulun ja pystyssä harrittavan tukan...
– Oletko yksin?
– Tottakai!
Pääsin siis lopulta sisään.
– Mutta voi taivaan talikynttilät! Miten voit elää tällaisessa kuumuudessa?
– Enhän minä eläkään. Olen jo kauan sitten lakannut elämästä, olen ylimalkaan vain olemassa – tai toisin sanoen, suoritan rangaistustani tässä saasta-helvetissä.
– Mitä? Mikä se semmoinen helvetti on olevinaan?
– Lue Swedenborgia!
– Kuulehan, sitä en viitsi tehdä. En ole jaksanut edes Danteakaan loppuun saakka, sillä Dorén hänen Infernoonsa piirtämissä kuvissa on minulle enemmän kuin tarpeeksi. Mutta kun nyt kerran on puhe helvetistä, niin miten h–tissä voit hengittää tässä höyrykaapissa?
Tupakansavua sekä erinäisiä kirpeänhajuisia, tukahduttavia vesihöyryjä oli ilma tosiaankin sakeanaan, niin että oli melkein mahdotonta vetää henkeään, ja hädin tuskin saattoi matalassa huoneessa erottaa muita yksityiskohtia kuin että lattia oli punertavista terrakottaneliöistä, joista useat olivat haljenneet.
Sellaisia kivilattioita tapaa varsin usein vanhimmissa parisilaistaloissa. Sitäpaitsi huoneessa oli puolihämärä, kun kaihtimet olivat alhaalla, ja sinisenharmaisiin tupakansavupilviin loi tulikuumassa kaminissa hehkuva kivihiilituli hornamaista hohdettaan.
Kaminan vieressä oli säkillinen kivihiiliä sekä vesisanko, johon oli pistetty pari rautatankoa jäähtymään. Hiilloksella oli harmahtavan musta grafiittiupokas, joka sekin oli hehkuvan kuuma.
Mitä nyt parast'aikaa keitettiin tai paistettiin, sitä ei ollut kylläkään vaikeaa arvata. Sillä pesukaapin päällä oli yhtenä sekamelskana tinatankoja, pieniä lyijypalasia, rikkiä, boraksia, pieni pyöreä kuppi, jossa oli elohopeaa, sekä mitä kaikkea muuta lie ollutkaan.
Kirjoituspöytä oli paperiröykkiönä, ja sen yhdellä nurkalla oli pinossa päällekkäin ulkolaisia ja ranskalaisia sanomalehtiä ja kirjoja maalauksellisessa, suorastaan "taiteellisessa" epäjärjestyksessä. – En ole ollut milloinkaan n.s. järjestyksen ihminen, mutta moisen sekasorron nähdessäni tunsin melkein muuttuvani puhdasveriseksi järjestyksen ja täsmällisyyden puolesta kiivailevaksi poroporvariksi.
En ollut vielä koskaan nähnyt Augustin huonetta tuollaisena. Niin kauan kuin hän saattoi työskennellä vieraissa laboratorioissa, kuten Sorbonne'issa tai Saint-Louis'n pillerinpyörittäjän luona, hänen asuntonsa oli ollut siisti ja hyvässä järjestyksessä, mutta nyt, kun hän oli ruvennut tekemään kultaa kuivaa tietä, tulen avulla, omassa huoneessaan, hän ei varmaankaan enää katsonut maksavan vaivaa siistiä työpajaansa.
– Kuinka voit nukkua täällä?
– Sammutettuani tulen, avaan ikkunat.
Mutta merkillisintä tässä noidanluolassa oli noita itse.
Strindbergillä ei ollut yllään muuta kuin rikkinäiset, juovikkaat pyjamashousut, ja nahkainen esiliinariepu, joka kirjavan väriloistonsa puolesta muistutti 32:sen asteen vapaamuurarin esiliinaa. Oikeastaan hän oli siten komea katsella, kuin vanha lämmittäjien esimies valtamerihöyryn uumenissa. Hän oli punertavan ruskea, nokinen ja hikinen kuin roomalaisessa kylvyssä. Pyysin saada heittää nutun pois, ja sitten vielä liivit j.n.e., sillä kuumuus oli niin kauhea, että se varmaankin oli koko joukon yli 30 Celsiuksen.
– Entä miten muuten voit?
– Mitenkäpä minä; elän kuin märkä palaa, August vastasi juoheaan tuijottaen koko ajan hehkuvaan upokkaaseen, joka lepäsi hiilloksella, kihisten, sähisten ja höyryten. Kyllähän muuten menisi mukiin, mutta tahtoo aina vain pakottaa päätäni.
– Ihmekös tuo; vähemmästäkin jo voisi tulla sairaaksi! Jos vain jatkat samaan tapaan...
– Tämä on myöskin viimeinen yritykseni. Kaikki menee päin hornaa. Tässä tuonnoin minulle sattui ensi kerran, että aloin todellakin epäillä näiden tieteellisten kokeitteni arvoa. Jo jonkin aikaa kaikki on epäonnistunut, mitä olen yrittänytkin. Kahteen kertaan olen sulattanut tämän saman ainejoukon; edellisellä kerralla siinä oli boraksia vähän enemmän, jälkimmäisellä vähän vähemmän, mutta en vain saa syntymään minkään valtakunnan metallista pohjasakkaa. Ja jollei tälläkään kertaa sellaista metallista sakkaa näy, niin se on kolmas ja viimeinen kerta. Ja silloin...
Olin vähällä hypätä pystyyn ja onnitella Strindbergiä siitä, että hän oli vihdoinkin tullut moiseen loistavaan tulokseen. Mutta en uskaltanut, sillä vastustushenki voi pienimmästäkin varomattomuudesta saada uutta yllykettä ja virota jälleen henkiin. Vaikenin siis kuin ahven.
August jatkoi puhettaan:
– En rupea enää kiusaamaan itseäni. Ajattelehan, jos tämä olisi lopultakin ollut pikemmin hulluutta kuin tiedettä! Niin, ymmärrä minua oikein, tarkoitan hulluutta sikäli, että olin toivonut sattuman auttavan minua samalla tavoin kuin ruudin keksijää.
– Niinpä kyllä, mutta lienee sentään selvää, että tämän laatuisiin kokeisiin tarvitaan sähköuuneja, jotka kehittävät kahden-kolmentuhannen asteen kuumuuden. Mitä sinä tuollaisella pienellä keittiökaminalla muuta kuin että kuivaat viimeisenkin ytimen luistasi. Heitä hiiteen koko roska! Pese noki ja hiki ruumiistasi, pue yllesi ja tule mukaan päivälliselle! Saanko ottaa ikkunan auki? Täällä aivan tukehtuu.
– Kukas käski sinun tulla!
– No, no, aioin vain tulla vastavierailulle; pidetään sentään vähän kiinni muodollisuuksistakin. Ja sitten tahdoin tulla katsomaan, oletko vielä elossa.
– Niin, suo anteeksi! Olihan hyvin ystävällistä, että tulit, mutta anna ikkunoiden olla rauhassa. Siellä on kanatarha ulkopuolella.
– Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä kukkoa vastaan, joka on tuolla kaukana, kirkon ristissä?
– Ei! Ei! Tarkoitan oikeita kanoja.
– Mitä ihmettä? Todellistako kanatarhaa?
– Eikö hittoa, vaan tuolla vastapäätä olevaa nunnaluostaria, jonka nuoret, ylhäiset noviisit istuvat vahtimassa ukkoa...
– Ehkäpä he aavistavat sinun paistavan täällä Idunin kultaisia omenia, jotka lahjoittavat uuden nuoruuden ja kukoistuksen tohtori Faustille. Tule nyt syömään päivällistä kanssani joen toiselle rannalle. Mennään "Grande Taverne'iin" suurten bulevardien tuolle puolen. Siellä esiintyy hollantilainen naisorkesteri, joka siveissä kansanpuvuissa soittelee ihanasti m.m. Schumannia ja Schubertia.
– Hyi h–o! Olen saanut enemmän kuin tarpeekseni Schumannin "Aufschwungista".
– Saattaa olla, mutta sinun pitäisi kuulla, kuinka he soittavat Schubertin Ave Marian – niin hienosti ja tunteellisesti, että voi tulla sekä katolilaiseksi että sekapäiseksi.
– Sekapäinen alan olla jo tarpeeksi muutenkin, August murahti, ja katolilaiseksi voi tulla vähemmälläkin. Ajattelehan, kun ne Saint-Louis'n katolilaiset lähettivät takaisin saman summan, jonka olin maksanut heille suloisesta vetelehtimisestäni heidän luonaan. Sano sitten, eivätkö juuri katolilaiset ole todellisia kristittyjä!
– Varmasti. Mutta etkö ole nälissäsi? Näytät huonolta...
– Ei kiitos, hyvä Asp! Nuo hollantilaiset naikkosesi eivät houkuttele minua.
– Vaan entä päivällinen?
– Ei sekään. Etkö voi syödä kanssani täällä, kun minulla kerran on varaa tarjota vuorostani?
– Tässä huoneessako?
– Niin, miksikä ei, he tuovat ruuan tarjottimella; on vain tilattava kaksinkertaiset annokset ja toiset veitset ja lautaset.
– Olkoon menneeksi, mutta kyllä meidän on tuuletettava tämä kuumuus ikkunasta ulos.
– Heti paikalla.
August huokasi raskaan huokauksen, antaen katseensa viipyä hetken aikaa noidankeittiössänsä ja kaminassa.
– Katsotaanpa ensin, onko upokkaan pohjalla kultaa!
Hän tarttui isohkoihin pihteihin, nosti niillä upokkaan hiillokselta sekä kaatoi sen sisällön vesisankoon, niin että kuului vain sähähdys, ja pahanhajuinen vesihöyry täytti huoneen.
– Jaha! Sinä valat uudenvuoden tinoja heinäkuussa!
Sangon kiehuvan kuuma vesi kaadettiin nyt likasankoon, ja nytkös alettiin kaivella kultajyväsiä pohjasakasta. Strindberg etsi ja tutkisteli, katselipa suurennuslasillakin, mutta ei löytänyt mitään keltaista metallia.
– Löydätkö Idunin omenia?
– En. En edes Hesperidien omenansiemeniäkään. – Turhuutta – – – turhuutta kaikki!
– Kaikki paitsi päivällinen, sanoin kiireesti väliin, sillä nyt ei saanut päästää häntä lannistumaan.
August paiskasi päättäväisen näköisenä upokkaan nurkkaan, niin että se meni pieniksi palasiksi. Hän potkaisi menemään pihdit, jotka olivat jääneet keskelle lattiaa. Samassa hän mutisi epäselviä sanoja, jotka melkein kuulostivat loitsulta – ehkäpä hän kiroili.
– Turhuuksien turhuus!
– Tiedätkö, August, ketä nyt muistutat?
– Jobia tietenkin.
– Ei toki, eihän Job tietääkseni "jobbaillut" millään tämäntapaisella.
– Vai niin? Et siis tiedä, että minä olen Job, mies, jonka Herra jätti paholaisen valtaan, ja joka on ollut koko keskiajan Faust-tarun esikuvana. Jobin kohtalo on minun kohtaloni. Hänen laillaan minäkin olen menettänyt kaiken, mitä minulla oli: kaksi vaimoa ja neljä lasta, kaiken omaisuuteni, kaikki ystäväni, kaikki toimeentulomahdollisuudet, terveyteni ja voimani. Ajettuna maasta maahan, ilman kotia, ilman kontua, voin todellakin sanoa, että kohtaloni on kovempi kuin Jobin. Kaikki, mistä Job valittaa, on kohdannut minua seitsemän kertaa ankarampana.
Strindberg otti esiin ruotsalaisen raamattunsa, sanoen:
– Jos luen sinulle vain parikin kohtaa Jobin kirjasta, käsität oitis, mitä tarkoitan. Job sanoi: 'Läheiseni ovat luopuneet minusta, ja ystäväni ovat unohtaneet minut'.
'Nahkani lähtee mustana päältäni, ja luuni kuivettuvat kuumuudesta'".
– Hm. Osittain se kyllä pitää paikkansa.
– Aivan varmasti. Mutta kuulehan vielä näitä seitsemännen luvun 13 ja 14 säkeistöä: "Sillä jos ajattelen: 'Vuoteeni lohduttaa minua, ja makuusijani huojentaa valistustani, niin sinä peljätät minua unilla ja kauhistutat minua näyillä'".
– Eikö tuo kaikki ole kuin summa kaikesta, mitä olen kärsinyt? Halkeileva ihoni, pahat unet ja peloittavat näyt. Mutta Job pääsi sentään pelkällä säikähdyksellä, hän sai anteeksi sekä täyden korvauksen kaikesta, mutta minä olen menettänyt "kansalaisluottamuksenkin".
– Nuo ovat vain omia luulottelujasi. En muuten ajatellut lainkaan Jobia, kun näin sinun tekevän kultaa. Ei, luulin pikemminkin näkeväni Ilmarisen, suomalaisten pakanallisen jumalsepän, kultasepän, joka takoi itselleen vaimon kullasta. Sinun on käynyt melkein samoin kuin Ilmarisen ja hänen kultavaimonsa.
– Kuinka hänen sitten kävi? August kysäisi. En muista lainkaan kuulleeni puhuttavan siitä.
– Niin, kun Ilmarisen piti koetella kultapuolisoaan, tämä oli jäähtynyt niin kylmäksi, että hän sai kauhean leinin koko toiseen puoleen ruumistaan, vaikka hänellä oli monta sinistä huopaa ja yhtä monta punaista peittoa itsensä ja – onnettarensa välissä. Niin kävi myöskin sinun, Strindberg, sekä kultapuolisosi. Hän jätti sinut kylmästi yksin – ja nyt etsit Idunin kultaomenia saavuttaaksesi jälleen lämpösi ja tasapainosi.
Kullantekijä lysähti äänetönnä ja lopen uupuneena huoneensa ainoaan nojatuoliin. Minä loikoilin selälläni sängyssä, tuijotellen savuiseen, tupakan kyllästämään ilmakehään.
– Voi, hyvä Jumala, Strindberg kuului valittavan, nyt on mennyt talvi ja kevätkin – ja osa tästä kesästä kaupan päällisiksi, niin, puolitoista vuotta, ja nyt olen tässä yhtä viisaana kuin aloittaessani! Pelkälle harhakuvitelmalleko olen uhrannut päiväni ja yöni, kuukaudet, vuodet? Elämän onnen, vaimon ja lapset, ajan ja rahat, terveyden ja voimat – kaiken, kaiken olen heittänyt menemään tyhjän hourekuvan vuoksi!
Strindberg istui pää käsiin painettuna, huojutellen yläruumistaan edes takaisin kuin keinutuolissa.
Elämässä on hetkiä, jolloin äänettömyys on parempi kuin suurenmoisinkaan kaunopuheisuus. Niin oli nytkin. Katselin vain, kuinka vanha ystäväni selaili umpimähkään vanhaa testamenttia.
"Hieman merkillinen lohduttaja", tuumin itsekseni, enkä voinut olla myöntämättä, että tuntui masentavalta, niin, suorastaan ahdistavalta nähdä tuo kirja tuon miehen kädessä... vielä tällaisena hetkenä. Ei silti, että tahtoisin mitenkään vähäksyä n.s. raamatunhistorian arvoa, mutta tuon kirjan näkeminen Strindbergin käsissä tuntui melkein jo ivalta ja pilkalta.
Mitä 1880-luvun jumalankieltäjä saattoi etsiä tuosta kirjasta? Vai etsikö hän todellakin Jumalaa? Syvyydestä huudan sinun puoleesi, oi Herra...? Tunsin, että parhaillaan tapahtui jotakin ylen inhimillistä, ylen suurta.
Kuin uneksien, ja kuin hän olisi ollut yksin ja puhunut itsekseen vanhaan, totuttuun tapaansa, August lausui:
– Olen uhrannut kaikki, en ole voittanut mitään!
Silloin nousin istumaan vuoteessa, sanoen hänelle:
– Joka ei uhraa mitään, ei voita mitään, joka ei etsi, hän ei löydä – mutta nyt olet saavuttanut rauhan kamppailusi jälkeen. Joskin olet voitettu, olet kuitenkin voitettu takaisin elämälle.
Hän luki:
"Minä olen Ikuinen, joka teen valehtelijoiden merkit tyhjiksi..."
XXIV
TITAANIEN TAISTELU
Kun tavallinen setä alkaa muuttua uudelleen lapseksi, silloin ollaan useimmiten sitä mieltä, että se on aivan luonnollista. Mutta kun nerot alkavat kutistua kokoon, kun älykkyys on uudelleen pakotettava lapsenkenkiinsä, silloin se on järkyttävää ja sydäntävihlovaa.
Oli sekä järkyttävää että jännittävää nähdä, kuinka August Strindberg, vapaa-ajattelija, suuri realisti-ateisti ja kieltäjä, alkoi horjua tuntiessaan ennenaikaisen vanhuuden ensimmäiset oireet. Hän luopui ylpeästä "epäilyksestään", alkaen hapuilla ja haparoida "henkilökohtaista Jumalaa", jotakin ihmisenkaltaista kuvaa. Tätä taistelua, jota hän vertasi sekä Jobin kärsimykseen että Israelin tunnettuun painiskeluun Herran kanssa, Strindberg on järkyttävästi kuvaillut "Legendoissaan" sekä "Infernossa".
Väliin sairaus – perinnöllinen tai oma hankkima –, väliin ymmärtämyksen puutteesta johtunut köyhyys, nälkä ja kylmä, yli-inhimillisiä sielullisia ponnistuksia seuraava vastavaikutus, tai sitten puuttuva kyky pitää viettinsä ja intohimonsa välttämättömissä rajoissa, sekä usein myöskin ne kaikki yhdessä kaivavat Prometeuksen pojille ennenaikaisen haudan. Strindbergin oli käydä samoin ja olisi varmaan käynytkin, jollei hänen jättimäinen ruumiinrakenteensa olisi lopultakin päässyt voitolle ja saanut häntä temmatuksi kullanteon Skyllasta ja pakkomielikuvien Karybdiksesta.
Kuinka syvästi järkyttävä olikaan esim. Suomen nuoren Shakespearen ylioppilas Josef Julius Wecksellin kohtalo. Vähää ennen kuin hänen sielunsa ikuisiksi ajoiksi sammui, hän kirjoitti viimeisen joutsenlaulunsa, kaamean ja suurenmoisen "Keskiyön lapsen". Tämä runo, vihlova hätähuuto, teki ystäväämme Augustiin syvän vaikutuksen hänen itsensä käydessä infernaalista kamppailuaan pimeyden valtoja vastaan. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen seikkaan, että nämä säkeet kirjoitettiin tammikuussa 1863, jolloin jumalainen kipinä ainiaaksi sammui Suomen Shakespearen sielusta ja jolloin henki alkoi vuorostaan tulla Ruotsin Shakespeareen, August Strindbergiin, joka juuri niihin aikoihin oli jättänyt taakseen "kolmannentoista onnettomuudenvuotensa", täyttäen tammikuun 22 päivänä 14 vuotta. Vain kahdeksaa vuotta myöhemmin hän runoili Ruotsin ensimmäisen Shakespearen henkeen kirjoitetun draaman, "Mestari Olavin".
Toinen taisteleva titaani, joka huikentelevana upseerina vietetyn nuoruuden jälkeen vakiintui, kasvaen korkean luokan kirjailijaksi, oli kreivi Leo Tolstoi.
Eepillisen laajoja, ulottuen rajattomiin joka suunnalle kuten Venäjän arotkin, ovat hänen romaaninsa, joissa hän kuvaa maataan sodassa ja rauhassa Napoleonin hyökkäyksestä lähtien omaan aikaansa saakka. Mutta v. 1887 hän kohoaa kertovan muodon loputtomasta, väsyttävästä pitkäveteisyydestä voimakkaan dramaattisen muodon korkeimpaan keskittymiseen, osoittautuen siinäkin – tai varsinaisesti juuri siinä – "rajoittamisen mestariksi". Häntä olivat jo alkaneet yhä enemmän vallata epäilykset koko eurooppalaisen sivistyksen olemisen oikeudesta, ja niin hän päätti v. 1896 paljastaa tämän turhuuksien turhuuden, mikä tapahtui purevan ivallisesti kirjoitetussa huvinäytelmässä "Sivistyksen hedelmät". Sitten Venäjänkin Shakespeare vaikeni ainiaaksi. Hänen sielunsa synkistyi, ja hänellekin alkoi, kuten Strindbergille, infernokausi.
Hän syventyi mietiskelyihin, tutkien jumaluusoppiakin. Ja venäläisen elämän nurinkurisuus ja venäläisen sielun "epätoivo" saivat hänet epäilemään kaikkea – lopulta omaa itseäänkin. Nyt hän julkaisi "Tunnustuksensa", "Uskonsa", ja alkoi lukea evankeliumeja, kaivaakseen niistä maailmaavierovan, uskonnollis-hurmahenkisen askeettisuuden, ja kun sitten "musikasta", talonpojasta, tuosta elukkaparasta, oli tullut hänen ihanteensa, hän rupesi kirjoittamaan noille tsaarin valtakunnan lukemattomille ja syyntakeettomille luku- ja kirjoitustaidottomille pieniä, yksinkertaisia opettavaisia kirjoja, joissa oli jonkinlainen evankeelinen sisällys.
August Strindberg, joka oli jo silloin matkalla Canossaan, yrittäen palata takaisin kristinuskon helmaan, asetti nuo Tolstoin "itseripitykset" ja "uskonkirjoitukset" kaikkien hänen romaaniensa yläpuolelle.
– Eiköhän Tolstoi sentään ymmärrä, hän tuumi kerran, kun puhe siirtyi venäläisen maailmanparantajan kansanvalistuskirjasiin, että lukutaidottomille kirjoittaminen on samaa kuin jos maalaisi tauluja sokeille tai soittaisi kuuromykille Bachia? Olkoonpa, että hän uskoo olevansa Kristuksen jäljittelijä, mutta tämä ei ollut niin typerä, että olisi istunut kirjoittamaan postilloja sellaisille, jotka eivät osanneet lukea. Vasta siinä tapauksessa voin ottaa Tolstoin vakavalta kannalta, että hän uuden profeetan tavoin luopuu kaikesta ja lähtee vaeltamaan kansan keskuuteen opettaen ja lohduttaen. Jo Georg Brandes huomautti siitä omituisen tendenssimäiseltä tuntuvasta seikasta, että Toistoilla oli aina, niin pian kuin hän vain otti ylleen huonoimman puseronsa ja veti jalkaansa kaikkein kehnoimmat ja rikkinäisimmät saappaansa, käsillä valokuvaaja, joka oli oitis valmis levittämään ympäri maailmaa kuvia noista kreivin äärimmäisen kansanvaltaisista mielenosoituksista!
Strindbergin uskonnollinen kamppailu oli senvuoksi myötämielisyyden arvoista, ettei hän yrittänyt saada vakuutetuiksi muita kuin oman itsensä. Hän lausui useinkin paheksuvansa "kolporttööri-apostoli" Paavalia.
Strindbergin uskonnontarve oli näihin aikoihin luonteeltaan lähinnä patologista. "Lapsuudenuskon" muistot kummittelivat hänen aivokomeroissaan yhdessä pelästyneen mielikuvituksen sekä yhä lisääntyvän taikauskon kera. Hän ei pyrkinyt eteenpäin, etsien uutta, syvempää ja samalla ylevämpää uskontoa, jonka ei tietenkään tarvitse olla ristiriidassa niiden luonnontieteiden saavutusten kanssa, joilla kehitysoppi on rikastuttanut tietomaailmaamme; hän palasi Tolstoin tavoin takaisin lastenkirjojen käsitykseen Jumalasta, joka oli "ainoa jumala-käsite, joka pystyi tyydyttämään hänen uskonnollisia tarpeitaan".
Kysyessäni häneltä, mitä hyötyä on koko edistyksestä ja koko inhimillisen sivistyksen kehityksestä, jos kerran voi periä käsitteensä valmiiksi määriteltyinä esi-isiltä, August vastasi:
– Uskonto ei ole kehityksen alainen, se on päinvastoin ikuinen ja muuttumattomana ihmisen sielun pohjalla kuin korkeampien voimien laina.
En voinut kuitenkaan käsittää uskontoa lainaksi, jonka saa valmiiksi muokattuna joko esi-isiltä tai korkeammilta voimilta, vaan se on minusta pikemminkin yksilön tekojen ja toiminnan siveellinen ojennusnuora sekä siveellinen käsitys elämästä ja maailmasta, johon kunkin oli taistelujen kautta pyrittävä omantuntonsa ja parhaimman ymmärryksensä mukaan. Mitään sellaista yleispätevää uskontoa, joka sopii yhtä hyvin Strindbergin kaltaiselle yleismaailmalliselle nerolle kuin arojen typerimmälle musikalle, ei liene vielä keksitty.
Strindbergin uudelleen virinnyt uskonnontarve heilahteli myöskin vanhan lapsuudenuskon ja spekulatiivisen teosofian välillä, Swedenborgin salamyhkäisestä protestanttisuudesta alkaen Peladon'in yhtä salaperäiseen uus-katolilaisuuteen saakka, tapaamatta kuitenkaan kestävää pohjaa ainoankaan alueella.
Jos Strindberg olisi kultakuumeesta parannuttuaan jaksanut oitis koota henkiset voimansa luovaan dramaattiseen työhön, hänen ei olisi lainkaan tarvinnut hakea lohtua hedelmättömästä uskonnollisesta mietiskelystä. Uskonnollista uudestisyntymistä ei ole tietenkään suinkaan aliarvioitava, edellyttäen, että se, kuten esim. Tolstoin, syntyy sisästäpäin, todellisen altruistisen tarpeen pakotuksesta uhrata oma minänsä toisten hyväksi hyvien töiden kautta. Mutta joka tahtoo päinvastoin taata ainoastaan itselleen varman "pelastuksen", koettaen välttää onnettomuuksia ja ikävyyksiä ja tarkaten taikauskoisesti kaikkia mahdollisia merkkejä ja sattumia henkimaailman varoituksina ja kehoituksina, hän on varmasti väärällä tiellä.
Muistan, kuinka ystäväni Augustin yhä suurempi, suoranaisiin kummitusjuttuihin, uniin ja enteisiin kohdistuva mielenkiinto oli kuin pienenä alkuna välillemme henkisessä suhteessa vähitellen kohoutuvaan Kiinan muuriin. Väliin en suorastaan jaksanut kuunnella, saati seurata hänen selityksiään unista, joissa ei ollut pontta ei perää, vaan pakenin pois koko huoneesta, jättäen vastapuolen tehtävät Divinan huoleksi, joka itse ei ainoastaan uskonut uniin, vaan jolla oli oikein unikirjakin, jolta uutteraan kysyttiin neuvoa.
En voinut päästä käsityksestäni, että tuo suuri totuudenetsijä suorastaan huvittelihe liioitteluillaan ja saattamalla ympäristönsä pään pyörälle. Että asianlaita oli todella niin, käy ilmi Strindbergin niiltä ajoilta peräisin olevasta tunnustuksesta, hänen kreivi B. Mörnerille kirjoittamastaan kirjeestä, jossa mestari sanoo:
"Nyt minua huvittaa vetää uteliaita nenästä, ja minun onkin onnistunut saada liikkeelle mitä mielettömimpiä juttuja".
Ehkäpä lukija tekee sen täysin oikeutetun kysymyksen, kuinka on sielutieteellisesti selitettävissä, että syvästi onneton ihminen sittenkin vielä lisää omaa taakkaansa, tekemällä itsensä tieten taiten yleisesti naurettavaksi? Minä en pysty selittämään sitä.
Oliko se pessimistin sisimmässä elävää, vapauttavan homeerisen naurun kaipuuta? Oliko se tuota samaa yli kaiken maallisen kohoavaa hirtehishuumoria, joka innoitti ukko Sokratestakin, tämän istuessa Ateenan teatterissa ja nauraessa muiden mukana Aristofaneen "Pilvet" ja "Sammakko"-nimisille huvinäytelmille, joissa pidettiin hauskaa juuri Sokrateen itsensä kustannuksella? Jos se oli Strindbergissä henkilökohtaista huumorin tarvetta, niin täytyy sanoa sen olleen sangen erikoista lajia, sillä humoristihan tahtoo saada naurajat puolelleen eikä vastaansa. Mutta ehkä hän nautti siitä, että näki toisten nauravan, koska hän itse ei jaksanut nauraa.
Oli miten oli, väsynyt ystävämme tunsi, kuten Hamlet salaista nautintoa saadessaan ymmärtämättömät joukot uskomaan, ettei hänellä ollut kaikki ruuvit paikoillaan. "Mene luostariin!" niin Hamlet huutaa, eikä paljoakaan puuttunut, ettei Augustus olisi ollut valmis tekemään siten. Ehkäpä hän olisi tehnytkin niin, elleivät herra pastori Thoss sekä allekirjoittanut olisi uudelleen ja uudelleen teroittaneet hänen mieleensä sitä seikkaa, ettei köyhä mies pääsisi luostariin muuten kuin "palvelevana veljenä". Mutta siihen ei "palvelijattaren pojalla" sentään ollut halua!
Strindbergin omituiselle huumorille oli luonteenomaista sekin, että hänestä oli suorastaan nautinto hieman pelästyttää yksinkertaista, mutta sydämellisen hyvää Madame Charlottea, jonka luona hän ajoittain asui. Tämä, jolla oli tavaton kyky ymmärtää leikkiä väärin, levitteli vuorostaan kaikkia mahdollisia hulluja juttuja, jotka herättivät hänen aamiaisravintolansa skandinaavialaisissa ruokavieraissa uteliaisuutta ja Strindbergin arvolle ja maineelle kaikkea muuta kuin terveellistä hilpeyttä.
M.m. oli Augustilla tapana ottaa häntä väliin kädestä ja kysyä salaperäisen näköisenä:
– No niin, milloin menemme naimisiin?
Tämän pilanteon tuo yksinkertainen ja vielä hieman mielistelynhaluinen mummo otti lopulta täysin vakavasti, josta oli seurauksena, että Strindberg oli vähällä joutua kaikkien, varsinkin ryssien hampaisiin. Ja kun nämä virnistellen vihjailivat siihen suuntaan, että hän muka oli "tuleva isäntä", hän sydäntyi siitä kovin.
Eräskin madamen kaikkein päättömimmistä kertomuksista, että nimittäin Monsieur Sträin'beer oli kerran aamulla varhain asettanut kaikki hänen kuparikattilansa keittiössä kehään ja tanssinut oikean noitatanssin manatakseen pois pahat henget, jotka myrkyttävät ruuan, supistui siihen, että August selitti, kysyessäni häneltä suoraan asian oikeaa laitaa, toimittaneensa usein, tavallisesti kerran viikossa, kupariastioiden yleistarkastuksen, nähdäkseen, oliko niiden tinaus hyvässä kunnossa. Varovaisena ja epäluuloisena hän pelkäsi tavattomasti vihreää, myrkyllistä kuparioksidia, jota helposti syntyy huolimattomasti hoidettuihin keittoastioihin. Kerran moisen tarkastuksen aikana, jossa keittäjätär Marie oli mukana, rouva itse oli yllättänyt heidät. Strindberg oli silloin hänen utelemiseensa, mitä hän muka haki tyhjistä kupariastioista, selittänyt juhlallisesti, etteivät "kodin henget" sietäneet ruosteisia kupariastioita. Ja siitä madame Charlotte oli keittänyt juttunsa "henkien manauksesta".
August-ystäväni käytti muuten perin mielellään kuvakieltä ja paradokseja, joita kaikki eivät pystyneet käsittämään. Kaiken lisäksi hän itsekin muuttui yhä salamyhkäisemmäksi ja oli yhä taipuvampi pitämään kaikkein mitättömimpiäkin pikkuseikkoja tärkeinä, merkitsevinä tapahtumina. Hän oli vähällä suuttua, jos vain joku uskalsi epäillä, ettei kaksi maahan pudonnutta kuivaa oksaa, jotka sattuivat olemaan ristissä päällekkäin, ollut "varoittavana kuoleman enteenä" juuri hänelle – yhdelle niistä kolmesta miljoonasta ihmisestä, jotka joka päivä täyttivät Parisin vilinällään.
Tuo hänen onneton taipumuksensa kiinnittää huomionsa kaikkeen joutavaan, jolla ei voinut olla minkäänlaista merkitystä – esim. sellainenkin päähänpisto, että hän rupesi lukemaan lyhtypatsaita, laski yhteen ajurien numeroita y.m.s. – tuntui suorastaan masentavalta. Jos hän esim. näki ajurin, jonka numero oli 700, sekä sen perästä toisen, jolla oli n:o 53, asia oli hänelle oitis selvä: "753 – jahaa! Rooma perustettiin v. 753 e.Kr." Ja sitten seurasi erinäisiä ajatusyhdistelmiä aina Romuluksesta ja Remuksesta lähtien hamaan Rooman paaviin ja paavin partaan saakka – tai sitten Emile Zolan Rooma-kirjaan, tai yleensä mitä tahansa. Kerrankin hänen täytyi kääntyä Luxembourg-puistossa kesken kaiken takaisin, koska hän oli sekaantunut laskussaan lukiessaan puistokäytävän puita. Hän tiesi, että siellä täytyi olla 94 puuta, mutta nyt hän oli saanut ainoastaan 92, jonka vuoksi hänen ei auttanut muu kuin palata takaisin ja alkaa uudestaan alusta.
Oliko tuo kaikki pelkkää ajan tappamista? Tuskinpa vain, sillä moiset huvittavat päähänpistot eivät ole ominaisia yksistään Strindbergille, vaan monille muillekin liikarasittuneille, unettomuudesta kärsiville neroille. Hajamielisyys, joka voi neroilla kohota äärimmilleen pingoitetun henkisen työskentelyn jälkeen suoranaiseksi mielettömyydeksi, on muuttunut milt'ei sananlaskuksi. Ja se on suurelta osaltaan vaikuttanut sen typerän käsityksen syntymisen, että muka nero jo itsessään, semmoisenaan, olisi jokin hulluuden ilmenemismuoto.
XXV
AUGUST STRINDBERG JA ARTHUR SCHOPENHAUER
Suuri kielteinen filosofi Arthur Schopenhauer oli August Strindbergin onnettomuustovereita, mitä tuli erinäisiin pieniin omituisuuksiin sekä siihen, että hän oli herkkä loukkautumaan ja ottamaan itseensä.
Schopenhauer oli m.m. niin turhantarkka nimestään, että hän kieltäytyi itsepintaisesti maksamasta ainoaakaan laskua, jossa se oli kirjoitettu kahdella p:llä. Sillä saksan "Schoppen" merkitsee, kuten tunnettua, oluttuoppia.
Strindberg oli myöskin hyvin arka nimestään. Sekin häntä harmitti ja kiusasi aikalailla, etteivät ranskalaiset edes osanneet lukea enempää kuin kirjoittaakaan sitä muulla lailla kuin Strainbeer. Mutta ei siinä kyllin. Eräänä päivänä, tuttavuutemme alkuaikoina, hän syöksyi kerran luokseni, kaikki "vihan pyrstöt pystyssä", heiluttaen kädessään ranskalaista sanomalehteä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi nielaissut kourallisen silmäneuloja, niin että aloin jo pelätä pahinta.
Tuo tulen korvennettava lehti oli sanonut häntä "Ruotsin Ibseniksi!" Eikö mies jo vähemmästäkin joutunut suunniltaan!
– Saakeli soikoon! hän kiroili ja manaili itsekseen. Minä olen Ruotsin Strindberg! Mitä minulla on sen Orangutangin kanssa tekemistä! Paremminkin voisivat sanoa Dovreukkoa itseään Norjan Strindbergiksi, sillä mitä hänen "Hedda Gablerinsa" on muuta kuin kahden minun naishenkilöni sekasikiö!
Tottapuhuen Strindberg saattoikin tuntea itsensä loukatuksi moisesta nimestä kuin Ruotsin Ibsen, sillä tosiasiassa hän oli sekä tunnetumpi että tunnustetumpi Parisissa niiden voittojen perästä, jotka hän oli saavuttanut näytelmillään "Isä" ja "Velkojat", kuin Ibsen, jonka "Nukkekotia" oli kyllä näytelty muutamia kertoja Nora-nimisenä. Mutta Noran vekselinväärennyksen ei ollut kuitenkaan koskaan onnistunut saada parisilaisyleisöä innostumaan.
Mutta palatkaamme mielenkiintoiseen Strindberg-Schopenhaucr-vertailuun.
Molemmat olivat kuuluisia "naisvihaajia", jälkimmäinen suuremmassa määrin kuin edellinen. Sillä Strindbergin "naisvihanhan" jo tunnemme sekä tiedämme, ettei se ollut kovinkaan syvälle syöpynyt. Schopenhauerin naisviha sensijaan oli syvälle juurtunutta, ja sen pohjimmaisena syynä oli sukupuoliseen luonnottomuuteen viittaava sielullinen vamma.
Molemmat vihasivat myöskin juutalaisia. Mutta Schopenhauerin juutalaisviha oli leppymätöntä, jotavastoin Strindberg tuli myöhemmin kääntymykseen, joka saa selityksensä hänen mielipiteissään tapahtuneista merkillisistä mullistuksista. Täydellisestä jumalankieltäjästä lapsuususkon tunnustajaksi, teatterin ihailijasta teatterin vihaajaksi ja taas takaisin dramatiikkaan; puolikemististä ja kullantekijästä kielentutkijaksi sekä juutalaisvihaajasta juutalaissuosijaksi.
Minun aikoinani August vihasi vielä koko juutalaista maailmaa, ennen muita Rothschildeja, oikein "vanhatestamentillisella" vihalla.
Kaikkein pahimmin hän sentään oli kiukuissaan Ruotsin juutalaisille. Bernadotte, Bonnier, Heidenstam, Levertin y.m. saivat kukin runsaan osansa. Anders Zorninkin "ainoa vika oli se, että hän oli juutalainen ja nainut karitsan Israelin huoneesta". Zornin puolison oma nimi oli Lamm.
Kuten Schopenhauer, niin Strindbergkin vihasi professoreja.
Edellinen sanoi mieluummin suovansa, että "madot kalvaisivat hänen ruumiinsa, kuin että professorit kalvaisivat hänen filosofiaansa"! Niin, hän oli vakuuttunut siitä, että "kaikki filosofian professorit, varsinkin kaikki Gothan professorit, olivat tehneet keskenään liiton, tappaakseen hänen filosofiansa vaikenemisellaan". Mutta he eivät saaneet puhuakaan siitä!
Samoin oli kunnon Augustimme vakuutettu siitä, että kaikki kemianprofessorit olivat tehneet salaliiton hänen "vastustajiensa", siis rouvan n:o 2 ja tämän sukulaisten kanssa, "estääkseen menehdyttämällä sekä muilla taikakeinoilla häntä tekemästä kultaa".
Schopenhauer oli sitä mieltä, että "jos kerran menee naimisiin, niin neliavioisuus on edullisempaa kuin yksiavioisuus; parempi ottaa kerrassaan neljä vaimoa kuin yksi ainoa; ainoana mutkana matkassa on se, että siten saattoi saada neljä anoppia niskoilleen". Strindbergille oli sensijaan jo yhdessä anopissa enemmän kuin kylliksi. Mutta merkillistä kyllä hän joutui Itävallassa solmimansa avioliiton kautta tekemisiin neljän naispolven edustajan kanssa, nimittäin tyttären, vaimon, anopin ja tämän sisaren sekä äidinäidin, "henkiennäkijän, vanhan lohikäärmeen" kanssa, joka "harjoitti hävityskonstejaan ja mustia taikatemppuja" Augustia vastaan.
Schopenhauer oli tykkänään vailla sydämen sivistystä. Hän syytti omaa, kuuluisaa äitiään siitä, että tämä muka oli ollut uskoton kuolleen miehensä muistolle. Siitä hän teki teoreettisia johtopäätöksiä koko naissukua vastaan, joilla oli "pitkä tukka, mutta lyhyt ymmärrys". Augustin voi sanoa osoittaneen melkein yhtä vähän hienotunteisuutta äitiään kohtaan, hän kun vihjailee sinnepäin, että tämä oli käyttänyt erikoisia kureliivejä "kutistaakseen hänet kokoon" ennen syntymää, nimenomaan siinä tarkoituksessa, että pääsisi vähemmillä synnytystuskilla. Augustkin teki siitä naisten suhteen johtopäätöksiä, jotka kokolailla muistuttavat "entisen puhujan" yhtä lyhyttä kuin ytimekästä ja tyhjentävää puhetta naisille; "Kvinnan är, tammefan, mannens – fammefan!", joka suomeksi merkitsisi osapuilleen samaa kuin "mies on luotu vaimon pääksi, mutta vaimo päälle harjaksi havaittu!"
Strindbergin ja Schopenhauerin sielulliset yhtymäkohdat käyvät vieläkin ilmeisemmiksi, jos tunkeudumme syvemmälle heidän kummankin sielunelämään. Taiteilijana Strindberg oli filosofiaan taipuvainen, ja filosofi Schopenhauer tunsi suurta vetovoimaa taidetta kohtaan. "Filosofia ja taide" paremminkin kuin "Tiede ja professorimaisuus", mutta kummallekin on yhteistä kielteisen pessimismin pohjasävy. Se ei ollut nuoren Goethen Wertherin kärsimystä, sen myrskyisää, taivaita hipovaa "maailmantuskaa" – "taivaista riemua – kuolemaan asti tuskallista" – ei, se oli kirpeän katkeraa väsymystä ja kyllästymistä maailmaan ja yleensä kaikkeen. Sekä Schopenhauer että Strindberg vakuuttavat kuin yhdestä suusta, että elämä on sietämätön helvetti – ja kuolema ainoa vapauttaja. Kuitenkin molemmat pelkäsivät yhtä kauheasti tuota samaista "vapauttajaa". Schopenhauerin elämään kyllästyminen oli perittyä; ehkä Strindbergin laita oli samoin. Edellinen itsekin tunnustaa perineensä henkisen olemuksensa suunnan äidiltään, joka oli tuottelias kirjailijatar, mutta jolta puuttui sydäntä, sekä luonteensa isältään, rikkaalta pankkiirilta, joka elämänsä loppupuolella kävi yhä äreämmäksi ja saidemmaksi, muuttuen ihmisvihaajaksi, jonka yhä kasvava raskasmielisyys päättyikin lopulta itsemurhaan.
Kuiskailtiin sellaistakin, että hänen kuolemaansa oli jouduttanut hänen 20 vuotta nuoremman puolisonsa innostuminen Goetheen enemmän kuin mitä oli luvallista. Ehkäpä Arthur-poika sittenkin oli oikeassa! Tämä, joka teki täyden eron äidistään, asusti edelleen isältään perimänsä raskasmielisyyden ja ihmisvihan vallassa, kunnes lopulta koirasta tuli hänen ainoa seuransa ja perillisensä.
Sekä Strindberg että Schopenhauer olivat syntyneet hyisen Itämeren rannalla, toinen Tukholmassa, toinen Danzigissa, kumpikin näki elämän Itämeren värisenä, epätoivoisen harmaana, lohduttomana, toivottomana.
Kumpaakin huvitti enemmän kuoleman jälkeinen tyhjyys, olemattomuus "Nirvanassa", kuin uuden testamentin "taivasten valtakunta" kaiken rauhattoman, kuumeisen ahertelun ja vaivan ja ahdistuksen lopullisena päämääränä. Schopenhauer pysyi tälle opilleen uskollisena kuolemaansa saakka, jotavastoin Strindberg horjui. Lopulta ei kumpikaan heistä löytänyt mitään oikeaa taivaanvaltakuntaa, mutta molemmatkin enemmän tai vähemmän laatuunkäyvän helvetin – maan päällä. Schopenhauer kärsi ja kitui tässä Infernossa aivan samalla tavalla kuin Augustimmekin. Ikuisen pelon kauhuaistimukset vaivasivat kumpaakin yhtä suuresti.
Molemmat pakenivat Berlinistä, Schopenhauer "koleran", Strindberg lain ja oikeuden pelosta, jotka uhkasivat pistää nenänsä "Hullun tunnustuksiin". Kumpaakin "vallat" ajoivat Euroopan laidasta toiseen. Schopenhauer pakeni Napolista "tuhkarokon" pelosta, ja v. 1818 Veronasta, koska pelkäsi, että nuuska hänen nuuskarasiassaan oli myrkytetty. Strindberg pakeni Parisista Dieppe'iin ja takaisin, sekä Parisista Ystadiin sähkökoneiden pelosta – ja Ystadista takaisin Parisiin peläten muuatta kirurgia, "harkitun murhan julistajaa".
Strindberg ei käyttänyt koskaan nuuskaa, mutta luuli kuitenkin sangen usein olevansa myrkytetty – ja niin hän todella olikin, vieläpä mitä suurimmassa määrin, mutta ero oli siinä, että hän itse myrkytti itsensä, ei kylläkään nuuskalla, kuten Schopenhauer, mutta kuitenkin nikotiinilla, tulikivihöyryillä sekä erinäisillä unilääkkeillä. Siitä pelon ja ahdistuksen tunne ja sydänalan kouristukset. Strindbergin pelko, että hän voisi joutua myrkytetyksi, oli saanut ikävässä määrin ravintoa siitä, että hän oli omin silmin nähnyt allekirjoittaneen tyhjentävän puoli litraa myrkytettyä viiniä.
Schopenhauer ei pelännyt Strindberg kuten läpi seinien kulkevia langattomia sähkövirtoja, mutta sen sijaan kammoi kovasti "puhuvia ja tanssivia pöytiä" ja kaikkia mahdollisia muita spiritistien taikatemppuja, joihin hän uskoi yhtä lujasti ja varmasti kuin kunnon Augustimme uskoi "nelijalkaiseen paholaiseen", joka ei ollut mikään muu kuin minun ateljeekissani.
Schopenhauer ei kammoksunut pianonsoittoa kuten Strindberg, mutta sensijaan hän pelkäsi pimeässä pienintäkin risahdusta, joka aiheutti hänen ylen herkälle korvalleen helvetillisiä kärsimyksiä. Ja vähän samoinhan oli Augustinkin laita, joka luuli kuulleensa käen kukkuvan keskellä Parisin kaupunkia.
Kummallekin oli yhteistä tarve saada tutkia, mikä oli syynä kaikkein pienimpiinkin satunnaisiin mitättömyyksiin. Kuten tiedämme, Augustimme näki kaikenlaisissa yhteensattumisissa jotakin salaperäistä sekä välttämättömyyden johdonmukaisuutta asianhaaroissa, joissa tavalliset kuolevaiset eivät voineet huomata pienintäkään loogillista yhteyttä. Samoin Schopenhauerkin.
Tämän jälkimmäisen palvelijatar oli kerran nähnyt sellaista unta, että hänen isäntänsä kuivasi mustetahroja. Kun Schopenhauer sitten seuraavana päivänä todellakin kaasi mustepullonsa, hän oli oitis varma siitä, etteivät unet suinkaan ole vailla merkitystä, sekä että "kaiken, mitä tapahtuu, täytyy välttämättä tapahtua". Ja tämän logiikalle antamansa korvapuustin varaan sitten tuo suuri filosofi rakentaa kokonaisen syvämietteisen järjestelmän!
Joka kerta, kun Schopenhauer sai kirjeen, hän pelkäsi suurta onnettomuutta, vapisten koko mies kuin haavanlehti. Aina kun Strindberg sai kirjeen karanneelta vaimoltaan, "hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut piiskaniskun selkäänsä", ennenkuin oli avannutkaan kirjettä.
Vieläkin ihmeellisemmiltä tuntuvat heidän niin samanlaisissa luonteissaan ilmenevät samanluontoiset ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet. Vaikkakin elämä oli arvotonta ja helvetillistä, niin ettei olisi kannattanut elääkään, Schopenhauer sentään toivoi pitkää ikää. Vieläpä hän ennusti tulevansa 100 vuoden vanhaksi; kuolema tuli sentään lopultakin, tinkien hänen määrästään 27 vuotta! Myöskin Strindberg toivoi itselleen pitkää ikää! Hänen infernoaikansa hartain toivomus, jonka hän useinkin puki tarkasti määriteltyyn muotoon, oli, että hän saisi Ruotsin valtiolta vanhuudeneläkkeen tai että häntä muistettaisiin jonkinlaisella tekijäpalkkiolla, jolloin hän suostuisi istumaan majakkamestarina jossakin valtion loistossa kaukana meren selällä, hoidellen lamppuja, kirjoitellen ja uneksien. Siellä hän saisi olla rauhassa, kenenkään häiritsemättä, antaen valonsa loistaa merenkulkijoiden oppaana pimeinä syysöinä, meren mylviessä hänen ympärillään.
"Siellä elämä ei olisi enää helvetin kaltaista, vaan pikemminkin kuin ikuista Nirvanaa – siellä voisin elää kuinka kauan tahansa".
– Ajattelehan! August virkkoi, merenvihertävien, harmaaseen vivahtavien silmiensä laajetessa tavattomasti, ikäänkuin hän olisi katsellut yli rannattoman, aaltoavan ulapan. Ajattelehan, kuinka hyvä olisi nukkua tuolla kaukana, meren keskellä, jossa saisi levon ja rauhan kuumeisen kiihkeän elämän hävittävistä myrskyistä ja romahtaneista ihanteista! Aaltojen ikuinen loiskina rantakiviä vastaan on ihanin kehtolaulu särkyneelle sydämelle. Missään kaikilla harharetkilläni en ole tavannut toista merta, joka olisi vetänyt vertoja Itämerelle, sellaisena kuin se aaltoilee kariemme ja saartemme ympärillä. Kuningas Oskarille voi todellakin antaa anteeksi yhtä ja toista sen perusteella, että hänen nuoruudenrakkautensa oli kohdistunut tähän "mereen, joka monet tuhannet vuodet on läikkynyt Skandian luotoja vastaan". Koskaan en ole vielä tajunnut niin selvään kuin nyt tunnelman aitoutta hänen yksinkertaisessa säekerrossaan: "... Sinne kaipaan missä laine saaren rantaan raukeaa". Eikö todellakin lopulta väsy ikuisesti siniseen Välimereen, jonka raskas suolaisuus on kirpeää? Atlantti on liian suuri vesierämaa, vailla keitaita, ilman laitaa, ilman ääriä tai loppua. Pohjanmeri on liian levoton ja meluava, sen rannat liian karut ja hedelmättömät. Ei! Itämertämme kiitän, sen saaristoja, sen harmaanvihertävää värileikkiä, joka aurinkoisena kesäpäivänä voi päilyä niin sinisenä. Se on kohtalaisen suuri ja kohtalaisen suolainen, ja sellaisena se sopii lauhkeaan ilmastoomme ja on sopusoinnussa oman luonteenlaatumme kanssa.
Strindberg kävi väliin kaunopuheiseksi, varsinkin silloin, kun koti-ikävä valtasi hänet. Sillä kaikesta huolimatta hän sentään kaipasi, usein ja kiihkeästi, kotiin Ruotsiin, "painuakseen siellä metsiin" tai muuttaakseen takaisin meren henkeen.
– Ajattelehan, kun saisi istua siellä majakassa, joka yksinäisenä viittaa taivaaseen päin – ilman naapureita, tarvitsematta pelätä mitään kosketuksia jokapäiväisen elämän mitättömiin arkisuuksiin, vapaana suruista ja murheista ja tarvitsematta huolia huomisesta! Elää vain hetken mukaan, kuulla vain merikotkan ääntä ja tiirojen raikuvaa saalistushuutoa. Joka Jumalan päivä saisi polttaa rauhanpiippua muuriin lankeavan oman varjonsa kanssa, loiston lamppujen palaessa ja vilkkuessa oppaina tuntemattomille laivoille, jotka kohtaavat toisensa syyspimeässä.
Niin, niin – siellä voisi istua, kirjoitellen ja uneksien siitä keväästä, jota ei koskaan tullut eikä koskaan enää tule! Luulin kirjoittavani kansalleni kuin itselleni – sitten luulin kirjoittavani koko ihmiskunnalle – nyt tiedän, että korkeintaan voi kirjoittaa muutamille harvoille valituille. Mutta siellä kirjoittaisin ainoastaan itselleni.
– Sitten jonakin päivänä, puutuin vuorostani puheeseen, tultaisiin kaivamaan jäljelle jääneitä kirjoituksiasi.
– Virvatulia, jotka leimuavat hetkisen – ja sitten niiden kajastuskin sammuu pois. Ja sitten ne on unohdettu, kummitellakseen ainoastaan jonkin aikaa kirjahyllyillä...
– Luulenpa melkein, virkoin taas siihen, että tuo on vain koti-ikävän ilmausta. Kaipaat takaisin kotiin, meren henkeen?
– Kaivannen lähinnä sitä, että saisin olla oma itseni, yksin itseni kanssa, sillä jokaiselle on sittenkin, lopultakin, oma itsensä lähinnä. Missään koko maailmassa et voi olla niin yksin oman itsesi kanssa kuin majakassa meren keskellä. Luostarissa häiritsevät sinua kellot ja toisten hartaudenharjoitukset – vankilassa tiedät jonkun toisen piilottelevan seinän takana, haudassa ovat seuranasi madot, ja...
– Oletko sitten varma, ettei moisessa yksinäisyydessä lopulta kyllästy omaan itseensäkin, omaan minäänsä? Eikö ihminen ole sittenkin alunalkujaan seuraa rakastava eläin?
– Olkoonpa vaikka niinkin, mutta siitä, niin minusta tuntuu, voi kyllä vapautua. Jos tahtoo kuulla omaa ääntään, niin eihän mikään estä menemästä kallioille ja huutamasta myrskyn kanssa kilpaa. Ei, usko minua kun on nähnyt kaikki, koettanut kaikki ja pettynyt, silloin palaa jokaisen sortuneen harhakuvitelman perästä vain sitä mieluummin takaisin omaan itseensä.
Schopenhauerin ensimmäinen ja viimeinen ajatus koski myöskin hänen omaa, rakasta minäänsä. Sadoissa kirjeissä, joista, jos ne järjestettäisiin ja painettaisiin, syntyisi vieläkin laajempi ja minäkeskeisempi "Inferno" kuin Strindbergin samanniminen teos sekä "Legendat" yhteensä, tuota suurta filosofia askarruttavat melkein yksinomaan hänen oma minänsä, omat tuumiskelunsa, oma filosofiansa, oma terveytensä ja hyvinvointinsa, niin, vieläpä hänen oma kuvansakin, "joka pitäisi ripustaa öljyvärillä maalattuna kuin pyhimyskuva riippumaan jonkinlaiseen filosofialle pyhitettyyn kappeliin", "ylösrakennukseksi nykyajan ja jälkimaailman filosofian professoreille – ja samalla heille varoitukseksi ja rangaistukseksi".
Niin pitkälle ei August sentään mennyt kaikkein itsetietoisimpinakaan hetkinään.
Noilla kahdella taistelevalla titaanilla oli vielä edellälueteltujen lisäksi niin paljon ja niin silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä, että melkein tekisi mieli uskoa jonkinlaiseen sielunvaellukseen. Mutta Schopenhauer kuoli, kun Augustimme oli 11 vuoden vanha.
Mutta onneksi nerojen valo- ja varjopuolet samoin kuin titaanien taistelu tuntemattomia valtoja vastaan saavat selityksensä ilmankin "sielunvaellusta":
Kaikissa heissä on asunut suurempi henki, kuin mikä tavallisissa oloissa tuntuisi voivan mahtua arki-ihmisen ahtaaseen, rajoitettuun tomumajaan!
XXVI
STRINDBERG ROTUNÄKÖKANNALTA KATSOTTUNA
Siitä hetkestä alkaen, jolloin ensi kerran näin Strindbergin ilmielävänä edessäni, minulla oli epämääräinen tunne, että olin nähnyt hänet jo ennenkin, mutta milloin – ja missä?
Missä olin nähnyt tuon luonteenomaisen "tyypin", tuon pyöreän pääkallon ja korkean otsan, tuon nykerön, lyhyen ja pystyyn pyrkivän nenän, nuo ulkonevat poskipäät ja syvällä kuoppiensa pohjassa kiiluvat harmaanvihertävät silmät, joiden katse ilmaisi maailmaa vieroksuvaa pessimismiä ja ihmisvihaa? Missä olin ennen nähnyt nuo tutkivat, epäluuloiset, sorretulle alaluokalle luonteenomaiset katseet, tuon tiukasti yhteenpuristuneen suun ja tavattoman pörröisen hiuskuontalon?
Nyt tiedän. Lapsuudessani, syvällä Hämeen metsäkylissä. Siellä meihin suuntautui ohi ajaessamme kaikista maantien varrella sijaitsevista metsätorpista tuollaisia katkeran tutkivia silmiä, "pahoja silmiä", – meihin ruotsiapuhuviin herrasväen lapsiin. Emme silloin vielä tunteneet mitään rotukysymyksiä, enempää kuin arvo- tai kielikysymyksiäkään, mutta kuitenkin ikäänkuin vaistosimme, että noiden katseiden pohjalla piili vihamielisyyttä.
Emme silloin vielä ymmärtäneet, että noiden pistävänterävien, teräksenharmaiden katseiden takana asusti kautta vuosisatojen poljetun ja sorretun kansan kostonajatus.
Myönnän, että me lapset tunsimme jonkinlaista hiljaista pelkoa noita suomalaisia kohtaan, joiden sanottiin osaavan noitua ja tehdä taikatemppuja. Vähitellen nämä löysivät tiensä kaupunkeihinkin, enimmäkseen työmiehinä, käsityöläisinä, ajureina, halonhakkaajina sekä mustina nokikolareina ja muina samantapaisina, joita pelkäsimme kaikkein pahimmin.
Kiipesin kerran pikkupoikana isäni talon katolle. Siellä kohtasin odottamatta, aavistamatta, suomalaisen nuohoojan, jonka silmänvalkuaiset ja helmenvalkeat hammasrivit kiiluivat nokisesta naamasta, hänen irvistäessään minulle ja kiroten tiuskaistessa:
– Mitä p–lettä sinulla on täällä tekemistä?
Olin pudota kauhuissani katolta maahan nurinniskoin. Ja maahan minä pääsinkin vähän tavallista kiireemmin.
Usein saimme kuulla rutiruotsinmielisen äitimme puhuvan "suomalaisen tyypin rumuudesta", heidän "härkäpäisestä itsepintaisuudestaan", taikauskoisesta luottamisestaan enteisiin ja tunnusmerkkeihin, noituuteen, kummituksiin ja poppamiehen konsteihin, sekä heidän vastaanväittämishalustaan – kaikki piirteitä, jotka lopulta tunsin muinaisperimyksellisinä rotuominaisuuksina August Strindbergissä sinä aikana, jolloin hän oli pahimmin esi-isiltä perittyjen rotuvaistojensa uhrina.
Että Strindberg juuri parhaassa iässään kävi niin salaperäisen taikauskoiseksi, kuin hän todella oli, huolimatta empiirisessä hengessä tapahtuneesta, huolellisesta ruotsalaisesta kasvatuksestaan, mennen niin pitkälle, että hän itsekin aika-ajoin uskoi osaavansa noitua, on käsittääkseni psykologiselle Strindberg-tutkimukselle erikoisen mielenkiintoinen tosiseikka. Miten tämä on selitettävissä muuten, kuin että tässä on ilmeinen ja luonteenomainen esimerkki atavismista, varsinkin kun Strindberg itse ei pitänyt itseään lainkaan germaanina, eikä niinmuodoin kansatieteellisessä suhteessa myöskään samaan rotuun kuuluvana kuin ruotsalaiset.
Että suomalaisten on, meidän päiviimme saakka, luultu osaavan "noitua", on yleisesti tunnettu tosiasia. Ja kun kaikki myöntänemme, että itsesuggestio ja toisten suggeroiminen on sielullinen kyky, joka voi olla sekä synnynnäinen että kehitettävissä harjoituksen kautta – Intian fakiireihin nähden ei kukaan pyrkine kieltämään sitä –, niin miksi mennä kieltämään Suomen fakiireilta, "tietäjiltä", heidän salatietojaan?
Luodaksemme valoa näihin samaisiin tietoihin, tahdomme mainita vain yhden esimerkin, jonka kertoja ei ole kukaan vähäisempi kuin suuri profeetta Elias Lönnrot itse.
Elias Lönnrot, joka oli ammatiltaan lääkäri ja jonka totuudenrakkaus on kaikkien epäilysten yläpuolella, kertoo väitöskirjassaan "Suomalaisten taikalääkkeistä" tapauksen, jolloin tuollainen vanha tietäjä paransi sokean. Eikä se tapahtunut minkään loitsujen ja taikomisten avulla, vaan hirvittävästi syövyttävällä voiteella, jota voideltiin potilaan silmiin illalla ja joka oli pestävä pois klo 4 aamulla, sillä se ei saanut vaikuttaa kauemmin. Mies kärsi tietystikin mitä hirveimpiä tuskia, mutta klo 4 aikaan aamulla vanha tietomies tuli hiljaa huoneeseen ja pesi voiteen pois. Ja kun sitten aamu koitti, niin sokea näki.
Suomalaisten "noituus" on muuten useinkin vain jonkinlaista ajatustensiirtoa, joka on puettu runomuotoon ja jota sanotaan "loitsuksi". Näiden loitsujen runollista arvoa ei käy vähäksyminen, enempää kuin sitä vuosituhantista viisautta ja niitä kokemusten tuloksia, jotka ovat kiteytyneet runopukuisiksi sananlaskuiksi ja arvoituksiksi. Myönnettävä on myöskin, että ilmiömäinen tiedonhalu ja sivistyskykyinen oppivaisuus, sekä ainoalaatuinen kirjallinen lahjakkuus enemmän kuin täysin korvaavat suomalaisen kansansielun jörömäiset ominaisuudet.
Maalaispoika toisensa perästä sukeltautuu nyt esiin, suomalaisten saatua taistelluksi itselleen kouluja, suorittaa ylioppilastutkinnon, ja osoittautuu – useinkin jo ensimmäisessä esikoisteoksessaan, korkean luokan täysipainoiseksi kirjailijaksi! Kalevalan runoihin kuuluvia toisintoja on tähän päivään mennessä merkitty kansan suusta muistiin enemmän kuin 1.000.000 säettä, joita parhaillaan julkaistaan painosta!
Myöskin tässä jättimäisessä tuotteliaisuudessa ja kirjallisessa lahjakkuudessa Strindberg siis muistutti rotuheimolaisiaan. Joka kerta, kun hän noihin aikoihin oli erikoisen masentuneella mielellä tai erikoisen katkeroitunut "kiittämätöntä isänmaataan" kohtaan, hän nimittäin väitti uhmaavan ylpeästi olevansa mongooli ja polveutuvansa suomalaismetsistä tai saloilta, sekä että hänen esi-isänsä olivat olleet – Lappalaisia! Tämän Strindbergin mieliväitteen todistaa totuudenmukaiseksi myöskin kreivi Mörner, joka kirjoittaa:
"Poskipäistään Strindberg oli tavallaan ylpeä. Ne olivat, kuten hän kerran sanoi minulle, lappalaisten esi-isien perintöä. Hän muka oli lähtöisin korpimaista sekä oli mongooli". (Birger Mörner: Den Strindberg jag känt. Siv. 22.)
Valitettavasti en tullut koskaan kysyneeksi, millä veli August perusteli tuota väitettään. Oliko se vain muuan hänen lukemattomia päähänpistojaan, oliko se "veren ääni", vai kirkonkirjoja tutkimalla todettu tosiasia? Joka tapauksessa se näytään nykyisin myöntävän todeksi. Rolf Nordenstreng esim. lausuu teoksessaan "Euroopan ihmisrodut ja kansat" (s. 361, v:n 1926:n painos): "Vähän on selvitetty, missä määrässä Ruotsin kulttuuripersoonallisuudet ovat tahi osaksi ovat lappalaista lähtöä, mutta ainakin mitä August Strindbergiin tulee, se on kieltämätöntä. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan ja, hänen tuttavansa prof. Johan Mortensenin suullisen ilmoituksen mukaan, väliin myös hänen ryhdistään ja liikkeistään. Kirjallisuudenhistorioitsijain tehtäväksi jää todeta lappalaisuutta myös hänen sielunelämästään".
Strindberg ei tehnyt lappalaisten ja suomalaisten välillä mitään eroa kansatieteellisessä suhteessa. Huolimatta Ruotsin maan, luonnon ja kansan tuntemuksestaan häneltä kuitenkin puuttui lähempiä tietoja siitä, mitä osaa suomalainen asutus on siellä näytellyt ikimuistoisista ajoista meidän päiviimme saakka. Hän vain hymyili hieman katkerasti, kun kerran sanoin:
– Ehkäpä osaksesi kotoiselta taholta tullut ymmärtämyksen puute johtuu siitä, että olet vihatun ja pelätyn "Finn-jättiläisen" viimeinen, suuri jälkeläinen. Ehkäpä olet yksinkertaisesti sattunut syntymään Ahvenanmeren väärällä puolella?
– Tuon, mitä nyt sanoit, on, ihmeellistä kyllä, jo ennen sanonut toinen suomalainen, Karl August Tavaststjerna. Kuitenkaan hänen ei koskaan onnistunut hankkia minulle edes kustantajaa Suomessa...
– Se ei ole todellakaan suuri vahinko, sillä meidän ruotsinkieliset kirjamarkkinamme ovat tietystikin paljoa pienemmät kuin Ruotsin. Meillä ruotsalaisesta kirjasta otetaan harvoin suurempaa kuin tuhannen tai parin tuhannen kappaleen painos.
– Hyvä niinkin! Luuletko, että kirjoja menee enemmän kaupaksi meillä? Ruotsalaiset eivät lue, he vain juovat ja pelaavat korttia. Kysy Bonnierilta, niin saat kuulla! Kyllä asiat teillä Suomessa ovat aivan toisin, mikäli on uskominen Tavaststjernaa.
– Oliko hän selvä silloin?
– Aivan vesiselvä. Hän kertoi moneenkin kertaan, että Runebergin "Vänrikki Stoolin Tarinat" ja Topeliuksen "Välskärin kertomukset", vieläpä "Maamme kirjakin", olivat ilmestyneet kymmeninätuhansina, niin, viimeksimainittu satanatuhantena kappaleena, jos suomalaiset painokset otetaan mukaan.
– Niinpä kyllä! Karl August oli aivan oikeassa! Nykyisin ei varmaankaan ole ainoaakaan kansaa Euroopassa, joka lukee niin kiihkeästi kuin suomalaiset. Ehkäpä asia on niin, että lukemisella on heihin vielä uutuudenviehätys, koska heillä ei ole ollut kirjoitettua enempää kuin painettuakaan kirjallisuutta ennen kuin vasta tällä vuosisadalla.
– No mitä he sitten lukivat sitä ennen?
– Raamattua, Lutherin "Vähää katekismusta" ja almanakkaa.
– Silloin kyllä ymmärtää, että he koettavat korvata vahingon. Mutta en voi sentään uskoa Tavaststjernan kertomuksia kymmenen- ja sadantuhannen painoksista?
– Usko vain huoletta, hyvä August! Sinun pitää ajatella, että sekä "Vänrikki Stool" että "Maamme kirja" ovat maassamme koulukirjoja ja ovat olleet jo monen koulupoikapolven ajan. Kyllähän tiedät, miten pojat pitelevät kirjojaan. Uusia painetaan joka vuosi; ja sitäpaitsi nuo kirjat ovat, kuten meidän on tapana sanoa, "isänmaallisia". Mutta mikä estää sinua olemasta isänmaallinen Ruotsissa?
– Ei kiitos! Hyvä maku estää. Patentin saanut hovirunoilija, kuten Snoilsky, ei ole minun kunnianhimoni päämäärä. Tai kansallisrunoilija – se sopii paremminkin Heidenstamille, kosmopoliitille, ei siitä ole minulle!
– Mutta August, kuka voisi olla paremmin luotu pukemaan näytelmän asuun Ruotsin lukemattomia kansallissankareja kuin "Mestari Olavin" luoja? Jos on sanonut A, täytyy sanoa myöskin B. Eivät suinkaan lappalaiset esi-isäsi silti kääntyisi haudassaan?
Strindberg sanoi jättäneensä sen asteen jo silloin, kun hän 1870-luvun alussa oli heittänyt tuleen pari historiallista näytelmää, joista toinen oli "Sten Sture", toinen "Eerik XIV". Tämä kaikki siksi, että ne olisivat olleet "liian siirappimaisia ja romanttisia" uudelle ajalle.
– Sepä vahinko, eiköhän elämän todellinen "romantiikka" eli runous ole katoamatonta, se kun on yläpuolella kirjallisuuden vaihtelevien makusuuntien ja muotivirtausten?
Mutta sitä Strindberg ei tahtonut myöntää. Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä, ja muistan varmasti hänen pitäneen Shakespeareakin vanhentuneena! Tämän taivaita hipova erotiikka "Romeossa ja Juliassa" oli Augustin mielestä "ainoastaan äitelää ja suukkosomaa naismaisuutta".
Ehkäpä tämäkin johtui rodun erilaisuudesta ja oli vain tshuudilaisen vastaanväittämishengen ilmausta.
On sanomattakin selvää, että minulla, joka olin varhaisessa nuoruudessani Shakespearen ihailija ja palvoja henkeen ja vereen asti, sekä olin m.m. v. 1888 kokeillut Hamletina Kööpenhaminan "Det Kongelige Theaterissa", oli montakin kovaa yhteenottoa ystäväni Augustin kanssa näissä – tekisi mieli sanoa rotukysymyksissä. Eikö Shakespearen ihana "Kesäyön unelma" ollut kuin anglosaksilaisen rodun leikkivän, keveän huumorin olemus sellaisenaan?
Tarjoutuessani yrittämään hänen johdollaan sommittelemaan poltetut näytelmät uudelleen, saadakseni pelastetuksi juuri sen, jota hän nimitti "romantiikaksi", hän oli sangen pidättyväinen.
– Ei maksa vaivaa! hän vastaili vältellen.
Kuitenkin sain kuulla siksi paljon, että olisin todellakin voinut sommitella uudelleen sen osan "Eerik XIV:stä", joka eniten huvitti minua, nim. Eerikin vankeusajan. Tämän osan Strindberg on, kirjoitettuaan itse kappaleen uudestaan v. 1899, jättänyt pois. Hänen nykyinen näytelmänsä päättyy, kuten tunnettua, neljänteen näytökseen ja Eerikin vangitsemiseen. – "Sten Sturesta", joka minusta oli vähemmän mielenkiintoinen, minulla on ainoastaan hämärä muisto. Strindberg arveli m.m. tehneensä Stenin puolisosta, Ingeborg Tottista, joka oli uljaasti ja itsepintaisesti käynyt miehensä poissa ollessa neuvotteluja tanskalaisten kanssa, liian tavallisen teatterisankarittaren. Niinpä tämä arvon rouva oli, Sten Sturen ja kolmin kultakruunuin koristetun sinisen lipun ilmestyessä näkyviin Brunkebergin harjalle, omin käsin repäissyt dannebrogin Tukholman linnasta, tanskalaisten pötkiessä pakoon. August itse sanoi näytelmää kypsymättömäksi, joten se oli omansa joutumaan tulen ruuaksi.
Sensijaan hän sanoi itsellään olevan tallella katkelmia "Eerik XIV:stä", ja kun niihin aikoihin olin läheisissä suhteissa Helsingin ruotsalaisen teatterin näyttämöohjaajan Harald Molanderin kanssa, ehdotin, että hän muovailisi teoksen kokonaan uudestaan tätä näyttämöä varten. Mutta Strindbergin teatteriviha oli silloin vielä niin voimassaan, ettei hän huolinut ottaa ehdotustani kuuleviin korviinsakaan? Sitäpaitsi sanotun teatterin johtokunta oli kutsunut hänet kesällä 1893 Suomeen, mutta silloin tuo "mieletön itävaltalainen naimiskauppa tuli väliin", niin ettei hänen Suomen-matkastaan tullut koskaan totta. "Ja kai olikin parasta niin", sillä hänen olisi ollut vaikeaa nähdä Siri v. Esseniä; niin hän ainakin luuli.
Ystävämme August tunsi sentään todellista vetovoimaa Suomea kohtaan. Eikä kai vähimmin siksi, että hänen omat lapsensa ensimmäisestä avioliitosta oleskelivat siellä. Hän virkkoi kerrankin:
– Ehkä Tavaststjerna ja sinä olette aivan oikeassa, että olisin yhtä hyvin voinut syntyä Ahvenanmeren toisella puolen. Sillä totta on, että varhaisimmasta nuoruudestani saakka olen tuntenut voimakasta vetovoimaa Suomea ja suomalaisia kohtaan.
– Se kai johtuu siitä, että ensimmäinen vaimosi oli porvoolainen?
– Ei. Jo paljoa aikaisemmin. Runebergistä löysin enemmän sisua ja realismia kuin hänen ruotsalaisista aikalaisistaan. Hänen "Saarijärven Paavossaan" oli uusi, karumpi sävy, jotavastoin meikäläiset runoilijat yhä pyörittivät romanttisia posetiivejaan "Keijukaistanssista" ja "Ahdista" y.m. utukuvista, joiden ylistystä veisattiin väärennetyillä kansanlaulunsävelillä. Runebergille oli suotu se etu, että hän sai kyntää ja kylvää koskematonta sarkaa ja uutismaata, meikäläisten pyörähdellessä ja heiluessa loppuunkuluneissa akateemisissa hännystakeissaan ja perintätavoissaan. Sitten, 80-luvulla, useimmat läheisimmistä ystävistäni olivat suomalaisia, kuten suomalais-ukko Wille Wallgren, Walter Runeberg, hyvä kuvanveistäjä, jossa oli vähin runoilijan vikaakin, Robert Stigell, vanha Kalle Wetterhoffisi, Albert Edelfelt, Karl August Tavaststjerna y.m.
– Ja nyt suomalaisia kohtaan tuntemasi vetovoima on siirtynyt perintönä minuun. Vahinko vain, etten voi tehdä hyväksesi Suomessa enempää kuin Tavaststjernakaan, mitä tulee kustantajan hankkimiseen. Tunnen vain yhden meikäläisen, G.W. Edlundin, mutta hän on liian vanha ja vanhanaikainen, eikä harrasta enää muuta kuin koulukirjoja, rikastuttuaan ensin Runebergin ja Topeliuksen kustannuksella. Helsingin ruotsalainen teatteri on, kuten sanottu, ainoa, mitä voin luvata sinulle. Sillä paitsi sitä, että meillä on siellä ystävämme Molander, oma isäni on yksi tämän yrityksen kolmesta kannattajasta.
Mutta Strindberg antoi vielä siihen aikaan palttua kaikelle, mikä vähänkin oli tekemisissä teatterin kanssa. Ja siihen asia jäi.
"Suomalainen itsepäisyys", sisu, on nyttemmin tullut Olympialaisten kisojen kautta maailmankuuluksi. Ja sitä Strindberg oli saanut rotuperintönä osakseen aimo annoksen – vaikkei hän, kuten itse luuli, ollutkaan "mongooli", suomalaiset kun eivät ole mongooleja enempää kuin lappalaisetkaan.
Ei hänessä itsessään, enempää kuin hänen "lappalaisissa esi-isissäänkään" tai suomalaisissa yleensäkään ole havaittavissa niitä luonteenomaisia rotutuntomerkkejä, joista aitomongoolit aina tuntee. Näihin tuntomerkkeihin kuuluu m.m. ihopoimu, joka yhdistää yläluomen nenänjuureen, joten koko silmä näyttää vinolta. Siitä ei ole merkkiäkään havaittavissa enempää suomalaisissa kuin lappalaisissakaan – ja kaikkein vähimmän Strindbergissä itsessään. Sitävastoin on, kuten tunnettua, alkuajoista saakka Skandinaaviassa ollut kaksi pääkallon muotoon nähden vastakkaista perusmuotoa. Maahan muuttaneet gootit, varsinaiset ruotsalaiset heimot (ylimystö ja yläluokka) ovat koko Euroopan pitkäkalloisinta väkeä. Mutta siihen perustyyppiin ei Strindberg kuulunut. Senkin vuoksi hänen oma otaksumisensa, että hän polveutui korpien suomalaismetsistä, oli oikea.
Suomalaiset ovat läpeensä, kuten Strindbergkin, erikoisen pyöreäpäisiä, ja heillä on ulkonevat poskipäät, – ovat siis lyhytkalloisia. Tästä suomalaisten kallon muodosta arvossa pidetty ruotsalainen antropologi, professori Gustaf Retzius puhuu mitä kiittävimpiä sanoja. Professori oli tutkimusretkillään suorittanut lukemattomia kallomittauksia, ei yksin Suomessa, vaan kaikkien suomalais-heimojen keskuudessa aina Etelä-Venäjälle, Volgan alajuoksulle, saakka, ja oli tällöin tullut siihen hämmästyttävään tulokseen, etteivät suomalaisten pääkallot kuulu ainoastaan suurimpiin, vaan myöskin sopusuhtaisimpiin, mitä koko inhimillisellä antropologialla on näytettävänä.
Osoittaaksemme, ettei Strindbergin suinkaan tarvitse hävetä suomalaista peruaan, annamme puheenvuoron ruotsalaiselle antropologille itselleen. Professori Retzius kirjoittaa:
"Kaikki nämä suomalaisten kallot ovat siitä erikoisia, että ne ovat sekä huomattavan pitkiä että leveitä ja korkeita. Ne ovat, kuten sanottu, yleensä suuria, kuuluen suurimpiin normaalikalloihin, jotka antropologia tuntee. Niissä ei ole mitään erityistä mittaa, joka olisi suhteellisesti erikoisen suuri, kuten esim. ruotsalaisilla, joiden pituusmitta on huomattavin, sekä eräillä slaaveilla, joiden kallot ovat silmiinpistävän leveitä ja korkeita. Näissä suomalaisten kalloissa sensijaan kaikki kyseessä olevat mitat ovat huomattavan suuret ja suhteelliset, niin että ne todistavat sopusuhtaista, voimakasta kehitystä".
Että tätä sopusuhtaista ja voimakasta rotutyyppiä on ennen muinoin ollut myöskin Saksassa, (n. 3.000 vuotta e.Kr.), ja myöhemmin koko Itä-Ruotsissakin, sen on, kuten tunnettua, näyttänyt toteen arvovaltainen saksalainen arkeologi G. Kosinna ja ruotsalainen professori O. Ahlgren. Latinalainen kirjailija Jordanes nimittää 500-luvulla Smålannin asukkaita nimellä "Finnaithae", ja varmaankin juuri näiden jäljiltä on paikannimiä sellaisia kuin Finnheden, sitten Finnveden, Finnåker, Finnerödja, Finnspång, Finstaholm, Finnby y.m. Skandinaaviassa aina Ruijaan (= Finnamarken) saakka, jossa puhtaita suomalaisia asuu vielä tänäkin päivänä.
Tietystikin uusin tutkimus on yrittänyt, jonkinlaisessa harhaanosuneessa kiihkokansallisessa tarkoituksessa, "selittää" omalla tavallaan noita Ruotsin Finn-alkuisia nimiä, mutta on mitä suurimmassa määrin kyseenalaista, onko tutkimus sillä tehnyt tasapuoliselle historialliselle totuudelle mitään palvelusta. Ranskassa esim. tutkimus ei katso olevan syytä kieltää normannien, goottien ja baskien muinoin asuttaneen suuria osia maasta.
Että itse Odin arveli Skandinaavian suomalaisten alkuasukkaiden omaavan korkeamman viisauden lahjan, siitä antavat todistuksen sekä Eddat että Saxo Grammaticus. Odin esim. kääntyi, näiden todistusten mukaan, hädässään poikansa Balderin kuoltua suomalaisen "tietäjän" puoleen, joka avustikin goottien ylijumalaa sekä sanoin että teoin. Kun tuo suomalainen poppamies ei varmaankaan osannut puhua gootinkieltä, Odin lienee ymmärtänyt suomea. Mutta missä hän olisi oppinut sitä, jos suomalaiset hänen aikanaan, kuten uudempi tutkimus on tietävinään, asuivat jossakin Moskovan seuduilla? Snorre Sturlasonin mukaan Ynglingasuvun kuninkaat ottivat väliin puolisokseen nimeltä mainittuja "suomalaiskuninkaiden" tyttäriä. Mutta sittemmin suomalaisen alkuväestön tähteet joutuivat epäsuosioon, heidät tungettiin kauas pohjoiseen päin metsiin, tai he vajosivat kukistetuksi alaluokaksi – menettäen kansallisuutensa.
Miten ruotsalaiset ymmärtämättömyydessään sortivat ja vainosivat Skandinaavian alkuväestön viimeisiä rippeitä, se muodostaa synkän lehden pohjoismaiden historiassa, ja Strindberg kuunteli sekavin tuntein näitä synkkiä tositarinoita, joilla oli ainakin hänelle osittain uutuuden vastenmielisyys. Tapasimme nimittäin tietoja tästä arvossapidetyn ja tunnustusta saaneen ruotsalaisen historiankirjoittajan G. Djurkloun teoksen "Vermlannin Suomalaismetsistä" kolmannesta vihosta (Land och Folk, 1872).
"Se kuitenkin on varmaa", Djurklou sanoo, "että 1600-luvun lopulla suomalaisia asui kaikkialla näissä metsäseuduissa Ramsbergasta ja Ludvikasta lahtien Norjan rajaan saakka, ja että heitä on ollut hajallaan siellä täällä ulkometsissäkin niin kaukana etelässä kuin Långserudissa ja Silbodalissa, Vermlannissa, Taalainmaan pohjoisrajalla. Vuoden 1600 tienoilla arvellaan heidän levinneen yli Norjan rajan, ja ulkometsistä, Gruen rovastikunnasta, he levisivät pian Trysildiin, pohjoiseen päin ja Sit-metsään Hölandiin, vallaten länteenpäin kaikki autiometsät Beina- ja Drams-jokiin saakka".
– Onko ihme, Strindberg sanoi siihen, että Björnson, senkin gorilla, joka on kotoisin juuri noista Norjan entisistä suomalais-seuduista, myöskin lukenee suomalaisia esi-isiensä joukkoon. Muistaakseni hänen äidinisänsä oli suomalainen suurtalonpoika.
– Siitä en tiedä sanoa mitään, mutta se ainakin on varmaa, että Björnsonin pienessä Isä-nimisessä kertomuksessaan kuvaama suurtalonpoika Thord muistuttaa lakoonisessa harvapuheisuudessaan hämäläistä. Kuvaavaa kyllä hänkin tahtoo, kuten Björnson, kastattaa poikansa Finniksi oman isänsä mukaan! Hämäläisten harvapuheisuushan on tullut suorastaan sananlaskuksi, antaen aiheen m.m. seuraavaan kaskuun: Isä ja poika menevät aamulla metsään töihin. Aamulla poika sanoo: 'Tänään on kaunis ilma'. Illalla, heidän palatessa työstä, isä vastaa: 'Totta puhuit, on ollut kaunis ilma koko päivän'! – Eikö se tunnu aivan siltä, kuin kuulisi Björnsonin Thordin puhuvan?
– Ehkäpä metsien hiljaisuus on opettanut suomalaiset olemaan vaiti ja ajattelemaan, August tuumi siihen.
– "Ei kukaan kauan yksin naura", niin sanoo suomalainen sananlaskukin.
– Ei naura, Herra nähköön! Mutta varmaankin vuosisatainen vaino on tehnyt heistä vaiteliaita, arkoja ja varovaisia.
XXVII
STRINDBERG JA MINÄ SFINKSIN ARVOITUKSIA TUTKIMASSA
Vertailevana kielentutkijana voisi ja pitäisi Strindbergistä kirjoittaa kokonainen kirja. Meidän on tyytyminen tässä muutamiin viitteisiin.
Kauniina todistuksena tämän yleisneron levottomasta, lakkaamatta etsivästä hengestä on se, että hän, elämänsä jo kallistuessa iltaan, jolloin tavalliset kuolevaiset pyrkivät nauttimaan vanhuuden lepoa, ryhtyi aivan uuteen tutkimuksen alaan, osoittaen nuorukaisen tutkimusintoa ja uutteruutta, joka hipoi uskomattoman rajoja.
Vertailevan kielentutkimuksen kilpakentällä Strindberg ei kylläkään ollut mikään uusi tulokas, omistaessaan kolme viimeistä elinvuottaan kokonaan tälle harrastukselleen.
Jo hänen "Sinisestä kirjastaan" ikäänkuin pilkistää esiin se seikka – jo aikaisemminkin, ollessamme Parisissa, olin huomannut samaa – että vertaileva kielentutkimus oli ehkä suurin yhteinen harrastuksemme.
Päinvastoin kuin minä, joka en jaksanut seurata Augustia kemian ja kultasynteesien työalalle, hän saattoi sekä hoitaa omat kultapuuhansa että samalla aikaa innostua ensimmäisistä egyptiläisten hieroglyfien hämärillä teillä ottamistani askelista.
Jos joutuu olemaan, kuten Strindberg ja minä, nuoruus- ja oppivuosinaan kokonaisen neljännesvuosisadan ajan milloin missäkin maassa, oppien tahtoen tai tahtomattaan puolisentusinaa uusia äidinkieliä, käy tietystikin yhä taipuvaisemmaksi vertaamaan kaikkia noita kieliä keskenään. Silloin on tavallaan aina mukana elävä tutkimusaineisto, missä ikinä liikkuneekin. Senkautta moinen kielten vertailu saattaa kohota harrastuksesta suoranaiseksi intohimoksi, ja niin kävi meidän kummankin. Tämä harrastus sai syntymään välillemme näkymättömän siteen, jota voisi melkein nimittää telepatiaksi. Muistan esim., että kun maatessani pahoin vilustuneena vuoteessani jouluaattona v. 1911 – tuonnempana painetun Strindbergin kirjeen ollessa parastaikaa matkalla Tukholmasta Helsinkiin – syvennyin tutkimaan Carl Abelin mainiota latinalais-egyptiläistä hieroglyfisanakirjaa, ja kun sitten joulupäivänä näin myöskin Strindbergin muistaneen vanhaa taistelutoveriaan, ei onnestani puuttunut enää mitään. Rohkenen myöskin uskoa, että sellainen tutkimus, joka aiheutuu itse asiaan ja puolueettomaan totuuteen kohdistuvasta, hellästä harrastuksesta, itse palkitsee itsensä.
Oli muuten sattuma, että tulin Parisissa kaivelleeksi Louvre-museon muinaisegyptiläisiä papyruskääröjä ja niiden tulkintoja – mutta se ei ollut enää mikään sattuma, että suomeen perehtynyt kielikorvani oitis terottui. Tiesinhän tosin, että muutamat ruotsalaiset kielinerot, kuten E. Svenonius, O. Rudbeck nuorempi, E. Kajanus (oik. Gyllenhjerta), rovasti Idman y.m., jotka olivat osittain olleet satoja vuosia edellä omasta ajastaan, olivat vertailleet ja korostaneet niitä suorastaan hälyyttäviä yhtäläisyyksiä, joita oli olemassa heprean, kreikan, latinan ja heidän aikanaan niin vähäksytyn suomenkielen välillä.
Mutta että tälle viimeksimainitulle löytyisi vertauskohtia myöskin muinaisegyptiläisistä hieroglyfeistä, se oli toki sentään enemmän kuin mitä olin uskaltanut toivoa tai otaksuakaan! Mutta täytyihän minun uskoa omien silmieni todistusta.
Kuten sanottu, suoranainen sattuma avasi minulle portit vanhan Egyptin arvoituksiin. Kuinka tämä tapahtui, siitä olen aikaisemmin kertonut "Suomen Kultaisessa Kirjassa" seuraavasti:
"Suunnatessani 22-vuotisena taiteellisen apurahan saajana ensi kerran matkani kohti Parisia Tukholman kautta, näin tässä jälkimmäisessä kaupungissa läpikulkumatkallani ruotsalaisen itämaidenmaalaajan Julius Kronbergin esityksen kuningatar Kleopatrasta. Tuo kuva sai aivan todella minut niin valtoihinsa, että päätin heti Parisiin päästyäni ruveta maalaamaan Kleopatraa, mutta pysytellen uskollisemmin asianomaisessa tyylissä, eksymättä liikaan nykyaikaiseen loisteliaisuuteen. Päästäkseni perehtymään aitoegyptiläiseen tapaan maalata kasvot aina sivulta, päätin tutkia kaikkia yksityiskohtia Louvre-museossa".
Minulle tämä merkitsi Egyptin-harrastuksen alkamista, joka oli kestänyt tähän päivään saakka.
Kleopatra-taulun syntyhistoriassa Strindberg näytteli varsin merkitsevää osaa, sillä jollei hän olisi puuttunut asiaan, siitä ei olisi koskaan tullut valmista.
Olin nimittäin eksynyt yksityiskohtiin niin, että olin lopulta kyllästynyt koko hommaan. Ensiksikin koko oli liian suuri. Toiseksi olin kahden vaiheilla, tuliko minun täydelleen noudattaa egyptiläistä, tyylittelevää maalaustapaa, käyttämällä ainoastaan ääriviivoja ja kokonaisia pintoja, ilman mitään varjoja, vai oliko minun tehtävä se uudenaikaiseen, realistiseen tapaan. Antaisinko sfinksille välinpitämättömät vai osanottavat kasvot? J.n.e. Lopulta pistin koko laitoksen seinää vasten ja siinä se sai olla kenenkään liikuttamatta v:n 1894:n syyskuuhun saakka, jolloin Strindberg näki sen pistäytyessään ensimmäisiä kertoja luonani. Hän vaati jyrkästi, että Kleopatran kuva oli tehtävä valmiiksi, sillä:
– Taiteilija, joka heti nuoresta pitäen alkaa hutiloida, menettää pian kaiken valtansa omaan työtarmoonsa, eikä saa koskaan syntymään valmista.
Vielä hän kehoitti minua kertakaikkiaan luopumaan ajatuksestani maalata kuvan puhtaasti egyptiläiseen, varjottomaan pintatyyliin, joka sopii käytettäväksi ainoastaan seinämaalauksissa, sekä asettamaan sfinksin sellaisen maiseman keskeen, jollainen siellä varmaankin vielä oli Kleopatran aikoina. Olin nim. ensin maalannut sfinksin kaulaansa myöten hiekkaan hautautuneena, jollaiseksi se oli kuvattu sen ajan matkakertomuksissa.
– Luuletko sinä, August kysyi, että kansa, joka näki sfinksissä kansallisen vertauskuvansa, neron yhdistyneenä ruumiilliseen voimaan, olisi antanut sen hautautua hiekkaan? Sfinksin peittyminen lentohiekkaan on voinut tapahtua vasta laiskojen arabialaisten valtakaudella, ja sitä on jatkunut vieläkin vetelämpien turkkilaisten aikana, joille sfinksi ei merkinnyt mitään ja joilla ei ollut harmainta aavistustakaan sen taidearvosta.
Strindbergin kehoitukset ja osanotto saivat innostukseni uudelleen viriämään. Ja saatuani hiukan vihreää sfinksin ympärille aloin itsekin katsoa työtäni aivan toisin silmin. Maalasin sfinksin kokonaisuudessaan kivialustaa myöten sellaiseksi kuin otaksuimme sen aikoinaan olleen. Käpälien väliin sovitin oven l. porttikäytävän. – Muistaakseni myöhemmän ajan kaivaukset ovat osoittaneet sellaisen oviaukon olevan todellakin olemassa.
August väitti varmasti, että sfinksi oli ollut ontto pyhäkkö sekä samalla otaksuttavasti todellinen sisäänkäytävä lähellä sijaitsevaan sfinksipyhäkköön, johon sen oli yhdistänyt maanalainen käytävä. Sitäpaitsi hän oli vakuutettu siitä, että kellarikerroksen alla oli varmaankin salainen aarrekammio, koska perintätieto väittää "sfinksin lepäävän aarteiden päällä". Varmaankin vastaiset tutkimukset osoittavat kaiken tämän joskus vielä todeksi. – Oikealla olevat palmut olivat kumpikin Augustin omaa käsialaa, samoin myöskin pari valkoista liljaa, sillä hän oli niihin aikoihin innostunut sekä kasvitieteeseen että maalaamiseen.
Jatkamme edelleen "Kultaisen Kirjan" sanoilla:
"Tutkiessani Louvre'in rikkaita kokoelmia ja penkoessani egyptologien tulkintoja ja käännöksiä 'kuolemankirjasta' sekä muita papyruskääröjä silmiini pisti ensimmäisen kerran selvästi, hyvin selvästi, muinaisegyptinkielen ja suomenkielen välinen suorastaan ällistyttävä yhtäläisyys. Mutta näitä toisistaan erottava ääretön välimatka sekä ajan ja paikan ero pakotti minut ensi aluksi heittämään kaikki moiset ajatukset mielestäni. Mutta ne palasivat jälleen, vieläpä niin itsepintaisina, että tarvitsin kaiken tarmoni voidakseni olla jättämättä kaikkia taideharrastuksia sikseen ja rupeamasta harrastamaan egyptinkielen opintoja oikein todella. Tässä oli suurena apuna ystäväni August Strindberg, joka silloin oli ateljeessani jokapäiväinen vieras. Hän koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että suomi muka oli sangen arvoton rahvaankieli, sekä että egyptologien tulkinnat ja varsinkin käännökset olivat pelkkiä 'houreita'. Esitin kuitenkin hänelle myöhemmin erinäisiä rinnakkaismuotoja, mistä oli seurauksena, että hänkin kävi miettiväiseksi, saaden lopulta itsekin tuntea 'kielikärpäsen' puremaa, vaikkakin hänen rakkautensa kohdistui hepreaan, 'pyhään kieleen'.
"Niilos-joen, Niilin seutujen Chami- l. Chemi-kielen ja Suomen Hämeen- l. Kemi-kielen välisistä yhtäläisyyksistä, jotka olin jo silloin huomannut, useimmat olivat niin ilmeisiä, että päätin, sikäli kuin tilaisuus ja varat myönsivät, vastaisuudessa jatkaa tutkimuksiani – olipa niistä hyötyä tai ei".
Strindberg oli kaiken sen johdosta, mitä kerroin hänelle egyptin ja suomen kielen yhtäläisyydestä, suuresti hämmästynyt, vaipuen syviin mietteisiin. Hetken aikaa näytti jo ikäänkuin veren ääni olisi herännyt hänessä ja hän olisi käynyt entistäänkin ylpeämmäksi suomalaisesta syntyperästään. Mutta vastaanväittämisen henki virkosi jo samassa taas eloon ja hän sanoi:
– Jos tuo kaikki olisi totta eikä pelkkä näköhäiriö, niin suomenkieli olisi, joskaan ei yleinen alkukieli, niin sentään vanhin ja arvokkain kaikista nykyisin elävistä kielistä. Mutta sellainen se ei voi olla.
– Miksi ei?
– Puhut vain omaan pussiisi.
– Päinvastoin, pikemminkin sinun pussiisi, ja samalla esi-isiesi. En voi, sen pahempi, imarrella itseäni sillä, että minulla olisi montakaan pisaraa suomalaista verta suonissani, ehkä ei ainoaakaan. Äidin puolelta olen saksalainen, ja isän puolelta olen lähtöisin Aspan kylästä, kuninkaallisen Ruotsin valtakunnan Ångermanlannista, mutta en kadu sitä lainkaan!
Ihmeekseni Strindberg kerrankin nauroi.
– Ehkäpä siis minä olenkin Suomalaispiru, vaikka sanon sinua siksi. Vuoroin vieraissa!
– Sano vain. Mitäpä nimellä on väliä! Mutta juuri ruotsiapuhuvana, ulkokohtaisena huomioidentekijänä olen sitä mieltä, että meillä on varaa korjailla ja kohennella, mitä esi-isämme ovat laiminlyöneet, auttamalla suomalaisia hiukan ladulle, kenenkään silti tarvitsematta epäillä meidän puhuvan omaan pussiimme.
– Riittämättömyys on maailman palkka. Luuletko suomalaisten hurraavan sinulle paljoakaan hartaammin kuin mitä ruotsalaiset ovat hurranneet minulle?
– Ja vähät se meitä liikuttaa! Hurratkaamme me toisillemme, hyvä August, ja valittakaamme samalla sitä, ettemme olleet tarpeeksi viisaita muuttamaan synnyinmaata ennen syntymäämme.
Suomenkieli oli kuitenkin aivan liian vierasta Strindbergille, jotta hän olisi jo silloin pystynyt arvostamaan suomalais-egyptiläisten vertailujen tieteellistä merkitystä. Niinpä sitten tiemme erosivat lopullisesti juuri kielikysymyksessä.
Strindberg läksi sitten Ruotsiin takaisin, minä palasin Suomeen. Kieliharrastus sai Strindbergin valtoihinsa uudelleen vasta 1910.
Tämän ajan kuluessa olin taaskin ollut useita vuosia ulkomailla. Olin luopunut maalaamisesta, omistautuakseni kokonaan kielentutkimuksille. Palattuani v. 1910 kotimaahani kuulin seuraavana vuonna, että Strindberg oli jälleen ryhtynyt pohtimaan kielikysymystä. Mainittuna vuonna hän lähetti minulle teoksensa "Raamatun erisnimet ja niille sukua olevat sanat klassillisissa ja elävissä kielissä". Kirja oli heprean ylistyslaulu, mutta sisälsi monta kultajyvästä, ollen samalla todistuksena vanhan ystäväni hämmästyttävästä työinnosta.
Sitten hän etsi jopa "maailmankielen juuriakin" tuosta jo Babylonian vankeuden aikoina hämmentyneestä hepreankielestä, ja tuo paksu nidos, oikea sisyphostyö, mursi hänen henkisen joustavuutensa. Eikä hänen ollut enää koskaan määrä saada voimiaan takaisin. Omasta puolestani olin sillä välin sekä etsinyt että löytänytkin "maailmankielen juuret" kelttiläisen pronssikauden eurooppalaisista kielistä, joista suomenkieli on kaikkein parhaiten säilynyt.
Minulle kävi yhä enemmän arvoitukseksi, kuinka August saattoi uskoa löytävänsä mitään alkuperäistä vokaalittomasta kirjakielestä, jonka puhujia on yli 3000 vuoden ajan, aina vähän päästä, ajettu maailman laidasta toiseen, kun sitävastoin suomalaiset ovat todistettavasti olleet koko sen ajan ikäänkuin elävältä haudattuina pohjolan ikimetsiin, kaukana syrjässä kansainvaelluksen kaikkia kieliä sekoittavasta ja hämmentävästä sekamelskasta. Koetin kirjeelläkin saada vanhan ystäväni vakuutetuksi erehdyksestään – mutta huomasinkin, että hän oli jo liian väsynyt, hän ei enää ymmärtänyt minua.
August itse ei tietenkään kirjoittanut olevansa vanha ja väsynyt, mutta saatoin lukea sen sekä rivien välistä että sisällyksestäkin. Hänen työnsä oli enää pelkkää yhtämittaista, levotonta, kaikista kielistä haettujen sanojen ja sananparsien latelemista peräkkäin, ilman mitään loogillista yhtenäisyyttä. Hän meni niinkin pitkälle, että väitti sanojen voivan olla sukua keskenään, sananparsien tarvitsematta olla sukulaisia. Ja se meni jo yli minun näköpiirini ja käsityskykyni, koska en tiedä sanoilla ja "sananparsilla" olevan mitään eroa. Senvuoksi päätinkin, etten suotta väsyttäisi vanhaa mestaria, olla koskematta hänen ympyröihinsä.
Silloin tapahtui sellainen ikävä juttu, että kapteeniluutnantti Finnilä ja asemapäällikkö Lönnqvist alkoivat pommittaa Strindbergiä kirjeillään, "saadakseen hänet vakuutetuksi". Eikä heidän ihastuksellaan ollut rajoja, kun he, vastoin olettamustaan, saivat vastauksen. Vaikk'en voinutkaan muuta kuin valittaa moista kirjeenvaihtoa sekä sitä, ettei vanha, väsynyt mestari saanut olla intomielisiltä todistajiltani rauhassa, ei toisaalta ollut vallassani estää heitä hankkimasta itselleen sellaista iloa, että saivat "kirjeen toisensa perästä niin kuuluisalta mieheltä kuin August Strindberg".
Strindberg tuntuu sentään lopulta kyllästyneen niin Finnilään kuin Lönnqvistiinkin, koskapa hän joulukuussa 1911 pyytämättä kääntyi taaskin puoleeni, lähettäen minulle "haasteen" (!) 10 sanan muodossa, joita hän pyysi minua pohtimaan. Itse hän saattoi tämän kielellisen kiistan – viimeisen läheisen ajatustenvaihtomme julkisuuteen tukholmalaisen Aftontidningenin palstoilla, jonka vuoksi vastasin hänelle Åbo Underrättelserissä v. 1911, tammikuun 30 p:vän numerossa avoimella kirjeellä, joka saakoon sijansa tässä:
Kunnian Veli!
Ilmoitettuasi Aftontidningenissä Ruotsin ja Suomen yleisölle
antaneesi minulle todistajineni haasteen 10 sanaa koskevaan
kielitaisteluun, en voi muuta kuin ottaa haasteesi vastaan.
Sairautesi aikana en voinut ottaa taisteluhansikastasi,
mutta koska itse olet, toivuttuasi sairaudestasi, saattanut
asian julkisuuteen, en katso itsellänikään olevan syytä
"pistää kynttilääni vakan alle", vaan julkaisen haastekirjeesi
semmoisenaan, liittäen heti sen perään oman vastineeni.
Strindbergin haastekirje S. W.-Aspille:
"Veli.
Kuten kai tiedät, myöskin Finnilä ja Elias Lönnqvist
kirjoittavat minulle. Teitä on siis kolme yhtä vastaan,
enkä voi vastata teille kaikille kolmelle, vaan saatte
toimittaa vastauskirjeeni toistenne tietoon.
Mutta kuulehan nyt tarkkaan. Kun minulla on käytettävänä
runsas aineisto, voin ilmoittaa teille kaikkien kielten
olevan löydettävissä kreikasta ja hepreasta. Ja jokaisella
kreikan sanalla on juurensa hepreassa, juurensa siksi,
että heprean sanat ovat lyhyemmät.
Varokaa sanskritia, jolla on valheelliset sukujuuret. Se
on myöhemmän ajan sekasotkua". (Seuraa sitten Strindbergin
heprealaisia juuria.)
"Taistelu 10 sanasta tieteen 'foneettisten' menetelmien mukaan
ei voine kehittyä muuksi kuin sanasodaksi. Kun nyt ei kuitenkaan
analyyttisen järjestelmäni päämääränä ole sana, vaan ajatus,
jonka se koettaa ilmaista, käsitän asian niin, että olet
haastanut minut kanssasi ajatustenvaihtoon.
Ajatukseni mukaan ei vertailevan kielentutkimuksen pidä luulla
voivansa seisoa omilla jaloillaan, ennenkuin se saadaan
sopeutumaan eksaktisten tieteiden kanssa.
Kun esim. antropologi sellainen kuin Englannin Taylor lausuu koko
elämänsä ajan harjoittamiensa tutkimusten perusteella teoksessaan
"Arjalaisten alkuperä" nimenomaan, että "Arjalaiset eivät ole
muuta kuin suuren suomalais-ugrilaisen kansanheimon haara", niin
siinä on väite, jota kielentutkimus ei nykyisellä asteellaan
ollen kykene kumoamaan.
Kun sitäpaitsi Darwin sanoo olevansa vakuutettu siitä, että
ihminen (kuten useimmat eläimet) lauloi, ennenkuin oppi
katkaisemaan äänelliset ajatuksenvaihtonsa konsonanteilla
muodostaakseen sanoja ja ajatuksia, ei kielitieteellä liene
paljokaan asetettavana tueksi sille otaksumalleen, että
typistetyt, yksitavuiset kielet olisivat vanhempia kuin
sointuvat, vokaali- ja konsonanttirikkaat alkukielet.
Ainoakaan nykyään maailmassa elävä kieli ei ole säilyttänyt
sellaista vokaalirikkautta kuin suomenkieli. Paitsi tavallisia
on suomella pitkät vokaalit, sekä kaksoisääntiöitä, diftongeja,
loppumattomiin. Lapinkielessä on triftongejakin.
Nojautuen Darwinin väitteeseen rohkenen sanoa, että vertaileva
kielentutkimus on aivan liian vähän tarkannut ja tutkinut
eläinten sekä kehtolapsen kieltä.
Kun ihmisyksilö läpikäy elämänsä aikana samanlaisen kehityskulun
mikroskooppisesta oliosta 3 kyynärän pituiseksi kuvatukseksi,
johon kehitykseen ihmiskunta on kokonaisuutena tarvinnut tuhannen
tuhansia, ehkä tuhannen miljooniakin vuosia, niin lienee
paikallaan vertailla ihmiskunnan nuoruutta sen yksilöihin näiden
nuoruuden aikana.
Jokainen kehitysaste on edelleenkin läpikäytävä. Mutta
periytyneiden sielullisten ominaisuuksiensa avulla lapsi oppii
yhdessä ainoassa tunnissa sellaista, jota esi-isämme miettivät ja
pohtivat tuhansia vuosia.
Kuinka pian lapsi oppiikaan huomaamaan mitä etua on kahdella
jalalla kävelemisestä – alkuesi-isillämme ei ollut Javan
troopillisissa aarniometsissä asustaessaan paljoakaan iloa
moisesta taidosta, koska he kiipeilivät puissa ja tiheiköissä.
Ennenkuin nykyajan lapset oppivat puhumaan, saattaa kuulla niiden
jokeltavan, ruots. lalla, joka on sama sana kuin suomen laulaa.
Kuinka suomenkieli voi, ainoastaan laulamalla jonkin vokaalin
lyhyemmäksi tai pitemmäksi, muodostaa positiivin, komparatiivin
ja superlatiivin, selviää seuraavasta. E on leveämpi vokaali kuin
i, lyhyt a on leveämpi kuin e, pitkä aa kaikista levein.
Vertaa siis nyt: le-veä, la-vea, laa-ja.
Tiede sanoo tällaista onomatopoeettiseksi, mutta minusta se on
järkevyyttä ja johdonmukaisuutta.
Usein käsite voi vaihdella, jos vain yksi ainoa vokaali muutetaan
toiseksi.
Vertaa esim. umpinainen – impinainen. (Englanninkielen
imp-metsän neito, on suomen impi-sanan jäännös.)
Että omat professorimme tuntevat niin huonosti sen kielen, jota
sanomme suomenkieleksi (lapinkieltä he eivät tunne senkään
vertaa), johtuu siitä, että he etsivät viisautensa tanskalaisesta
Thomsenista tai "Grosses Vaterlandista". Saksasta.
Sinun omat maanmiehesi, professori Enevald Svenonius, Rudbeck
nuorempi, Ericus Ericson Gyllenhjerta, Kajanus, Porthan ym.,
jotka ovat hamasta 1600-luvulta saakka verranneet suomenkieltä
hepreaan ja kreikkaan, eivät enää ole profeettoja.
Kuitenkin Lönnrot kirjoitti syyskuussa 1847:
"Voisi käydä niinkin, että suomenkieli ulkomailla jonakin
kauniina päivänä saavuttaisi sen korkean aseman, joka
sanskritilla nykyisin on kielimiesten keskuudessa..."
Tämä Suomen suurimman tämän alan ammattimiehen lausunto jäi
huomaamatta siihen saakka, kunnes Ruotsalaisen kirjallisuuden
seura, Svenska Litteratursällskapet, julkaisi "Lönnrots svenska
skrifter", Lönnrotin ruotsinkieliset kirjoitukset, hänen
100-vuotispäivänään.
Mitä suomenkielestä voi vastaisuudessa tulla, sitä emme tiedä.
Mutta niiden tuhansien sanojen voimalla, jotka olen koonnut
kaikista maailman kielistä, olen valmis todistamaan Euroopan
yliopistojen edustajille mustalla valkoiselle, että suomenkieli
on vanhan maailman äidinkielen parhaiten säilynyt muoto, kotoisin
Javasta, ja saapunut Egyptin, osittain Intian kautta.
Ja tässä sitten lopuksi ne 10 sanaa, jotka pyysit minulta:
1. Kuu. 2. Maa. 3. Mies. 4. Tar (nainen). 5. Pää. 6. Luu. 7. Puu.
8. Suu. 9. Laa (ja). 10. Ko (ko).
Osoitukseksi siitä, kuinka ko-sanan johdannaisia voidaan suomessa
käyttää, huomaa seuraava:
"Kokoo koko koko"! – "Koko kokoko"? – "Koko koko"!
Jos voit jollakin heprealaisella, kreikkalaisella tai millä
muunkielisellä lauseella tahansa "nujertaa" edellämainitsemani
suomenkieliset lauseet, saat pistää minut samaan häpeäpaaluun,
jossa Galileita seisotettiin.
Se pyörii sittenkin!
Salve!
Tuus S. Wetterhoff-Asp.Tammikuun 30 p:nä 1911".
Tähän avoimeen kirjeeseeni Strindberg jäi vastauksen velkaa. Sensijaan hän kirjoitti myöhemmin lyhyen yksityiskirjeen, joka päättyi seuraavin sanoin: "En ole vielä kapitalisti, mutta jos ikää riittää, pääsen siksi, ja silloin aion vuorostani kostaa puolestani".
Vähää myöhemmin kuin oli lähettänyt tämän viimeisen kirjeensä, August Strindberg koottiin isiensä tykö. Kuolinvuoteellaan hän oli kuumehoureissaan puhellut jotakin "Suomalaispirusta", mutta mitä hän sanoi, sen tiennevät ainoastaan hänen lähimmät omaisensa.
Mutta nyt hän tietää enemmän kuin me!