[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqAu2cvL3z_3QMaCeztjSxPVBY7QXKld00eEltFLZROg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1913,"Omenapuu","Galsworthy, John",1867,1933,"1913-galsworthy-john-omenapuu","1913__Galsworthy_John__Omenapuu",null,"romaani",[],[15,16],"brittilainen","nobel","fi",1918,1926,16328,105903,false,72530,[25,26,27],"England -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Social classes -- Fiction",[29,30,31],"British Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Omenapuu\" by John Galsworthy is a novel written in the early 20th century. The story centers on Frank Ashurst and his wife Stella, who embark on a journey to Torquay to celebrate their wedding anniversary. As they travel, the narrative delves into themes of nostalgia, beauty, and existential longing, suggesting that their lives are intertwined with past events and unfulfilled desires.  The opening of the novel introduces Ashurst and Stella as they explore the countryside, reflecting on their lives and love while encountering a grave marked with flowers. Ashurst's musings reveal a yearning for deeper meaning and connection as he grapples with the passage of time and the allure of artistic beauty. The pace slows as they part ways momentarily, leading to Ashurst's recollection of a youthful journey and the lasting impact of memories. This serene yet contemplative introduction sets the stage for a story that will likely explore the complexities of love, the weight of the past, and the beauty found in fleeting moments. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Frank Ashurst palaa vaimonsa kanssa nuoruutensa maisemiin ja löytää tienvarresta yksinäisen haudan. Paikka herättää muistoja vuosien takaisesta kesästä, jolloin hän rakastui viattomaan maalaistyttöön. Pienoisromaani käsittelee luokkaeroja, vaikeita valintoja ja menneisyyden kaihoa.","John Galsworthyn 'Omenapuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1913.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","OMENAPUU\n\nKirj.\n\nJohn Galsworthy\n\n\nTekijän luvalla suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\n        Omenapuu, laulu, kulta.\n\n                Euripides, _Hippolytos_.\n\n\n\n\n\n\nOmenapuu.\n\n\nHopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet\nautoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää\nmuistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran\ntavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka\nluonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja\nmenettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja\nvartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä\nkaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta\nhurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä\nuskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut\ntasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.\n\nHän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen\nnousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen\nkorkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja\npyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä.\nHän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan\nhuolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan\nja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat\nsitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä\nsyvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui\nsoveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja\nrakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen\nvärilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.\n\n\"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?\"\n\nAshurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa,\nsolakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät\nsaivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja\npartaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias\nmies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.\n\n\"Frank, katsohan tuonne! Hauta!\"\n\nMaantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi\ntietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean\nmetsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi\njalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle\njoku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst\nkatsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä\n— itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan!\nKuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman\nosan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden\nmuistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain\nrosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta\nmitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta\nperheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan\nkivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä\nlähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan\n— ja otti taskustaan \"Hippolyton\" Murrayn käännöksen. Hän herkesi\npian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi\ntähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten\nhohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään\nkaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen\nelimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja\nnuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja\ntyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta\nkuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden,\nuusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä\nkärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön\ntosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt\nmies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa \"omenapuun, laulun ja\nkullan\" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa\nkuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää\nonnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään\nei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen,\njota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja\nrauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä\ntuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta,\nhäipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin\nsen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton\npidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat\nyhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä\nnäky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka\nmeille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä,\nauringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa,\napilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria\nkokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien\najelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä —\ntäällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi\nhävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka\nkatselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa\nniihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa\nkappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan\nkohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän\najaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana\nhuomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei\najatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta\nsitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli\npuolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa;\nsilloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan\nvieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän\noli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden\nkauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat\nkiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut\nhaudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja\npäätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa\nkäsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä\ntädykkeitä...\n\nTämä palautui nyt hänen mieleensä.\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nToukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen\nylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert\nGarton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja\naikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi\noli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa\nseitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä\npaikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku,\nlepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan\nväliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli\nkuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea,\nihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva,\nkulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla\noli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä.\nAshurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta\nnousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä,\nGartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet\nainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.\n\n\"Kuulehan\", sanoi Garton, \"sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on\nviimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman\nsitä.\"\n\nAshurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:\n\n\"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi.\"\n\n\"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu\nsäälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain\nomat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme,\njotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan\ntakaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee\nhelpommaksi.\"\n\n\"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä.\"\n\nGarton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.\n\n\"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan.\nOn erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat\nhyväksi, ne rikastuttavat elämää.\"\n\n\"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?\"\n\n\"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset\nluulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja\nloukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa —\nkaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa.\"\n\nAshurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti\nsitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat,\nlinnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:\n\n\"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä\nvoimme olla yötä.\"\n\nLausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren\ntytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan\npiirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan\nkoukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst,\njoka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä\nsaattoi olla, ajatteli: \"Miten ihanaa!\" Tuuli painoi tytön tumman,\nkarkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää,\npyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät\nrikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma\ntukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet,\nylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet,\nkulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora.\nMutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin\naamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet\nsinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin\nomituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät\nhäneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut\nottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä\ntervehdykseksi ja kysyi:\n\n\"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla\nyötä? Jalkani on kipeä.\"\n\n\"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän.\" Tyttö puhui vapaasti,\nja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.\n\n\"Ja missä se on?\"\n\n\"Tuolla laaksossa, hyvä herra.\"\n\n\"Voisitteko antaa meille yösijan?\"\n\n\"Uskonpa kyllä voivamme.\"\n\n\"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nAshurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.\n\n\"Oletteko devonshireläisiä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mistäpäin sitten olette?\"\n\n\"Walesista.\"\n\n\"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu\ntalonväkeen?\"\n\n\"Talo on minun tätini.\"\n\n\"Entä enonne?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Kuka siis taloa hoitaa?\"\n\n\"Tätini ja kolme serkkuani.\"\n\n\"Mutta enonne oli devonshireläinen?\"\n\n\"Oli kyllä, herra.\"\n\n\"Oletteko asunut täällä kauankin?\"\n\n\"Seitsemän vuotta.\"\n\n\"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?\"\n\n\"En oikein osaa sanoa.\"\n\n\"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia.\"\n\n\"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\nAshurst puuttui äkkiä puheeseen:\n\n\"Miten vanha olette?\"\n\n\"Seitsemäntoista.\"\n\n\"Ja mikä on nimenne?\"\n\n\"Megan David.\"\n\n\"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.\nMeillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka.\"\n\n\"Ikävää, että jalkanne on kipeä.\"\n\nAshurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.\n\nHe kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks'\njoutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa\noli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen.\nRakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki,\nsen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri\npuhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni\npoika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä,\nja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:\n\n\"Hän on rouva Narracombe, tätini.\"\n\n\"Rouva Narracombella, tädillä\", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka\nmuistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli\njotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.\n\n\"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä\", aloitti Ashurst, \"ja hän arveli,\nettä ehkä voisitte antaa meille yösijan\".\n\nRouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän,\nvastasi:\n\n\"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita\nvierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?\"\n\nTyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta\nporttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja\nmarjakuusen tumman vihreän keskellä.\n\n\"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette\nvarmaankin yliopistosta?\"\n\n\"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla.\"\n\nRouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.\n\nArkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla\ntäytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti\nsiltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta\nsohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli\nhäntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä\nsaattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli\nylevästi tiedotonta ympäristöstä.\n\n\"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?\"\n\n\"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu\nsen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli.\"\n\n\"Kuinka syvä se on?\"\n\n\"Puolitoista jalkaa.\"\n\n\"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?\"\n\n\"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren,\nyksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä\nkutittaa.\"\n\n\"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä.\"\n\nRouva Narracombe hymyili. \"Tee on valmista, kun tulette takaisin.\"\n\nPuroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan\nsyvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso\nomenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat\nmelkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput\npaisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin\nyhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää\njalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita,\nnurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki\npuiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino\nauringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin\nvirtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste,\nhän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään —\nja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.\n\n\n\n\n\nII.\n\n\nMyöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia,\nkermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua\nkelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa,\nja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus,\nettä talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin\nhevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke\nkaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin\nsilmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen\nWalesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista\nposliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei\ntietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta\nja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa\ntukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut\nmalliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan\nSen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.\n\nAshurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat\nhyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä\npiippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön\nkasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen\nkädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi\nkatsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö\noli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta\nhiljaa kuin hiiri.\n\n\"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!\" ehdotti Garton.\n\nKeittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui\nsavustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä\nkoristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut\nposliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva.\nPitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja\npöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa\nja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella\npuolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella\npuolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat\nkasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän\nveti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe\nhämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta\nsuuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät\nja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli\nkeskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen,\nsileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista\nsanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa.\nHän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin\nja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle,\nsanoi hän:\n\n\"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi.\"\n\nJa odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta\nkeittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain\nkorostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja\nhe paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.\n\n\"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi\nanglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno\npsykologisen tutkielman aihe.\"\n\nAshurstin huulet värähtivät. \"Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno\ntutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka\nnäkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!\"\n\nGarton jatkoi:\n\n\"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi\nvain herättää.\"\n\n\"Sinäkö hänet aiot herättää?\"\n\nGarton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen\noletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.\n\nJa Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla\nnarrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi\nikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan\nulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä,\nomenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui\nkeittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin,\näännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa\nkuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken\ntaustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana,\nkaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut\ntäyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä.\nPöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä.\nTällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului\nkengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa\nkiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät\nnäkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan\nja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin\nja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti\nvikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä\nhän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa\nkeskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja\nvielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin\npanemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua\nsanaa: \"Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen.\" Sitten kuului\nnaurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin\nhiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään.\nSitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt\nylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi\ntakaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen\nsielunsa kävi synkäksi.\n\n\"Mene sinä keittiöön\", sanoi hän toverilleen. \"Minä käyn levolle.\"\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\nUnen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti\nja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen\nuneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen\nhuoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon\nkääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi\npimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei\nottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta\n— elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen\nvalvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän\noli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia\ntaipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat\nkuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis\nmerkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen\nvuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla,\nhengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta\naivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä\nharmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun\nmuistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin\nmuistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä\nja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti\n— sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi\npannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja\nniiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän\nsiirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön.\nTuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien\nkaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti\nkuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman\nikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun.\nSitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes\nmustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan.\nJa tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui\nuneen.\n\nSeuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka\noli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa\nseuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy,\njoka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin\nmeni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi\njyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti\npolveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle\nmarjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain\nja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini\nmarjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi\nja teki havaintoja.\n\nMaalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa\nsilmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien\nja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että\nhanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä\npoikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen\njalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan\nkysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan:\n\"Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa.\" Teen aikaan he tulivat\nulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja\ntarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta\npolveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli\ntytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä\nsilmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä\npoislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia\ntyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:\n\n\"Mitä piditte ystävästäni?\"\n\nTyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli\nepäkohteliasta hymyillä. \"Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan.\nLuulen, että hän on hyvin oppinut.\"\n\n\"Mitä hauskaa hän teille kertoi?\"\n\n\"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?\"\n\n\"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten.\"\n\n\"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?\"\n\n\"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana\nlaulaa.\"\n\nTyttö rypisti kulmakarvojaan. \"Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa.\nOlenko sitten sellainen?\"\n\n\"Uskoisitteko minua, jos minä sen sanoisin?\"\n\n\"Uskoisin kyllä.\"\n\n\"No niin, luulen hänen olleen oikeassa.\"\n\nMegan hymyili.\n\nJa Ashurst ajatteli: \"Oletpa kaunis!\"\n\n\"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa\nmerkitä?\"\n\n\"Kuka Joe on? Sekö poika, jolla on siniset silmät ja punakat kasvot?\"\n\n\"Hän juuri. Enoni veljenpoika.\"\n\n\"Siis ei teidän ensimmäinen serkkunne?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivat\nEnglantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan.\"\n\n\"Ai niin! Olen kuullut heistä. Onko hän heitä?\"\n\n\"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy\nsanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nTuo \"vai niin\" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava,\nniin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se\nkohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.\n\n\"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia.\nSitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei\npitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä\nmaanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä.\"\n\nAshurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta\nsanoi vain:\n\n\"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan\npienokaiset levolle.\"\n\nTyttö punastui hiukan. \"Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko\nlisää?\"\n\n\"Onko teillä koskaan aikaa tehdä mitään itsenne vuoksi?\"\n\n\"On toki.\"\n\n\"Olen katsellut teitä, mutta en ole vielä sitä huomannut.\"\n\nTyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät\ntummemmiksi.\n\nMeganin mentyä Ashurst ajatteli: \"Mahtoiko hän uskoa, että\ntarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään\nhinnasta.\" Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille\n\"kauneus on kukkanen\", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä\nritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei\nmilloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui,\nhavaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut \"saksilaiseksi tyypiksi\",\nseisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut,\npölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän.\nHänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti\nauringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana,\nlevollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä,\nhän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin\nnuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina\nja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi\noli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli\nparhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta\ntuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se\nhänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli\nsynnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin\ntuskin osasi lukea ja kirjoittaa.\n\nHänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi\najellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan:\nAshurst huomasi miehen ontuvan.\n\n\"Kauniita elukoita!\"\n\nOntuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin\nkääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.\n\n\"Niin kyllä, oikein mallilehmiä, ja hyviä lypsämäänkin.\"\n\n\"Senpä kyllä uskon.\"\n\n\"Toivottavasti herran jalka on parempi?\"\n\n\"Kiitoksia kysymästä. Aina hiljalleen.\"\n\nOntuva mies kosketti omaa jalkaansa.\n\n\"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on\nollut kipeänä jo kymmenen vuotta.\"\n\nAshurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee\nsellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva\nhymyili taas.\n\n\"Ei kuitenkaan auta valittaa. Olivat vähällä katkaista sen.\"\n\n\"Ohoh\"\n\n\"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt\nmelkein kuin uusi.\"\n\n\"Minun polvelleni panivat erinomaisen tepsivän kääreen.\"\n\n\"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät,\nmikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri\nhyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei\neteenpäin siitä!\"\n\nAshurstin täytyi hymyillä. \"Tuntee kukkaset.\" Hän itse on kukkanen.\n\nSamana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää\nhanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.\n\n\"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa\nvapunpäivä-kakkua.\" \"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan.\"\n\"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne.\"\n\n\"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane\npahakseen, jos tulen keittiöön?\"\n\n\"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa.\"\n\nAshurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui\ntakaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst\ntarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi\nhalunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö\ntuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten\nAshurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli\nmiellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä\noli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja\nvetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.\n\nSeuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi\noli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä\ntuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo\nsamoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli\nlauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He\nolivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen\nkuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst\nosasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet\nnäyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää,\nlukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat\npaidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa\nosaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän\nhuutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui\nkallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen\nkäkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen\nluokseen ja ilmoitti:\n\n\"Mustalaiskummitus istuu aina sillä kivellä.\"\n\n\"Mikä mustalaiskummitus?\"\n\n\"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana\nistua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen\npäivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti\nhuilua.\"\n\n\"Mitä säveltä se soittaa?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Minkä näköinen se on?\"\n\n\"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on\noikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan.\" Pikkupojan\nvinot silmät pyörivät päässä. \"Luuletteko, että se tahtoo viedä minut?\nMegan pelkää sitä.\"\n\n\"Onko Megan nähnyt sen?\"\n\n\"Ei. Mutta teitä hän ei pelkää.\"\n\n\"En sitä epäilekään. Mitäpä hän minua pelkäisi.\"\n\n\"Hän rukoili teidän puolestanne.\"\n\n\"Kuinka sen tiedät, pikku veitikka?\"\n\n\"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja\nherra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin.\"\n\n\"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut\ntarkoitettu sinun kuultavaksesi.\"\n\nPoikanen oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi kuin uhitellen:\n\n\"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän\nverestä.\" \"Vai pidät sinä siitä — senkin pikku peto!\" \"Mikä se on?\"\n\n\"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä.\" Poikanen katsoi\nkummissaan. \"Minä nyljen ainoastaan kuolleita kaniineja, joita me\nsyömme.\" \"Vai niin! Sitten pyydän anteeksi.\" \"Osaan minä nylkeä\nsammakoltakin.\" Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. \"Jumala\nsiunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia!\" Ja puhetoverinsa\näkkinäiseen hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin\npurolle, mistä taas alkoi kuulua naurua ja huutoja.\n\nKun Megan tuli tuomaan hänelle teetä, kysyi hän:\n\n\"Mitä se mustalaiskummitus on?\"\n\nTyttö katsahti Ashurstiin kauhistuneena.\n\n\"Se ennustaa onnettomuuksia.\"\n\n\"Ette kai te usko kummituksia olevan olemassa?\"\n\n\"Toivon, ettei minun koskaan tarvitse nähdä sitä.\"\n\n\"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. Vanha\nJim näki varmaankin ponihevosen.\"\n\n\"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä,\njotka ovat eläneet kauan sitten.\"\n\n\"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat\nkuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan.\"\n\nTyttö sanoi yksinkertaisesti: \"Ne ovat kuitenkin pahoja.\"\n\n\"Miksi niin pahoja? Jos tuollaisia kummituksia on, ne ovat arkoja\nkuin jänikset. Kukat eivät ole pahoja, vaikka kasvavat itsestään,\norapihlajoita ei ole kukaan istuttanut — ettekä pelkää niitäkään.\nPitää lähteä joskus yöllä etsimään kummitustanne ja puhuttelemaan sitä.\"\n\n\"Voi älkää, älkää tehkö niin!\"\n\n\"Tottahan toki! Asetun istumaan hänen kalliolleen.\"\n\nTyttö pani kätensä ristiin: \"Minä pyydän, rukoilen: älkää menkö!\"\n\n\"Rauhoittukaa! Mitäpä merkitsee, vaikka minulle tapahtuisikin jotakin?\"\n\nMegan ei vastannut. Hiukan harmissaan nuorukainen jatkoi:\n\n\"Mutta pelkään pahoin, etten saa sitä nähdä, sillä minun kai täytyy\npian lähteä täältä pois.\"\n\n\"Joko nyt?\"\n\n\"Tätinne ei kaiketikaan halua enää pitää minua täällä.\"\n\n\"Kyllä varmasti! Meillähän on aina kesävieraita.\"\n\nAshurst käänsi silmänsä tyttöön ja kysyi:\n\n\"Tahtoisitteko te, että minä jään tänne?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä aion tänä iltana rukoilla teidän puolestanne.\"\n\nTyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta.\nAshurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi.\nAivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskelle\nsinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden?\nOliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin Robert\nGarton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?\n\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAshurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla\nvakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna\nhänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa\nmyöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan\nauringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja\nja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin\najoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin\neloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka\nlevittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa\ntarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen\nvaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden\nsäksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä.\nTämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli\nmyös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan\nhän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa,\ntällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei\nhän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa.\nMutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan\npiippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön\nistuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen\ntähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia\ntunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat\nsilmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka\nomituisesti mairittelivat häntä.\n\nSunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa\nkuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän\nnarahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän\nseisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin\npäässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta\nnurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta\ntämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen,\nsuuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon —\nkuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää\nnoin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta\npystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa\nvaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti,\njuoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti\ntytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin\nkaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä.\nHänen silmänsä olivat luodut maahan.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sopersi Ashurst.\n\nTyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista\nsilmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois.\nAshurst lähti perästä.\n\n\"Megan!\"\n\nMutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja\nkäänsi hänet lempeästi puoleensa.\n\n\"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!\"\n\n\"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi\nminulta.\"\n\n\"Jaha, siis Joelta.\"\n\n\"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?\"\n\n\"Rakastunut teihin, arvatenkin.\"\n\nTyttö polki jalkaansa.\n\nAshurst naurahti. \"Tahtoisitteko, että halkaisen hänen kallonsa?\"\n\nTyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:\n\n\"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!\"\n\nAshurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen\npienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat\nomenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen\ntoisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi\nmenettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe,\nkoskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä.\nÄkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista\nvastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi\nkiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen,\nmutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa\nkosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi\nkäsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli\nhäntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti\nkalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset\nlepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla.\nTytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. \"Megan!\" kuiskasi\nhän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului\nmustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen\nposkeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti,\npujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli\nhävinnyt näkymättömiin.\n\nAshurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi\nmiltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen\nja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä\nympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden\njoukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt?\nKuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? —\nlumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen\n— onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti\nruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin,\nminkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää\nsuoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan\nyhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja\nmustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka\nolivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta\npuunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria\nkenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän\nohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin\nilmoittamaan hänen tuloaan.\n\nOnko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen —\njoka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli\nrakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä\nkoululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä\nrakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän\netäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä.\nTämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla\nantoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista\nluonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen\npainuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli\nsamalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö\nensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta\nseuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen\nkädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö\noli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä.\nMuutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta,\ntoiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat,\nlämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.\n\nJa kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua\nvaltoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle,\ntoiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta.\nToisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun\noli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon\nrakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi:\n\"Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa.\"\n\nHämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa\njuhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten\nveistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: \"Tämä on sinulle uusi maailma.\"\nKuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen\nkävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut\nkatselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt\nkuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa\ntuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui\nlaaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä\nkujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän\nsytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli\npimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten,\nkun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä\nhän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän\noli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa,\ntämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden\nkasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat,\nkarkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja\nraivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti\nsäyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä:\npuheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi\nomat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa\nsitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken\naikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon\nkuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä,\njohon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui\nvalojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri\nmäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja\nhän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan\nja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana,\nyhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet\nhäämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi\nvarovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin\nhän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin\nikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana —\nhuolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään\nja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön —\nniin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon\nsolina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne\ntulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä\nhän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen\nmarjakuusen juurelta ja kuiskasi: \"Megan!\" Tyttö vetäytyi taaksepäin,\nkatosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi\neteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin\nja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien\nmuodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin\nlähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän\nulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika\ntarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi\njuuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten\nlomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä\npukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. \"Kaunis\nMegan!\" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen\nkasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa\nniitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin\nsieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän\nvetäytyi pois. \"Hyvää yötä, Megan!\"\n\n\"Hyvää yötä, herra!\" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui\nmaahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa\nistumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena\ntytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa\notetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAshurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi\nillalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja\neilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta.\nOli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa\nloistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat\nniitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan\nnähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon.\nHän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun\ntytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi\nsuuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat\nsilmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen.\nOlikohan hän huomannut jotakin?\n\n\"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö\nillallisen jossakin?\"\n\nAshurst pudisti päätään.\n\n\"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon\nmuuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?\"\n\nPilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen\nwalesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa\nhän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: \"Ei! ei! lähden tieheni täältä.\nEn rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan.\"\n\nMutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada\nnähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko,\nettä tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli\nomiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt\neikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno,\njota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui\nhänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä\npiippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan\noli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän\ntiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä.\nHän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä\nalkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen\nvuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän\nnäki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen\nsyvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut.\nMiten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden\nilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi\nvielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi\nepäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten\nvuoteeseen ja kääntyi.\n\n\"Megan!\" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät\nkatsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen\nnähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa\nluottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän\nsopersi:\n\n\"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte, kunnes palasin.\"\n\nTyttö ei sanonut mitään, ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:\n\n\"Kävelin nummella, oli niin kaunis ilta — tulin noutamaan kirjaa.\"\n\nMutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen,\nantoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen\ntytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen\nvallassa: \"Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta\nnyt, nyt olen sen tehnyt!\" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta\nvasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen\nhuulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen,\nomituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?\n\n\"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! —\nlupaathan, Megan?\"\n\nTyttö kuiskasi: \"Lupaan.\"\n\nSamassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea,\nhellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen\ntehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni\nulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa\nja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja\nsamalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä\ntakana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän\nei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa\ntyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla.\nNuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi\nnyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja\nsyvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja\nkäsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset\nja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat\navoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset,\ntuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella\näänellä:\n\n\"No, Joe? Voinko jotenkin olla avuksi?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Miten siis?\"\n\n\"Voitte lähteä täältä tiehenne! Emme tarvitse teitä.\"\n\nAshurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat\nkaikkein ylpeimmän ilmeensä.\n\n\"Olette sangen ystävällinen, mutta minusta on parempi, että toiset\nteikäläiset itse puhuvat puolestaan.\"\n\nNuorukainen tuli pari askelta lähemmäksi, ja hänen rehellisen hikensä\nhaju kiusasi Ashurstin nenää.\n\n\"Miksi yhä viivytte täällä?\"\n\n\"Siksi, että se huvittaa minua.\"\n\n\"Tokkohan sitten huvittaa, kun minä isken kallonne murskaksi!\"\n\n\"Todellakin? Milloin aiotte yrittää?\"\n\nJoe vastasi vain raskaasti huohottaen, mutta hänen silmissään oli ilme\nkuin nuorella, kiukustuneella sonnilla. Hänen kasvonsa vääntyivät\nrumaan irvistykseen.\n\n\"Megan ei välitä teistä!\"\n\nMustasukkaisuuden, vihan ja halveksimisen puuska tuota kömpelöä,\nläähättävää moukkaa kohtaan sai Ashurstin valtoihinsa, hänen\nitsehillintänsä petti. Hän kavahti pystyyn ja sysäsi tuolin syrjään.\n\n\"Piru teidät periköön!\"\n\nJuuri lausuttuaan nuo yksinkertaiset sanat hän näki Meganin oviaukossa\npieni ruskea koiranpentu sylissä. Tyttö riensi häntä kohden:\n\n\"Sillä on siniset silmät!\"\n\nJoe kääntyi selin. Hänen niskansa hohti purppuranpunaisena.\n\nAshurst laski sormensa tytön sylissä makaavan pikku pennun kuonolle.\nKuinka hyvä sillä tuntuikaan olevan siinä painautuneena tytön ruumista\nvasten!\n\n\"Se jo pitää teistä. Niin, Megan, kaikki pitävät teistä!\"\n\n\"Mitä Joe sanoi teille?\"\n\n\"Käski minua lähtemään tieheni, koska ette enää tahdo pitää minua\ntäällä.\"\n\nTyttö polki jalkaa ja katsoi sitten Ashurstia suoraan kasvoihin. Tuo\nihaileva katse pani pojan hermot värisemään, ikäänkuin hän olisi nähnyt\nhyönteisen polttavan siipiään.\n\n\"Illalla siis\", virkkoi Ashurst, \"älkää unohtako!\"\n\n\"En.\"\n\nJa painaen kasvonsa pennun lihavaa, ruskeaa pientä ruumista vasten\ntyttö lähti takaisin taloon.\n\nAshurst asteli kujatiellä. Niityn veräjälle saapuessaan hän tapasi\nontuvan miehen lehmineen.\n\n\"Kaunis päivä, Jim.\"\n\n\"Niin on, kyllä nyt heinä kasvaa. Tänä vuonna ovat saarnet myöhäisempiä\nkuin tammet. Kun tammi ehtii lehteen ennen kuin saarnit —\"\n\nAshurst keskeytti hänet huolettomasti:\n\n\"Missä olitte silloin, kun näitte mustalaiskummituksen?\"\n\n\"Luulen melkein, että seisoin tuon suuren omenapuun siimeksessä.\"\n\n\"Ja uskotte, että se todella oli tuolla?\"\n\nOntuva mies vastasi varovasti:\n\n\"Tahtoisinpa väittää, että siltä näytti. Niin ainakin minusta tuntui.\"\n\n\"Mitä siitä ajattelette?\"\n\nMies hiljensi ääntään:\n\n\"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua.\nNiin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni\nomastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä\ntapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä\nolen sen asian tuuminut.\"\n\n\"Minkä näköinen tuo mustalaiskummitus oli?\"\n\n\"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin,\nikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa,\nmutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn,\nvaikk'en itse voinut huomata mitään.\"\n\n\"Oliko silloin kuutamo?\"\n\n\"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan\nyläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse.\"\n\n\"Ja arvelette, että kummitus tietää onnettomuutta, vai miten?\"\n\nOntuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet\nsilmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.\n\n\"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia,\nikäänkuin... Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se\non varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät\nnäe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä\nhänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo\ntoisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä\nmeidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin\nhänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy.\"\n\n\"Johtuu kai siitä, että hän on tunteellinen.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että hän tuntee kaiken hyvin herkästi.\"\n\n\"Niin tottakin, hän on hyvin helläsydäminen.\"\n\nAshurst, joka tunsi punastuvansa, ojensi miehelle tupakkakukkaronsa.\n\n\"Pistäkää piippuun, Jim!\"\n\n\"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin\ntuskin yksi sadasta.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja\nlähti jatkamaan matkaansa.\n\n\"Helläsydäminen!\" Niin, ja mitä _hän_ oli tekemäisillään? Mitkä\nolivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon\nhelläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen\nkävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina,\npunaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat\nkorkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo\nkeltaisenruskea... Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja\nhäipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat,\npikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta\naikakaudesta, Hesperian puistoista!... Ampiaiskuningatar istuutui hänen\nhihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta\nampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan\nomenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta,\nsaattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? —\nAshurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin\nmielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt\nvieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään\npyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst\nsai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti\nterävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa,\nja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst\nheittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston\njälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen\nkuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan\nveden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen,\nkuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat\nvarjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana\nseuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa\nja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli\nvarmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia\nkuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit,\nruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä\nkorviaan.\n\nKäki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta\naurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia\nkaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. \"Tänä iltana!\" ajatteli\nhän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta\nja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet.\nHän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat\nMegania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret,\nruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan\nnapinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui\nriemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKello oli sinä iltana lähes kaksitoista, kun Ashurst laski käsistään\n\"Odysseiansa\" (taskukokoa), jota oli puolen tunnin ajan pidellyt\nkäsissään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki\nhedelmäpuutarhaan. Kuu oli vast'ikään kullanhohteisena noussut\nkukkulan yläpuolelle ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnen\npuolipaljaiden oksien lomasta. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää;\nAshurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, ja\ntunnusteli maata jalallaan. Aivan hänen takanaan liikahti tumma röykkiö\nkumeasti röhkien: kolme suurta sikaa paneutui takaisin vierekkäin\npitkäkseen muurin vierustalle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyni,\nmutta joen hiljainen, iloinen solina kuului paljon voimakkaammin\nkuin päivällä. Jokin yölintu — hän ei tuntenut sitä — piipitti\nyksitoikkoisesti. Kaukana kuului ruisrääkkä ääntelevän. Yksinäinen\npöllö huusi. Ashurst astui pari askelta eteenpäin ja pysähtyi taaskin\ntuntien päänsä ympärillä sumuista valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa\npuissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä\nvironnut elämään hiipimässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen\ntunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia\nperhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman\nmaan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella.\nHetken huumaavassa, hiljaisessa, tuoksuttomassa kauneudessa hän melkein\nunohti, miksi oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä\noli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, oli vain saanut\ntämän uuden muodon. Hän käveli eteenpäin runkojen ja oksien lomitse,\njoita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin ison omenapuun\njuurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, sillä se oli\nmuita lähes toista vertaa korkeampi ja laajempi ja ojenteli oksiaan\nkauas kedolle ja purolle päin. Sen tiheiden oksien alla hän pysähtyi\nuudelleen kuuntelemaan. Kuului taaskin samat äänet kuin äsken —\nmyöskin unisten sikojen heikkoa röhkinää. Hän laski kätensä paksulle,\nmelkein lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta\ntuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessa. Tuleekohan\ntyttö — niin, mahtaakohan hän tulla? Ja seistessään värisevien,\nkuunvalossa aavemaisina, kuin lumottuina kohoavien puiden keskellä\nhän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä kuin yliluonnollista,\nsopimatonta maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille\nja jumalattarille, fauneille ja nymfeille — ei hänelle ja nuorelle\nmaalaistytölle. Eiköhän hän melkein tuntisi mielenhuojennusta, jos\ntyttö jäisi tulematta. Mutta kaiken aikaa hän kuulosteli. Tuntematon\nlintu piipitti ja kuului solinaa pikku purosta, jonka pinnalle kuu loi\nkatseitaan puun oksaverkon takaa. Hänen silmiensä korkeudella näyttivät\nomenankukat käyvän joka hetki yhä elävämmiksi, tuntuivat salaperäisessä\nvalkeassa kauneudessaan yhä enemmän ikäänkuin muuttuvan osaksi hänen\nomaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienoisen oksan — kolme\nkukkaa. Pyhyydenloukkausta poimia hedelmäpuiden kukkasia — pehmeitä,\npyhiä nuoria kukkasia — ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli\nveräjän narahtavan; siat liikahtivat taaskin rohkaisten; ja nojautuen\npuunrunkoon Ashurst painoi kätensä sen sammaliseen kupeeseen pidättäen\nhengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden\nlomitse — niin äänettömästi hän liikkui. Samassa Ashurst näki hänet\naivan lähellään — näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä\npuusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli\naivan ääneti ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: \"Megan!\" ja\nojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan hänen rintaansa\nvasten. Kun tytön sydämen sykintä tuntui nuorukaisen omaa vasten,\nAshurst tunsi ritarillisuuden tunteiden ja intohimon voimakkaina\nliikkuvan povessaan. Koska tyttö ei ollut hänen säätyään, vaan noin\nyksinkertainen ja nuori ja ajattelematon, noin voimakas rakkaudessaan\nja avuton, niin miten Ashurst olisi voinut muuta kuin esiintyä hänen\nsuojelijanaan pimeydessä! Mutta koska tyttö oli kuin itse luontoa ja\nkauneutta, kuin osa tästä kevätyöstä samalla tavoin kuin kukkaset, niin\nkuinka hän, Ashurst, saattoi olla ottamatta kaikkea, minkä tyttö tahtoi\nhänelle antaa — kuinka hän saattoi olla päästämättä kevättä puhkeamaan\ntäyteen kukoistukseen tytön ja omassa sydämessään! Ja näiden kahden\nristiriitaisen tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa\nvasten ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he siinä seisoivat\nsanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Puro solisi entiseen\ntapaansa, pöllöt huutelivat, kuu kiipesi yhä korkeammalle ja muuttui\nsamalla valkoisemmaksi. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan kävivät\nkukat yhä loistavammaksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat\nlöytäneet toisensa, ja he olivat vaiti. Jos he olisivat puhuneet,\nolisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei\nole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän\nkuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa,\nvaloisassa, uupumattomassa etsinnässään. Ja toisinaan kevät muuttuu\neläväksi ja kietoo jonkin salaperäisen olennon tavoin käsivartensa\nrakastavien ympärille koskettaen heitä taikasauvallaan, niin että he\nseisten huulet huulia vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman.\nKun tytön sydän sykki Ashurstin sydäntä ja huulet värjyivät hänen\nhuuliaan vasten, ei nuorukainen tuntenut muuta kuin sekoittumatonta\nonnentunnetta — kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus\nei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he\nhengähtivät, alkoi ristiriita samassa. Intohimo oli nyt voimakkaampi,\nja nuorukainen huokasi:\n\n\"Ah, Megan, miksi tulitkaan?\"\n\nTyttö katsoi häneen onnettomana, hämillään.\n\n\"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra.\"\n\n\"Älä sano minua herraksi, kaunis rakastettuni.\"\n\n\"Miksi sitten sanon teitä?\"\n\n\"Sano Frankiksi.\"\n\n\"En voi. Voi, en mitenkään!\"\n\n\"Mutta rakastathan minua, vai mitä!\"\n\n\"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne —\nsiinä kaikki.\"\n\n\"Kaikki?\"\n\nNiin hiljaa, että nuorukainen tuskin sitä kuuli, tyttö kuiskasi:\n\n\"Kuolen, jollen saa olla teidän luonanne!\"\n\nAshurst veti syvään henkeä.\n\n\"Tule siis ja jää luokseni!\"\n\n\"Ah!\"\n\nTytön huudahdukseen sisältyvästä tunteen hurmiosta kuin juopuen Ashurst\njatkoi kuiskaten:\n\n\"Lähdetään Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän\nhuolen sinusta, Megan, sen lupaan! Enkä ole milloinkaan sinulle\nkova.\" \"Tahdon vain olla teidän kanssanne — en mitään muuta\" Poika\nsilitti tytön hiuksia ja kuiski edelleen: \"Huomenna lähden Torquayhin\nhankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät herätä\nhuomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä piankin,\nmenemme naimisiin, jos rakastat minua kylliksi.\"\n\nAshurst tunsi tytön hiusten värisevän hänen pudistaessaan päätään. \"Voi\nei, en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne.\" Oman ritarillisuutensa\nhuumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:\n\n\"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa minua?\"\n\n\"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana\nrakastuin teihin. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte\nminusta.\"\n\nTyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen jalkoja.\n\nKauhun väristys puistatti Ashurstin ruumista. Hän pakotti tytön\nnousemaan maasta ja piteli hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt\nvoidakseen puhua.\n\nTyttö kuiskasi:\n\n\"Miksi ette sallinut minun tehdä niin?\"\n\n\"Minun on suudeltava sinun jalkojasi!\"\n\nMeganin hymy toi kyynelet Ashurstin silmiin. Tytön kuutamon\nvalaisemilla kasvoilla, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen\navointen huultensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja\nsamalla ylimaallista kauneutta.\n\nSamassa hänen silmänsä äkkiä aukenivat selkoselälleen, ja hän tuijotti\ntuskallisesti jonnekin nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin\nsyleilystä ja kuiskasi:\n\n\"Katsokaa!\"\n\nAshurst ei nähnyt mitään muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti\nkullanhohteiset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kuun\nvalaiseman kummun laajan pinnan. Takanaan hän kuuli tytön jäätävää\nkauhua ilmaisevan kuiskauksen: \"Mustalaiskummitus.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla — kiven luona — puiden alla!\"\n\nKiihdyksissään Ashurst harppasi puron yli ja juoksi pyökkipuuryhmää\nkohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi\nedestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen\npuhellen ja sadatellen, mielettömän pelästyksen vallassa, kompastuen\nja haparoiden. Joutavia! Tyhmyyksiä! Ja hän palasi omenapuun juurelle.\nMutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan,\nsikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi\nkäsivartensa sen ympäri — äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää\nruumista! Karhea sammal poskea vasten — äsken siihen nojasi tytön\npehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja\nympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja\nkirkkaampina kuin milloinkaan ennen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAshurst poistui junasta Torquayn asemalla ja harhaili kaupungin katuja,\nsillä hän ei tuntenut tätä Englannin kylpypaikkojen kuningatarta. Hän\nei tavallisesti juuri huomannutkaan, miten oli pukeutunut, ja niinpä\nhän nytkin vaelteli huoletonna yllään karkea Norfolk-nuttu, jalassa\ntomuiset saappaat ja päässä kuhmuinen hattu, huomaamatta lainkaan,\nettä ihmiset katsoivat häneen jotenkin pitkään. Hän etsi käyttämänsä\nlontoolaisen pankin haarakonttoria, ja kun hän oli sen löytänyt,\nhänen mielitekonsa toteuttamisen tielle nousi samalla ensimmäinen\neste. Tunsiko hän ketään Torquayssa? tiedusteltiin häneltä. Ei, hän\nei tuntenut ketään. Siinä tapauksessa hänen oli ensin lähetettävä\nsähkösanoma pankin Lontoon konttoriin — kun vastaus oli tullut, häntä\npalveltaisiin kernaasti. Tämä tuulahdus epäluuloisesta käytännön\nmaailmasta himmensi hiukan hänen unelmiensa loistoa. Mutta hän lähetti\nsähkösanoman.\n\nMelkein postitaloa vastapäätä hän huomasi naisten vaatetusliikkeen,\nja hän tarkasteli näyteikkunaa mielessä outo tunne. Huolenpito\nmaalaisrakkautensa pukimista pyrki sentään hieman panemaan pään\npyörälle! Hän astui liikkeeseen. Häntä vastaan tuli nuori nainen, jonka\nsiniset silmät näyttivät hiukan hämmästyneiltä. Ashurst katsoi häneen\nsanaakaan sanomatta.\n\n\"Mitä saa luvan olla!\"\n\n\"Haluaisin puvun nuorelle naiselle.\"\n\nMyyjätär hymyili. Ashurst rypisti otsaansa — hänen toivomuksensa\nomituisuus yllätti hänet itsensä äkillisellä voimalla.\n\nMyyjätär lisäsi nopeasti:\n\n\"Mitä tyyliä haluatte. Jotakin uudenaikaista?\"\n\n\"Ei. Yksinkertaista.\"\n\n\"Minkälainen vartalo sillä nuorella naisella on?\"\n\n\"En tiedä. Noin pari tuumaa teitä lyhyempi, luulisin.\"\n\n\"Voitteko sanoa hänen vyötärönsä mitan?\"\n\nMeganin vyötärö!\n\n\"Hm — tavallinen.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nSen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan\nnäytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua\nuskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla\npukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä\npyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään.\nNuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst\ntarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista\nvartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti\nAshurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania\nsiihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta\nAshurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa?\nSitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos\nkaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi,\nniinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut\nlähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään\ntavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi\nmyyjätärtä ja ajatteli mielessään: \"Mahtaakohan tuo arvata, mistä on\nkysymys, ja pitää minua lurjuksena?\"\n\n\"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun\nlaskuuni\", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. \"En voi nyt päättää.\nTulen iltapäivällä takaisin.\"\n\nNainen huokasi.\n\n\"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän\nparemmin tarkoitukseenne sopivaa.\"\n\n\"Sen uskon itsekin\", mutisi Ashurst ja lähti kaupasta.\n\nPäästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä\nhän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan\nhän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä\nhänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta\nyön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön\nvyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö\njossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa\nuuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän\nheidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja\nrakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.\n\n\"Frank Ashurst! Enpä ole nähnyt sinua Rugbyn jälkeen! Hei, vanha\nveitikka.\"\n\nAshurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat\nilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja\nauringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen\nauringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:\n\n\"Phil Halliday, Jupiterin nimessä!\"\n\n\"Mitä sinä täällä...?\"\n\n\"Enpä oikein mitään! Olen katsellut vähän ympärilleni ja olen myös\nhankkimassa rahaa. Asun tuolla nummella.\"\n\n\"Missä syöt lounasta? Tule meidän kanssamme, minulla on pikkusisareni\nmukanani. Heissä on ollut tuhkarokko.\"\n\nYstävänsä käsipuolessa Ashurst käveli eteenpäin, kukkulan rinnettä\nylös, toista alas, kaupungin ulkopuolelle. Halliday, jonka ääni oli\nyhtä täynnä elämäniloa kuin kasvot aurinkoa, selitteli, \"kuinka ainoa,\nmikä mihinkään kelpasi tässä kurjassa loukossa, oli uinti ja soutu\", ja\nsiihen tapaan, kunnes saavuttiin puoliympyrään rakennetun talorykelmän\nkohdalle, kappaleen matkaa merenrannasta. He menivät keskimmäiseen\ntaloon, hotelliin.\n\n\"Tule huoneeseeni peseytymään. Lounas on heti valmis.\"\n\nAshurst tarkasteli kasvojaan kuvastimesta. Muistaen maalaistalossa\nolevan makuuhuoneensa ja parin viime viikon ajan noudattamansa\nkampa- ja yksi-liikapaita-järjestelmänsä hänestä näytti tämä huone,\njoka oli tulvillaan vaatteita ja harjoja, oikealta Capualta. Ja hän\najatteli: \"Ihmeellistä; sitä ei voi oikein käsittää!\" Mutta mitä ei\nvoinut oikein käsittää, sitä hän ei itsekään täysin tiennyt.\n\nKun hän seurasi Hallidayta lounaalle ruokasaliin, kääntyivät kolmet\nhyvin vaaleat ja sinisilmäiset kasvot äkkiä häntä kohti Hallidayn\nlausuessa:\n\n\"Tässä on Frank Ashurst — nuoret sisareni.\"\n\nTytöistä olikin kaksi aivan nuorta, kymmenen, yhdentoista korvilla.\nKolmas oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja myöskin vaaleatukkainen,\nposket olivat valkoisenpunaiset, heikosti auringonpaahtamat, hiuksia\ntummemmat kulmakarvat kaartuivat ylöspäin nenän juuresta. Kaikkien\nkolmen äänet muistuttivat Hallidayn kirkasta, iloista ääntä. Kaikki\nkolme nousivat, ojentautuivat suoriksi, puristivat tulijan kättä\nnopein tempauksin, katsoivat tutkivasti Ashurstiin ja taas poispäin\nja alkoivat puhua siitä, mitä aikoivat tehdä iltapäivällä. Diana\npalvelevien nymfien keskellä! Maalaiskokemusten jälkeen tuntui tuo\nkirkas, huoleton, vilkas puhelu, viileä, puhdas, vaivaton hienostus\nensin vieraalta ja sitten taas niin luonnolliselta, että kaikki\nse, minkä piiristä Ashurst vasta oli tullut, muuttui äkkiä oudon\nkaukaiseksi. Nuorempien tyttöjen nimet tuntuivat olevan Sabina ja Freda\n— vanhimman oli Stella.\n\nSe tytöistä, jota sanottiin Sabinaksi, kääntyi Ashurstin puoleen ja\nsanoi:\n\n\"Tiedättekö mitä, tuletteko pyydystämään äyriäisiä meidän kanssamme? —\nSe on hirveän hauskaa.\"\n\nHämmästyneenä tytön odottamattomasta tuttavallisuudesta Ashurst mutisi:\n\n\"Pelkäänpä, että minun täytyy palata takaisin iltapäivällä.\"\n\n\"Kuinka ikävää!\"\n\n\"Ettekö voi siirtää lähtöänne tuonnemmaksi?\"\n\nAshurst kääntyi Stellaan päin, joka oli puhunut viimeksi, ja pudisti\nhymyillen päätään. Kuinka kaunis tuo tyttö olikaan. Sabina sanoi\nvalittavalla äänellä:\n\n\"Teidän täytyy jäädä.\"\n\nSen jälkeen keskustelu liukui luoliin ja uimiseen.\n\n\"Jaksatteko uida pitkälti?\"\n\n\"Parisen mailia.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Todellakin?\"\n\n\"Kuinka hauskaa!\"\n\nKolme sinistä silmäparia, jotka suuntautuivat Ashurstiin, saattoivat\nhänet tietoiseksi hänen uudesta merkityksestään. Tuo tunne oli varsin\nmiellyttävä. Halliday sanoi:\n\n\"Tiedätkö mitä! Sinun täytyy kerta kaikkiaan jäädä tänne uimaan\nmerivedessä. Parasta, että jäät tänne yöksi.\"\n\n\"Niin! tehkää niin!\"\n\nMutta Ashurst hymyili taaskin pudistaen päätään. Sitten hän sai\nkokea, miten hänen ruumiilliset kykynsä joutuivat tutkistelun\nalaisiksi. Hän oli soutanut koulunsa veneessä, kuulunut koulunsa\njalkapallojoukkueeseen, voittanut koulunsa kilparatsastuksen —\nhän nousi pöydästä kerrassaan eräänlaisena sankarina! Pikkutytöt\nvaativat, että hänen oli tultava katsomaan \"heidän\" luolaansa, ja he\npysähtyivät menemään hatsattaen kuin harakat ja kuljettaen Ashurstia\nkeskellään, Stellan ja heidän veljensä seuratessa kappaleen matkan\npäässä. Luolassa, joka oli pimeä ja kostea kuten kaikki luolat, oli\nerikoisena vetovoimana pieni lätäkkö, missä mahdollisesti oli erinäisiä\npikkueläimiä pyydysteltäväksi ja pulloihin pantavaksi. Sabina ja Freda,\njoilla ei ollut sukkia siroissa jaloissaan, kehoittivat Ashurstia\ntulemaan mukaan lätäkköön auttamaan heitä veden siivilöinnissä. Pian\nhänkin oli riisunut kenkänsä ja sukkansa. Aika kuluu nopeasti, kun\nmiehellä on kauneudenaistia, lätäkössä polskuttaa kaksi sievää lasta\nja rannalla seisoo nuori Diana, joka ihastuneena ottaa vastaan kaiken\nmahdollisen saaliin. Ashurstilla ei koskaan ollut selvää käsitystä\najan kulusta. Hän säikähti, kun silmätessään kelloonsa huomasi sen jo\nolevan yli kolmen. Maksuosoitusta ei siis voinut enää tänään lunastaa\n— pankki suljettiin ennen kuin hän ehti sinne. Havaitessaan hänen\nkasvonilmeensä pikkutytöt huudahtivat äkkiä: \"Hurraa! Nyt teidän täytyy\njäädä tänne!\" Ashurst ei vastannut. Hän näki ajatuksissaan Meganin\nkasvot, kuinka hän aamiaisen aikaan oli kuiskannut tälle: \"Lähden,\nrakas, Torquayhin, hankkimaan kaikkea, mitä tarvitsemme; tulen takaisin\nillalla. Jos ilma on kaunis, voimme lähteä jo ensi yönä. Ole valmis!\"\nAshurst muisti, kuinka tyttö vapisi kuullessaan hänen sanansa. Mitä\nMegan ajattelisikaan? Ashurst koetti hillitä itseänsä huomatessaan\näkkiä, että tuo toinen tyttö, solakka, vaalea \"Diana\" tyynesti\ntarkasteli häntä lammikon rannalta kysyvin sinisin silmin, jotka\nkatsoivat hiukan vinojen kulmakarvojen alta. Jospa hänen seuralaisensa\ntietäisivät, mitä hän oli suunnitellut ensi yöksi —! Hän olisi varmaan\nsaanut kuulla pienen tuomitsevan huudahduksen ja ollut pian yksin\nluolassa. Ja omituisen suuttumuksen, ikävän ja häpeän sekaisen tunteen\nvallassa hän pisti kellon takaisin taskuunsa ja sanoa tokaisi:\n\n\"Niin, olen myöhästynyt tältä päivältä.\"\n\n\"Hurraa! Nyt voitte tulla uimaan meidän kanssamme.\"\n\nOli mahdotonta pysyä täysin tunteettomana nähdessään noiden sievien\nlasten tyytyväisyyden ja Stellan huulien hymyn ja kuullessaan Hallidayn\nsanat: \"Mainiota, vanha veikko! Voin lainata sinulle kaikki, mitä\ntarvitset yöksi.\" Mutta kaipauksen ja syyllisyyden tunne kouristi\nsydäntä, ja Ashurst sanoi alakuloisesti:\n\n\"Minun täytyy sähköttää.\"\n\nKun lätäkön vetovoima ei enää tehonnut, lähdettiin takaisin hotelliin.\nAshurst lähetti sähkösanoman, osoittaen sen rouva Narracombelle:\n\"Pyydän anteeksi, jään tänne yöksi takaisin huomenna.\" Varmaankin Megan\nymmärtää, että hänellä on ollut paljon puuhaa; ja hänen sydämensä\ntuntui käyvän keveämmäksi. Oli ihanan kaunis, lämmin iltapäivä, meri\nlepäsi tyynenä ja sinisenä, ja uiminen oli Ashurstin suuri intohimo.\nKauniiden lasten ystävällisyys mairitteli. Oli ilo katsoa heitä,\nStellaa ja Hallidayn ruskeiksi päivettyneitä kasvoja. Kaikki tuntui\nhieman epätodelliselta, mutta samalla täysin luonnolliselta — tämä\noli kuin viimeinen välähdys siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut\nennen Meganin-seikkailuaan! Hän sai lainaksi uimapuvun, ja sitten\nlähdettiin liikkeelle. Halliday ja Ashurst riisuutuivat toisen, tytöt\ntoisen kallion takana. Ashurst oli ensimmäisenä vedessä ja heittäytyi\nrohkeasti uimasilleen, niin vastatakseen kuvaa, jonka oli antanut\nitsestään. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki Hallidayn uivan\npitkin rantaa ja tyttöjen hyppivän ja sukeltavan ja ratsastavan pienten\naaltojen harjalla; hän oli ennen aina halveksinut tuollaista, nyt se\noli hänestä kaunista ja järkevää, koska hän siten saattoi esiintyä\nainoana syvänveden kalana koko joukossa. Mutta tullessaan lähemmäksi\nhän hieman epäröi; mahtavatko he sallia hänen, vieraan, liittyä heidän\npolskuttavaan joukkoonsa; häntä itseään ujostutti lähetessään solakkaa\nnymfiä. Mutta Sabina huusi, että hänen piti tulla opettamaan häntä\npysymään vedenpinnalla, ja molemmat pikkutytöt antoivat hänelle niin\npaljon askartelun aihetta, ettei hän ehtinyt edes huomata, mitä Stella\najatteli hänen läheisyydestään, kun hän äkkiä kuuli tämän kauhistuneen\nhuudon. Stella seisoi vyötäisiä myöten vedessä hiukan etukumarassa,\nhänen kaunis, valkoinen käsivartensa osoitti merelle, hänen märät\nkasvonsa olivat auringossa rypistyneet ja ilmaisivat pelästystä.\n\n\"Katsokaa Philiä! Mikä häntä vaivaa? Katsokaa!\"\n\nAshurst huomasi oitis, että jotakin oli hullusti. Phil polskutti ja\nreuhtoi syvässä vedessä, ehkä sadan yardin päässä heistä; äkkiä hän\nhuudahti, heilahdutti käsivartensa ylöspäin ja alkoi vajota. Ashurst\nnäki Stellan syöksyvän hukkuvaa kohti, mutta huudahtaen: \"Palatkaa\ntakaisin, Stella, palatkaa takaisin!\" hän lähti itse uimaan Philiä\nkohti. Hän ei ollut milloinkaan uinut niin nopeasti ja saapui Hallidayn\nkohdalle juuri kun tämä oli seuraavan kerran päässyt kohoamaan\npinnalle. Poika oli saanut suonenvetokohtauksen, mutta ei ollut vaikea\nsaada häntä maihin, sillä hän ymmärsi pysytellä aivan hiljaa. Stella,\njoka oli jäänyt odottamaan, niinkuin Ashurst oli käskenyt, ryhtyi heti\nauttamaan, kun tämä oli ehtinyt hänen kohdalleen, ja kun oli päästy\nrannalle, asettuivat hän ja Ashurst Philin kahden puolen ja alkoivat\nhieroa tämän jäseniä pikkutyttöjen seisoessa säikähtyneinä vieressä.\nHalliday hymyili pian. Hän oli ollut, selitti hän, typerä, kerrassaan\ntyperä. Jos Frank tukisi häntä, hän hyvinkin pääsisi vaatteittensa\nluo. Ashurst ojensi hänelle käsivartensa, ja silloin sattuivat hänen\nsilmänsä Stellan kasvoihin, jotka olivat kosteat ja punaiset ja\nkyyneliset; tavanomainen tyyneys oli niistä kerrassaan tiessään.\nAshurst ajatteli: \"Sanoin häntä Stellaksi — mahtoikohan hän suuttua?\"\n\nHeidän pukeutuessaan Halliday sanoi tyynesti:\n\n\"Sinä pelastit henkeni, vanha ystävä.\"\n\n\"Joutavia!\"\n\nTäysin pukeutuneina, mutta ei enää entisessä mielentilassaan he kaikki\nmenivät yhdessä hotelliin ja istuutuivat teepöytään, kaikki, Hallidayta\nlukuunottamatta, joka oli mennyt maata huoneeseensa. Kun Sabina oli\nsyönyt muutamia leipäviipaleita, joille levitti marmeladia, hän sanoi:\n\n\"Tiedättekö mitä? te olette sankari!\"\n\nJa Freda säesti:\n\n\"Se on varma!\"\n\nAshurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni\nhämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: \"Vannotaan\nverivala! Missä on veitsesi, Freda?\" Ja syrjäsilmällään hän saattoi\nnähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen\nhaavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin\npaperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.\n\n\"Älkää yrittäkö livahtaa käsistämme. Tulkaa takaisin!\"\n\nTytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä\nAshurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan,\njohon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä,\nStella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli\npiirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina\nsanoi:\n\n\"Tuo olette te! Meidän täytyy suudella teitä, ymmärrättehän!\"\n\nJa Freda lisäsi innokkaasti:\n\n\"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella.\" Ennen kuin Ashurst\nehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten\nkosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua,\ntunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen\nhammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:\n\n\"Nyt on sinun vuorosi, Stella.\"\n\nAshurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja\nkankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:\n\n\"Joutukaa, muuten pilaatte kaiken!\"\n\nOmituinen, raju ujoudentunne valtasi Ashurstin. Hän sanoi tyynesti:\n\n\"Lakatkaa jo, pikku herhiläiset!\" Taaskin Sabina tirskui.\n\n\"No, olkoon menneeksi, hän voi suudella kättään ja te saatte painaa sen\nnenäänne vasten. Se riittää hänen puolestaan.\"\n\nAshurstin hämmästykseksi tyttö suuteli kättään ja ojensi sen hänelle.\nHän tarttui juhlallisesti kylmään, kapeaan käteen ja vei sen\nposkelleen. Pikkutytöt taputtivat innokkaasti käsiään, ja Freda huusi:\n\"Nyt on siis meidän velvollisuutemme pelastaa teidän henkenne milloin\nhyvänsä — se on päätetty! Saanko lisää kupillisen teetä, Stella? Mutta\nei niin hirveän heikkoa!\"\n\nTeen juonti alkoi uudelleen, ja Ashurst taittoi paperin kokoon ja\npisti sen taskuunsa. Keskustelu liukui tuhkarokon valopuoliin,\nappelsiineihin, hunajaan, aikaan, jolloin ei tarvitse käydä koulua\njne. Ashurst kuunteli vaihtaen ystävällisiä katseita Stellan kanssa,\njonka kasvot olivat jälleen saaneet tavallisen lievästi päivettyneen,\npunertavan ja valkoisen värinsä. Tuntui kovin mieluiselta, kun näin\nystävällisesti otettiin tähän iloiseen perheeseen, oli hauska katsella\nkaikkia noita kasvoja. Ja teenjuonnin jälkeen, kun pikkutytöt panivat\nmeriruohoa kuivamaan ottaakseen sen kasvikokoelmaansa, hän keskusteli\nStellan kanssa ikkunakomerossa ja katseli hänen vesivärimaalauksiaan.\nKaikki tapahtui kuin miellyttävässä unessa, aika ja tapahtumat\ntuntuivat pysähtyneen paikoilleen, kaikki tärkeä ja todellinen oli\nlakannut olemasta olemassa. Huomenna hän lähtee takaisin Meganin luo,\nja kaikki tämä on silloin hävinnyt, kaikki muu paitsi paperipala,\njossa on noiden lasten verellä piirretyt nimikirjoitukset. Lasten!\nStella ei oikeastaan ollut enää lainkaan lapsi — yhtä vanha kuin\nMegan! Tytön puhe — se oli nopeaa, vähän kovaa ja ujoa, mutta\nystävällistä — tuntui Ashurstin pysytellessä vaiteliaana vasta\npääsevän oikein vauhtiin. Tytön ympärillä oli ikäänkuin jotakin viileää\nja neitseellistä — neito ruusutarhassa! Päivällispöydässä — Halliday\npysytteli poissa, koska oli niellyt liian paljon merivettä — sanoi\nSabina:\n\n\"Minä aion puhutella teitä Frankiksi.\"\n\nFreda toisti heti kaikuna:\n\n\"Frank, Frank, Franky.\"\n\nAshurst nauroi ja kumarsi.\n\n\"Joka kerta kun Stella sanoo teitä herra Ashurstiksi, hänen täytyy\nmaksaa sakko. Se kuuluu ihan naurettavalta!\"\n\nAshurst loi silmänsä Stellaan, joka hieman punastui. Sabina tirskui,\nFreda huudahti:\n\n\"Kas vain! Leikitkö sinä sitä, että 'polttaa, paistaa, korventaa'! Kas\nvain!\"\n\nAshurst ojensi kätensä oikeaan ja vasempaan ja sai kouriinsa muutaman\nvaalean haivenen.\n\n\"Kuulkaahan nyt, senkin rasavillit! Jättäkää Stella rauhaan tai sidon\nteidät tukasta yhteen.\"\n\nFreda nauroi:\n\n\"Te olette peto. Hyi!\"\n\nSabina kuiskasi varovasti:\n\n\"Teidän pitää sanoa häntä Stellaksi, ymmärrättehän!\"\n\n\"Miks'ei! Se on sievä nimi.\"\n\n\"Hyvä! Me annamme teille siihen oikeuden!\"\n\nAshurst päästi tyttöjen tukan irti. Stella! Stella! Millähän nimellä\ntämä puhuttelee häntä — tämän jälkeen? Mutta Stella ei maininnut häntä\nmillään nimellä, ennen kuin Ashurst heidän erotessaan illalla tahallaan\nsanoi:\n\n\"Hyvää yötä, Stella!\"\n\n\"Hyvää yötä, herra — hyvää yötä, Frank! Teitte kovin kauniisti.\"\n\n\"Mitä turhista!\"\n\nTytön nopea, reipas kädenpuristus kävi äkkiä lujemmaksi ja heltisi yhtä\näkkiä.\n\nAshurst seisoi liikkumattomana suuressa vierashuoneessa. Vasta eilen\nillalla, omenapuiden ja elävien kukkien alla, hän oli painanut Meganin\nrintaansa vasten, suudellut tämän silmiä ja huulia. Hän hengitti syvään\ntuota muistellessaan. Tänä yönä hän oli aikonut aloittaa yhteisen\nelämän tytön kanssa, joka ei pyytänyt muuta kuin saada olla hänen\nläheisyydessään. Ja nyt täytyi kulua hukkaan kokonainen vuorokausi,\nvain siitä syystä, ettei hän ollut katsonut kelloaan. Miksi hän olikaan\njoutunut tutustumaan noihin viattoman herttaisiin ihmisiin juuri kun\nhän oli aikeissa sanoa hyvästit kaikelle viattomuudelle? \"Mutta minun\ntarkoitukseni on mennä naimisiin tytön kanssa\", ajatteli hän, \"olen\nsanonut sen hänelle!\"\n\nHän otti kynttilän ja meni makuuhuoneeseensa, joka oli Hallidayn\nhuoneen vieressä. Hänen kulkiessaan ohi kuului Halliday huutavan.\n\n\"Sinäkö siellä olet, vanha veikko? Tule tänne!\"\n\nHalliday istui vuoteessaan polttaen piippua ja lukien.\n\n\"Istahda tänne hetkeksi!\"\n\nAshurst asettui istumaan avoimen ikkunan ääreen.\n\n\"Olen vähän ajatellut asioita tänä iltapäivänä, niinkuin ymmärrät\",\nsanoi Halliday äkkiä. \"Sanotaan ihmisen sellaisessa tapauksessa elävän\nuudelleen menneisyytensä. Minulle ei käynyt niin. Alanpa uskoa, etten\nvielä ollut kypsä.\"\n\n\"Mitä oikein ajattelit?\"\n\nHalliday oli hiljaa hetken ajan, sitten hän. sanoi rauhallisesti:\n\n\"Ajattelin erästä asiaa — vähän omituista asiaa — Cambridgelaista\ntyttöä, jonka olisin voinut saada — ymmärräthän! Hyvä asia, ettei hän\nnyt ole omallatunnollani. Oli miten oli, sinua, vanha veikko, saan\nkiittää siitä, että nyt olen tässä; muuten olisin jo nyt suuressa\npimeydessä. Ei olisi enää vuodetta, ei mitään iloja, ei mitään! Miten\nluulet meidän loppujen lopuksi käyvän?\"\n\nAshurst mutisi: \"Sammumme kuin kynttilät, niin otaksun.\"\n\n\"Niinpä niin.\"\n\n\"Ehkä läähätämme ja koetamme vielä hetkisen riippua kiinni elämästä.\"\n\n\"Hm. Minusta se on aika surullista. Toivottavasti pikku sisareni ovat\nolleet sinulle kilttejä?\"\n\n\"Hyvin kilttejä!\"\n\nHalliday laski piipun kädestään, pani kätensä ristiin niskansa taakse\nja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti: \"He eivät ole hullumpia tyttölapsia.\"\nKun Ashurst näki ystävänsä makaavan tuossa hymyilevänä, kynttilänvalon\nsattuessa hänen kasvoihinsa, häntä värisytti. Toden totta! Poika olisi\nvoinut maata tuossa jäykkänä, kylmänä, tuo päivänpaisteinen katse iäksi\nsammuneena! Olisipa sekin voinut olla mahdollista, ettei hän lainkaan\nolisi maannut tuossa, vaan merenpohjassa, odotellen ylösnousemusta —\nyhdeksäntenä päivänä, niinhän se kai oli? Ja tuo Hallidayn hymy näytti\nhänestä äkkiä niin ihmeelliseltä, ikäänkuin siinä olisi ollut elämän\nja kuoleman ero — tuo pieni liekki — kaikki. Hän nousi ja sanoi\nystävällisesti:\n\n\"Luulenpa, että sinun täytyy levätä. Sammutanko puolestasi kynttilän?\"\n\nHalliday tarttui hänen käteensä.\n\n\"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.\nHyvää yötä, vanha veikko!\"\n\nMielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti\nhuoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle\nlahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla,\nja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin,\njollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst\npainoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä\neteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu.\n\"Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia,\nettei hän nyt ole omallatunnollani.\" — Ashurst kohotti äkkiä päänsä\nsyreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa\nvarjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn\nvaloon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa\nkukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla,\nkuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti\nsuudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille;\nnuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon\npakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien\nvarjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja\nmaininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa,\nei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot\nkohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien\ntuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli\nvalaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat\ntunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat,\ntemmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä\nja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaan\n_tuo_ tyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä\nlujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö\najattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst\nistahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin\npäin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella\ntuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon\nluonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan?\n\"Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän.\"\nAshurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata\nvasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen.\n\"Mitä aionkaan tehdä?\" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan\nkatsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! \"Miksikä ei?\"\najatteli hän. \"Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin?\nvai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että\nhän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?\" Pianonsoitto jatkui. Ashurst\ntuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi\nvihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt\nvaloa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna\nsiihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:\n\n\"Hei! Aamiainen on valmis.\"\n\nAshurst kavahti pystyyn. Missä hän olikaan -? Ah niin!\n\nHän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle\nStellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi\nviimeksimainittu:\n\n\"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan\nkello puoli kymmenen maissa.\"\n\n\"Aiomme mennä Berry Headiin, vanha veikko. Sinun _täytyy_ tulla mukaan.\"\n\nAshurst ajatteli: \"Lähteäkö mukaan! Mahdotonta! Hankin nuo tavarat ja\nlähden takaisin maalle!\" Hän silmäsi Stellaan. Tyttö sanoi nopeasti:\n\n\"Voi, tulkaa mukaan!\"\n\nSabina yhtyi heti pyyntöön:\n\n\"Meillä ei ole lainkaan hauskaa ilman teitä.\"\n\nFreda nousi ja asettui seisomaan Ashurstin tuolin taakse.\n\n\"Teidän täytyy tulla, muuten tukistan!\"\n\nAshurst ajatteli: \"No niin! päivä lisää miettimisaikaa. Päivä lisää!\"\nJa hän sanoi:\n\n\"Hyvä! Minä lähden. Ei teidän tarvitse repiä kiharoitani.\"\n\n\"Hurraa!\"\n\nAsemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen\nmaalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi\nosannut selittää, miksi hän niin teki.\n\nBrixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli\npuristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat\nStellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä \"Ylös! alas! Jenkins!\",\nja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi\nhilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen,\nei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat,\nsoutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua\nlähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan\ntyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten,\nja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa.\nTuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta\nsitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista\npäätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon\ntytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää\nylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:\n\n\"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.\nMinusta se on hirveää.\"\n\nAshurst sopersi hämmennyksissään:\n\n\"En voi sanoa uskovani enkä olevani uskomatta — yksinkertaisesti en\ntiedä.\"\n\nTyttö sanoi nopeasti:\n\n\"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän\ntarkoitus?\"\n\nKatsellen tytön kauniiden kulmakarvojen poimuja Ashurst vastasi:\n\n\"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen\nperusteella, että niihin tahdotaan uskoa.\"\n\n\"Mutta miksikä _haluaisimme_ elää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin\ntodella tapahtuisi?\"\n\nTyttö katsoi Ashurstia suoraan kasvoihin.\n\nAshurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu\nhoukutteli hänet sanomaan:\n\n\"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa\nolemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta.\"\n\n\"Ette siis usko Raamattua?\"\n\nAshurst ajatteli: \"Nyt minun täytynee todenteolla pahoittaa hänen\nmielensä.\"\n\n\"Uskon vuorisaarnan, koska se on kaunis ja soveltuu kaikkiin aikoihin.\"\n\n\"Mutta ette Kristuksen jumaluutta?\"\n\nAshurst pudisti päätään.\n\nTyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä\nMeganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: \"Jumala\nsiunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia.\" Kuka muu kuin tuo tyttö,\njoka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen\npuolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti\nhäntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus.\n\"Millainen roisto olenkaan!\"\n\nIllan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten\ntavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä\nlopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto.\nJa omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että\npalaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.\n\nSeurue pelasi korttia, kunnes lapset lähetettiin nukkumaan, minkä\njälkeen Stella asettui pianon ääreen. Ikkunan vieressä olevalta\nistuinpaikaltaan, missä jo oli melkein pimeä, Ashurst tarkasteli\ntyttöä kynttiläin lomitse — vaaleaa päätä ja pitkää, valkoista\nkaulaa, joka taipui käsien liikkeiden mukaan. Stella soitti sujuvasti\n— ei juuri tunteellisesti. Mutta millaisen taulun hän muodostikaan\nkeltaisen, ikäänkuin enkelimäisen hohteen ympäröidessä häntä! Kuka\nsaattoikaan ajatella intohimoisia ajatuksia tai tuntea kiihkeitä haluja\ntuon serafipäisen, valkopukuisen tytön lähettyvillä? Stella soitti\nSchumannin \"Warum?\" kappaleen. Sitten Halliday otti esiin huilunsa\nja lumous särkyi. Sen jälkeen täytyi Ashurstin laulaa Schumannin\nlauluja Stellan säestäessä, kunnes keskellä \"Ich grolle nicht\"-laulua\nhuoneeseen hiipi kaksi pientä sinisiin yöpukuihin verhoutunutta olentoa\nja koetti kätkeytyä pianon alle. Iltaseurustelu päättyi yleiseen\nsekasortoon eli, Sabinan sanoilla puhuen, \"suurenmoiseen meteliin\".\n\nSinä yönä Ashurst nukkui tuskin ollenkaan. Hän vain ajatteli\najattelemasta päästyäänkin ja kääntyili ja kieriskeli vuoteellaan.\nKeskeytymätön tuttavallinen seurustelu kahtena päivänä, Hallidayden\nilmapiiri näytti saartavan hänet kehäänsä ja saavan nummen\nmaalaistalon, vieläpä Meganinkin tuntumaan epätodellisilta. Oliko hän\ntodellakin tunnustanut Meganille rakkautensa — todellakin luvannut\nottaa tytön mukaansa, elämään kanssaan? Hän lienee ollut silloin\nkokonaan kevään, yön ja omenapuun kukkien lumoissa! Tämä keväthulluus\nsaattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli\naikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön — tuon lapsen, joka ei\nvielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista — herätti hänessä nyt aivan kuin\nkauhua, vaikka se samalla sai veren kuumenemaan. Hän puheli itsekseen:\n\"Se on hirvittävää! — mitä olen tehnyt? — se on hirvittävää!\"\nSchumannin musiikin kaiku sekaantui hänen aivoissaan kuumeisiin\najatuksiin, ja hän näki taaskin edessään Stellan viileän, valkoisen,\nvaaleakutrisen olemuksen, näki hänen hieman taipuneen niskansa, häntä\nympäröineen omituisen, enkelimäisen loisteen. \"Lienen ollut hullu, —\nja taidan olla vieläkin. Mikä minuun menikään? Pikku Megan-parka!\"\n— \"Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia. Tahdon\nvain olla teidän luonanne, vain olla teidän luonanne!\" Ja painaen\npäänsä pielukseen Ashurst tukahdutti huokauksen. Ollako menemättä\ntakaisin — se olisi hirvittävää! Mennäkö takaisin? — se olisi vielä\nhirvittävämpää!\n\nMielenliikutukset menettävät kykynsä tuottaa kärsimyksiä, jos henkilö,\njoka niitä kokee, on nuori ja päästää ne vapaasti purkautumaan. Ja\nAshurst nukahti ajatellen: \"Mitäpä koko juttu merkitsi muuta kuin\nmuutamia suudelmia, jotka unohtuvat kuukauden kuluttua.\"\n\nSeuraavana aamuna hän otti maksuosoituksella rahat, mutta sitä kauppaa,\nmissä oli käynyt katsomassa kyyhkynharmaata pukua, hän karttoi kuin\nruttoa. Sen sijaan hän osti joitakin tarvekapineita. Hän oli koko\npäivän omituisessa mielentilassa koettaen ylläpitää eräänlaista kaunaa\nitseään kohtaan. Kahden edellisen päivän levottomuutta oli seurannut\npelkkä tyhjyyden tunne — kaikki intohimoinen kaipuu oli kadonnut,\nikäänkuin kyynelet olisivat huuhtoneet sen pois. Teenjuonnin jälkeen\nStella asetti pöydälle hänen eteensä kirjan ja sanoi ujosti:\n\n\"Oletteko lukenut tämän, Frank?\"\n\nSe oli Farrarin \"Jeesuksen elämä\". Ashurst hymyili. Tytön levottomuus\nhänen epäuskonsa johdosta tuntui hänestä naurettavalta, mutta samalla\nliikuttavalta. Se oli myöskin tarttuvaa, sillä Ashurst alkoi puolestaan\ntuntea tarvetta puolustaa itseään joskaan ei halunnut käännyttää\ntyttöä. Ja illalla, kun lapset ja Halliday laittoivat äyriäislippojaan\nkuntoon, sanoi Ashurst:\n\n\"Kirkollisen uskon pohjalla on aina, sikäli kuin ymmärrän, palkinnon\najatus — ajatus, mitä voi saada palkaksi siitä, että on hyvä. Siihen\nsisältyy siis eräänlainen etujen kerjuu. Luulenpa, että kaiken\nalkusyynä on pelko.\"\n\nStella istui sohvassa ja teki nuoranpätkään merimiehensolmuja. Hän\nkatsahti äkkiä puhekumppaniinsa:\n\n\"Kuvittelen, että usko on paljon syvempää.\"\n\nAshurst tunsi taaskin halua näyttää ylemmyyttään:\n\n\"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä\nmeissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka.\"\n\nTyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan.\n\n\"Pelkään pahoin, etten ymmärrä teitä.\"\n\nAshurst jatkoi itsepintaisesti:\n\n\"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri\nniiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat\nsiltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä.\"\n\n\"Uskotte siis hyvyyden?\"\n\nKuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!\nJa Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:\n\n\"Kuulkaahan, tahdotteko näyttää minulle, kuinka tuollainen solmu\ntehdään?\"\n\nKun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään\nyhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja\nonnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää\najatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään,\nsisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.\n\nSeuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin\nja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien\nmenneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin,\nHallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä\nhän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista\nmikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! —\nkäveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame\nja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin.\nVaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne\nja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua\nsilmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön,\njoka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän,\nhylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni\nkoira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai\nminne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli\nkeksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka\nkierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas\ntytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi\nhänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja\nmentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa,\nei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi:\n\"Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua.\nTulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona.\" Hän hyppäsi\nmaahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen\nvaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.\n\nTienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli\nkappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi\nitsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka\nvei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta,\nhänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut\nkaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi,\nnäyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että\nsen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt\nvarmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa.\nSuhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika,\ntäynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan\nkyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa,\noli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa!\nPieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan\nhänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin\nsekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia\nhetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli\nkuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja\npysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan\nmerenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi.\nMegan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut\nsurunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. \"Niin, hän ei ole\nnähnyt mitään\", ajatteli Ashurst, \"hänellä on kaikki vielä edessään.\nJa vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön\nelämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin\nniin.\" Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan\nhänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan\ntuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille\nhän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä!\nAshurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon\neksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista\nohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi\nja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään.\nVaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun\nja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä\ntuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt\nmissään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen\nrantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi\ntytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö\npalaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai\nlähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä\npalatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla,\nympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen.\nMeganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt\nAshurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja\ntunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän\nhimoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä\nruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä,\npakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta\nöisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan\nrajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän\npuron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta\nja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä\ntaivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein\nkäden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön\nsydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa\npainautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen\nmieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen.\nMikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista\nkaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa?\nKolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät,\nkapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti\nlausui hänen nimensä. \"Uskotte siis hyvyyden?\" Uskon! Ja häntä vastaan\nhengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa\nneilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit\ntuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä\n— häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään\nhänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: \"Megan tulee ehkä\nvielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut.\" Ja hän nousi ja ohjasi\naskelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske\nkasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle\nja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi\nsopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt,\nmahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä\npieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon?\n— sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen\nintohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa\ntytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi\nhänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui\nkalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella,\nmistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin\nhän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja\nkaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti,\nhitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin\nsuuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine,\nkosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin\nhän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan.\nEhkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan.\nHän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa\nitsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti,\nnopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi\npeloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta\nsaattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin\nHalliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot\nnäyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa\nlöydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan —\nmaatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil\nHallidayn sanoja: \"Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada\n— hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani.\" — Ja tällä hetkellä,\nmielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä\nomalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi,\nkuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä\noli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli\nviileä ja virkistynyt.\n\nNuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun\nhän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien\nerinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän\nparantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee,\nvoileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei\nollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin\ntyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai\nkoskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta,\nsormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia,\njota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti\njotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: \"Tänä iltana soittaa\nStella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä\nhäntä.\" Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin\ntyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku\nilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui\nikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta,\njoka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli\nhuoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen\npaikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään\najattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista,\nStellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja.\nVaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä,\njoka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla\nkun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä\nvaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja\niloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän\nvieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen\nikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat\nhäneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta\nsamalla ärsytti Ashurstia.\n\n\"Ette tullutkaan, niinkuin lupasitte, Frank.\"\n\n\"En tullut. Huomasin, etten voinutkaan.\"\n\n\"Katsokaahan tänne! Poimimme niin ihastuttavia orvokkeja.\"\n\nTyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen,\nja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin\nsilmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen,\njotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi\nlyhyesti: \"Kuinka hauskaa!\" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni\nhuoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa,\nheittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa.\nNyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty,\nhän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä\nonnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä,\njoka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen\nkarkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän\nollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla,\nkainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene\nnaimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä\nkatkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan\nkotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja\nodotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa,\ntukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun.\nHän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen\nmielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen,\nhuonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti\nStellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä\nhavainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi\nhyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen,\nsinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli\nhiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan\nottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin\nhänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan!\nKunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin\nsiunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon\nhän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen\nsaivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento\nhänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.\n\nHotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa.\nAshurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan\nkumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä,\nmitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.\n\nAshurst sanoi ystävällisesti:\n\n\"Valitan, että käyttäydyin eilen illalla niin huonosti, Stella.\"\n\nStella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan\ntapaansa:\n\n\"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö\nniin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?\"\n\nAshurst vastasi:\n\n\"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai\nkuinka?\"\n\nStella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät\nhänen hymyillessään.\n\nKolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn\nsisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän\nolisi voinut kirjoittaa?\n\nSeuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan\nkanssa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain\nkeskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli\nlevittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten\npiirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen\ntapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan\nmaatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen\nkivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.\n\nKuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla\ntaustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille.\nMatala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli\nennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla,\nsama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän\nkulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen,\nluurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea\ntaapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut\nkuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan\nMegania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän\nvei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten\nveräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan\nomenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää\nsammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän\noli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta\nja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä\nhengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia\numppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä\nhelotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin\nsamanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli\ntapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla\nkedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli\ntapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun\nrakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan\nmaakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa\ninnostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät!\nJa kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!\n\nAshurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan\nhän ajatteli: \"Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?\"\nJa äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä\nhänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton\nluona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja\nkeskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti\nkunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa\nkujatietä kohti.\n\nAshurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. \"Voitteko sanoa, mikä\ntämä on?\"\n\nUkko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut sanoa: \"Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen.\"\n\n\"Se on hauta\", selitti hän.\n\n\"Mutta miksi se on tehty tänne?\"\n\nUkko hymyili...\n\n\"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan\nensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä\nsanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'.\"\n\nAshurst ojensi ukolle tupakkakukkaronsa.\n\n\"Pistäkää piippuun!\"\n\nUkko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa.\nHänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat\nvielä hyvin kirkkaat.\n\n\"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan\ntänään.\"\n\nJa hän istuutui mättäälle.\n\n\"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen.\nPaljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat\neivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti,\nraukka, itse hengen itseltään.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Ashurst. \"Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että\nsitä tapaa vielä noudatetaan täällä.\"\n\n\"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli\nhyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin\ntulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen,\nkun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää\nenemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä\nminäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick\nNarracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä.\"\n\nAshurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti\nkoukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen\nkun tulitikku jo oli sammunut.\n\n\"Entä sitten?\" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen\näänensä oli käheä ja omituinen.\n\n\"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän\nhaudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi... oli kaunis ja kiltti\ntyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä\nsinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi.\"\n\nVanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä\nmättäälle sinikellojen joukkoon.\n\n\"Vai niin\", huokasi Ashurst.\n\n\"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina\", jatkoi\nukko, \"vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi\narvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on\nminun luuloni.\" Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. \"Minä pidin siitä\ntytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä.\nMutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon.\"\n\nUkko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet\nvapisivat, mutisi taaskin:\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi\n— omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori\nyliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta\nhiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että\nhänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että\nhän pani tytön pään pyörälle.\"\n\nUkko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:\n\n\"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen.\nTuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja\nmuita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt\nniitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi Ashurst vielä kerran.\n\nUkko kostutti kielellään huuliaan.\n\n\"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien,\njolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En\nole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa\noli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon.\nArvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo\nnäyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita\npaimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun\nalla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua\nvaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet\nmuuttunut'.\"\n\nUkko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' —\ntytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin,\nvanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään...'\nväitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket\n— mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen:\n'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin\ntapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.'\n— Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei',\nsanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia\ntytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi\npäivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin\njonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni:\n'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin\nlähemmäs ja näin, mitä siellä oli.\"\n\nVanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas,\nkärsivä katse.\n\n\"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen\njuurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran\njonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen\npäin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu.\nJa kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin\nlapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö\nei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi\nollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri\nsellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo\nkesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan,\njonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa,\nkun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei\nollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli\nsanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät\npitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän\nolisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne\nylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa\nasioissa.\"\n\nTaaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, jolla istui.\n\n\"Omituista\", lisäsi hän, \"mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat\nrakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut.\nMutta emme milloinkaan saaneet _tietää_ mitään.\"\n\nVanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa\nkertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin\nhäntä ei olisi ollutkaan.\n\nKukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut\nlounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli\nsiis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden\njumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat\nMeganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä.\nMitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen\ntehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava\nintohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä!\nRakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa —\n\"Hippolytoksen\" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!\n\n    Niin hullu Rakkauden sydän on\n    ja kullankimaltavat siivet sen.\n    Se minne kevään tuopi päälle maan,\n    sen taikamahdin alle kaikki taipuu.\n    Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata,\n    niin metsässä kuin joissa, vuorilla,\n    kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on\n    tai päivän heltehessä hengittää,\n    ja kesken ihmisten ja kuninkaiden\n    sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.\n\nVanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka\nkerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla,\nodottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan\nkauneuden leima!\n\nÄäni kuului sanovan:\n\n\"Kas! sielläkö sinä olet! Katsohan tänne!\"\n\nAshurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä\nsanaa sanomatta.\n\n\"Onko etuala sinusta onnistunut, Frank?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö niin?\"\n\nAshurst nyökkäsi myöntäen. Mitä siitä puuttui? Omenapuu, laulu ja kulta!\n\n\n\n"]